TIMEON TOSITARINA
Isäni ei koskaan tehnyt itseään läpi taidemaailmassa omilla tauluillaan. Hänen luomuksensa eivät koskaan kiinnostaneet ketään, eivät olleet kenestäkään mitään erityistä, joten lopulta hän luovutti ja päätti panostaa toiseen markkinarakoon: hän ryhtyi taidehuijariksi. Ja mitä hän oivalsi olikin, että hän oli erinomainen jäljittelemään toisten tyyliä ja ennen kaikkea puhumaan itsensä läpi kenelle tahansa. Hänessä oli uskottavuuden aura, joka sai ihmiset luottamaan hänen sanaansa. Jos isäni väitti maalauksen olevan arvoltaan kolmekymmentätonnia, vaikka se olisi ollut hänen tekemänsä halpa kopio Charlé Manin
Ontosta, ostajat uskoivat häneen. Hän väärensi itselleen ansioluettelon ja keräsi ansiota tapaamalla oikeita ihmisiä oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Hän luovi mustan markkinan vesillä ja teki pimeitä kauppoja verkostosta verkostoon.
Suurimman osan elämästäni Saksassa, jossa asuimme vielä siihen aikaan, uskoin sinisilmäisesti isäni olevan oikea taiteilija. Hän piti näyttelyitä ja bisneskokouksia ja tuntui aina olevan tärkeä ja kiireinen ja nauttivan suosiosta – sekä rahasta, jota meillä ei tuntunut koskaan riittävän. Vasta teini-iässä perehdyttyäni taidemaalaamiseen vähän itsekin kotipuolen vaikutteiden painostuksesta, mutta ilman minkäänlaisia oikeita lahjoja tai taipumuksia siihen, totuus avasi silmäni. Isäni sairastui vakavasti. Hän sanoi hengitelleensä liikaa liuotinaineita elämänsä aikana. Hän oli ollut uskonnollinen mies ja kuullessaan lääkäriltä, että kuolisi pian, hän halusi yhtäkkiä tunnustaa minulle kaiken.
Hän sanoi: “Poikani. En ole kuin huijari… älä sinä heitä taitojasi hukkaan, vaan tee jotain omaa. Luo jotain omaa! Elämä on liian lyhyt varasteluun toisilta, kopioimiseen toisilta… Tee sen sijaan jotain sillä, mitä olet syntymässäsi saanut. Ja nai rikkaisiin, piru vie! Nai rikkaisiin!”
Hän oli itse tehnyt sen virheen, että oli mennyt naimisiin rakkaudesta, eikä koskaan ollut lakannut puhumasta siitä. Hänellä oli ollut kaksi naista elämässään: rikas, mutta tavallisen näköinen sveitsiläinen nainen, joka oli kiinnostunut hänestä enemmän kuin isä hänestä; ja sitten äitini – saksalainen kaunotar, joka tuskin elätti itsensä siivoamalla hotelleissa ja, jolla ei ollut perhettä tai muita tukijoukkoja. Isäni päätti naida hänet rakkaudesta, ja he saivat minut ja veljeni. Ja sitten äiti lähti toisen, rikkaan, miehen mukaan: otti eron isästäni, otti veljeni ja meni naimisiin tämän uuden miehen kanssa. Olin tarpeeksi vanha voidakseni itse päättää kumman luona halusin asua, ja valitsin isän.
Isä ei antanut sitä ikinä äidille anteeksi. Enkä minä. Siihen asti olin ihaillut tosirakkautta. Pitänyt itsestäänselvänä, että rahasta ja rakkaudesta rakkaus painaisi vaakakupissa enemmän.
Muutimme isän kanssa Sveitsiin, kun hän yritti löytää naista, jonka kanssa kauan sitten oli tapaillut. Hän löysi tämän – naimisissa tahollaan ja kolmen oman lapsen kanssa. Isäni ei mennyt enää ikinä toistamiseen naimisiin.
Hän opetti minua maalaamaan, vaikka olin siinä surkea. Mutta hän opetti myös arvioimaan taidetta, analysoimaan töitä ja tietämään, ketkä taiteilijat olivat minkäkin arvoisia, keiden tyyliä kannatti jäljitellä. Vasta kuolinvuoteellaan hän muutti kantaansa ja käski minun tehdä omalla tavallani, eikä matkia muita. Mutta oli liian myöhäistä. Aidon taiteilijan elämä oli liian työlästä ja hankalaa, silkkaa itsekidutusta. Miksi vaivautua, kun saattoi tulla toisten siivellä paljon helpommin ja nopeammin ja nauttia pelkistä valmiista hedelmistä puun kasvattamisen siemenestä sijaan?
Oli eräs sveitsiläinen taidemaalari, josta isäni oli ollut erityisen kiinnostunut. Muistan hänen kertoneen minulle: “Von Zught – pidä nimi mielessäsi! Hän on rikas ja hän tuntee ihmisiä ja hän… saa sinutkin vielä paikkoihin! Hän on maalannut henkilökohtaisesti jopa Belgian hoville!”
Joten minä laitoin hänen nimensä korvan taa. Vierailin hänen gallerioissaan, kunnes onnistuin lopulta saamaan tilaisuuden puhua hänen kanssaan. Von Zught oli minusta itsekeskeisen ja itsetärkeilijän oloinen, mutta lähestyin häntä nöyrästi. Esittäydyin, odotin hänen tunnistavan nimeni, mutta hän ei reagoinut siihen mitenkään.
Hän katsoi minua ylös ja alas. Ja käveli pois. Tilaisuudessa oli muita ihmisiä – rikkaampia, parempia, hienostuneempia ihmisiä – jotka yrittivät päästä puheilleen hänen luokseen, onnittelemaan, esittämään kysymyksiä, hyötymään tuttavallisuudesta. En antanut periksi. Seurasin häntä etäältä koko illan ja laitoin ylös kaiken: hänen kättensä liikkeen, kun ne haroivat ruskeita poninhäntähiuksiaan keskustellessaan viehättävien naisten kanssa, mutta katosivat taskuihin miesten seurassa; muiden käyttämät sanat ja termit ja äänensävyt; keille hän puhui pidempään, keitä katsoi silmiin, keille ei suonut aikaansa; minkälaista tyyliä hän arvosti, mistä ei sanonut mitään, tai mille käänsi tylysti selkänsä.
Palasin kotiin ja etsin isän jättämästä varastosta maalauksia, joiden uskoin puhuttelevan von Zughtia. Otin niistä valokuvia.
Hakeuduin von Zughtin puheille jälleen.
“Ja tämän… maalasin hiljattain, siihen meni kolme vuotta valmistua –“
“Kyllästyttävä”, hän sanoi.
“Aivan… no, tästä pidän itse aika lailla –“
“Vihaan merimaisemia!” von Zught melkein ärjähti, sitten haroi hiuksiaan taas rauhoittuneena taa. “Haluat siis rehellisen mielipiteeni? Sinulla ei ole minkäänlaisia kykyjä, laatu on kuraa, enkä puhu nyt vain kamerasta.” Sitten hän sai sattumalta vilauksen jostakin, joka sai hänet valppaammaksi. “Näytä se uudestaan. Se edellinen. Ei se – vielä edellinen! Se, jossa oli alaston nainen.”
Hän otti kännykän minulta. Maalaus oli äidistä. Hänellä oli taulussa punertavammat hiukset kuin luonnossa, hän istui vuoteella läpikuultavaan valkoiseen verhoon kietoutuneena ja katsoi kämmenen selkäpuoli vasten poskeaan kaukaisuuteen. “Onko tässä jotain?” von Zught raaputti peukalonkynnellä näyttöä.
“Sen kanssa kävi vahinko”, sanoin; isä oli heittänyt maalauksen päälle kahvinsa, kun äiti oli lähtenyt, ja sullonut sen sitten varastonsa perimmäiseksi. En ollut ottanut siitä kuvaa esitelläkseni sitä. Olin ottanut siitä kuvan vain, koska se esitti äitiä.
Wolfgang von Zught tuijotti maalausta pitkään.
“Se on kelvollinen...”, hän lopulta virkkoi. “Öljymaalaus? Se pitäisi nähdä henkilökohtaisesti. Valokuvat eivät kerro mitään. Taulujen kuvaaminen on kuin teurastaisi kauniin eläimen, ripustaisi taljan seinälle ja sanoisi:
‘Ihailkaa tätä upeaa luontokappaletta!’ Mitä siitä silloin enää on jäljellä, kun olemus on revitty? Taiteeseen tarvitaan henki! Visio! Intentio! Näetkö, tässä on sellaista… Sen voi aistia… Taisit olla rakastunut häneen?”
Hengitys pysähtyi. Onneksi von Zught ei odottanut vastausta, ei edes katsonut minuun. Antoi kännykän vain takaisin. “Mikä sinun nimesi taas olikaan?”
“Timeo Fuchs.” Timeo oli isäni nimi. Fuchsin olin poiminut vain jostain.
“Tule huomenna uudestaan. Ja tuo työ mukanasi, jos haluat, että arvioin sen oikeasti.”
Niin tein. Hän piti maalauksesta. Se oli yksi harvoja, joita isä oli säilyttänyt alkuperäisistä omista teoksistaan...
Mutta vaikka von Zught arvotti yhden näyttämistäni isän töistä – jotka esittelin omana tuotantonani – kelvolliseksi, hän heti perään kumosi kaiken muun. Ilman rahaa ja rikkaita sponsoreita, minulla ei olisi mitään toivoakaan menestyä taidealalla ottaen huomioon muutoin ilmiselvän lahjattomuuteni. Kerroin hänelle nyyhkytarinan menehtyneestä rakastetustani, jonka ainoa toive oli ollut, että saisin toteuttaa unelmaani suurena maalarina. Jos vain pääsisin oikeisiin ympyröihin, jos joku opettaisi minua… Traagiset rakkaustarinat tuntuivat nimittäin vetoavan häneen.
Von Zught arvioi minua pitkään hiljaa, mietteliään näköisenä.
“En tavallisesti ota oppilaita Le Grande Arthéen ulkopuolelta”, hän sanoi hitaasti, “enkä sinun kaltaisiasi. Hyvä on, tehdään sopimus. Voin esitellä sinut tänään täällä muutamille vaikutusvaltaisille ihmisille. Näetkö heidät? Heidän joukossaan on niitä, jotka luulevat tietävänsä jotain taiteesta ja saavat suurta tyydytystä siitä, että pääsevät sanomaan toisille vastaavanlaisille rikkaille parasiiteille, miten heillä on henkilökohtainen nimekäs tai lupaava tuleva kuuluisa taidemaalari lähipiirissään. Se on heille hupia. Statuskysymys. He sponsoroivat taiteilijoita, joihin ovat tykästyneitä. Mitä sinun tarvitsee tehdä, onko päästä täältä jonkun tämänkaltaisen rikkaan suosioon, ja hän elättää taiteelliset pyrkimyksesi. Ainakin niin kauan, kun uskoo sinun olevan minkään maineen arvoinen… Feikkaa, kunnes leikkaa.”
Kuuntelin tarkkaavaisena ja nyökkäsin kiivaasti. Tekisin mitä vain. “Tietysti, jos esittelen sinut ja käy ilmi, ettet osaakaan mitään... joskin en murehtisi siitä liikoja, nämä ihmiset eivät erottaisi katuun liiskantunutta sammakkoa René Magritten
The Son of A Manista!”
“Jos neuvotte, opin varmasti –“
“Vastineeksi pyydän saada pitää tuon”, ja von Zught osoitti kainalossani olevaa papereihin takaisin pakattua maalausta.
Tunsin kylmää. En voisi antaa sitä.
Tuijotin suojapapereita. Von Zught liikahteli levottomasti, hymyili ja tervehti ohikulkevia, mutta näin hänen kengänkärkensä naputtavan kärsimättömästi neliöihin leikattua puulattiaa.
Ojensin taulun.
Hän huikkasi assistenttiaan, pyysi tätä viemään sen talteen ja käänsi minut sitten ympäri kohti väkijoukkoa.
Olin nyt ottanut kaksi oppia ohjenuorakseni:
nai rikkaisiin ja
feikkaa, kunnes leikkaa. Hänen suurta näyttelyään olivat tulossa katsomaan kutsuvieraita Euroopan ulkopuoleltakin. Eräs pariskunta, johon von Zught minut tutustutti, oli hänen pitkäaikaisia sponsoreitaan Kanadasta saakka. “Rikkaita, uutta rahaa. Herra Waves peri isänsä yksityislähtöisen lentoyhtiön ja on pikku hiljaa ujuttanut sitä maailmanmarkkinoille. Yrityksen liikevaihtokustannukset ovat jo useiden miljoonien luokkaa. Rouva Waves on hänen oma sihteerinsä ja tilinpitäjänsä.” Minulle ei selvinnyt, miten tai miksi tämäkään pariskunta oli niin kiinnostunut taiteesta, etenkään, kun kuulostivat hyvin bisneskeskeisiltä. Von Zught keskusteli heidän kanssaan tuttavallisesti kuin vanhemmilleen, joiden hemmoteltu suosikkilapsi hän itse oli.
Minut esiteltiin. Herra Waves oli tarpeeksi miellyttävä, ei kovin terävä, sellaisen vaikutelman sain. Rouva Waves sitten taas toisaalta oli tarpeeksi heidän kummankin puolesta, mutta onneksi hän oli niin von Zughtin lumoissa ja selvästi tähän ihastunut, ettei jaksanut katsoa minun lävitseni. Ymmärsin heti, miksi von Zught oli ripustautunut heihin: rouva Waves kohteli häntä kuin lemmikkiä, ja vaikka herra Waves ei vaikuttanut yhtä kiintyneeltä, hän ei ollut se, joka pariskunnasta hoiti ajattelemisen: tarjosi vain maksukättä sinne, minne rouva näytti.
Tein elämäni performanssisuorituksen. Hymyilin, olin miellyttävä, esitin tietäväistä. Toistin kuin papukaija muualta kuulemiani arvioita ja sananparsia. Toistin isän opettamia asioita. Tunnuin tekevän heihin vaikutuksen. Silti tiesin, ettei minulla olisi mitään mahdollisuutta raottaa tämän rikkaan amerikkalaispariskunnan lompakkoa, ellei von Zughtkin laittaisi puolestani hyvää sanaa. Ja jopa omaksi yllätyksekseni, von Zught esitteli minut heille oppipoikanaan, josta “oli jo kertonut”.
En ollut edes kuvitellut, että hän menisi niin pitkälle auttaakseen minua. Wavesit puhuivat von Zughtille tyttärestään; edellä mainitut pahoittelivat tämän estymistä tulemaan paikalle ja kuinka paljon tämä lähetti onnitteluja näyttelymenestyksestä, jälkimmäinen tiedusteli hänen kuulumisiaan hienovaraisen kohteliaasti. Rivien väleistä ymmärsin, että tytär oli myös ollut von Zughtin oppilas. Olin tavannut juhlissa von Zughtin nykyisiä oppilaita – kaikki nuoria naisia – ja tiesin hänen makunsa taulujen suhteen, joten mietinpähän vain…
Rouva Waves tuntui kiinnostuvan minusta koko ajan enemmän. Hän kyseli töistäni, elämästäni ja siviilistatuksestani. Kun kerroin isäni menehtyneen ja tämän perinnön olevan yksin harteillani, hänen silmiinsä syttyi nälkäinen palo kuin hyeenalla, joka on havainnut saaliin. Aavistin, että olimme kiinnostuneita toisistamme kumpikin oman agendansa tähden.
Sain avokätisen kutsun vierailla heidän luonaan ja “tulla maalaamaan merta”, jonka olin oikeastaan mitään ajattelematta selitellyt erityismielenkiinnonkohteekseni – olin jo ehtinyt sanoa sen, kun muistin von Zughtin omituisen inhon meriaiheista taidetta kohtaan.
Kävi ilmi, että pariskunta asui pienessä, kauniissa kaupungissa jossain päin pohjoista Kanadaa lähellä Alaskaa, Tyynenmeren rannalla. Meri oli kyllä aina kiehtonut. Ehkä poikamaisesta seikkailun ja tuntemattoman janosta. Olin lukenut liikaa merirosvokirjoja lapsena. Jos olisin syntynyt vuosisatoja aikaisemmin, miten paljon enempään olisin todellakin pystynyt? Silloin ehkä olisinkin voinut toteuttaa isäni kehotuksen luoda jotain omaa. Mutta mitä tässä valmiissa maailmassa enää saattoi luoda? Kaikki oli jo keksitty. Kaikki oli jo tehty. Kaikki tarinat oli jo kerrottu moneen kertaan. Jäljellä oli enää toisten jo luoman kopiointia. Ja siihenhän tämä maailma oli menossa: AI-tekoäly loi jo taidetta, kirjoitti runoja. Varasti oikeilta taiteilijoilta. Mihin ihmisen luovuutta enää tarvittaisiin, kun robotit saisivat sekunneissa aikaan saman, joka taiteilijalta veisi vuosikausia?
“Puhut syvällisiä”, herra Waves kiinnitti vasta silloin kunnolla huomiotaan minuun. Hän vaikutti myötämieliseltä. “Olet oikeassa, että tekoäly tuo mukanaan paljon uusia mahdollisuuksia, mutta sanoisinkin, että nimenomaan mahdollisuuksia. Tiede on omanlaistaan taidetta. En väitä itse ymmärtäväni tauluista tai kuvista”, hän hymyili hajamielisesti, “enkä vähättele kulttuurin tärkeyttä ihmiskunnalle, mutta tiede on se, jonka alalla todelliset ihmiskuntaa eteenpäinvievät keksinnöt tehdään. Voitko kuvitella, mihin tekoäly voisi pystyä, jos se saisi kehittyä oikeamielisten ihmisten käsissä huippuunsa? Et tokikaan voi – en voi minäkään, tuskin kukaan voi! Tulemme kaikki varmasti yllättymään seuraavan kymmenen vuoden aikana.”
“Ah, lakkaa jo puhumasta moista roskaa”, rouva Waves näpäytti. “Mikään robotin tekemä ei koskaan hämäisi minua. Sinä vain et ole kunnolla syventynyt ja todella katsonut, mitä edessäsi on.”
“Se on varmasti niin”, herra Waves sanoi. “Mitä mieltä te olette, nuoriherra Wolfgang, tästä aiheesta? Koetteko tekoälyn kehittymisen olevan uhka alallenne?”
“Se täytyy räjäyttää nyt, kun se on vielä lapsenkengissään”, von Zught sanoi herttaisesti hymyillen, mutta siemaisi kuplivaa hampaat yhdessä. “Vain ihmisen silmät näkevät sielun, ja vain hänen kätensä voi sen herättää eloon myös elottomassa olomuodossa. Mikään laite tai kone ei siihen tule koskaan pystymään. Se on pelkkää pinnallista ulkokuorta. Tyhjää sisältä. Taide on tekijänsä ja katsojansa välinen syvällinen tapahtuma, luotu yhteys. Tehkää koneelta koneelle ja kaiken merkitys on mennyttä.”
Rouva Waves kääntyi kohti minua samppanjalasi kädessään.
“Teidän täytyy tulla luoksemme, herra Fuchs. On niin sääli, ettei tyttäremme päässyt tulemaan. Hän otti erittäin pahasti sairaaksi, ymmärräthän. Hän oli erityisen pahoillaan, ettei voinut tulla ja tavata teitä”, rouva Waves lisäsi loppusanat von Zughtille, joka nyökkäsi huolissaan.
“Muistan elävästi. Hän oli sairaalloinen pikku olento, lintuparka.”
“Näetkö nyt, Ralph? Hän todella välittää Gilliannesta paljon enemmän kuin mitä tämä ansaitsee!”
Miehensä ei vastannut, mutta lueskeskeli von Zughtin kasvoja pidempään kuin ehkä oli tarpeen sellaiselle, joka uskoi kerrasta mitä hänelle sanottiin. Siihen asti olin pitänyt herra Wavesia omanlaisenaan typeryksenä, mutta ehkä hänelläkin oli omia ajatuksia. Pian sen jälkeen von Zught kumarsi lyhyesti ja jätti seuramme.
“Herra Fuchs”, rouva Waves siirsi kaiken huomionsa harteilleni. Esiinnyin niin luontevasti kuin mahdollista sekä nöyrän yllättyneenä, että viattoman kiitollisena, kun olin herättänyt positiivista mielenkiintoa, “sinun
täytyy tulla luoksemme. Välittömästi. Gillianne tarvitsee juuri sinunlaisesi uraauurtavan taiteilijan seuraa. Hän on kouluopettaja, tiedäthän, ohjaa taidekurssia. Hän on erittäin taitava, mutta hyvin laiska. Jonkun on pidettävä hänet ruodussa, jotta hän ei hairahdu kutsumuksestaan sivupoluille. Hän lannistuu niin kovin helposti ja tarvitsee tiukkaa kuria ylittääkseen itsensä. Olen varma, että olisit hänelle eduksi – kokeneisuutesi ja näkemyksesi. Olet lähempänä hänen omaa ikäänsä, joten se voisi toimia paremmin kuin jonkun hänelle liian vanhan mentorin kanssa keskustelu. Etkö ajattelekin aivan samoin, Ralph?”
“Totta kai, rakas, ilman muuta.”
“Pelkäänpä, että olen tällä hetkellä hankalassa tilanteessa…”, sanoin. “En voi millään lähteä Sveitsistä. Minulla ei ole juuri nyt varoja käytettävissäni. Nimittäin… en halunnut kertoa tätä heti, mutta von Zught luottaa teihin, joten luotan minäkin… Toivottavasti ette anna asianlaidan pyörtää tarjottuja jaloja sanojanne.” Arvelin raskaan huokaisun sopivan tilanteeseen. “Nimittäin… isäni on kovin tyytymätön minuun. Hän on itse hyvin vaivaantunut ja häpeissään, ettei ehtinyt omana elinaikanaan saamaan mitään kaunista aikaan ja nyt on jo liian myöhäistä, joten ei halua minun kokevan samaa. Hän rakastaa minua, mutta hän on tiukka. Minun on ansaittava rahaa ja tehtävä itselleni nimeä omilla ansioillani tässä julmassa maailmassa, ennen kuin olen ansainnut hänen jättämänsä ehdollistetun perinnön.”
Rouva Wavesin sieraimet värisivät pidätellystä intomielestä. Herra Waves puolestaan lueskeli nyt minua samaan tapaan kuin aiemmin von Zughtia, pyöritellen leppoisasti kuplivaa lasissaan, ja tulin hänen katseestaan vaivaantuneeksi, mistä yritin olla välittämättä. Ehkä hän ei tosiaan ollut niin vähä-älyinen miltä näytti, ja ehkä puolestaan hänen rouvansa ei ollut niin terävä kuin olin kuvitellut, sillä tarinani meni aivan täydestä ja hän huudahti: “Mutta mehän tarjoamme! Ei sanaakaan siitä. Ensimmäisessä luokassa, Skylier Wavesissa.”
“En voisi mitenkään –“
“Mutta ettekö sanonutkin isäsi jo menehtyneen?” herra Waves sanoi. Hämmennyin hetkeksi.
“Aah… ehkä sanoinkin. Hän on kuollut, tavallaan. Hän on kuolemansairas. Häntä voisi jo pitää kuolleena.”
“Aivan, aivan...”, herra Waves pohti. “Olen pahoillani siitä. Kovin ikävää.”
“Hän on hyvä isä ja kunnioitan häntä syvästi, mutta olen nyt omillani ja sen olen ymmärtänyt, miten vaikeaa se on: syntyä sellaisilla lahjoilla, joita tahtoisit antaa ja jakaa koko maailmalle, mutta tätä maailmaa hallitsee kapitalismi ja raha, ja ilman sitä...”
“Olet ollut onnekas tavatessasi nuoren von Zughtin ja päästyäsi hänen oppiin”, herra Waves totesi ystävällisesti, mutta minua hänen tarkkanäköiset huomautuksensa kismittivät.
“Todellakin. Olen avokätisesti velkaa hänelle.” Äitini taulu oli jo viety pois. “Hän on kuitenkin tunnettu taiteilija itse, ja isäni mielestä olisi parempi, jos raivaisin tieni omin avuin enkä jonkun sellaisen siivellä, joka on jo nimeä tehnyt, ymmärrättekö? Jos vain…”, katsoin huokaisten huoneen poikki ja toivoin tekeväni juuri sopivan vaikutelman haikean ja vilpittömän välillä.
“Varaan lentosi”, rouva Waves ilmoitti lujaan ääneen. “Tulet Kanadaan, jäät vieraaksemme ja maalaat meritaulusi. Isäsi tulee olemaan ylpeä, kun avaat ensimmäisen näyttelysi ulkomailla. Me tietenkin tuemme siinä rahallisesti, että pääset alkuun.”
“Voi, kiitos, rouva Waves. Herra Waves.” Kättelin heidät molemmat. “Arvostan tätä todella.”
Siitä määrästä, jolla rouva oli vihjaillut tyttäreensä, aloin toivoa, että saattaisin saavuttaa paljon enemmänkin kuin joksikin aikaa rikkaiden kustannuksella elämisen, kun he kuvittelisivat minun “maalaavan” ensimmäistä mestariteostani. Jos heillä oli sinkku tytär, kuten rouva Waves muistutti, ehkä voisin täyttää von Zughtin antaman elämänohjeen lisäksi myös isäni ohjenuoran?
Päätin siis leikkiä mukana. Lensin Kanadaan, pieneen kaupunkikylään keskelle ei mitään, nimeltä Whitehorse. Nimensä paikka oli saanut kosken virtauksen mukaan, joka muistutti kuulemma valkean hevosen laukkaa. Tilattu auto haki minut lentokentältä ja ajatti koko pitkän, pitkän matkan Waterphewn kaupunkiin. En sitäkään olisi kaupungiksi kutsunut. Paikka oli piilossa ja tuli yhtäkkiä esiin tuntien ajomatkan jälkeen kuin suuresta montusta kallioiden ympäröimänä: keskusta kuin lasten leikkilaatikko värikkäine saluunamaisine rakennuksineen suorien teiden varsilla. Maisema oli hyvin kivistä ja havupuiden – mäntyjen sekä kuusten, pääasiassa – täyttämää, jonka poikki joki juoksi mereen.
Olin utelias ja kyselin kuljettajalta kylästä.
“Miten se on syntynyt? Ja mitä katsoin kartasta, niin tämä on oudon lähellä Alaskaa, muttei kuitenkaan kuulu Yhdysvaltoihin, vaan Kanadaan, menikö niin?”
“Totta. Pitkä tarina se, herra.”
“Oletteko alkuperäisasukas?”
“Kyllä. Viimeisiä paikallisia yhä täällä. Phew, on kansani. Meillä on oma tarinamme siitä, miten tämä alue tuli olevaksi, ja sitten on virallinen historiakirjojen tarina. Kumman haluaisit mieluummin kuulla?”
“Teidän tietenkin, hyvä herra.”
“Esi-isiemme esi-isä, Ucheepopangpheew, rakasti niin paljon perhettään, että kun joutuivat etsimään itselleen uutta kotimaata, hän lähti edeltä, mutta kuoli matkallaan. Ja, kuten kaikki viisaat heimomme merkittävät jäsenet, hänestäkin tuli tähti taivaalle kunnianosoituksena uhrauksestaan perheensä puolesta. Hän ei kuitenkaan tyytynyt kohtaloonsa. Tehtävänsä täällä oli yhä kesken ja hän oli pettänyt perheensä, jättänyt heidät oman onnensa nojaan ilman kotia ja paikkaa, jonne palata tai jonne tulla, ilman maata. Ja ilman maata ja juuria, joihin kasvaa kiinni, olemme heikkoja ja tuulen riepoteltavissa. Hän kieltäytyi kunniasta asua tähtien joukossa ja tuli sen sijaan suoraan takaisin luoden tämän maaperän, jolle perheensä asettua. Hän kaiversi vuoriin kuopan ja antoi sateen täyttää sen, sitten piirsi sormellaan uoman kolmeksi joeksi – At’koksi, Yelabrikiksi sekä Sutachontaksi – tyttäriensä mukaan, joita pitkin järvi pääsi täyttymään meren kaloilla. Saatuaan valmista, hän lensi suoraa päätä takaisin taivaisiin. Osa tähtiloisteestaan jäi maaperään, mutta lopuilla hän valaisi yötaivaalla tien perheelleen tänne. Ja niin kansani syntyi sadepisaroista ja tähdistä.”
Olin kuunnellut vanhan intiaanin tarinaa mielenkiinnolla.
Hän auttoi matkatavarani ulos autosta. Luin nimen hänen kuljettajan univormustaan.
Harry Stormhill. Hyvin tavallinen ja englantilainen nimi.
Wavesit asuivat juuri tämän suuren järven rannalla, josta olin ajomatkalla saanut nauttia myyttistä tarinaa. Järvi oli niin iso ja syvä, että sen kautta kulki lauttaliikenne. Mutta itse asuinalueella ei ollut kyllä mitään alkukantaista. Nykyaikainen matala talo oli kulmikas ja littana. Valkoisilla seinillä olivat suuret koruttomat ikkunat ja musta tasakatto muuten mauton. Talo ei istunut maisemaan ja oli muista rannan asumuksista rumin.
Se ei kuitenkaan minua haitannut. Sisäpihalla näytti olevan uima-allas ja piha-ajoväylällä katteen alla seisoi tulipunainen Jaguar – se oli kaikki, mitä halusinkin nähdä.
Ilmeni, ettei paljon puhuttu tytär asunutkaan vanhempiensa kanssa. Ehkä hänellä oli oma ruma talonsa, joku niistä rannan kiinteistöistä, joiden ainoa funktio oli kiljua “meillä on enemmän rahaa kuin teillä.” En olisi uskonut näin kaukaisen ja pienen paikan osoittavan näin elitistisen puolen itsestään, etenkään, kun ei tämä mikään lomaparatiisikohde ollut; luonnonkaunis kylläkin, mutta myös karu ja jo näin alkusyksystä kylmä.
Otin tarkkaavaisesti muistiinpanoja mieleeni kaikesta, mitä näin ja kuulin, etenkin tästä tyttärestä. Wavesit näyttivät minulle joitain hänen töitään, joita taivastelin (ja mietin jälkeenpäin, olinko ollut liian imelä). Se tuntui jostain syystä ärsyttävän rouva Wavesia enemmän kuin ilahduttavan, mutta herra Waves lämpeni minulle ja alkoi leppoisasti keskustella, kuinka
“hän rakastaa hevosia ja on oikein lahjakas niidenkin kanssa; hän tapasi jopa kilpailla – miksikäs sitä taas sanottiinkaan? Kun ylittävät niitä värikkäitä tolppia?” ja niin edelleen. En välittänyt hevosmaalauksista, vaikka tiesin von Zughtinkin maalanneen niitä, mutta tyttären meriaiheiset taulut vangitsivat katseeni hetkeä pidemmäksi aikaa.
Meidän oli tarkoitus tavata, kun tytär saapuisi päivälliselle. Kun herra Waves sitten lähti tätä noutamaan, rouva Waves tarjoili minulle sherryä ja istuuduimme oleskelutilan moderneille punakankaisille ja koville nojatuoleille sähköisten liekkien äänettömästi keinuessa huoneen keskellä olevassa lasisessa takkaa matkivassa säiliössä. Tuijotin niitä lumoutuneena. Rouva Waves sanoi: “Haluaisin teidän tutustuvan häneen ja harkitsevan naimakauppaa.”
Käänsin hitaasti katseeni illuusion liekeistä.
“Wie bitte?”
Zoey Waves ei ollut tippaakaan hämillään, vaan nuuhki kopeasti lasiaan.
“En mitenkään voi jättää häntä tietäen, että sitten hän olisi aivan yksin. Hän on hyvin tyhmä, hyvin kömpelö ja hyvin herkkäuskoinen. Hän tarvitsee vahvan käden ohjausta ja jonkun, joka arvostaa hänen taiteellisia pyrkimyksiään. Haluan hänet ulos siitä talosta!”
En tiennyt, mistä talosta hän puhui, mutta osoitin kuuntelevani kunnioittavan kiinnostuneena.
“Olen pahoillani, rouva… Kenties tässä on sattunut väärinkäsitys. En tullut tänne käsityksessä, että –“
“Me maksamme, totta kai”, hän keskeytti. “Sanoit isäsi asettaneen ehdot perinnöllesi. Ymmärrän isäsi tarkoitusperän täydellisesti. Vanhempi, joka todella välittää lapsestaan, tahtoo tämän ennen kaikkea menestyvän, ja mikä sen suurempi uhraus kuin antaa kylmää kättä, sillä se opettaa ja karaisee.”
Koin, että oli parempi olla sanomatta mitään väliin. Rouva Waves tarkasteli juomaansa nenä mutrussa; pyöritteli kullertavanrusehtavaa nestettä ennen kuin jatkoi: “Teen asiani ja kantani selväksi, herra Fuchs: haluan teidän naivan tyttäreni. Suunnittelemme muuttoa Pekingiin vielä tänä vuonna, enkä voi jättää häntä oman onnensa nojaan. Maksan sinulle. Se hyödyttäisi kaikkia osapuolia: tyttäreni saa vihdoin jonkun kunnollisen, joka pitää hänestä huolta, minä voin nukkua yöni rauhassa, ja sinä saat tukemme tavoitella taidealalla menestystä. Isäsi olisi varmasti tyytyväinen ja suostuisi järjestelyyn.”
“Olen otettu, rouva Waves… mutta sydämen asiat eivät ole kuin arkki paperia, jolle voi maalata mitä haluaa ja siitä tulee totta. Kuka sanoo, että hän rakastuu minuun, vaikka pitäisin itse häntä Maapallon viehättävimpänä olentona?”
“Ah, mitä hölynpölyä!” rouva Waves kiekaisi. “Kuulostat aivan häneltä – hänkin on toivoton romantikko! Luuletko minun naineen Ralphin rakkaudesta ja vain rakkaudesta? En todellakaan. Hän on höösäävä, hajamielinen idiootti, mutta myös erittäin hyödyllinen ja sangen uskollinen. Suurimmaksi osaksi...” Hän otti hörpyn sherryä, mutta ilmeensä perusteella olisi voinut juoda suoraan sitruunasta. Pitkät kynnet kaartuivat lasijalan ympärille. “Tämä on puhtaasti liikeasia. Olen liikenainen, herra Fuchs. Mutta olen myös äiti. Tyttäreni on naiivi. Olen aivan varma, että sinun taidoillasi ja ulkonäölläsi, saat hänet nopeasti pauloihisi. Ja jos sillä saan hänet unohtamaan kaiken maailman haisevat, mitäänsanomattomat, kunnianhimottomat maalaisjuntit –!” Rouva Waves veti sieraimet väpättäen henkeä ja otti sitten uuden kulauksen.
Olin kastanut huuleni vain kerran nesteeseen. Minun oli oltava terävä päästäni ja tilanteen tasalla.
Tuskin uskoin mitä kuulin. Jos olisin ollut yksin, olisin tehnyt muutaman ilmavetoa. Maksushekki siitä, että kuljin käsikynkkää rikkaan pariskunnan tyttären kanssa, niin kuin vanhoina etikettiaikoina? Tämä oli liian hyvää ollakseen totta. Oikeastaan, tulin epäluuloiseksi. Kaikki meni liiankin hyvin, liiankin suunnitelman mukaan… Oliko jokin jäänyt huomaamatta? Oliko tässä jotain takana, mitä en vielä nähnyt?
Wavesien tyttärestä ei ollut talossa ainuttakaan kuvaa – ei ainakaan esillä niin, että olisi osunut silmiini. Olisin ehkä pitänyt sitä muuten outona, mutta talossa ei ollut valokuvia muutenkaan; vain abstraktia taidetta sekä muutama muun tyylisuuntauksen työ, joista yhden tunnistin Wolfgang von Zughtin kättenjäljeksi.
Olin siemailevinani ja katselin ympärilleni muka asiaa harkiten, mutta tosi asiassa arvioin talon arvoa sekä koetin tehdä mieleeni kirjaa taide-esineistä. Wavesit olivat minimalisteja, joten hirveästi katsottavaa muutaman ruman taulun lisäksi ei juuri ollut. Niinpä aloin taas tuijottaa kylmiä liekkejä, jotka niin harhaanjohtavasti jäljittelivät oikeaa tulta, mutta eivät hohkanneet mitään. Niiden epäluonnollinen äänettömyys oli kiehtovalla tavalla häiritsevää.
Näkisin tyttären siis ensimmäisen kerran kasvokkain, mutta oli minulla hänestä jo mielikuva. Rouva Wavesilla oli vahvanpunaiset hiukset, joskin epäluonnolliset sellaiset, ja niin oli eräällä von Zughtin maalauksien nuorella naisellakin olleet. “
Sommel”, von Zught oli silloin sanonut, kun oli huomannut minut hajamielisesti sitä tarkkailemassa. “Pysäyttävä? Yksi parhaista töistäni… Ikävä kyllä kriitikot eivät koskaan aivan ymmärtäneet tätä...” Hän oli innostunut hiljaisuuteni myötä kunnolla. “Kun katsoo tarkkaan, näkee, miten hänen silmäänsä heijastuu kuutamo... Hän on kääntänyt päätään pois houkutukselta, mutta kehonkielensä kielii muuta… Valkoinen ja punainen ovat tietenkin klassisia symboleita, eikä taiteilija koskaan halua liiaksi avata töidensä merkitystä, se ei ole luovan alan kilvoittelun mukaista, mutta haluaisin vain kiinnittää huomiosi yksityiskohtiin –“
“Kuka hän on?”
“Muusani, joka oli silloin myös oppilaani. Ei kovin lupaava, melko… keskinkertainen. Kokeileva, arka ote ja lapsellista värienkäyttöä. Surrealisti. Otin hänet suojatiksi viihdyttääkseni vanhempiaan, jotka sattuvat sponsoroimaan minua. Hän tosin pääsi sisään hyvään kouluun. Rahalla, tietenkin. Mutta kyllä hän suloinen oli… Gillianne.”
Suloinen tosiaan, vaiko sittenkin tulinen kuin chilipippuri kiehkuraisine hiuksineen ja kiellettyjen sanojen huulineen…? Ollakseen mallina niin rohkeaan asentoon ja tulla maalatuksi niin, ei hän aivan niin viaton voinut olla, kuin vanhempansa koettivat hänestä maalailla. Olin siis hyvinkin kiinnostunut tapaamaan hänet. Tietenkään, koskaan ei saisi sekoittaa fantasiaa ja tosimaailmaa toisiinsa…
Ja sieltä hän tuli. Hän ei ollut kaunis, en kutsuisi edes hyvällä tahdolla nätiksi. Rumahko, oikeastaan. Pettymyksen käsi läimäisi poskeani, mutta kohensin nopeasti asennettani. Mitä sitten, vaikka tyttö oli epäviehättävä? Enhän ollut oikeasti häneen muutenkaan rakastumassa tai välittäisi; tässä oli kyse – kuten äitinsä oli sanonut – bisnessopimuksesta. En tiedä mikä äidin taka-ajatus tosiasiassa oli, mutta kyllähän sitä suurista summista puhuttaessa kiipeäisi vaikka pelkillä hampailla mäntyyn.
Mutta rouva Waves oli ollut oikeassa. Charmini tehosi tyttöön välittömästi. Näin sen hänen silmistään, silmistään, jotka olivat niin laajat ja viattomat ja vastasyntyneen siniset, etteivät kätkeneet taakseen kerta kaikkiaan mitään. Näin yhdellä kertaa hänestä kaiken: hänessä ei ollut kipinääkään von Zughtin maalauksen kielletyn himon kourimasta jumalattaresta. Tyttö oli lapsenomainen – ei keholtaan – mutta olemukseltaan. Äänensä oli hentoinen ja änkyttävä. Jos ei olisi ollut niin lihava, hänellä olisi ollut äitinsä upeat muodot, mutta hän
oli lihava. Hän oli ujo ja kömpelö, mutta ei sympaattisella tavalla, vaan turhauttavan lapsellisella. Matkin hänen arkuuttaan ja olin kompuroivinani itsekin. Esitykseni oli niin luonnollinen jopa omasta mielestäni, että ansaitsin siitä taputuksen selkään.
Zoey Waves vain istui hiljaa ja tarkkaili meitä, eikä ukkoparallaan ollut aavistustakaan mistä olimme vaimonsa kanssa hetki sitten puhuneet.
Ujoutensa takia Gilliannea ei ollut helppo saada heti avautumaan. Hän katosi vessaankin pitkäksi aikaa. Otin viattomimman, ihmettelevän ilmeeni ja pahoittelin tilannetta herra Wavesille.
“Suloinen tyttö.”
“Niin hän on...”
“Ja ainoanne…?”
“Kyllä”, rouva Waves sanoi terävästi. Nyökkäsin. Kun Gillianne palasi, vedin hänelle tuolin ja hän punastui, kiittäen hiljaisella äänellä katsomatta silmiini.
Illallisen jälkeen Gillianne lähti isänsä kanssa takaisin kotiinsa. Kysyin asiasta, mutta rouva Waves puuskahti ja vaikutti ärtyneeltä aiheesta.
“No?” hän kysyi minulta. “Oletko päättänyt? Mitä pidät hänestä? Naitko hänet?”
Koko tilanne ja keskustelu oli niin absurdi. Sekunnin milliosaksi ääni päässäni sanoi:
mitä minä oikein teen täällä? Mutta jo sitten hivelin huuliani pohtivasti.
“Hmm… täytyy myöntää, että hän oli… silmiinpistävä. Saattaisin kyllä nähdä itseni hänenlaisensa kanssa...”
Ainakin hänen rahojensa kanssa. Rouva Waves suoristautui hyväksyvästi sen kuullessaan.
“Hyvä.” Hän ojensi kättään, mutten kätellyt sitä heti. Tauko osoitti valtaa, jotta hän tietäisi minun olevan tässä se, jonka käsissä kaikki olisi. Lopulta, tartuin siihen. Rouva Wavesin käsi oli kylmä, mutta hyvin sileä, kuin lasia tai pala marmoripatsaan pintaa.
*
“Olemme päättäneet, ettet voi oppia tuntemaan Gilliannea Sveitsistä käsin. Sinun on jäätävä tänne”, ilmoitti rouva Waves. “Vuokraamme tämän talon käyttöösi.”
Räpytin silmiäni. Hämmästystä ei tarvinnut näytellä.
“En halua olla vaivaksi...”
“Tämä ei ole neuvottelukysymys. Ralph!” Rouvan säälittävä miehenkuvatus tuli huoneeseen silmälasit nenänvarrellaan ja tabletti kädessään. “Sanoin tässä juuri nuorelle herra Fuchsille, että hänen täytyy jäädä asuttamaan tätä taloa, kun muutamme pois. Hän on vallan ihastunut mereen – ja tyttäreemme. Vuokraamme talon hänelle, jotta hän voi jäädä maalaamaan tänne.”
“Vai niin...”, herra Waves sanoi ja katsoi minua yllättävän hartaasti. Peittääkseni vaivaantuneisuuteni, kiiruhdin sanomaan: “En ole varma, että pystyn maksamaan sellaista vuokraa –“
“Tiedän tilanteesi. Maksat, kun olet saanut isäsi perinnön. Kun ottaa huomioon, että olet saanut itsellesi varakkaat tukijat ja mennessäsi hyviin naimisiin, siihen ei kauan mene.” Rouvan sanat eivät näyttäneet auenneen miehelleen, joka raapi hajamielisenä viiksiään.
“Rakkaani –“, hän aloitti hiukan hämillään, mutta rouva Waves heilautti hänet tiehensä. Hädin tuskin kätkin voitokkaan hymyni. Tämä todella oli näin helppoa.
Tietysti, rouva Waves jatkoi muistuttamistani siitä, että minun pitäisi tavata Gilliannea mahdollisimman usein. Hän uteli jatkuvasti, miten tilanteemme eteni, mikä paitsi rasitti, myös ärsytti minua, mutta hän ei sitä saanut tietää. Sitten eräänä päivänä hän tuli puheilleni järkyttyneen näköisenä.
“Seuraava lauantai. Sovit tapaamisesta Gilliannen kanssa. Sen on tapahduttava! Vaikka hän kieltäytyisi ja koettaisi antaa tekosyitä kiireistä tai muista menoista, et hyväksy niitä. Hänen päälleen on helppo puhua ja saada hänet taivuteltua. Älä välitä mistään, mitä hän yrittää sanoa vastaan! Hän ei todella tarkoita niistä mitään.”
“Selvä.” Ajattelin nopeasti. “Voisin sanoa lähteväni huomenna. Palaavani Sveitsiin. Ehkä hän ei kehtaa silloin kieltäytyä?”
“Hyvä”, rouva Waves uhkui ja jylisti tiehensä.
Tapasin siis tämän tyttären kanssa toistamiseen. Hän tuli naurettavalla pikku skootterilla kuin alaikäinen koulutyttö. Ellei hänen naisen muotonsa olisi olleet niin levittäytyneet, olisin kyseenalaistanut oliko hänellä edes ikää lailliseen avioliittoon. Jälleen kerran mietin, miten epäviehättävältä hän näytti. Kalpeassa ihossa oli vaaleanpunainen vivahde punageenistä oranssihtavien pisteiden alla, joita oli niin paljon kuin kärpäsiä mätänevässä raadossa, etten jaksanut kaikkia laskea. Sinertävät verisuonet kuulsivat silmänalusien alla ja hänen vastenmieliset vetistävän verestävät silmänsä roikkuivat kuin surumielisellä bassethoundilla. Hänellä oli tuskin lainkaan huulia, mikä häiritsi ehkä kaikista eniten. Huulet olivat niin ohuet ja kuivan rohtuneet ja hän puri niihin jatkuvasti, yrittäessäni ystävällisesti luoda katsekontaktia; hän imi niitä sisään ja näin niiden sen myötä haljenneen ja alkavan tihkua verta.
Wolfgang oli valehdellut. Taulunsa seksikäs sulotar oli ollut joku aivan muu kuin tämä ällöttävän minusta riippuvainen kömpelys, jonka hurmaaminen oli ollut liian helppoa – niin helppoa, että se sai aikaan luotaantyöntävän refleksin.
Koetin todella katsoa häntä tuomitsematta ja löytää jotain hyvää; jotain, mistä virittyä ja inspiroitua tähän näytelmään. Mutta en kostunut hänestä, vaikka olisin yrittänyt mitä kuvitella.
Kun otimme bussin rannalle, pidin yllä kevyttä keskustelua, mutta pääni sisällä pohdin jälleen, mikä tässä oli koko kuvion laita. Miksi tämän naisen äiti halusi hänet niin innokkaasti naimisiin – ja juuri minulle, kaikista ihmisistä? Liki ventovieraalle? Millä olin osoittanut olevani tällaisen luottamuksen arvoinen? Von Zught oli puhunut puolestani ja olin itse sepitellyt liibalaabaa – ja nyt olin tässä. Näinkö maailma toimi? Ymmärsin isäni valitsemaa urasuuntausta ammattihuijarina ensimmäistä kertaa toden teolla. Maailma tosiaan oli jaettavissa vain kolmenlaisiin ihmisiin: huijareihin, jotka olivat niin huonoja, että jäivät siitä kiinni; huijareihin, jotka olivat taitavia eivätkä koskaan jääneet kiinni; sekä hyväuskoisiin hölmöläisiin, jotka elättivät kaksi edellä mainittua – toista vain pidempään kuin toista.
Olisinko tarpeeksi taitava viemään tämän loppuun? Pystyisinkö viemään tämän loppuun?
Näitä miettiessäni tarkkailin Gilliannea ja, vaikka hän ei katsonut minuun vaan ulos ikkunasta, hänen kasvonsa muuttuivat hitaasti punaisemmiksi ja punaisemmiksi…
Halusin testata häntä ja otin von Zughtin maalaukset hänestä puheeksi. Hän meni niistä selvästi pois tolaltaan. Ja silloin oivalsin: hänellä oli ollut suhde Wolfgangin kanssa. Suhde ei ollut toiminut tai Wolfgang, mitä todennäköisimmin, oli lopettanut sen. Senkö takia rouva Waves tahtoi minut kuvioon? Koska ei ollut saanut Wolfgang von Zughtia? Ehkä tämä olikin ollut Wavesien unelmavävy, mutta jotain oli tapahtunut. Olinko minä toiseksi paras vaihtoehto, joka oli sattunut kävelemään eteen kuin tarjottimella?
Aloin epäillä myös von Zughtin motiiveja. Miksi hän oli esitellyt minut niin perusteellisesti juuri tälle pariskunnalle? Mitä hän tästä hyötyi, mitä hän halusi?
*
Zoey Waves oli taas asialla.
“Oletko tavannut häntä?”
“En sitten sunnuntain.”
“Et sitten sunnuntain?! Ala mennä sitten, nuori mies! Haluan teidän olevan vakiintuneita vielä ennen kuin lähdemme lopullisesti. Sait auton, joten mitä odottelet? Erota hänet ja se toinen mies!”
“Mikä toinen mies?” Ei ollut ollut puhe mistään toisesta miehestä. Niin, paitsi niistä ‘maalaisjunteista’, mutta olin ottanut sen vain yleisen tason ilmauksena.
Rouva Waves suoristi sormuksiaan vimmoissaan.
“Taas maajussi! En salli, en anna hänen pilata elämäänsä niin ala-arvoisissa prosperiiteissa kuin maajussin vaimona!”
Kätkien ärtymykseni, soitin Gilliannelle. Hän kuulosti yllättyneeltä, jopa pelästyneeltä. Yritin tavoittaa ääneeni iloisuutta ja rentoutta, puhuin hänet ympäri tapaamaan minua. Lopulta sain tietää, että hän asui hevostilalla, joka selitti äitinsä ‘maajussipelkoa’. Mutta, jos hän jo asui siellä ja hänellä oli jotain meneillään jonkun cowboyn kanssa, omalta osaltani tilanne vaikutti pelatummalta erältä kuin alun perin oli annettu ymmärtää. Oliko äidin motiivina suhteeni siis vain erottaa tyttärensä jostain toisesta miehestä? En pitänyt ajatuksesta.
Odottelin häntä porteilla, kun sain pahoittelevan viestin.
Poikani. Soitin heti Zoey Wavesille.
“Luulen, että minulle on jätetty oleellisia asioita kertomatta tästä koko järjestelystä, rouva Waves.”
Rouva Waves myönsi pitkin hampain.
“Olin kyllä varma, että puhuimme siitäkin.” “Ei, rouva, ette puhuneet. Tämä monimutkaistaa asioita. Taidan vetäytyä. En ole valmis isäpuoleksi.”
Jos Wavesit halusivat minun erottavan Gilliannen miehestään, kun heillä oli vielä yhteisiä lapsia… Vihan sumu sai pään kylmenemään.
Minusta – ei – tulisi – sitä – toista – miestä. “Se tuskin on muuta kuin pieni käytännön kysymys!” rouva Waves rätisi hermostuneena.
“Maksan enemmän. Kaksinkertaisesti. Ja annan osan summasta jo nyt, joten viet tyttäreni asianmukaisesti ulos.” “Kerroitte hänen olevan sinkku.”
“Niin hän onkin! Ei ole ollut kertaakaan naimisissa.” Ei kertaakaan naimisissa? Yksinhuoltajaäiti siitä huolimatta?
Tuijotin oranssien katuvalojen läpi tiellä, joka teki jyrkän laskun pimeyteen kohti merta.
Pohdin asiaa. Hyvä on, hänellä oli poika. Melko pieni kontekstin perusteella. Ehkä niin pieni, ettei vielä ollut liian myöhäistä sotkea tämän elämää ilman seuraamuksia? Isäksi en olisi valmis, mutta ei minun tarvitsisi. En olisi muutenkaan pysyvästi jäämässä.
“Asiaa täytyy miettiä”, sanoin, vaikka olin jo miettinyt. Katsoin farmin porteille. Miksi rikas tyttö, kuten Gillianne, asui tällaisessa paikassa?
Käynnistin auton. Veisin hänet ulos, hyvä on, mutten tänä iltana.
*
Herra Wavesilla ei ollut vielä ajatustakaan. Olimme sopineet vaimonsa kanssa, että pitäisimme sopimuksemme salassa. “Hänellä on valitettava heikko kohtansa tyttäremme suhteen”, rouva Waves valitteli. “Hän tulee kyllä ajan kanssa kannallemme, varsinkin sitten, kun näkee Gilliannenkin pitävän teistä. Ja luulen Ralphin tykästyneen sinuun jo muutenkin. Kun aika on kypsä, hän tulee olemaan vain onnellinen, että kaltaisesi mies ottaa Gilliannesta hoitaakseen.”
Olin itse alkanut pitää heidän talostaan. Kun olin saanut kuulla, että saisin vuokrata sitä ilmaiseksi niin kauan kuin tarvitsisi ja rahaa vain virtaisi luokseni ilman mitään vaivaa, koko paikka muuttui toiveiden tyyssijaksi.
Teeskentelin Waveseille maalaavani. Kuljetin mukana työvälineitä, mutta lähtiessäni ulos, jätin ne jonnekin ja menin sen sijaan kiertämään paikallisia baareja. Nautin baareissa ihmisten tarkkailusta ja tilaisuuksista näpistellä, mikäli niin sattui sopivasti käymään. Kävin läpi kaikki paikalliset paikat Black Catista Tanssivaan Muuliin ja Oldeer Pubiin.
Sitten sain ohjeet viedä Gilliannen syömään Colt Amen Villaan. Tutkin paikkaa netistä. Se oli entinen kaupunginperustajaperheen kotikartano, mutta nykyisin hienostoravintola. Rouva Waves tietenkin maksoi koko illallisen, vaikka annoin Gilliannen uskoa sen olevan minun eleeni.
Hän oli yrittänyt pukeutua nätisti halpaan yönsiniseen paitaan, joka taittoi valon alla hienoista kimallusta. Epävarmuus yllään olisi kuitenkin saanut minkä tahansa laadukkaammankin vaatekerran näyttämään mitäänsanomattomalta. Hän myös puri kynsiään, kun jäi ajatuksiinsa, mikä oli inhottavaa. Äitini oli purrut kynsiään. Ja varpaankynsiään! Muistan sen olleen kuvottavin näky, jota koskaan olin vahingossa joutunut näkemään. Tekiköhän Gilliannekin niin? Niskavillat nousivat pystyyn...
Hymyilin Gilliannelle.
“Näytät oikein nätiltä tänään.” Ja sitten sain todistaa kehujeni välitöntä vaikutusta kohteessaan, kun hän syttyi kuin hälytysvalo saman purppuran sävyyn kuin punajuurikeittonsa. Hymyilin ja katselin häntä niin pitkään, että hän ei kestänyt enää, vaan piiloutui paksujen pullataikinakäsien taakse, joiden olemattomat nysäkynnet oli nakerrettu olemattomiin. “Se on totta”, yllytin.
“S-sinä näytät nätiltä… myös...”
Nauroin kohteliaasti.
En ollut varma, miten edetä hänen kanssaan; hän puhui niin vähän. Hän vastaili kysymyksiini, mutta hänen hitaan ja empivän, änkyttävän puhetapansa kuuntelu pitkine taukoineen oli kuolettavan pitkästyttävää ja turhauttavaa, että ehdin epäkiinnostua vastauksesta ennen kuin hän oli päässyt lauseissaan loppuun. Pakotin taas hymyn kasvoilleni.
“Sinulle ja minulle?” ehdotin ja kohotin lasia. Hän otti omansa, hymyili kainosti ja kilautimme ne yhteen. Join pitkän kulauksen ja laskin lasin takaisin alas. Kiusaantunut paine kasaantui niskaani. Minun olisi jatkettava puhumista.
“Saanko kysyä, miksi asut maatilalla etkä vanhempiesi talossa? Sanoit heidän olevan sukulaisia. Ketä tarkalleen ottaen?”
“Se on… isovanhempieni talo, tavallaan...”
“Tavallaan?”
“Emily on… h-hän on oikean isoäitini sisar, mutta olen aina pitänyt häntä mumminani… Kävin heillä paljon lapsena, käytännössä melkein asuin siellä… M-minulla oli hevonen, v-vaari antoi minulle hevosen… ja äiti ja isä, he... he olivat poissa paljon, joten vietin aikani Centereillä...”
“Eli tavallaan-isovanhempasi omistavat tilan?”
“Kyllä… t-tai, eivät enää – heidän poikansa perhe muutti sinne kymmenisen vuotta sitten, ja he omistavat sen nyt.”
Ajatus, jonka olin tarkoittanut vain itselleni, karkasi huuliltani: “Ovatko he rikkaita?”
Gillianne vaikutti epävarmalta.
“E-eivät kai sillä tavalla...”
“Anteeksi. Se oli outo kysymys, en tiedä miksi sanoin sen.” Naurahdin ja laitoin salaattia suuhuni. Mutta hän oli jäänyt puremaan huuliaan poissaoleva pohtiva katse silmissä.
“He ovat kyllä sijoittaneet tilaan paljon… Va-vanhempani eivät ymmärrä, että Alexiina ja Raicykin ovat yrittäjiä, aivan kuten he. Isä peri oman isänsä yrityksen ja jatkoi siitä. Niin hekin tekivät: Raicy peri isänsä tilan ja he loivat Alexiinan kanssa siitä toimivan yrityksen...”
“Onko heillä paljon työvoimaa? Farmiapulaisia tai sellaisia? Anteeksi, en tiedä mitään siitä, miten hevostalleja pyöritetään tai miten ne toimivat.”
“O-on heillä jonkin verran. Alexiina vastaa ratsastuskoulusta ja Raicy – h-hän on siis äitini serkku – maatilasta… hänellä on jonkin verran karjaa ja lampaita...”
“Oikein joku cowboy, vai?” Eli joku näistä ‘maajusseista’ oli Zoey Wavesin mielestä uhka. Mutta kuka heistä, jos heitä oli monta? Tarvitsiko minun tietää? Voisinko luottaa charmiini, että saisin Gilliannen houkuteltua puoleeni huolimatta siitä, että hänellä oli jo jotain tekeillä jonkun toisen miehen kanssa?
Jos hän kerta ei ollut naimisissa, en silloin tekisi mitään väärää varsinaisesti. Mutta oliko lapsensa tämän cowboyn kanssa, vai jonkun toisen?
“Kiehtovaa”, sanoin.
Illallisen jälkeen – hän oli kieltäytynyt jälkiruoasta, mikä oli erikoista; olisin luullut hänen kaltaisensa kokonsa perusteella nauttivan paljon mitään muuta kuin jälkiruokia – en ajanut häntä suoraa päätä takaisin farmille. Sen sijaan kysyin suosituksia alueen romanttisimmaksi paikaksi. Hän mainitsi meren, mutta siellä olimme jo olleet. Sitten hän kertoi tähtitornista vuorilla, jonka lähellä oli näköalatarkkailutasanne tähtitaivaan ja revontulien katseluun.
Oli viileä ilta ja annoin hänelle takkini kuten herrasmies. Yritin ruksia mahdollisimman monta romanttisen eleen tekoa. Koskea häneen en olisi halunnut, mutta kun katselimme taivaita, jonka tummalla sinellä vilkkuivat useat valkeat sakaraiset pisteet, kiedoin käteni hänen olkapäilleen. Hän hätkähti ja kääntyi katsomaan minua kuin peura ajovaloihin. “Anteeksi.”
“E-ei, minä vain...”
“Voinko puhua suoraan?” Nyt oli paras hetki ampua nuoli asian keskelle. Hän tuijotti minua silmät niin suurina, että erotin ne pimeydessäkin. Kuinka paljon hän oli valmis uskomaan ja näin nopeasti? Antaisinko tilaa vai puskisinko eteenpäin?
Kun kuulin hänen hiljaiset sanansa – vahvistuksen sille, ettei hänellä olisi ketään toista – en tuntenut voitonriemua, kuten olin luullut. Olin lievästi inhottunut itsestäni, jopa melkein enemmän sillä hetkellä kuin hänestä.
*
Olin tarkkaillut isääni. Olin tarkkaillut Wolfgang von Zughtia. Olin tarkkaillut kaikkia niitä ihmisiä, joita olin tavannut ja opetellut matkimaan heitä, manipuloimaan heitä saadakseni elämässä sen mitä tahdoin. Se olikin ainoa aito taitoni, niin ironista kuin olikin. Aito luonnonlahjakkuuteni tuli epäaitoudesta.
Gillianne Waves oli yksi helpoimmista manipuloitavista, joita olin vastaani saanut, ja se tuntui jo melkein pilaavan kaiken ilon. Kieltämättä koin hiukan häpeää hänen harhaanjohtamisestaan.
Halusin joka tapauksessa päätyä vielä Yhdysvaltoihin ja tarvitsin sitä varten rahaa. Kanadassa kaikki oli niin paljon tiukempaa, tarkemmin valvottua ja lainkuuliaisempaa.
Koin olevani tarkkailun alaisena koko ajan ja hikoilin, milloin viranomaiset jäljittäisivät olinpaikkani. Viivyin maassa ilman voimassaolevaa viisumia. Jotta saisin jäädä, minun oli joko kadottava tai päästävä naimisiin. Tapasin Gilliannen kanssa useita kertoja, mutta huolimatta siitä, että kaikki oli valmiina minua varten vain poimittavaksi, en kerta kaikkiaan kyennyt koskemaan häneen. Pelkkä ajatuskin aiheutti kylmiä väreitä pitkin niskaa. Kun katsoin hänen pullaposkiaan ja kalansilmiään ja rakoilevia kalpeita huuliaan, jouduin miltei sulkemaan silmäni ja ajattelemaan jotakin muuta.
Epäilykseni kasvoi. En ehkä sittenkään pystyisi tähän. En pystyisi kohtaamaan ja tapaamaan hänen lapsiaan. Miten voisin katsoa heitä silmiin ajattelematta, että minä olin he? Avioliitto ei olisi vain virallinen nimi paperiin -asia. Se toisi mukanaan kaikkea muutakin: odotuksia, velvollisuuksia… Ehken ollutkaan niin juurta jaksain huijari, että rikkaudet olisivat vale-elämän arvoiset…
Oliko onneni tiellä kohtalokas heikkouteni, että olin todellisuudessakin romantikko?
Ja sitten kuulin viimeisen asian, joka sai minut jättämään leikin kesken: hänellä ei ollut vain yhtä lasta, hänellä oli kaksi. Kaksoset.
Kiristin rouva Wavesia siitä, että jälleen oleellinen asia tässä sopimuksessa oli jäänyt mainitsematta. Haluaisin lisää rahaa – ja etukäteismaksun heti korvauksena tietoisesta harhaanjohtamisesta.
Kun saisin rahat, katoaisin. Suuntaisin etelään ja ryhtyisin tekemään jotain aivan muuta. Hiiteen taidepiirit – enhän edes osannut maalata tai piitannut alasta! Olin lähtenyt mukaan vain, koska se oli kaikki mitä tiesin, kaikki mistä isäni koskaan oli puhunut. Mutta ehkä noudattaisin hänen kuolinvuoteen neuvoistaan sentään toista ja ryhtyisin tekemään jotain aivan omaa sen sijaan, että aina jäljittelisin muiden edeltä kulkemaa.
Näitä mietin pihalla, kun nainen ulkoiluttaen dalmatiankoiraa kulki ohi, pyörähti yhtäkkiä ympäri ja huikkasi: “Hei!” tullen kiinnostuneena lähemmäs. Ärsyttävät kohteliaat, ystävälliset kanadalaiset… Sveitsissä sentään kunnioitettiin naapureiden yksityisyyttä… “Asutko tässä talossa?” hän tuli utelemaan ja viittoi tarpeettomasti pinkkeihin kynsikkäisiin puettua kättään kohti Wavesien kiinteistöä.
“Asun.”
“Ootko sukua heille?”
Eli nainen tunsi heidät.
Hienoa… “En”, hymyilin pahoitellen. “Ystävä.”
“
Yyyyystävä”, nainen todella venytti sanaa ja lisäsi perään vihjailevan silmäniskun. Yritin hymyillä kuin en ymmärtäisi. Nainen jatkoi matkaa ja käännyin kohti taloa irvistäen. Tarkkailun tunne voimistui ja pälyilin epävarmana tummaan autoon, joka oli pysäköity jonkin matkan päähän tienvarteen. Eikö sekin ollut epätavallista? Ja olivatko sen ikkunat tummennetut, vai heijastuivatko puut vain niin rankasti peilikiiltävästä pinnasta?
Olin tehnyt virhearvion. Tämä paikka, Waterphew, olisi ollut alun perinkin liian pieni tavoitteilleni. Kaikki tunsivat täällä toisensa tai ainakin tunsivat jonkun, joka tunsi sinut. Kuinka pitkään muka olisin voinut pysytellä täällä tuntemattomana ja valehdella kaikesta kaikille? Päinvastoin New Yorkissa tai Manhattanilla tai Bostonissa tai vastaavassa isossa kaupungissa voisin vain kadota massaan… mutta en ennen kuin saisin rahat.
Kirjoitin huolellisesti puntaroidun viestin rouva Wavesille siitä, miten en kokenut suhteeni olleen täysin avoin ja rehellinen sopimuksemme luonteesta ja tilanteesta; että ehkä kyseessä tosiaankin oli vain väärinymmärrys, mutta asia oli silti huolestuttava.
Hän soitti miltei heti takaisin.
“Kuinka kaksoset eivät muka olleet tulleet koskaan puheeksi? Tietysti oletin sen olevan päivänselvää… Tarkoitatko sanoa, ettei Gillianne ole puhunut heistä, esitellyt heitä? Hänhän tuskin puhuukaan muusta –!” “Ei, hänen lapsensa eivät ole olleet puheena. Yksi lapsi on vielä neuvoteltavissa, mutta kaksi –“
“Yksi tai kaksi tai kolmekaan, mitä se muuttaa! He ovat samanikäisiä ja voi aivan hyvin niputtaa samaan.” “Se on silti paljon ylimääräistä vastuuta...”
“Varmasti on summa, josta voimme vielä keskustella? Mieti uraasi ja mikä tilaisuus tämä teille kummallekin on!” “Niin...”, olin epäröivinäni, “mutta kaikkea voi aina sattua...”
“Maksan sinulle heti loput, kun olen kuullut Gilliannen mielipiteen sinusta ja varmistunut hänen ajatuksistaan. Olette tapailleet jo kuukauden, se on aivan riittävä aika. Minä ja Ralph olimme tunteneet vasta viikon, kun päätimme vakiinnuttaa asemamme. Kun olen varmistunut hänen tunteistaan, maksan mitä sitten haluatkin.” “No, siinä tapauksessa... kuinka voisin kieltäytyä?” Minun oli siis varmistettava, että esitykseni meni tyttäreen täydestä ja hän kertoisi minusta vain positiivisia asioita äidilleen. Tapasimme Gilliannen kanssa ja toin hänelle suklaata (oletin hänen arvostavan makeita herkkuja enemmän kuin perinteisiä kukkia). Kehuin hänen ulkomuotoaan heti, lausuin illan aikana jopa runon. Tein kaikki romanttiset temput, jotka vain osasin, mutta edelleenkään en ollut suudellut häntä. Minun olisi kuitenkin pakko. Se kruunaisi täydelliset treffimme ja saisi hänet hehkuttamaan minua äidilleen ja äidin siirtämään rahani minulle nopeammin. Niinpä halasin häntä pitkään ja kasvomme olivat lähekkäin ja luin hänen silmiltään jokaisen hänen toiveikkaista, odottavista ajatuksistaan… suljin omat silmäni, etten näkisi niitä ja nojauduin lähemmäs… mutta viime hetkellä en vain pystynyt siihen. Suutelin häntä poskelle.
Kirosin mielessäni ja hymyilin lempeästi, kun Gillianne aukaisi silmänsä.
“Olen todella iloinen siitä, että tapasin sinut, Gillianne”, sanoin puristaen hänen kättään.
Myöhemmin ollessani jälleen yksin, pesin käteni ja suuni kylpyhuoneessa ja katsoin peiliin. Rikkaampi minäni iski silmää.
Sinä ovela kettu.