katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 345 
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 17:11:32 GMT
Kollege
29.9.2012 Dewn heräsi nopeasti ja välittömästi, kuin ei olisi paljoa nukkunutkaan. Häntä ei väsyttänyt juuri lainkaan, vaan tunsi olonsa kevyen jännittyneeksi ja valppaaksi. Hän laittoi herätyksen kiinni, nousi ylös venytellen ja veti sitten ylleen edellisenä iltana valmiiksi katsomansa vaatteet; löyhät farkut, yhden niistä tiukoista v-aukkoisista paidoista ja päälle ruutupaidan, jotka hän oli saanut isoäidiltään syntymäpäivälahjaksi.
Keppi nojasi seinää vasten vuoteen vieressä. Dewn ojensi automaattisesti kätensä sitä kohti ottaakseen sen, mutta jähmettyi puolitiessä. Hän rypisti otsaansa, näytti kamppailevan itsensä kanssa ajatuksen tasolla, ja antoi sitten kätensä hitaasti valahtaa takaisin alas.
Keittiö oli autio, mutta äiti näkyi istuvan ulkosalla kuistin keinutuolissa juomassa teetä. Dewn otti itselleen kasvissämpylän sekä tuoremehua ja meni myös ulos.
”Huomenta”, hän sanoi vaisusti hypäten istumaan terassikaiteelle. Alexiina kohotti katseensa laitumen suunnalta häneen ja hymyili.
”Huomenta. Jännittääkö?”
Dewn teki eleen olankohautuksen ja päänpyöräytyksen väliltä. Aamu oli varhainen ja kaikkialla oli hyvin tyyntä. Meri kohisi tasaiseen tahtiin kaukana taustalla näkymättömissä tallin ja tallin takaisen ratsastuskentän takana, mutta muuten oli hiljaista ja rauhallista. Aurinkokaan ei ollut vielä noussut, vaan Kings Road kylpi aamuhämäräisessä usvassa. Dewn tiesi, että hänelle tulisi sitä kaikkea vielä ikävä. Varsinkin meren välitöntä läsnäoloa.
”Isä on tallilla. Haluatko käydä vielä moikkaamassa hevoset ennen lähtöä?”
Dewnillä oli juuri suu täynnä sämpylää. Hän pudisti päätään ja nielaisi. ”Hyvästelin ne jo eilen.”
”Niin tietysti. Ajattelin vain, jos olisit halunnut vielä tervehtiä Fifin.”
Dewn ynähti, juoden hitaasti ja välttyi vastaamasta. Hän oli jo totuttanut itsensä ajatukseen, ettei näkisi Fifiä hetkeen, eikä siis halunnut pilata tätä mielikuvaa.
Kun Dewn sai syötyä ja hypähti alas, Alexiina katsoi häntä silmät suurina. ”No mutta! Dewn – missä keppisi on?”
Dewn painoi kasvonsa alas, mutta hänen suupielensä nytkähtelivät ilosta, kuin kala ongessa.
”Ajattelin jättää sen tänne”, hän sanoi ja levitti sitten vähän käsiään, nauraen.
”Sehän on vallan mainiota!” Alexiina riemastui silmät kirkkaina.
*
”Mennään sitten”, sanoi Raicy noin puolituntia myöhemmin nostettuaan juuri Dewnin matkalaukun auton perään ja käveltyään avaamaan kuljettajan puoleisen oven. Dewn seisoi reppunsa kanssa äitinsä, isoäitinsä ja siskonsa hyvästeltävänä.
”Onhan sinulla liput? Rahat?”
”On.”
”Kaikki tarpeellinen? Tiedätkö missä se on, onko sinulla reittiohjeet?”
”On, äiti, mehän katsottiin niitä jo viime viikolla.”
”Ai niin...”
”Onnea opiskeluun”, Emily toivotti, taputti hajamielisesti Dewniä poskelle ja halasi tätä kömpelösti. Charlotte mökötti kädet puuskassa.
”Voisit soittaa, kun pääset perille”, Alexiina huolehti, ”että matka meni hyvin ja löysit koululle...”
”Joo, minä soitan... tulee pitkä matka istua.”
”Sellaista se on, kun täältä korvesta lähtee. No niin, hyvästi nyt sitten...” Alexiina otti poikansa halaukseen. Kun hän empien päästi irti, hän piteli tätä käsivarren mitan päässä, silmien risteillessä pitkin Dewnin kasvoja. ”Onpas tämä nyt, minulla on jo nyt ikävä!” hän henkäisi ja halasi Dewniä vielä uudelleen. Dewn naurahti vaivaantuneesti. ”Hyvä on, menehän sitten, että ehdit siihen linja-autoon.”
Dewn kohotti repun hihnan paremmin olalleen, vilkaisi vielä heitä kaikkia, hymyili ja käveli autolle. Hänen kätensä oli juuri ovenkahvalla, kun jokin tömähti päin häntä ja kietoi kätensä hänen ympärilleen, puristaen niin lujasti, että Dewn joutui vetämään vatsaa sisään. ”Uh!”
”En halua, että sinä lähdet—täällä tulee olemaan niin tylsää ilman sinua!” Lotte nyyhkytti veljensä selkään.
Dewn laski kätensä tämän käsille. ”Eikä tule, sinä keskityt Lunan kanssa treenaamiseen ja menette kisamatkoille. Sitä paitsi me nähdään jo jouluna. Pari hassua kuukautta.”
”Ja onhan sitä ennen vierailupäivä”, Emily hymisi.
”No, aivan totta. Silloin nähdään taas viimeistään”, Alexiina totesi.
Lotte nyyhki hiljaa eikä suostunut päästämään irti ennen kuin Alexiina kankesi hänet Dewnistä. Dewn heilautti kättään heille ja istahti autoon, tunkien repun jalkoihinsa.
Kun he ajoivat pois kotitilan porteista, kullankirkas aurinko tuli esiin vuorien takaa ja valaisi maiseman. Dewn kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen tallipihalle. Emily huiskutti kangasnenäliinaa auton suuntaan, ja Alexiina puristi toisella kädellään murtuneen näköistä Lottea rintaansa vasten ja toisella kuivaili omia silmiään. Sitten Raicy ajoikin jo mäen alas, ja Dewnin perhe katosi näkyvistä.
Raicy ajoi Dewnin Waterphewn keskustaan. Dewnin oli tarkoitus nousta linjaan, joka koukkaisi hänet Isterin kautta Redshootiin.
He ajoivat vaiti jonkinlaisen painostavan hiljaisuuden vallitessa, jota kumpikaan ei ylpeytensä takia kyennyt rikkomaan. Vasta, kun he pysähtyivät pysäkin edustalle ja Raicy nousi ulos autosta ottamaan Dewnin matkalaukkua, Dewn sanoi: ”Hei, isä, öh—”
Raicy katsahti häneen melkein vastentahtoisesti.
”Kiitos siitä, mitä näytit silloin yksi päivä... se oli tosi... kiva kokemus.”
Raicy nyökäytti päätään lyhyesti. Hän näytti leppyvän ja hänen kireä olemuksensa pehmeni, kun hän ravisti Dewnin matkalaukun vetovarren täyteen pituuteensa ja ojensi sen sitten tälle. Hän heilui vähän paikallaan, kuin ei olisi varma mitä sanoa.
”No... pidä hauskaa siellä koulussasi nyt sitten. Äläkä unohda meitä”, isä lopulta mutisi.
Dewn virnisti vinosti. ”En voisi, vaikka yrittäisin.”
Raicy taputti häntä hyväksyvästi, vähän kiusaantuneesti, hartialle ja kääntyi sitten takaisin autoon. Dewn seisoi odotellen ja katsellen, kun isä käynnisti auton, heilautti kättään ja ajoi pois.
Ja niin Dewn oli oman onnensa nojassa.
*
Linja-auto oli typötyhjä.
Dewn jättäytyi bussin etuosan keskivaiheille. Hän oli vielä niin jännityksestä tiukka ja taipaleensa alkuvaiheessa, ettei voinut kuin tuijottaa kivettyneenä ikkunasta ulos ohi suhahtelevia metsiä, aukeita, jokia, mäkiä ja rakennuksia. Kaikki se kylpi nousevan auringon kultaisessa hehkussa, kuin orkesterin loppusinfonia pääsemässä täyteen loistoonsa.
Bussi ei pysähdellyt kovin montaa kertaa, sillä sillä oli sangen suora reitti Isteriin päätepysäkille. Dewn ehti matkalla torkahtaa kerran. Isterissä seuraavan linja-auton lähtöön oli aikaa yli tunti, joten Dewn maleksi kaupungissa läheiseen kuppilaan syömään eväitään ja juomaan kupin expressoa, katsellen vain etäisesti kiinnostuneena ohikulkevia ihmisiä, autoja ja polkupyöriä.
Kotona päivä olisi jo lähtenyt kunnolla käyntiin. Hevosia vietäisiin ulos, karsinoita siivottaisiin, tallin käytäviä lakaistaisiin, varusteita huollettaisiin, rehuja kuljetettaisiin... Fifi hirnahtaisi yllättyneesti, kun sitä ei olisikaan tallissa vastassa Dewn, vaan Dewnin äiti... vai yllättyisikö? Ehkä se ei huomaisi Dewnin poissaoloa ollenkaan.
Ajatus oli sekä lohdullinen, että vähän riipaiseva.
Toisella kerralla bussi olikin jo enemmän täynnä. Matkalaukkuaan perässään raahaten Dewn etsi itselleen vapaan paikan ja rehki saadakseen laukkunsa telineille.
Sillä matkalla hän asettui taas mukavammin, sillä hänen seuraava pysäkkinsä olisi vasta perillä, ja hänellä olisi edessään reilu bussimatka.
Dewn kaivoi repustaan pari lehteä, jotka oli ottanut mukaansa ja selaili niitä. Hän otti myös torkut taas, mutta oli toisaalta liian jännittynyt sulkeakseen todella silmiään. Wolfburnista mukaan nousi mukavannäköinen tumma ja sinisilmäinen tyttö, joka istui viistosti Dewnistä ja jonka ujosti silmäilevän katseen ja ystävällisen hymyn Dewn aina silloin tällöin kohtasi.
Kun he alkoivat lopulta lähestyä bussiasemaa, josta Dewn ottaisi raitiovaunun keskustaan päin, Dewn alkoi katsella valppaammin ympärilleen. Pitkän bussimatkan aikana aurinko oli hävinnyt paksun pilvikerroksen taa, eikä aamun satumaisesta kirkkaudesta ollut jäljellä, kuin valkeanharmaiden pilvimassojen vyöryttämä taivas.
Dewn nousi raitiovaunuun. Hän ehti nähdä bussitytön lähtevän toiseen suuntaan.
Hän katseli matkallaan kaupunkia. Vaikka Ister oli Firehedgen pääkaupunki, Redshoot oli paljon isompi ja tiheämmin asutettu. Eräällä nurmialueella Dewn näki mielenkiintoisia taiteellisesti tehtyjä metallihevosia, jotka väistämättä saivat hänet taas ajattelemaan Fifiä ja heidän muita kotiin jääneitä hevosiaan. Redshoot oli kaikessa niin kovin erilainen kuin pieni, luontokeskeinen ja vähän maalainen Waterphewn seutu.
Raitiovaunusta Dewn vaihtoi vielä taksiin, joka vei hänet aina ihan uuden opinahjonsa nurkille. Hän jäi matkalaukkunsa kanssa rauhalliseen risteykseen rakennuksen eteen, joka tulisi olemaan hänen kotinsa seuraavat pari vuotta. Hän lähti kävelemään katua eteenpäin, kunnes tuli siistin koulun pihaan.
Dewn vilkaisi kerran ympärilleen ja lähti sitten kysymään apua kuinka löytäisi oman kouluneuvojansa luokse.
Siitä alkaisi hänen lukukautensa Redshootin kollegessa, Aquafallenissa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 17:24:17 GMT
"Sawam Jack"
30.9.2012
Tavattuaan saapumisiltanaan kouluneuvojansa, hieman napakanoloisen, mutta muuten huolehtivaisen naishenkilön, sekä sovittuaan uutta aikaa alkavalta viikolta lukujärjestyksensä soveltamiseksi, vaelsi Dewn uudessa opinahjossaan ja pihan yli kampusalueen rakennusta kohti. Navigoituaan seinillä olevien kylttien ja numeroviittojen perusteella oikeaan kerrokseen ja toivottavasti oikealle ovelle (huone 169), hän työnsi vasta saamansa avaimen lukkoon ja käänsi, varautuen siihen, että tapaisi vasta nyt ensimmäistä kertaa kaksi huonetoveriaan.
Aloitettuaan syyslukukauden kuukautta myöhässä ja varasijalta, Dewn oli sijoitettu koulun toimesta kahden jo aloittaneen pojan kämppäkaveriksi.
”Moi! Moi! Sinä olet se myöhäinen alokas! Tule sisään!” tervehti välittömästi energinen ja hilpeän innostunut ääni vetäen hänet kädestä peremmälle, ja Dewnin kesti hetken aikaa totutella silmänsä edessään hyppivälle outoudelle; kuin kirjava sudenkorento olisi räpiköinyt häntä vastaan. Sitten Dewn huomasi, että neuroottisen nopea liikehdintä ja korkeasti värähtelevä ääni olivat peräisin hoikasta, tummatukkaisesta pojasta, joka oli pukeutunut kiireestä kantapäähän räikeisiin väreihin ja kietonut kaulaansa viltin, joka lepatti kuin viitta hänen jäljessään.
Dewn väisti päällään, jottei olisi saanut silmäänsä heiluvista antennimaisista palloista, jotka jojoilivat pojan lyhyen mustan tukan päällä. Dewn toivoi, ettei kyseessä ollut mikään pilapäivä ensiluokkalaisille, sillä häntä ei lainkaan innostanut sellainen.
”Kaverilta puhkeaa kohta silmä”, kuului jostain paljon möreämpi ja hitaampi ääni, mutta Dewn ei paikallistanut sitä, sillä kukkapaitainen ja antennipäinen poika hääräili hänen edessään.
”Minä olen Zack! Zack Tarou. Voin ottaa laukkusi. Tuo on sinun sänkysi, toivottavasti ei haittaa, että sitä on vähän myllätty… käytimme sitä pöytänä ennen kuin saimme tietää, että tulee vielä kolmaskin.”
Dewn oli ilahtunut huomatessaan, että hänelle osoitettu vuode oli erillään omalla seinustallaan. Toinen sänky vastapäisellä seinällä ikkunan toisella puolella oli kerrossänky, ja nyt Dewn näki matalaäänisen pojan, joka makoili alemmalla vuoteella lukemassa sarjakuvalehteä.
Zack raahasi Dewnin laukun tämän vuoteen luokse ja pysähtyi hetkeksi läähättämään. ”Jessus, kun painaa! Onko siinä koko omaisuus? Heeei… olet kitaristi, vai mitä?”
Dewn oli tuskin ehtinyt kääntyä, kun Zack jo hypisteli hänen erikseen kädessään kantamaa kitaralaukkua. Toinen, tumma poika, kohottautui ylös vuoteelta ja oli äkkiä seistessään hurjan pitkä, niin pitkä, että Dewn joutui lähietäisyydeltä katsomaan hieman niska kenossa hänen kasvoihinsa. Poika esitteli itsensä Sean McFinnoniksi.
Zack kurkki Dewnin kitarakoteloon. ”Se on akustinen, soitatko ollenkaan sähkökitaraa?”
”Himmaa, Zack”, sanoi Sean laimeasti puristettuaan voimakkaasti Dewnin kättä. Hän haisi tupakalta ja kissanpissalta, mutta yhtä kaikki Dewn nyökkäsi kohteliaasti. Seanin raskasluomiset suurikokoiset silmät loivat Zackiin Dewnin olan yli ilmeen, joka kieli Dewnille, että he taisivat olla tuttuja ennestään.
”En enää—”
”Harmi, Sam olisi ollut innoissaan. Okei, se oli ehkä aika yliammuttua, lievästi ilmaistuna, kun hänestä puhutaan, mutta olisit saanut ainakin paremmat lähtöpisteet!” Zack hihitti, eikä Dewnillä ollut aavistustakaan mistä hän puhui tai kuka oli Sam. ”Olet sitten tietenkin musiikkipuolella, me ei olla, minulla on draamaa ja Sean on urheilussa—”
Dewn olisi vain halunnut rauhassa purkaa tavaransa ja totutella ajatukseen uudesta paikasta ja koulusta, erilaisesta kotoa poikkeavasta arjesta, mutta hänellä kävi vääjäämättä mielessä, etteivät hänen uudet huonetoverinsa soisi hänelle paljoakaan omaa tilaa. Sitä täytyisi siis etsiä muualta, Dewn ajatteli etäisesti ja aika väsyneesti.
”Niin, mikä sinun nimesi olikaan?” Zack sanoi sitten äkkiä hämmentyneenä, kuin olisi ehtinyt unohtaa äsken kuulemansa.
”Öh, Dewn”, Dewn kankesi käheää kurkkuaan auki. ”Center.”
”Hauska tavata, Center”, Zack vastasi iloisesti ja ojensi oman kätensä. Se oli pieni ja hikinen, ja sormet ylsivät melkein Dewnin kämmenselän ympäri. ”Dewn… aika outo nimi, minkä maalainen se on?”
Dewn nosti matkalaukkunsa sängylleen ja avasi sen purkaakseen vaatteensa kaappiin. Zack oli selvästi kovin auttavainen eikä vierastanut laisinkaan, sillä hän otti käsiinsä parin Dewnin viikattuja farkkuja ja kuljetti ne omatoimisesti Dewnille varatun kaapin hyllylle. Dewn katsoi sitä hetken hämillään, muttei sanonut mitään.
”Ööh… en tiedä. Äiti on suomalainen, mutta ei se kyllä suomalainen nimi ole ainakaan.”
”Suomalainen? Suomi? Suomi? Puhut kuitenkin puhtaasti englantia”, Zack ihmetteli ja vei kasan Dewnin paitoja farkkujen viereen. Dewn hieroi otsaansa vaivaantuneena.
”Joo, isä on kanadalainen”, hän tyytyi sanomaan. Sitten, ehkä hetken egoistisesta mielijohteesta kehuskella, lisäsi: ”Sain lisäpisteitä monikielisyydestäni, kun hain varasijalla tänne.”
”Niin, joo, jaa, aijaa!” Zack innostui taas ja tanssahteli huoneen lattian poikki jonkinlaisin tanssiaskelin. Hänestä sai vielä isomman hyperaktivisin kuvan hitaan ja jähmeän kaappimaisen Seanin rinnalla, joka oli vajonnut takaisin sänkyynsä lukemaan lehteään eikä osallistunut enää keskusteluun koettuaan velvollisuudekseen vain esitellä itsensä. ”Puhutko sitten jotain muitakin kieliä?”
Dewn katui lipsaustaan. ”No, en nyt mitenkään… erityisesti… saksaa vähän”, hän mutisi.
”Minäkin osaan: Ich vous nicht! Siinä kaikki!”
Sean murahti Batmanin takaa: ”Se on weiß. Vous on ranskaa.”
Zack kohautti levottomasti olkiaan ja pysähtyi sitten osuttuaan Dewnin laukun pohjalla oleviin valokuvakehyksiin. Dewn koetti napata sen häneltä, muttei kerennyt, ja koetti sitten esittää, että pakkoliike oli ollut tarkoitettu vain nostamaan lattialle pudonnut sukkapari.
”Kivan näköinen hevonen”, Zack ilmoitti. ”Oletko ratsastajakin?”
Dewn puri hampaansa yhteen. ”En, se on vain minun hevoseni—”
”Minä kyllä vähän pelkään hevosia, niin isoja, vaikka onhan ne kyllä hienoja. Mikä sen nimi on?”
”Zack”, Sean murahti taas.
”Ihan totta? Minäkin olen!”
Mutta Sean teki vain varoittavan ilmeen hänelle vuoteeltaan, ja Zack tyytyi jonkinlaisen koiramaisen alistuneisuuden myötä ojentamaan valokuvan säyseästi takaisin Dewnille.
”Anteeksi, olen joskus vähän hömppä”, poika kiirehti selittämään ja käyttäytyi nyt hieman hillitymmin, jättäen Dewnin laukun ja loput vaatteista rauhaan. ”En malta pidätellä itseäni, kun oikein innostun. Oli kivaa kuulla, että tänne tulee vielä kolmas! Me ollaan Seanin kanssa jo tuttuja, on aina yhtä hauskaa tutustua uusiin ihmisiin. Eikö?”
Kukaan ei vastannut hänelle, muttei Zack sitä näyttänyt jäävän odottelemaankaan.
Kun Dewn oli saanut laukkunsa purettua, hän olisi mielellään vain heittäytynyt vuoteelleen lepäämään ja pohtimaan siihen asti kokemaansa, mutta se ei ollut mahdollista nyt, kun hänen huonetoverinsa olivat läsnä ja innokkaina (tai ainakin toinen oli) kierrättämään häntä kampuksen ympäri. Dewn vilkaisi kelloa ja harmistui salaa, että se oli vasta niin vähän.
Ensimmäisenä he veivät hänet oleskelutilaan. Siellä oli televisio, keittiönurkkaus ja mukavannäköisiä oranssinpunaisia nojatuoleja sekä liikuteltavia sohvapaloja, jotka olivat sillä hetkellä hieman myllerryksessä, sillä jotkut opiskelijat olivat keksineet kasata niistä labyrintin oleskelutilan toisen pään käytävään. Pyöreiden samansävyisten pöytien luona istuskeli nuoria rupattelemassa ja syömässä karkkia tai katsomassa televisiota, ja Dewn oletti heidän menevän jonkun heistä koostuvan pienen ryhmän luokse, mutta kumpikaan Zackista tai Seanista ei vilkaissutkaan toisiin oppilaisiin.
Tyhjässä sohvanurkkauksessa, siinä ainoassa sohvanpalassa, jota ei oltu liikuteltu pois paikaltaan, istui tyttö itsekseen lukemassa kirjaa. Hän oli valtava: tiukka purppuranpunainen ruma pitkähihainen paita oli kiertynyt uurteille tytön monien vatsakerrosten väleihin ja kiristynyt rinnuksilta. Hänen kuparinruskeat korkkiruuvikiharat oli pinnitetty ylös kiinni ja jalassaan olevista ruskeista sukkahousuista oli toisen jalan isovarpaan kohta kulunut puhki, jättikokoisen perunavarpaan heiluessa laiskasti ulkona reiästä.
”Hei Sammy, katso kenet saimme tänään, myöhäisfreshmanin!” kailotti Zack tytölle, kun he menivät hänen luokseen. Tyttö nosti kaksoisleukansa näyttäen siltä, kuin ei olisi voinut vähempää olla kiinnostunut kenestäkään, ja jonkin verran nyreältä, kuin ärtyneenä siitä, että hänen lukuhetkensä oli keskeytetty.
”Terve”, Dewn yritti olla kohtelias ja hymyili epävarmasti. Tyttö tarkkaili häntä pienillä viiruiksi vedetyillä häijyillä silmillä, hiuksista kenkiin ja takaisin. Dewnille tuli inhottava ja alaston olo, että hänen jokaista vaatekappalettaan, vinossa sojottavaa hiussuortuvaansa, rohtuneita huulia ja otsassaan olevia luomia arvosteltiin juuri rankasti. Hän nosti leukaansa ylemmäs ja tiesi jo, ettei pitäisi tästä henkilöstä.
”Tuo väri ei pue sinua”, sanoi tyttö lopulta ja palasi kirjaansa.
Dewniä alkoi kuumottaa. ”Anteeksi mitä?”
Hän katsoi Zackiin saadakseen apuja, mutta tämä vain virnuili ja pudisteli olkiaan, kuin Dewnin vain täytyisi hyväksyä saamansa tuomio. Sean murahti laimeasti.
”Älä ota itseesi! Se oli aika kevyttä, ihan hyvä alku”, Zack nyökkäsi ja taputti hämmentynyttä Dewniä olalle. Dewn tunsi olonsa nöyryytetyksi, mutta yritti olla näyttämättä sitä ulospäin. Ei sillä, että hän niin paljon olisi kiinnostunut ulkonäköseikoista tai muiden ihmisten mielipiteistä, mutta tytön asenne oli todella epäkunnioittava. ”Sam, tässä on Dewn Center, hän tulee Waterphewstä. Ja tämä on Samantha Kelly.”
”Sam”, Sam murahti kohottamatta katsettaan.
”Mikä ilo tavata”, Dewn totesi viileästi ja vilkaisi kuin ohimennen, hieman riitaa haastavalla mielentilalla, mitä typerää kirjaa tyttö luki. Kannesta ei kylläkään saanut selvää.
”Me ollaan vähän niin kuin Sawamjack”, Zack jatkoi selvästi Samin tylyydestä, Dewnin kalseudesta ja Seanin henkisestä poissaolosta piittaamatta. ”Tiedätkö? Kun on se maapähkinävoimerkki… Sawam Jack… niin me ollaan niin kuin se.”
”Maapähkinävoita?” Dewn sanoi ja kuulosti omiin korviinsa aavistuksen ivalliselta. Hyvä. Zack ei ilmeisesti ymmärtänyt sarkasmin päälle.
”Joo, aika hyvä, keksin sen itse. Mutta nyt täytyy miettiä uusiksi… ehkäpä Sawam Jackewn? Taaaiii… Desawam Jack? Tai...”
He tekivät vielä kierroksen opinahjon alueella. Dewn oppi pian, että Sean oli vähäpuheinen ja lyhytsanainen sekä vaikutti niin sanotusti tylsämieliseltä, kun taas Samilla ei ollut kerta kaikkiaan mitään muuta sanottavaa, kuin valittamisen aiheita ja negatiivisia toteamuksia kaikesta ja kaikista.
Dewn vannoi lujasti mielessään, ettei olisi tämän jengin kanssa tämän päivän jälkeen missään tekemisissä huoneensa ulkopuolella. Ainoastaan Zack täytti muuten varmasti kiusalliseksi jääneen hiljaisuuden sammumattomalla puhetulvallaan, mutta hän olikin sitten vain outo ja epätavallinen.
”Isä on japanilainen, äiti on amerikkalainen, minä synnyin Vancouverissa, kun äiti otti väärän lentokoneen! Sitten hän jäikin Kanadaan, vaikka suunnitteli palaavansa minä hetkenä hyvänsä, muttei ole tehnyt niin vieläkään! Ne on nyt eronneita tosin, isällä on joku perhe jossain, en ole tavannut sisaruspuoliani, koska äitiä ei kiinnosta, eikä isä oikeastaan ota yhteyttä… Asun vielä kotona, kun äidillä ei ole muuta seuraa ja hän on kamalan huomionkipeä, ei siedä yhtään hiljaisuutta tai yksinoloa… mutta ei se haittaa, meillä on hauskaa, vaikka nyt hän suree, kun olen täällä eikä nähdä pariin vuoteen—”
”Zack, meitä ei kiinnosta”, Sam totesi.
”—mutta palaan sitten varmaan vielä… aijaa, puhuinko taas liikaa? Nipistäkää, jos hölisen.” Zack virnisti ja näytti sormillaan käteensä, kuinka häntä saisi pistää. Dewn ei ollut varma oliko hän tosissaan. Sam ei tyytynyt nipistämään, vaan läimäisi poikaa kirjallaan takaraivoon.
He olivat kaikki niin erilaisia, ajatteli Dewn. Hän ei voinut olla kummastelematta, kuinka ihmeessä kolme noin erilaista ihmistä olivatkin löytäneet toisensa ja päätyneet vielä hengailemaan yhdessä… vaikka Dewn oli siitä kiitollinen, että oli saanut heti tuttuja kollegeen tultuaan, häntä harmitti, että totta kai hänen täytyi törmätä koko koulun kummallisimpaan sakkiin. Oli nimittäin ilmeistä, että muut ihmiset katselivat heidän suuntaansa toisinaan kierosti, ja Zackin omalaatuiselle pukeutumiselle sekä Samin aivan kamalille vaatteille ja Seanin likaiselle, haisevalla olemukselle naurettiin pilkkaavaan sävyyn heidän ohi kävellessään. Niinpä Dewn päätti erkaantua heistä heti, kun siihen oli mahdollisuus.
Saatuaan esittelyn Aquafallenista noin yleisesti ottaen (josta suurin osa oli kylläkin ollut Zackin jaarituksia ties mistä epäolennaisuuksista), Dewn mumisi jotain tapaamisestaan ohjaajansa kanssa, ja pakeni kampusalueen reunamille etsimään itselleen sellaista paikkaa, joka voisi korvata kotoa tuulimyllymäen. Tietenkään täältä ei mitään sen veroista löytyisi, mutta jos edes jotakin, jossa saisi olla rauhassa… yksin…
Dewn ei halunnut olla turhaan epäkohtelias, mutta soitettuaan illalla kotiin kertoakseen asettuneensa määränpäähänsä seuraavaksi kahdeksi vuodeksi, hänellä oli kova työ äänensä pitämisessä vakaana. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 343 
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 28, 2015 17:29:54 GMT
Hevosmurheita 4.10.2012 Yksi… kaksi… kolme… hop! Luna laskeutui esteen jälkeen ja veti pään alas. Taas. Siitä seuraisi välittömästi—
”Nostahan ylös!” Moton ääni sanoi, mutta liian myöhään; tiesi Lotte sen itsekin mitä siitä seuraa, kun Luna jo antoi mukavan pukkisarjan silkasta ties mistä… riemusta, tuskinpa, mutta ehkä vain jäätyä hyppimisestä vähän levy pyörimään.
Lotte pysyi kyydissä, kokosi ohjat takaisin käteen ja pidätti poninsa ravin kautta käyntiin. Moto taputti verkkaisesti käsiään yhteen.
”Se oli hyvä hyppy. Onneksi olkoon, ensimmäinen puhdas kahdeksankymmenen senttimetrin rata.”
”Jee!” Lotte riemuitsi ja tuuletti hieman nyrkillään ilmassa. Sitten hän kumartui eteenpäin ja silitti Lunaa (sitähän ei saanut taputtaa, ponineiti muuten hermostui). Leveä virne nyki hänen suupieliään. Ehkä hänen pitäisi kokonaan jättää se tylsä koulun vääntäminen ja täysin suuntautua esteratsastajan uralle.
”Ensi kerralla keskitytään vähän tuon ponin asenteeseen”, Moto lisäsi, mutta hymyili itsekin aurinkoisesti valkoiset hampaat hohtaen mustista kasvoista. Lotte nyökkäsi ja hänen virnistyksensä puhkesi kukkaan huojentuneen naurun saattelemana.
”Hyvin tehty, kulta!” Emily huusi kentän penkiltä, kun Lotte ratsasti Lunan lämmittelykentälle.
”Kiitos, mummi. Kohta me osallistutaan vieläkin isompiin luokkiin kilpailuissa!”
”Jaa jaa, mutta eikö tuo poni ala kohta olla sinulle pieni?” isoäidin huomio pyyhki hymyn Lotten kasvoilta.
”Mitä? Eikä”, Lotte kiisti. Hän katsoi Lunan tummanruskeaan harjaan. ”Eikä!”
”Jaa, no ei sitten”, Emily huiskutti kättään levollisesti ja hymyili hajamielisesti. ”Mutta tulehan alas jo, niin päästään syömään. Ponillakin on nälkä.”
Kuin vahvistaakseen väitteen paikkaansa pitävyyden, Luna teki Flehmen-eleen, sillä Emilystä taisi lähteä spagetintuoksua.
”Nyt se hymyilee”, isoäiti nyökkäsi hyväksyvästi.
Lotte hyppäsi alas satulasta ja tuli itsekin kiinnittäneeksi huomiota siihen, kuinka lyhyt matka Lunan selästä oli maahan. Hän ei halunnut hyväksyä asiaa vielä, mutta tiesi toisaalta jossain mielensä sopukoissa, ettei jäisi ikuisesti näin lyhyenläntäiseksi pikkutytöksi. Eikä Luna kasvaisi tuosta enää senttiäkään, kuin korkeintaan vaakasuunnassa…
Äskeisestä hullaantuneesta onnistumisen riemusta oli jäljellä enää taustakaiku, kun hän talutti welshponinsa sisään talliin ja kiinnitti käytävälle sidontapuomiin. Lotte veti kypärän pois päästään ja ravisteli otsatukan irti otsastaan, kurtistellen hevoselleen.
”Miksi sinun pitää olla noin pieni?” hän sanoi syyttävästi Lunalle. ”Ja miksi minun pitää vielä kasvaa? Tai, en halua kyllä näin lyhyt olla aikuisena, mutta sitten en voi ratsastaa enää sinulla… ja meidän kun piti aloittaa kisaaminenkin oikein kunnolla.”
Hän avasi vyön ja veti satulan ponin yltä. Se oli hionnut selästään, joka näkyi ruskeaa karvaa tummempana märkänä länttinä. Hän huuhteli Lunan pesupaikalla ja talutti sitten tarhaan päivää paistattelemaan kavereidensa kanssa. Luna ravasi hitaasti kauemmas ja kävi ruohostamaan ensimmäiseen sopivaan kohtaan.
Lotte meni vielä tallin kautta viedäkseen poninsa varusteet satulahuoneeseen omille paikoilleen, kun hän jäi katselemaan yhtä karsinaa. Voikko ruuna silmäili häntä kaltereiden välistä arkana, osittain uteliaana. Lotte meni lähemmäs ja nousi varpailleen, tarjoten sormiaan nuuhkittavaksi rautatankojen raosta.
”Tst, tst, tst”, hän maiskutti. ”Tule, Fifi, tule. Haluatko jotain? Minulla on sokeria… Luna on possu, mutta täällä on vielä muutama…”
Ruuna pärskähti. Lotte kurotti uudelleen kättään karsinan sisäpuolelle tällä kertaa sokeripala sormenpäissään. Fifin korvat kääntyilivät eri tahtia eteen ja taakse epävarmoina, uumoillen voisiko häneen luottaa, vaikka toisaalta nami selvästi houkutti...
”Lotte, mitä sä touhuat?”
Lotte hätkähti ja Fifi hätkähti hänen hätkähdystään, vinkaisi hiljaa ja oli pian palannut pilttuunsa varjoon. Lotte mutristi suutaan pettyneenä.
”Sun ei hei pitäisi tehdä noin”, sanoi Kitty astuttuaan yllättäen ulos yhdestä tallikäytävän toisen puolen karsinasta. ”Tiedät sen kyllä.”
”Niin tiedän”, Lotte mutisi. ”Mutta kun se on yksinäinen… halusin piristää sitä.”
”Höpönlöpöä, ei Fifi ole yksinäinen. Sillä on monta kivaa heppakaveria, joiden kanssa temmeltää, sillä on kaikki hyvin.”
”No, miksi se on täällä sisällä, kun muut ovat ulkona?” Lotte kysyi.
”Siksi”, Kitty sanoi sujuvasti, mutta väistäen Lotten huomion.
”Se on yksinäinen, voin kertoa!” Lotte intti. Hän kääntyi katselemaan voinkeltaista hevosta, joka nyt mökötti karsinan nurkassa. ”Se ikävöi Dewniä.”
”Sinä ikävöit Dewniä”, Kitty oikaisi leppoisasti ja töytäisi kyynärpäällään kevyesti Lottea olkaan. Lotte näytti edelleen synkkää naamaa. ”Aaw… ressukka. Vastahan hän lähti! Kohta te kuitenkin näette taas, syyslomaan nyt ole niin pitkä aika.”
”Siihen on i-k-u-i-s-u-u-s”, Lotte märisi. Kitty pörrötti hänen tukkaansa, vähän samalla tavalla kuin Dewn teki hänelle, kun Charlotte oli pönttö. Se pahensi Lotten ikävää veljeään kohtaan. Kitty vain nauroi heleästi hänen kurjalle ilmeelleen ja vilkaisi sitten alas hänen käteensä.
”Hetkinen, mitä sulla on siinä? Onko tuo… sokeria?”
Lotte avasi kämmenensä. ”Joo, minä—”
”Aijaijai! Älä anna hevosille sokeria, varsinkaan kädestä ja varsinkaan lupaa kysymättä. Eikö äitisi ole sättinyt sua siitä aiheesta jo tarpeeksi?”
Lotte näytti vähän kieltä. Dewn oli monet kerrat sanonut, että Luna puri, koska Lotte antoi sille makupaloja…
”Mutta mulle sen sijaan”, Kitty jatkoi ja yhdellä nopealla liikkeellä nappasi sokeripalan ja heilautti sen suuhunsa, ”voit aina tarjota vähän nameja. Toimin silloin reippaammin.” Hän iski silmää ja jatkoi matkaansa keskitallin suuntaan.
Mutta kun Kitty oli varmasti kadonnut ja Lotte kuuli satula- tai hoitajahuoneen oven läimähtävän kiinni, hän varoituksista huolimatta avasi Fifin karsinanoven salvan ja puikahti sisään. Sanoipa Kitty tai kuka tahansa muu mitä hyvänsä, Lotte oli tasan tarkkaan varma, että Fifin alakuloisuuteen oli syynä ero ihmisestään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 134
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Dec 28, 2015 17:36:59 GMT
Noituuksia
8.10.2012
Tulevan talven oli uumoiltu olevan ankarampi ja kylmempi kuin pitkiin aikoihin. Vielä nyt sitä tosin oli vaikea uskoa, sillä hellepäiviä jatkui toinen toisensa perästä vielä lokakuussakin ja sinitaivas oli täynnä uhkeita valkoisia pumpulipilviä, joihin teki mieli päästä pomppimaan ja loikoilemaan. Lotte, joka oli hyisestä talviajatuksesta osittain innoissaan, sillä hän rakasti talvea ja paksua lumikerrosta, auttoi isäänsä laajentamaan kanalaan talvisiipeä, jotta kanoja ei tarvitsisi sulkea enää latoon. ”Meidän kanat on karaistuneita”, sanoi Raicy nauloja suupielessään ja tasapainotellessaan lautaa oikeaan kohtaan. ”Niillä on kunnon höyhenet, ei mitään untuvahöttöä niin kuin dallasilaisilla, ja ne saavat elää vapaasti. Ihan hyvinhän ne viime talvenkin ladon suojassa säilyivät, mutta jos tänä vuonna tulee oikeasti niin kylmä ,kuin on ennustettu, on ehkä jo aikakin tehdä niiden mökistä oikeanlainen.” ”Joo”, sanoi Lotte ja silitti yhtä sylissään tutisevaa ruskeaa kanaa, joka piti pientä hassua pulputtavaa ääntä jostain noiden sulkien syvyyksistä. Lottea nauratti, kun hän liikutti kanaa hitaasti ilmassa ja sen pää pysyi tarkalleen samassa kohtaa muun kehon pyöriessä. ”Laajennetaan suojaisa pesäke, joka sitten vuorataan huolellisesti heinällä, purulla ja lämpöeristeillä”, Raicy jatkoi heiluttaessaan vasaraa ja naulatessaan lautaa kiinni. Lotte laski kanan käsistään (se viipotti saman tien kahden mustan kaverinsa luokse) ja ryhtyi ojentelemaan isälleen lisää nauloja. Kukko tepasteli lähemmäs ja lehahti kanalan katolle pällistelemään heitä hieman pöyristyneenä siitä, että sen majaa nakuteltiin. ”Miten sujuu?” Alexiina kysäisi poikettuaan tallimatkalta katsomaan lähempää heidän rakennuspuuhiaan. ”Hyvin”, Raicy sanoi ja suoristi selkänsä sahattuaan lisää kasan samanmittaisia lautoja talvikanalan seinää varten. Sitten hän huudahti, irvisti ja horjahti eteenpäin, menettäen melkein tasapainonsa. Alexiina ja Lotte henkäisivät molemmat pelästyneinä. ”Mitä nyt? Isi…?” ”Raicy, mikä tuli?!” ”Ai, perhana”, Raicy ähkäisi, ”nyt meni selkä.” Alexiina viiletti tuulispäänä paikalle ja otti etukumaraisesta miehestään kiinni. ”Herranen aika, miten se tuolla lailla… istu alas, älä rasita sitä!” Hän auttoi Raicyn hitaasti ja vaivalloisesti istumaan sahausalustalle, mutta Raicy jäkitti takaisin ylös ja irvisteli kivuliaasti. Istuminen oli hankalaa. ”Venähtikö se? Vai millä lailla meni, pitääkö soittaa ambulanssi?” ”Arh, ei, kyllä se tästä”, Raicy mutisi, mutta väänsi jälleen naamaansa tuskasta. Alexiina oli levoton ja katsoi häneen tiukan huolissaan. ”Selän kanssa ei ole leikkimistä!” ”Nytkähti vähän, se menee kohta ohi—” ”Sitä pitää mennä näyttämään. Se voi olla vakavaa, selkävaivat ovat todella ikäviä!” ”Sanoin: kyllä se tästä”, Raicy toisti ärhäkästi. Hän hengitti muutaman kerran syvään. ”Lepään vain – aah! – hetken…” Lotte mutristi suutaan myötätuntoisena ja alkoi jo hieroa omaakin selkäänsä silkasta toisen kärsimyksen katselusta. ”No, mennään sitten sisälle”, Alexiina marmatti. ”Etkä sahaa enää yhtään mitään.” ”Mutta se talvikanala—” ”Nyt on lokakuu, lunta ei sada huomenna! Pääsetkö liikkeelle?” Hän piti miehestään kiinni, kun he lähtivät hitaasti talon kuistia kohti. ”Aaaargh!” Raicy karjaisi ja koetti vääntää selkäänsä ikään kuin irti särystä. ”Nyt riittää. Minä soitan heti ambulanssin, eihän tuosta mitään tule”, Alexiina tokaisi. Lotkauttamatta korvaansa Raicyn vastamutinoihin, hän harppoi talolle. Lotte jäi isänsä seuraksi pureskellen huolestuneena kynsiään. ”Sattuuko ihan kamalasti?” hän kysyi arasti. Raicyn silmät olivat kiinni ja hän hengitti pinnallisesti. ”Ei, kulta. Vähän pistää, se menee ajallaan ohi.”Tunnin päästä Raicy haettiin ambulanssilla pihalta sairaalaan. Lotte tunsi olonsa kurjaksi, sillä ambulanssien näkeminen toivat hänelle mieleen Dewnin onnettomuuden ja kuinka liivipukuiset ensiapuhoitajat olivat hakeneet tämän maastoesteradalta paareille ja kuljettaneet pois... Se näky oli piirtynyt Lotten mieleen varmasti loppuiäksi. Alexiinaa taas huolestutti; jos Raicy joutuisi vuodelepoon selkänsä takia, kuinka hänellä olisi varaa lähteä kotoa ja jättää kaikki oman onnensa nojaan seuraavan viikon Power Jumpin ranskanmatkaa varten?Raicy palasi kotiin vielä samana iltana. ”Noidannuoli”, oli kaikki mitä hän murahti ennen kuin painui nukkumaan. Alexiina laittoi sänkyyn hänen alleen kovan patjan ja auttoi tämän siihen makaamaan. Raicy vaikutti niin ärhäkältä, hiljaiselta, mutta kiukkuiselta tyytyessään alentavaan kohtaloonsa, että Alexiinakin kävi nukkumaan vaiteliaana. Lotte makasi omassa huoneessaan seepralakanoissaan ja katseli ikkunastaan seinälle muodostuvaa neliskanttista valokuviota. Häntä vaivasivat yhä muistikuvat Dewnin tapaturmasta ja niinpä hän hetken levottomana pyörittyään kurkottautui ottamaan puhelimensa esiin. Toivottavasti Dewn ei nukkuisi jo kovin sikeästi…[HASH]powerjump |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 17:42:14 GMT
♪ "These roads go up and down, up and down, down, down..."
11.10.2012
”Haloo?”
”Hei, rakas! Miten opiskelu maistuu? Millaista kaupungissa on?”
”Moi, äiti. Hyvin. Matematiikan professorilla on mielenkiintoisia teorioita ja juttuja, ja opettajat ovat ihan kivoja.”
”Hauska kuulla! Oletko ilmoittautunut jo muuhun toimintaan, pääsitkö hyvin sisälle porukkaan, vaikka aloitit myöhemmin kuin muut?”
”Joo, olen musiikkikerhossa, missä opetellaan lisää säveltämisestä ja oman musiikin luomisesta, professori Clinton ehdotti sitä. Pääsen soittamaan ensikerralla sähkökitaraa… taas pitkästä aikaa. Sitten täällä on järjestetty joku lemmikkipaja, en ihan tiedä mikä se on, mutta kävin ilmoittautumassa—”
”No, se oli kai sinulle sopiva.”
”Luultavasti, en sitten oikein muusta tiedä…”
”Onko tämä professori Clinton se mukava musiikkiopettaja, josta kerroit jo silloin aiemmin?”
”On.”
”Ja olet saanut muitakin ystäviä siellä?”
”…Mmh… Olen menossa opiston hallo—erh, juhliin.”
”Totta kai menet ja pidät hauskaa! Soitinkin itse asiassa iloisia uutisia.”
”No?”
”Tossah sai kaksospojat tänään!”
”Aijaa, hieno homma!”
”Tuskin maltan odottaa, että pääsemme näkemään heidät jouluna. Tossah ajatteli, että he pitävät nimenantojuhlat sitten siihen samaan syssyyn.”
”Se olisi kiva.”
”Sanoitko siitä vierailupäivästä, oliko se kahdeskymmenestoinen?”
”Jeah.”
”Nähdään siis silloin. Tällä kävi pieni vastoinkäyminen—”
”Mitä? Fifi?”
”Ei, tosin no… siitäkin…”
”Mitä?”
”Kun isällä meni vähän selkä…”
”Häh! Ratsastiko hän Fifillä?!”
”Mitä…? Eeeei, ei se liity siihen—”
”Vaan?”
”—mutta ei se ole niin vakavaa. Työtaakka tuntuu vain kasvavan päivä päivältä, mutta Gillianista on ollut apua tallilla.”
”Hmh, no, mitä tapahtui?”
”Ei sillä väliä, hän kertonee sitten itse. Älä sitä nyt murehdi.”
”Olit sanomassa jotain Fifistä.”
”Aah… no, ei siitäkään sinun kannata olla huolissasi—”
”Äiti.”
”No, kun, tuota… Fifi on ollut vähän levoton…”
”Millä tavalla ’levoton’?”
”Heinä ei maistu ja hermostunut. Mutta—”
”Eikö se syö?!”
”Syö. Syö, sillä on sinua vain ikävä. Niin kuin meillä muillakin!!”
”…Mmmh. Onko—ööh…”
”Niin?”
”Öh, onko… onko joku käynyt katsomassa sitä?”
”Ai ketä? Fifiäkö? Yvonne? Ei se niin vakavaa ole.”
”Ei, kun… vaikka Max? Onko hän ollut—?”
”Max? Ei, en ole nähnyt häntä. Kuinka niin, ettekö te kaksi pidä sitten yhteyttä keskenänne?”
”Noeioikeastaan…”
”Mitä sanoit? Mutta kyllä kaikki järjestyy, Lotte on ottanut Fifin asiat sydämelleen.”
”Niin varmasti…”
”Ha ha, me pidetään siitä huolta. Voit keskittyä opiskeluun, jooko?”
”Isän iloksi ja riemuksi.”
”Älähän nyt, hän on oikeasti sinusta ylpeä. Kehuskeli jo Thomasille siitä, miten hänen poikansa hommasi itsensä salaa opistoon, myöhässä, ja pääsi vielä sisään! Hänellä nyt vain on tapana aluksi näyttää hapanta naamaa kaikelle, uusille ja yllättäville asioille, mutta loppuviimein kuitenkin muuttaa mielensä. Se on nähty monta kertaa. Vai miten luulet meidän silti pyörittävän tätä hevostilaa kaikkien näiden vuosien ja nimien ja maiden jälkeen!?”
”Joo… heh, niinpä.”
”No, nyt jätän sinut rauhaan, että ehdit keskittyä omiin asioihisi. Isäsi varmaan soittaa viikonloppuna vielä. Muistitko, että me lähdetään Lotten ja Kittyn kera Ranskaan ensi viikolla?”
”Ai niin, Power Jump –kilpailut! Soittakaa sitten miten meni.”
”Siltä et varmasti välty. No niin, hei hei, rakas!”
”Hei. Sano terveisiä…”
”Sanon. Heippa!”
–Beep–
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 28, 2015 17:56:29 GMT
Ranskalaisia ja arabialaisia 15.10.2012 Pilvet näyttivät sitäkin jännittävämmiltä ja kiehtovammilta, kun niitä katseli ylhäältä päin.
Miten kauniisti valo sai ne muistuttamaan satumaailmaa ja siellä täällä raoista pilkahtelevat tummat läikät vettä tai tummanvihreää maata olivat kuin toinen ulottuvuus! Olisipa ihana osata lentää...
Lotte istui kiemurassa penkillään nenä liiskana pienessä pyöreäkulmaisessa ikkunassa ja tuijotti silmät suurina auringon kultaaman pilvimaton pehmeästi kumpuilevaa pintaa, joka jatkui ja jatkui niin pitkälle vaaleanpunaisen, persikan ja sinisen sävyttämän taivaan horisonttiin, kuin vain silmä jaksoi katsoa.
”Kitty, katso! Tuolla menee toinen lentokone!”
”Öyrh, ei kiitos.”
Lotte vilkaisi Kittyyn, joka istui selkä suorana, leuka kohotettuna ylös ja kasvoillaan erikoinen ilme, joka muistutti sitä, kuin hänellä olisi suussaan jotain happamanmakuista.
”Mitä nyt? Näytät hauskalta.”
”Hauskalta? Sekö on ensimmäinen adjektiivi, joka sulle tulee mieleen? Vakuutan, että tunnen oloni kaikkea muuta kuin hauskaksi”, Kitty älähti ja puristi kaksin käsin istuimensa käsinojia.
”Ei me enää nousta.”
”Täällä – on – turbulenssia”, Kitty mutisi yhteen puristettujen hampaiden välistä, kun lentokone teki jälleen pompahduksen tyhjän päällä, joka tuntui muljahduksena vatsanpohjassa. Lottesta sekin oli hauskaa.
”Sehän tuntuu kivalta! Mutta maisemat ovat huikeita, jäät paitsi auringonlaskusta!”
”Hurmaavaa”, sanoi Kitty hiljaa ja sarkastisesti, silmät ummistettuina. ”Lentäminen on fine niin kauan, kun mennään tasaisesti, mutta ilmakuopat…” Hän värähti ja irvisti, kun kone kurvaisi taas heidän allaan.
Lotte katseli taas ikkunalasinsa läpi ja kuvitteli, miltä tuntuisi ratsastaa pilvien päällä… Ehkä siellä laukkasivat juuri heidän edesmenneitä hevosiaan, kuten Feikki.
Lentomatka Kanadasta Ranskaan oli ollut auttamattoman pitkä, ja vaikka Lotte oli pitkän aikaa ollut viehtynyt ikkunastaan avautuvista maisemista, lopulta hänkin kyllästyi. Etenkin meren yllä ja pilvien väistyessä, jolloin katseltavaa ei ollut muussa, kuin loputtomassa sinertävässä, väräjöivässä allaan avautuvassa lattiassa. Ruoka oli pahaa, niskat menivät jumiin nukkuessa, ilmastointi oli liian kylmä ja television elokuvat olivat sitäkin pitkästyttävämpiä. Sitä paitsi heillä ei oltu koskaan pahemmin töllöä toljoteltu, ja niin sanoakseen Charlotte ei ymmärtänyt massaelokuvien päälle. Päinvastoin, kuka sellaista kuraa jaksoi tosissaan katsella?
Kun he lopulta yli kahdentoista tunnin lentomatkan jälkeen vihdoin ja viimein laskeutuivat Ranskan maankamaralle Pariisin lentokentälle, pääsivät läpi karanteenista ja tarkastuksista ja Buukin uudelleenlastauksesta hevoskuljetusautoon, jonka he olivat tilanneet, he ottivat suunnakseen L’amour aux Chevauxin.
Lotte oli niin kuitti, ettei muistanut siitä osasta matkaa juuri mitään ja passitarkastuksetkin olivat menneet kuin sumussa, ja hän nukkui tuhisten onnellisena kissankerällä auton takapenkillä.
”Lotte, herätys.”
Lotte avasi toisen silmänsä. Kirkas aurinko paistoi suoraan auton tuulilasista sisään. Auto eteni tasaista vauhtia eteenpäin suoraa, tyhjää tietä molemmilla puolillaan pelkkiä laakeita peltoja, eikä paljon muuta.
”Huomenta. Kohta ollaan perillä.”
Lotte nousi istumaan, venytteli puutunutta jalkaansa irvistellen ja oli pian täysin virkku. He olivat tehneet ainakin miljoonatoista pysähdystä; tarkastaneet Buukin voinnin vähän väliä, syöttäneet ja juottaneet sen sekä kävelyttäneet lyhyesti; ja Lottesta tuntui, ettei matka päättyisi koskaan ja hän ehtisi vanheta ainakin keski-ikään saakka ennen kuin saisi kuulla nuo ihanat sanat. Hän oli jo valmiiksi sekaisin päivistä ja kellonajoista aikaerojen vuoksi.
”Minulla – on – hirveä – nälkä.”
”Niin meillä kaikilla. Koeta kestää. Tuossa on banaani”, Alexiina sanoi hellästi, vaikka näytti itsekin matkasta riutuneelta, ja heitti olkansa yli banaanin Lotten syliin.
L’amour aux Chevauxin omistaja, Huttis, oli Alexiinan vanhoja tuttuja. He olivat jo pitkään tehneet yhteistyötä hevospiireissä ja erityisesti Kings Ridersin suhteen, sillä Huttis oli seuran ranskalaisten ja Suomessa suomalaisten ratsastajien vastuuhenkilö. LAC oli suursiittola ja kilpatalli, joka toimi kahdessa toimipisteessä Suomessa ratsuponien ja suomenhevosten osalta, sekä muiden rotujen osalta Ranskan Auvergnessä, Issoiressa. Se oli maailmalla paljon mainetta niittänyt ja nimellisesti tunnetuksi tullut laadukkaista kasvateistaan ja menestyneistä hevosistaan.
Tila olikin valtava. Kun tyhjät aromaat olivat vaihtuneet äkkiä aidattuihin laidunmaihin, Lotte käsitti vain jonkin aikaa myöhemmin, että se kaikki kuului osana LAC:iin. Ja maatahan piisasi varmasti kilometri tolkulla! Vasta vielä kunnon matkan verran ajettuaan eteenpäin he lopulta kääntyivät tielle, joka johti lähemmäs suurien rakennusten muodostamaa siistiä tilaa.
Talli oli isoin, mitä Lotte oli koskaan eläissään nähnyt. Hän oli ensi näkemältä aivan varma, että sinne mahtui ainakin tuhat hevosta.
Tummanruskeatukkainen eksoottisen näköinen nainen tuli heitä heti tallipihalla vastaan viitaten kädellään autoa ajamaan oikeaan paikkaan, ja jostain ilmestyi kasa ammattitaitoisen oloisia hevosenhoitajia valmiina auttamaan tarvittaessa.
”Alexiina, soyez la bienvenue”, Huttis sanoi ja hän ja Alexiina vaihtoivat tavanmukaiset poskisuudelmat. ”Tervetuloa Ranskaan. Olette varmaan väsyneet matkasta. Veronique opastaa teidät sisään, me huolehdimme hevosista.”
”Kiitos kertaa miljoona”, Alexiina huokaisi, ”mutta haluan ensin itse nähdä, että Buuki on kunnossa. En saa muuten levättyä.”
Kun maha oli täynnä, energiaa taas tarpeeksi ja olo puhdas suihkun ja vaihtovaatteiden jälkeen (Charlottella oli oma huone!), hän juoksi heti ulos tutkimaan paikkoja. Hän suunnisti ensimmäisenä laitumille, sitten talleille ja kävi kiihkeänä läpi karsinan toisensa perään. Erityisen paljon hän ilahtui Kings Hooliganin ja Kings Zalzibarin näkemisestä, ne kun olivat äidin kasvatteja.
”Bonjour”, sanoi makeantäyteläinen ääni Lotten takaa, kun hän oli kurkkimassa Zalzibarin karsinaan. Ruskeasilmäinen ja paksukulmainen poika, ehkä kolmen- tai neljäntoista ikäinen, seisoi niin lähellä, että Lotten täytyi vaistomaisesti astua askel kauemmas. Poika oli pukeutunut siististi kauluspaitaan ja punamullanruskeaan nappiliiviin, erikoisella tavalla melko vanhanaikaisesti. Voimakkaiden karkeanoloisten kiharoiden seassa oli kullankeltaisena himmeästi kellertäviä raitoja ja niiden päälle vedetty harmahtava kangasbaskeri.
Poika hymyili leveästi.
Lotte ei osannut sanoa mitään, ja vasta hetken töllistelyn jälkeen hän tajusi, että pojan käsi oli ojennettuna häntä kohti tarjoten kummallista tikkukaramellia.
”Tiens!” tämä sanoi rohkaisevasti. Lotte otti sen hämmentyneenä vastaan. Karkki oli muovisen läpinäkyvän kuplan sisässä ja kotelon pohjassa oli nappi, jota painamalla kupla avautuisi, jolloin tikkari paljastuisi sen sisältä.
”Onko tämä minulle?”
Poika nyökkäsi innokkaasti. Lotte painoi nappia. Kupla aukesi, kuului kova poks ja tikkari poksahti äänekkäästi jättäen jälkeensä vain punertavaa savua, joka leijaili ilmassa. Niin Zalzibar, kuin Lottekin pelästyivät, ja ori potkaisi karsinansa seinää.
”A vos souhaits!” poika huudahti samassa ja nauroi omalle vitsilleen niin, että herskyi. Lotte näki hänellä jopa yhden kultaisen hampaan.
Lotte ei pysynyt kauaa äimistyneenä. ”Mitä tuo oli olevinaan? Se ei ollut yhtään hauskaa!”
Poika vain nauroi kaksinkerroin, suoltaen ulos jotakin nopealla ranskalla, ja Lotten korviin se kuulosti kyllä pilkalliselta. Lotte tuli hetki hetkeltä vihaisemmaksi sitä katsellessaan ja, kun tuo ärsyttävä poika ei ollut tulla tolkkuihinsa, hän pudotti nyt tyhjän karamellikotelon kärkevästi tallikäytävän lattialle tämän jalkojen juureen ja kääntyi nokka pystyssä ympäri.
”Ha ha… Oi! Vous, là-bas! Attendre jusqu’à—!”
Lotte oli ehtinyt jo melkein ulos asti, kun poika juoksi hänen peräänsä. Hän tahdisti kävelynsä rinnakkain Lotten kanssa ja kohotti taas maasta poimimaansa tyhjää muovikarkkikoteloa. ”Est-ce que tu aimes?”
”En puhu ranskaa”, Lotte totesi kirpakasti. Hän oli kyllä lukenut ranskaa jonkin verran koulussa Saksassa, mutta unohtanut jo kaiken.
”D’où venez-vous?”
”Lopeta seuraaminen. Me emme ole ystäviä.” Lotte kääntyi vasempaan, poika tuli perässä. Lotte kääntyi oikealle, poika teki samoin. Lopulta Lotte pysähtyi äkkiarvaamatta. Poikakin pysähtyi, matkien hänen eleitään ja liikkeitään ja jopa ilmeitään, jotka tosin olivat karkean huono kuvaus Lotten kasvoilla varmasti kuvastuvasti närkästyksestä.
Kun Lotte kääntyi vihaisena häneen päin, pojan iloisesti hymyilevät ja kirkkaat tummat silmät välkähtelivät vekkulimaisina.
”Älä matki minua! Ja se tikkari, se oli ilkeästi tehty”, Lotte torui. Poika mutristi suutaan sympaattisesti hänen äänensävylleen. Lotte avasi suunsa huomauttaakseen, että hänestä poika oli erittäin epäkohtelias ja, että hän menisi kyllä kohta kantelemaan tästä, ellei tämä jättäisi Lottea rauhaan, kun hänen katseensa kiinnittyikin johonkin. Siihen asti vain joksikin kultaiseksi ompeleeksi luulemansa kuvio pojan liivin pieluksessa olikin itse asiassa lähempää tarkasteltuna KGR:n merkki.
”Kuulutko sinä Kings Ridersiin?” Lotte henkäisi hämmästyneenä, unohtaen ärtymyksensä.
”Oui”, poika nyökkäsi.
”Ratsastatko kilpaa?”
”…Oui?”
”Onko sinulla oma hevonen?” Lotte kysyi yhä innostuneempana. ”Täällä?”
Poika nappasi häntä kädestä ilman mitään ennakkovaroitusta ja lähti juoksuun. He juoksivat tallialueen läpi väistellen ihmisiä, jotka viheltelivät ja hyräilivät itsekseen ja nauroivat yhdessä talutellessaan tai ratsastellessaan hevosia ja hoitaessaan talliaskareitaan. Kaikki tuntuivat täällä olevan niin hyväntuulisia ja iloisia.
Poika pysähtyi laitumen laidalle ja, yhä pitäen kiinni Lotten kädestä nosti sen huulilleen vislaten oman etusormensa ja peukalonsa välistä. Lotte kohotti toista kulmaansa, mutta tuskin ehti kulua hetkeäkään kauemmin, kun kaukaa jo ravasi kuparinruskea arabialainen täysverinen heitä kohti.
Lotte oli ällikällä lyöty.
Hevonen oli kerrassaan upea. Sen jouhet olivat kultaiset ja oranssinruskea karva säihkyi niin paljon, ettei Lotte ollut koskaan nähnyt minkään hevosen kiiltelevän sillä lailla. Se liiteli kuin perhonen heitä kohti pää korkealla ja silmät täynnä elämäniloa ja uteliaisuutta, pysähtyen aivan aidan tuntumaan ja kurottaen sievän siron päänsä ylimmän lankun yli pojan kosketettavaksi. Poika rapsutti sen turpaa, kehuen tammaa ranskaksi, ja sitten tökkäsi tätä tarkasti sierainten väliin hellästi etusormellaan.
Lotte ei saanut hevosesta silmiään riistetyksi, vaikka olisi yrittänyt. Se oli ehdottomasti kaunein olento koko maan päällä. Lotte oli niin uneksuvan näköinen tammaa tuijotellessaan, ettei huomannut kuinka poika katseli häntä samoin hempeästi ihannoiden.
”Elle s’appelle… Rêve…”
”Se on niin kaunis”, Lotte huokaisi ja kurotti kättään tammaa kohti. Hän sai sipaistuksi samettisinta turpaa, jota oli eläissään silittänyt. ”Se on maailman kaunein hevonen. Olen niin kateellinen.” Lotte mietti omaa pullaponiaan kotona, purevaa ja luimistelevaista Lunaansa, jonka karva oli alkanut pörhistyä. Luna oli yhtä kaukana tämän arabin silkinkiiltelevästä karvapeitteestä, kuin kuu oli auringosta.
Äkkiä poika kumartui ja sukelsi aidan ali. Lotte jäi jälleen häkeltyneenä jälkeen, seisomaan aidan toiselle puolen. Poika kiipesi sisäpuolella aidan lankulle heilauttaen siitä itsensä noin vain tamman selkään. Hevonen nosteli etujalkojaan niin äänettömästi ja keveästi, että oli vaikea uskoa sen olevan oikeasti satoja kiloja painava olento, eikä suinkaan keveä kuin perhonen. Kuului vain pehmeä maiskaus ja arabi käännähti puolipiruetilla ympäri. Poika laukkasi sen kanssa kauemmas laidunniitylle ilman mitään ohjia tai apuvälineitä, pitäen kiinni vain hevosen hiuksenhienosta harjasta.
Ja pian Charlotte todisti näkymää, joka tulisi painumaan ikuisesti hänen mieleensä, näkyä, joka oli kuin transsimatka. Pojan ja hevosen yhteensulautuvat liikkeet olivat kuin lumottua tanssia; he esittelivät Lottelle laukanvaihtoja, pohkeenväistöjä ja liikkumistaan eri askellajeissa ratsastajan pitämättä kiinni mistään, kädet levitettyinä sivuilleen ilmaan. Hän ohjasi hevostaan ainoastaan painollaan ja joillakin niin hienoisilla eleillä, ettei niitä ulkopuolinen voinut erottaa.
Kuin he olisivat olleet yhtä olentoa, lukeneet toistensa ajatuksia.
Lotte oli kuolla kateuden määrästään.
Tamma laukkasi hitaasti takaisin aidalle, pysähtyi suoraan laukasta ja poika hyppäsi alas hentoisesti, mutta jäntevästi kuin balettitanssija. Hän vain sipaisi hevostaan lautasilta ja se lähti käyskentelemään vapaana poispäin. Poika ponnisti aidalle, nojasi käsivarsiinsa varpaankärkiään pyöritellen ja hymyili Lottelle omasta mielestään varmasti mitä hurmaavimmin, yhtä kirkkaasti kuin arabialaisen täysverisensä karva kiilsi Ranskan auringon alla.
Lotte siristi silmiään. Sanomatta mitään hän kohautti vähän olkiaan ja lähti kävelemään pois. Oli pojan vuoro jäädä äimänkäkenä aidalle kököttämään.
Lotte käveli pikakävelyä takaisin tallipihalle päin ja yritti taistella voimakasta kateuden ja alemmuuden tunnetta vastaan, joka möyri hänen vatsassaan. Poika oli tylympi, kuin olisi uskonutkaan! Mahtaileva, kerskaileva, lahjakas, taatusti sikarikas…
”Où vas-tu… lovely one?”
Lotte säpsähti hieman, muttei pysähtynyt. Poika oli juossut hänet kiinni, kiersi nyt hänen eteensä ja esti hänen kulkunsa eteenpäin. ”Miksi sinä mennä pois?” poika kysyi hieman paksulla, korostetulla englannilla.
”Ai, osaat sittenkin puhua”, tokaisi Lotte tylysti. Hänen vihainen ilmeensä muuttui suruksi ja ahdingoksi. Poika kallisteli päätään ihmetteleväisenä ja viattomana. ”En minä… kun minä…”, Lotte änkytti, eikä tiennyt itsekään mitä yritti sanoa. Sitten hän taas kimpaantui. ”Äh, päästä ohi!”
”Non”, sanoi poika ja astui eteen aina, kun Lotte yritti ohittaa hänet. Lotte yritti nopeita harhautuksia, mutta silloin poika otti häntä olkapäistä ja pussasi suoraan huulille. Täysin järkyttyneenä moisesta, Lotte jähmettyi aloilleen silmät selällään.
Sitten hän tokeni.
”Hyi, YÖK!” hän huudahti ja alkoi pyyhkiä suutaan hihallaan. ”Suoraan suulle! Yäääh!”
Poika vilkutti hänelle vekkulisti silmillään. ”De rien, lovely one.”
”Olet äl-lö-tys”, Lotte tavasi selvästi ja ytimekkäästi, jottei viesti varmasti jäisi epäselväksi kielimuurinkaan taakse. Hän astui ohi ja käveli jonnekin päin, mutta poika oli sinnikäs kuin iilimato, ja liittyi jälleen hänen seuraansa.
”Nimi sinun?” tämä kysyi.
”En kerro.”
”Sitten sanoa: Oiseau.”
”Ei.”
”Pieni ja hyökkäänä, sinä. Lintu.”
Lotte tirskahti ilkeästi. ”Se on hyökkäävä, eikä hyökkäänä. Ja ei käy.”
Poika ei ottanut kuuleviin korviinsa, vaan hymyili sokerista hymyään tyytyväisenä, kuin paksu kotikissa liinavaatekomerossa.
”Mistä Oiseau?”
”Ole hiljaa. En ole mikään Oisua!”
”Ei surullinen, Oiseau.”
”Argh! Olet niin ärsyttävä!”
”Kyllä, Oiseau.”
”Hyvä on! Se on Charlotte, okei? Ei mikään Osuina. Jätätkö nyt minut rauhaan?” Lotte risti käsivartensa ja katsoi poikaa tuimasti.
”Charlotte. Kuningattarien nimi.”
Lotte pyöräytti silmiään ja kätki sitten nopeasti kasvonsa, jotta hänen suupieliään nykivä salaa mieltynyt hymy ei olisi paljastanut häntä.
Silloin roteva mustapartainen mies huusi jotakin ranskaksi tallin suunnalta. Poika pysähtyi ja valpastui, eikä hymyillyt enää aivan yhtä maireasti. Huuto toistui, kovempaa ja tiukemmin. Poika vastasi kutsuun jotakin, ehti ottaa pari juoksuaskelta miehen suuntaan, kunnes kääntyikin nopeasti takaisin.
”Je t’aime, lovely one”, hän sanoi ja muiskautti suukon Lotten poskelle. Se jäi siihen kihelmöimään ja lämmittämään vielä pitkäksi aikaa.
”Mutta… entä sinun nimesi—?” Lotte aloitti. Hän katsoi pojan perään, kun tämä juoksi pois miehen luo ja katosi sitten tämän taluttamana pois näkyvistä.
Lotte nosti kätensä punastuneelle poskelleen. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 28, 2015 18:04:36 GMT
Power Jumper 17.10.2012 Maneesi oli iso kuin parkkihalli ja täynnä lämmitteleviä ratsukoita. Klassinen musiikki humisi etäisesti taustalla, valmentajat opastivat ratsastajia ja hevoset puuskuttivat ja satulat nirisivät.
Lotte istui siistissä, vaaleaksi maalatussa katsomossa ja seurasi katseellaan ruunikkoa hevosta suurten valkokivisten pensasruukkujen väleistä. Vielä joku päivä hänkin ratsastaisi niissä kilpailuissa omalla hevosellaan, omalla arabialaisellaan, ja luonnollisesti totta kai voittaisi kaikki.
”Bonjour”, kuului tuttu makeantäyteläinen ja kypsä ääni, tervehdys jollekulle toiselle. Se sai Lotten heti nostamaan katseensa. Jonkin matkan päähän hänestä oli katsomoon tullut istumaan sama Lottea ärsyttänyt ranskalaispoika ja liittynyt kahden tirskuvan tytön seuraan. Poika katsoi kerran suoraan Lotteen päin, muttei osoittanut eleelläänkään, että tuntisi tämän.
Lotte tunsi harmistuksen paisuvan sisällään, kuin ilmapallo.
Tytöt purskahtivat keskenään nauramaan vilkkaan ranskankielisen lärpätyksensä välistä, ja Lotte vilkaisi kaukaakin heihin ylenkatseellisen halveksuvasti; sen ilmeen hän oli imitoinut Meredithiltä. Hän olisi halunnut päästä lähemmäs poikaa puhuakseen tälle, muttei saanut siihen tilaisuutta.
Äidin hevonen oli hyvällä ja lennokkaalla tuulella, niin Kitty kertoi Lottelle, mutta se ei silti sillä kertaa riittänyt Buukin osalta sijoituksiin.
”Pääasia on, että se teki parhaansa”, Alexiina sanoi nyppiessään valkoisia hansikkaita käsistään Kittyn taluttaessa oriita talliin suorituksen jälkeen. ”Eiköhän tästä jäänyt sille nyt hyvä muisto viimeisestä kilpailusta.” Hän taputti Buukia lautaselle. ”Lotte, hakisitko minulle vettä?”
Kun Lotte meni täyttämään äitinsä vesipulloa, hänen katseensa kiinnittyi kauniiseen hevoseen eräässä karsinassa. Karsinan ovi oli auki ja sieltä häntä tapittivat meripihkaisen kirkkaat silmät, jotka kuuluivat ranskalaispojan upealle arabialaiselle. Joku hevosenhoitaja oli juuri puhdistamassa tamman kavioita ja karsinan vieressä seisoi ikään kuin vahdissa kookas, harmaapukuinen ja mustapartainen mies.
Lotte käveli kuin ohimennen mahdollisimman hitaasti karsinan ohi nähdäkseen paremmin. Karsinan ovessa luki ranskaksi kieltoja ja huomautuksia, mutta sen verran Lotte osasi ranskaa, että ne ainakin kielsivät asiattoman oleskelun hevosen lähellä. Johan oli!
Tamman nimi oli painettu kaunofontilla.
Alhha el Reviye.
”Äiti…”, Lotte aloitti ojentaessaan täytetyn vesipullon äidilleen, mutta Alexiina ei ehtinyt kuuntelemaan. Hän puhui jonkun toisen naisen kanssa kilpailuista, nauroi äänekkäästi ja nyökkäili, haroi hiuksiaan takaisin pinnien taakse eikä ehtinyt kiinnittämään Lotteen huomiota.
Niinpä Lotte meni Kittyn luo.
”Kitty, miksi tuolla on yksi hevonen, jonka karsinan vieressä seisoo mies?”
”Missä seisoo mies?” Kitty ei kuullut kunnolla irrottaessaan juuri Buukia ketjuista. Lotte väisti, kun hän talutti hevosta kohti pesupaikkaa. Talli oli tupaten täynnä hevosenhoitajia, jotka joko valmistelivat tai hoitivat pois kisaavia ratsuja, ja siellä sai olla tarkkana kulkiessa.
”Miksi—?” Lotte aloitti taas, muttei ehtinyt toistaa kysymystään, sillä joukkio koppavan näköisiä ratsastajia pitkien piiskojen kera nenät yhtä lailla kattoa kohti tukkivat hänen kulkunsa, eikä Kittyltäkään näyttänyt liikenevän aikaa vastailla hänen ihmettelyihinsä.
Äiti jäi odottelemaan tuloksia luokastaan, joten Lotte palasi väijymään arabialaisen karsinan lähimaastoon. Hän oli odottelevinaan jotakin tyhjän karsinan pielessä, vilkuillen tarkkaavaisesti aina silloin tällöin kohti Rêven pilttuuta.
Hetken päästä hevosenhoitaja tuli ulos karsinasta, mutta hän olikin iäkkäämpi nainen. Tämä käveli pois ja harmaapukuinen mies siirtyi seisomaan karsinan oviaukon eteen katsellen tallikäytävällä oikeaan ja vasempaan. Hän katsahti Lotteen, joka nopsasti nosti oman katseensa kattoon ja yritti tekeytyä mahdollisimman välinpitämättömän tai muuten vain harmittoman oloiseksi.
Niinpä hän hätkähtikin aika tavalla, kun joku yhtäkkiä puhutteli häntä.
”Väistä, tyttö!” Mies kilpailuasussa rutisteli hänelle kulmiaan perässään suurikokoinen puoliverinen. Lottelta vei hetken tajuta, että hän seisoi juuri sen karsinan edessä, jonne hevonen oli tulossa.
”Anteeksi”, Lotte mutisi ranskaksi ja hypähti sivuun.
Ja silloin ranskalaispoika ja katsomon kaksi tyttöä sekä jostain ilmestynyt toinen harmaapukuinen mies kävelivät tallin ovien suunnalta kohti arabialaisen karsinaa. Lottella oli kiusallinen tunne, että hän oli jatkuvasti jonkun tiellä seisoskellessaan siinä ratsastajien ja hoitajien tien tukkeena. Joku taisikin saksaksi murahtaa hänelle vihaisesti, että menisi siitä muualle notkumaan, joten Lotte siirtyi pari karsinaa lähemmäs Reveä.
Miehet keskustelivat nyt matalasti keskenään, ja tytöt taas kikattelivat päät yhdessä. Lotten ranskalaispoika näytti kummallisen tylsistyneeltä ja ilmeettömältä, täysin erilaiselta kuin silloin, kun hän oli kieppunut Lotten kiusana. Hän kävi karsinassa ja tuli pian takaisin, ja pian saapui takaisin myös arabialaisen hevosenhoitajana toimiva nainen mukanaan satula, suitset ja suojat. He puhuivat jotain, Lotte ei hälinän yli kuullut sanaakaan, ja nainen astui karsinaan varusteiden kera pojan jäädessä seisoskelemaan etäämmälle itsekseen.
Vasta silloin Lotte tajusi, että tällä oli valkoiset ratsastushousut jalassa. Oliko hänkin ottamassa osaa Power Jumpiin?
”Hei”, Lotte sanoi heikolla äänellä sydän jyskyttäen rohkaistuaan mielensä ja katsottuaan, että siinä oli viimein hänen hetkensä päästä pojan puheille. Poika kääntyi kulmat koholla puolittain hänen suuntaansa, loi Lotteen ikävystyneen ja vain lievästi yllättyneen ilmeen.
”Nous nous connaissons…?”
Lottea alkoi jostain syystä taas vimmatusti kiukuttaa.
”Vastaa nyt ihan suoraan ja rehellisesti, ilman temppuja”, hän käski. Pojan silmät suurenivat hämmästyksestä. ”Ensinnäkin, mikä sinun nimesi on?”
Toinen harmaapukuinen mies huomasi heidät siinä vaiheessa ja murahti jotain ranskaksi, astuen askelen eteenpäin. Poika nosti kätensä ylös ja pudisti tälle päätään. Sitten hän kääntyi takaisin Lotteen päin ja hymyili, mutta hymy oli kaukana aiemmasta; se oli vähän ilkeää ja aika omahyväistä.
”Je ne parle pas anglais”, hän väitti.
”Puhutpas!” Lotte kivahti. ”Ihan siedettävästi ja ymmärrettävästi.”
Poika katsoi häntä jo kiinnostuneempana, lähes ovelana. Lotte piti pokkansa.
”Théodore Lionel Duvell”, poika sanoi lopulta ja jäi tarkkaamaan Lottea, kuin odottaen jotain tiettyä reaktiota nimen kuulemisesta.
”Hauska tutustua, Théodore mikäoli, minä olen Charlotte Gabriella Center”, vastasi Lotte tekoasiallisen kohteliaasti ja ojensi kättään. Poika katsoi sitä sekä huvittuneesti, että halveksuen, mutta otti siitä kuitenkin lopulta kevyesti kiinni. Hänen kädenpuristuksensa oli kylmä ja lyhyt. ”Toisekseen, minkä takia et tervehtinyt minua aiemmin ratsastushallissa, vaikka—?” Lotte vaikeni, sillä poika oli jo kääntynyt poispäin kesken hänen lauseensa, äkkiä täysin välinpitämättömänä ja ikään kuin kaiken kiinnostuksensa häneen menettäneenä.
Kuinka töykeää!
Lotte jäi seisomaan suu auki. Kukaan ei ollut koskaan sivuuttanut häntä yhtä epäkohteliaasti! Hän oli kerrassaan sanaton pöyristyksessään. Poika oli kuin aivan eri ihminen, mutta kuinka se olisi mahdollista?
Théodore siirtyi täysin viileästi nyt tyttöjen seuraan, jotka hihittelivät kämmeniinsä ja loivat Lotteen pilkkaavia, vahingoniloisia silmäyksiään. Lotten poskia sekä korvia kuumotti, silmiä kirveli. Hän kääntyi pois ja vain vaivoin kykeni pitämään itsensä koossa, ettei olisi rauennut juoksuun ja murtunut kyyneliin. Hän suuntasi suoraan äitinsä luo, joka edelleen jutteli parin muun ratsastajan kanssa, kietoi sanaakaan sanomatta käsivartensa tämän vyötäisen ympäri ja alkoi nyyhkiä äidin ratsastuspaitaan.
”Mikä hätänä, Charlotte?” Alexiina kysyi huolestuneesti ja silitteli levottomana hänen haaleanruskeita suortuviaan. He siirtyivät sivummalle ulos tallista ja Alexiina kyykistyi alas. ”Mitä tapahtui? Kerro minulle.”
Lotte pudisti päätään ja kertoi sitten, että poika, jonka hän oli tavannut pari päivää aiemmin, oli nyt käyttäytynyt tylysti ja, kuin ei Lottea tuntisikaan. Alexiina kuunteli vaiti myötätunnon ryppy kulmakarvojen välissä.
”No, se oli erittäin epäystävällisesti tehty”, hän totesi. ”Mutta unohda moinen, noin epäkohteliaisiin ihmisiin ei kannata uhrata omaa arvokasta aikaansa ja huomiotaan. Hän ei tiedä mitä menetti, kun torjui sinun seurasi.”
Lotte ei vastannut, vaan kuivaili silmiään hihaansa. Hän ei ollut kertonut äidilleen tarkalleen ihan kaikkea. Alexiina ravisti hellästi Lotten poskea.
”Mennäänkö katsomaan loppuluokkia, vai haluaisitko mieluummin mennä jo syömään?”
Lotte oli niin loukattu, ettei halunnut mennä seuraamaan Théodoren ratsastusta. Ei, vaikka se kaunis arabialainen olisikin varmasti liidellyt esteiden yli koreasti kuin joutsen.
”Syömään”, hän mumisi tukkoisella nenällään, ja äiti saattoi hänet suojelevaisesti kättään hänen harteillaan pitäen kohti majataloa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 18:12:07 GMT
Perhe on pahin
18.10.2012
Dewn oli pitänyt itsensä keskittyneenä opiskeluun saadakseen muut kiinni ja vältteli niin paljon kaikkea muuta sosiaalista toimintaa, kuin mahdollista. Valitettavasti eläminen samassa huoneessa kahden muun pojan kanssa edellytti väkisinkin edes jonkinlaista vuorovaikutusta, ja alun vastustelun jälkeen Dewn oli lopulta taipunut kohtaloonsa sietää Zackin ja Seanin pakollista seuraa.
Mutta toisaalta, Dewn oli ajatellut tunnettuaan huonetoverinsa nyt pari viikkoa, kyllä heihin tottui. Ja mitä enemmän hän oleili heidän seurassaan heidän huoneessaan, sitä enemmän Dewn oppi hyväksymään heidän erilaisuutensa; Zack oli joskus ihan hauskakin ja hänen aikeensa olivat aina vilpittömät, kun taas Sean oli rento ja huolehti vain omista asioistaan jättäen Dewnin henkisesti rauhaan, mikä sopi Dewnille erinomaisesti.
Dewn kuuli heidän sekä Samin keskustelevan oleskeluhuoneessa väliseinän takana, nappasi ohimennen oman nimensä ja jäi vain sen verran korva höröllään heiltä piiloon, että saattoi tietää mihin yhteyteen hänen nimensä oli tipautettu.
”—ja se on fakta se.”
”No jaa… enpä tiedä…”
”Hiljaa, Sean. Se on päivänselvää. Se suorastaan haisee hänestä. Hän käyttää voimakkaampaa partavettä, kuin Zack.”
”Ai Hips Gang Maximea? Se on hyvä merkki!”
”Vain ’sellaiset’ ihmiset käyttävät sitä. Minä tiedän nämä asiat.”
”Tiedät mitkä?” Dewn astui esiin ja hymyili levollisen uteliaasti, katsoen yleisesti heitä kaikkia, mutta erityisesti Samia, jonka tutiseva pullanaama vaipui hiljaisen ylpeyden saattelemana kokoon hänet nähdessään. Zack kohahti niin koomisesti, että Dewniä vähän huvitti. Hän ei jaksanut nyt edes niin paljoa välittää, että hänen kollegekaverinsa olivat juuri narahtaneet esimerkillisesti juoruilusta hänen selkänsä takana. ”Ja mitä ovat ’sellaiset’ ihmiset?”
”No kuule—”
”Olemme päättäneet halloween-juhlan teeman!” Zack keskeytti reippaasti ja läiskäisi käsivarrellaan Samia kasvoihin. Oliko se ollut vahinko vai tahallinen teko hiljentääkseen hänet, Zackin tapauksessa siitä ei voinut olla varma. Hän, kun oli joskus oikeastikin tumpelo.
Zack ponnisti ylös ja kiersi Dewnin taakse, laskien kätensä tämän harteille ja painaen hänet istumaan alas sohvalle.
”Ahaa? Eikö se ole ilmiselvää, kun kyseessä on halloween?” sanoi Dewn kulmiaan kohotellen.
Zack nauroi teennäisesti hönkäillen ja taputteli häntä olalle. ”Heh heh, hauska mies tämä. Minä ajattelin pukeutua Rick Grimesiksi – zombina tietenkin. Mitäs sanot?”
”Ööh—”
”Ole hiljaa, Zack. Kaikki eivät ole tuollaisia nörttejä, kuin sinä”, Sam näpäytti. Zack mutristeli suutaan.
”Mitä sä aiot, Dewn?” kysyi Sean laiskasti. Hän oli seurannut kaikkea suuret sammakonsilmänsä vain puolittain auki, täysin raukeasti ja kiihkottomasti.
”En ole vielä miettinyt niin pitkälle. Ajattelin haisunäätää, mutta ehkä Sam ei pitäisi siitä.” Dewnin ei tarvinnut katsoa tyttöön tietääkseen, että tämä loi häneen heti pitkän ja piikikkään villisian katseensa.
Dewn oli sinä päivänä hyvällä tuulella. Hänestä alkoi vihdoin tuntua, että hänen elämänsä olisi sittenkin oikeassa suunnassa ja jotain tärkeää tulisi pian tapahtumaan. Pahimman koti-ikävävaiheenkin mentyä ohitse hän oli oppinut jo koulun tavoille ja liikkumaan soljuvasti kampusalueella, eikä edes Samin happamuus saisi häntä tänään pois luottavaisesta mielentilastaan.
Zack pomppasi taas ylös, kuin vieteriukko ja suuret huopahelmet heilahtelivat puolelta toiselle hänen tapettikuvioisen kauluspaitansa päällä.
”Starbucks?” hän ehdotti läiskien käsiään yhteen. ”Alkoi äkkiä tehdä mieli kaakaota!”
Dewn nousi hitaasti takaisin jaloilleen ja nosti laukun olalleen. ”Ehkä joku toinen kerta. Minun täytyy palauttaa yksi CD professori Clintonille ja sitten taidan mennä ihan vain kävelylle.”
Zack oli selvästi vähän harmistunut, mutta huokaisi kuitenkin: ”Okei, no hyvä on. Nähdään!”
Dewn heilautti kättään ja lähti toiseen suuntaan kuin Sawam Jackin kolmikko.
Musiikkiluokat olivat eri rakennuksessa ja sen alakerrassa. Dewn hengitti syvään ulkona pihalla. Taivas oli pilvessä ja kaikkialla oli harmaata sekä synkkää, mutta silti Dewnin mieli pysyi valoisana. Lähempänä professori Clintonin luokkaa Dewn huomasi luokkahuoneen oven auki ja kuuli sisältä puhetta. Hän ajatteli vain mennä sisään palauttaakseen lainaamansa CD-kotelon, mutta pysähtyikin kesken kaiken ja siirtyi piiloon oven taakse, sillä keskustelu oli juuri äitynyt kovemmaksi.
Professori Clinton kuulosti vihaiselta, mitä Dewnin oli ollut vaikea kuvitella tästä, sillä yleisesti ottaen musiikkiopettaja oli hyvin kohtelias ja rauhallinen.
”—viitsi olla tuollainen! Mikset voisi?”
”En kaipaa hyväntekeväisyyttäsi. En sulta, en keneltäkään.”
”Hyväntekeväisyyttä? Hyvä tavaton, olen veljesi!”
”Vtussa ole!”
Luokkaan jäi kaikumaan kiusallinen hiljaisuus. Dewn tunsi tungettelevansa salakuuntelijana, ja vaikka hänen teki mieli kurkistaa ovenraosta nähdäkseen mitä tapahtui, se ei antanut tarpeeksi myöden.
Huoneesta kuului mutinaa, professori Clinton kuiskasi jotain hiljaa.
”Päästä irti!”
”Mi… Odota—seis!”
”ÄLÄ KOSKE MUHUN!”
”Odota, näytä minulle—”
”Painu hemmettiin, Dan!”
Joku rynnisti ulos luokasta ja vastakkaiseen suuntaan käytävällä. Dewn ehti nähdä vain huppupäisen hahmon nopeasti katoavan nurkan taakse. Hän empi hetken ja pohti jo poistuvansa vähin äänin, kun oven avauduttua itsekseen enemmän professori Clinton huomasi hänet.
”Kas, Dewn. Miten voin olla avuksi?” Professori Clinton seisoi pöytään nojaten ja hieroen otsaansa sangen uupuneesti, mutta yrittäen silti hymyillä urheasti. Hän oli parhaassa iässään oleva tummatukkainen ja tarkkapiirteinen mies, mutta jostain syystä käyttäytyi ja näytti paljon ikäistään vanhemmalta. Hänellä oli kulmikkaat silmälasit ja hailakan väriset silmät, jotka toisinaan tuntuivat Dewnistä jotenkin tutuilta, mutta ehkä jokin tämän piirre vain muistutti häntä jostakusta toisesta.
”Tulin vain tuomaan tämän”, Dewn sanoi astuttuaan luokkaan ja kohottaen CD-levyn koteloa.
”Ah, aivan. Ei sitä olisi vielä tarvinnut tuoda takaisin, mutta kiitos kuitenkin. Oliko siitä sinulle apua nuottien tunnistamiseen?”
Dewn nyökkäsi. Professori Clinton otti levyn ja laski sen taakseen hyllylle. Dewn oli jo epäröiden puolimatkassa valumassa takaisin ulos luokasta, kun professori Clinton vielä puhui.
”Jos tulit juuri äsken, et varmaan voinut olla välttymättä törmäämästä täältä äsken sännänneeseen nuoreen mieheen?”
”Veljenne…?”
”Pahoin pelkään. Perhe on joskus sekä siunaus, että riesa…”, professori huokaisi niin sanoessaan ja otti lasit silmiltään. Dewn ei ollut varma odotettiinko häneltä mitään vastausta, ja kun professori Clinton oli kääntynyt takaisin omiin puuhiinsa, Dewn poistui kaikessa hiljaisuudessa.
Hän käveli yksin ulkona kampusalueella kädet syvällä pilottitakkinsa taskuissa, kulmat kurtussa ja pohti… Hänestä tuntui vahvasti siltä, kuin häneltä olisi juuri jäänyt jokin tärkeä seikka huomaamatta. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 28, 2015 18:23:25 GMT
Oiseau 19.10.2012 Aika Ranskassa oli mennyt kuin siivillä. Kilpailujen jälkeen Charlotte oli ollut niin kiireinen, ettei hänellä ollut ollut aikaa enää ajatella tai törmätä Théodoreen, sillä he olivat äidin ja Kittyn sekä turistiryhmän kanssa tehneet kierroksen naapurikaupungeissa ja läheisellä viinitilalla tutustumassa viinintekoon. Se oli ollut yllättävän mielenkiintoista – etenkin, kun Lotte oli saanut vähän maistaa äitinsä lasista syvänpunaista nestettä, joka tosin oli kyllä ollut paljon pahemmanmakuista, kuin miltä näytti.
Ennen kuin hän tajusikaan, oli jo aika lähteä takaisin kotiin.
Lähtöpäivän aamuna Lotte oli omassa vierashuoneessaan pakkaamassa vielä loputkin vaatteensa laukkuun, kun jokin napsahti ikkunaan. Lotte ajatteli sen olleen lintu, joka oli lentänyt päin lasia, ja tiputti pitsipaidan käsistään mennen huolestuneena katsomaan lähempää. Mutta alhaalla maassa ikkunan alla ei ollut tajutonta pikkulintua, vaan leveästi virnuileva poika ruskeassa neuleliivissä ja valkoisessa kauluspaidassa, päässään harmahtava baskeri.
Lotten sydän alkoi takoa.
”Sinä!” hän huusi matalalla äänellä työnnettyään ikkunan auki sepposen selälleen. Huudahdus kuulosti typerältä, mutta se oli ensimmäinen asia, mitä hänen suustaan ajattelematta pääsi. Eilisiltana hän oli viimeinen ennen nukahtamistaan pohtinut poikaa kovasti, miettinyt mitä sanoisi tälle, jos näkisi tämän vielä viimeisen kerran kasvotusten, ja niissä kuvitelmissaan hän oli ollut mahtipontinen, rohkea ja hurmaava, ja sanonut suorat sanat ja piutpaut. Mutta nyt kun poika oli siinä, katseli häntä muutaman metrin alapuolelta nappisilmät kimmeltäen tuota samaa vekkulimaisuuttaan, Charlotte oli äkkiä ihan sanaton.
Se sai hänet taas suuttumaan.
Kuinka röyhkeää käytöstä tuolta pojalta! Että sillä oli otsaa… Ehkä Charlotte vain laittaisi ikkunan kiinni ja olisi kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Ennen kuin Lotte ehti kuitenkaan tehdä mitään, Théodore alkoi jo kiivetä seinää pitkin asetellen jalkansa huolellisesti tiilien reunoihin ja rosoisiin uomiin, pitäen kiinni ikkunankarmeista ja taloseinää pitkin kasvavasta murattiköynnöksestä.
”Ei!” Lotte henkäisi. ”Ei, älä tule tänne! Mene pois!” Hän vilkuili vimmastuneena ympäriinsä, mutta hänen huoneensa antoi rauhalliselle syrjäiselle takapihalle kaukana olevien laidunten suuntaan, eikä siitä näkynyt ketään missään. Lotte otti kiinni ikkunasta ja veti sen kiinni. Poika kiipesi kuin silkkiapina ja oli nopeasti ikkunan toisella puolella. Hän painoi surumieliset kasvonsa lasia vasten ja sanoi ääni kuuluen paksuna sen läpi: ”Minä puhua Oiseaulle.”
Lotte tuijotti häntä huoneestaan. ”Mene pois! Minä en halua puhua sinulle!”
Poika katseli häntä ja näytti niin sympaattiselta, niin suloiselta kuin ulos sateeseen jätetty koiranpentu, että Lotten oli pakko hellittää. Hän raotti varovasti ikkunaa ja Théodore väisti sen verran, että luukku pääsi avautumaan kunnolla. Hän horjahti ja pienen hetken ajan Lotten sydän hyppäsi kurkkuun, kun hän luuli pojan putoavan. Mutta sitten tämä heilauttikin itsensä notkeasti ikkunalaudalle ja kiepahti siitä hänen huoneeseensa, kuin tekisi saman sisääntulon joka päivä.
Théodoren taputellessa vähän käsiään ja katsoessaan housujaan, Lotte risti käsivartensa puolustusasentoon ja vetäytyi mielenosoituksellisesti pojasta kauemmas.
”No?” hän tivasi. Théodore nosti kirkkaat silmänsä häneen ja soi Lottelle taas yhden leveän, kauniin hymynsä, joka olisi lämmöllään voinut sulattaa napajäätiköt. Lotte käänsi katseensa pois. Hän ei saisi antaa ulkokuorensa pettää, vaikka mitä hävyttömiä kikkoja tuo poika yrittäisikin häneen käyttää. ”Mistä tiesit missä minä nukun?” Lotte jatkoi tivaamistaan huoneensa seinältä.
Théodore kallisti päätään ja varmasti mietti hetken aikaa mitä Lotte oli tarkoittanut tai miten hän muotoilisi vastauksensa englanniksi.
”Minä tarkkailla”, poika sanoi miettiväisenä. Hän nakutti silmäkulmaansa. Lotte tuhahti.
Poika katsoi nyt Lotten vuodetta, matkalaukkua, joka oli sängyllä auki puoliksi pakattuna.
”Lähdet”, hän totesi värittömästi.
”Joo”, Lotte sanoi.
”Oiseau lentää pois”, Théodore sanoi surullisesti. Lotte katsahti häneen nyt ja huomasi pojan näyttävän aidosti pahoittelevalta. Hymy oli kadonnut.
Sitten heidän katseensa kohtasivat ensimmäisen kerran eri tavalla, syvällisemmin ja yhteisymmärryksessä, ja sillä hetkellä Lotte tunsi vatsansa kiertyvän uudella lailla ja punan kohoavan kasvoilleen. Hänen oli pakko taas katsoa toisaalle noista suklaanruskeista mantelinmuotoisista silmistä.
”Ei nähnyt Oiseau. Luuli, tämä lähti jo.”
Lotte käveli laukulleen, viikkasi lattialle pudonneen paitansa sinne sisään, otti loput vaatteistaan ja veti vetoketjun kiinni. Hänellä ei ollut ollut mitään erityistä mukanaan, ratsastusvaatteet ja kypärä, sillä hän oli saanut ratsastaa yhdellä Huttiksen hevosista viinitilakierroksen jälkeen.
Häntä hämmensi: Théodore tuntui taas aivan erilaiselta, kuin viimeksi. Miksi kahdenkesken hän oli mitä mukavin, mutta jos heidän seurassaan oli muita, hänestä tuli yksi tylyimmistä henkilöistä, joihin Charlotte oli koskaan törmännyt?
”Miksi olit niin tyly viimeksi?” Lotten oli aivan pakko kysyä. Hän kääntyi uhmakkaasti Théodoreen päin, joka oli haikeana katsellut hänen pakkaamistaan. Pojan kulmat kohosivat nyt yllätyksestä.
”Tyly? Miksi Lucas tyly? Lucas ei koskaan tyly.”
”Lucas? Sinä sanoit nimesi olevan Théodore!”
Poika tuijotti häntä ilmeettömästi hetken, kunnes purskahti nauruun. Se oli taas sitä samaa, herskyvää ja aidon riemukasta naurua, jossa pieni kullankimalle pilkisteli hänen valkoisesta hammasrivistöstään. Lottea raivostutti silminnähden.
”Lopeta nauraminen! Heti!”
Poika koetti vakavoitua. ”Théo tyly. Lucas ei.”
”Olet hirveä”, Lotte totesi kylmästi ja tarttui matkalaukkunsa kahvaan. Hän ei jaksaisi enää kuunnella, kun poika piti häntä aivan pilkkanaan. Lotten poskia kuumotti kiukusta ja nöyryytyksestä.
Poika hypähti hätäisesti eteenpäin, otti häntä ranteesta kiinni estäen Lottea lähtemästä huoneesta. Hän käänsi Lotten itseään kohti ja osoitti vapaalla kädellä rintaansa.
”Théo on veli. Minä olen Lucas”, hän sanoi ja kulmien väliin oli tullut pieni kurttu, kuin huolissaan siitä saisiko itseään ymmärretyksi.
”Onko sinulla kaksoisveli?!” Lotte ähkäisi. ”Etkä viitsinyt mainita?” Nyt häntä nolotti.
”Théo ei viihdy talli, ei pitänyt nähdä”, Lucas koetti urheasti selittää. Sanojen taivuttaminen aiheutti hänelle ongelmia. ”Hän kisa… Power Jump. Oliko hän typerä?”
Lotten kiihtymys laantui hieman.
”Hän oli Reven karsinassa…”, Lotte mutisi. Sitten hävetyksen kuuma aalto pyyhkäisi hänen ylitseen ja jätti korvat kirpakoiksi. Ja hän kun oli reippaana tyttönä marssinut tämän Lucasiksi luulemansa pojan luokse kuin tietäisi tämän…! Mitähän Théodore oikein oli ajatellut… Mutta ehkä vastaavia väärinkäsityksiä oli sattunut heidän tapauksessaan ennenkin. Tuskin Lotte oli ensimmäinen, joka sekoitti identtiset kaksoset keskenään.
”Théo ei mukava”, Lucas ravisteli päätään. ”Lucas on.” Hän yritti hakea Lotten katsetta, pitäen yhä kiinni tämän ranteesta. ”Itsekäs! Ylpeä!”
”Niin!” Lotte kannusti. Sitten hän naurahti hiljaa, vain hieman. Se riemastutti Lucasia silminnähden. ”Lucas – tai siis sinä, nimittäin”, Lotte oikaisi kiusoitellen.
Pojan aivot raksuttivat, kun hän yritti ymmärtää Lotten vitsin, ja kun hän lopulta ymmärsi sen, he purskahtivat molemmat nauruun.
”Lotte!” alakerrasta kuului huuto. Lotte pidätti hengitystään kesken hekottelun ja kuulosteli.
”Niin?”
”Oletko pian valmis, meidän täytyisi ruveta lähtemään. Buukia lastataan jo”, äiti huusi jostain alhaalta.
”Joo, ihan kohta!” Hän kääntyi takaisin Lucasiin päin, joka oli äkkiä tullut lähemmäs ja tuijotti Lottea nyt silmiin hyvin läheltä. Pojan sormet laskeutuivat hitaasti Charlotten rannetta pitkin alemmas, sormet kietoutuivat yhteen Lotten sormien kanssa.
Lotten sydän takoi hullunlailla, kun hän katsoi jännityksestä paikoillaan Lucasia suoraan silmiin.
Lotte tiesi mitä tapahtuisi seuraavaksi. Vaikka se oli kutkuttavaa ja hän osittain ehkä halusikin sitä, hän ei ollut siihen vielä valmis.
Hän käänsi kasvonsa pois.
”Öh…”, hän sanoi hiljaa, kasvot loimuten varmasti, kuin jättiläistomaatti. ”Tuota… käyn alhaalla viemässä laukun ja… tulen sitten takaisin. Odota täällä, okei?”
Hän irrottautui Lucasin otteesta, otti laukkunsa ja kiirehti ovelle. Hän ei vilkaissut taakseen jättäessään pojan odottamaan keskelle huonetta.
”Mennään sitten”, äiti sanoi majatalon eteisestä, kengät ja takki jo yllään sekä matkalaukku toisessa kädessään. ”Kitty on mennyt jo, täytyy vielä hyvästellä pihalla Huttis ja muut.”
”Joo, vietkö laukkuni jo, tulen kohta perästä…”, Lotte sanoi ja paineli takaisin portaisiin äidin seisoessa hämmästyneenä eteisessä.
Mutta kun Lotte pelmahti takaisin huoneeseensa, joka nyt oli siivottu ja peti pedattu, hän pettyi suuresti huoneen ollessa tyhjä. Lucas oli poissa.
Lotte riensi avonaiselle ikkunalleen ja katsoi ulos, nähden juuri kuinka Lucas hyppäsi alas maahan.
”Odota!” huusi Lotte sydän kurkussa hänen peräänsä. Lucas kääntyi ympäri.
Nostaen molemmat kätensä huulilleen hän lähetti Lottelle lentosuukon. Sitten poika juoksi ja katosi pensaiden taa.
Lotte jäi ikkunaan sekavia tunteita kokien. Häntä harmitti ja suretti, mutta samalla hänen vatsassaan tuntui jännittävältä ja mukavalta, lämpimältä.
Huokaistuaan vielä kerran ulkoilmaan ja vedettyään ikkunan takaisin kiinni, hän kääntyi ja huomasi sängyllään jotain. Lotte otti sen käteensä.
Se oli kaunis posliininen valkoinen lintu siivet auki, varmaankin kyyhkynen. Se oli tehty hyvin taidokkaasti ja sulokkaasti käyttäen höyhenissä elegantteja silmukoita ja kierteitä. Kyyhky oli täysin valkoinen paitsi silmistään, pienenpienistä kivisilmistään, jotka säihkyivät valoa taittaessaan keltaista.
Keltainen oli Lotten lempiväri.
Mutta eihän Lucas sitä ollut tiennyt.
*
Ranskan lakeat kummut ja siistit viljelykset saivat jäädä pian taa. Aikainen aurinko alkoi vasta nousta, ja Charlotte lepäsi otsa vasten auton viileää ikkunaa, hivellen sormillaan posliinikyyhkyn sileää pintaa. Hän tunsi kaihoa lähdöstä, mitä ei olisi koskaan uskonut kokevansa kotiinpaluusta. Ranskan matka oli ollut aivan liian lyhyt!
”Kuulitko, että Power Jumpiin osallistui myös Belgian kuninkaan sukulaisia?” puhui Kitty etupenkillä Alexiinalle. Heidän äänensä olivat etäisiä ja utuisia, hukkuivat lähes auton huminaan.
”Mitä, ihan totta? Oikein aatelisia?”
”Tallilla puhuttiin jotain siitä, mutta yleisesti ottaen asiaahan ei haluttu kai kauheasti mainostaa. Tarkistin myöhemmin osallistujalistasta, ilmeisestikin kyseessä oli kuninkaan veljentyttären poika, tai niin ainakin joku taisi sanoa. Olisiko ollut Valloniasta…?”
”Menipä nyt kyllä ihan ohi tämäkin. Mikä nimi?”
”Odotas… tuossa, Duvell.”
”Miksei Huttis sanonut mitään? Aika kunniakkaita vieraita LAC:iin saanut, varmaan tekee ihan hyvää tallin maineelle. Tai, no niin tietysti, eipä se kovin kohteliasta ole mennä sellaisella prässäilemään. Ovathan hekin vain ihmisiä, herranen aika.”
”Tuloksia ei ole nyt kyllä tässä, mutta eikös sijoitus mennyt kymmenen parhaan joukkoon kuitenkin? Ratsu oli Alhha el Reviye.”
”Kuulostaa jotenkin tutulta. Olihan siellä—”
Mutta Charlotte oli jo kauan sitten purjehtinut uneen, posliinikyyhky rintaansa vasten painettuna, kuulematta äidin ja Kittyn keskustelusta sanaakaan. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 18:44:16 GMT
Vierailupäivä
22.10.2012
”Minun poikani!” huudahti Alexiina heti, kun löysi Dewnin väkijoukosta. Hän otti tämän rutistavaan halaukseen, jolloin Dewn nauroi pienesti, osittain ilahtuneesti ja osittain kiusaantuneesti.
”Hei, mummi”, hän halasi isoäitiään. Emily hymyili raukeasti.
”Poika”, tervehti Raicy.
”Isä”, vastasi Dewn. Raicy ojensi kättään. Dewn empi ja tarttui siihen varautuneemmin, mutta sitten Raicy murahti ja vetikin poikansa isälliseen puolihalaukseen – vaivautuneeseen, mutta välittävään.
Jostain singahti vauhtipallo täynnä vaaleaa hiusta ja jotain keltaista, ja Charlotte kapsahti veljensä kaulaan. Dewn nauroi ja pyöritti siskoaan ympäri, ympäri, ympäri. Lotte kiljui riemuissaan.
”Dewn – jalkasi!”
”Se voi hyvin”, Dewn hymyili äidilleen ja laski sisarensa alas. Hän nosti jalkaa eteen, kuin esitelläkseen proteesia, ja kiepautti sitä. Mutta se oli paljon parempaa, sillä se oli hänen ihan omansa, oikea ja terve jalkansa.
Alexiina nosti käden suulleen onnesta. ”Voi miten ihanaa”, hän ilmoitti halaten Dewniä vielä uudelleen. ”Olet vihdoinkin terve!”
”Niin”, Dewn sanoi eikä voinut erityisen leveälle virneelleen mitään.
Hän vei perheensä sisään koulun aulaan, johon he jättivät takkinsa ja huivinsa, ja sitten he menivät kaikki yhdessä kahvitukseen ruokalaan. Sali oli täynnä jälleennäkemisestä riemuitsevia perheitä ja sitten rehtori piti lyhyen yleisen puheen. Centerit istuutuivat yhteen pöytään, jonka viereen käveli pian vihreätukkainen nainen ja hänen poikansa.
”Morjens, Dewn!”
Dewn hätkähti ja tajusi vasta sitten, että poika oli Zack.
”Ai moi! En huomannutkaan”, Dewn sanoi hämillään. Naisen erikoinen kampaus oli vienyt hänen kaiken huomionsa.
”Äiti, tässä on Dewn, se toinen huonetoveri”, Zack selitti naiselle. Tämä hymyili samanlailla, kuin poikansa ja kätteli Dewniä viehtyneen uteliaasti.
”Jännittävää vihdoin tavata, Zack on puhunut sinusta paljon.”
No, sen uskon, Dewn ajatteli, mutta hymyili vain kohteliaasti.
”Tässä on minun perheeni”, hän lisäsi hetkisen kuluttua aavistuksen kankeasti, sillä Zack oli kurkotellut pitkää kaulaansa hänen ja äitinsä yli nähdäkseen paremmin Dewnin sukulaiset.
”Kai voimme liittyä seuraan?”
”Ilman muuta”, sanoi Alexiina ja teki pöydässä tilaa.
He vaihtoivat kuulumisia. Dewn halusi kuulla miten Fifillä meni ja tallin muillakin hevosilla, mutta suurin osa ajasta keskittyi Alexiinan ja Lotten Ranskan matkaan sekä Dewnin alkaneeseen koulunkäyntiin. Lotte loi häneen merkitsevän katseen, kun Dewn kysyi oliko L’amour aux Chevauxissa ollut hauskaa.
”Kerron joskus myöhemmin”, tämä supisi ja hörppäsi muina naisina mehumukistaan.
”Hei, tuolla on Sam ja Sean!” Zack sanoi äkkiä ja ponkaisi ylös. ”Äiti, tule! Sinun pitää tavata heidät!”
”Selvä! He he, täytyy taas mennä... oli hauska tavata”, Zackin äiti sanoi heille kaikille, hihitti kuin pikkutyttö, ja meni sitten poikansa käsipuolesta vetämänä tämän perässä kohti parveilevaa väkimassaa kauempana.
”Jaa… Näytätkö meille sitten vaikka vähän paikkoja?” kysyi Raicy, kun he olivat nauttineet laimean pullatarjoilun antimista.
He kiersivät hieman ympäri kampusta ja Dewn kertoi missä hänen tuntejaan ja luentojaan pidettiin. Hän kertoi opettajista, kenestä piti ja kenestä ei, ja sitten he poikkesivat myös poikien huoneessa.
Kun Alexiina ja Emily tahtoivat käydä käymälässä, ja Raicy sai puhelun kesken kaiken, Dewn käytti tilaisuuden hyväkseen ja veti Lotten mukanaan katsomaan omaa suosikkipaikkaansa, kampusalueen kaukaisimmalla laidalla olevaa ruusutarhaa, jonka hiekkaisten kävelyteiden keskellä kohosi kivinen delfiinisuihkulähde.
”No? Alahan livertää”, hän sanoi, kun he kävelivät ulkosalla sitä kohti. Lotte kihersi selvästä innosta ja pakahduksesta päästä kertomaan kaiken. Tämä pureskeli alahuultaan virnuillen itsekseen.
”Tapasin iiiiiiiihanan pojan”, hän lopulta henkäisi.
”Jaa!”
”Ei, kun oikeasti”, Lotte vakuutti, kun Dewn hekotteli hiljaa, ”ja hän oli… huomaavainen, hauska, todella söpö… ja hän piti minusta.”
”Ettei olisi ollut päiväunta?”
”Höh! No, EI! Hän kutsui minua Oiseauksi.”
”Mitä se tarkoittaa, kälättäjää?” Dewn naureskeli omalle vitsilleen.
Lotte irvisti. ”Ei, vaan lintua. Ja hän vertasi minua kuningattareen.”
”Oho, varsinainen romeo.”
”Mutta sinun olisi pitänyt nähdä hänen hevosensa!”
”Sekin vielä. Oliko kimo ori valkealla harjalla?”
”Eikä ollut, kun arabialainen ja UPEA”, Lotte levitti kädet sivuilleen ja pyörähti piruetin onnessaan. Dewn katseli häntä huvittuneesti ja lempeästi. ”En ole koskaan nähnyt niin hienoa hevosta!”
”Ja sinäkö oikein pääsit puhumaan tämän unelmien prinssisi kanssa?”
”Tietysti.”
”Mikä hänen nimensä mahtoi olla?”
”Theó… Eipäs, Lucas!”
Dewn nauroi, ja Lotte punastui, sillä hänestä Dewn ei ottanut häntä vakavasti. ”Hän antoi minulle jotakin. Posliinisen kyyhkysen.”
Dewn katseli häntä pää kallellaan, kiusaava ilme kasvoillaan. Sitten hän alkoi rallattaa hiljaa: ”Lottyn eka ihastus—”
”Shh, hiljaa!”
”Lotty on pihkassa—” Dewn kutitti siskoaan, joka kiekaisi niin kovaa, että jonkin matkan päässä kävelleet opiskelijat havahtuivat ja katsahtivat heihin. Lotte tarrasi Dewniä hartioista ja koetti kiivetä hänen selkäänsä. Dewn jatkoi nauruaan, mutta sitten hän äkkiä ähkäisi.
Hänen jalkansa oli meinannut pettää alta.
Lotte laskeutui varovaisesti takaisin maahan ja näytti pelästyneeltä.
”Anteeksi”, hän piipitti.
”Ei se mitään, ei se mitään…”, Dewn lohdutti ja lisäsi valehdellen: ”Polvi vain notkahti.” Salaa hän oli kuitenkin säikähtänyt itsekin.
Hän suoristautui.
”Tämä on minun lempipaikkani”, hän sitten sanoi ja levitti kättään. He olivat kävelleet suihkulähteelle asti. Vesi pulputti rauhoittavasti kivialtaassa ja suihkusi tasaisesti delfiinin selästä ja toisen suusta. Sen ääni sai Dewnin mielen tyyneksi, vähän niin kuin kotona meren aaltojen rytmikäs loppumaton loiske.
”Kaunis”, Lotte sanoi ja laittoi sormensa kylmään veteen.
”Tulen tänne välillä soittamaan, tekemään läksyjä tai… tai muuten vain.”
Lotte istahti suihkulähteen reunalle ja näytti äkkiä vähän kainolta. Dewn istuutui myös. He olivat jonkin aikaa vaiti.
”Jaa… jännittääkö jo päästä näkemään Tossahin kaksoset?” Dewn sitten kysyi leppoisasti.
”…Ihan.”
”Ovatkohan ne identtiset?”
”Toivottavasti eivät!” henkäisi Lotte nopeasti jostain syystä silmät ymmyrkäisinä. Dewnkin laittoi kätensä veteen.
He istuivat siinä vielä jonkin aikaa, kunnes Raicy ja Alexiina löysivät heidät. Centerien oli aika palata takaisin.
Dewn jäi vielä hyväksi aikaa seisomaan parkkipaikalle katsottuaan heidän lähtöään, ensimmäistä kertaa tuntien suurempaa koti-ikävää ja surua siitä, ettei itse ollut saanut istuutua autoon heidän kanssaan matkalla kotiin. |
|
