27.12.2023

En edes muistanut milloin Trevor oli viimeksi soittanut minulle. Toisaalta en ollut kyllä itsekään ottanut isoveljeen yhteyttä pitkään aikaan, joten ei voinut kyllä sanoa, jotta tein itsekään kovin hyvää edistystä ylläpitääkseen suhdettamme. Pitkät hiljaisuudet yhteydenotoissamme ei kyllä toisaalta ollut mitään uutta, joten siinä mielessä en jotenkin ihmetellyt, jotta toinen otti yllättäen yhteyttä.

Kerkesin juuri ja juuri napauttaa linjan auki, sekä nostaa puhelimen korvalleni, kun jo kuulin isoveljen äänen. Koska en ollut kuullut muutamaa ensimmäistä sanaa, jotka isoveljeni oli lausunut, meni minulla hetki päästä perille siitä, mitä toinen oli kertomassa. Onnekseni sentään tällä kertaa Trevor pysyi niin pitkään asiassa, jotta minulla oli jonkinlainen mahdollisuus saada kiinni siitä, mistä veljeni oli puhumassa. Kai Trevor oli oppinut, jotta mun kanssa ei välttämättä kannattaisi mennä suoraan tärkeään asiaan, vaan puhua ensin jostain ei niin tärkeästä. Välillä – varsinkin jos veli soitti huonoon aikaan – tällainen toiminta vain ärsytti.

Tänään mä en kuitenkaan ollut sellaisessa paikassa, jossa veljen puhelu olisi haitannut, joten en jaksanut äksyillä Trevorille paskanpuhumisesta. Jostain syystä velipoika ei kuitenkaan ilmeisesti jaksanut tai kerennyt jutella pitkään, sillä heti kun toinen pääsi jutussaan loppuun ja toinen oli varma, että kuuntelin, veli vaihtoi aihetta.

” Well, I had real reason to call. Other than talking shit.”

Haukotuksesta päätellen isoveli taisi olla valmistautumassa nukkumaanmenoon, sillä kello oli kuitenkin yhdeksän tuntia enemmän.

” I bought you a pony. Or well it’s like way too small for you but for the kids. It’s a 16yo gelding. It’s around 12,3 hands so it should be good for a sometime. It’s a crossbred so I’m not sure if it’s a suitable for western or for the kids after all, it hopefully could be a nice company pony for the foals.”
“Mitä helvettiä????” oli ainut, jonka osasin isoveljelleni sanoa. Tokihan mä tiesin isoveljen taipumuksesta tehdä kaikkia tällaisia temppuja. Oltiinhan se jo nähty parin muunkin hevosen kanssa. Varsinkin sen toiseksi viimeisimmän, joka seisoi edelleen tallissani…

”Milloin poni saapuu?”
”Sen pitäisi itse asiassa saapua tänään. Kun eikös kello ole siellä jotain iltapäivän puolella?” kysymys kuului lausuttavan uudelleen karanneen haukotuksen seassa.
”No siis kello tulee kohta kolme, jotta eiköhän sitä uskalla sanoa, jotta ollaan iltapäivän puolella” totesin irrotettua puhelintani korvaltani sen verran, jotta saatoin tarkistaa mitä kello oli.
”Okei, sitten voi hyvinkin olla, jotta poni on siellä hetkellä millä hyvänsä. Mä pyysin kyllä kuljettajaa soittamaan sulle hyvissä ajoin ennen kuin niiden pitäisi olla siellä, mutta mene ja tiedä noista firmoista sielläpäin.”
”Voi vittu sun kanssas…” huokaisin veljelleni.

Vaihdettuani Trevorin kanssa vielä muutaman sanan, lopetimme puhelun isoveljen kertoessa, jotta toisen oli pakko mennä nukkumaan ennen kuin nukahtaisi istuaalleen. Toisaalta en yhtään ihmetellyt toisen kommenttia sillä kello taisi olla jotain puolenyön paikkeilla Suomessa. Vielä ennen kuin lopetimme puhelumme lupasin laittaa toiselle viestiä, kun poni olisi saapunut perille. Puhelun loputtua palautin puhelimeni takaisin farkkujeni taskuun ja yritin jatkaa töitäni, sillä kesken olevaa tehtävääni oli hieman hankala tehdä yhdellä kädellä. Sain tehtäväni juuri suoritettua, kun puhelimeni soi uudelleen. Sen sijaan että näytöllä näkyisi soittajan nimi, oli näkyvissä pelkkä puhelinnumero, joten saatoin vain epäillä, jotta soittaja olisi hevoskuljetuksen ajaja.

Vastattuani puheluun epäilykseni varmistettiin nopeasti. Onneksi kuljettaja soitti hyvissä ajoin, joten minulla olisi reilu tunti aikaa selviytyä omalle tilalleni, jotta olisin valmis ottamaan ponin vastaan. Kerkesin suorittamaan vielä pari pientä tehtävää ennen kuin oli aika lähteä omalle tilalleni, jotta olisin varmasti ajoissa perillä. Ajellessani omalle tilalleni yritin miettiä millaisen ponin isoveljeni olisi saattanut ostaa. Ne vähäiset tiedot mitä Trevor oli minulle ponista antanut eivät oikeastaan tarjonneet mitään kunnollista informaatiota oikeastaan muusta kuin siitä että kyseessä oli ruuna ja hyvin pieni sellainen. Mutta se, minkä rotuinen kyseinen kaveri olisi, saati minkä luontoinen – oletettavasti kai ihan kiltti kerta veli meinasi sitä lastenratsuksi – olikin sitten ihan täysi yllätys.

Päästessäni tilalleni, minulla oli onneksi hyvin aikaa valmistella yksi karsina uudelle tulokkaalle, sillä vaikka olinkin rakentanut kaksi uutta karsinaa, eivät ne olleet vielä saaneet kuivikkeita. Karsinan ollessa kuivitettuna etsin jostain sangon, jonka saatoin täyttää ponille vesiastiaksi ja sen jälkeen olikin ratkaistavana se ongelma, miten sanko tulisi pysymään pystyssä. Rakennettuani astialle jonkinlaisen kulmauksen, kerkesin juuri ja juuri kantamaan ponille vielä hieman heinää ennen kuin kuulin auton ääniä ulkoa. Astellessani pihamaalle kuljettaja pysäytti autonsa juuri pihamaalleni. Onneksi toinen oli liikkeellä auton ja trailerin kanssa, joten yhdistelmä oli helpompi saada käännettyä pihamaallani, kuin millainen projekti olisi ollut, jos kuljettaja olisi ollut matkassa rekalla ja trailerilla.

Vaihdettuani kuljettajan kanssa muutaman sanan, tuo käveli trailerin perälle availemaan ovia ja hakemaan ponia ulos. Lopulta mies palasi takaisin näkyviin pienen, rautiaankirjavan ponin kanssa. Nähdessäni ponin tarkemmin totesin, jotta isoveli ei ollut valehdellut ainakaan sen suhteen, jotta poni olisi liian pieni minulle, mutta hyvä lapsille. Otin ponin narun käsiini ja lähdin taluttamaan sitä kohti tallia ja karsinaa, jonka olin ponille valmistellut. Vaikka poni oli nyt fyysisesti käsissäni, mä en siltikään uskonut täysin, jotta veli oli oikeasti mennyt tekemään tällaisen tempun. Muut hevoset olivat vielä ulkona, joten poni jäi yksin talliin.

” And then here was one horse that was going to Finland?” kuljettaja kysyi palatessani takaisin pihalle.
“I… I’m not sure?”
“I was told to drop off the pony and pick up a…” kuljettaja piti hetkellisen tauon tutkiessaan papereitaan “bay gelding”.
“Oh. My brother didn’t tell me about it. I’ll need couple of minutes to pick him up and grab his passport” kerroin rapsutellen takaraivoani, sillä en todellakaan ollut valmistautunut siihen, jotta Moss lähtisi. Toisaalta en välttämättä ollut pahoillani siitä, jotta isoveljen ruuna lähtisi, sillä se tarjoaisi minulle paremman mahdollisuuden keskittyä omiin hevosiini.

”Here he is” ilmoitin kuljettajalle taluttaessani Mossin pihaan ja ojentaessani ruunan narun kuljettajalle. ”I’ll go and grab his passport”.

Palattuani takaisin pihamaalle oli kuljettaja saanut ruunan lastattua autoon, joten enää oli edessä passin luovuttaminen kuljettajalle sekä turvallisen ajomatkan toivottaminen. Katsellessani perääntyviä ajovaloja, en tiennyt mitä juuri oli tapahtunut ja miten olin päätynyt tähän tilanteeseen. Ajovalojen kadotessa näkyvistä, mä olin toisaalta tyytyväinen siitä, jotta isoveli oli päättänyt ottaa oman ruunan itselleen, vaikka toinen ei ollutkaan kertonut mulle tästä aspektista. Nyt mulla olisi tallissa enää kolme ja puoli omaa hevosta, joten ehkä tässä olisi tarpeeksi hevosia hetkeen. Varsinkin kun Blue oli vielä nuori ja kohta eteen tulisi se aika, kun tammaa täytyisi alkaa ratsuttamaan.

Seisottuani vielä hetken paikallani, käännyin ympäri palatakseni talliin. Poni näytti suhtautuvan yllättävänkin hyvin siihen, jotta se joutui olemaan yksin sisällä. Nappasin siitä jonkinlaisen kuvan ja lähetin sen Gillianille saatesanoilla isoveljen aiheuttamasta yllätyksestä.

Koirien valpastuminen sai mutkin valpastumaan ja viimeistään kun omatkin korvani poimivat rapinan ulko-ovelta, nousin ylös. Huomaamattani olin poiminut hiilihangon käteeni. Mitä pidemmälle rapina ovella kävi, sitä varautuneemmaksi koiratkin kävivät ja Theo päästi ilmoille jopa matalan murinan. Lopulta ovi kuitenkin alkoi avautumaan ja ollessaan raollaan kuulin tutun mutta yllättävän äänen.

”Mooooooi!”

Pelkästään äänen kuuleminen sai minut hämmästymän suuresti ja nähdessäni Camdenin astuvan eteiseen, en tiennyt mitä ajatella.

”Onko kaikki hyvin?” nuori mies kysyi saatuaan oven suljettua perässään ja kääntyessään katsomaan puoleeni.
”Joo. On. Mä en vain…. mä en vain osannut odottaa sua kotiin” sopersin tajuttuani kuka ovella olikaan rapistellut. ”Eikö… eikö sun pitäisi olla koulussa?” kysyin Camdenilta edelleen hämmentyneenä siitä, jotta nuori mies seisoi eteisessäni.
”Meillä on joululoma. Ootko ihan täysin varma siitä, että kaikki on täysin ok?”
”On on” yritin vakuuttaa toiselle, vaikka mun vakuutteluilla ei todennäköisesti olisi saatu edes pikkukiveä vakuutetuksi.
”Okei, mä vaan aattelin kun sä vaikutit vähän siltä kuin olisit säikähtänyt jotain”.

Vasta tässä vaiheessa tajusin, jotta pitelin edelleen toisessa kädessäni hiilihankoa, jonka olin napannut käteeni refleksin omaisesti. Katseeni kiersi valumetallisessa tangossa ja edelleen eteisessäni seisovassa nuoressa miehessä. Kuin sähköiskun saaneena mä tiputin hiilihangon kädestäni.

”Isä, oletko ihan varma, että kaikki on kunnossa?” Camden kysyi uudelleen samalla kun käveli luokseni. Mä en vastannut toiselle mitään, mutta kai hiljaisuuteni puhui puolestaan sillä päästessään vierelleni, nuori mies veti minut halaukseen. Kiedoin omat käteni nuoren miehen ympärille niin tiukasti, jotta pelkäsin tukahduttavani toisen. Koko loppuvuosi oli ollut sen verran hankalaa aikaa, jotta en voinut uskoa, että Camden olisi oikeasti tässä. Nuoren miehen yllättävän kotiintulon nostama adrenaliiniryöppy alkoi hiljalleen laskemaan minkä puolesta tunteeni saivat otettua valtaa ja pian huomasin itkeväni toisen olkaa vasten.

”Anteeksi” sain sanottua vaisusti, kun tunteenpurkaukseni laantui. Camden ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan nuori mies antoi selkeästi minulle aikaa ja mahdollisuuden kertoa asioista omaan tahtiini.

Minulla meni hetki, jotta sain taas ajatukseni kasattua ja pystyin alkaa kertomaan Camdenille kaikesta mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt opiskelemaan. Nuori mies ei keskeyttänyt puhettani vaan sain kertoa asioista siihen tahtiin kuin se minulle itselleni sopi.

”Wau…” oli ensimmäinen asia, jonka Camden sai sanottua, kun sain kerrottua varsinkin murrosta. ”Mikset kertonut murrosta? Jos mä olisin tiennyt niin olisin tullut kotiin jo paljon aiemmin.”
”En mä halunnut säikyttää sua. Koulu vie varmasti kaiken aikasi ja koulutus on kuitenkin tärkeää tulevaisuutta ajatellen. Mä… mä pärjäsin kyllä” yritin lepytellä toista, vaikka en kyllä uskaltanut uskoa, jotta olin kovinkaan vakuuttava.
”Totta puhuen tuossa tilanteessa koululla ei olisi ollut mitään kiirettä sillä kyllä sun kanssa oleminen olisi ollut tuossa tilanteessa paljon tärkeämpää.”

Jatkoimme Camdenin kanssa vielä hetken tätä keskustelua, ennen kuin yritin kääntää suunnan nuoreen mieheen itseensä ja siihen, kuinka Camdenilla meni. Tokihan me olimme viestitelleet nuoren miehen kanssa sen jälkeen, kun toinen oli lähtenyt opiskelemaan, mutta en halunnut häiritä toisen keskittymistä, joten en ollut kertonut joistain asioista, joita oli tapahtumassa omassa elämässäni tai tilalla. Oikeastaan mä en ollut alkuunsa täysin varma siitä, olisiko tämä paras ja oikeanlainen toimintatapa. Totta puhuen nämä olivat täysin uusia asioita minulle opeteltavaksi ja vaikka emme olisikaan Camdenin kanssa enää niin aktiivisesti tekemisissä kuin silloin, kun nuori mies asui vielä kotona, kohtaisin silti varmasti joitain sellaisia asioita, joita vanhemmuudesta nauttineet olisivat kohdanneet jo paljon aiemmin.

”Mulla… mulla on kutsu Centereille syömään, mutta mä laitan Alexiinalle viestiä, että en pääsekkään. Jos… jos mä olisin tiennyt, että tulet kotiin niin en olisi lupautunutkaan” totesin sillä loogiset ajatukset olivat vasta hiljalleen palaamassa mieleeni ja pystyin käsittelemään kaikkea muutakin kuin hetken juuri tässä ja nyt. ”Eikä mulla… Lahjaakaan…” jouduin paljastamaan, sillä en ollut edes ajatellut, jotta Camden voisi edes halua tulla takaisin luokseni jouluksi.

”Hei, älä sitä mieti. Mä vain halusin yllättää sut niin siksi en ilmoittanut etukäteen, jotta mä olisin tulossa. Ja siis ei sun tarvitse perua sun suunnitelmia mun vuokseni. Mä kyllä pärjään yksinkin muutaman tunnin verran.”

Vaikka tiesinkin jotta toinen ei ollutkaan mitenkään pieni tai nuori, en mä silti kokenut järkeväksi jättää toista yksin. Tiesin jotta Centerit varmasti ymmärtäisivät miksi peruisinkin tuloni yllättäen, vaikka olinkin sanonut aiemmin, jotta minulla ei olisi mitään estettä tulolleni. Varmistin Camdenilta vielä useampaankin kertaan, jotta olisiko toinen varmasti ok sen kanssa, jotta kävisin Centereillä syömässä. Lopulta minun oli vain pakko uskoa, jotta toista ei haitannut, että joutuisi jäämään yksin heti kun oli päässyt takaisin tänne. Mä lupasin Camdenille, jotta viettäisin koko seuraavan päivän tuon kanssa ja muutenkin olisin jatkossa tuon kanssa enemmän.

Päästessäni Centereille mä pahoittelin Alexiinalle sitä, jotta saattaisin todennäköisesti lähteä paikalta aikaisin, sillä Camden oli tullut yllättäen jouluksi kotiin. Viljanvaalea nainen tuntui ymmärtävän omanlaisensa kiireeni, vaikka toisella näytti olevan omatkin kätensä täynnä, sillä Orange Woodsin päätalo oli täynnä porukkaa. En tiennyt vieraista oikeastaan ketään, joten aloin epäröimään päätöstäni olla perumatta kutsuani joulupöytään. Kuitenkin kun olin päätynyt jo tänne asti, en uskaltanut enää perääntyä ja hain oman paikkani. Totta puhuen mulla ei ollut oikeastaan mitään ajatustakaan siitä, oliko Alexiina kertonut, jotta talo tulisi olemaan näin täynnä, mutta vaikka olisikin kertonut, olin silti päässyt yllättymään.

Totta puhuen ajatukseni olivat kyllä muutenkin muualla. Annettuani isäntäperheen itse sekä heidän vieraidensa täyttää ensin omat lautasensa, ennen kuin kasasin omalleni pienen ruoka-annoksen. Ruokahaluni oli ollut hyvinkin vaihtelevaa viime aikoina ja täyden talon tuoma epävarmuus vei siitä vähäisestäkin nälästä oman osansa, joten ruoka-annokseni ei todellakaan ollut mikään jättimäinen. Kuuntelin ympärilläni käytäviä keskusteluja, enkä oikeastaan edes osallistunut suuremmin mihinkään. Ruokailun ollessa takana ja kaikkien siirryttyä jälkiruuan pariin, Oliver haki ätinsä huomiota ja pojalla oli selkeästi jotain hätänä. Kuulin kyllä maininnan lääkäristä, mutta tarkempi selvitys jäi puheensorinan jalkoihin.

Alexiinan, Oliverin ja Dewnin lähdettyä kohti terveyskeskusta, hyödynsin tilaisuuden ja livahdin ulos pakkaseen. Kaipasin pienen hetken itselleni ja vaikka toisaalta mietinkin, olisiko minun ollut parasta vain lähteä sanomatta tai selittämättä sen suuremmin, päätin kuitenkin jäädä odottamaan siihen asti, jotta kolmikko palaisi. Vaikka vakaana suunnitelmanani oli lähteä heti kun kolmikko olisi palannut, huomasin silti ajautuneeni jäämään Centereille. Totta puhuen en ollut huomannut ajankulua ja vasta kun kaksoset olivat valmistautumassa nukkumaan, katsoin oikeasti kelloa. Kaksosten kutsuessa minua sedäksi, ne viimeisetkin loogisen ajattelun muruset katosivat ja tietämättä mitä tehdä tai ajatella, painoin katseeni käsiini ja yritin vain saada taas kerran jotain tolkkua siitä, mitä oli tapahtumassa.

Marraskuussa

Mun olo oli ollut hirveä menneiden viikkojen aikana. Tokihan ensimmäiset päivät olivat olleet hankalia niin fyysisesti kuin myös henkisestikin, varsinkin kun kehoni oli yrittänyt palautua kaikesta kokemastaan. Henkisen puolen korjaantumisessa ottikin sitten paljon pidempään. Mä en ollut kertonut – enkä mä todellakaan aikonut kertoa kenellekään – jotta mä olin ottanut uudelleen yhteyttä Ryleyhin. Totta puhuen mä en ollut millään tasolla ylpeä siitä, että tilanne oli mennyt taas näin pahaksi. Ensimmäinen kerta pitkän tauon jälkeen oli ollut hankala ja mä en tiennyt mistä aloittaa ja mitä kaikkea mun pitäisi kertoa toiselle. Ryleylle puhuminen oli helpottanut oloani pienesti, mutta silti ne kaikki suurimmat ongelmat olivat vielä ratkaisematta.

Oikeastaan fyysisiä ongelmia ja haavoja pahemmat olivat henkiset haavat. Mä olin sotkenut asiani niin pahasti jotta mulla ei ollut mitään ajatusta siitä, saisinko mä niitä ikinä setvittyä. Varsinkin se viesti, jonka mä olin lähettänyt Gillianille sai oloni tuntumaan todella pahalta, mutta ehkä jollain tavalla mun piti kuitenkin alkaa ajattelemaan itseäni. Ehkä mä olin ajatellut, jotta mulla saattaisi sittenkin olla jotain mahdollisuuksia rakkauselämässäni, vain huomatakseni, jotta mun tunteillani ei ollut mitään merkitystä. Mä olin joku, joka voisi täyttää sellaisen väliaikapoikaystävän paikan, jonka tunteista ei tarvitsisi miettiä ja jonka avulla voisi täyttää sellaisen ”pakollisen” paikan elämässään. Se, voisinko mä enää ikinä luottaa kehenkään rakkauselämästä puhuttaessa ei ollut millään tavalla varmaa.

En ollut kuullut Jimistä tai Alexista murtoyön jälkeisen päivän jälkeen, joten en tiennyt millaisella mallilla tutkinta tilalleni kohdistuneesta murrosta oli. Tokihan tilani murron jälkeen olin kuullut puheita vielä kahdesta muustakin murrosta, joten ehkä nuo olivat pitäneet ratsupoliisit kiireisinä eivätkä he olleet sen vuoksi kerenneet infota minua siitä millä mallilla tutkinta olisikaan. Tokihan yön pimeimpinä tunteina maatessani hereillä ja tuijottaessani joko kattoon tai seinään, olin alkanut pelkäämään sitä, jos ratsupoliiseilla ei olisikaan mitään todisteita siitä, jotta asialla olisivat olleet jotkut ulkopuoliset ja jonkin ihmeen kautta koko murto saataisiin vyörytettyä niskaani. En mä tiennyt olisiko se millään tavalla ollut mahdollista ja miten hommat tulisivat menemään, jos todellakin tuollainen skenaario olisi mahdollinen. Noina samoina yön pimeinä tunteina olin analysoinut sitä, mitä olisin tehnyt väärin, jotta olisin voinut tiedostamattani vakauttaa asemaani syypäänä murtoon ratsupoliisien silmissä.

--

Alexiinan kysyessä, jotta voisivatko Gillian ja kaksoset sekä Emily tulla luokseni siksi aikaa, kun heillä olisi talo täynnä lapsia Oliverin syntymäpäivän ajan. En ollut lupautunut suoraan ottamaan heitä luokseni, sillä en ollut varma siitä olisiko se kannattava ajatus. En halunnut sekoittaa välejäni Gillianin kanssa entistä pahemmin, vaikka en ollut edes täysin varma siitä olisivatko ne tällä hetkellä edes korjattavissa. Tietäessäni jotta Emily olisi myös tulossa luokseni, olin viettänyt kaiken liikenevän vapaa-aikani siivotessa taloani ja piilottaessani kaikkia niitä viimeisiäkin merkkejä murrosta, joita vielä oli näkyvillä.

Tokihan Emilyn saapuminen luokseni sai minut myös pohtimaan asioita ihan erilaiselta kantilta, sillä tiesin jonkin verran kyllä siitä, millainen tilanne hänen kanssaan olisi. Totta puhuen mä en voinut sille mitään, jotta ylianalysoin sitä, oliko minun lopulta kannattavaa sittenkään suostua ottamaan evakkolaisia luokseni. Kuitenkaan perääntymiselle ei ollut enää mahdollisuutta ja mä päätin vain kokeilla selvitä parhaani mukaan. Olin onnekseni saanut juuri kaikki loputkin siivoukset tehtyä, kun koirat ilmoittivat jonkun saapuneen pihaan. Pyyhin käteni farkkujeni reisiin samalla kun kävelin eteiseen ja ulko-ovelle. Komennettuani koirat odottamaan, avasin ulko-oven ja päästin evakkolaiset sisään.

Vaihdoin muutaman sanan Dewnin kanssa ennen kuin minun oli aika palata takaisin sisään. Ennen kuin avasin ulko-oven, jotta saatoin astua sisään, pysähdyin vetämään henkeä, sillä en tiennyt miten tämä iltapäivä tulisi menemään. Astuessani sisälle riisuin jodhpurini eteiseen ennen kuin astelin peremmälle.

”Alexiina… Alexiina lähetti tämän” Gillian sanoi samalla kun ojensi minulle muovipussia. Otin pussin vastaan ja kurkattuani sinne totesin sen olevan yksi jo hyvinkin tutuksi tulleista ruokapusseista.
”Kiitos”.

Suuntasin keittiööni ja purkasin tavarat pussista omille paikoilleen. Vaikka mä en osannutkaan usein sanoittaa tunteitani oikein – jos ollenkaan – mä olin silti kiitollinen siitä, että musta pidettiin huolta tällä tavalla. Nostellessani viimeisiä tarvikkeita omille paikoilleen, kuuntelin ääniä, jotka taloni olivat täyttäneet. Pieni, melankolinen hymy yritti nousta huulilleni, sillä tajusin, jotta tämä oli juuri sitä, mitä olin kaivannut. Ruokatarpeiden ollessa paikallaan, suuntasin makuuhuoneeseeni ja poimin sieltä mukaani pahvilaatikon, johon olin kerännyt muutaman hankinnan ajatellen tätä hetkeä ja kaksosia.

”Mulla on… Tai siis täällä on… kaksosille” änkytin epävarmana samalla kun laskin laatikon lattialle, jotta kaksoset näkisivät helpoimmin mitä laatikossa olisi.

En ollut tiennyt millaisista asioista kaksoset pitäisivät, joten olin yrittänyt hankkia muutamia erilaisia tarvikkeita, jotta kaksoset saisivat ajan kulumaan luonani. Onnekseni molemmat näyttivät löytävän jotain mikä herätti heidän mielenkiintonsa. Varmistettuani jotta myös Gillian ja Emily viihtyisi, uskalsin vihdoin ja viimein istua itsekin alas. Seurasin kaksosia enkä voinut olla tuntematta omanlaistaan haikeutta siitä, jotta en voinut nauttia tuosta näystä päivittäin. Mä en oikein tiennyt, jotta kulkiko aika normaalia hitaammin, vai juoksiko se karkuun normaalia nopeammin. Kuitenkin lopulta eteen tuli se hetki, kun vieraideni oli aika lähteä takaisin Orange Woodsille.

Käydessäni tallissa hoitamassa hevoset ja päästessäni takaisin sisälle tajusin vasta miten hiljaiseksi, taloni oli muuttunut. Vaikka minulla olikin vain muutaman tunnin verran vieraat luonani, oli heidän mukanaan tuoma elämä ollut jotain, mitä olin kaivannut, vaikka en ollut sitä tajunnutkaan. Toisaalta yritin myös puhua itselleni järkeä sen suhteen, jotta en alkaisi rakentelemaan pilvilinnoja turhaan, sillä tulisin sillä vain satuttamaan itseäni pahemmin.

Oli kiire saada jouluntoivotukset perille kaikille. Pompin viestiryhmästä toiseen ja laitoin kuvaviestejä menemään Carrotille (kinkusta), Cellalle (Cella Juniorista nukkumassa orrella), Roille (joulukuusesta), hevostenhoitajaporukalle (koristellusta tallista)… Olin yksi keittiön ruoanlaittajista brittiperinteisessä jouluvillapaidassa, joka oli puoliksi räänsävyinen (Bobin sanoin – ite kuvailisin sitä ennemmin kuusenkerkänvihreäksi!) ja puoliksi pinkki ja esitti isonenäistä kieroon katsovaa, kieltä roikottavaa poroa. Jos nenää painoi, se syttyi vilkkumaan punaista valoa, ja pidinkin huolen, että painoin sitä tasaisin väliajoin lisäämään joulutunnelmaa! Olin ostanu jumpperin Skotlannista, ja yritin kylvää perinnettä juurtumaan paremmin tännekin. Sattuipa niinkin, että näytin olevan yksi ainoita päitä, jota somisti asiaankuuluva päähine; mikseivät muut innostuneet tonttulakeista?! Alexiina otti sellaisen vastaan ja piti sitä solidaarisuudesta, niin kuulin Lottelle sanovan, ja Emilyllekin annettiin, mutta niin aiemmin mainittu, Billy, Raicy kuin Robertkin kieltäytyivät. Enkä mä nyt kaikille ollut erikseen niitä ostanutkaan – olin ajatellut jokaisen hoitavan oman hattunsa! Oliver kai olisi muuten pitänyt, mutta hyvä kun niillä tuntui pää pysyvän harteilla poukkoilun melskeessä.

Myönnän olevani jouluihminen ja rakastan kaikkea sitä lörpöttelyn, rupattelun ja yhteenkokoontumisen hälinää; jouluruokia, yhteisiä pelihetkiä, musiikkia ja tunnelmaa!

Kun olin pikkutyttö, meillä vietettiin Huvikummussa – niin me äitien kanssa kotia leikkisästi kutsuttiin – aina maailman parhaat joulut! Joulu alkoi aina joulukuun ensimmäisestä päivästä, jolloin sain joka päivä pienen lahjan ennen varsinaista syntymäpäivää. Silloin mentiin aina jonnekin ja tehtiin jotain erityisen hauskaa! Kartingia, sirkuksia, uskallushaasteita… Sitten alkoi varsinaisen joulun odotus. Taloa koristeltiin viikkoja täyteen kaikkea mahdollista! Mitä enemmän vilkkuvia valonauhoja ja -hahmoja, mitä enemmän värikkäitä palloja ja koristeita, katkelmia parhaista jouluhymneistä veisaavia piparkakku-ukkoja ja liiketunnistimella varustettuja hohottavia joulupukkeja – sen parempi! Sain aina kiivetä katolle virittämään parhaimman valoshown koko harmaassa Kilwinningissä. Meidät tunnettiin naapuruston hyväntuulisimpina, humoristisimpina tyttöinä, vaikka siihen aikaan kaikki ei hyväksyneetkään meidän tai mun äitien tapaa elää – yhdessä. Aattona oli harvinainen hetki, kun hiljennyttiin vain keskenämme, kunnes joulupäivänä talon ovet avattiin kaikille halukkaille vieraillekin. Ceit laittoi aina niin paljon ylimääräistä ruokaa, että sitä saatettiin jakaa vähävaraisille. Sylva jakoi naapuruston köyhille lapsille lahjoja. Se oli kaikista parasta! Kaikkien yhteinen suurjoulu!

En tiedä mitään kamalampaa, yksinäisempää tai surullisempaa, kuin joku viettämässä joulua ypöyksin!

Onneksi Alexiina oli huolehtinut, että kaikkia Orange Woodin työntekijöitäkin muistettaisiin, ja naapuruston sinkut nuoret cowboymiehet – Tyler ja Tomford – oli kutsuttu joulupäivälliselle. Muuten olisin mennyt ne omin voimin väkipakolla hakemaan.

”Jouluna ei kukaan saa mököttää omissa oloissaan! Laitonta!” ilmoitin ja tuuppasin Tylerin käteen glögimukin. Tyler katsoi sitä kauhistuneena. ”Älä pelkää”, iskin silmää, ”se on holifrii.”

Tylerin hartiat laski helpottuneina, ja virnistin.

Carrot oli joulunsa kavereiden kanssa ja laittoi tilannepäivityskuvia – tai ilmeisesti asialla oli Assassin, sillä mainitsi ”C:n menneen jo nukkumaan.” Nukkumaan?? Napsuttelin emojeja menemään, kun huomasin sohvalla makaavan Mollyn tekevän jotakuinkin samaa tabletillaan. Nojauduin kyynärvarsien kera kaiteeseen ja hymyilin vilkkaasti. ”Kerros nyt vähän, Molly, mitä sä teet nykyään? Oot kasvanu taas niin paljon, että haastan sut oikeuteen moisesta. Sä oot niin nättikin! Miten se on mahdollista? Miksikä sä aiot isona? GP-ratsastajaks?”

Tossah, Charlotte ja Amy juttelivat lasikaapin edessä, kaikilla glögimuki kädessä. Molly ei vastannut mulle, selasi vain tablettiaan. Tarkastelin uteliaana sen mintunvihreän topin rinnuksilla lepäävää tähtikaulakorua, jolla oli samanlaiset parit tytön vaaleiden hiusten alla näkyvissä korvanlehdissä.

”Eiköhän Molly haluaisi olla sellainen somevaikuttaja kuten kaikki nuoret...”, Tossah sanoi sivusta.

”Lavender.”

”Lavender… Hypellä bikineissä videoilla ja maalata itseään netissä posliininuken näköiseksi… Sanoin, ettei se ole omaperäistä.”

”Sä, mutsi, et tiedä yhtään mistään mitään.”

”En kai sitten.”

”Mutta tässähän meillä on asiantuntija!” kiskaisin Amyn kainostelemasta lähemmäs. ”Kai sä Molly – ei kun mikä, Lavender? – jo seuraat Amywife’s Housen vlogia ja Mëmageja? Amyllä on jo vaikka kuinka paljon seuraajia – varmaan miljoona!”

Amy hymyili nöyrästi – mitä turhaan!

”Ei nyt ihan...”

”Miljoona silmäparia seuraa, kuule Lavender, tän ujon ja viehkeän leidin luksuselämää!”

”Bikineissä ja pakkeleissa”, totesi Charlotte ja muina naisina otti glögistään äänekkään ryystön.

”Mulla on jo tili ja sillä parituhatta seuraajaa”, Molly kuittasi kovaan ääneen ja loi haastavan katseen äitiinsä, ”että mitä aiot tehdä? Isä ei välitä.”

Ade istui itsekseen ruokapöydässä kännykkä kourassa, vaikka vain kolmen tuolin päässä olisi ollut juttuseuraa Gillianista tai Billystä. No jaa, tai Gillianista vain, koska Billykin näytti olevan puhelimella. Mutta olihan se tärkeää pitää yhteyttä ja muistaa myös niitä tuttuja ja kavereita ja perhettä, joka ei ollut läsnä! Jäin hetkeksi ihailemaan Aden kihartuvaa mustaa tukkaa ja otsan mallia – ah, Ade oli mun vanha nuoruuden ihastukseni vuodelta… äp-päp-pää, enpäs haluakaan muistella kuinka pitkä aika siitäkin jo on!

”Voisit laittaa sen tabletin jo välillä pois ja seurustella muiden kanssa...”

”Ai niin kuin isä, vai?”

”Ei ole kohteliasta tulla vierailulle ja sitten vain makoilla toisten sohvilla ja pelata pelejä...”, Tossah mumisi. 

”Meen huoneeseeni sitten, niin saat mielenrauhan”, tyttö napautti. Tossah puristi kalpeat huulensa yhteen.

”No mites ratsastus, Lavender?” irrotin katseen Adesta. Ukkomiehiä tsiigailen, vaikka vapaitakin olisi tarjolla (Tyler puheli eteisen puolella Raicyn kanssa)... ”Kilpailetsä?”

Kun Lavender ei vastannut, Tossah selitti vaisusti: ”Se on tällä hetkellä tauolla, kun Mollyn pitäisi saada isompi hevonen, mutta sopivaa ei ole vielä löytynyt...”

”Mutsi”, tyttö sanoi tylysti, ”teet taas tota. Vääristelet asioita. Sanoin että mä lopetan.”

”Häh!” mä huudahdin. ”Miks!”

Lavender vetäytyi takaisin tablettiinsa.

”Ei jaksa.”

”Ei jaksa?? Se on niin kivaa! Paljon hauskempaa ratsastus on kuin ton ruudun näpyttely!”

”Oke.”

”Tiekkö”, tuuppasin likkaa leikkisästi olkaan; Molly-Lavender mulkaisi takaisin, ”huomenna tuut ja mennään vikeltään maneesiin. Et oo vielä ees käynyt katsomassa millanen maneesi täällä on, tallipuoti ja kahvila ja kaikki!”

”Millaista hevosta työ haette?” Amy liittyi taas keskusteluun. ”Mie etsisin Sunille vuokraajaa… nyt kun en pian enää voi ratsastaa ollenkaan”, hän silitti vatsaansa, ”joku aktiivinen vuokralainen olisi tarpeen. Ja ehkä, jos siltä tuntuu, voin Sunin myöhemmin myydäkin...”

”Myisit Sunin?!” kirkaisin; eihän se nyt käynyt päinsä! ”Mutta – mutta…!” Vilkuilin Billyyn pöydässä ja takaisin Amyyn. ”Mutta Sunhan oli sun häälahja!”

Amy hymyili alakuloisesti. Tossah huokasi:

”Ystävällistä, mutta eiköhän meiltä löydy omasta takaa jostakin Mollylle hevonen vähän lähempääkin –”

Mutta Lavender oli ensimmäistä kertaa keskustelun aikana vapaaehtoisesti laskenut tabletin käsistään ja silmäili epäilevän kiinnostuneena Amya.

”Millainen se on?”

”Mie voin näyttää.” Amy esitteli sometililtään Mollylle Sunin kuvia. Katsoin vierestä. Ihana Sun! Kuvissa näkyi myös Sunny Horsen tiloja: biitsirantoja, palmujen katveessa oleva valkohiekkainen ratsastuskenttä, kultamustat siistit karsinarivit… Molly puristi huomaamattaan alahuultaan ja vaikutti kiinnostuneelta.

”Ja te asutte… tuolla?”

”Point Bluessa. Tuossa on Billyn sisar Isabella”, seuraavassa kuvassa oli tullut vastaan mustatukkainen tyttö pyöreissä aurinkolaseissa, ”hää oli myön luona viime kesän. Jos haluat, siekin voit tulla vieraaksi ja kokeilemaan Sunia.”

Tossah astahti epävarmana eteenpäin kuin toppuutellakseen, mutta tyttö sanoi heti: ”Koska voin tulla?”

”Molly...”

Tyttö mulkaisi tiukkana äitiinsä. Tossah epäröi. ”Siitä olisi teille vaivaa...”

”Sehän olis loistojuttu!” intoilin kaikkien puolesta. ”Amy voi opettaa Lavenderille kaikki somejulkisuuden kikka kuutoset, ja samalla se pääsee ratsastaan ja vuokraan Sunia! Miksen mä keksinyt tätä?”

Tossah ei ollut vakuuttunut.

”Ei siitä ole myölle mitään haittaa”, Amy vakuutti.

”Enpä tiedä… Entä koulu? Mollyn pitäisi keskittyä saamaan peruskoulu loppuun ja miettiä, minne lukioon aikoo sen jälkeen jatkaa.”

”Sulle ei ikinä riitä mikään!” Molly raivostui. ”Sain lähes pelkkiä kymppejä välitodistukseen, ja nytkö koulu on tässä se kynnyskysymys?”

”Puhutaan tästä myöhemmin, Molly...”

”Mä haluan lähteä, etkä sä voi sitä estää!” tyttö tempautui seisaalleen ja tönäisi äitiään ohi mennessään. ”Ja edelleen: se on Lavender! Muut täällä sentään kunnioittaa, millä haluun tulla kutsutuksi!” Tyttö katosi eteisen kautta harppoen yläkerran portaisiin. 

Tossah huokasi ja mumisi: ”No tuolla asenteellahan sitä varmasti saa tahtonsa läpi...”

Amy hymyili sovittelevan arkailevasti.

”Molly voi tulla myön luo kesäksi, niin ei haittaa koulunkäyntiä.”

”Teillä on se laskettu synnytysaika… ette varmasti tahdo toista, pahemmin kitisevää lasta, riesaksi...”

Billy oli noussut ja käveli kietomaan kätensä vaimonsa ympärille. Ai se oli sittenkin kuunnellut keskustelua!

”Päinvastoin, Amy varmasti ilahtuisi taas naisseurasta.” Se läväytti vakuuttavan charmikkaan tavaramerkkinsä: Billy-hymynsä.

Tossahin huulet värisivät ja hymyilivät antautuneesti.

”Niin… no... täytyy – täytyy puhua siitä vielä mieheni ja Mollyn - äh, Lavenderin - kanssa...”

”Billy, mikä teidän parisuhteen salaisuus oikein on? Kerro mulle.” Nojasin kädellä poskeen ja ihailin näkyä kateellisena. Olinpahan vaan miettinyt sitä pitkään. Olin käynyt niin monilla treffeillä ja tavannut niin monia miehiä, naisiakin, mutta tuntui, ettei kukaan enää halunnut todella naimisiin. Ei siinä – hauskanpito ja yhden illan seura kelpasi kyllä mullekin, mutta pitkän tähtäimen tavoitteena mäkin haluaisin olla jonkun spesiaalin mielitietyn kainalossa illasta toiseen. Tai ehkei kaikkia oltu luotu sellaiseen pysyvään parieloon? Esimerkiksi Doris – sillä hetkellä vielä Polkava – oli käynyt läpi puolitusinaa avioliittoa. Mutta oli kuitenkin! Mulla oli vakavia parisuhteita takana nolla… jos Tylerin kanssa deittailua silloin ei laskettu... Se olikin ollut mun pitkäaikaisin miesystäväni koskaan.

Katsoin kateellisena Amyakin. Billy ja Amy. Täydellinen pari, kuin kuninkaalliset, jolla pian olisi täydellinen lapsi täydellisen elämänsä lisänä! Ehkei mua vain oltu tarkoitettu samaan. Kun en omia lapsiakaan voisi koskaan saada. En voisi perustaa omaa Huvikumpua jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka jaksaisi kattella mua huonoista hetkistä hyviin päiviin ja kaikkiin siltä väliltä. ”Teillä ei varmaan oo koskaan ongelmia. Ootte vaan niin… täydellisiä!”

Amy ja Billy katsoi toisiinsa; Billy kohotti kulmaansa ja sitten ne hymyili mulle taas kuin kummisetä ja -täti, jotka ymmärtää aikuisten maailmasta jotakin sellaista, mihin mulla ei ole koskaan ollut osaa eikä arpaa.

Oon jo kolmekymmentäkuusi ja sinkku, going strong. Mutta kohtahan on taas uusi vuosi, uusien lupausten ja tekojen aika... Jos vaikka vihdoin ensi vuonna… mä sen löytäisin: rakkauden ikuisen ja täydellisen!