katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 21, 2023 16:07:37 GMT
Uniaalloilla - 28
” Puhuitko heille?” Se oli Alexiina. Suihkun kohina oli hetki sitten sammunut ja nyt puheääni kuului oven toiselle puolen. ” Kelle?” ” Pojille!” ” Se ei ollut Robert, joka eläintenruhoista puhui. Oliver oli oppinut sen partiossa –” ” No sekö nyt oli asian ydin?” Alexiinan ääni tiuskaisi. ” En pyytänyt sinua puhumaan tieraadoista, vaan heidän puheenaiheistaan lasten kuullen yleisesti!” ” Niin, ja minä puhuin, ja nyt kerron sinulle, ettei se ollut Robert, joka –” ” Anna olla”, Alexiina kivahti. ” Itse tässä täytyy tämäkin hoitaa, niin kuin aina kaikki...” ” Voisitko olla hermostumatta”, Raicyn ääni pyysi ja oli kuin olikin itse tyynen kuuloinen. ” Sanoin kyllä, että katsovat mitä Oliverin tai Gillianin lasten lähellä puhuvat ja lakkaavat keksimästä pelottelutarinoita. Robert tosin oli sitä mieltä, ettei ole mitään valehdellut.” Olin viemässä kaksosia kylpyyn ja odottamassa vuoroani. Käyty keskustelu kylpyhuoneesta peittyi hetkeksi taas partakoneen matalaan hurinaan, mikä oli vain hyvä, sillä en halunnutkaan kuunnella salaa. Alexiina tuli ärtyisän näköisenä vessasta ulos hiukset pyyheturbaanissa ja katosi käytävän toisessa päässä makuuhuoneeseen pukeutumaan. Raicy ajoi vielä partansa loppuun ja talsi sitten itsekin ulos. Loin hänelle kokeilevan aran, pahoittelevan hymyn, vaikken ollutkaan varma miksi; ehkä ylipäänsä pyysin anteeksi olemassaoloani tai lasteni univaikeuksia, jotka kaikkia häiritsivät, vaikkei kukaan viitsinyt siitä ääneen kuulteni nurista, tai sitä, että olin nyt sattunut äskeisen tahattomasti kuulemaan heidän sitä itse tajuamatta. Vaikka ei se ollutkaan ollut mikään henkilökohtainen yksityisasia, en silti pitänyt toisten salakuuntelemisesta. ”Mh. Huomenta, Gillian”, Raicy totesi lievästi hämmentyen sitä, että olin odottamassa kylpyhuoneen oven takana Hugon ja Dianan kanssa. ”Eikö toinen vessa ole vapaana?” ”L-Lotte on siellä kylvyssä...” ”Ahaa.” Hän sipaisi ajettua leukaansa ja meni menojaan. Ohjasin lapset käsistä peremmälle. Tässä pienemmässä alakerran vessassa ei ollut ammetta, mutta siirsin suihkukoppiin muovisen lastenammeen ja laskin siihen lämmintä vettä, jossa he saisivat läträtä sen verran, että saisin heidät kylvetettyä. Diana läiski vettä ja nauroi kimeää, pienen lapsen riemukasta naurua. Vaikka se otti korviini (jouduin joskus käyttämään korvatulppia heidän kanssaan), se pisti hymyilyttämään. Olin kuin peili tai kameleontti ympärillä olevien ihmisten tunnetiloihin, mutta erityisesti lasteni: kun he olivat onnellisia, minäkin olin. Kun he olivat surullisia, niin olin minäkin. Hugo leikki muovisella avaruusrakettilelulla. Se oli Oliverin vanha. Hän painoi sen kahdella pikku töppökädellään vaaleanpunaisen ammeen pohjaan, tai ainakin yritti, mutta raketti ponkaisi aina takaisin pintaan kuin lähtölaukauksen saaneena. Hän tuntui olevan hyvin keskittynyt tehtävään, toisin kuin Diana, joka heilui ja läpsyi ja käänsi nauravaiset pisamakasvonsa puoleeni ja sanoi kirkkaan kuuluvalla äänellä: ”Äiti, märkä!” ”Niin... äiti on märkä, kun te läiskyttelette.” Diana hihkui riemusta ja vesipisarat lentelivät. * ”Tiedän, mitä mielessäsi liikkuu.” Kohotin hämmästyneenä pääni. Minulla oli armollinen hetki taas omille puuhilleni lasten päiväuniaikana. Xilo liikahti levottomasti, odottaen jo malttamattomana, että pääsisi töihin – olinhan ollut sairaana niin, etten ollut päässyt hetkeen ratsastamaan. ”Ai?” Lotte nojasi seinään pyöritellen kännykkää sormissaan, mutta syväluotaava totinen katse minussa. En ollut varma, mitä hän tarkoitti; juuri nyt mietin lähinnä, otanko jousen vai ratsastaisinko vain koulua. Lotte vilkaisi olkansa yli ja sanoi: ”Miten saisit Tylerin, ja Kittyn luopumaan leikistä.” Harjakäteni vavahti. Kiusallinen lämpö leimahti välittömästi poskille, tunsin sen liiankin vahvasti. Lotten toinen musta kulma nousi, rekisteröiden kasvoiltani vastauksen. En osannut edes sanoa siihen mitään. Lotte irtautui seinästä, tuli Xilon toiselle puolen ja nosti kamman pakista. ”Voin auttaa sinua...”, hän sanoi matalalla äänellä jouhien rahinan lomitse. Naamani tuntui niin kuumalta, että mieleni teki käydä hakemassa ulkoa lunta ja sirotella se viilennykseksi päälle, vaikka todennäköisesti se olisi sulanut heti sihisten pois. ”M-mi…?” ”Kuuntelin Kittyn suunnitelmia eilen kokonaisen tunnin ja tiedän siis, että hän meinaa yrittää viritellä syöttiä Tylerille siellä Texasissa. Sinä et lähde sinne, mutta minäpä lähden ja voisin… sabotoida asiaa.” Tapitin Lottea Xilon sään yli. Suka roikkui löyhästi kädestäni, niin kuin suunikin. ”Sa-sabotoida?” Se kuulosti pelottavalta. Aivan liian… ”Pitäisin vain puoliasi”, Lotte kohautti olkaa, ”ettei Kitty mene munaamaan itseään taas ihan perusteellisesti. Tai se, mitä kuulin hänen paluustaan...” Hän pyöritti merkitsevästi silmiään. Hengitin ulos. ”K-kiitos, Lotte, a-arvostan sitä, että haluat auttaa, mutta… e-en halua, että heille kummallekaan tehdään mitään niin ilkeää.” ”Ei se ole ilkeää”, Lotte totesi ja veti liian kovakouraisesti Xilon pitkien mustien jouhien läpi niin, että niitä irtosi. Aukaisin suuni, mutta Lotte jatkoi kulmat itsepintaisella notkolla: ”Se on oman edun mukaista toimintaa, paitsi, että sinun ei tarvitse tässä tapauksessa tehdä mitään ja minä autan sinua. Samalla se on palvelus Tylerille ja Kittylle itselleen, koska ei ne nyt sovi yhteen. Te olette Tylerin kanssa paljon enemmän samankaltaisia.” ”Mutta, jos he rakastavat toisiaan –” ”Rakkaus menee ja tulee, siihen voi itse vaikuttaa. En tosiaankaan usko, että rakkaus on mikään kiveen hakattu asia, joka kerran siinä on niin aina ja sitten sen kanssa vain pitää elää, vaikka rakkaudenkohde on perse. Voi ihan itse päättää, ketä rakastaa ja ketä ei, se on valintakysymys ja itsellä on kaikki valta asian suhteen.” ”E-en ole varma, että rakkaus toimii niin...” ”Kuitenkin”, Lotte jatkoi kuuntelematta hiljaista ääntäni, ”autan sinua ja pidän heitä silmällä sillä reissulla. On siellä onneksi Cellakin, joka toivottavasti pitää Kittyn tarpeeksi viihdytettynä, ettei se ehdi ajatella miehiä.” Lotte puristi hetkeksi huulensa yhteen ja, kun hän taas jatkoi, hän puhui vieläkin hiljaisemmin ja nyt myös pehmeämmin: ”Öö, voisitko tehdä minullekin yhden palveluksen? Äiti meinaa kuulemma laittaa lopullisen ilmoittautumisen kisoihin menemään tänään tai huomenna ja… jos sinä voisit tehdä sen.” ”Mi-minäkö?” yllätyin. ”No kun”, Lotte irvisti ja vilkaisi olkansa yli, ”se nimiasia. Jos voisit lähettää sen äidin puolesta, että nimeni on siinä oikein. Kun en ole vielä kertonut niitä uutisia.” ”Etkö voisi vain kertoa ne nyt?” ehdotin ystävällisesti. En nimittäin olisi malttanut odottaa nähdä muiden iloa asian johdosta, ja toisaalta inhosin salaisuuksia ja niiden säilyttämistä, vaikken juorukello missään nimessä ollut. Toisten salaisuudet olivat vain raskaita ja arvokkaita kantaa, enkä aina olisi jaksanut niiden tuomaa taakkaa. Ja tämä salaisuus sitä paitsi oli kaunis sellainen, joka ehdottomasti pitäisi jakaa muille! ”Ei, ei vielä...”, Lotte kiemurteli. Ihmettelin sitä, kunnes äkkiä ymmärsin. ”S-sinua… taitaa jännittää?” Lotten tiukkaan supistuneet huulet ja tuiman keskittynyt katse Xilon otsatukassa vahvisti hänestä saamani tunteen epävarmuudesta oikeaksi. ”Kaikki tulevat olemaan niin ilahtuneita!” kuiskasin lähemmäs kumartuen ja tarkoitin joka sanaa. Hymyilin lämpimästi, sillä olin myös sanoistani täysin varma. Lotte ei vastannut, vaan antoi minulle lyhyen sivusilmän. Sitten hän puuskahti nenänsä kautta ja tipautti harjakamman takaisin boksiin. ”Voitko ainakin yrittää, jos saisit sen listan tehtyä äidin puolesta?” Olin vetäytynyt takaisin ja taputin hellästi Xiloa lavalta merkiksi, että harjaus oli ohi. ”E-en oikein tiedä, miten… t-tarkoitan, Alexiina huolehtii aina kaikki sellaiset, m-minä en tiedä tietokoneista...” ”Äidillä on se lista varmasti jossain toimistossa jo valmiina, ja ilmoittautumisohjeet on varmaan sen kilpailun virallisilla sivuilla. Menet äidin koneelle ja sinne sivuille ja lähetät vain sen lomakkeen. Voin kaasuvalottaa äidin uskomaan, että hän oli jo lähettänyt sen, mutta unohtanut. Et edes tiedä, miten helposti se käy… äiti usein sählää joka suuntaan eikä aina muista edes viikonpäiviä tai toista nimeään.” Lotte kohautteli taas olkiaan, kuin asia olisi sillä selvä ja helppo homma. Mutta minusta se kuulosti erittäin vaikealta ja epätodennäköiseltä, vaikken uskaltanut oikein sitä sanoa. ”H-hänen koneelleen…? Se-sehän on luvatonta –” ”Tiedän siihen salasanan, jos se on sama, joka äidillä on siinä aina ollut. Ja se lomake nettisivuilla nyt ei mitään kirjautumista kai tarvitse, täyttää vain yhteystiedot.” ”M-mikset sinä…?” aloitin, mutta Lotte painoi nopeasti sormen huulilleen: lähestyvää hevosen kavioiden kopinaa seurasi Crid, joka talutti Dragonia karsinaa kohti. Hän tuijotti meitä silmälasien suurentamat silmänsä kolminkertaisina tavalliseen ihmiseen ja niinpä käveli päin heinäparven tikkaita, koska ei katsonut eteensä. Joku oli jättänyt tyhjiä rehuämpäreitä rehulaoven viereen ja Crid astui niistä yhteen törmäyksestään säpsähtäneenä ja tasapainonsa menettäneenä. Koko tallikäytävän täytti kovaääninen kolina ja matala kiroilu, mutta hänen onnistui sentään pysyä pystyssä ottamalla nojaa Dragonin kaulasta – mikä toisaalta johti siihen, että ruuna koetti näykkäistä häntä korvasta. Cridin korvat leimusivat tuttua palohälytyksen punaista, kun hän kasasi itsensä ja irrotti sangon sangan nilkastaan. ”Cridillä se sama show jatkuu”, Lotte pyöritti silmiään ja oli aikeissa jatkaa juttua kanssani, mutta minä en voinut vain antaa olla. Kiersin Xilon takaa ja kävelin huolissani häntä kohti. ”O-oletko kunnossa, Crid?” Hän ei vastannut mitään selkeää, lähinnä mutinaa, ja työnsi laseja takaisin nenälleen luoden meihin suurisilmäisen pälyilevän katseen, kuin ei aivan uskaltaisi katsoa olimmeko todella nähneet äskeisen. Minä taas en uskaltanut koskea häneen, joten otin vaistomaisesti kohonneen käteni takaisin itselleni. ”M-miten jalkasi voi?” Kuulin Lotten tuhahtavan takanani, mutta totta kai minun piti kysyä. Cridillä oli ollut revähdys jalassa, niin kuin minulla kädessä – ja ne olivat ikäviä vaivoja! ”En mä mitään… tai siis kai...”, hän mutisi epäselvästi ja lähti äkkiä Dragonia perässään nykien jatkamaan matkaa, hartiat lysyssä. Lotte mulkoili minua, kun käännyin takaisin häneen ja Xiloon päin. ”Mitä sinä siitä välität. Parempi olla, ettei edes huomaa. Olen ihan varma, että hän hakee vain huomiota noilla tempauksilla, ei kukaan oikeasti voi olla noin tunari.” Lotte ei edes yrittänyt puhua niin, ettei Crid voisi kuulla. ”Yllätyin, että se ylipäänsä on yhä hengissä. Crid on kävelevä katastrofi ja paljon pahempi kuin sinä. Ei pahalla. Tai oikeastaan kehuhan se onkin.” Olin hiljaa. Joskus Lotte oli aika ilkeä, eikä aivan ajatellut toisten tunteita tai miten teräviltä ja kärkkäiltä kommenttinsa saattaisivat muista kuulostaa. Minä koin Cridiä kohtaan myötätuntoa. Tiesin, millaista on olla, kun ei tunne raajojaan ja kehoaan, ja nolostuttavia asioita tapahtuu ilman, että niitä pystyy hallitsemaan. Kaikki eivät olleet sulokkaita ja luontaisesti karismaattisia tai niin itsevarmoja, että selvisivät ylpeästi sosiaalisesti alentavista tapahtumista. ”Crid asuu Tyn kanssa...” ” Mitä”, Lottelta pääsi niin lujaa, että säpsähdin ja Xilon suitset, jotka olin nostanut koukusta, olivat luiskahtaa kädestäni lattialle. Hän tuijotti minua silmät roiskuen nimetöntä kiihkomielistä paloa. ”Tyn? Crid ja Ty yhdessä?” ”Niin –”, aloitin, mutta hiljenin. En ollutkaan varma, haluaisinko kertoa käyneeni Tyn luona. En siksi, ettäkö siinä olisi mitään kiusallista, vaan siksi, etten ehkä haluaisi mennä sinne enää toistamiseen ja, jos puhuisin hirveästi käynnistäni muille, se voisi vaikuttaa siltä, kuin olisimme hyviäkin ystäviä… vaikka toki olimmekin ystäviä… luulisin… Lotte teki siitä isomman numeron, kuin olin mitenkään tarkoittanut. Olin sanonut sen vain ajatuksena ääneen, sillä olin viimeksi Cridin nähnyt juurikin heillä. En aivan ymmärtänyt, miksi Lottesta asia oli niin tärkeä, että hän veti heti kännykkänsä esiin ja alkoi kuumeisesti tehdä sillä jotakin, näpytteli ainakin menemään. Minä keskityin saamaan suitset Xilolle ja sitten satulan. Lotte ei pitkään aikaan puhunut minulle keskittyessään tekemiseensä, mutta kun olin saanut pinkin glitteristä kimaltavan kypärän päähäni (syntymäpäivälahja isältä, mikä oli ollut ilahduttavan ihana – äidiltä en ollut saanut mitään; hän oli minulle vihainen taas jostakin, joskaan en tiennyt mistä) ja lähtemässä viemään Xiloa ulos tallista, hän sanoi äkkiä: ”Odota”, ja vielä sormella näyttöä huiskaisten, laittoi kännykän viimein taskuunsa. ”Voisitko tehdä sen asian, mistä puhuttiin, aika pian? Niin kuin… heti, kun tulet ratsastamasta? Äiti on vielä kaupungilla tai jossain, mutta että ehditään.” ”M-miksi se täytyy tehdä Alexiinan tietokoneella…? En oikein pidä siitä, että menen salaa hänen koneelleen… se ei ole oikein –” ”Koska sinun täytyy kuitata sähköpostista, jos sinne tulee jokin vahvistusviesti”, Lotte sanoi. ”Äitin sähköposti on aina auki, mutta vain sillä toimistokoneella. Katso, jos sinne tulee joku yhteenveto osallistujien nimistä, sinun täytyy piilottaa se.” ”M-minä en...” Suunnitelma kuulosti tarpeettoman monimutkaiselta. Ja myös pelkästään tarpeettomalta. Lotte oli taivuttanut päätään taa turhautumisen eleenä, kun yhtäkkiä jäikin katsomaan jotain yläpuolella. ”Mitäs siellä kuuntelet?!” hän ärähti ylöspäin, ja minäkin nostin katseeni. Yläkerran parven kaiteen takana seisoi pieni silmälasipäinen tyttö. Hän säikähti Lottea ja jäätyään kiinni ja katosi taukohuoneen ovesta. Lotte laski päänsä takaisin alas. ”Katso nyt. On vaarallista puhua täällä yhtään missään, aina joku kuuntelee jossain. En edes muistanut millaista se on. Kirkaksessa on niin hiljaista, ettet edes usko, eikä siellä kukaan väijy ketään missään.” En usko, että tyttö oli meitä väijynyt, mutten sanonut siitä mitään. ”M-minusta sinun kannattaisi vain… kertoa kaikille. Sitten sitä ei tarvitse enää salata.” Lotte ei ollut tyytyväinen vastaukseeni. Se oli ilmiselvää hänen ilmeestään. ”No, kai minä teen sen itse sitten”, hän töksäytti ja muuta sanomatta käveli tiehensä. Huokaisin hiljaa. ”Tule, Xilo”, sanoin mustalle ratsulleni pehmeästi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Mar 23, 2023 15:57:28 GMT
Ketään ei ollut tallituvassa, joten Charlotte livahti kylki edellä toimistoon ja painoi kahvan varovaisen äänettömästi kiinni. Äidillä menisi varmasti vielä hetki asioillaan, joten jos hän olisi nopea ja vain löytäisi sen listan, hän ehtisi tehdä tämän. ”...Terve?” kuului hitaasti lausuttuna. Charlotte käännähti tuimana ympäri. Dewn oli siirtänyt päätään sivuun äidin tietokonenäytön takaa. ”Mitä sinä teet täällä?” Lotte syytti. ”Olen koneella”, Dewn vastasi, kulmat yhä hiukan koholla Lotten ilmaannuttua niin epäilyttävän lipevästi huoneeseen. ”Mitäs itse teet?” ”Niin, mutta äidin koneella”, Lotte väisti vastaamasta ja käveli lähemmäs pöydän taa nähdäkseen, mitä Dewn teki. Se oli auki väestöliiton sivuille. Lotten sisuskalut nipistivät. Mitä ihmettä! ”Käyn täällä, kun tarvitsee hoitaa netissä asioita”, Dewn vastasi tyynesti. ”Miksi olet maistraatin sivuilla?” Dewnin hiiri pyöri tarpeettomana ruudulla. ”Päivitän vain pari asiaa...” Mutta Lotte oli tarkka. Sitä paitsi, mitä pidempään he pysyisivät Dewnin salaperäisissä puuhissa, sen pidempään heidän ei tarvitsisi keskustella miksi hän halusi juuri äidin toimistotietokoneelle. ”Mitä asiaa?” Dewn liikutteli pohtien huuliaan. Äkkiä hän klikkasi itsensä ulos ja kiepahti tuolilla Lottea kohti molemmat kädet käsinojilla kuin työnjohtajalla. ”Ei mitään ihmeellistä. Mitäs itse olit tänne tulossa? Hiippailit niin keskittyneesti sisään, että tuskin ainakaan mitään äidin luvalla.” ”Et vastannut kysymykseeni ensin: mihin tarvitset maistraattia?” Mutta Dewn vain hymyili vinosti, tietäen vallan mainiosti, mitä Lotte yritti. ”Itse asiassa, minä kysyin ensin. Mitä tarvitset? Oletko pulassa?” Hän hymyili yhä kuin hunsvotille pikkutytölle, joka Lotte tosin ei ollut ollut enää vuosiin. Hitto, hän oli naimisissa oleva aikuinen, joten Dewnin ei tarvinnut suhtautua häneen kuin kaksitoistavuotiaaseen. ”Tulin vain katsomaan, onko äiti palannut.” Dewn silmäili häntä ilmeen muuttumatta. ”Okei”, hän sitten sanoi ja levitti käsiään, hartiaa kohauttaen. ”Sinulla on sinun juttusi, ja minulla omani. Sovitaan, että kumpikin pitää huolen omista asioistaan.” Hän oli kirjaamassa ulos koko koneelta, kun Lotte yhtäkkiä livautti: ”Vaihdoin nimeä.” Dewnin käsi hiirellä pysähtyi. Hän kohotti hitaasti katseensa takaisin Lotteen. Hän vain tuijotti, suu raollaan. ”Siis...” ”Me mentiin naimisiin”, Lotte jatkoi – kai hänen oli pakko saada se ulos, tämä jännitys oikean hetken odottamisesta oli ajaa hänet hulluksi! ”Minä ja Michael.” Dewn tuijotti yhä ilmeettömästi. Sitten, hitaasti kuin vuoren takaa kohoava aamuaurinko, hänen karvaiset kasvonsa kirkastuivat ja hammashymy levisi niille. Hän tapautti pöytää kämmenellään ja ponkaisi ylös tuolista. Lotte oli yhdessä hetkessä koukattu ilmaan, kun Dewn rutisti häntä, ja sitten laskettu takaisin alas – hän oli ehtinyt vain räpytellä silmiään. Dewn oli yhtä leveää hymyä tarkastellessaan häntä äkkiä keskittyneemmin ja lempeämmin kuin aikoihin. Hän koetti sanoa jotain, mutta kurkusta tuli lähinnä karheaa pihinää, hymähti ja tönäisikin vain ystävällisesti nyrkillä Lottea olkapäähän. ”Michael vaikuttikin aina hyvältä tyypiltä”, hän lopulta sanoi. ”Miten et kertonut –” ”Älä kerro muille”, Lotte vannotti, ”vielä. Aion jakaa kutsut häihin, mutten ole vielä päättänyt milloin ja miten teen sen.” ”Eli... te ette ole vielä naimisissa?” ”Ollaan, paperilla. Se tehtiin vain maistraatissa, kun en halunnut muuta, mutta Michael puhui minut ympäri, että pidettäisiin keväämmällä kuitenkin myös joku pieni juhla”, hän selitti nopeasti ja vilkaisi seinällä olevaa kelloa. ”Mutta kun äiti ei vielä tiedä sitä ja siitä, että olen nykyään McPhee… Nimi pitäisi saada siihen ilmoittautumiseen oikein, joka lähtee Freewindin kisoihin. Olin tulossa tekemään sen äidin puolesta. Mutta –” Dewnin kulmat olivat aaltoilleet hänen selontekonsa mukana, ”– jos voisit auttaa ja korjata sen nyt, kun olet koneella muutenkin…?” ”Vaihtaa nimesi listaan?” ”Niin, periaatteessa. Ja lähettää sen.” ”Äiti on varmaan tehnyt sen jo.” ”Ei ole, kysyin. Sanoi, että aikoo lähettää sen tänään tai huomenna, mutta ei ole tehnyt sitä vielä, kun Kitty ei ole vahvistanut millä hevosella aikoo lähteä.” Dewnin kasvoilla kävi nopeasti erilainen ilme. ”Tuskin sillä niin on väliä, oletko siellä Center vai McPhee”, hän arveli. ”On sillä minulle”, Lotte nurisi. ”Ensimmäiset kisat, joissa olen uudella nimellä.” ”Kerro uutiset sitten ensin.” ”Eikä”, Lotte sanoi; Dewn ei nyt aivan ymmärtänyt, kuten ei ollut Gilliankaan. Hän halusi tehdä kaikkiin vaikutuksen jollain mukamas huolettomalla tavalla, kuten niin, että he saisivat kuulla hänen nimensä kilpailuissa paikan päällä ja ihmettelisivät… tai jotain sen suuntaista, hän ei ollut vielä päättänyt. Oli toisaalta hassua, ettei alunperin ollut halunnut koko asiasta mitään numeroa, mutta tajusi toisaalta juuri nyt tekevänsä tästä paljon isomman numeron kuin olisi ollut tarpeen. Mutta se oli hänelle tärkeä hetki: tämä olisi omanlaisensa aikuistumis…juttu. Ja kieltämättä kyllä häntä jännitti, miten kaikki suhtautuisivat. Nyt kaksi kotona jo tiesi. Pitäisikö hänen jatkaa samaa linjaa ja livautella paljastus jokaiselle yksitellen…? Jättäen isän viimeiseksi… tai ehkä Kittyn, koska Kitty ei osannut pysyä hiljaa. Dewn tarkkaili hänen kasvojaan ja huokaisi sitten hyväksyvästi. ”No, okei. Mitä siis haluat, että teen?” Lotte kumartui hänen olkansa yli. ”Äidillä on jossain koneella Raicyn Enkeleiden tiimilista...” Onneksi äiti oli järjestelmällinen ja työpöydältä löytyi kuin löytyikin oikea tiedosto. Se sisälsi heidän nimensä ja hevosten tiedot ja rekisteriotteet ja osallistumismaksuhinnoittelut. ”Voi hitto”, Lotte sanoi tuijottaen tiukkana listaa. ”Äiti ei ole merkinnyt Kittylle vieläkään sitä hevosta!” Hän suoristautui etukumarasta niin terävästi, että polkkatukka heilahti. ”Ei tätä sitten voi lähettää. Tai odota, jos soitan Kittylle...” Hän veti kännykän käteensä. ”Kitty! Ki– ei nyt, kun kuuntele: millä hevosella lähdet sinne Texasiin? … Miten niin et vieläkään tiedä…!” Dewn liikutteli huuliaan kulmat kurtussa ja tökki hiirtä toimettomasti näytöllä. ”No, niinhän minä sanoin...” Lotte loi katseen Dewnin niskaan. ”Joo. No… voin vielä kysyä, kun se on tässä. Mutta jos se ei onnistu, niin mitäs sitten? … Tuskin sekään antaa. ...No, moi.” Hän lopetti puhelun vielä kesken Kittyn äänen ja välittömästi sanoi Dewnille: ”Anna Kittyn ottaa Honey.” ”En”, Dewn vastasi yksioikoisesti. Hän kuulosti äkkiä töykeältä. ”Kittyllä ei ole muuta!” ”Oletteko kysyneet Thomasilta?” Dewn sanoi. ”Saatte varmasti Dutchin, vaikka hän ei sinne lähdekään.” ”Kitty ei ole ikinä ratsastanut Dutchilla!” ”Honey ei ole kisannut ylipäänsä.” ”Meillä ei ole aikaa miettiä ja kysyä Thomasilta”, Lotte sanoi ja tunkeutui taas eteenpäin pöytään nojaten niin, että Dewn joutui väistämään, ”anna hiiri. Minun täytyy laittaa tämä menemään nyt, ennen kuin äiti palaa –” ”Sen kun, mutta Honeytä et laita –” Lotte ei vastannut. Dewn katsoi ryppykulmaisesti vierestä, kun Lotte korjasi listaan nimensä Charlotte Centeristä Charlotte McPheeksi, ja sitten meni Kitty Loopin kohdalle ja alkoi kirjoittaa tyhjään kohtaan Nie–
”Hei”, Dewn ärähti, ”sanoin ei.” Lotte käänsi tuskastuneena päänsä häntä kohti. Nenänsä olivat vain kymmenen sentin päässä toisistaan. Sitten Lotte veti henkeä ja pehmitti ilmeensä tahdonvoimalla, otti kaikista lempeimmän, sympaattisimman katseensa, jonka ainakin toivoi näyttävän aidolta. ”Tee se minulle”, hän pyysi. Dewn töllötti häntä epäuskoisena. Sitten ähkäisi. ”Miksi teet tästä näin hankalaa? Ihan turhaan sormeilet äidin selän takana jotain näin yksinkertaista asiaa, jonka voisit vain nyt samantein kertoa, kun äiti tulee. Ei kaikesta tarvitse aina tehdä näin monimutkaista ja salakähmäistä –” ”Kun en halua vielä kertoa! Haluan ehkä kertoa vasta siellä –” ”No anna tämän listan sitten olla ja mene Centerinä, väliäkö sillä.” He joutuivat vaikenemaan ja kääntyivät yhtä aikaa katsomaan toimiston ovelle: sen takaa oli kuulunut töminää ja kahinaa ja kahva kääntyi alas; sumean ovilasin läpi näkyi hahmon muoto, joka pian tarkentui Alexiinaksi. Hänen ilmeensä muuttui hämmästyneeksi astuessaan sisään käsivarrellaan paperikassi ja teemuki kourassaan. ”Mitäs… te täällä teette?” ”Ei mitään”, Lotte sanoi nopeasti naama peruslukemilla, huomaamattomasti klikaten tiedostoa kiinni. Se herjasi jotain ja siihen pahemmin katsomatta, kuittasi OK ja suoristautui näytön palattua turvallisesti työpöydälle. ”Dewn tarvitsi apua maistraatin sivujen kanssa.” Hän pikemmin tunsi, kuin näki Dewnin tyytymättömyyden. ”Maistraatin…?” äiti toisti hajamielisesti ja valutti kassin kyynärtaipeestaan tyhjälle tuolille. ”Minun pitäisi kuitenkin nyt päästä siihen tietokoneelle. Cella vahvisti Grey’s Noelin rekisterinumeron, joten täytyy se päivittää… ja hänen mukanaan on tulossa muitakin, Emmanuel, joka on varannut Nyan itselleen ja voisi kesällä tulla sitä katsomaan tänne ja...” Lotte irvisti sisäisesti. ”Entä Kitty?” hän kysyi ja oli välittämättä vaiteliaasti penkistä nousseesta, suutaan tympeästi maiskauttavasta Dewnistä. ”Millä hän tulee?” ”Ai niin, Kitty...”, Alexiina huokaisi, ”en tiedä...” ”Honey olisi vapaana...”, Lotte yritti ovelasti, silmät pahansuovasti Dewnin selässä, kun tämä lompsi matkoihinsa. ”Niin… niin kai”, äiti sanoi kunnolla kuuntelematta. Hän laski mukin pöydälle ja oli tulossa koneelle, mutta Lotte seisoi tiellä. ”Noh… väistähän –” ”Et voi lähettää sitä listaa vielä, jos Kittyllä ei ole hevosta”, Lotte intti. ”No, niin, en, mutta –” ”Sinun pitää hoitaa se ensin.” ”Ai minun pitää?” Alexiinan kulmat nousivat. ”Niin, sinähän olet Raicyn Enkeleiden… pomo.” Äiti naurahti väsyneesti. ”Vai olen minä pomo.” ”Olet arkkienkeli ja Kitty on sellainen alaston kerubi ja Cella… joku”, mutta hän ei keksinytkään enempää, koska puhui muutenkin ihan päättömiä. ”Ne voi olla Kittyn kanssa molemmat sellaisia, kun ovat joka tapauksessa paljasperseilijöitä.” Äiti mutristi moittien suutaan. ”Minä olen Luciferin langennut enkeli”, Lotte päätti. Äiti pudisteli hänelle päätä ja koetti sitten taas päästä hänen ohitseen. ”Mutta väistäpä nyt, Charlotte –” Lotte jäkitti hetken, muttei sitten voinut muuta ja astui sivuun. Äiti istahti työtuoliinsa ja nosti mukin pöydältä huulilleen. Lotte jäi tuijottamaan. Äiti laski kupin takaisin, siirsi käden hiirelle… ja siirsi hitaasti katseensa taas häneen. ”Niin? Oliko sinulla jokin hätänä? Muutakin, kuin enkelisatuja?” Lotte oli kahden vaiheilla: niin lähellä kahden vaiheilla… Hän jo suorastaan fyysisen konkreettisesti tunsi kirjaimet kielellään, halusi tarjoilla ne siltä ulos kuin liukuhihnalta, kertoa äidille – ”Ole kiltti ja mene tekemään jotain hauskaa Oliverin kanssa, menkää vaikka maastoon. Hän on niin innoissaan paluustasi taas hetkeksi”, äiti sanoi, ja Lotte vetäytyi takaisin kuoreensa, imi aivan kielenpäällä olleet sanansa takaisin sisuksiinsa. Ei vielä. Hän laahusti toimistosta harmissaan. No jaa. Ehkä hän antaisi sen nimiasian sitten olla, ei se kai tosiaan niin tärkeä juttu ollutkaan. Olisi vain ollut kiva yllättää kaikki oikein kunnolla ja jollain ovelalla tavalla… mitä, jos hän lähettäisi kutsut vasta palattuaan Kirkakseen? Ei, kun ei… hän haluaisi olla näkemässä heidän ilmeensä, kun he lukisivat ne… Näitä suunnitelmiaan punoen ja pohtien, hän suunnisti ulos tallista.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
It's a scoobie-oobie-doobie, scoobie-doobie melody!
Viestejä: 114
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Mar 27, 2023 16:12:54 GMT
# WANTED: Crid # 26.03.2023
Joku katsoo mua. Mulla on ollut tää tunne jo jonkin aikaa. Outo kihelmöivä aavistus, ihan kuin jossain olisi joku, joka tuijottaisi mua. Luin netistä, että se voi olla oire, kun mieli rupeaa hajoamaan osiin, joten on siinä ja siinä soittaisinko piipaata itselleni, vai jatkanko vain linjalla, että kiistän ihmisvaistojen olemassaolon ja laittaisin kaiken sen piikkiin, että on kevät ja mä vihaan kevättä. Ainahan on parempi syyttää mitä tahansa muuta itsensä ulkopuolella, vaikka sitten sitä säätä. Äidiltä opittua. Charlotte on ollut taas täällä ja mua ei voisi vähempää kiinnostaa, nope, ehei, ei todellakaan. Oon niin over it. (Varsinkin sen jälkeen, kun tein itsestäni taas totaalisen pellen sen edessä ja muistin, miksi alunperinkin aloin ajatella, ettei Lotte ehkä ollut niin kiva mimmi kuin mun fantasioissa olin kuvitellut – se vain sattui sanomaan pari sanaa, jotka ehkä vähän veresti mun herkkää sisikuntaani, mutta ei siitä sen enempää, koska kuten sanoin, oon ihan over it, enkä halua puhua aiheesta Charlotte enää ikinä.) Oon vasta toipumassa tapauksesta, joka oli Ceit Lydia Petersonin sukujuhlat, joihin tuli koko Kevinin kansa ja lapsivihaaja rouva Rentonkin jotenkin oli kehdannut laskeutua meidän alamaisten joukkoon, vaikkei sukua (toivottavasti??) ollut, haistelemaan uutta uhria, johon joskus mahdollisesti upottaa verenhimoiset sormensa. En tosin oo varma, tuleeko se koskaan Ceitiä tai mammaakaan enää näkemään sen perusteella, että meni vauvan nähdessään sanomaan sitä rumimmaksi vialliseksi otukseksi, mitä kuunaan oli nähnyt. Mamma tai Kevin ei oikein – ymmärrettävästi – pitänyt siitä julistuksesta. Voi siis hyvinkin olla, että rouva Renton pääsi mustalle listalle. Vihdoinkin. Eihän se mikään maailman ystävällisin ja herttaisin vanharouva ollut, mutta me tultiin yllättävän hyvin juttuun – nimittäin, kun mitään juttua ei koskaan ollut, ja kumpikin välitti vaan omista asioistaan. Mutta mamma ei ikinä ottanut mun valituksia siitä kuuleviin korviinsa, mutta kylläpäs tuli vipinää nuttuun, kun se kiusa koskikin pikkusiskoani =/ Tough luck. Anyhoo, mamma saisi valita jatkossa ”ystävänsä” vähän paremmin. Kun Misallekin olin ilmaa ja Savannahikin vielä takaisin, oon siis kaiken kaikkiaan aika kurkkuani myöten täynnä naissukupuolta ja tällä hetkellä rauhallisissa väleissä sen ajatuksen kanssa, etten moisia otuksia elämääni tarvisikaan. Naiset… pfftt… mitä niillä teki? Tosimiehet pärjäsi ilmankin, ihan itsensä ja fellow bro dudejen seurassa… Mikäs mulla ja Tyllä oli olla meidän haisevassa poikamiesboksissa, vaikka sillä sitten olisikin ollut jotain Gillianin kanssa… Siis, mua ei kiinnosta, okei… Jotenkin myös ajattelin, että olisi hyvä idea purkaa angstia töiden jälkeen tallilla Dragonille, jota varmasti kiinnosti mun ei-ongelmat yhtä paljon kuin nostaa kiloja painavaa kaviotaan. Se oikein ruuvasi koipensa puruun, eikä mun mairittelut, uhkailut, kiroukset ja kohta itkutkaan auttaneet. Ja sitten se iski: se tunne taas. Tunne, että joku katseli mua. Nousin kyykystä sen etujalan puolesta ja vilkaisin olkani yli. Ei näkynyt ketään, paitsi vastapäisessä karsinassa oleva Rico, joka kuikki käytävälle korvat höröllä ja uteliaan näköisenä. Ehkä mä olin vainoharhainen jo eläintenkin tuijottelusta. Sitä se syntitaakka kai sitten teetti. Päätin antaa Dragonin jalan olla ja poistuin karsinasta, kun joku kiljaisi. Sitten kiljaisi joku toinenkin. Oho – se olin minä, koska pelästyin ensimmäistä kirkaisua. Tuskin ehdin tajuta yhtään mitään, kun joku oli vilahtanut tallituvan ovista ja kadonnut näkyvistä. En tiedä, kuka se oli. Tai ehkä kuulin ja näin omiani, ehkä mun pääni tosiaan oli pirstaloitumassa ja hallusinoin yksinäisyydessäni ja epätoivossani kaikenlaista. En kuittaisi sitäkään mahdollisuutta ihan olankohautuksella. Koska olin kärttyinen kuin vanha ukko nykyään ja entistäkin epäsosiaalisempi, en aikonut ottaa selvää äskeisestä. Kiskaisin vain Dragonin karsinan kiinni ja lähdin painelemaan samaan suuntaan silkastaan siitä syystä, että päästäkseni yläkertaan, mun oli mentävä tallituvan kautta. Mutta heti, kun näin lasiovien läpi jo ennen kuin ehdin koskea kahvaan, toisella puolella tuvassa seisova tyttö näytti selvästi järkyttyneeltä ja pakeni parven portaisiin. No, mä tietysti menin perässä, koska mä nyt satuin olemaan menossa myös yläkertaan. Minkäs teet. Etäisesti mietin, että olinko mä tosiaan noin ruma tai pelottava (sepäs olisikin jotain, että joku mua pelkäisi!), että pikkutytöt juoksi karkuun... Ehdin heinäparvelle ja siellä se tyttö taas oli, kuin tää olisi jotain peliä, ja säikähti mua (vaikka tasan tiesi, että oon tulossa) ja pinkaisi hoitajahuoneen ovesta. Selevä. Mäkin menin ovesta ja sillä kertaa sitä ei heti siinä näkynytkään. Kuka lienikään. Sen sijaan siinä seisoi Kitty ja Roi. Pelottavista hahmoista puheen ollen... ”Sovitaan, että siihen asti”, Kitty oli sanomassa. ”Joo just”, Roi kuittasi ja risti käsivartensa. ”Onhan se vielä reilu viikko, pari!” ”Anteeks...”, murahdin, että pääsisin ohi. ”Crid!” Kitty ilmoitti, kuin olisin eksoottinen eläin, josta on kuulutettava. Nyt mua ei kuitenkaan kiinnostanut jäädä sosialisoimaan tai naisseuraan, joten painelin vain ohi katsetta kohottamatta. Huoneessa oli pari hoitajaa juomassa kahvia ja kirjoittamassa hoitovihkoihin. Ja sitten siellä oli se mua karkuun juossut pikkutyttö: silmälasit ja harmaanruskeat hiukset leteillä. Etäisesti se näytti tutulta... Se istui sohvalla ja käänsi päätään, näki mut, leimahti kirkuvanpunaiseksi ja kääntyi takaisin piiloon. Hetkinen............. Olin kävelly kaapilleni ja äkkiä aavistin jotain. Mun kaappini. Sinne tungettu ystävänpäiväkortti nimettömältä henkilöltä. Tunne siitä, että joku katseli mua vähän väliä tallilla. Letit ja silmälasit – olin nähnyt tuon saman tytön useammankin kertaa ja nyt, se punastumassa, kun katsoin siihen... Tuijotin mun hoitokaappini sisään näkemättä oikeastaan mitään. Kelasin vain tätä ahaa-elämystä. Enkä oikein tiennyt, mitä ajatella. Okei, musta siis ehkä... piti joku. Tyttö. Ongelma oli vain siinä, että... no, se ei ollut ihan sellainen, millaisesta olin haaveillut, kun olin alkanu leikitellä haaveella, että joku musta sillä tavalla pitäisi. No, ensinnäkin, ikä. Tyttö oli ehkä joku Oliverin ikäinen, ehkä vuoden tai pari vanhempi. Siis joku kymmenen. Paitsi, että ajatus oli laiton, niin en muutenkaan ollut reilusti nuorempiin päin. Mä olin aito herrasmies, pidin ikäisistäni tai jopa vähän vanhemmista kokeneista, tulisistakin naaraista. Viaton impilempi ei ollut yhtä paljon mun juttuni. Toisekseen, tyttö ei olisi ollut lähempänäkään mun ikääni millään tavoin kiinnostava. Sori, mutta oli mullakin makuni kaikesta huolimatta. Se muistutti liikaa tasoluokassaan... mua itteäni, ja siksipä juuri. Mutta turha mun kai oli sen syvällisemmin sitä pohtia, koska kyseessä oli tosiaan pikkutyttö, joka jostain onnettomasta syystä oli päättänyt ujostella juuri mua. Miksi, paholainen yksin tietää... Miten se edes oli tullut muhun kiinnittäneeksi niin paljon huomiota, kun en muistanu puhuneeni sille ikinä varmaan kahta sanaa? Olin vähän utelias sen suhteen, ja erityisesti sen suhteen, mitä se mussa näki. Vaihdoin saappaat lenkkareihin ja jätin hanskat kaappiin, ja sitten siirryin epäröiden taas esiin. Tyttö istuskeli edelleen sohvalla ja silitteli Witchiä, eikä katsonut enää muhun päinkään. Olin kahden vaiheilla – ja sitten annoin olla. Koska ainahan oli tosiaan mahdollista, että olin vaan kuvitellut kaiken.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 27, 2023 16:30:06 GMT
Uniaalloilla - 29
”No niin, tilanne on seuraavanlainen!” Alexiina kailotti Citruksen kanssa maneesiin marssittuaan, Kitty häntänään. Charlotte kääntyi Karman selässä. Minä taputin Xiloa ja liu’uin alas satulasta. Jos heillä alkaisi nyt harjoitukset, minun oli parempi väistyä tieltä. ”Kittylle on saatu ratsu –” Kitty virnisti ja nosti voitonnyrkkiä. ”– Thomas lainaa hänelle hevostaan, Cupidoa. Raicy käy hakemassa sen hänen farmiltaan tänne. Se on kilpaillut ennen Thomasille tuloaan, muttei kovin paljon, mutta saapa sitten nähdä… Onhan tämä vähän arvalla heittoa taas, mutta...” ”Pärjäsittehän te viimeksikin ilman ennakko-odotuksia, kaikkea logiikkaa vastaan”, Raicy sanoi maneesin kaidereunaan nojaten ja myhäili partaansa. ”Kuten enkeleideni kuuluukin.” ”Oh, suuri Pyhä Herra!” Kitty yhtyi ja oli tekevinään ilmassa kumarruksia kädet ojossa Raicyn suuntaan. ”Tulemme lentämään korkealla ja vähintään läpsimään teidät alas katveesta, takaisin maan tomuun!” hän julisti tekovirallisella kirkkoherran äänellä. Alexiina pyöritteli päätään Citruksen satulavyön kireyttä kokeillessaan. ”Älkää kuitenkaan antako sen nousta hattuun”, Raicy virkkoi. ”Aina on varaa petrata.” ”Hus, pilaat ryhmähengen”, Lotte marisi isälleen. Raicy kohotti käsiään puolustellen. ”En vain halua, että teihin sattuu…” ”Niin, menepä nyt vain hakemaan sitä hevosta Kittylle”, Alexiinakin sanoi. ”Kukas se oikea enkeli täällä onkaan, joka vastapuolen joukkueelle hevosiakin kuskaa…?” ”No, Jumala tietenkin!” Kitty hihkui. ”Mystinen puhelinäänimies, paremminkin.” ”Ai… tuleeko se jostakin?” minä kysyin viattomasti. ” Raicyn Enkelit? Luulin, että se oli vain… herttainen nimi.” ”Haluavat pärjätä jonkun sellaisen siivellä, joka oikeasti tietää, mitä tekee”, Raicy viisasteli. Siinä vaiheessa jo Kittykin oli häätämässä tätä tiehensä. Minäkin olin valumassa pois, mutta Kitty seisoi huomaamattaan portilla niin, etten mahtunut Xilon kanssa ohi. ”Katsotaan kisojen jälkeen, kuka taas itkee!” hän huusi vielä virnistellen Raicyn selälle. ”Isä on paholainen”, Lotte tuhahti. ”Hei joo! Carrot tutustutti mut yhteen sellaseen porukkaan –”, Kitty aloitti ilmeellä, että pitkä juttu olisi tulosssa, mutta Lotte puhui päälle: ”Siis, Gillian, kai tiedät Charlien enkelit? Sen elokuvan?” ”Aah… siitäkö se tulee?” ”No, niin kai. En muista enää, kenen idea se oli. Minun kai?” ”Tytöt”, Alexiina sanoi keskeyttäen spekuloinnit. ”Mukaan lähtee sitten myös ulkopuolinen hevostenhoitaja.” ”Kuka?” Kitty innostui. ”Hänen nimensä on Iiris, hän on tulossa Cellan matkassa.” ”Siis Cella saa oman hevosenhoitajan? Kai mekin saadaan?” Lotte sanoi heti. ”Hän on tiimin yhteinen hevos tenhoitaja”, Alexiina tarkensi sanojaan. ”Jos yhtään viime vuodesta tuli viisastuttua, niin se viikko on aikamoinen voimain koettelemus ja ylimääräiset kädet eivät totisesti ole pahitteeksi, oli siinä niitä välipäiviä tai ei.” Siihen ei kukaan väittänyt vastaan. Yritin taas hienovaraisesti Kittyn ohi, mutta hän seisoi jalat levällään ja kädet lanteillaan katsoen suoraan ohitseni tajuamatta olevansa tielläni. En halunnut puhua päälle, kun hän jatkoi Cupidosta. ”Millainen se on?” Lotte kysyi ravatessaan Karmalla. Alexiinakin oli noussut Citruksen satulaan ja ohjasi sen käyntiin. ”En yhtään tiiä, jännää!” Kitty virnuili innostuneena yllätyksestä. ”Thomas oli vakuutellut Raicylle, että se on oikein kiltti ja kylmäpäinen”, Alexiina sanoi. ”Voi mössö, kun Blue on vielä liian nuori, vähän mä olisin halunnut lähteä sen kanssa!” Kitty huokaili. ”Miettikää, mun ja Tylerin yhteisellä hevosella, se vasta olisi ollut siistiä… No, ehkä ensivuonna!” ”Majoitumme siellä paikan päällä sitten Tylerin tilalla, hän on luvannut, että se onnistuu –” Kitty näytti ponkaisevan hiekasta ilmaan. ”– eli ei tarvitse ainakaan majoituksesta taas maksaa, onhan se jotain –”, Alexiina sanoi. Lotte loi minuun katseen ravatessaan ohitseni. Painoin pääni. ”No niin, aloitetaanko sitten? Kitty, jos voisit hakea muutamat tolpat ja toimia ajanottajana… Oletko sinäkin jäämässä, Gillian?” Alexiina kysyi minulta. ”Aiomme nyt tosin ottaa parit pujotteluharjoitukset...” ”O-oh… e-en...” ”Gillian ei pääse pois, kun Kitty on portinvartijana”, Lotte huomautti terävästi. ”Täh! Mikset sä sanonut mitään?” Kitty sanoi minulle ja pomppasi edestäni. Mumisin hiljaa, etten ollut halunnut vaivata... Sen enempää en heidän keskustelustaan tai harjoituksistaan sitten kuullutkaan, sillä olimme viimein päässeet Xilon kanssa maneesi- ja tallirakennuksen väliseen ulkoilmaan. Linnut visersivät niin kiihkeästi kevään tuulessa, vaikka kaikki oli yhä vetelässä lumessa, että se laittoi väkisinkin hymyn huulilleni. Annoin Xilolle hellän taputuksen kaulalle taluttaessani sen sisään. Oli tietysti totta, etten olisi heidän mukanaan, Kittyn ja Tylerin mukana, kun he lähtisivät kisareissulleen… kaikkea voisi tapahtua, kevättä rinnassa… mutta en tahtonut surra sitä liikaa. Minä en olisi heidän tiellään, päättivätpä he suhteestaan mitä tahansa. Voisin vain olla onnellinen kummankin onnesta – onnesta, jonka ehkä joskus löytäisin itsekin uudelleen. Jos en Tylerin kanssa, niin varmastihan jossakin olisi joku juuri minuakin varten…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 154
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Mar 27, 2023 19:50:15 GMT
Western week läheni päivä päivältä ja samalla mä olin myös suunnitellut matkaani kotiin. Koska ottaisin mukaani molemmat mustangit ja paluumatkalla mukanani ollessa myös isoveljeni hevonen, joten olisi helpompi lähteä matkaan omalla kopilla kuin pyytää paikkoja kolmelle hevoselle Orange Woodsin trailerista. Olin yrittänyt suunnitella reissuni siten että saisin haettua Trevorin hevosen joko ennen kuin western viikko alkoi tai sitten niin että palaisin kotiin muutamaa päivää myöhemmin jos hakisinkin Trevorin hevosen vasta western weekin jälkeen. Tokihan mä voisin hakea hevosen myös viikon aikana, mutta halusin silti pitää avoinna mahdollisuuden, jotta voisin hakea sen hieman stressittömämpänä aikana. Toinen asia joka minua mietitytti, oli myös se, kuinka viikko menisi Kittyn kanssa. Tokikaan mä en ollut kertonut toiselle, jotta en olisi majoittumassa kotonani sillä olin sopinut Charlien kanssa, jotta saisin lainata heidän vierashuonettaan. En mä myöskään tiennyt, että miten Kitty ottaisi sen tiedon, jotta olin ilmoittanut Bluen kilpailemaan western viikon alaisissa kilpailuissa. Olinhan mä käynyt mielessäni useita erilaisia versioita siitä keskustelusta, jossa mä kertoisin naiselle tästä päätöksestäni. Päästessäni jossain kohtaa jonkinlaiseen varmuuteen siitä, että kuinka tulisin asiani esittämään, jouduin kuitenkin pyörtämään päätökseni. Vaikka en olisi halunnut tehdä niin, totesin että se voisi olla parasta oman terveyteni puolesta sillä olin alkanut tuntemaan vähän liiankin tuttuja tuntemuksia rintakehälläni. Vaikka minun olisi ehkä ollutkin paras kertoa Kittylle totuus, olin menneiden kuukausien aikana oppinut arvostamaan sitä terveyttä, joka minulla oli vielä jäljellä. Haaveeni tulevaisuuttani kohtaan sai minut myös arvostamaan terveyttäni vieläkin enemmän. Kyllähän mä uskalsin epäillä, että Kittyllä oli omat motiivinsa, mutta mä tiesin, että ne eivät mahdollisesti kohdanneet mun omieni kanssa. Yritin kuitenkin parhaani mukaan unohtaa kaiken sen mitä Kittyn kanssa olisi mahdollisesti tapahtumassa ja kääntää ajatukseni ihan muihin asioihin. Olin poiminut puhelimeni useamman kerran käteeni sekä avannut viestikeskustelun, jotta saattaisin laittaa siihen uuden viestin. En tiedä kauanko pohdin viestin lähettämistä, ennen kuin loppupeleissä rohkaisin mieleni ja avasin viestikeskustelun, jotta saatoin lähettää siihen viestin, joka määrittäisi mahdollisesti paljonkin jatkon suhteen. Alexiinan kommentti: Todellinen kysymys kuuluu, miten Alexiina selviää ja pystyy pitämään näppinsä erossa toisten ihmissuhdekuvioista, niin hyvää kuin aina haluaakin tarkoittaa! Tyler omine sisäänpäin kääntyneine aatoksineen ja haasteineen, Kitty ikuisessa optimismissaan kuvitellen, että vanhat haavat voi vain puhaltaa pois ja aloittaa alusta samalla innolla ilman huolta huomisesta, Lotte Gillianin (pyytämättä) kätyrinä katsomassa, ettei Kittystä ja Tylerista vain tule enää mitään... Siihen sitten Cellat ja uudet Iirikset päälle, niin johan on muhiseva keitos taas Houstonissa!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 28, 2023 12:31:57 GMT
Uniaalloilla - 30
Kolme korttia. Menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus. Lotte istui vuoteella minua vastapäätä ja levitteli kortteja keskittyneesti väliimme päiväpeitolle. En ollut pitkään aikaan käyttänyt tarotteja, mutta nyt, kun Lottekin oli niistä kiinnostunut, olin ilomielin antanut hänen tehdä minulle tulkinnan. Silittelin vuoteella pötköttävää Lucasia, nojaten toisen käsivarteni varassa ja katselin, kuinka hän laittoi loppupakan sivuun ja hiljentyi hetkeksi, korventava katse kolmessa valitsemassani kortissa. Kuvapuolet olivat vielä alaspäin. ”No”, Lotte sitten sanoi ja nakkasi hänestä katsottuna vasemmanpuoleisimman kortin ympäri. Kortissa suurikokoinen nainen nuuhki lempeästi viljantähkää, toinen kämmenensä suojelevasti ja tukevasti vatsallaan. Naisen oljenvaaleat hiukset valuivat pitkin selkää ja taivas hänen takanaan oli heleän sininen. Ymmärsin heti sanomattakin kortin merkityksen ja symboliikan. Se oli äitikortti. ” Hallitsijatar”, Lotte sanoi monotonisesti. ”Vähintään tähän asti ajatuksiasi on hallinneet kaikki äitiyteen liittyvät asiat. Kortti on oikeinpäin, joten ainakin pääasiallisesti ne ajatukset on olleet positiivisia.” Saatoin vain nyökätä. Purin huomaamatta kynsiäni. Lottesta kortti ei ollut niin kovin kiinnostava, sillä siirtyi siitä heti eteenpäin ja käänsi keskimmäisen kortin. Nykyisyys. Maljojen kuusi, väärinpäin. ”Elät jotenkin menneessä nytkin”, Lotte observoi. ”Kelaat ehkä jotain muistoa tai tapahtumaa kauan sitten, etkä osaa päästää irti. Voisi viitata jäykkyyteen ja katkeruuteenkin, jotain tuskaista jossain historiassa, mikä ei ole vielä parantunut.” Tuijotin suu hiukan auki. Niinkö? Sitäkö kortit halusivat sanoa… että pohdin edelleen liikaa vanhoja asioita? En ollut varma, mitä niistä. Olin kuvitellut olleeni jo melko kuivilla. Olin ollut pahassa mielentilassa joitain vuosia sitten, mutta lasteni syntymä oli pelastanut minut… ”E-ehkä”, sanoin epävarmasti. Lotte siristeli silmiään tarkkaillen kasvojani. Lucas, jota olin unohtanut aktiivisesti rapsutella, kierähti toiselle kyljelleen ja tuli huitaisseeksi korttipakkaa hännällään: ne levisivät ja yksi korteista käännähti vahingossa oikeinpäin. ”O-oh, Lucas...” Mutta Lotte nosti kissan kääntämän kortin ja katsoi sitä pitkään. Sitten hän laski sen alas, maljakortin päälle. Lucas työnsi nopeasti tassuaan ja painoi sen kortille, tuuhea hopeanharmaa häntä huiskahtaen. ”Lucasin mukaan tämä viimeinen on tärkeä kortti”, Lotte sanoi täysin vakavalla naamalla, mutta minä hihitin. ”Kissat tietää”, Lotte painosti, ”ne oli Egyptissäkin palvottuja eläimiä, koska ne vahtii tämän maailman ja näkymättömän maailman välistä verhoa ja porttia. Kissat on kuvattu noitien lemmikeiksi, koska niidenkin sanotaan näkevän tulevan juuri ennen, kuin se tapahtuu.” Hymyni hyytyi. Tarotit olivat hauska harrastus, jota tein joskus saadakseni lohtua ja ohjausta – ne tuntuivat ystäviltä, jotka osasivat kertoa minulle seikoista, joita en ehkä itse ollut huomannut. Pidin kortteja lempeinä ja hyväntahtoisina, mutta nyt huomasin, että Lotten suhtautuminen niihin oli toisenlainen: hän otti kortit haudanvakavuudella, melkein pahaa enteilevällä fataalisuudella, joka sai minut äkkiä pelkäämään, mitä viimeinen kortti toisikaan tullessaan. ” Kohtuus. Taas väärinpäin”, Lotte mumisi, ”tai ainakin Lucas heitti sen näin päin pöydälle. Jo toinen ison arkanan kortti.” En muistanut kaikkien tarottien merkityksiä ulkoa, joten kohotin kysyvästi katseeni. Lottekin joutui miettimään pitkään. ”Jotain alitajuntaan liittyvää. Koska se liittyy varmaan tähän ekaan varsinaisesti nostamaasi korttiin, maljojen kuutoseen, ehkä se on… jokin alitajunnassa piilevä muisto tai uskomus. Kortti on nurinpäin, eli sillä on negatiivinen sävy. Epämiellyttävä muisto. Jos muistan oikein, voi meinata myös riitaisaa koti-ilmapiiriä...” Äiti vihoitteli minulle. Hugo nukkui huonosti ja sai selittämättömiä öisiä kauhukohtauksia. Diana oli levoton ja kiukutteleva. Saatoin kyllä ymmärtää korttia, sen siivekästä liekehtiväistä enkelihahmoa, joka kaatoi toisesta kannusta vettä toiseen. ”Vika?” Lotte kysyi, mutta odottamatta vastaustani tai antamatta minun edes henkisesti valmistautua, hän oli jo kipannut senkin auki. Siitä minua katsoi vaalea mieshahmo kannatellen pikaria. ”Taas malja”, Lotte kommentoi, melkein ärtyneesti, ikään kuin korttien välittämä mielenlaatuni ei olisi ollut tarpeeksi jännittävä. ” Maljojen Lähetti. Joku tyyppi, joka...” Mutta Lotten sanat jäivät taustalle humisemaan. Olin unohtunut tuijottamaan korttia. Pakka oli Lotten oma, sen värimaailma ja kuvitukset terävämpiä ja synkempiä kuin oman tarokkipakkani, enkä ollut siis nähnyt juuri hänen pakkansa versiota tästä kortista. Pikaria pitelevällä nuorukaisella oli hellä, mutta hiukan surumielinen katse, sekä pehmeät, jopa naiselliset piirteet. Hänen takanaan oli ruokapöytä ja jalassaan saappaat ja hän piteli toista kättä selkänsä takana, joko salatakseen jotain tai kenties vaatimattomuuden ja nöyryyden eleenä. Ei voinut tietää, oliko hänellä siinäkin kädessä jotakin vai ei. ”...ja kuitenkin tulevaan, joten en sitten tiedä”, Lotte sanoi. ”Mmm”, minä sanoin, vaikken ollut oikeastaan kunnolla kuullut. Syvällä sydämessäni oli herännyt pieni toiveikkuus. Lotte keräsi kortit pois ja sujautti ne violettiin samettipussukkaan. ”Kiitos”, sanoin ja räpyttelin silmiäni palatakseni taas tähän maailmaan. Lotte kohautti mitätöiden olkaansa. Hän katsoi vielä samaan pussukkaan ja ujutti sinne sormensa ja veti esiin pienen kirjekuoren. ”Voisin antaa tämän jo”, hän sanoi. ”Mutta pidäkin se sitten salassa, ennen kuin kaikki muutkin on saaneet. Ai joo, ja kerroin Dewnille, eli hän tietää.” ”Mi…?” aloitin, mutta saatuani hopeakuorisen kutsukortin, oivalsin samassa, mikä se oli. ”Onko tämä… oih!” Kyllä. Hääkutsu. Lotte näytti kiusaantuneelta. ”Ihana”, sanoin vilpittömästi. Kortissa oli riimuja muistuttava fontti ja se oli maanläheisen vihreä, sävy, joka sopi jalosti ja taianomaisesti yhteen hienoisesti kimaltavan hopeakuoren kanssa. En ehtinyt lukea korttia kokonaan. ”Piilota se ja piilotakin hyvin. Päätin, että kerron uutiset vasta Houstonissa. Ja annoin sen nimijutun olla.” ”Voih, minä en saa olla kuulemassa”, pahoittelin. ”Pläjäytän uutisen niin, että isällä menee pasmat sekaisin ja ratsastaa huonosti”, Lotte julisti häijysti myhäillen. ”Mutta joo. Toukokuussa sitten.” ”Ihana tulla käymään teillä, olen odottanut sitä.” Lotte kampesi vuoteeltani, nosti Lucasin syliinsä ja katseli hetken ajan hajamielisenä ikkunaan. ”No”, hän sitten sanoi. ”Täytyy varmaan aloittaa huoneen raivaus.” Halusin taas pahoitella sitä, mutta hän ehti lähteä ennen kuin löysin sopivia sanoja. Käännyin itsekin katselemaan ulos ikkunasta valkoiseen maisemaan ja miettimään kortteja, erityisesti sitä viimeisintä, vaaleahiuksista ujon oloista nuorukaista… ja sitten päätin vastata Tylerin viestiin.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Mar 29, 2023 13:01:51 GMT
Äiti hyppeli ovelan innostunut, hermostuttava hymy korvasta korvaan ja kädet epäilyttävästi selkänsä takana sisään huoneeseen. Charlotte, joka oli ollut käymässä läpi vanhoja tavaroitaan, mutristi kulmiaan. ”Mikä sinulla on? Mitä piilottelet?” Äiti vain hymyili, antoi jännityksen hetkeksi tiivistyä, ja sitten vetäisi jotain selkänsä takaa: kyynärtaipeestaan roikkui muovikassi ja käsistään hän roikotti sinistä farkkutakkia. Hän käänsi kätensä ristiin niin, että takki paljasti selkäpuolen. ”Ta-daa!” hän ilmoitti iloissaan. Takin selkämykseen oli kirjailtu Raicy’s Angels levitettyjen enkelisiipien ympärille. Se toi Lotten mieleen heti jotakin. ”Eikö ole makea?” Se, että äiti sanoi ’makea’ käsissään prätkäjengin farkkutakkia muistuttava vaatekappale, oli häiritsevän omituista. ”Äiti, älä yritä olla nuorekas.” ”Mutta eikö ole? Cella postitti nämä – onneksi ne ehtivät, kun huomenna jo lähdetään! Voidaan laittaa nämä päälle jo menomatkalla!” Charlotte katsoi takista äidin innostuneisiin kasvoihin ja takaisin. ”Eli me ihan oikeasti meinataan mennä näin pitkälle tässä ja olla noloja?” ”Höpö höpö, ole noloa. Joukkuehenkeä, se kantaa yllättävän pitkälle”, äiti sanoi ja tunki kätensä kassiin. ”Ja katsopas tätä”, hän kiskaisi esiin eri takin, sillä kertaa mustan. ”Cella oli niin ajattelevainen, että sinulle on ihan oma versio, kuin meille tavallisille tallaajille!” ”Hah!” Oliver osoitti mustaa takkia. ”Lotte on viikate-enkeli!” Äiti hymyili, kun Lotte otti takistaan kopin. Hän katseli sitä hetken sanomatta mitään. Okei, pakko myöntää, oli se hieno. Mutta sitähän hän ei ääneen sanoisi. ”Jos Emily ehtisi kirjomaan näihin etumukseen vielä kaikkien nimet”, äiti mietti hyväntuulisesti. Lotten pää ponkaisi pystyyn. ”Ai koko nimet?” ”No… ei kai, ei se ole tarpeen. Etunimet vain, erottaa takitkin sitten paremmin toisistaan. Siis meillä muilla, meillä on Kittyn kanssa samanlaiset siniset ja Cellan viestin mukaan hänellä ja Iiriksellä myös.” ”Iiriksellä?” Charlotte kysyi tuimasti. Äiti otti takin häneltä takaisin ja laittoi ne kassiin. ”Niin, hän, hevosenhoitaja, joka tulee Cellan mukana.” ”Hevos tenhoitaja”, Lotte saivarteli. ”Ja, silläkö on meidän tiimitakki myös?” ”No, onhan hän jäsen”, äiti hymyili silmät räpsyen. ”Me ei olla ikinä sitä edes nähty.” ”Siellä nähdään.” ”Mutta se on jo tiimiläinen.” Äiti tuijotti, eikä selvästi ymmärtänyt. Ei ymmärtänyt, että Raicyn Enkeleihin ei noin vain tultu omalla ilmoituksella. Siihen piti ansaita paikkansa. Eikä tästä Iiriksestä tiedetty yhtään mitään. Se, että hän oli joku Cellan kaveri, ei paljon vakuuttanut. Lotte ei antaisi hevostaan kenen tahansa vastuulle, varsinkaan kenenkään, jota ei tuntenut. Sen hän sanoi ääneenkin. ”Voi kuule, rakas, voithan aivan hyvin hoitaa Karman ihan itse koko kilpailuiden ajan, jos niin tahdot”, äiti kuittasi. ”Minä ainakin aion nostaa jalat ylös ja sulkea silmät, kun tiedän, että matkassa on joku, joka huolehtii Citruksen! Ah, mitä luksusta...” Ja sen sanottuaan, hän lähti takkikassi kainalossaan. Lotte kääntyi veljeensä päin. ”Kai olet yhä meidän puolella? Etkä isän joukkueen?” Oliver ryhdistäytyi vuoteella ja työnsi ylpeästi rintaa ulos partiopojan rehtiydellä. ”Tietty!” Hän lisäsi: ”Te olette voittajajoukkue!” Lotte nyökkäsi. Hänen jalkojensa juuressa oli pari pahvilaatikkoa vintille vietäväksi ja pois heitettäville jätesäkki. Hänen piti käydä läpi koko huoneensa lopuistakin tavaroista, joita sinne oli jäänyt Suomeen muutettuaan, sillä huoneesta tehtäisiin Hugon ja Dianan huone. Oliver oli halunnut pitää urakassa seuraa ja ehkä omia itselleen yksittäisiä kivoja tavaroita. ”Tahdotko tämän?” Lotte kysyi ja nosti vähän ryppyyn päässyttä silkkiruusuketta. ”Voitin tämän joskus Lunan kanssa. Mutta, jos haluat sen...” ”Joo”, Oliver sanoi innoissaan ja Lotte ojensi ruusukkeen hänelle. ”Vaikka kohta minulla on omia”, hän totesi nostaen palkintoa ikkunasta tulvivaa valoa vasten. ”No joo, siihen asti voit pitää sitä vaikka kannustimena tai jonain...” Lotte kiskaisi vaatelipaston auki ja alkoi käydä läpi sinne jääneitä vaatteitaan, suurin osa sellaisia, joita ei enää pitäisi. ”Kohta minäkin lähden kisoihin”, Oliver jutusteli hänelle. ”Esteitä ja koulua. Ja sitten kotona on lasten westernkisat, niin äiti ilmoitti meidät jokaiseen luokkaan! Aiotko olla täällä vielä silloin katsomassa?” ”Milloin ne nyt taas olikaan?” ”Kolmen viikon päästä, kai.” ”En usko. Lähden varmaan aika pian näiden kisojen jälkeen.” ”Höh”, Oliver sanoi aidosti pettyneen kuuloisena. Charlotte vilkaisi häneen hetkeksi pitelemistään verkkahousuistaan. Hänen teki mieli sanoa, että pianhan Oliver tulisi käymään hänen luonaan – ja ensimmäistä kertaa – muttei voinut vielä paljastaa asiaa. ”Joko sinulle on se uusi poni löytynyt?” ”Ei ole...” Oliver heilautti päätään niin, että vaaleat otsahiukset lähtivät silmiltä. ”Äitille ei kelpaa mikään.” ”Hmh”, Lotte hymähti: sen hän saattoi uskoa. ”Me käytiin viimeksi ratsastamassa semmoista mustaa tammaa. Sympathique-jotakin. Sekin oli kiva, mutta äiti sanoi, että se ontui. En minä huomannut.” Oliverin sanat olivat kuitenkin jääneet taustalle. Charlotten käsiin oli osunut laatikkonsa pohjalta jotain silkkistä ja oli vetänyt vatsansa oudosti muljahtamaan: hän veti esiin seepraraitaisen ohuen kesäpaidan. Hän piteli sitä sormissaan ja tuijotti sitä. ”...ja haluaisin harjoitella maastoesteitä, mutta äiti ja isä ei anna…” Charlotte räpäytti silmiään ja viskasi paidan sitten äkkiä jätesäkkiin. ”Ai ei?” hän sanoi, vaikkei ollut varma, mistä Oliver puhui. ”Ei… se on kuulemma liian vaarallista.” ”Onhan se.” ”Mutta kyllä minä osaisin. En saa edes harjoitella.” ”Varmaan Dewnin takia.” ”Ai… ai mitä?” Oliver hämmentyi. Lotte kyllästyi käymään vaatteitaan läpi – siitä oli äkkiä mennyt maku – ja kääntyi suoraan veljeään kohti. ”Niin. Kai tiedät, mitä Dewnille joskus kävi? Että hän oli pyörätuolissakin?” ”No… joo, olen nähnyt kuvia”, Oliver sanoi vaivaantuneena. ”Niin. Dewn putosi nimenomaan maastoestekisoissa pahasti satulasta ja jäi hevosen alle. Alaraajahalvaantui osittain, muttei onneksi pysyvästi. Siinä tosin olisi voinut käydä paljon pahemmin. Sen takia äiti ja isä varmaan ei halua, että harrastat samaa.” Oliver katseli hajamielisesti ruusuketta ja sormeili sitä. ”Jaa...”, hän sitten sanoi vaisusti. Eikö äiti ollut oikeasti kertonut siitä Oliverille? No, ehkä ei. Olihan Oliver vasta kahdeksan. Eikä Dewnkään varmaan huvikseen aiheesta rupattelisi. Charlottesta oli kuitenkin reilua, että Oliver tiesi, mistä päin tuuli. Mikään ei ollut ärsyttävämpää, kuin vanhemmat kieltämässä jotakin ilman selkeää syytä tai kunnon perusteluja. Sen Charlotte kykeni edelleen muistamaan erittäin elävästi. ”Eli… en saa koskaan tehdä niin?” Oliver sitten kysyi. Hän kuulosti alakuloiselta, mutta toisaalta tähän tietoon myöntyväiseltä. Hänessä ei ollut samaa kapinahenkeä, kuin Lottessa ja Dewnissäkin oli ollut. Tai no, kuten sanottua, hän oli vielä lapsi, vielä iässä, jossa aikuisia kuunneltiin. Senhän näkisi sitten, mitä Oliverin esiteiniminä sanoisi. ”En minä kiellä mitään”, Lotte oikaisi. ”Minulle on ihan sama. Tai siis, älä nyt tee mitään ihan hirveän typerää, missä käy hullusti, mutta en ole kieltämässäkään, ettet koskaan saisi hypätä maastoesteitä. Olihan se kai ihan hauskaa… Mutta parempi, että teet kuitenkin niin kuin äiti sanoo. Tiedätpähän nyt vain, miksi se on iso juttu.” Oliver jäi mietiskelemään hänen sanojaan. Portaista kuului ääntä: Gillian ja lapset ilmaantuivat pian varovaisesti hänen huoneensuulleen. Diana juoksi Oliverin luo ja kiipesi sängylle, mutta Hugo piteli äitiään kädestä ja imi toisen käden peukaloa. ”H-hei...”, Gillian sanoi. Hän katseli arasti ympärilleen kesken Lotten siivousoperaation. ”Joo, tässähän tämä”, Lotte vastasi kysymättömään kysymykseen. ”En tiedä, mitä näille isoille huonekaluille tehdään.” Hän viittasi sänkyynsä, kirjoituspöytäänsä, lipastoon ja kirjahyllyyn. ”Vien kaikki levyt mukanani ja jonkin verran vaatteita. Loput saa mennä vintille tai roskiin.” Hän kohautti olkaansa. Kaikki julisteetkin oli otettu alas seinältä, rullattu ja tungettu toiseen pahvilaatikoista. ”E-ehkä ne voivat jäädä…?” Gillian ehdotti. ”H-hylly ja pöytä...” ”Ai joo, niin tietysti.” Lotte kohautti uudestaan olkaansa. ”Vaikka niin.” Hän kääntyi pois päin. Vaikka esitti välinpitämätöntä, oikeasti häntä kirvelsi. Tämä huone oli ollut hänelle rakas ja hän piti tavaroistaan, mutta oli tullut aika mennä elämässä eteenpäin. Hän ei halunnut takertua liikaa menneisyyteen, kun nykyisyys ja tulevaisuuskin näytti niin paljon paremmalta: heillä oli ihana koti Kirkaksessa Michaelin kanssa, ja vaikkei ollut vienyt juuri mitään isompaa mukanaan sinne, Michaelin itsetehdyistä huonekaluista ja hänelle antamista pienemmistä tavaroista oli tullut Charlottelle aarteita. Nämä vanhat ryysyt ja kamat, jopa vanhat aikoinaan niin tärkeät bändijulisteet olivat kuin pikkusiskon kamppeita, eivät niinkään hänen. Kivoja, ehkä, ja muistoja täynnä, mutteivät kovin tärkeitä enää. ”Mitä te meinasitte tälle tehdä?” hän sitten kysyi muuten vain. Hän aisti Gillianin tunnustelevan aitoja tuntojaan ja halusi parhaansa vaikuttaa siltä, ettei tässä ollut mistään sen isommasta kyse. Toisinaan Gillianin yliempaattisuus oli raskasta. ”Ah… v-varmaan jaetaan se kahteen osaan...” ”Saatte kivan uuden huoneen, vai mitä?” hän hymähti Dianalle ja Hugolle, jotka eivät tainneet edes kunnolla vielä ymmärtää asiaa. ”J-ja… tapetit varmaan...” ”Ne kannattaa joo vaihtaa”, Lotte sanoi. ”Turhan synkät, vai mitä?” Gillianin huuli liikahti myötätuntoisesti. Hän tarkasteli Lottea yhä liian intiimisti, kuin miettien sopivaa hetkeä sanoakseen jotain ällöimelän ymmärtäväistä, mitä Lotte ei todellakaan halunnut. ”Täytyy viedä ainakin nämä laatikot vintille nyt”, hän sanoi väistääkseen ja päästäkseen tilanteesta. ”Pitää tänään illalla jatkaa loppuun, koska en välttämättä tule takaisin enää Houstonista tai ainakaan ehdi näitä käymään läpi, että pääsette sitten remontoimaan.” Pahvilaatikot päällekäin sylissään hän livahti tiehensä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Säänkestävä stetsoni ja hyvä hevonen - siinä on kaikki, mitä cowboy tarvitsee.
Viestejä: 134
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Mar 30, 2023 10:32:27 GMT
RAICY'S DEVILS ASSEMBLE 29.03.2023 Robert, 16 vuotta. Orange Guys -joukkueen nuorin ja uusin jäsen, korvaamassa aiempaa edeltäjäänsä Thomasia (joutui jättäytymään pois selkävian vuoksi). Vahvuudet: Rohkea, pelkäämätön. Kova veto voittamaan. Väkivahva, parhaimmillaan karjalajeissa. Haasteet: Liiankin rohkea, toimii ennen kuin ajattelee. Hermostuu ja menettää helposti malttinsa, huono häviäjä. Kömpelö nopeutta ja notkeutta vaativissa lajeissa, kuten tynnyrinkierrossa ja pujottelussa. Ratsuna Rocky, kokenut ja varma kanadanhevosruuna, johon Robert on tottunut muun muassa cowboy mounted shootingeissa. Tomford, 24 vuotta. Nykyisin oman tilan isäntä. Osallistui viime vuonna Hevosjussille morsian -ohjelmaan (pyörii juuri nyt televisiossa), mutta ei sieltä lempi kukkinut. Vahvuudet: Rauhallinen ja järkevä paineen alla, ainakin ulospäin. Herkkäkätinen hevosten kanssa, hyvät vaistot. Tasavarma joka lajissa. Haasteet: Mieto kilpailutahto, ei oikein anna parastaan missään tilanteessa. Ei erityisosaamista. Ratsuna ykköshevosensa, Goldie, kiltti ja kaunis voikko quartertamma, jonka kanssa ei ole vielä juuri ehtinyt kilpailla. Tyler, 36 vuotta. Texasista kotoisin, joten siinä määrin kotikenttäetu. Tomfordin tavoin oma tila, mutta samalla töissä Orange Wood Ranchilla. Vahvuudet: Yllättävä viilipytty paineen alla. Käytännönläheinen ja ratkaisukeskeinen. Parhaimmillaan tehtäväradoilla ja karjanajoluokissa. Haasteet: Heikko itseluottamus, epävarma. Saattaa tiukan paikan tullen katsoa parhaaksi väistää, kuin laittaa kovan kovaa vastaan. Ratsuna nuori, itsekouluttamansa mustangitamma Image. Ja viimeisenä itse Raicy, 54 vuotta (täyttää parin viikon päästä kilpailuista). Ulkoilmaihminen ja käsillään tekijä henkeen ja vereen. Vahvuudet: Päättäväinen, kokenut ja osaa asiansa. Sopivassa suhteessa ylläpitää reilua kilpailuhenkeä ilman turhaa tosikkomaisuutta. Parhaimmillaan käytännöllisissä lajeissa, kuten trailissa ja karjanajossa, mutta voi yllättää vauhtiluokissakin. Haasteet: Kärsimätön ja komenteleva "minä tiedän paremmin" -sävy, aliarvioi muiden kykyjä ja taitoja. Ei pidä luovuttajista tai puolilämpimistä suorituksista. Ratsuna viime vuoden kilpailuissa debyyttinsä startannut quarterruuna Gogo. * Työvajan ovi paukahti auki. Robert astui sisään. Raicy oli varma, että pojan hartiat olivat levinneet talven aikana monta tuumaa; hyvä, että mahtui kapeasta aukosta edes enää ottamatta raameja kaulaansa kuin härkä. ”Vaihdetaan nimeä”, tokaisi Robert alustamatta ehdotustaan yhtään mitenkään. Raicy, nostamatta katsettaan metallilevystä, johon ruuvasi uusia reikiä, ymmärsi kuitenkin heti: mistä muustakaan oli puhe viime päivinä ollut, kuin Texasin westernviikon kilpailuista. ”Se on jo tehty”, hän sanoi. ”Ilmoitin Orange Guysin –” ”Ei sitä!” ”Ei sitä?” Raicy hämmästyi laimeasti. Porakone hurahti ja ruuvi kieppui sulavasti korjattavana olevaan rehukehikkoon kiinni. ”Sinähän sitä ehdotit –” ”Ei!” Robert puhisi. ”Pelkkä Oranges on tyhmä ja tylsä, että olisi perässä edes jotain muuta, kuten ’vaikka Guys’ –” ”No niin”, Raicy siis sanoi ja kokeili kehikon kestävyyttä ravistelemalla sitä hieman. ”Eli se oli sinun ideasi...” ”Se oli pelkkä heitto, nyt keksin paremman”, Robert vakuutti. ”Niillä on kisatakit, joissa lukee Raicy’s Angels.” Raicyn käsi pysähtyi kesken ruuvaamisen, mutta sitten jatkoi. ”Jaa, jaa...” ”Me ollaan pahempia”, Robert jatkoi, ”joten meidän pitäisi olla... Raicy’s Devils.” Työkalu pysähtyi jälleen, tällä kertaa Raicy suoristautui ja kääntyi Robertiin päin. ”Raicy’s Devils?” hän toisti nimeä kokeillen. Robertin kädet olivat nyrkeissä ja hän nyökkäsi aggressiivisesti. Ei se pahalta kuulostanut… heh heh. ”Ja hankitaan kans kisatakit. Mutta nahkatakit.” Robertin silmissä kiilsi jotain, mitä ei kovin usein nähnyt: aitoa innostusta, inspiraatiota. ”No se ei ole mahdollista, kisat alkavat ylihuomenna.” Raicy palasi takaisin askareensa puoleen. ”Ja nahkatakkeja ei missään nimessä. Todella kuumia –” ”Mutta nimi ainakin.” ”Ettei olisi liian samanlainen, pitävätkö meitä sitten matkijoina? Tässä pitää pärjätä omilla ansioilla. Vai Alexiina’s Devils?” Hän jopa hymyili. Siinä olisikin enemmän perää… tosin ei kyllä uskaltaisi leikitellä moisella, kävisi vielä huonosti ja tulla vaimolta perinnejalkineesta. ”Ei”, Robert sanoi käskevästi. ”Se on sun nimi, sulla on siihen oikeus, ihan sama, jos ne on vieneet sen.” ”Totta, totta...” ”No? Eli otetaan se?” Raicy suoristi selkäänsä ja irrotti mietiskellen poranterää. ”Katsotaan… pitäähän sitä kysyä Tyleriltä ja Tomfordiltakin. Ehdin kyllä jo ilmoittaa heille ensimmäisestä nimimuutoksesta, menevätkö he nyt sekaisin, jos taas tulee uutta tietoa?” ”Mä voin kertoa”, Robert sanoi heti. Raicy oli kieltämättä ollut yllättynyt, miten innokkaasti ja… taistelutahtoisesti Robert oli lähtenyt tiimikilpailuun mukaan. Hänet oli vasta hiljan pyydetty korvaamaan Thomasia (jota tuskin liikutti, vaikka joukkue nyt nimeä vaihtaisikin), ja jo nyt oli ottanut johtajanroolin Raicyn rinnalla (ei sentään vielä uskaltanut kokeilla sitä täysin anastaa – ja olihan hän ehdottanut yhä Raicy’s, ei Robert’s Devilsiä). ”Katsotaan...”, Raicy sanoi uudelleen, mutta lähinnä vain toppuutellakseen. Hän kyllä piti Robertin päättäväisyydestä, voitontahdosta ja kaikki tai ei mitään -mentaliteetista. Se oli tosipelaajan piirre, ja se oli arvostettavaa. Sillä pääsisi elämässä pitkälle, toisin kuin luovuttajan asenteella. Raicy ajatteli hetken ajan happamemmin Tyleriä, vaikka tämä olikin pyörtänyt epäröivän päätöksensä jättäytyä kilpailuista ja oli joka tapauksessa lähtemässä mukaan – omalla kyydillään tosin, mikä oli ehkä ihan hyvä. Tyler oli kova tekemään töitä, kun oli paikalla, eikä työn laadussakaan ollut mitään valittamista. Mutta jotenkin Raicystä Tyler oli aavistuksen liian herkkähipiäinen, ja jossain mielessä se tunne kääntyi Raicyssä epäluottamukseksi. Tomfordiltakin puuttui Raicyn arvostama ja Robertissa selvästi leiskuva kilpailuhenkisyys, mutta ainakin hän oli rehti ja, jos leikkiin ryhtyi, niin leikissä pysyi. Tyleristä ei välttämättä voinut sanoa samaa… Mitä joukkueen alkuperäisnimeen tuli, se oli totta kyllä ollut vain hetken heitto, kun jotain oli ilmoituslomakkeeseen täytynyt kuitata. Nimeen ei oltu satsattu tai sitä paljoa sen enempää mietitty (toisin kuin naisten joukkue, jonka aivoitukset lopulliseen nimeen päätyessään olivat jokseenkin Raicylle yhä hämärän peitossa, niin imarteleva, kuin olikin). Silloin ei vielä ollut ollut ajatuksena, että tiimi kokoontuisi uudestaankin kilpailemaan. Mutta nyt, kun vaikutti siltä, että asiasta saattaisi muodostua jonkinmoinen perinne, ehkä oli hyväkin puntaroida nimiasiaa uudemman kerran. ”Ei se nimi ole mikään kehu”, Robert töksäytti, kun Raicy hyväntuulisesti jotain sellaista naisten joukkueesta sanoi. ”Se on irvailu. Keskari, perseen näyttö. ’Raicyn Enkelit’, kiss my ass...” ”Noh”, Raicy ärähti; hän ei pitänyt tarpeettomasta kiroilusta. ”Kyllä minä otin sen lipannostona.” Robert tuhahti vihaisesti ja mutisi jotain, mistä Raicy ei (onneksi) saanut selvää, mutta joka saattoi olla ’seniili.’ ”Me näytetään niille nyrkin paikka, kun otetaan se itelle käyttöön terästettynä, parempana ja kovisten versiona. Voidaan kusta sitten kentällä niiden päälle ja –” ”Muista, kenelle nyt puhut”, Raicy huomautti äreästi. Robertin kielenkäyttö… ”En sano ei. Ei se Raicy’s Devils hullumpi ole, ja totta puhuakseni, eihän sitä nimeä aikanaan kunnolla mietitty. Joten… hyvä on. Keskustellaan Tylerin ja Tomfordin kanssa, ja kuullaan, mitä he ovat mieltä. Mutta voi olla, ettei muutosta ehdi enää tehdä tämän vuoden kisaan –” ”Mennään sitten kertomaan heti!” Robert sanoi ja lähti taas ovet paukkuen vajasta. Raicy oli varma, että hänen askelensa jytistivät maata kuin sotaratsulla. ”Tiedätkö, ketä hän muistuttaa...” Raicy säpsähti: äiti, toisin kuin kauas kuuluva Robert, oli liikkunut kevyin ja hiljaisin askelin lumen halki ja kurkisteli nyt vajaan Robertin lähdöstä auki jääneen oven suussa. Hän häpisteli kutomissaan hansikkaissa metallintaivutinta ja hymyili herttaisesti – aivan tietyllä tavalla, jonka Raicy osasi yhdistää tiettyyn ihmiseen. Se ei häntä ilahduttanut, ja napatessaan vehkeen sanoi oikeastaan silkasta kiistämisenhalusta: ”No, varmaan minua.” ”Georgea...”, äiti hymisi, aivan kuten Raicy oli tämän ilmeestä osannut päätelläkin. ”Niin… Georgekin oli niin itsevarma, tahtoi aina voittaa muut…” ”Isä oli riitapukari.” ”Oli hän sitäkin… mutta hänessä oli sellainen tuli… kuin kesyttämättömällä villihevosella...” ”Ja sinä se vain aina lankesit pahoihin poikiin”, Raicy koetti vitsailla, mutta lähinnä irvisti ajatuksesta. Äiti suipisti ryppyisiä huuliaan maireaan, pikku hymyyn. ”Joka tapauksessa… kiitos”, Raicy sanoi tarkoittaen metallintaivutinta. ”Mietinkin, minne jätin sen. Unohdin varmaan kanalan luo, kun oikaisin niitä pakkasesta vääntyneitä saranoita...” Äiti oli kääntymässä hitaasti ympäri (hän oli viime aikoina todella kangistunut liikkeissään, sen Raicy oli huolestuneena pannut merkille), ottaen karmista tukea, kun sanoi vielä: ”Kirjon heidän takkeihinsa nimet. Ehtivät saamaan päälleen huomisen lähtöön.” ”Vai niin.” ”Jos haluatte...”, hän jatkoi, tapaillen varovasti ulkotossuaan kohtaan, joka ei olisi liukas, ”voinhan minä pohtia teille pirulaisillekin vastaavanlaisia... kisanuttuja...” Raicyn oli pakko naurahtaa. Äiti oli sanonut sen niin ohimennen ja kepeästi. ”Robert varmaan pitäisi siitä”, Raicy totesi. ”Mutta mene nyt varovasti, ettet kaadu...”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 31, 2023 14:15:08 GMT
Uniaalloilla - 31 Voi ei! Peitin kasvot käsiini. Se oli iskenyt tajuntaani ja kuopaissut vatsanpohjaa, kun olin kirjoitellut päiväkirjaani ja jäänyt hajamielisesti hivelemään sivulle teippaamaani Tylerin antamaa nallekorttia. Josh. Olin unohtanut Joshin syntymäpäivän! Miten olin saattanut? Se oli ollut jo – selasin äkkiä pahoillani ja kauhunkouristuksissa kalenterikirjaa, kyllä – viikko sitten. Olin kyllä muistanut sen vielä, kun olin katsellut Hevosjussille morsian -jaksoja; olin silloin jo miettinyt, miten voisin muistaa häntä, mutta sitten se vain oli kadonnut mielestäni. Syyllisyys sattui. Olin liiaksi pohtinut Tyleriä ja Kittyä, sitten Lotte oli tullut kotiin… Ei. Ei, tekosyitä. Minun olisi kuulunut muistaa Joshin syntymäpäivä. Tylerillä, minulla ja Joshilla… meillä kaikilla oli merkkipäivä samassa kuussa, peräjälkeen viikon, parin välein. Josh, kuten ei oikeastaan Tylerkään, koskaan tehnyt siitä numeroa tai muistuttanut ketään asiasta. En ollut edes varma, juhliko hän päiväänsä mitenkään… Vaikka oli monesti kohteliaan vaatimattomasti sanonut, ettei se ollut niin tärkeää, minulle se oli. Halusin muistaa ihmisiä pienin elein, etenkin heidän syntymäpäivinään, näyttääkseni, kuinka tärkeitä he minulle olivat. Mutta nyt Joshin päivä oli hujahtanut ohitseni, enkä ollut havahtunut siihen kuin vasta tänään. Olin niin pahoillani ja pettynyt itseeni, että olin itkeä. Pyyhin poskeni paidanhihaan. Minulla ei ollut enää edes aikaa: ei aikaa hankkia mitään, ei aikaa askarrella hänelle mitään itse. Alexiina, Kitty ja Lotte, kuten myös Raicy, Robert ja Josh lähtisivät tänään ajamaan kohti Texasia. Mitä siis voisin tehdä? * Lotte kyräili vihaisesti isäänsä ja Robertia. Hevosia lastattiin vuokra-autoon, ja aamu oli lupaavan kirkas ja keväinen. ”Toivottavasti lumet ovat suurimmaksi osaksi sulaneet, kun palaamme”, Alexiina sanoi päällään sininen farkkutakki. Kittylläkin oli sellainen, mutta Lotten takki oli musta. Hänellä oli kädet puuskassa, toinen jalkakin ristissä, eikä Karman sisään koppiin saatuaan tehnyt enää mitään. Tuijotti vain tulisen kärventävästi Raicya, joka puhui Tylerille (Tyler ei lähtisi heidän kanssaan, vaan vasta myöhemmin omalla autollaan). ”T-tietävätkö he…?” kuiskasin tullessani hänen vierelleen. Lotte mulkaisi minuun, sitten ymmärsi. ”Ei.” ”M-miksi sitten…?” Lotte osoitti kädellään Robertia, tarkemmin ottaen Robertin selkää. Pojalla oli harmaa kauluspaita eikä takkia sen päällä (en ymmärrä, miten hän tarkeni; palelin itse, vaikka aamuaurinko lämmittikin ihanasti kasvoja). Paitaan oli kirjoitettu jotain käsin, siltä se vaikutti, tai oikeammin maalattu: maalattu mustalla maalilla, paksuin vedoin. Otin silmälasit taskustani ja laitoin ne päähän. RAICY’S DEVILS, selässä luki, ja sanojen keskelle oli piirretty punaiset pirunsarvet. ”Ne matkii meitä”, Lotte sanoi raivoisasti. ”Äiti”, hän valitti, kun Alexiina kulki ohi reput ja matkakassit pullollaan, ”valehtelit, kun sanoit, että isän joukkueen uusi nimi on Orange Guys!” ”Mitä?” Alexiina oli keskittynyt muihin asioihin. ”Jaa… no, niin minä luulin.” ” Raicy’s Devils? Orange Guys? Niissä ei ole edes samoja kirjaimia!!” ”Minä en tiedä. Olen varma, että Raicy puhui Orange Guysista, mutta kai minä sitten –” ”Sanoinhan, että isä on paholainen...”, Lotte mutisi. Robert oli kääntynyt kauempaa katsomaan meitä. Hän virnisti häijysti ja paljasti irvokkaan hitaasti Lottelle kieltään. Lotten koko keho nytkähti vihaisena. Alexiina ei ollut huomannut. ”Ota tästä nyt nämä kassit ja vie autoon, Charlotte. Täytyy vielä hakea Citruksen varusteet –” Olisin auttanut Lottea, jonka syliin tuupattiin monta reppua ja laukkua niin, että kiukkuiset kasvot jäivät piiloon niiden taa, mutta Josh oli juuri saanut Rockyn lastattua ja oli hetken aikaa vapaana touhuista – siinä oli tilaisuuteni, eikä minulla ollut pitkää aikaikkunaa. Lähdin häntä kohti ja joka askeleella jännitti enemmän, vaikka sehän oli vain rakas Josh. Ehkä hän antaisi minulle anteeksi. ”H-hei...”, yritin varovasti saada hänen huomionsa. Hän kuulikin minut, vaikka ääneni oli hiljainen, ja kääntyi katsomaan. Miten vaaleanvihreät, kuin laguunin pohja, hänen silmänsä olivat… Tässä auringossa ne näyttivät marmorikuulilta silmälasien linssien takana! Tiesin, että punastuin samalla hetkellä, kun katsoin häntä silmiin. ”M-minä...” Epäröintini kasvoi, unohdin tyystin, mitä olin suunnitellut sanovani hänelle. Mieleni valahti tyhjäksi, tabula rasaksi, ja järkytyin sisäisestä paniikistani. Joshin nenänpää oli vaaleanpunertava pienestä pakkasesta. Paksulla ylähuulellaan kasvoi hapsusti vaaleita viiksikarvoja. Äkkiä kurotin häntä kohti ja sujautin viipyilevän suukon hänen poskelleen. Hänen poskensa oli sileä, parraton. Hän tuoksui omenoilta, sen pienen hetken, jonka vietin poski poskea vasten. Sitten vetäydyin takaisinpäin ja kasvoni hehkuivat lämpöä – eivätkä pelkästään auringosta johtuen. Laskin katseeni. ”A-anteeksi… että unohdin syntymäpäiväsi, minä… ha-halusin kuitenkin toivottaa onnea kisaan.” Josh oli nostanut hitaasti käden poskelleen suukon saaneeseen kohtaan. Hän ei näyttänyt osaavan sanoa mitään. Oli parempi, että antaisin hänelle nyt tilaa – olin tullut aika lähelle, pyytämättä ja ehkä yllätin hänet. En ollut vielä varma, oliko lahjani minkään arvoinen tai oliko se edes otettu hyvällä. En jäänyt katsomaan, vaan kiiruhdin pikapikaa kuistia kohti. Haaveilin kätkeytyväni sisälle siihen asti, että he olisivat lähteneet, mutta joku tuli perääni. ”Hei”, ärhäkkä ääni kutsui, ”hei! Mitä hittoa?” Pysähdyin kuistin portailla ja käännyin. Lotte marssi luokseni. ”Mitä tuo oli?!” ”M-mikä…?” ”Pussasit Tomfordia!” ”E-en minä… s-se oli vain pieni onnensuukko poskelle –” ”Pussasit Tomfordia, kun Tyler katselee!” ”Näkikö Tyler?” kauhistuin. En ollut ajatellut eleessäni olleen mitään salailtavaa, siksi olin uskaltanut tehdä sen keskellä lastauspuuhia, muut ympärillä touhuissaan. Eihän siinä ollut ollut mitään: olin tarkoittanut sen ystävällisesti, anteeksipyytävästi, toivottavasti onneksi… ”Lupasin, että yritän pitää Texasissa puoliasi, mutta vaikeutit asiaa nyt kyllä huomattavasti!” ”Mu-mutta minä…” Olin hämilläni ja häkeltynyt. ”E-enhän minä –” Voi ei, mitä olin mennyt tekemään? ”Näitkö hänet… mitä hän…?” takeltelin ja paniikki kasvoi kasvamistaan. Lotte risti käsivartensa. ”Kyllä hän näki. Ja niin näki Kittykin. Ja nyt sitten joudun vakuuttelemaan Kittylle kahta suuremmin, ettei hänen kannata edetä Tylerin suhteen, vaikka yhtäkkiä vaikutatkin taas olevan Joshin perässä –” ”E-ei se niin ole!” henkäisin kauhuissani. ”M-minä… en tarkoittanut sitä niin…” ”Ihan sama, mitä tarkoitit. Ulospäin se näytti kyllä todella flirtiltä.” Jo toisen kerran sinä päivänä, painoin kädet kasvoilleni. Olin hetken tumppujen suojissa piilossa ja toivoin, että voisin muuttua näkymättömäksi joksikin aikaa ja kaikki unohtaisivat olemassaoloni, kunnes jaksaisin taas kytkeytyä takaisin tähän maailmaan, tulla jälleen nähdyksi, koetuksi ja analysoitavaksi. Kurkistin vaaleanpunaisuuden läpi. ”J-jos puhun hänelle...” ”Tomfordille?” ”T-Tylerille...” ”Et”, Lotte sanoi terävästi. ”Et nyt kyllä mene noloilemaan ja selittelemään jotakin, lasket pisteitäsi Tylerin silmissä vielä lisää. Nyt vain teet itsellesi selvän, että haluat Tylerin ja unohdat kaiken tuollaisen Tomfordin suhteen...”, Lotte hiljeni äkkiä ja katsoi minuun läpitunkevasti. ”Kai sinä haluat Tylerin… etkä Tomfordia?” Jos en siihen mennessä ollut ollut punainen, nyt olin sitä varmasti. Kuumotus oli kuin eläimen vaisto tai hyökyaalto; se nousi kohisten niskanseudulta, ylös pitkin kaulaa ja levähti korviini ja kasvoihini kaikkialle ja päänahkaan saakka. ”Ei hemmetti”, Lotte sanoi, ”sinulla on vieläkin tunteita Tomfordia kohtaan?” Halusin sanoa jotain, mutten pystynyt: punastuminen oli samalla tukkinut äänihuuleni. Totuus oli, että katseltuani Joshia Hevosjussille morsian -ohjelmassa, olin taas alkanut tuntea sitä jotakin: eihän se koskaan ollut kokonaan pois mennytkään, mutta nyt se oli pulpahtanut uudelleen pintaan kuin kupla. Ihastus. Josh vain oli… niin ihana. Ehkä siksikin olin unohtanut hänen syntymäpäivänsä. Olin alitajuisesti koettanut pitää häntä mielestäni taka-alalla, hyssytellyt tunteitani häntä kohtaan, ja siten tullut torjuneeksi tämänkin häneen liittyneen asian. ”Kumpi?” Lotte tivasi minulta. ”Tomford vai Tyler?” Tomford vai Tyler. En… osannut sanoa. Paniikki alkoi taas kiemurtaa sisälläni, sydämeni väpätti, voin melkein pahoin. Tomford vai Tyler… Tomford vai Tyler… ” Charlotte, ala tulla nyt, lähdetään!” Alexiina huusi pihan poikki. Päästin värisevän, huojentuneen henkäisyn ulos, kun Lotte irrotti painostavan tiukan katseensa minusta. ”Ihan kohta!” ” Ei, kun heti!” ” Vuhuu - Raicyn Enkelit lentoon!” Kittyn hihkuna raikui. Olin saanut pikku hetken aikaa kasata itseäni ennen kuin Lotte kääntyi vielä puoleeni. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, katsoi vain. Katsoi suu mutristuen, kulmat raskaasti alhaalla ja pudisti päätään pettyneesti. Kiersin käsivarteni kuistikaiteen ympärille, kun hän lähti autoja kohti. Niin, olin toivoton. Olin toivoton romantikko, toivoton haaveilija, toivoton empaatikko. Kaksi yhtä ihanaa miestä, kaksi herkkää ja hiljaista miestä, olivat kumpikin maalanneet nimensä sydämeeni. En ollut pelinainen, en ollut viettelijätär, en ollut mitään sellaista… mutta olin auttamattomasti rakastumassa silti kahteen mieheen yhtä aikaa, toiseen uudelleen ja toiseen ensimmäistä kertaa, enkä todellakaan tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 154
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Mar 31, 2023 16:38:48 GMT
Jossain Waterphewn ja Kanada-USA rajan välilläPelinappula. Mä en ollut mitään muuta kuin pelinappula. Ehkä mä olin liian helposti vedätettävissä ja liian luottavainen kaikkia kohtaan. Olin omalla tavallaan yllättänyt itsenikin sillä, että Kitty oli ollut kanssani yhdessä niinkin pitkään kuin tuo oli ollut. Nyt, kun aikaa meidän erostamme oli kulunut, olin ymmärtänyt, että me oltiin ihan liian erilaisia persoonia, joten ehkä pidemmässä juoksussa meidän suhteestamme ei olisikaan lopulta tullut mitään. Mä kuitenkin halusin jossain kohtaa perustaa perheen, ja mä en ollut ihan varma siitä, että Kitty olisi valmis asettumaan aloilleen ja rakentamaan kotia. Camdenin muuttaessa mun luokseni, varmuus siitä, että haluaisin olla isä oli vain vahvistunut, vaikka en tiennyt, että paljonko mulla oli aikaa jäljellä. Mitä enemmän olin viettänyt aikaa Gillianin lasten kanssa, sitä varmemmaksi olin alkanut tuntemaan oman oloni pienempienkin lasten kanssa. Ehkä mä olin myös alkanut sitä kautta vähän ihastumaan myös Gillianiin, varsinkin kun olin nähnyt miten hyvä äiti tuo oli. Se, mitä en ollut osannut odottaa oli matonveto jalkojeni alta naisen toimesta. Toisaalta ehkä sen ei olisi pitänyt tuntua niin pahalta, sillä eihän meillä ollut mitään suhteen poikastakaan, joten siinä mielessä ei musta olisi pitänyt tuntua näin pahalta. Ehkä mun tunteet toista kohtaan olivatkin vahvemmat kuin mitä mä olin uskaltanut itselleni myöntää. Tai ehkä mä olin kehitellyt lapsia kohtaan sellaisia tunteita, joita mun ei olisi saanut vain sen vuoksi mistä mä haaveilin. Ajan kuluessa ja kotimatkan varmistuessa olin kysellyt äidiltä siitä, olisiko jotain minun ja Trevorin lapsuusajan tavaroita mahdollisesti vielä tallessa. Eihän minun olisi tarvinnut, mutta olin ajatellut yllättäväni kaikki kolme jollain tavalla palatessani kotoa. Varmistettuani milloin lähtisin Englantiin, olin miettinyt paljastavani punakiharaiselle syyn reissulleni. Sen jälkeen mitä todistin eilen, olin ehkä lopulta kuitenkin tyytyväinen siitä, että Camden oli ainut, joka tiesi asiasta. Melkein puolentoista viikon ero ei toisaalta helpottaisi asian käsittelyä sillä mä en haluaisi käsitellä asiaa puhelimitse. Toisaalta en tiennyt, että olisiko meillä jotain mitä meidän pitäisi käsitellä, sillä eihän välillämme ollut toisaalta mitään. Ajatusteni muuttuessa painavammiksi yritin ravistaa ne pois. Olin ajanut omaa kotimatkaani sen verran että ensimmäinen pysähdys tuli eteeni. Hoidettuani tammat, hain itselleni kahvia sekä jotain helppoa syötävää huoltoasemalta. Istuttuani takaisin autooni ja ratin taakse katseeni painui kiinni kukkarooni, joka oli tipahtanut jalkojeni väliin penkille. Laskettuani kahvini sille varatulle paikalle ja eväät apukuskin paikalle poimin kukkaron käteeni ja avasin sen. Hieman piilossa, parin sellaisen kortin takana, jota en tarvinnut Kanadassa ollenkaan, oli hyvinkin yksinkertainen käyntikortti. Vedin sen esiin ja annoin katseeni tutkia sen pinnalla olevia mustia kirjaimia. Lopulta kaivoin puhelimeni taskustani ja naputtelin kortissa näkyvän puhelinnumeron näytölle. Painettuani vihreää luuria annoin käyntikortin tipahtaa eteeni ja samalla vaihdoin kättä, joka piteli puhelintani, jotta saatoin startata autoni jatkaakseni matkaa kohti rajaa. Olin saanut juuri käännettyä yhdistelmän valtatielle, kun linja aukesi. ”Hedelmöityslääkäri Siobhan Ellis”. ”Tyler Andrews tässä hei. Kävin luonasi jo muutama kuukausi takaperin, mutta nyt tilanne on muuttunut sen verran että eteneminen voisi olla mahdollista. Olisinko voinut sopia uuden tapaamisen jollekkin päivälle? Seuraavan viikon olen poissa mutta sen jälkeen oikeastaan mikä päivä tahansa sopii ennen toukokuuta”. ”Ahaa. Kyllä se onnistuu minulla olisi vapaata esimerkiksi…” Puhelumme ei kestänyt montaakaan minuuttia, mutta lopulta minulla oli uusi tapaaminen sovittuna. En tiennyt miten geenivirheeni tulisi loppupeleissä vaikuttamaan asiaan, mutta niin kauan, kun se ei tulisi asioiden tielle, olisin valmis etenemään tällä reitillä. Reitillä, jolle en oikeastaan halunnut edes lähteä, mutta joka näyttäisi olevan ainut mahdollisuus sille, että voisin toteuttaa unelmani. En tiedä kuinka kauan mietin asiaa ennen kuin huokaisin syvään ja päätin vain toivoa parasta. Lopulta ajatukseni valuivat kohti kotia ja tulevaa viikkoa. Eilisen jälkeen olin tyytyväinen siitä, että majoittuisin koko viikon Charlien luona, jolloin voisin toivottavasti välttää lisäongelmat kaikkien kanssa. Enää täytyisi vain tehdä parhaansa tiimiluokissa ja toivoa että mitään sellaista ei tulisi seuraavan viikon aikana eteen, joka veisi keskittymistäni pois siitä mikä olisi tässä hetkessä tärkeää. Alexiinan kommentti: Oh. My. God. En tiedä mitä muutakaan sanoa! Vitsi mikä pätkä, meni ihan kylmät väreet... On vaikea toisaalta kuvitella, että Tyler vakavan geneettisen sairaudenkannon tähden tulee tätä kautta onnistumaan asiassaan (ehkä eivät kaikki ovet ole täysin lukkoon vielä menneet, vaikka siltä näyttäisi...), mutta kyllä nyt miestä viedään ja apua!
|
|