katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 24, 2017 13:55:07 GMT
Best of... rivals? Tammikuu 2017
Miten suhtautua silloin, kun pahin kilpakumppani asuu saman katon alla? Tavallisesti arkkivihollinen/kilpailija löytyy lähimmin siitä naapurin kersasta, mutta kun kysymyksessä on oikeasti liki 24/7 tuon toisen nassun katselua, tunnelma tiivistyy huomattavasti. Jos Billy olisikin veli, niin voisi huoletta pistää pystyyn hurjankin sisarustaiston eikä jälki olisi toivon mukaan niin rumaa, mutta kun vastapeluri ei ja on niin kuin sisar, kirjoittamattomissa perheriitasäännöissä on porsaanreikiä. Mitä saa ja mitä ei saa tehdä? Mikä laskeutuu sisarusnahistelun piiriin, mikä menee jo sukuriidan puolelle? Billy on määrätietoisesti ja pitkään osoittanut palaavaa halua ja vakaumusta pistää lättänäksi kaikki, mitä itse teen. Mitä minä edellä, sitä Billy perä(aukossa)ssä. Kun sain Shalian, kaikki olivat salaa kateellisia upeasta arabialaisestani - myös Billy, vaikka muuta väittää. Vuosi myöhemmin ja Billy saa hevosen - ARA-appaloosan. Ja kaikki ovatkin nyt kateellisia hänelle! Minulla on tamma, Billyllä ori, sillä hän tietää miten kauan olen halunnut oria, mutten ole saanut. Minä treenaan rataesteillä, nyt myös Billy. Ja kun joskus haluan laukata lännensatulassa, mitä rakkahin serkkuni tekee? Tulee perässä omilla westernkamoillaan - ja laukkaa tietysti lujaa ohi. Voisikin sanoa, että matkimisesta tulee olla vain mairea. Mutta meillä on Billyn kanssa meneillään hiljainen ja sanaton kilpailu siitä, kumpi pistää paremmaksi, oli kyseessä sitten suitsien rasvaus tai karsinansiivous.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 16, 2017 16:39:55 GMT
Letityskisa 14.2.2017
Osallistuttiin Shalian kanssa ystävänpäivänä talliväen letityskisaan... ja voitettiin! Kitty, joka toimi tuomarina, sanoi, että Shalian yksinkertainen, mutta todella tyylikäs harjahäntäkombinaatio oli upea ja siinä oli selvästi ajateltu myös tamman omaa profiilia. Pakko myöntää, että pohdin lettivaihtoehtoja kolme yötä putkeen. Palkinto nyt ei ehkä ollut voittamisen arvoinen (sydänmarmeladikarkkeja ihmisille, sydämen muotoisia pipareita hevoselle), mutta tärkeintähän on tapahtuman ilo ja osallistumisen riemu! "Kamppailu" oli kovaa, koska Dollylla oli superhienosti ristitetty harja ja Luna nyt vain muuten voittaa melkein aina kaiken maailman näyttelyt.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 990
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Mar 8, 2017 16:04:19 GMT
Kultaa kengissä 8.3.2017
Kevään auringon kunniaksi (ja Lotten mankunan päätteeksi) Shalialle testattiin kultaisia kenkiä. Ammattimies tuli Hankalan torilta takomaan ja suorittamaan kengitystä. Andren kaarsi vanhalla lava-autolla Orange Woodin hiekkapihalle. Mies hyppäsi ulos autosta ja vanha ritari jaksoi yhä energisesti hoitaa kengitysasiat. Ilman apua mies roudasi kaikki tavarat tallin käytävälle ja tallin omistaja toi hätiöiden mustan arabialaisen. Tamma luimi kengittäjälle ja mulkoili pitkään. Hevonen taisi tietää mitä odottaa.
Andren antoi mustan arabialaisen haistella tavoita ja puheli hevoselle niitä näitä samalla, kun omistaja höpötti vieressä. Andren aloitti varoivaisesti, kun Shalia oli hyvin levottomalla päällä. Jalat eivät aluksi nousseet ja takajalat vedettiin pois sylistä. Andren ei välittänyt tamman levottomuudesta, vaan pysyi itse viileänä. Shalia rauhoittui, kun kaikki kengät olivat irroitettu ja alkoivat kavioiden tarkka vuoleminen. Tamma kaviot olivatkin päässeet kasvamaan, joten oli aika vuolla. Vuolemisen jälkeen Andren etsi kultaiset kengät, jotka kimmelsivät valossa. Alkoi sovittaminen ja muotoilu. Shalia ei pitänyt kovasta äänestä, mutta kenkiä ei tarvinnut hirveästi muotoilla. Nauloilla vain kiinni ja tamman kaviot kiilsivät. Andren teki vielä huolellisen tarkistuksen ja suorittu talutuskokeen pihalle.
"Hmm, kaikki kunnossa. Kultakengät kuluvat nopeammin kuin alumiinikengätkin. Seuraava kerta on noin 3-4 viikon päästä. Seuratkaa kiiltokenkää", Mies iski silmää omistajalle ja lähti kengittämään seuraavaa hevosta.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Oct 30, 2017 12:16:03 GMT
Muutto Suomeen
Eep! Viikon päästä maanantaina 6.11. me muutetaan Shalian kanssa Suomeen ja ollaan siellä kesään asti! Lähden siis vaihtoon Kuhmosiin ja Shalia sai onneksi paikan Yläkokon tallilta. Jännittää tosi paljon, mutta onneksi sain ottaa Shalian mukaan! Tähän päikkyyn päivitän meidän elosta sitten uudessa paikassa
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Nov 6, 2017 13:08:12 GMT
SHALIA YLÄKOKOSSA Osa 1 6.11.2017
Olin niin poikki, että näin pelkkää mustaa silmät aukikin. Olin nukkunut koko automatkan lentokentältä lähtien. Aikaero oli sekoittanut pääni pahemman kerran ja Suomeen saapuessa täällä näytti ulkona vellovan pimeyden perusteella olevan keskiyö. Olo oli niin pöllähtänyt ja epätodellinen, etten osannut edes jännittää tulevaa vaihtovuotta ja Shalian uutta tallia, jonne olimme parhaillaan matkalla. Kohottauduin istumaan suorempaan. Jalat olivat puuduksissa. ”Mitä kello on?” Rattia pitelevä mies vilkaisi minuun ja hymyili huomatessaan, että olin taas tajuissani. ”Melkein kahdeksan. Ei tästä enää ole kuin pieni ajomatka Yläkokkoon.” Siitä kulmasta, hämärässä autossa ajovalojen luodessa valjua valoaan, hän näytti ihan isältä. Lohdullista tavallaan. Olin jo unohtanut miehen nimen, joku Rafael se kai oli. En kehdannut kysyä. Mutta hassu yhteensattuma. Isä nimi kun oli Raicy. Käännyin penkillä ja katsoin taakse, muka tiiratakseni kuljetuskoppia. ”Se on ollut nyt tosi hiljaa”, mies sanoi ystävällisesti huomatessaan katseeni, joka kävi seuraavana sivupeilissä. "Varmaan väsähti viimein.” Nyökkäsin. Ja haukottelin. Toivottavasti Shalialla oli kaikki hyvin. Lennon jälkeen tamma oli ollut tosi kireä ja hätäkakannut monta kertaa, meillä oli ollut vaikeuksia saada sitä levon jälkeen uudelleen kyytiin – Shalia oli ollut sitä mieltä, että se ei matkusta enää koskaan. ”Onko se tottunut reissaaja?” Kohautin olkaa. ”Ollaan me joitain matkoja tehty, toissa kesänä lennettiin Englantiin, mutta ei se siitä tykkää yhtään.” ”Saako udella miten sinä tänne Kuhmosin sysimetsiin eksyit?” kysyi mies kohteliaasti. Auto kääntyi soratielle. Pientareilla oli muutamia matalia lumikasoja. Kauempana välkkyivät pienen kylän valot. Mietin mitä vastaisin. Kai kaikki oli alkanut isoveljen reppureissuista, sen äkillisestä tajuamisesta, että maailma on iso paikka. ”Halusin tutustua Suomeen paremmin”, sanoin. ”Puhut minun korvaani kyllä hyvää suomea”, mies jutteli. ”Joo, äiti on suomalainen. Hänelle oli tärkeää, että osaan senkin kielen kunnolla.” Muistin samalla, että olin luvannut lähettää äidille viestin heti, kun olisin päässyt Yläkokon tallille. Kaivoin kännykän esiin, mutta se olikin sammunut, akku loppunut. Mies sanoi jotain vieraalla kielellä. Kohotin hieman hämmentyneenä katsetta. ”Se oli tanskaa”, mies virnisti. ”’Kielet ovat rikkaus, mutta äidinkieli rakkaus.’ Nääh, joku vanha sanonta vain, mistä lie joskus lukenut.” Hän nauroi. Vastaan ajavan auton valot häikäisivät hetkeksi ja siristin silmiä. Pistin puhelimen takaisin reppuun ja katselin puoleisestani ikkunasta ulos pimeyteen. Hermostuneisuuden kouraisut tuntuivat vatsassa, kuin uinunut mustekala olisi äkkiä herännyt. Helkkari, tässä sitä oltiin. Maapallon toisella puolella, yksin. Tai en ihan yksin. Olihan Shalia mukana. Ja kohta— ”Ollaan perillä”, mies sanoi jonkin aikaa kestäneen rauhallisen hiljaisuuden jälkeen, jonka olin ajatellut omiani. Auto ajoi tallipihaan, josta erotin ensimmäiseksi punaiset rakennukset. ”Tervetuloa Yläkokkoon”, sanoi mies reippaasti ja pysäytti auton tallipihaan. Irrotin turvavyön, kalusin repun jalkojen seasta ja aukaisin oven: pistävän kylmä ilma tuntui virkistävältä ruiskeelta, mutta kammetessani autosta ulos, huomasin jännityksen valuneen mahasta jalkoihin. Ne tuntuivat puurolta. ”Otetaas neiti ihan ensimmäiseksi pihalle”, mies sanoi ja kiersi trailerin luo avaamaan salpoja. Heilautin repun selkään ja menin auttamaan sillan laskemisessa. Shalian loimella peitelty takapuoli värisi ja häntä lekutti ylhäällä. Se oli sontinut pitkin traikun lattiaa. ”Hei, ei mitään hätää, minä tässä, nyt ollaan täällä”, puhuin sille lempeästi. Shalia yritti kääntää päätään ja kavahti, kun lastaussilta kolahti maahan. Mies kapusi kyytiin ja peruutti tamman pian alas – se tuli hirveän jännittyneesti tikittäen, mutta kuitenkin pysyen kiltisti kasassa. ”Noin. Hyvinhän se meni”, sanoi mies rauhallisesti ja ojensi narunpään käteeni. Hypistelin hellästi tamman turpaa, kun se katseli suurin silmin pääni yli ympärilleen sieraimet suurina. ”Hei… hei, Shallalaa, niin, missä me oikein ollaan?” Shalia hörähti ja päästi sitten pitkän, melkein kirkuvan hirnahduksen. Joku vastasi sille tallin tai tarhojen pimennosta. Shalia nosti häntää ja kakkasi taas. ”Vähän hermostuttaa. Joo, hieno tyttö”, mies taputti Shalian kaulaa ja lähdin kierrättämään sitä vierasta pihaa ympäri sillä välin, kun mies jäi nostamaan sillan takaisin ylös. ”Minä voin tuoda kamat ja viedä ne valmiiksi satulahuoneeseen. Laitatko sen sitten suoraan talliin yöksi vai ulos?” ”Varmaan talliin”, vastasin. Shalia saisi todennäköisesti paremmin rauhoituttua omassa rauhassaan, ja saattaisi näin kireänä tarhaan päästessään vain juosta itsensä vinksinvonksin. Huomenna se saisi sitten purkaa stressienergiat liikunnan muodossa. Vaalea nainen paksussa hupparissa lähestyi meitä tallin varjoista ja hymyili ystävällisesti. ”Olettehan te viimein perillä. Iida Hansen”, hän sanoi ehdittyään kättelyetäisyydelle. ”Charlotte. Tai Lotte vaan.” ”Hei, Shalia”, Iida – johon niin minä, kuin äitikin olimme olleet jo kuukausia ennen tätä päivää yhteyksissä sovittuamme majoitusjärjestelystä Yläkokossa – sanoi ja antoi rauhallisesti Shalian haistaa kämmenselkäänsä. ”Miten teidän matka sujui?” ”Hyvin… mutta kesti sikapitkään, olen aika uuvuksissa.” ”No, ihan varmaan. Autanko vähän, jos otetaan siltä loimea ja suojia pois?” Iida piti kiinni ja minä aloin kuoria Shaliaa pumpulista. Se ei malttanut olla laisinkaan aloillaan, vaan väistätteli ja teki sivuliikkeitä, kuikuillen jatkuvasti ympärilleen ja silloin tällöin hirnahdellen ja itsekseen pöristen kuin imuri. Muutama tuntiratsastaja kypärät kainaloissa kulki pihan poikki ja katsoi meitä suurella mielenkiinnolla. ”Mennään talliin, siellä on Shalialle jo kiva karsina valmiina paksulla puhtaalla pahnalla ja iso kasa heinää!” nainen hymyili iloisesti ja lähti näyttämään tietä. Tajusin jalkojeni vapisevan, kun talutin Shalian sisään lämpimästi valaistuun tallirakennukseen. ”Tämä on yksärisiipi, täällä on usein rauhallisempaa kuin tuolla tuntipuolella”, Iida sanoi ja näytti heti toista avointa karsinaa. Päästin Shalian sinne irti ja se käännähti heti nopeasti ympäri ja meinasi tulla takaisin käytävälle, mutta vetäisin ovea kiinnipäin. Shalia hörähti. Sitten hirnui taas. Se laittoi pään alas ja alkoi nuuhkia alusia, heiniään… ”Kyllä se siinä asettuu. Tule, näytän sinulle vähän mistä löydät mitäkin.” Tallikierroksen jälkeen (mikä onneksi meni ilman, että jouduin esittäytymään kenellekään muulle, sillä en ollut ihan edustavimmassa olotilassa) Iidan mies lupasi heittää minut ja matkatavarani vielä vuokra-asunnolleni. Huomenna tulisin paremmin tallille ja ”tuliaiskekkereihin”, kuten Iida silmää vilkuttaen vielä sanoi, kun kapusin takaisin autoon. Sain taistella lupsahtelevia silmäluomia vastaan. Onneksi olin aina ollut hyvä nukkuja ja tiesin jo nyt, että kunhan saisin laukut raahattua uuteen (omaan!!!) kämppään sisään, sammuisin saman tein, kun pääni tyynylle kallistaisin. Ja ehkäpä näkisin supisuomalaisia unia.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Nov 7, 2017 9:55:46 GMT
SHALIA YLÄKOKOSSA Osa 2 7.11.2017
En nähnyt sinä yönä unia. Aivot olivat offline-tilassa. Kello oli reippaasti iltapäivän puolella, kun viimein palasin takaisin tähän maailmaan. Tuijotin kauan selinmakuulta valkoista, tylsistä tylsintä betonikattoa, ja pientä pyöreän lättänää valaisinta sen keskellä. Näky oli outo. Sänky tuntui oudolta. Käänsin päätä sivulle ja näin viime iltana sekaisin lattialle jätetyt matkalaukut ja reput. En ollut Yläkokosta palattuani tehnyt muuta kuin kaivanut hammasharjan ja yöpaidan esiin ja kaatunut vuoteeseen. Mikä sotku. Hallittu sekamelska oli ok tallilla, mutta omassa huoneessani en sitä sietänyt. Pitäisi tyhjätä kassit ja laittaa kaikki paikoilleen… Kohottauduin hitaasti kyynärpäiden varaan ja siitä istumaan. Hieroin molemmin käsin silmiä ja haroin otsatukkaa aisoihin. Lihaksia kolotti vieraassa sängyssä makaaminen, kuten myös eiliset pitkät unet autonpenkillä. Heilautin peiton syrjään ja tartuin kännykkään. Koska puhelin oli illalla ollut sammuneena, en ollut laittanut herätystä. Ja koska olin ollut liian väsynyt, en ollut jaksanut pistää sitä latautumaan. Nyt ensimmäiseksi tein sen (etsittyäni ensin hiljaa kiroillen laturia noin vartin), ja sen jälkeen menin kylpyhuoneeseen. Kävin vain pikasuihkussa, en ruvennut pesemään hiuksia, sillä menisin joka tapauksessa tallille. Kouluaamut uudessa suomalaisessa lukiossa alkaisivat vasta torstaina, joten ehtisin hyvin nämä ensimmäiset päivät totutella ympäristöön. ”Hei, sitä ollaan Suomessa!” sanoin peilille vessakaapin ovessa, kun harjasin hampaita. Tulin huomautuksesta hyvälle tuulelle ja kun palasin makuuhuoneeseen etsimään sopivia vaatteita, tarkistin samalla kännykästä tulleet viestit. Äidiltä. ’Miten sujuu? Onko kaikki hyvin? Entä Shalia? Isältä terveisiä, hän on repiä hiuksiaan huolesta puolestasi, mutta minä sanoin, että kyllä sinä pärjäät vaikka Marsissa. Toivottavasti tykkäät toisesta kotimaastasi!’
Näpyttelin jotain vastaukseksi ja vedin vaatteet ylle. Olin kuolla nälkään, mutta jääkaappi loisti tyhjyydellään, joten nakkasin pieneen laukkuun lompakon, puhelimen ja avaimet. Onneksi olin vaihtanut osan dollareista euroiksi jo lentokentällä. Äiti soitti, kun tein lähtöä ulos. Halusi kuulemma vain kuulla ääneni, kun tekstiviesti ei riittänyt. Inasen pieni kotikaipuu välkähti sydämessä, kun lampsin kurjan näköiseltä kerrostalon pihalta. Ensivaikutelma Suomesta oli ollut musta ja pimeä, mutta en tiennyt oliko se parempi kuin näkymä päivänvalossa: rumaa, suoraan sanottuna. Olin saanut Rafaelilta (tai mikä sen tanskaa puhuneen miehen nimi sitten olikaan) jonkinlaiset ohjeet bussiyhteyksistä keskustan ja Yläkokon välillä, mutta haahuilin silti kaupungilla epämääräisesti kaupasta päästyäni. Ostin nopsaan vain jotain, mitä voisin syödä aamupalana lennosta, ja kävisin kunnolla ruokaostoksilla tallin jälkeen. Pakottava tarve nähdä Shalia voitti muut tarpeet! Olin varma, että valitsin ensin väärän linja-auton, kun se teki u-käännöksen keskellä ei-mitään. ”Jos tulet vielä takaisin päin, sinun täytyy ostaa uusi lippu”, kuljettaja sanoi. Olin ainoa matkustaja. ”Häh”, sanoin. ”Tämä linja lähtee nyt takaisin keskustaan.” ”Eikö tämä menekään Yläkokon ratsastuskoululle?” Kuljettaja katsoi minua taustapeilistä. ”Tästä pitää kävellä. Auto ei aja tämän pidemmälle.” Aha. Nousin vähän nolona penkistä, kiitin ja loikkasin ulos. Bussin ovet kolahtivat takanani kiinni ja auto kaasutti matkoihinsa takaisin isolle tielle jättäen minut hiekkatien alkuun, synkän metsän ja peltojen reunaan. Rafael oli tainnut unohtaa mainita tästä pienestä matkaseikasta. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä kuinka pitkään tietä pitäisi kävellä, mutta taapersin vain eteenpäin. Kavionkuvat pientareella antoivat toivoa ja (kohtuuttoman) pitkän löntystelyn jälkeen näin vihdoin hevostarhoja ja punaisia rakennuksia. Vihdoin! Suuntasin suoraan talliin, samasta ovesta, josta tiesin yksäripuolelle pääsevän, mutta Shalian karsinan ovi oli auki ja hevonen poissa. Tuskin ehdin ihmetellä kieltämättä pettyneenä asiaa, kun ulkoa kuului rohinaa ja vaalea tyttö tuli sisään taluttaen aivan sairaan ihanaa pilkullista tammaa perässään pieni ja reipas ruskeantäplikäs varsa. Ohikiitäväksi hetkeksi katseemme kohtasivat, mutta kumpikaan ei ikään kuin kyennyt tervehtimään, ja tyttö käännytti hevoset sisään heti ensimmäiseen karsinaan Shalian paikan viereen. ”Moi. Vitsin hieno hevonen”, sanoin, kun tyttö kietaisi tamman karsinassa kiinni. Hän pälyili minua ja vastasi sitten hiljaa: ”Moi.” ”Saako sitä silittää?” kysyin tarkoittaen varsaa, joka napitti minua suurilla pitkäripsisillä silmillä kuin vasikanpoikanen. Tyttö ei vastannut, muttei kieltänytkään, ja ojensin rauhallisesti kämmensyrjää varsalle. Se nuuhkaisi sitä ja käänteli karvaisia korviaan. Emätamma tuli heti tyrkylle, kuin varmistaakseen, että olin turvallinen ja puhalsi pitkään kuumanlämmintä ilmaa sieraimistaan sormille. ”Me tultiin eilen, siis minä ja Shalia”, kerroin. ”Niin joo, olen Lotte.” Tyttö katseli minua vaivihkaa uteliaasti. ”Lydia”, hän lopulta sanoi. ”Sullakin on tosi nätti tamma.” Hymyilin. Olinpahan nyt ainakin tutustunut karsinanaapuriin. Jätin Lydian hoitamaan hevosiaan ja suuntasin itse pihalle. Jos Shalia ei kerran ollut sisällä, sen oli pakko olla jo jonkun viemänä pihalla. Olin ajatellut aloittaa sen kanssa vaikka vapaalla maneesissa ennen tarhaamista, mutta toisaalta olin vetänyt sikeitä niin pitkään, että ei olisi ollut reilua antaa Shalian seistä möllöttää minua odottamassa karsinassa koko päivää. Kiersin tallin ympäri ja tunnistin isommassa takatarhassa tuttuakin tutumman näyn: vaaleansiniseen loimeen kääräistyn ilmestyksen. Mieliala kohosi entisestään ja hymyilin vähän lisää. Pari likkaa, molemmat blondeja, oli tarha-aidalla, joten hidastin vauhtia ja jättäydyin vähän sivumpaan ilman, että minua huomattiin. ”Kato Sannia, se ei yhtään tykkää siittä.” ”Joo, mut Likka on ihan helvetin tyhmä, miks se menee väkisin takapuoleen kiinni, kun näkee, että jalka heilahtaa?” ”Haluu varmaan mustan silmän, tiekkö, vielä yhden läikän lisää.” ”Pitääkse pitää tollasessa paksussa paketissa, kun se on niin hieno arabi… Suomen talvi taitaa tulla ikävänä yllätyksenä.” ”Mut sehän on Kanadasta, onhan sielläkin kylmä.” ”Ai joo…” Tytöt lähtivät tarhalta ja poistuivat toista kautta. Odotin vähän aikaa ennen kuin puikahdin aidan ali. Maa oli roudassa, kovaa kuin kivi. Shalia seisoi ylhäisesti yksinään ja aina, kun uteliaan oloinen täpläponi yritti tulla liian lähelle, se huiskaisi häntää ja heitti päätään. ”Moi, miten menee? Sori, kun olen näin myöhässä…” Rapsutin Shalian otsaa, mutta se käänsi pään pois. Jaaha, neiti taisi vähän vihoitella. Kokeilin kädellä sen jalat, mutta kaikki vaikutti olevan hyvin. Yhtäkkiä Shalia spurttasi äkkiarvaamatta ja tulin tönäistyksi. Se laukkasi häntä ylhäällä liehuen toiseen päähän tarhaa ja hörisi äänekkäästi mennessään. Tarhakaverit sätkähtivät myös, mutta eivät tarttuneet uuden tulokkaan yllykkeeseen. Meikä taas oli nelinkontin maassa. Nousin seisomaan ja vilkaisin olan yli, ettei kukaan vain ollut nähnyt. Se ei ollut koskaan ennen käyttäytynyt näin. Mieliala laski aika reilusti, kun katselin kurjana tamman levotonta tanssia. Se ei päästänyt lähelleen. Alku ei sittenkään tulisi olemaan liian ruusuinen…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Nov 12, 2017 19:44:52 GMT
SHALIA YLÄKOKOSSA Osa 3 12.11.2017
” How has it been?” ”Mmmh…” ” Hmh?” ”I—” Puristin kännykkää, ”—don’t like it here.” Se oli hyvin neutraalisti ilmaistu. Mutta ehkä Gillian näki totuuden ilmeestäni, sillä punapään katse puhelimen näytöllä oli vähän liiankin sympaattinen. Rehellisesti sanottuna, olisin ollut valmis lähtemään kotiin heti huomisen lennolla. Hetken oli hiljaista, ikään kuin odottaen jatkoa, mutta sitten Gillianin pehmeä ääni sanoi yrittäen kuulostaa lohdulliselta: ” But… you’ve been there for just a week, Lotte.” Viikon, joka tuntui vuodelta. Makasin selällään sängyllä, jonka olin viimeisten öiden jälkeen todennut patjastaan jotenkin muhkuraiseksi ja sen takia sain niska- ja päänsäryn miltei joka aamu, ja tuijotin kännykän yli tuota tylsää valkoista kattoa, joka oli alkanut jo etoa. Tutut kasvot ja ääni merten takaa oli nostanut kosteuden silmiin, mutta purin itsepäisesti huulta ja toivoin, ettei Gillian huomaisi videopuhelun aikana herkkää olotilaani. ”Shaliasta on tullut täällä ihan perse”, purskautin äkkiä suustani. ”Putosin jo kerran satulasta ja tietysti juuri silloin, kun jotain tyhmiä tallityttöjä oli katsomassa ja nauramassa.” ” Nauroivatko he tosiaan?” ”Ihan takuulla”, sanoin marttyyrisesti, vaikka en ollutkaan varma, sillä olin hävennyt Shalian pukkisarjaa niin pahasti, että välttelin putoamisen jälkeen katsomasta yhtään kehenkään päin. En edes tallilla ollut puhunut kenellekään, paitsi henkilökunnalle. Shalia ei yleensä ikinä pukitellut! Vielä epätavallisempaa oli, etten ollut saanut sitä takaisin aisoihin. Näin pahasti meillä ei ollut hevoseni kanssa mennyt sukset ristiin koskaan. ”Ja se on jopa luiminut minulle monta kertaa. En tajua, mikä sitä rassaa.” ” Silläkin on varmaan koti-ikävä.” Räpyttelin silmiä. En ollut halunnut myöntää edes itselleni sitä, että koti-ikävä kalvoi joka yö. Jotenkin olin pettynyt itseeni. Vaihtovuodesta piti tulla huippu, jännittävä seikkailu, johon heittäydyin rohkeasti ja innolla. Kaiken piti mennä hienosti, Suomen piti olla mahtava (ainakin äidin juttujen perusteella), mutta juuri nyt kaduin tätä päätöstä enemmän kuin mitään. Oli täysin mahdotonta, että muka vielä viime viikolla olin ollut Kanadassa suomatta ihastelevaa katsetta vuoristomaisemalle tai rapsuttamatta Zeniä oikein pitkään leuan alta tai ilahtumatta Executorin kiekaisusta aamutuimaan tai tuntematta syvää onnea siitä, että mummi hyräili keittiössä paistaessaan pannukakkuja vaahterasiirapin kera. Miten olin saattanut elää elämääni kotitilalla arvostamatta tarpeeksi kaikkea sitä, mitä siellä oli!! Miten ikinä selviäisin täällä sysipajulan Suomessa kahdeksan kuukautta… ” Anna sille aikaa totutella uuteen paikkaan ja muihin… kyllä se siitä vielä kääntyy paremmaksi, varmasti.” Gillianin lohdunsanat eivät olleet tarkoitetut pelkästään Shalialle. ”Täällä oli tänään isänpäiväkin…”, mutisin ja suutuin itselleni siitä, että ääni narahti. Tiesin Gillianin herkkävaistoiseksi ja niinpä niin, huokaisuani seurannut äänetön sävy Gillianin sanomattomissa sanoissa oli entistä myötätuntoisempi ja lempeämpi, mikä vain pahensi oloani. Välttelin katsomasta häntä ja sen sijaan luistelin silmillä pitkin seinänrajaa. ”Meninpä siis kutsumaan yhtä miestä isäksi.” Gillianin kulmat nousivat kysyvästi. Muisto eiliseltä nolotti vieläkin. ”No, kun täällä on yksi mies… Rafael, Ragnar… joku sellainen… ja se näyttää vähän isältä, niin yhdessä vaiheessa, kun pyysin siltä apua, sanoin vahingossa ’hei iskä…’” Vino hymy. ” That’s cute.” ”No, Gills, it’s not. It was embarrassing!” Gillian nauroi. Kerroin myös ensimmäisistä päivistä suomalaisessa lukiossa. Siitä, kuinka suomalaiset olivat tunnilla tosi hiljaa ja oikeita hikipinkoja, mutta välituntisin sitten polttivat tupakkaa ja sähköröökiä ja viikonloput kännäsivät. Kanadassa ei ollut sellaista. Siellä opettajille puhuttiin asiallisemmin eikä niin tuttavallisesti mitä täällä, eivätkä kuin erityisen huonomaineiset tehneet jotain tyhmää koulun nurkilla. Täällä se tuntui olevan enemmän sääntö, kuin poikkeus ihan tavalliseltakin vaikuttavien keskuudessa. Tai ehkä olin päätynyt junttikouluun. Vastaanotto ei ollut varsinaisesti ollut mikään maailman lämpimin. Suomalaiset olivat jäykkiä ja tylyjä. Olin tosin saanut kutsun tulla juhlimaan perjantaita jonkun jengin mukaan, ja olin lähtenyt, koska en halunnut jäädä heti alusta alkaen porukasta ulkopuolelle. Olin kuvitellut, että menisimme jonkun luon ja pelaisimme lautapelejä tai menisimme jonnekin tekemään jotain, kuten keilaamaan tai mitä ikinä suomalaiset sitten harrastivatkaan viikonloppuna. Mutta meno olikin ollut jotain ihan muuta... siis sellaista, että olin poistunut jo alkuillasta. Gillian oli aika järkyttynyt kuulemastaan. ” So Finns really are a bit… madcap.” ”More like stupid crazy. Ja tiedätkö, kaikki käyttää tabletteja ja läppäreitä koulussa opiskeluun.” ” Ihanko totta?” Gillianin taustalla aurinko paistoi ja serkun hengitys nousi huuruna talviseen ilmaan. Täällä kämppäni ikkunan toisella puolella oli jälleen säkkipimeää, oli myöhä ilta. Suomessa päivän, siis valoisan ajan, kesto oli noin kymmenen minuuttia. Ihan oikeasti. Se olikin seuraava valituksen aiheeni. Gillian käänteli päätään katsoen ympärilleen Kanadan päässä ja käänsi sitten kännykän kameraa niin, että saatoin nähdä ratsastuskentälle ja sen takana mäellä olevalle tuulimyllylle. ” Yes, today it’s really beautiful, but cold. Can you see what Dewn did to the mill? They started to decorate it for the wedding. And oh, look how pretty the new horse, Dragon, is!” Kentällä vaaleanruunikko hevonen näytti olevan parhaillaan Kittyn läpiratsastuksessa. Gillianin punaposkiset kasvot ilmestyivät taas näyttöön. Hänellä oli yhtäkkiä mielenkiintoinen ilme. ” You know, Crid, he’s been asking about you…” Pää löi tyhjää. ”Who?” ” Crid… Dragonin hoitaja”, Gillian jatkoi englanniksi ja katsoi minua jostain syystä läpitunkevasti, ” se poika, joka—” ”Jaa se rillipää, jolla on oranssi tukka?” Gillian nipisti huuliaan. ” Niin.” Sitten hän taas hymyili. ” He seems to be very interested about you.” ” How interesting”, tokaisin sarkastisesti. ” Ketään kiinnostavaa siellä päin?” ”Nope”, sanoin. Mielikuva pojasta, jolla oli siistit tummanruskeat hiukset ja itseriittoisen tietäväinen katse, häälyi mieleeni. Lucas. Olisin äkkiä halunnut ravistella kiukkuisena päätä. Miksi… oi, miksi?! Gillian uskoi vastaukseni ja alkoi sitten kertoa mitä kotona oli ehtinyt tapahtua viikon aikana. Hän vei minua digikierrokselle, mutta vaikka oli ihana nähdä tutut kulmat ja karsinat ja jopa lankkuaidat, joista aina joskus valitin, koska ne olivat rumat, en kyennyt kunnolla eläytymään. Se kaikki tuntui niin kaukaiselta, täysin toiselta maailmalta. Koin olevani loukussa täällä. Ajatukseni harhailivat päivään Yläkokossa, jolloin talliporukka oli järjestänyt meille tervetuliaiskekkerit tallituvassa. Olin sekä kammonnut sitä, että ollut ihan otettu. Tietysti jouduin esittäytymään niin lopulle henkilökuntaa, kuin vähän muillekin tyypeille, joista en edelleenkään pysty yhdistämään nimeä ja naamaa toisiinsa. Joukossa oli ollut poika, joka oli hyvin nopeasti tullut koputtamaan olalle ja tokaissut leveästi virnuillen: ”Whazap, girl!” Poika oli nojautunut salaliittolaismaisesti lähemmäs (minä nojauduin kauemmas). Hän puhui englantia hieman erilaisella korostuksella, kuin muutama muu joka oli minulle yrittänyt sanella, ennen kuin olin itse vaihtanut suomeen. ”So, they say you’re from Canada. Tell me now… did you ride here on a polar bear?” Tuijotin tätä hämmentyneesti ja epäkohteliaasti, jolloin poika oli nauranut, iskenyt silmää ja kävellyt tiehensä toisten tyttöjen seuraan. Se oli ilmeisesti hänen käsityksensä ensivaikutelman luomisesta. Inhosin juuri tuollaisia pellejä. Kaikista, kaikista, pahinta oli, että pojan nimi oli Lucas. Lucas!!! Tämä ei oikeasti voinut olla todellista. Hyvästelin Gillianin yli tunnin kestäneen puhelun päätteeksi, mutten laskenut kännykkää. Hain isän soittoluettelosta ja painoin soita. Ehkä oli korkea aika alkaa arvostamaan sitä, mikä elämässäni oli hyvin.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 28, 2017 14:07:54 GMT
SHALIA YLÄKOKOSSA Osa 4 13.11.2017
Shalia on ruvennut hankalaksi tarhasta haettaessa.
Sen uusi "hurmaava" tyyli on antaa hakijan tulla mahdollisimman lähelle ja viime hetkellä ennen kuin käsi ehtii riimun ja narun kanssa liian liki, pyöräyttää piruetin ja ravaa tai laukkaa kevyesti karkuun. Aaagh!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 28, 2017 14:09:39 GMT
SHALIA YLÄKOKOSSA Osa 5 16.11.2017 Kiitos Suomen rauhasta ja hiljaisuudesta. Kiitos puhtaasta ilmasta. Kiitos, että maa on sentään roudassa, vaikkei lunta vielä juuri ole, joten me ei tultu keskelle pahinta kurakautta. Ja kiitos siitä, että osaan tätä kieltä, koska täällä olisi paljon enemmän perseestä olla, jos en tajuaisi mistään mitään. Kotona Kanadassa meillä on eräs epätavallinen musta mies, omanlaisensa hippi kai tavallaan, joka on opettanut minua jo pitkään suhtautumaan elämään positiivisemmin. Auttanut pääsemään yli pessimismitaipumuksestani. Yksi hänen harjoituksistaan on kiitollisuusharjoitus; tehtävä listata asioita, joista on kiitollinen ja iloinen. Luettelo jäi vähän lyhyeksi, mutta keksinpähän sentään jotain. Lättäsin päiväkirjan kiinni ja aloin valmistautua tallille. Kiitos, että Shalia sai täältä tallipaikan läheltä vaihtokouluani.Mikään ei sinänsä ollut muuttunut. Olin edelleen sitä mieltä, että olisin mieluummin takaisin kotitilalla, mutta toisaalta yritin – ihan oikeasti yritin – säilyttää myönteisen asenteen ja vain jatkaa päivä kerrallaan, kuten äiti oli lohdutellut. En ollut kunnolla päässyt juttelemaan vielä kenenkään yläkokkolaisen kanssa talliomistajaa ja tämän miestä lukuunottamatta (jonka nimi muuten on Reifr, kävi ilmi, mutta päätin silti kutsua häntä Rafaeliksi). Vaihdoin muutaman sanan silloin tällöin satunnaisen henkilön kanssa, kun sellainen tilanne vastaan tuli. Viimeksi jonkun pinkkitukkaisen tytön, joka kyllä vaikutti ihan mukavalta ja oli sanonut ohimennen jotain kohteliasta Shaliasta. Itse tosin en keksinyt mitään kivaa Shalia-saatanasta, joka jälleen kerran laukkasi häntä korkealla karkuun, kun lähestyin sitä naru kädessä tarhassa. Nyt oli pirun vaikeaa pysyä positiivisena. ”Fine”, ärähdin. Käännyin ja kävelin valkoisen tamman luo, joka oli ottamassa iltapäivätorkkuja toinen takajalka kevyesti levossa. Sanni raotti silmiään ja käänsi korvaansa minua kohti. ”Minä vien tämän sitten ja sinä saat jäädä vetämään pierurallia!” huusin Shalialle, joka pärski aidan vierustalla. Pilkullinen poni nosti päänsä heinäkasasta ja katseli sen touhuja kiinnostuneena. Rapsuttelin Sannia, mutta kohta se kyllästyi, kun en vienytkään sitä mihinkään ja kääntyi poispäin. Silittelin myös Likkaa tovin välittämättä Shaliasta, ja niinhän siinä kävi, että se hivuttautui pikkuhiljaa lähemmäs. Tunsin lämpimän henkäyksen niskassa ja käännyin erittäin hitaasti pukemaan riimun sen päähän. ”Olisi tosi kiva, jos joka kerta ei tarvitsisi käyttää näin paljon aikaa vain tähän”, mutisin sille. Shalian silmät olivat kirkkaat ja se näytti viattomuuden perikuvalta. Mokoma petkuttaja. Yksärisiivessä ei ollut ketään. Harjailin Shaliaa karsinassa napit korvilla, joten toivon mukaan kukaan ohi mennyt ei tervehtinyt tai kysynyt jotain, sillä olin täydellisesti muissa maailmoissa. Oopperarokki täytti korvat ja kohta aivotkin, ja olin hätkähtää satulahuoneeseen mennessä, että siellähän oli ihmisiä. Tuntiratsastajia parveili pälättämässä ja noukkimassa satuloita telineiltä. Muutama vilkaisi minuun päin, mutta pidin katseen maassa ja kävin Shalian kaapilla mahdollisimman olemattomasti. Noukin satulan ja suitset nopeasti kainaloon ja livahdin takaisin karsinalle. Viime tiistain tunnilla Shalia ei ollut ollut kovin yhteistyökykyinen, mutta ajattelin tänään mennä vain metsään vähän kävelemään. Se voisi olla joko erittäin hyvä ajatus ja rauhoittaa tammaa, tai sitten olla erittäin huono idea ja saada sen sätkyilemään ja säikkymään joka pikkulintua entistä enemmän. Otan sen riskin, ajattelin, kun talutin Shalian täysissä varusteissa tallipihalle ja ponnistin satulaan. ”Moi.” Nostin katseen jalustinhihnasta. Tummapiirteinen ja kiharatukkainen poika käveli ohi koira kannoillaan ja hymyili epävarmasti. ”Moi”, vastasin hiukan myöhässä, enkä ehtinyt hymyillä takaisin, sillä poika oli jo luonut katseen muualle ja tilanne meni ohi ennen kuin olin ehtinyt siihen mukaan. En muistanut pojan nimeä, mutta ainakaan se ei ollut se sama ärsyttävä Lucas. Urgh. Aina, kun ajattelin tuota Lucasia, sisäelimet alkoivat kiehua. Miten tänään olikin niin kamalan vaikeaa pysyä myönteisellä tuulella! Kannustin Shaliaa turhan reippaasti käyntiin ja se ikään kuin pompahti liikkeelle. Yritin muistaa hengittää syvään ja hitaasti. Otin itselleni tavoitteen, että tämän lenkin aikana tyhjäisin mieleni ja siihen mennessä, että tulisin takaisin tallille, olisin keksinyt kymmenen uutta syytä olla kiitollinen.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 28, 2017 14:11:53 GMT
SHALIA YLÄKOKOSSA Osa 6 27.11.2017 Hiljaiset lumihiutaleet leijailivat katulampun valokeilassa kuin estradilla, näyttämön ainoan parrasvalon loisteessa, ympärillään läpitunkematon pimeys kuin verho, joka kätki muun maailman. Se oli kuin balettia, tanssia Vivaldin viehkein sävelin, Chopinin lauhkein nuotein— ” …attention all you rule-breakers, you misfits and troublemakers…” Nostin kuulokkeet korvilta ja siirsin katseen mustasta ikkunasta, josta olin tuijotellut jo pitkään ulos rauhalliseen lumisateeseen. Puhelin oli alkanut vilkkua ja soida katkaisten seesteisen yksinolon hetkeni. Laitoin Mozartin pauselle ja nostin kännykkää. ” Hi there, sis”, Dewnin pehmeä ääni tervehti maapallon toiselta puolelta. Sitten hän vaihtoi suomeen. ” Miten menee?” ”Hyvin”, vastasin ja kerrankin myös tarkoitin sitä. Jopa koulussa oli tänään ollut okei päivä. En siellä pahemmin ollut törmännyt samanhenkisiin, joten keskityin vain opiskeluun, mutta tallilla Shalia oli pitkästä aikaa hypännyt superkivasti ja olin jutellut vähän enemmän muutaman tallilaisen, ainakin Miljan (jota kuvittelin ensin aika pissikseksi, mutta jonka kanssa ennakkoluuloistani huolimatta klikkasi hyvin: meillä on paljon yhteistä, kuten sama syntymävuosi—jee vuosituhannen lapset!—ja suomalainen äiti, mutta toisenmaalainen isä) sekä Nadjan kanssa. ” Ajattelin soitella ja kysyä… joko olet miettinyt sitä musavalikoimaa?” Vilkaisin läppärillä olevaa soittolistaa. Olin kuunnellut koko illan pelkkää klassista. Dewn oli pyytänyt minua hoitamaan häihinsä musiikkitarjonnan, toisin sanoen luovutti minulle vastuun valita mikä soisi niin häämarssina, taustamusiikkina kuin villeissä jälkibileissäkin. Häävalssin hän oli tosin lyönyt jo etukäteen lukkoon: Emrysin Cloud – isoveljeni suosikki. ”Joo, jotain listaa.” Vetäisin muistivihkosen eteeni. ”Käykö alttarikävelyyn Beethoven?” ” Ei”, sanoi Dewn heti. ” Unohdin mainita, ei Beethovenia. Mischa ei oikein… diggaa.” ”Ok.” Vetäisin viivan Ludwigin yli. ” Eikä se sitä paitsi ole mikään ’alttarikävely’. Ne on talvihäät pihalla. Ei alttaria.” ”Tiedän. No, laitan viestillä nämä mitä olen ajatellut.” ” Hieno homma. Luotan kyllä valintoihisi”, Dewn ilmoitti maireasti. ”Me luotamme valintoihisi. Milloin muuten olet tulossa?” ”Sillä jouluviikolla, mutten aatoksi. Täällä on yksi maastoratsastusreissu, johon lupasin osallistua Shalian kanssa.” Dewn nauroi. ” Taas huomaa, että ollaan hevosperheestä. Kopukat menee ihmisten edelle.” ”Eeei se nyt ihan niin mennyt. En saanut aiempaa lentoa muutenkaan”, puolustauduin, mutta Dewn vain naureskeli. Sydäntäni sykähdytti ajatus siitä, että enää kuukausi, ja pääsisin kotiin. Edes käymään. ” Ei, ei mitään hätää. Tai siis, ellet itse panikoi sitä, että jää harjoittelut vähän vähiin. Ehkä juuri ja juuri ehdit kenraaliin”, hän vitsaili. Ääh, ajattelin. Olin myös lupautunut Mischan morsiusneidoksi yhdessä tämän sisaren kanssa. 'Miten suloista, meiltä molemmilta pikkusiskot morsiusneitoina!' Enkä ollut yhtään innoissani. Dewn puhalsi luuriin. ” No, ei tässä kai mitään muuta. Kunhan varmistelin, missä mennään.” ”Joko jännittää?” kysyin ovelasti samalla, kun piirsin kukkasta vihon reunaan. Kuulin Dewnin tuhahduksen tapaisen, mutta sitä oli vaikea tulkita näkemättä ilmettä. ” Hyvää päivänjatkoa, systeri.” ”Päivän? Nyt on ilta, melkein yö.” ” No, hyvää yötä sitten. Kauniita unia, oman kullan kuvia—ai hups, eihän sinulla sellaista olekaan.” ”Heko heko.” Hymyilin. Olo oli kodikas, kun sai kuunnella Dewnin lämminhenkistä naljailua ja naurua. Tietysti paljon mieluummin olisin ollut kotona. ”Silitä Lucasia puolestani!” huudahdin vielä ennen kuin yhteys ehtisi katketa. ” Sure”, tuli vakuutus, ja sitten puhelu loppui. Laskin sen korvaltani, mutta sen sijaan, että mielessäni olisi ollut ihana mielikuva pehmeästä pitkäkarvaisesta kissastani, sen tuli pilaamaan vääristynyt kasvokuva tummapiirteisestä pojasta, joka iski kiusaavasti silmää. Murahdin ääneen. * Sinä yönä näin oikeaa sekamelskaunta. Joulupukki oli vienyt Shalian, koska tarvitsi sitä vetämään rekeään yhden poronsa sairastuttua. Valitin Yläkokon tallilla Iidalle, kuinka he olivat saattaneet antaa sen tapahtua, ja samaan aikaan joku heitteli riisiä pitkin tallikäytävää – liukastuin riisiin ja kaaduin ja kuulin kuinka joku nauroi – poika varjoissa nauroi ja heitteli lisää riisiä, ja sitten kuulin Miljan äänen: ”Ne sanoo, että häämarssi pitää laittaa nyt soimaan!” Ja kaikkialla raikui Beethoven ja minua talutettiin väkisin takaperin satulahuoneeseen, missä tuleva sulhaseni odotti – mutta ennen kuin ehdin edes kunnolla nähdä kuka tämä oli, heräsin jo uuteen aamuun muistamatta unesta yhtään mitään.
|
|