Smokeyn päiväkirja

Muutama aste päiväpakkasta oli muuttanut maailman satumaaksi: kaikki oli kuuraista ja valkoista aidantolpista maankamaraan vaikkei lunta ollut metriäkään. Jäähileet kimmelsivät vähäisestäkin valosta ja hengitys höyrystyi rajusti ilmaan päästyään. Suurin osa hevosista vaikutti nauttivan viileämmistä säistä, kuin myös Smokey, joka pihatossa talsiessaankin näytti jäähyhmän keskellä kuin suoraan skandinaavisista tarustoista pompanneelta. Kasvava talvikarva oli pörhöinen, pitkät aaltoilevat jouhet sojottivat suuntaan jos toiseen, tuntokarvat pitkät ja huuruiset. Barrett käveli paineetta hevosen luokse pujottaakseen punaiset narupäitset päähän, lähtien sitten taluttamaan turrikkaa kohti harjauspuomia. Portilla oli hetken häslinki Barrettin hätistellessä mukaan punkevaa Chocoa ja Pepperiä kauemmaksi, joista pilkullisempi versio jäi vielä surkeasti katselemaan mustangikaverin perään. Eivät hevoset mitään erottamattomia ystävyksiä olleet, mutta selkeästi Smokey oli fiksuuntunut sitten saapumisensa ja saanut jopa kavereita. Vähään aikaan se ei ollut leikkimisen lisäksi nujunnutkaan poikien kanssa — eikä myöskään Barrettin. 

Alkusyksyisen rodeokohtauksen jälkeen Barrett oli ottanut koirakoulukuuria orin kanssa, tänäänkin sitä olisi taas luvassa. Alexiinan kehotuksesta ori oltiin tutkittu niin hyvin kuin se kotioloissa pystytään, eikä muutamaa hammaspiikkiä lukuunottamatta mitään löytynyt. Huomenna Barrett kärräisi Smokeyn vielä röntgeniin (mitäköhän siitäkään tulee), mutta hän oli jo valmiiksi aika varma ettei syy käytökseen löytyisi fysiikasta. Satula on sopiva ja jos kuvistakaan ei poikkeamia löydy, kääntyy Barrett vahvasti opitun käytöksen puolelle: loppujen lopuksihan hän yrittää tehdä ratsua ihan kirjaimellisesti villistä rodeohevosesta, eli ennemmin hänen pitäisi huolestua jos pukkeja ei tulisi. Mahdollisen puhtaan röntgenlausunnon jälkeen ratsupuuhat jatkuisivat, ja Barrettin haasteena olisi keksiä miten kääntää ratsastus mielekkääksi asiaksi Smokeyn mielestä.

Varustaminen ei onneksi ainakaan tuottanut ongelmaa, sillä nytkin laittaessaan rutiiniharjoituksena satulan Smokeyn selkään, ei ori lopsauttanut korvaansakaan. Vyön kiristämisen se sieti kunhan sen teki rauhallisesti, ja kuolaimet se ottaisi suuhun auliisti herkkukoulutuksen ansiosta. Tänään tosin ei suitsia kaivattu, vaan Barrett jätti naruriimun päähän lähtiessään taluttamaan Smokeytä kohti kenttää. Hevonen askelsi kevein mutta tyynein askelin jäisen pihan läpi miehen vierellä ja odotti kauniisti hänen sulkevan kentän portin. Tuttua juttua.
"Vähän hölkötellään, sitten pääset takaisin pihattoon" Barrett selosti oikoessaan liinan vyyhdille ja lähettäessään Smokeyn ympyrälle. Orilla oli heti korva mieheen päin ja matala linja, eikä se muutaman raviaskeleen jälkeen kiihdyttänyt vauhtiaan vaan siirtyi käyntiin. Tästä energiasta Barrett piti: hevonen keskittyi häneen eikä juossut lapa edellä ympyrää, vaan oikeasti odotti mitä keskeltä kuuluu.

Muutaman ravi-käynti-laukka-ravi-käynti-siirtymän jälkeen mies oli entistä tyytyväisempi: ori oli korkeintaan muutaman sekunnin viiveellä siirtynyt haluttuun askellajiin, ja vain pari kertaa Barrettin oli asennollaan pyydettävä askellajia reippaammaksi: Smokeylle oli ihan selkeää kauraa mitä askellajia mikin sana tarkoitti, mikä helpottaisi ratsukoulutusta taas suuresti. Viimeisenä testinä Barrett "poistui" paikalta: hän seisoi edelleen keskellä, mutta kääntyi pois hevosen suunnasta, kiinnittäen huomionsa käsiinsä, varoen visusti ottamasta mitään kontaktia juoksutettavaansa. Mielessään risuparta laski kymmeneen, ja kun hän nosti katseensa oli hymy herkässä: Smokey oli pysähtynyt ja jäänyt katselemaan juoksuttajaa, tulematta silti hänen luokseen. Ori siis otti itse kontaktin jos ihminen ei sitä antanut, mikä oli Barrettin maailmassa koulutuksen kulmakivi, vuoropuhelun alku. Tilanne olisi ollut paljon huonompi jos ori olisi jatkanut vain ympyrällä kävelyä, jolloin se olisi ehdollistunut kulkemaan ns. laput silmillä, tai jos se olisi lähtenyt tekemään omia juttujaan eli poistunut tilanteesta. Mutta ei, sen sijaan se jäi paikalle ja kysyi olemuksellaan "mitä nyt"? Barrett käveli hiirakon luokse ja silitti iloisena sen kaulaa, antaen pörröisen turvan hamuta käsivartta ja hatunreunaa. Pyh ja pah ratsastuksesta, Smokey oli muuten aivan mainio veikko!
Kaksikko käveli takaisin kentän portille Barrettin vielä samalla suhdettaan tunnustellen, ja kyllä vain: Smokey käveli hänen rinnallaan vapaana, pysähtyi miehen pysähtyessä, peruutti ja kääntyi koskettamatta, kiemurteli ja pyöri kaksijalkaisen perässä. Pää sillä oli yhä rento ja matala, alalinja pehmoinen ja silmät uteliaat mutta kiltit. "Hieno ukko" Barrett kehui oria, pyöritellen kädellään karvaa otsapyörteen kohdalta. Mustangi nojasi käden paineeseen ja sulki hieman silmiään luottavaisena — ehkä he eivät ratsastuksellisesti olleet edistyneet, mutta kun muu oli jo tällä tasolla niin eiköhän Barrett joskus vielä satulassakin kestäisi...

Huominen röntgen kertoisi jatkosta, mutta Barrett ei ollut enää lainkaan huolissaan siitä. Hänelle olisi aivan sama vaikka Smokeyllä ei pystyisi ratsastamaan enää koskaan. Jos tilanne tulisi niin hän vaikka ostaisi orin itselleen Clavelta vaikkei sillä mitään tekisikään, se oli vissi se.

Alexiinan kommentti:
Tosi ilahduttavaa kuulla välillä positiivisistakin fiiliksistä! Kaiken vaivan ja vastoinkäymisten takana Smokey on kuitenkin kehittynyt ja edistynyt omalla tavallaan ja tahdillaan koko viimeisen puolentoista vuoden ajan. Vaikkei siitä huippuratsua koskaan tulisi, Bearin sanoin kunnon kaveri ja seuralainen aivan varmasti senkin edestä.

Rauhallisella temmolla kirjoitettu tarina, josta tuli hyvin läpi kirpakan ja hiljaisen talvenalun tunnelma pörrökarvaisen hevosen lämpimien henkäysten maustamana!

Pi siirtyi pihatosta asumaan ulkotalliin, joten isommat poijjaat jäävät nyt sitten kolmistaan. Koska Pi oli ollut laumassa pomon roolissa, saa nähdä kuka ottaa paikkansa uutena johtajana. Muuta ihmeellistä tässä alkutalven korvalla ei varsinaisesti ole, tavallinen arki jatkuu satunnaisten tapahtumien merkeissä, tosin maneesin katon romahdus oli vähän kurja juttu ja hankaloittaa jonkin verran asioita. Jonkinlaisia pikkujouluja tallilla vietetään koko porukan voimin kiitoksena kuluneesta vuodesta ja Barrett on tietysti toivottu seuraan konjakki- tai glögilasia kohottamaan, vaikka kaikki kyllä tietävät hänen erakkomaiset tapansa eivätkä välttämättä odota liikoja.

Lasien kilistelystä puheen ollen, meiltä lähtee taas vielä kysymysmerkin kokoinen poppoo Zeniin gaalailtaan. Sain siitä heti inspiraatiota, joten taitaa lähempääkin Euroopan puolelta muutamaa spinofficharacteria näkyä silloin linnan mailla! 

Barrett oli päässyt vasta nyt, helmikuussa, normaalin elämän makuun. Ei hänen sielunsa hyvinvointia Smokeyn koulutustauko hetkuttanut suuntaan eikä toiseen, mutta jotenkin tämä metsien mies oli lupautunut lähtemään Charlotten mukana Vuodenvaihteen Gaalaan Zeniin — siis matkustamaan Latviaan saakka pönöttääkseen frakissa satojen tuntemattomien ihmisten joukossa. Jo pelkkä mielikuva Barrettista keskellä kaikkea sitä glamouria sai kiemurtelemaan epämukavasti, siinä oli jotain niin, niin kovin väärää. Tammikuun Barrett olikin toipunut sosiaalisuusshokistaan mököttämällä mökissään Randall ainoana seuralaisenaan, käyden hoitamassa Smokeyn venyttelyn ja selän lämpöhoidon aina niin myöhään illalla ettei ollut kovin suurta pelkoa ihmisjoukkoon joutumisesta.

---

Barrett oli lähtenyt matkaan mukaan tavatakseen Claven, mutta hikoillessaan tärkätyt kaulukset pystyssä kirkkaassa juhlasalissa hän oli vain kysynyt itseltään looppina miksi, kun puhelinkin oli keksitty. Mikä mielenhäiriö oli saanut hänet ajattelemaan että matkustaminen ja iltapukujuhlaan osallistuminen olisi millään tavalla hyvä idea? Muilla näytti olevan hauskaa, tai ainakin he osasivat esittää sen hyvin. Barrettilla ei ollut, eikä hän myöskään peitellyt sitä. Mies istui salin reunalla niska kumarassa valkealiinaisen pikkupöydän ääressä, puristaen kädessään olevaa konjakkilasia kuin hänen elämänsä oli kiinni siitä. Charlottea ei näkynyt missään, nytkö mies kadotti hänetkin... Voi luoja, pääsisipä täältä jo pois.

"Howdy cowboy!" Barrett nosti synkän katseen lasistaan tunnistaessaan tervehtijän Claveksi. Aussi oli hilpeydestä ja naaman punakkuudesta päätellen ehtinyt kaatamaan jo muutaman juoman enemmän, mikä sekä ärsytti että inspiroi Barrettia: humalaisesta keskustelusta voisi olla vaikea irtaantua jos siihen ansaan lipsahtaa, mutta toisaalta hän voisi itsekin vetää kunnon lärvit ja selvitä sen avulla tästä kauhujen yöstä. Epä-Barretmaisen siistiksi suittujen hiusten alla selvästi raksutti, kunnes hän taputti pöytää kehotuksena liittyä seuraan. Clave teki työtä käskettyä.
"Mitä mies? Kuinkas Smokeyn selkä jakselee?" Voi perhana mikä kysymystulitus heti alkuun, tässä tarvittaisiin lisää alkoholia! Barrett kaatoi viimeiset millit Martellin konjakkia kurkkuunsa, niiskaisi väkevän juoman poltellessa mukavasti ja kohotti kätensä ohitse pyrähtävälle tarjoilijalle. "Saisinko toisen konjakin, XO." 

Sitä mukaa kun lasi toisensa perään tyhjeni, irtosi jopa Barrettista aina vain enemmän juttua. Myös Clave huomasi tilaisuutensa oikeaan sananvaihtoon koittaneen ja tarjosi vieraalle auliisti lisää juotavaa aina kun sopiva rako tuli. Kumpaisellakin oli hyvä viinapää ja he joivat rauhalliseen tahtiin, mutta vuoden 2019 puolella he alkoivat kumpainenkin olemaan jo siinä kunnossa ettei kumpikaan enää niinsanotusti pysynyt roolissaan. Molemmat nuokkuivat pöydän yli huojuen, Barrettin vasen silmä oli lähtenyt karsastamaan, Clave taaskin hengitti ärsyttävän äänekkäästi suun kautta. 
"Kuule," Barrett sanoi ja nojautui lähemmäksi uutta parasta kaveriaan, "myy Smokey minulle."
"Ehehehheh. En," Clave vastasi päätään pudistaen. "Mutta jos tahdot, voin kysellä jos joku astuttaisi tammansa sillä ja antaisi varsan sulle."
"Kiva mutta ei kiitti, tahdon Smokeyn. Saat 600 dollaria."
"Ei käy."
"Mitä edes teet hevosella toisella mantereella? Saat 700 dollaria."
"Ehei."
"800 dollaria. 900 dollaria."
"Sorry mate."
"1300 dollaria ja lupaan välittää sinulle terveen ja hyödyllisemmän mustangin kaupan päälle."
"... Se on sovittu!" Clave huudahti turhan kovaan ääneen ja tarjosi parkkiintuneen kätensä pöydän yli käteltäväksi nopeasti, ennen kuin Barrett muuttaisi mieltään. Kanadalaisäijä kätteli varmasti, miettien kyllä sumuisen päänsä takaraivossa mitä tässä nyt oikeasti tapahtuikaan. No, ehtisihän sitä pohtimaan myöhemminkin, nyt alkoi löytymään sitä juhlatunnelmaa: Smokey olisi hänen! Miehet nousivat ylös ja jakoivat kömpelön karhunhalauksen kolmella selkääntaputuksella, ottivat keskeneräiset lasinsa ja lähtivät huojumaan kohti ulko-ovea toisiinsa nojaten kuin vanhat mainarit. Kumpikin oli kallellaan kuin Pisan torni ja kallista konjakkia läikkyi marmorilattialle.

---

Aamulla Barrett havahtui ensimmäisenä jyskyttävään päänsärkyyn. Hän makasi frakki päällä ja nappanahkakengät jalassa kuin meritähti b&b-huoneensa sängyn puuvillaisella peitolla puoliksi patjalla, puoliksi lattialla. Huoneen toisessa päädyssä kuorsasi myttynä nojatuolissa Clave, joka oli urhoollisesti yrittänyt riisua juhlavaatteet ennen sammumistaan mutta oli selkeästi jäänyt jumiin mustan silkkirusetin kanssa ja luovuttanut sitten. Huoneessa haisi vahvasti vanha viina ja Barrettin kuivassa suussa maistui käynyt lanta. Hän ryömi ähisten ylös sängystä ja laahusti kylpyhuoneeseen, jossa laittoi kylmän veden juoksemaan hanasta jotta pystyi työntämään hohkavat kasvonsa lavuaariin. Puuskuttaen Barrett huuhteli kasvonsa ja joi suoraan jääkylmää hanavettä, kääntäen sitten sulkukahvasta, kohottaen katseensa seinäpeiliin. Sieltä näytti katsovan takkutukkainen juoppo jonka silmäpussit roikkuivat vähintään rypistyneiden kaulusten tasolla. 

Alkoholihuurut olivat haihtuneet sen verran että muistikuvat edellisillasta palautuivat kuin karikko usvasta. Barrett ei voinut muuta kuin huokaista, katsoa syvälle peilikuvansa verestäviin silmiin ja todetta "perkele minkä teit". Vaikka hän kuinka rakasti Smokeytä, ei hänen ehkä olisi tarvinnut tarjota siitä niin paljoa... Ainakin Clave teki mukavan tienestin: osta hevonen 400$ ja myy se eteenpäin 1300$. Nyt Barrettilla oli kuitenkin vihdoin taas oma hevonen. Harmi vain että hän ei enää saisi palkkaa orin koulutuksesta ja kaikki kustannukset menisivät omasta pussista.

Barrett päätti pyhästi, ettei enää koskaan osallistuisi gaalaan.
Eikä tekisi hevoskauppoja kännissä.

Alexiinan kommentti: 
Oho! Johan tapahtui! Mielenkiintoinen käänne! Ongelmilta Barrett vastaisuudessakaan tuskin tulee välttymään, mutta toisaalta uskon aina vakaasti siihen, että kaikki tapahtuu tarkoituksella - rakkaus Smokeyhin voittaa ja kestää varmasti senkin, kun ori elää yli uuden omistajansa varojen tai tuhoaa kalliit varusteensa tai teloo itsensä niin, että eläinlääkärimenot hyppäävät pilviin... 

Huvittavalla tavalla kertoiltu kuvaus kahdesta humalaisesta cowboysta! Clave vaikuttaa hilpeältä kaverilta, mutta toisaalta myös aika ovelalta. Toivottavasti Barrett selvisi krapulastaan kunnialla... Mikäli tarve, Barrett voi metsästää Clavelle lupaamaansa uutta mustangia Kanadan villihevossuojeluohjelman kautta, johon Orange Woodikin kuuluu.