CHOCO TALLITARINOISSA -KOONTI
13.10.2015 (Lorujen loppu): Kitty tuuppasi CD:n soittimeen ja se alkoi rahista jotain skotlantilaista kansanmusiikkia, säkkipillit ja kaikki. Charlotte ei sanonut mitään.
”Mä olen aivan täpinöissäni”, tallityttö tunnusti, muttei tainnutkaan puhua kamalasta musiikistaan. ”Power Jump on seuraavalla viikolla, siistiä päästä taas vähän maailmalle ja nähdä Tossahia... ja Adea pitkästä aikaa.” Kitty virnisti ilkikurisesti. ”Sitten arvaa, mikä on sitäkin parempaa?”
”No?” Charlotte kysyi ja yritti kuulostaa kiinnostuneelta.
”Tornadot!”
”Ai joo…”
Kittyn uusi hevonen, knabstrupperi, jonka lempinimeksi hän oli jo päättänyt Chocon, saapuisi vihdoin koko kesän ja syksyn mittaisen odotuksen jälkeen marraskuun alussa.
”Aah…”, huokasi Kitty haaveksuen. ”Jupiterin jälkeen mulla kävi mielessä, että ei hitsi, en löydä koskaan hevosta… Fiia on ollut mun elämäni hevonen, Jupiterilla olis voinu olla hyvät mahikset, mutta sitten sen piti mennä pilaamaan se jalkansa, kiitos Lindan—”, hän vaikeni ja vilkaisi sivusilmällä Charlotteen. ”Hei kuule”, Kittyn ääni oli äkkiä erilainen, ”sori hei kaikesta, en mä oikeesti koskaan ajatellut, että sulla olisi ollut mitään tekemistä sen kanssa.”
Charlotte puri hampaansa yhteen. Hän ei taas halunnut keskustella Lindasta.
03.11.2015 (Suklaanappi): Ai vitsit. Kattokaa sitä.
Noita hurmaavista hurmaavimpia pilkkuja, kuin suklaarusinoita vaniljajäätelöön ripoteltuna, ja tota möllöttävää katsetta, jonka voisi vaikka syödä koko komeuden kirsikkana!
Sillä oli kivannäkönen selkä, pehmeä ja pyöreä eikä mitään törröttinaiskaluntappajasäkää, joten kyllä tällä pääsisi pyllypeppuilemaan sitten rannalle ja mettään onnellisena. Hyvät askellajit, mitä ehdin käynnin ja ravin tallipihassa narun päästä tsekkaan. Laukan katon sitten myöhemmin, mutta varmasti se on kuin kinuskivanukkaan luisumista toffeemaisesti puulusikasta suuhuni…
No nyt iskee hirveä makeanhimo näistä karamellivertauksista.
Mutta ah!!! Minkä mahtaa, pakkohan tälle oli kutsumanimeksi Choco antaa!
”Silmissäsi vilkkuu ja toinen pupillikin on erikokoinen”, huomioi ihanan tarkkasilmäinen ystäväni B niin kuin ’Boohoo, jolla ei olekaan omaa hevosta.’
”Pää kiinni, kukaan ei kysyny sulta mitään, meillä on herkkä ensirakkauden syntymisen momentti just käynnissä.”
”Niin sanoit Jupiteristakin… vaan kuinkas kävikään…”
”Kuuro, sokea ja katkera? Etsä näe näitä mun pään ympärillä sinkoilevia sydämiä, jotka kielii siitä, että DO NOT DISTURB?” Ja mä jatkoin vähän tuubin ja vielä matkan jälkeen ihan pöhnässä olevan knabbarin pusuttamista. Tui! Meistä tulis kuin paita ja peppu, tai heppa ja peppu… noo, ihan miten vain.
Jäin vielä roikkuun karsinanpieleen uutta hevostani raukeesti ihaillen, mutta kai pikkuhiljaa se piti jättää omaan rauhaansa, kun tallista jo valojakin alettiin sammutella. Toivottavasti se nukkuisi ensimmäisen kanadanyönsä mua paremmin, koska tää likka tuskin saa silmällistäkään huomisia jatkotreffejä odotellessa!
19.11.2015: ”Että sellaisia uutisia. Kuinka kaikkien teidän muiden päivä sujui?” kysyi Alexiina reippaasti ja laittoi haarukallisen riisiä suuhunsa. ”Mennään vaikka järjestyksessä. Gillian?”
Tyttö hätkähti.
”I-Ihan hyvin…”, hän mumisi ja punastui vaivaantuneena.
”Mä voin kertoa päivästäni!” ilmoitti Kitty innokkaasti ja vaikkei sitä itse huomannut, moni pöydässä tuntui huokaavan kärsivästi. ”Ensiksikin, tapahtui ihan hassu juttu, kun olin aamulenkillä—”
Jonkun kännykkä alkoi soida kesken kaiken.
”Anteeksi”, Raicy sanoi ja nousi pöydästä. ”Minun täytyy ottaa tämä… se on Thomas… Haloo?”
”—ja sitten, me molemmat säikähdettiin ihan tuhottomasti. Se ihan hyytyi paikoilleen tuijottamaan eikä heti tajunnut edes lähteä karkuun! Vitsit, kun olisi ollut kamera!”
Alexiina keskittyi enemmän Raicyn puheluun eteisessä kuin Kittyn rönsyilevään kertomukseen pesukarhun kohtaamisesta, mutta nyökytteli hajamielisesti aina sopivassa kohdassa, eli silloin, kun Kitty veti nopsasti henkeä sanojen välissä.
”…sanoivatko he mitään muuta?” Raicyn matala ääni puhui. ”…Miten niin eivät aio? …”
”—vaikka onneksi en ollut Chocolla, en tiedä mitä se olisi tykännyt moisesta monsterista.”
Charlotte haukotteli, kun Kittyn tarina tuli päätökseen, ja Alexiina mulkaisi häntä hyvin pahasti.
”Kiitos, Kitty. Kuulosti mielenkiintoiselta, sinulla oli jännittävä päivä siinä tapauksessa.”
”Se oli vasta aamu! Lounaan jälkeen—”
”No niin, Charlotte, miten estetreenit Judithin kanssa ovat ottaneet tuulta alleen?”
25.-26.1.2016: Totta kai Billykin haaveili omasta hevosesta. Hän oli farmilla ainut, jolla ei sitä ollut (mummia ei laskettu, sillä tämä ei muutenkaan ollut juuri hevosten kanssa tekemisissä). Charlottella oli ollut Linda ja hänellä oli Shalian lisäksi Lunansa; Kittyllä oli ollut Jupiter ja nyt Choco; Gillian omisti ainakin vielä toistaiseksi Linkan ja Dewnillä oli Fifinsä.
Gillian pysäytti Linkan ja liukui alas. Hän talutti sitä vielä lähemmäs ja pyyhki lunta kummuilta, joiden alla oli pienet luonnon muistokivet.
”Tässä on Feikin hauta”, hän puhui. ”Se oli kiva poni, Lotte oli todella pahoillaan sen kuolemasta. Ja tuossa on Waterloo... se oli minun lempiponini täältä. Hoidin sitä ennen kuin sain sinut.” Hän katseli hellästi Waterloon kiveä ja pyyhki sitten lumet muistakin. ”Hippo... Hippo on Infernon emä. Ja Toby, se on Chocon isoisä. Mandy... Linda... ja Lumbo.” Viimeisessä, uusimmassa kivessä luki ’Kings Luppen’ sekä hevosen syntymävuosi ja kuolinvuosi.
Lotte sai kiertää kaikki karsinat (rapsuttaen pikaisesti ohimennen Shaliaa), työntää päänsä rehulaan ja satulahuoneeseen, lantalaankin, muttei silti löytänyt tallityttöä mistään. Hän joutui erottamaan tappelevat kissat toisistaan pesupaikan luona ja kipittämään kiireesti karkuun, kun Inferno syöksähti melkein tulta pärskien kaltereita vasten. Hän ajatteli Kittyn ehkä menneen Chocolla maastoon, joten teki mutkan käydäkseen katsomassa vielä pihatostakin, mutta kaikki neljä hevosta söivät siellä heiniään rauhallisina katoksen suojissa paksut ja pörröiset talvikarvat lumikuorrutteisina.
04.-29.02.2016: Billy heitti viimeisenkin heinäpaalin alas parvelta ja laskeutui tikkaat. Nälkäiset hevoset hörähtelivät hänelle, kun he kantoivat Charlotten kanssa paalit tarhan puolelle, pudottivat ne maahan ja alkoivat repiä naruja auki. Choco työnsi ison päänsä heidän väliinsä ja alkoi porsastella heinää, kuin ei olisi muka koko päivänä saanut yhtään ruokaa. Billy tuhahti. Hevoset tosiaan tulivat joskus omistajiinsa…
*
”Voi voi… ihmiset uskoo vaikka ja mitä, Jared mulle sanoi—öö”, Kitty vaikeni äkkiä ja vaihtoikin sitten puheenaiheen siihen, pitäisikö Alexiinan mielestä Chocolle ostaa erillinen kevyt sadeloimi toppasadeloimen lisäksi. Alexiina ei mennyt halpaan, vaikkei sanonutkaan mitään. Kitty siis yhä tapailee Joshin veljeä.
27.03.2016: Heillä oli niin paljon puhuttavaa keskenään, ettei yksi päivä saati viikkokaan tulisi todennäköisesti riittämään kaiken kertaamiseen. Charlotte jätti vesiämpärit sikseen ja saattoi Amyn pihatolle, missä tämän entinen hoitoponi Lumbo oli asunut.
”…ja se kuoli myös tammikuussa.”
”Voi ei”, Amy sanoi syvästi pahoillaan. ”En ehtinyt nähdä sitä. Mie niin toivoin… Kukas tuo on…?” Hän tuijotti hämmästyneenä katoksen suojista lähemmäs astellutta vuonotammaa. Charlotte huomasi hänen hämmennyksensä ja hymyili.
”Se on Ginger.” Hän kumartui aidan ali ja Amy seurasi. He kävelivät ponin luo. ”Se on Lumbon varsanvarsa… tai jotain sinne päin.”
”Ihana. Antaakohan Alexiina miun palata hoitajaksi?” Amy sanoi rapsutellessaan hellästi Gingeriä paksun otsatukan alta.
”Tietysti antaa”, Charlotte sanoi ja tuuppi hieman kärsimättömänä kädellään pois Chocoa, joka luuli heidän jakelevan siellä nameja ja tuli itsekin heti kärkylle.
”Kukas tämä sitten on?” Amy kysyi katsoen kiinnostuneena knabstrupia.
”Kittyn Choco”, Charlotte sanoi ja irvistäen lisäsi: ”Älä koskaan tee sitä erhettä, että kysyt tai sanot mitään Chocosta hänelle… sitä ällöimelää lörpöttelyä jatkuu tuntikausia yhteen menoon.”
Amy hihitti.
01.04.2016: Kitty oli pihatolla talikon kanssa siivoamassa lantoja hevosensa Chocon nuuhkiessa tuotoksia uteliaana kottikärryistä.
”Siellä hän on”, Alexiina sanoi. ”Kitty, tulisitko vähän tänne?” hän huikkasi. Kitty kohotti katseensa, tarttui sitten kottareihin ja tuuppi ne heidän luokseen. Hän katsoi hämmästyneenä poliiseja ja iski talikon maahan.
”Juu?”
Poliisit eivät odotelleet, vaan avasivat tarhaportin ja kävelivät Kittyn luokse, toinen toiselle ja toinen toiselle puolelle.
”Caroline Kitty Loop”, järeä naispoliisi sanoi massiiviset leukaperät jäykkinä, ”olette pidätetty epäiltynä rikollistoiminnan avustamisesta sekä varkaudesta.”
Choco seurasi hämmentyneenä perässä, kun poliisit ohjasivat Kittyn kohti tarhaporttia. Ruunan korvat kääntyilivät levottomina, kun Kitty parahti: ”Mä en ole tehnyt mitään! Vannon sen kaikkien kolmen äitini nimeen!”
”Teidän ei tule sanoa mitään. Kaikkea sanomaanne voidaan käyttää oikeudessa teitä vastaan.”
Kitty heilui hädissään kuin heinämies, talikko kädessään. Miespoliisi otti esiin käsiraudat, jotka napsautti Kittyn ranteisiin ennen kuin tämä edes ehti kunnolla ymmärtää, mitä oli tapahtumassa.
Alexiina astui sivuun käsi järkytyksestä suun edessä, kykenemättä tai voimatta tehdä sille seikalle mitään, että Kittyä parhaillaan pidätettiin kesken kauniin kevätpäivän. He astuivat kolmisin ulos tarhasta kuin kummallinen moniraajainen merihirviö, ja Alexiina sulki haan; Choco jäi toiselle puolen porttia eksyneen oloisena. Kitty ei saanut edes hyvästellä hevostaan.
”Teillä on oikeus asianajajaan. Teillä on myös oikeus saada lainnojaista neuvonpitoa Yukonin oikeusapuhakemuksen kautta”, miespoliisi jollotti työntäen Kittyä olkapäästä, jotta tämä ei jäisi vitkastelemaan, vaan kävelisi eteenpäin. ”Ymmärrättekö?”
Alistuneesti, Kitty nyökkäsi.
*
Sanoiko Kitty niin vain pehmitelläkseen kokemustaan ja rauhoitellakseen heitä, se oli epävarmaa. Mutta ei hän kovin järkyttyneeltä vaikuttanut ja oli päinvastoin tavallistakin vitsailevampi, äänekkäämpi ja iloisempi pomppiessaan talliin katsomaan hevosia ja etenkin omaansa, Chocoa.
”Kitty, miksi kartanonherra maksoi lunnaasi?” kysyi Billy hiljaa ja vakavana. Kitty rapsutteli knabstrupia otsalta ja pusutteli sitä, mutta kohautti sitten kevytkenkäisesti olkapäätään.
”Ehkä oon tietämättäni hurmannut jonkun täkäläisen pohaton...”
”Se on vanha ukko.”
”Mistä tiedät?” Lotte sanoi Billylle. ”Ja miksi kaikki olettavat, että tämä Madclock on mies!”
23.03.2019: Pihassa käveli ihmisiä. Sain jänistyspuuskan lajitoverien näkemisestä hetkellä, jolla halusin vain olla tallilla ensin kärpäsenä katossa, joten livistin pihatolle piiloon. Hepoille oli juuri heitetty heinää näemmä, ja Choco ja Pepper mussuttivat kuin bestikset samasta kasasta katoksen suojissa. Omalla yksityisellä ateriallaan oli vielä ihan talviturkkinen Smokey, joka hotki kuin maailmanloppu tulisi huomenna.
16.07.2019: Lauantaiaamuna pomppasin, tai paremmin sanottuna kampesin itseni ylös tavalliseen tapaani aikaisin, jotta ehtisin varmasti Raicyn ja Tomfordin matkaan laaksoon paimentamaan karjaa ja lampaita. Olin jo osittain todennut ennen miehiä tallille ehtimisen suorastaan mahdottomaksi, koska vaikka kuinka olin yrittänyt koko viikon olla ensimmäisenä valmistelemassa Chocoa, olin aina paikalla viimeisenä. Välillä pohdin, mahtoiko Raicy nukkua juuri ollenkaan ja kävikö hän salaa öisinkin laaksossa tarkkailemassa karjaa, koska ilmeisesti ei ollut olemassa liian aikaista aamua hänelle. Viikko oli mennyt nopeasti ja vaikka perehdyttämiseni oli alkanut vasta tiistaina ja työtehtävät olivat tulleet opetelluksi melko ryminällä, olin jotenkin onnistunut pysymään mukana ja muistamaan suurimman osan asioista.
Takaisin tähän aamuun, ja oikeastaan siihen miksi kampesin itseni ylös. Tämä johtui ihan täysin edellisenä iltana olleista latotansseista Tamulissa, jonne olin innostunut menemään. Siellä oli myös muuta Orange Woodin porukkaa, jonka kanssa sovimme kimppakyydistä Tamuliin ja takaisin. Vaikka Tamuli menikin suhteellisen aikaisin kiinni, tanssiminen tuntui vielä tänäkin aamuna jaloissani, kun olin yrittänyt paikallisten avustuksella opetella rivitanssin saloja. Olin myös päätynyt pyörimään tanssin pyörteissä muutamankin paikallisen kanssa, kun vastaväitteitäni tanssitaidottomuudesta ei otettu todeksi. Tomfordkin oli ollut Tamulissa, ja olin illan ehdittyä pidemmälle saanut myös hänet tanssiseuraksi, vaikka hiljainen nuori mies ei aluksi ollut vakuuttunut ideasta. Olin myös tanssimiseen väsyttyäni höpöttänyt Tomfordille vähän kaikesta mahdollisesta ja kysellyt häneltä kaikenlaista Sunnyyn ja muihin Orange Woodin hevosiin liittyen. Silti hämmästyin hieman, kun pääsin varustamaan Chocoa, jotta ehtisimme laaksoon ajoissa ja Tomford tervehti minua hieman hymyillen. Hän oli alkuviikon ollut melko hiljainen, vaikka olinkin kohteliaisuuttani yrittänyt laaksoreissuilla virittää keskustelua tämän kanssa.
Alalaaksossa laiduntava lammaslauma oli jo kauempaa katsottuna kaunis näky, ja oikeastaan se näytti hieman siltä kuin muutama pilvi olisi pudonnut taivaalta laakson pohjalle laiduntamaan. Yleensä laakson tehtäviin kuului lampaiden kokoaminen yhteen laumaan ja niiden kunnon tarkistaminen sekä hoitaminen, joka alkoi nyt jo sujua paljon paremmin. Tiistai-iltana olin tainnut onnistua vain aiheuttamaan enemmän sekasortoa, kun en ollut aivan perillä, kuinka nopeasti lampaat kykenevät liikkumaan ja miten vikkelästi ne menevät sinne suuntaan mihin pitääkin hevosella paimentaessa. Lampaiden kunnon tarkistettuamme jatkoimme alalaakson taakse, jossa laidunsivat Orange Woodin muutama black jersey -lehmä Thomas Jordanin texas longhorn -lauman kanssa. Alkuviikosta olin unohtunut ajatuksissani tuijottamaan longhorneja Chocon selästä, koska olivathan ne nyt hienon näköisiä isoine sarvineen. En ollut myöskään ikinä nähnyt sellaisia, vaikka myös black jersey -rotu oli minulle vieras.
27.09.2019: Nostin itteni kädet ja jalat tutisten pystyyn maasta ja yskin yhä. Keuhkoissa pihisi. En saanu ääntä enkä edes jaksanut huutaa sitä nimeltä. Mutta mitä turhaa? Koiraa ei kiinnosta. Ihan toista kuin Ed, joka tottelee heti Dewniä pienestä vihellyksestä... Rocket juoksi kohti pihattoa, kiersi sen takaa. Lähdin linkuttamaan perään. Flexin kalahtelu maata ja kiviä vasten seurasi sen vanavedessä. Smokey tuijotti pihatosta pöyristyneenä ja pörisi hiljaa. Chocokin oli pää pystyssä ja seurasi kiinnostuneena Rocketin menoa. Kiroilin hiljaa itekseni. Ehkei sittenkään ole hyvä ajatus tulla Rocketin kanssa tallille, vaikka siitä oonkin erinomaisen peitetarinan mammaa varten saanut. Riskitekijät on vaan ehkä turhan suuret.
09.11.2019: Mullahan oli idea, että jos saisin mamman edes vähän – ihan vähän – lämpiämään hevosille, tulevaisuudessa, kun mun Suuri Salaisuus paljastuisi, se ei ehkä olisi niin shokki. Tai ainakin se pääsisi sen yli nopeammin, kuin viidessätuhannessa vuodessa.
Ajattelin, että Choco voisi olla hyvä vaihtoehto lähestymiseen. Se oli kuitenkin terapiahevonen, hauskanvärinen ja kiltti, niin siihen mamma voisi turvallisin mielin ottaa kontaktia. Mutta mun pahaksi onneksi pihattotarhan aidalla vastassa oli sen sijaan Smokey – ja kuten varmaan kaikki tallilaiset tietää, Smokey on ”do not touch” -tarralla varustettu.
Mamma pysähtyi niille sijoilleen heti, kun ensimmäinen kavioeläin osui sen silmiin.
”Tuu vaan”, kehotin. Me oltiin kuitenkin vielä noin kymmenen metrin päässä aidasta. Mamma käpäloi kurkkuaan, niin kuin aina, kun sitä alkoi tavattomasti ahdistaa.
”Epäilyttävän näköinen otus”, se mutisi. ”Eripariset silmät… kuin sarjamurhaajalla...”
Tyrskähdin. En voinut sille mitään. En nimittäin saanut mielestäni mielikuvaa Smokeystä heilumassa kirveen kanssa – aivan mahtava mielleyhtymä!
”Eikä… hei kato, tuolla on kivan näköinen hevonen.” Vilkutin Chocon suuntaan. Se oli juuri tullut uteliaana ulos katoksen alta urkkimaan, mitä Smokeystä puhuttiin. ”Tuu nyt, mamma, katsomaan… eiks ookin hauska?”
Otin mammaa kädestä ja vedin sitä lähemmäs; se harasi vähän vastaan, mutta yllättävää kyllä tuntui taipuvan mun ohjaukseen yllättävän vaivattomasti. Pidin huolen, että pysyttiin etäällä Smokeystä, ja koetin kutsua Chocoa meidän luo. Se höristi korviaan lyhyen siilitukkansa alta.
”Choco – tule tänne, kato mitä mulla on...”
”Choco?” mamma oli äkkiä tarkkana kuin porkkana. ”Kuinka tiedät sen nimen?”
”Ööh–mä… kunhan arvasin. Heitin vaan jotain. Hei, Pongo, tule tännepäin...”
”Älä kutsu sitä, Crid...”
”Hei, Bert...”
Mamma naurahti väkinäisesti. Olin sen mielestä hupsu, mutta samalla sitä jännitti. Choco liikutteli korviaan ja oli vähän epäselvänä siitä, mitä mä oikein duunasin nimittelemällä sitä ties millä. Hoffekin tuli ulos pihatosta.
”Hyvänen aika mikä jötkäle!” mamma parahti ja otti askelen taaksepäin. ”Varo, Crid, tuohan voisi syödä lapsen!”
”Älä nyt, Hoffe on tosi lepsu...”
Mammalla oli kauhistunut ilme.
”Err–Paddigton. Cookie. Red Hot Chili Pepper.”
Tietysti mä paloin halusta esitellä mammalle Dragonin. Mun Dragonin. Mutta riskit oli liian suuret: Dragon ei aina ollut vieraanvaraisin otus, se oli iso ja kolmannekseen mä en välttämättä voisi vastustaa kiusausta kirkaista, että MÄ olin sen etuoikeutettu, one and only hoitaja – ja siinä tilanteessahan kaikki olisi mennyt niin plörinäksi kuin vain voi fysiikan lakien mukaan olla mahdollista.
Choco lähestyi meitä ystävällisesti ja mamma peruutti samassa tahdissa pikavauhtia kauemmas. Se tarttui mua hartiasta ja vetäisi taaksepäin: ”Varo, Crid!”
”Mamma, se on ihan kiltti!”
”Mutta Crid...”
Ojensin kättä aidan yli – mamma huudahti pelosta ja järkytyksestä – ja Choco nuuhkaisi mun kämmentä mitä hellimmällä ja varovaisimmalla pikkunuuhkaisulla; sen silkkinen sierain vain hipaisi. Sitten se kurkotti vähän huultaan ja alkoi leikitellä mun sormilla namin toivossa.
Mamma oli painanut toisen käden rinnalleen ja toisella puristi kaulaansa; se tuijotti silmät järkytyksestä selällään ja näytti lamaantuneen.
”Mamma, ei hätää. Rauhoitu. Kato nyt… se on kiltti. Se vaan vähän pusuttelee. Tule lähemmäs.” Otin mammaa taas kädestä ja koska se oli niin shokissa, pystyin tuomaan sen aidan luo ihan Chocon eteen. ”Ei mitään pelättävää. Kaikki sormet tallella.” Näytin mun kättä. ”Anna sen haistaa suakin.”
”Crrhhhgh...”, kuului mamman kurkusta kurinaa. Sen käsi tärisi holtittomasti, kun pidin sitä linnunohuesta ranteesta ja vedin Chocoa kohti. Choco oli utelias ja nuuhkaisi tätä uuttakin kouraa – ja siinä oli jännä hetki, kun mä (oikeastaan pakottaen) sain mamman kohtaamaan hevosen mun tallilta.
Sekunnin murto-osan ajattelin, että mä olin onnistunut. Taianomainen hetki oli tässä: mamma huomaisi hevosten osaavan olla ihan mukaviakin, hyväksyisi ne, voisin kertoa mun hevosharrastuksesta, se hyväksyisi senkin–
Ja sitten lumous särkyi.
”CRID!” mamma tempaisi samassa kätensä niin ärhäkästi, että osui mun silmälaseihin ja ne meni vinoon. Olin hetken ihan hämmästynyt, kun mamma alkoi kirkua ja kiljua enkä heti ymmärtänyt siitä sanoja; Choco ja Smokey pelästyivät kumpikin – Smokey laukkasi pois ja Choco irvisti ja peruutti tiehensä. ”KUINKA SINÄ SAATAT OLLA NOIN VASTUUTON, MIKÄ SINUUN ON MENNYT, HULLUJA HEVOSIA, MENET SUINPÄIN NIIDEN LUO JA ANNAT KOSKEA, MINÄHÄN SANOIN ETTEI LÄHELLEKÄÄN, MIKÄ SINUA OIKEIN VAIVAA, ME LÄHDEMME HETI KOTIIN!”
Kautta Dragonin puuttuvien kivespussien mä toivoin todella, ettei lähimailla tallipihalla ollut ketään, joka olisi kuullut ja ollut todistamassa tätä tapausta.
16.09.2020: Surray käänsi takkia paremmin ylleen syksyn koleuden pureutuessa hänen ytimiinsä saakka ja aivasti ulos autosta astuttuaan. Hiuksia korvien eteen kaapien tuulensuojaksi stetsonin alta hän käveli pihaton aidalle ja nosti hakaa. Katoksen alta täplikäs Choco hörähti hänelle ensimmäisenä. Se kyhjötti kylki kyljessä hiirenharmaan pylly tulijaa kohti olevan Smokeyn kanssa ja näytti toiveikkaalta aamupalan suhteen. Smokeyn häntäjouhista roikkui irronneita kuusenoksia. Se kavahti, kun Surray tervehti hevosia ja kiersi ladon toiselle puolen rehukopin ovelle. Hän sähelsi avainnipun kanssa. Siinä olivat tallin avaimet, satulahuoneen ja lassohuoneen avaimet, latopihaton varuste- ja rehukopin avaimet, sähkökaapin avain, maneesin avain ja maneesin toimiston avain sekä vielä ylimääräisiä pikkuavaimia, joiden käyttötarkoitusta Surray ei tiennyt.
Hän kokeili kahta väärää avainta ennen kuin osui oikeaan ja sillä välin olivat Hoffe ja Choco jo ehtineet tulla hänen selkänsä taakse kärkylle ja tuuppaamaan häntä ystävällisesti olkaan, kuin sanoen: ”Pistätkö vähän vauhtia?”
Rehukoppi oli tuskin pari metriä suuntaansa ja sekin olematon jalkatila oli tukossa isoista rehulaareista. Siellä tuoksui makea melassi, jota Surray veti syvään henkeensä. Seinähyllyt tursusivat purnukoita, kippoja ja kauhoja, säkkejä ja laatikoita, ja rätisevän valon päälle läimäistyään Surray etsi illalla valmiiksi laitetut puurot kaikille neljälle latopihaton hevoselle. Smokeyn ateriaa ei löytynyt.
”Tässäpä sinulle”, hän sanoi nostettuaan ämpärin Chocon eteen. ”Hoffe, tännäin.”
Smokey tarkkaili häntä edelleen katoksen alta, kun Surray käveli kauemmas puun alla kuivaa ruohoa nyhtämässä olevan Latten luo. Se oli uusi kesällä Orange Woodin muuttanut yksityinen, ruskeanvalkokirjava rangeriruuna, jonka omistajan Surray oli muutaman kerran tilalla nähnyt juttelemassa Dewnin kanssa tai ratsastamassa tiellä.
20.09.2020: Sammutin ison lava-auton moottorin ja lähdin kävelemään latoa kohti, jossa Latte majoittui kolmen muun hevosen kanssa. Yksi niistä oli Choco, johon olin viime kesänä päässyt tutustumaan paremmin ja yksi oli Hoffe, joka oli aina tulossa tutkimaan takkini taskut latopihaton ovella. Kuten nytkin, kun jäin kutsumaan kauempana olevaa Lattea.
”Sori kamu, mulla ei oo nyt sulle mitään tarjolla”, hymähdin lämmintä ilmaa kasvoilleni puhaltavalle kylmäveriselle. Silitin sen jo pikkuhiljaa paksuuntuvaa karvaa, kun Latte vihdoin katsoi aiheelliseksi lompsia hitaasti maata nuuhkien ovelle. Nuoreksi hevoseksi se oli ollut aina rauhallinen, mikä oli vain hyvä karjanajoa ajatellen.
21.11.2020: Patrick tuijotti pihatossa olevia hevosia, varsinkin Chocoa, joka seisoi hoitopuomin luona siihen sidottuna ja jauhoi pientä sylillistä heiniä edessään. Surray huomasi poikansa katseen. ”Hassu heppa, eikö? Mennäänk’ katsoon lähempää?”
He astuivat ulos matalaan lumiseen maahan. Surray värähti. Hän inhosi lunta. Mutta Patrickia kylmyys tai talvi ylipäänsä ei tuntunut niin paljon haittaavan. Poika loikkasi autosta ja käveli lähemmäs tuijottamaan knabstrupia. Surray lukitsi Mascotin (se piti lukita manuaalisesti avaimella ruosteisessa lukossa vääntämällä molemmilta puolilta) ja käveli sitten tumppukädet syvällä taskujen uumenissa Patrickin luo. Pihaton varustehuoneen ovi kävi ja Kitty – toinen tallityöntekijä – astui ulos harjakopan ja suitsien kanssa.
”Hei”, Surray tervehti nykien kaulaliinaa ylemmäs suun peitoksi. Hän ei ollut vieläkään tottunut siihen, kuinka pakkanen kuristi kurkkua ja poltti sieraimia ja kuinka hengitys nousi kuin savu ilmaan. ”Saisiko Patrick ehkä auttaa Chocon hoitamises’? Haluatko, kulta, harjailla heppaa?”
Patrick pudisti päätään.
”Tietty, tuu vaan”, Kitty sanoi ja nakkasi oranssista ämpäristä hevosen selän yli heitä kohti harjaa. Hän kai tarkoitti, että Patrick ottaisi siitä kopin, mutta poika ei tehnyt elettäkään: harja putosi lumeen ja jäi siihen. Surray kumartui nostamaan sen.
”Kokeile vain. Choco on kiltti.”
”Choco on maailman kiltein”, vakuutti Kitty ylpeänä entisestä hevosestaan. Patrick ei liikahtanutkaan. Huokaisten, Surray toi harjan takaisin Kittylle. Hän taputti samalla Chocoa.
”Eikö sinul’ ole vapaata tänään?” Sitähän varten Surray oli tallilla – tallityövuorossa.
”Juu, otan Chocon kanssa maastolenkin ilman satulaa. Siitä onkin aikaa! Hei”, Kittyn ääni madaltui äkkiä, ”joko kuulit mitä Latviassa tapahtu?”
”Miksi tietäisin mitä Latviassa on tapahtunut?” Surray vastasi. Hän tuskin tiesi, mitä täällä tapahtui – saati kotona Australiassa. Ben oli vaipunut radiohiljaisuuteen.
”Nora putosi pahasti satulasta. Tosi pahasti. Se on kuulemma kriittisessä tilassa jossain huippusairaalassa tällä hetkellä – niin mä kuulin”, Kitty pullisti silmiään Chocon selän yli supattaessaan kuin salaliittolainen. Ikään kuin Surray tietäisi kuka ihme oli Nora.
”Olen pahoillani”, Surray sanoi. Mitä muutakaan siihen saattoi sanoa. Ei ihme, että Orange Woodin tallipihalla vallitsi jotenkin niin epätavallisen vaisu tunnelma.
”Pää irti tai jotain...”, Kitty sanoi pyyhkäisten yhden pitkän suanvedon. ”Sillä oli kypärä päässä ja se meni ihan säpäleiksi! Ajatella, jos kypärää ei olis ollu–”
Surray vilkaisi nopeasti Patrickiin.
”Toivottavasti hää selvii’. Oliko hän… sukulaisii’?”
”Nora on perhetuttu. Dewnin ystävä. Dewn aikoo lentää kattoon sitä. Alexiina ja Raicy oli muutenkin menossa Latviaan vuoden lopulla, muttei voi oikein lähteä sen aikaisemmin...”
Surrayn suhteellisen hyvä mieli talven kurjuudesta huolimatta oli valahtanut pakkasen puolelle. Hän kyykistyi Patrickin viereen peläten, että poika olisi äskeisestä ehkä järkyttynyt, ja tavoitellen tekopirteyttä sanoi: ”Mennäänk’ katsoon, jos tallivintil’ olis’ tekemistä? Vaikka pelejä tai televisiosta tulisi jotai’ hauskaa?” Heillä ei ollut kotona omaa telkkaria, ja Patrickin kiviseen ilmeeseen tuli nyt mukaan ripaus innostusta. Hän nyökkäsi ja Surray tarttui häntä kädestä. ”Tulen ihan pia’ hoitamaan ruokinnan, vien vain Patrickin ensin hoitajien huoneeseen.”
”Selvä pyy!” Kitty nosti etu- ja keskisormen yhdessä ilmaan ja kumartui sitten Chocon jalkojen puoleen.
07.-10.12.2020: "Po-po-polleaa... nyt harjataan... pa-pa-pallot kehiin, me voitetaan ~ ♫"
"Luoja paratkoon, Kitty, ole hiljaa."
"Mitä? Mä oon hyvällä tuulella, kai sitä nyt saa tsemppimarssia vetää! Kato miten Choco kiiltää."
"Kukaan ei osu varsinaiseen palloon, kun ne yrittää läimiä sinun hevosesi pilkkuja sen sijaan. Turpa kiinni nyt. Et osaa laulaa ja korvani valuvat verta."
"Hmph, ei meitä kaikkia ole siunattu suloäänen kitarisoilla, Bills, mutta ei oo kyllä sunkaan suusta tulevat soinnut nyt kaunista kuultavaa. Eniveis, Chocolla on ruskeita pilkkuja. Pallo on valkoinen. Magicilla on valkoisia ISOMPIA pilkkuja."
"Whatever!" huusi Billy olkansa yli jatkaessaan matkaa satula käsivarsillaan.
Orange Woodin oman virallisen poolotiimin, Go Orangesin, treenit alkaisivat pian. Ensimmäinen ottelu olisi jo kahden viikon päästä. Tyler Andrews, tiimin uusin jäsen (joka oli korvannut Zackin - mistä kaikki salaa olivat huojentuneita, sillä Zackin viime aikaiset heilumiset mailan kanssa olivat suorastaan vaarallisia), oli tullut Texasista asti paitsi pooloratsunsa Forever Shinen, myös Imagen kanssa.
"En voi uskoa, miten paljon Imaghost on taas kasvanut!" Alexiina huokaili katsellessaan tammavarsaa tarhassa mutustelemassa tuttua ja turvallista ratsastushanskaleluaan. "Kyllä se on niin kaunis, että silmä lepää..."
Samaan aikaan poolotiimiläiset kokoontuivat maneesissa. Uutuuttaan tuoksuvat ruskeaoranssit poolopelipaidat olivat tulleet pari päivää sitten postilähetyksenä ja Tylerillekin oli jaettu omansa.
"Alsprite!" kajautti Kitty kentän keskeltä pidellen Chocoa löyhästi ohjasta. "Meikä on tän tiimin kapteeni ja päähyökkääjä. Nää on meidän ensimmäiset yhteiset harkat, joten on varmaan syytä kerrata jokaisen tehtävä joukkueessa... Roi-" Rastalettinen tumma tyttö jauhoi purkkaa ja veti laiskasti käden lippaan, "-on mun backup pelinumerolla kaksi. Kun mä olen pääasiallinen hyökkääjä, Roin tehtävä on turvata mun selusta ja kaapata pallo, jos se sattuu lipsahtamaan mun otteesta... Billy-", Kitty viittasi seuraavaksi Roin pilkullista ratsua isomman ja komeamman hevosensa vierellä seisovaan resting bitch face -ilmeellä tuijottavaan nuoreen mieheen, "on meidän taktinen ässä hihassa. Jos näyttää siltä, että vastapuoli vetää meitä kuin pässiä narusta, Billimasin tässä on tarkoitus tehdä asialle jotain."
"Vastalause."
"Häh? Sä itse sanoit, että haluat olla pelinumerolla kolme!"
"En puhu siitä. Vaan näistä meidän tiimiväreistä. Oranssi ja ruskea ei aivan sovi tyyliini saati ihonväriini. Näytän kelmeältä oksennukselta."
"Siltä näytät aina!" kajahti kiusoitteleva huudahdus ja nauru perään, kun Charlotte liittyi maneesin katsomoon seuraamaan heidän treenejään.
"Ei voi mitään, Bills. Me pelataan tallin väreissä."
Billy näytti hapanta naamaa.
"Niin ja sitten vielä", Kitty jatkoi, "on meidän eteläinen vahvistus: Tyler, joka on meidän hyökkääjien suojamuuri ja puolustaja. Forris näyttää muuten tosi söpöltä."
"Vielä vähän väsynyt pitkästä matkasta, mutta kyllä se siitä piristyy", Tyler sanoi.
"Nonni - kaikki selvää? Meillä on vain kaksi viikkoa aikaa pistää tää tiimi superkuntoon, joten eiköhän aloiteta!"
05.01.2021: ”Onko… onko siihen poolo…poolotiimiin mitään mahdollisuuksia vielä päästä?”
Kitty pysähtyi ensimmäiselle karsinalle, kiskaisi oven auki yhdellä käden heilautuksella (joo just, mun täytyy aina puhkia ja ähkiä ja käyttää kaikki voimani noiden saamarin karsinoiden liukuovien avaamiseen) ja kippasi moskat laariin, jonne nälkäinen Rex heti hyökkäsi.
”Aikuinni?” Kitty veti oven takaisin kiinni. ”Meillä on täystiimi. Tyler tosin lähti jo takasin jenkkilään. Se ei tuu seuraaviin peleihin, kun ne on hallimatsi, mutta sitten meillä on suunnitelmissa lähteä Texasiin sen jälkeisiin treeneihin.”
”Mut… ehkä varapelaajapaikkaa tai… tai jotain...” Mun ääni muuttui sitä piipittävämmäksi, mitä pidemmälle puhuin. Turha toivo. Tajusin sen nyt. Miten olin ollut niin naiivi, että olin oikeasti uskonut, että voisin päästä pelaamaan pooloa?
Kitty oli jo seuraavalla karsinalla.
”Matruusa ja Zack on meidän paikkaajia”, Kitty tyhjensi uuden ämpärin. Sitten hän nosti sormen poskelleen. ”Mut tietsä, aina sitä pääsee kokeileen, jos tykkää. Sä saat kokeilla Chocolla ennen kun meillä on seuraavat harkat, jos vaan haluut. Senkun nykäset hihasta.”
”Jees. Thanks.”
No. Olihan sekin jotain.
Eikös kaikissa korporaatioissakin aloiteta kahvinkeittämisellä ja sitä kautta kavuta askel askeleelta, porras portaalta kohti johtajan istuinta?
Ja tästä siis alkaisi mun pelaajan urani.
Crid the Player.
Siinä oli aika sexy soundi.
30.01.2021: ”Moro!” Kitty sanoi Surrayn huomatessaan. Hänen poskensa olivat kuin kaksi vaaleanpunaista isoa pyöreää karamellia. ”Me lopetettiin justiinsa.”
”Tarvitsisin ohjelman siit’ helmikuun retkest’.”
”Häh? Jaa – niin siitä rakkausviikosta? Sure do”, Kitty sanoi löysäten Chocon satulavyötä. ”Se on mulla… ööh – jossain. Tota, jos sä voit heittää Chocon pihatolle, niin mä käyn hakemassa sen.”
Surray talutti Chocoa Tylerin ja Forever Shinen perässä. Roi vetäisi maneesin ovet auki ja meni ensimmäisenä ulos Wobblen kanssa. Ulkona satoi lunta hennosti, hiljaa leijaillen ja isoina hiutaleina. Choco koetti rapsuttaa päätään Surrayn käsivarteen heidän astuessaan ulos.
Tylerkin oli matkalla kohti pihattoja ja pysähtyi Forever Shinen kanssa hoitopuomille. Surray jatkoi heistä ohi. Hän riisui Chocon, puki sen loimeen ja päästi tarhaan.
”Tässä on!” Kitty saapui tukka pystyssä hänen luokseen kourassaan vaaleanpunainen paperi. Hän antoi sen Surraylle. ”Meinaatsä osallistua, vai? Sinkkuretkellä on kyllä tilaa. Tylerkin tulee.” Hän iski silmää. Surray katsoi imelää sydämin painettua mainosta ja hänen ilmeensä happani. Hän alkoi äkkiä ymmärtää, miksi talliomistaja oli hiukan kiusaantuneena pyytänyt häntä tehtävään.
20-23.01.2021: ”Treenataanko me silti porukalla, vaikka aiot mennä avoimeen?” Roi kysyi puoliksi kapteeni-Kittyltä, puoliksi Tyleriltä.
”Jepskukkuu, aattelin, että herätellään pientä kisamieltä jakautumalla kahteen pariin. Billy ja Tyler mua ja Roita vastaan.”
”Miehet vastaan naiset, nice”, Roi sanoi taluttaessaan Wobblen alas lastaussiltaa. ”Älkää sitten itkekö, kun me hakataan teidän perseet.”
”Sehän nähdään kuka tässä hakkaa kenet”, Billy mutisi sivellessään hiuksiaan ja odottaessaan, että Kitty toisi kopista Chocon lisäksi hänen ratsunsa Magicin.
”Pidetään hyvä henki yllä!” Kitty huusi trailerista. ”Vai mitä, Tyler?”
”Selvähän se.”
Billy oli ainut, joka oli tyyni ja viilipytty satuloihin noustessa. Kitty liikahteli Chocon satulassa kuin housuissaan olisi parvi kärpäsiä, ja Roi oli muuten vain stressatessaan pahantuulinen. Peli ei kestänyt pitkään – tai siltä se ainakin tuntui. Kitty ja vastajoukkueen kapteeni pelasivat napit vastakkain ja niin yhdenveroisesti, että lopputulema oli tasapisteet molemmille. Roilla ei mennyt ihan yhtä putkeen. Prime Starin kakkospelaaja vei usein pallon hänen nenän edestään ja mitä huonommalle tuulelle Roi tuli, sitä huonommin hän myös pelasi. Mutta Billy – joka koko matsia oli jokseenkin vähätellyt eikä ollut osallistunut kotipuolessa edes kaikkiin treenikertoihin – yllätti. Hän pelasi joukkueen parhaiten ja tasaisen varmasti hallitsi koko ottelua Go Orangesin voitoksi.
”Vau! Me voitettiin, me voitettiin!” Kitty riemuitsi ja ryntäsi satulasta päästyään halaamaan molempia. ”Ihan megaubercoolvausiistiä!!”
Billy pyyhkäisi rutistuksesta rypistynyttä paitaansa. ”Selvähän se.”
06.02.2021: No ainakin tämä lämmittää, ajatteli Kitty veren pakkautuessa päähän roikkuessaan hetken aikaa alaspäin Chocon satulasta. Miten oli mahdollista, että kesken kiihkeän ottelun hän oli luiskahtanut likipitäen nurin niskoin ja roikkui nyt laukan tahdissa heilahdellen kuin oksalle kiikkumaan jätetty mollamaija? Mutta oliko sillä väliä? Taivas oli yhtä valkoinen kuin valkea maa, joten oliko se nyt niin nöpönuukaa istuiko satulassa oikein vai väärin päin.
Billy suhahti ohi lujaa kyytiä. Lunta ryöppysi Magicin kavioista Kittyn kasvoille. Mikäs siinä. Se taas viilensi jo kuumiksi käyneitä pinkinpunaisia poskia. ”Get your f* arse up”, tuntui Billy suhisseen ohi mennessään, mutta ei kai tässä paniikkia ollut? Sitä paitsi, nyt Kitty oli lähempänä maata ja saattoi selvemmin erottaa pallon lumikentältä. Mailan käyttö oli tietysti tästä kulmasta vähän hankalaa… mutta toisaalta hänen eriskummallinen ratsastusasentonsa hämäsi vastajoukkuetta. Joten anti mennä vaan!
”Kitty, what the–?” Roi oli tullut Chocon toiselle puolen ja pällisteli kypäränsä alta silmät suurina kuin lumipallot. ”Noilla on pallo menossa, koeta nyt päästä ylös!”
Ei Kitty turhaan ollut tallilla tunnettu bodarin maineestaan. Eivätkä nuo vatsalihakset hyödyttömiä olleet. Hän jännitti lihaksensa, hamusi satulankaarta kämmeneensä ja suitsait ponnisti takaisin istumaan kuten kuului. Roi pyöritti hänelle yhä silmiään. Pilli vihelsi erätauon merkiksi. Kylmällä arktisella kentällä hevosten ja ratsastajien hengitykset huurusivat yhtä kaikki.
”Me ollaan tappiolla ja sinä vain pelleilet”, Billy rähisi hypätessään alas Magicin selästä venytelläkseen pitkiä koipiaan. ”Me ollaan poolomatsissa, ei vikeltämässä.”
”Tyler!” Kitty kopsahti miehen käsipuoleen. ”Mä sain ylösalas roikkuessa masterplanin, pelistrategian vailla vertaa!”
”Aijaa?” Tyler taputti Forever Shinen kaulaa hiukan vaivaantuneena.
”Me ei kuunnella ideoita keskellä peliä”, Billy murisi. ”Viimeksikin se sotki ajatukset.”
”Teidän kannattais kokeilla joskus päälläseisontaa. Se pistää veren liikkeelle ja samalla aivonyssykät”, Kitty osoitti kypäräänsä. ”Kun vastapeluri meinaa viedä pallon, heittäytykää sivuttain satulassa. Se hämää niitä perusteellisesti ja backup voi lunastaa pallon!”
Billy, Roi ja Tyler tuijottivat kaikki Kittyä.
”Sun pää on jäässä.”
Nerot ovat kautta aikain olleet väärinymmärrettyjä.
07.04.2021: Musta tuli somejulkkis, kun pääsin kokeilemaan Kittyn johdolla pooloa. Sain ratsastaa Chocolla (taisin hurahtaa siihen, paras hevonen ikinä, niin helppo ja kiltti ja kaikkea – sori Dragon) ja käyttää itse Kapteenin mailaa. Roi oli sparrina mukana, vaikka alkuun kyllä mun pahin sparrivastustaja oli ihan minä itse. Mun keskittyminen pallosta herpaantui aika tahtia, koska vilkuilin vähän väliä maneesin oville odottaen, että kohta Charlotte marssii paikalle ja tulee mua ihailemaan – mutta turhaan. Se oli joka tapauksessa hauskaa, vaikka sen jälkeen kaikki (siis kaikki) paikat oli niin kipeät, että tuntui kun voisin purkautua osiin kuin IKEA:n hylly.
Kittystä oli sitten loistoajatus ottaa musta muutama ehdottoman edustava mallikuva: kun mä olen naama pitkällä Chocon harjassa perse ylhäällä; kun oon juuri huitassut mailalla itseäni ja saanut rillit sijoiltaan; kun Roin lyömä pallo iski mua täysiä vasempaan korvaan (sattu muuten ihan saa*******); ja still frame, kun oon puolimatkassa kohti maankamaraa, kummallisessa Z-asennossa. Kitty julkaisi ne Orange Woodin sometilillä captioneilla: ”Hauska iltapäivä! Crid on meidän joukkueen uusi vahvistus.” Kiitti…. Kitty…
”Kuka toi rillipää on?”
”Ette oikeesti voi tollasta luuseria päästää joukkueeseen!”
”Go Oranges going No Chances...”
”Onks tää aprillipila?”
”Hyi v miten ruma jätkä”
”Lol, mitä Billylle on tapahtunu”
”Onks nää lavastettu vai onks toi oikeesti noin paska”
”Surkeet kotivideot kuvin”
”Hyvin menee.”
26.07.2021: ”Tuletko katsomaan? Haen Chocon”, Amy sanoi, pyyhkäisi letin selkäpuolelle ja nosti naulasta kypärän. Niinpä mä lähdin sen jäljessä ja mielessäni ajattelin, miten mun kaltainen surkea nolo ruma rääpäle ei koskaan saisi tollaisia naisia. Amyn kaltaiset kaunottaret meni aina niille samantason komistuksille, kuten billyille ja muille. Totally out of my league.
Niin kuin Charlottekin oli…
Smokeyhän se siinä oli meitä ekana vastassa. Amy vähän arasteli sitä enkä mäkään nyt varsinaisesti mennyt tyrkylle, vaikka Smokey ei enää mikään monsteri ollutkaan. Se vilkaisi meitä ylenkatseellisesti ja lähti pois, kun Hoffe löntysti pyytämään rapsutusta. Hankasin möhkäleen leukaa, kun Amy pujahti portista ja suuta hiljaa maiskuttaen käveli puun alla ruohoa hamuavan pilkullisen Chocon luo.
”Ettekö te saa olla laitumella?” mä kysyin Hoffelta, joka yritti ottaa multa laseja päästä. ”Aika tylsää olla jossain kuivassa tarhassa, kun muut saa olla nurmikentillä.”
”Choco ei voi olla niin kauaa laitumilla, sillä on paha kesäihottuma ja tulee herkästi kaviokuume ruohosta”, Amy, joka oli kuullut mitä puhuin, sanoi taluttaen Chocoa porttia kohti. ”Oli ne jonkin aikaa, mutta Chocon laidunaikaa pitää säännöstellä. Ja se ei voi olla yksin, joten tarhakaveri pitää olla täällä mukana. Ja… no, oletan, että Barrett on pyytänyt kaikkia oleen nyt täällä pihatossa Ahoten takia, että se saa tottua uuteen laumaansa ennen kuin uskaltaa päästää isompaan porukkaan.”
”Alright.”
Mä en vieläkään ollut edes nähnyt koko konia. ”Missä se on?” mä kysyin.
”Pihaton sisällä varmaan.”
Jätin Hoffen, joka seurasi mua, ja puikahdin sisäkautta latoon. No siellähän se: seisoi lähellä seinää, häntä aika tiukasti kiinni pakaroissa, korvat takana kuulostellen mun tuloa. Likaisen vaalea. Se kääntyi ja näin jo silmissä suoran uhkauksen.
01.-03.01.2022: Kittyn uuden vuoden lupauslista sisälsi – kuten tavallista – paljon kaikenlaista. Oli uuden treeniohjelman mukaista hikijumppaa, estetreeniä, poolovoittoa, uuden lajin löytämistä, Chocolle uuden tempun opettamista...
”Tosi hyvä, Savannah! Pitkät jalat, rento selkä… kato nyt, kyllä se sieltä alkaa taito tulemaan takasin, tosi hyvin!”
”Ki-Kitty?” Alexiina vinkkasi maneesin portilla silmät ymmyrkäisinä. ”V-voisitko käydä täällä?”
”Okei, Savannah, ota käyntiin. Hyvin meni. Irrotan Chocon liinan niin voit ottaa loppukäynnit uralla. Sama koskee teitä muita, loppukäynnit!” Käärin juoksutusnarun käteen lähestyessä portin takana hämmentyneesti liikehtivää Alexiinaa.
”Sinulle on vieras”, Alexiina sanoi ja näytti: maneesin katsomosta nousi mörkö. Ei ihme, että Alexiina näytti paitsi hämmentyneeltä, myös vähän pelästyneeltä! Tuolla nuorella naisella oli meinaan hurjan näköinen naamatatuointi, lävistyksiä, synkät mustat vaatteet ja pitkät vaaleat hiukset, joiden latvat päättyivät sähkönsiniseen sävyyn. Cool. Eleet ei kuitenkaan vastanneet ulkomuotoa: tyttö hymyili jännittyneen epävarmasti, heilautti arasti kättään ja lähestyi innostuneena. En ollut koskaan nähnytkään häntä. Kyllä mä noin persoonallisen tyypin muistaisin.
08.02.2022: Me kiidettiin Alexiinan kanssa pihan halki kilpaa niin, että lumi vain pöllysi, kun kasa autoja ja hevoskuljetuksia saapui maanantai-illan pimeydessä ranchille. Dewn tuli ulos lava-autostaan ensimmäisenä. Ja sen kanssa astui myös Lotte.
Alexiina kaappasi tyttären heti puristukseen.
”On ollut hirveä ikävä!”
Virnistin Lottelle Alexiinan selän takana.
”Michael”, Alexiina tervehti myös tätä ja sitten kääntyi Aurora Weeksin asiakkaiden puoleen.
”Mulla on sulle niin paljon kerrottavaa!” tönäisin leikkisästi Lottea lantiolla. Lotte katsoi muhun uteliaasti alta kulmain, ja iskin suurieleisesti silmää.
”Kitty, tiedätkö kuka täällä on?” Alexiina huikkasi mulle hevoskopin luota. Vaalean pörröpäinen likka peruutti ulos topattua pilkullista tammaa. ”Chocon emä!”
”Häh, eikä”, leuka loksahti. Sitten mä katsoin Windiä pitelevää likkaa uudelleen ja tajusin, että se oli tutun näköinen. ”Me ollaan nähty”, totesin sille, ”sä olet ollut täällä joskus ennenkin… etkö olekin?”
”Joo, westernleirillä joskus vuonna nakkimuusi.” Tyttö virnisti vähän. ”Okei, Cella, älä puhu ruoasta, kun et ole syönyt mitään noin vuorokauteen.”
”Mökeillä odottaa teille iltapalat!” Alexiina huikkasi superkuulollaan jostain hämäryydestä jännittyneesti mumisevan porukan, pyörivien hevosten ja autojen punaisten ja keltaisten valojen loisteesta.
”Cella, muistan!” innostuin. ”No, sä et oo paljon muuttunut! Moro, Windi, sun pitää päästä tapaan poikaas!”
Me autettiin tulijoiden hevoset talliin karsinoihin, ja sitten Alexiina ja Dewn lähti opastamaan heitä omiin majoituspaikkoihinsa. Osa oli leiriaitalla, osalla oli varaus Cattle Campille, jonne Dewn lähti siellä majoittuvia vielä ajamaan.
Huhtikuu 2022 (western week -tarinat): ”Tyler on kulkenu töihin ratsain. Se on niin onnellinen niistä hevosista, kun ne on nyt täällä. Vaiteliaaseen tapaan, mutta kyllä mä näen”, iskin silmää. ”Ai niin!” muistin samassa, ”mun piti puhua sen puolesta Raicylle, jos se lähtis mukaan tiimikisaan.”
”Mihin?” Roi heilautti vedet aidan yli kaukaloon. Keväisen kirkkaita päiviä oli jatkunut putkeen jo monta, ja säteet poukkoili iloisesti pisaroista. Oli kiva päästä taas käymään kunnolla lenkillä, kun tiet oli sulana eikä tarvinnut käyttää erikseen piikkareita.
”Texasissa on tässä kuussa lännenratsastuksen tiimikisat, neljässä lajissa mitellään. Tylerin kaveri, Charlie, yritti houkutella Tyleriä kokoamaan sinne joukkuetta täältä ja mä lupauduin heti. Kiinnostaako lähteä messiin?”
”Westerniä? Ei kiitos. Mä en ymmärrä siitä touhusta mitään.”
”Mä sanoin Tylerille, että Raicy pitää saada mukaan. Sillä on kokemusta. Tosin jos se tulee Gogon kanssa, Gogolla ei oo minkäänlaista kisataustaa eikä hirveesti vielä muutakaan kokemusta. Se vois toisaalta olla sille hyvä testi. Sen kolarin jälkeen sille on jäänyt jonkinlainen matkustuskammo, että en tiiä miten Raicy sais sen hyvin kuljetettua Texasiin asti. Mä aattelin lähtee Chocolla. Me ei olla pitkään aikaan tehty mitään länkkäjuttuja Chocon kanssa, viimeksi jousiammuntaa ja kun me enemmän treenattiin pooloa, niin sitä, mutta nyt olisi tilaisuus tehdä taas jotain muuta.”
Roi oli haukotellut, mutta äännähti nyt: ”Koska me kootaan Go Oranges taas? Oikeesti, mulla on rehellisesti sanottuna ollut ikävä poolomatseja.”
*
Chocolla oli ihan mahdoton karvanlähtöaika tähän aikaan vuodesta. Pyöritti sukaa miten paljon tahansa, aina valkosta hiventä vaan irtosi… ja irtosi… ja irtosi. Aurinko paistoi taas tänäänkin, niin kuin eilenkin ja toissapäivänä ja viime viikolla. Lunta oli vielä paljon, mutta nyt se oli sellaisia isoja löllöjä sisäänpainuneita kasoja lähinnä rakennusten varjoisissa nurkissa. Muksujen rakentama lumihevonen ladon sivustalla oli notkahtanut ja sulanut jo sen verran, että muistutti nyt merihirviötä.
”Moi Choco!” Oliver oli pelmahtanut jostain esiin ja silitti Chocon turpaa. ”Kitty, äitillä on jotain asiaa. Se on toimistossa.”
”Selvä pyy. Haluutsä jatkaa tästä?” tarjosin sukaa. ”Chocosta tulee kohta kalju tätä menoa!”
Oliver virnisti, otti harjan ja alkoi hinkata pilkkupyllyn takamusta. Mä tamppasin käteni reisiin ja kääntelin sormikkaita, jotka ennen tätä urakkaa oli vielä olleet purppuranpunaiset.
Alexiina lajitteli mappikansioita toimistossa radio hiljaisena taustalla.
”Ciao”, ilmoitin tulostani. Alexiina kääntyi.
”Tuli uusi leiriaittavaraus, koko viikko 16. Voisitko ottaa sen hoitoon, katsoa, että aitta on kunnossa ja siisti? Siellä pitää varmasti vähän siivota, voisit laittaa vaikka jotkut halukkaat hoitajat hommiin, jos haluavat vähän vaivanpalkkaa.”
”Hoituu!”
”Ilahdut varmasti, kun kuulet, että se on Cella, joka aikoo osallistua westernpäivään.”
”Cella Talve?!” Todellakin innostuin. Cella oli ollut auroraviikkona täällä. Sillä oli parhaimmat ja absurdeimmat jutut, sen kommentit asiaan kuin asiaan tuli aina ihan puun takaa ja sai mut nauraan kippurassa. Ja mikä parasta, sen hoitohevonen oli Chocon emä. ”Tuleeko Windikin?!”
Alexiina nyökkäsi hymyä pidellen.
Mulla alkoi heti rattaat raksuttaa: Cella otettaisiin mukaan pooloon! Miten siistiä siitä tulisi? Choco ja Windi, poika ja äiti vastatusten… ellen mä hylkäisi Go Orangesia ja liittyisi väliaikaistiimin puolelle. Niin, voisinhan mä tietysti, ehkä se olisi reilumpaa, kun me oltiin sentäs jo kokeneita konkareita…
”Cellan viestissä oli myös yksi pyyntö...”, Alexiina puhui mun ajatusteni päälle. ”Hänkin on menossa Freewind Farmille westernviikolle ja ajatteli yhdistää sen reissun sitten meillä pidettävään westernpäivään. Mutta hänellä ei oikeastaan ole joukkuetta, ja kysyikin, jos meiltä on kiinnostusta lähteä hänen kanssaan sinne kisaamaan.”
”Mikä ajotus”, mä sanoin hämmästyneenä, mutta sitten virnu levisi kasvoille. ”Totta mooses!”
”Mutta eikö teillä ole jo joukkue kasassa? Raicyhän lupasi lähteä.”
Totta. Meitä oli jo neljä: meikä, Raicy, Tyler ja Tomford. Höh. ”Niin oikeastaan...”, Alexiina jatkoi ja ihmettelin, mitä sillä oli mielessä, ”olisiko ihan hullu ajatus koostaa toinenkin joukkue? Nimittäin… en laskenut leikkiä, kun sanoin, että minäkin voisin lähteä.”
”Joo”, mä sanoin ja sitten lisäsin entistä innokkaammin: ”Joo!”
”Minulla oli mielessä, että se voisi olla sellainen… naisten joukkue”, Alexiina jatkoi hivellen työpöytänsä reunaa ja katsoen mua alta kulmain, hienovaraisesti hymyillen. ”Pistää vähän pojille kampoihin. Tietysti, olet jo lupautunut siihen heidän kanssaan –”
*
”Me ollaan ainakin Chocon kanssa valmiita vaikka maailmankiertueelle”, mä ilmoitin ja iskin Tylerille pöydän yli silmää. Se ei ollut kommentoinut mihinkään mitään. Se oli viime päivinä ollut kumman vaisu. Toivottavasti ei ainakaan pahastunut, kun käänsin takkini. ”Ja kiva nähdä Windiä – ja Cellaa!”
”Teidän neljäs jäsen tulee suoraan Texasiin?” Raicy kysyi. ”Heikolta kuulostaa. Mutta älkää olettako, että vaikka olette selvästi altavastaajina, tässä tullaan yhtään teitä auttamaan.”
*
Me ei oltu vieläkään tehty yhdessä yhtäkään harjoituskertaa. Olin itsekseni Chocon kanssa mennyt reiningiä ja muutaman tynnyrin ottanut, mutta Alexiina ei ollut vielä ehtinyt aloittaakaan. Tik tok, tik tok – ensimmäinen kisapäivä oli jo maanantaina ja nyt oli keskiviikko, mutta en silti ollut turhan huolissaan. Sen näkisi sitten, mitä tuleman piti, mitä sitä etukäteen suremaan! Ja olihan historiassa monia tapauksia yllättäjistä, voittoon nousseista altavastaajista, mustista hevosista. Cutting oli ehkä ainut, joka voisi koitua isommaksi ongelmaksi, koska ainoastaan Alexiinalla oli karjavaistoinen ratsu. Choco lähinnä piti lehmiä kavereina, Karma ei mun käsittääkseni ollut koskaan oikein edes tottunut niihin ja Cellan mukaan Windi oli karjatajuttomampi kuin kivi. Me mentäisiin ainakin se osuus siis Citruksen varassa ja sen toivossa, että Chocon päässä joku asetus sattuisi menemään H-hetkenä pohjaan. Uumoilin, että barrel racingissä me tultaisiin loistamaan. Raicy ei ainakaan ollut siinä yhtään hyvä, eikä kyllä sen puoleen Thomaskaan. Sen sijaan Lotte ja mä oltiin tehty sitä enemmänkin, se oli itse asiassa Lotten bravuurilaji, eikä Alexiinakaan keltanokka tynnyrinkierron suhteen ollut. Harmi, ettei sillä ollut Mollya – Molly oli tosi sähäkkä ja nopea kääntyjä, erinomainen pujottelija ja tynnyrinkiertäjä, joka ei sietänyt sitä, että siihen koski mikään ylimääräinen vähääkään. Toisaalta, Mollylla olisi ollut heikot kisahermot. Reiningissäkin voitaisiin ihan hyvin pärjätä (Tyler ei ainakaan ollut siinä mikään guru), ja western trail tulisi olemaan aika tasaväkistä miesten kanssa. En mä siis oikeastaan kokenut, että me niin jäljessä oltiin tai miehillä oli syytä juhlia voittoa ennen kuin kisat oli edes alkaneet. Ainoastaan cuttingissa me todennäköisesti hävittäisiin loisteliaasti, mutta jos pärjättäisiin kaikissa muissa…
*
Raicyn Enkelit kokoontui Lotten yötulemisesta seuraavana aamupäivänä maneesissa. Alexiina olisi antanut Lotten nukkua myöhään (aikaero- ja matkustusväsymys oli sitten viimein iskenyt siihen urakalla), mutta mun mielestä oli parempi, että me harjoiteltaisiin (varsinkin ensimmäisen kerran) juuri silloin, kun Appelsiinit oli hommissa laaksossa eikä siten kyyläämässä, miten meillä menee. Ja samaa mieltä oli meidän joukkueen manageri ja valmentaja, Oliver, joka otti vastuulleen vaarallisen tehtävän – isosiskonsa herättämisen.
Mä olin juuri tekstannut Cellalle [”Nyt alkaa! Ekat treenit!! Laitan kohta tuleen kuvia!”], sillä jonkun piti pitää meidän neljäskin enkeli ajantasalla. Toivottavasti sillä meni omat lämmittelyt mukavasti siellä toisessa päässä.
Alexiina ja mä juteltiin hyvällä tuulella sillä välin, kun Lotte taustalla oli mykkä kuin itse Kuolema, ja nousi suu tiukkana viivana Karman lännensatulaan.
”Kun mulla oli sellanen idea, että meillä pitäis olla joku yhdistävä tekijä – niin kuin symboli tai väri tai jotain”, mä sanoin istuessani Chocon selkään.
”Taitaa olla liian myöhäistä enää tässä vaiheessa hankkia mitään erikoista”, Alexiina epäili.
”Ei sen tarvi olla mitään da Vinci -taidetta. Jos kaikilla olis vaikka… jotain valkosta?”
Mä yllätyin positiivisesti, miten helposti homma lähti Chocon osalta sujumaan. Vanhapoika heräsi kuin horroksesta, kun kevätkin oli koittanut, ja suhahteli tynnyrien ohi ilman, että mun tarvitsi kissaa sanoa. Me oltiin hyvin synkassa; tunsin Chocon liikkeet selvästi kuin päivän, joka paistoi maneesin korkeista ikkunoista sisään, ja tasapaino säilyi horjumatta. Me vedettiin jopa niin hyvin, että Alexiina ja Oliver antoi meille pienet taputukset.
”Minä lopetan!” Lotte huusi sahattuaan Karman kanssa täysin eri suuntiin ja melkein pudotessa satulasta. ”Tästä ei tule mitään! En jaksa!”
”Älä nyt”, Alexiina yritti rauhoitella, mutta Lotte oli kuin myrskyn merkki ja hyppäsi jo alas maahan.
”Karma ei ymmärrä yhtään mitään!”
”Teillä on tänään vain huono päivä. Olet väsynyt ja –”
”Minä en tule koko kisaan.”
”Lotte”, Alexiina katsoi tytärtään painokkaasti. Lotte vaikeni, mutta näytti edelleen uhmakkaalta. Ratsastin Chocon kanssa niiden viereen.
”Voidaan me treenata jotain muuta. Otetaanko reiningiä? Huomenna käydään läpi trail-rata, mä ja Oliver kootaan. Vai mitä, Oliver?” huusin katsomoon, ja poika huusi sieltä takaisin innokkaana: ”Joo!”
Alexiinakin oli laskeutunut ratsailta ja kietoi käsivartensa Lotten harteiden ympäri. Lotten uhma oli vaihtunut melankoliaksi.
”Olet hirveän väsynyt, voi kulta. Ei olisi pitänyt pakottaa sinua ylös näin aikaisin. Lopetetaan tänään tähän”, Alexiina kohotti katseensa muhun, ja mä nyökkäsin. ”Mene takaisin sänkyyn. Huomenna on jo parempi olo.”
Lotte nykäisi vaisusti Karmaa ohjista ja lähti taluttamaan sitä ulos hallista.
Mä annoin Chocolle taputuksia ja sitten nojasin satulassa taa.
”Mä voisin vielä jatkaa.”
Alexiina ponnisti itsensä takaisin paintin selkään ja huitaisi lettinsä leikillään mahtaillen olan yli.
”Niin minäkin. Katsotaanko, kummalla menee paremmin?”
”Kiinni veti”, virnistin Alexiinan hymyyn ja annoin Chocolle pohkeella vauhtia.
*
Harmi vaan, että hyvään vauhtiin päässeet harjoitukset loppui lyhyeen; lauantaiyön supermyöhäinen lähtö kohti etelää koitti ennen kuin meistä kukaan (paitsi mä) koki olevansa valmiina. Edes Tyler ei ollut hyvillä mielin asiasta. Se oli huolissaan, koska Forever Shinen varsonta oli niin lähellä ja joutui jättämään farminsa. Tietenkin joku oli tulossa sinne hevosten vahdiksi, mutta sekin oli kuulemma järjestynyt aika viime hätään ja nikotellen; Charlie vaimoineen – juuri se Charlie, joka antoi koko idean tähän tiimikisaan – oli tulossa White Dove Farmille tuuraajaksi ja hevosvahdiksi. Mikä enkeli.
Niinpä me yöllä kannettiin kamat autoihin. Thomasin kautta tuli neljän hevosen auto, joten miesten ratsut pääsi yhdellä kyydillä, mutta me otettiin kahdet autot ja trailerit. Alexiina ajaisi omalla autollaan Lotten kanssa Karma ja Citrus kyydissä, mä toisin Chocon Chevroletilla ja Tyler mahtuisi mun matkaseuraksi. Siinä meillä olisi aikaa vaihdella enemmänkin taas kuulumisia kerta oltaisiin samaan pieneen tilaan sidottuina useamman tunnin ajaksi ilman pakoreittejä.
*
Kolme päivää Texasissa takana, niistä kaksi kilpailuita. Multa ei puhti ollut vähissä muuten kuin sääolosuhteiden puolesta, jotka vastasi omaan (ja varmaan meidän kaikkien, kun pohjosesta oltiin) makuun enemmän keskikesää, kuin alkukevättä.
Choco oli vähän pettänyt mut. Niin hyvin, kuin meillä kotona niissä jopa kaksissa harjoituksissa olikin mennyt, täällä Choco oli yhtäkkiä päättänyt, että se oli tullut lomille. Ensimmäisen päivän tynnyrinkierto päättyi meidän osalta siihen, että Choco onnahti. Panikoitiin, että tähänkö tää leikki loppui ennen kuin alkoikaan, mutta tapahtumassa mukana vahdissa oleva eläinlääkäri näytti vihreää valoa ja sanoi, että ei huomannut jaloissa mitään vikaa eikä Choco tauolla enää ontunutkaan. Mikä lie. Uskalsin sitten jatkaa sen kanssa reiningissä, mutta otettiin tosi iisisti ja niinpä tultiinkin siinä luokassa viimeisiksi. En nimittäin ottanut mitään spinejä tai slide stoppeja tai mitään, mikä olisi enemmän rasittanut takasia. Yllätys yllätys, Raicy ja Thomas pieksi kaikki reiningissä, vaikka sen juuri ei pitänyt olla mikään niiden prässäilylaji. Oli siis myönnettävä, että jopa mun mieliala oli vähän laskusuunnassa, kun ensimmäisen päivän kaksi viimeistä luokkaa, western trail ja cutting, oli alkamassa. Cellakaan ei ollut lunastanut lupauksiaan (joista ei itse, fair enough, ollut tietoinen), vaan ne oli Windin kanssa aika hajuttomia ja mauttomia. No, ainakin olin päihittänyt Tylerin tähän mennessä. Kyllä sitä hyvää aina jostain sai irti.
Otin edelleen Chocon kanssa rauhallisesti, mutta trailissa täsmällisyys nyt olikin aikaa tärkeämpi ominaisuus. Yleensä Choco on herra ”antaa tulla tuulta tupaan”, mutta tänään sen huomio polveili niin katsomossa mollottavissa ihmisnaamoissa, että muissa hevosissa ja esteissä, ikään kuin näkisi ensimmäistä kertaa elämässään portin. Halusin hellästi ajatella, että oman äidin näkeminen (Choco on aina ollut sellainen mammanpoika) oli saanut sen kolme aivosolua pois oikeilta paikoiltaan ja taantumaan maitovarsaksi, joka ei ymmärrä vielä mistään mitään. Lotten ja Karman suoritus oli niin pahannäköinen, että olin aika varma, ettei Lotte antaisi tähän kisaan mukaan tulemistaan koskaan anteeksi meille. Alexiina oikeastaan oli ainoa, joka piti Raicyn lentokyvyttömiä enkeleitä jossain mahaplötsilaskun yläpuolella; ne sijoittui trailissa toisiksi.
”Mitä Raicy muuten silloin sanoi, kun kuuli meidän joukkueen nimen?” kysyin virnistäen Alexiinalta, kun kuulutukset toistelivat ympäri hiekkaista kenttää: ”Team Raicy’s Angels – Western Trail, total points 18.” Cella seisoi vähän matkan päässä Windin ohjat kyynärmutkassa pyyhkien hatun alta otsaansa ja kiertäen vesipullon korkkia auki.
”Oli vähän huvittunut”, Alexiina vastasi tiiraillen digitaalista tulostaulua kentän toisessa päässä, jossa päivittyi juuri pisteenlasku siihen mennessä.
”Saako lopettaa?” Lotte kysyi taustalta läiskien itseään. Luulin ensin, että se rankaisi itseään, kun oli mennyt niin huonosti, mutta sitten tajusin, että itsepäinen paarma oli valinnut sen mehukkaimmaksi herkkupalakseen. Eikä se todellakaan parantanut Lotten mustaa mielialaa.
”Äläs nyt, kyllä tämä päivä vedetään ainakin kunnialla loppuun”, Alexiina ryhdistäytyi. Välittämättä tyttärensä ”tosi ’kunnialla’...” -mutinasta, Alexiina katsoi meitä kaikkia vuorotellen ja hymyili jokaiselle henkilökohtaisesti kannustavasti. Se oli täällä kisapaikalla ottanut tsempparin roolin, joka kotona oli enemmän ollut mun heiniä. ”Päivä ja kisa kerrallaan. Ollaanko sitten valmiita? Cutting vielä, ja sitten me kaikki jonotamme viileään suihkuun, miltäs se kuulostaisi? Ja tilataan itsellemme kiitokseksi viiden pallon jäätelöannokset, olen ainakin vahvasti sitä mieltä.”
”Kannatetaan!” mä yhdyin. Cellakin yritti hymyillä, mutta se muuttui puolivälissä irvistyksen kaltaiseksi, sillä Windi päätti juuri silloin, että koko touhu oli syvältä ja halusi osoittaa sen alleviivaavan purevasti. Ihana tamma, mä huokaisin, kun Choco kurotti päätään Windiä kohti nuuhkaistakseen sitä palvovasti.
Harmi vaan, mä jouduin keskeyttämään lehmänerottelutehtävässä; Choco onnahti taas. Vaikka eläinlääkäri niin oli vakuuttanut, ettei Chocossa mitään vikaa ollut, taas sen takajalka petti horjahduksen verran alta. Kuten oltiin laskelmoitu, Alexiina hoiti homman kotiin cuttingissakin – sillä, kun nyt oli meistä se ainoa oikea karjahevonen. Itse asiassa se veti jäätelömielikuvistaan saamien voimiensa ansiosta niin hyvin, että voitti koko luokan – nipin napin Tylerin aikaa paremmin. Ja Lotte (en tiedä oliko sekin saanut puhtia jäätelöajatuksista) oli yhtäkkiä ihan champion, ja tuli kolmanneksi. Meistä kukaan ei oikein edes tajunnut, miten siinä niin oli käynyt; Karma oli yhtäkkiä lehmät nähdessään muuttunut ihan uudeksi hevoseksi ja jääräpäisesti päättänyt, että se kyllä käskisi noita sorkkaeläimiä eikä toisin päin.
”Oho!” Alexiina sanoi hengästyneenä heti luokan jälkeen taputellen hikisen Citruksen valkokeltaista kaulaa. ”Mikä Karmaan meni!” Orangesit, Raicy ja Tomford varsinkin, katseli myös kauempaa meidän suuntaan hämmästyneen näköisesti.
”En tiedä??” Lotte sanoi ja näytti aivan yhtä yllättyneeltä pienen mustanginsa tästä piilopuolesta.
”Karmallahan on karjatajua!”
”Mistä se sitä on saanut?”
”Oletko harjoitellut sen kanssa karjanajoa?”
”No en. Ei Whïtewoodissa ole lehmiä. Siellä on vain poroja.”
”Jos Karma luulee lehmiä poroiksi?” mä hekotin. Sitten katsoin Chocoa ja mun huvittuneisuus kutistui. Olisi todella kurjaa, jos mun pitäisi keskeyttää koko kisaviikko tähän sen takia, että Choco ontui.
”Jos ei haittaa, me poistuttaisiin nyt Windin kanssa ottamaan suihkut, molemmat”, Cella ilmoitti siristäen silmiään auringolta ja varjostaen niitä toisella kädellään. Se piti pettymyksen hyvin sisällään; cutting ei ollut sujunut Windinkään osalta sitten niin yhtään. Siinä meitä oli kaksi epäonnen pilkullisten hevostemme kanssa. Voihan rokko!
”Ilman muuta”, Alexiina sanoi nopeasti ja yhä hengästyneenä. ”Nähdään...”, hän vilkaisi rannekelloa, ”vaikka parin, kolmen tunnin päästä uudestaan kaikki ja lähdetään syömään. Mutta ensin hevoset!”
”Mä etsin taas sen eläinlääkärin, se saa luvan katsoa Chocon kyllä uudestaan.”
”Toivottavasti se ei ole mitään”, Alexiina rypisti huolissaan otsaa.
Seuraava päivä, tiistai, olikin välipäivä. Choco läpäisi edelleen lääkärintarkastuksen (pieni kivi siltä oli kaviosta löytynyt, mutta se oli saattanut jumahtaa sinne vasta ensimmäisen tarkastuksen jälkeen – niin eläinlääkäri ainakin sanoi, vaikkakin Lotte ja Alexiina oli molemmat vähän sitä mieltä, että kyseinen tyyppi oli pikkaisen epäluotettavan oloinen… tyypillistä texasilaista menoa). Kaikki hevoset sai levätä koko päivän, eikä me otettu yhden yhtäkään ylimääräistä harjoituskertaa niiden kanssa; se olisi ollut niille (ja meille) aivan liikaa. Sen verran tiivis ja rankka kisaviikosta tulisi.
*
Niinpä me hajaannuttiin kiertelemään paikkoja paremmin kunkin omassa tahdissa. Ensimmäinen välipäivä oli mennyt lähinnä lepoon ja itsensä uudelleenohjelmointiin, mutta tänään tuntui jo paremmalta, että jaksoi vähän muutakin kuin ratsastaa, hoitaa hevoset ja sitten kaatua sänkyyn. Alexiina jäljitti Raicyn kintereille ja ne lähti yhdessä hankkimaan jotain palkintoja Tutustu westerniin -teemapäivää varten, joka pidettäisiin viikon päästä Orange Wood Ranchilla. Lotte halusi palata mökkiin ja Cella oli hukkunut jonnekin, joten tekstasin Tylerille kysyäkseni, mikä tilanne sillä oli.
Me treffattiin infokojun nurkalla.
”Täällä on ollut tosi hauskaa!” mä sanoin tartuttuani Tyleriä käsikynkästä. ”Te johdatte vielä, mutta ette kauaa, varokaa vaan. Lotte ja Karma on ihan terässä. Sä oot henkilökohtaisissa pisteissä mun edellä, mutta kyllä mäkin täältä vielä nousen! Chocon kanssa vaan on ollut harmeja.”
”Ontuuko se vielä?”
”Ei enää, sillä oli ilmeisesti kivi kaviossa. Mutta on se muutenkin ollut jotenkin laiskalla tuulella. Ehkä tää lämpötila?” kohotin kasvot kohti taivasta. ”Ihan kuin olisi kuukaudet menneet sekaisin, tänne tullessa tuli keskelle kesää, kun kotona oli vielä enemmän talvi kuin kevät.”
”Lämpö on mukavaa...”, Tyler sanoi hajamielisesti. Olin unohtanut, että Texashan oli sen kotiseutuja.
”On se”, mä vakuutin heti; rakastin kyllä kesää! Olisi vain ollut helpompi kisata aavistuksen sopusuhtaisemmissa olosuhteissa.
*
Mä en tiennyt mikä oli parempaa: Alexiinan herskyvä nauru, Lotten täysi mykistyminen (sen henkilökohtaiset pisteet oli huimat ja tuomarien antama palaute ylitsevuotavaa), Cellan Pariisista Berliiniin ylettyvä virne, vai ylipäänsä miesten lyöminen laudalta. Thomas tietysti ei ollut millänsäkään, vaan tuli onnittelemaan meitä niiden päihittämisestä oikein kädestä pitäen (se olikin saanut Orangesien parhaimmat pisteet). Tomfordkin onnitteli meitä kohteliaasti, ja Tyler vähän hymähteli. Raicy oli ensin aika sanaton, mutta sitten se heitti koko yllättävän loppukäänteen huumoriksi ja ”moukan, aloittelijoiden tuuriksi”.
”Olisitte nyt voineet vähän armoa antaa, minulla on syntymäpäivätkin ylihuomenna”, se sanoi.
”Kuka se uhosi, ettei minkäänlaista sääliä tunneta?” Alexiina nauroi ja antoi miehelleen suukon poskelle.
”Me voitettiin, me voitettiin, me voitettiin!” mä rallatin Cellan käsikynkässä. ”Me voitettiin Orangesit! Me voitettiin!”
Ei tosin niinkään mun ansiosta. Choco oli ollut taas veltto ja haluton tekemään oikein mitään, kuten oli ollut sillä sitä ilmassa koko kisaviikon ajan, ja niinpä meidän oma pistepotti jäi kaikista pienimmäksi. Mutta ei se haitannut, kun yhteistulos kuitenkin riitti voittoon! Lotte oli ollut aivan älytön viimeisessä kisassa voittaen sekä trailin, että barrel racen, ja tullen toiseksi ja kolmanneksi muissa lajeissa. Cella ja Alexiina oli nekin pärjänneet oikein hyvin, eli Lotten strategia ja neuvot Cellalle oli olleet paikallaan. Eikä Raicyn cutting-voitto nyt vain yksinkertaisesti ollut tarpeeksi paikkaamaan meidän vauhtia!
Palkinnot haettuina ja hevoset sekä kamat pakattuina, oli aika lähteä takaisin Kanadaan. Mä halusin ehdottomasti Cellan matkaseuraksi paluumatkalle Orange Woodiin (Tyler tuli Tomfordin kanssa), koska meillä oli aina niin hauskaa, ja niinpä Windi lastattiin meidän traikkuun Chocon seuralaiseksi. Me kerrattiin pitkään koko viikon käänteitä – tätä lopputulosta erityisesti – ja mietittiin, mitä kaikkea tehtäisiin alkavalla viikolla, jonka Cella viettäisi Orange Wood Ranchilla. Pooloa nyt ainakin.
”Pooloa?” Cella haukahti. ”No siinä olisi taas uusi aluevaltaus. Kukaan ei kyllä sitten kuvaa mun pyllistelyjä ja mailalla ’vahingossa’ muita naamaan huitomisia.”
”Älä sure. Sä et voi mitenkään olla huonompi pelaaja kuin Crid”, mä nauroin. ”Tästä tulee kiva toinen viikko, trust me!”
*
”Crid, sä oot meidän tiimissä!” Kitty löi mua yhtäkkiä pimeydestä selkään ja mun leuka löi loukkua ja purin itteäni kieleen. Muuta Kitty ei sanonutkaan, ja Chocolla ohi ratsastaessaan vahvasti tuntui siltä, että se ei ollut niin tyytyväinen joukkuejakoon kuin oli äsken antanut ymmärtää. Ja kyllähän sitä ymmärsi. Se joukkue häviäisi, johon mä kuuluisin.
Muutkin kuin vain minä varmaan harkitsi Kittylle iskeneen joku aivovaurio. En tiiä oliko se saanut siellä Texasissa rodeosta päähänsä vähän turhan lujaa vai helle (siellä oli ollut kuulemma kesälukemat) kuivattanut muuten vain aivot rusinaksi, mutta Kitty ei osunut palloon liki ikinä, huitoi ohi, ratsasti päin seiniä ja muita, ja välillä Choco vain pysähteli eikä suostunut liikkumaan.
Ja uskokaa tai älkää, mä en nyt ollutkaan se pelin vetonaula ja silmätikku. Joku muu pelasi muakin huonommin. Ottelu päättyi Team Greyn voittoon. Miksi ja miten, en tiedä. Mun mielestä mun olisi pitänyt saada 50 lisäpistettä siitä, että olin ylittänyt itteni ja pelannut kuin Marco Polo (hetkinen…se ei tainnutkaan mitenkään nimestään huolimatta liittyä tähän lajiin), mutta Alexiina mussutti jotain Tylerin ja Dewnin loistavasta yhteispeluusta ja Roin taitavista torjunnoista ja varmoista suorista lyönneistä. Pprööööt.
19.04.2022: Tyler ja Alexiina katsoivat äärettömän uteliaina pöydällä olevaa pussia. Raicy ojensi hitaasti kätensä sitä kohti.
Pussista nousi hyvin kieli poskessa Westernweekin taidekojusta valittu kortti, jossa oli viittaus vanheneviin cowboy’hin ja korppikotkiin, jotka tarun mukaan aistivat kenellä kuoleman portit lähestyvät. Kortin perässä nousi pieni, arkisen ruskea kahvipaketti isolla tekstillä. Mä kerroin hiljaa, mitä paketissa luki suomeksi.
Lahja oli viittaus meidän pieneen hetkeemme sinä kesänä, jonka mä olin viettänyt täällä. Mä olin yhtenä aamuna lähtenyt Raicyn mukana alas laaksoon, Chocon selässä (koska Arktik olisi kuollut sisäisesti jos se olisi viety lehmien keskelle). Kauniista aamusta huolimatta Raicy oli ollut pahalla päällä. Sen viikon kauppareissulla oli unohtunut ostaa lisää kahvia, ja Raicyn oli pitänyt aamuvarhaisella valita Alexiinan pehmeiden teevalikoimien ja jonkin ikivanhan, kyseenalaisen kahvipurkinpohjan väliltä. Se oli valinnut jälkimmäisen, ja päivä oli ollut pölyltä ja kitkeriltä papanoilta maistuvan litkun myötä pilalla.
”Karjanajopäivinä aamun on alettava hyvin, muuten ei tule työstä mitään. On jopa kerrottu, että joskus huonona aamuna karjanajoon lähtiessä on laitumelta löytynyt vain susien ja puumien raatelemia laumoja”, Raicy oli mulle paljastanut karjapaimenten uskomuksen, kun mä olin ratsastanut sen rinnalla.
30.04.2022: Mun piti sulatella tätä uutista vielä, kun varustettiin hevoset ja lähdettiin pienelle ”synttärimaastoratsastukselle”. Mukana oli tietysti Lotte Karmalla, Alexiina Citruksella, Gillian Africalla, Dewn Honeyllä, Amy Gingerillä ja mä Chocolla. Raicynkin oli pitänyt tulla, mutta sitten sille tuli joku este; Thomas tarvitsi sen apua johonkin, mikä kuulosti siltä, että puolet Thomasin karjasta oli pitkin maantietä ja kaikki apulaiset sairaana. Lotten synkästä ilmeestä päätellen se oli aika pettynyt, ettei sen isä ollut pitänyt sanaansa. Koska maasto oli Lotten kunniaksi, se sai päättää ketä lähti mukaan. Robert ei saanut kutsua, mutta ei sitä kuulemma olisi kiinnostanutkaan; se lähti niin epäluuloisen oloisesti tallin yläkertaan takaisin, kun me talutettiin hevosia ulos, että mun oli pakko kääntyä Alexiinan puoleen.
20.-25.06.2022: ”No”, Alexiina sanoi ottaen kirjeen takaisin, ”ilmeisesti näiden… hevosjussien on tarkoitus tuoda deittinsä hevostilalleen, mikä tarkoittaa, että Orange Wood Ranch joutuu myös televisioon.”
”’Joutuu’”, mä sanoin, ”tarkoitat kai, että pääsee! Vitsit, siitä tulee hauskaa”, näin jo, miten mua haastateltaisiin kameroille; Choco pääsisi edustamaan ja tapaisin kaikki komeat sulhasehdokkaat… ohups, ai niin, tämä oli Tomfordin eikä mun juttu!
”Haluatko sinä välittää nämä hauskat uutiset Raicylle?” Alexiina kysyi epäillen.
*
Matkalla Coyotaan mietiskelin, että tuskin maltoin odottaa, että musta tulisi taas hevosenomistaja. Mun ja Tylerin yhteinen varsa! Siitä oli ikuisuus, kun mulla oli viimeksi ollut omaa hevosta… no, pidin Chocoa yhä mun kultaheppana, vaikka se olikin nykyisin papereissa Orange Woodin omaisuutta ja tuntihevonen. Mutta se tulisi silti aina olemaan mun mussuni.