WIZZERIN PÄIVÄKIRJATAUSTAAWizzerbuzzin emä juoksi auton alle viimeisillään, ja varsa jouduttiin leikkaamaan ulos hätäsektiolla. Wizzer kasvoi ensimmäiset varsavuotensa eläinklinikalla, minkä vuoksi se suhtautuu ihmisiin hyvin läheisesti, muttei hallitse lajilleen tyypillisiä käytöstapoja. Se ei oikein "puhu" hevosten kieltä, mutta pitää kovasti muista eläimistä ja tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa. Se sai nimensä tekoimettäjän mukaan.
Wizzerbuzz on oikukas hevonen, jonka käytös on joskus arvaamatonta. Se reagoi erittäin herkästi ja aggressiivisesti yllättäviin, koviin ääniin ja pelkää autoja, jonka vuoksi hevonen ei ole maastovarma liikenteen läheisyydessä. Ratsuna se on kaikesta huolimatta suorituskykyinen ja ahkera, ja tutussa ympäristössä esimerkiksi kentällä rauhallinen ratsastettava. ELÄINLÄÄKÄRILAUSUNTO31.01.2017:
Hevonen on tyydyttävässä kunnossa. Sydämenkuuntelussa ilmeni lieviä sivuääniä, mikä kannattaa mahdollisesti tutkituttaa perusteellisemmin. Puhtaat liikkeet käynnissä ja ravissa, kaviot hyvät, jouhen ja karvan laatu OK.
[Eläinlääkäri Yvonne J. Flatter VRL-02207]
WIZZER TALLITARINOISSA14.9.2015: Ehkä se olisi pitänyt tulkita huonona enteenä, pahanilmanlinnun merkkinä, kun posliinikyyhky särkyi toistamiseen säpäleiksi. Silloin Charlotte ei sitä niin ajatellut.
”Haepas Linda ja muut merilaitumelta”, sanoi äiti poissaolevasti mutisten pestessään Rexin limaisia kuolaimia ämpärissä oriin karsinan edessä. ”Tuo tuuli tekee tammat varmaan hulluiksi, mikä ei tee niille hyvää...”
Charlotte oli lakaissut tallikäytävää, pisti harjan sitten pois ja lähti tottelevaisesti noukkimaan vanhan hevosensa kauempaa kentän takaiselta laitumelta, josta näköala avautui kauniisti merelle päin. Vastatuuli oli puskea hänetkin kumoon, kun Charlotte ehätti valkoisille lankkuaidoille saakka. Ensimmäiset syksyn varisseet lehdet kieppuivat korkeuksiin ja viuhuivat pitkin maita ja mantuja.
Linda muistutti enemmän ruskeaa lihavaa sotanorsua kuin hevosta, luimiessaan korviaan itsekseen ja aina silloin tällöin näykkäillessään ilmaan sivuilleen. Se oli viimeisillään tiineenä ja sen valtava vatsa heilui puolelta toiselle, kun tamma lähti Charlotten viereltä narussa käyntiin. Charlotte olisi voinut leikitellen lasketella ainakin sata asiaa, missä hänen uusi hevosensa Shalia oli parempi kuin Linda: ensinnäkin rotu (arabialainen täysverinen oli Charlotten lempihevosrotu), väri (musta oli paljon hienompi kuin ruunikko!), monipuolisuus (Lindalla sai vain kiemurrella tylsää koulua; Shalia kävi miltei kaikkeen ratsastukseen esteistä westerniin), luonne (Shalia oli pirteä ja iloinen, kun taas Linda tiesi vain kaksi mielialaa: äksy ja itseriittoisen ylpeä) ja ennen kaikkea heidän yhteensopivuutensa (Shalia oli kuin tehty hevonen juuri häntä varten). Charlotten Lindan takia rapistunut itseluottamus hevostaitoihinsa oli lähtenyt uudelleen nousuun reippaan ja mukiinmenevän tottelevaisen Shalian kanssa.
”Ei sillä, että inhoaisin sinua”, hän mutisi hevoselle tuulen humistessa ympärillä, ”muttet itsekään ole kovin innoissasi ollut minun suhteeni.”
He olivat ehtineet tallipihaan asti, kun Charlotte oli äkkiä saada sydänhalvauksen: voimakas myräkkä oli ilmeisesti puhaltanut juuri nurin osan rautatankotelineistä maneesin rakennustyömaalla ja siitä seurasi aivan valtaisa kolina, kajahtelu ja pauke tolppien tullessa rymähdellen alas. Muutenkin jo känkkäränkkänä ollut Linda tempaisi itsensä vapaaksi Charlotten otteesta ja hyllyvän vatsansa kera ponkaisi paniikissa kovaan laukkaan. Charlotte ehti tuskin käännähtää kannoillaan ympäri katsoakseen mitä oli tapahtunut, kun Linda jo kiiti rapa lentäen hevostilan porttia kohti ja karautti sen ali yhä kohti autotietä.
Voimattomana Charlotte lähti juoksemaan hevosen perään.
Kaikki oli ohi yhdessä hetkessä; vain muutamassa sekunnissa.
Kuului kimeä vikisevä jarrutusääni, kuvottava rytkäys ja rysäys ja sitten kuolemahiljaisuus. Charlotte pysähtyi tasan siihen paikkaan portin puiseen pieleen eikä kyennytkään enää ottamaan askeltakaan. Hän tunsi oman sydämensä sykkeen voimakkaana, se jumputti hänen korvissaan peittäen ulkomaailman äänet ympäriltä. Tielle johtavan hiekkatien vieressä olevien kumpujen taakse autotielle ei nähnyt. Charlotte ei halunnut mennä katsomaan, mitä oli tapahtunut.
”Hyvä luoja, mikä se oli?!” äiti oli tulossa juoksujalkaa talleilta. Hän pysähtyi vilkaisemaan villiintyneenä Charlotteen ja jatkoi sitten eteenpäin kohti autotietä. Vain hetkistä myöhemmin jostain siihen tulivat myös Kitty ja Billy.
”Mitä tapahtui?” He pysähtyivät Charlotten rinnalle, katsoivat häneen saadakseen selitystä, mutta Charlotte ei kyennyt puhumaan. Pakahduttavan ahdistava tunne kuristi häntä kurkusta. Sitten äiti huusi, ja Kitty ampaisi äkkiä juoksuun. Billy otti muutaman askelen kuin seuratakseen, epäröi, ajatteli ilmeisesti nopeasti, ettei halunnut jäädä kahden vaivaannuttavasti Charlotten kanssa ja lähti hänkin katsomaan autotielle.
Charlotte ei halunnut ajatella. Häntä kuvotti. Mutta ei hän voinut siihenkään jäädä.
Hän ei omasta mielestään liikkunut, mutta silti jalat lähtivät viemään, hitaasti ja kuin puukeppeinä häntä sinne, minne muutkin olivat menneet... minne Linda oli laukannut...
Kumpu väistyi ja sitten Charlotte näki: tien reunassa seisoi vinossa henkilöauto, joka oli jättänyt asfalttiin mustat pitkät jarrutusjäljet. Kitty näkyi häärivän auton luona kuljettajan puoleisessa ovessa, kumartuneena sen sisään. Mutta toisella puolen, edelleen puolittain tiellä, makasi ruskea valtava tummanpunaisen veren tuhrima ruho...
Charlotte nieleksi pakonomaisesti ja hänen vointinsa vain huononi.
Äiti oli kumartuneena maassa lojuvan hevosen ylle. ”Billy, mene hakemaan Charlotte, teidän täytyy—ah, Charlotte”, äiti puhui nopeasti ja hoksasi Charlotten, joka oli äänettömästi, kuin ei läsnä olisikaan, tullut paikalle. Äidin ääni oli vakava ja asiallinen, mutta sen läpi saattoi kuulla värinää. ”Billy, sinä menet mäen alle pysäyttämään liikenteen ja Charlotte, sinä teet samoin sillan puolella.”
”Linda... onko se...”, Charlotten ääni kumpusi jostain syvältä ja oli kankea ja karhea.
”Nyt, nopeasti! Ei ole aikaa hukattavaksi”, sanoi äiti kiertäen kysymyksen. Hän oli jo nostanut kännykän korvalleen. Billy ja Charlotte eivät katsoneet toisiinsa lähtiessään noudattamaan ohjeita. Billy hölkkäsi mäen alas siilon ja alaparkkipaikan ohi, Charlotte meni tutisevin polvin jonkin matkaa kohti bussipysäkkiä. Koko ajan hänen mielessään välkkyi tuo kammottava kuva: Lindan jotenkin epäluonnollinen ruho tiellä, jarrutusjäljet, se veren määrä... Charlottea puistatti ja koko kehon väristys ravisutti häntä.
Lindan varsa! Ajatus karmaisi ja Charlotte kumartui eteenpäin, nosti käden suulleen ja hänen teki mieli heittää ylen. Hän meni kyykkyyn ja sulki joksikin aikaa silmänsä...
Jonkin ajan kuluttua punainen lava-auto kalisteli sillan yli ja yhä Charlottea kohti. Charlotte nosti kädet sivuilleen keskellä tietä pysäyttääkseen kulkuneuvon ennen kuin tunnisti sen. Thomas Jordan, jonka vierellä toisella etupenkillä istui Charlotten isä, hidastivat. Charlotte astui sivuun ja he ajoivat hänen ohitseen. Thomasin lavalla oli välineitä, joilla he todennäköisesti aikoisivat siirtää Lindan pois tieltä... Charlotte katsoi surkeana heidän jälkeensä.
Myöhemmin paikalle saapui myös pari poliisiautoa, ambulanssi ja Yvonne J. Flatterin limenvihreä pieni ja pyöreä kuplavolkkari. Charlotte sai luopua vastuutehtävästään, kun hänen paikkansa otti yksi poliiseista ja lopen uupuneena ja äärimmäisen järkyttyneenä hän laahusti tapahtumapaikalle, yrittäen olla katsomatta kohtalokasta kohtaa, läiskää tiessä. Äiti oli kalpea kuin kummitus päivänvalossa ja Kitty itkeä tihrusti vuolaasti suu auki sivummalla. Poliisit tutkivat tapahtumapaikkaa ja Lindaan törmännyttä henkilöautoa, ambulanssihenkilökunta oli pillit vinkuen vienyt kuljettajan tiehensä ja Yvonne, Raicy sekä Thomas ähkivät valkoisilla kankailla peitetyn ison möykyn luona...
Charlotte käveli äitinsä luo ja tämä otti hänet halaukseen. Sitten hän kääntyi ympäri Charlotte kainalossaan, poimi jostain toisella kädellään Billyn ja talutti molemmat nuoret takaisin kotiin.
15.09.2015: Talli oli taas avattu, vaikka yläkerrassa oli vielä remontit kesken. Remontointi... maneesityömaa... oli sen projektin syytä, että Linda oli pelästynyt ja juossut kuolemaan...
”Katsos, Lotte”, sanoi Kitty hämääntymättä. Tallityttö koetti hymyillä sympaattisesti. ”Mites jaksat?”
Charlotte ei vastannut kysymykseen. ”Onko varsasta vielä kuulunut?” hän kysyi. Toisin kuin Linda, joka oli jouduttu lopettamaan kahden vakavan jalkamurtuman vuoksi auton puskurin iskettyä hevosta eturuumiiseen, jonkin silkan ihmeen ja onnen kautta tamman syntymätön orivarsa oli saatu pelastettua. Se oli tällä hetkellä teholla ja äiti oli aamusta asti ollut siellä paikan päällä valvomassa ja seuraamassa. Vielä ei tiennyt, onnistuisivatko he pitämään varsan elossa...
”Ei ole”, sanoi Kitty surullisesti ja nojaili talikonvarteen. ”Oon pitänyt varpaitakin ristissä sitten eilisen.”
Charlotte laahusti poissaolevana ulos tallista päivään, joka ulkona oli yhä tuulinen, mutta myös kirkas. Taivaalla ei pilviä näkynyt kuin jokunen reppana ajelehtimassa päämäärättömästi laki sinertävän kaikkeuden, ja niihin katsahdettuaan Charlotten teki mieli lipua itsekin jonnekin... Yksi muista isompi erottui erityisesti ja muistutti epäselvästi hevosta. Charlotte hymähti. Siellä Linda laukkasi nyt pilvenä...
*
Tien reunassa tallipihaan kääntyvän hiekkatien alkupäässä, sen kyltin juurella, joka opasti ”Orange Wood Ranch”, oli koottuna kasoittain valkoisia kynttilöitä. Gillian näki ne jo jonkin matkan päästä noustuaan mäen yli alaparkkipaikalta, jonne oli jättänyt skootterinsa. Isä oli antanut hänelle luvan lähteä tallille koulun jälkeen. Charlottea ei koulussa ollut näkynyt, joten Gillian oli käynyt kodin kautta ja ajellut sitten uskollisella purppuranvärisellä skootterillaan Centereille.
Hänen ensimmäinen kauhistunut ajatuksensa oli, että joku talliväestä oli ollut onnettomuudessa. Heti perään Gillian muisti sävähtäen, että Alexiina oli yrittänyt soittaa hänelle eilisiltana, mutta hän oli sittemmin unohtanut soittaa takaisin vietettyään harvinaisen miellyttävän illan kaksin isänsä kanssa.
Kauhukuvat laukkasivat hänen päässään ne muutamat metrit, jotka häneltä vei päästä lähemmäs muistopaikkaa ja vasta lähietäisyydeltä hän hoksasi kynttilöiden lisäksi maassa porkkananyyttejä, hevosenkengän sekä mustan riimun ja riimunnarun, jotka olivat tuhriintuneet jo tummuneeseen, kuivahtaneeseen vereen... Gillian polvistui kynttilöiden ääreen ja nosti riimun käteensä. Hän tunnisti sen kyllä; Orange Woodin hevosilla oli jokaisella omanvärisensä varusteet ja hoitovälineet, ja musta oli ollut hannoverintamma Belindan väri.
Tallissa oli aavemaisen hiljaista eikä ketään missään. Gillianin oli kuitenkin pakko varmistaa Linkan karsinalla, että hänen oma hevosensa oli vielä ehjä ja tallessa... Musta friisiläinen nosti turpansa käytävän puolelle Gillianin askelten kuultuaan ja hörähti matalasti. Sekin kuulosti surumieliseltä. Huojennuksen tunne sai Gillianin melkein kyyneliin, kun hän otti tamman pään syliinsä ja siveli sitä pitkin kuonoa ja kiharaista otsatukkaa. Sitten hän tarkasti, että myös Osiris oli omassa karsinassaan. Nuori friisiläisvarsa tapitti Gilliania pahnoilta, joissa se loikoi ja kampesi koivilleen hänet nähdessään. Saatuaan varmistuksen näistä kahdesta, Gillian lähestyi Lindan karsinaa...
Karsinan ovi oli auki ja sen sisällä keskellä tummaa turvetta loisti kolme hautakynttilää.
”Joko kuulit?” Billy oli tullut esiin kantaen Nemon harjakoria.
”Mitä on...?”
”Linda jäi auton alle”, sanoi Billy Gillianista liiankin kursailematta. Hän oli pysähtynyt katsomaan tyhjään karsinaan, jossa kynttilät hohtivat. ”Lotte päästi sen irti ja se laukkasi suoraan autotielle ja sieltä tuli a—”
”Älä”, kuiskasi Gillian kuristuneella äänellä ja nosti käden kaulalleen. ”En minä... en halua kuulla enempää.”
Billy kohautti vähän hartiaansa ja jatkoi sitten matkaansa hiljaisella käytävällä eteenpäin. Hän sanoi olkansa yli: ”Varsa saattaa selvitä... ehkä.” Hän katosi käytävän toisessa päässä olevaan lusitanon karsinaan. Gillian nyyhkäisi. Ja hän, kun oli toivonut tallille tulon lohduttavan mieltään, mutta sen sijaan oli nähtävästi saapunut vain itkeäkseen lisää... elementtinsä vettä.
”Missä Alexiina on... ja muut? Lotte?” kysyi Gillian hiljaa.
”Alexiina on eläinteholla katsomassa Lindan varsan perään. Kuulitko jo, että se leikattiin hätäsektiolla ulos? On mahdollisuus, että se selviää, ne tekevät siellä parhaansa...”
”Voih, toivon niin paljon, että se selviää! Onko se ori vai tamma?”
”Ori”, sanoi Kitty ja kuivaili silmiään hupparin hihoihin. Jostain syystä Billy tuhahti äänekkäästi ratsailta. ”Mitä?” tytöt kääntyivät yhtä aikaa poikaan päin.
”No, sitä vain, että ihme surkuttelua. Joo, kamalaa, että niin tapahtui, mutta eikö pääasia kuitenkin ole, ettei Lindan ratsailla silloin ollut ketään ratsastajaa, eikä se jannukaan siitä törmänneestä autosta saanut vammoja! Tai siis”, Billy lisäsi mittaillessaan Nemon ohjia käsissään, ”hevosten kanssa tuppaa silloin tällöin onnettomuuksia sattumaan, mutta ei se märehtiminen ja masentelu enää auta. Linda on poissa jo ja se varsa—” Kitty veti vavahdellen henkeä, kuin Billy olisi läpsäissyt häntä päin näköä. Gillianin mieleen Billyn sanat taas toivat äkkiä isän varoitukset. ”—kyllä varmaankin selviää, koska Alexiina sanoi tänä aamuna, että tähän asti on vaikuttanut ihan hyvältä—”
”Sulta puuttuu selvästi sellainen kyky, kuin empatia”, töksäytti Kitty ja katseli Billyä viirusilmin.
”Voi olla paljon isompiakin asioita, mitä murehtia!”
”Yksi tallin hevosista kuoli väkivaltaisesti! Eikö se liikuta sun rinnassa mollottavaa tyhjää mustaa aukkoa pätkääkään?”
Billy ei vastannut, vaan mulkaisi nyt molempia tyttöjä jotenkin kummallisella ilmeellä. Gillian katsoi nopsasti poispäin. Sitten Nemo lähti käyntiin. Kun Billy oli ratsastanut sillä kauemmas kentällä, Gillian kääntyi Kittyn puoleen, joka edelleen kädet puuskassa katseli Billyn selkää pöyristyneenä: ”Billy sanoi, että Lotte päästi—”
”Jotain putkia tuli tuulen takia alas maneesin maalla”, sanoi Kitty. ”Linda pelästyi niitä. Niin Lotte ainakin kertoi.”
”Missä hän on nyt? Hän on varmaan aika tolaltaan...”
”Joo, hän oli vähän kumma tänään. Lähti jokin aika sitten pois kotoa, näin hänet kävelemässä porteilta. Ressukka”, lisäsi Kitty sympaattisesti.
20.09.2015: Syyslehti putosi vaahterasta, kieppui ja viuhui alas kohti maata ja jäi kiinni Raicyn stetsonin lieriin. Alexiina näki sen, hymähti ja hymyili sitten vähän leveämmin, kunnes jo nauroi. Lehti näytti niin itsepintaiselta ja viattomalta roikkuessaan kiinni Raicyn hatussa, eikä olisi millään halunnut päästää irti, vaikka oli sitä ennen jo uskaltautunut huimaan laskuhyppyyn puunsa oksistosta. Raicy tapaili kädellään äreästi lakkiaan ja lopulta nyppäsi lehden pois. Hän oli aikeissaan viskata sen Rickyn tasaisesti etenevän lavan ohi maahan, mutta Alexiina sanoi: ”Ei, älä! Anna minulle.”
”Kaikki vastoinkäymiset ovat kasaantuneet samaan syssyyn”, Raicy murahti nojautuessaan eteenpäin väistääkseen männynoksan ali. Hänen stetsoninsa oli jäädä havunneulasiin kiinni ja hän tarrautui siihen nopeasti kädellään.
Alexiinan hupi laantui hieman ja nyt hän leikitteli vaahteranlehdellä hieman surumielisesti hymyillen. ”Niin... Linda-parka... sydäntäni kylmää sitä ajatellessa, alkaa itkettää, jos mietin liikaa... mutta kuten sanottua, jokaisella myrskypilvellä on hopeareunuksensa. Aion tehdä kaikkeni ja antaa voitavani, että Lindan varsa selviää. Jos onnistumme siinä, jotain hyvää jäi taas jäljelle.”
23.09.2015: “Älä vaihda kanavaa, minä kuuntelin sitä!” määkäisi äiti autonratista. Charlotte kiskaisi kätensä pois autoradion nappulalta kuin sitä olisi poltellut, ja äiti sääti sen takaisin edelliseen puheradioon, jossa tasainen miehen ääni selosti juuri otteita jonkun henkisen kirjailijan uusimmasta teoksesta ja haastatteli tätä kuuntelijoille.
”Tylsää”, sanoi Charlotte ja ummisti silmänsä. Äiti ei vastannut, vaan ajoi hopeaisen Chevroletin ylös mäkeä ja siilon ohi. Charlotte tunsi vatsassaan kylmyyden tunteen, kun auto nakutti kääntymistään oikealle ja äiti väänsi ratista heidät kotitilan hiekkatielle. Lindan onnettomuuspaikan näkeminen ei ollut helppoa ja Charlotte joutui sen ohi kävelemään joka aamu bussipysäkille. Ei kovin kiva aamun aloitus koulupäivälle.
He olivat palaamassa juuri eläinsairaalasta katsomasta Lindan hätäsektiolla ennen aikojaan ulos leikattua varsaa, joka oli siellä teholla. Heikossa kunnossa oleva ori oli kuitenkin saanut eläinlääkäreiltä suhteellisen valoisia terveisiä ja sillä oli yhä toivoa. Käynti oli siitäkin huolimatta ollut vakavamielinen, eivätkä Alexiina ja Charlotte olleet puhuneet sanaakaan koko paluumatkalla radiovälikohtausta lukuun ottamatta.
Samaan aikaan heinäladossa oli meneillään miltei yhtä vakavamielinen salainen kokous, johon osallistui kolme henkilöä.
”Tiedättehän, miten hän inhosi sitä hevosta. Se, mitä tallilla juoruttiin, on ihan totta. Ja nyt olen saanut lisää vahvistusta ja tukea teorialleni: Gillian ilmaisi huolensa siitä, että Charlotte toden totta olisi tahallaan päästänyt Lindan irti. Koska kuka oli todistamassa, että rakennusteline todella tuli alas? Oliko ketään silloin läsnä? Ei ollut, ei muita kuin Charlotte itse. Työmaalla ei ollut ketään. Kitty oli juuri silloin tallissa siivoamassa karsinoita—” Kitty nyökkäsi vahvistukseksi, ”—ja siellä oli myös Alexiina puhdistamassa Rexin varusteita. Gillian ei ollut silloin täällä laisinkaan, vaan kotonaan, ja mitä minuun tulee…”, Billy vaikeni vain ohikiitäväksi hetkeksi, ”…niin minä olin juuri lantalassa. Rehellisesti sanoen, en kuullut mitään kovaa mekkalaa ennen kuin kolarista syntyneet äänet ja silloin törmäsin Kittyn kanssa ja me menimme yhdessä porteille katsomaan, mitä oli tapahtunut. Siinä vaiheessa siellä seisoi yksinään Charlotte, joka ei tehnyt mitään. Ei mitään! Ei ollut mennyt Lindan perään, yrittänyt ottaa sitä kiinni tai katsomaan, kuinka sille oli käynyt! Mistä tämä kertoo? Mielestäni siitä, ettei häntä oikeasti edes kiinnostanut hevosen kohtalo. Ja tulemme jälleen siihen, että voi olla, että Charlotte suunnitteli alustavasti kaiken… tai no, ei ehkä auton osalta, mutta ehkä hän ajatteli, että pelästyttämällä Lindan oikein kunnolla, hevonen teloisi itse itsensä riehuessaan… hän pääsisi eroon sen vastuusta… Sitten homma vain lähtikin vähän lapasesta, kun tapahtui… mitä tapahtui.” Billy päätti puheensa dramaattisesti ja katsoen ylhäältä käsin kalvenneita tyttöjen kasvoja.
”Tämä on niin hirveää”, kuiskasi Gillian tuskin kuuluvasti. ”Miksi Lotte tekisi niin?”
”Mutta serkkuhyvä”, Billy sanoi ja laskeutui alas heinäpallilta laskeakseen kätensä veljellisesti tytön hartialle. Tämä sävähti ja punastui. ”Juuri siksi.”
”Niin, miten niin Gillian ajattelit, ettei se ollut vahinko?” kysyi Kitty mietteliäänä.
Gillian niiskaisi ja sanoi tukkoisesti: ”Minä ymmärsin… kun Tomfordkin sanoi jotain sen suuntaista.”
”Tomford?” Kitty katseli äkkiä valppaasti ympärilleen, kuin olettaisi pojan pomppaavan roskalaarin takaa esiin. ”Mitä hän sitten sanoi?”
”En muista tarkalleen, mitä sanoja hän käytti… mutta jotenkin niin hän vihjaisi, ettei se ollut tuuli, joka kaatoi telineet, jotka pelästyttivät Lindan. Ikään kuin… ikään kuin hän tietäisi.”
”Sittenhän meidän on kysyttävän häneltäkin asiasta!” sanoi Kitty reippaasti ja ponkaisi jo seisaalleen.
”Äääh… ei se ole tarpeen”, Billy sanoi hätäisesti. Hän oli äkkiä uhmakkuuden sijasta nihkeä. ”Eikö se jo riitä, mitä hän sanoi Gillianille?”
”Pitäähän meidän varmistaa, mitä hän tarkoitti!” Kitty sanoi.
”Niin, jos hän näkikin mitä silloin oikeasti tapahtui”, sanoi Gilliankin. Billy näytti hapanta naamaa. ”Kuinka me sitten voisimme todistaa, että Lotte halusi Lindalle pahaa? Ja hän lähti vielä sinne eläinsairaalaankin mukaan katsomaan Lindan varsaa… Minä en silti voi oikein uskoa tätä hänestä… ehkä kyseessä oli kuitenkin vain jonkin sortin vahinko.”
”Gillian, Gillian…”, sanoi Billy levollisesti, ”sinä olet niin jalo ja hyväsydäminen, ettet tietenkään voi käsittää, että maailmassa on pahantahtoisiakin ihmisiä.”
26.09.2015: Thomas Jordan ja Raicy kantoivat maitokanistereita Dewnin ja Thomasin lava-autoilta kuistille, kun Charlotte astui ulos.
”Minnes olet menossa?” sanoi Raicy heti. Charlotte ei ehtinyt vetää kasvoilleen kuin äreän uhmakkaan ilmeen, kun Alexiina jo suoristautui koirankopin luona ja huikkasi: ”Me olemme menossa varsaa katsomaan.”
Eläinsairaala oli Waterphew’tä lähimmässä vähän isommassa kaupungissa, jota kaupungiksi saattoi jo kutsua, nimittäin Cherrinissä.
”Terve taas”, sanoi yksi tuttu eläinsairaalan lemmikkitohtoreista, kun he astuivat sisään valkoisista pariovista. Tämä ei ollut Yvonne, vaan siro ja vaalea melko nuori nainen. Hän hymyili. ”Tulkaahan tänne. Tämän te haluatte nähdä.”
Alexiina ja Charlotte seurasivat häntä käytävään ja sieltä tilaan, jossa eläinpotilaat omissa bokseissaan, häkeissään tai koppihuoneissaan olivat levossa paranemassa. He saivat kurkistaa yhteen steriiliin karsinaan lasi-ikkunan läpi: pehmusteissa seisoi hutera, hontelojalkainen ruskea hevosvarsa hamuillen nurkassa olevaa mustaa ja sangen muodotonta tekohevosta esittävää imetyslaitetta.
”Oih!” Alexiina huokasi ja nosti käden onnesta suulleen. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän näki Lindan varsan omilla jaloillaan.
Eläinlääkäri hymyili. ”Kuten näette, se on jo paljon paremmassa kunnossa. Nyt voi jo melkein varmuudella sanoa, että se selviää.”
”Suurenmoista”, sanoi Alexiina.
”Joku henkilökunnasta käy tasaisin väliajoin varsan luona paijaamassa, juttelemassa ja juottamassa—tekemässä sitä, mitä emän kuuluisi. Muutaman päivän päästä tutustutamme sen toiseen adoptioäitiehdokkaista. Meillä on kaksi tammaa, jotka ovat hiljan menettäneet varsansa. Katsotaan, josko toinen niistä huolisi Wizzerbuzzin omakseen.”
”Wizzerbuzzin?”
”Oh, suonette anteeksi”, eläinlääkäri näytti äkkiä vähän hämilliseltä. ”Se on nimi, jonka olemme antaneet varsalle. Vain henkilökunnan kesken, tietenkin… Meillä on tapana antaa jokin kutsumanimi eläimille, joilla ei ole omistajaa, ja varsalle ei oltu kirjattu nimeä—”
”Ei, ei, se on ihan hyvä”, Alexiina sanoi, ”Wizzerbuzz.”
”Mistä se tulee?” kysyi Charlotte.
Eläinlääkärin hymy oli hiukan lappeellaan. ”Se on tekoimettäjän tuotenimi.” Ja niin tosiaan, epämääräisessä hevosen keskiruumista jäljittelevässä laitteessa todellakin luki ’Wizzerbuzz TM.’
He lähtivät keventyneemmin mielin eläinsairaalasta. Pitkän epäonnen jälkeen hyvät uutiset olivat kuin aamunsarastus piinaavan pimeän yön perästä.
”Tulinpa hyvällä mielelle tästä käynnistä”, Alexiina sanoi. Autossa vallitsi sopuisa radiohiljaisuus—ei aina tarvinnut täyttää tilaa turhalla metelöinnillä. ”Tiedätkö, mitä minä ajattelen? Me emme ole pitkään aikaan heittäneet yhdessä maastolenkkiä.” He ajoivat takaisin kotiin. ”Sinä ja minä. Mitäs tuumaat? Lähdetkö mukaan? Nyt heti?”
12.10.2015: ”Tervetuloa kotiin”, isoäiti toivotti siivotessaan Animalin terraariota. Billy leikitti Jujea nurkassa, mutta lopetti heti Charlotten nähdessään, suoristi ylpeästi itsensä ja meni tiehensä. Koira sen sijaan tuli tervehtimään heitä ja sangen rohkeasti jopa Tyn luo, jota ei ollut kuitenkaan nähnyt kuin muutaman kerran. Yleensä Juje oli hyvin ujo ja kaihtoi vieraampia ihmisiä, mutta Tystä se tuntui pitävän ja heilutti nyt kainosti häntäänsä, kun tyttö rapsutti sitä ilahtuneena leuan alta.
Charlotte katseli heitä ja jokin omituinen tajunta tuntui väräjöivän aivan kädenulottuvilla, kun hänen aivonsa raksuttivat itsekseen ja hän yhdisteli keskenään kahden Jujen ilmentymää, omaan ja Billyn vihkoon ilmestyneitä sanoja, hahmoa Dewnin ja mummin ikkunassa…
”Äitisi jätti tehtävänannon”, isoäiti sanoi sulkiessaan lasikantta.
”Ai?” Charlotte sanoi äkkiä varauksellisemmin ja riisti katseensa mustasta koirasta ja Tystä. ”Jätti? Missä hän sitten on?”
”Cherrinissä.”
Wizzerbuzz oli eläinsairaalassa kuntoutunut erinomaisesti, mutta sille ei oltu vielä löydetty adoptioäitiä. Kolmea tammaa oli kokeiltu, mutta niistä kukaan ei ollut huolinut orivarsaa itselleen. Raasu.
”No, mikä se tehtävä on?”
”Voisit käydä läpi vintin tavaroita ja samalla tuoda sieltä alakertaan kaikki naamiaisasulaatikot”, Emily sanoi. ”Lauantainahan te menette sinne syystansseihin ja tarvitsette sinne vaatteet.”
19.11.2015: Raukea jutustelu kantautui Centerien olohuoneesta pitkän puisen pöydän äärestä ruokailuvälineiden kilinän ja lautasten kalinan ylitse. Ikkunoiden takana satoi jälleen hiljalleen lunta mustaan maahan ja radiosta kuului kantrilaulua.
Alexiina rykäisi pulputuksen yli. ”Kuulkaahan, minulla olisi uutisia.”
Kaikki vaikenivat ja kääntyivät katsomaan häntä.
”Olin tänään eläinklinikalla ja… Lindan varsa on erinomaisessa kunnossa ja pääsee pian pois.”
Kasvot puhkesivat hymyihin ja iloisiin huudahduksiin. Alexiinakin säteili.
”Palaako se takaisin tänne?” kysyi Gillian.
”Ei valitettavasti”, Alexiina sanoi, ”Wizzerbuzz tarvitsee edelleen erityiskuntoutusta, totuttelua normaalin hevosvarsan elämään, joten se siirtyy eläinkotiin. Olen jo sopinut vuokrapaikasta.”
”Höh, olisi ollut hauskaa päästä töihin sen kanssa”, sanoi Kitty.
”Tiedän… mutta näin on sen kannalta parempi. Sen sijaan tänne on mahdollisesti tulossa jossain vaiheessa eräs toinen projekti…”
Uteliaat silmät tapittivat häntä.
24.11.2015: ”Ja mä teen tarkastuksen rannan suuntaan josko löydän raatoja”, Kitty sanoi. He lähtivät, ja Alexiina jäi tarkastelemaan uupuneena tuhon jälkiä. Mitähän tästäkin vielä tulisi… Mutta mitä muutakaan hän saattoi? Oriparka—ei ollut sen vika, että se oli kasvanut ilman emää niin kuin Wizzerbuzz, joutunut elämään eläinten kuntoutuskodissa heikon vointinsa vuoksi, missä sille ei ollut tarpeeksi yksilöllistä aikaa eikä Alexiina ollut voinut pitää sitä täällä kotitallilla. Eikä sillekään geneettiselle skismalle enää oikein mitään mahtanut, että Inferno oli saanut vanhempiensa ilmeisen tappuraisimmat ja huonosti yhteensopivat piirteet itseensä: Hipon happamuuden ja kärttyisyyden, ja Fifin sukujuurissa virtaavan mustangiveren. Se olisi pakko saada koulutettua edes jotenkuten pakettiin, jotta kukaan tahtoisi mokomaa ostaa, ja jos kukaan ei tahtoisi sitä ostaa…
Alexiina nakkasi huokaisten laudanpalan kädestään.
Toivottavasti Wizzerbuzzin kanssa ei tarvitsisi tätä samaa soppaa myöhemmin hämmentää.
22.07.2016: Alexiina suipisti suutaan. Ei ollut, ei. Olisihan häntä tietenkin kiinnostanut, mikä rasia oli ja mitä sen sisässä oli, ihan niin kuin kaikkia muitakin… Hän kääntyi autoaan kohti ja aukaisi oven.
”Mitä sinä muuten kaupungissa?” Raicy kysyi. Alexiinan käsi pysähtyi oven päällä ja hän empi ennen kuin istuutui sisälle.
”Menen… vain käymään asioilla. Voi mennä jonkin aikaa. Saatan käydä Isterissä asti.”
”Isterissä asti?” Raicy sanoi.
”Niin… katsomassa… Wizzerbuzzia.” Alexiina istahti autoon. Häntä kuumotti. Hän kuitenkin käänsi päänsä vielä miestään kohti ja hymyili; Raicy auttoi oven kiinni ja nosti kämmentään tervehdykseen, kun Alexiina käynnisti Chevroletin ja peruutti ulos pihasta.
Hän ei pitänyt valehtelemisesta.
12.08.2016: Raicy laittoi kädet täynnä ruokaa. Se oli hänen rakas harrastuksensa, jolle ei ollut jäänyt aikaa vuosikausiin – varsinkaan karjan ottamisen jälkeen. Mausteinen tuoksu leijaili keittiössä, Robertin ja Isabellan katsoma televisio möykkäsi, kattila pihisi ja radio rahisi uutisiaan niin, ettei ulkona jylläävää metakkaa kuulunut. Emily juoksi paraikaa pihalla pelastamassa pyykkejä narulta. Alexiina ei ollut kotona. Hän oli Isterissä katsomassa Wizzerbuzzia. Varsasta oli joku kiinnostunut, ja Alexiina oli siellä tapaamassa mahdollisen ostajan kanssa. Asia oli tullut melko nopealla aikataululla, joten hän oli lähtenyt varhain aamulla ehtiäkseen vielä samana iltana takaisin kotiin. Tomford oli ruokailemassa Jordanien luona. Mary kantoi juuri aterimia pöytään, kun tuvan verhoiltu lamppu alkoi räpsymään ja kaikki nostivat katseensa siihen. Myllyllä Dewn ja Mischa rakastelivat ukkosen romanttisesti jyristessä, tietämättä muusta maailmanmenosta yhtään mitään.
Varsa tönäisi Charlotten kumoon. Naru livahti hänen sormistaan hiertäen kipeästi. Hän maistoi suussaan mudan.
*
”Mikä sade!” Edessä ei näkynyt muuta kuin edellä ajavan auton punaiset takavalot. Tuulilasin pyyhkimet vispasivat alituiseen.
”...länsirannikon ukkosrintama on siirtymässä edelleen koilliseen…”Alexiina sai takauman viime syksyn Ranskanmatkaan. Silloinkin oli satanut tällä tavoin kaatamalla kuin valtameri olisi käännetty ylösalaisin. Hän sai keskittyä ajamiseen toden teolla. Viereisellä matkustajanpaikalla lojui papereita: haikean onnellisia uutisia. Wizzerbuzzille oli löytynyt ostaja. Se olisi taas yksi rahaa syövä suu vähemmän Centerien tilillä.
Vesi kohisi ja loiskui renkaiden jarruttaessa. Autot seisoivat ruuhkassa Waterphewn liittymässä. Sade piiskasi ja hakkasi auton kattoa ja lasia. Alexiina ei erottanut muuta kuin edeltävän auton hahmon. Pisarat heijastivat hohtavaa punaista kuin pienet rubiinit. Mitään ei tuntunut tapahtuvan; jono seisoi. Alexiina puhalsi ilmat keuhkoistaan ja nojasi ratin yli. ”Mikä siellä maksaa?” Hän halusi jo kotiin. Kello oli ties mitä. Hän ei ollut koko päivänä syönyt kunnolla, mitä nyt napannut take-away-salaatin ja sämpylän matkaansa.
