katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Sept 13, 2016 16:15:36 GMT
Whispers 13.11.2015
Tiesiköhän siitä kukaan muu?
Gillian tuijotteli äärimmäisen hajamielisesti ratsastuskentälle, jossa Alexiina oli pitämässä tuntia. Oikeastaan hän ei nähnyt mitään, sillä niin uppoutunut hän oli jälleen oman päänsä sisään. Oliko tämä tunnistanut hänet? Pakkohan oli… mutta hän ei ollut mitenkään antanut sitä ilmi…
Hän nakersi kynsiään kiviaitaan poissaolevana nojaillen eikä edes tajunnut, että hänellä oli vielä tumput kädessä. Hän ei reagoinut mitenkään siihen, että hevoset kentällä säikähtivät jotakin ja Luna kiidätti ratsastajaansa pukeilla ympäri; tai vastannut laisinkaan, kun Alexiina puhutteli häntä, pyysi tuomaan raippaa tallista; eikä tajunnut edes väistää, kun yhdestä tallin ja kentän välissä rivissä kasvavista puista valahti märkää lunta aivan hänen viereensä.
Hän ei kestänyt sitä. Salaisuuksia, jännitystä… Hän ei ollut sellainen ihminen, jonka hermot kantoivat järkähtämättä. Hänen täytyisi mennä puhumaan siitä. Kertoa jollekin… Lottelle? Lotten kanssa he olivat uskoutuneet silloin niistä kummitusäänistäkin…
Epämääräisessä, epätodellisessa olotilassa Gillian kääntyi poispäin kentältä ja raahusti silmät edelleen kaukaisuuteen harittaen kohti tallia.
Charlotte oli siellä, jynssäsi yksinään Shalian karsinassa ruokakippoja.
Gillian jäi ovensuuhun tuijottamaan.
Charlotte vilkaisi häneen ja nosti toista tummaa kulmakarvaansa kysyvästi.
Mutta Gillian ei tiennyt miten olisi muotoillut asiansa. Hän sai aikaan vain kummaa nieleskelyä. Lopulta hän puhuikin jotain ihan ohi suun: ”Aiotko… aiotko mennä Sophien muistotilaisuuteen?” Charlotte siivosi ehkä vähän rivakammin, mutta vastatessaan hänen äänensä oli täysin neutraali, hivenen kova ehkä: ”Aion.”
”Se oli niin kamalaa mitä hänelle tapahtui.”
”Mh.”
”Onneksi en joutunut näkemään häntä… siellä… makaamassa”, Gillian värähti pelkästä ajatuksesta. ”En olisi varmaan enää koskaan saanut nukuttua.” Hän seurasi avuttomana Charlotten jyystämistä tiskiharjalla. ”Ensin Linda… minua itkettää se vieläkin… miten kamala syksy tämä on ollut… olen niin onneton…”
Charlotten otsalla oli ryppyjä. Hän suoristi selkäänsä ja viskasi harjan ämpäriin, nosti ja kaatoi toisesta ruokakippoon huuhteluvettä.
”Sinä olet niin urhea”, Gillian äkkiä kuiskasi.
Charlotte taisi naurahtaa hieman, väkinäisesti ja ilottomasti. ”Urhea?”
”Niin… olet kokenut niin paljon kaikkea, kauheuksia… ja Lucas, kuinka surullinen teidän tarinannekin on, minä tiedän kyllä. Olet joutunut kohtaamaan niin paljon vastoinkäymisiä ja silti olet vielä siinä, pää pystyssä ja noin… noin…” Gillian ei tiennyt miten Charlotte oli, mutta jotenkin niin noin kuitenkin. ”Ja nyt ystäväsi on kuollut…”
Charlotte tuppautui ulos karsinasta hänen ohitseen.
”Sinä tunteilet nyt vähän liikaa”, hän huomautti kalseasti ja taisi nähdä Gillianin silmiin kohonneen kosteuden. ”Eikö sinulla ja Lieriöllä ihan suju?”
”Voih”, Gillian huokaisi nyt. ”Minä en tiedä… hän on ollut niin kummallinen.”
”Tomford on aina ollut kummallinen”, Charlotte muistutti.
”Hän on… jotenkin… minusta tuntuu, ettei hän enää oikein…”, Gillian nyyhkäisi aivan hiljaa ja kuiskasi tuskin kuuluvasti: ”…pidä minusta enää.”
”Pah”, totesi Charlotte ykskantaan. ”Mahdotonta. Hän on lääpällään sinuun, sen näkee kauas.”
Mutta Gillian ravisti punaista päätään. ”Hän on kyllä kohtelias, niin kuin aina ennenkin, mutta… en oikein osaa selittää sitä… aivan kuin hän aina vaivaantuisi seurassani.”
”Kukapa miehistä tietää?” sanoi Charlotte sangen viisaasti ja kuulosti niin huokaistessaan ikivanhalta ja paljon elämässään nähneeltä. Sitten hän näytti taas jostain syystä vähän äreältä.
Gillian oli hairahtunut ajattelemaan Joshia, mutta muisti sitten, mikä häntä oli ensiksi vaivannut. ”Andrew, onko hän…?”
”Ei. Olet sadas ihminen, jolle joudun jankuttamaan sitä.”
Gillian räpytti hämillään silmiään. ”Tarkoitin, onko hän oikeasti töissä poliiseille?”
”Ai.” Charlotte punastui lievästi ja oli äkkiä kovinkin touhukas ämpärien kanssa kuskatessaan niitä ulos, jossa marraskuinen talvikauneus oli rapistunut olemattomiin viimeöisen äkkinäisen loskasateen jälkeen. ”Öh… jaa… juu, on.”
”Minä ajattelin… voisinkohan… voisinkohan jutella hänen kanssaan?”
Charlotte kippasi likavedet menemään. Hän katsoi Gilliania uteliaasti.
”Miksi?”
Gillian paineli lapasten peukaloita vaisusti yhteen. ”Haluaisin kysyä häneltä erästä asiaa…”
”Minä voin kysyä”, Charlotte tarjoutui. Gillian mietti sitä hetken, mutta sanoi sitten katsellen kauemmas taivaalle:
”Jos siitä ei ole kovasti vaivaa… haluaisin vain saada selvää yhdestä mieltäni vaivanneesta seikasta, jos hän ei ole kovin kiireinen…”
Charlotte näytti siltä, että halusi tietää tarkemmin, mutta jätti urkinnat sikseen ja lupasi—vähän kitsaasti—mainita asiasta Andrewlle, kun seuraavan kerran tätä näkisi. Gillian kiitti hiljaa ja oli juuri aikeissa mennä katselemaan hevostaan Linkaa tarhaan, kun hän kuuli sen taas.
Matala, unenomainen ääni, joka kutsui häntä, mutta kuulosti saman tien katoavan kuin kaiku. Ääni tuntui tulevan hänen sisältään, mutta samalla jostain hyvin, hyvin kaukaa… Hän suuntasi jostain syystä katseensa taas tuulimyllymäkeen päin, ja kuin tuulen mukana tullut huokaus, hän aivan kuuli omaa nimeään kuiskattavan.
Gillian…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Sept 14, 2016 10:58:42 GMT
Suurten kysymysten äärellä 14.11.2015
”Kuka sinä olet?”
”Eh?” Charlotte veti kulmat yhteen ja nosti ylähuultaan hampaitten päältä. Mies oli taas seonnut päästään, Charlotte ajatteli. Moto ei piitannut ilveilystä, vaan odotti kärsivällisesti häneltä vastausta.
”Kuka olet?” hän toisti kysymyksen selkeästi ja yksinkertaisen koruttomasti. ”Kuka luulet olevasi?” Charlotte huomasi menevänsä hämilleen, kuten miltei aina ollessaan kahden tuon pitkän ja mustan afrikkalaisennäköisen miehen seurassa, joka pommitti häntä yllättävillä kysymyksillään, joihin ei koskaan riittänyt vastaukseksi vain kyllä tai ei—eikä varsinkaan ”en minä tiedä”.
”Minä… no…”, hän oli varma, ettei vastaisi oikein, mutta sanoi kuitenkin: ”Minä olen… minä.”
”Kuka minä?”
”Charlotte?”
”Joten, sinä olet Charlotte. Mutta, jos nimesi olisikin Clay. Kuka sinä sitten olisit?”
”Öh”, Charlotte oli yhä hämillinen, eikä se ollut kiva olotila. Oli hänen toinen elämänvalmennustuntinsa Moton kanssa ja he olivat parhaillaan kävelemässä rantaa pitkin, jättäen kylmään hiekkaan takanaan jonon helminauhaisia jälkiään. Merenaallot näyttivät jäisiltä iskiessään hyvin verkkaisessa tahdissa kivikkoihin. Oli hiljaista, lokkejakaan ei ollut kirahtelemassa heidän yllään. ”No… sitten olisin varmaan Clay.”
”Samaistutko nimeesi, oletko sinä nimesi?”
”J-joo…?”
”Olisivatko kokemuksesi erilaisia, ajattelisitko itsestäsi eri tavalla, jos nimesi olisi Clay eikä Charlotte?”
Unelias kohina heidän ympärillään velloi, kun aallot lipoivat laiskasti rannanrajaa.
”Joo… joo, varmaan… tai… ei. En tiedä.” Charlotte huokasi tuskastuneena.
”Oletetaan, ettei sinulla ole nimeä. Kuka silloin olet?”
”Minä… ääh…” Hemmetti näitä kysymyksiä. Moto laittoi hänet kiusaamaan päätään epäinhimillisellä tavalla. ”En kukaan.”
”Et kukaan? Jos sinulla ei ole nimeä, lakkaatko äkkiä olemasta?”
”No, en, mutta—”
”Kuka muu voisit olla, kuin nimesi?”
”Hyvä on”, huokaisi Charlotte alistuneesti. ”Ihminen.” Ja lisäsi hetken perästä, vain ollakseen Moton kanssa mahdollisimman tarkka: ”Nainen.”
”Aah, niin…”, sanoi Moto, muttei kuulostanut siltä, että hyväksyi sitäkään ihan kokonaan. ”Yhtäkkiä oletkin, sanotaanko, gorillan kehossa. Kuka sinä olet nyt?”
Charlotte rypisti otsaansa huvittuneesti.
”Gorilla”, hän sanoi.
”Muistosi, ajatuksesi, tunteesi, mistä pidät ja mistä et… kaikki säilyy, mutta olet ulkopuolelta gorilla. Oletko silloin gorilla?” Moto silmäsi häntä miltei koomisen epäuskoisena. ”Samaistuisitko silloin gorillaan? Onko gorilla se, mitä todella olet?”
Charlotte irvisti.
”En”, hän tokaisi, mutta lähinnä vain, koska ajatus apinana olemisesta oli inha.
”Kuka sitten?”
”Ei aavistustakaan”, hän kohautti olkaansa ja kumartui poimimaan maasta kiven. Hän puhalsi siitä hiekanjyväsiä ja käänteli kädessään tutkiakseen sitä.
”Nyt, unohdetaan gorilla”, Moto sanoi, ja Charlotte vilkaisi häneen epäluuloisesti. ”Gorilla on poissa, ihmiskehokin on poissa, nimi on poissa… mutta olet yhä vain vielä täällä. Mitä on jäänyt jäljelle?”
”Onko tämän tarkoitus olla hypoteettista?” kysyi Charlotte asiallisesti.
”Kyllä ja ei”, tuli nopeasti siihen vastaus. Moto tuntui olevan äkkipikaisella tuulella. Charlotte hiveli kiveä sormissaan. Se tuntui mukavalta, niin sileältä, viileältä ja… yksinkertaiselta.
Hän henkäisi innottomana: ”Mieli.”
”Kutsuisin sitä mieluummin… tietoisuudeksi”, sanoi Moto, kun he jatkoivat kävelyään. ”Mutta kuinka tietoisuutta voisi olla ilman tarkkailijaa, toisin sanoen, sinua? Kuka on tuo tietoinen sinä, joka ilman kehonraamejakin, silti jossain on?”
Charlotte räpytti silmiään ilmeettömästi.
”Voisiko olla, mitä tuumaat…”, mies jatkoi pohtivaisesti, ”että sinä et olekaan ihminen, joka yrittää kokea henkisyyttä… vaan henkinen olento, joka on täällä kokemassa ihmisyyttä?”
Oh. Oh. Charlotte ymmärsi äkkiä mistä oli kyse. Hän sujautti löytämänsä kiven toppaliivin taskuun ja laittoi sinne myös kätensä.
”Minä en usko semmoisiin”, hän kertoi, lähes moittien. ”En usko noihin juttuihin.”
”’Noihin juttuihin’?” Moto kysyi viattomasti.
”Niin, juttuihin. Uskonnolliseen huuhaaseen. Joku superijumala tuolla jossain, tuijottelee mukamas meitä ja osoittaa sormellaan, kun tehdään väärin. Ei ihan meidän perheen elämänkatsomukseen sopivaa.”
”Kuka on puhunut mitään uskonnoista?” ihmetteli Moto edelleen lapsekkaan hämmästyneenä. Charlotte mulkoili häntä silmät viirullaan.
”No, sinä”, hän tokaisi, ”’henkinen olento.’”
”Mutta sinähän olet”, sanoi Moto entistä viattomampana.
Charlotte tuhahti halveksien. ”Joopa joo… sielu ja sen iankaikkinen kadotus, vai miten se meni.” Moto tarkkaili häntä pää aavistuksen kallellaan. Hän näytti huvittuneelta jostain kumman syystä. Charlotte teeskenteli, ettei huomaisi sitä.
”Hyvä on”, Moto sanoi jonkin ajan kuluttua. ”Ainoastaan oletetaan, että sinä olet henkinen olento—” Charlotte tuhahti taas, ”—joten mitkä olisivat hyvät ja huonot puolet siinä, että olisi paljon enemmän kuin vain ihmisolento, jonka olemassaolo perustuu tyystin aivojen kemialliseen toimintaan, niin kuin biologinen robotti, jonka elämällä ei ole sitten niin mitään merkitystä?”
Charlotte kohautti taas olkiaan. ”Ainakin se huono puoli”, hän sanoi pisteliäästi, ”että olisit satua.” Moto ei hermostunut laisinkaan, vaan hymyili yhä vain tuota kärsivällistä ja myötätuntoista hymyään, kuin olisi yrittänyt selittää lapselle mitä aikuisuus tuo tullessaan.
”Mistä moinen vastustus, Charlotte?” hän kysyi lempeästi. ”Ethän vain olisi peloissasi jostakin?” Charlotte käännähti häneen päin riuskasti. ”Mitä jos minä tulisin sinua vastaan kaupungin pimeällä, savuisella kujalla, jonka varrella olet koko elämäsi tuijottanut katulamppua uskoen, että siinä on kaikki, mitä koskaan on ollut olemassa… Tulisin luoksesi ja kertoisin, että ulkona, kaupungin ulkopuolella on paljon muutakin—todellinen värien ja valojen loisto komeassa auringonlaskussa?” Hän kohotti kätensä ja viittasi silmänkantamattomiin jatkuvan veden horisonttiin. ”Vastustaisitko minua ja kiistäisitkö sen, vaikket voisikaan sitä tietää, jäisitkö jatkamaan kadun kalpean lamppuvalon tuijottamista, jonka toiset kaupungin pimeässä eläneet ovat rakentaneet? Vai ottaisitko sen riskin, kohtalokkaan harppauksen tuntemattomaan, katsomaan ja itse kokemaan aidon, oikean totuuden?”
Charlotte oli silitellyt kiveä taskussaan.
”Joo”, hän sitten sanoi, ”tajuan vertauksen.”
”Mainiota.” Moto hymyili nyt huomattavasti leveämmin ja reippaammin. ”Palataan siis hyviin ja huonoihin puoliin henkisenä olentona tai ihmisenä olemiseen, jota toisella termillä voitanee kutsua myös sivistyneeksi apinaksi.”
Charlotte pureskeli huultaan ja pohti hetken aikaa itsekseen, edelleen rantaviivaa taivaltaen.
”Uuummh… niin… no… ehkä, jos olet ’henkinen’, sinä et… voi kuolla?” hän heitti empien. ”Tai siis, jos ei ole ruumista, joka kuolee, niin sitä sitten kai ei kuole? En tiedä”, hän lisäsi nopeasti.
”Aivan, voisi kuvitella totisesti, että irrottautuessaan kehonsa keskiöstä — siis lakkaisi tuijottamasta vain omaan napaansa, anteeksi tyly vertaus — ja lakattuaan samaistumasta liikaa vain lihaan ja vereen, sitä äkkiä katselee kuolemaakin aivan eri tavalla. Ehkä sen yli tosiaan voi päästä? Ehkä keho onkin vain kuin auto, jolla voi ajaa merenrantaan saakka, mutta päästäksesi meren tuolle puolen, on vaihdettava kulkuneuvoa.” Moto nyökkäsi hyväksyvästi. ”Kykenetkö keksimään lisää hyviä tai… ei niin hyviä puolia tästä aiheesta?”
Charlotte teki kärsivän ilmeen. Ei hänellä ollut hajuakaan, ihan oikeasti. Kun hän ravisti päätään, Moto auttoi häntä taas eteenpäin.
”Entäs… eikö sinustakin tunnu siltä, että maalliset murheet ja vastoinkäymiset täällä maan päällä, niin kovin kuolevaisten ihmisten keskuudessa, alkavat ehkä äkkiä tuntua hivenen… vähemmän tärkeiltä tai… ei, se oli ehkä huono vertaus, ennemmin… ei niin maailmanlopulta, muotoillakseni merkitykseni toisin? Jos voit tuntea ja tietää, että olet enemmän kuin vain kehosi, aivosi ja verta pumppaava sydämesi, enemmän kuin ehkäpä tämä yksi elämä, jota nyt koet—eikö sinusta tuntuisikin siltä, että voisit asettaa pienet tai suuremmatkin pulmat uudelleen parempaan tärkeysjärjestykseen?”
Charlotte teki eleen olankohautuksen ja epäröivän nyökkäyksen väliltä. ”Joo… joo, niin kai.”
”Sitä minäkin tuumailen. Nyt, entäpä muita huonoja puolia, jos olet henkinen? Keksitkö mitään?”
Charlotte mietti hetken, sitten ravisti jälleen päätään.
”En minäkään”, sanoi Moto ja hymyili taas iloisesti valkoiset hampaat mustista kasvoista paistaen. He lähtivät jo nousemaan takaisin kohti autotietä saavutettuaan uimarannan, jossa Charlotte oli viime kesänäkin käynyt useasti polskimassa Emman kanssa, ylittivät tien ja lähtivät kapuamaan kohti metsää, jossa osa Orange Woodin käyttämästä maastoesteradasta sijaitsi.
”En tiedä sinusta, mutta minulle ainakin tulee suuresti huojentunut olo ajatella, etten olekaan vain tätä”, Moto viittasi päähänsä ja rintakehästään alaspäin. ”On helpottavaa kuvitella, että voisinkin olla jotain paljon enemmän. Mitäs sanot?”
”Se voi olla lohduttavaa, joo, mutta kun se ei ole totta, siinä vähän niin kuin huijaa vain itseään”, sai Charlotte muotoiltua ajatuksiaan ääneen. Hän otti toisesta taskustaan esiin purukumirasian, nakkasi yhden suuhunsa ja hetken epäröityään tarjosi myös Motolle, joka kieltäytyi kohteliaasti.
”Mielenkiintoista”, tämä virkkoi syvällä äänellään. ”Ihmeessä kerro minulle tarkemmin, mistä tiedät, ettei se ole totta.”
”Höh?” Charlotte sanoi. ”No… en voi? Mutta voitko sinä sitten todistaa minulle, että me olemme jotain henkisiä keijukaisia?”
”Pitäisikö minun todistaa se sinulle?” kysyi Moto takaisin. Charlotte inhosi, kun tämä teki niin, vastasi kysymykseen kysymyksellä. ”Ehkä minun ei tarvitse tai täydy todistaa sitä sinulle”, hän sanoi, ”ehkä sinun täytyy todistaa se itse itsellesi.”
”Tuossa ei ole mitään järkeä”, ilmoitti Charlotte.
”Eikö? Miksi minun pitäisi todistella sinulle yhtään mitään?”
”Koska”, Charlotte sanoi, muttei sitten ollutkaan varma miksi. ”Koska”, hän yritti uudelleen, ”koska haluat, että uskon höpinöihisi.”
”Oi kyllä, kyllä, ehdottomasti haluan”, Moto nyökkäsi reilusti, ”mutta tekisinkö päätöksen puolestasi? Pakottaisinko sinut uskomaan? En.” Hän ravistikin samassa isoa päätään hitaasti, hieman surumielisen näköisenä. ”Pelkäänpä, että siitä eteenpäin kyse on vain sinusta, ystäväni. Olet saapunut risteykseen, jonka tie takanasi vie kohti pimeyttä ja synkkyyttä kaupungin kurjuudessa… ja toinen, tie edessäsi, kirkkaaseen auringonpaisteeseen mitä uskomattomimmissa luonnonmaisemissa, järvien ja kukkuloiden, merten ja niittyjen äärellä. Vetäydytkö varjoihin, haluatko sinnikkäästi kieltää mahdollisuutesi parempaan, jotka ovat suorastaan tulleet luoksesi, vai lähdetkö avoimin mielin kokemaan uutta, vaikka se tuntuisi pelottavalta ja liiankin ihmeelliseltä? Päätös on sinun. Mutta muista”, Moto nosti tumman sormensa pystyyn, joka oli puolin kääritty purppuraiseen villahansikkaaseen, ”maailma ei odota päätöstäsi enää loputtomiin, ei nyt, kun se on näyttänyt sinulle uuden tien. Et voi enää teeskennellä, ettet tietäisi, että on olemassa muutakin—muita vaihtoehtoja. Jos et liiku itse, varjot saavat sinut kyllä kiinni…” He olivat ehtineet jo esteille asti ja ohittivat nyt koivunrungoista rakennetun pystyn sekä pensasreiän. Charlotte seurasi häntä, mieleltään sekavana ja vähän harmistuneenakin.
”En silti usko mihinkään jumalaan”, hän tokaisi palauttaakseen keskustelun vähemmän kiusaavaksi.
Moto harppoi hänen edellään pitkin, rennoin askelin metsäistä polkua yhä eteenpäin. ”Entä jos minä olenkin jumala?”
Charlotte tuijotti miehen selkämystä, mutta valitettavasti tämä ei nähnyt hänen ilmettään. Charlotte ei ollut varma oliko lotkautus ollut vitsi vai ei, sillä Moto ei kääntynyt katsomaan taakseen virnistäen. Niinpä Charlotte päätti leikkiä mukana.
”Woah. Jonkun ego on päässyt irralleen”, hän sivautti.
”Voisithan sinäkin olla jumalatar”, mies jatkoi, ”olisimmeko vaikka molemmat jumalia?”
”Olisinkin…”, mutisi Charlotte, mutta niin hiljaa, että sitä Moto ei tainnut kuulla.
”Tähän”, hän sanoi ja pysähtyi niin äkkiseltään, että ajatuksissaan hänen jäljessään tarponut Charlotte törmäsi häntä selkään. ”Oh, kas vain, anteeksi kovasti”, Moto sanoi ja astui sivuun. Heidän edessään oli kaatunut puu, jonka rungolle hän nyt istahti. Charlotte katseli ympärilleen ja istuutui sitten hänen viereensä. Moto oli ottanut esiin laukun, jota oli kantanut mukanaan, ja otti sieltä esiin kaksi omenaa. Hän ojensi toisen Charlottelle, joka otti sen ilmeettömästi käteensä ja jäi siihen sitä tuijottamaan. ”Etkö pidä omenista?” Moto tiedusteli kaataessaan termoskannusta heille kahteen kuksaan kaakaota.
”Omenat on okei”, Charlotte mutisi. Hän sylkäisi purkan maahan. ”Se vain…” Moto osoitti kuuntelevansa ja ojensi höyryävän puukupin hänelle. ”Olen ihan pihalla”, Charlotte lopulta tunnusti. ”Ymmärrettävää.”
”Tarkoitan… kaikki… en minä tiedä. En tiedä yhtään, mitä ajatella.” Hän olisi hakannut itseään vähän ohimoille, ellei kumpikin käsi olisi ollut varattuna. ”Se, mitä sanot, ei tunnu väärältä… mutta… siltikin… se kai menee vain ihan yli hilseen.”
”Kyllä, ymmärrän täysin, mitä tarkoitat”, Moto nyökkäsi vakavasti. ”Siinä on jotakin, josta tekisi mieli ottaa kiinni, kuin ihana pelastava karahka suuren kuilun partaalla, jonne on putoamaisillaan… mutta onko tuo oksa kestävä? Kannatteleeko se painoani? Mitä jos se äkkiseltään napsahtaakin poikki, ja sitten sitä vain pudotaan tuntemattomaan…” Hän hörppäsi omasta kupistaan. ”Voisin lainata sinulle erästä ystävääni”, hän sitten sanoi laskiessaan puumukia taas käsissään, ”hän sanoi minulle kerran: ’Mitä pelättävää on auringossa?’, ja minä sanoin: ’En minä vain tiedä!’ Mitä pelättävää on vain antaa mennä, antaa elämän ja virran viedä? Päästä irti oksasta… niin kukapa tietää…”
Charlotte katseli nyt tuota miestä, eriskummallista miestä totta totisesti, tämän rasta-afroa ja korvassa killuvaa kultaista rengasta, ystävällistä hymyä ja tummantummia rohkaisevia silmiä… Hän iski Charlottelle silmäänsä ja haukkasi omenastaan mehevän palasen.
”Mmmmmm”, hän sanoi nautinnollisesti. ”Mehukas.”
”Sinä olet outo”, sanoi Charlotte irrottamatta katsettaan. Hän sanoi sen melkein ihaillen. Mies hymyili hänelle ilahtuneesti, kuin olisi saanut suurenmoisen kehun.
”Kuinka hassua”, Moto sanoi ja haukkasi toisenkin palasen, ”ja minä, kun juuri ajattelin sinusta aivan samaa.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Sept 20, 2016 12:04:12 GMT
Kultakuume 15.11.2015
”Oletpas kovin hiljainen tänään. Onko kaikki reilassa?”
Billy kohotti katseensa. Raicy tarkasteli häntä leppoisasti stetsoninsa alta. Hevosten kaviot kopsuivat tasatahtia soratiehen. Lumettoman märkä maisema oli tumma taivaan lasketellessa räntää maahan. Rautias ja voikko korskahtivat ja ravistelivat korvistaan sohjoa.
Billy aukaisi suunsa. Hänestä oli vain reilua kertoa sedälle eikä antaa tämän innostua liikaa ajatuksesta, että veljenpojasta olisi hänelle ikuiseksi karja-apulaiseksi… sillä sitä Billy ei oikeastaan halunnut tehdä. Hän halusi opiskella ja mennä kouluun, hoitaa eläimiä, kyllä, muttei olla sidottuna lehmiin niin kuin hän nykyään tuppasi automaattisesti Raicyn oletuksesta olemaan. Silti jotenkin siitä oli tullut yhä vaikeampaa, totuuden kertomisesta nimittäin, sillä setä oli entistä enemmän alkanut suhtautua Billyyn kuin omaan poikaan—mikä tietenkin oli todella mukavaa ja Billy arvosti sitä suuresti, varsinkin nyt, kun hänen omasta isästään oli tullut todellinen tomppeli—ja tuntui jokseenkin vastenmieliseltä ajatukselta vain pamauttaa sedälle, ettei Billy aikoisikaan olla samalla tavoin hänen käytettävissään enää, vaikkei Charlotten ja Gillianin tavoin käynytkään koulua. Ne olivat ne pienet hetket, todelliset hetket, jolloin Billystä todella tuntui, että Raicy tuumi hänestä lämpimiä. Ne hetket, jolloin he olivat kuin isä ja poika. Raicyn rohkaisevat sanat hänelle, kehut ja ylpeyden sävyttämä toteamus Thomasille kuin ohimennen, että Billyssä oli tosiainesta vaikka lännen sankariksi tai seriffiksi ikään; hänen luottamusta uhkuvat vihjailunsa siihen sävyyn, että Billy voisi vaikka huolehtia lehmistä hänen puolestaan, jos joskus sellainen tilanne kävisi; eleet ja ilmeet, kun hän taputti tätä olalle tai iski stetsonin hymyillen hänen päähänsä. Billy ei ollut täysin sydämetön, vaikka sellaisiakin syytöksiä hän oli joskus saanut kuulla. Ei hän halunnut pyyhkiä tuota onnellista ilmettä Raicyn kasvoilta, mikä sedällä aina oli, kun he matkasivat ritirinnan kahden laaksossa karjanajoon.
Ja niin Billy sulki taas suunsa ja tyytyi vain hymyilemään leveästi. Sen hän osasi.
”Jeah”, hän sanoi.
Raicy katseli häntä hyväntahtoisesti, yhtäkkiä melko miettiväisen näköisenä. ”Hmm... Muistutat minua toisinaan Dewnistä”, hän sanoi äkkiä täysin ennalta arvaamatta. ”Niin… en voi olla ajattelematta, että ellei se onnettomuus…”, hän vaipui ajatuksiinsa hetkiseksi, ja Billy alkoi tuntea olonsa vähän inhottavaksi, ”hänestäkin olisi voinut tulla cowboy, tiedätkös. Ja kuitenkin hän mieluummin lopetti ratsastamisen, joka on hänellä verissä, mieluummin lähti kauas kaupunkiin kouluun opiskelemaan, mutta olisiko hän mennyt, jos ei olisi… jos olisi vain…” Viileys ja hivenen kitkerä sävy sedän sanoissa sai Billyn nopeasti keskittymään vain ratsastamiseensa. Kyllä Billy tiesi, mitä setä ajatteli, mutta jätti hienotunteisista syistä tietenkin Billyn kuullen sanomatta.
Dewnin, minun oman poikani, kuuluisi olla nyt siinä, sinun paikallasi.
Billy katsoi taas alas Fifin valkoiseen harjaan, joka heilahteli kevyesti ravin tahdissa. Se oli hieno hevonen. Lauhkea ja todella vastaanottavainen, kunhan sen luottamuksen ensin voitti puolelleen. Ja Billy oli siinä onnistunut, ensimmäisenä ja ainoana miespuolisena ratsastajana Orange Woodissa sitten Dewnin itsensä ja Fifin entisen hevosenhoitajan—tai niin Kitty ainakin oli sanonut. Setää Fifi sieti, muttei tästä pitänyt, eikä Raicyllä ollut toivoakaan pyrkiä ruunan satulaan.
Raicy oli jo siirtänyt epämiellyttävän tunteikkaan tarkastelunsa Billystä eteenpäin ja äkkiä hän siristi silmiään murahtaen epäuskoisesti: ”…Ja mitähän hittoa hän luulee tekevänsä?”
He lisäsivät ratsuihin vauhtia. Edessäpäin poikki hiekkatien, joka johti Orange Woodista laakson läpi laidunnusmaille, ajettiin karjaa parhaillaan pienempään aitaukseen, jonka vieressä vihertävä maasturi seisoi kuin vahdissa. Raicy näytti tunnistavan sen auton hyvin ja sen näkeminen nosti hänen kasvoilleen syvästi inhoavan ilmeen.
”Hoi!” hän karjaisi vihaisena.
”Kas, kas, kas…”, sanoi lyhyt ja pyöreä mies, joka seurasi toimitusta autonsa sivustalta iso sikari savuavana suussaan, ”eiköhän se ole itse Tissimies.”
”Mitä hemmettiä luulet tekeväsi karjallani, Davies?”
”Sinun karjallasi, Center?”
”Niin, minun karjallani.” Raicy pysäytti Rickyn äksysti ohjista nykäisten ja tuijotti alas mieheen, joka oli taatusti ehta paholaisen aikaansaannos. Billy jäi varovaisesti taustalle seuraamaan tilannetta. ”Onko tämä sinun karjaasi, Center? Hassua, en huomannut niissä mitään merkkiä…”, Dirk Davies sanoi viiksiään pahansisuisesti sivellen ja kierosti hymyillen.
Raicy ärisi.
”Minä en polttomerkitse muutamaa lehmääni, vaimoni ei—”
”Muutamaa, tosiaankin”, keskeytti lihava mies ja imaisi savukettaan. ”Onko niitä jopa kokonainen tusina? Liian vähän, jotta niiden pito maksaisi itsensä takaisin, mutta liian paljon, että ne käyvät hermooni…”
”Puhu suoraan, Davies, äläkä vihjaile.”
Dirk Davies taputteli laiskasti etusormellaan tuhkia ja katsoi häijysti heitä silmänurkastaan. Hän hymyili edelleen tuota rumaa, kuvottavan kieroa vinoa hymyään.
”Kutsut niitä lehmiksesi, mutta kuka tahansa voisi vain tulla ja ottaa ne mukaansa, kerran niitä ei ole mitenkään merkitty…”
”Tiedät vallan mainiosti, että ne ovat minun, samoin tietää Thomas Jordan ja kaikki ne lehmipojat, jotka olet tänne jollain katalalla konstilla lahjonut. He paiskivat töitä kellon ympäri, joten missäpä välissä ketään kiinnostaisi tulla paria lehmääni viemään?”
”Ei, olet aivan oikeassa”, sanoi Davies teeskennellen pahoittelevampaa puhetyyliä. ”Ne ovat niin turhia, että mahtavat tiputella jopa desin viikossa. Eivät edes vasikoi niin kuin kuuluu. Kukapa sellaisilla mitään tekee?” ja hän ravisteli kurpitsanmallista päätään.
”Mitä luulet tekeväsi täällä?” Raicy tokaisi uudelleen, kun kaksi lehmipoikaa sulki vikkelästi Daviesin sormien napsutuksesta pienen aidatun tarhauksen portin, jonka sisään Raicyn karja oli juuri ajettu. ”Katsos, Center… Olen muuttanut mieleni tästä. Koko jutusta… lehmistäsi… niistä rumista kivikautisista puukärryistäsi ja ällöttävistä maitokipoistasi…”
”Mene jo asiaan, Davies, ja päästä lehmäni takaisin tuonne.”
”Katsos… aion maksimoida omaa karjaani. Oikeaa karjaa.”
”Käveleviä lihapihvejä, tarkoitat.”
”—Ja sinun tissisi ovat minun tielläni, teknisesti katsoen syömässä minun mailtani, joka kuuluisi minun sonneilleni. Joten…”
Raicy näytti sivusta katsottuna siltä, että olisi saanut jonkinlaisen kouristuksen kasvoihinsa. Niin suurta halveksuntaa Billy ei ollut koskaan setänsä naamalla nähnyt—se oli paljon pahempaa kuin hänen kylmäkiskoisuutensa Charlotten heilastelemaa nuortamiestä kohtaan.
”Joten…?” Raicy pakottautui sanomaan kiristyneiden suupielien ja yhteen purtujen hampaitten välistä. ”Joten homman nimi on tämä”, lyhyt mies sanoi, ”ja olen nyt todella armollinen…”
”Olet tainnut ymmärtää sen sanan merkityksen päin honkia niin kuin on koko kirottu elämäsi.” Dirk Davies ei mennyt millänsäkään loukkauksesta, päinvastoin. Hänen lieromainen ja oudolla tapaa liskomainen hymynsä vain syveni.
”Joko myyt lehmäsi—tarjoan niistä avokätisesti taatusti enemmän kuin ne ovat koskaan tuottaneet sinulle yhteensäkään—”, laiskasti hän otti povitaskustaan paperin ja heilautti sitä ilmassa, ”tai kiikutat ne pois mailtani viikon loppuun mennessä, sillä minun karjani kanssa ne – eivät – enää – sekoitu.” Hän puhalsi savua ilmaan, päin heidän kasvojaan. Billy irvisti. Raicy puri hampaitaan, sen huomasi hänen leukansa jäykkyydestä. Sitten hän käänsi Rickyä äkisti ja potkaisi ruunan laukkaan oksennuksenvihreän maasturi ohi. Billy kiirehti hänen peräänsä, kun Dirk Davies kailotti heidän jälkeensä: ”Ja pidä kiirettä, Center, tai huomaat muutaman niistä pian kadonneen! Karjavarkaita, niistä ei koskaan tiedä!”
“Se helvetin—“ Raicy kirosi ankarasti, kun he lähestyivät pieniä karjamökkejä.
”Ei kai hän voi tehdä niin, setä?” Billy kysyi huolestuneena laukattuaan hänet kiinni Fifillä.
”Alexiina oli oikeassa”, Raicy mutisi, ”hän oli taas kerran oikeassa. Hän varoitti minua tästä. Varoitti sekaantumasta mihinkään, missä tuo—”, hän käytti melko ronskia ja rumaa termiä, ”—on mukana.” ”Omistaako hän oikeasti kaikki nämä maat?”
Raicy ärähti myöntävästi. He ottivat raviin ja pysähtyivät mökkien edustalla.
”Sillä miehellä on ollut vimma hankkia maaplänttejä sieltä sun tuolta, ja rahaa hänellä on kuin roskaa. Ja kun rahaa on kuin roskaa, sitä alkaa pikkuhiljaa virtsa nousta hattuun. Hän on ostanut osan maista herra Madclockilta, osan taas…”, Raicy kurtisti kulmiaan ja hänen leimuava vihansa muuttui samassa enemminkin jäätävyydeksi. Hän ravisti päätään kuin olisi komentanut itseään jotenkin ja heittäytyi alas Rickyn satulasta maahan. ”Ja osan taas isältäni”, hän tokaisi.
”Isoisä Georgelta?” Billy hämmästyi.
”Isä oli niin pahasti velkaantunut, ettei voinut enää pitää käsissään kaikkia sukuun kuuluneita maita. Myytyään tästä laaksosta osuutensa, rannasta ja metsästä lohkot, äitini viimein sai puhuttua hänet ympäri, että he matkaisivat viimeisillä varoillaan luoksemme Englantiin pyytämään apua—toisin sanoen pyytämään, että pelastaisimme sukutilan, jota uhkasi seuraavaksi ulosotto pankeille. Dirk Davies oli myös tarjonnut ’armollista, avokätistä apuaan’ ja oli lupautunut ostamaan kotitilan pilkkahintaan, mutta äitini ei kestänyt ajatusta, että Centerien tila menetettäisiin. Mutta Davies on pitänyt siitä saakka tarkasti huolen, että minä varmasti muistaisin minkälainen häpeä isäni oli, kun joutui pakon edestä myymään sukuperintöään pala palalta…”
Billy kuunteli hiljaa. Setä oli niin vihainen, vaikka puhuikin kylmän asiallisesti ja rauhallisesti, että hänen kätensä tärisivät melko pahasti.
Billy muisti isänsä Williamin joskus sanoneen, että Georgen ja Emilyn olisi kuulunut tulla hänen luokseen, sillä hän oli veljistä vanhempi ja varakkaampi ja se, jolle tilan olisi muutoinkin kuulunut periytyä. Mutta sen verran Billykin osasi lukea tilanteita, että tämä ei ollut oikea hetki mainita sedälle moisesta.
”Ja missä hitossa on Thomas?” Raicy samassa puuskahti heitettyään Rickyn ohjat puomin yli ja marssittuaan ensimmäiseen mökkiin.
Billy jalkautui hitaasti alas Fifin selästä ja silitti ruunan kullanväristä kaulaa. Hetken kuluttua Raicy tuli taas ulos tuikeasti itsekseen jupisten ja kaivoi kännykkää liivinsä taskusta.
”…Olisi pitänyt arvata, että Davies aikoo vain hyötyä tästä… hän se vain haluaa itse pala palalta Waterphewn maita…”
”Miksi?” Billy keskeytti uteliaana Raicyn mutinat.
”Miksikö?” setä haukahti ilottomasti ja nosti luurin korvalleen. ”Kullan takia tietysti.” Hän odotti jonkin aikaa, laski sitten puhelinta ja sanoi: ”Ei vastaa…”
Billyä oli alkanut kiinnostaa toden teolla ja niinpä hän mahdollisimman huolellisesti sovitteli sanansa, tarkasti analysoiden sopivaa äänensävyä: ”Kullan vai? Onko täällä jossain sitten kultaa?”
Raicy työnsi kännykän pois ja asetteli hansikoita takaisin käsiinsä.
”Koko kylähän on perustettu kultavarantoihin nojaten”, hän sanoi. ”Onhan siitä huhuja kulkenut vuosien saatossa, että kaikkea ei olisikaan vielä löydetty ja jopa, että itse pääkultasuoni olisi edelleen löytymättä, intiaanien huolella varjeltu salaisuus valkonaamoilta… Kuten sanottua, raha nousee päähän, ja Daviesin kaltaisten ahneiden paskiaisten päässä on sen lisäksi vain yksi asia: lisää mammonaa, keinolla millä hyvänsä. Siksi hän on luotsannut niin paljon aikaa ja tarmoaan näihin seutuihin, muutamien muiden potentiaalisten rinnalla, sillä hän toivoo iskevänsä tähän myyttiseen kultasuoneen.”
”Kuulostaa aika utopistiselta”, sanoi Billy huolellisesti.
”Niinhän se kuulostaa, mutta usko pois, hänenkaltaisilla miehillä, joilla on varaa pelleillä, niin he eivät jätä kiveäkään kääntämättä saadakseen vielä lisää. Mikään ei vain koskaan riitä… varallisuudesta voi tulla tauti.”
Raicy alkoi ottaa heinäkärryä esiin ja Billy kiirehti auttamaan häntä siinä.
”Isänihän tietysti vihasi sitä tarinaa”, Raicy sanoi äkkinäisen mustan huumorin puuskissa ja naurahti kolkosti. ”Jos siitä joskus mainittiin, hän alkoi huutaa, että se kaikki oli valetta, oli kyseessä sitten kuka tahansa, ja sen jälkeen läksi tiehensä. Se oli jostain syystä hänelle aina punainen vaate, se puheenaihe. Kulta ja intiaanit, totisesti, isäukko raivostui niistä aina silmittömästi.” Raicy hörähti vielä kerran kalseankuuloisesti ja suoristi sitten selkänsä. He olivat ottaneet kärryt ulos ja veivät ne hevosten luo. ”Missäköhän Thomas oikeasti on…?” hän mutisi ja katsoi kelloa. ”Hänen olisi pitänyt olla täällä jo ennen meitä…”
He olivat juuri aikeissa lähteä heinienjakoon, kun punainen lavuri rämisteli kuoppaisella tiellä heitä kohti sohjokasoja väistellen.
”Raicy!” Thomas Jordan huusi autonikkunasta. ”Raicy, Dirk Davies on—”
”Tiedän pirun hyvin, mitä hän on.”
Auto jarrutti äkisti heidän viereensä ja tavattoman huolestuneen näköinen Thomas katsoi sieltä heitä. ”No, mitä aiot tehdä? Hän on erotellut sinun lehmäsi siihen pieneen lypsyaitaukseen ja toisella puolella niiden tilalle lastataan hervottomia sarvimöhkäleitä—”
”Otan hänet käsittelyyn myöhemmin”, Raicy sanoi. ”Mutta nyt täytyy ensin heittää heinät ja sitten ruveta töihin.”
”Minä yritän puhua hänelle”, Thomas lupasi, vaikka kuulosti melko tavalla uupuneelta ja mieheltä, joka on jollain tasolla lannistettu. Hän aikoi kääntää autonsa ympäri, kun Raicy korotti ääntään: ”Oi! Mitä hevosellesi on tapahtunut, mikset tullut ratsain?”
”Tuota noin…”, Thomas näytti kurjalta tihrustaessaan heitä autostaan ja raapi otsaansa. ”Anteeksi, että olen myöhässä. Minun täytyi käydä poliisiasemalla ensiksi… nähkääs… Cookie on varastettu.” ”Mitä?” Billy huudahti.
Raicy ei sanonut mitään. Hän vain tuijotti tyrmistyneenä.
Thomas ravisteli epäuskoisena päätään. “En ymmärrä… kuka nyt veisi vanhalta ukolta vanhan karjaratsun? Olihan Cookie tietysti mainio, luottohevonen, takuulla, mutta kuitenkin… no…” Hän kohautti tuskissaan hartiaansa, painoi kaasua ja lava-auto syöksyi tietä takaisinpäin rääpien lokaa takarenkaistaan ilmaan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Sept 25, 2016 15:00:59 GMT
Aavekuiskaaja 16.11.2015
Ahaa-elämykset ovat sitäkin mielenkiintoisempia, kun ne iskevät mitä mielenkiintoisimpina hetkinä. Charlottelle näin tapahtui, kun hän noukki kottikärryistä ohi tallikäytävälle lennähtäneitä lantapalloja ja kuunteli vain puolella korvalla Billyn ja Kittyn puhetta viereisestä karsinasta.
Billy valitti juuri uudesta talikosta, jonka Alexiina oli ostanut. Äiti oli ostanut aika tavalla kaikkea muutakin uutta tilpehööriä koristellakseen tallia ja sen lähiympäristöä, epäilemättä kosiskellakseen niitä vakavanoloisia virkamiehiä, jotka tulisivat sillä viikolla taas tarkastamaan tilat ja puitteet remontin jäljiltä ja myöntäisivät heille sitten hevosopiston perustamista varten luvan. Kaiken piti olla tiptop.
”Miten tällaisella voi mitään siivota?” raivosi Billy. ”Ravistat purua niin paskat vaan pomppii iloisesti pois kelkasta!”
”Sä et käytä sitä oikein”, tallitytön ääni oikoi. ”Se on kyse tekniikasta. Kato tällä lailla… Älä ota kerralla niin paljon.”
”Minä jaksa yksittäisiä ruveta poimimaan! Menee ikä ja terveys. Sillä vanhalla sai kunnolla eikä se hytkyttänyt näin.” Kuului ravistelua.
”Näissä on joku kikka”, Kitty tuumi. ”Tehty joustavammasta muovista, tuntuu kivemmalta käteen.”
”Vedän tällä mieluummin käteen kuin siivoan karsinoita”, julisti Billy erityisen ala-arvoisesti. ”Se vanha oli paljon parempi.”
Tällä kiehtovalla tallityövälineisiin liittyvällä sananvaihdolla ja siitä seuranneella analyysillä hevosenulosteiden eri ominaisuuksista ei oikeastaan ollut mitään tekemistä Charlotten yhtäkkisen heurekan kanssa, mutta niin vain hän äkkiä kesken kaiken pysähtyi, suoristautui katse kaukaisuuteen kohdennettuna ja henkäisi ääneen.
Kitty astui ulos karsinasta ja tyhjäsi talikollisen hevosenpissaisia pahnoja kottikärryihin. ”Lotte, tiedätkö heittikö Alexiina ne—hei, sullahan on tuo vanha musta.”
Charlotte oli siivonnut käytävän toisen puolen karsinoita talikolla, joka lepäsi nyt hänen kainalossaan, kun hän kaiveli puhelinta farkkujen taskusta tyhjään töllöttävä ilme kasvoillaan.
”Voisitteko te vaihtaa Billyn kanssa niitä päikseen?”
”Turha toivo, ei se halua”, sanoi Billy karsinasta ja mulkoili Charlottea kalterien läpi.
Mutta täysin muissa maailmoissa tekstiviestin kirjoittamiseen keskittynyt Charlotte ojensi talikkoa hajamielisesti poispäin, ja Kitty otti sen.
”Kiitti”, Kitty virnisti iloisesti ja heitti mustan talikon karsinaan Billylle, joka näytti epäluuloiselta. Charlotte sai viestin lähetettyä ja huokasi napakasti. Hänen oli pakko päästä puhumaan tästä hullusta ajatuksesta, joka oli pulpahtanut hänen mieleensä tai se ei jättäisi häntä rauhaan. Hän tunki kännykkää takaisin taskuun eikä ollut huomaavinaan uutta oranssia talikkoa, jota Kitty ojensi hänelle Billyltä. ”Jatkakaa te tästä, minun pitää mennä…”
”Mennä?” Billy älähti, kun Charlotte kiepahti kannoillaan ympäri ja suunnisti ulos tallista. ”Hei! Hei! Täti määräsi sinutkin tänne siivoamaan! Sinun piti tyhjentää kärryt ja nämä karsinat pitää kaikki pestä seiniä myöten!”
Mutta Charlotte oli jo pihalla välittämättä tippaakaan serkkunsa närkästyneestä marmatuksesta.
Matkalla talolle hän törmäsi Tomfordiin. Poika näytti hieman omituiselta, sillä hän liikkui jotenkin kummallisesti ja välillä sivuttain ja pälyili jatkuvasti ympärilleen kuin olisi pelännyt jotain.
”Moi, Tomford! Olet saanut kipsin pois. Senkö takia et ollut tänään koulussa?”
Hän tervehti Charlottea tavanmukaisesti koskettamalla lieriään ja kysyi sitten hiljaisesti: ”Anteeksi… mutta… onko—onko Gillian tänään täällä?”
Charlotte nosti kysyvästi toista kulmaansa. ”Eeen usko, en ole nähnyt häntä koulun jälkeen ja hän sanoi menevänsä suoraan Crittliniin. Oli kuulemma kiireitä jonkin maalaustyön kanssa. Miten niin?” hän lisäsi, kun Tomford vaikutti sen kuultuaan helpottuneelta — mutta eihän se käynyt mitenkään järkeen, joten todennäköisesti Charlotte vain kuvitteli omiaan.
”Ei mitenkään, ei mitenkään… kiitos”, Tomford nyökkäsi kohteliaasti, mutta käveli kuitenkin rauhallisemmanoloisena talliin. Charlotte kurtisti otsaansa tämän selälle ja ravistellen sitten päätään, jatkoi matkaa kuistille.
Emily tuskaili terassilla useamman roskapussin ja multasäkin yllä itsekseen mumisten. Hän näytti siltä, että kaipasi kipeästi paria lisäkättä. Hän ei vieläkään ollut entisellään Seattlen matkasta, vaikka olikin näennäisesti taas terve. Isä—keskustelussa äidin kanssa, jonka Charlotte oli kuullut salaa—oli esittänyt huolensa isoäidin terveydentilasta ja viitannut vakavana jostain syystä merkitsevään sävyyn siihen, miten suuri järkytys ja stressi Williamista oli hänen vanhan äitinsä sydämelle koitunut.
”Tarvitsetko niiden kanssa apua, mummi?” kysyi Charlotte reippaasti.
”Voi, kultaseni, kyllä tämä tästä…”
”Lähden kohta ulos, voin kyllä viedä roskat samalla.”
”No voi, kiitos, kultaseni… Se helpottaisi kovasti…” Isoäiti hymyili hänelle herttaisesti, ja Charlotte jatkoi matkaansa sisälle, riisui kengät eteisessä, rapsutti Jujea nopeasti korvan takaa, ohitti Animalin tyhjäksi jääneen terraarion, kiiruhti takkahuoneeseen, harppoi askelmat kaksi kerrallaan yläkertaan ja kiepahti heti ensimmäisestä ovesta sisään huoneeseensa. Hän meni lipastolleen ja alkoi penkoa. Viimein, etsintöjen jälkeen, hän löysi mitä haki ja lähti taas rientämään alakertaan, kun havaitsi äitinsä seisomassa portaiden juurella kädet lanteillaan.
”Tervehdys”, äiti sanoi. Billy ei ollut viivytellyt kielimisessään Charlotten tallityölintsailusta, se herra päivänpaiste. ”Toivottavasti sinulla on noin vikkelä kiire takaisin talliin, sillä monta karsinaa odottaa vielä siistijäänsä ja sinähän tiedät, että tässä ei ole enää montaakaan päivää aikaa, kun koko perheemme ja Orange Woodin suuri H-hetki koittaa.”
”Tarkoitat sinun suuri H-hetkesi”, Charlotte sanoi. ”Sinä se tässä olet tekemässä meidän kodista jotain ihme koulua, niin kuin sinä muka voisit päättää aina kaikesta kaikkien puolesta.” Hän tömisti loput askelmat, mutta Alexiina nappasi häntä käsivarresta.
”Mitä tarkoitit tuolla?” hän kuiskasi.
Charlotte vilkaisi äitiin vain nopeasti ja puristi toisessa nyrkissään sitä, mitä oli käynyt hakemassa huoneestaan. Hän ei vastannut.
”Miten niin päätän kaikkien puolesta? Tämä päätös tehtiin yhdessä. Minä konsultoin teitä kaikkia, yksitellen ja henkilökohtaisesti, ennen kuin ryhdyimme tähän. Muistuttaisin sinua, neitiseni, että kysyin myös sinulta etkä sinä silloin esittänyt vastaväitteitä.”
”Katso nyt, et sinä tajua!” Charlotte ähki. ”Se oli silloin sarkasmia, okei?! Minusta koko idea oli heti mätämuna!”
”Vai olit sinä sitä mieltä?” Alexiinan silmät laajenivat ja sieraimet samaten. ”Onpa hauska kuulla tässä vaiheessa! No, olisihan se minun pitänyt tajuta. Sarkasmia! Sinä annoit siunauksesi, kun minä kysyin mielipidettäsi, mutta sen sijaan, että olisin aidosti kuullut sanottavasi, minun olisikin pitänyt pystyä lukemaan ajatuksiasi!”
”Näetkö nyt?? Ei sinulle voi sanoa suoraan EI, koska et usko sitä. Ikinä!” Charlotte riuhtaisi itsensä irti ja meni nopeasti eteiseen kiskoen kengät takaisin jalkoihinsa ja paiskaantui ulko-ovesta pihalle niin, että lasiruutu helisi ja Juje väisti pois tieltä häntä koipien välissä. Hän jymisi terassiaskelmat ja harppoi pari askelta, kunnes muisti jätesäkit, empi tuohtuneena, mutta kääntyi kuitenkin ja noukki ne mukaansa. Ei hän oikeasti ollut niin vihainen juuri sillä hetkellä, mutta hän oli rasittunut, sillä äiti ei ollut puhunut tai hilseillyt mistään muusta kuin niistä pahuksen tarkastajista ja hevosopistoista sitten viime päivät ja illat. Ja Charlotte oli aika varma, ettei siitä projektista ollut iloinen kukaan muu, mutta eihän äiti sitä suostunut huomaamaan…
Charlotte viskasi säkit roskapönttöön, mutta se oli niin täynnä, että meni kumoon. Hän voihkaisi turhautuneena, nosti sen taas pystyyn ja kumartui kasaamaan jätteitä takaisin, kun hänen silmiinsä osui pois heitetty sanomalehti. Se oli Waterpnews, kaupungin paikallisuutiset, jonka etusivulla oli kuva vaaleanpunaisesta kartanosta pääotsikon: ’Historiallisella kohteella sittenkin toivoa?’ alapuolella. Charlotte noukki lehden käteensä ja selasi uteliaana oikealle sivulle. Luettuaan jonkin aikaa, hänen silmänsä suurenivat ja hän henkäisi jo toistamiseen ihmetyksestä ääneen. Silmäiltyään artikkelia vielä hetken, hän taitteli lehden rivakasti ja otti sen mukaansa.
”Missä sinä oikein kuppaat?” hän soitti puolituntia myöhemmin istuessaan kivillä kotiporteille kääntyvän hiekkatien päässä autokadun varressa. ”Olen odotellut täällä jo vaikka kuinka pitkään.”
Andrewn taustalta kuului vihellyksiä, hälinää, huutoa ja mekkalaa.
”Et ole edes tulossa, vai mitä”, Charlotte sanoi kylmästi.
”Hei kuule, en mä ole joku lampunhenki, joka ilmestyy paikalle heti, kun prinsessa suvaitsee kutsua. Oon jääkiekkomatsissa Isterissä”, sanoi Andrew närkästyneenä.
”Etkä voinut kertoa sitä viestillä?” Charlotte katsoi lehteä kädessään. ”Minulla olisi tärkeää asiaa. Milloin tulet takaisin?”
Andrew ei vastannut heti. ”En tiiä, sen näkee sitten.” Hän odotti pari sekuntia. ”Kuinka tärkeetä?”
”Hyvin tärkeätä”, sanoi Charlotte ja sillä sävyllä, että Andrew aavisti mistä oli kyse.
”Enks mä sanonut jo, että anna olla?” tämä tokaisi.
”En minä voi antaa sen olla”, Charlotte intti. ”Ja tämä on tärkeää, sain juuri tietää jotain! Meidän pitää puhua.”
Andrew kuulosti huokaisevan. Hänen takanaan ihmismassan jyly oli äkkiä yltynyt.
”Mä soitan, kun tulen takaisin”, hän lupasi ärtyneenä.
*
He tapasivat illankoitteessa kauempana hiekkarannalla. Oli hämyisää ja hyistä, kun kaunis hopeanhohtoinen kuu kimalteli heijastuksena merivedestä. Charlotte oli kuullut moottoripyörän jylläyksen jo kaukaa hiljaisessa illassa, ja kohta Andrew lampsi häntä kohti sennäköisenä, ettei ollut kovin hyvällä tuulella.
”No?” hän tokaisi tervehdykseksi ja heitti mustaa tukkaansa taakse.
Charlotte kaivoi laukustaan aiemmin roskista löytämänsä sanomalehden. Andrew katsahti vain epämääräisesti sivulle, jossa Colt Amen Villa oli puheena.
”…No?” sanoi Charlotte vuorostaan, pystymättä kunnolla pidättelemään tutinaansa. Hän odotti Andrewn reaktiota, että tämä sanoisi jotain.
”Hmph”, mies lopulta tuhahti ja pienen hetken kuulosti melkein lievästi huvittuneelta. Charlotte oli aika tavalla pettynyt ja epäuskoinen.
”Hmph??” hän toisti. ”Neiti Fedell on yhtäkkiä kartanonperijä, ja sinusta se uutinen on arvoa pelkän hymähdyksen verran?”
”Kannattaa pitää mielessä journalismin perussääntö”, sanoi Andrew ja heitti lehden hänelle takaisin. ”Pelkistä huhuistakin voidaan saada aikaan meheviä artikkeleja.”
”Niin, mutta tässä sanotaan, että häntä on nähty paljon Colt Amen Villassa sen jälkeen, kun tieto kartanon uudesta omistajasta on levinnyt. Poliisi ei ole vahvistanut kuka Samuel Madclockin virallinen perijä on, mutta kartanoa on alettu jälleen hoitaa ja pitää kunnossa—ja siellä on nähty neiti Fedell! Hautausmaanhoitaja!” Charlotte pullisti silmiään ja ravisti lehteä.
Andrew tunki kädet nahkatakin taskuihin eikä sanonut mitään katsellessaan hajamielisesti horisonttiin.
”Etkö tajua?” Charlotte puski edelleen. ”Me ollaan murtauduttu sen kotiin ja työpaikalle, ja yhtäkkiä hän on perinyt miljoonaomaisuuden!”
”Tai ehkä hänet on palkattu vain pitämään huolta sukuhaudoista.”
”Tämä on—mitä?” Charlotte vaikeni äkisti ja katsoi Andrewhen kulmat kurtussa. ”Mitä sukuhautoja?” ”Kartanon sukuhautoja”, Andrew toisti tyynesti ja sytytti tupakan. ”Ne on kartanonmailla. Madclockin suvun perhehaudat.”
Charlotte tuijotti häntä ja irvisti sitten inhosta. ”Onko kartanon piha hautausmaa?”
”Tyypillistä sukupolvelta toiselle kulkeneilla kotitiloilla ja varsinkin herraskartanoilla”, sanoi Andrew rauhallisesti ottaessaan savukkeen kahden sormensa väliin ja hengitti ulos.
Charlottesta ajatus oli todella vastenmielinen, vaikka toisaalta, olihan heidänkin hevostilallaan tuulimyllymäen alla monta hautaa tallin edesmenneille hevosille. Ihmishaudat olivat kuitenkin huomattavasti karmivampia.
Hänen vikkelä ajatuksenjuoksunsa, joka oli tänään tuntunut suorastaan kiitävältä, ehätti taas edelle. ”Sinä olit oikeassa”, hän sanoi äkkiä silmät harillaan.
Andrew katsahti häneen kysyvästi.
”’Waterphewn kulta-aarre’”, Charlotte sanoi hitaasti, ”että se olisi neiti Fedellillä, piilotettuna mausoleumiin… tiedätkö… olit varmaan oikeassa. Hän on ostanut sillä Colt Amen Villan.”
Asiaa pohtiva hiljaisuus laskeutui hetkeksi heidän ylleen. Lopulta Andrew naurahti.
”Mitä?” Charlotte kimpaantui. ”Se käy hyvin järkeen!”
”Ei mausoleumissa ole mitään kulta-aarretta”, sanoi Andrew yksinkertaisesti.
”Niin, niin ei enää! Hän on ottanut sen sieltä pois ja käyttänyt—”
”Ei siellä koskaan ollutkaan.”
”Miten… miten niin? Mistä sinä sen tiedät?”
Andrew puhalsi pitkään savua ulos, ja Charlotte nyrpisti nenäänsä.
”Tiedänpähän vaan.”
Charlotte katseli häntä epäluuloisesti ja hänen aivonsa raksuttivat kuin hyvin öljytyt hammasrattaat. ”Minäkin tiedän”, hänen suunsa puhui omia aikojaan, ”mistä sinä tiedät. Koska sinä kävit siellä, pengoit sen läpikotaisin yksinäsi.”
Andrew siirsi sinisten silmiensä tuijotuksen häneen. Kuun kajastus osui niihin ja ne kimalsivat melkein yhtä kauniisti kuin uneliaasti kohiseva tumma meri heidän vierellään.
Andrew ei sanonut mitään. Eikä sanonut Charlottekaan enää. Hän tiesi, että oli oikeassa, sillä hän oli nähnyt Andrewn unessaan mausoleumissa, jolloin oli luullut, että tälle tapahtui jotakin…
”Ja mausoleumeista puheen ollen”, jatkoi Charlotte sitten totisemmin ja kaivoi taas laukkuaan. Hän otti esille ohuen, myrkynvihreän pitkän pillin, jota oli hakenut huoneestaan. Andrew katsoi sitä etäisesti kiinnostuneena. ”Sain tämän Sophielta. Sillä voi kuulemma kutsua henkiä ja kummituksia.”
Andrew otti pillin käteensä ja tarkkaili sitä vähässä valossa hyvin likeltä, käänteli sormissaan.
”Se on taikapilli”, sanoi Charlotte vakavana.
Andrew nosti sen huulilleen ja puhalsi; mitään ei kuulunut, mutta Charlotten päätä vihlaisi. Andrew laski sen alas.
”Siitä ei ole koskaan kuulunut mitään, mutta hevoset ja kanat menivät aina villeiksi, kun Sophie käytti sitä niihin.”
”Se on varmaan niin korkeataajuista ääntä, että ylittää ihmiskorvan”, sanoi Andrew viimein.
”Aah…”, Charlotte ymmärsi nyt. ”Niin… no, ei ihme, että ne menivät hulluiksi, kun siihen puhalsi. Ja Sophie sanoikin käyttäneensä sitä myös lepakoihin.”
”No, mitä tästä?” kysyi Andrew.
Charlotte veti syvään henkeä. ”Silloin hautausmaalla, kun murtauduimme mausoleumiin ja kun jäin vahtimaan yksin ovea… Muistatko, kun kerroin, että näin… sen mustan aaveen?”
Andrew katseli häntä jälleen hieman huvittuneesti, muttei keskeyttänyt.
”Niin… mitä jos Sophie oli jossain siellä ja käytti pilliä ja… kutsui aaveen esiin? Tiedän, se kuulostaa täysin pöhköltä—”, Charlotte lisäsi kiireesti, ”—mutta Sophie käytti sitä minua vastaan monta kertaa niin, että olin joutua vaaraan. Hän säikytti Lunan ja putosin ja jouduin sairaalaan, ja hän käytti sitä varmasti Dexteriin, joka sekosi yllättäen kun olin sen kanssa ja löin pääni, kun pelästyin…”
”Kuulostaa hyvältä kaverilta”, sanoi Andrew pilkallisesti.
”Hän ei ollut. Mutten tiedä miksi annoin hänelle aina anteeksi… se oli todella rasittavaa.”
”Menet kuitenkin sen hautajaisiin?”
Charlotte nipisti huuliaan yhteen ennen kuin vastasi. ”Äiti sanoi, että kannattaa, sillä se auttaa minua pääsemään yli kaikesta Sophieen liittyneestä kaunasta.” Charlotte oli hetken hiljaa. ”Niin, ajattelin, että tätä kannattaa varmaan tutkia. Olen varma, että Mustat Ruusut käyttää tällaisia, manaa niillä jotain henkiä tai jotain.”
Andrew häpisteli savukettaan ja katseli pilliä, sitten tarkasteli Charlotten viattoman päättäväisiä kasvoja. ”Tuskin”, mies sanoi lopuksi. ”Vaikuttaa vain joltain lelulta, ei sen kummempaa.”
”Mutta voi siitä olla jotain hyötyä!”
”Hyötyä missä asiassa?”
”No Sophien tapauksessa!”
”Hei, tiekkö, sun pitää oppia päästämään irti tästä”, sanoi Andrew äkkiä vakavammalla ja tavallisemmalla äänellä vailla huvittuneisuutta. ”Kehität kohta pakkomielteen. Homma on hanskassa meillä, joten sä voit vain keskittyä heppailemaan ja elämään omaa elämääsi. Usko mua.”
Päästämään irti, siinä se tuli taas. ’Päästä irti oksasta… niin kukapa tietää…’
”Minulla ei ole kovin luottavainen olo, kun sinä sanot olevasi lomalla ja ne hullut ovat vieläkin jossain vapaana ja Dewn on vaarassa!”
”Sun broidi on okei”, Andrew sanoi. ”Eikä Mustista Ruusuista ole enää vaaraa.”
”Miten niin ei ole enää vaaraa?”
Mutta Andrew ei selittänyt tarkemmin, tipautti vain tumpin hiekkaan ja litisti sen kengän alla. Sitten hän värähti ja vaikutti jo siltä, että keskustelu oli ohitse.
”Täällä on vähän viileetä”, hän huomautti. ”Eiks sun tule kylmä tollasessa pikkutakissa? En käsitä pimuja, jotka kipittää talvipakkasillakin minihameissa ja kalsareissa...”
Charlotte oli aivan liian tuohtunut välittääkseen mistään kylmästä.
”Tarkoittaako se, ettei enää ole vaaraa, että te olette saaneet ne kiikkiin?” hän kysyi terävästi.
Andrew huokaisi ja katsoi häntä alta kulmain. Hän kohotti kättään ja laski sen Charlotten hartialle. ”Sulla ei ole mitään hätää. Luota muhun, kaikki on hyvin. Mä ehdotan, jälleen kerran, että unohdat vain kaikki nämä.”
Charlotte mökötti.
Andrew hymyili pikkuisen ja kietoi äkkiä käsivartensa Charlotten vyötäisten ympäri… ja nosti hänet ilmaan.
”Hei...! Mitä sinä teet?!”
Andrew pyöräytti häntä piruetilla ilmassa ja tipautti takaisin hiekkaan. Charlotte huohotti ja mulkoili suoristaessaan liepeitään. Andrew haroi hiuksiaan ja virnisti; hänen hampaansa näkyivät vaaleina kuunvalossa. Hän löi kämmenet yhteen ja kääntyi kävelläkseen takaisin kohti tietä ja moottoripyöräänsä. Charlotte kumartui noukkimaan pudonneen pillin maasta ja seurasi hänen jalanjäljissään.
Silloin hän muisti.
”Gillian haluaa puhua kanssasi.” Andrew kääntyi katsomaan taakseen, kun Charlotte otti hänet kiinni. ”Muistatko hänet? Punainen tukka ja pisamia—”
”Mitä se haluaa?”
”En tiedä, hänellä oli kuulemma jotain kysyttävää…” Charlotte katsoi kierosti. ”Mietin vain, että mitä se mahtaa olla, sillä ette te kai tunne toisianne sen paremmin… vai?”
”Ehkäpä se on kiinnostunut historiasta”, sanoi Andrew levollisesti.
He erosivat moottoripyörän luona.
”Pärjäätsä kotiin asti?”
”Ei tästä nyt niin pitkä matka ole. Ja minullahan ei ole mitään pelättävää”, Charlotte nälvi. Andrew iski kypärän päähänsä ja juoksutti kaasua, polkaisi menopelin käyntiin. Hän katsoi Charlottea hetken kuin aikoakseen sanoa jotain, mutta mitä se ikinä olisikin ollut, päätti jättää kuitenkin omaan tietoonsa. Sen sijaan hän murahti hyvästiksi, läiskäisi visiirin kiinni ja pörisi tiehensä.
Charlotte seisoi hetken tienmutkassa katsellen hänen jälkeensä, kunnes lähti hitaasti laahustamaan kohti kotia.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Sept 25, 2016 15:15:09 GMT
Tulkinta 17.11.2015
Charlotte oli rasvaamassa hevosten remmejä satulahuoneessa parin muun hevosenhoitajan kanssa, kun Gillian tuli Linkan kamat sylissään sisään ja istuutui penkille hänen viereensä. Hetken kuluttua hän avasi keskustelun.
”Oletko… mmm… puhunut Andrewlle?”
Charlotte hieraisi otsatukkaa silmiltään kumartuessaan eteenpäin.
”Joo, mainitsin hänelle, että sinä halusit puhua jostain.”
Gillian henkäisi jännittyneesti: ”Niin?”
Charlotte mutristi suutaan.
”Ei mitään. Ei se oikein sanonut mitään siihen”, hän sanoi. Sivusilmällä hän huomasi Gillianin näyttävän levottomalta ja purevan huuliaan. ”Se ajatteli, että haluat keskustella historiasta”, Charlotte jatkoi kokeilevasti, tarkkaillen samalla Gillianin ilmettä.
”Historiasta…?” mumisi Gillian hajamielisesti.
Charlotte odotti hetken, mutta kun muuta ei tästä irronnut, päätti lakata teeskentelemästä.
”Etkö voi kertoa minulle? Voisin välittää asian suoraan sille.”
Gillian hätkähti ja käänsi suurien surumielisten sinisten silmiensä tuijotuksen Charlotteen. Hän toljotti tätä pitkään silmästä toiseen, kunnes lopulta käänsi päänsä pois ja kuiskasi hiljaisesti: ”Ei… ei se varmaan olekaan mitään. En tahdo vaivata turhaan…”
Charlotte pettyi. Hän halusi niin kovasti tietää, mitä asiaa Gillianilla saattoi olla Andrewlle.
”Oletko ollut niillä elämätunneilla Moton kanssa?” vaihtoi Gillian sitten puheenaihetta.
”Jep”, sanoi Charlotte verraten kahta hihnaa toisiinsa.
”Miten se on… sujunut?”
”Ihan ok.”
”Millaista se on?”
Charlotte pyöräytti sientä rasvapurnukan pinnalla. ”Hämmentävää.”
”Millaisia asioita hän on… opettanut sinulle?”
Charlotte rypisti kulmiaan lievästi huvittuneena ja katsahti Gillianiin, joka tapitti häntä ilmiselvän ylikiinnostuneena. Hän sai poskilleen väriä Charlotten katseesta ja laski tuijotustaan. ”Anteeksi…”, hän sanoi vähän nolona, ”kyselinkö liikaa?”
”No, joo”, Charlotte pyöritti silmiään, ”mutta ei se haittaa.”
Gillian katseli, kun hän hankasi suitsien osia ja rapsutti kynsillä metallisoljista moskaa irti. ”Onko siitä ollut… apua?” hän yritti uudelleen, sillä kertaa vähän hillitymmällä äänensävyllä.
Charlotte veti suutaan miettiväisesti sivuun.
”Miten sen nyt ottaa. Tiedäthän, me ei ollakaan ihmisiä”, hän pohti, ”vaan kaikki jotain 'henkisiä keijukaisia.'” Hän naurahti.
”Olen lukenut siitä”, Gillian innostui taas, ”siis, että me ollaankin täällä kokemassa ihmisyyttä ja elämä on yksi iso oppikoulu—”
Charlotte lakkasi tekemästä sitä mitä teki ja nosti taas ruskeanpähkinäiset silmänsä Gillianiin. ”Älä sinäkin.”
”Mitä?” Gillian räpytti.
”Sinun se pitäisi olla noilla tunneilla Moton kanssa”, Charlotte sanoi. ”Hän pistää minut käymään läpi vaikka ja mitä kummallisiakin ajatuksia ja ideoita, tivaa vastauksia kysymyksiin, joihin minulla ei ole vastausta ja saa minut tuntemaan oloni todella epämääräisen… epämääräiseksi.” Hän dippasi taas sientä purkissa. ”Miksi minut on laitettu moiseen koitokseen?” Hän vilkaisi tyytymättömänä vuoroaan odottavaa remmikasaa lattialla jaloissaan. ”Miksi minut on laitettu tähän koitokseen?” ja viittasi niihin tuskastuneena.
”Eikö hänen ole tarkoitus auttaa sinua, laajentaa ajatteluasi ja—”
”Miksi?” Charlotte tokaisi väsyneesti. ”Olen toivoton tapaus, ei sitä ajattelulla muuteta.”
”Etkö ole koskaan kuullut puhuttavan siitä, miten suuri vaikutus ajatuksenvoimalla on?” Gillian sanoi sävyisästi. ”Se on ihmeellistä. Minä olen lukenut siitä joitain kirjoja… sinun kannattaa lukea itsekin, Alexiinalla ainakin on hyllyssä sellainen kirja kuin Salaisuus—”
”Äidillä?” Charlotte hätkähti. ”No ei ihme, että hän järjesti minut yksiin Moton kanssa…”
”Hän yrittää auttaa sinua näkemään asiat uudessa valossa, pois mustavalkoisesta ajattelutavasta”, avitti Gillian hentoisesti.
”Joo, tuota äitikin jankuttaa”, Charlotte urahti.
Gillian nojautui taaksepäin. Hän silmäsi Linkan harjoja, muttei ollut vielä aloittanut niiden puhdistusta. ”Mmh… Onko hän kertonut sinulle jotain muuta mielenkiintoista?”
”Katulampuista ja omenoista”, Charlotte ivasi sarkastisesti ja pyöritti taas silmiään.
”Hän käyttää varmaan paljon metaforia.”
”Ihan liikaa, en tykkää niistä. En oikein tajua niitä.”
”Niiden tarkoitus on varmaan laittaa sinut pohtimaan itse”, Gillian mietti. ”Ei hän aio sanoa sinulle suoraan, mitä sinun pitää tehdä tai ajatella… sinun täytyy keksiä ne itse.”
”Tiedän. Noin hän juuri sanoi.” Charlottella oli vähän hapan maku suussa, kun hän alkoi kasata putsaamiaan suitsia takaisin yhdeksi.
”Milloin te tapaatte taas?”
Charlotte notkautti olkaansa.
Gillian nakersi hermostuneena peukalonkynttään. ”No… jos siitä ei ole liikaa vaivaa… niin…” ”Gills”, Charlotte huokasi, ”kyllä minä voin ihan kysyä, jos sinäkin saat osallistua.”
Tytön ilme kirkastui.
”Voisitko?” hän hymyili ujosti. ”Tarkoitan… ei sinun tarvitse…”
”Ei ongelmaa”, Charlotte vakuutti. Gillian oli selvästi aiheesta häntä paljon kiinnostuneempi. ”Oikeastaan, on varmaan parempikin, että tulet mukaan. Silloin hän ei hiillosta pelkästään minua niin tiiviisti. Sinulla tuntuu olevan jo käsitys, mitä vastata, joten voisit antaa hänelle vähän takaisin…” Gillian kävi hajamielisesti kädellään harjoja läpi, sitten pudotti ne taas koriin ja kohottautui istumaan suoraan. ”Ei”, hän sanoikin sitten. ”Ei, en minä voikaan… ne tunnit on tarkoitettu sinulle. Eivät minulle.”
”Ei minua haittaa, ihan totta.”
”Niin, mutta… se ei olisi oikein. Moton on tarkoitus keskittyä vain sinuun ja sinun auttamiseesi, ja minä—minä vain sotkisin asioita. Unohda. Kuulisin silti kyllä mielelläni, miten teillä menee ja mitä hän kertoo…”
”Oletko varma?” Charlotte oli vähän harmissaan.
”Joo”, Gillian sanoi ja hymyili pienesti. Hän otti viimein kaksi sukaa käteensä ja alkoi käydä niistä irtokarvoja lävitse.
Jotenkin he päätyivät keskustelemaan horoskoopeista. Charlotten oli myönnettävä, että hän oli joskus lukenut joitain analyysejä, jotka kyllä olivat häneen niin sopivia, että olisi voinut luulla niiden tuntemattoman kirjoittajan tuntevan hänet hyvinkin. Silti oli jotenkin uskomatonta ajatella, että jotkin niin kaukaiset taivaankappaleet voisivat oikeasti jotenkin vaikuttaa heihin… miten se muka olisi mahdollista?
”Mikäköhän Moto on”, Charlotte tuumi asetellessaan Rexin suitsia takaisin paikalleen naulaan.
”Vesimies”, Gillian vastasi heti ja hänen kasvonsa tulivat vähän laikukkaiksi. Charlotte kohotti hänelle toista kulmaansa.
”Pidätkö kirjaa kaikkien merkeistä?” hän kysyi epäuskoisena.
Gillian näytti epämukavalta ja puri alahuultaan.
”…J-joo?” hän kuiskasi kokeilevasti ja sulki toisen silmänsä.
Charlotte jäi tuijottamaan häntä. ”Minä pilailin. Oletko tosissasi?”
Gillian nyökkäsi arasti ja haroi punaisia kiharoitaan korvien taa.
”Selvä”, Charlotte totesi ja nosti molemmat kätensä antautuneena ylös. ”Selvä. Minä en ylläty tai ihmettele enää ikinä mitään.”
”No, en nyt siis kaikista kaikista”, Gillian oikaisi hätäisesti, ”vain niistä, jotka tunnen ja… joiden kanssa olen tekemisissä…”
”Kuulostaa hieman stalkkaamiselta, mutta mikäs siinä”, Charlotte sanoi. ”Kerropa sitten millaisia Härät ovat, jos kerran olet näihin juttuihin perehtynyt?”
Gillian muuttui punaisemmaksi. Hän änkytti. ”En minä yleensä—”
”Kerro minulle minusta”, Charlotte sanoi ja otti mukavan asennon Shalian estesatulan ääreltä. Gillian oli jonkin aikaa hiljaa. Hän sormeili taas kiharoitaan. ”…Hyvä on… ööh…”, hän aloitti hermostuneena. ”No… niin… Härät ovat yleensä—niin ja en tarkoita, että tämä pätisi aina kaikkiin ja kaikkialla tai, että se olisi jokin lopullinen totuus kenestäkään tai—”
”Joo”, Charlotte rauhoitteli. ”Jatka.”
”No… no… Härkäihmiset ovat usein hyvin pitkäpinnaisia ja kärsivällisiä… tai siis… he eivät hermostu helposti, mutta sitten kun kuppi ylittyy niin… niin sitten he voivat räjähtää…”
”Ei kyllä ihan sovi minuun”, Charlotte huomautti. ”Voit kysyä keneltä tahansa, äidiltä tai isältä, minulla on tunnetusti lyhyt temperamentti.”
”Niin, mutta se johtuu eräästä toisesta seikasta”, mutisi Gillian. Sitten hän jatkoi: ”Niin ja no… Härät pitävät siitä, että ovat kontrollissa ympäristöstään, useat ovat melko siistejä ja hyvin käytännöllisiä, he eivät esimerkiksi jätä tavaroita lojumaan miten sattuu, ellei sillä ole tarkoitusta.”
Siihen Charlotte nyökkäsi hyväksyvästi. Hänen huoneensa oli aina järjestyksessä.
”Ja… Härät pitävät mukavuudesta, se on hyvin tärkeää. Useat ovat hyvin musikaalisia ja nauttivat erityisesti hyvästä ruoasta. Olen tavannut monta Härkää, jota joko laulavat todella hyvin tai soittavat jotakin, tai ainakin kuuntelevat intohimolla musiikkia… He ovat romanttisia ja lojaaleita, hyviä ystäviä, yleensä läpi elämän. Jääräpäisiä ja toisinaan vankkumattomia mielipiteissään, Härkää on vaikeaa saada muuttumaan tai kokeilemaan jotakin tuiki tuntematonta ja uutta, koska he pitävät tutusta ja turvallisesti usein enemmän.” Gillian selitteli hieman hengästyneesti, mutta selvästi innoissaan puheenaiheesta.
Charlotte kuunteli häntä samalla, kun alkoi jatkaa jynssäystä. Myös kaksi muuta huoneessa itsekseen velvollisuuksiaan hoitanutta tyttöä höristi korviaan ja näytti seuraavan heidän jutteluaan. Kun Gillian lopulta vaikeni hieman huolissaan (hän oli puhunut yhteen pötköön enemmän kuin varmaan koskaan ennen Charlotten kuullen), toinen tytöistä sanoi:
”Hei, kerro meidänkin horoskooppimerkeistä!”
”Tietysti, Aurinkomerkki on vain yksi osuus kokonaiskuvasta”, Gillian selitti, kun oli tulkinnut hoitajatyttöjenkin persoonallisuuden heidän merkkien perusteella ja nämä olivat innostuneesti pulisten lähteneet satulahuoneesta. ”Koko tähtikartta pitää ottaa huomioon, jotta tulkinta vastaisi mahdollisimman läheltä totuutta, mutta jo kolmen pääaspektin huomioon ottaminen riittää yleensä melko tarkkaan yleiskuvaan… Askendentti ja kuu ovat hyvin tärkeitä identiteetti-ilmaisussa.”
Charlotte ei ollut ymmärtänyt puoltakaan, mutta koetti näyttää siltä, että oli yhä kärryillä ja tarttui siihen termiin, jonka oli tunnistanut.
”Kuu?”
”Niin, Kuulla on paljon tekemistä ihmisen emotionaalisen ja intuitiivisen puolen kanssa.”
Charlotte oli saanut hommat viimein tehtyä ja nousi nyt ylös selkäänsä venytellen. Gillianilla oli yhä Linkan harjojen pesu kesken, sillä hän oli antautunut niin selityksiinsä, että muu homma oli jäänyt vähemmälle.
”Jos haluat tietää sinun…” Gillian oli nyt punainen korvistaankin.
”Älä vain sano, että sinä jotenkin mystisesti tiedät nekin”, sanoi Charlotte tietämättä ollako huvittunut vai vähän ärtynyt.
”No, me juttelimme kerran Alexiinan kanssa ja hän kertoi syntymäaikasi, joten otin vähän selvää…”
Charlotte tuhahti.
”Nousevamerkkisi on Oinas, sen takia olet räiskyvämpi ja lyhytpinnaisempi kuin Härät yleensä ovat”, pukahti Gillian nopeasti yhteen pötköön. Hän pidätti hengitystään ja silmäili Charlottea varovaisesti kuin lapsi, joka on jäänyt kiinni tehtyään jotain luvatonta. ”Anteeksi... En puhunut sinulle, sillä en uskonut, että sinua kiinnostaa… en olisi saanut ominpäin urkkia...”
Charlotte mitätöi asian huitaisemalla kädellään.
Gillian tuntui rohkaistuvan siitä ja lisäsi hitaasti: ”Härkä ja Oinas sekaisin voi aiheuttaa sen, että sisälläsi myllertää alituinen konflikti… Oinaspuolesi haluaa toimia spontaanisti ja äkkipikaisesti, mutta se kohtaa jatkuvasti hidasteen Härän edustamassa energiassa, joka tahtoo analysoida ja varmistua liikkeistään ennen kuin tekee mitään… Tämä voi aiheuttaa joskus käytöstä, jossa teet hetken mielijohteesta jotain ja jo seuraavaksi kadut sitä hyvin syvästi.”
Charlotte oli vaiennut ja jäänyt tuijottamaan satulahuoneen lattialla olevassa räsymatossa kulkevia eriparivärisiä raitoja. Gillian ei tiennytkään, miten oikeaan osui noissa sanoissaan…
”Salaisuus on löytää tasapaino mielesi ja sydämesi väliltä”, sanoi Gillian vaisusti ja hiljeni. Charlotte havahtui syvistä aatoksistaan siihen, että Gillian oli jäänyt katsomaan häntä myötätuntoisen näköisenä. Charlotte pinnisti itsensä taas hereille ja ravisti päätään selkeyttääkseen ajatuksiaan.
”Hienoa”, hän tokaisi riuskemmin, ”kahdet parit sarvia on neljä liikaa.”
”Kolmet, oikeastaan…”
Charlotte tuijotti Gillianiin, joka hymyili arasti ja selitti: ”Kuumerkkisi on Skorpioni, jolla ei ehkä ole sarvia, mutta...”
”Mutta piikki. Kiva. Tyypillistä.” Charlotte heitti kätensä turhautuneena ilmaan, ja Gillian nauroi. He olivat pian taas normaalisti ja juttelivat hetken muusta, kun Charlotte asetteli suitsia oikeisiin naulakoihin.
”Muistathan, ettei tarkoituksenani missään nimessä ollut kertoa, kuka sinä olet”, sanoi Gillian hieman hermostuneesti, kun he lähtivät satulahuoneesta työt tehtyinä. ”Kerroin vain tulkinnan astrologisesta näkökulmasta—”
”Joo, kyllä minä tajusin.” Charlotte katsoi poispäin. ”Oikeastaan, se mitä kerroit… ei se ollut ollenkaan niin hölynpölyä. Se osui aika naulankantaan. Ehkä niissä on jotain perää, kuka tietää.”
”Oh”, sanoi Gillian ilahtuneesti, eivätkä he puhuneet tähdistä tai horoskoopeista enää sen enempää.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Sept 25, 2016 15:32:40 GMT
Family 18.11.2015
Vielä viimeinen veto. Gillian astui kauemmas maalaustelineestään ja tarkasteli aikaansaannostaan pensseli poskeaan vasten.
”On se kai… ihan kelvollinen”, hän puhui itsekseen ja pyöräytti pienempää sivellintä mustassa värissä. Etäisesti talon toisessa päässä kajahti kumea ovikello. Äiti ja isä olivat palaamassa hotelliviikonlopultaan Vancouverista, ja Gillian oli juuri ehtinyt saamaan heidän taulunsa ajoissa valmiiksi. Hän astui taas lähemmäs ja ottaen kädelleen ensin hyvän asennon, sutaisi signeerauksensa maalauksen alakulmaan. Sitten hän aivasti.
”Gillianne-neiti, oletteko vilustunut?” Boulicen välitön ääni kuului oven läpi. Sillä naisella oli silmät, korvat ja kädet joka puolella kaiken aikaa. Gillian pyyhki nenäänsä paperiin.
”En, maalien hajut vain kutittavat nenää”, hän vastasi nuhaisesti.
”Teille on vieras”, Boulice ilmoitti. Tuskin taloudenhoitajatar oli ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, kun Gillian jo kuuli käytävältä huoneensa ulkopuolelta huvittuneen kimakan äänen: ”Olisin mä osannut sen huoneeseen ilman hovimestariakin.”
Ovi aukeni ja Ty astui kynnyksen yli Gillianin huoneeseen Boulicen lievän paheksunnan saattelemana. Tämä niksautti päätään ja sulki oven.
Gillian räpytteli hämmästyneenä silmiään.
”Ty?” hän sanoi yllättyneellä äänellä. ”Mitä… mitä sinä teet täällä?”
”Tulin sua moikkaan”, Ty sanoi ja istahti Gillianin vuoteelle.
”Mehän näimme juuri koulussa”, sanoi Gillian, mutta Ty ei ollut kuulevinaan.
”Hei—vau. Nasta”, hän sanoi ja osoitti maalausta. Gillian hymyili pienesti ja haroen kiharoitaan korvien taa katsoi työtään taas uudelleen.
”Oletko sitä mieltä? Onko se sinusta ihan… tarpeeksi hyvä?” hän kysyi hieman huolissaan.
”Tarpeeksi hyvä?” Ty sanoi. ”Louvreen?” Hän käänsi peukalon ylös. Gillian naurahti epävarmasti ja alkoi sitten laittaa värejä takaisin rasiaan.
”Käyn vain pesemässä nämä”, hän sanoi hymyillen näyttäen siveltimiä ja vesikippoa ja kiirehti kylpyhuoneeseen. Kun hän tuli takaisin, Ty seisoi hänen pöytänsä ääressä ja käännähti hätäisesti ympäri, kun Gillian palasi huoneeseen. Hänen lipastonlaatikkonsa oli puolihuolimattomasti vähän auki – laatikko, jossa hän säilytti muun muassa päiväkirjaansa.
Gillian kiirehti lähemmäs, vilkaisi Tyhyn ja katsoi laatikkoon. Päiväkirjaa ei ollut siellä. Hän kääntyi tyttöön päin. Tämä virnisti kokeilevasti.
”Sori, se oli vähän auki ja—”
”Anna päiväkirjani”, Gillian kuiskasi. Ty selvästi piti sitä selkänsä takana. Hän kohautti olkaansa, ja Gillian kiskaisi vihkon hänen kädestään.
”Hei, sori, en mä tiennyt, että se oli päiväkirja…”
”Luitko sinä sitä?” Gillian kysyi poskia kuumotellen mielipahasta. Ty näytti häväistyltä, mutta kuitenkin jotenkin kiusaantuneelta.
”Tietty en”, hän pudisti päätään, ”luulin, että se oli se sun luonnosvihko, olisin vaan sitä halunnu vielä tutkia.”
Gillian huomasi hengittäneensä nopeasti kuin olisi juossut pitkän matkan. Hän käänsi tytölle selkänsä ja pudotti vihon takaisin piiloonsa. Hän työnsi laatikon kunnolla kiinni. Hän odotti hetkisen tasatakseen sykettään ja totesi sitten, että oli varmaan ylireagoinut. Tietenkään Ty ei urkkisi hänen yksityisyyttään…
”Se on laukussani, mutta täällä on toinen”, Gillian sanoi leppyneemmin ja vetäisi vihon kirjahyllystään. ”Tämän olen jo saanut täyteen. Siinä on vähän vanhempia töitä.” Hän ojensi sen Tylle, joka katsoi Gilliania silmiin pienen omituisen hetken ajan oudon pitkään, ja lysähti sitten taas rennosti sängylle. Hän lehteili sitä, kohotti katseensa ja virnisti. Hän taputti vuodetta vieressään. Gillian empi, mutta istuutui sitten Tyn viereen.
”Sä piirrät paljon kopukoita”, Ty huomautti. ”Käytsäkin siellä Lotten heppatallilla?”
”Tietenkin”, Gillian nyökytti, ”minulla on siellä oma hevonen.” Hän viittasi seinälle tauluun, joka esitti Linkaa.
”A-haa”, Ty sanoi, mutta näytti hyppäävän hevospiirrosten yli aika nopeasti ja katseli sen sijaan kiinnostuneemmin ihmisluonnoksia. ”Tiekkö mitä sulta puuttuu täältä?” hän sanoi viimein. Gillian kallisti kysyvästi päätään.
”Mä”, Ty sanoi.
”Oh”, Gillian sanoi hämillään. ”Niin… se on vanhempi vihkoni ja emmehän me ole tunteneet vielä kauaakaan…”
”Oonko mä sitten siinä uudemmassa vihossa?” Ty kysyi uteliaasti ja oli jo kallistumassa Gillianin koululaukun suuntaan.
”Ei, en ole piirtänyt sinua.”
”Sitten se moka pitää oikaista”, Ty sanoi. Äkkiä hän kietaisi käsivartensa Gillianin ympäri ja nojautui lähemmäs, puhuen äkkiä pehmeämmällä ja hiljaisemmalla, melkein vihjailevalla sävyllä: ”Sähän voisit tehdä mustakin tollasen ison värimaalauksen…”
Gillianille tuli jostain syystä erittäin epämiellyttävä ja kiusallinen olo ja hän nojautui niin reilusti kauemmas Tystä, että melkein kaatui sivuttain. Häkeltyneenä hän änkytti jotain. Ty purskahti nauruun ja kosketti nopeasti Gillianin nenänpäätä etusormellaan.
”Vitsit sä sitten olet suloinen, kun änkytät ja punastut”, hän nauroi ja nousi seisomaan. Gillian ei tiennyt mitä sanoa. ”Mieti kuitenkin, eiksje?” Ty sanoi. ”Mä voin maksaa sulle.”
Gillian säpsähti. ”Ei, ky-kyllä minä voin tehdä sen, eikä sinun tarvitse mitään maksaa.”
”Eli sä aiot tehdä musta maalauksen?”
Gillian epäröi, mutta katsoi sitten Tyn kasvoihin, jotka näyttivät niin innostuneilta ajatuksesta. Kuinka niille voisi sanoa ei?
”Joo”, nyökkäsi Gillian lopulta, ”kyllä minä voin yrittää.”
”Jes!” Ty sanoi.
Kun Ty lopulta lähti Boulicen ilmoitettua, että Gillianin vanhemmat olivat parhaillaan matkalla kohti Waterphewtä, Gillian tunsi olevansa äärimmäisen huojentunut. Hän palasi huoneeseensa ja lysähti voimattomana sängylleen, pää hämmennyksestä sekaisin. Hän tuijotti maalaustaan ja näki siinä äkkiä monta kohtaa, joita olisi voinut vielä editoida. Hän ei ollut laisinkaan varma, että se olisi tarpeeksi hyvä hänen vanhemmilleen. Sovintolahja, Gillian ajatteli, sillä hän ei kestänyt enää tätä kylmyyttä heidän talossaan, hyistä tunnelmaa, jota ei millään tekolämmityksillä saanut sulatettua.
Sitten hän aivasti taas.
Hän nousi niiskuttaen ylös ja käveli pöytänsä ääreen, ottaen päiväkirjan varovaisesti esiin laatikostaan. Hän luki hieman, mitä oli kirjoittanut viime kertoina kuiskivasta äänestä, huolestaan Tomfordin oudon käytöksen ja välttelyn takia, koko taidekouluasiasta, riidastaan vanhempiensa kanssa… Hän käänsi keskiaukeamalle. Vihon välissä oli pieni ryppyinen lappunen, jossa luki: Tsekkaa kultainen hevonen.
*
”Gillianne, mitä olet puuhastellut koko päivän?” Zoey Wavesin ruoskamaisen terävä, napakka ja armoton ääni kajahti eteishallissa. Ralph laski matkatavaransa hänen takanaan lattialle ja riisui lakkinsa; Boulice kiiruhteli heidän ympärillään auttaen ulkovaatteita isäntäperheensä yltä. Gillian oli heitä vastassa sivummalla nojaillen kainosti seinään. Hän oli jopa pukenut äitinsä ostaman mustan inhottavan mekon ylleen ja pyytänyt Boulicea laittamaan hiuksensa kampaukselle. ”Oletko pysytellyt kotona?”
”Olen.”
”Opiskellut?”
”Niin…”
Zoey katsahti Bouliceen kuin hakeakseen varmistuksen tyttärensä sanoille. Nainen nyökkäsi, tosin lyhyesti ja vakavailmeisenä, ja Gillian puri hammastaan. Jos Boulice kertoisi Tyn vierailusta, äiti ei pitäisi siitä.
”Hyvä on”, Zoey Waves sanoi ravistellen mahtavan turkisviitan niskastaan. ”Boulice, kahvia ateljeeseen ennen illallista.”
”Tulossa, rouva”, taloudenhoitajatar ilmoitti ja kiirehti ulkovaatteet kaappiin laitettuaan keittiön suuntaan.
”Hei, Gillian”, Ralph Waves tervehti koruttomasti. Hän ei hymyillyt. Hän oli ollut totinen Gillianille jo jonkin aikaa, sanaharkan jälkeen, joka heillä oli ollut Gillianin saatua kuulla isänsä hävettävästä käynnistä Orange Woodissa. Gillian ei kyennyt vastaamaan, sillä hänen kurkkuunsa nousi isänsä kalseasta äänensävystä inhottava pala ja hänen täytyi niellä se alas. Hän antoi heidän mennä ateljeeseen juomaan kahvinsa ja liittyi vasta illallista varten ruokapöytään heidän seuraansa. Kuten aina, he keskustelivat työasioista. Lentokoneet olivat aina olleet heillä kaiken muun edelle menevä asia. Tällä kertaa Gilliankin yritti kuunnella ja näyttää kiinnostuneelta, silkkaa ystävällisyyttään ja sovittelevaisuuttaan, mutta Zoey Waves tulkitsi sen tietenkin toisin. Hän siristi silmiään, kun Gillian naurahti isänsä juuri laimeasti kertomalle lentovitsille — jota Gillian ei tietysti ollut oikeasti ihan tajunnut.
”Mikä sinua vaivaa?” äiti tokaisi. Gillian vakavoitui oitis. ”Lopeta tuo naurettava virnuileminen, kun me puhumme työasioista, joista et ennenkään ole viitsinyt edes teeskennellä kiinnostunutta.”
Gillian laski katseensa.
”Kakista ulos”, Zoey sanoi. ”Mitä sinä nyt haluat?”
”En minä…”
Zoey siemaisi punaviiniään. ”Hyvä on, siinä tapauksessa minä kerron, mitä minä haluan.” Hän vinkkasi Boulicelle ja sai kirjekuoren, jota piteli pitkissä kynsissään näkyvästi ilmassa, jotta kaikki varmasti kiinnittäisivät siihen huomionsa.
Gillianin teki mieli kysyä: mikä se on? mutta se tuskin olisi tarpeen. Eikä ollutkaan, mutta sittenkin hän ei oikeastaan olisi välittänyt tietää.
”Olimme viikonlopun Vancouverissa ja vierailimme Le Grande Arthéssa”, Zoey Waves puhui selkeästi ja juhlallisesti. ”Keskustelimme opiston rehtorin kanssa, kerroimme sinusta ja näytimme portfoliotasi — ja hän oli erittäin otettu, kuten oli ilmeistäkin. Hän sanoi, että odottaisi erittäin mielellään pääsevänsä opettamaan sinua ja saamaan sinunlaisesi lahjakkuuden kouluunsa.”
”Se on totta, hän todella sanoi niin”, Ralph nyökkäsi Gillianille, jonka suu oli loksahtanut järkytyksestä hieman auki.
”Tässä kirjekuoressa”, Zoey jatkoi ja laski sen Gillianin eteen pöydälle, ”on ennakkotehtävä, jonka hän toivoi sinun tekevän ja lähettävän hänelle. Ja minä haluan, että sinä teet sen ja panostat siihen kunnolla.” Hän väläytti teennäisen ja kylmän hymyn punaisilla huulillaan ja valkoisilla hampaillaan. Gillian tuijotti epäuskoisena kirjekuorta. ”Mutta minullahan on vielä lukio kesken.”
”Vuoden kuluttua tästä päivästä, sinä olet jo Le Grande Arthéssa.”
”Mutta… minähän sanoin jo, että minä…”
”Että sinä mitä? Hm?” Zoeyn toinen ylitarkasti rajattu ohut kulmakarva kohosi haasteellisesti. Gillian puri kieleensä. Hän ei halunnut aloittaa toista riitaa, ei nyt, kun hän oli jo maalannut taulunsakin, jotta he voisivat ehkä keskustella uudelleen sopuisammin tästä koko aiheesta – hänen tulevaisuudestaan. Gillian vaikeni.
”Sitä minäkin”, nyökkäsi Zoey.
He jatkoivat vaiti syömistä hiljaisen klassisen soidessa taustalla ruokailuvälineiden kilistessä heleästi ja juhlavasti, aivan erilailla kuin Centereillä. Centereillä Emilyn vanha radio keittiössä rätisi kantrikappaleita ja paikallisia uutisia. Pöydässä kalahteli ja kolahteli, ruokaa tippuili pöydälle lautasten ohi ja palasia mureni lattialle parempiin suihin. Joskus joku kaatoi huolimattomasti lasintäydeltä kurpitsamehua pöytäliinalle kiirehtiessään ojentamaan toiselle kastikekulhoa, joskus joku vahingossa röyhtäisi. Jutustelu oli vapaata ja ilmavaa, elävää ja aitoa…
Gillian laski haarukan kädestään ja jäi oikein ajattelemaan sitä. Hän tarkasteli silmäkulmastaan vanhempiaan. Zoey taputteli vähän väliä suupieliään serviettiin, joi pitkäjalkaisesta kristallilasistaan viiniä kuin ravintolassa ja leikkasi paahtopihviä pikkurillit pystyssä. Ralph pyyhki omat kätensä lautasliinaan joka kerta ennen kuin tarttui juomalasiinsa, jotta siihen ei tulisi sormenjälkiä. Molemmat istuivat selkä suorassa siisteissä puvuissaan kuin linnanjuhlissa.
Oliko tämä koti? Voiko tällaista käytöstä kutsua oikeaksi perhe-elämäksi?
”Kynnet!” Zoey äkkiä määkäisi ja Gillian hätkähti. Hän ei ollut tajunnut, että oli alkanut vuorisalaatin sijasta syödä sormiaan. ”Vieläkö sinä teet tuota kuvottavaa kynsienpureskelua? Enkö minä ole sanonut sata kertaa, että tuosta tavasta on päästävä eroon? Niihin pitää taas laittaa etikkaa—”
”Ei, minä—”
”Boulice!” Zoey käskytti. ”Tuo kulhollinen etikkaa, hän tekee sitä taas.”
”En minä pure enää, en vain huomannut, tein sitä ihan vahingossa…”, Gillian yritti, mutta turhaan. Hänen äitinsä inhosi tuota Gillianilla lapsuudesta asti ollutta tapaa.
”Jonain päivänä sinä vielä kiität meitä”, sanoi Zoey, kun Boulice toi kulhollisen sukkahienhajuista nestettä. ”Kiität siitä, ettemme päästäneet sinua enää yhtään enempää hunningolle tai antaneet sinun heittää elämäsi otollisinta ja tärkeintä aikaa hukkaan lapioimalla hevosenulostetta aamusta iltaan jossakin kamalassa, rähjäisessä… junttilassa!” Hänen äänensä oli kiihtynyt loppua kohden ja hänen uhkea povensa kohoili kiivaasti. Hän tarttui serviettiin pöydältä ja lekutti sillä itseään rauhoittuakseen, Ralphin taputellessa tyynnyttävästi hänen kättään.
Mutta Gillian nosti äkkiä katseensa. Boulice yritti siirtää hänen käsiään kuparinoranssiin litkuun, mutta Gillian haritti vastaan. Voimakas uusi tunne tuntui syttyneen hänen rintaansa. Hänen äitinsä äskeiset sanat kamala rähjäinen junttila rääkyivät yhä hänen korvissaan, kuin joku olisi tehnyt niistä karmaisevan remixin hänen aivoihinsa.
”Sinä et tarkoittanut sitä”, Gillian kuiskasi tuskin kuuluvasti. Hän tuijotti äitiään pöydän yli. Zoey leyhytteli edelleen itseään.
Mikä teeskentelijä, Gillian äkkiä tajusi.
”Anteeksi?” Zoey tiuskaisi.
”Sinä et tarkoittanut sitä, mitä juuri äsken sanoit”, Gillian toisti nyt vakaammin. Hän piti molempia ruokailuvälineitä puristuneina nyrkkeihinsä piittaamatta Boulicesta tai etikasta.
Zoey katsoi häntä huvittuneen epäuskoisena ja jatkoi sitten ylevänä syömistään.
”Minä tarkoitin jokaista sanaani”, hän julisti. ”Näen yhä selvemmin, mikä virhe on ollut antaa sinun kotiutua sinne eläintarhaan heidän kaltaistensa puupäiden joukkoon. Sehän on tehnyt sinustakin aivan vauhkon! Minä olen sinun äitisi ja sinun perheenäsi tiedämme, mikä on sinulle parasta. Mitä pikemmin pääset muuttamaan Vancouveriin ja aloittamaan elämäsi alusta tässä opinahjossa, sitä parempi—”
”Minä en ikinä—”, Gillian nousi yhtäkkiä seisomaan niin riuskasti, että tuoli hänen takanaan kaatui ja etikkaa läikähti kupista Boulicen päälle. Ralph nosti kiireesti lautasliinan suunsa peitoksi. ”—anna sinulle anteeksi noita hirveitä, epäystävällisiä sanoja, joita lausuit Centereistä.” Gillian viskasi servietin sylistään pöydälle ja riensi pois huoneesta.
”Gillianne Zoey Lily Waves, heti paikalla takaisin!”
”Sinä et ole minun äitini!” huusi Gillian ja paiskasi huoneensa oven kiinni.
Mutta heti, kun hän oli tehnyt sen, häntä alkoi jo kaduttaa. Nyt hän olisi pulassa ja hän tiesi sen. Niin voimallisesti hän ei ollut sanonut vanhemmilleen vastaan tai huutanut päin heidän naamaansa sitten oltuaan vielä lapsenikäinen ja kerrottuaan, että aikoi käydä ratsastustunneilla, sanoivatpa he siihen mitä hyvänsä.
Hän ravasi levottomana huohottaen edestakaisin kuulostellen, tulisivatko he raivostuneina hänen jälkeensä, ja puri taas kynsiään. Hän tajusi mitä teki ja lopetti, kääntyi ja oli vastatusten vastamaalamansa taulun edessä, joka lepäsi yhä telineessä.
Se esitti heidän perhettään: Zoey ja Ralph, ja Gillian heidän keskellään; taustalla ylhäällä taivaalla lensi lentokone, joista hänen vanhempansa olivat niin tavattoman kiinnostuneita; ja alhaalla laukkasi musta pieni hevonen, joka esitti Linkaa – se oli eräänlainen perhepotretti, tai niin Gillian siitä ainakin oli ajatellut. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin maalannut vanhempiaan oikeasti, tehnyt heistä lähinnä nuorempana vain aika karmeita pilapiirroksia luonnosteluvihkoonsa, ja nyt hän oli yrittänyt tehdä taulusta mahdollisimman paljon vanhempiensa mieltymyksiä mukailevan. Oikeastaan, se ei vastannut edes hänen tavanomaista tyyliään.
Gillian katsoi sitä, tuijotti sitä, ja koko sen ajan hänen sydämensä paisui tavattoman raskaaksi. Äkkiä hän kääntyi ympäri, otti hyllyltään ison tuubin, avasi sen korkin ja tähtäsi tauluun. Sininen väri sotki Zoey ja Ralph Wavesien pitkäjänteisellä tarkkuudella ja huolella maalatut kasvot, peitti heidän tekopyhät ilmeensä. Teeskentelyä, teeskentelyä… kaikki se oli niin epäaitoa.
Gillian tunsi ennen kokematonta tyydytystä katsellessaan, kuinka väriroiskeet valuivat hitaasti pitkin heidän fiineiksi maalattuja pukujaan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Sept 25, 2016 15:43:13 GMT
Jyväsiä 19.11.2015 Raukea jutustelu kantautui Centerien olohuoneesta pitkän puisen pöydän äärestä ruokailuvälineiden kilinän ja lautasten kalinan ylitse. Ikkunoiden takana satoi jälleen hiljalleen lunta mustaan maahan ja radiosta kuului kantrilaulua.
Alexiina rykäisi pulputuksen yli. ”Kuulkaahan, minulla olisi uutisia.”
Kaikki vaikenivat ja kääntyivät katsomaan häntä.
”Olin tänään eläinklinikalla ja… Lindan varsa on erinomaisessa kunnossa ja pääsee pian pois.”
Kasvot puhkesivat hymyihin ja iloisiin huudahduksiin. Alexiinakin säteili.
”Palaako se takaisin tänne?” kysyi Gillian.
”Ei valitettavasti”, Alexiina sanoi, ”Wizzerbuzz tarvitsee edelleen erityiskuntoutusta, totuttelua normaalin hevosvarsan elämään, joten se siirtyy eläinkotiin. Olen jo sopinut vuokrapaikasta.”
”Höh, olisi ollut hauskaa päästä töihin sen kanssa”, sanoi Kitty.
”Tiedän… mutta näin on sen kannalta parempi. Sen sijaan tänne on mahdollisesti tulossa jossain vaiheessa eräs toinen projekti…”
Uteliaat silmät tapittivat häntä.
”Keväällä syntyneet Hipon kaksosvarsathan ovat olleet samassa eläinkodissa jo jonkin aikaa”, Alexiina jatkoi, ”ja ajattelin, että… voisimme ottaa toisen niistä tänne kotiin koulutukseen.”
”Fifin varsan?” Charlotte henkäisi suu auki.
Alexiina nyökkäsi.
”Vain toisen?” sanoi Billy.
”Niin…”, nyt Alexiina huokaisi raskaasti, ”valitettavasti molempien varsojen pito ja käsittely ei tule onnistumaan, sillä… tammavarsalla on todettu kasvain.”
Innostuneet ilmeet haaltuivat heti ja korvaantuivat huolella ja kauhistuksella. Alexiina nosti kyynärpäänsä pöydälle ja risti sormet eteensä.
”Mitä se tarkoittaa?” Charlotte tivasi. Billy katsahti häneen tökerösti.
”No, mitäs luulisit? Se tarkoittaa sitä, että sillä on syöpä”, hän ärähti. Charlotte mulkaisi häntä takaisin, mutta Gillian sanoi huolestuneena:
”Ei kai se kuole?”
Alexiina levitti avuttomana kämmeniään. ”Se täytyy siirtää takaisin klinikalle ja laittaa tarkempiin tutkimuksiin. Sen jälkeen katsotaan… mahdollista leikkausta.”
”Voi, varsaparka!” Gillian sanoi murtuneesti.
”Mutta entä se orivarsa?” Kitty kysyi.
”No”, Alexiina yritti taas hymyillä, ”sen kanssa voimme yrittää. Ajattelin, että siitä olisi projektiksi meille kaikille, sillä se on kuulemma melko… tappurainen tapaus.”
”Kuulostaa hyvältä!” Kitty innostui taas.
”Joo, minä haluan myös osallistua”, sanoi Billy.
”Ja minä!” nyökkäsi Gillian.
”No jaa…”, mutisi Charlotte hitaasti ja pyöritteli äkkiä vettä lasissaan, ”minulla on sen verta läksyjä ja Shalian kanssa treenaamiseen menee aikaa, että…”
”Sinä et vain uskalla”, Billy sanoi omahyväisesti. ”Pelkäät yhtään raisumpia hevosia.”
”Enhän!”
”Lopettakaas sitten”, sanoi Raicy.
Alexiina tarttui taas haarukkaan ja veitseensä. ”Tarvitsen apuria, kun lähden tässä joku aamu hakemaan sitä. Todennäköisesti tällä viikolla, kunhan niistä tarkastajista on ensin päästy. Onko vapaaehtoisia?”
”Minä!”
”Ei, minä!”
”Billy”, Raicy sanoi, ”sinähän olet auttamassa minua laaksossa aamuisin.”
Pojan ilme valahti. Hän laski kätensä, jonka oli nostanut yhtä aikaa Kittyn kanssa.
”Että sellaisia uutisia. Kuinka kaikkien teidän muiden päivä sujui?” kysyi Alexiina reippaasti ja laittoi haarukallisen riisiä suuhunsa. ”Mennään vaikka järjestyksessä. Gillian?”
Tyttö hätkähti.
”I-Ihan hyvin…”, hän mumisi ja punastui vaivaantuneena.
”Näin, että olit ohjastamassa Linkaa päivällä. Miten se meni?”
”Hyvin”, Gillian nyökkäsi pienesti. ”Linka on… se kuuntelee hyvin.”
”Hauskaa, että Axen vanhat kärryt ovat taas käytössä.”
”Olisi niillä ollut käyttöä muutenkin”, Raicy sanoi.
Alexiina naurahti. ”Kuinka niin? Et ole ajanut vuosiin.”
”No, ehken, mutta jonain päivänä, jos olisi enemmän aikaa…”
Alexiina tuhahti ja kääntyi taas Gillianiin päin. ”Entä miten vanhempiesi kanssa…?”
Puna haihtui epätavallisen nopeasti Gillianin kasvoilta ja hänestä tulikin yhtäkkiä hämmentävän vihaisen näköinen.
”Sitä he voivat ihmetellä ihan itsekseen”, tyttö tokaisi. Alexiina vaihtoi huolestuneena katseita muiden kanssa, muttei viitsinyt udella sen enempää.
”Mä voin kertoa päivästäni!” ilmoitti Kitty innokkaasti ja vaikkei sitä itse huomannut, moni pöydässä tuntui huokaavan kärsivästi. ”Ensiksikin, tapahtui ihan hassu juttu, kun olin aamulenkillä—”
Jonkun kännykkä alkoi soida kesken kaiken.
”Anteeksi”, Raicy sanoi ja nousi pöydästä. ”Minun täytyy ottaa tämä… se on Thomas… Haloo?”
”—ja sitten, me molemmat säikähdettiin ihan tuhottomasti. Se ihan hyytyi paikoilleen tuijottamaan eikä heti tajunnut edes lähteä karkuun! Vitsit, kun olisi ollut kamera!”
Alexiina keskittyi enemmän Raicyn puheluun eteisessä kuin Kittyn rönsyilevään kertomukseen pesukarhun kohtaamisesta, mutta nyökytteli hajamielisesti aina sopivassa kohdassa, eli silloin, kun Kitty veti nopsasti henkeä sanojen välissä.
”…sanoivatko he mitään muuta?” Raicyn matala ääni puhui. ”…Miten niin eivät aio? …”
”—vaikka onneksi en ollut Chocolla, en tiedä mitä se olisi tykännyt moisesta monsterista.”
Charlotte haukotteli, kun Kittyn tarina tuli päätökseen, ja Alexiina mulkaisi häntä hyvin pahasti.
”Kiitos, Kitty. Kuulosti mielenkiintoiselta, sinulla oli jännittävä päivä siinä tapauksessa.”
”Se oli vasta aamu! Lounaan jälkeen—”
”No niin, Charlotte, miten estetreenit Judithin kanssa ovat ottaneet tuulta alleen?”
Kitty sulki vastahakoisesti suunsa.
Charlotte kohautti olkaansa. ”Mh.”
”Mh? Onko se ’kiitos kysymästä, meillä menee loistavasti’ -mh vai jokin toisenlainen mh?”
”Mmmh…”
”Estetreeni vai?” Billy nälväisi. ”Mitä te hyppäätte, hiekanjyväsiä? Tehän menette vain ympyrää ympyrän perään, en ole nähnyt vielä yhtäkään puomia ylhäällä.”
”Sitä sanotaan sileätyöskentelyksi”, Charlotte tölväisi heti tulisesti takaisin. ”Se on perustyöskentelyä, jonka jälkeen siirrytään radalle.”
”Juupa juu, minusta se näyttää enemmänkin siltä, että sinusta vain ei ole oikeasti hyppäämään—”
”Billy, Lotte”, Alexiina varoitti. He vaikenivat, mutta häijysti. ”Tomford, entä sinä?”
Poika tuuppasi lasit paremmin nenälleen ja häpisteli vähän hermostuneena sormiaan. Alexiina havaitsi, ettei tämä kertaakaan katsonut Gillianiin päinkään ja tuntui olevan siinä hyvin tarkoituksenomainen.
”Kiitos, ma’am, päivä oli oikein hyvä. Hoidin työt ajallaan eikä mikään työkalu mennyt rikki. Korjasin erään talikon, joka oli pitkään maannut pöheikössä.”
”Missä pöheikössä? Luulin keränneeni kaiken ylimääräisen… Hyvä, että keräsit sen talteen, Josh, olisi ollut noloa, että tavaraa lojuu pitkin pihoja, kun ne lautakunnan tarkastajat tulevat…” Alexiinaa vavisutti äkkinäinen jännityksenpuuska ja hän ravisteli itseään kuin kissa vilunväreissään. ”Billy?”
”Ei mitään erityistä”, toinen poika vastasi, mutta haluten ilmeisesti laittaa Tomfordia paremmaksi, sanoi kuitenkin: ”Olin Raicyn mukana laaksossa, kuten tavallista, ja siivosin kanalan, pesin Jujen ja leikin Oliverin kanssa. Järjestelin satulahuonetta uusiksi ja aion pestä vielä muutamat remmit päivällisen jälkeen...”
”Minä pesin niitä juuri pari päivää sitten!” Charlotte huudahti. ”Ei niissä ole mitään pestävää!”
”No et tainnut sitten pestä niitä kaikkia”, Billy ilmoitti kopeasti, ”koska ainakin Ewen ja Pin suitset olivat sen näköiset, että uitit niitä sen sijaan kuralätäkössä.”
”Sinä senkin—”
”Ettekö te osaa keskustella sovussa edes viittä minuuttia?” Alexiina huokasi tuskastuneena. ”En käsitä miksi olette toistenne kurkussa jokaisessa siunaaman käänteessä. Antakaa jo olla, olette pahempia kuin pahaiset kakarat.”
Raicy tuli takaisin.
”Anteeksi, minun täytyy mennä.”
”Kesken päivällisen?”
”Thomasilla ei ole hevosta nyt, kun Cookie vietiin, ja minun täytyy ottaa Molly mukaan. Onko se ok?”
”Kyllä, tietenkin… no, hyvä on…” Alexiina sanoi vähän hämmentyneenä.
”Minä laitan sinulle loput ruoasta jääkaappiin”, Emily hymyili hajamielisesti.
”Kiitos, yritän olla viipymättä liian myöhään.” Raicy suukotti vaimonsa. ”Nähdään, muksut.”
”Tarvitsetko minua, setä?” Billy huikkasi.
”Ei, meillä voi mennä myöhään.”
”Mutta juurihan sitä sanoit—”, Alexiina aloitti, mutta ulko-ovi eteisessä oli jo heilahtanut kiinni.
Kun illallinen oli syöty ja kattaus siivottu, Alexiina vinkkasi Charlotten luokseen eteisessä. Tyttö raahusti happamena lähemmäs.
”Tule mukaani, kanat täytyy ruokkia.”
”Eikö se ole Billyn heiniä?”
”Minä haluan sinut”, Alexiina sanoi merkitsevästi. ”Laita takki päälle, siellä on pakkasta.”
He kävelivät talon reunustaa pitkin Jujen kopin ohi ja portinpuoleiselle talonkulmaukselle, jossa kanala sijaitsi. Kauempana Fanny ja Diana tutisivat pihattokatoksensa suojissa.
Alexiina aukaisi salvat ja astui kanalaan. Charlotte seurasi perässä ja otti äitinsä osoittamasta paperisäkistä kauhalla jyviä.
”Mitä teillä oikein on Billyn kanssa meneillään?” Alexiina kysyi, kun Charlotte alkoi viskellä jyviä lattialle ja kanojen orsien edessä oleviin pieniin kuppeihin. ”Ette ole vieläkään saanut sovittua erimielisyyksiänne?”
”Hän vihaa minua”, sanoi Charlotte välinpitämättömästi.
Alexiina tarkisti, että linnuilla oli puhdasta vettä. ”Ei kai nyt sentään.”
”Minä en ole tehnyt mitään, mutta hän on ihan hirveän pitkävihainen—”
”Mistä tämä alkoi?”
Charlotte silitti hajamielisesti yhtä unista pulputtavaa mustaa kanaa. ”Minä tiedä… niistä kirjoista kai.”
”Mistä kirjoista?”
”Koulukirjoista.” Charlotte heitti kauhan pois ja kohautti olkiaan. ”Sain tietää, että hän opiskelee, enkä ymmärrä miksi se on niin iso asia, että sitä täytyy pitää salassa. Sitten hän raivostui, kun sain tietää, ettei häntä hyväksytty Waterphewn lukioon…”
”En tiennytkään, että Billy on niin kiinnostunut menemään kouluun”, Alexiina sanoi. ”Sehän on ilahduttavaa.”
”Niin, miksi siitä sitten pitää tehdä niin iso numero? Ei minua oikeasti kiinnosta tippaakaan, että hän sai hylyt. Voisin vaihtaa hänen kanssaan paikkoja koska tahansa ja jäädä vain tänne kotiin loikoilemaan päivät pitkät—”
”Turha uneksiakaan. Billy on ollut erittäin iso apu täällä. Iso apu isoäidille, erityisesti, ja Raicylle.”
Charlotte murahti. Alexiina pohti hetken.
”Hän oli kovasti pahoillaan, kun Animal kuoli…”
”Teeskenteli”, Charlotte sanoi heti.
”…ja onhan se tyhjä terraario aika murheellisen näköinen…”
Charlotte kääntyi katsomaan häntä. ”Älä vain sano, että me ostetaan uusi hamsteri Billylle.”
Alexiina otti kanahanskat käsistään ja hymähti. He astuivat ulos kanalasta ja hän sammutti valot, sulkien kanalan oven.
”Tulin vain ajatelleeksi, että on vähän hullunkurista, että Billy, joka on niin kovin mieltynyt eläimiin, on perheestämme ainut, jolla ei ole omaa lemmikkiä.”
Charlotte pudisti päätään. ”Mitä hän sillä tekee? Hän saa tarpeeksi kaikista muista eläimistä.”
Alexiina ei vastannut enää siihen, mutta kun he olivat tehneet saman kierroksen vielä possuillekin, palatessaan takaisin sisälle, hän kysyi tunnustellen: ”Olitko tosissasi siitä, mitä sanoit tästä hevosopistohankkeesta? Että sinusta se ajatus todellakin on niin huono?” Hän yritti olla kuulostamatta liian huolestuneelta.
Charlotte mietti ennen kuin vastasi.
”No, en ollut ihan niin tosissani”, hän mutisi. ”Minua vain rasitti, kun olet vauhkoillut siitä alituiseen.”
”Anteeksi, olet varmaan oikeassa”, sanoi Alexiina huojentuneempana. ”Minua vain jännittää ihan kamalasti!”
Charlotte hymähti. Alexiina pysäytti hänet kuistilla, ottaen tätä olkapäästä ja kääntäen itseään kohti.
”Oletko varma, että olet sen kanssa OK? Tiedäthän… vielä ei ole liian myöhäistä perua koko juttua ja… jos et tosiaan…”
”Ei me nyt enää peräännytä”, sanoi Charlotte heti ja näytti pöyristyneeltä. ”Tallia on rempattu yhtä mittaa, takapihalle nousee maneesi ja sinä meinaat luovuttaa kesken kaiken?” Hän teki jotain epätavallista ja otti nyt vuorostaan Alexiinaa olkapäästä. ”Älä luule.” Sitten hän meni edeltä sisälle, eikä jäänyt näkemään Alexiinan hämmästynyttä, mutta liikuttunutta ilmettä tämän kasvoilla.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Sept 25, 2016 15:51:53 GMT
Keppiä 20.11.2015
Shalia kalisutteli kuolaimiaan, kun Charlotte raahasi sitä pois jälleen yhdeltä Judith Beckerin rääkkitehotunnilta. Hänen jalkansa olivat spagettia, kätensä olivat olleet katketa ja inhottava polttava kivistys kirveli silmäkulmissa.
”Hei, älä välitä”, lohdutti Kitty ja kuiskasi: ”Mäkin vähän pelkään häntä.”
”En minä häntä pelkää”, Charlotte tokaisi. ”Shaliaa hän pelottaa, ei minua.”
”Juu”, sanoi Kitty leppoisasti ja iski silmää. Charlotte ärähti itsekseen. Hänen suloinen tammansa katsoi häntä kirkkailla nappisilmillään vähän hämillään. Charlotte katsoi takaisin ja huokaisi sitten. Ei hän voinut syyttää Shaliaa; ei vika ollut hevosessa. Tosiasiassa Judith sai hänet aina niin hermostuneeksi, että hänestä tuntui, ettei hän osannut yhtään mitään ja kaikki meni aina päin mäkeä.
”Kuinka valmennus sujui?” äiti kysyi hyväntuulisesti lakaistessaan tallin lattiaa. Oliver istui ison puulaatikon päällä hypistellen jonkun hevosen pientä pääharjaa ja osoitti Charlottea sormellaan. Alexiina hymyili pojalle ja lepersi: ”Joo-o, siinä on sisko. Hän näyttää vähän vaisulta, eikö näytäkin? Ei tainnut mennä ihan putkeen rattastus…”
”Äiti, kiltti”, Charlotte sanoi epätoivoissaan. ”Minulla oli juuri yksi ratsastusurani katastrofaalisimmista tunneista ikinä, joten”, hän levitti käsiä pyytäen myötätuntoa.
”Eihän se nyt niin huonosti voinut mennä?”
”Oi, meni silti.” Hän laittoi Shalian ketjuihin käytävälle ja nyppi ratsastushansikkaat käsistään. ”Ensiksi satulasta irtoaa jalustin, sitten Shalia pukittaa—se ei koskaan pukita!—ja sitten minä en tajunnut yhtikäs mitään siitä, mitä piti tehdä, ja kaikki apuni menivät jotenkin ristiin ja Shalia hermostui siitä ja… ja sitten vielä putosin, kun se säikähti jotakin. Ja tietysti kaikkien piti olla katsomassa juuri tänään, kaikkien Kittystä joulupukkiin.” Hän niiskaisi harmissaan ja heitti hanskat ämpäriin.
Äiti katsoi häneen pahoillaan.
”Voi, kultaseni. Ensikerralla sitten sujuu paremmin.”
”Eikä suju!” Charlotte kivahti. Hän otti kypärän päästään ja viskasi senkin samaan harjaämpäriin. ”Se ei suju! Se ei ikinä suju eikä tule sujumaan, koska minä en osaa!” Ja kiskottuaan Shalian satulan hevosen hionneesta selästä, marssi tiehensä.
Alexiina ei ollut oikein tyytyväinen ja niinpä hän sai Judithin kiinni ennen kuin tämä ehti lähteä.
”Judith, odotahan.”
Nainen käännähti rullatuolillaan ympäri. Alexiina sävähti sitä aina välillä hitusen, hän ikään kuin unohti tämän pyörätuolin kun ei sitä nähnyt, mutta aina joutuessaan sen kanssa vastatusten, hänen vatsaansa kouraisi joka kerralla epämiellyttävällä tavalla. Hän kohensi Oliveria käsivarsillaan.
”Kuule… voisinko vaihtaa kanssasi pari sanaa?”
”Minulla ei ole hirveästi aikaa, voisit mieluummin myöhemmin soittaa ne sanat.”
”Ei, halusin vain kysyä… ethän ole liian ankara Charlotten kanssa?”
Judith räpytti silmiään pari kertaa kuin moinen ei olisi käynyt hänen mielessäänkään. Hän ei ollut erityisen hauskannäköinen nainen, oikeastaan melko kalpea ja valju, arkisen, tuiman ja tuikean näköinen. Edes pieni hymy silloin tällöin olisi voinut tehdä hänelle ihmeitä.
”Napakkuus ja ankaruus sekoitetaan usein toisiinsa”, hän laukoi tyynesti. ”Toisten tie on näyttää porkkanaa, minä näytän keppiä, mutten hutki koskaan turhaan tai liikaa. Itse asiassa olen ollut hänen kanssaan melko helppo.”
”Jaa, no…” Sitä Alexiina hieman epäili. ”Käytäthän kuitenkin vain sopivasti sitä… keppiä Charlotten kanssa? Hän on kovin herkkä, mitä tulee hevosiin ja ratsastamiseen…”
”Se tyttö—anteeksi jos sanon suoraan—olisi kyllä mahdollisesti potentiaalinen, mutta häneltä puuttuu eräs erittäin oleellinen piirre ratsastajalle, ja erityisesti esteratsastajalle.”
Alexiina puri huuleensa.
”Itseluottamus”, sanoi Judith. ”Sitä minä yritän hänelle saada. Nyt anteeksi, minun tosiaan täytyy lähteä.” Ja hän kääntyi ympäri rullaten matkoihinsa.
Alexiinasta kuitenkin tuntui, että Judith Beckerin kaltainen tyyli saattoi ehkä sopia jollekulle, mutta Charlotten tapauksessa moinen keppikannustin taisi toimia aivan päinvastoin.
Hän palasi talliin missä Charlotte harjaili Shaliaa rivakassa tahdissa. Hän jäi katselemaan tämän touhuja Oliver sylissään.
”Kultaseni”, hän aloitti jonkin ajan kuluttua hellän huolellisesti, ”jos sinusta tuntuu pahalta etkä halua jatkaa… voimme aina etsiä sinulle uudenkin valmentajan, jos Judithin kanssa ei suju.”
Charlotte pyöritteli kumisukaa kiivaasti. ”Sitten vaikuttaisin ihan luuserilta.”
”No, et todellakaan. Aina kemiat ihmisten kesken ei kohtaa… tai metodit eivät kohtaa. Jos sinusta tuntuu—”
”Ei, ei se sitä ole.” Charlotte näytti lannistuneelta ja irvisti. ”Minä vain en osaa.”
”Pupunpuppua, totta kai sinä osaat. Sinulla vain ei jostain syystä ole tarpeeksi… itseluottamusta omiin kykyihisi.”
”Mutta kun ei minulla ole mitään kykyjä”, Charlotte valitti hiljaa. ”Gillianilla on kykyjä, hän on luonnonlahjakkuus… Putoan aina, Gillian tuskin—”
”On olemassa sanonta, että ’hyväksi ratsastajaksi tulee—’”
”’—tippumalla satulasta ensin sata kertaa.’ Tiedän, olen kuullut sen noin miljoonasti! Mutta siinä sanonnassa ei ole mitään järkeä, koska ei putoamisella taidot parane.”
”No, ehkä ei”, Alexiina sanoi, ”mutta merkitys onkin enemmän yrittämisellä ja yrittämisellä kaikesta huolimatta. Ei saa antaa periksi, sillä silloin et ainakaan kehity. Muistatko, kun sanoit niin minullekin tästä hevosopistoasiasta? Ja kun on pudonnut niin monta kertaa, kai se tippuminen alkaa jo kyllästyttää ja taidot kehittyvät väkisinkin, kun ei enää halua pudota, vai mitä?”
”Haa haa haa”, Charlotte sanoi happamesti. ”Kuka nyt haluaisi pudota? Minä olen pudonnut yli sata kertaa ja olen edelleen yhtä huono.”
”Et sinä ole huono.”
Charlotte aukaisi suunsa kuin vängätäkseen taas, mutta päättikin loksauttaa sen kiinni ja vain ravistaa päätään. Alexiina pureskeli huulta mietteissään.
”Kuule”, hän sanoi äkkiseltään ”mitä jos minä pitäisin sinulle valmennuksen?”
Hitaasti, Charlotte kohotti katseensa. ”Että mitä?”
”Minä – pitäisin – sinulle – ratsastustunnin. Mitäs sanot?” Alexiina hymyili odottavaisesti.
Charlotte vain tuijotti kuin Alexiina olisi hänestä sanonut jotain täysin sekopäistä.
”No?” Alexiina kysyi kärsimättömästi.
”Ai sinä opettaisit minua ratsastamaan?”
”No… niin.”
”Sinä. Minun äitini.”
”Niin. Mikä siinä nyt on niin ihmeellistä? Minähän olen ja teenkin sitä leipätyökseni.”
”Joo, mutta minua. Sinä et ikinä ole opettanut minua.”
”Höpsis, olenpas…”
”Et kyllä ole”, Charlotte tivasi, ja Alexiinasta tuntui inhalta, että hän taisi kyllä olla oikeassa. Tai ainakaan juuri nyt ei tullut mieleen…
”No, mitä sanot? Heti huomenna?”
Charlotte vaihtoi kumisuan toiseen harjaan ja mietti.
”Okei…”, hän lopulta sanoi hitaasti. ”Joo… okei.”
”Hienoa”, Alexiina nyökkäsi asiallisesti. ”Sovitaan tarkemmin ajankohdasta, kun tiedän aikatauluni paremmin.” Hän rapsutti Shaliaa otsalta ja jätti tyttärensä huolehtimaan hevosensa loppuun yksinään.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Oct 3, 2016 16:15:29 GMT
Kiristys 21.11.2015 Ilta oli tullut varkain ja ikkunan takana pimennyt Alexiinan huomaamatta; hän istui lampun valossa lasit nenällään ja nenä papereissaan tietokonepöydän ääressä niin keskittyneessä tilassa, otsa kurtussa ja silmät melkein kierossa, ettei heti kuullut Raicyn tulevan hiljaa sukkasillaan huoneeseen.
”Vielä sinä teet töitä?” Raicy kuiskasi ja sulki varovasti makuuhuoneen oven.
Alexiina vastasi hieman kireästi irrottamatta katsettaan papereista: ”Minun täytyy käydä nämä läpi valmiiksi. Ne tarkastajat tulevat huomenna…”
”Jätä se aamuun. Eivätkö he tulleet vasta iltapäivän tienoilla?” Raicy antoi suukon vaimonsa päälaelle. Oliver ääntelehti levottomasti vuoteella.
Alexiina urahti. ”Katsoisitko hänen peräänsä? En saanut häntä nukahtamaan…”
Raicy meni sängylle ja nosti hiljaisesti helliä mumisten pienen poikansa syliinsä. Hän keikutti tätä verkkaisesti käsivarsillaan ja istahti vuoteen reunalle. Silloin tällöin hänestä tuli hyvin hellä ja lempeä isänalle, vaikka olikin Charlotten kanssa toisinaan myös sangen ärtyisä ja ylisuojeleva otso. ”Sinunkin pitäisi jo tulla maaten. Mehän sovimme, että työasioita ei tuoda makuuhuoneeseen.”
”Tiedän, tiedän…” Alexiina huokasi hartaasti ja otti lasit nenältään, hieroen silmäluomia uupuneesti kämmeniinsä. Sitten hän katsahti kelloa. ”On jo noin myöhä! Kuinka en huomannut lainkaan... Onpa siellä pimeää.”
”Talvi niskassa. Kuule”, Raicy sanoi äkkiä, ”hyvin se menee. Huominen.”
Alexiina kääntyi katsomaan miestään ja hymyili väsyneesti, mutta kiitollisena. Hevosopistohanke oli jopa hänen mittapuullaan melkoinen hullunleimaus ja se toden totta hermostutti häntä aika tavalla.
”Entä… miten sinulla?” hän kysyi. ”Dirk Daviesin kanssa säätäminen?”
Raicyn suu meni tuimemmaksi. ”No…”, hän tokaisi lyhyesti, ”lehmät on myytävä.”
”Eihän!” Alexiina älähti. ”Raicy, oletko nyt aivan varma?”
”Olen Daviesin silmätikku. Thomasia hän ei noki yhtä pahasti… Mutta nyt hän on sitten keksinyt, että savustaa minut ulos, ihan vain, koska voi. Kai hän on jotenkin katkera isälleni, kun ei myynyt tätä tilaa hänelle silloin aikanaan. Mistä minä tiedän? Hän suorastaan uhkasi varastaa karjani, jos en siirrä niitä muualle.”
”No, mikset siirrä niitä sitten muualle?”
”Minne muualle?” Raicy kysyi toivottomana. ”Coyotaan? Mitä ne siellä söisi?”
”Mutta sitten sinulla ei ole enää lehmiä ja, ja kun sinä olet niin innostunut niistä!” Alexiina sanoi. Hänestä tuntui pahalta ajatellakin, että Raicy joutuisi näin tökerösti luopumaan työstä, johon oli niin mieltynyt.
Raicy vältteli katsetta silitellessään poissaolevana Oliverin hiuksia. ”Sovimme Thomasin kanssa… hän ostaa ne minulta puoleen hintaan…”
”Mutta, eikö silloin ole riski, että Thomaksenkin karja saa pian lähtöpassit?”
”En usko. Hän osaa vedellä Daviesia oikeista naruista ja pitää päänsä matalana oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Minulta se taito puuttuu… menetän jotenkin aina malttini, kun näen sen paksukaisen… pirulaisen.” Hän oli äkkiä älähtänyt ja nostanut sormeaan. ”Tiedän, mitä ajattelet: että minun ei olisi koskaan pitänyt sekaantua mihinkään sen miehen kanssa, mutta tehty mikä tehty.”
Alexiina sulki auenneen suunsa. Sitten hän nousi seisomaan ja suorastaan murisi kiukusta. ”Se katala roisto. Ehkä minun pitäisi vaihtaa pari sanaa hänenkin kanssaan…”
Raicy hymyili väsyneesti mielikuvalle vaimostaan räyhäämässä Dirk Daviesille.
”Hänenkin?” hän sanoi kysyvään sävyyn.
Alexiina taputteli paperit tasaisiksi pöytää vasten ja sujautti ne kansioon. ”Niin, puhuin Judithille Charlottesta.”
”Mitä hänestä?”
”No, kun minusta hän on turhan ankara ja vaativa hänen kanssaan. Tiedäthän sinä, kuinka herkkänahkainen Lotte toisinaan on—varsinkin kritiikille.”
Raicy hymähti ja asetteli sitten Oliverin varovaisesti takaisin vuoteelle. Poika sai vielä nukkua heidän välissään samassa vuoteessa. Alexiina oli lukenut, että se oli erittäin tärkeää lapsen perusturvallisuudentunteen kehittymisen kannalta, joka toimisi pohjana tämän koko loppuelämälle.
”Eiköhän se tee hänelle vain ihan hyvää… kovettaa vähän nahkaa”, jutteli Raicy leppoisasti.
”’Kovettaa vähän nahkaa’, mitä sekin tarkoittaa?” Alexiina nipotti unohduttuaan katselemaan kuinka rakastavasti Raicy silitteli Oliveria peitteiden keskellä. Kuinka miehet kykenivätkin samaan aikaan puhumaan toista ja tekemään päinvastoin? ”Ei, minusta hänen metodinsa eivät sovi Lottelle. Se syö hänen itseluottamustaan, mikä ei kovin korkeilla kannattamilla ollut alun perinkään.”
”No ja, mitä Judith siihen sanoi?”
Alexiina tuhahti ja alkoi riisua vaatteitaan. ”En ole aivan varma, ymmärsikö hän… Hän on todella… todella…”, hän haki sopivaa termiä pyörittäen kättään ilmassa samalla, kun otti toisella tukea pyörivän tietokonetuolin selkänojasta, ”napakka. Teräväkielinen.”
”Kadutko hänen palkkaamistaan?” kysyi Raicy kulma koholla.
”Äh, ei, en toki… Hän on erittäin pätevä, hyvin pätevä totisesti. Erinomaiset suositukset. Hänhän oli Kanadan maajoukkuetason kouluratsastaja ja voittanut kovatasoisia kilpailuita myös rataesteillä… siis, siis silloin, kun hän vielä…”
”Mmh”, Raicy sanoi, eikä Alexiinan tarvinnut selitellä enempää. Alexiina ei missään nimessä halunnut tehdä pyörätuolista minkäänlaista tabua, mutta Dewnin koettelemus oli silti yhä vain edelleen liian tuoreena mielessä.
”Lupauduin itsekin antamaan Lottelle valmennusta—”
”Mitä?” pärskähti Raicy. ”Ai sinä?”
Alexiina närkästyi reaktiosta, joka muistutti Charlotten suhtautumista aiemmin, kun Alexiina oli esittänyt tälle hyvää hyvyyttään saman ehdotuksen.
”Niin, minä, mikä siinä niin ihmeellistä on?” hän tivasi taas harmissaan.
”Anteeksi, ei kai mikään”, Raicy sanoi, vaikka naurahtelikin vielä epäuskoisesti. ”Mutta missä ihmeen välissä sinä senkin ehdit tehdä kaikkien näiden muiden tärkeiden hoidettavien asioidesi lomassa?” Hän viittasi mappikansioihin pöydällä.
”Lapsille löytyy aina aikaa”, tyytyi Alexiina toteamaan ylevästi pujahtaessaan yöpukuunsa. Jokin pehmeä hipaisi hänen paljaita sääriään.
”Ei tuota tänne!” Raicy sanoi heti ja katsoi tylysti harmaata kissaa, joka oli kömpinyt esiin vuoteen alta ja venytteli nyt makoisasti. ”Kissankarvat siis aivastuttivat minua viime yönä.”
”Tule, Lucas, mennään iltapesulle”, Alexiina sanoi ja tuuppasi kissaa jalallaan eteenpäin ulos makuuhuoneen ovesta.
”Mitä se edes tekee taas täällä? Enkö sanonut, että se nukkuu vain likan huoneessa?” Raicy toitotti heidän jälkeensä.
* Varhain seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan talvisen usvan häilyessä ympärillä, kentän keskellä tavattoman uninen Charlotte istui takapuoli kohmeessa Shalian satulassa.
”Miksi meidän täy-täy-täytyy pitää treeni näin aikaisin?” hän valitti silmät ristissä ja haukotellen kita ammollaan. ”En ole kunnolla vielä edes herännyt.”
”Koska minulla ei ole aikaa iltapäivästä, kun ne tarkastajat tulevat. Etköhän kohta virkisty, kun päästään tositoimiin.” Alexiina kantoi viimeisen puomin maahan tolppien väliin ja sääti pidikkeitä. Hän laski niitä reilusti… toiseksi viimeisiin tappeihin.
”Kavaletteja?” ähkäisi Charlotte äänessään halveksuntaa ja pettymystä.
”Kavaletit ovat oikein kelpo treeniapu”, Alexiina sanoi reippaasti ja siirtyi säätämään seuraavaa estettä. ”Niillä on vinha teho, mitä tulee tarkkuuteen ja ratsastajan rataratsastukseen, teiden käyttöön – ja ratsastajan tai hevosen itseluottamuksen petraamiseen.”
”Hyvä on, hyvä on”, Charlotte mutisi ja otti Shalian käyntiin. Alexiina käännähti saappaankannoillaan, kun jumppasarja oli valmis ja läiskäisi kätensä yhteen.
”Lämmittelyraviin sitten, hop hop…!”
Charlotte pyöritti silmiään ja maiskautti suullaan Shaliaan vauhtia.
”Aseta ympyrällä…”
Charlotte kevensi hieman kankeasti, mutta johtui kai kylmästä. Ilmassa oli todella hyhmäinen tuntu. Alexiina kohotteli kauluria paremmin leuan peitoksi.
”Katse sinne minne olet menossa…”
”Me vasta ravataan kenttää ympäri!”
”Nii-in, volteillakin sinun tulee muistaa katsoa ympyrän alkupisteeseen tai teette soikioita.”
”Miten sitten näen asetuksen?!”
”Älä tiuski minulle takaisin, vaan tee niin kuin sanon. Olen nyt valmentajasi, en äitisi. Älä paina kantapäitä liikaa alas…”
Jotakin tyytymättömältä mutinalta kuulostavaa kantautui Alexiinan korviin, kun Charlotte ja Shalia ravasivat hänen ohitseen.
”Myötää nilkoista, niin jalustimet eivät valahda pois jaloista. Säilytä suora linja kyynärpäästä kuolaimeen!”
Puhelin alkoi soida. Alexiina riisti katseensa ratsukosta ja kaivoi kännykän toppaliivinsä uumenista. Joko ne tarkastajat olivat muka tulossa? Ei... soittaja olikin Gillian. Alexiina olisi jättänyt sen väliin, sillä hän ei arvostanut opettajia, jotka eivät antaneet oppilailleen sataa prosenttia huomiostaan, ellei hänelle olisi jotenkin tullut intuitiivisesti tunne, että puhelu oli tärkeä. Niinpä hän vastasi.
”Alexiina.”
Hän kuuli samassa värähtävän hengenvedon korvaansa, mikä ei ollut normaalia. Sitten selvästi itkusta tunkkainen ääni kuiskasi:
”…He aikovat myydä sen…”
Alexiina rypisti otsaansa. Kumma tunne oli siis ollut aito, ja nyt hän oli hyvin huolestunut.
”Gillian, oletko kunnossa?”
”He… he a-aikovat my-myydä sen…”, Gillian sortui nyyhkyttämään puhelimeen. ”Mi-minä en tiedä… en voi… he eivät v-voi…”
”Gillian… Gillian, rauhoituhan. Mistä on kysymys?”
Charlotte ravasi taas hänen ohitseen ja mulkoili kysyvästi, mutta Alexiina kääntyi toiseen suuntaan.
”Puhu ihan hitaasti, jotta saan selvää…”
Gillian veti syvään henkeä. ”He sanoivat, että aikovat myydä s-sen, jos en lähde Vancouveriin”, hän sanoi murtuneella äänellä, joka riipi Alexiinankin sydäntä. ”He eivät voi te-tehdä sitä... Se—se ei ole oikein!”
”Vanhempasi? Myydä… Gillian, myydä minkä?”
Gillian purskahti lohduttomaan itkuun.
”…Linkan!”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Oct 3, 2016 17:30:06 GMT
Sotakirves 21.11.2015
”Miten häijyä!” tööttäsi Kitty heti, kun Alexiina oli kertonut heille Gillianin hädästä. Charlotte riisui kyykyssä Shalian etujalan äärellä tammalta suojia eikä ollut vieläkään tajuta kuulemaansa; kuinka kusipäiset vanhemmat Gillianilla olikaan!
Billy nojasi yhden karsinan oveen epäuskoinen ilme kopeilla kasvoillaan. ”Eivät he kai voi niin tehdä? Linka on Gillianin hevonen.”
”Gillian ei ole vielä täysi-ikäinen, joten valitettavasti he kyllä pystyvät myymään Linkan, sillä kunnes hän täyttää yhdeksäntoista, hänen vanhempansa ovat sen osaomistajia”, äiti selitti voipuneesti.
”Miten kieroa!” voivotteli Kitty.
”Mitä nyt sitten tapahtuu? Voidaanko me tehdä jotain?”
”Täytyy yrittää keskustella Wavesien kanssa vielä”, äiti sanoi, muttei kovin innokkaasti.
”Epäreilua!” ulvahti Charlotte pystymättä enää pidättelemään itseään. ”Miten he saattavat?! Jos te myisitte Shalian—”
Raicy käveli talliin hakemaan Rickyä ja pysähtyi silmäämään heitä. ”Mistä on kyse?”
”Gillianista on kyse”, Alexiina huokasi.
”Hänen mulkkuvanhempansa myyvät Linkan ilman hänen suostumustaan!” huusi Charlotte hirmuisen vihaisena Gillianin puolesta, sillä ajatuskin siitä, että hän menettäisi Shalian jonkin typerän perheriidan päätteeksi, sai hänet sykkimään raivosta.
”Älä enää koskaan käytä tuota termiä kuulteni”, isä sanoi tökäten etusormen korvaansa. Hän asteli lähemmäs ja sanoi Alexiinalle: ”En sitten ilmeisesti saanut vakuutettua heitä hevosalalle.”
”Meidän täytyy tehdä jotain”, äiti sanoi huolestuneena. ”Puhua hänen vanhemmilleen…” Hänellä oli jo puhelin kädessään. Alexiina katsoi anellen Raicyyn.
Raicy katsoi takaisin ja ärähti sitten tuskastuneena: ”Ei!”
”Ole kiltti”, äiti sanoi ja tyrkytti kännykkää hänelle. ”Sinä puhuit Ralphin kanssa viimeksi.”
”Eikä siitä seurannut mitään hyvää.”
Äiti vetosi häneen ahdistuneella katseella. ”Muistatko, kun Zoey soitti ja haukkui minut pystyyn? Sinä osaat hoitaa nämä asiat paremmin. Gillian oli hyvin hädissään…”
Isä näytti siltä, että tanssisi mieluummin latodiscossa alasti kuin soittaisi sitä puhelua, mutta antoi sitten periksi huokaisten hartaan raskaasti ja otti kapulan vastaan.
”Teen tämän vain hänen tähtensä.”
”Niin me kaikki”, sanoi Alexiina heti.
Charlotte nousi ylös syli täynnä Shalian jalkasuojia ja viskasi ne koppaan yhä tulisen järkyttyneenä. Vaikka hän ehkä jaksoikin valittaa vanhemmistaan ja heidän oikuistaan, olivat he kuitenkin yleisesti ottaen reiluja. Neuvoteltavissa. Sitä hän osasi arvostaa aina entistä enemmän tällaisissa tilanteissa.
”Miten kamalaa!” ulisi Kitty taustalla.
”Missä hän nyt on?” Billy kysyi kädet puuskassa.
”Gillian on tulossa tänne.”
”Hän tulee lohduttautumaan Linkan kaulaa vasten”, Charlotte mutisi. Niinhän kaikki tekivät, kun elämä potki päähän—hänkin.
”Teidän täytyy yrittää keksiä jotain, piristää ja lohduttaa häntä”, äiti sanoi.
”Eikö Joshin pitäisi?” isä sanoi yllättäen hivenen omituisesti ja talsi sitten pois tallista puhelin korvallaan. Äiti oli sekavan näköinen.
”Missä Josh muuten mahtaa olla?” hän mumisi ja katseli eksyneesti ympärilleen tallissa kuin puuttuva poika kurkkaisi nimen kuultuaan jonkun hevosen karsinasta.
Charlotte aukaisi suunsa möläyttääkseen, että Tomford ilmeisesti pakoili juurikin Gilliania, muttei ehtinyt sanoa sitä, kun Billy kommentoi muina miehinä sivustalta:
”He suuttuivat siitä tempusta, jonka me teimme.”
Charlotte vaihtoi lausetta lennosta ja viilsi takaisin melkein yhtä muina naisina: ”Varmaan juuri siitä, kun joku päästi niitä sammakoita uima-altaaseen.”
Billy kohotti katseensa muiden ohi häneen. Tämän ruskeat silmät kaventuivat, kun hän oli tiirailevinaan sormenkynsiään kuin mikäkin neiti.
”Se oli sinusta silloin hyvä juttu.”
”Tosi hyvä juttu, sillä Gillian menettää nyt hevosensa sen takia”, Charlotte sanoi rauhallisesti ja hymyili teennäisesti.
”Ei tässä ole kyse teidän kolttosestanne silloin taannoin”, äiti puuttui kireästi sananvaihtoon. ”Tämä on heidän perheensä sisäinen ongelma… mutta olkaa kilttejä ja lakatkaa jo jaksamasta tuota nahistelua! Sitä on todella uuvuttava kuunnella.”
”Ei me nahistella”, Charlotte sanoi.
”Ei kävisi mieleenkään”, Billy sanoi.
Alexiina tuhahti. ”Ettekö voisi yrittää rakentaa sitä bändiänne taas kasaan ja saada sopua sillä aikaan?” Charlotte ja Billy mulkaisivat toisiaan.
”Ei siitä mitään tule enää”, Charlotte sanoi ja alkoi harjata Shaliaa kaulalta.
”Miksi ei, se oli minusta tosi hyvä ajatus.”
Charlottekin tuhahti, äitiään äänekkäämmin ja pisteliäämmin. ”Koska yksi jäsen on poliisien huostassa, yksi maailmanäärissä ja yksi mieluummin Gillianin seurassa kuin enää minun kaverini…”
Billy naksautti teeskennellyn sympaattisena kieltään ja katsoi Charlotteen pää kallellaan. Charlotte oli kuin ei huomaisikaan.
”Harmi sitten”, äiti sanoi. Pihalta kuului soran rahinaa ja auton ääntä. Äiti näytti hätkähtävän niistä kuin piiskan iskusta. ”Herranjumala, ne tarkastajat!” hän rääkäisi. ”Voisitteko olla niin ystävällisiä, että otatte Gillianin vaikka maastolenkille, kun hän tulee? Ei muuten, mutta olisihan se toki vähän ikävää, että täällä yksi tyttö itkisi lohduttomasti tallissa, juuri kun nuo virkaintoilijat ovat nuuskimassa paikkoja… ei välttämättä anna kovin myönteistä kuvaa…”
”Joo, joo, ei tarvitse selitellä”, Charlotte töksäytti harjanvetojen välistä. Äiti nyökkäsi hermostuneesti, kääntyi ja pyyhkien levottomana käsiään housunpakaroihin, viiletti ulos tallista niitä kauan pelättyjä hevosopistotarkastajia vastaan. Joku muukaan ei tarvinnut selityksiä: Charlotte vältteli serkkunsa katsetta, joka edelleen seisoi tismalleen samassa kohtaa karsinanpieleen nojaillen, kädet puuskassa ja ärsyttävällä tavalla leukaansa naksutellen seuratessaan hänen puuhiaan. Pilkka tuli perille ilman sanojakin.
Tuli mitä tuli, sotakirveen hautaaminen Billyn kanssa ei tulisi olemaan helppoa, sillä se ratkeaisi vain sillä, kumman ylpeys antaisi ensin periksi, vaikka siinä oltaisiin sarvet vastakkain hamaan tappiin asti. Ja luovuttaja, se ei pahimman härkäpäisyydenkään nimissä taatusti tulisi olemaan Charlotte.
”Miten järkyttävää!” uikutti Kitty hiljaa itsekseen.
|
|