katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on May 16, 2020 10:26:07 GMT
Musta aurinko 28.7.2016 ♫… ♩… ♬… ♪...
Nuotit katkesivat kesken kaiken. Charlotte nosti sormet flyygelin koskettimilta ja käänsi päänsä kohti ikkunaa. Joku oli koputtanut. Moton tummat kasvot hymyilivät hänelle lasin läpi.
”Akuna omo, Charlotte”, hän tervehti tuttuun tapaansa, kun Charlotte avasi oven. Afroineen päivineen Moto oli niin pitkä, että joutui aina kumartumaan tullessaan ovesta sisään. Tänään hän ei kuitenkaan niin tehnyt, vaan viittasi ohitseen ulos. ”Ehditko seuralaisekseni?”
”Kuulin soittoasi”, hän sanoi heidän kävellessään verkkaisesti laitumia kohti ja lisäsi hyväntuulisesti: ”Keittion ikkuna oli auki”, kun Charlotte näytti hämmästyneeltä. ”Se oli kaunista. Sellaistako musiikkia on bandissanne?”
”Ei. Se oli vain joku vanha musiikkinuotti, jota olen joskus soittanut pianotunneilla.”
”Enta vielako kuuntelet laulavia paakalloja?”
Qiastron sijaan Charlotten musiikinkuuntelu oli keskittynyt lähinnä Emilie Autumniin ja muutamaan muuhun satunnaiseen artistiin. Soittolistansa pääyhtyeitä, kuten Doctor Hammeria tai Zirkiniä hän ei ollut enää voinut kuunnella, sillä mielleyhtymiä musiikin kautta muodostui hänelle liian helposti – ja ne toivat aina mieleen joko Sophien, Andrewn tai nykyisellään Tyn. Charlotte tiesi, että Moto halusi jutella hänen kanssaan äidin käskystä.
”Meillä ei ole pitkään aikaan ollut elämätunteja”, hän sanoi antaen ymmärtää, että tiesi kyllä mistä oli kyse.
”Jokaisessa paivassa on elamaa… jokaisessa paivassa tunteja. Voisi siis sanoa, etta jokainen hetki... on elamatunti”, sanoi Moto.
”Niin mutta minä tiedän kyllä mihin tämä liittyy”, Charlotte sanoi synkästi.
”Kauniiseen paivaan? Pieneen kavelyretkeen ystavien kesken?”
”Äiti on kertonut sinulle.” Charlotte sulki suunsa. Mitä hän selitteli, eihän hänen tarvinnut… Moto odotti hetken, mutta nyökkäsi sitten vakavana.
”Ystavallasi on ikava sairaus.”
Charlotten huulet olivat tiukasti kiinni. Moto huokasi surumielisesti. ”Aivokasvain on vakava asia.”
Aivokasvain? Charlotten hengitys katkesi hetkeksi. Hän ei ollut tiennyt, että syöpä oli Tyn päässä… Hän painoi vaistomaisesti kämmenen omalle ohimolleen, kuin olisi pelännyt ajattelun aivokasvaimesta kasvattavan sellaisen omaankin päähänsä. Huomattuaan mitä teki, hän laski käden nolostuneena ja piilotti hupparin taskuun.
”Ja nyt äiti haluaa, että puhun sinun kanssasi siitä ja sinä terapioit minua ja kaikki kääntyy hyväksi.”
”Niin han taitaa haluta.”
”Mutta ei se mitään muuta. Ei Ty parane sillä, että minä puhun siitä. Mitä siitä edes pitäisi puhua?” Ja tajuamatta itsekään, että teki juuri niin – puhui siitä – Charlotte jatkoi: ”Mitään ei voi tehdä. Minä en voi tehdä mitään eikä kukaan muukaan. Kun mitään ei kuitenkaan voi muuttaa… Sinä tietysti aiot sanoa jotain sellaista, jotain, että: ’Jos haluat asioiden muuttuvan, sinun pitaa itse muuttua’ tai muuta vastaavaa. Eipä päde tähän asiaan. Vaikka minä muuttuisin, mitä se hyödyttäisi? Miten minä voisin auttaa Tytä?” Hän vaikeni.
Moto oli vain kuunnellut eikä tehnyt elettäkään keskeyttääkseen. Nytkin hän odotti vielä hetkisen, jos Charlotte haluaisi jatkaa, ja aina vain hänen kasvoillaan oli tuo sama lempeä, tietäväinen hymy. Niin kuin aina, kun Charlottesta tuntui, että Moto oli ajanut hänet nurkkaan – vaikka sitten vain pelkällä olemuksellaan ja saamalla Charlotten siten kompastelemaan omiin lauseisiinsa, puhumaan itsensä pussiin – niin nytkin tuo hymy häiritsi ja ärsytti häntä. Ja sitten taas kuitenkin, oli siinä jotain lohdullistakin. Ehkä Moto tosiaan ymmärsi? Mitä jos hänellä olikin jokin taikakeino, salaisia yliluonnollisia parantajan kykyjä, joilla tämä voisi auttaa Tytä ja poistaa kasvaimen?
Tämä ongelma ei tällä kertaa ollut vain Lotten jokin tyhmä päähänpinttymä. Tämä oli fyysinen asia, konkreettinen ylimääräinen ja vaarallinen möntti hänen ystävänsä... päässä.
”On totta, etta ulkoisten muutosten lahde on jokaisessa itsessaan, sisalla taalla… Mutta miten kummassa se tosiaankaan voisi auttaa ystavaasi?”
”Niinhän minä sanoin”, sanoi Charlotte; ja vaikka Moto vahvisti hänen epäilyksensä ja äskeiset sanansa, hän silti pettyi. Eikö Moton tässä kohtaa kuulunut laukoa jotain viisasta ja filosofista; kumota se, mitä Charlotte oli väittänyt?
Moto ravisteli afrotukkaista päätään.
”Et voi tyontaa kattasi ystavasi korvaan ja vetaa sita ulos. Ulkoinen voima ei siis auta…”
Charlotte mulkaisi vihaisesti Motoon. Että työntää käsi Tyn korvaan? Ihme, kun ei sieraimeen… Charlottesta oli mautonta vitsailla, varsinkaan tuollaisella totisella ilmeellä, kuin olisi oikeasti pohtinut vaihtoehtoja. ”Mikahan sitten olisi neuvoksi? Jos sidotte hanen katensa ja jalkansa ja kannatte sairaalaan?”
”Mitä?” Charlotte älähti. Hänen oli vaikeaa erottaa milloin Moto laski leikkiä ja milloin ei. Hän oli jo avannut suunsa tokaistakseen jotain takaisin, kun näki pilkkeen tämän mustissa silmissä ja tajusi, ettei Moto ehkä sittenkään ollut tosissaan. Mutta mitä hän sitten vinoili?
”Ehka ei”, Moto sanoi hymyillen taas tietäväistä hymyään. ”Vai keksitko viela jotain? Valkotakkisten rynnakko kotiin? Kolkkaus unilaakkeilla ja salakuljetus hoitoon?”
”Jos Ty ei halua hoitoon, ei häntä voi pakottaakaan–”
”Ahha! Bingo!” äkkiä Moton kasvot levisivät virneeseen ja hän innostui. ”Ei voi pakottaa. Ulkoiset keinot eivat siis auta. Mita jaa jaljelle?”
Charlotte oli taas muistanut miten hämmentyneeksi Moto sai hänet tuntemaan itsensä. Tuo arvaamaton mies osasi aina yllättää, vaikka kuinka olisi koettanut valmistautua hänen ’elämätunteihinsa’. Jos tämä nyt sellainen siis oli. Tai ehkä he olivat vain kaksi ystävystä kävelyllä kauniina päivänä, niin kuin Moto oli tämän hetken määritellyt. He pysähtyivät aidalle ja Charlotte katseli laiduntavia hevosia. Niillä oli tarkka laumahierarkia. Kun johtajatamma tuli, muut väistivät. Alempiarvoiset tekivät ylemmilleen tilaa, ja jos eivät tehneet, ne saivat siitä huutia. Hevosten kieli oli vähäeleistä, mutta kuitenkin aivan selkeää – toisin kuin ihmisten monimutkainen, epälooginen ja arvaamaton kieli. Hevoslaumassa kaikki tiesivät paikkansa.
Ja hän huokaisi, koska äkkiä hän ymmärsi selvästi, mitä Moto ajoi takaa – ensimmäistä kertaa koskaan. Mutta hän ei ollut tästä valaistumisestaan iloinen, vaan päinvastoin se teki hänet entistä alakuloisemmaksi.
”Tyn täytyy itse haluta hoitoon.”
”Joten…?”
”Sisäinen muutos… on lähdettävä hänestä.” Charlotte kietoi kädet itsensä ympäri. Kyllähän hän oli sen koko ajan tiennyt, mutta jotenkin halunnut olla uskomatta. Alistuminen sille, että hän tai kukaan muukaan ei voisi tehdä yhtään mitään; että kaikki oli kiinni Tystä ja siitä, mitä tämä itse päätti elämällään tehdä, tuntui kamalalta: kuin olisi ansasta katsonut sokeaa kuuroa matkalla kohti kuilua voimatta tätä pysäyttää.
”Katsohan”, Moto osoitti sormellaan aurinkoa, joka paistatteli päivää seesteisenä korkealla laitumen ja sillä ruohostavien hevosten yläpuolella, ”jos vaadit, etta auringon on oltava musta ja loukkaannut siita, ettei se ole, muuttaako se auringon varia? Ei. Valittaako aurinko siita, minka varinen sina haluaisit sen olevan? Ei. Kuka siis karsii? Aurinko vai sina, koska haluat valttamatta sen olevan musta?”
Charlotte rypisti kulmiaan; osin siristäessään silmiään valolta. ”Kumpi siina voi muuttua, jotta karsimys loppuu? Vain sina voit hyvaksya sen, etta aurinko on mita on – lahinna keltainen meidan silmissamme – ja tulla jopa tajuamaan, etta olisi aika kammottavaa, jos aurinko tosiaan olisi musta… koska kuinka se silloin meita lammittaisi? Joten muutos on lahdettava itsestasi. Sinun on muututtava, ei auringon. Jos et halua muuttua, jatkat karsimyksia.” ”Eikö sinun oikeastaan pitäisi sanoa tämä Tylle?” kysyi Charlotte, joka yllättävää kyllä oli jokseenkin seurannut kärryillä. Hän näki Moton hurjan tyytyväisestä, iloisesta ilmeestä, että mieskin ymmärsi sen; he olivat kerrankin samalla sivulla, puhuivat samaa kieltä.
”Vastaus alkuperaiseen kysymykseesi.”
Charlotte tuijotti Moton kasvoja koettaen mielessään seurata tämän viitoittamaa ajatusten ja oivallusten polkua. Moton silmissä helkkäsi leikkisä, mutta samalla myötätuntoinen ja viisas katse, kun hän puolestaan seurasi tiiviisti perässä odottaen, että Charlotte yhdistäisi langat keskenään ja punoisi niistä sen, mitä phew-intiaanit kutsuivat futaksi; kaiken tajuamiseksi.
Charlotten suu avautui raolleen.
”Sen minä voin tehdä.”
Moton katse porautui syvälle hänen sieluunsa.
”Ja…?”
”Minun ei kuulu suostutella häntä tai puhua häntä ympäri. Minun täytyy vain…”, Charlotte kääntyi kiihtyneenä takaisin laidunta kohti ja nyppäsi korkeasta heinänkorresta pään irti; hän käsitti sen nyt, ”täytyy vain näyttää hänelle, miksei saa luovuttaa. Saada hänet itse oivaltamaan, ettei toivoa ole vielä menetetty… että elämä kannattaa.” Hän avasi kämmenensä, jolla tähkä lepäsi. Ymmärrettyään mitä piti tehdä, Charlotten olo helpottui. Oli sittenkin jotain, mitä hän saattoi tehdä; jotain, millä saattoi auttaa ystäväänsä. Hänen ei tarvinnutkaan tyytyä olemaan vain passiivinen sivustakatselija, kun toinen marssi tuhoonsa. Moto oli valjastanut hänet erilaisemman toiminnan avaimilla.
”Bravo”, sanoi Moto mitä ystävällisimmin. Charlotte vilkaisi häneen ja näki miehen silmistä uhkuvan lämmön sykähdyttävän itseäänkin.
”Mutta se tulee olemaan vaikeaa...”, hän mutisi ja ripotteli korrenpalat käsistään. Kuinka hän saisi näytettyä Tylle, että tällä oli vielä mahdollisuuksia? Että toivoa oli – niin kuin äiti kliseisesti tapasi sanoa – niin kauan, kuin oli elämää? ”Voin kuitenkin yrittää.”
”Muista vain kamala musta aurinko.”
Charlotte katsoi häneen epävarmasti; Moto virnisti. Charlotten ajatukset olivat jo villissä laukassa ja vaikka häntä jännitti, hänestä myös tuntui, että niinhän hänen kuuluisi tehdä – tehdä kuten äiti. Moto tuntui tietävän, että Charlottella oli suuria ja tärkeitä mielessään ja kääntyi rapsuttelemaan aidalle heitä ihmettelemään tullutta Sunnya. Charlotte tuijotti rautiasta hevosta sitä kuitenkaan kunnolla näkemättä.
Miten hän voisi vakuuttaa Tyn siitä, että elämällä – Tyn elämällä – oli väliä, oli merkitystä? Ja ennen kaikkea, miten hän voisi väittää ystävälleen jotain sellaista, mihin ei välttämättä tiennyt uskoiko itsekään?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on May 16, 2020 11:29:08 GMT
Perhe ennen kaikkea 28.7.2016 Tyn ja hänen äitinsä tapaaminen oli jättänyt jonkinlaisen trauman Alexiinaan. Se näiden kahden välillä vallinnut vihaisuuden ja katkeruuden sävy, joka kätki ilmiselvän surun ja yhteydenpuutteen tunteen, oli koskettanut häntä niin syvältä, että seuraavat päivät hän ei voinut muuta ajatellakaan kuin Jerkinsien kurjaa asemaa ja sitä, miten onnekas (kaikista vastoinkäymisistä ja kauhuista huolimatta hän oli; miten ihania ja rakkaita hänen lapsensa hänelle olivatkaan) sai olla. Omiin huoliinsa ja ongelmiinsa katosi helposti niin, ettei enää ymmärtänyt, miten hyvin kaikki loppujen lopuksi olikaan.
Infernon ajatteleminen (oriin näkeminen onnellisena) oli siis vaihtunut uuteen huoleen, ja Alexiinasta tuntui, että sellaista hänen elämänsä oli: yhdestä murheesta seuraavaan seilaamista.
Hänellä oli suuri tarve tehdä jotain hyvää kaikille läheisilleen, osoittaa rakkautensa ja kiintymyksensä heihin. Hän suunnitteli Robertin yllätysjuhlia yhdessä Dewnin kanssa. Dewn oli ehdottanut synttäreitä hänen purjeveneellään – samalla se olisi Pisaran viralliset kastajaiset uuden omistajansa alaisuudessa – ja Alexiinasta se oli mainio ajatus. Siitä hän ei kuitenkaan puhunut mitään pojalleen, miten huomioisi tämän oman elokuun merkkipäivänsä; Alexiina tiesi, ettei Dewn vaatimattomuudessaan välittänyt siitä, että häntä enää aikuisiällä juhlittiin, mutta Alexiina aikoi silti muistaa häntä ainakin jotenkin. Charlottea varten hän etsiskeli internetistä tietoa moottoripyöristä, perehtyi aiheeseen sen verran mitä perehtyi ja koetti kovasti äidinvaistoaan vastaan ajatella, että jos se todella oli sitä, mitä hänen tyttärensä halusi… ehkä siihen voisi tietyin ehdoin suostua. Emilyä hän ilahdutti laittamalla tämän puolesta ruokaa ja siivoamalla, jotta isoäiti saattoi ottaa kerrankin lunkimmin ja nostaa vaikka jalkansa rahille ja ottaa pidemmät päiväunet (hän yritti myös salakavalasti udella taas rasiasta, mutta Emily selvästi hermostui puheenaiheesta ja Alexiina antoi olla, jottei pilaisi hyväntekeväisyyseleensä merkitystä). Sitten hän soitti Gillianille ja Billylle. Gillian ei kumma kyllä vastannut, joten Alexiina jätti hänelle vastaajaviestin, missä kyseli kuulumisia ja kertoi, että heillä oli kova ikävä, mutta toivottavasti taidekesä historiallisessa linnassa oli ollut kaikkea sitä, mitä Gillian oli vain saattanut toivoa.
Billy vastasi ja häneltä Alexiina sai kuulla yllättäviä uutisia: William oli muuttamassa vakituisesti takaisin Kanadaan.
”Ihanko totta? Sehän on...”, hetken Alexiina meinasi sanoa: ”mukavaa!”, mutta Raicyn vihaiset kasvot nousivat hänen mieleensä ja sanoikin sen sijaan: ”uutinen! Tuletteko siis piankin takaisin?”
”Varmaan. Jotain sotkua siinä kuitenkin vielä on. Anna on soitellut isälle ihan raivona, hän ei halua jäädä Kanadaan.”
”No, hyvin heillä täällä on mennyt”, Alexiina sanoi peitellen hapanta makua suussaan. Anna ei ollut varsinaisesti aiheuttanut mitään hankaluuksia, toisin kuin viime vierailullaan, mutta eipä tyttöä näkynyt muutenkaan. Aina ei tiennyt, asuiko hän edes talossa vai ei.
”Olen käynyt ratsastamassa. Isä maksoi yksityistunteja yhdeltä tallilta… Pidän taitoja yllä sitä omaa hevosta varten”, Billy sanoi muistuttaen Alexiinaa aikaisemmasta lupauksestaan, ja Alexiina painoi syvälle sydämeensä, että hehän tasan varmasti hankkisivat Billylle hevosen heti, kun saisi miehensä veljenpojan takaisin luokseen.
”Hauska kuulla, että William on päässyt kuiville – tuota… taloudellisista vaikeuksistaan.”
”Joo”, Billy sanoi ja hänen äänensä kumisi hetken oudosti.
Billylle soiton jälkeen, Alexiina lähti tallilta takaisin kotiin ja näki Charlotten ja Moton erkanevat kuistilla.
”Etkö jää syömään?” hän kysyi mieheltä, jota kohtaan tunsi suurta kunnioitusta ja kiitollisuutta kaikesta: Moto oli tärkeä ja läheinen ystävä.
”Kiitos, mutta olen lupautunut muualle.” Moto vilkutti silmäänsä. Alexiina katsoi hetken hänen loittonevan selkänsä perään, sitten kääntyi hymyilemään Charlottelle, joka nojasi kuistikaiteeseen ja varjosti toisella kädellä silmiään auringolta.
”Miten sujui?”
”Hyvin.”
”Mitä opit tänään?”
”Että auringon ei kuulu olla musta.”
Alexiina hymyili siristellen silmiään.
”Se vasta olisikin kamalaa.”
”Niinpä.”
He kävivät sisälle. Alexiina silitti Charlottea selästä ja tyttö kääntyi katsomaan häneen. ”Mikä sinulla on?”
”Kuinka niin?”
”Olet kummallinen… ekstraäidillinen.”
Alexiina nauroi. Juje nousi venytellen punkastaan eteisen nurkassa. Se haukotteli ensin, kumartui etukumaraan ja venytti vasta sitten vuorotellen mustat karvakoipensa.
”Voi Lotte, olisitko niin ystävällinen ja veisit Jujea vähän lenkille? Minä lupasin auttaa mummia ruoanlaitossa.”
”No nyt kuulostat enemmän itseltäsi. Mitähän Mischalla on siihen sanomista? Eläinrääkkäystä: kuristava panta ja vapautta rajoittava hihna...”
”Älä hupsuttele”, sanoi Alexiina, vaikka tiesi Charlotten vain vitsailleen. ”Onhan Dewnillä Ed.”
”Niin, mutta kuinka kauan?” tyttö mutisi nostaessaan talutushihnan naulasta. Hänen kävellessään linkuttavan mustan koiran kanssa pihan poikki, Alexiina katseli häntä olohuoneen ikkunaverhon lomasta ja hymyili herttaisesti itsekseen.
Niin, hän ajatteli tyytyväisenä. Oma perhe, ennen kaikkea.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Säänkestävä stetsoni ja hyvä hevonen - siinä on kaikki, mitä cowboy tarvitsee.
Viestejä: 134
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on May 16, 2020 11:55:11 GMT
Mitä sonni on 30.7.2016 ”Seis!” Thomasin ääni kiiri niityllä. Raicy kiskaisi Raicya ohjaksista ja käänsi ruunan ympäri.
”Mitä?” hän huusi takaisin. Thomas heilutti rivakasti kättään, käski palata. Hän oli varmaan hoksannut jotain tavallisuudesta poikkeavaa: hän osoitti toiseen suuntaan. ”Mennään”, Raicy mutisi olkansa yli Robertille, veljenpojalleen, joka sai tänään ratsastaa ensimmäistä kertaa itsenäisesti heidän mukanaan, ja he ravasivat takaisinpäin. Thomasin ratsu käveli jo jotakin kohti – Raicy näki kauempana hahmon, joka makasi heinikossa. Mitä lähemmäs hän pääsi, sitä enemmän hänen kasvonsa vääntyivät ahdinkoon ja inhoon.
”Hitto”, Thomas urahti. ”Olen pahoillani, Raicy.” Hänen ratsunsa pysähtyi maassa lojuvan ruumiin vierelle. ”Se on yksi sinun omistasi.”
Raicy nykäisi ohjaa ja Ricky seisahtui. Hän näki sen nyt selvästi.
Kärpäset lennähtelivät ympäriinsä. Sen silmät olivat auki ja sumuiset, tuijottivat tyhjyyteen – nuori sonni makasi kuolleena. Se oli jo osin syöty.
”Cuarts...”, Raicy ähkäisi tuskaisesti. Thomas otti hatun päästään ja pyyhki hikoilevaa otsaansa.
”Woah!” Robert, joka oli pysähtynyt African kanssa heidän taakseen, sanoi. ”Siistiä.” Näky ei ollut kaunis.
”Ei, se ei ole ollenkaan siistiä. Surullista”, sanoi Thomas synkästi.
Raicy heittäytyi alas satulasta ja kumartui. Nuoren mullikan sarvet olivat poikki. Tummanpunertava liha oli täynnä mustia räpytteleviä pilkkuja. Ja se haju. Raicy piti hengityksensä kurissa.
”Sudet?” Thomas arvuutteli.
”Ei.”
”Uutisissa oli taas siitä isosta, yksinäisestä sudesta, joka juoksee näillä seuduin vapaalla jalalla. Vai luuletko, että puuma tuon teki? Niitä on kuulemma tavattu lisää Yukonin alueella.”
”Sillä ei ole väliä, kuka sen on syönyt. Sarvet”, Raicy työnsi itsensä takaisin pystyyn, ”ne on sahattu irti. Ja vain yksi eläin voi tehdä niin.” Hän kääntyi poispäin kuvottavasta näystä kädet puristuen hitaasti nyrkkiin. Hän tarttui Rickyn ohjiin, upotti saappaan jalustimeen ja veti itsensä takaisin satulaan. ”Ihminen.”
”Herttinen.” Thomas katsoi vuoroin Raicyyn, vuoroin ruhoon. ”Meidän pitäisi soittaa Yvonnelle ja antaa hänen tutkia se ensin. Ehkä siihen on kuitenkin luonnollinen selitys–”
”Tuossa ei ole mitään luonnollista!” Raicy kiepautti ruunan ympäri ja potkaisi sen vauhdikkaaseen raviin.
”Teurastiko joku tuon lehmän?” Robert uteli innoissaan Thomasilta Raicyn ravatessa heistä poispäin. ”Miksi?”
”Kosto, kateus, ahneus, raha...”, huokaisi Thomas katsellen toverinsa loittonevaa selkää ja tietäen tasan tarkkaan, kuka tämän mielessä sillä hetkellä oli.
”Mutta se on vain yksi lehmä”, Robert sanoi. ”Eikä edes niin iso, että sitä kannattaa surra.”
”Cuarts oli setäsi suosikki”, Thomas sanoi äänessään surua.
* ”Mikä hätänä? Olet ollut niin hiljainen ja murjottava koko illan...” Alexiina laski Tanssi hippien kanssa -kirjan syrjään ja kurtisti otsaansa. Raicy rullasi hitaasti sukkaa pois jalastaan. Hänellä oli kestänyt riisuutumisessa yöpuulle menoa varten epätavallisen pitkään, sillä oli välillä pysähdellyt tuijottamaan tyhjään. Hän ei ollut kuunnellut vaimonsa juttelua yllätyssyntymäpäivien suunnittelusta. Puoliksi syöty ja väkivalloin kohdeltu Cuarts välähti hänen silmiensä edessä ja sai sydämen sykkimään raivon vallassa eikä millekään muulle ollut hänen päässään tilaa. ”Kerroin juuri, että tyttäresi haluaa suorittaa moottoripyöräajokortin, etkä sinä sano siihen mitään?”
”Cuarts on kuollut.”
Makuuhuoneessa oli hetki hiljaista ennen kuin Alexiina kuiskasi epäuskoisella äänellä: ”...Mitä?”
Raicy rytisti sukkapallon nyrkkiinsä ja heilautti sen sitten raivoissaan vastapäiseen seinään.
”Se perkeleen mies tappoi parhaimman mullini ja sahasi siltä sarvet vielä irti!”
”Tarkoitatko sinä Da… Sa-sanoiko hän tehneensä sen?”
”Totta helvetissä hän sen teki!” Raicy ärjähti. ”Sarvet oli huolellisesti irrotettu! Kun Yvonne palaa asiaan, saadaan nähdä, että ruhosta löytyy luoti, joka voidaan jäljittää Daviesiin. Jos todistusaineisto on se, mitä he haluavat! Ja jos se ei riitä, niin minä otan oikeuden omiin käsiini!”
”Et todellakaan tee mitään sellaista!” kiljahti Alexiina. Raicy hillitsi itseään. Hän näki vaimonsa silmissä kuvastuneesta kauhusta tismalleen sen, mitä tämä ajatteli, ja katui hieman sanojaan. Mutta hän oli silti tosissaan. Ei kuitenkaan ollut oikeudenmukaista, että hän rähisi vaimolleen asiasta, johon tämä ei voinut vaikuttaa.
”Jos koskaan vielä tulen vastatusten sen miehen kanssa...” Hän naksutteli rystysiään lysähtäessään sängynreunalle. Niitä poltteli päästä uppoamaan keskelle sen vastenmielisen paksukaisen munanmuotoista naamaa…
”Tuollainen roolimalliko aiot olla Robertille?” Alexiina kysyi hiljaa, mutta tiukasti. ”Hankaluudet hoidetaan kuin Villissä Lännessä, mies miehestä, silmä silmästä, sen sijaan kuin sivistyneet aikuiset ihmiset toimisivat?”
Raicy ei vastannut. Hitot seuraamuksista! ajatteli hän ensin silkkaa jääräpäisyyttään. Jos Dirk Davies pääsisi pinteestä kuin koira veräjästä… Mutta sitten – yhtä nopeasti kuin sokea raivo oli ottanut hänestä hetkeksi vallan – se myös tyyntyi. Pelko kouraisi sydäntä. Ei, ei sittenkään hitot seuraamuksista. Viimeisimmät seuraamukset hänen raivostaan olisivat voineet olla hirvittävät.
”Raicy...”
”Cuarts oli lempimullini.” Sen ääneen sanominen sai hänen äänensä vavahtelemaan. Kurkku kuristui kasaan. Davies ei saisi koskaan nähdä häntä tällaisena.
Alexiinan äänessä oli henkäys äänetöntä helpotusta myrskyn tyyntymisestä.
”Voi Raicy… olen niin pahoillani, tiedät, että olen.”
Vuode notkahteli, kun hän ryömi lähemmäs kietoen käsivartensa lohduttavasti miehensä ympärille. Hänen leukansa laskeutui Raicyn jäykälle hartialle ja kun hän puhui, tuulahdus raikasta piparminttua kantautui pehmeän äänen saattelemana.
”Tiedän, että olet kovin vihainen, Raicy… mutta anna itsellesi lupa surra. Älä kerää vihaa sisällesi. Se on niin myrkyllistä.” Kädet sivelivät häntä lempeästi, rutistivat, hellivät. ”Olet niin kireä. Anna minun lievittää oloasi...” Hän veti Raicya hellästi puoleensa. ”Tule tänne...”
Polte oli vähitellen haihtunut silmistä. Raicy antoi tunnottomien nyrkkiensä avautua. Niitä alkoi heti pistellä. Alexiina hieroi voimakkaasti hänen hartioitaan saaden veren kiertämään ja se tuntui todella mukavalta, kuin olisi auttanut pusertamaan hänestä ulos loputkin vihan höyryistä.
Raicy sulki silmänsä antaumuksellisesti ja mumisi mielihyvästä, kun pehmeät kädet käsittelivät hänen kovia lihaksiaan.
”Mitä – ahhh – sanoitkaan Lottesta?”
”Älä ajattele sitä nyt”, Alexiina hymisi. Mutta kuin viiveellä, viesti saapui yhtäkkiä Raicyn aivoihin ja hänen silmänsä rävähtivät auki.
”Sanoitko sinä… että hän haluaa moottoripyörän?”
Voimakas hiljaisuus oli yhtä äänekäs kuin jos Alexiina olisi huutanut vahvistuksen hänen korvaansa. Hän käänsi rivakasti päätään sivusuuntaan niin, että saattoi saada takanaan piilottelevan vaimonsa kasvoista vilauksen. ”Moottoripyörän?!”
”Ota rauhallisesti–”
”MINÄ OTAN RAUHALLISESTI! Mutta se likka ei ota! Missä se uskomaton– Huomenna haluan keskustella hänen kanssaan!”
Alexiinan kädet rutistivat häntä ja kasvot painuivat selkään; Raicy tunsi tämän pidättelevän hymyä.
Uskomatonta. Löytämättä tarpeeksi vahvoja sanoja kuvaamaan sitä täysin mieletöntä, ei-koskaan-tule-tapahtumaan tunnettaan, Raicy kurahti käheästi: ”Minun tyttäreni! Moottoripyörällä! Ei edes KUOLLEEN ruumiini yli!”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on May 17, 2020 12:35:47 GMT
Lumeonni 30.7.2016 ”Miksi sinä itket?” Dewn löysi Mischan kippuralta säkkituolista yläkerrasta, missä tämä yksikseen nyyhki. Hän kapusi huolissaan Mischan vilteistä ja tyynyistä kokoamaan pesään, otti tämän syliinsä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen painaen partaisen poskensa tämän päätä vasten. ”Hei… kerro minulle. Ei mitään hätää...”
Kyynelet valuivat kauniina Mischan ruskeaa ja pyöreää poskea pitkin.
”Olen ollut niin itsekäs...”
”Mitä?” Dewn ihmetteli; se oli ehkä viimeisin adjektiivi, jolla olisi Mischaa kuvaillut. Tämä oli epäitsekkäin ihminen, jota oli koskaan tavannut.
”Sinulla on niin ihana perhe… ja olen halunnut sinut kokonaan itselleni...”
Ei se siltä ollut Dewnistä näyttänyt – ja hän oli kummissaan. Mischa oli antanut hänen mennä ja olla, ehkä jopa liikaa niin, että Dewn oli hukkunut omiin pohdintoihinsa ja ajautunut liian kauaksi nykyhetkestä.
”Mitä sinä puhut?”
”Olin vihainen, kun näytit veneesi ensin Lottelle, etkä minulle… vaikka hän on siskosi.”
”No, eihän se nyt mitään–”
”Ja”, Mischa jatkoi nuhaisella äänellä, ”vaikka tiedän, että sinulla on menneisyytesi, minusta tuntuu, että jokin on saanut sinut ajattelemaan sitä viime aikoina enemmän… Sen jälkeen, kun palasimme tänne, olet muuttunut. Maantiellä olimme vain me kaksi, mutta täällä… täällä on muitakin, jotka haluavat aikaasi ja huomiotasi ja minusta tuntuu… että olen jäänyt vähemmälle...” Dewn rutisti häntä, koska ei osannut muutakaan. Hän oli liikuttunut Mischan sanoista ja pidätteli melkein omiakin kyyneliä. Häntä kadutti nyt syvästi, että oli ajatellut niin paljon Maxia. Hän oli huomaamattaan pahoittanut Mischan mielen ja sitä hän ei missään nimessä halunnut tehdä.
”Ehkä minäkin…”, Mischa kuiskasi, ”jonain päivänä osaan kutsua tätä kodiksi.”
Dewn rutisti häntä entistä kovemmin. Mitään hän ei enempää toivonutkaan kuin, että myös Mischalle Dewnin maailman tärkein paikka olisi koti.
Alakerrasta kuului Edin haukahdus; nyt se oli jätetty yksin. Koiran muistutus olemassaolostaan sai väkisinkin Dewnin hieman hymyilemään.
”Emme me maantielläkään ihan kaksin olleet…”, hän kuiskasi Mischan hiuksiin. ”Tuolla on eräs mustasukkainen.”
Mischa naurahti, ja Dewn helpottui, että oli saanut hänet paremmalle tuulelle. ”Miten Jordaneilla meni?” hän kysyi tunnelmaa keventääkseen rauhan palattua.
”Hyvin. Siellä on yksi siipirikko pöllö, kamalan arka, mutta suloinen. Ja Hamilton–”
”Kuka?”
”Hamilton, muuliaasi, Thomas haluaisi siitä työjuhdan, mutta minä en suostunut siihen. Se on kovin itsepäinen ja hyvä niin. He ovat molemmat hyvin innoissaan raskaudesta.”
He olivat hetken vaiti; Dewnistä tuntui, että hän tiesi mitä Mischa ajatteli, koska ajatteli juuri sitä samaa.
”Me pidetään synttärijuhlat”, hän sitten kertoi. ”Robertille. Olemme äidin kanssa suunnitelleet sitä – ne pidetään Pisaralla. Dawson Cityyn on tulossa tivoli juuri niille päiville, niin me mennään ja viedään Robert sinne. Mutta älä sano siitä mitään. Sen on tarkoitus olla yllätys. Sinäkin pääset näkemään Pisaran.”
Mischa niiskaisi ja hymyili.
”Minulla on hänelle lahja...” Hän kapusi ylös säkkituolista – Dewn auttoi takapuolesta tuuppaamalla – ja hipsi lipaston luo. Dewn tuijotti hänen selkäänsä, joka näkyi vihreän käärinliinan kaltaisen topin alta puoliksi paljaana, suklaanruskeana ja hienoisesti kimmeltävänä. Selän pehmeä kaari suorastaan huusi hivelemään itseään. Mischan kääntyessä, pienen paidan laskokset ristesivät rinnan yli ja litteä vatsan seutu sekä napa näkyivät kuin uunissa paistunut pulla, jonka keskellä oli yksi rusina. Dewn mietti miltä hän näyttäisi, jos vatsa olisi iso – ja kantaisi hänen lastaan. ”Mitä sanot?” Mischa kysyi ja Dewn nosti silmänsä ylös: Mischan ilkikurinen hymy ja pilke yhä itkemisestä kiiltelevissä silmissään kertoi, että hän tiesi tasan tarkkaan Dewnin nauttineen täysin siemauksin hänen kehoaan silmänruokana.
Dewn sanoi ensin: ”...Jeah”, ja katsoi vasta sitten tarkemmin, mitä Mischa piteli. Hänellä oli käsissään – ”Kirja?”
Mischa sipsutti takaisin hänen luokseen ja käpertyi hänen syliinsä.
”’Hevoskuiskaaja ei kuiskaa – aitojen, luonnonläheisten hevoskäsittelytaitojen salaisuus’”, Dewn luki kannesta. ”Hm…”
”Tuossa iässä on tärkeää opettaa, miten hevosia kuuluu käsitellä ja kunnioittaa. Ehkä tämä saa hänet myös innostumaan muunlaisesta hevosten kanssa toimimisesta, kuin cowboyilusta.”
Dewn ei vastannut, sillä ei halunnut pahoittaa Mischan mieltä, mutta tosi asiassa hän oli aika varma, että jos kirja johonkin käyttöön Robertin käsissä tulisi, niin korkeintaan frisbeeksi tai alkukantaiseen askarteluun.
”Se on kiva”, hän valehteli hymysuin ja painoi suukon Mischan otsalle. Pääasia oli, että Mischa oli tyytyväinen.
”Mitä sinulla on hänelle?”
”Tjaa… En taida antaa mitään tavaraa, venesynttärit ovat vähän niin kuin se minun lahjani ja äidiltä taas tivoliliput.”
”Sinullakin on pian syntymäpäivä.”
Dewn hymähti.
”Aiotko pitää silloinkin juhlat?”
”Tuskin.”
Mischa taivutti kaulaansa nähdäkseen hänen kasvonsa.
”Kutsutko Rosan?”
Dewn tuijotteli ikkunaan. Sen läpi näkyi vain sinistä taivasta, verkkaisesti ohi pyyhkiviä pilvenhattaroita, satunnainen valkosiipinen kaarteleva lokki sekä silloin tällöin ikkunan editse hitaasti pyörähtävä tuulimyllyn siiveke.
”Synttärit eivät ole ihan juttuni. Niistä tehtiin meidän perheessä hirveän iso haloo pitkään – siis nimenomaan minun synttäreistäni – ja jotenkin nykyään tuntuu, että se on lähinnä kiusallista. Sitä paitsi, vastahan meillä oli täällä tuparit. Halutaanko me näin nopeasti uudestaan Richard ja kumppanit tänne sotkemaan?”
”Ehkä ei”, Mischa hymisi, ”mutta minä pidin kyllä ystävistäsi.”
”Ja he pitivät sinusta. Richard erityisesti…” Dewn kiusasi. Hän ei ollut mustasukkaista tyyppiä. Hän koki ennemminkin jonkinlaista turhaa ylpeyttä siitä, että Mischa oli hänen kumppaninsa ja tiesi niin monen muun olevan hänelle kateellinen.
Mischan kiertyessä kuin kissa entistä mukavammin hänen syliinsä, Dewn silitteli häntä hellästi ja hajamielisesti. Oli vaikea kuvitella parempaa elämää.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on May 18, 2020 9:36:14 GMT
Kukko kynittävänä 31.7.2016 ”Tiedättekö mikä päivä huomenna on?” Robert pullisti rintaansa.
”En, enkä välitä”, sanoi Charlotte, joka makasi pitkin pituuttaan satulahuoneen penkillä. Jokaista hänen lihastaan kolotti estetunnin jäljiltä. Hän oli salaa toivonut ’pehmeää aloitusta’ treeneihin, mutta kattia kanssa – Judith oli laittanut hänet heti tasapaino- ja istuntajumppaan. Keventäminen ilman jalustimia oli kidutusmuoto.
”Taitaa olla maanantai”, mietti Amy.
”Minä tiedän mikä päivä huomenna on”, sanoi Isabella itsetyytyväisellä äänellä. Robert näytti ilahtuvan. ”Huomenna on ratsastuspäivä. Minä saan ratsastaa Luna-ponilla!”
”Eipäs!” Robert harmistui.
”Saanpas!” pikkutyttö väitti vastaan. ”Lotte-serkku lupasi talutella, jos puhdistan tämän huovan ja satulan kunnolla, lupasithan?”
”Joo joo”, Lotte hieroi kipristävää reittään, ”jos pystyn kävelemään.”
Isabella säteili.
”Huomenna kuukausi vaihtuu”, Amy sanoi. Charlotte haukotteli.
”Joko heinäkuu on ohi? Puolet kesälomasta mennyt. Ehti tapahtua niin paljon.” Hän ajatteli hetken sitä kaikkea: Dewnin tupareita ja venettä, Noraa, Mischaa, Tytä, F&H Stablesia, Infernoa…
”Mie lähden viikonloppuna New Yorkiin.”
”Ääh, etkä!” Charlotte antoi kätensä tipahtaa penkin ohi roikkumaan lattialle, kun mulkoili ystäväänsä.
”Äiti pyysi. Hällä on ollut miuta niin ikävä.”
”Kauan aiot olla siellä?”
”En mie tiedä vielä… Ehkä koko kuukauden.”
”Koko elokuun?!” Charlotte älähti. Jo ennestään ilman Gilliania, Tytä, Emmaa (ja ehkä vähän Billyäkin)… ja nyt vielä Amy?
”Minulle tulee tylsää.” Charlotte heilutti hitaasti kättään eestaas, mutta lopetti äkkiä; hauis tuntui syttyvän tuleen. ”Huomenna on päivä, jona toivon, että olisin kuollut”, hän sanoi irvistäen. ”Jos olen nyt näin muusia, miltähän huomenna mahtaa tuntua?”
Amy hihitti.
Robert suuttui. ”Te olette tyhmiä! Mutta minä en kerro mikä päivä huomenna on, jos ette sitä tiedä!”
Kukaan ei kysynyt.
Kitty pelmahti avoimesta ovesta samassa paikalle posket punaisina kuin kaksi omenaa. Hän oli täpinöissään jostakin.
”Ai te olette täällä – kävin jo talliullakolla – Felix tuli!”
Charlotte nousi samassa pystyyn istumaan – tosin se sattui ja hän älähti ääneen. Oli yllättävän vaikeaa tehdä nopeita liikkeitä.
”Miksei äiti ole sanonut mitään?”
”Kuka?” Isabella kysyi, kun Charlotte tarttui Amya olkavarresta.
”Viimein! Amy, sinun pitää nähdä meidän uusi kengittäjä! Tule, tule nyt...”
Amy laski häthätää Shalian suitset käsistään ja Charlotte kiskaisi hänet innokkaana mukaansa.
”Hei – odottakaa minua!” Isabella huudahti, laski rätin satulan päälle ja kiiruhti heidän peräänsä.
Ovi heilahti kiinni.
Robertin silmissä paloi vimma. Tämän he saisivat maksaa…
* ”No, eikö hän olekin komeinta ikinä?”
”Mmm...”
”Kuulitteko mitä se sanoi mulle? Se kehui mun tatuointeja!”
”Sinä heruttelit itseäsi niin, että hän sanoi sen vain saadakseen sinut pois tieltä. Näytit siltä, että haluat raudalla tatuoitavan takapuoleesi hevosenkengän kuvan.”
”Hah hah.”
He suuntasivat takaisin kohti satulahuonetta hyväntuulisesti rupatellen. Felix oli vaihtanut Rexin irronneen kengän takaisin sekä tarkistanut ja vuollut parin ponin kaviot. Isabella yritti urhoollisesti pysyä isompien tyttöjen kengänjäljissä. Kitty erkani heistä muihin hommiin. Charlotte puskeutui etunenässä satulahuoneeseen naama leveässä virneessä – Felix oli aivan varmasti hymyillyt hänelle erityisen suopeasti – kun hän äkkiä seisahtui tyrmistyneenä. Amykin pysähtyi ja Isabella törmäsi häneen, koska oli katsonut jalkoihinsa.
”Mitä hittoa täällä on tapahtunut?”
Satulahuoneessa vallitsi hävitys. Suitsia oli tiputeltu nupeista tarkoituksellisesti (parit oli jopa auottu niin, että kuolaimet oli viskattu pois); alimpien telineiden satulat oli tuupattu alas; matto oli mytyssä; vesisanko kaatunut ja lammikko saippuaista vettä lojui lätäkkönä keskellä lattiaa.
Ensin Charlotte ajatteli Mischaa. Irrotetut kuolaimet ja ratsastusvarusteita kohtaan osoitettu vihamielisyys olisivat sopineet hänen agendaansa, mutta jotenkin järkytykseltäänkin Charlotte tajusi, ettei edes Mischa jättäisi tällaista hallitsematonta ja perusteetonta kaaosta jälkeensä.
Sitten hän näki Shalian satulan ja siihen hänen rationaalinen ajattelukykynsä katkesi.
”MITÄ HELVETTIÄÄÄ?!!?”
”Minä puhdistin sen!” Isabella parahti itkuun. Satula oli tuhrittu jollain epämääräisellä – ja haisevalla – löyhkästä päätellen ainakin hevosenlannalla. Valkoisella liidulla, joita löytyi rehuhuoneesta, oli istuinosaan piirretty hävytön kuva. Liitu lojui katkenneena huoneennurkassa sinne viskattuna. Satulasta valui myös jotain pistävänhajuista nestettä, jota siivekkeet tiputtelivat lattialle. Jotain kellertävää.
”Haisee… pissalta”, Amy sanoi epävarmasti nuuhkaistuaan lähempää.
Charlotte oli niin raivoissaan, että tärisi paikoillaan uskaltamatta koskea kuvottavaan satulaan.
”Minä puhdistin sen, minä puhdistin!” Isabella nyyhki hädissään. Amy halasi häntä.
”Myö tiedetään.”
”En pääsekään ratsastamaan...”
”Se poika kuolee nyt”, murisi Charlotte ja käännähti kannoillaan. Hänellä oli mielessään vain yksi asia: murha.
Hän marssi sellaisessa vihan humussa eteenpäin, että tuskin näki mitään. Shalian estesatula – satula, jota hän oli vasta päässyt taas käyttämään pitkän tauon jälkeen – ja mitä se saamarin riiviö oli mennyt tekemään sille ilman mitään syytä?!
Hän läväytti rehuhuoneen oven auki ja läimäisi valot päälle. Hän rynni tuvanportaat yläkertaan ja talliullakolle; työnsi raivon vallassa heinäpaaleja nurin nähdäkseen niiden taakse parvella. Hän syöksähti latoon ja säikytti sähisevän Chippyn sieltä tiehensä.
Hän pysähtyi huohottamaan. Tällä kertaa hän ei sekottaisi aikuisia tähän. Viimeksi, kun hän oli suuttunut erittäin pahasti Isabellalle, äiti oli tullut väliin. Tällä kerralla tämä hoidettaisiin kuin sisarusten – serkkujen – kesken. Ei aikuisten diplomatiaa. Vain oikeutettua – ja ah, niin nautinnollista – veristä kostoa.
Charlotte katsoi talon suuntaan. Se kylpi seesteisesti kuuman oranssissa laskevassa auringossa, valkoiset lautaseinät hohkasivat valoa ja tiilikatto melkein leimusi. Kohta se muuttuisi pätsiksi myös sisältä käsin. Siellä Robert varmasti oli heitä piilossa.
Charlotte lähti taloa kohti päättäväisin askelin, katse porautuneena yläkerran ikkunaan. Sen huoneen ikkunaan, jossa Robert sai asua Billyn poissaollessa. Ja jokaisella askeleella hän toivoi, että Robert tuntisi luissaan asti maan jytisevän ja aavistaisi loppunsa koittaneen. Se kuriton, hirveä kakara kuvitteli voivansa käyttäytyä miten tahansa provosoimattakin ja aiheuttaa–
”Lotte?”
Charlotten ajatusrattaat olivat niin fiksautuneet mielikuviin ihanista kauheuksista, joita laittaisi pikkupojan kohta käymään läpi, että häneltä kesti hetki ymmärtää kuulleen nimensä.
Isoäiti istui kuorimaveitsi ja perunoita sylissään kuistin keinutuolissa ja katsoi häneen silmälasiensa yli.
”Mitä sinulla on mielessäsi, tyttöhyvä, näytät siltä kuin olisit menossa kynimään kanaa?”
”Kanaa... tai kukkoa”, Charlotte mutisi.
”Se on jo tehty. Mutta otapas tästä”, Emily sanoi ja ojensi jaloissaan olleista vadeista toista häntä kohti. ”Veisitkös tästä perunoita myllylle? He eivät kuulemma tule syömään tänään talolle.” Isoäidin äänessä oli hiven ylevää paheksuntaa. Kaikki tiesivät, että yhteiset ruokailuhetket koko perheen kesken olivat Emilylle hyvin tärkeitä ja häntä loukkasi nuorenparin itsenäisyys.
”Oikeastaan–”
”Olet kultainen.” Isoäiti hymyili leppoisasti, eikä Charlottelle jäänyt vaihtoehtoja kuin ottaa vati ja kääntyä ympäri. Hänen raivonsa oli ehkä hetkeksi yllätettynä tasoittunut, mutta sitten hän taas muisteli tuhrittua satulaa ja viha kipristeli vatsaa kuin kattilan kannen alla kupliva kiehuvan kuuma vesi. Alkumatkan hän taivalsikin suhteellisen vauhdikkaasti ja itsepintaisin askelin, sillä halusi säilyttää vimmastaan varsinaiseen kostotoimenpiteeseen, mutta jo ennen puoltaväliä myllymäkeä häntä alkoi uuvuttaa. Raivon ylläpitäminen oli raskasta, viha kulutti voimia ja perunavati painoi. Hän seisahtui vähän väliä ja laski vadin polulle ravistellakseen käsiään.
Raisu marssitahti vaihtui kävelyyn… sitten verkkaiseen askeltamiseen… loppumatkan hän laahusti irvistellen ja ähkien. Hänen lihaksensa olivat olleet jo valmiiksi rasittuneet ja nyt niitä poltteli ja kivisteli entistä pahemmin – vihan nostattama adrenaliini oli hetkeksi saanut hänet unohtamaan omat inhimilliset fyysiset tuntemuksensa, mutta myllylle lopulta päästyään ei raivosta ollut juuri rippeitäkään jäljellä. Päiväkin oli ehtinyt hämärtyä. Charlotte ähkäisi viimeisillä metreillä, vati lipesi hänen otteestaan ja potut levisivät ruohikkoon. Hän valahti polvilleen ja olisi voinut tirauttaa kyynelen uupumuksesta. Hän oli hiestä märkä, joka paikkaa särki ja hän oli ihan loppu.
”Mikä hätänä – Charlotte!” Mischa oli ollut jossain lähistöllä, sillä tuli nopeasti ja kumartui hänen viereensä. Hän kosketti Charlotten olkaa arasti ja ensimmäistä kertaa Charlotte tajusi, että Mischalla oli hyvin pehmeä ja hellä kosketus. Hän ei jaksanut edes ärsyyntyä tämän olemassaolosta.
”Toin perunoita”, hän huokaisi ja kupsahti sitten nurmeen. Hän levitti kätensä ja räpytteli hetken silmiään katsoen ylös: lilansinertävä taivas taipui kauniisti korkealla hänen yllään. Kullertavia pilviä leijui laimeasti kohti laskevaa aurinkoa. Näkymä oli kaunis. Kosteus kihosi Charlotten silmiin. Hän oli äkkiä täynnä kiitollisuutta ja liikutusta. Mikä häntä vaivasi? Kuukautiset varmaan...
Jokin karvainen ja oranssi tukki hänen näköalansa äärettömyyksiin ja sen yli, ja sitten märkä lipaisu kasvoihin havahdutti hänet. Ed nuuhki hänen korvaansa iloisena ja hämmentyneenä.
Charlotte kikatti.
Toinenkin karvaturri ilmestyi näköalaan: Dewn katseli häntä ylösalaisin pää kallellaan.
”Kaikki okei?”
”Joo”, Charlotte sanoi ja tarkoitti sitä. Vaikka koko kehoa jyskytti ja veri kohisi, hänellä oli yllättävän hyvä ja raukea olo. Hän voisikin jäädä siihen makaamaan. ”Toin perunoita”, hän sanoi Dewnillekin ja heilautti veltosti kättään jonnekin siihen suuntaan, mihin ne olivat levinneet.
”Jeah”, Dewn sanoi katsoen perunoiden suuntaan. Charlotte käänsi päätään sivuun sen verran, että näki Mischan poimivan niitä kuin sienimetsällä. ”Kiitti. Mummi laittaa tänään kanaa ja tuota… no, me emme syö kanaa”, Dewn sanoi.
”Sano nyt vielä, että ette te mitään perunoillakaan tee”, Charlotte virnisti. Kaikki oli äkkiä kamalan huvittavaa: se, miten Dewnin hiukset olivat typerästi sotkussa sojottaen, ja kuinka hassua oli, että Mischa keräili maasta perunoita. Kuka täysijärkinen raahasi sylissään sellaista vadillista puolikilometriä ylämäkeen? Perunoita. Äkkiä hän nauraa räkätti kovaan ääneen.
Dewn katseli häntä kuin olisi hieman huolissaan.
”Eiköhän ne tule käytettyä. Tuota… tarvitsetko apua tai jotain?” Hän tarjosi kättään vetääkseen hänet ylös. Charlotte kihersi ja ojensi voimatonta käsivarttaan – se lerppui veltosti kuin kumipötkö eikä hän jaksanut yhtään pidellä kiinni. Hän nauroi sitäkin.
”No”, Dewn sanoi, kun ote lipsui ja Charlotte vain räkätti. ”Koeta nyt.” Hän kuitenkin hymyili tahtomattaankin. Ei mahtanut mitään. Charlottea nauratti niin, että silmissä tirskui ja vatsaa kutitti. Dewn rapsutti takaraivoaan katsellessaan miten Charlotte lojui ruohikossa ja hekotti vain. Hän vilkaisi avuttomana Mischaan, joka kohautti lievästi huvittuneena siroa olkaansa perunavati sylissään.
”Minä vien nämä sisään. Menen katsomaan, ettei Robert syönyt vielä kaikkea yrttilevitettä. Se sopii perunoiden päälle.”
Charlotten nauru loppui kuin veitsellä leikaten. Hän sai jostain äkkiä voimaa kammeta hankalasti istuma-asentoon. Robert. Se pirulainen.
”Onko hän täällä?!”
Mischa ja Dewn näyttivät molemmat hämmästyneiltä hänen äkillistä sävynmuutosta.
”On…?”
Charlotte kompuroi seisomaan – Dewn otti hänestä kiinni ja auttoi.
”Minulla on sille rii–Robertille asiaa.” Nauru oli jo kaukana, mutta pää oli yllättävän selvä. Mischa nyökkäsi epävarmasti kohti myllyä ja Charlotte seurasi häntä, mutta ennen kuin he ehtivät pariakaan askelta, vilahti hahmo myllyn takaa syöksyen kohti puustikkoa. ”TUOLLA HÄN ON!”
Robert vilkaisi vain nopeasti taakseen. Hän kompastui omaan jalkaansa, kokosi itsensä takaisin juoksuun ja katosi alas polkumäkeä kuin tuli olisi ollut hännän alla.
Charlotte kirosi ja aikoi lähteä juoksemaan perään, mutta hidasti aika nopeasti takaisin pysähdyksiin. Ei maksanut vaivan. Ei hän edes jaksanut juosta. Polvet tutisivat kuin olisivat olleet hyytelöä.
Dewn oli hölkännyt hänen jälkeensä ja laski kouran hänen hartialleen.
”Mikä meininki?”
”Sanoiko Bob mitään?”
”Ei mitään erityistä. Olisi halunnut syödä tänään meidän kanssa, mutta nähtävästi tuli toisiin aatoksiin.” Dewn katsoi kysyvästi, muttei udellut sen enempää. Charlotte mutristi huuliaan. Oli hän kai vieläkin vihainen – ainakin teoriassa – mutta liian uupunut kokeakseen sitä tunnetta kunnolla. Hän ei saanut liekkiin puhallettua enää voimaa ja hiillos hiipui hiljaksiin, kuin olisi palanut loppuun.
Ihan sama, saamari vie. Mutta Robert joutuisi vastaamaan tihutyöstään, se oli varma. Ja nyt hän ainakin tiesi, että Charlotte oli hänen perässään – ehkä pieni pelossa eläminen tekisi tälle hyvää. Loppujen lopuksi, Charlotte osasi olla ihan yhtä temperamenttinen, jos hänet siihen yllytti…
Dewn taputti häntä selkään. Hän hymyili.
”No. Tuletko syömään meidän kanssa vai palaatko kotiin?”
Charlotte mietti hetken.
”No jaa”, hän sitten sanoi kääntyen kohti myllyä, ”kana ei varsinaisesti ole koskaan ollut mitään minun lempiruokaani.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on May 21, 2020 14:05:21 GMT
Puuttuva poika Siitä oli aikaa, kun Alexiina oli viimeksi valmistanut kokonaisen illallisen alusta loppuun asti itse. Huolimatta sämpylöiden pienestä kärvähtämisestä (Oliver oli juuri siinä puitteilla vaatinut kovaäänisesti huomiota ja Alexiina oli hetkeksi hairahtanut uunin äärestä), hän oli tyytyväinen kädenjälkeensä. Vielä jos maku oli sellainen, että Charlotte söisi irvistelemättä ja Raicy ei vertailisi hänen keittotaitojaan äitiinsä, niin avot.
Emily, joka ei ollut aivan täysin malttanut pitää näppejään keittiöstä erossa, oli kuorinut hänelle perunat valmiiksi. Nyt anoppi hääri hänen tiellään yrittäen keksiä jotain turhaa pikkutehtävää. Alexiina otti juuri kanaa uunista, kun eteisestä kuului pulinaa.
”Päivää taloon!” Thomas ilmoitti ottaen hatun päästään. Hänen takanaan näkyi jodhpureja riisuva Tomford sekä lippalakin päästään pois heittävä Kitty. ”Vai kai tässä iltaa pitäisi ennemminkin toivottaa!”
”Iltaa, päivää, huomenta – kaikki sopii ja sisään vain!”
”Hyvältä tuoksuu”, Raicy sanoi päästyään omista kengistään ja astellessaan olohuoneen katetun pitkän puupöydän ääreen. ”Täältä tulee nälkäinen cowboylössi.”
”No sen arvaan”, Alexiina naurahti tökätessään kanaa cocktailtikulla. ”Salaatit on alkupalana jo siinä, jos ei malta odotella… Onkohan tämä jo kypsä?” hän kysyi Emilyltä, joka tihrusti hänen puuhiaan arvostellen, vaikka yrittikin aina siitä kiinni jäädessään osoittaa kiitollisuuttaan tarjotusta avusta.
Eteisen ovi kävi taas ja nyt Amy kurkisti sisään.
”Öh mie… anteeksi, Lotte sanoi, että voisin jäädä illalliselle.”
”Ilman muuta, Amy!” Alexiina huikkasi keittiöstä samalla, kun Emily syynäsi kanaa naurettavan pikkutarkasti. Ei kai se nyt tuollaisella hieronnalla ja hipomisella kummemmaksi muuttuisi? Alexiinaa pisti harmistus.
”Byääääh!” kuului itkunsekainen huuto. Isabella juoksi eteisestä kengät jalassaan keittiöön suoraan isoäidin syliin, joka ei ollut sanonut kanasta mitään (ei kai ollut keksinyt tarpeeksi uskottavaa moitittavaa tai sitten Joshin äänekkäästi muriseva vatsa oli tehnyt päätöksen hänen puolestaan), joten Alexiina oletti sen olevan kelvollinen.
”Isabella, mikä hätänä?”
”Nyyh! Bob tuhosi sen… ja minä puhdistin sen, puhdistin kunnolla ja pitkään ja nyt se on ihan haiseva ja likainen ja pilalla!”
”Mikä on pilalla?”
”Ei se varmaan pilalla. Myö yritettiin siistiä sitä”, Amy sanoi arasti.
”Pikku-Bella, käypäs pesemässä kätösesi… katsos nyt niitä, aivan ovat likaiset ja haisevat. Ja kuivaa posket, niin sitten tulet syömään.” Emily taputti tyttöä takapuoleen, kun tämä vapisten henkeä vetäen lähti laahustamaan kylpyhuonetta kohti.
”Mitä nyt taas on tapahtunut?” Alexiina huokaisi kantaessaan kanan patakintaineen pöytään. ”Haluanko tietää?”
”Bob oli riehunut satulahuoneessa. Sotki Shalian satulan.”
”Minkä ihmeen takia?”
Amy pudisti päätään.
”Täytyy keskustella siitä hänen kanssaan… mutta nyt kaikki pöytään! Tänään minä olen tehnyt illallista, koska olen halunnut muistaa tämän perheen ahkeraa, taustalla uutterasti ja tauotta puuhailevaa matriarkkaamme.” Alexiina levitti kätensä isoäidin harteiden yli ja tämä hymyili vähätellen. ”Tuskin osaan laittaa läheskään niin hyvää ruokaa kuin tämä meidän Emily, mutta ehkä te kaikki pystytte sitä kuitenkin syömään… ANNA! SYÖMÄÄN!”
Raicy oli jo pöydän päässä ja kauhonut salaattia lautaselleen. Alexiina toi vielä sämpyläkorin, vesi-, mehu- ja maitokannut sekä perunat ja levitteet, ja vilkaisi sitten paikoilleen istahtanutta nälkäistä joukkoa. Isabella puikahti poskeaan vielä pyyhkien omalle paikalleen. ”Missä Lotte on?”
”Umh”, Amy sanoi kännykkä kädessään. ”Hältä tuli viesti, että jää sittenkin syömään myllylle...”
”Jää myllylle? Ja minä kun näin kauhean vaivan – no jaa. ANNA!”
”Vastaa hänelle, että tulee tänne ja heti, kun äitinsä on kerrankin laittanut ruokaa. Ja minulla on hänelle asiaa.”
Alexiina vilkaisi mieheensä vähän nuhdellen.
”Kuule, Raicy… Hornet ja Tepsy”, Thomas sanoi kuin autokauppias pilkkoen perunoita veitsellään, ”helkutin hyviä kaksivuotisia. Hornetin sarvet on pidemmät kuin isäsonnilla.”
”M-hm”, Raicy murahti ahtaen tomaattia ja salaatinlehteä suuhunsa.
”Ette kai te jatka lehmistä, vaikka juuri tulette laaksosta”, huokaisi Alexiina istuutuessaan alas.
”Kieltotaulu seinään: ’Täällä ei puhuta lehmistä – aivot menevät maitohapoille!’” Kitty vitsaili.
”Thomas yrittää saada minua ostamaan häneltä pari uutta”, Raicy sanoi kuin ohimennen.
”Niin no, näyttelyelukoiksi menisivät. Enpä tiedä raaskinko itse pitää. Ja Marshmellow poikii pian… Mitäs luulet–?”
”Ja minä olen sanonut sata kertaa, etten osta lihakarjaa. Edes yksittäin.”
”Cuarts oli takaisku. Ensin se hulluruohojupakka… Mutta et sinä voi karjanpitoa lopettaakaan...”
”Mitä?” Alexiina sanoi miesten väliin. Hän katsoi kysyvästi Raicyyn. ”Mistä nyt on puhe? Lopettaa karjanpito?” Raicy heilautti kättään sen merkiksi, että puhutaan siitä joskus toiste. Thomas tajusi lörpötelleensä ohi suunsa ja alkoi popsia perunaa. Pöydän toisella puolella Kitty huvitti Isabellaa ja Amya tekemällä kaikenlaisia naurettavia ilmeitä ja imitaatioita heidän tuntemistaan henkilöistä. Pikkutytön kasvoilta kurjuus oli jo pyyhkiytynyt pois ja hän kikatti ja taputti käsiään. Amy hymyili vienosti. Meneillään oli juuri Tomfordin matkiminen – Kitty oli nyökyttelevinään päätään kuvitteellinen stetson päässään ja toistellen texasilaisittain ”kyllä, ma’am”, ”aivan varmasti, ma’am”, ”ilman muuta, sir”, ”nuolenko saappaanne, sir” – ja se oli kieltämättä melko naulankantaan. Kitty huomasi Alexiinan katseen, virnisti leveästi ja jatkoi sitten sujuvasti kertomaan tytöille päivästään. Josh oli punastunut, mutta ei kukaan ottanut Kittyn hassutteluja niin tosissaan.
”ANNA!” Alexiina karjaisi taas. ”Missä se tyttö… anteeksi”, hän sanoi nousten pöydästä ja marssien eteisen kautta portaiden juurelle. ”ANNA! ILLALLINEN!”
”Voi voi… Ei se ole ollenkaan sama, kun eivät kaikki ole paikalla”, Emily huokaili, kun Alexiina palasi. ”Billy puuttuu – ja Gillian, Gillian puuttuu. Kyllä pitäisi molempien olla täällä. Ja entäs nuo nuoret, kun eivät enää perheillallisista niin välitä, että vaivautuisivat tulemaan, vaikka kotona ovatkin?”
Isoäidin pahastuneesta sävystä saattoi päätellä, ettei hän puhunut pelkästään Annasta.
”Vai haluaa nuoripari rakennella lemmenpesäänsä omassa rauhassaan ja harjoitella perhe-elämää”, Thomas hymyili partaansa.
”Dewn ilmoitti kyllä jo aiemmin, että he jättävät tänään välistä. He kun ovat vegaaneja, eikä pelkkä salaattisämpyläillallinen olisi ehkä ollut kovin mukava”, Alexiina sanoi istuutuessaan taas alas. ”Mutta Emily oli jo päättänyt, että tätä tänään pitää syödä...” Mischa oli verisesti suuttunut ja loukkaantunut saadessaan kuulla, että he teurastaisivat yhden kukoistaan ruoaksi.
Emily tuhahti.
”Rimpulaksi se Dewnkin on tullut. Niin nähtiin, ettei ollenkaan tehnyt hyvää olla niin pitkään poissa kotoa maailmalla. Millaisina tulevatkaan takaisin? Tunnistaako enää edes samaksi lapseksi, joka aikoinaan lähti?”
”Äiti, anna olla”, Raicy sanoi.
”No, miltä maistuu? Onko se kypsää?” Alexiina kysyi Thomasilta, joka oli juuri asetellut ensimmäisen suikaleen kanaa suuhunsa. Thomas nosti etusormen ja peukalon muodostaman ympyrän ilmaan.
Amyn puhelin piipahti. ”Lotte sanoo, ettei hää jaksa kävellä takaisin.”
”No yöksikö meinaa sinne jäädä?” Raicy ärähti.
Anna lipui paikalle ja istuutui mitään sanomatta.
Alexiina odotti hieman jännittyneenä Emilyn tuomiota ruoastaan. Koettaen olla näyttämättä sitä, hän söi omalta lautaseltaan, mutta tuli silloin tällöin vilkaisseeksi sivusilmällä anoppiinsa. Kun tämä lopulta nousi täyttämään maitokannua, hän kulki Alexiinan ohi, kumartui tämän puoleen ja kuiskasi: ”Hyvää on.”
Se sai Alexiinan huokaisemaan helpotuksesta ja hymyn nousemaan kasvoille.
”Billyltä muuten terveisiä”, hän ilmoitti kaikille.
”Mitäs sille?”
”On käynyt ratsastamassa ja ovat tulossa Kanadaan piakkoin takaisin.”
”Hurraa!” Kitty riemuitsi. ”Pääsee kiusaan sitäkin!”
”Onko kukaan teistä kuullut Gillianista?”
Kitty pudisti päätään. Alexiina katsoi Joshiin, joka punastui taas, mutta pudisti hänkin päätään. ”Soittelin hänelle, mutta se meni suoraan vastaajaan…”
”Kuka sitä nyt kotiin ehtiikään turhaan soittelemaan?” sanoi Raicy haukatessaan voideltua sämpylää. ”Kai hänellä kiirettä piisaa maalaillessaan… Eikö niillä taiteilijoilla yleensäkin ajantaju hairaannu?”
”Voihan se niinkin olla...”
Ja niin jatkui ruokailu Centerien pöydän ääressä. Alexiina siivosi tiskitkin pois (Josh auttoi) ja oltiin jälkiruoassa (jäädytettyä hilloketta), kun raukean hiljaiseksi vaiennut pöytäseurue sai hänet samassa tajuamaan jotain kauhistuttavaa.
”Herran jumala”, hän sanoi yhtäkkiä ja laski lusikkaansa. Kaikki olivat makustelleet vaiti annoksiaan ja nostivat nyt silmänsä. ”Herran jumala… missä Robert on?”
Päät kääntyilivät: vilkuiltiin oman ja toisen olan yli ja pöydän ympäri ikään kuin poika olisi ollut jossain lähettyvillä, mutta vain vähän piilossa. Kitty katsoi jopa pöydän alle.
”Eikö kukaan pyytänyt Bobia syömään?” Emily nuhteli katsoen nuorisoa.
”Ei hänen tarvitsekaan tulla”, Isabella tokaisi loukkaantuneena.
”Tehän olitte – puhuitte siitä satulahuoneesta”, Alexiina sanoi Amylle. ”Oliko teillä jotain riitaa? Lottella ja Robertilla?”
Amy katsoi vähän avuttomasti Isabellaan ja sitten Kittyyn, joka kohautti harteitaan.
”En mie… Bob oli sotkenut Shalian satulan, mutta ei myö tiedetty miksi hää niin teki.”
”Sotki koko huoneen mullin mallin!” Isabella sanoi ja hänen alahuulensa väpätti taas. ”Ja minä puhdistin sen satulan n-niin huolella!”
”Mököttää jossain”, Raicy murahti. ”Tulee kotiin, kun nälkä alkaa liikaa kalvaa.”
”Routa porsaan kotiin ajaa”, Thomas säesti vieressä.
”Robertilla on aina sudennälkä… Hän ei yleensä jätä illallista välistä, vaikka olisikin pahalla tuulella...” Alexiina haki vahvistusta Emilyltä, joka nyökkäsi ilme totisena. ”Ulkona alkaa sitä paitsi olla pimeä. Tänään illallinen venyi näin myöhään, kun en ole yhtä ketterä keittiössä kuin Emily… luulisi hänellä jo olevan hurja nälkä. Oliko hän huoneessaan?” hän kääntyi kysymään Annalta. Tyttö näytti loukkaantuvan siitä, että hänelle puhuttiin.
”Mistä minä tietäisin, ei kiinnosta.”
”Eipä tietenkään”, Alexiina mumisi hiljaa, mutta sillä hetkellä ei oikeastaan piitannut, vaikka se olisi kuulunutkin. ”No, minäpä käyn sitten katsomassa. Ehkä hän on nukahtanut.”
Alexiina nousi portaat yläkertaan. Oli sekin nyt jotain, että Robert puuttui, kun huomenna olisi pojan syntymäpäivät – heidän oli tarkoitus yllättää tämä heti aamulla ja sittemmin viedä katsomaan koko porukalla Dewnin purtta.
Hän kopautti Billyn huoneen oveen ja avasi sen. ”Robert?” Huoneessa oli pimeää, joten hän napsautti valot päälle. Sänky oli petaamaton ja legoja hujanhajan lattialla, mutta poikaa ei näkynyt.
Alexiina katsoi varmuuden vuoksi kaikista makuuhuoneista ja vessasta, mutta joutui palaamaan alakertaan yksin. ”Soitan Dewnille, ehkä Robert jäi Lotten kanssa myllylle ja he ovat jo sopineet riitansa.” Sitä hän tosin epäili itsekin mennessään kotipuhelimen luo, valitsi nelosen (Dewnin pikanumero) ja nosti luurin korvalleen. ”Ei vastaa…” Alexiina painoi luurin alas, nosti sen uudestaan ja valitsi sillä kertaa numeron yhdeksän.
”Mitä?” sanoi Lotte hetken kuluttua. ”En minä tule syömään, olen Dewnin luona.”
”Tiedän, en minä sitä… onko Robertkin siellä?”
”Ei. Tai oli.”
Alexiina huokaisi helpottuneena.
”Siis oli?” Ehkä poika oli jo matkalla takaisin kotiin.
”Niin, mutta lähti lipettiin, kun näki minut.”
”Teillä on ollut riitaa.”
”Jos tahallista tihutyötä – tai suoranaista vahingontekoa – voi riidaksi nimittää. Yleensä riidassa on kaksi. Tässä tapauksessa hän hoiteli kaiken kyllä ihan omin päin.”
”Milloin hän lähti tulemaan sieltä takaisin?”
Lotte tuhahti.
”Sata vuotta sitten. No, kauan sitten. ...Pari tuntia sitten.”
”Pari tuntia?” Alexiina hermostui uudelleen. Ei tuulimyllyltä talolle niin kauan kestänyt, varsinkaan ulkoilevan pojan reipasta juoksujalkaa. ”Me olemme jo syöneet eikä häntä ole kuulunut vielä jälkiruoaksikaan.”
”En minä tiedä”, tyttö sanoi vältellen. ”Odota… Dewn haluaa puhua kanssasi.”
”Äiti? Mikä on hätänä?”
”Dewn – Robert on kadonnut. Hän ei ole tullut syömään eikä kukaan tunnu tietävän missä hän on.”
”No, hän oli täällä tänään aiemmin alkuillasta. Hän olisi halunnut jäädä meidän luokse, halusi olla jopa yötä, mutta juoksi pois, kun Lotte tuli.”
”Robert on tehnyt jotain ikävää taas...”
”Niin ymmärsin. Ei hän kuitenkaan täällä enää ole. En ainakaan usko. Eihän häntä ole enää näkynyt, Mischa? ...Ei.”
Emily oli tullut Alexiinan selän taa kuuntelemaan.
”Missä hän sitten on?” Alexiina katsoi huolestuneena Emilyyn, joka katsoi takaisin. ”Sanotko Lottelle, että tulee kotiin. Tämä liittyy nyt jotenkin häneen, joten hänen on syytä tulla takaisin.”
”Me tullaan kaikki.”
”Ehkä on parempi, jos teistä joku jää sinne, jos Robert vaikka palaa teidän luokse. Hän tuntuu pitävän ja luottavan teihin.”
Dewnin ääni neuvotteli hetken aikaa toiseen suuntaan.
”Jeah, Mischa voi jäädä. Minä tulen Lotten kanssa.”
”Hienoa… Ehkä tämä ei ole mitään. Ehkä hän on vain torkahtanut heinälatoon.”
”Entä minun satula?” Lotte oli ilmeisesti kahmaissut puhelimen Dewniltä.
”Puhutaan ja selvitetään se sitten. Ensin hänet on löydettävä!” Alexiina kääntyi ympäri laskettuaan luurin takaisin pidikkeeseensä. ”Miten me saatoimme unohtaa Robertin?” hän kuiskasi järkyttyneenä. ”Huolehdimme kaikista muista ja puhuimme siitä, miten väärältä tuntuu, kun joku meistä puuttuu… ja samaan aikaan kukaan ei tajunnut, että Robert puuttuu aivan oikeastikin!”
”Koska kukaan ei oikeasti edes haluakaan muistaa häntä. Kerrankin illallinen sujui ilman, että lentävät lautaset suhahtelee tai haarukka päätyy törröttämään jonkun silmään.” Sen sanoi Anna, joka oli äänettömästi hiipinyt myös eteiseen kuuntelemaan.
Hän on kuitenkin veljesi, Alexiina ajatteli. Mitä jos hänelle on sattunut jotain?
Hän käveli olohuoneen holvikaariaukkoon. Kaikki vaikenivat hiljaiselta rupattelultaan ja katsoivat häneen odottavasti, kuin eivät muka olisi kuulleet eteisessä käytyä puhelinkeskustelua.
”Juttu on nyt niin...”, hän aloitti, ”että Robert on kadoksissa. Hän ei ole talossa eikä tuulimyllyllä. Kello on kuitenkin jo paljon eikä hän ole syönyt kunnolla, joten vaikuttaa epätodennäköiseltä, että hän olisi omasta halustaan näkemässä jossain nälkää…” Samalla kun puhui, Alexiina puki takkia ylleen. ”Lähden käymään tallilla katsomassa josko hän olisi siellä. Dewn ja Lotte ovat tulossa. Voisiko joku teistä mennä katsomaan pihatolta?”
”Mä voin!” Kitty sanoi heti ja nousi tehokkaasti seisomaan.
”Mitä muita paikkoja on… en usko, että hän tekee mitään siilolla. Kisakatsomon voisi joku tarkistaa–”
Tomford tarjoutui tehtävään.
”Apu valmiina”, sanoi Thomas ja iski lakin päähänsä.
”Ottakaa taskulamput!” Alexiina huikkasi Kittyn ja Tomfordin perään.
”Paljon hälinää yhdestä kakarasta”, tuhahti Anna nojaten kädet puuskassa seinään.
”Pidä suusi. Sinä se aiheutit samanlaista hälinää, kun itse karkasit”, Emily tuikkasi yllättävän tiukasti.
”Mie... joudun nyt kyllä lähtemään. Toivottavasti hän löytyy”, hyvästeli Amy heidät.
Ulkona oli pimeää. Tallikatonharjan, kallioiden ja mäntyjen takana taivas oli tummuvaa sinistä. Kuistivalon kehän ulkopuolella kaikki näytti haihtuvan mustuuteen. Jokin ötökkä siritti näkymättömissä hiljaiseen yöhön. Alexiina, Raicy ja Thomas kävivät yhdessä pihalle.
”Robert!” Alexiina huhuili. ”Robert!”
”Kas tässä”, Thomas sanoi saatuaan ison kahvasta kannettavan valonheittimen päälle. Se valaisi pitkälle ja hyvin. Hän huitaisi sillä porteille ja pihatielle päin, mistä pari kiiluvia silmiä vastasi: pesukarhu sähähti heille.
”Hus!” Alexiina käski. ”Emily oli oikeassa kun sanoi, että nuo käyvät yöllä roskapöntöillä...”
”Kierrän talon ympäri”, Raicy sanoi. ”Soita, jos hän ei ole tallilla. Täytyy sitten ottaa auto.”
”Minne hän olisi lähtenyt? Tähän aikaan? Ei hän ole koskaan aiemmin karannut.”
Mutta Raicyn vakava ilme sanoi, että kerta se olisi ensimmäinenkin.
Alexiina kulki ripeästi kohti tallia tarhojen ohi ja vilkuili jatkuvasti ympärilleen. ”Robert!” hän huusi aina, kun oli kuulevinaan ylimääräisiä ääniä, vaikka ne sitten olisivatkin olleet vain linnun rapistelua rännissä tai tuulen kahistama pressu. Hiekkatarhojen luona pimeydestä kantautui puhetta. Dewn ja Lotte ilmestyivät näkyviin.
”No?” hän kysyi, vaikka tiesi aivan hyvin, että jos he olisivat Robertin löytäneet, olisi poika mitä todennäköisimmin heidän seurassaan.
Dewn ravisti päätään. Charlotte näytti synkältä ja torjuvalta.
”Ei ole minun vikani”, hän sanoi, kun Alexiina aukaisi suunsa häneen katsoen.
”En ollut niin sanomassakaan. Mutta kyllähän jokin sai Robertin niin tolaltaan, jos hän sotki satulahuoneen?”
”Ja Shalian satulan erityisesti! Minä en tehnyt mitään, vannon. Me juteltiin Amyn kanssa ja sitten Kitty tuli hakemaan meitä, koska F– koska hänellä oli asiaa”, Charlotte oikaisi sanojaan. ”Me lähdettiin hetkeksi pois ja kun tultiin takaisin, hän oli PISSANNUT Shalian satulaan!”
Alexiinan kulmat kohosivat.
”Pissannut? No se kuulostaa jo aika–”
”Voit kysyä Amyltä. Tai Bellalta.”
”Niin, he kuulemma siivosivat sotkun ja putsasivat Shalian satulankin sinua varten.” Alexiina kallisti päätään ja mutristi suutaan. ”Tiedäthän, sinun täytyy itse pitää huolta–”
”Minä olin viemässä perunoita Dewnille, kun mummi käski!”
”Samapa tuo. Käydään nyt katsomassa miltä siellä näyttää, jos hän on vaikka satulahuoneella...”
”Syyllisillä on tapana palata rikospaikalle”, mutisi Charlotte.
Mutta ei Robert ollut satulahuoneessakaan. Amy oli ollut kovin ystävällinen ja kuurannut lattian ja Shalian satula lepäsi uudelleen puhdistettuna kuivumassa. Ei poikaa ollut tallissa ylipäänsä. Alexiinaa alkoi todella huolettaa. Kun Tomford ilmoitti kisakatsomon olevan tyhjä ja Kitty raportoi pihatolla olevan vain yöheiniään mussuttavia hevosia, Alexiinaa värisytti ja hän soitti Raicylle.
”Selvä”, tämä totesi. ”Otan sitten auton ja lähden ajelemaan.”
”Broidi on liftannut kaupunkiin. Viimein sekin sai tarpeekseen”, Anna sanoi ilman liikutuksen elettäkään, kun Alexiina oli palannut Charlotten kanssa talolle kertomaan tilanteesta. Kitty, Tomford ja Dewn olivat jatkaneet etsintöjä pihalla ja lähiympäristössä.
”Ei Bob halua lähteä täältä minnekään. Hän on kertonut minulle, että täällä on parasta ja hän ei koskaan halua takaisin kotiin!” väitti Isabella vastaan. Huolen vääristämä hellä hymy värisytti Alexiinan huulia.
”Voitko sinä, Bella, kertoa mitä tänään tapahtui?”
Charlotte risti taustalla käsivartensa.
”No...”, pikkutyttö sanoi äkkiä vähän epävarmana, ”me oltiin katsomassa Lotten estetuntia. Ja Lotte lupasi, että saisin ratsastaa huomenna Lunalla, jos siivoaisin Shalian karsinan, putsaisin satulan, huovan ja suojat–” (Alexiina mulkaisi tässä kohtaa Charlottea, joka katsoi vähän nolona seinälle) ”–ja sitten me oltiin satulahuoneessa ja Amy putsasi Shalian suitsia ja Bob oli siellä–”
”Hetkinen”, Alexiina keskeytti. ”Jos sinä huolehdit Shalian satulasta ja muista varusteista ja Amy suitsista… mitä Lotte sitten teki?” Hän mulkaisi taas tyttöä, joka tuli entistä kiusaantuneemmaksi.
”Lotte makasi penkillä ja käskytti”, Isabella sanoi reippaasti juuri niin, kuin Alexiina oli vähän päätellytkin.
”Ei se ihan niin mennyt”, Charlotte puuttui puheeseen omaksi puolustuksekseen. ”Lihakset oli niin tohjona, etten kyennyt tekemään mitään!”
”Älä unohda mitä Tossahin luona tapahtui”, Alexiina muistutti varoittavalla äänensävyllä, ja tyttö sulki suunsa. ”Jatka, Bella.”
”Bob oli siellä ja intti jostain ja sitten Kitty tuli ja me lähdettiin katsomaan kengittäjää, joka oli kuuma ja jolla oli hyvä takapuoli.”
Charlotte lehahti punaiseksi. Alexiina sivuutti nämä Robertiin liittymättömät yksityiskohdat ja palasi takaisinpäin: ”Bob intti jostain? Mistä te puhuitte? Oliko hän jo silloin hermostunut jostain?”
Isabella katsoi Charlotteen.
”Hän kysyi tiedämmekö mikä päivä huomenna on.”
He vaikenivat. Sitten Alexiina huokaisi.
”Ja mitä te vastasitte?”
”Että ei me tiedetä”, sanoi Charlotte nopeasti.
”Lotte sanoi, ettei kiinnosta!” Isabella ilmoitti riemastuneena.
”Vain koska en jaksanut sillä hetkellä ajatella! Sanoinhan jo, että joka paikkaa särki. Kyllä minä tiesin, että hänellä on huomenna synttärit.”
”Mutta nyt hän luulee, että olemme kaikki unohtaneet hänen syntymäpäivänsä”, Alexiina sanoi ymmärtäen nyt, mistä kaikki varmastikin johtui.
”Ihan tyhmää sen takia karata”, Charlotte äksyili. ”Ja täysin ylilyönti kostaa se pilaamalla Shalian satula!”
”Totta kai se oli. Ei siitä nyt ole kysymys, eikä se sinun syysi ollut. Mutta meidän on löydettävä hänet. Jos hän on pimeässä pudonnut kallioilta...” Alexiina ei jatkanut lausettaan loppuun.
Koko porukka Emilyä lukuun ottamatta, joka jäi kotiin vahtimaan nukkuvaa Oliveria sekä vahtiin, jos Robert ilmestyisikin takaisin, sekä Mischaa, joka teki samoin tuulimyllyllä, otti taskulamput käsiinsä ja lähti kiertämään ranchia. ”Robert!” ”Bob!” ”Missä sinä olet, räkänokka, jäät susien suuhun!” -huudot kajahtelivat ympäriinsä hitaasti ylle hiipivän yön nurkissa. Tomford kalusi kentän takaista mäntymetsikköä; Kitty kierteli tallissa hevosten karsinoissa ja heinäparvella tarkistaen paikat, joissa tiesi itse aiemmin piilotelleen Jaredia; Dewn ja Alexiina kävivät katsomassa eri laitumilla; Raicy ajeli autollaan rannikkoa pitkin ja kaupungilla etsiskellen katseellaan mahdollista yksin vaeltavaa kouluikäistä poikaa; Thomas poikkesi laaksossa heidän yleisimmillä paikoillaan, missä Robert oli ollut mukana, jopa Cattle Campilla asti.
Charlotte potkiskeli pientä kiveä portin varressa Annan kanssa.
”Minä saan aina kuraa niskaan kaikesta”, hän valitti. ”Kaikki ajattelevat, että hän karkasi, koska minä olin tyly. Tyypillistä.”
”Minusta on ihan sama, vaikka Bob olisi Alaskassa.”
”Joo, paitsi sinne ei ole tarpeeksi pitkä matka.”
Molemmat käänsivät päänsä, kun autonvalot pyyhkäisivät tieltä ja kääntyivät pihatielle. Isä sieltä palasi Dewnin lavalla. Hän pysähtyi heidän kohdallaan ikkuna auki. Kireästä leuan asennosta päätellen etsinnän tulos oli ollut negatiivinen. Hän sai kysyvään katseeseen vastaukseksi päänpudistukset ja ajoi sitten parkkiin.
Alexiina palasi purolaitumelta ja Raicy käveli häntä vastaan.
”Ei mitään?”
”Ei.”
”Sitten… pitää varmaan soittaa poliisille.”
”Selvisikö mikä tässä on?”
”Hän luulee, ettemme me muista… huomista. Tiedäthän. Sen oli tarkoitus olla yllätys.”
”Olen joskus ennenkin todennut, että yllätykset ovat ikäviä”, sanoi Raicy. Hän otti Alexiinaa kädestä ja he katsoivat synkästi toisiinsa. Alexiina puristi hänen sormiaan. Se tarkoitti: kiitos, että olet siinä. Tästä selvitään. Me olemme perhe, me olemme yhtä. Ja sitten kajahti ilmoille Thomasin huuto kuin sitä olisi jo odotettukin: ”Hoi! Ohoi! Tulkaa äkkiä! Löysin jotain! Tuokaa lapiot!”
”Lapiot?” Alexiina sanoi ihmeissään.
He juoksivat talon taakse pellon laidalla olevan matalan mäennyppylän luo; Anna ja Charlottekin olivat kuulleet huudon, samoin Dewn, jonka Raicy oli käskenyt hakea ladosta lapio. Thomas oli kyykyssä osoittaen lampullaan johonkin, mikä näytti kololta mäessä. He pysähtyivät hänen taakseen parveillen ja ihmetellen.
”Thomas?”
Thomas kääntyi heihin päin.
”Nyt tarvitaan köyttä.”
”Mitä…”
Taskulamppujen valossa mäessä tosiaankin näkyi kolo: maata oli ikään kuin sortunut sisäänpäin ja paljastanut loven, jota ei siinä kohtaa ollut ennen ollut. Ja se iso kolo näytti syvältä – ja oudon keinotekoiselta.
”Koeta kestää, kaveri, kohta pääset pois.”
”O-onko… onko Robert tuossa kolossa?!” Alexiina kauhistui ja heittäytyi äkkiä Thomasin väistettyä polvilleen maahan loven ääreen. ”Robert? Robert! Oletko kunnossa?”
Poika istui multakasan päällä luolassa, joka näytti kolosta katsottuna avautuneen maan alle, ja varjosti kädellä silmiään katsoessaan ylös heitä ja taskulampun valoja kohti. Alexiina oli niin huojentunut, että säikähtänyt, ettei huomannut viiltävää kipua käsissään: katsoessaan kämmeniään hän huomasi niiden vuotavan verta. Kolon sortuneilla reunoilla kasvavien ruohomättäiden alla oli terävää lasireunusta. ”Aih!”
”Varovasti – siinä on ollut ikkuna!” Raicy tarttui vaimonsa käsiin. ”Mene sisälle puhdistamaan nämä ja sitomaan, muuten niihin menee multaa!”
”Robert, tulen aivan pian takaisin! Miten tässä kumpareessa voi olla ikkuna?” Alexiina irvisti kammetessaan seisomaan käsiään pidellen.
”Siinä on vanha maakellari...”
Dewn hölkkäsi paikalle hengästyneenä hartiallaan lassoköyttä ja kädessään kahdet lapiot. Raicy otti häneltä heti köyden. ”Robert, me kaivamme tätä koloa vähän isommaksi ja heitämme köyden. Pystytkö sitomaan sen ympärillesi?”
”Pitäisiköhän soittaa ihan pelastuspartio?”
Alexiina käveli riuskaa tahtia talolle Thomasin ja Raicyn jäädessä neuvottelemaan miten he toimisivat. Emily avasi hänelle oven ennen kuin Alexiina ehti edes kuistille asti.
”Löytyikö?”
”Jo vain – en vain käsitä miten takapihalle on yhtäkkiä ilmestynyt maakellari! Robert on pudonnut sen entisestä ikkunasta sisään. En aivan ymmärrä...” Emily huomasi hänen haavansa ja kiiruhti hakemaan desinfiointiainetta. Hän istutti Alexiinan nojatuoliin ja Alexiina irvisteli, kun aine kirveli haavoissa isoäidin puhdistaessa niitä. ”Toivottavasti hän ei ole loukkaantunut… Aikamoinen pudotus. Miten siellä voi sellainen olla?! Ainakin hän oli tajuissaan. Aih!”
”Nämä ovat pahasti auki.”
Emily sitoi hänen kätensä.
Tarinalla on onnellinen loppu. Robert saatiin yhteistyöllä nostettua kellarista. Hän oli löytänyt ikkuna-aukon jo aiemmin kaivettuaan sen aarteenetsintöjensä yhteydessä esiin ja ollut kertomatta siitä kenellekään. Tänään Charlotten ajettua häntä takaa, hän oli tuuminut sen olevan oiva piilo – mutta olikin pudonnut eikä päässyt kellarista enää pois. Hänen jalkansa oli lievästi murtunut ja loput yöstä menikin siihen, että Raicy ajoi hänet (ja Alexiinan, sillä tämän kädet olivat auenneet liian pahasti ja tarvitsivat tikit) terveyskeskukseen, missä molemmat paikattiin. Robert sai kipsin ja kepit ja pääsi aamuun mennessä takaisin ranchille; poika oli kovin ylpeä itsestään, koska oli tehnyt todellisen aarrelöydön kaivettuaan ruohon ja maan alle vuosien saatossa kaivautuneen kellarin esiin, ja kantoi päätään pystyssä kuin sotasankari. Mutta kuullessaan, että hänet oli ollut tarkoitus viedä huvipuistoon seuraavana päivänä, ei jalkapuolta enää hymyilyttänyt.
Kaikki olivat iloisia ja helpottuneita, kun hän löytyi eikä ollutkaan karannut (no – ainakin suurin osa oli) ja vaikka yö oli mennyt turhankin suuren jännityksen ja vähäisen unen merkeissä, olivat kaikki seuraavana päivänä mukana muistamassa Robertin kymmenvuotispäivää.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on May 21, 2020 14:36:40 GMT
Letters From the Past Yksinäisyyttä on monenlaista. On erillisyyden yksinäisyyttä, jota tunnet vaikka olisit – tai juuri siksi – yksi muiden joukossa; on kaipauksen yksinäisyyttä, kun ikävöit jotakuta tai jonnekin; on tuntematonta yksinäisyyttä, kun olet eksyksissä; on jaloa yksinäisyyttä, jota koet ajatellessasi avaruuden laajuutta ja maailmankaikkeuden äärettömyyttä; ja hylättyä yksinäisyyttä, kun muut lähtevät ja sinä jäät.
Lintu lauloi kaihoisasti illan hämyssä. Sen pieni visertävän soinnukas ja surumielinen sävel sai Gillianin nostamaan kynän paperilta ja kuuntelemaan. Paviljongista katsottuna Château Echlouven linna rinteessä näytti epätodelliselta, lamppuineen kuin helminauhaan kiedotulta. Välillä hänestä tuntui, että linna oli kaikki eikä muuta ollut. Tyn tavoittaminen oli onnellisesti muistuttanut Gilliania siitä, että muu maailma todella yhä oli olemassa. Hän laski kynän taas paperille.
Linnutkin kuulostavat erilaisilta. Hän oli kirjoittanut kirjeen alkuun ensin pitkän selityksen siitä, miksei ollut ilmoitellut itsestään mitään. Edes Wolfgangin lainaama laturi ei ollut sopinut hänen puhelimeensa. Ilman puhelinta ja ilman tietokonetta (Wolfgang sanoi koneen menneen hajalle, mutta Gillian oli silti nähnyt hänen käyttävän sitä ja ihmetteli asiaa – mutta ehkä Wolfgang oli koettanut korjata sitä) oli Gillian luullut olevan mahdotonta tavoittaa kotia. Mutta sitten hän oli muistanut kirjeet: hänen ensimmäinen kirjeensä Kanadaan oli lennähtänyt onnistuneesti, joten hän oli tarttunut nyt uudelleen kynään. Ja hän liitti mukaan kaipaavan pyyntönsä vastauskirjeestä.
Paviljongissa vaaleanpunaisen illan mekkoon pukeutuneena ja kirjettä kirjoittaessaan hän oli kuin historiallinen, romanttinen ja viaton lady. Se sai Gillianin herkkään ja runolliseen mielentilaan. Hän oli kuin Wolfgangin maalauksen salaperäinen nainen.
Linnut lehahtivat ohi, kieppuivat hiljaisessa ilmassa toistensa ympäri ja ympäri omaa tanssiaan. Gillian katsoi niitä sydämessään iloa ja haikeutta.
Kuiskauksilta hiljenee ilta. Hän sulki silmänsä. Ruusut tuoksuivat vienosti.
Ty oli herättänyt hänessä niin paljon uutta toivoa. Hänellä oli kaikki hyvin. Château Echlouve oli kaunis paikka, hän oli onnekas saadessaan opiskella täällä maalaustaidetta ja tehdä sitä mitä rakasti. Kesä oli jo puolessa. Mikään ei kestäisi ikuisesti.
Varjoista valoon on monta tietä.
Vaan valosta varjoon käy yksin sieltä,
mistä lentää ei voi.
Katso iltahämärään, niin näet meidät.
Silloin tiedät. Gillian laski kynän syliinsä ja luki mitä oli kirjoittanut. Hän oli kirjeeseensä tyytyväinen. Hän taitteli sen kahtia ja sulki luonnosvihon.
Läheisessä pensaassa kahisi ja kun hän kohotti päätään, hän yllättyi ja ilahtui.
”Wolfgang!”
Wolfgang käveli lähemmäs käsissään tarjotin ja astui paviljonkiin.
”Bonsoir, Gillianne. Alkaa olla myöhä. Toin sinulle iltateetä, kun näin sinun olevan ulkona.”
”Voi miten ihanaa.”
Wolfgang katsoi ympäri paviljonkia. ”Et olekaan maalaamassa.”
”Oi en. Kirjoitin kirjettä.” Gillian sujautti kirjeen kuoreen. Hän tunsi olevansa juuri nyt hehkeimmillään; hänen oli niin hyvä olla. Hän vilkaisi ujosti kiharoidensa takaa Wolfgangiin ja mietti, huomasiko hänkin sen. Tämä oli kaunis ja ihana ilta.
”Ikävää, ettei mikään latureista sopinut puhelimeesi ja tietokonekin rupesi temppuilemaan. Yritän saada sen korjattua. Toki voit käydä ostamassa uuden johdon kaupungilta.”
”Oi, juuri nyt tuntuu hyvältä tehdä ihan vain kirje.”
Wolfgang laski tarjottimen penkille. Siinä oli teekannu, kaksi kuppia, muhkeat kakunpalaset ja suklaahipuilla somistettuja keksejä. Hän istuutui, siirsi toista kuppia lähemmäs Gilliania ja nosti kannen keraamisesta sokerikulhosta. Gillian katsoi houkuttelevaa kakkupalaa ja tiesi, että hänen olisi syötävä se. Wolfgang oli laittanut sen hänelle valmiiksi. ”Merci.”
Wolfgang laski kuppiinsa kaksi sokeripalasta ja pyöritti lusikkaa. Sitten hänkin alkoi katsella linnapihaa, josta Gillian oli jäänyt haaveilevan onnellinen hymy huulillaan nauttimaan.
”C'est une belle soirée.”
”Oui, ça l'est!”
Gillian kiitti uudelleen, kun Wolfgang ojensi hänelle kuppia, ja nosti sen huulilleen. Heidän katseensa kohtasivat ja se tuntui merkitykselliseltä: punertavassa illassa Wolfgangin silmät näyttivät suurilta ja tavallistakin kauniimmilta, lähes hopeanhohtoisilta. Gillian punastui ja laski oman katseensa, mutta hän tunsi enonsa tuijotuksen viipyilevän itsessään vielä senkin jälkeen.
Hänen mielestään olet lihava, se häijy, ilkeä pieni ääni, joka tahtoi aina armotta pilata herkätkin hetket, väitti hänelle. Hän katsoo sinua kuin olisit inhottava klönttikala. Katso nyt noita reisiäsi, paksuja pohkeita ja nilkkoja. Vatsamakkaroita, joita ohut mekkosi ei peitä. Käsivarret ovat kuin tukkipuut ja kasvosi pulleat. Yäk! Hyvä tuuli haihtui ja Gillian muuttui huolestuneeksi. Hän tarttui mekonhelmaansa ja hivutti sitä vaivihkaa pidemmälle, koettaen saada sen riittämään klönttipolviensa yli. Hän vilkaisi varovasti taas Wolfgangiin, mutta tämä oli näyttänyt unohtuneen ajatuksiinsa: hänen komeat piirteensä olivat keskittyneet ja otsansa poimuttunut ja hiustupponsa roikkui häiritsemättä silmien edessä.
Hän ei voi edes katsoa sinuun enää, kuvotat häntä.
”Ole hiljaa”, Gillian kuiskasi.
”Je suis désolé, avez-vous dit quelque chose?”
”Non”, Gillian henkäisi ja punastui entistä syvemmin. Hänen kätensä oli alkanut vapista ja hän laski tärisevän kupin syliinsä. Kakkusiivu ei näyttänyt enää houkuttelevalta, vaan kuvottavalta. Silti hänen oli pakko taittaa siitä lusikallaan pala ja laittaa suuhunsa. Ja toinen. Ja kolmas. Kermavaahto suli kielellä. Mansikat maistuivat teennäisiltä, imeliltä.
Wolfgang havahtui ajatuksistaan.
”Haluaisitko, että toimitan kirjeesi? Menen huomenna asioille kaupunkiin, voisin samalla käydä katsomassa sinulle sitä laturia, jos annat puhelimesi.”
”K-kyllä kiitos!”
Vino hymy nousi Wolfgangin kasvoille.
”Aina yhtä kohtelias. Pidän siitä. Sopisit erinomaisesti tänne. Olet kuin luotu tällaiseen miljööseen”, hän levitti kättään kohti kivilinnaa ja sen kohoilevia torneja, tasaista jylhää maisemaa, laajaa kumpuilevaa nurmea. ”Eikö sinustakin tunnu siltä, kuin olisit täällä… kotonasi?”
Gillian kostutti huulia teehensä. Juuri nyt? Kyllä, Echlouve oli upea ja hänen olonsa täällä tyyni. Mutta koti? Ei, tämä ei ollut koti. Hänen kotinsa oli muualla, kaukana muualla.
Hänen ei tarvinnut vastata. Wolfgang alkoi puhella muusta: arvosteluistaan; joistain taiteilijoista; maalauksestaan, josta oli kerrankin ylpeä; Gillianin tauluista ja siitä, miten oli ehkä alkanut ymmärtää hänen kentauritauluaan paremmin tutkittuaan sitä perusteellisesti ja kaikessa rauhassa…
Gillian kuunteli häntä ja nautti lähinnä hänen äänestään enemmän kuin varsinaisesti sanoista. Ja taivas himmeni vähitellen, valoja syttyi ympäri linnaa, linnut lennähtivät entistä korkeammalle taivaalle kuin ottaen kiinni viimeisiä iltataivaan hentoja valosäikeitä.
Huomaamattaan olivat Wolfgangin sanat ja äänetön ilta tuudittaneet hänet kuin horrokseen. Hän havahtui vasta, kun Wolfgang laski tyhjentyneen kuppinsa kolahtaen tarjottimelle ja nousi seisomaan.
”Eh bien. Saanko sitten saatella neidin takaisin linnaan?”
”Mi… Ai.” Gillian ravisteli itseään hereille. Hän siirsi kuppiaan, mutta se lipesi hänen otteestaan, putosi ja särkyi paviljongin lattialle. ”Oih, ei!”
”Ei se mitään”, Wolfgang sanoi nopeasti ja tarttui Gillianiin kaksin käsin, jotta hän ei olisi astunut sirpaleisiin. ”Lähetän palvelijan tänne siivoamaan sen ja tuomaan tarjottimen. Varovasti.”
”Olen kauhean pahoillani… Käteni ovat jotenkin hassun hervottomat.”
”Ei se mitään”, Wolfgang sanoi uudelleen. ”Nojaa vain minuun.”
Ja Gillian nojasi. Wolfgangin partaveden voimakas, pistävä tuoksu sai hänet hetkeksi taas paremmin hereille. Wolfgang talutti hänet eteishalliin ja olisi saattanut vaikka Gillianin kamariin asti, ellei palvelija olisi tullut heitä vastaan keskeyttäen jollakin asialla rouva von Zughtilta. Wolfgang tuntui olevan viestistä tympääntynyt, mutta joutui vastaamaan siihen heti. Gillian vakuutti voivansa aivan hyvin ja menevänsä suoraan peseytymään. Heikot yöunet olivat todellakin alkaneet painaa.
Portaat olivat pidemmät kuin koskaan ja jalkansa raskaat kuin niihin olisi kiinnitetty rautakuulat. Hän piti tukevasti kiinni kaiteesta ja hinasi itseään. Jokaisella askelmalla, vaikka oli matkalla yläkertaan, hänen mielialansa laski.
Se katse, demoni kuiskasi. Näitkö hänen katseensa? Se kuvasti silkkaa vastenmielisyyttä. Hän on sinulle kohtelias hyvää hyvyyttään, mutta salaa hän pitää sinua inhottavana. Kun porsastelit sitä kakkupalaa, hän katsoi sinua silmäkulmastaan ja aivan varmasti irvisti – irvisti!
Gillianin vatsassa kouristi. Kiviportaikon tasanteella hän pysähtyi huohottamaan ja nojasi käsillä hetken polviinsa. Hänelle oli yhtäkkiä noussut huono olo. Lattiaan lankeava varjo sai hänet kohottamaan päänsä: tasanteen nurkassa kökötti suuri tumma patsas. Naakkaa muistuttavan linnun nokka oli ammollaan kuin rääkäisyyn ja siivet ylhäällä kuin valmiina vihmomaan niillä.
Patsas oli ahdistava, joten hän riisti siitä silmänsä ja tuli vilkaisseeksi ikkunaan. Taivas oli pimennyt, lasiruudut tummuneet, ja sisällä palavat valot heijastivat hänen kasvonsa sen pintaan.
Vaan se ei ollut hän.
Heijastuksesta tuijotti takaisin se; hänen demoninsa: tulenpunaiset hiukset ja sarvet, suuret verestävät silmät ja kalpeat kasvot – ja takanaan musta varjo…
Gillian kirkaisi, kääntyi ja pakotti itsensä väkisinkin juoksemaan portaat seuraavaan kerrokseen. Hän ei pysähtynyt ennen kuin oli löytänyt kylpyhuoneen oven, mennyt siitä sisään, lyönyt oven kiinni ja lukinnut sen, ja heittäytynyt jääkylmälle kivilattialle polvilleen täristen ja vapisten ja henkeään haukkoen.
Hän raapi pakonomaisesti itseään olemattomilla kynsillään ja hytisi selkä seinää vasten, silmät muljahdellen ja etsien kylpyhuoneen nurkista lisää kammotuksia, väijyviä otuksia, heijastavia pintoja. Sydän hakkasi epätasaisesti ja hän tunsi kylmän hien värisyttävän itseään.
Äkkiä hän kääntyi kontilleen, nosti WC-pytyn kannen ja oksensi.
Häntä pyörrytti, lattia tuntui valskaavan allaan ja tajunta häivähteli pois ja takaisin.
Kesti kauan ennen kuin hän kykeni nousemaan seisomaan ja vetämään vessan. Hän tuijotti pytyn syvyyksiin ja kääntyi lavuaarin ääreen huuhtelemaan suunsa.
Hitaasti hänen olonsa tasapainottui, kuten aina oksentamisen jälkeen, mutta sen sijaan omituinen epätodellinen ja unenomainen harso kietoutui hänen ympärilleen. Tietämättä tarkkaan mitä jalat tekivät, hän vain jotenkin ajautui kylpyhuoneesta käytävää pitkin omaan makuukamariinsa. Siellä hän vaihtoi yömekkoonsa ja kapusi vuoteeseen, kunnolla ymmärtämättä missään vaiheessa mitä edes teki.
Wolfgangin maalaus oli nojallaan tuolilla ja Gillian tuijotteli sitä samein silmin. Naisen kädet olivat vienosti koholla kuin linnun siivet, valmiina hyppäämään. Mutta Gillianista tuntui, ettei hän osaisikaan lentää. Ja hiljaa ja hitaasti, huomaamatta, hän putosi kieppuen, painottomana, elottomana uneen.
* ”Ota se pois! OTA SE POIS! Ota se pois!” Gillian riuhtoi itsensä hereille. Hän oli hiestä märkä ja sydän hakkasi korvia huumaavasti. Miljoona pientä kihnuttavaa otusta kipitteli hänen vuoteessaan, ylös pitkin hänen reisiään, pitkin vatsaansa, hiuksiinsa… Hän tunsi niiden kippuraisten jalkojen sipsutuksen päänahassaan, tunsi niiden tunkeutuvan korvakäytäviinsä ja sieraimiinsa, jokaiseen reikään, jonka saattoivat löytää.
Hän vihmoi kauhuissaan peittoa irti itsestään ja kompuroi sängystä pois kaatuen lattialle ja kontaten peloissaan aina vastapäiseen seinään asti. Hätääntyneenä hän raapi itseään, repi hiuksiaan ja kiljui.
Hän tunsi olonsa likaiseksi, saastuneeksi. Hän oli mätänevä ruho, jota mönkijät nyt tulivat syömään pois. Hän oli haaska, jolle korpit laskeutuivat ruokailemaan. Hän oli homeinen muumio, joka ei päässyt käärinliinoistaan. Itkien kauhusta hän painoi kasvot polviinsa, heijasi itseään ja hytisi.
Kolkossa linnassa kukaan ei kuullut miten hän huusi.
* Jostain kuului jotain. Gillian ei kuullut kunnolla eikä ymmärtänyt mitä ääni tarkoitti. Hän makasi matolla pelkkä polero peittonaan, hampaat kalisten. Outoja valon ja varjon leikkejä hyppelehti seinillä. Joku puhui.
* ”Que se passe-t-il ici? Quel est son problème?” Lily von Zught kumartui lattialla makaavan sisarentyttärentyttärensä ääreen. Hänen kosketuksestaan tyttö hätkähti kuin sähköiskusta. ”Elle ne se sent pas bien. Gillianne. Gillianne.” Hän toisteli tytön nimeä, mutta tämä ei joko kuullut tai ymmärtänyt; hänen katseensa oli pelosta suunniltaan ja samaan aikaan poissaoleva, kuin hän olisi fyysisesti tässä, mutta sielultaan jossain kaukana. Palvelustyttö kurkki rouvansa olan yli näkyä.
”Hän oli tuollainen jo tänä aamuna”, tyttö sanoi tuijottaen Gilliania, kuin tämä olisi sekä mielenkiintoinen, että vaarallinen sirkuseläin. ”Itki portaikossa, löysin hänet siitä. Ei antanut koskea. Ihan oli melkein paljasillaan!”
Lily von Zught hätyytti häntä kauemmas.
”Grunith, mene heti soittamaan lääkäri. Ja käske jonkun muun, Vivekan tai Patiksen tuoda kylmää vettä, kylmäkääreitä ja särkylääkkeitä.”
”Kyllä, rouva.”
”Ja missä on Wolfgang?”
”Hän otti hänet aamulla siitä portaista, käski silloinkin noutamaan lääkkeitä ja minä toin ja hän otti ne vastaan ja sanoi tuovansa ne hänelle. Sitten hän sanoi lähtevänsä asioille kaupunkiin, jotain postista ja puhelimesta.”
Rouva von Zughtin kasvoilla oli tyytymätön ilme.
”No niin”, hän sanoi lempeämmin ja koetti varovasti ottaa Gilliania kädestä, mutta tämä rutisti itsensä entistä pienempään sykeröön, ”sinun ei ole hyvä maata kylmällä lattialla. Autan sinut vuoteeseen.” Kesti kauan, ennen kuin hän sai Gillianin nousemaan ja ohjattua kohti sänkyä. Mutta heti, kun tämä oli melkein sen päällä, hän alkoi kirkua ja riuhtaisi itsensä Lilyn otteesta kaatuen nyyhkyttäen takaisin lattialle. ”Mon Dieu!”
Patis tuli arasti sisään.
”Vettä ja lääkkeitä”, hän ilmoitti, vilkaisi nopeasti mikä oli tilanne ja laski tarvikkeet yöpöydälle.
”Onko lääkäri tulossa?”
”Duan soitti Ursille, rouva.”
”Hänellä on jokin pahasti vialla”, Lily sanoi enemminkin vihaisena, kuin huolestuneena. ”Hän ei suostu menemään sänkyyn.”
Gillian tärisi pää jalkojen välissä.
Siihen mennessä, kun lääkäri lopulta tuli, oli paikalla häntä pällistelemässä iso joukko supisevaa palvelusväkeä – Wolfgangia vain ei näkynyt tai kuulunut.
Lääkäri oli hyväntuulinen ja isomahainen iäkkäämpi herrasmies. Lily tunsi hänet hyvin, sillä tämä hoiti aina hänen suurempia ja pienempiä vaivojaan. ”Ho ho”, hänellä oli tapana hohotella lausahdustensa päätteeksi.
”Mikäs täällä on? Kuka on pipi? Ho ho...”
”Kiitos, että tulitte näin pian, Urs. Täällä näin.” Lily viittasi kohti nojatuoliin käpertynyttä punatukkaista tyttöä, ja sulki samalla oven muilta uteliailta. Punaposkinen hymy ei haihtunut Ursin parrakkailta kasvoilta, kun hän näki Gillianin. Hän astahteli lähemmäs. ”Lass mich sehen.” Hän laski salkun kädestään ja yritti koettaa tytön otsaa, mutta tämä kavahti hänestä kauemmas silmissään pelkoa.
”Noin hän juuri tekee”, Lily sanoi.
”In Ordung. Kokeillaanpas sitten...” Lääkäri kaivoi kuumemittarin, pullon ja pienen liinan. Hän kaatoi pullosta liinaan, hinkkasi mittaria, piipautti sitä ja ojensi sitten tyttöä kohti. ”Avaisitkos sitten suusi...”
”Gillianne.”
”...Gillianne. Ho ho. Noin, ota vain.”
”Hän on ollut sairaana vähän väliä täällä ollessaan”, Lily kertoi kuivat ja ryppyiset sormensa puristaen käsivarsiaan. ”Vähän väliä.”
”Ja kauan hän on täällä ollut?”
”Hieman päälle kuukauden. Hän on tyttärentyttäreni. Tuli Kanadasta tänne opiskelemaan maalausta mieheni pojan opastuksessa, hän pyrkii taideakatemiaan. Lahjakas, vaikken alasta niin ymmärräkään.”
”In Ordung, in Ordung. Onkos ollut huolta tai murhetta, stressiä?”
”Mistä minä tietäisin. Hän on ollut enemmän tekemisissä Wolfgangin kanssa.”
”Onko tuo hänen maalaamansa?”
Vanha mies ja vanha nainen katsoivat kumpikin samaan suuntaan. Gillianin painajaistaulu kentaurista oli nojallaan seinään.
”Luulen… että on.”
He tuijottivat taulua.
Kuumemittari piipitti.
Lääkäri veti sen Gillianin suusta.
”Hieman koholla lämpö vain, ei kuumetta.”
”Ei kuumetta?” Lily von Zught toisti epäuskoisesti. ”Mutta hänhän käyttäytyy kuin houreinen!”
”Ho ho.” Lääkäri yritti taas koettaa Gillianin otsaa – ilmeisesti unohtaen, että potilas hermostui siitä – ja tyttö riuhtaisi rajusti päätään kauemmas. ”In Ordung. Kuinka voitte, Gillianne? Kuuletteko ääneni?”
”Hän ei puhu hyvin saksaa.”
”Je suis désolé. Millainen on olonne, Gillianne? Kuuletteko minua? Voitteko katsoa minua, jos kuulette ja ymmärrätte sanani?”
Hitaasti, Gillian käänsi kasvonsa häntä kohti. Ursin viikset painuivat yhteen. Hän nappasi nopeasti mustan pitkulaisen laitteen, naksautti siitä valon päälle ja heilautteli sitä tytön silmien editse.
Lääkärin tyytymätön maiskautus sai rouva von Zughtin astahtamaan lähemmäs.
”Mitä? Mikä on? Mikä hänen on?”
”Mustuaiset ovat laajentuneet… silmät verestävät. Onko ollut vaikeuksia nukkumisen kanssa?”
”Ah – on! Hän on useaan otteeseen valitellut huonoja yöunia ja painajaisia. Mutta kuten jo sanoin, hän on puhunut niistä lähinnä Wolfgangin kanssa, hän tietänee paremmin.”
”Saisiko Wolfgangia käymään?”
”Hän on asioilla kaupungilla.”
Lääkäri kopsautteli vasaralla Gillianin polvet ja kyynärtaipeet, yritti katsoa hänen korviinsa (Gillian ei antanut) ja vaikeuksien jälkeen sai kuunneltua tämän keuhkoja ja sydäntä.
”In Ordung”, hän lopulta totesi nostaen stetoskoopin korvistaan. ”Paha univaje. Pitkäaikainen stressi ja väsymys. Hermoromahdus sen seurauksena. Ho ho. Kirjoitan reseptin unilääkkeeseen, joka auttaa nukahtamaan...”
”Siinäkö kaikki?” rouva von Zught sanoi huojentuneena. ”Hän on vain… yliväsynyt?”
”Unenpuute teettää kaikenlaista hullunkurista. Ho ho.”
Lääkäri repäisi muistivihostaan kirjoittamansa paperin ja ojensi sen Lilylle. ”Unta ja lepoa”, hän toisti, nosti hatun päähänsä, kumarsi Gillianille ja Lily saattoi hänet huoneen ovelle.
Kun hän oli mennyt, Gillian nyyhkäisi.
”Minähän sanoin, että siirtosi tähän huoneeseen oli huono ajatus”, Lily von Zught totesi. ”Tämä on niin karu ja kolkko huone. Sinun olisi ollut paljon parempi itäsiivessä.”
Gillian ei vastannut.
”Sinun pitäisi käydä maaten ja yrittää nukkua. Etkö voisi mennä vuoteeseen, jos minä autan?”
Gillian pudisti päätään. Lily von Zught kohensi ryhtiään. ”No et sinä lattialla tai nojatuolissakaan voi nukkua. Tulehan sitten. Noh”, hän lisäsi käveltyään ovelle ja Gillianin liikahtamatta. ”Jos et ole kuumeinen, pystyt varmasti kävelemään. Tulet minun huoneeseeni. Siellä on sohva. Ellet koe, että voisit nukkua makuukamarissani.”
*
Vain hetken viipyäkseen.
Ovat linnut saapuneet.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on May 23, 2020 10:57:42 GMT
Seilorit 1.8.2016 ”Ohoi! Mönkijät maan, tänne päin!” Oscar heilutti heille kättään Pisaran kannella. ”Purtenne odottaa!”
Dewn oli yhtä leveää virnistystä harpatessaan ensimmäisenä veneeseensä.
”Oi, se on paljon isompi kuin kuvittelin”, äiti sanoi.
”Makee, Dewn!” sanoi Kitty.
”Kyytiin vaan!” Oscar – vanha merikarhu – ilmoitti harmaat silmät sydvestin alta tuikkien.
”Oscarin täytyy tulla mukaan. Purjehdusopintoni on vielä kesken”, Dewn selitti.
”Parempi niin”, sanoi isä, vaikka kyllä hänkin oli selvästi ihastunut Pisaraan.
”Sutjakka tyttö, eikös vain?” Oscar sanoi ja taputti rungon sivua. ”Menee hyvällä myötätuulella kahdeksan solmua tunnissa. Oikein luistelee pitkin aallokkoa!”
”Kai siinä on moottorikin?”
”Onhan toki, potkuriin saa tarvittaessa vauhtia, mutta tosi purjehtija kulkee luonnon ehdoilla.”
”Minä haluan ohjata!” Robert karjaisi heti saatuaan apua kannelle nousemiseen.
”Kukas reipas merimies se sinä olet?”
”Hän on itse päivänsankari.”
”Ahaa! Siinä tapauksessa VIP-ruori on valmiina! Haha! Näyttää maalla olo tehneen tehtävänsä”, Oscar tuumi tarkastellessaan Robertin paketoitua jalkaa.
”Maalla olopa hyvinkin… tai maan alainen. Kävi pieni haaveri”, äiti sanoi.
”Sitä suuremmalla syyllä purjeet ylös ja keula eteen – jätetään maalliset murheet taa!” Charlotte nousi ketterästi kuin kissa kannelle. Kitty oli jo tähyilemässä järvelle kuin synnynnäinen seilori. Dewn tunsi kasvavaa ylpeyttä paatistaan muiden kehuskellessa sitä hänelle. Mischa hymyili lempeästi ja puikahti hänen kainaloonsa muiden touhutessa ja tutkaillessa Pisaraa joka puolelta.
”Tämän on täytynyt olla aika hintava. Vai vuokrallako se vain on?” isä kysyi.
Dewn vilkaisi epävarmasti äidin suuntaan, joka pudisti päätään aivan niin pienesti, ettei sitä varmasti kukaan muu huomannut.
”Säästöjä on tullut keräiltyä”, Dewn vastasi ympäripyöreästi.
”Säästöjä? Mistä? Postilla? Tuskin maantiereissauskaan varsinaisesti rahaa katupuitten oksilla kasvattaa?”
”Voi, älä nyt takerru tuollaisiin pikku seikkoihin. Sanot vain, että hieno on!” äiti tuuppasi häntä.
”Onhan se hieno, ja siksi juuri ihmettelen mistä pojalla siihen ovat varat tulleet...”
Dewn kiirehti esittelemään hyttiä.
”Ketäs nyt sitten on reissulle tulossa? Viisi henkeä mahtuu. Nuo kaksi menevät yhdestä”, Oscar laskeskeli osoittaen Robertia ja Isabellaa. ”Ja tuo pikku kaveri–”
”Me emme tule purjehdusreissulle mukaan”, äiti sanoi Oliver sylissään. ”Tulimme vain katsomaan millainen tämä oikein on.”
”Robert ja Isabella, me ja Charlotte”, Dewn luetteli.
”Kurjimukset”, Kitty huokaisi. ”No jaa, ensi kerralla sitten!”
”Lotte”, isä sanoi ja vinkkasi tyttöä käymään vielä luonaan. Charlotte hypähti epäluuloisesti takaisin laiturille ja isä otti hänet vähän syrjempään keskustellakseen jostain. Dewn ei ehtinyt heitä tarkkailemaan, sillä matkatavaralaukkuja nostettiin juuri kannelle. Oscar vitsaili Emilyn kanssa niin rehvakkaasti, että Dewn ja Mischa sekä Alexiina katsoivat kaikki tietäväistä hymyä pidätellen toisiinsa. Emilylle tekisi ihan hyvää saada miehistä ihailua osakseen, vaikka pysyikin niin uskollisena Georgen uurnalle. Ja olihan Oscar ikäisekseen sangen karismaattinen ja komeakin.
Yö ja aamu olivat menneet sellaisessa hässäkässä, ettei ilmestyneestä maakellarista oltu ehditty keskustella lainkaan. Robert tosin mielellään kertoi seikkailustaan (juuri nyt kertasi sitä Oscarille): kuinka oli paennut hurjaa paholaista, kompastunut ja pää edellä syöksynyt salaiseen maanalaiseen loveen, kuinka oli joutunut selviytymään siellä kuusi viikkoa ennen kuin jostain näkyi valoa ja Thomas oli hänet löytänyt.
Ainoa pirteä ja raikas oli Mischa. Kaikki muut olivat enemmän tai vähemmän ryvettyneitä: äidin kädet olivat kääreissä, Robert konkkasi hurjaa kyytiä keppeineen jalka paketissa, Charlotte oli tavallista kalpeampi ja tuimasilmäisempi, Kittyllä oli valkoisista kasvoista helposti kuultavat sinertävät silmäpussit, isän kasvot roikkuivat velttoina (tai ehkä parranajo oli saanut sen aikaan). Dewn tunsi itsekin väsymyksen jumputtavan päätään, mutta hänen tuulensa oli hyvä: jo pelkkä vetten päälle pääseminen nostatti hänen mielialaansa monta pykälää.
Robert oli saanut lahjansa aamiaisen yhteydessä. Äiti oli antanut hänelle tivoliliput, vaikka joutui huomauttamaan, että niistä ei olisi nyt aivan niin suurta hyötyä: Robert ei jalkansa kanssa voisi mennä kaikista hurjimpiin laitteisiin – eli juuri niihin, joihin tämä eniten totta kai haluaisi – ja lipuista oli ehkä enemmän surua kuin iloa. Mischan kirjaa hän oli tuskin vilkaissut (kuten Dewn oli arvannut), vaan kävi heti repimään seuraavan lahjan papereita. Charlotte oli antanut piraattiaiheisen legosetin (tosin sekin oli ollut äidin valitsema ja ostama); Kittyltä hän sai lasten koon nyrkkeilysäkin ja -hanskat, joka luvattiin kiinnittää hänelle jonnekin sopivaan paikkaan kattoon; Emilyltä vaatteita ja herkkuja; ja Raicyltä upouuden, tuoreuttaan tuoksuvan stetsonin, jonka tämä painoi intoa hehkuvan pojan päähän. ”No niin, cowboy. Ole hattusi arvoinen”, Raicy oli todennut ja oli ilmiselvää, että se oli ollut kaikista lahjoista paras. Williamkin oli lähettänyt nuorimmalle pojalleen paketin, josta paljastui kolme uutta videopeliä ja karkkia. Nekin ampaisivat parhaimmiston kärkeen.
Annan lahja oli rimanalitus. Hän antoi veljelleen luunapin otsaan, mistä oli noussut hirveä haloo ja riita. Siitä olivat olleet muutkin niin vihaisia (eikä pelkästään siksi, että Robertin tiedettiin olevan tulistuvaa sorttia ja nyt haluttiin pitää hänen mielialansa hyvänä), että Anna oli määrätty kotiarestiin jäämään taloon, kun muut lähtisivät katsomaan Dewnin venettä.
Luvallisen huomion olisi luullut nousevan hattuun, mutta itse asiassa Robert osoitti yllättävää rauhallisuutta ja tyytyväisyyttä päivän sankarina paistatellessaan. Uusi stetsoni päässään purjeveneen ruorin ääressä hän suorastaan huokui lapsenomaisen innostuksen kaltaista onnellisuutta. Ainoa murheenkryyni tuntui olevan, ettei hän osannut päättää olisiko mieluummin merirosvo vai Villin Lännen bandiitti.
”Pärjäättekö te?” isä kysyi, kun Charlotte nousi takaisin kannelle. Heidän oli tarkoitus seilata vesireittejä pitkin Dawson Cityyn, viettää ilta tivolissa ja sitten yö motellissa. Huomenna he palaisivat samoja jokireittejä takaisin.
”Totta kai he pärjäävät”, äiti sanoi ja hymyili heille luottavaisesti. ”Pitäkää hauskaa! Seilatkaa varovasti!” Hän jäi Oliverin, isän, Emilyn ja Kittyn (joka pomppi ilmaan ja heilutti heille kaksin käsin) kanssa vilkuttamaan laiturilta Pisaran lähtiessä kevyesti liikkeelle. ”Huolehtikaa, ettei Robert telo jalkaansa uudestaan!”
”Minä menen kaikista hurjimpiin laitteisiin, joissa ollaan pää alaspäin ja tukka lähtee irti!” Robert huusi takaisin.
”Toinenkin jalka pakettiin siis?” Dewn kysyi.
”Ei hän haluakaan olla cowboy tai piraatti, vaan muumio!” sanoi Isabella.
”Siinä minä voin auttaa”, Charlotte uhkaili. ”Et ole vielä saanut kunnolla köniisi siitä, mitä teit Shalian satulalle… Aikuiset antoi asian vielä olla ihan vain, koska on synttärisi, mutta odotapa huomista...”
”ÄÄÄÄ! Lotte kiusaa!” Robert huusi ja nosti toisen keppinsä kuin miekan puolustuksekseen. Kaikki nauroivat.
Dewn kiristi köysiä ja kumartui reunan yli. Charlotte kurkotteli kaula pitkällä hänen puoleensa muina naisina. Dewn huomasi sen ja kohotti kulmiaan. ”Hmm…?”
”Yritän vain tarkistaa yhtä... juttua… Etkö pidä sitä enää?”
”Pidä mitä?”
”Sitä kultaista hevoskaulaketjua. Se oli sinulla aina!”
Dewn suoristi selkänsä kulmat yhä koholla ja pyyhkäisi hiuksia sivuun kasvoiltaan.
”...Eräs siskoni hukkasi sen, joten paha pitää. Oletkos sattunut unohtamaan?”
Charlotte punastui.
”Niin mutta Kitty sanoi, että se löytyi!”
”Mitä? Milloin?” Dewnin sydän oli hypähtänyt. ”Etkö muka tiedä? Sinullehan hän sen antoi.”
He tuijottivat epäluuloisina toisiaan. Sitten Dewn tajusi mitä oli kyse ja hänen sydämensä valahti takaisin paikalleen.
”Ahaa. Niin se… Se oli eri koru.”
”Häh?”
”Jeah. Ei se ollut se.”
”Minä luulin… Kitty sanoi, että se oli hevoskoru!”
”Jeah… mutta hopea.”
”No miksei sinulla ole sitäkään sitten?” Charlotte kuulosti kamalan pettyneeltä. Dewn pörrötti takatukkaansa ja kääntyi vaivaantuneena pois päin.
”Annoin sen, tuota, pois.”
”Miksi? Kenelle?”
Mischa lähestyi heitä pidellen Isabellaa kädestä ja Dewn katsahti häneen helpottuneena. Charlottekin kääntyi Dewnin katsetta seuraten vilkaisemaan taakseen ja synkistyi. ”No niinpä tietysti...”
”Miten me vietämme yön?” Mischa kysyi. ”Olemmeko kaikki motellissa?”
”Oscar jää Pisaralle”, Dewn vastasi.
”Kala hyppäsi!” Isabella hihkaisi äkkiä innoissaan ja osoitti sormellaan. ”Minä näin kun kala hyppäsi!”
”Tule, Bella, mennään ihan kärkeen katsomaan kuinka keula viistää vettä. Ehkä näemme merenneitoja”, Mischa sanoi, ja Dewn hymyili heidän jälkeensä. Sitten hän kääntyi takaisin Charlotten puoleen, joka näytti olevan omissa maailmoissaan.
”Mitäs isä sinulle puhui?”
Charlotte tunki kädet hupparin taskuihin.
”Uhkaili tavalliseen tapaan. On kuulemma turha kuvitellakaan, että hän antaisi minulle lupaa hankkia moottoripyörää.”
”Oho. Moottoripyörää.” Dewn vihelsi. ”Sillä ei varmaan ole mitään tekemistä sen… mopojätkän kanssa?”
”Ei.”
”En halua kuulostaa tylsältä, mutta eikö sinun pitänyt ensin ajaa autokortti?”
”Niinpä kai.”
Pisara uursi At’ko-jokea pitkin itsevarmasti Sungroan Hillsin kallioiden luomassa solassa toisella puolellaan tiheää havumetsää. Kanootti tuli reitillä vastaan ja he tervehtivät melojia. Oscar neuvoi ja opetti Dewniä ja Robertia ruorin ääressä: kertoi mistä iso- ja keulapurjetta säädettiin, selitti mikä merkitys kölillä oli ja mitä nappulat ja vivut ohjauspöydässä ruorin vieressä oikein olivat. Robert piteli ruorista kaksin käsin ja osoitti mielenilmauksia, jos joku muu yritti siihen tarttua.
Charlotte, Mischa ja Isabella olivat aluksi ihailleet maisemia kannella, mutta sitten he siirtyivät hyttiin kylmältä tuulelta ja pelasivat Isabellan mukanaan tuomaa eläinkorttimuistipeliä. Vaikka pursi etenikin mukavaa vauhtia, tulisi matka Dawsoniin kestämään koko päivän.
Dewn laskeutui jossain kohtaa hyttiin ja kutsui heidät takaisin kannelle: he olivat saapuneet merelle ja sillä purjehdus oli aivan eri asia kuin joella. Oscar ohjasi Pisaraa rannikkoa pitkin kohti seuraavaa joensuuta, johon he koukkaisivat ja lähtisivät sitten mutkittelemaan päämääränään Klondike Riverin kautta Dawson City.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jun 10, 2020 10:52:05 GMT
Tivoli 1.8.2016 Klondiken ja Yukonin joet kaartuivat yhteen ja siinä yhtymäkohdassa sijaitsi Dawson City: paljon Waterphewtä muistuttava kultakuumeajan pieni kaupunki värikkäine saluunamaisine taloineen, suorine teineen ja mäkisine taustoineen. Pisara pysähtyi sen satamaan valkoisin purjein. Oscar valvoi vierestä, kun Dewn hoiti veneen ankkuriin. Mischa kävi herättämässä päiväunilla hytissä torkkuneet Isabellan ja Robertin. Charlotte nosti repun selkäänsä.
”Hiiop! Tervetuloa Dawsoniin!” Oscar ilmoitti kuin suurenkin aluksen kapteeni. He kiittivät tätä, kun Pisara oli saatu turvallisesti paikoilleen, ja ottivat tavaransa. Sitten he lähtivät satamasta tienlaitaan pyydystämään taksia ja sen napattuaan köröttelivät motellin luo.
Robert halusi osoittaa olevansa täysin pätevä ja kykenevä jalkavammastaan huolimatta ja harppoi sellaista kyytiä, että muut joutuivat pidentämään askelta. Hän myöskin halusi tehdä kaiken itse. Isabella haukotteli väsymyksestä silmät kyynelissä ja oli kiukkuisella päällä innostumatta enää edes koko tivolista – hän olisi mieluummin jäänyt nukkumaan. Dewn ja Mischa ohjasivat heitä kärsivällisesti ja toverillisesti, ja Charlotte tuli useammin kuin kerran ajatelleeksi heitä lapsiaan paimentavina vanhempina – ja yllättyi, kun ei ollut siitä mielikuvasta niin millänsäkään, vaikka se outo olikin. Enemmänkin häntä häiritsi oma roolinsa siinä kuviossa: oliko hän yksi lapsista vai yksi vanhemmista vai jotain muuta? Ja entä sitten, jos Dewn ja Mischa saisivat joskus oikeasti lapsia…?
Iltapäivä oli jo pitkällä ja aurinko kääntymässä laskuun, kun he astuivat sisään porteista tivolin alueelle keskelle liehuvan kaikenkirjavia lipukkeita, raidallisia telttakankaita ja neonvärein valaistuja huvipuistolaitteita maailmanpyörästä pieneen vuoristorataan. Ihmisiä kulki hattarat käsissään nauraen ja puhetta pulputen; klovnin asuun pukeutunut isoperäinen ja suurikenkäinen pelle myi naruvyyhdistä kiinni pidellen mitä erilaisimpia suuria palloja helikoptereista aasinpäihin; ja läheisestä mustekalamaisesta pyörivästä laitteesta kuului aika ajoin naksahduksia sekä sykettä nostattavia kohinanpuuskauksia kiljunnan säestyksellä.
”Minä menen heti tuohon!” ilmoitti Robert silmät kiiluen.
”Minä haluan tuon lintulaitteen kyytiin!” sanoi Isabella, joka oli uudestaan innostunut tivolin vilskeeseen päästyään. Dewn ja Mischa vilkaisivat toisiaan ja sitten Charlotteen.
”Minne sinä haluaisit? Menetkö Bobin kanssa tuohon mustekalaan?”
”Vaikka.”
”Me mennään Bellan kanssa lintuun”, sanoi Mischa ja tarttui pehmeästi pikkutyttöä kädestä suunnistaen karuselliin päin. ”Tule, Bella.”
”Minä käyn lunastamassa lisää lippuja”, sanoi Dewn ja katosi väkijoukkoon info-tiskin suuntaan. Kun Charlotte käänsi päänsä takaisin hairahduttuaan hetkiseksi seuraamaan tuon inhottavan pellen taaperrusta, oli Robert jo täyttä päätä matkalla mustekalan jonoon. Hän maleksi pojan perään. Noin Robertin ikäiset pojat jonossa heitä edellä pällistelivät hänen jalkaansa ja keppejään. Samoin tekivät muutamat aikuiset mulkoillen, osa myötätuntoisesti suutaan mutristaen. Kun oli Robertin vuoro päästä sisään näyttämällä lippuaan, nosti laitteen liikuttaja kätensä pystyyn ja ravisti päätään.
”Et voi tulla keppien ja paketissa olevan jalan kanssa.”
”Voinpas”, väitti Robert vastaan vaisusti. ”Ei se mitään haittaa.”
Mutta mies pudisti päätään. Niinpä Robert joutui kamalan pettyneenä kääntymään pois. Mustekalan lonkeroiden koppeihin jo ehtineet pikkupojat nauroivat hänelle. Robert rutisti naamansa kurttuun.
”No? Mikäs nyt?” Dewn sanoi, kun he palasivat tämän luo. Kädessään hänellä oli nippu lippuja.
”Robertia ei päästetty kyytiin”, Charlotte sanoi. Hänessä oli läikähtänyt suojelunhalu serkkuaan kohtaan nähdessään vahingoniloisten räkänokkien nauravan hänelle. ”Miten tyhmää. Ne kopit ovat suljetut eikä se mene ympäri, miksei hän siellä voisi istua?”
”No voi hitsi. Hei, mennään etsimään joku muu laite. Varmasti jonnekin pääset”, Dewn yritti piristää, mutta Robertin mieli oli mennyt niin maahan, että hän kompuroi paksun jalkansa kanssa.
He katselivat Mischaa ja Bellaa rauhallisen lintukarusellin kyydissä. Charlotten vatsaa väänsi, kun valkoinen kyyhkyä muistuttava keinuvaunu lipui hänen editseen. Olikohan Gillian saanut lippua Ranskaan? Charlotte oli yrittänyt saada tähän yhteyttä, mutta Gillianin puhelin oli edelleen pois päältä. Chatterissa Gingerfish oli ollut läsnä viimeksi viikko sitten, muttei ollut osunut paikalle kertaakaan samaan aikaan Charlotten kanssa.
Isabellan kasvoilla paistoi tyytyväisyys hänen hypähdellessään heidän luokseen Mischa kannoillaan. Robert murjotti. He menivät pienen vuoristoradan jonoon ja tällä kertaa Dewn meni siihen Robertin kanssa. Hän joutui vaihtamaan pari sanaa lipuntarkastajan kanssa, mutta lopulta tämä heilautti kättään sen merkiksi, että he voisivat nousta kärryyn. Nyt Robert puhkui taas riemua, joka näkyi kauas asti.
”Minäkin voisin mennä...”, Isabella mietti, kun vaunujuna lähti kiskoillaan liikkeelle hinautuen pahaaenteisesti ylös ennen tiukkaa kurvia alamäkeen.
”Menkää te”, sanoi Mischa. Niinpä Charlotte kävi jonon jatkoksi Isabellan kanssa. Robert halusi ajaa heti uuden kierroksen. Heidän olisi Dewnin kanssa pitänyt nousta pois ja palata jonoon, mutta ehkä laitteenohjaaja sääli pakettijalkaista poikaa (ja olihan tällä syntymäpäivät tänään, kuten Dewn oli maininnut), joten he saivat pysyä vaunussa. Charlotte ja Isabella kävivät istumaan heidän taakseen.
”Tämä menee kovaa”, Dewn virnuili penkin yli. ”Uskallatteko varmasti tulla?”
”No joo”, Isabella sanoi epäileväisesti. Charlotte hymähti. Junan kavutessa naksuttaen ylös, ylös, ylös, Charlotte otti vaistomaisesti tiukemmin kiinni turvakaaresta. Huipulla juna seisahtui sydämenlyönnin ajaksi (Charlotten mielessä välähti miten kävisi, jos se syöksyisi raiteiltaan) ja sitten kiihdytti alas tehden tiukan käännöksen vasempaan. Vatsa tuntui jääneen vauhtipilveen taa ja Charlotte puristi rystyset valkoisina kahvaa. Isabella kirkui hänen korvansa juuressa, Robert nauraa räkätti ja tuuletti, ja Dewn näytti rennolta kullanvaalean tukkansa läiskyessä takanaan. Vaunut hidastivat taas hetkeksi pienempään ylämäkeen ja taas alas, mutkitellen ja mennen aaltomaisia ylä- ja alamäkiä. Alun ison pudotuksen jälkeen pienemmät laskut eivät tuntuneet enää yhtä rankasti.
”Hirveä, hirveä!” Isabella huohotti viimeisessä mutkassa. Vaunut kirskuivat pysähdyksiin laiturille. ”Uudestaan!”
Vielä parin ajon jälkeen he nousivat pieneen maailmanpyörään, jonka korkeimmalta kohdalta näki koko tivolialueen. Robertista siinä oli tylsää ja hän keikkui kaiteen yli osoitellen mihin laitteisiin vielä haluaisi. Mustekala harmitti häntä, kun sen kohiseva äänimaailma tuli tuulen mukana heidän korviinsa.
Kierrettyään koko alueen läpi ja kokeiltuaan kaikkea, mihin pääsi, lapset nappasivat hattarat ja Charlotte osti makumattopussin. Dewnillä ja Mischalla oli mukana pähkinöitä ja pikkuporkkanoita. Taivas oli pilvien peitossa ja näytti mustalta; tähtiä ei näkynyt. Pari satunnaista pisaraa enteili yöksi tulevaa sadetta. Väki oli rauhoittunut ja vähentynyt. Hekin ajautuivat hiljaksiin puolihuolimattomasti kohti portteja, kun muutama pieni telttakoju infotiskin molemmin puolin kiinnitti heidän huomionsa mahdollisena sateensuojana.
”Mitähän noissa on?”
”Toinen on photobooth”, Dewn sanoi. ”Haluatteko skidit käydä ottamassa vielä muistoksi pelleilykuvat ennen kuin lähdetään takaisin motellille?”
”Joo!” Isabella ja Robert sanoivat yhdestä suusta ja rynnivät koppiin, johon ei juuri sillä hetkellä ollut jonoa. Toisen kojun viereen maahan oli isketty mainoskyltti:
ENNUSTAJA Mrs Aurora Kädestäennustus ja astrologiatulkinta yhden hinnalla!
Dewn kaiveli kuvettaan.
”Et kai sinä tuonne aio mennä?” Charlotte sanoi.
”Jeah. Kävin reissulla yhden mustalaisennustajan luona ja ne ennustukset kävivät toteen.” Hän ojensi rahaa Mischalle, joka otti sen mitään sanomatta vastaan.
”No mitä se muka sanoi?” Charlotte tuhahti.
Dewn hymyili Mischalle. ”Että tapaisin elämästäni puuttuvan puoliskon...” He hymyilivät niin hellän imelästi toisilleen ja sitten suukottivat, että Charlotte käänsi päänsä toiseen suuntaan.
”He löpisevät vain mitä sattuu ja joskus joku osuu väkisinkin oikeaan”, hän mutisi.
Dewn naurahti hänelle. ”Come on. Minä maksan sinutkin.”
”Rahan haaskausta.”
”Ties vaikka saisit vastauksen kysymyksiin, jotka mieltäsi askarruttavat…”
”Mihin kysymyksiin?” Charlotte kysyi heti sydän muljahtaen, mutta Dewn oli jo painanut pään alas ja pujahtanut verhon lomitse telttaan sisään.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jun 24, 2020 9:31:45 GMT
Viesti tulevaisuudesta 1.8.2016 Heti sisään astuttuaan ulkomaailman ja tivolin äänet häipyivät olemattomiin. Teltan perällä pitkästi violettiin verhotun pöydän takana istui lempeän näköinen ruskeatukkainen nainen, jonka tummissa silmissä oli kuitenkin senkaltaista salaperäisyyttä, jota rajan taakse näkevältä saattoi odottaakin. Hän oli ollut sekoittamassa kortteja ja hymyili itsekseen. Hän tervehti ja Dewn istuutui kangaspallille laskien rahat lasiseen maljaan. Nainen kiitti ja katseli sitten Dewniä tutkivasti kauniilla silmillään.
”Tarot-tulkinta, kädestäennustus vai yksinkertainen astrologinen tähtikarttatulkinta? Kaksi jälkimmäistä yhdessä ovat tarjouksessa...”
”Voisin ottaa ne.”
”Onko sinulla jotain kysyttävää vai haluatko yleisen tulkinnan?”
”Vaikka yleisen.”
Nainen ojensi kättään kämmen auki ja Dewn laski siihen omansa. Pehmeät sormet hivelivät hänen sormiaan ja uursivat kämmenviivoja pitkin. Dewnin kämmenet olivat lämpimät, hieman karheat, mutta eivät kovat. Uurteita oli vain muutamia, mutta ne olivat syviä ja näkyivät selkeästi.
”Aurassasi on voimakas keltainen hehku”, nainen sanoi katsoen Dewniin silmät sirrissä kuin olisi yrittänyt tarkentaa johonkin näkymättömään hänen lävitseen. Sitten hän siirsi katseensa tämän käteen. ”Elämänviivasi on vahva ja lupaa terveyttä. Olet onnellisessa asemassa. Elät elämäsi parasta aikaa…” Dewn ei voinut olla virnistämättä. ”Mutta… sydämenviivassasi on solmu.”
Hymy jähmettyi.
”Mitä se tarkoittaa?”
”Kaksi haaraa johtaa eri suuntiin… ja kaksi muuta sivuviivaa ovat poikkiteloin. Jotain hyvin yllättävää saattaa tapahtua rakkauselämässä.”
”Milloin?”
”Sitä on vaikea arvioida. Se on voinut jo tapahtuakin.” Nainen tutkiskeli hänen kämmentensä viivoja, sormien pituuksia, kynsiä ja käden muotoa, mitkä Dewnille itselleen eivät olisi kertoneet yhtään mitään muuta kuin ruskettuneesta sävystään kielineen rannalla vietetyistä pitkistä kesäpäivätunneista. Hän vertasi molempia käsiä. Sitten hän puristaen kevyesti Dewnin kättä omiensa välissä, sulki silmänsä. Hän veti syvään henkeä kuin olisi yrittänyt hengittää Dewnin koko olemusta sisäänsä. ”Varaudu muutosten tuuliin… Ota ne avosylin vastaan. Onnesi tulee muuttumaan, muuntamaan muotoaan.” Hän aukaisi salaperäiset silmänsä. Vaikka ne sanat sanottiin lempeästi, kuin ennustuksesta ei kannattaisi huolestua, Dewn ei silti ollut aivan varma olisiko välttämättä halunnut sitä kuulla. Hän eli juuri nyt – kuten ennustaja oli aivan oikein tulkinnut – elämänsä parasta aikaa eikä mitenkään halunnut ajatella, että tämä saavuttamansa onni saattaisi jossain vaiheessa livetä häneltä.
Hänen hyvä ja luottavainen tuulensa telttaan astuttuaan oli poissa.
Horoskooppia varten Dewn antoi syntymäaikatietonsa ja nainen tulostutti hänelle kartan, josta teki lyhyen pikatulkinnan. Dewnin Aurinko oli Leijonassa, Kuu Ravussa ja Askendantti Vaa’assa. Venusta hallitsi Neitsyt ja Marsia Kaksoset. Näiden tähtikuvioiden ja planeettojen mukaan hänellä oli sisäinen kaipuu tehdä maailmasta parempi paikka ja lisätä kanssaihmisten onnellisuutta; hän oli idealisti, aito ja lojaali. Hänellä oli kyky aistia toisten tunnetiloja herkästi ja hänen muistinsa – erityisesti tunneperäisten muistojen – suhteen oli erikoislaatuinen. Erityisesti äiti tulisi aina olemaan hänen elämässään merkittävä ja tärkeä henkilö. Hän kaipasi rauhaa ja hiljaisuutta. Hän oli pidetty ja miellyttävä toisten silmissä.
Dewn poistui teltasta tähtikarttansa rullalle käärittynä. Ulkopuolella Charlotte ja Mischa odottivat; toinen kädet puuskassa puhallellen otsatukkaa silmiltään, toinen kädet sievästi yhdessä. Robert ja Isabella esittelivät pelleilykuviaan heille. Dewnillekin he näyttivät niitä, mutta Dewn oli hieman liian hajamielinen reagoidakseen niihin asiaankuuluvasti.
Hän oli pettynyt. Rakkauselämää koskenut ennustus sai hänet nostamaan kämmentään ja katsomaan siihen: lukiko siinä tosiaankin – ihoon painettuna ja mahdottomana pois pyyhkiä – jotain ikävää?
”Oliko hölynpölyä”, Charlotte, joka oli tarkkaillut häntä, kysyi. Dewn taivutti sormensa nyrkkiin ja hymyili.
”Mene kokeilemaan. Oli se ainakin mielenkiintoista.”
”Mitä sinulla on siinä?” Mischa kysyi Charlotten pujahdettua vuorostaan ennustajan telttaan.
”Horoskooppi. Tulkintakartan saa mukaan. Olen kuulemma mukava yksinäinen heppu, josta kaikki pitää.” Rakkauselämää koskevan ennustuksen hän jätti mitenkään mainitsematta.
”Niinhän sinä olet”, Mischa hymyili ja nojasi hänen rintaansa vasten. Hänen siihen painautuessaan oli mahdotonta kuvitellakaan, että asiat voisivat – nyt tai tulevaisuudessa – koskaan olla mitenkään toisin.
|
|