Post by Crid on Oct 24, 2018 10:07:27 GMT
# Klimppipelle #
20.10.2018
MANEESI POISSA KÄYTÖSTÄ
Myrskyn aiheuttamien vahinkojen vuoksi, ratsastushalli on toistaiseksi pois käytöstä
You tell me.
Kohotin katseen ylös. Katto oli painunut sisään. Kalju haapa makasi pitkin pituuttaan rakennuksen yllä, irronneita lautoja sojotti joka suuntaan ja maa oli täynnä kellastuneita, kuolleita lehtiä. En ollut uskoa silmiäni, kun olin tullut tallille. Koko paikka oli ihan hujanhajan: tarha-aidat kaatuneet; tavarat sinkoilleet ties minne niin, että niitä löytyi erittäin mielenkiintoisista paikoista; mutta tämä oli pahin näky kaikista. Se oli pahempaa näin livenä, kuin tallin somessa aiemmin viikolla, jonka joku tallilainen oli napannut kännykällään ja postannut sanoin: "RIP Riding hall, you almost reached the age of two years." Surullista.
"Ei kovin mieltä ylentävä näky", virkkoi väsynyt ääni. Talliomistaja oli kävellyt taakseni ja noukki samalla mennessään maasta esineitä, jotka eivät siihen osaan pihaa kuuluneet: eksyneen ratsastushansikkaan, ämpärin ja jopa kärsineen näköisen, mutaisen turvaliivin. Luoja yksin tietää, miten siinä niin oli käynyt.
Mieltä ylentävä ei todellakaan. Olin ehdoton maneesi-ihminen. Jotkut tykkää ratsastaa ulkona ja kentällä, enkä sitä niin ihmettelekään: Orange Woodissa oli komeat näköalat merelle, mutta se oli osasyy, miksi itse en tykännyt kentällä ratsastamisesta. Viuhuva tuuli saattoi hermostuttaa hevosia ja kaikki se elämä aitojen ulkopuolella hermostutti taas meikäläistä. Oli vaikea keskittyä, kun pelkäsin hevosen kohta säikähtävän kahisevaa puskaa tai jotain, ja samalla tulin itse levottomaksi ja ilo ratsastamisesta haihtui. Maneesissa oli turvallisempaa. Se oli rajattu sisätila, vähemmän ärsykkeitä ja hiljaisempaa, ja siellä oli helpompi keskittyä vain siihen mitä teki. Lohdutti sekin, että jos hevonen heittäisi hulluksi, se ei voisi laukata läpi seinistä - ratsastuskentän aidan yli hyppääminen sen sijaan oli nähty omin silmin kerran tapahtuneen, kun Lovex vähän hermostui. Ja voin sanoa, että se aita on aika paljon korkeampi, kuin mihin omat rahkeet vielä siinä lajissa riittää.
"Kauan sen korjaamiseen menee?"
"Jaa-a. Tuskin kauaa, mutta juuri nyt en jaksa edes ajatella asiaa. Talvi on tulossa, joten heitämme vain pressun päälle ja katsotaan sitten keväällä tarkemmin."
Keväällä.
Laskin masentuneena katseeni. Voisin unohtaa kaikki syksyn tulevat pikkutallikisat ja varmaan tunnitkin, sillä kentällä en kisaisi. Tästä tulisi pitkä ja tylsä talvi.
Alexiina meni menojaan rojua kanniskellen ja huokaillen. Mun kävi sitä vähän sääliksi. Vaikken ollut Orange Woodissa hengannut kovin pitkään vielä, olin kyllä kuullut sen värikkäästä ja aika epäonnisesta historiasta, johon oli mahtunut vastoinkäymisiä aina sekopäisistä stalkkaajista petoksiin ja muihin hulluihin juttuihin. En tiennyt uskoako kaikkea. Kittyllä oli suuri suu ja kaikki mitä sieltä tuli ei välttämättä ollut kirkossa kuulutettua.
Laahustin talliin. Dragon mulkoili karsinastaan, kun tulin sen luo harjat mukanani ja sujahdin koppiin. Yskäisin pari kertaa. Pahnoista irtoava pöly aiheutti aina saman reaktion, joka ikinen kerta, kun astuin karsinaan. Pahempaa oli kuitenkin harjaussessio, kun hevosesta irtosi kuivalla kelillä kunnon tomupilvi, jonka jälkeen olin saada kuolettavan astmakohtauksen. Miksi siis en ottanut Dragonia käytävälle tai pesupaikalle ja harjannut siellä? Koska olin tyhmä ja laiska. Okei, häpeäkseni tunnustan nyt, että mua aina vähän jännittää hevosen taluttaminen - varsinkin Dragonin, joka ilahduttavasti taitaa varpaille astumisen tarkan ja jalon lahjan. Kun pääsen satulaan, en jännitä niinkään, mutta maan tasolla hevosen vieressä oleminen on aina isompi pala. Yllätyn joka kerta siitä, miten isoja eläimiä hevoset oikeasti onkaan. Ehkä mun pitäisikin hoitaa jotain shettistä tai falabellaa.
Yskin taas. Vesi tirskui silmistä ja jouduin lopettamaan harjaamisen pyyhkiäkseni silmiä hihalla rillien alta. Se oli virhe, koska pöly siirtyi hihansuusta silmään ja nyt köhimisen lisäksi silmiä kirvelsi. Nojasin hartialla seinään ja yskin yskimistään.
"Kuka siellä?" Joku pysähtyi Dragonin karsinan kohdalla ja pisti päänsä ovirakosesta sisään. "Ööh... oletko kunnossa?"
Sumeilla kyyneleisillä silmillä erotin ruskean polkkatukan ja mustan poolopaidan. Talliomistajan tytär katseli mua epäluuloisena ja epävarmana.
Yritin sanoa: "Joo", mutta sen sijaan pärskäisin äkkiä niin, että tunsin rään lentävän suoraan tyttöä päin. Nostin käsivarren naaman eteen, mutta valitettavasti liian myöhään.
"Kiva", Lotte sanoi kaikkea muuta kuin ilahtuneena ja vetäytyi kasvojaan pyyhkien kauemmas takaisin käytävälle. "Toivottavasti et sairasta jotain tappavaa tautia, sillä nyt sain varmasti tartunnan." Ja hän peruutti takavasemmalle ja hävisi näkyviltä ja kuuluvilta aika liukkaasti.
Mua hävetti enemmän kuin voin sanoin kuvailla. Tiesin, että sitä masensi hevosensa lähteminen vuokralle ja olin toivonut ja yrittänyt saada tilaisuutta lohduttaa asiassa sen verran, mitä yhdeltä ratsastuskoulun nololta hoitajalta oli soveliasta, mutta tilaisuutta ei ollut pahemmin tullut. Ensin Charlotte oli asunut vuoden Suomessa vaihdossa, sitten palannut kesällä, kun mä en käynyt tallilla ja nyt vihdoin, kun mä olin viikonloppuna tallilla ja Lotte oli usein viikonloppuna tallilla, sillä asui muutoin arkiviikot Whitehorsessa, pääsin juhlallisesti nolaamaan itseni harvinaisessa tilanteessa näin. Miksi mun pitikin räkiä ja yskiä kuin viimeistä päivää juuri silloin, kun se sattui kävelemään ohi? Ai niin - koska mulle vain tuppaa käymään näin.
Dragon kehtasi tuhahtaa hevosmaisesti ja vähät välittää ahdingostani. Naama edelleen liekehtien pidättelin henkeä uusiutuvan keuhkokohtauksen pelossa ja jatkoin puoliverisen harjausta. Tai ehkä olisi sittenkin parempi tukehtua ja kuolla. Siltä musta ainakin nyt tuntui.