katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 992 
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on May 23, 2017 17:25:49 GMT
Appelsiinipuun luvut Prologi vuodelta 2010 Vanhojen tallitarinoiden loppuvaiheita Kanadaan muuttoa edeltävästä ajasta Englannin Kings Roadissa. Tossah odottaa ensimmäistä lastaan, Dewn on sidottu pyörätuoliin ja pahasti masentunut, ja Raicy on sarvet vastakkain ylpeän isänsä kanssa. Suostuuko kumpikaan heistä nöyrtymään?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on May 23, 2017 19:18:34 GMT
Kanadalaiset Prologi Hattu lensi lumipyryssä. Se oli vaaleanruskeaa kangasta, lapsen kokoa, joltain tuiskussa karannut stetsoni. Omistajaa vain ei missään näkynyt. Jokaisen oranssinkeltaisen katulampun valoverhossa oli pelkkää sakeaa lumipyryä kadunvarrella, jonka molemmin puolin erottui värikkäiden saluunamaisten rakennusten muotoja. Pari korttelia ennen kadunpäätä, joka loppui kuin seinään sysipimeään, valaisemattomana könöttävään mustaan suureen autiotaloon, välkkyi jouluvaloihin puettu pieni kuusi paksun puuoven vieressä. Kuusen ja oven yläpuolella roikkui kyltti, jonka pinnasta vain vaivoin erotti peuran hahmon. Hattu tussahti hankeen pubin kylkeen kyltin alle.
Sisällä Oldeer Pubissa, toisin kuin ulkona kadulla, oli lämmintä ja kotoisasti hämyisän valoisaa. Lyhdyissä kynttilät loimottivat, kranssien pienet valot kimmelsivät himmeästi ja toinen isompi kuusi vanhan pianon sekä seinälle nostetun kärrynpyörän vieressä oli puettu ja valaistu pehmeästi sekin. Piippujen savu leijaili hiljaisella soivien joulusävelten ja ihmisten puheensorinan läpi.
Eräässä pöydässä oli tavallista enemmän väkeä, vanhempaa väkeä. Oldeer Pubin asiakaskunta oli muutoinkin kylän vanhimpien suosiossa, toisin kuin nuorten aikuisten kantapaikka Black Cat tai räväkkä ja aina meluisa Tanssiva Muuli. He istuivat keskustelemassa kiihkeästi.
”...ja sen vain sanon, että jos tila tulee myyntiin, siitä kannattaa pistää tarjousta menemään.”
”Voi, ikään kuin sinulla nyt olisi varaa yhtään mihinkään enää sen jälkeen, kun ostit sen modernin vempaimia täynnä olevan uuden traktorin!”
”Tuskin tulee myyntiin, eiköhän se mene perikunnalle.”
”Sukutila! Mitä mahtavat sille tehdä? On se kamala sääli...”
”Miten George saattoi sillä tavalla pelata kaiken, yhtään välittämättä? Ei hän tosin koskaan olekaan vaikuttanut siltä, että olisi tosissaan pitänyt tilanpidosta.”
”No, no, älä puhu tuollaisia tietämättä paremmin.”
”Mutta totta se on! Pelasi ja pelasi, uhkapelejä, laittoi koko talonsa ja maatilansa ja raukkaparka hevosensakin likoon! Ihme, kun ei eukkoaan!”
”Emilyä käy kyllä sääliksi. Miten heille mahtaa nyt käydä? Hänen kurpitsahillonsa on parasta, mitä kuvitella saattaa...”
”Kuulin huhuja, että poika on tulossa takaisin”, puuttui puheeseen siihen asti hiljaa savukettaan poltellut synkkäilmeinen, raskaskulmainen mies. Kaikki vaikenivat ja tuijottivat parrakasta, luisevaa Saskitsia kiihkeästi.
”Ihanko totta?” punaposkinen pyöreä keski-ikäinen nainen hönkäisi.
”Kumpi niistä?”
”Varmaan se vanhempi. Eikö hän ollut lakimies? Tulee varmaan selvittelemään isänsä sotkut.”
”Onko jo liian myöhäistä pelastaa tila?”
”Ei välttämättä.”
”Mitä se nuorempi poika tekikään?”
”Oliko hän joku taloustieteilijä –”
”Ei, vaan pankkiiri minun mielestäni.”
”No, eipä ole oppi ainakaan isältä pojalle periytynyt.”
”Hah hah!”
Samassa kesken naurun kapakan ovi avautui ja hetkeksi sisään ryöppysi pimeästä ulkoilmasta kylmyyttä. Lumihiutaleet pyörteilivät kookkaan hahmon ympärillä, joka astui peremmälle paksu punainen flanelliruutukuvioinen takki yllään ja suuret kintaat käsissään. Ovi painui takaisin kiinni ja mies veti korvaläpällisen hatun päästään katsoen sisällä ympärilleen. Hänellä oli kikkurainen musta paksu parta ruskeiden kasvojen lämmikkeenä sekä pienet, iloryppyjen reunustamat tummat silmät.
”Siinä mies, joka varmasti tietää…. Hoi, Thomas! Tänne päin!”
Thomas Jordan, paikallinen kyläaktiivi, joka ylläpiti farmillaan kotieläinpihaa, kuuli ja lähestyi pyöreän pöydän ympärille kokoontunutta seuruetta.
”Iltoja”, hän tervehti ja tunki lakin takkinsa etutaskuun.
”Iltaa, iltaa, käypäs siihen istumaan, Thomas. Et sentään lähtenyt tuon myrskyn myötä liitämään.”
”Aika kevyeltä tuntui kannoissa askeleiden välissä. Tämä löytyi penkasta”, hän näytti lumista stetsonia. ”Kova lumipyry. Ristituuli vuorilta ja mereltä”, Thomas ravisteli vähän tuuheaa kiharaa partaansa, joka oli täynnä hiutaleita.
”Me tässä juuri pohdimme… Mitäs saisi olla?”
”No… jos yksi viski näin lämmikkeeksi, on aika vilpoista ulkosalla.”
Eniten äänessä ollut roikkuvahousuinen mies nousi heti ja meni tiskin luo. Muut katselivat mielin kielin Thomasia, joka aukoi kaikessa rauhassa paksua nuttuaan istuuduttuaan tarjottuun, toisesta pöydästä käännettyyn tuoliin.
”Niin, kuten veljeni koetti sanoa, olemme tässä pohtineet”, toinen seurueen isokokoisista naisista, jonka silmissä pilkahteli uteliaisuuden loppumaton nälkä, jatkoi sanansa huolella valiten, ”sitä, että kuinka mahtaa Centerien tilalle nyt käydä?”
”Jaa jaa...”
”Kun, sehän nyt on kaikkien tiedossa, että George Center on kovissa veloissa...”
”Ja kuitenkin he ovat jouluksi lähdössä ulkomaille, ajatella!” sanoi ensimmäinen punaposkinen nainen ja painoi sitten käden suulleen, kun hänen ystävättärensä tölväisi häneen. Thomas kieltäytyi kohteliaasti savukkeesta, jota Saskits hänelle tarjosi.
”Onkohan mahdollista”, puhui silmälasipäinen mies, ”että he menevät ulkomaille nimenomaan toisen poikansa luo?”
Tiskille lähtenyt mies palasi pöytään mukanaan viskilasi, jonka laski Thomasin eteen. Tämä kiitti. Hän ei pitänyt kiirettä kääriessään vielä kaulahuivinkin pois paksulta kaulaltaan ja nostaessaan sitten lasillisen huulilleen.
”Kyllä, pitäähän se paikkansa”, hän lopulta virkkoi.
Pöydässä henkäistiin, kiihkeitä katseita luotiin toisiinsa, ja naiset alkoivat heti supista päät yhdessä keskenään tästä tiedonmurusta.
”Mahtaako se enää auttaa asiaa…?” silmälasimies pohti varovaisesti. ”Ulosotto on kuulemma jo ovella.”
”Koettavat saada poikansa perheen muuttamaan tänne, arvailisin”, Thomas sanoi ja laski tyhjäksi kulauttamansa lasin huolellisesti takaisin pöydälle. Kaikki olivat vaiti ja tarkkailivat häntä odottaen kuulevansa lisää.
”Tarkoitatko, että poika maksaisi velat…?”
Thomas nyökkäsi. Taas pöydässä kuhistiin.
”No, tietysti. Kyllähän pankkiirilla nyt varaa on auttaa vanha isäukkonsa pois veloista!”
”Ei, ei. Kyllä sen täytyy olla se lakimies. Heillä vasta suuret palkat onkin, ja varmasti tietää, kuinka toimia oikein, jotta kotitila säästyy!”
Hyvän tovin siinä kiisteltiinkin siitä, kummasta Centereiden pojasta oli kyse. Molemmat olivat ulkomailla, olivat olleet jo vuosia. William, pojista vanhempi, oli lähtenyt ensin, rakkauden perässä. Kukaan ei tiennyt siitä sen enempää, ei edes Thomas, joka oli heistä eniten George ja Emily Centerien kanssa tekemisissä. Vain sen he tiesivät, että poika oli opiskellut lakia, eikä ollut ollut hyvissä väleissä isänsä kanssa – ei ainakaan kertaakaan käynyt Waterphewssä poismuuttonsa ulkomaille jälkeen. Raicy, pojista nuorempi, oli lähtenyt muutaman vuoden jälkeen isoveljensä jalanjäljissä. Hänestäkään ei oltu kuultu sen kummemmin, paitsi sen, mitä Emily oli ylpeänä kertonut: että kummallakin oli perhe ja lapsia ja hyväpalkkaiset työt, vakavaraa elämä.
”Olisihan se sääli, jos sille tilalle jotain tapahtuisi”, löysähousuinen mies sitten virkkoi nojaten tuolissaan taa niin, että se nitisi.
”Eikö se ole jo jonkinlainen suojelukohde?” hänen sisarensa mietti. ”Ainakin se tuulimylly. Pitää kysyä Ingeriltä, miten asia on, jos se poika ei autakaan, niin pitäähän meidän jotain asialle tehdä.”
”Niin, onhan Centerien tila yhtä arvokas ja merkittävä kuin Morty Lotikin!”
”Yhtä arvokas ja merkittävä?” silmälasipäinen mies puuskahti. ”Morty Lot on historiallinen kohde. Centerien tila on vain yksi maatila muiden joukossa –”
”Heidän maillaan on Waterphewn tuulimylly, ja siinä vasta onkin kulttuuria ja historiaa kerrakseen!”
”Mutta se ei ole sama asia, kuin koko maatila.”
”Mutta kyllä se nyt kuuluu siihen tilaan, Geraldinehan sen rakensi, ihan niin kuin tilankin!”
”Se on yleinen harhakäsitys”, silmälasimies väitti edelleen totisena, ”itse päärakennus ei ole Geraldinen, vaan hänen poikansa Gordonin rakentama vuonna –”
”Yhtä tärkeä se on joka tapauksessa!”
”Mitä sinä sanot, Thomas?” keskeytti ovelannäköinen Saskits ja varisutti tuhkaa savukkeestaan. Kinastelijat hiljenivät kuullakseen vastauksen.
”No jaa”, Thomas virkkoi verkkaiseen tapaansa, ”kyllä kummallakin arvonsa on. Centerien tila on ollut sillä suvulla kuitenkin jo viisi sukupolvea. Kuka sen uudeksi isännäksi sitten lieneekin, osaa toivottavasti arvostaa paikan ansaitsemaa historiaa ja pitää siitä huolta myös jatkossa.”
Punaposkinen nainen myhäili silmälasipäiselle miehelle.
”Niin juuri! Siinäs kuulit.”
”Täytyy sitten vain jäädä odottamaan ja katsoa, mitä siellä tapahtuu”, yksi tuumasi.
”Ja mennä tervehtimään ja tarjoamaan apua”, toinen lisäsi.
Sitten he kippistelivät keskenään toivottaen toisilleen hyvää joulua ja kuten olutvaahto laseissa, ulkona pyry pyörteili. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on May 25, 2017 16:34:26 GMT
Unelmasta 18.12.2010 ”Sieltä he nyt tulevat! Raicy! He tulivat!”
Alexiina katsoi jännittyneenä ikkunasta, kuinka taksi ajoi hitaasti sisään rautaporteista ja pysähtyi talon eteen. Hän oli ravannut koko päivän levottomana ympäriinsä hermoiltuaan appivanhempiensa tapaamista. Raicy, joka oli ollut tavanomaista vähäsanaisempi, tuskin vilkaisi lehtensä takaa, kunnes nousi vaimonsa patistuksesta penkistä erittäin hitaasti ja vastentahtoisesti. Katsottuaan vielä eteisen peilistä, että hiukset ja meikit olivat siististi, Alexiina astui edeltä ulos. Vahvaa amerikkalaista mutinaa seurasi taksista pihalle kammennut äreännäköinen, karvainen juro vanha mies. Kuin täytenä vastakohtana, seisoi hänen vieressään matkalaukkuineen ympärilleen ystävällisesti katseleva pieni ja harmaahapsinen nainen.
Alexiina viipotti heitä kohti.
”Tervetuloa, tervetuloa! Siitä on hurjan pitkä aika, kun viimeksi tapasimme. Kuinka voit, Emily?” Alexiina halasi ja suukotti Raicyn äitiä, joka taputteli häntä ilahtuneesti selkään kyhmyisellä kädellään.
”Terveyden kannalta oloni on erinomainen, kiitos vain, kultaseni”, tämä vastasi.
Vanha ukko rykäisi äänekkäästi ja sylkäisi maahan. Alexiina oli kuin ei huomaisi tämän häijyä ilmettä. Taksi lähti, ja Raicy, joka kyräili edelleen ovensuussa kuin tympeä koira, ei tullut laisinkaan tervehtimään vanhempiaan.
Alexiina tarttui Emilyn matkalaukun kantokahvaan.
”Matkanne oli tietenkin pitkä, olette varmaan väsyneitä. Mennään sisään – ei, ei, Emily… me tuomme nämä.”
”Voi, kiitos, kiitos… Viehättävä tämä teidän pikku tilanne”, Emily sanoi, kun Alexiina lähti ohjaamaan heitä talolle.
”Liian koreileva”, mörähti ääni heidän takanaan. George Centerin pahanilkiset silmät olivat miltei kokonaan kadonneet roikkuvien kulmakarvojen alle.
”Raicy, tuo matkalaukut”, Alexiina sanoi vikkelästi ennen kuin tämä ehtisi ilmeestä päätellen sanoa jotain rumaa.
”Ja siinä on pikku-Charlotte! Voi hyvänen aika, että oletkin kasvanut!” huudahti Emily heti sisään asti päästyään nähdessään Lotten, joka odotti uteliaana ja ujona vieraita. Lotte irvisti huvittuneesti, kun isoäiti sulki hänet suureen halaukseen. ”Siitä on niin kauan… kyllä minä niin monet kerrat yritin Raicyllekin sanoa, että tuo nyt lapsenlapset katsomaan isovanhempiaankin välillä…”
Olohuoneessa Emily ja George Center pyllähtivät nojatuoleihin. Emilyn kasvoilla oli iloa; George näytti yksinomaan happamelta. Pitkään aikaan kukaan ei puhunut mitään. Alexiina toivoi, että Raicy lopettaisi käyttäytymisensä kuin mököttävä pikkulapsi; hän ei ollut sanonut vielä sanaakaan ja jätettyään matkalaukut eteiseen, oli paennut kaukaiseen nurkkaan isänsä vietyä paikkansa ja avannut sanomalehden taas eteensä. Charlotte roikkui kainonoloisena Alexiinan käsipuolessa, kätkeytyen toisinaan äitinsä taa piiloon Emilyn hyväntahtoista silmäilyä.
”Juotteko teetä?” Alexiina lopulta kysyi.
”Jaa…”, Emily sanoi utuisesti, ”kyllähän se… kiitos.”
”Vesilitkua?” murahti George.
”No on meillä kahviakin.”
”George juo vain mustaa pannukahvia”, Emily sanoi.
”Teetä ja kahvia siis.” Alexiina käveli keittiöön ja matkan varrella kiskaisi sanomalehden Raicyn käsistä viestittäen mulkaisuillaan, että olisi hänen tehtävänsä viihdyttää vieraita sillä välin. ”Lotte, älä roiku minun perässäni. Mene pitämään vieraille seuraa!”
Charlotte kiemurteli epämukavana.
”Mutta kun ne tuijottaa…”
”’Ne’ ovat isovanhempiasi. He eivät ole nähneet sinua vuosiin, totta kai heitä kiinnostaa… mene sinne nyt ja kerro mummille vaikka Lunasta.”
”Mutta se on pelottava…”
”Luna?”
”Ei, kun pappa.” Lotte irvisti.
Alexiina ravisti päätään. ”Ala mennä.”
Ilman lehteään, Raicy päätyi naputtamaan etusormellaan pöytää. Hiljaisuus jatkui ja kellon tikitykset kuuluivat voimakkaasti.
”Minkä ikäinen sinä olet nyt?” Emily kyseli Lottelta, joka oli hivuttautunut seinää pitkin takaisin olohuoneeseen.
”Kymmenen…”, Lotte sanoi ja jatkoi sitten: ”Minulla on oma poni.”
”Sehän on kiva.”
”Sen nimi on Luna…”
George oli alkanut tarkkailla häntä tihrustellen kulmakarvojensa alta.
”Ajatko?” hän urahti äkkiä.
Charlotte näytti hämmentyneeltä eikä ymmärtänyt kysymystä. Hän haki katseellaan apua isältään, joka pudisti hieman päätään.
”Hevosia?” George tokaisi uudelleen.
”E-en”, Lotte sanoi. ”Minä hyppään esteitä.”
”Pah”, sylkäisi George epäkunnioittavasti ja vaipui takaisin omiin jurottaviin ajatuksiinsa. Raicyn silmänurkkaa nykäisi kiukusta.
”Oliko teillä joku muukin syy tulla tänne kuin vain häiritsemään elämäämme?” hän samassa ärähti. Emily näytti järkyttyneeltä ja surulliselta, mutta George, jolle Raicy oli tivauksensa enemmän osoittanut, ei reagoinut mitenkään. Alexiina kiirehti keittiöstä.
”Raicy”, hän ilmoitti uhkaavasti ja viittasi luokseen. He vetäytyivät keittiöön, jossa Alexiina mutisi matalalla äänellä: ”Lopeta tuo uhittelu! Ymmärrän, jos et pidä heistä, mutta he sentään ovat sinun vanhempasi. Charlotten ja Dewnin tähden! He ovat heidän isovanhempiaan!”
”Nyt ei ole paras hetki epätoivottujen vieraiden äkkivisiiteille”, Raicy kiristeli hampaitaan. Dewnin onnettomuudesta oli vasta muutama kuukausi ja se kamala tapahtuma oli todellakin riepotellut idylliperhe-elämän vereslihalle.
”Yritä kuitenkin käyttäytyä”, Alexiina aneli, mihin Raicy ei sanonut enää mitään. Alexiina nosti tarjottimen käteensä, käytti kaikki tahdonvoimansa ja pusersi hymyn kasvoilleen palatessaan taas olohuoneeseen. ”Tässä olisi tee… ja kahvi mustana.”
”Kiitos, kultaseni”, Emily sanoi herttaisesti ottaessaan kupin vastaan. George ei kiittänyt.
Raicystä näki, ettei hän aikoisi teeskennellä ja lähteä tähän leikkiin mukaan. Hän seisoi lujana ja jäykkänä, tuijottaen nyt suoraan iäkkäisiin vanhempiinsa.
”Niin? Te päätitte yhtäkkiä vain tulla tänne. Miksi?”
”Onko sitten väärin tulla tervehtimään poikaansa ja tämän perhettä?” kysyi Emily viattomasti siemaillen teetään. ”Mainiota”, hän lisäsi ystävällisesti Alexiinalle, joka seisoi tumput suorina osaamatta oikein olla.
”Aitoa brittiläistä”, hän naurahti.
Dewn rullasi pyörätuolillaan olohuoneeseen. ”Onko meillä vieraita?”
”Poika-kulta”, Emily henkäisi laskien kupin äkkiä kädestään ja nousi seisomaan. Dewnin väkinäinen hymy oli kuin karvas irvistys, kun Emily kumartui halaamaan häntä ja pyyhki sitten liikuttuneena kostuneita silmiään sormillaan. Dewn oli vaivaantunut, kun aikuiset aloittivat ahdistuneen keskustelun hänen onnettomuudestaan. Hän ei halunnut olla siinä läsnä, joten meni pois keittiöön. Lotte seurasi hänen perässään saamansa tekosyyn varjolla. Vakava keskustelu kääntyi sen jälkeen takaisin sen hetkiseen elämään, ja sitten jälleen vanhojen Centerien yllätysvierailun todelliseen tarkoitukseen, kuten Raicy sitä jankkasi.
”Teillä ei ole koskaan ollut puhtaita jauhoja pussissa”, sanoi Raicy kuivakasti. Hetken vallitsi hiljaisuus, jonka rikkoi vain suuren seinäkellon viisareiden kumea jytke. Emily vaihtoi huolestuneen katseen miehensä kanssa, joka oli ollut koko ajan hyvin harvasanainen – pahempi mököttäjä kuin Raicy ikään.
”Sinähän tiedät, että kotitilamme on meille hyvin tärkeä…”, Emily sitten aloitti hennolla äänellä. ”Se on teidän poikien ja isänne lapsuuden koti… täynnä ihania, kallisarvoisia muistoja…”
Raicy ei lämmennyt puheelle.
Emilyn kädet näyttivät vapisevan, kun hän piteli teekuppia sylissään. ”Tuota noin… meillä on hieman rahahuolia… Näethän, isäsi on jonkin verran velkaantunut—”
”Arvasin tämän”, Raicy henkäisi muristen. ”Arvasin tämän! Ja te tulette hakemaan meiltä rahaa, niinkö? Isä on taas pelannut velkoihin, eikö niin? Eikö niin!?”
Alexiina nosti käden suulleen. Raicy oli alkanut punehtua suuttumuksesta, mutta Emily näytti yksinomaan ahdistuneelta.
”Raicy—”, hän aloitti ja kurotti kättään tätä kohti, mutta Raicy huitaisi kärkkäästi ilmaa kuin pyyhkiäkseen heidät pois paikalta.
”En voi uskoa tätä! Ei… kyllä, kyllä voin. Mutta se, että tulette näin röyhkeästi anelemaan meiltä rahaa, jotta isä voi taas jatkaa uhkapeluutaan—”
”Ei rahaa, Raicy!” Emily huokasi. ”Vaan tila, me myymme sen teille!”
Raicy vaikeni. Kukaan ei sanonut mitään. Dewn ja Lotte tulivat uteliaina keittiöstä kuuntelemaan ja tarkkailemaan tilannetta. Alexiina ei ollut varma, oliko kuullut oikein. Raicy näytti samalta.
”Anteeksi mitä?”
Emily katsoi mieheensä ja jatkoi tuskaisesti: ”Olemme jo myyneet kaikki Georgen ravihevoset, osan maata… Meidän on pian pakko luopua myös tilasta velkojen maksuun, mutta olisi niin kamalaa menettää se… Paikka on kulkenut Centerien suvussa vuosikausia. Sen sijaan, haluaisimme myydä hevostilan sinulle ja perheellesi, jotta se yhä säilyisi suvussa. Se on Georgenkin toive.”
George Center ei osoittanut yhtään mitenkään, että niin olivat asiat.
Raicy pullisteli silmiään.
”Minä – en – halua – tilaanne”, hän kärisi. ”En silloin, enkä nytkään!”
”Olit kiittämätön ja kieroon kasvanut jo pentuna”, sanoi George yhtäkkiä.
”Dewn, vie Lotte katsomaan vaikka televisiota”, Alexiina sanoi äkkiä. ”Ottakaa lautaset mukaan.” Lapset olivat menevinään, mutta jäivät heti toisen huoneen oven taa piiloon jatkamaan salakuuntelua.
”Ymmärrättekö te ollenkaan mitä vaaditte?” Raicy karjui. ”Että jättäisimme jälleen kaiken taaksemme?! Meillä on parikymmentä hevosta ja muita eläimiä! Minulla on hyvä työpaikka, josta saan hyvin palkkaa—”
”Se on kaikki varmasti vain järjestelykysymys!” Emily parahteli.
”Älkää naurattako!”
”Sinulla ei ole valinnanvaraa”, Georgekin ryhtyi ärinään. ”Ota tai jätä.”
”Siinäpä se valinta tuleekin: jätän!”
Suivaantunut tauko täyttyi niiskutuksesta, kun Emily taputteli Alexiinan hänelle ojentamalla paperilla kasvojaan. ”Voi, Raicy… kuinka voit… sinä vartuit siellä…”
”Minulla ei ole ainuttakaan hyvää syytä lähteä takaisin Kanadaan”, Raicy sanoi lujaa. ”Sanoin, etten palaa sinne enää koskaan!”
*
Hyvin kylmän vieraiden kestittelyhetken jälkeen, jossa Emily itkeä tirautti ja kuppiasetti särkyi vahingossa palasiksi lattialle, Alexiina auttoi heidän tavaransa vierashuoneeseen ja joutui sen jälkeen lähtemään tallille. Melko yllättäen hän sai seuraa appiukostaan, joka nilkutti hänen rinnalleen, vaikka Alexiinasta se aika inhalta tuntuikin. Mies ei ollut maailman parasta seuraa.
George oli kuitenkin vilpittömän kiinnostunut heidän hevosistaan, kävi ilmi. Hän tutkaili niitä kaikkia tarkkaan ja sanoi niistä mielipiteitään, melko tylysti suurimman osan, mutta niiden takaa kuulsi hevosmiehen tietämys ja ammattisilmä. Henkeen ja vereen ravi-ihmisenä häntä kiinnosti kaikista eniten tietenkin Raicyn ravurit, Hawk ja Sammy, joista hän yllättäen ei sanonutkaan mitään kovin masentavaa.
”Parasta kääntää ukkosi pää”, hän murahti, kun Alexiina heitti hevosille heiniä.
”Tuota noin”, Alexiina sanoi vaivaantuneesti. ”Minusta tämä tuli kovin äkkiä. Ja meillä on kaikki täällä juuri nyt taloudellisesti hyvillä uomillaan… ja Dewnin kriisikin tässä… hänen terapiansa... eikä siitä tunnu olevan kuin hetki, kun vasta muutimme tännekin...!” Alexiina naurahti kiusaantuneena, väistäen Raicyn isän pisteliästä katsetta.
*
Vanhan herra ja rouva Centerin vierailu rapakon takaa ei totta tosiaan ollut mikään tavallinen sukulaisvierailu. Emily oli niin aamuvirkku, että parina ensimmäisenä aamuna Alexiina yllätti hänet keittiöstä laittamasta heille kaikille aamupalaa – tämän ehdittyä sitä ennen jo imuroida talossa ja pyykätäkin. Se oli toki huomaavaista, mutta Alexiinasta se tuntui vaivaannuttavalta; tarkoitushan oli, että Emily ja George olisivat heidän vierainaan. Alexiinalle tuli myös kiusallinen tietoisuus siitä, että talliasioiden ja hevosten viedessä niin paljon aikaa, kotityöt jäivät väkisinkin vähän vähemmälle...
”Oi, mutta ei tästä ole mitään vaivaa. Minulla on aikaa”, Emily vakuutti tyytyväisenä tarjoillessaan Alexiinalle aamukahvit ja munakokkelit suoraan nenän eteen.
Raicy ei sanonut lehtensä takaa mitään, kun Emily asetti hänen munakaslautasensa pöydälle.
”Missä George on, nukkuuko hän vielä?” Alexiina kysyi.
”Ei, eihän toki. Hän meni katsomaan hevosia... halusi kokeilla ajaa jotain niistä lämminverisistä.”
”Että MITÄ?” Raicy läimäisi sanomalehden pöytään.
”Niin... ei hän sitä ääneen sano, mutta kyllä hän niin on ikävöinyt pääsyä kärryille...”
”Ne ovat... prkl... minun hevosiani!” Raicy tempautui tuolistaan ja suuntasi kiroillen pihalle. Ulko-oven paukahdettua, Emily tarttui tyynesti pyykkikoriin ja meni sen kanssa Alexiinan ehtimättä kunnolla estää. Dewn, jolla ei näyttänyt olevan ruokahalua tuijotti kulmat kurtussa mehulasin syvyyksiin. Yhtäkkiä hän sanoi lujasti: ”Minä haluan muuttaa.”
Alexiina kääntyi hämmästyneenä katsomaan häntä. Poika sörkki paahtoleipäänsä ja näytti tuimalta, kuin aamupala olisi tehnyt hänelle jotain anteeksiantamatonta. Alexiina huokasi hiljaa ja taitteli Raicyn jättämän lehden pois.
”Todellako? Kanadaan? Haluaisitko ihan oikeasti?”
”Englanti on kurja paikka.”
”Ei kai nyt niin... vähän sateinen, ehkä–”
”Täällä ei ole mitään. Minulle... ei ole...”, Dewn jatkoi mutisten. Hänen kasvonsa rutistuivat ja hän räpytteli äkkiä kiivaasti silmiään.
Alexiina yritti kurottaa ottamaan tämän käden omaansa, mutta Dewn veti sen pois ja kävi sen sijaan kaksin käsin kiinni tuolinsa pyöriin.
”Täytyy mennä”, hän mutisi ja kääntyi sen kanssa ympäri.
Alexiinan kurkkua kuristi.
*
Myöhemmin Emily halusi näyttää kuvia kotitilasta, jota he yrittivät niin kovasti myydä. Kikka tenhosi ainakin lapsiin, jotka lumoutuivat paikasta heti.
”Ja tuossa on tallirakennus ja heinälato, takana näkyy kenttää noiden muurien takana. Se ei ole oikein kunnossa, George on sitä käyttänyt hevosten tarhana ja sisarentyttärentyttäreni on siellä vähän ratsastellut... mutta näköala on hyvin kaunis, suoraan merelle.”
Alexiina oli kieltämättä odottanut jotain paljon pahempaa: ränsistynyttä pikkutönöä, kaatumaisillaan olevaa tallia ehkäpä... mutta näytti siltä, että Centerien tila oli sangen siistissä kunnossa ja ilmeisesti puheidenkin perusteella henkeäsalpaavan upeissa maisemissa hienolla paikalla.
”Merenranta on aivan nurkan takana, sinne on vain parisataa metriä matkaa”, Emily jatkoi utuisesti ja katseli kuvia haikeasti.
”Vau, iskä, oletko tosiaan kasvanut tuolla?” Lotte hämmästeli hyvin innoissaan, mutta Raicy, joka teki töitään nurkassa, vain urahti epämääräisesti. ”Näytä lisää, mummi... onko tuo tallista?”
”Kuvat vääristävät”, Raicy murahti hiljaa. Alexiina ei oikeastaan edes ymmärtänyt, mikä tällä oli niin synnyinkotiaan vastaan. Päinvastoin, se alkoi koko ajan vaikuttaa vain paremmalta ja paremmalta, varsinkin, kun Alexiina näki kuvia talosta ja ihastui sen sievään valkokaiteiseen kuistiin, söpöön pikku kanalaan, puumajaan ja pihakeinuun... Huomaamattaan hän jo mietti minne siellä saisi lisää hevosten tarhoja ja miten Lotten flyygelin saisi kuljetettua uuteen kotiin...
”Kai me muutetaan, jooko, jooko?” Lotte hyppi paikallaan sohvan reunalla. Dewnkin kohotti katseensa ja katsoi äitiinsä vakavan merkitsevästi.
”Ei se käy noin vain, kultaseni”, Alexiina sanoi toputellen, mutta oli jo salaa mielessään lämmennyt ajatukselle. Miksipä ei? Siinä auttaisi appivanhempia pahasta pinteestä ja pelastaisi samalla hienon sukutilan...
George siveli tummaa sänkeään taustalla, mutta Raicy paiskasi kannettavan kiinni, nousi äkkipikaisesti ylös ja poistui huoneesta.
”Kuka tuo on?” Lotte nappasi valokuvan Emilyn kädestä, jossa punakikkarainen pisamainen tyttö piteli hevosta suitsista ja hymyili ujosti.
”Hän on Gillian. Oiva tyttö, auttaa meitä aina hevosten kanssa. Sisareni Lilyn tyttärentytär... hän käy meillä jatkuvasti, herttainen tyttö, kerta kaikkiaan.”
Valokuvat Kanadasta jäivät kummittelemaan Alexiinan mieleen vielä pitkäksi aikaa. Yöllä hän makasi hereillä ja kävi niitä läpi yhä uudelleen ja uudelleen, toistellen itselleen: Miksi ei? Miksi ei? Unissaan hän lensi yli Atlantin Raicyn lapsuudenmaisemiin rehevien lehtipuiden, kuusten ja jylhien mäntyjen alle ihastelemaan vanhaa tuulimyllyä, jonka siivekkeet pyörisivät hiljaa tuulessa kauniilla harjanteella; tuijottamaan sinisenä kimmeltävää merta ja hoitamaan omaa pikku puutarhaa...
Se olisi kuin unelma, jota hän ei ollut tiennyt halunneensa.
Sillä... miksi ei? |
|
