Mistäs on puhe?

Tätä on huulilla:

by Elva
Kehä 1.
Kuurtolan Lemontini Sour & Ylva (SuoRa) loitsula.suntuubi.com/fi/hevoset/tintti
Hämarik & Sylvi (SuoRa) loitsula.suntuubi.com/fi/hevoset/hamarik

Kehä 2.
Fríða frá Eldjárn & Maisa (SuoRa) loitsula.suntuubi.com/fi/hevoset/frida
Vipu-Nen & Valo (SuoRa) loitsula.suntuubi.com/fi/hevoset/vipu-nen

Kehä 3. Rusko
Võimas & Sylvi (SuoRa) loitsula.suntuubi.com/?cat=12
Yawp Adelaide & Valma (SuoRa) loitsula.suntuubi.com/fi/muuthevoset/adelaide

Kehä 5.
PP's Megara & Maisa (SuoRa) loitsula.suntuubi.com/fi/hevoset/megan
by Surray
SURRAY STORIES - Osa 5
17.01.2020

”Et ottaisi niistä yhtä?” Alexiina hymyili alakuloisesti. Hän oli viitannut kissanpentuihin, jotka nukkuivat yhtenä läjänä pahvilaatikossa tyynyllä tallitoimiston nurkassa. Rakosellaan olleesta ovesta pujahti sisään pentujen emo, musta solakka kissa, joka vilkaisi lamppumaisilla silmillään heihin ja meni sitten nuuhkimaan lapsiaan. Alexiina paineli kuulakärkikynän päätä. ”Täytyi ottaa ne tänne. Talolla ei ehditä katsomaan niiden perään, etteivät keksi hupsutuksia. Tuo kirjava on paljastunut taitavaksi kiipeilijäksi. Yhdet verhot tulivat jo rytinällä alas. Eikä Lucas – tuota, sisäkissamme – oikein pidä niistä. Se ei ole niiden isä, ehkä siksi.”

”Patrick on allerginen”, Surray sanoi. Hän tuijotti kissaemoa, joka oli alkanut nuolla mustavalkoisen pennun päätä. ”Kuk’ isäkolli sitten on?”

”Kuka lie. Joku naapuritilalta vaeltamaan lähtenyt oman elämänsä sankari varmaan. Sellaisia ne miehet ovat”, Alexiina naurahti kuivasti. Surray ei nauranut.

Alexiina huokasi. Surraystä tuntui, että hän oli pitänyt pennuista myyntipuheen jokaiselle, joka vain oli vastaan tullut.
”No niin… Halusit keskustella jostain kanssani.”

Surray riisti katseensa kissoista. Kodittomien pentujen sijaan hän oli kokenut sielunhavinaa emoa kohtaan. Miksi luonto oli järjestänyt niin, että miessukupuoliset saivat rällästää miten lystäsivät, ja naaraat – naiset – saivat seuraukset kannettavakseen?

”En vois’ saada yht’ lisätunteja?” Surray sanoi suoraan. ”Tai muita töit’. Voin tehdä mit’ vain tarvitsee. Muut’ en millään saa rahoja riittä’ vuokraan, sähkö- ja vesilaskuun ja ruokiin.”

”Ahaa…” Alexiina lakkasi naputtelemasta kynää ja laski sen varovaisesti eteensä pöydälle. ”Niin… no, tietysti, laskut on pystyttävä maksamaan ja itsensä elättämään… tuota noin… Kun Raicy on palkkaamassa meille uutta cowboyta...”

”Niist’ kolmest’ en luottaisi yhteenkään”, Surray tokaisi suorasukaisesti. Alexiina ei sanonut mitään. Hän silmäili tietokoneen ruutua, muttei oikeasti näyttänyt lukevan sieltä mitään.

Huoneen nurkasta kantautui hiljaista, tasaista pehmeää purinaa. Pennut olivat heränneet ja parveilivat unisesti emonsa kyljessä, polkien tätä pehmoisilla pikku tassuillaan.

”Minä katson mitä voin tehdä. Palataan pian asiaan”, Alexiina sanoi. Surray kiitti, painoi stetsonin päähänsä ja poistui. Vetäessään ovea kiinni, hän ehti nähdä kurtistuneen ilmeen talliomistajan kasvoilla.

Ulkona Surrayn katse osui talolta pihan poikki pientä joulukuusta raahaavaan cowboyhin. Poika ei voinut olla kahtakymmentä enempää; hän oli luiseva ja länkisäärinen ja villavuorattu vaalea mokkatakkinsa oli muutamaa kokoa liian suuri hänen päällään. Surray oletti hänen olevan isäntäväen vanhempi poika, Dewn, jonka Alexiina oli maininnut auttavan tilan töissä.

”Tartteeko apua, kaveri?” Surray tarttui kuusen toiseen päähän.

”Kiitos, rouva, kyllä tämä tästä…” Poika taisi hieman hämmästyä, kun Surray nosti kuusta kevyesti ja lähti vaivattomasti hänen kanssaan kantamaan sitä kohti tilan portteja.

”Pelkkä Surray vaan. Joul’ meni, pois vai? Minnekäs tämä viedään?”

”Parkkipaikalle”, poika sanoi ja tökkäsi silmälasit takaisin nenälleen, josta ne olivat lähteneet valumaan.

”Paljonk’ täällä on henkilökuntaa?” Surray puheli samalla, kun lumi narskui heidän buutsiensa alla. ”Olen uusi westerntutori. En ole viel’ tavannut kaik’, niin en vielä tiedä kaikest’.”

Nuorukaisen kasvot olivat punehtuneet rehkimisestä ja hän tökki taas silmälaseja nenälleen. Hän puuskutti puhuessaan.

”Raicyn lisäksi meitä – puuh – cowboyta on kaksi, talliapulaisia muutama…”

Porteilta alas mäkeä tietä pitkin oli toinen parkkipaikka vanhan siilon kupeessa. Siellä nökötti asuntovaunu. Vähän matkan päähän oli isketty hutera, vino postilaatikko, jossa luki ”Tomford”. Surray ei kysellyt mitään, kun he nostivat pienen kuusen asuntovaunun viereen. Hän taputteli käsiään. Sitten ojensi toista.

Cowboy tarttui siihen. He kättelivät.

”Mit’ mielt’ olet niist’ cowboyist’, joita Raicy perehdyttää?”

Poika raaputti nenäänsä posket punaisina kirpakassa pakkasessa. Hän ei osannut sanoa mitään erityistä. Surray hyvästeli hänet hieman pettyneenä ja talsi samaa tietä takaisin yläparkkipaikalle autolleen. Hänelle tulisi tukalat oltavat uudessa työssään, jos saisi työkaverikseen Weighfieldin kaltaisen pässinpää.
by Marshall
Kehä 4.
Arlekin & Marshall Kozlov (Hopia), skaimmadas.weebly.com/arlekin.html
by Dewn
Herra D
9.7.2016

Ymmärsinkö nyt oikein?

”Etköhän.” Dewn pysäytti auton punaisiin valoihin ja antoi kävelijöiden ylittää tien. Pyörää taluttava mies heilautti hänelle kiitokseksi kättään. Kaksi lasta juoksi äitiään edelle, joka työnsi lastenrattaita.

Pääsi on pilvessä. Pyydät minua antamaan maksamani lipun sisarellesi, jonka juuri kerroin juonineen eroasi sinun selkäsi takana ja yrittäneen huijata minua? Nyt en aivan ymmärrä moraalikäsitystäsi, Center!

”Itse asiassa tämä on hyvä veruke saada hänet yhteistyöhön Mischan kanssa. Tai ainakin yrittämään.”

Ahaa… Ovelaa. Sinäkin käytät minua hyväksesi. No, ehei, ei onnistu. Sanoin hänelle jo ei, ja joudun sanomaan sen sinullekin.

”Niin odotin, mutta lupasin kuitenkin kysyä.” Valo vaihtui vihreäksi. Dewn painoi kaasupoljinta.

Kai sinä nyt hyvä mies ymmärrät, että sisaresi on manipuloiva ja itsekeskeinen pikku riiviö?” Nora sanoi.

”Jos te kaikki voisitte vain jättää minut ja Mischan rauhaan, olisimme kiitollisia”, Dewn huokasi. ”Koskee myös sinua.”

Minä en ole tehnyt mitään. Puhuin sinulle jo suuni puhtaaksi.

”Sinä lähetit minulle sen Chatterin keskustelun. Kysymys kuuluu, mistä sinä sen sait, ellet sitten ollut siihen osallisena? En minä tyhmä ole.”

Kappas, pääsi ei olekaan ruohonpoltosta vielä täysin puuteria. Satuin saamaan sen todistusaineistona luotettavalta lähteeltä. Älä kysy enempää. Valtionsalaisuus.

”En halua tietää, kuka tässä juonii ja mitä, mutta kunhan jätätte Mischan ja minut siitä ulkopuolelle. Onko selvä, Nora?”

Oletko kuullut Rosasta juhlien jälkeen?

”Nora – onko selvä?”

Selvempi kuin sinun pääsi tulee koskaan enää olemaan! Jestas, huumori sinulta ainakin on käynyt kuiviin. Mutta minun täytyy nyt rientää. Menemme kultamussukkani kanssa tänään teatteriin. Kerro lipevälle sisarellesi, että ehdoton ei nyt ja ikuisesti. En halua kuulla hänestä pihahdustakaan tai nähdä hiuskarvaakaan ennen kuin hän henkilökohtaisesti pyytää minulta anteeksi! Olen verisesti loukkaantunut!

”Välitän viestin.”

Hyvä. Tilulilulei!

Dewn tunki puhelimen takaisin farkuntaskuun ja suunnisti kohti Redairea. Häämöttävät kukkulat, mäet ja vuoret olivat kuin vartiossa, jossain keskellään vaaleanpunainen kartano valkoisine pylväin ja ikkunaraamein, ruusutarhoineen ja kultaista hevosta esittävine patsaineen.

Hän ei tiennyt lainkaan mitä odottaa, mutta oli hänet kutsuttu sinne mistä tahansa syystä, hän ei enää pakenisi. Hän kohtaisi sen, mitä vastaan oli tullakseen.

Takorautaportit olivat kiinni, kun Dewn saapui perille. Hän pysäytti auton ja katsoi ikkunan läpi ulos arvioiden. Risukko ja puu, joita pitkin hän oli kerran kiivennyt aidan yli murtautuakseen kartanoon, oli raivattu. Sivussa oli useita pakettiautoja ja remonttitavaraa, mutta ketään ei näkynyt. Dewn astui ulos. Hän käveli portille ja kosketti sitä: se oli kylmä ja karkea, jollain tapaa alkukantaisen tuntuinen. Hän ravisteli ja huomasi, ettei porttia oltu lukittu. Hän työnsi ne auki, palasi autoon ja ajoi pihaan.

Aurinko katosi pilven taa, kun Dewn asteli kädet taskuissa hitaasti pihatietä kohti kartanon pääovia. Niille päästyään hän empi hetken ennen kuin painoi ovisummeria. Summerin vieressä oli puheboxi, joka rahahti rätisemään.

Kuka siellä?” heiveröinen vanhan naisen ääni kysyi.

”Dewn Center. Sain kutsun tulla kartanolle illalliselle tänään.”

Rahinaa.

Hetkinen!

Dewn odotti, kunnes oven takaa kuului kolinaa ja kalahtelua ja sitten se aukeni: pienikokoinen neiti Fedell seisoi kynnyksellä ja tiirasi Dewniä ylöspäin isojen silmälasiensa takaa silmät sirrillä.

”Hei. Me näimme pari päivää sitten”, Dewn muistutti, ”kun meidän hevonen oli karannut tänne. Laitumelle.”

”Kultainen palomino!” neiti Fedell henkäisi. Dewn astui peremmälle suureen eteishalliin, jonka mustavalkoinen lattia sai silmät hyppimään. Oli hiljaista eikä remonttiääniä kuulunut. Ei kuulunut oikeastaan yhtään mitään. Oli jopa karmivan hiljaista. Oliko talossa täällä jossain todellakin salaperäinen herra Madclock, ja saisiko Dewn vihdoin ja viimein kunnian tavata hänet, kun kukaan muu ei ollut?

Hän hieroi niskaansa.

”Näyttäisin kutsua, mutta… tuota, minulla ei ole sitä enää.”

”Sanoitko, että Center?” neiti Fedell kysyi.

”Dewn Center.”

”Nimesi on tuttu. Te olette sieltä rannikolta. Hevostilalta. George ja Emily Center.”

”He ovat isovanhempiani”, Dewn sanoi.

”Otan osaa Georgen poismenosta”, neiti Fedell kähisi taputtaen Dewniä kämmenselkään. Dewn kiitti vaivaantuneesti. Olihan siitä jo monta vuotta.

He seisoivat yhä eteishallissa.

”Niin… siitä kutsusta–”

”Käyn kysymässä.”

Neiti Fedell lähti viipottamaan vauhdikkaasti portaita kävelykepin kalahdellessa mennessään. Dewn otti pari askelta seuratakseen, mutta arvioi sitten, että hänen oli tarkoitus odottaa. Niinpä hän jäi seisomaan salmiakkikuvioiselle lattialle. Marmoripatsaat toljottivat mitään näkemättä häntä seinäsyvennyksistä, kasvot ilmeettöminä ja tunteettomina. Neiti Fedellin askelten hälvettyä oli taas hiljaista. Niin hiljaista, että se sattui korviin. Dewn tajusi tottuneensa meren jatkuvaan kohinaan, myllysiipien huminaan ja tuulen ujellukseen, että ilman niitä korvat tuntuivat täyttyvän tuskaisella tyhjiöllä.

Kännykän piipahdus rikkoi rikkumattoman äänettömyyden.


Hei. Mitä sinulle kuuluu? Ajattelin vain kysellä, kuinka voit :) - Rosa


Rosalla oli epäilyttävän tuntuinen ajoitus. Dewn ei voinut mitään sille, että siitä tuli Nora-vibat. Hän pudisteli päätään ja näpytellessään vastaukseksi jotain ylimalkaista, kantautuivat kävelykepin kolahtelut taas lähestyen.

”Tätä tietä”, neiti Fedell kutsui portailta. Dewn laittoi puhelimen taskuun ja lähti nousemaan askelmia. ”Teidät otetaan vastaan”, neiti Fedell sanoi, ja jännitys hulmahti Dewnin kehon läpi. Nyt se sitten selviäisi, kuka tämä arvoituksellinen kartanonherra oikein olisi miehiään…

Neiti Fedell vei hänet pitkällä matolla peitettyä käytävää pitkin ja pysähtyi erään oven eteen. Hän kopautti ja painoi kahvan alas. Dewn pidätti hengitystään, kun ovi avautui hitaasti hänen edestään ja neiti Fedell viittasi hänet sisään ilmeensä äkkiä jostain syystä happamana…

Huone oli ensisilmäyksellä tumma: tummia kalusteita raskaasta puusta työstettyjä, tummat tapetit, tummat verhot puoliksi ikkunoiden peittona. Vain yksi jalkalamppu loisti keltaisena. Katse osui ensimmäisenä sen valossa komeaan kirjoituspöytään. Sillä olevan tietokoneen näytön takana istui joku, jonka kasvoja ei näkynyt ruudun takaa. Päästettyään Dewnin sisään, neiti Fedell peruutti pois ja sulki oven perässään.

Dewn pysähtyi niille sijoilleen.

”Hyvää päivää, Dewn”, tuttu ääni sanoi tietokoneen takaa. ”Sait kutsun. Hienoa. Istu, ole hyvä.”
by Charlotte
Tuulen sävelmä
9.7.2016

Kaksi nuorta naista kyykisteli myllyn juurella. Heillä oli välimatkaa, joka kuitenkin väheni epätasaiseen tahtiin. Mischa oli polvillaan maassa pieni vaaleankeltainen kukallinen essu yllään, hellehattu päässään, ja Charlotte oli tästä jonkin matkaa tuonnempana kairaamassa kuokalla maata revityissä, paljon käytetyissä farkuissaan ja mustassa T-paidassa. Paita imi inhottavasti auringonlämpöä itseensä ja Charlotte nyppi sitä vähän väliä irti ihostaan. Ehkä näin lähempänä taivasta aurinko oli voimakkaampi. Tuulikin oli lauhtunut, kun kerrankin siitä olisi ollut iloa.

Dewn oli Charlotten käskenyt – ehdottanut – auttamaan Mischaa pihanhoidossa heti matkalaukut purettuaan. Oli varmaan ajatellut, että se olisi heille turvallisin ympäristö – turvallisempi ainakin kuin hevostalli. Ja Charlotte oli suostunut, mutta vain sillä ehdolla, että Dewn soittaisi heti tänään Noralle ja kysyisi vielä kerran sitä lippua.

Dewnin tähden, hän sanoi itselleen. Lucasin tähden.

Charlotte tunsi olevansa säälittävä epätoivossaan, mutta Dewn oli ollut hänen alkuperäinen suunnitelmansa. Jos sen kortin käyttäminen edellytti Mischan kanssa oleilua pari tuntia multaa tonkien, kyllä hän sen sietäisi.

Hän kuvitteli Noahia istuttamassa mustia ruusuja ja värähti.

Häijyys, jonka lähde ei ollut täysin selvä, kiemurteli hänen sisässään ja aika ajoin yritti nostaa sihisevää käärmemäistä päätään. Charlotte hillitsi sitä. Eihän Mischa ollut sanonut vielä juuri mitään. Charlotte kiskaisi äkäisesti epähalutun rikkaverson mullasta juurineen päivineen ja viskasi olkansa yli sankoon. Kohta Mischa varmaan sanoisi, että kasvitkin tuntevat… Kirkuvat varmaan, kun niitä revitään, vaikkeivät he sitä kuulleet… 

Charlotte puri kieleensä. Olisi parempi, jos hän olisi enimmäkseen hiljaa.

Hän ajatteli sitä, mitä Dewn oli kertonut. Hänen ja Mischan epätavallisesta suhteesta. Charlotte ei oikein tiennyt, mitä mieltä olisi siitä ollut. Se tuntui väärältä, mutta toisaalta sen kuuleminen oli helpottanut hänen syyllisyydentuntoaan: Noran ja hänen yrityksensä saada Dewniä ja Rosaa taas lähentymään ei vaikuttanut enää ollenkaan niin moraalittomalta synniltä. Ja oli Charlotte paljon helpottuneempi siitä toisestakin asiasta… Totta kai hän oli tiennyt, ettei Dewnin ja Maxin (hän irvisti itsekseen) välillä mitään koskaan ollut ollut…

Mischa oli häntä näppärämpi ja tullut lähemmäs – jutteluetäisyydelle. Hän oli jo jonkin aikaa lehtiä sivellessään ja multaa taputellessaan hyräillyt, mutta vasta nyt Charlotte keskittyi kuuntelemaan häntä tarkemmin. Hän ei tunnistanut melodiaa, mutta se kuulosti kiinnostavalta – ja samalla hän huomasi, että Mischa hyräili hyvin puhtaasti. Charlottella oli tarkka musiikkikorva, joten hän saattoi niin arvioida.

Hän unohtui tuijottelemaan Mischaa. Mischa huomasi sen ja hymyili tunnustellen.

”Mikä tuo on?”

”Mikä niin?” Mischa kysyi.

”Tuo sävelmä. Kappale, jota hyräilit äsken.”

”Hmm… ai se. En tiedä. Jokin vain. Tullut tuulen mukana”, Mischa pyyhkäisi otsahiuksiaan sivuun ja hymyili aina vain.

”Oletko sinä keksinyt sen?”

”Varmaankin. Joskus tuulessa voi kuulla sävelmän… ja sitten se tarttuu.”

”Sävellätkö sinä?” Charlottesta oli kurja ajatella, että heillä olisi Mischan kanssa jotain yhteistä. Muukin siis, kuin Dewn.

”Kuuntelen vain”, Mischa sanoi ja kohotti päätään taivasta kohti, ”ja kun suljet silmät, luonto kuiskaa… joskus laulaa… joskus itkee.”

Charlotte tuijotti häntä epäuskoisesti, pudisti päätään ja iski kuokan taas maahan. Mischan kanssa puhuminen oli joskus yhtä arvoituksellista, kuin Moton.

”Sinulla on kuulemma kaunis ääni”, Mischa sanoi ystävällisesti, ”ja osaat tehdä omia kappaleita, muuttaa ne luettavaksi nuoteiksi.”

”Osaa Dewnkin. Ja olen aika ruosteessa, en ole vuosiin enää opiskellut musiikkia. Kun me asuttiin Englannissa, kävin pianotunneilla.” Charlotte sai itsensä kiinni puhumasta enemmän, kuin olisi halunnut, ja vaikeni. Mischa yritti ovelasti hämätä häntä jutustelemaan, mutta Charlotte oli valppaana.

”Millaista Englannissa oli?” Mischa kysyi. Charlottea harmitti, että hän yritti yhä keskustella. He olivat nyt melkein kylki kyljessä. Mischan näppärät kädet hamuilivat jo huomattavasti hitaamman ja kömpelömmän Charlotten puolta penkistä. Charlotte kohautti olkaansa. ”Matkustelu on ihanaa, eikö olekin? Kaikki ne ihmiset, joita voi tavata, uudet paikat, kokemukset… En ole koskaan käynyt Euroopassa, mutta lähtisin sinne mielelläni. Teidän perheessä matkustellaan aika paljon. Gillian ja eikö Billykin ole edelleen siellä?”

Billy. Charlotte oli äkkiä taas entistä nyreämpi. Miten Billy olikin saattanut näyttää heidän nettikeskustelunsa Dewnille? Ja vielä niin törkeästi muokattuna, jossa omat kommenttinsa oli rajannut pois ja laittanut osan jopa Charlotten suuhun. Tämä ei jäisi tähän, Charlotte laittaisi hänet kyllä vastaamaan siitä, kunhan tämä joskus palaisi…

”Kuulisin mielelläni, kun joskus laulat. Ehkä sitten, kun te esiinnytte?” Mischa sanoi varovaisesti ja rikkoi Charlotten ajatukset.

”Sitä ihmettä saa odotella”, tuhahti Charlotte.

”Dewn välittää sinusta hyvin paljon”, Mischa kuiskasi yhtäkkiä. Ääni oli melkein haikea. Charlotte jähmettyi hetkeksi. ”Teistä kaikista. Täällä hänellä on perhe.” Mischan ääni värähti aavistuksen, mutta kun Charlotte vilkaisi häneen sivusilmällä, pian tämä jo taas hymyili. Hän nousi seisomaan ja pyyhkäisi multaisia käsiään esiliinaan.

Charlotte ei voinut enää vastustaa kieltään.

”Teillä on outo suhde”, hän sanoa töksäytti. ”Dewn kertoi.”

”Millä tavalla?” Mischa kysyi.

”Voitte seurustella kenen kanssa vain… vaikka olette yhdessä. Se on jotenkin väärin. Se ei ole oikein.”

”Miksi saisi rakastaa vain yhtä?”

”Niin se nyt vain toimii.”

”Rakastathan sinäkin useampaa kuin yhtä. Rakastat vanhempiasi. Dewniä. Oliveria. Ystäviäsi.”

”Se on erilaista”, Charlotte intti. ”Voi olla veljellistä rakkautta, äidillistä rakkautta ja niin edelleen, mutta rakkausrakkaus… romanttinen rakkaus – ei se siinä toimi niin.”

”Miksi ei?”

”Siksi!” Charlotte tuskastui.

”Rakkaus on ehdotonta ja rajatonta”, Mischa sanoi rauhallisesti.

”Se on pettämistä!”

Mischa katseli merta. Tuulenvire tarttui hänen kesäiseen mekkoonsa ja liehutteli sitä ympäriinsä.

”Et voi omistaa ketään. Jokainen on vapaa. Omistaminen tappaa rakkauden. Se tukahtuu. Niin kuin tuuli, jos yrität vangita sen purkkiin. Se vain katoaa – eikä tuulta enää ole.”

”Minä en voisi olla jonkun kanssa, jonka en voi luottaa olevan vain minun kanssani!”

Mischa kääntyi katsomaan häntä. Hän hymyili, sillä kertaa myötätuntoisesti, mikä ärsytti Charlottea. Ei hän kaivannut sääliä!

”Rakkaus on kuin aurinko. Valo. Se ei lopu koskaan.”

”Loppuu, kun tulee yö.”

”Silloin aurinko on vain jossain muualla, rakastaa jotakuta muuta. Mutta silloinkin meillä on kuu ja tähdet, jotka rakastavat meitä myös.”

”No entäs sitten, kun aurinko sammuu, kuten tieteilijät sanoo joskus tapahtuvan – sitten valo ainakin loppuu!”

”Uusia aurinkoja syntyy koko ajan, uusia tähtiä syttyy taivaalle.”

Oli toivotonta keskustella järkevästi Mischan kanssa. Charlotte tökkäsi kuokan maahan. ”Jokainen meistä on oma pieni aurinkonsa Maan päällä”, Mischa hymyili.

”Minä olen kyllä ennemminkin auringonpimennys...”, Charlotte mutisi.

Mischa vei puutarhajätteet takapihalle ja Charlottekin kömpi pystyyn. Jalat olivat jäykät pitkään samassa staattisessa asennossa nököttämisestä ja hän ravisteli niitä sekä multaa farkuistaan. Hänellä oli uhmakas olo. Rakkaus oli yliarvostettua. Katoavaista. Pettävää. Epäluotettavaa. Ja kuitenkin, eikö hän juuri rakkauden takia ollut nyt täälläkin?

Kun Mischa tuli takaisin, hän oli jostain syystä hyvin iloinen.

”Tiedän nyt”, hän sanoi Charlottelle ja viittasi ilmaan. ”Tuulen nimi on Freya.”

Ketä liikkuu piireissä?