Chocon emän hoitajan, Cellan, turinoita ja tarinoita Tornadotin varhaisesta elämästä
(Windin päikky) Jäähyväistarina: ”Siellä on varmaan viistoista astetta lämmintä, meidän kulmalla kukkii melkein krookukset ja linnutkin pimahti ja alko taas laulaa. Voisko joku kertoa sille sää-ukolle että nyt on marraskuu?”
Näin mä olin manannut tasan kaksi päivää sitten, kun olin hikoillut kuin pieni sika liioiteltujen vaatekerrosteni alla. Tämä mainittu sää-ukko oli ilmeisesti kuullut sanat ja vetäissyt muutamat cumulus-pilvet väärään sieraimeen, koska nyt, aika lailla tasan 48 tuntia myöhemmin taivaalta leijaili alas valkoisia, talvelta tuoksuvia lumihiutaleita kylmän pohjoistuulen riepottelemina. Niitä oli tanssahdellut pihan poikki jo eilen, mutta mä en ollut suostunut laskemaan niitä märkiä, saman tien sulavia rättejä lumeksi. Mutta nyt se oli pakko uskoa. Hienoinen kerros uutta lunta sai kuraisten tarhojen pinnat näyttämään tomusokeriin kastetulta mutakakulta, ja kirpsakka keli sai Soltun ottamaan mahtavia pierupukkispurtteja ympäri uutta hienoa laiduntaan. Jos kuunteli oikein tarkkaan, saattoi kuulla hiljaista huminaa, joka ponitarhan asukeista lähti niiden kasvattaessa iloisina kolmen metrin paksuista talvikarvaansa. Siiri tosin ei olisi tarvinnut välttämättä yhtään ekstraa: Inkeri oli esitellyt alkuviikosta kykyään saada hoitsunsa mahakarvat letille, vaikka kaikille olikin vähän mysteeri miksi se oli sitä edes kokeillut.
Windi nyt ei taas tehnyt mitään hauskaa, näytti vaan vittuuntuneelta kun sen ruokaan leijui jotain naurettavaa valkoista riitettä. Mä seisoskelin muumikumpparit routaan juuttuneina pihamaalla ja tuijottelin tammatarhan loimiselkäisten tyyppien käyskentelyä. Toisin kuin VR joka ikinen vuosi, yksikään tammoista ei vaikuttanut yllättyneen siitä, että Suomeen tuli todella joskus talvi. Eipä sillä, olivathan ne lunta ennenkin nähneet.
Se ajatus sai tajunnassa välähtämään, kuin olisin muistanut jonkin elintärkeän, unohdetun asian. Niin kuin olinkin. Maailmassahan oli joku, joka ei ollut ennen nähnyt lunta: jolle tämä oli elämän ensimmäinen ensilumi. Nimittäin Tornadot.
Tornadot, joka lähtisi tällä viikolla uuteen kotiinsa. Eikä mihinkään parin kilometrin automatkan päähän, vaan valtamerien taakse Kanadaan. Enkä mä näkisi sitä enää. Yhtäkkiä mulle tuli kauhea kiire.
”Mä haluan mennä käymään pihatolla!” töräytin saman tien tömistettyäni oleskeluhuoneen ovesta sisään. Kumpparit eivät olleet mitään maailman lämpöeristeisintä kenkälajiketta, enkä mä tuntenut muutaman minuutin ulkoilun jälkeen vasemman jalan varpaitani enää ollenkaan. Kömmin vastaväitteistä välittämättä sohvalle suunnilleen Pihlan päälle istumaan, ja änkesin pakastenugettivarpaani Annin kylkeä vasten lämpeämään. Brunette huusi kalmaisesta kosketuksesta kuin palosireeni.
”No mee! Voit ehtii vielä ennen pimeetä”, Tuulia hymähti pöydän äärestä, kun meidän varvasnahistelu oli päätynyt siihen, että Anni vahvempana tuuppasi mut sohvalta alas.
”Menisin, mutten osaa sinne”, jupisin kovalta lankkulattialta, ja ojentelin paleltuneita ulokkeitani nyt kokeilevasti Robertin suuntaan. Poika vetäytyi taaksepäin kuin ei olisi osannut kuvitella kamalampaa kohtaloa kuin mun varpaitteni kosketus.
”Et… et osaa pihatolle? Oothan sä siellä ollut?” Käänsin katseen takaisin Tuikkuun, joka katsoi mua nyt hämillään glögimukinsa yli.
”En mä kyllä itseasiassa ole – ”
”Et oo ollut pihatolla?” Emmykin puuttui keskusteluun tupapöydän päästä.
”En m – ”
”Miten joku on voinut olla vuoden Seppeleessä eikä oo käynyt pihatolla!?”
”Mä –”
”Ja sä kutsut itteesi Liekkijärveläiseksi!”
”…”
”Ei käynyt pihatolla… kaikkee sitä…”
”Heip! Mistäs täällä puhutaan!” Sandra tupsahti ovesta sisään sulamattomia lumihiutaleita korpinmustassa tukassaan, ja hiljensi huoneen helpottavaksi hetkeksi. Hyvin lyhyeksi sellaiseksi.
”Cella ei oo ikinä käyny pihatolla!!”
”I swear to God”, mä keskeytin uudelleen alkavan kohinan kuuluvalla äänellä, ”Mä pidän teistä kovasti, mut jos te mölähdätte vielä yhenkin pihattokommentin, mä joudun turvautumaan väkivaltaan!”
”Ei mutta oikeesti, pitäähän meidän se sulle näyttää!” Fiia henkäisi, ja keräsi muutamia kannattavia nyökkäyksiä ympäriltään.
”Mennään vaikka saman tien, niin ehitään tunneiksi takasin!”
Ja niin me pantiin tuumasta toimeen. Elmon tuuhea häntä keinahteli huurteisen metsän siimekseen meidän edellä tiennäyttäjänä, perässä jolkottivat Loeke, Netta, Aristo ja Kuutti punaposkisine ratsastajineen. Porukka suhtautui pihaton esittelyyn niin suurella hartaudella, että tunsin olevani osa jonkin myyttisen kultin ristiretkeä.
”Se lähtee Kanadaan?!” Emmy järkyttyi, kun mä oli selittänyt tytöille mistä tämä äkillinen tarve pihattoneitsyyden menettämiseen oli syntynyt. ”Ihan outoa! Jotenkin aatteli, että se olisi aina tossa metsän takana!”
”Sanoppa muuta”, mä virkoin vähän haikeasti, ja mietin pientä koikkeloivaa Tornadotia, joka alkusyksystä oli muuttanut mammansa luota omilleen. Kaikista hyvistä aikeistani huolimatta en ollut käynyt kertaakaan sitä katsomassa, kysellyt vain koulutusta jatkaneelta Annelta sen kuulumisia.
”Tuleekohan siitä joku mieletön kilpahevonen?” Pihla mietiskeli hiukan haaveellisella äänellä, saaden mut naurahtamaan. Oli kovin koomista ajatella sitä äitinsä nisällä roikkunutta ötökkää minkäänlaisena suurena ja aikuisena, tosissaan otettavana hevosena.
Parin ravipätkän ja yhden Ariston tarjoaman action-hötkyily-paniikki-kohtauksen jälkeen alkoi puiden välistä pilkottaa kaistale jykevää puuaitaa.
”Saammeko esitellä… Liiiiieeekkijärven pihattooo!” Clara selosti, elehtien kapoisilla käsillään mahtipontisesti kuin suurikin gaalajuontaja, ja jalkautui meistä ensimmäisenä lätäkköiselle hiekkapihalle. Pihattorakennus oli simppeli, paljon pienempi kuin olin kuvitellut, ja isot tarhat polveilivat puiden siimekseen tönöstä poispäin. Tunnistin saman tien Tuulian valkoisen Rosa-ponin, ja Seppeleestä muuttaneet Pellan ja Taigan, mutta muut meitä napittavat asukit olivat mulle aivan vieraita. Tai olivat siihen asti, kun Windin pää nousi korkeuksiin sieraimet laajenneina, ja punamullan sävyisen tallin avoimelta ovelta kuului terävä hirnahdus.
Mä en olisi tunnistanut nuorta knabstrup-oria ilman Windin vahvaa reaktiota. Tamma havaitsi esikoisensa jo kaukaa, vaikka esiin tullut hevonen ei näyttänyt ulkonäöltään yhtään siltä koveraturpaiselta, pitkäjalkaiselta orilapselta, jota mä olin odottanut. Se oli niin aikuinen, suuren ja sopusuhtaisen näköinen hevonen, vaikkakin nuoruuttaan yhä kapearyntäinen ja hieman lihakseton. Talutin Windin lähemmäs aitaa: kaksikko ojensi turpansa niitä erottavan esteen yli, ja imivät toisiinsa sitä tuttua turvallisuutta niin luonnollisen näköisesti, että mun hengitykseni pakahtui pieneksi hetkeksi.
”Ne muistaa toisensa”, Sandra hymyili vähän matkan päästä, ja rapsutti toiselle aidalle tervehtimään tullutta Pella-muoria. Mä nyökkäsin hiljaa, ojentaen oman käteni Tornadotin haisteltavaksi. Nyt se sitten lähtisi. Siitä tulisi jonkun muun hevonen.
”Lähetäänkö takaspäin, aurinko alkaa jo laskea?” Emmy hoksasi. Päivän lyhyys tuntui valoisan syksyn jälkeen kummalliselta: kello ei ollut vielä edes puolta kolmea, mutta auringonvalo alkoi jo siivilöityä oranssinsävyisenä matalalta puiden yltä.
”Joo, lähetään. Tänään on hei illalla Liekkipubissa taas karaokeilta, voisi mennä sinne poikkeemaan”, Fiia tuumiskeli ääneen kääntyillessään Elmon selässä. ”Ilahdutetaan Anne ja mennään rapelissa huomisiin mestaruusvalkkoihin. Mitä mieltä ootte? Cella nyt on ainakin mukana.”
Mä hätkähdin irti Tornadotin pehmeästä turvasta ja käännyin takaisin kavereitani kohti.
”Mikäs siinä! Mä kyllä laulan vasta useemman tuopin jälkeen”, virnuilin, ja annettuani Windille vielä pienen hetken poikansa kanssa ponnistin tuttuun, narisevaan satulaan.
Kun me keinahdeltiin poispäin pihatolta, lumisade tuntui tihenevän, enkä mä enää kääntynyt katsomaan taakse jäänyttä oria. Tämä lumi olisi alkavan talven ensimmäinen – ja tämä hetki sen ja mun yhteisen tarinan viimeinen.
09.07.2015: Meidän ihanaan, auringontäyteiseen leiripäivään auetessa pieni vapaa-ajan palanen, mä pujahdin muiden katseilta salaa varsalaitumelle. Napattuani sekä Windin että sen pojan riimuihin ohjasin kaksikon aurinkoiselle peltotielle, ihan vaan nauttimaan heinäkuun lämmöstä ja pienestä rauhallisesta hetkestä. Oli vaikea uskoa, miten nopeesti Tornadot kasvaa hurlutti päivä päivältä isommaksi pojaksi: sille riimussa kulkeminen oli nykyään aivan jokapäiväistä peruskauraa, ja jalkojaankin se nosteli pyynnöstä kuin vanha tekijä.
Olin siis vain iloinen, kun kuulin tallille palattuani Fiian hipsineen salaa meidän perään, ja napanneen meistä muutamia kuvia mun tietämättä. Nyt mulla olisi aina ikuistettu muisto näistä miniäijä-ajoista silloinkin, kun jätkä itse olisi jo suuri ja kalskea esteorhi.
30.06.2015: Kuuma. Oli niin pirun kuuma.
Päätä kivisti, kun en ollut törppönä juonut tarpeeksi vettä vääntäessäni aamutalleja tässä paahteessa. Nyt aurinko oli vetänyt harmaat verhot eteensä, mutta kuumuus oli ja pysyi — raskaat pilvimassat roikkuivat painostavina niin matalalla, että jos Nuutti kapuaisi Lailan selkään, pojan pää varmasti uppoaisi niiden hattaraisiin syvyyksiin. Tiirailin karsinan kapoisesta ikkunasta taivaalla vellovaa harmautta. Voi kumpa ne pirauttaisi edes pienen sateenpoikasen, tämä helvetin Goalainen kasvihuone -tunnelma alkoi viikon jälkeen käydä pikkuisen vanhaksi.
Niin niin, ei saisi valittaa kun on kerrankin lämmin. Mutta koska olen ytimiäni myöten perinteinen suomalainen, valitan silti.
Nousin ähkäisten slaavikyykystäni Windin karsinan pahnoilta, ja leyhyttelin epätoivoisesti t-paitaani saadakseni vähän viileyttä nihkeälle iholle. Katsahdin Pirittaa, joka nojaili oveen mittaillen silmillään pientä Tornadottia.
"Hyvä että sä aloittelet hitaasti sen käsittelyä", meidän esteguru lausahti, ja hymähti Windin näyttäessä pelottavinta mörköilmettään vauvansa takaa.
"No joo", mä naurahdin, ja rahnutin nukkaista varsakarvaa kevyesti, "Tiiän ettei tätä ihan vielä tarvisi alottaa. Mut laskin yhteen, että jos tällä on oriin uhma ja Windin geenit, niin aikasin alotettu harjoittelu on ainoa säälittävä tsäänssi siihen että kukaan tulee koskaan selviämään tän kanssa hengissä."
Pirre naurahti hilpeästi, ja jäi katselemaan kuinka sivelin pienen täpläpään karvaa sormieni päillä. Jätkä ei ollut käsittelystä moksiskaan — eipä touhu sille mitään juuri opettanut, lähinnä totutti ihmisen läheisyyteen, ja siihen että sitä koskettiin paikkoihin joita se vaistomaisesti varoi. Kehuin oria lyhyen ensiharjoituksen lopuksi, ja peruutin karsinasta käytävälle päästääkseni miniäijän kiusaamaan äitiään.
Kaikkien maailman hevosoppaiden kirjoittajat olisi kääntyneet haudoissaan, jos ne olisi nähneet mut tallilla iloisenvihreissä flipflopeissani. Mutta mä olisin päätynyt itse sinne hautaan lämpöhalvauksesta, jos olisin joutunut tunkemaan tassuni coretexeihin, joten tallietiketti ei ollut tänään aivan päällimmäisenä mielessä. Läpsyttelin tyytyväisenä hymyillen pitkin viileää betonikäytävää, ja katselin tallin mukavan rauhallista, tuntilaisvapaata menoa.
Windi jälkikasvuineen oli päässyt pari päivää sitten muuttamaan takaisin pikkupuolelle, ja pikkuherra Tornadotin elämän alkutaival oli pyörähtänyt mukavasti käyntiin. Tosin me oltiin kerrankin löydetty Windin kanssa asia, josta oltiin yhtä mieltä: se, että eläinlasta ihkuttamaan tunkevat ihmisvyöryt pitäisi kieltää lailla.
Ensimmäisenä päivänä se oli ollut musta oikeastaan hauskaa, pääsinhän mä tuoreen äidin siivellä huomion keskipisteeksi. Mutta kolmen päivän silkan hälinän ja lässytyksen jälkeen olin uhonnut Salmalle istuvani aitan portaalle kivääri kädessä.
Nyt elämä oli onneksi asettunut takaisin rauhallisiin uomiinsa. Paitsi mulla ja Windillä tietenkin, olihan meidän elämässä yhtäkkiä uusi ja hämmästyttävä kippurahäntäinen orilapsi.
20.06.2015: Rosalta olisi lähtenyt kortti, jos juuri tänä kesäyönä Liekkijärvelle olisi eksynyt poliiseja todistamaan meidän päätöntä kaahausta kohti tallia. Mä en olisi ikimaailmassa kyennyt ajamaan kaikelta jännitykseltäni – pelkääjän paikalla istuminenkin oli siinä ja siinä. Istuin etukenossa penkkiäni puristaen ja tuijotin ulos ikkunasta, jonka ohitse vilahteli tuttuja rakennuksia ja vihoviimeisiä keskikesän riennoista palaavia juhlijoita.
”Ei sillä oo hätää, kaikki menee ihan hyvin”, Rosa vilkuili mua vähän huolissaan, kun mun suusta valui hiljainen kirosanojen puro. Mä hengittelin syvään, ja lopulta multa pääsi hermostunut nauru.
”Joo, kyllä mä tiiän. Jotenkin vaan… vaikka tätä on oottanu koko kevään, niin en oo näköjään pohjimmiltaan ihan tajunnut että sieltä jättimahasta tulee oikeesti varsa.”
Oli hämmentävän valoisaa, vaikka mun kirjoissa oli vielä yö. Loikkasin kasteiselle tallipihalle ennen kuin Rosa oli ehtinyt edes pysäyttää autoa kokonaan, ja juoksin kentän sivustaa myöten lisäosan ovelle kovempaa kuin olin ikinä juossut.
Tallissa seisoi vaikka ketä. Kasper, Krister, Anne… mun hölköttäessä niiden luo karsinan eteen näin, että jopa Windi seistä törötti boksissaan. Tamman jalat olivat harallaan ja pilkulliset kyljet kohoilivat kivuliaasti. Mä katsoin Anneen kysyen sanattoman, kauhunsekaisen kysymyksen. Olin luullut, että varsominen oli suhteellisen nopeaa puuhaa käynnistyttyään – ja että saapuessani talliin täällä olisi uusi tulokas jo suunnilleen kömpimässä bambinjaloilleen.
”Se ei ole alkanut vielä ponnistaa”, Anne sanoi tyynellä äänellä, ja mua rauhoitti sen Windiä tarkkailevien silmien huoleton ilme.
”Cella, nappaa se riimuun, Elli on varmasti saanut jo aitan varsomiskarsinan avatuksi.”
Yhdistettyjen aittakarsinoiden pohjalla oli paksu, puhdas turvepatja, seinustalla vesiämpäreitä ja pino puhtaita pyyhkeitä. Saman tien mun irrottaessa riimun Windin päästä se päästi pitkän urahduksen, ja hitaasti kuin uppoava laiva kallistui polvilleen ja siitä kyljelleen. Mä polvistuin tamman kapean pään viereen, ja tunsin silittäessäni kuinka sen sydän hakkasi vasaran lailla kylkiluita vasten.
”Eläinlääkäri ajoi justiin pihaan!” Rosa huudahti kiihtyneenä pöllähtäessään paikalle, tuoden hienoisen tupakansavun häivähdyksen perässään. Sitäkin taisi jännittää enemmän kuin kuvankaunis naamavärkki antoi ymmärtää.
Konitohtorin saavuttua alkoi tapahtua. Mä katselin silmät ymmyrkäisinä, miten kokeneet kädet vetivät kumihanskat kyynärpäihin saakka, ja painelivat tottuneesti vatsan päältä selvittääkseen varsan asennon. Kun Windi päästi pitkän korahduksen aloittaessaan ponnistamisen, mulle tuli hassu kehosta irtautumisen tunne. Tuntui, että juhannusjuhlissa tanssimisesta oli muutaman tunnin sijaan vähintään ihmisikä.
Musta tuntui että mä pyörryn, mutten voinut irrottaa silmiäni jotenkin alkukantaisen voimakkaasta, tärkeästä tapahtumasta. Ensin näkyviin liukuivat pikkuruiset, vahvan kalvon peittämät etukaviot, sitten pikkuruinen pää painautuneena niiden väliin kuin Teräsmiehellä. Oli uskomatonta, kuinka pieni, elävä olento vain putkahti siihen aitan pehmustetulle lattialle, liikahdellen hiljaa jännittävää maailmaa kokeillen, ennen kuin puski päänsä päättäväisesti kalvopussinsa lävitse. Mulla juoksi kylmät väreet pitkin selkää, ja olo oli pakahtunut, kuin olisin pudonnut juuri suoraan selälleni Windin satulasta. Tosin hyvällä tavalla.
Suukotettuani tammani turpaa mä peruutin ulos karsinasta, antaakseni sille tilaa nousta ja tervehtiä jälkikasvuaan. Pilkullisen, käsittämättömän pienen otuksen möyrintää katsellessa kaikki murehtiminen valui musta hiljalleen pois, ja aloin hymyillä kuin heikkopäinen. Me halattiin Rosan kanssa pomppien ja hihkuen kuin yhdeksänvuotiaat, enkä voinut enää estää itseäni kaivamasta puhelinta housuntaskusta, ja selaamasta seppeleläisten viestiryhmää esille. Vilkaistuani vielä kerran hellyttävää, pitkiä jalkojaan kummastelevaa koipeliinia, mä annoin näppäinten laulaa.
WINDI PULLAUTTI PIENEN HEVOSEN!!!!!!!!Voi kumpa maailmassa olisi olemassa isompi caps lock.
SE ON POIKA!!!!
19.06.2015: Ilta hujahti ohi kuin silmänräpäyksessä. Mä olin tanssinut kinttuni kipeiksi milloin Juuson, milloin jonkun maatilanisännän kanssa, ja mulla oli ollut hauskempaa kuin aikoihin. Meidän koko remmi oli lopulta palannut tallille yhdentoista maissa, ja hoitanut hevosensa yöpuulle. Windi oli jäänyt tyytyväisen ja rennon oloisena rouskuttamaan heinäjämiään, kun me oltiin Rosan kanssa sammuteltu valoja pikkupuolen käytävästä.
Vaikka mä olin kuinka uhonnut, ettei mua saisi mikään nukahtamaan tänä ihastuttavana kesäyönä, olin sammahtanut kuin saunalyhty Rosan viereen heti, kun meidän laittama leffa oli lähtenyt pyörimään.
Siksi olin aivan pöllämystynyt ja pihalla kaikesta, kun heräsin puhelimen sointiin vaatteet edelleen päällä, mun olkaa vasten tuhisevan Rosan pitkä tukka mun naamalla. Kasper soittaa, näyttöni vilkutti. Olin siis tainnut nukkua puksuttaa aamuun asti.
”Cella, missä sä oot?!” Kasperin hengästynyt ääni kuului heti kun linja aukesi, mun ehdittyä hädin tuskin nostaa luuri korvalle.
”Kotona tietysti, enkä tuu auttamaan sua aamutalleissa Kassu. Nyt on juhannus.”
”… täällä on nyt jotain, Windin hännän alla, ja se on helvetin outoo!”
”Kasper se on ammatinvalintakysymys jos sua inhottaa hevosen ulosteet.” Kassun äänessä oli kuitenkin jotain hassua, joten mä nousin istumaan sängylle vitsailusta huolimatta. Rosakin kuului hierovan silmiään mun takana, sekin oli herännyt mun puheluun. Brune nosti herätyskelloaan nähdäkseen sen paremmin, ja kun mä vilkaisin sitä, näin että kello oli viisi aamuyöllä. Jo ennen kuin kuulin Kassun sanat, mun sydän jätti yhden jännittyneen pysähdyksen väliin.
”Eikun Cella, nyt villivadelma oikeesti! Musta tuntuu että Windi varsoo!”
18.05.2015: ”Tulisko siitä vaikka… Windarlina? Jos se on tamma?”
”Tai Whirly Emperor orista, siinä olis molempien vanhempien nimiä?”
”Joo, toi on hyvä! Tuleekohan siihen kasvattajanimi?”
”En tiiä? Tai joku pilkkusana tai pilkkuaihe, kun Windinkin nimessä on se Dot.”
”Hah, se olis ihana! Seppeleen Spotlight.”
”Tai Seppeleen Panthera!”
”Seppeleen Freckle!”
”Seppeleen Virgule!”
”Seppeleen Ihosyöpä! Mitä, liittyy siihenkin pilkkuja.”
Kesä lähestyi huumaavaa vauhtia, ja niin lähestyi Windin poksahtamispäiväkin. Me oltiin Emmyn kanssa muurauduttu vastakkaisiin sohvannurkkiin syömään sipsiä ja pölisemään tulevasta knabbivauvasta. Mä olisin voinut puhua tästä aiheesta vaikka kolme tuntia putkeen jos joku vaan jaksoi kuunnella – D-Dayn lähestyminen oli ihan kauhean jännittävä asia.
Samaan aikaan en malttanut odottaa varsan tuloa, kun taas toisaalta pelotti niin että perse meinasi irrota. Mitä jos varsominen ei menisikään hyvin? Mitä jos mä rikkoisin sen hontelon pikkuotuksen? Todennäkösemmin Windi rikkoisi meikäläisen kun saisi pienen lisäannoksen mammahormoneja. ...
29.03.2015: Tänään oli ihan tavallinen sunnuntai. Keli oli viileä, kirkkaan helmenharmaa ja tuulinen, kuitenkin jo sellainen, joka vihjaili kevättä. Väki rentoutui uimahalleissa ja valmistautui uuteen viikkoon brunsseilla, autot ajelivat kiireettömän hitaasti ja kauppiaat pistelivät puotejaan kiinni hyvissä ajoin. Ihan tavallinen sunnuntai. Paitsi ettei ollut.
Pari pientä virpojaa viipotti suojatieltä mun auton editse, kun mä olin matkalla Seppeleeseen. Oli tajuttoman aikaista, en ollut saanut jännitykseltäni nukutuksi melkein yhtään, eikä kotona peukaloiden pyörittely ja kattoon syljeskely tänään onnistunut. Niimpä olin napannut Fordin avaimet ja polkaissut kohti tallia - siellä oli aina jotain tekemistä, ja ainakin olisin valmiina kun se tulisi.
Nimittäin Emerens - upeasukuinen, erityisvärinen knabstrupperori, Windin siippa ja tulevan Lohikäärme Juniorin isäukko. Kyllä vain, tänään oli se päivä. Astutuspäivä.
Mä en edes tajunnut parin tunnin vierähtämistä husiessani aamutalleja Kasperin apuna ja höpistessäni keskusteluissa joista en muistanut hetken päästä mitään. Mun pääparan onneksi kiiltävä traileri kaarsi pihaan ajoissa, ja mä sain jotain järkevää tekemistä. Kipaisin nappaamaan Windin narun päähän ja talutin tammani tuuliselle pihalle juuri, kun hoikka nainen laskeskeli siltaa alas kärsimättömänä huutelevan, korkean orin takana. Se oli mahtava.
Kaikki meni mun päättömästä jännityksestä huolimatta todella hyvin. Windi leikki alkuun hiukan vaikeasti tavoiteltavaa, mutta me saatiin Annen kanssa se rauhoittumaan aloilleen. Ei aikaakaan kun Emerens oli takaisin autossaan tuoreiden heinien ääressä, ja mä taluttelin hieman hämmentyneen oloista Windiä pienellä ympyrällä.
"Kiitos kaikesta, soitellaan kun kuullaan lisää!" Anne huiskutteli autoaan käynnistelevän orin omistajan suuntaan. Mua hymyilytti hirveästi: vaikka mikään ei ollut vielä varmaa, eikä mitään huomattaisi vielä moneen viikkoon, mulla oli jatkuvasti hassu tarve hivellä Windin vatsaa.
"Noniin, se meni paremmin kuin hyvin!" punaposkinen Anne otti meidät kiinni, ja ojensi knabbitammalle leivänpalan. "Eläinlääkäri tosiaan tulee ensi viikolla vielä tarkistamaan, mutta kun tuo noin hyvin meni uskallan jo uskoa että onnistuttiin ensiyrittämällä!"
Mä vaan hymyilin onnellista hymyä, enkä voinut enää estää itseäni silittämästä hoitsuni karvaa pudottavaa, vielä niin kapeaa kylkeä.
Minun Windistä tulisi äiti.