Post by Crid on Nov 9, 2019 12:48:57 GMT
# Hyvä Haltijatar #
9.11.2019
Kohta se tapahtuu. Tiesin sen lattian narahduksesta ja hiljaisesta huminasta, kun ovi avautui lähes äänettömästi. Ja tänään oli yhdeksäs marraskuuta. Olin täysin hereillä, mutta esitin nukkuvaa ja pidin silmät kiinni; havaitsin luomien läpi hienoisen valonväpätyksen.
Ja sitten se alkoi: ”Onnea, onnea, Crid-kulta nyt seitsemäntoista on vaan...”
Teeskentelin herääväni ja venyttelin teatraalisesti hymyillen epäselvän valaistun suttuhahmon suuntaan. Sitten otin lasit yöpöydältä ja laitoin ne päähän. Mamma, essu yllä, kannatteli kermavaahtoista täytekakkua, jossa vilkkui kaksi isoa numerokynttilää: yksi ja seitsemän.
Jatkoin teeskentelyä ja esitin yllättynyttä – ikään kuin tämä perinne ei olisi jo tuttu näiden lähes seitsemäntoista vuoden ajalta, toistuen joka vuosi lähes tismalleen samanlaisena.
”No niin, sitten toivepuhallus ja Hyvä Haltijatar toteuttaa sen!”
Kakun päällä oli nonparelleja ja pastellinsävyisiä karkkipalloja. Ja pari mustaa lohikäärmekilleriä – mun lempparia.
”Mamma, mä en ole enää–”
”Puhalla, puhalla”, mamma sanoi innoissaan ja kumartui alemmas, jotta ylettäisin lähemmäs kynttilöitä. ”Mutta varovasti, Crid, ettet vain saa astmakohtausta niin kuin silloin yhdeksänvuotiaana… ihan pieni hönkäisy vain. Jos et saa sammumaan kerralla, tässä on kynttilänsammuttaja ja–”
Vedin keuhkot täyteen ja tuuletin ne tyhjäksi. Molemmat kynttilät sammuivat kerrasta ja mamma huokaisi helpotuksesta. Synttärikynttilät oli pakolliset kakussa, niin se oli sanonut, mutta silti se oli joka kerta sille hermoilun paikka: mitä jos tukka tai paita syttyy tuleen? Mitä jos kynttilä putoaa kakusta matolle? Mitä jos Crid tukehtuu?
Parempi auttaa se tästä jännittävästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti yli.
”Muistithan toivoa?” Mamma hymyili silmät sädehtien. Se rakasti, kun sai oikean aiheen höösäykseen ja hemmotteluun. Katsoin sen surumielisesti alaspäin kääntyviin, arkoihin ja huolestuneisiin silmiin, ja huokaisin.
”Mamma… mähän sanoin jo viime vuonna… en mä ole enää lapsi.”
”Et tietenkään. Olet jo seitsemäntoista – herttinen! Seitsemäntoista…”, mamma näytti äkkiä vasta tajuavan, että kakun ykkönen ja seitsemän kuuluivat yhteen. Sehän tunnetusti ajatteli mut edelleen vain jälkimmäisen ikäisenä. Toisinaan ensimmäisen.
”Ja kahden vuoden päästä yhdeksäntoista”, autoin sitä matikassa. Mamma ei ole hyvä päässälaskuissa.
Vihjaus, että olisin nopeammin kuin se huomaisikaan täysi-ikäinen (ja valmis muuttamaan vaikka kotoa, ajatella: pois mamman huomasta!), meni kuuroille korville.
”Tulehan syömään sitten, Cridi-pieni, vien tämän jo keittiöön...”
”Mamma...”
”...ja sitten pohditaan mitä Hyvä Haltijatar voisi tehdä… Tänään tehdään mitä ikinä haluat!”
Suljin suuni. Mitä ikinä haluan, vai?
Puin farkut ja vedin T-paidan ylle parhaimman lohikäärmeaiheisista huppareistani. Hypistelin sitä hetken käsissä. Se mulla oli ollut päällä silloin, kun hain Dragonin hoitajaksi. Muistan sen vieläkin elävästi. Kitty diggasi mun paidasta – ja varmaan sen takia pääsinkin hoitokokeesta läpi.
Suunnistin keittiöön, jonka pienellä muovipöydällä kakku odotti. Mamma oli jo leikannut mulle siitä ison siivun ja asettanut lautaselle. Se seisoi kädet sievästi yhdessä ja odotti innolla, että maistaisin ja kehuisin sen kakkua maasta taivaisiin – niin kuin protokollaan kuului. Niinpä vedin tuolin alleni, painoin puuta (tai siis muovia) ja otin ensimmäisen lusikallisen suuhuni.
En mä niin paljon kakuista välittänyt, mutta synttärikakku oli ehdoton ja koska mamma näki siihen aina niin kamalasti vaivaa, nyökyttelin antaumuksella ja ylistin leipomusta kymppiplussaksi.
Se sai mamman kasvot niin suloiseen hehkuun ja onneen, että mun sydämestä vähän kirvelsi. Hyväähän se aina tarkoitti. Mun äitini.
”No niin, Crid… mitä haluaisit tänään tehdä? Minne haluaisit mennä?” mamma ojensi mulle toisen lautasen, jossa oli vähän fiksumpaa (?) aamupalaa: suklaamuroja. ”Kävelylle rannalle? Sitten sinun täytyy kyllä pukea kunnolla päälle, siellä on hurja viima. Käydäänkö katsomassa majakkaa? Vai elokuviin? Ei mitään liian hurjaa tai toiminnallista tai välkkyviä valoja ja pamauksia, mutta… jotain rauhallista ja leppoisaa, ehkä romanttinen komedia, mitäs sanot? Vai viedäänkö Rocket yhdessä koirapuistoon?” mamma värähti hieman; sen mielestä koirapuistot olivat melko arveluttavia ja vaarallisia paikkoja (koska kuka tahansa hullu rakki voisi yhtäkkiä käydä kimppuun), joten oli jo sinänsä iso ponnistus, että se omatoimisesti ehdotti sellaista.
Mutta mulla oli jo ihan muuta mielessä. Koirapuisto tosin ei kauas liipannut.
”Mä haluaisin käydä tallilla.”
Hiljaisuus. Kuulin keittiön seinällä olevan kellon sekuntiviisarin niksahtavan viidesti, ennen kuin mamma sanoi (korahtaen vähän hassusti): ”Tallille? Niin kuin… autotallille?”
”Ei, mamma. Hevostallille. Katsomaan… hevosia.”
Kolme sekuntiviisarin niksausta.
”Neljä jalkaa, joissa kaviot, harja ja häntä...”, jatkoin. Pirteä ja iloinen ruserrus, joka oli noussut mamman poskille mun kehuessa kakkua, valahti pois. Ilme muuttui sulkeutuneeksi; huolestuneeksi. Se puri alahuuleensa sitä itse tajuamatta, hypisteli essun lievettä ja näytti poissaolevalta.
”Kaviot ovat vaarallisia...”
”Mä haluaisin, että sä tulisit mun kanssa käymään tallilla”, jatkoin sinnikkäästi. Tiesin nimittäin, että vaikka hevoset oli kauhistus, vain kerran vuodessa (tai ehkä kahdesti, jos joulukin lasketaan) mulla oli erikoisen hyvä mahdollisuus saada mamma puoltamaan johonkin, jota se tavallisesti vastusti henkeen ja vereen. Ja tänään oli se päivä.
Sen silmät hypähtelivät sivuun ja ohi ja takaisin. Se mietti kuumeisesti: pojan hartain toive vai äitimäiset vaistot?
Otin toisen palan kakkua (oikein makustellen), jos se saisi sen leppymään ja ilahtumaan taas.
”Ihan käymään vaan. Katottaisiin niitä turvallisen välimatkan päästä.”
”Voi, Crid-hassu...”, mamma yritti koota itseään, ”hevoset… miten sinä nyt niistä? Ne ovat isoja… ja hurjan arvaamattomia… vai tallille… Mistä kummasta sinä tällaisen ajatuksen sait?”
”Emmä tiiä. Olisin vain kiva.”
”Etkö mieluummin lähtisi käymään vaikka… akvaarioliikkeessä? Tai tyynykaupassa, jos ostettaisiin sinulle uudet ikkunaverhot–”
”Kun olisi ollut yksi tyttö, joka käy sillä tallilla.”
Taikasanat.
Mamman pieni suu avautui ja silmät ymmyrkäistyivät, sitten hymy palasi sen kasvoille ja voitti jopa stressin, jonka hevonen-sana oli siinä herättänyt. Äkkiä sen liikkeisiin tuli touhottavaa vipinää.
”Vai–ai tyttö? Hyvänen aika… siis tyttö… Ihan oikea tyttö?” Mamma kiepsahti varoittamatta kaulaani (tätä en ollut laskenut suunnitelmaan mukaan) ja rusensi niin, että se oli ristiriidassa sen ainaisen huolehtivaisuuden ja varovaisuuden kanssa, jota se mua kohtaan tunsi. Auts. ”Voi, Crid-kulta! Sehän on… vallan ihanaa! Tyttö! Miten… kuinka–!” Sanat tuntuivat loppuvan kesken.
”Köh… Ei se nyt ihan niin iso juttu ole–”
”Totta kai se on iso juttu! Minun pikku miniminimussukka-Cridilläni tyttöystävä? Kuinka ihanaa! Kerta kaikkiaan! Nyt kerrot kaiken: mikä hänen nimensä on? Millainen hän on? Onko hän herkkä? Pitääkö hän lapsista? Onko hän huomaavainen ja hassu – no, on tietysti, jos sinä hänestä pidät. Niin ja missä hän asuu?”
Kääk. Tähän en ollut varustautunut. Muistin äkkiä mitä tapahtui kerran neljävuotiaana: olin parantumattomasti (tai niin silloin ajattelin) rakastunut yhteen tyttöön, Chelseaan (tämä tapahtui Bebble Owlin päiväkodissa), ja kerroin siitä mammalle sillä seurauksella, että hän vietti koko seuraavan kuukauden suunnitellen ja haaveillen meidän yhteisistä häistä ja otti asian puheeksi jopa vanhempainillassa. Häpesin silmät päästäni, koska mun ensirakkauden kokemukseni huuma kesti noin viikon ja loppui kuin seinään, kun sain Chelsealta litsarin päin naamaa – mutta mamma jatkoi häähössöilyä viikkokausia vielä senkin jälkeen. Ja jopa minä, niin pieni kuin ehkä olinkin, koin suurta kaipuuta sukeltaa maan salaisiin uumeniin enkä koskaan enää nousta pintaan.
Kokemus opetti enkä koskaan enää kertonut yksistäkään ihastuksista äidille. Niitähän siis oli ja meni, ihan kiitettävä määrä, mutta mamman hienovaraisista uteluista huolimatta onnistuin pitämään kaikki sisälläni.
Nyt olin ilmeisesti saanut tilapäisen muistihäiriön.
”Voih! En malta odottaa, että pääsen näkemään tämän mysteerityttöystävän–” (En jaksanut oikaista, ettei kyseessä todellakaan ollut mikään tyttöystävä. Ei oikeastaan edes ystävä. Vain tyttö.)
”No, se on tallilla näin viikonloppuisin”, sanoin toiveikkaasti.
Mamman hymy väpätti taas aavistuksen.
”Eikö hän voisi tulla tänne? Niin – totta kai! Kutsu hänet tänne, voi hyvä tavaton, täytyy ensin vähän siivota… Maistamaan kakkua ja esittäytymään… Voi hyvä tavaton, täytyy laittaa tukka–”
”Ei se… ei, kun mä haluaisin mennä käymään siellä tallilla. Kato… ei se ole niin vakava juttu. Me ei seurustella tai mitään sellaista. Mutta… se pitää hevosista–”
”Niin ajattelit tehdä vaikutuksen häneen?” ääni oli vaihtunut kellossa. Mamma katseli mua arvioivasti, yllättävän vakavana. ”Vai niin…”, hänen innostuksensa oli laantunut, mutta virisi hieman pian uudestaan. ”No… kai sitä sitten… voisi ehkä poiketa… mutta hyvin kaukaa katsotaan niitä hevosia sitten vain! Etkä mene lähellekään yhtäkään, kuuletko, Crid? Jos tämä tyttö kerran… niin… no, kai sitä voi nopeasti pistäytyä… kerta hän ei muualla käy...”
Pian tapahtuikin jotain niin epätodellista, että mun oli vaikea sitä uskoa: mä ja mamma, yhdessä, istumassa linkussa ja sitten kävelemässä pysäkiltä Orange Wood Ranchille. Tallille. Missä on hevosia. Minä ja mamma. Päivänvalossa. Ilman salaisuuksia.
Hetkinen… no, salaisuuksia kyllä riitti. Tajusin sen vasta siinä vaiheessa, kun astuttiin porteista sisään ja suunnistettiin kohti tallirakennusta. Suunnitelma oli tuntunut jotenkin mutkattomalta vielä kotona, mutta äkkiä mun mieleen tuli monta aika horjuttavaa seikkaa: tallituvassa mun nimeni hoitajalistalla ja mun nimellä varustettu kaappi; ihmiset, jotka saattaisivat tulla vastaan ja moikata; Dragonin karsinan ovessa neljä kuumottavaa kirjainta…
”Mennääs tonne”, sanoin nopsaan ja otin mammaa käsikynkästä; käänsin sen kohti pihattotarhaa. Se katseli huolestuneena ja varuillaan ympärilleen samalla, kun nyrpisteli nenäänsä ja varoi astumasta mihinkään (ilmeisesti hevosenlantaan, vaikka tallipiha oli ihan siisti).
Mullahan oli idea, että jos saisin mamman edes vähän – ihan vähän – lämpiämään hevosille, tulevaisuudessa, kun mun Suuri Salaisuus paljastuisi, se ei ehkä olisi niin shokki. Tai ainakin se pääsisi sen yli nopeammin, kuin viidessätuhannessa vuodessa.
Ajattelin, että Choco voisi olla hyvä vaihtoehto lähestymiseen. Se oli kuitenkin terapiahevonen, hauskanvärinen ja kiltti, niin siihen mamma voisi turvallisin mielin ottaa kontaktia. Mutta mun pahaksi onneksi pihattotarhan aidalla vastassa oli sen sijaan Smokey – ja kuten varmaan kaikki tallilaiset tietää, Smokey on ”do not touch” -tarralla varustettu.
Mamma pysähtyi niille sijoilleen heti, kun ensimmäinen kavioeläin osui sen silmiin.
”Tuu vaan”, kehotin. Me oltiin kuitenkin vielä noin kymmenen metrin päässä aidasta. Mamma käpäloi kurkkuaan, niin kuin aina, kun sitä alkoi tavattomasti ahdistaa.
”Epäilyttävän näköinen otus”, se mutisi. ”Eripariset silmät… kuin sarjamurhaajalla...”
Tyrskähdin. En voinut sille mitään. En nimittäin saanut mielestäni mielikuvaa Smokeystä heilumassa kirveen kanssa – aivan mahtava mielleyhtymä!
”Eikä… hei kato, tuolla on kivan näköinen hevonen.” Vilkutin Chocon suuntaan. Se oli juuri tullut uteliaana ulos katoksen alta urkkimaan, mitä Smokeystä puhuttiin. ”Tuu nyt, mamma, katsomaan… eiks ookin hauska?”
Otin mammaa kädestä ja vedin sitä lähemmäs; se harasi vähän vastaan, mutta yllättävää kyllä tuntui taipuvan mun ohjaukseen yllättävän vaivattomasti. Pidin huolen, että pysyttiin etäällä Smokeystä, ja koetin kutsua Chocoa meidän luo. Se höristi korviaan lyhyen siilitukkansa alta.
”Choco – tule tänne, kato mitä mulla on...”
”Choco?” mamma oli äkkiä tarkkana kuin porkkana. ”Kuinka tiedät sen nimen?”
”Ööh–mä… kunhan arvasin. Heitin vaan jotain. Hei, Pongo, tule tännepäin...”
”Älä kutsu sitä, Crid...”
”Hei, Bert...”
Mamma naurahti väkinäisesti. Olin sen mielestä hupsu, mutta samalla sitä jännitti. Choco liikutteli korviaan ja oli vähän epäselvänä siitä, mitä mä oikein duunasin nimittelemällä sitä ties millä. Hoffekin tuli ulos pihatosta.
”Hyvänen aika mikä jötkäle!” mamma parahti ja otti askelen taaksepäin. ”Varo, Crid, tuohan voisi syödä lapsen!”
”Älä nyt, Hoffe on tosi lepsu...”
Mammalla oli kauhistunut ilme.
”Err–Paddigton. Cookie. Red Hot Chili Pepper.”
Tietysti mä paloin halusta esitellä mammalle Dragonin. Mun Dragonin. Mutta riskit oli liian suuret: Dragon ei aina ollut vieraanvaraisin otus, se oli iso ja kolmannekseen mä en välttämättä voisi vastustaa kiusausta kirkaista, että MÄ olin sen etuoikeutettu, one and only hoitaja – ja siinä tilanteessahan kaikki olisi mennyt niin plörinäksi kuin vain voi fysiikan lakien mukaan olla mahdollista.
Choco lähestyi meitä ystävällisesti ja mamma peruutti samassa tahdissa pikavauhtia kauemmas. Se tarttui mua hartiasta ja vetäisi taaksepäin: ”Varo, Crid!”
”Mamma, se on ihan kiltti!”
”Mutta Crid...”
Ojensin kättä aidan yli – mamma huudahti pelosta ja järkytyksestä – ja Choco nuuhkaisi mun kämmentä mitä hellimmällä ja varovaisimmalla pikkunuuhkaisulla; sen silkkinen sierain vain hipaisi. Sitten se kurkotti vähän huultaan ja alkoi leikitellä mun sormilla namin toivossa.
Mamma oli painanut toisen käden rinnalleen ja toisella puristi kaulaansa; se tuijotti silmät järkytyksestä selällään ja näytti lamaantuneen.
”Mamma, ei hätää. Rauhoitu. Kato nyt… se on kiltti. Se vaan vähän pusuttelee. Tule lähemmäs.” Otin mammaa taas kädestä ja koska se oli niin shokissa, pystyin tuomaan sen aidan luo ihan Chocon eteen. ”Ei mitään pelättävää. Kaikki sormet tallella.” Näytin mun kättä. ”Anna sen haistaa suakin.”
”Crrhhhgh...”, kuului mamman kurkusta kurinaa. Sen käsi tärisi holtittomasti, kun pidin sitä linnunohuesta ranteesta ja vedin Chocoa kohti. Choco oli utelias ja nuuhkaisi tätä uuttakin kouraa – ja siinä oli jännä hetki, kun mä (oikeastaan pakottaen) sain mamman kohtaamaan hevosen mun tallilta.
Sekunnin murto-osan ajattelin, että mä olin onnistunut. Taianomainen hetki oli tässä: mamma huomaisi hevosten osaavan olla ihan mukaviakin, hyväksyisi ne, voisin kertoa mun hevosharrastuksesta, se hyväksyisi senkin–
Ja sitten lumous särkyi.
”CRID!” mamma tempaisi samassa kätensä niin ärhäkästi, että osui mun silmälaseihin ja ne meni vinoon. Olin hetken ihan hämmästynyt, kun mamma alkoi kirkua ja kiljua enkä heti ymmärtänyt siitä sanoja; Choco ja Smokey pelästyivät kumpikin – Smokey laukkasi pois ja Choco irvisti ja peruutti tiehensä. ”KUINKA SINÄ SAATAT OLLA NOIN VASTUUTON, MIKÄ SINUUN ON MENNYT, HULLUJA HEVOSIA, MENET SUINPÄIN NIIDEN LUO JA ANNAT KOSKEA, MINÄHÄN SANOIN ETTEI LÄHELLEKÄÄN, MIKÄ SINUA OIKEIN VAIVAA, ME LÄHDEMME HETI KOTIIN!”
Kautta Dragonin puuttuvien kivespussien mä toivoin todella, ettei lähimailla tallipihalla ollut ketään, joka olisi kuullut ja ollut todistamassa tätä tapausta.