Mistäs on puhe?

Tätä on huulilla:

by Gillian
Dining Disaster
8.7.2016

Vasta kaksi viikkoa oli kulunut ja se tuntui vuodelta. Kiviseinät ja käytävien kapeat ikkunat sekä haisevat matot olivat alkaneet ahdistaa. Vain Wolfgangin seura sai Gillianin salaamaan toiveensa ennenaikaisesta kotiinpaluusta. Eno oli hänelle turva ja lohtu, jota ilman Gillian ei olisi kestänyt päivääkään. Isä soitti sangen harvoin ja kyseli, kuinka hänellä aika siellä kului ja mitä uutta hän oli oppinut; äiti sitäkin harvemmin – yleensä hänen terveisensä ”maalaa sitten ahkerasti ja käyttäydy kunnolla” tulivat isän puhelun sivussa. Myös Alexiina soitti ja varmisti, että Gillianin asiat olivat hyvin. Vakuutettuaan, että viihtyi ja linna oli kaunis ja oli saanut tavata taiteilijoita ja kehittynyt huimasti, oli Alexiina välittänyt huojentuneempana hänelle myös kotiseutujen terveiset; he olivat Charlotten kanssa parhaillaan matkalla takaisin Kanadaan. Gillian olisi antanut paljon, jotta olisi ollut mukana siellä mukana kohti kotia. Sen puhelun jälkeen hän oli itkenyt pitkään.

Eilisyön tapauksen jälkeen, Wolfgang vietti hänen kanssaan entistä enemmän aikaa, mistä Gillian oli syvästi kiitollinen. Hänellä oli jäänyt arka ja pelokas olo, jonka syytä ei osannut paikantaa.

”Unissakävely voi olla arvaamatonta, ei se ole ihme, jos pelottaa”, Wolfgang sanoi ja kietoi käsivartensa tiukasti Gillianin ympärille, sänkensä kutittaen korvannipukkaa. Gillian hengitti kölninvedentuoksua, mutta haju oli liian voimakas ja sai hänet voimaan pahoin.

Yhteisillä illallisilla, jotka Wavesien tapaan olivat kaukana Centerien kinastelevasta kodikkuudesta, Gillian seurusteli myös herra ja rouva von Zughtin kanssa. Näitä illallisia varten täytyi aina laittautua huolellisesti, mihin Gillian tosin oli jo tottunutkin. Wolfgang otti aina asiakseen kehua hänen olemustaan, ja niin tällä kertaa.

Charmante”, hän sanoi hiljaa vetäessään Gillianille tuolin. ”Näytät hehkeältä, kun poskesi ovat punaiset.”

Enon miellyttäviä huomautuksia lukuunottamatta, jokainen suunvuoro pöydän ääressä tuntui väkinäisesti lausutulta, kuin tietyn protokollan mukaiselta. Kaikkein mieluiten Gillian olisi välttänyt nämä ahdistavat ruokailut, mutta tiesi, ettei voinut niin tehdä. Niinpä jo muutaman kerran käytettyään huonovointisuus-kortin illalliselta päästäkseen, hänen oli vain mukauduttava asiaan ja syötävä kolmen ruokalajin kokonaiset annokset, vaikka se kuinka olisi tehnyt hänen olonsa tukalan täydeksi ja turvonneeksi.

Mutta kuten poika joka huutaa sutta, jonain kertana se käy toteen.

”Wolfgang kertoi sinun olevan sairas.”

Gillian hämääntyi, kuten aina, kun rouva von Zught yhtäkkiä puhutteli häntä. Rouva katsoi häneen pöydän päästä kuin arvioiden Gillianin vointia.

”Hän vain nukkui huonosti, maman.

”Jos hän nukkuu huonosti siinä pohjoispäädyn huoneessa, hänen on vaihdettava makuuhuonetta.”

”Gillian saattaisi pitää Zeus-huoneesta.”

”Sehän on kolho. Itäsiiven kolmannen kerroksen aamuruskohuone – siitä on kaunis näköala auringonnousuun. Kutsun sisäkön laittamaan sen valmiiksi.”

”E-ei suotta!” Gillian hätääntyi. ”Ky-kyllä minä v-viihdyn nykyisessäkin huoneessani!”

”Oletko sitten nukkunut kunnolla?”

”O-olen, rouva...”

”Sillä käytävällä ei ole muita. Gillianin voi tulla olo yksinäiseksi eristyksissä”, Wolfgang järkeili ja Gillian vilkaisi häneen – miten eno tunsikin hänet niin hyvin? ”Zeus-huone olisi minun makuukamarini vieressä. Hänellä olisi lyhyt matka luokseni, mikäli tarve vaatii.”

”Ja mikähän tarve vaatii yöllä tulla sinun luoksesi?” rouva von Zught kohotti kulmiaan.

”Vaikka painajaiset”, sanoi Wolfgang rauhallisesti ja lämmin kiitollisuuden sekä ujouden puuska paisui Gillianin rinnassa. Hänellä todella olisi turvallisempi olo, jos tietäisi enonsa nukkuvan seinän takana. Hän ei kyennyt palauttamaan edellisyön painajaista enää mieleensä, mutta tiesi siinä olleen pahaenteinen tunnelma. Jos hän oli jo sen ajamana hakenut turvaa enostaan, ehkä tätä lähempänä nukkuminen veisi myös painajaiset pois?

Pääruoka tarjoiltiin pöytään. Gillian oli huomaamattaan alkanut pureskella kynsiään asiaa miettiessään. Kehtaisiko hän pyytää siirtoa Wolfgangin mainitsemaan huoneeseen?

Valmiiksi täytetty lautanen laskettiin Gillianin eteen.

”Joko Wolfgang on puhunut sinulle matkasta?”

Kalkkunaa. Kaksi paksua, rapeaa, kuvottavan värittömän vaaleanpunaista leikettä lojui Gillianin lautasella. Aivan kuin vatsassa olisi heti alkanut velloa vastenmielisyydestä, Gillian ummisti silmänsä niiltä. Hän inhosi kalkkunaa.
”Onko ruoassa jotain vikaa?”

Gillian säpsähti; rouva von Zughtin ääni oli äkkiä lävistänyt hänet kuin veitsi, jolla jämähtänyt hymy kasvoillaan herra von Zught omissa aatoksissaan leikkasi omaa kalkkunapihviään pöydän toisella puolella. Kynttilänvalo väpätti kalseasti.

Gillian kohotti päätään. Wolfgang ja rouva von Zught molemmat katsoivat häneen.

”A-anteeksi?”

”Minä kysyin: onko ruoassa jotain vikaa?”

”E-ei!” Gillian otti haarukan ja veitsen käteensä ja, kun ei voinut muutakaan, iski ne leikkeleeseen. Hän sahasi. Leike oli sitkeää. Vatsassa velloi taas.

”Jos et pidä kalkkunasta, sinulle voidaan tarjoilla jotain muuta.”

”E-ei, ei, tämä on oikein hyvää!” Pakottaen värisevän hymyn huulilleen, Gillian laittoi leikepalan suuhunsa. Ole aina kohtelias. Häntä alkoi heti oksettaa.

Rouva von Zught tarkasteli häntä taas pöydän päästä eikä näyttänyt vakuuttuvan. ”Ei sinun tarvitse mielistellä. Kysyin myös, joko Wolfgang on puhunut matkasta.”

”En ole vielä”, Wolfgang vastasi, kun Gillianilla oli täysi työ kyetä nielemään suunsa tyhjäksi. Hän nosti taas päätään ja välttyi siten laittamasta seuraavaa kuvottavaa kalkkunanpalaa suuhunsa kysyessään: ”M-matkasta?”

”Muistatko maalauksen, josta kysyit minulta”, Wolfgang sanoi ystävällisesti, ”sen, joka on tanssisalissa, missä hevoset seisovat kartanomiljöössä?”

Gillian nyökkäsi.

”Sinähän pidät hevosista?” rouva von Zught keskeytti.

Gillian nyökkäsi taas.

”Ja kerroin, että olin maalauttanut sen Belgiassa–”

”Wolfgang on ostanut teille liput Ranskaan performanssiesitykseen.”

Wolfgang katsoi harmistuneena äitiään, mutta Gillian tuijotti hämmästyksestä silmät suurina Wolfgangia, hakien varmistusta siihen, että oli varmasti ymmärtänyt oikein.

”R-Ranskaan?”

Wolfgang siemaisi pikaristaan.

”Niin, kuten maman – töksäytti, siellä on paljon hevostaidetta. Menisimme tietysti L’amour aux Chevauxin taidegallerian lisäksi myös Louvreen.”

”L-L’amour aux C-Chevaux…?”

”Kuulostat rikkinäiseltä ksylofonilta”, rouva von Zught sanoi ja sai Gillianin punastumaan, vaikkei sitä oltukaan sanottu ilkeästi.

”Haluaisin, että näkisit ne taulut, jotka olen maalannut Duvell Arabiansiin”, Wolfgang sanoi. ”Ne ovat parhaimpia töitäni ja, kun maalaat itsekin hevosia, voisit saada referanssia.”

Haarukka oli pudonnut Gillianin kädestä. Se kolahti äänekkäästi lautasenreunaan ja havahdutti herra von Zughtin ajatuksistaan.

”Ah, Duvell!” herra von Zught ilmoitti äkkiseltään ilahtuneeseen sävyyn. ”Oui, oui! Monsieur Duvell on hyvä ystäväni. Heillä on suuri tila Belgiassa, hieno, hieno paikka! Kannattaa ehdottomasti käydä! Siellä kasvaa vanha, vanha marronnier d'Inde – Aesculus hippocastanum! Komea puu! Ehdottomasti kannattaa käydä!”

”Etkö ole kiinnostunut?” rouva von Zught täräytti.

”O-olen kyllä!” Gillian hätääntyneenä vastasi. ”M-minä olenkin kä-käynyt siellä.”

Kaikki kolme näyttivät yllättyneiltä.

”Duvell Arabians Estatessa?”

”L-L’amour aux Chevauxissa”, Gillian sanoi hiljaa, ujostuen siitä, että häntä tuijotettiin niin intensiivisesti kaikilta tahoilta. ”Viime s-syksynä. Si-siellä oli eräät ratsastuskilpailut.”

”Ja niiden vuoksi siis et tullut tänne”, rouva von Zught sanoi. Pöydässä oli hetki hiljaista. Gillian tunsi huonon olon voimistuvan ja painoi päänsä, yrittäen hengittää tasaisesti. Pelkkä kalkkunan näkeminen lautasella sai hänet melkein heittämään ylen.

”Mutta nyt hän on täällä”, Wolfgang sanoi ja Gillian tavoitti hänet hymyilemästä hänelle niin karismaattisesti, että hetken verran paha olokin väistyi toisenlaisen lämpimän tunteen tieltä. Hän yritti hymyillä takaisin. ”Duvellit ostivat Ranskan tilansa jokin aika sitten ja uudistavat sitä parhaillaan. Siitä tulee sisartalli heidän Belgiassa olevalle Duvell Arabians Estatelle.”

”N-näkisin sen oikein m-mielelläni”, Gillian sanoi niin kohteliaasti kuin pystyi.

”Se olisi tosin vasta syksyllä.”

Onnellisuus poksahti niiden sanojen myötä.

Ällöttävä painontunne, joka oli alkanut kalkkunasta, nousi vatsasta yhä ylemmäs. Vasta syksyllä. Ristiriitaiset ajatukset saivat Gillianin hikoilemaan. Hän näki Charlotten onnelliset kasvot mielessään, mutta niitä varten hänen täytyisi jäädä Sveitsiin vielä syksyyn asti… eikä hän juuri nyt ollut ollenkaan varma, että kykenisi siihen.

Äkkiä hän heitti kämmenen suulleen. Kurkunpäätä poltteli ja paha maku oli kivunnut jo kielelle asti.

”A-anteeksi”, Gillian kuiskasi hätäisesti ja nousi seisomaan; hänen vieressään istunut Wolfgang auttoi tuolin nopeasti pois hänen altaan. Puristaen kättä suunsa edessä, Gillian aikoi juosta pois ruokasalista, muttei ehtinyt kuin kolmen askelen päähän, kun oksennus pakottautui väkisin ulos; vatsa tuntui kääntyvän saumoineen päivineen ympäri, karmea kitkerä maku syövytti kieltä ja vesi tirisi silmistä, kun hän laattasi alkukeiton ja kalkkunansiivun suoraan ruokasalin tummanpunaiselle, arabialaiselle matolle.

Heikko olo tutisutti jalkoja, mutta heti oksennettuaan myös helpotus vyöryi häneen kuin olisi päässyt irti raskaasta painolastista. Wolfgang oli hänen vierellään ja tuki häntä, niin kuin hän tuntui aina olevan siinä häntä varten, kun Gillian oli heikoimmillaan.

Herra von Zught sadatteli kauhistuneena pöydän ääressä ja näytti lähes yhtä pahoinvoivalta oksennuksen nähdessään, mutta Lily von Zught oli noussut ja tyynen päättäväisesti tullut Gillianin toiseksi tueksi nyrpistämättä edes nenäänsä haisevalle lammikolle.

”Hän on siis kuitenkin sairas. Hae sisäkkö ja tuo pahoinvointilääkettä”, hän sanoi Wolfgangille, joka epäröiden päästi Gillianista irti. Lily von Zughtin napakka ote oli vahva ja se talutti hänet ruokasalin reunalla olevan nojatuolin ääreen istumaan. Gillianin olo oli jo parempi, vaikka jalkoja yhä huimasi. ”Epäilin kalkkunan olevan pilaantunutta, kun se maistui hieman oudolta. Annan sinulle vettä.” Gillian istui ja hengitti syvään sillä välin, kun Lily von Zught kaatoi hänelle pöydässä olleesta kannusta vettä lasiin ja toi sen hänelle. Pian sen jälkeen sisäkkö, iältään tuskin rouvaansa paljon nuorempi, pyyhälsi sisään. ”Täällä tapahtui vahinko. Tyttö on mahdollisesti sairastunut ruoasta. Vie palaute kokille, että kalkkuna oli pilaantunutta.”

”Voi voi voi”, sisäkkö kimitti paikallistettuaan oksennuksen. Hänen voivotteluunsa yhtyi herra von Zught, joka pöydän ääressä edelleen istuen piteli päätään ja pyöritteli sitä. ”Onko herrakin sairastunut pilaantuneesta ruoasta?”

”Sergei ei vain kestä eritteitä, ei häntä mikään muu vaivaa.”

Wolfgang marssi rivakasti ruokasaliin lääkepurkki kädessään. Hän antoi sen äidilleen, joka kiersi korkin auki ja kaatoi ryppyiselle kämmenelleen yhden tabletin. ”Ota”, hän sanoi Gillianille, joka ei voinut muutakaan.

”Gillian–”

”Vie Sergei lepohuoneeseen”, Lily keskeytti huolestuneelta kuulostaneen Wolfgangin, joka katsoi levottomana Gillianiin, mutta totteli.

Herra von Zught piteli nenästään silmät kiinni ja uikutti.

”Tulehan, papan”, Wolfgang sanoi hänelle ja auttoi hänet ylös pöydästä ja ohjasi ulos salista. Gillianin olo oli jo paljon parempi ja kevyempi oksentamisen ja vesilasillisen jälkeen. Lily von Zught ei kuitenkaan ollut kuulevinaan.

”Saatan sinut huoneeseesi, missä olet pitkälläsi iltateehen asti.” Ja niin hän tosiaan saattoi, Gilliania käsipuolesta pitäen, eikä hän äkkiä ollutkaan niin kauhean erilainen kuin Emily.
by Charlotte
Uhkaus
8.7.2016

Anteeksi pyytäminen ei tuntunut niin vaikealta, kun oli jo valmiiksi hieman häpeissään. Tossah oli heti herttainen ja anteeksiantavainen ja kiitti Charlottea erehdyksensä myöntämisestä. Molly kohautti vain olkaansa, mutta Nora ei todennäköisesti olisi niin yksinkertainen, että loukkauksen häntä kohtaan mitätöisi vain käden heilautuksella. Ja ensin Charlotte vastusti ajatusta, että hänen pitäisi pahoitella tällekin.

”Hän on itseään täynnä ja nokkava, leuhka–”

”Ei enää sanaakaan! Lippu oli hänen ostamansa lahja Mollylle! Sinä pyydät Noraltakin anteeksi!” äiti sihahti heti, joten eipä Charlotte voinut muuta kuin itsekseen nuristen ottaa Rosevillagen suunnakseen ja poistua F&H Stablesin takorautaporteista joenvarren hiekkatietä pitkin jalkojaan laahaten ja pikkukiviä mennessään potkien.

Joskus hän mietti mikä ajoi hänet tekoihin, joissa ei ollut päätä eikä häntää. Näin jälkiviisaana ajatellen, hänen olisi ehkä sittenkin kannattanut yrittää pysyä Noran hyvissä kirjoissa ja uudelleen koettaa saada lippua häneltä–

Liero! ääni syytti häntä. Oliko hän paatunut kieroilija? Eikö hänen pitänytkin nyt kokea puhdasta katumusta, eikä miettiä, miten olisi toisella tavalla voinut velmuilla itselleen haluamaansa?

”Olen ahne paska”, Charlotte huokaisi. Mutta niin on kyllä Norakin.

’Se, että kerran näet hänet samassa ravintolassa, ei millään tavoin tarkoita, että tuntisit hänet. Sinä et ole ainoa fanityttö, joka jäi lippua vaille. Älä kuvittele, että olet kärsimyksessäsi jotenkin erityisasemassa.’

’Olet itsekäs!’

’Ja mikähän sinä sitten olet nyt?’

”Mutta minä olen erityisasemassa!” Charlotte tokaisi lehmuksessa istuvalle harakalle, joka keikutti vain kiusaavasti pyrstöään. ”Minä – minä ja Lucas – meidät on tarkoitettu toisillemme!”

”Kr-r-r-r kra kra?” harakka sanoi.

*

Nora ei ollut talleilla.

”Neiti Nora tulee tallille aina vasta kello yhdentoista jälkeen”, hänelle kerrottiin Garyn hevosenhoitajan toimesta. ”Löydät hänet ruusulinnasta tähän aikaan, luulisin.”

Charlotte kääntyi kannoillaan kohti Norringtonien kotimökkiä ja laskeutui jokea kohti viettävää ruohikkoista rinnettä alas. Iso tanskandoggi, jonka hän oli nähnyt aikaisemminkin, juoksi haukkuen hänen peräänsä, mutta oli onneksi ystävällinen ja tahtoi vain taputuksen päähänsä ennen kuin joku kutsui sitä takaisin tallien suunnalta.

Ruusulinnan pihassa kukkapenkissä puskien takana kahisteli ja kyyristeli hahmo. Charlotte pysähtyi portille kädet taskuissaan.

Sanot vain sori. Jos hän ei hyväksy sitä, voit lähteä. Ainakin teit mitä piti.

”Nora?”

Hahmo suoristautui ja kääntyi; se ei ollutkaan Nora, vaan Noah. Charlotte puri huuleensa, ettei olisi tyrskähtänyt naurusta ja aiempi katkeruus lientyi hieman. Noah näytti koomiselta irokeesissään ja lävistyksissään, niittinahkatakin päälle levitetyssä multaisessa vaaleanpunaruutuisessa essussa puutarhalapio kädessään. Helmoissa ja olkaimissa oli pitsiä. Hymy hyytyi kuitenkin nopeasti, sillä Noahin mulkoilu oli essusta huolimatta otettava vakavasti. Kukkalapio saattaisi oikein käytettynä olla vaarallinen ase. Charlotte veti kasvonsa peruslukemille. ”Öh – onko Nora täällä?” Hän ei saanut häijyä ilmettä parempaa vastausta. Noah kilisteli roikkuvia ketjujaan ja korujaan kumartuessaan takaisin kukkapenkkiin. ”Minulla olisi Noralle asiaa…”

Charlotte vaikeni kesken kaiken.

Noah näytti istuttavan – Charlotte kalpeni tajuttuaan – mustia ruusuja.

Sydämenlyönti jäi välistä.

Mustia.

Ruusuja.

Noahin lapio iski maahan. Kerran. Toisen. Murenevaa mustaa multaa. Ja tekemäänsä kuoppaan hän nosti piikikkäitä, inhottavia, kuvottavia, mustanvärisiä ruusuja...

Mustia ruusuja!

”Ei...”, Charlotte kuiskasi ääneen.

”Se on sisäl”, Noah murahti. Hän ei ollut huomannut Charlotten järkytystä, eikä Charlotte kuullut hänen vastaustaan verta kohisevilta korviltaan. Hän ei saanut kauhistuneita silmiään irti noista luonnottomista kukista.

Hitaasti, Charlotte peruutti pois päin portilta. Mustat ruusut olivat paha, paha merkki! Ne tiesivät huonoa… Miksi ne vainosivat häntä? Eikö hän pääsisi ikinä heistä eroon? 

Hän kääntyi ympäri ja pinkaisi juoksuun.

Ruusupenkin yläpuolella oleva ikkuna avautui.

”Onko täällä joku?” Nora tähyili ulos. ”Kuulinko puhetta?”

”Tuuli vinkuu”, murahti Noah ja iski lapion jälleen multaan.

*

”Saitko sen hoidettua?” äiti kysyi. Hän ja Hoffit olivat pihalla. Auto oli pakattu. Adeksi kantoi avuliaasti viimeistä matkalaukkua takakonttiin ja Shalia seisoi kuljetuskopissa valmiina kotimatkaan.

Charlotte nyökkäsi. Valhe oli sen väärti. Hänen sydämensä takoi edelleen – hän oli juossut koko matkan Rosevillagesta takaisin – vaikkei se ollut ainoa syy hänen kiihtyneeseen sykkeeseensä, ja kesti hyvän tovin, ennen kuin hän sai itsensä rauhoittumaan.

Ne olivat vain kukkia, hän yritti toistaa itselleen. Kukkia. Kasveja.

Sitten inho nousi pintaan.

Miksi hitossa Nora halusi pihaansa mustia ruusuja? Sen rumempia kukkia ei ollutkaan! Vai oliko se… uhkaus?

Charlotte kapusi autoon hyvästelemättä ketään ja riuhtoi turvavyön kiinni jäädessään odottamaan äitiä. Hän halusi äkkiä kotiin.

Älä ole naurettava. Ei Nora voi tietää Mustien Ruusujen klaanista. Ne olivat vain kukkia. Sattumaa.

Hän hätkähti koputusta. Tossah hymyili hänelle lasin läpi. Charlotte aukaisi autonikkunan.

”Kiva, kun olitte luonamme. Tiger ja Arthur ovat tosi innokkaita tulemaan joskus teidän luo, että katsotaan milloin nähdään seuraavan kerran. Tässä”, Tossah ojensi hänelle muutaman setelin. ”Teit kiltisti, kun olisit pitänyt Mollylle ratsastustunteja Shalialla. Arabialaiset ovat hänen lempirotunsa. Ikävää, ettet saanut lippua, mutta tässä on vähän korvausta.”

Charlotte otti rahan vastaan ja nyökkäsi ontosti. Muuhun hän ei pystynyt.

Mutta uhkaus tai ei, Charlotte aliarvioi Noran kostonhimon, kun tätä on syvästi loukattu; ja loukkaantunut Nora olikin siitä, että Charlotte oli paitsi juoninut hänen selkänsä takana (Molly oli heti kertonut hänelle, mitä oli tapahtunut niin kuin tyttö aina uskollisesti raportoi kummitädilleen kaiken) ja saanut turhaan odottaa anteeksipyyntöä, niin myös edeltävästi loukannut hänen arvokkuuttaan piikikkäillä sanoillaan. Ja vain Nora saattoi kyetä punomaan vastaiskun, vaikka sen kohde olisi niinkin kaukana kuin meren takana, kun Charlotte ja Alexiina Shalia traileriin lastattuna tekivät viimein lähtöä F&H Stablesista ja yhtä lailla koko Englannista.

Äiti motkotteli vieläkin eikä puhunut paljoakaan heidän ajaessaan peltojen ja pikkukylien halki. Siinä mielessä tilanne oli siis samanlainen kuin ennen lähtöä, jolloin Charlotte oli suututtanut hänet huudettuaan rumasti Isabellalle.

Hän piti silmänsä iskostettuina liikkumattomaan horisonttiin, kaiken muun vilistäessä nopeasti editse. Siellä jossain Lucas oli. Kaukana. Hän olisi todella halunnut päästä näkemään tämän. Mutta se mahdollisuus oli menetetty. Ehkä (kai sitä aina toivoa saattoi) sitten ensi vuonna Power Jumpissa, sikäli mikäli sekä Duvellit, että äiti osallistuisivat niihin, ehkä silloin Charlottella olisi pikkuriikkinen mahdollisuus päästä näkemään hänet edes vilaukselta…

Mustat ruusut kellastuivat ja pian lakastuivat Lotten mielestä. Turhaan hän nyt kukkia säikähti…
by Raicy
Adoptoitava mustangi

Line © Whiteligtning, Väritys © Oresama

Rusvaka
Nimi tarkoittaa auringonlupausta
Kanadalainen mustangi
Ori, 6-vuotias
Punaruunikko, 144 cm

Emä: Maple / Isä: Vakkamako
Tuoja Orange Wood Ranch

"Älykäs, pukkiherkkä nuorehko orii. Kiinniottamisessa ja käsittelyssä ollut haasteita, sielultaan niin sanotusti tappuraa ja vapautta."


by Raicy
Adoptoitava mustangi

Line © konikfryzyjski, Väritys © Oresama

Momoae
Nimi tarkoittaa kuunsirppiä
Kanadalainen mustangi
Tamma, 14-vuotias
Voikko, 140 cm

Emä: Flie / Isä: Yinio
Tuoja Orange Wood Ranch

"Utelias, ihmisistä kiinnostunut, mutta herkkä sätkyilijä. Perusteellisella, lempeällä koulutuksella saa varmasti paljon aikaan."


by Raicy
OSALLISTUJAT

1. Halter, 0 os.
-

2. Halter Horsemanship, 0 os.
-

3. Reining, 0 os.
-

4. Freestyle Reining, 0 os.
-

5. Versatile Horse, 0 os.
-

6. Western Riding, 0 os.
-

7. Western Pleasure, 0 os.
-

8. Western Horsemanship, 0 os.
-

9. Western Trail, 0 os.
-

10. Ranch Trail, 0 os.
-

11. Barrel Racing, 0 os.
-

12. Pole Bending, 0 os.
-

13. Keyhole Race, 0 os.
-

14. Cutting, 0 os.
-

15. Reined Cow Horse, 0 os.
-

16. Calf Roping, 0 os.
-

17. Breakaway Roping, 0 os.
-

Ketä liikkuu piireissä?