Mistäs on puhe?

Tätä on huulilla:

by Raicy
Lasillisella
19.6.2016

Mitään hulluruohoa ei ollut löytynyt. Ei pohjoisesta, ei etelästä; ei lounaasta taikka koillisestakaan. Ymmärtämättä edelleenkään, miten karja oli voinut saada sellaisen määrän myrkkyä, väsyneet lehmimiehet päättelivät päiväänsä siltä erää. Päivä oli ollut pitkä ja raskas, joten kun Thomas kysyi Raicyä vielä tuopille Oldeerin Pubiin laaksotöitten jälkeen, Raicy suostui mielellään. Eiväthän he olleet edes vielä lainkaan ehtineet juhlistamaan Jordanien ilouutista.

Istuessaan tunkkaisen saluunamaisen kapakan pöydässä jo ainakin kolmannet oluet edessään, Thomas hieraisi hikoilevia kasvojaan levottomana.

”Kuules, Raicy, sitä vaan, että kiitosta… kiitos, kun jäit taas auttamaan silloin aiemmin. Nyt ei mene tuolla alhaalla hyvin, ei ollenkaan…” ’Tuolla alhaalla’ tarkoitti laaksoa.

Thomas katseli kullertavan kuohuvaan juomaansa eikä näyttänyt ollenkaan tavanomaiselta reippaalta itseltään. Hänen äänessäänkin oli jotain soinnutonta.

”No”, Raicy yritti kuitata, ”totta kai.”

”Ensin Cookie. C-Cookie...”, Thomasin katse sumeni ja ääni muuttui värähteleväksi. ”Hieno hevonen. Hieno h-he–” Äkkiä mies purskahti itkuun niin, että Raicy säpsähti. Thomasin muhkeat punaisen flanellipaidan verhoamat hartiat hytkyivät, kun hän painoi pään nyrkkiinsä kyynärpää vasten pöytää ja itki. Miesten itkussa oli jotain aivan eri tavalla sydäntä riipaisevaa, kuin naisten itkemisessä. Naiset itkivät milloin mistäkin, hormoneista ja tunnekuohuista, pienemmistä ja isommista vastoinkäymisistä. Yleensä pienemmistä. He saattoivat itkeä helpommin ja missä tahansa, milloin tahansa, mutta kun mies itki, syy oli aina erittäin painava. Mies itki vain, kun ei kestänyt enää. Kun mies itki, oli tosi kyseessä.

Raicy ei sanonut mitään. Hän otti kulauksen omasta tuopistaan ja lasi kolahti hampaita vasten. Tarkoittiko tämä, että he eivät kalistelisi laseja Jordaneille? Oliko ilouutisesta tullut suru-uutinen? Olihan Mary iäkäs, keski-ikäinen nainen, parhaat vuotensa jo ohittanut…

Raicy otti toisenkin kulauksen. Thomas kasasi itsensä, rykäisi oikein äänekkäästi ja otti farmariensa taskusta esille liinan, johon pyyhki nenänsä.

”Anteeksi”, hän sanoi käheästi ja kuivasi silmäkulmiaan. ”Sitä vain, että tässä on ollut kaikenlaista aikas moista – vanhan ukonkaan pää kestä enää mitä joskus ennen.”

Raicy puristi huulensa yhteen. Thomas kiersi paksut tummat sormensa oman tuoppinsa ympäri ja huokasi niin raskaasti, että näytti kirjaimellisesti pienentyvän ainakin kolmasosan koostaan. ”Kyllähän sitä mies välillä miettii, että onkohan sitä jo liian vanha tähän.”

”Vanhemmuuteen?” Raicy yritti selventää.

”Siihenkin.”

”Marylla on siis kaikki hyvin?”

Thomas siristi silmiään Raicyn suuntaan hetken hämmentyneenä. Hän pudisteli hitaasti päätään.

”Mikäs vaimoa, sehän on nuortunut silmissä parikymmentä vuotta, siunattu nainen, mutta meikä taas…” Thomasin katseessa oli vieläkin epämääräistä sumeutta. ”Jokohan on tullut aika… laittaa hanskat tiskiin.”

Raicy oli ollut ottamaisillaan hörppyä, muttei sitten tehnytkään sitä. Sen sijaan hän laski lasin huuliltaan ja tuijotti pöydän yli toveriinsa, joka katseli oman juomansa syvyyksiin niin epätoivoisen näköisenä, että Raicyä alkoi huolettaa entistä enemmän.

”Mitä tarkoitat?”

”Jos sitä myisi vaan kaikki pois… karjan...”

Raicy kopautti tuoppinsa puupöytään – ehkä turhan lujaa, sillä siitä lennähti yli.

”Et sinä nyt niin voi tehdä”, hän älähti. Thomas näytti surkealta. Samanlaiselta kuin silloin, kun Cookie oli löydetty ja jouduttu lopettamaan Colt Amen Villassa. Raicyn aivot kävivät kuumeisesti. Hänen oli tehtävä jotain. Ei vain sen vuoksi, että jos Thomas päättäisi myydä lehmänsä, Raicyllä tuskin olisi mitään mahdollisuuksia pärjätä ilman Thomasin apua.

”Se on vähän niin kuin vanhan kansan aikaa”, Thomas puhui ikään kuin itselleen. Hän ei kuulostanut omalta itseltään. ”Sitä me eletään. Menneessä, Raicy. Ei cowboyta arvosta kukaan nykymaailmassa, jossa on vempeleet ja vehkeet, teknolookista, niin penteleen teknolookista kaikki. Kaikki.” Hänen katseensa tummui.

Raicy ei kestänyt kuulla enempää.

”Nyt riittää”, hän sanoi jämptisti. ”Sinä olet vain hermostunut siitä, että sinusta tulee isä. Sitä tämä on. Nyt ryhdistäydyt, Thomas! Ja jätät tuollaiset puheet ja ajatukset ihan tykkänään pois. Sinähän puhut kuin Dirk Davies!”

Thomas hikkasi nimen kuullessaan.

”Dirk Davies?”

”Niin! Dirk Davies.”

”Ei perhana.”

”No, totta vie.”

Hän näytti taas ryhdistäytyvän.

”Ei perhana!” hän toisti kovemmalla äänellä. Raicy oli tyytyväinen.

”Peruin jo vaimon lahjan kylpylään, että pystyin jäämään auttamaan sinua, mutta jos tarvitset minua–”

”No, nyt tuntuu entistä pahemmalta”, Thomas sanoi raskaasti. ”Ei, kyllä minä pärjään taas. Hemmetti. Iso mies näin nyyhkii, mikähän minuunkin meni?” Hän ravisteli karvaista päätään kuin olisi yrittänyt selvittää sen ja iski stetsonin takaisin. ”Mitähän eukkokin sanoisi, kun kuulisi, että ukkonsa näin jänistää? Ei, nyt ryhdistäydytään, totta vie.” Hän oli aikeissa kulauttaa tuoppinsa kerralla tyhjäksi sanojensa tueksi, mutta Raicy esti.

”Odotahan. Ensin se ansaittu malja.” Hän nosti lasinsa ilmaan ja rykäisi nyrkkiinsä. ”Pikku-Jordanille! Ja vanhemmillekin! Tulevaisuuden lupaukselle!”

”Tulevaisuuden lupaukselle!” Thomas Jordan toisti kiitollinen kosteus silmissään ja ääni värähtäen. Miehet kopsauttivat tuopit yhteen.
by Dewn
Tuulen kutsu

Hänen elämänsä rakkaus seisoi varpaat vedessä ja antoi lempeän aallon toisensa perään pyyhkäistä paljaiden nilkkojensa yli. Dewn oli kesken matkan vain pysähtynyt katselemaan tuota näkyä ja tuli leikki hänen rinnassaan; sitten hän käveli Mischan luo ja kietoi takaa kätensä tämän ympäri. Mischa hymyili vienosti. Dewn laski leukansa hellästi sirolle olkapäälle.

”Näytät tavallistakin haaveilevammalta täällä yksinäsi. Mitä sinä mietit?”

Mischa ei vastannut heti, vaan otti suolaisen tuulen itsekseen hymyillen vastaan sulkien silmänsä. Dewn sen sijaan ahmi hänen kasvonpiirteitään: ruusunnuppumaista nenää, pehmeitä huulia, suklaanruskeaa ihoa…

”Katso”, Mischa sanoi. Hän oli aukaissut silmänsä ja tuijotti ilahtuneena ulapalle. Hän nosti kättään ja osoitti horisonttiin: purjevene valkoisin purjein seilasi tuulen kuljettamana merellä. Se näytti niin kaukaa aivan lelulta. ”Se on matkalla seikkailuun.”

Lämpö Dewnin rinnassa sai lisäkseen pistoksen. Hän aisti sen; Mischa kaipasi taas liikkeelle. Matkaan. Seikkailuun.

”Mischa...”

”Tuulten tie”, Mischa sanoi, kuin ei olisi kuullut Dewnin huokaisua. ”’Tuulten tie, mua kuljettaa, se minne vie, en tiedä koskaan; ei polkua nää, se silti elää...’

Dewn kuunteli vaiti Mischan laulua ja hengitti hitaasti sisäänsä tämän tuoksua. Ääni ei ollut puhdas, mutta se oli alkuperäinen ja kaunis; väärentelemätön, aito, omalaatuinen. Se kohisi kuin valtameri ja sykki kuin aurinko.

Hän ei vieläkään voinut täysin uskoa onneaan, kun oli tavannut tämän naisen. Mischa oli erityinen. Hän oli muuttanut Dewnin elämän.

Dewn sulki silmänsä ja muisteli heidän ensikohtaamistaan.

Hän oli parkkeerannut asuntoauton leirintäalueelle, jossa oli ollut paljon muitakin trailereita; ilmeisesti pidempiaikaisemmin. Autojen ja asuntovaunujen pihoilla pyykkiä oli kuivumassa pystyyn pykätyillä naruilla ja ovien viereen oli nostettu taittotuoleja, joilla lekotteli rennon oloista porukkaa. Osa poltteli, osa söi. Oli aurinkoinen ja yllättävän lämmin päivä. Häntä tervehdittiin heti iloisesti kuin parasta ystävää naapuritrailerin luota. Dewn oli päästänyt Edin autosta ja se oli lähtenyt nuuskimaan lähiympäristöä. Samalla, kun aukaisi ikkunoita ja tarkisti autoa, hän seurasi koiraa sivusilmällään; se oli mennyt tervehtimään ryhmää Dewnin ikäisiä nuoria, joista yhdellä oli kitara mukanaan.

”Ed”, Dewn oli vislannut ja saanut samalla porukan huomion itseensä. He lähtivät tulemaan koiran perässä kohti hänen asuntoautoaan. Yhdellä oli pitkä vaalea tukka ja aurinkolasit, Ediä silitelleellä tytöllä sydämenmuotoisten kasvojen kehyksenä maantienharmaat rastat, ja kitaraa kantavalla jannulla komea parta.

Peace”, aurinkolasipäinen miekkonen sanoi ja teki käsimerkin. Hän oli lähempää katsottuna oikeastaan vanhempi, yli kolmenkymmenen. He esittäytyivät ilman vaivaantuneisuutta; tyttö oli heti halannut Dewniä ja ollut varsin ihastunut Ediin, sillä istuutui maahan ja rapsutteli koiraa niin paljon, että Ed kierähti nautinnollisesti kyljelleen ja läähätti tyytyväisenä. Dewn kysyi partasuiselta mieheltä kitarasta ja sanoi itsekin soittavansa ja pian hän oli hakenut omansa näytille.

”Heeeei”, aurinkolasipäinen mies sanoi laiskanrennosti venyttelevällä puhetavalla, ”sun pitää tulla meidän messiin. Tänä iltana grillataan. Oh yeeaaah. Yeah.

Ja Dewn suostui ja onneksi, sillä sinä iltana hän tapasi Mischan. Mischan, johon Dewn rakastui heti ensisilmäyksellä. Mischan, joka sai hänet unohtamaan kaiken muun: Maxin; kodin kaukana maantiepölyn tuolla puolen; menneen ja tulevan - oli vain se hetki, oli vain tyttö mekossa ja puuhelmikoruissaan. Mischa, joka tanssi tulenloimussa ja lauloi, kun partasuu soitti kitaraansa.

”Mitä sinä mietit?” oli Mischan vuoro kysyä kiusoittelevasti.

Dewn aukaisi silmänsä. Mischa oli lakannut laulamasta. Hän katseli kujeilevasti Dewniä.

”Mmm”, Dewn hymisi itsekin hymyillen painaen nenänsä tämän poskea vasten ja veti Mischan tuoksua sisäänsä oikein syvään, ”mietin ystäviämme. On mukavaa päästä näkemään heitä pitkästä aikaa. Mitä luulet, tuleeko Mushroom?”

Mischa työnsi varpaat syvemmälle pehmeään, märkään hiekkaan, jota merivesi silotteli.

”Tapaan Noran”, hän sanoi.

”Niin.”

”Olet puhunut hänestä niin paljon.” Mischa oli jonkin aikaa hiljaa. Dewn katseli, kun hän katseli merelle. Sitten hän sanoi: ”Kuuletko sinäkin sen?”

”Kuulenko minkä?”

Mischa oli kuulostelevinaan; sitten hän hymyili niin viekoittelevasti, että Dewnin teki mieli tehdä siinä hetkessä jotain, mitä ei sopinut tehdä niin aukealla paikalla muiden nähtävillä.

”Kutsun”, Mischa sanoi. ”Meren kutsun.”

Dewn rutisti häntä.

”Sitten, kun saan tarpeeksi säästettyä rahaa, vuokraan purjeveneen. Sitten lähdetään seilaamaan, jos sinä niin tahdot. Minne ikinä tahdot. Mitä ikinä tahdot.”

”Tahdon nähdä, mitä tuolla on”, Mischa sanoi osoittaen taas kädellään horisonttiin. ”Tahdon löytää maailmanreunan. Lupaatko minulle?”

Dewn naurahti. Hän asetti kevyen suukon Mischan paljaalle olkapäälle. Tuuli hönkäisi hänen hiuksiinsa.

”Ei enää kauaa”, Mischa kuiskasi, mutta se olisi yhtä hyvin voinut olla tuulen ajatus.
by Alexiina C.
Sukupolvet yhteen
18.6.2016

Päivä kylpylässä hierontoineen, kuumavesialtaineen ja eukalyptushöyrysaunoineen kuulosti taivaalliselta ja oli juuri sitä, mitä hän nyt tarvitsisikin; irrottautumista arjesta, itsensä hemmottelua ja rentoutumista. Raicyn lahja oli täydellinen – yhtä pientä juttua lukuun ottamatta. Juttua, jossa Raicy ei itse pääsisikään tulemaan hänen kanssaan työkiireiden ja niiden perhanan lehmien vuoksi (Alexiina oli elätellyt haavetta romanttisesta viikonlopusta ihan kahdestaan), mutta paikannut puutteen toisella henkilöllä. Emilyllä.

Äidillään.

Kylpyläreissu anopin kanssa.

Alexiina ehosti silmiään kylpyhuoneen peilin edessä ja yritti pitää mielensä myönteisenä. Samalla hän kuitenkin tuhahti. Mitä miehen päässä välillä oikein liikkui?!

”Joko sitä lähdetään?” Emily pysähtyi rätti kädessään kuin aikoisi vielä pyyhkiä pölyjä, vaikka heidän oli tarkoitus lähteä puolentunnin sisään. Hänellä oli siivousessu yllään ja jalassa aamutohvelit.

Ei siinä, Emily oli ihana, mutta viettää nyt rentouttava kylpyläloma anopin kanssa. Alexiina huitaisi ripsiväriä vahingossa luomeensa.

”Kyllä, Emily. Kahteentoista mennessä olisi hyvä kirjautua sisään, joten lähdetään tästä niin pian kuin mahdollista.”

”Voi, voi… olisitte aiemmin sanoneet… Enhän minä ole vielä pakannutkaan.”

”Uimapuku, pyyhe ja vaihtovaatteet – eiköhän se riitä.”

”Eihän siellä yötä olla?”

”Ei”, Alexiina sanoi pidättäen syvää huokausta; jos Raicy olisi lähtenyt, he olisivat olleet poissa koko viikonlopun. Nyt vain yhden päivän. Olihan sekin jotain, hän yritti ajatella, vaikka juuri nyt kiitollisuuteen sekoittui hapan sivumaku.

”Minä en voi nukkua muualla. Sen on oltava oma sänky. Sairaalan sänky oli aivan kamala. Liian upottava. Tyyny oli muhkurainen ja liian pehmeä. Ja siellä haisi ei-millekään. Minä en–”

”Aivan”, Alexiina sanoi yrittäen pyyhkiä mustaa pois luomestaan, ”emme ole yötä, Emily, tulemme illalla takaisin. Mutta meidän pitäisi ihan kohta lähteä.”

Emily heilui vielä rätin kanssa kuin ei tietäisi, mitä hänen oikein pitäisi tehdä. Alexiina iski harjan takaisin puteliin, räpytti silmiään pari kertaa itselleen peilistä ja kääntyi pois vessasta.

Ovikello soi.

”Minä avaan. Mene sinä nyt”, hän nyppäsi liinan isoäidin kädestä ja käänsi tämän lempeästi, mutta päättäväisesti kohti yläkerran portaita, ”pakkaamaan uimapuku, pyyhe ja jotkin mukavat siistit vaatteet. Sitten lähdetään hetimiten.”

Emily totteli kuin lapsi, joka ottaa aikuiselta ohjeet vastaan, koska ei itse tiedä miten toimia, ja mennessään takaisin eteiseen, Alexiina pyöräytti nopeasti ohimoitaan.

Hän tiesi kyllä, että Raicy oli ajatellut äitinsä parasta. Emilykin tarvitsi hemmottelua; hänhän oli varsinainen matriarkka, joka siivosi, laittoi ruokaa ja huolehti eläimistä kaiken valveillaoloaikansa. He eivät selviäisi arjesta ilman häntä. Hän oli supermummo, yhtään väheksymättä. Mutta pieni kaiherrus Alexiinan rinnassa silti oli, sillä tästä kylpylomasta ei tulisi sellaista, kuin hän olisi halunnut. Tämä oli kuitenkin ollut hänen syntymäpäivälahjansa. Hänen stressi- ja huolehtimisvapaa hetkensä!

Hän aukaisi oven. Pikkupoika seisoi heidän kynnyksellään. Tällä oli vaalea tukka ja lippalakki.

”Ai hei, Joey.”

”Voinko tulla leikkimään?”

”Toki...” Alexiina teki tietä eteiseen ja huomasi pitelevänsä yhä rättiä. Hän tipautti sen piirongin päälle. ”Tulitko yksin?”

Joey pudisti päätään. ”Siskon kanssa.”

”Oliver on päiväunilla, mutta… Voisinkin esitellä sinut eräälle”, Alexiina sanoi saaden äkkiä ajatuksen. ”Odotahan siinä.” Hän meni Billyn vanhan huoneen ovelle. Parvisängyn laidan yli heilui pojan jalka. Hän makoili ja luki samoja vanhoja Dewnin villinlännenlehtiä, joita Billy oli lainaillut. ”Bob”, Alexiina sanoi. ”Sinulle tuli leikkitoveri.” Hän huikkasi vieraalle ja päästi tämän Robertin huoneeseen. Bob laittoi lehden pois ja katsoi kaiteen yli tulijaa. Alexiina hymyili itsetyytyväisenä ja levitti kätensä. ”Joey, tässä on Bob. Bob–”

”Mennään pihalle!”

”Joo!”

Sarjakuvalehti lensi kaaressa lattialle, kun Bob rymisteli sellaisella vauhdilla alas puolapuut, että Alexiina pelkäsi hänen putoavan; poika pomppasi lattialle kuin vuoresta lohjennut lohkare ja tärisytti olohuoneessa asti olevan antiikkikaapin astioita. He rymistelivät Alexiinan ohi niin, että meteli kävi.

No, sepäs kävi helposti, ajatteli Alexiina. Lapset ovat niin mutkattomia. Sitten hän kuuli Emilyn huudon portaista: ”Niin, mitä minun pitikään ottaa mukaan?”, ja huokaisi. Olisivatpa aikuisetkin.

*

”Asutko sinä täällä?” Joey roikkui puumajasta kiinnitetyssä köydessä, huojui sen kanssa edestakaisin. Bob roikkui toisessa, yritti kiskoa sitä irti siinä onnistumatta.

”Joo.”

”Onko Alexiina sinunkin äitisi?”

”Joo.”

”Minä asun New Yorkissa. En enää. Siellä oli tylsää, ikinä ei päässyt ulos leikkimään.”

”Minä olen cowboy”, sanoi Bob. Hän kiersi köydestä lenkin ja laittoi sen kaulansa ympärille. ”Hirtän itseni lassoon!”

Joey nauroi. Hän nyki omaa köyttään.

”Pidätkö hevosista?” Bob kysyi.

”Ne on tyttöjen juttuja”, Joey valehteli.

”Minä tapan sinut, jos et pidä!” Bob huudahti, otti lenkin omasta kaulastaan ja yritti lassota kaveriaan. Joey huitaisi köyden pois.

”On ne ihan kivoja”, hän sanoi.

”Mennään ratsastamaan!” Bob ilmoitti ja lähti juoksemaan. Pojat pysähtyivät laitumen luo ja pujahtivat valkoisten lankkujen ali. Vehreän apilaisen nurmen toisella laidalla hevosia mussutteli hännät lempeästi huiskien ruohoa. Ne kohottivat päänsä ja katsoivat kiinnostuneina tulijoita. Pari päätti lähteä lompsimaan poispäin peläten, että ne tultaisiin hakemaan pois ihanasti vihannoivasta paratiisista.

”Otetaan tuo”, Bob sanoi tomerasti osoittaen sormellaan paikalleen jäänyttä keltaista ponia, jolla oli musta häntä ja harja, ja joka näykki nurmea ahneesti. ”Auta selkään”, hän käski, kun he olivat tulleet mahtavan karjaratsun luo, jonka leuat jauhoivat vikkelästi vain korvan kääntyillessä seuraamaan heidän puuhiaan. Joey yritti samalla työntää, kun Bob takertui ponia harjasta ja kiskoi itseään sen selkään. Pitkään he saivat ähkiä ja puhkia ja lihava poni liikkui omia aikojaan paremmalle ruohostuspaikalle niin, että he joutuivat konkkaamaan perässä ja Bob retkahti maahan. ”Otan vauhtia ja sitten tuuppaat”, hän sanoi, peruutti pitkälle ja alkoi sitten juosta kohti. Joey odotti valmiina – Bob loikkasi vasten ponin kylkeä, joka heilautti ärtyneenä päätään, ja Joey otti häntä kiinni säärestä ja tuuppasi kaikin voimin – puhisten ja sätkien kuin kala, Bobin onnistui päästän selkään ja siellä hän nyt suoristautui itseensä tyytyväisenä. ”Alijalijali hih-huu!” hän jodlasi voitonriemuisena.

”Pääsenkö minäkin?” Joey kysyi innoissaan, silmät säihkyen. Bob huomasi laitumella kiven.

”Tule tuon kiven päältä”, hän ohjeisti ja ravisteli sitten ponin jouhia käsissään. ”Hijop! Liikkeelle!”

Mutta ratsu vain mutusti ruohoa turpa liimautuneena maahan. Joey kirmasi kiven luo ja jäi seisomaan sen päälle odottamaan.

”Liiku!” Bob käski ja heilutti käsiään ja jalkojaan. ”Hop! Hop! Hop!” Hän repi ponia harjasta, jotta se nostaisi päänsä ja samalla iski kantapäänsä sen kylkiin; poni antoi pienen pompun takapäällään, joka heilautti Bobin sen kaulalle, mutta poika suoristautui ja jatkoi potkimistaan niin kauan, että hevonen lopulta lähti kävelemään – yrittäen tosin samalla syödä. ”No niin, täältä tullaan! Vauhtia! Täyttä laukkaa!”

Poni urahti ja löntysteli niin verkkaisesti ja alituiseen pysähdellen, että Joey oli ehtinyt jo istahtaa kivelle sitä odotellessaan. Kun Bob lopulta sai ohjattua ponin kiven kohdalle, hän ojensi kätensä ja kiskoi kaverinsa kyytiin taakseen.

”Hurjaa”, Joey sanoi innoissaan.

”Sitten laukataan”, Bob sanoi tietäväisesti ja alkoi matkia suullaan ääntä, jota oli kuullut Raicy-sedän tekevän lisätessään punaiseen hevoseensa vauhtia. Bob oli ollut pari kertaa hänen mukanaan laaksossa katsomassa, miten setä ja muut miehet ajoivat karjaa. Se oli ollut kiinnostavaa, vaikkei aivan yhtä jännittävää kuin sarjakuvissa.

Eivät he ratsuaan laukkaan saaneet, eivät edes raviin. Ponilla oli pitkä pinna kahden selässään heiluvan ja sen syömistä häiritsevän tenavan suhteen, mutta kun potkimista ja sätkimistä ja kiskomista oli jatkunut tarpeeksi pitkään, se pompautti heitä taas takapäällään. Molemmat retkahtivat etunojaan ja nauroivat.

”Hei, kuulkaa–” Dewn oli tullut laitumen aidan taakse.

”Plääh”, Bob huokasi.

”Tulkaas alas sieltä Isaacin selästä.”

He liukuivat maahan.

”Tyhmä poni”, Bob totesi.

”Joo, tosi tyhmä”, Joey sanoi. ”Hevoset on tyhmiä.”

Dewn odotti, että he tulivat kiltisti pois laitumelta aidan ali.

”Sovitaan, etten nähnyt teitä”, hän sanoi heille nuhtelevasti, mutta samalla luottamuksellisesti, ”jos lupaatte, ettette enää mene hevosten selkään omin päin. Jeah?”

”Ihan sama”, sanoi Bob, nykäisi sitten Joeytä hihasta ja he juoksivat pois keksimään muuta tekemistä.

”Dewn”, Alexiina henkäisi ja heilautti kättään. Hän ja Emily olivat kasseineen matkalla auton luo. ”Katsotko vähän poikien perään? Me lähdemme nyt!” hän huusi.

Dewn nosti oman kämmenensä ilmaan merkiksi, että oli ymmärtänyt ja kuullut. Alexiina heitti kassit takapenkille, auttoi Emilyn autoon ja istuutui itse ratin taakse. Hän näki, kuinka tenavat – toinen roteva ja tumma, toinen pieni ja vaalea – jahtasivat pihalla kanoja. Lievästi huolestuneena, hän käänsi avaimia virtalukossa. 

Olikohan sittenkään pidemmän päälle fiksua saattaa nuo kaksi yhteen? 
by Charlotte
Tasapainoton
18.6.2016

Ehkä olisi parempi pitää Tyhyn etäisyyttä, hän ajatteli. Tämä tuntui olevan ainoa jäljellä oleva linkki Mustiin Ruusuihin eikä Lottella ollut minkäänlaisia intressejä muistella sitä synkkää ajanjaksoa elämässään. Valkoinen ruusu majakan seinässä kummitteli hänen mielessään, vaikka hän yritti kaikin tavoin olla ajattelematta sitä. Ehkä se oli ollut sattumaa. Ehkei se tarkoittanut mitään. Mutta eikö Moto aina sanonut, ettei sattumia ole?

Miksi, oi miksi, näin piti taas käydä! hän ajatteli katkerasti. Juuri, kun kaikki meni hyvin… juuri, kun olin melkein päässyt yli kaikista viime syksyn kauheuksista…

Saaren tapahtumat olivat järkyttäneet häntä enemmän, kuin aluksi halusi myöntää, ja monta päivää sen jälkeen hän oli ollut niin epätavallisen hiljainen sekä omissa oloissaan, että äiti kyseli, oliko hänellä kaikki hyvin vai suriko kenties Billyä.

Sitä paitsi, hän ajatteli maatessaan huoneensa lattialla seepramatolla ja silitteli toisella kädellä poissaolevana Lucasia, Ty on muuttunut jotenkin epätasapainoiseksi ja suoraan sanottuna pelottavaksi välillä – Sophie oli jo tarpeeksi epävakaa ja huono ystävä, että haluaisin enää koskaan kokea toista.

Mutta, kun yrität ottaa etäisyyttä johonkuhun, juuri silloin he tietenkin ottavat sinusta kopin.

Tyltä tuli viesti. Ensimmäinen aikoihin.

Koska on harkat? 

Hän siis halusi bändiin takaisin. Nyt, kun Billyä ei ollut, ja Tom-Tom tuntui keksivän verukkeita, minkä vuoksi ei aina päässyt tulemaan (ehkä hän oli pelästynyt heidän suukopuaan koesoitoissa), ja isä piti Tomfordia lähellään kuin uskollista koiraa, bänditreenien sopimisissa oli omat hankaluutensa. Dewn oli töissä ja Zack asui kauempana, joten Lotte oli oikeastaan ainut, jolle kävi milloin vain.

Mutta Charlotte oli epävarma. Halusiko hän Tytä enää bändiin? Ja toisaalta, hän ei uskaltaisi kieltää, jos tämä päättäisi palata.

Loppujen lopuksi Ty tuli heille soittamaan rumpuja (hänenhän ne olivat), vaikka varsinaista harjoituskertaa ei ollutkaan. Paikalla oli Lotten lisäksi vain Tomford, joka lähti lipettiin aika liukkaasti Tyn saavuttua, selittäen, että unohti muka tehdä jotain tärkeää Raicyn pyytämää tallilla. Ty ei kuitenkaan vaikuttanut siltä, että olisi piitannut pätkääkään oliko Tomford läsnä vai ei – tai kukaan, oikeastaan – hän tuli, muttei puhunut mitään, käveli vain suoraan rumpujen luo, kahmaisi kapulat käsiinsä, istuutui ja alkoi soittaa niitä koko voimallaan. Lottesta hänen antamansa signaali oli sangen selvä ja luotaantyöntävä, joten hänkään ei sanonut mitään, vaan meni itse koskettimien luo jatkaakseen sävellystä Dark Flowersiin, jonka nimen he olivat päättäneet vaihtaa Black N Whiteksi. Dewn oli luvannut tehdä sävellyksiä aina, kun ehtisi, kunhan ei joutuisi laulamaan, ja Billy taas oli heistä lahjakkain kynäniekka, joka loihti lyriikat paperille. Charlotte laittoi kuulokkeet korvilleen, jotta saattoi keskittyä, ja Tyn hakkaus vaimeni.

The rainbow turns to ashes… F... C B… the rainbow...”, hän mutisi itsekseen. Säveltäminen oli kamalan vaikeaa, mutta toisaalta vei ajatukset muualle. Se oli hänelle meditaatiota.

Jonkin ajan kuluttua Lotte tunsi kopsahduksen lapaluussaan ja vetäisi hitaasti kuulokkeen korvaltaan. Pauketta ei kuulunut enää. Ty istui yhä rumpujen takana, mutta tuijotti häntä sen näköisenä, kuin odottaisi vastausta kysymykseen. Toinen rumpukapuloista lojui lattialla Lotten jaloissa – Ty oli heittänyt häntä sillä.

Lotte kohotti kysyvästi kulmiaan.

”Koska on seuraava treenikerta?”

”Minähän sanoin jo viestissä”, Charlotte toisti kärsivällisesti, ”että en osaa sanoa. Heti, kun kaikki pääsevät paikalle… varmaan.”

”Ei me sitä kukkoilijaa tarvita”, Ty tokaisi.

”Niin no, ei ehkä”, Charlotte sanoi säyseästi. Hän siveli ajatuksissaan sähköpianon koskettimia. Ty silmäili häntä.

”Mikä sua vaivaa?”

Charlotte nosti hämmästyneenä katseensa, mutta käänsi sen sitten pois.

”Miten niin?” hän mumisi. ”Ei minua vaivaa mikään.”

”Sä oot outo”, syytti Ty. Charlotten teki mieli tokaista, että Tyhan tässä outo oli, muttei viitsinyt. ”Kun tulin tänne, tuskin tervehdit, ja matelit muutenkin pitkin seiniä. Pelästyitsä niin pahasti sitä majakkajuttua? Oikeesti, ei se vartija oo ikinä ollut siellä. Se oli varmaan sun tuuria, että juuri sillä kerralla se sitten olikin.”

”Joo”, Charlotte sanoi vähän turhan nopeasti, vaikka Ty itse oli tullessaan ollut niin vihamielisen oloinen, että häneen päin tuskin uskalsi kunnolla katsoa. Sitä paitsi hän kanniskeli mukanaan asetta – olkootkin vain pippurisuihke, mutta silti.

Ehkä se on hänellä mukana nytkin, Lotte ajatteli levottomasti.

Ty hiveli rumpukapulaa ja katseli häntä pitkään ja hartaasti. Hänen vauvamaiset kasvonsa rypistyivät. Äkkiä hän sanoi hiljaa, hyytävästi: ”Sä tiiät.” Sanat kuulostivat tuomiolta, niissä oli katkera ja vihamielinen lataus. Ne jäivät kaikumaan kellariin.

”Tiedän mitä?” Charlotte sanoi – sillä kertaa täysin viattomasti.

Ty näytti kiihtyvän tyhjästä.

”Älä yritä”, hän sanoi kireästi ja huohotti. ”Mä arvasin. MÄ ARVASIN! SE ÄMMÄ KERTO SULLE!” Hän oli noussut huutaessaan seisomaan ja palli kaatui lattialle. Hän osoitti kapulalla Charlottea kuin aikoisi lävistää tämän (Lotte nojautui pelästyneenä seinään), mutta paiskasi sitten senkin menemään.

Charlotte oli aivan pihalla eikä käsittänyt lainkaan, mitä tapahtui tai mistä Ty edes puhui. Tämä oli raivostunut ilman mitään näkyvää syytä, suorastaan pillastunut. Ty ei näyttänyt saavan itseään hallintaan. Hän oli pienen hetken kuin harkitsevinaan rumpujenkin työntämistä nurin, mutta riuhtaisi sitten itsensä pois niiden luota ja juoksi hartiat korvissa rappusiin. Charlotte oli niin säikähtänyt koko tilannetta, ettei uskaltanut estää tai edes huutaa hänen peräänsä, vaan antoi tämän mennä. Portaiden yläpäästä hän kuuli makuuhuoneen oven paukahtavan lujaa kiinni.

Jessus… Onneksi minä en ole noin temperamenttinen, hän ajatteli yhä hämillään tapahtuneesta. Vai olenko?

Tietäväinen ja häntä usein moittiva siveydensipuliääni hänen omassa päässään vastasi: Olet.

Mutta kaiken kaikkiaan, olisi todellakin ehkä parempi ottaa Tyhyn jonkin matkaa etäisyyttä.
by Hazel
Kehä 1
Giaflaug frá Fagridalur & Hazel (HCT), bergvall.suntuubi.com/fi/Asukkaat/Hera/
Usvakato & Hazel (HCT), kaihovaaran.suntuubi.com/fi/Hevoset/Usva/

Kehä 2
Kaihon Haudanhiljainen & Hazel (HCT), kavalniemi.suntuubi.com/fi/Kalla/
Callahan & Hazel (HCT), bergvall.suntuubi.com/fi/Asukkaat/Cosmo/

Kehä 3
Red Light Spells Danger & Hazel (HCT), kavalniemi.suntuubi.com/fi/Nano/
Funfair's Fabien & Hazel (HCT), bergvall.suntuubi.com/fi/Asukkaat/Renee/

Kehä 4
Kamikaze & Hazel (HCT), kavalniemi.suntuubi.com/fi/Koda/
Thedore & Hazel (HCT), waldeinhill.suntuubi.com/fi/Oriit/Theo/

Kehä 5
Vinhan Dawnlight & Hazel (HCT), kavalniemi.suntuubi.com/fi/Della/
Vähäpellon Rakkauslaulu & Hazel (HCT), kaihovaaran.suntuubi.com/fi/Hevoset/Letti/

Ketä liikkuu piireissä?