Hoitovihko: Dragon

Noustessani mustan auton nahkapenkkien kuumuudesta leppeään kesäilmaan katselen vain tallipihaani tyytyväisenä. Lapsuuden unelma on toteutettu.

Tumma tallirakennus yhdistettynä maneesiin on vielä tyhjä yhtä hevosta lukuun ottamatta. Fire odottelee ulospääsyä. Hän hörähtää, kun kuulee tallikenkieni kopinan kivilattiaa vasten. Pian vuosikkaan kaunis pää ilmestyy kurkkimaan käytävälle. Varsa sopii talliin kuin nenä päähän.

Avaan karsinan oven ja alan silitellä vaaleanruunikkoa ruunaa, joka innokkaana haistelee vaatetustani. Etsin nahkariimun käsiini ja annan Firen haistella sitä, ennen kuin tarjoan riimua hevoselle. Fire tajuaa mikä on homman nimi ja nätisti antaa minun pujottaa riimun hänen päähänsä.

“Hienosti”, kehun ruunaa ja silittelen sen kaulaa antaen hänelle jälleen omaa tilaa ajatella hetki. Astelen hakemaan riimunnarun karsinan ovelta ja lukitsen lukon metallirenkaaseen. Kutsun hevosta herättääkseni sen huomion, pökkään oven sepposen selälleen ja lähden johdattamaan Fireä ulko-ovia kohti.

Ensin ruuna meinaa kiirehtiä ohitseni, mutta pysäytänkin hänet ja seisomme hetken paikoillaan. Firen korvat liikkuvat epävarmasti, kuulostellen, ja hän kääntää päätään kohti kuin kysyäkseen lupaa mennä. Otan askeleen, ja Fire ottaa sen lupana lähteä painelemaan. Käsken puoliverisen pysähtyä uudestaan.

Joudun toistamaan homman vielä pari kertaa, ennen kuin se ymmärtää, että nopein tie ulos on astella kiltisti vierellä. Annan narun löystyä käsissäni palkkioksi jotta se saa laajemman tilan katsella ympärilleen, mutta pysyttelee kuitenkin vierelläni. Hymähdän pienesti. Hänestä tulee vielä hyvä.

Päästän ruunan vapaaksi tarhaan, ja jään portin sulkemisen jälkeen katselemaan hänen tahdikasta ravaamistaan ympäriämpäri. Mokoma alkaa pomppiakin kun hän muka säikkyy jotain.

Nautin hetkestä täysin rinnoin. Minulla on varaa lekotella, kun en pyöritä ratsastuskoulua tai muutakaan toimintaa, ja minulla on vasta yksi koni katon alla.

Vedän syvään henkeä ja suljen silmät hetkeksi, jääden nojaamaan puiseen aitaan. Kesätuuli yllyttää irtonaisia suortuviani lempeään tanssiin, hyväillen samalla kasvojani kevyellä kosketuksellaan.

Tämä päivitys oli tullut keskiviikkona Orange Woodin somekanavalle. Valehtelisin aika räikeästi, jos väittäisin, ettei se olisi kirpaissut. Musta ei sitten ollut siihen—vaikka enhän mä ollut uskonutkaan, että pärjäisin. Olin altavastaava ollut jo valmiiksi ja haastattelussakin mokasin, joten miksi synkistyin sitten tiedosta, että ei tärpännyt? Kai mäkin olin sortunut tallityttöjen tavoin vaaleanpunaisiin unelmiin, innostunut jo kuvittelemaan pestiä hienon Dragonin hoitajana. Siitä, että pääsisin sisäpiiriläisiin ja olisin jotain enemmän kuin vain outo hyypiö, joka roikkui satulahuoneessa ilman oikeaa tekemistä tai tarhanaidalla katsomassa hevosia, kun ei niitä päässyt muuten koskemaan… Säälittävää.

”Mikä on, Cridiseni, kultaiseni?” Äiti taputteli mun tukkaa ja yritti hymyillä sympaattisesti. ”Näytät niin alakuloiselta. Oletko muistanut ottaa lääkkeet?”

En jaksanut edes vastata. Totta kai mä muistin ottaa lääkkeet. Joka helvetin päivä. Ei sitä voinut unohtaa, kun muistutukset luki niin vessan peilikaapissa, kuin jääkaapin ovessa, ja äiti kysyi samaa joka ikinen päivä.

Olin murjottanut keskiviikosta lähtien, torstain ja perjantain hukuttanut ajatukset koulussa kaverien paskoihin juttuihin ja kotona pelaamiseen. Mutta nyt oli lauantai enkä voinut mitään sille, että väkisinkin ajattelin hevosia. Se hoitajakerho olisi tänään. Ja siellä se uusi Great Greg the Groomer lyötäisiin virallisesti Dragonin hoitajaksi… Perhana.

Mamma kokeili mun otsaa, sitten pulssia. ”Mikä on olosi? Heikottaako vielä? Ehkä sinun pitäisi mennä maaten.”

En ollut mennyt tallille tällä viikolla kertaakaan. Mammalle sanoin, että oli huono olo, niin en lähtisi lätkään. Tiesin, että pitäisi keksiä parempi syy, koska ”huono olo” oli ylisuojelevalle äitille sama asia kuin ”teen todennäköisesti juuri kuolemaa” ja siitähän hyysäys ja huoli vasta alkoikin.

”Ei mua mikään enää vaivaa”, mutisin ja korjasin lasit takaisin suoraan, koska äidin käsi oli tyrkännyt ne vinoon. Nousin pöydästä. ”Mä meen kattoon Netflixiä. Ei saa häiritä.”

”Hyvä on, Cridikultani. Älä lukitse ovea!”

Se oli muistutus siitä, että mulle ei suotu liikaa yksityisyyttä. Koska saattaisin saada kohtauksen tai jotain muuta koska tahansa, mammalla piti olla estoton pääsy muhun käsiksi ja mun asioihin sekunnin sadasosassa. Joskus hyvin harvoin se tulikin tarpeeseen, mutta suurimman osan ajasta se oli vain sille hyvä tekosyy urkkia mun elämää—mamma oli pahuksen utelias. Jokainen teini tarvitsi omaakin rauhaa. Mulla se oli minimissä.

Nolointa oli ollut, kun äiti kirjoitti A4-sivun kokoisen ohjeistuksen ja toimintaohjeet jaettavaksi kaikille mun kavereille koulun porteilla, jotta ne tietäisi mitä tehdä, jos jotain yhtäkkiä tapahtuisi.

”Crid on hyvin heikko, häntä ei saa tuuppia, töniä tai muutenkaan edes leikkimielisesti mukiloida!”
”Ei rajuja pallopelejä, eikä hengästyttävää urheilua liian pitkään, kuten hippaa.”
”Jos hän saa hengityshdistuskohtauksen tai luhistuu, toimikaa näin: …”
”Cridiä ei saa kiusata!!”

Jättäydyin koulusta kahdeksi viikkoa tämän jälkeen. ”Sairastuin” ja tyydyin kohtalooni, että mamma höösäsi ympärillä kuin Nalle Puh käpälä hunajapurkissa. Parempi sekin, kuin hävetä silmät päästä luokassa ja kohdata opettajien katseita. Mamma ei koskaan tajunnut asiayhteyttä.

Laahustin huoneeseeni ja laitoin oven kiinni, mutta en lukkoon, ja menin tietokoneelle. Voisin pitää The Walking Dead –maratonin.

Kello oli lähemmäs neljää, kun tulin käyneeksi vessassa ja samalla vilkaisin puhelinta. Ajattelin masokistisesti tsekata tallin somen, ikään kuin todetakseni olisiko tämä Greg sanonut jotain jonnekin, jotta tietäisin millainen heppu oli kyseessä. Ja tosiaan, aikaisempaa ilmoitusta oli päivitetty. Uusi viesti Kittyltä:


MITÄ? Tuijotin näyttöä suu auki ja meinasin unohtaa sulkea lavuaarin hanan. Mun piti lukea tuo lause kymmeniä kertoja, että sisäistin sen: kyllä, siinä ihan oikeasti luki C-R-I-D. Ja mun nimi oli Crid… olihan? SIIS MÄ OLIN DRAGONILLE VALITTU HOITAJA!?

Seuraavat toimenpiteet tein niin nopeasti, että olin pyörtyä ylirasituksesta. Syöksyin huoneeseen, kaivoin kaapin salaisista pimennoista sen kassin, johon olin kätkenyt talliverkkarit ja tungin ne toiseen muovikassiin, jossa oli olevinaan mun jääkiekkokamat. Sitten heitin ne eteiseen ja aloin vetään kenkiä jalkaan, mutta muistin, että tarvitsin jotain evästä, ja menin keittiöön hakemaan banaania ja tunkemaan palan pizzaa rasiaan. Kun ehdin eteiseen takaisin, mamma oli siellä katsomassa muovikassiin.

”Mitä tämä on, Crid? Oletko menossa ulos?”
”Joo, Stan ilmotti, että mun kannattaa tulla, areenalla on yks tyyppi, jonka haluan tavata.”
”Tyyppi? Areenalla? Et kai ole menossa jääkiekkoa pelaamaan, Crid? Sinähän olet kipeä.”
”En mä ole kipee, mulla oli vaan aikasemmin vähän huono olo. Se meni ohi jo.”
Mammalla oli tuo huolestunut katse, suu vinosti. Se tiesi mutkuja.
”Mä soitan sieltä, mamma”, sanoin vakuuttavasti, vaikka välttelin samalla katsetta ja nostin kassin lattialta ja vedin takkia päälle. Yritin kätkeä sen, että olin jo hirveen hengästynyt.
”Minä en pidä tästä, Crid”, äiti sanoi ja otti mua olkapäästä. ”Sinun ei pitäisi mennä. Jää kotiin, katsotaan yhdessä Lovers Islandia. Tai Lostia.”
”Illalla sitten, mamma… mä meen nyt, en mä oo kauaa… Mä meen vaan käymään.” Tarkistin avaimet ja olin jo avaamassa ulko-ovea, kun äiti otti muovikassin mun toisesta kädestä.
”Sinun ei pitäisi pelata.”
Pakotin itteni ja katsoin sitä silmiin. Se oli huolissaan, puri alahuuleensa. Silmät kimmelsivät kosteina… voi ei, ei nyt.
”Okei, mä käyn siellä vaan, en luistele. En urheile. En tee mitään, käyn vaan. Okei, mamma? Oot rakas.” Annoin äitille suukon otsalle ja sitten luikahdin mahdollisimman viattomasti, mutta nopeasti pihalle. Ei se haitannut, että kassi jäi. Itse asiassa niin oli parempi, vähemmän kannettavaa.

Olin hitsin pahasti myöhässä pollekerhosta, mutta toisaalta vika ei kyllä ollut mun, vaan Kittyn sekoilun. Jos en olisi tullut huomanneeksi korjausta, multa olis jäänyt tää kokonaan välistä. Oliskohan ne sillon valinnut seuraavaksi parhaan hoitajakokelaan, koska en ilmestynyt paikalle? JA MITEN MÄ YLIPÄÄNSÄ OLIN TULLUT VALITUKSI?

Se ajatus pyöri ensisijaisesti päässä, kun tulin hiljaiseen tallitupaan, ja lähdin nousemaan kapeita portaita yläkertaan tallivintille. Jäin puuskuttaan heinäparvelle ja sitten jänistään. Vintin ovi oli kiinni, mutta kuulin sen takaa ääniä, ihmisten puhetta ja höpinää. Nieleksin, sydän jumputti. Olo oli taas heikko, pyörryttävä tunne ailahteli ympäriinsä kehossa. Miten noloa olisikin pyörtyä heti, kun astuisin sisään?

Ennen kun sain kasattua tarpeeksi rohkeutta avata tallivintin oven, kuulin jonkun nousevan portaita. Ja silloin mun hengitys salpautui ihan oikeasti—näin ruskeat silmät, jotka katsoivat kysyvästi ja tuikeasti muhun portaiden yläpäästä ja sitten en enää nähnyt mitään—pimeys hiipi näkökenttään…

Olin tajuttomana vaan muutaman minuutin. Osasin arvioida sen siitä, että tyttö, joka tuoksui inkivääriltä, hevosilta ja heinältä, auttoi mua vielä heinävintin penkille. Mä olin pyörtynyt niin monia satoja kertoja, että osasin tehdä sen nykyään tyylikkäästi: mun keho osasi jo ikään kuin valmistautua blackoutiin ja asennoitua mahdollisimman järkevään asentoon ja kohti sopivaa pyörtymiskohdetta, tässä tapauksessa penkkisohvaa.

Hetken kuluttua ovi vieressä kävi ja siitä vielä hetkisen kuluttua turhan kova ja kimeä ääni huudahti: ”Crid! Cridhän sä olit, etkö ollutkin? Mitä sä täällä teet? Ootsä kunnossa, tässä on hei vettä, juo siitä. Pyörtykse?”
”Joo kai”, vastasi tytön ääni, joka sai mut hikoilemaan. Otin hapuilevin sormin vesilasin vastaan ja kun nostin päätä ottaakseni hörpyn, tajusin vintin ovensuussa olevan monta uteliasta silmäparia tuijottamassa. Kitty seisoi muiden edessä kädet lanteilla ja katsoi sekin alas muhun.
”Mä tulin hoitajakokeeseen…”, sanoin heikosti ja yritin heti saada äänen takaisin vakaaksi.
”Joo, me ollaan vaan jo alotettu, mut ei se mitään.” Kitty kallisteli päätään. ”Oliksä Greg vai Crid? Dragonille hoitaja?”
Taustallaolijat alkoivat mutista keskenään.
”Crid.”
”Noni. Mä taisin muistaa sen ensin väärin.”
Urahdin, enkä ollut varma mitä sillä tarkotin. Tyttö, joka oli auttanut mua, kääntyi äkisti Kittyyn päin ja sanoi: ”Voitko auttaa Shalian kamojen lastaamisessa, kun äiti sanoi, että se ei jaksa? En ole varma pitäisikö ottaa westernsatula mukaan vai ei…”
”Kai sä pärjäät vaan yleissatulalla”, tuumasi Kitty siihen. ”Jos siellä ei oo länkkärijuttuja? Mutta joo, kyllä mä jeesaan. Koska sun pitäis pakata?”
”No, nyt pitäisi jo katsoa mitä rehuja ja tollasia ottaisi mukaan, mutta ei tässä silleen kiire vielä ole. Seuraavana maanantaina vasta.”
Kuuntelin huomaamatta kiinnostuneena vierestä samalla, kun join veden ja otin hienovaraisesti vähän lääkkeitä. Toivoin, että tyttö tulisi pollekerhoon mukaan, mutta se lähti takaisin alas ja mä siirryin viimein tallivintin oven paremmalle puolelle Kittyn saattaessa mua oikein harteista taluttamalla. Noloa. Näin en olis halunnut hoitajapestiäni alottaa.

Tehtävänanto: When you see it...... Kisasuorituksesi menee nappiin ja kentän laidalla roikkuva valokuvaaja ottaa teistä hienon kuvan, jonka mielellään laittaisit erinäisiin somekanaviin, mutta mitäs... Taustalla tapahtuu jotain... Piirrostyyli on vapaa.

Suoritus: "Tällasta. Ekat ridakisat ikinä ja totta kai jonkun täytyy ikuistaa itsensä mun tähtihetkeni parrasvaloissa harlem shakella... "