katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jun 29, 2020 6:13:50 GMT
Viesti korteilta 1.8.2016 Charlotte empi astua ennustajan telttaan. Hän halusi uskotella itselleen, että se johtui yksinomaan hänen epäuskostaan, mutta todellisuudessa häntä pelotti. Mitä jos ennustaja näkisi hänessä jotain, mitä hän ei itsekään halunnut nähdä? Näkisi hänen lävitseen kuinka syntinen ja musta hänen sielunsa oli? Tai ennustaisi hänelle lisää kärsimyksiä ja tuskaa? Miten hän silloin voisi jatkaa elämäänsä?
Verhojen heilahdettua takana kiinni, tuli teltassa yllättävän hiljaista. Tuuheakulmakarvainen ja ovelan näköinen nainen istui kankailla peitetyn pöydän toisella puolella. Pöydällä edessä oli korttipakka, savuttava suitsuke astiassaan, lasimalja puolillaan rahaa sekä papereita, jotka tämä laittoi juuri pois edestään.
”Tervetuloa”, hän toivotti. Ääni oli matala ja karhea. Charlotte epäröi edelleen, kun nainen viittasi pehmeältä näyttävää jakkaraa. ”Miten voin auttaa?”
Charlotte katsoi seinille. Telttaa peittivät raskaat ja tummasävytteiset samettikankaat sekä seinämatot, jotka oli punottu esittämään omituisia, ahdistavia kuvioita kuten silmää muistuttavia soikioita ja kolmioita. Charlotte valitsi tarot-ennustuksen ja astrotulkinnan. Ne tuntuivat vähemmän intiimeiltä kuin kädestäennustus. Käsi oli ja pysyi sellaisena kuin se oli, mutta kortteja saattoi aina syyttää sattumankaupaksi ja tähtikuvioiden tulkintaa vikaan menneeksi. Kädestä taas jos tulkittaisiin jotain ikävää, Charlottesta tuntuisi kuin se olisi saastunut ja asia jäisi vaivaamaan häntä koko loppuiäksi. Tai ainakin niin pitkäksi aikaa, kunnes kauhulla odotettu hirveys lopulta tapahtuisi. Ja jos se ei koskaan tapahtuisikaan, hänen elämänsä menisi hukkaan murehtiessa ja hermoillessa.
”Haluaisitko kysyä jotain tiettyä vai yleisen tulkinnan?”
”Yleisen varmaan...”
Ennustaja sekoitti korttipakkaa.
”En sitten halua kuulla mitään kamalaa”, Charlotte möläytti. Dewn oli pois teltasta tullessaan näyttänyt niin poissaolevalta, että Charlottea mietitytti mitä ennustaja oli tälle sanonut.
Ennustaja hymyili, mutta Charlotte ei pitänyt hymystä. Hän ojensi pakan Charlottelle sekoitettavaksi (joka oli tiputella kortteja ja oli muutenkin juuri nyt kömpelö käsistään), otti sen sitten takaisin ja alkoi asetella niitä heidän eteensä.
”Tämä pöytä kertoo menneisyydestäsi, nykyisyydestä ja tulevaisuudestasi”, ennustaja kertoi samalla, kun latoi kuusi korttia pöytään. ”Se on usein käytetty ja suuntaa antava tapa lukea korteista.”
Vatsassa muljahti inhottavasti. Menneisyys kauhistutti Charlottea kaikista eniten.
Älä ole tyhmä, ne ovat pelkkiä kortteja, miten ne muka voisivat mistään mitään tietää?
Ennustaja käänsi ensimmäisen kortin.
”Käänteinen Hallitsijatar.” Sitten hän käänsi sen alapuolella olevan kortin. ”Paholainen.”
Charlotten silmät laajenivat kauhusta, kurkku kuristui kasaan. Hän olisi kirkunut, halunnut heti nousta kangaspallilta ja juosta ulos teltasta, mutta oli sen sijaan jäätynyt kuin siihen kiinni eikä kyennyt liikahtamaankaan. Hän tuijotti mustanpuhuvaa pelottavaa korttia.
”Vaativat ulkoiset vaikutukset ja manipulaatio ovat hämärtäneet menneisyyttäsi. Rankkoja vastoinkäymisiä. Tyranniutta, mahdollisesti liittyen äitiin...”
Charlottelta pääsi pihisevä pieni ääni, josta ei ollut itsekään varma mitä sillä yritti sanoa. Hän oli yhä järkyttynyt, mutta pelonleimaus lauhtui; eihän hänellä äidin kanssa mitään niin vakavaa ongelmaa ollut ollut. Eikä äiti mikään tyranni ollut, vaikka välillä olikin liian kontrolloiva.
Ennustaja käänsi seuraavat keskikortit.
”Nykyisyyttäsi hallitsevat käänteinen Sauvat Kuusi ja Kuu. Elät illuusioiden verkossa. Kulkemasi polku voi helposti johtaa harhaan ja sitä on vaikea nähdä, ja ainoa kompassi pois sen pimennoista on sydämesi… Luota intuitioon, vaikka epäilet itseäsi. Sinun on luotettava enemmän itseesi, se on ainoa tie pois kärsimyksestä ja epävarmuudesta...” Charlotten huulet puristuivat yhteen.
Ennustaja käänsi viimeiset kaksi korttia.
”Pentaakkelien Ritari ja Maljat Kuusi. Tulevaisuudessasi odottaa vakaa ja luotettava, vastuuntuntoinen mieshenkilö. Hän voi liittyä taloudellisiin asioihin ja rahaan. Häneen kannattaa uskoa. Menneisyys tavoittelee sinua; paluu juurille. Joku, jonka olet saattanut unohtaa tai jota olet viime aikoina silloin tällöin muistellut, voi palata elämääsi. Löydät etsimäsi vastauksen ja se vastaus löytyy juuriltasi.”
Suitsuke pöydällä sihahti ja Charlotte hätkähti. Ennustaja odotti hetken levittäen käsiään kuin odottaen lisäkysymyksiä, mutta Charlotte ei osannut sanoa mitään. Hänen sydämensä oli alkanut hakata epätasaisesti. Joku, jota olet viime aikoina muistellut, palaa elämääsi? Rahaan liittyvä mieshenkilö – ritari? Sen täytyi tarkoittaa…
Ennustaja kokosi pakan pois, mutta yksi kortti putosi häneltä lattialle. Hän nosti sen ja käänsi pöydälle. ”Maljat Kuningatar”, hän sanoi lievästi yllättyneenä. ”Viesti korteilta sinulle.”
”Ai–ai mikä viesti?”
”Sievä nainen, aistillinen ja herkkä. Hän on tärkeä.”
No en sitten minä ainakaan, ajatteli Charlotte.
Ennustaja teetätti hänelle vielä horoskooppitulkinnan, kuten oli tehnyt Dewnille, ja sen jälkeen Charlotte poistui helpottuneena ahdistavasta teltasta.
Dewn nojaili valotolppaan ja katseli tähtikarttaansa. Mischa seisoskeli omissa aatoksissaan ja tutkaili tummaa taivasta.
”No, mitä hän sanoi?” Dewn kysyi, kiepautti kartan rullalle ja hymyili Charlottelle.
”Roskaa”, Charlotte tuhahti. Silti hänen vatsaansa kipristeli. ”Missä Bob ja Bella ovat?”
”Kävivät vielä yhdessä viimeisessä laitteessa ja halusivat ostaa pallot. Tivoli alkaa mennä kiinni, sulkevat juuri paikkoja.”
”Minä menen sitten vielä telttaan”, Mischa sanoi, mutta juuri niin sanoessaan ennustaja tuli teltasta, kiepautti nyörit sen suulla kiinni, hymyili heille noutaen mainoskylttinsä ja poistui sen kanssa teltan taa.
”Hän taisi lopettaa.”
”Voi harmi.”
Iso ja kylmä pisara pärskähti suoraan Charlotten nenälle. Sitä seurasi lähentyvä kohina ja kohta vetta alkoi tulla oikein kunnolla. Robert ja Isabella näkyivät juoksevan heitä kohti valojaan sammuttelevan karusellin luota vetäen sateesta tempovia heliumpalloja käsissään.
”Äkkiä!” Dewn nauroi ja viittoi tivolin porteille. He juoksivat kädet pään suojana tienlaitaan, nappasivat taksin ja ajoivat sillä takaisin motellille. Isabellan kultakalapallo oli mennyt sateesta puhki, mutta Robert paistoi märkänäkin tyytyväisyyttä merirosvolaivapallo kourissaan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jun 30, 2020 8:10:17 GMT
Paholaisen kätyri 1.8.2016 ”Anna”, isä laski kätensä hänen olkapäälleen. Väsyneet kasvonsa yrittivät hymyillä, mutta silmissä näkyi jotain muutakin, jotain määrittelemätöntä. ”Anna… pyytäisin sinulta… palvelusta.”
”Mitä?”
”Raicyllä on jotain… jotain, minkä toivoisin saavani. Jotain… minulle kuuluvaa… Tiedäthän, etten voi mennä pyytämään sitä itse, sillä siitä ei seuraisi mitään hyvää... Välimme ovat niin tulehtuneet... Mutta heillä on jotain, minkä haluaisin... Voisitko sinä hakea sen minulle?”
”Tarkoitat, että varastaa?” kysyi Anna, jota ajatus ei liiemmin heilauttanut suuntaan tai toiseen. Olihan hän aika näppärä näpistelijä; varastanut useita kertoja kaupoista pikkutavaraa, kuten meikkejä ja joskus jopa vaatteita – kallein hänen kähvellyksensä oli ollut mp3-soitin.
”Tokikaan se… ei ole varastamista, jos noudat vain jotain... minulle kuuluvaa? V-voisitko sinä tehdä sen? Minä luotan sinuun…”
”No kai minä voin. Eikö Emily sitten voi vain antaa sitä?”
”En… en usko. Se on jonkin verran arvokas… On parempi, että otat sen vähin äänin ja tuot minulle… sopiiko? Jos onnistut, haen sinut muita aikaisemmin kotiin...”
Anna olisi ollut valmis tekemään sen ilman houkutintakin, mutta nyt häneen suorastaan hulmahti kylmää päättäväisyyttä. ”En vain ole varma, missä he sitä pitävät… Sinun täytyy etsiä se… Se saattaa olla kätkettynä… Se on minulle hyvin tärkeä… Tarvit–haluaisin sitä todella.”
”Mikä se sitten on?”
”En aivan… en aivan tiedä. Isäni t-testamenttasi sen minulle… muttei kertonut tarkkaan, mikä se on. Se on… eräänlainen… lintu.”
”Lintu?”
”Niin… jotain valkoiseen lintuun liittyvää. Jos löydät jotain sellaista, ota siitä minulle kuva ja lähetä. Luulen, että tunnistan sen sitten, kun sen näen.”
* Annaa oli rankaistu jäämään kotiin – ja se sopi hänelle. Seisten parvekkeella, hän kuunteli etupihalta loittonevaa puhetta ja käynnistyviä ja pois ajavia autoja. Varmistuttuaan sitten siitä, että oli jäänyt yksin taloon – yksin koko Orange Wood Ranchille – hän aukaisi huoneensa oven.
Tällaista tilaisuutta tuskin koskaan tuli, että he kaikki olisivat poissa. Aina talossa oli joku, meni ees sun taa: milloin Raicy oli jalkeilla kuinka varhain aamusta tahansa, milloin Gillian pelästytti kävelemässä yöllä unissaan, milloin Robert vakoili huvikseen hänen tekemisiään tai milloin isoäiti tuli yllättäen minkäkin oven takaa. Hän käveli käytävän yli Lotten huoneen ovelle ja tuuppasi sen hitaasti auki. Hän vilkaisi julisteilla ja ratsastuskilpailujen ruusukkeilla vuoratuille violettitapettisille seinille.
Se on eräänlainen valkoinen lintu...
Siinä kaikki. Annan pää kiertyi hitaasti hänen katsellessaan ympärilleen. Hän oli etsinyt näiden viikkojen aikana kaikkialta talosta jotakin, mikä viittaisi tähän epämääräiseen isän haluamaan lintuun – taulua, koristetta, valkoisen linnun kuvalla painettua astiaa, korua – mitä tahansa, joka voisi olla jonkin arvoinen ja isän takaisin haluama lintuaiheinen esine. Mutta vasta tänään – sopivasti juuri tänään – hän oli vihdoin aamulla ymmärtänyt sen: Bobin riehuessa ja hajottaessa astioita, oli Bella puhunut jotain posliinilinnusta, ja silloin Anna oli sen muistanut: Lottella oli sellainen koriste, valkoinen posliinikyyhky, jonka Annakin oli nähnyt.
Hän aukoi serkun lipastonlaatikoita ja löysi tämän päiväkirjan. Se oli lukollinen. Anna laski kirjan pöydälle ja jatkoi etsintäänsä. Kynäpurkeista, laatikoista, kaapeista ei sitä löytynyt, ei myöskään ikkunalaudalta. Sitten hänen katseensa osui pylväsmäisen sängyn vieressä seinällä olevaan hyllyyn, jolla oli pari kirjaa, paperista taiteltu origamilintu kuin tienviittana ja lasipurkki täynnä valkoisia sirpaleita sekä taiteltu paperi. Hän nosti purkin käteensä ja ravisti sitä hieman. Oliko se tämä? Oli – varmasti oli: hän muisti nähneensä sen vielä ehjänä täällä serkun hyllyllä. Ja hän näki pienenpienen kellertävän hippusen, joka oli varmasti ollut linnun silmänä. Mutta nyt se oli pirstaleinen…
Anna kohautti olkaansa. Jos tämä oli ollut isän haluama lintu, nyt sitä ei enää ollut. Hän otti puhelimen taskustaan, napsaisi sillä purkin sisällöstä kuvan ja lähetti sen. Hän kiersi kannen auki ja taitteli paperin auki. Se oli kuva aikakauslehdestä, niin hän oletti, ja esitti kuvaa kahdesta pojasta. Toisen pojan kasvot olivat tarralla peitetyt. Kuvateksti ja artikkeli oli kirjoitettu ranskaksi, joten Anna taitteli sen takaisin. Sitten hän nosti purkin kasvojensa yläpuolelle tarkistaakseen oliko siellä vielä jotain muuta – ja kappas vain, mitäs sieltä löytyikään: pieni avain, joka varmasti menisi päiväkirjaan.
Hän työnsi koko kätensä varovasti purkkiin ja välittämättä sirpaleiden teräväreunaisesta pistelystä, sai avaimen ongittua sormiinsa.
Lotte ei ollut kovin innostunut päiväkirjan kirjoittaja. Merkintöjä oli harvakseltaan ja suurin osa niistä oli lyhyitä: listauksia otsikolla ”KIITOS NÄISTÄ”; tylsääkin tylsempiä pakinoita ratsastuksesta ja hevosista ja valituksia Judithista; joitain keskeneräisiä yliviivattuja sanoituksenpätkiä; epäselvää tajunnanvirtaa; kirosanoja ja murhaavia tikku-ukkokuvia. Anna lehteili kaikessa rauhassa vihkoa taaksepäin. Näiltä sivuilta voisi löytyä jokin viittaus siihen toiseen asiaan, mitä hän etsi.
Lotte oli kuitenkin näyttänyt repineen irti tietyt sivut – ja Annasta tuntui, että juuri ne sivut, jotka hän olisi halunnut lukea. Hän sulki päiväkirjan harmistuneena.
Hän oli tässä talossa kuin ilmaa. Kukaan ei kiinnittänyt häneen enää huomiota, ei välittänyt katsoa häneen niin tarkasti tai tiennyt hänestä mitään. Hän oli varjo seinällä, peilikuva ilman heijastusta, äänetön kuiskaus hiljaisuudessa. Ja hän oli tekemisissä paljon suurempien voimien ja asioiden kanssa, kuin kukaan tästä perheestä voisi koskaan käsittää.
Mutta missä se oli?
Sophie sen oli piilottanut. Sophie, joka oli ollut hänelle niin kateellinen, että oli varastanut sen Annan löytämänä ja kiristänyt sitten sillä häntä, mutta jolle oli lopulta itselleen käynyt kalpaten.
Ja nyt Annan oli löydettävä se uudelleen. Siinä hän oli hyvä. Löytämisessä. Hän osasi kadota, mutta hän osasi myös löytää sen, mitä muut eivät halunneet hänen löytävän. Niin kuin silloin, kun isä piilotti autonavaimet, jotta hän ei olisi keksinyt mitään typerää, mutta hän oli kuitenkin löytänyt ne tämän sukkalaatikosta. Tai kuin silloin, kun äiti vei Isabellan metsään ja ”kadotti” tämän, ja Anna löysi hänet ja toi kotiin. Tai silloin, kun hän seurasi Bridgetweetin viemäritunneleita pitkin ja löysi niiden kautta salaisia reittejä eri puolille kaupunkia…
Sophie oli antanut sen Patricialle, mutta vain hetkeksi, näennäisesti. Ei hän oikeasti olisi siitä luopunut. Ja sitten oli ottanut sen takaisin itselleen ja… piilottanut sen. Jonnekin tänne. Centereille. Orange Woodiin. Siitä Anna oli varma. Olihan tämä hänen setänsä ja tätinsä ja serkkujensa koti paikka, josta Sophie oli aina ollut niin kateellinen; jossa olisi aina halunnut itse asua ja kuulua perheeseen.
Hän oli jo tutkinut tunnelit. Hän oli tutkinut autiotalot. Hän oli tutkinut mausoleumin. Tämä talo oli enää jäljellä.
Amuletti. Vain yksi sana oli tavattuna salakirjoituksella paperille, jonka Anna oli noukkinut nyt toisesta farkuntaskustaan esille. Mustat Ruusut olivat kätkeytyneet, mutta pitivät häneen yhä viestein yhteyttä ja Anna tunsi siitä ylpeyttä; hän oli tarpeeksi oleellinen, jotta he muistaisivat häntä ja uskoisivat hänen vastuulleen niin tärkeän tehtävän.
Sophie oli ehkä pettänyt heidät, mutta Anna todistaisi olevansa ryhmän sisäpiirijäsenyyden arvoinen.
Hän tunki paperin takaisin taskuunsa ja astui juuri takaisin yläkerran porrastasanteelle, kun alakerrasta kuului vaisu, melkein epävarma rämähdys; joku oli tullut sisälle. Anna jähmettyi kuulostelemaan. Kuka se oli? Näin pian? Vastahan he kaikki olivat lähteneet…
Askelet veivät kylpyhuoneen suuntaan ja sitten kuului vedenlorinaa.
Anna laskeutui niin hitaasti kuin mahdollista porras kerrallaan, kunnes saattoi kaiteiden välistä nähdä eteistä ja takkahuonetta yhdistävälle kylpyhuoneeseen vievälle käytävälle. Lorina lakkasi ja joku tuli sieltä ulos – se oli tuo Raicyn oppipoika, Annankin entinen luokkalainen, ruipelo Lieriö.
Anna puri huulensa yhteen. Tomford ei ollut mennyt heidän mukaansa ja Anna oli unohtanut ottaa laskuihinsa sen, että joku saattoi olla tallilla ja tulla omia aikojaan sisälle taloon.
Hän vetäytyi takaisin varjoihin ja mietti. Mutta Tomford painelikin eteisen kautta takaisin ulos – oli käynyt vain asioillaan. Anna suoristautui ja nousi sitten takaisin yläkertaan.
Niin pitkään Anna oli tuntenut elämänsä valuvan hukkaan. Hän oli ikävystynyt. Hän tunsi olevansa irrallinen, kuin toisesta palapelistä väärään kasaan joutunut osanen, jolle ei ollutkaan omaa paikkaa. Paitsi, että hän oli oman perheensä sisarusparven auttamatta erilaisin niin mielenliikkeiltäänkin kuin muutenkin, hän tuntui ainoalta, jolle ei ollut paikkaa tässä kaaottisessa setänsä maalaisperheessä. Billy oli paikkaan leimaantunut kuin ankanpoika ja Anna tunsi hänen vastenmielisyytensä itseään kohtaan, koska ei voinut tämän hullaannusta hevosiin ja kunnioitusta setään ymmärtää. Robert oli kovaa kyytiä seuraamassa isoveljensä saappaanjälkiä ja tykästyvän farmiin entistä enemmän. ”Setä tekee minusta oikean cowboyn!” hän hoki yhtenään. Isabellakin viihtyi, kun sai olla isoäidin lellikki ja auttaa tätä talousaskareissa kuin tuleva maajussin sievä pikkuvaimo. Ja Laurakin, joka ehkä eniten ymmärsi häntä, oli kannustanut pysymään sedän perheeseen väleissä. ”Tule luokseni sitten, kun isä hakee teidät. Mutta nyt isä toivoo, että vietätte täällä kesän. Kai hän haluaa jakaa kanssanne palan omaa lapsuuttaan.”
Mutta sitten Anna oli tavannut Mustat Ruusut – hiwsamia, taikuutta, harjoittavan salaisen ryhmän, jonka juuret olivat Waterphewn historiassa. Ja heidän luotaan Anna oli löytänyt elämälleen tarkoituksen.
Hän malttoi tuskin odottaa riittiä, jossa hänet merkittäisiin viralliseksi Mustien Ruusujen jäseneksi. Hän saisi oman henkieläimensä, elementtinsä ja hänelle opetettaisiin taikuuden alkeet. Hänestä tulisi Kowita – noita, jollaisia phew-intiaanien shamaanitietäjät olivat olleet.
Mutta ennen sitä hänen olisi todistettava pystyvyytensä ja uskollisuutensa. Hän olisi sen arvoinen, toisin kuin kykenemätön ja heikko Charlotte tai uskoton petturi Sophie.
Hänen olisi löydettävä se taika-amuletti.
Ja kun parin tunnin kuluttua Alexiina, Oliver, Emily, Raicy ja Kitty tulivat takaisin, oli Anna huoneessaan niin kuin oli ollut heidän lähtiessään.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jul 18, 2020 5:47:45 GMT
Hölynpöly 2.8.2016 ”Kaikki ok?” Dewn istahti risti-istuntaan Charlotten vierelle. Pisara uursi jokea hiljaisesti takaisin kotiin päin ja Charlotte tuijotti leuka polvissa sen jättämiä laineita ja vaaleaa kuohuntaa. Vesi oli tummaa eikä pohjaan nähnyt. Kuka tiesi miten syvälle se jatkui ja jatkui ja mitä siellä piilisi. Tiesikö kukaan? Ihan niin kuin elämästä, tulevaisuudestakaan… Eihän kukaan sitä voinut ennustaa… ”Olet ollut omissa ajatuksissasi sitten eilisen. Eikö sinulla ollutkaan hauskaa?”
”Joo...”
He katselivat vaiti maisemaa. Sitten Charlotte puhui.
”Tyllä on syöpä.”
Dewn laski päätään ja hieraisi niskaansa.
”Hitto.”
Mitä kukaan tiesi tulevaisuudesta? Se oli yhtä tuntematon kuin vetten syvyydet… ”Miten jakselet?”
Charlotten käsivarret olivat kiertyneet jalkojen ympäri.
”Ihan ok.”
Venematka takaisin ei ollut ollenkaan niin hauska kuin tullessa. Illalla Dawsonissa alkanut saderintama oli ropissut läpi yön ja seurasi nyt heitä merta kohti. Robertia purjehdus jo kyllästytti ja häntä sai vähän väliä olla nappaamassa pois tekemästä tuhmuuksia tai vaarallisia tempauksia, kuten kurkottelemasta laidan yli veteen tai heittämästä keihästä kävelykepillään tai yllyttämästä Isabellaa nousemaan kaiteelle seisomaan kuin eräässä laivaelokuvassa, jossa oli traaginen loppu. Isabella oli alkanut voida pahoin ja makasi punkassa voihkien ja valittaen. Robert oli lyönyt häntä kepillä sääreen ja hän itki äitiä Mischan yrittäessä lohdutella. Dewn harjoitteli purjehtimista ja Oscar poltteli piippua. Charlotte mietiskeli omiaan. Elämää; mennyttä ja tulevaa.
Päivä venyi äärimmilleen ja ennen kuin huomasikaan, olivat Pisaran valot ruvenneet loistamaan taivasta kirkkaammin. Dewn ja Mischa pelasivat korttia keikkuvan lyhdyn alla.
”Voitin”, Dewn virnisti kerätessään kortit. ”Pelataanko vielä lännen nopeinta?”
”Pelaa Lotten kanssa”, sanoi Mischa nousten seisomaan ja venytellen kuin kissa. Hän kumartui jakamaan Dewnin kanssa suukon (Charlotte katsoi muualle). ”Menen meditoimaan aaltoja.”
Dewn sekoitti pakkaa ja loi sitten Charlotteen kutsuvan katseen. Tämä työnsi itsensä irti tolpasta ja istui Mischan tilalle.
”Mitäs pelataan?”
”Ihan sama.”
”Stressiä? Länkkäriä? Läpsyä?”
”Vaikka läpsyä.”
Dewn jakoi pakan puoliksi.
”Mischaa harmitti, ettei hän ehtinyt käymään sillä ennustajalla”, hän puheli. ”Juteltiin tähtikartastani. Hän oli katsonut sinunkin ja sanoi, että sinulla on jokin haasteellinen kulma.”
”Älä”, sanoi Charlotte sarkastisesti. Ainahan hän oli tiennyt tähtien pyllistävän hänelle.
”Mitäs se ennustaja sinulle kertoi?”
”Miten niin?” Hän otti omat korttinsa käteen ja käänsi niistä ensimmäisen pöytään. Herttarouva.
”Koska se antoi ainakin minulle ajattelemisen aihetta.” Dewn käänsi pöytään ristijätkän.
”Älä kuvittele, että uskon siihen hölynpölyyn yhtään...”
Dewn virnisti nostaessaan kortit itselleen.
”Mutta?”
”Mutta se on tarkoitettu viihteeksi, joten kai puolet koko touhun ideasta on leikkiä, että siihen uskoo, koska miksi muutenkaan sitä tekisi… Vähän niin kuin koko rahan edestä. Niin, jos tässä nyt haluaa teeskennellä ja yrittää miettiä mitä ne kortit oikein tarkoittaisivat…” He heilauttelivat vuorotellen numerokortteja. ”Jotain se sanoi lapsuudesta ja paluusta juurille. Mutta mitä se muka meinaa?”
”Ehkä aloitat jonkin syklin alusta? Hei, ei niitä aina tarvitse ottaa niin kirjaimellisesti. Joskus ne ennustukset on sellaisia… vertauskuvia. Symboleja.”
”Minä vihaan symboleja ja vertauskuvia. Saan niistä ihan tarpeeksi Moton seurassa. Miksei asioita voi vain sanoa selkeästi ja suoraan niin kuin ne on, miksi pitää aina kaarrella ja ’uuh, olen niin salaperäinen’?”
Dewn nauroi.
”Paluu juurille...”, Charlotte mutisi tuhahtaen. ”Minne juurille? Saksaan vai? Synnyin Saksassa, joten jos se kerran tarkoittaa jotain lapsuuteen–” Äkkiä hän vaikeni. Dewn keräsi pöydältä ruuturitarilla saavuttamansa saaliin ja vilkaisi häntä odottaen, että hän sanoisi lauseensa loppuun, mutta Charlotte oli pysähtynyt tuijottamaan kortteja ja niiden läpi. ”Ehkä se tarkoittaa...”, hän sanoi hitaasti ja oikein tunsi kuinka jännityksen aalto rupesi kuohumaan suonissaan, ”ehkä se tarkoittaa, että lähden Saksaan… Ehkä se tarkoittaa, että pääsen sittenkin vielä tänä vuonna Power Jumpiin!” Hänen äänensä oli kohonnut innostuksesta joka sanalla. ”Nehän pidetään Saksassa! Niin, tietysti! Ja–ja–” Seuraava neronleimaus iski häneen kuin salama taivaalta ja hän tempaisi päänsä pystyyn. ”Ja se ritarikortti, joku mies menneisyydestä! Se on – se on”, hän tuskin pystyi pitämään itseänsä kurissa, ”Lucas!” Dewnin kulmakarvat kohosivat hiusrajaan. ”Se ennustaja sanoi, että tapaan jonkun menneisyydestä, jota olen viime aikoina muistellut ja se liittyy paluuseen juurille! Ja se kortti oli ritari! Se liittyi rahaan! Lucas on rikas!” Charlotten mielestä hänen päättelylogiikkansa oli pettämätön, ja oli niin sokaistuneen hämmästynyt omasta älykkyydestään, ettei huomannut unohtaneensa erään oleellisen seikan. Dewn palautti hänet maanpinnalle.
”Eikös Power Jump ole ohi jo?”
”Ai.” Charlotten ilme – ja vatsakin – valahti. Painava pettymys veti hänet alas korkealta pilvilinnasta. Mutta äkkiä hän keksi kiertotien ongelmaan ja innostui taas. ”Niin mutta se Ranskanmatka!”
”Äsken se oli vielä Saksa.”
”Se Ranskanmatka syksyllä! Minne Gillianin piti hommata minullekin pääsy! Ne liput! Niin se on. Se onnistuu! Pääsen näkemään taas Lucasin!”
”Ethän sinä usko ’siihen hölynpölyyn’.”
Charlotte ei ollut kuulevinaan.
”Gillian, Gillian… Minun täytyy saada Gillian kiinni ja kysyä siitä!” Charlotte tapaili levottomana taskuistaan kännykkää. Dewn laski pakan pöydälle ja nojasi taaksepäin tarkkaillen sisarensa kiihkosta palavia kasvoja. ”Ai niin”, Charlotte ärähti hetkisen kuluttua ja otti puhelimen pois korvaltaan. ”Eihän Gillian vastaakaan.”
”Miten niin ei vastaa?” Dewn ihmetteli.
”En minä tiedä. Olen yrittänyt soittaa hänelle jo useita kertoja, mutta joka kerta puhelu menee suoraan vastaajaan.”
Dewn rypisti huolestuneena otsaansa.
”Toivottavasti hänellä on kaikki hyvin.”
”Hän on vain nyt jotenkin niin ylimystöä, sen Wolfgangin pauloissa ja mitä kaikkea, ettei meitä kannata edes muistella.” Charlotte laittoi puhelimen pois, mutta hänen sydämensä sykki yhä. Näen taas Lucasin.
”Läpsy”, sanoi Dewn. Hänen kätensä lepäsi korttien päällä pöydällä ja hän hymyili. ”Get’cha head in the game.”
|
|
Fossiili
jäsen on muualla
Talikonvarsi
katso profiilia tai lähetä pm
The eternal sun...
Viestejä: 12
Oma hevonen: Tiger
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Emma on Jul 18, 2020 9:12:34 GMT
Näkemiin Emma 2.8.2016 ”Se kaverisi on kuin homesieni. Vaikka kuinka heität pilaantuneet menemään, silti sitä tulee.”
”Kuka?” Hän ei ollut kunnolla kuunnellut, mutta Andrew ei vastannut. Emma silotteli hiuksiaan vessan peilin ääressä. Hän oli ollut suihkussa, föönannut tukkaansa pitkään, käyttänyt siihen viittä eri hoitoainetta ja suihketta ja lämpösuojaa, sitten vedellyt suoristusraudalla suortuvansa haluamansalaisiksi ja oli nyt tekemässä loppusilausta. Andrew nojasi ovenkarmiin juron näköisenä ja tuijotteli halveksuvasti sisarensa toimia.
”Voitko nyt helvetti tulla jo, että tässä pääsee kuselle?”
”Ai, sitäkö siinä jonotat. Luulin, että olet vain typertynyt naiskauneuden edessä niin, ettet saa silmiä irti. Etpä sitä paljoa taidakaan nähdä kuin siskossasi...”
”Minkä takia hiuksia pitää laitella noin maan penteleesti, että siihen saa upotettua kuusikin varttia?”
”Mikäs tämä on?” Emma viisasteli takaisin ja näytti peilihyllyltä pientä öljypulloa, josta tiesi Andrew sukivan tukkaansa, jotta se pysyisi kiiltävänä ja taaksepäin kammattuna.
”Mulla on yksi viiden sentin pullo ja sulla rivissä kymmenen putelia ja tötsää. Ja eikö toi käristä ne?” hän lisäsi suoristusrautaan vilkaisten, joka lepäsi vielä vessapytyn kannen päällä odottaen jäähtymistään. Emma ei jaksanut vastata. Velikulta oli kärttyisällä tuulella. ”Tuu nyt pois jo, saatana!”
”Joo joo, älä huuda.” Emma katsoi vielä kerran itseään peilistä: hän näki tyytyväiset, päivettyneen kullanrusertavat kasvot ja hentoja kesakoita nenänpäällään, ja kokonaisuutta kehystivät punertavanruskeat pitkät ja suorat, hyvältä tuoksuvat puhtaat hiukset. Hän vinkkasi itselleen silmää ja marssi ulos kylpyhuoneesta nokka ylhäällä.
Andrewn jättäessä vessanoven raolleen, jotta saattoi lorottelullaan olla tahallaan säädytön kuin mielenilmauksena, Emma meni viereisestä ovesta huoneeseensa ja katsoi ensimmäisenä laturissa yöpöydällä olevasta kännykästään viestit sekä sometilinsä päivitykset. Catherine oli taas bilettänyt koko viikonlopun niin, että oli lopulta sammunut vieraan punkkaan – tyypillistä Katieta. Tonylta oli kolme ällöttävää, vihjailevaa flirttiviestiä, joista viimeisimmässä pyysi Emmaa lähettämään nuden. Emma kaarsi inhoten ja imarreltuna huuliaan ja naputteli nopeasti jonkin nenäkkään vastauksen. Deedee kyseli, koska hän tulisi takaisin. Rebecca vakuutti, että koko heidän San Josén pikkupiirinsä – keimailevia, huithapelisti ja säädyttömästi eleleviä teinejä ja nuoria aikuisia – oli joutunut sekasorron valtaan ilman Emman ”maanläheistä läsnäoloa”. Emmaa pidettiin siellä jonkinlaisena Elovenana, maalaistyttönä, ja oli mielissään tästä niin sanotusta roolistaan. Kukaan ei silti enää epäillyt sitä, etteikö hän osaisi pitää hauskaa: Emmalla oli kyky yhdistää rauhaton elämä jonkinlaiseen rotiin ja järjestykseen, ja tiesi vaistomaisesti muiden turvautuvan häneen kuin isosiskoon (vaikka olikin nuorimmasta päästä).
Mutta kaikista eniten hän oli hyvillään Crisbyn kuvaviestistä: tämän railakkaasti ruskettuneet enkelin kasvot iskivät hänelle silmää valkoinen hammashymy loistaen. Saateviestinä oli: ”Kello löi jo viisi, lapset herätkää, aisakellot helkkää, hymyyn käypi suu.” Omituinen viesti, ei ollenkaan Crisbyn tapainen. Mitähän se tarkoitti?
Hän oli juuri kirjoittamassa ihmettelevää vastausta oranssiksi lakatut kyntensä napsahdellen näyttöön, kun Andrew ilmestyi taas ovenkarmiin.
”Hei”, veli sanoi. Äänensävy oli nyt rauhoittunut. Oli tainnut aiemmin virtsa nousta päähän. ”Meidän pitäis puhuu rahoista.”
”No mitä?” Emma tiuskaisi nostamatta katsettaan puhelimesta. Mielialat olivat vaihtuneet: nyt Emma tunsi ärsytyksen piston. Hän oli heti puolustuskannalla. Rahat, jotka oli saanut opiskeluunsa, olivat jokseenkin olleet muussakin – holtittomammassa – käytössä ja hän tiesi sen ja tiesi Andrewn epäilevän sitä. Mutta minkä hän sille mahtoi, että oli joutunut auttamaan ystäviään pulasta lainailemalla heille omistaan ja, että jos tahtoi pysyä porukan mukana klubeilla, se maksoi.
”Sun mutsis on kuulemma maksanu jo syksyn alkavan lukukausimaksun.”
Emma selasi yhä ystäviensä päivityksiä, vaikka aiemman huvittuneen sävyn sijasta oli nyt kurttuotsainen. ”Kuunteletsä?” Andrew ärähti.
Nopeasti Emma mietti uutta strategiaa ja vaihtoi lennossa olemustaan. Hän laittoi hymyillen kännykän takaisin pöydälle ja kääntyi veljeään kohti kädet sievästi yhdessä, odottavainen, viaton ilme kasvoillaan.
”Anteeksi. Niin, rahoista?”
”Älä viitti”, Andrew mutisi vaivaantuen Emman teennäisyydestä. ”Mitä sä oikein touhuat, jos muka nyt jo tarvit lisää rahaa, vaikka kesäloma ei ole edes loppu? Mihin sä olet käyttänyt mutsin lukukausirahat?”
”Kouluun tietysti”, Emma vastasi huiskaisten huolettomasti huoliteltuja ja silti vapaita hiuksiaan. ”Maksoin etukäteen. Mutta ne maksut ovat nousseet niin, että käteen ei jäänyt juuri mitään. Millä elän vielä kuukauden?”
”Mitäs jos menisit töihin?” Andrew sanoi.
”Tiedätkö, miten vaikeaa San Josésta on saada alaikäisenä töitä?”
”No oisit täällä ollessas tehnyt jotain. Onhan sulla vielä aikaa. Hae täältä töitä, mee vaikka siivojaaks.”
”Siivoojaksi?” Emma haukahti. ”Kun täällä sikolätissä saa sitä tehdä ihan orjatyönä? Ei kiitos.” Hän oli hetken suivaantunut, mutta tasoitteli sitten ilmettään. ”Etkö voisi jonkin verran lainata…?”
”Mun provikkapalkoista ei makseta sun tököttejä eikä drinksuja.” Andrew loi paheksuvan katseen seinällä oleviin polaroidikuviin Emman etelän elämästä.
”Sinulla on rahaa”, Emma tiesi. Hän oli nähnyt setelinipun asuntoa siivoillessaan Andrewn kalsarilaatikossa.
”Faijan säästöt oli kokonaan mulle, kuten hyvin tiiät”, Andrew sanoi synkästi. Koska he olivat vain puolisisaruksia – heillä oli sama isä, mutta Mark ei ollut koskaan suhtautunut Emmaan kuin omaansa – oli kumpikin eronneista vanhemmista suosinut omaa lempihedelmäänsä: Markin kaikki vähäpätöinen varallisuus oli mennyt Andrewlle, kun taas yhä elossa oleva Emman äiti, Madeline, lähetteli tyttärelleen säännöllisesti tukirahoja. ”Vuokra pitäis jotenkin maksaa. Ja mäkin tarvin ruokarahaa.”
”Metalliin ne menee”, Emma tuhahti. ”Niin kuin et muka olisi tahmaisilla sormillasi vielä kuolannutkin kaikki moottorilehdet lukukelvottomiksi.”
”Mä en oo Godzilla, tähän moottoriin tarvii biohajoavaa.” Andrew taputti vatsaansa. Emman kännykkä kilautti viestiäänen ja hän kääntyi heti sitä kohti. Crisbyn vastaus oli pelkkä vinkkaava hymiö. ”Ja voisitsä sanoo sille, että jos hengailette, niin näette ja teette sen jossain muualla kuin täällä?”
”Kenestä sinä nyt puhut?” Emma kivahti epäluuloisena, sillä Andrew ei mitenkään ollut voinut nähdä huoneen toiselta puolelta kenen kanssa hän tekstaili.
”Kenestä ja kenestä”, Andrew murahti, ”siitä homesienestä!”
Emma kääntyi häntä kohti ylenkatseellisella ilmeellä.
”En tosiaankaan ymmärrä typeriä vertauskuviasi tai jaksa nähdä sitä vaivaa, että edes yrittäisin. Ja hyi olkoot, että haiset. Mene tiehesi.”
”No kukakohan se sun kaverisi on, joka tasaisin väliajoin aina tänne tunkeilee kysymättäkin?” Andrew intti kädet puuskassa. Emma oli ollut aikeissa tuupata hänet ulos huoneestaan, mutta antoikin olla muuttuen nyt uteliaaksi. ”Puhutko Lottesta?”
”Tärppi.”
”Niin mitä siitä?”
”Että treffailkaa jossain muualla kuin täällä. Se kakara raastaa mun hermoja.”
”Ei me Lotten kanssa olla nähty pitkään aikaan, viimeksi varmaan biitsillä”, Emma muisteli.
”Se oli täällä mun kimpussa ihan eilen.”
”Ai niin”, Emma sanoi muistaen sitten nähneensä pikaisesti tämän tulevan häntä vastaan, kun hän oli ollut lähdössä Calgaryyn shoppailemaan. Waterphewssä oli ikävää ilman sellaisia ystäviä kuin San Joséssa, jotka olisivat olleet kiinnostuneita samoista asioista kuin hän nykyään: auringosta, uusista autoista, seuraelämästä, bilettämisestä, katuravintoloista ja vaateshoppailuista. Sitä paitsi Waterphewn kapakat olivat karseita: Black Catin tunnelma ja tyyli ei sopinut hänelle, Oldeerissä kävivät vain vanhukset ja lätkähullut. Tamuli oli lapsellinen eikä tullut kysymykseen. Vanhat yhteiset harrastukset tuntuivat hänestä nykyään kovin lapsellisilta nekin, kuten tallilla notkuminen ja entisistä tutuista, luokkalaisista juoruilu. Toki hän edelleen piti hevosista ja hänellä oli kaikki intressit omaan poniin, mutta siinä olikin jo suuri ero: entisestä ratsastuskoulun hevosenhoitajasta oman poninomistajaksi oli kuin ylennys firman siivoojasta itse yrityksen johtajaksi. ”Ei se minua tullut katsomaan, vaan sinua. Onko teillä eripuraa?” hän tuikkasi huulensa kiusaavasti törrölleen. ”Tulee tänne asti eikä kuitenkaan ole mitään asiaa kuin aukoa päätään?”
”Ehkä teidän pitäisi vain panna”, Emma sanoi huolettomasti ja nosti taas kännykän käteensä, kun se oli helähtänyt. ”Tuntuu siltä, että teidän välillä on purkautumatonta jännitettä ja se alkaa olla ikävää jo meidän sivullistenkin katsella. Kerta veto ja sitten voittekin jo huomattavasti helpommalla mielellä hyvästellä toisenne. Ellette sitten tee siitä tapaa…”
”Säkö sille kerroit?” sanoi Andrew välittämättä sisarensa asiattomista vihjailuista. ”Se tuli tänne ja oli kehitellyt tarinan siitä, miten mä halusin lykkiä sen äitiä ja oli vihainen, kun oli lukenut sen mun juttuni lehdestä.”
”Mitä?” Emma purskahti kovaan nauruun.
Andrew sitä vastoin oli vakava. ”Enks mä sanonut, että mun freelancerityöni on tarkoitus pitää matalaa profiilia?”
Mutta Emmaa ei ollut kiinnostanut artikkeliosuus Andrewn sanoissa, vaan se, mitä hän oli ensimmäiseksi väittänyt. Hän kiherteli vieläkin.
”Oletko sitten antanut siihen aihetta, Sämpylä?”
”Mä oon tosissani”, Andrew hermostui sisarensa ala-arvoiseen kikatteluun. ”Mun tutkivan journalismini on tarkoitus olla puolueellista–”
”Aivan”, Emma nyökkäsi kuin ei olisi kuunnellutkaan ja oli vakavoituvinaan, ”ei todellakaan sinun tyyppiäsi puumaikäiset blondit naiset”, ja hän ravisteli päätään hiukset heilahdellen, hymyn nykiessä suupieliä.
”Voi vattu”, Andrew ärähti turhautuneena ja kääntyi päästäkseen pois Emman vaikutuspiiristä. ”Multa menee sekin leipäduuni!” hän huusi mennessään.
”Hoh hoijaa.”
Kännykkä välähti, mutta viesti ei ollut enää Crisbyltä, vaan Deedeeltä, joka lähetti hänelle lentosuukon. Äkkiä Emmaa alkoi epäilyttää: hänen ystäviensä viestittelyt olivat kumman synkronisoituja ja kaikki yhtä epämääräisiä. Hän ajatteli heitä yhdessä jossain rantakahvilassa, kikattelemassa päät yhdessä ja puhumassa hänestä huonoa.
Kunpa hänellä olisi enemmän rahaa, niin hän olisi lähtenyt heti takaisin San Joséen. Ties mistä hän jäi nyt paitsi. Hän oli tullut Waterphewhen hakemaan viimeisiä tavaroitaan ja järjestelemään hiukan asioita isovelipuolensa kanssa nyt, kun ukko oli potkaissut tyhjää. Hän ei ollut koskaan pitänyt isästään ja oli sietänyt tätä vain ominaisen, pitkäjänteisen ja kärsivällisen sisukkaan luonteensa ansiosta.
Selailtuaan jonkin aikaa taas sosiaalisen median päivityksiä, hän kiskaisi laturin irti ja laittoi puhelimen lepäämään vuoteelleen. Sitten hän käveli ulos huoneestaan.
Andrew oli mennyt Markin huoneeseen ja lökösi siellä vuoteella kengät jalassa, toljotellen jääkiekkoa katonrajassa olevasta televisiosta.
”Niin voitko lainata?” Emma sanoi ikään kuin tämä keskustelu rahasta ei olisikaan keskeytynyt.
”En.”
Emma sipsutti lähemmäs ja kiipesi sängylle kiehnäämään kuin kissa veljensä kainaloon (pidätellen samalla henkeään, sillä tämä ei ollut taatusti käynyt moneen päivään suihkussa). ”Et voi jättää minua näkemään nälkää...”
”Samaa sä näköjään aiot tehdä mulle ilman katumuksen häivääkään.”
”Drew… Sämpylä…”, Emma maanitteli. Andrewn kasvoilla kävi syvä närkästyksen kuvastus, mutta kun Emma ei siitäkään vielä ottanut takapakkia, tämä ärähti: ”Mee helvettiin!” ja tönäisi häntä sen verran, että Emma oli horjahtaa sängyltä.
”Haista kulkusiasi!” Emma kivahti salamana takaisin.
Sitten kumpikin murjotti.
Emma nakkeli hiuksiaan ja palasi huoneeseensa. Nähkööt nälkää. Hän ei tänään kokkaisi.
Hän seisoi hetken puhkuen nenänsä kautta, mutta kun oli taas rauhoittunut, huiskaisi itsevarmasti hiuksiaan ja alkoi irrotella seinästä valokuviaan. Vaatekaapin ylähyllyllä oli hänen valokuva-albuminsa, jonka hän jakkaran päälle noustuaan kiskaisi esiin ja lysähti sitten se sylissään vuoteelle. Hän aukaisi sen. Heti ensimmäisellä sivulla oli suuri tuloste hänen vauvakuvastaan. Hän selasi albumia nopeasti etsien tyhjiä paikkoja, joihin voisi laittaa uusimpia kuviaan, mutta albumi oli täynnä. Hän poimi pois turhia kuvia: suttuisia, epäselviä ja sellaisia, joista oli monta samankaltaista. Maisemakuvat ja suurin osa hevoskuvista sai karsiutua bile- ja rantaotosten tieltä, jotka hän laittoi niiden tilalle. Hän palasi takaisin päin katsoakseen tarkemmin yhtä valokuvaa, joka oli vilahtanut silmissä. Hän ja Lotte olivat siinä nauravin suin, käsivarret toistensa ympärillä. He pitelivät vapaissa käsissä poneja: Emma ruunivoikkoa Isaacia, josta ei näkynyt kuin lapaa ja selkää; ja Lotte Lunaa, jonka korva ja puolet valkonaamasta oli päässyt kuvaan. Se oli Amyn ottama.
Hän ujutti sormensa muovin alle ja veti kuvan pois. Hän katsoi sitä vielä hetken läheltä: heillä oli molemmilla kesäisiä pisamia ja aurinko paistoi taustalla vasten sinistä taivasta.
Emma heitti kuvan roskakoriin ja laittoi tilalle kuvan hänestä ja Crisbystä palmun alla.
* Punainen avoauto murahteli hyrräten Spencerien pihassa. Emma hiipi ulos huoneesta laukkuineen. Hän oli jo matkalla ulos, kun tuli katsahtaneeksi veljensä suljettuun oveen.
”Tuu jo!” Crisby viittoi hänelle.
”Yksi juttu vielä”, Emma elehti suullaan ja hiipi Andrewn ovelle. Hän avasi sen hiljaa. Pimeydestä kuului kuorsausta. Emma raotti ovea varoen, ettei keittiön valo lankeaisi Andrewn kasvoihin, ja pujahti sisään. Hän pujotteli vaate- ja roskakasojen ohi lipastolle ja tarttui sen kahvoihin. Vilkaisten vielä olkansa yli, että tumma möhkäle roikkuen puoliksi vuoteen laitojen yli todella nukkui, hän veti hitaasti laatikon auki ja työnsi kätensä sisään.
Ulkoa kuului tööttäys, kun Emma kohta juoksi setelinivaska toisessa kädessään raput nopeasti alas ja sädehtien ystäviensä luo.
”Emmmaa!”
”Deedee!”
Hän kumartui Crisbyn kanssa kielariin, hänelle avattiin ovi ja hän istuutui etupenkille.
”Nasta lautaan, broidi saattoi herätä torveen.”
”Let’s roll!” Tony tuuletti, ja remuava porukka kaahasi yhdessä pölypilvessä pois Spencerien pihasta.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 13, 2020 9:43:20 GMT
Cage Bird Linnan pääovet lennähtivät auki, kun kaksi vierasta marssi sisään. Uhkea, huomiota herättävä nainen oli pukeutunut alhaalta ylös asti punaiseen: karmiininpunaisen jakkupuvun kanssa olivat sävysävyyn punaiset korkokengät sekä tekotimantein koristellut punaiset koristeelliset silmälasit; leukaan asti ulottuva jäykkä punainen polkka kehysti juuri nyt tiukaksi viivaksi vedettyjä kirkuvanpunaisia huulia. Hänen rinnallaan asteleva lyhyenläntä harmaapukuinen mies oli sitäkin kalpeamman näköinen räväkän vaimonsa rinnalla vaaleassa päälakea myötäilevässä kuontalossa, jonka keskellä oli kalju laikku; harventuneet viikset riippuivat ja silmät olivat väsyneet ja silmänaluset tummat.
Palvelija otti heidät saattaakseen ja ovia aukeni heidän edestään sitä mukaa, kun he astuivat rivakkaa tahtia pitkin käytäviä saapuen lopulta teatraalisen kovaäänisesti salonkiin, jonka permannolla samettimekkoon ja useisiin helmikaulanauhoihin somistautunut vanhempi nainen istui kaikessa rauhassa juomassa aamukahvia.
”Missä hän on?”
Vanhempi rouva laski hitaasti kupin asetille.
”Ravi de vous rencontrer également.”
”Maman, kerrot heti missä tyttäreni on!”
Lily von Zught taivutti päätään naisen vierellä huolestuneena seisovalle miehelle. ”Ralph.”
”Madame von Zught.” Ralph kumarsi syvään.
”Tyttäreni!” kirkaisi nainen. ”Missä on tyttäreni?”
”Hän lepää.”
”Sinä!” Silmät salamoiden hän seisoi siinä ylpeässä ja jylhässä koko olemuksessaan; Zoey Waves osoitti pitkällä ja kaarevalla punaisella kynnellään äitiään. ”Aina, kun hän on sinun kanssa tekemisissä, hän sairastuu kuolontautiin! Aivan kuten viimeksikin – teidän käytyänne, minun piti pelastaa ja kuljettaa hänet pois Centerien luota potemaan hengenvaarallista kuumetta!” Ralph yritti lepytellä vaimoaan, mutta Zoey heilautti hänet pois tieltään kuin kärpäsen. ”Levität kuolemaa ympärillesi, sinä vanha haahka!”
”Pardonnez-moi, madame”, Ralph kumarsi rouva von Zughtin suuntaan, jonka veistosmaiset kivikasvot eivät kuvastaneet minkäänlaista mielenliikettä pidättyväisen viileän ilmeen takana. ”Olemme molemmat vain huolissamme–”
”Minun ei olisi pitänyt päästää häntä tänne!”
”Älä luule, Zoey, etten tiedä sinun halunneen minun tutustua Gillianneen omasta itsekkyydestäsi ja ahneudestasi”, rouva von Zught keskeytti. Hän nousi seisomaan ja niin tehdessään teki väkisinkin vaikutuksen. ”Olen testamenttini tehnyt.”
Zoey Wavesin suu sulkeutui, mutta sieraimet jatkoivat laajenemistaan kuin olisivat kyenneet koska tahansa syöksemään kipunoita.
”Duan”, Lily von Zught jatkoi sitten oven luo seisomaan jääneelle palvelijalle, ”saattaisitko edeltä herra ja rouva Wavesin itäsiiven makuukamariin? He ovat lentäneet tänne Kanadasta ja haluavat tavata tyttärensä. Katso, että järjestät heille myös mukavat oltavat Prontos-huoneeseen.”
Palvelija kumarsi.
* Jotain märkää tipahti lasipintaan. Pisara. Gillianilla kesti kauan tajuta, että se oli kyynel; hän ei ollut huomannut sen valuneen poskelta nenänpäähän ja siitä pudonneen alas kuin omena, joka irtoaa puun oksalta. Hän veti peitonkulmaa lähemmäs ja pyyhki kehystetyn valokuvan pintaa. Hän oli katsellut siihen ikuistettuja kasvoja hartaudella, viipynyt jokaisen kohdalla pitkään ja muistellut millaisella äänellä jokainen heistä puhui, mitä sanoja käytti, kuinka elehti ilmein ja käsin tavalla, joka oli jokaiselle heistä yksilöllistä. Hän oli katsellut noita piirteitä, jotka tekivät jokaisesta omanlaisensa, persoonallisen itsensä. Mutta yhdet kasvot siinä joukossa olivat tuntemattomat.
Gillian ei tiennyt, kuka hän oli.
Kehyksen taakse oli kirjoitettu: ”Jos joskus epäröit elämässä, muista aina miten tuhkasta versoa uutta ja tapahtui mitä tahansa, me pidämme aina yhtä.”
Etäinen kohina tuntui lähestyvän. Oliko se tsunami? Ehkä se oli pelastuksen aalto, kaiken puhdistava vesi, joka tulisi ja veisi hänet pois. Koputusta seurasi oven lennähtäminen auki ja yhtäkkiä hetki sitten harhakuvia täynnä ollut huone olikin täynnä ihmisiä, luusta ja lihasta tehtyjä oikeita ihmisiä.
”Gillianne! Tyttäreni – ainoani!” Nainen, joka tuoksui jotenkin tutulle, heittäytyi hänen kaulaansa. Gillian tunsi petolinnunkynsien raapivan selkäänsä.
”Gillianne...” Nainen oli päästänyt irti ja väistänyt, ja hänen takanaan seisova kalpea mies, vaalea kuin haamu, astui vuorostaan lähemmäs katsoen häneen huolestuneesti. ”Kuinka sinä voit, Gillianne?”
Miksi he toistelivat tuota nimeä?
”Luoja!” Zoey Waves kiljahti. ”Hän on laiha kuin tikapuut! Ja kalpea! Mitä te olette hänelle tehneet?!”
”Hän on hieman sairas.”
”Hieman? Häntä tuskin tunnistaa entisekseen!”
”Lääkäri on käynyt hoitamassa häntä täällä.”
”Gillianne, Gillianne, sano nyt herrantähden jotakin!” Petolintu ravisteli häntä olkapäistä. ”Onko hän tullut kuuroksi?”
”Mikä häntä vaivaa?” haamu kysyi hiljaisella äänellä.
”Tulisitteko hetkeksi tänne, s'il vous plaît.”
He menivät taas pois, mutta ovi jäi raolleen. Varjot heilahtelivat valaistulta käytävältä oven alitse hämärään huoneeseen. Kohinaa. Sanoja. Psykoosi. Hänet täytyy.
Joku liikuskeli vielä huoneessa, pöyhi tyynyjä hänen päänsä alla, kokeili otsaa. Kaatoi karahvista vettä. Äänekkäästi. Se lorisi. Kuin vesiputous, se kohisi. Vesi. Se kosketti huulia, huuhtoutui kielen yli, kieppui nieluun. Kylmä valokuvakehys lepäsi vasten rintaa.
”Ei ikinä!” Kiljaistut sanat kaikuivat käytävässä. Sitä seurasi raskas tumahdus ja kopsaus, kuin jotain painavaa olisi kaatunut lattialle. Joku maiskautti huoneessa suutaan, joku ulkopuolinen, pään ulkopuolinen.
Ne tulivat takaisin. Ne aina tulivat.
Haamu silitti hänen poskeaan. Kosketus tuntui kylmältä vasten ihoa.
Ehkä hänkin oli haamu. Kuinka muuten hän pystyi liikkumaan läpi seinien, jopa tämän linnan paksujen kivimuurien, viilettämään pitkin laakeita nurmikenttiä, hipoen kuusimetsän latvoja ja tuntea niiden neulasten pistävän, läpi valaistun kaupungin ja hiljennen kylän, yli meren ja sen kuohujen, myrskyävän veden… kotiin.
* Hän heräsi. Oli niin hiljaista, että se huumasi korvat. Hän käänsi toisen posken vasten tyynyä ja yritti taas kadota, vajota unimaailmaan turvaan, mutta laiva oli jo mennyt. Hän oli jäänyt valveen rannalle, tälle fyysiselle vankisaarelle.
Hän kohotti käsivarttaan, joka oli raskas ja ahdistava. Koko hänen kehonsa oli raskas ja ahdistava, pakkopaita, josta hän olisi halunnut raadella itsensä vapauteen.
Hän raapi toista kättään.
Käsivarsi mätkähti voimattomana takaisin alas, mutta osui johonkin, joka päästi ähkäisyn.
Se tuli takaisin. Se aina tuli!
”Gillianne! Gillianne, rauhoitu, ei hätää! Voi hyvänen aika...”
Gillianne kirkui täyttä huutoa niin, että kurkunpää oli revetä kahteen osaan. Hänen oma huutonsa peitti alleen sanat, jotka joku jossain lausui; oliko se peto, joka ne viekkaasti lausui, vai oliko se joku muu – hän ei ottanut selvää. Hän vain huusi.
”Gillianne, isä tässä! Taivaan tähden, ei mitään hätää!” Se kosketti häntä ja hän kirkui entistä kovempaa.
”Déplacez-vous, s'il vous plaît, Ralph!”
Haamu väistyi ja tilalle tuli Maman.
”Shh”, ja hän upposi pehmeään syvyyteen, joka tuoksui laventelille. Hänen äänensä hukkui samettikankaan laskoksiin, tukahtui kuulumattomiin. Hänen päätään silitettiin, selkää siveltiin, ja sitten hänen piti taas juoda ja ottaa pillereitä. Aina pillereitä.
Ne olivat lippu takaisin laivaan.
Lily von Zught peitteli Gillianin takaisin ja vilkaisi sitten järkyttyneenä tukka pystyssä seisomaan jääneeseen Ralphiin.
”Tällaista se on”, hän sanoi matalalla äänellä. ”Jouduin antamaan hänelle makuuhuoneeni, sillä hän ei suostu nukkumaan missään muualla, varsinkaan omassaan. Olen itse viereisessä vieraskamarissa mahdollisimman lähellä häntä. Hän hermostuu tiettyjen ihmisten kosketuksesta. Lääkäriystäväni Urs ei esimerkiksi voinut koskea häneen, joten jouduin pyytämään toista lääkäriä. Palvelijoista hän hermostuu Duanista, mutta antaa Patiksen hoitaa. Mutta vain minä”, Lily von Zughtin äänessä häivähti isoäidillistä ylpeyttä, ”saan hänet rauhoittumaan, kun hän saa kohtauksen.”
”M-mutta… mistä se johtuu?” kysyi Ralph onnettomana ja katsoi suruissaan nukahtanutta tyttöä. ”Mistä tämä kaikki johtuu?”
”Hän on sairastunut mieleltään. Hän tarvitsee psykiatrista hoitoa, mutta Zoey ei salli sitä.”
”Mutta miksi, oi miksi näin on käynyt? Voi, pieni tyttöni…” Ralph oli aikeissa koskettaa kalvennutta pisamaista ihoa, mutta vetikin kätensä puolimatkassa takaisin.
”Zoeyn on ymmärrettävä asian välttämättömyys. Hänet on tutkittu kolmen eri lääkärin toimesta. Ensimmäisen mielestä häntä vaivasi paha univaje, toinen alkoi epäillä syömishäiriötä ja kolmas oli samaa mieltä.”
Ralph muuttui entistä kalpeammaksi.
”En voi hoitaa häntä täällä. Ymmärräthän, Ralph, että tämä ei voi jatkua.”
He tuijottivat molemmat tuota lakanoilla nukkuvaa hentoa olentoa. Kuin Prinsessa Ruusunen. Rohtuneet huulet olivat kevyesti raollaan, luomet värähtelivät.
”La Colombe Céleste.”
”Mitä?” hätkähti Ralph ajatuksistaan.
”Se on mielenterveysparantola täällä Sveitsissä, Genevassa. Gilliannen ei tarvitse siirtyä Kanadaan. Hän voi viettää kesänlopun täällä, päästä takaisin kuntoon ennen kotiinpaluuta.”
Ralph nielaisi – ja nyökkäsi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 17, 2020 8:56:09 GMT
Törmäyskurssilla 2.8.2016 Charlotte hätkähti hereille veneen tömähtäessä johonkin ja oli pudota hyttivuoteelta. Hän räpytteli silmiään aivan ulalla siitä, missä oli. Keinuttava hytkytys, loiskinnan ääni ja ulkoa kuuluvat huudot hämmensivät häntä entistä enemmän. Eikö hän juuri äsken ollut seisoskellut koulun pihalla puun alla ja puhunut Sophien kanssa, joka oli hypnottisesti heiluttanut hänen kasvojensa edessä hopeaista kaulaketjua…?
Hän nousi horjahtaen ylös ja löi päänsä poikittaiseen tankoon punkan yläpuolella. Ähkäisten hän painoi kämmenensä kivuliaan verestävästi säteilevään päänahkaan, mutta kopauksen myötä oli hänen päähänsä iskenyt jotain muutakin.
Hopeainen kaulaketju!
Vaappuen hän kiiruhti päätään hieroen ulos hytistä kannelle.
”Ei se mitään!” Oscar oli huikkaamassa kumartuneena laidan yli. ”Ei siitä varmaan mitään jälkeä jäänyt! Vähän kolhua puuhun tosin, mutta...” Dewn oli harmistuneena ruorissa.
Charlotte kääntyi Mischan puoleen, joka seisoi sivussa Isabellan kanssa. ”Mitä tapahtui?”
”Dewn törmäsi laituriin!” Robert paineli käkättäen keppiensä kanssa ympyrää kannella. Se näytti ilahduttavan häntä enemmän kuin koko eilispäivä tivolissa.
”Vauhdikkaasti kotiin, niinhän se aina on, että paluumatkalla se kiire on!” Oscar nauroi siloitellakseen amatöörikapteenin mokaa, mutta Dewn oli edelleen synkän näköinen.
”Olen pahoillani, Oscar. En edes tajunnut nopeuden olevan noin kova.”
Oscar heilautti mitätöiden kouraansa.
He kasasivat tavaransa ja nousivat sitten laiturille Dewnin opetellessa veneensä parkkeerausta. Puomi heilahti ja oli osua häntä päähän, mutta hän väisti sen nopeasti painumalla kyykkyyn. Siitä Charlotte muisti kivistyksen omassa päänahassaan – sekä sen, minkä heurekan se oli saanut aikaan. Hän ei kuitenkaan päässyt puhumaan veljelleen, sillä Pisaran purjeitten laskostuttua rullalle ja noustua lepoasentoon, Dewn jäi höpisemään Oscarin kanssa.
Hopeainen hevoskoru. Charlotte puri huuleensa. Oscar nauraa hohotti jollekin Dewnin sanomalle ja taputti tätä isällisestä hartiaan. Kitty sanoi, että se oli hevoskoru! Jeah, mutta hopea. Niin Dewn oli sanonut; että kaulaketju, joka oli löytynyt… ei ollut kultainen, vaan hopeainen. Ja eikös vain Charlotte ollut joskus nähnyt juuri sellaisen – samankaltaisen, hyvin samankaltaisen, mutta hopeaisen hevoskaulaketjun?
Hänen silmiinsä piirtyi teräväpiirteinen selkeä muisto, jonka uni oli pintaan palauttanut: Sophie, koulun pihassa puun alla jengeineen, etusormensa ja peukalonsa välistä hypnoottisesti heilutellen kaulaketjua, jonka ojensi Patricialle… jolla sittemmin Lotte lavastettiin kouluvarkaaksi… Ja Sophie oli ottanut sen takaisin – tai se oli annettu Patricialle, Charlotte ei ollut varma – mutta… miten se siis oli löytynyt täältä, heiltä? Saattoiko se olla se sama koru? Sophie oli kuollut eikä Patriciaa ollut näkynyt aikoihin…
Hänen olisi kysyttävä korusta, saatava nähdä se omin silmin.
Annoin sen pois. Mitä? Kenelle?
Charlotten katse kääntyi Dewnistä Mischaan, joka seisoi punottu reppu selässään Isabellan ja Robertin kanssa tienposkessa. He odottivat toista kyytiä, sillä he eivät kaikki mahtuisi Dewnin kaksipaikkaiseen autoon. Joku ranchilta oli luvannut tulla noutamaan heitä Sunportin satamasta. Katulamput paloivat utuisesti kaukaisen liikenteen äänen ja vedenliplatuksen pimeyteen.
Charlotte puristi laukunhihnaa olallaan ja astui lähemmäs.
”...ja ajattelin, että valkoiset olisivat kauniita. Niitä voisi istuttaa syksyllä kivijalan ympäri.”
”Ai tulppaaneja? Minä pidän tulppaaneista.”
”Niin minäkin, Bella. Tulppaaneja ja tuulimylly – ne kuuluvat jotenkin yhteen.”
”Ja sitten ruusuja!”
”Valkoisia ruusuja? Niin, nekin voisivat olla kauniita–”
Charlotte pysähtyi. Kouristuksenomainen ote vetäisi häntä rajusti vatsasta. Hänen otteensa hihnasta kiristyi. Epämääräisiä muistikuvia, outoja sanoja poukkoili ympäriinsä ja törmäili kallon seinämiin. Andrewn sanat: ”Jos olisin sinä, antaisin vain olla ja unohtaisin”, ja Sophien sanat: ”Ne haluaa jotain, mitä sillä on! Voit luottaa vain Valkoiseen Ruusuun!”
Oli liikaa ajateltavaa...!
Sekavaa, sekavaa informaatiota… Hänestä tuntui, että aivonsa olisivat taas alkaneet ylikuumentua.
Päänsärky, joka oli alkanut päänlyömisestä metallitankoon, voimistui. Charlotte painoi urahtaen kämmenet molemmin puolin päätään.
”Lotte, voitko huonosti?” Mischa oli huomannut hänet takanaan.
”Löin pääni...”
”Nyt tulee!” Isabella hihkaisi ja osoitti kahta valoympyrää, jotka olivat kääntyneet satamaan laskeutuvalle tielle lähestyen heitä. Pieni tummanvihreä auto koukkasi lätäkön kautta ja kurvasi sitten heidän eteensä. Lasin takaa Kitty vilkutti.
”Noin, menkäähän kyytiin. Me tulemme Dewnin kanssa perästä.”
Charlotte vitkutteli. Hänen oli kysyttävä Mischalta korusta, mutta lapset rynnivät jo autoon ja Robert löi häntä hosuessaan kepillään sääreen ja sitten Mischa oli jo kääntynyt ja palaamassa venelaituria kohti.
Charlotte istahti levottomana autoon.
”Olikos kiva retki?” Kitty käänsi säkkipillimusiikkia pienemmälle ja pyöritti rattia. ”Bobilla kaikki raajat vielä tallella?”
”Katso mitä sain narunvedosta”, Isabella kurkotti etupenkkien välistä näyttääkseen harvinaisen karmeaa muovista helminauhahelyä.
”Nasta”, sanoi Kitty.
Robert sieppasi korun Isabellalta. Takapenkillä syttyneen sotaisan metelin varjolla Charlotte kysyi Kittyltä: ”Muistatko, kun kerroit siitä hevoskaulaketjusta, jonka te löysitte myllyltä…?”
”Päästä irti, sinä rikot sen!”
”Haluan vain laittaa sen kaulaan!”
”Joo”, Kitty sanoi hyväntuulisesti nakuttaen sormellaan rattia musiikin tahdissa.
”Oliko se… hopeaa?”
”Jep”, sanoi Kitty, painoi vilkun päälle oikealle ja kääntyi tielle. ”Tosi hieno. Ei mikään halppishely. Varmaan arvokas!”
”Anna tänne–”
”SE KATKESI!”
”Hei ipanat, pysykääs penkissä.”
”BOB RIKKOI SEN!”
”Se oli vahinko...”
Auto täyttyi Isabellan itkusta. Viiltävä veitsi sivalsi aivoissa ja Charlotte painoi kädellä irvistäen otsaansa. Polttava jomotus oli levinnyt päälaelta ohimoille ja tuntui vanteena kallon ympärillä. Tykyttävä tuntemus oli kuvottava.
”Koettakaa selvitä perille asti, mulla on vain kaksi kättä ja niitä molempia tarvitaan.” Auto viiletti täristen rantatiellä kallioiden päällä, tumman meren oikealla sulautuessa näkymättömiin varjoisaan taivaaseen. Charlotte katsoi ikkunastaan mitään näkemättömään mustuuteen ja hänen sisällään jokin puristui yhä pienempään ja pienempään kasaan. Hänen paha aavistuksensa oli herännyt.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Sept 2, 2020 9:22:13 GMT
Astral 3.8.2016 Kuoleman jälkeen oli elämää, hän tiesi sen nyt.
Hän oli kevyt kuin ajatus, aineeton ja muodoton. Hän jätti Château Echlouven taakseen helposti ja vaivatta, eivätkä sen kylmät kiviseinät pystyneet häntä enää estelemään. Taakse jäivät herra ja rouva von Zught kamareissaan yöpyen, linnan palvelusväki levolleen, yksinäinen maalari paviljongissa seisten puutarhatuolilla.
Hän liiti niin korkealla, että saattoi nähdä koko linnapihan, mäen, jonka päällä se sijaitsi ja läheisen kylän. Hän näki metsät ja vuoret ja järvet ja joet ja kaupungit ja valtameren. Hän näki koko planeetan, sen kauniin turkoosin sinen hohteen, kuin suurin ja kaunein kruununjalokivi keskellä kaikkia noita muita miljoonia ja miljoonia timantteja.
Hän olisi voinut jatkaa vielä kauemmas, ohi kuun ja auringon, planeettojen, galaksien… Mutta hän tunsi nyintää. Se oli kuin näkymätön köysi, joka oli sidottu hänen jalkaansa; kuin hän olisi leija, joka saattoi lentää korkealla vain niin pitkälle kuin siimaa riitti. Ja nyt siima loppui. Se nyki häntä takaisin. Takaisin alas, laskeutumaan maahan.
”Ei...” Hän nyki lankaa vastaan, ravisteli jalkaansa. ”Ei… haluan mennä… haluan olla vapaa… haluan palata kotiin.”
Koti.
Välähdyksiä kasvoista. Pihasta, joka näytti tutulta kuin entisestä elämästä, miltei unohdettu: laiduntavia hevosia, heinäkasassa telmivä valkokirjava kissa. Ruosteinen rätisevä lamppu, nahkasatuloiden tuoksu. Tuuliviiri katolla, kääntyillen voimakkaasti tuulessa. Punavalkoinen lippu lepattaen salossa. Aamu-usvaiset niityt ja joen yli kulkeva silta. Vaahtoavien aaltojen tanssi vasten kalliokiviä. Havumetsän jylhyys, lehtipuiden hellivä kahina. Vanha kaivo. Hän kurkotti sitä kohti, taivutti päätään sen reunan yli ja putosi sen syvään onkaloon.
Koti.
Gillian laskeutui taloon. Hän oli kuiskaus yössä, jota kukaan ei kuullut, mutta jonka saattoi tuntea. Alexiina ja Raicy nukkuivat; ikkunan verho lepatti, kun Gillian liiti siitä sisään. Alexiina oli kyljellään kippurassa kuin kissa. Raicy makasi selällään, toinen jalka ulkona peitosta ja suu auki. Oliver makasi lattialla patjalla, molemmat pienet ja pulleat kädet levitettyinä pään yläpuolelle. Gillian laskeutui kevyesti kuin henkäys pojan luo ja kosketti tämän poskea. Oliver hymyili unissaan.
Seinän takana Isabella makasi kerrossängyssä puristaen nukkea rintaansa vasten. Tumma tukka oli tytön kasvoilla ja hän tuhisi tasaiseen tahtiin.
Gillian kohotti kasvonsa kohti kattoa ja lensi sen läpi yläkertaan. Hän tuli yläkerran käytävään ja lipui suljetun oven läpi Charlotten huoneeseen. Charlotten kasvoilla oli yömaski ja hänen päänsä oli kääntynyt sivuttain tyynyä vasten. Lucas makasi hänen rintansa päällä.
Gillian katseli Charlottea ja lämmön tunne hänen rinnassaan vain voimistui voimistumistaan.
Jos hän kerta oli kuollut, kuka oli hän, joka tunsi tämän kaiken? Tunsi kaipauksen, rakkauden; kuuli talon humisevan hiljaisuuden; näki hämäryydessä uinuvien rauhallisten kasvojen tutut piirteet; haistoi turvan ja kodin tuoksun.
Viereisessä huoneessa Robert kuorsasi. Pojan jalka oli paketissa peiton päällä. Gillian hätkähti – mitä hänelle oli tapahtunut?
Käytävän päässä sen viimeisessä huoneessa nukkui Emily papiljotit päässään. Yöpöydällä oli vanhanaikainen herätyskello, silmälasit, nenäliinapaketti ja kehystetty valokuva kahdesta miehestä pitelemässä hevosta. Seinällä oli valokuvia perheenjäsenistä, tuntematon punakutrinen pisamanaamainen tyttö niistä monessa.
”Mummi”, Gillian kuiskasi.
Yö oli äänetön.
Hän tuli omaan huoneeseensa viimeiseksi ja kaiho pisti häntä sydämeen nähdessään omat taulunsa ja maalauksensa seinillä. Linka.
Joku uinui hänen vuoteessaan. Tästä näkyi vain vähän vaaleaa kuontaloa peiton alta maaten tiukalla kerällä, aavemaisen hiljaisena. Gillian lähestyi nukkuvaa, kun tämä yhtäkkiä liikahti.
Gillian pysähtyi.
Hän oli luullut nukkujan olevan kasvot seinää kohti, mutta kaksi silmää kiiluikin pimeydessä peiton alla tuijottaen suoraan häntä kohti.
Anna.
Vilunväreet kirivät pitkin ihoa ja Gillian värähti.
Näkikö Anna hänet?
He tuijottivat toisiaan pitkään, mutta lopulta Annan luomet sulkeutuivat ja hän pysyi liikkumattomana, hengittäen syvään ja hitaasti.
Gillian pyrähti jälleen lentoon, kiiti pujotellen haapojen lomassa ja tunsi sydämessään riemua ja vapautta, jollaista ei ollut koskaan tuntenut. Taivas oli samettipeitto täynnä timantteja. Hän hidasti mäen laelle päästyään ja pujahti seinän läpi katsomaan Dewniä ja Mischaa. Kumpikin nukkui patjalla sylikkäin. Mischan pää oli vasten Dewnin rintaa, Dewnin käsivarsi hänen ympärillään. Molemmat sikeässä unessa. Sen näkeminen sai Gillianissa aikaan jotain uutta. Hänestä irtosi jotain ja kun hän katsoi, se oli kupla. Se oli kimmeltävä ja helmeilevä saippuakupla, joka pompahteli ilmassa leijuessaan hänestä erilleen.
Gillian katsoi tarkemmin. Se näytti heijastavan jotain kuin peili… tai kuin televisioruutu. Se heijasteli Dewnin kasvoja.
Gillian kohotti kättään sormi ylhäällä. Hitaasti ja uteliaasti hän kosketti kuplaa; se poksahti hiljaisesti rikki.
Kuin tuuli olisi noussut ja pyyhkäissyt äkkiä hänen lävitseen, Gillian levitti kätensä sivuilleen ja antoi tuulen tarttua niihin, kiidättäen häntä jälleen...
Talo oli kurjan ja rapaisen näköinen. Hän astui oven läpi sisään. Stetsoni roikkui naulassa, vieressään lassoköysi. Tyhjä maitopurkki lojui unohdettuna pöydällä, yksinäisen illallisen tähteissä kärpäset pyörivät. Hän antoi sisäisen tunteensa johdattaa itseään huoneeseen, jonka levitetyllä vuodesohvalla yksinäinen hahmo nukkui levollisesti kädet ristissä rintansa päällä kuin vainajalla.
Gillian katseli noita pehmeän lapsenomaisia kasvoja, vaaleaa kuontaloa, luisevia sormia. Hän kohotti omaa kättään ja vei sitä hitaasti kohti nukkuvan käsiä, empi ja laski sen sitten niiden päälle.
Hänen kätensä soljui Tomfordin käsien läpi saamatta niistä otetta. Gillian koetti uudelleen, mutta sama toistui. Hän oli kuin ilmaa, kuin vettä. Hän ei voinut ottaa kiinni mistään.
Kyynelet kohosivat silmiin. Äkkiä hänet valtasi halu saada tämä tietämään olemassaolostaan, olevansa siinä, läsnä, niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Hän kuiskasi: ”Josh”, ja sanoi sen sitten uudelleen ja uudelleen, mutta vaikka hän jo melkein huusi, hän ei kuullut edes itse omaa ääntään. Uinuja jatkoi rauhaisasti untaan.
”Gillian”, kuiskasi silloin ääni ei-mistään. Gillian käännähti ja kuin aurinko olisi laskeutunut Tomfordin asuntoon, yhtäkkiä syttynyt kirkas sykkivä valo sokaisi hänet. ”Gillian”, valo puhui taas. Gillian ei tiennyt olivatko hänen silmänsä kiinni vai auki; kaikki oli yhtä kirkkautta. ”Gillian, sinun on aika palata...”
Kuinka ääni, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut, saattoi silti kuulostaa niin tutulta?
Gillian koetti nähdä, koetti siristellä silmiään valoa kohti ja kuin auttaakseen häntä näkemään, valo himmeni. Ja hän erotti sen keskeltä hahmon, josta valo tuntui olevan peräisin; himmentyessään sen valkoisena leimuava kirkkaus sai vaaleanpunertavan hohteen. Gillianin valtasi käsittämätön rakkauden tunne, niin suuri, että se lainehti häneen hyökyaallon tavoin.
”Tule kanssani”, valonhohde sanoi lempeästi. Tottelevaisesti Gillian astui valoa kohti, mutta pysähtyi vilkaistakseen vielä kerran taakseen. Josh oli poissa, talo oli poissa, Waterphew oli poissa.
Hän seisoi kukkivalla kukkulalla, puolimatkassa kohti mäenpäätä. Taivas oli kullankeltainen ja horisontti katosi kaikkialla kirkkauteen. Maailmassa ei ollut muuta kuin tuulesta taittuva pitkä ruohikko, valkoiset ja vaaleanpunaiset kukkaset, kahisevat haavanlehdet puissa.
Gillian kääntyi takaisin oikein päin.
Isoisä seisoi kukkulan laella ja viittoi kutsuvasti häntä kädellään.
”Vaari!” Ilahtuneena Gillian alkoi juosta tätä kohti. George hymyili vinosuista hymyään, tuttu sänkinen parta kasvoillaan ja nuhjuinen applepatch-lakki päässään. Gillian halasi häntä ja isoisä nauroi. Heidän vieressään jokin tumma ja korkea muodostelma kohosi niin korkealle taivaisiin asti, ettei sen huippua erottanut.
”On aika mennä”, isoisä kähähti tutulla karhealla äänellään. ”Sinun pitää herätä nyt.”
”Mutta haluan olla sinun kanssasi”, Gillian sanoi pyyhkien onnenkyyneleitä. ”Missä sinä olet ollut? Minulla on ollut sinua niin ikävä...”
”Niin minullakin sinua, tyttöseni… Mutta vielä ei ole sen aika. Sinun on aika lähteä. Jotain tapahtuu.”
”Mitä tapahtuu?”
Outoja välähdyksiä. Kiviseinät. Raskaat verhot. Tummat taulut.
Gillian sävähti.
”Hyppää, tyttöseni, hyppää.” George viittasi alas. Gillian astui varovaisesti lähemmäs ja huomasi heidän seisovan loputtoman jyrkänteen reunalla. Pohjaa ei näkynyt. Se haihtui kellertävään usvaan. Gillian hengähti ja astahti taaksepäin.
”E-en minä voi…!”
”...On aika palata...”
Kuilusta kantautui ääntä kuin kohinaa. Gillian höristi korviaan. Se kuulosti… se kuulosti mereltä. Aalloilta vetäytymässä ees ja taa.
Kolahdus.
Gillianin vieressä seisoi musta hevonen. Sen pitkä kihara harja laskeutui kauniisti pitkin kaulaa ja sen tumman lasimaisen silmän pinnasta Gillian näki oman kuvajaisensa.
”Linka…?”
Hevonen kuopaisi tupsujalallaan maata.
”V-vaa–?” Gillian käänsi päänsä toiseen suuntaan, mutta isoisä oli kadonnut. Tuuli taivutti tyhjää ruohikkoa.
Linka painoi turpansa Gillianin olkapäätä vasten ja hän silitti sitä. Hän katsoi hevosta syvälle silmiin, mutta näki niistä vain itsensä. Hän kohotti kätensä kietoen sormensa jouhikarvoihin. Ne tuntuivat silkkisemmiltä ja pehmeämmiltä kuin mikään, mitä hän oli koskaan koskettanut.
Linka taivutti jaloa päätään ja Gillian nousi sen selkään.
Ja sitten hän hyppäsi, hyppäsi yhdessä hevosensa kanssa, hyppäsi alas rotkon reunalta.
*
Hitaasti Gillian aukaisi silmänsä. Maailma tuntui sitäkin pimeämmältä. Keveyden tunne oli poissa, vapaus oli poissa. Hän oli jälleen lihan ja ruumiin vanki, raskaan ja ahdistavan olemassaolon uhri.
Hän oli elossa, mutta miksi se tuntui pahemmalta kuin kuolema?
Tuskin hän oli ehtinyt tulla kunnolla tajuihinsa mitä syvimmästä unestaan, kun hän tajusi huoneessa olevan jonkun. Vuoteensa ympäri kulkevat baldakiiniverhot olivat suljetut, mutta hän näki niiden läpi valonhohteen, kuin pallon, joka liikkui ja väpätti.
Kynttilä.
Valo lähestyi ja paljasti verhokangasta vasten hahmon varjon, epämuodostuneen ja palikkamaisen. Gillian pidätti kauhusta jäykkänä hengitystään ja tuijotti silmät ammollaan tuota kuvajaista.
Varjo pysähtyi. Se pieneni, kumartui, ja sitten kasvoi taas. Palikkamaisuus oli poissa. Lattiaa vasten oli kolahtanut pehmeästi jotain.
Varjo kääntyi ja laski jotain pöydälle. Kynttilän. Ja jotain muuta.
Sitten varjo kasvoi kasvamistaan, kunnes Gillian erotti yksitellen joka ikisen sen limaisista, ahneista, tungettelevista sormista tarttumassa baldakiiniverhoon sen toiselta puolelta.
Gillian sulki nopeasti silmänsä ja teeskenteli nukkuvaa.
Kuului kahinaa ja hiljaista kitkutusta, kun verho vedettiin varoen syrjään. Valo osui luomien läpi häneen äkkiä kirkkaammin, mutta Gillian ei antanut silmiensä värähdellä.
Hän aisti tuijotuksen, aisti tuon varjon vastenmielisen katseen hänessä. Ja tuo haju...
Pakokauhu vei tunnon jaloista, kurkku kuivui kasaan, hengitys muuttui pinnalliseksi.
Jumputus hänen sisällään löi raskaasti kaksitoista kertaa ennen kuin heikko ilmanvire ja hetkeksi taas valon eteen astunut varjo kertoi hahmon poistuneen hänen vuoteensa viereltä.
Gillian uskalsi raottaa luomiaan. Verhot olivat auki. Joku liikkui yhä huoneessa, teki jotain yrittäen olla hiljaa kuin ei haluaisi herättää häntä. Vaisuja kolahduksia, kalinaa, murahdus, imukuppimainen ääni, kun jostain kierrettiin korkki auki. Lasin heläys, liplattavaa vettä valumassa Gillianin yökannusta astiaan.
Varjo oli siinä taas ja Gillian ehti vain nipin napin ummistaa silmänsä uudelleen. Hän tuskin kuuli ulkopuolisia ääniä sydämensä painavalta sykkeeltä.
Sitten hiljaisuus. Kynttiläliekin suoma valo väpätti Gillianin luomia vasten silmät suljettuinakin. Hän mietti peloissaan mitä varjo teki, muttei uskaltanut katsoa. Jos se tuijotti häntä taas?
Keho ei totellut häntä. Hänen kätensä alkoivat vapista, vaikka lepäsivät peiton alla toimettomina, ja hän yritti estää niiden tärinän. Hän koetti muistaa hengittää samaa tasaista, syvää hengitystä teeskennellen nukkuvan sikeää unta, mutta happi tuntui vain vähentyvän huoneesta. Pian hän ei kestäisi enää.
Suun maiskautus. Gillian terästi kuuloaan. Valo läheni häntä, tuli niin lähelle hänen kasvojaan, että sen kirkkaus melkein sattui ja hän tunsi tulesta hohkaavan lämmön ihollaan. Haju voimistui. Pakokauhu puristi rintaa. Sitten valo meni taas kauemmas. Gillian kurkisti varovasti ripsiensä lomasta. Verhoa oli vedetty syrjään vielä lisää. Hän kauhistui nähdessään hahmon nyt kunnolla kynttilän hohteessa ja painoi silmänsä nopeasti takaisin kiinni, mutta onneksi se ei ollut katsonut häneen päin. Sekunnin mittainen pysäytetty kuva pitkistä ruskeista hiuksista, avonappisesta kauluspaidasta, sivellin korvan takana…
Gillian sydän hakkasi niin lujaa, että se oli kuin aikapommi valmiina räjähtämään ulos hänen rinnastaan. Hänen oli aivan pakko avata silmänsä vielä uudelleen.
Wolfgang oli lipaston edessä, sekoitti värejä keskenään kynttilän valossa. Vuoteen vierellä seisoi taulupohja telineessä, mutta Gillian näki siitä vain selkäpuolen; niitatut reunat ja puulevytykset.
Kauhun henkäys karkasi Gillianin huulilta ja Wolfgang käännähti katsomaan. Gillianin silmät olivat jo kiinni.
* Kuin hän ei koskaan menisi pois. Hän istui siinä jakkaralla sängyn vierellä aamun sarastukseen asti ja sivellin pyyhki taululla. Silloin tällöin jakkara narahti tai vaatteet kahisivat. Gillian oli hereillä koko sen ajan, koko sen piinaavan ajan, kunnes kynttilä vihdoin puhallettiin sammuksiin ja ovi sulkeutui jättäen hänet siunattuun hämäryyteen, johon aamunkoi levitti koleaa harmauttaan paksujen samettiverhojen raoista.
Silloin Gillian räväytti silmänsä ammolleen, nousi sängystä ja kiersi koko kamarin varmistaen varmasti olevansa yksin. Vasta sitten hän uskalsi painaa itkien päänsä käsiinsä sängynlaitaa vasten vapisten pelosta.
Hän oli lammas susien joukossa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Sept 4, 2020 7:25:45 GMT
Toisia ulottuvuuksia 3.8.2016 Valtameri ja kokonainen manner kauempana kallioisen rannikon päällä sijaitsevalla hevosranchilla, sen valkolautaisen suuren maalaistalon yläkerrassa verhoilla peitettyjen ikkunoiden takana estämässä uuden päivän kajoa pääsemästä sisään, makasi Charlotte Center omassa vuoteessaan yrittäen tukahduttaa kaikki aistinsa ja toivoen olevansa kuollut.
Siunattu pimeys. Siunattu mustuus ja sen tuoma rauha, olemattomuuden armollinen tyhjyys… Ei-mistään ei-minnekään, ei mitään.
Sen yksinäisyyden joku rikkoi tulemalla kysymättä huoneeseen. Hiljaa hän liikkui lähestyen sänkyä, jossa Charlotte makasi peiton alla vielä hetkisen kestävässä siunatussa tietämättömyydessään, korvatulpat korvissaan ja silmälappu kasvoillaan. Rinnan päällä kerällä torkkunut Lucas käänsi korviaan ja sitten valkoharmaan kissannaamansa tulijaa kohti.
Turtumuksen tyyssijasta huolimatta kaikista aisteista vaikein päästä eroon oli kuitenkin tuntoaisti.
Jotain tipahti Charlotten säärille.
Hän pelästyi hereille ja ponnisti istuma-asentoon repien silmälapun alas. Lucas loikkasi karvat paheksunnasta pörheinä hänen sylistään.
Anna seisoi käsivarret vaaleansinisen hupukkaan taskuissa jauhaen purkkaa. Hän kohotti laiskasti kulmiaan. Charlotte vilkaisi epäuskoisesta näystä toiseen: hänen jalkojensa päälle rämähtäneellä tarjottimella lillui yli läikkyneessä appelsiinimehussa munakaslautanen ja mustikkamuffini.
Annan suu liikkui. Charlotte otti tulpat korvistaan.
”...on aamiaista. Vieläkö on migreeniä?”
Charlotte oli vielä säikähdyksestä ja epämukavasta heräämisestään niin pöllämystynyt, ettei osannut sanoa mitään. Hän koetti saada pitkässä lamaannuksen tilassa olleita aivojaan käynnistymään. Oli tarpeeksi epätodellista, että Anna tulisi hänen huoneeseensa kommunikoimaan. Sitäkin ihmeellisempää oli, että hän tekisi jotain niinkin ystävällistä, kuin tarjoilisi aamupalan vuoteeseen. Hän tuntui tietävän sen itsekin, sillä kohautti olkaansa ja sanoi: ”Täti käski tuoda ja kysyä.”
Charlotte hieroi antaumuksella ohimoitaan; painoi koko kämmenensä kummallekin puolelle päätä ja painoi.
”Kiristää”, hän mutisi. ”Ööh… miksi sinä toisit minulle aamiaista sänkyyn?”
”Täti käski.”
”Mistä lähtien olet tehnyt yhtään mitään, mitä äiti tai kukaan muukaan käskee tekemään?”
Anna kohautti taas olkaansa. Charlotte otti muffinin käteensä ja katsoi sitä. Muhkuraisessa ruskeassa pinnassa törrötti tummia täpliä kuin kärpäsiä lantakasassa. Vatsassa möyri. Kuvotuksen höyryt nousivat kurkkuun. Hän laittoi muffinin takaisin tarjottimelle. ”Kiitti vaivannäöstä, mutten taida pystyä syömään mitään näin aikaisin.”
”Kello on puoli yksitoista”, sanoi Anna välinpitämättömästi. Sitten hän nyökkäsi Charlotten taa ja kysyi: ”Mitä tuolle tapahtui?”
Charlotte vilkaisi. Hänen takanaan oli seinähylly hänen aarteilleen: Lucasin origami, ratsastuskisojen palkintoja kuten Shalian ruusuke, muutama hevoskirja ja hänen lempimusiikkilevynsä.
”Luulin, että hylly romahti päälleni äsken.”
”Lasipurkissa”, Anna sanoi. Se oli täynnä posliinisirpaleita, joukossaan lehtiartikkeli Duvelleista. Charlotte punastui.
”Bella rikkoi sen”, hän sanoi äkkiä huonotuulisena hieroen unihiekkaa silmästään. ”Hän ajatteli sen sisällä olevan jotain ja päätti vähän tutkia...”
”No mitä siellä oli?”
Charlotte aukaisi suunsa, mutta sitten sulkikin sen. Miksi hän Annalle mitään kertoisi? Äkkiä hän muisti mitä hänen oikeastaan pitäisi tehdä: jutella Mischalle ja kysyä hopeakorusta, vaatia saada se nähtäväkseen.
Charlotte nosti tarjottimen pois.
”...Ei mitään.”
Anna astui sivuun, kun Charlotte kampesi ylös vuoteesta. Häntä alkoi heti pyörryttää ja joutui ottamaan hetken aikaa tukea vuodepylväästä tasatakseen verenpainetta. Hänen päästään viirasi kirjaimellisesti.
”Se oli lintukoriste?”
”Oli joo...”
”Teidän vai meidän?”
”Anteeksi?” Charlotte painoi käden otsalleen. Veri vyöryi inhottavasti korvissa.
”Oliko se teidän vai meidän perintöä?” toisti Anna viileästi. ”Että kuuluiko se teidän vai meidän isälle?”
Ehkä se oli migreeni, ehkä se oli huono aamu, mutta Charlottella ei ollut käryäkään siitä, mistä Anna puhui. ”Miten niin kumman isälle… Se on minun. Minä sain sen...”
”Emilyltä?”
”En, vaan yhdeltä… yhdeltä tyypiltä.” Anna ei näyttänyt uskovan häntä. Charlotte ryhdistäytyi. ”Mitä sinä siitä tenttaat, miksi se sinua kiinnostaa?”
”Koska se kuuluu isälle. Niin kuin tämä koko maatila.”
Charlotte toljotti suu auki.
”Anteeksi nyt”, hän sanoi naurahtaen ja nappasi farkkunsa tuolin selkänojalta, ”mutta se oli posliinikoriste, jonka minä sain eräältä pojalta kauan sitten Ranskassa. Kysy vaikka Gillianilta.” Oli harvinaista nähdä Anna punastumassa, mutta samea väri nousi hänen kalpeille poskilleen ja hän liikahti hermostuneesti. ”Ja miten niin tämä maatila kuuluu Williamille?” Charlotte jatkoi ja suuttui taas. ”Nytkö sinä olet hänen kätyrinsä? William luopui asiasta ja tämä on meidän koti, jossa sinä et edes viihdy, ettäs tiedät! Ala painua huoneestani, vaihdan paitaa.”
Anna lipui ovelle. Hän oli saanut kylmäkiskoisuuden verhon takaisin ylleen, kasvot olivat jälleen valkeat kuin aaveella. Ennen kuin poistui, hän pysähtyi ovensuussa.
”Häneltä voi olla vaikeaa kysyä yhtään mitään… Hän taitaa olla muissa maailmoissa.”
Sen sanottuaan, Anna livahti tiehensä vaivaantumatta sulkemaan ovea. Charlotte tuhahti ärtyisänä, marssi ovelle ja kiskaisi sen kiinni.
Mitä Anna oli oikein höpöttänyt? Kuka oli muissa maailmoissa?
”Hei, ehtisitkö käymään täällä?” äiti huikkasi makuuhuoneen luota, kun Charlotte hetkistä myöhemmin laahusti alakertaan. ”Kuinka pääsi jaksaa? Onko sinulla vielä kova päänsärky?” äiti silitti Lotten hiuksia. Hänen käsivartensa alta Charlotte näki nurkassa olevan työpisteen luona Emilyn istumassa tietokoneen ääressä kumartuneena tihrustamaan ruutua. He eivät oikein sopineet yhteen – isoäiti ja tietokone. Kumpikaan ei myöskään tuntunut pitävän toisesta: Emily valitteli hiiren kenkkuilevan eikä tottelevan häntä, ja tietokone vihelsi ja raksutti kovaäänisesti kuin olisi ollut ärhäkkä kissa.
”Helpotti jo suurimmaksi osaksi…”
”Hyvä. Kuule, yritämme laittaa mummille nettisivuja pystyyn, mutta minulla ei oikein ole aikaa opettaa hänelle kuinka ne toimivat. Ehtisitkö sinä hiukan opastaa?”
”Nettisivut”, toisti Charlotte kuin joku olisi kertonut kuivan vitsin. ”Mummille?”
”Niin, myyntisivut. Hän voisi lisätä kaupankäyntiä ja saada tuotteitaan myytyä pidemmällekin kuin vain Waterphewn torille. Ostin hänelle samalta sivuntarjoajalta sopimuksen, kuin millä tallin yrityssivut ovat. Sinä varmaan osaat auttaa häntä?”
”Miksi minä?” Charlotte kysyi. ”En minä ole mitään sivuja koskaan tehnyt. Eikö Anna tai joku muu voi?”
”Ajattelin, että ehkä sinä ymmärrät niistä kuitenkin jotain, pyörithän sinä sentään somemaailmassa. Ei siinä mitään ihmeellistä ole, se on valmis ohjelma, josta vain valitaan mitä halutaan ja ohjelma luo sivut valmiiksi. Näytät vain mummille mihin kirjoittaa ja sen sellaista.”
Charlotte mumisi jotain epäselvää, mutta äiti oli jo menossa ja taputti häntä kiitokseksi olkapäähän. Silloin kuin hän oli tietokoneella, hän yleensä kyttäsi vain uutisia Duvelleista, katseli ratsastusvideoita tai jutteli Chatterissa. Siinä hänen bittimaailmansa pähkinänkoossa. Sitä paitsi, hän oli ollut menossa tuulimyllylle etsimään Mischaa, mutta kai se saisi sitten odottaa.
”Öh, odota–”, hän sanoi ennen kuin äiti ehti kokonaan kadota, ”onko… onko Mischa kotona, tiedätkö?”
”Dewn taisi mainita hänen menevän Jordaneille.”
”Jordaneille? Miksi?”
Äiti hymyili.
”Hän on siellä vapaaehtoistyössä. Eikö ole mainiota?” Äiti saattoi tarkoittaa mainiolla Mischan jaloa altruismia, mutta jotenkin Charlottesta tuntui, että sillä oli enemmänkin tekemistä ’mainiota, nyt hän ei ole enää täällä meillä niin paljon tarjoamassa ”pyytetöntä hyväänsä”’ kanssa.
Charlotte veti itselleen tuolin mummin viereen ja lysähti siihen. Näytöllä paistoi ruutulaatikoita, tekstiä ja nappuloita. Charlotte otti hiiren ja Emily luopui siitä mielellään.
”Hömpötystä”, isoäiti sanoi. ”Ihan hyvin on riittänyt, kun on torille kantanut sen verran kuin kärryllä on saanut. Ikinä ei ole niin paljon ylimääräistä tullut, etteikö siitä johonkin käyttöön olisi ollut. Katsotaan nytkin, varmasti menee hyvin myytyä ihmiseltä ihmiselle eikä jonkin robotin kautta. Ruoka on parhaimmillaan maasta suoraan suuhun, eikä viikko tolkulla laatikoissa ja muovipusseissa hyllyillä niin kuin niiden isojen markettien myrkytetyt litkut. Ties mitä niihinkin laitetaan, kun säilyvät vuosia… Levingsit tilaavat aina etukäteen ison satsin munia. Viime vuonna heille meni kukonpoikiakin useampi. Ja Mauxit haluavat meiltä aina hunajan ja vihanneksia, vaikka Jordaneilta tilaavatkin lihat. Inger Fedellkin osti useamman hillopurnukan ja hunajaa heti, kun sille sain luomupatentin, vaikkei aiemmin ole mitään halunnut...”
Laiskasti haukotellen sivuja klikkaillut Charlotte havahtui koomastaan. ”Sanoitko Fedell?”
”...että niin kai vain joillekin leimat ja merkit enemmän merkkaavat. Mitään vikaan ei ole koskaan meidän hunajassa ollut, ihan samanlaista se oli ennen ja jälkeen luomu-tittelin.”
”Inger Fedell? Muistomaan hoitaja?”
Emily nyökäytti.
”Pihi kuin mikä. Monta kertaa olen yrittänyt tarjota kukkia muistotilaisuuksiin, mutta ei kelpaa, ei kelpaa, pitää ostaa Wendyltä halvemmalla, vaikka niissä on usein ötököitä. Ja ajatella, että nyt istuttaa niitä kamalia mustia ruusuja taas kartanon pihaan!”
Charlotte klikkasi vahingossa ohi ja iso raketteja ampuva pyörivä mainos ilmestyi keskelle ruutua.
”Mitä sinä nyt teit?” isoäiti sanoi. ”En minä raketteja myy.”
”Se oli vain mainos… Sanoitko, että mustia ruusuja?”
”Ovat kuulemma niin ’trendikkäitä’, vaikka ei Inger niitä sen takia laita. Eihän hän tiedä sellaisesta mitään. Hän laittaa niitä, koska niitä on kuulemma joskus muinoin ruusutarhassa aikaisemminkin kasvatettu. Sano minun sanoneen, että aikoo myydä niitä Wendylle ja saada muistokukkia vastalahjaksi entistä halvempaan hintaan… ”Onko sinun kylmä? Laitetaan ikkuna kiinni.” Mummi nousi sulkemaan makuuhuoneen ikkunaa. Charlotte tuijotti tietokoneen ruutua hyytävä tunne rinnassaan. Mielikuvaan Noahista istuttamassa mustia ruusuja sekoittui nyt neiti Fedell – ja jostain syystä Ty.
Ty. Hyytävyys muuttui syyllisyyden kuumotukseksi, joka poreili jossain vatsannurkassa. Hän ei ollut vieläkään tehnyt mitään, vaikka oli Motolle – ja itselleen – luvannut tätä auttaa.
”Tuoko se nyt on?” Emily oli palannut katsomaan näyttöä. Charlotte oli avannut kotisivut näkymään muokkaustilan sijaan selaimessa.
”Juu… nämä on nyt ne sivut, tältä ne näyttää. Valitsin täältä valikosta vain jonkun valmiin ulkoasun.”
”Miksi siinä on koiran kuva, kenen koira se on?”
”Se on vain joku oletuskuva… sen voi varmaan vaihtaa johonkin muuhun, vaikka porkkanoihin… Näistä kun lisäät ja kirjoitat, saat uusia linkkejä. Välilehtiä, niin kuin kirjan sivuja.” Charlotten kännykkä pärähti soimaan hänen taskussaan. Hän alkoi kaivaa sitä yhdellä kädellä esiin. ”Katso, mummi, tähän kenttään voit nyt sitten kirjoittaa mitä haluat. Tämä on niin sanottu etusivu, joka näkyy ensimmäisenä, kun joku tulee sivuille. Haluat laittaa siihen vaikka, että ’tervetuloa’ ja kertoa mitä myyt… Haloo?” Hän oli saanut puhelimen korvalleen. Soittajan numero oli vieras, joten Charlotte vastasi siihen epäluuloisesti.
”Ciao, Lotte!”
”Cassy?” Charlotten mieliala piristyi heti. Hän nousi ylös tuolista. ”Moi, miten menee!”
”Miten itselläsi? Kuule, soittelen niistä viikonlopun markkinoista. Pääsetkö lähtemään? Sunnuntaina?”
”Tietty”, sanoi Charlotte, vaikkei ollut asiasta maininnut vielä kenellekään. Hän vilkaisi nopeasti mummia, joka otsa rypyssä ja nenä kiinni tietokoneen ruudussa koetti saada hiirtä oikeaan kohtaan. Vatsanpohjaa nipisti mukavasti. Kylmyys ja kuumuus olivat poissa.
”Javisst! Jos tulen hakemaan sinua teiltä siinä… aamulla yhdeksän aikaan?”
”Okei”, Charlotte hymyili leveästi.
”Loistavaa. Seeya then!”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Sept 6, 2020 12:54:16 GMT
Veren perintö 3.8.2016 Kahdesta pitkästä kesäkuukaudestaan Suomessa, Billy oli viettänyt niin paljon päiviä vanhojen kavereidensa kanssa kuin oli pystynyt, eräällä tallilla sekä äidin puolen isovanhempiensa luona. Loput ajasta hänen oli kuitenkin ollut pakko sietää ”isä-poika-aikaa”. Williamin yritykset päästä vanhimman poikansa kanssa jälleen hyviin kirjoihin olivat olleet lähinnä kiusallisia. Hän yritti laittaa heille illallista, muttei ollut perinyt veljensä tavoin Emilyn jauhopeukaloa, ja kärvennettyään lehtipihvit ja paistettuaan spagetit kiinni kattilan pohjaan, tyytyi tilaamaan heille japanilaista, jonka wasabista sai myöhemmin vatsanpuruja. Hän koetti niin kovasti paikata tekemiään virheitä, että antoi Billylle vapauksia tehdä mitä tämä halusi niin kauan, kunhan he viettivät aikaa myös yhdessä. Billy sieti sitä vain, koska tiesi tulevansa täysi-ikäiseksi syksyllä ja silloin hän voisi viimein ravistella isänsä limaisen otteen irti itsestään ja palata asumaan Orange Wood Ranchille – mikäli sedän perhe vain vielä hyväksyisi hänet takaisin. Hän kaipasi tuttuja hevosia ja eläimiä, kaipasi uutta huonettaan, joka oli jäänyt häntä odottamaan; hän kaipasi jopa Lotten sarkasmia ja tämän ärsyttävää kaiken karvoittavaa kissaa.
Lopulta William oli luvannut maksaa Billylle yksityistunteja läheisellä Rósgarðurin tallilla. Vaikka kaikki tuo lahjonta Billyä ottikin päähän, hän otti ne mukisematta vastaan. Olihan aika tallilla aina aikaa poissa isän luota. Talli oli lähempänä hänen isovanhempiaan, joten viettäessään aikaansa heidän luonaan Kuopiossa, Billy vieraili Aittajärvellä Rosiksessa ratsastamassa. Eihän hän halunnut taitojensa ruostuvan seuraavan kerran kohdatessaan pahimman kilpakumppaninsa, serkkunsa.
* ”Älä luota häneen, poika! Hän on… hän on–” PAM! Viuh. ”Graaaaah!” ”Ei! Isä!”
”...ja ainoa mitä hän löysi...”
”Po-po-poikani…”
Billy laski television äänenvoimakkuutta ja höristi korviaan parveketta kohti, jonka ovi oli raollaan. Isän ääni kuului sieltä hiljaisena ja varovaisena.
”...sirpaleina. … Ei. En tietenkään. …”
”Tämän minä kostan! Isäni puolesta! AAAAAAAAGHHH!!” PAM PAM PAM PA-PA-PA-PAM!
Elokuvan mekkala peitti loput isän puheesta alleen. Billy tunki käden takaisin popcorn-astiaan ja ahtoi kourallisen suuhunsa. Hetken kuluttua isä tuli ulkoa; hän oli harmahtavan ja huolestuneen näköinen.
”Kuka se oli?” Billy kysyi muina miehinä tuijottaen telkkarin ruutua.
”Hm?” William sanoi poissaolevana. ”Aah… e-ei mitään. Työpuhelu.” Hän meni suoraan keittiöön. Billy näki hänen viiksiensä nytkähtelevän.
Työpuhelu? Billy hapuili popcorneja. Tähän aikaan illasta?
”Isäni tiesi, ettei sinuun voi luottaa! Ja tämän sinä saat maksaa!” KA-BOOOM!
Elokuvan loputtua Billy kävi suihkussa, harjasi hampaansa ja pesi kasvonsa. Hän oli menossa omaan huoneeseensa, kun huomasi keittiössä kaikkien valojen olevan yhä päällä. Asunto oli kerrostalon kattohuoneistossa. Se oli tilava, mutta lähinnä tavaroiden puutteesta, ja Billyn huone oli asunnon ainoa erillinen makuuhuone; William oli luovuttanut sen Billyn käyttöön ja nukkui itse vuodesohvalla.
Billy seisahtui keittiöön. Luonnottoman kirkkaat hehkulamput heijastivat keittiön toistamiseen suuren ikkunaruudun tummaan lasipintaan kuin vääristävässä peilitalossa. Isä röhnötti pöydän ääressä, pää painettuna alas lepäävän käsivarren päälle toisen käden sormien hipelöidessä viinilasin jalkaa.
Billy tuijotti vastenmielisenä tuota surkeaa näkyä jonkin aikaa ja oli juuri aikeissa kääntyä pois, kun isä yhtäkkiä nosti päätään. Silmien alla olivat varjot, jotka tuntuivat keräävän painoa päivä päivältä. Iho näytti rypistyneeltä ja harmaalta, tukka sojotti tiuhasta haromisesta pystyssä. Hän näytti mieheltä, joka oli saanut kuulla huonoja uutisia.
”Saitko potkut?”
William katsoi hänen ohitseen hämmentyneenä kuin ei olisi aivan ymmärtänyt puhetta. Kaksi avattua viinipulloa, toinen tyhjä ja toinen puoliksi juotuna, seisoi heidän välissään pöydällä.
”Billy… olet vvvielä ylhäällä?” Sumuisuus isän silmissä esti häntä tarkentamasta katsettaan. Billy ei vastannut. William koitti suoristautua kuin kootakseen itsensä ja hieroi väsyneenä kasvojaan. ”En...”
”Koska jos et saakaan sitä työtä, niin et muutakaan Kanadaan, eikö niin? Joten et saanut potkuja?” ”Ei… en.” William ravisteli päätään yrittäen selventää ajatuksiaan.
”No mikä se puhelu sitten oli?”
”Ei mikään, ei mikään...”
”Ei kuulostanut ’ei miltään’. Mistä siinä oli kyse?”
”Joitain… selvityksiä piti vain vielä tehdä.”
”Eli me muutetaan edelleen?”
”Kyllä, kyllä.” William täytti lasinsa. ”Kyllä...”
Billy kääntyi ympäri, mutta isä lausui hänen nimensä. Ääni oli heikko ja täynnä katumusta. Se kuului niin hiljaa, että Billy olisi voinut teeskennellä, ettei olisi sitä kuullut. Hän puri hampaansa yhteen ja pakotti itsensä kääntymään takaisin. ”Billy”, isän ääni aaltoili, kun hän väsyneesti silmäsi punaista loiskivaa nestettä vapisevan kätensä pitelemässä lasissa, ”t-tiedän, etten ole ollut… etten ole ollut hyvä isä… tiedän, että olen tehnyt mmonta virhettä teidän kaikkien kanssa… mutta… emmekö ole lähentyneet edes vähän näiden viikkojen aikana?”
Billy tuijotti tätä miestä – miestä, jonka selkäranka oli olemattomampi kuin madolla; jonka suurin saavutus oli saattaa viisi lasta tähän hulluun maailmaan voimatta edes pitää heistä huolta. Ehkä hän oli sydämetön. Tämä mies oli kuitenkin hänen isänsä, joka yritti sadannen kerran pahoitella itseään pojalleen useamman pullon ja viinilasillisen yli. Ja se siinä olikin. Tällä ei ollut rohkeutta eikä voimaa tehdä niin selvinpäin.
”Olet humalassa.”
Williamin pää vajosi – se aivan putosi silmissä kuin olisi nyökännyt itsesäälissään. Kiukku pisti Billyä.
”Minä...”
”Eilen illalla joit kaksi pullollista. Ja sitä edellisenä yhden.”
”Minä..” Tietenkään hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Ei mitään puolustuksekseen. Hänet oli niin helppoa potkia maahan ja hän antoi sen tapahtua panematta lainkaan vastaan, antoi itsensä poljettavaksi ja syljettäväksi.
William tuijotti lasiin suruissaan. ”Sinä pidät Raicya parempana isänä kuin minä olen.”
”Totta puhuakseni, niin pidänkin.”
”Vain koska hänellä on täydellinen koti – minun syntymäoikeuteni–”
”Jonka yritit huijata heiltä!” Minulta, meinasi Billy sanoa.
”Isä testamenttasi sen minulle… tarkoitti sen minulle… minä olen perheen vanhin… Minun kuului periä se...”
”Ja mitä sinä sillä edes tekisit?” Billy sylkäisi. ”Et tiedä mitään hevosista. Et välitä tippaakaan maatilan hoitamisesta, haluat sen vain, koska haluat kostaa Raicylle!”
”Et ymmärrä...”, Williamin ääni hiljeni sitä mukaa, kun Billyn koveni. ”Olen aina tehnyt parhaani… Yritin saada sitä sinulle, lapsilleni, turvallinen ja pysyvä koti…”
Billy tuhahti häijysti ja sulki silmänsä. Hänen oli pakko; hän ei kestänyt katsella tuota näkyä edessään. Tämä ei ollut ensimmäinen ilta, kun isä viinin jälkeen halusi avautua hänelle, mutta Billy ei koskaan antanut hänelle siihen kunnolla mahdollisuutta. Se oli katkaistava ennen kuin se lähtisi raiteiltaan, menisi aivan liian säälittäväksi. ”Billy...” Ja miten Billy vihasikaan tuota ääntä; tuota hänen nimeään isän huulilta madellen ja anovasti lausuttuna. Hän kiristi vaistomaisesti heti leukaansa. ”Billy… Billy...”
”No mitä?” ärjäisi Billy. Isä tuijotti häntä silmät ammollaan. Billy väisti katsomalla ulos ikkunasta, mutta siitä hän näki vain isänsä takaraivon ja itsensä seisomassa. Vai näkikö hän oman takaraivonsa ja isänsä seisomassa? ”Oliko vielä muuta?”
William hiveli lasin jalkaa. Hänellä kesti liian kauan miettiä sanojaan. Billy oli menossa pois, mutta silloin isä sammalsi: ”Mmmitä minä voinn tehdä?” Kasvot roikkuivat ja huulet muotoilivat tyhjiä, äänettömiä sanoja. Silmät seisoivat päässä sumeina ja tarkentamattomina. ”Kerro… kerro, mitä mminä voin tehdä!”
Billy kirskutti hampaitaan. ”Miten niin?”
William laski päätään. Lasin pohjalla keikkui purppurainen tippa, jota hän pyöritti ympäri ja ympäri.
”Olen yrittänyt… olen tehnyt kaiken voitavan… mmitä minä vielä… voisin tehhdä… että sinä antaisit… mmminulle anteeksi?”
Jääkaappi hurahti päälle ja tiplutti. Billy näki tässä keittiön kirkkaudessa kaiken liian selvästi; hän erotti jokaisen isän harmaan hiuksen tämän kallossa ja jokaisen harventuneen viiksikarvan, jokaisen rypyn tämän suupielissä, otsalla ja silmäkulmissa; näki joka ikisen rypyn isän kasvoilla. Ne eivät olleet ilon ryppyjä. Ne olivat ryytyneen miehen kulumaa.
Hän näki tulevaisuuden itsensä. Ja se kammotti häntä.
Williamin käsi lähti hivuttautumaan kohti pulloa. Rousén Dewn, sen etiketissä luki. Liekki roimahti Billyn rinnassa. Hän nappasi viinipullon, jossa oli enää tippa pohjalla, ja paiskasi sen lasikoriin. Se kirahti kovaäänisesti ja pirstoutui. William tuijotti lasinpalasten sekaan silmät selällään. Billy otti avaamattomankin pullon ja piteli sitä koholla; hän katsoi isänsä kasvoihin ja odotti, toivoi tämän reagoivan jotenkin – ehkä suuttuvan, ehkä nousevan tuolistaan ja koettavan napata sitä, käskevän Billyn antaa sen takaisin ja rauhoittuvan, jotakin – mutta William ei tehnyt mitään. Hänen hartiansa lysähtivät kasaan ja hänen päänsä vaipui painuksiin.
”Olet oikeassa...”, hän sanoi ääni paksuna. ”Tietenkin. Olet oikeassa… Minä… mminä koetan petrata. Lopetan juomisen…”
Pullo oli yhä koholla. Billyn teki mieli iskeä se tiskitason kulmaan tuhannen säpäleiksi ja katsoa, kuinka punainen neste pärskyisi ja virtaisi pitkin valkoista muovimattolattiaa, leviäisi lammikoksi kuin veri…
Hitaasti, Billy laski kättään.
”Haluan takaisin Kanadaan.”
William näytti helpottuvan kuullessaan jotain konkreettista. ”Me muutamme kyllä… heti, kun asia varmistuu… Uusi työni on siellä, hankimme kivan asunnon…”
”Ei”, keskeytti Billy, ”sinä voit tehdä mitä lystäät, mutta minä haluan takaisin Orange Woodiin. Asun siellä.”
Williamin suu avautui, mutta mitä hän olikin meinannut sanoa, muutti mielensä ja suu sulkeutui. Viikset nytkivät hermostuksesta.
”Minä aion petrata, Billy, l-lupaan sen… Sain hyvän työn… Sitten meillä on varaa hankkia vaikka talo… Maalaistalo, pitäisitkö sellaisesta? S-sellaisesta kuin Raicyllä ja heillä on… Etkö… etkö haluaisikin asua mieluummin yhdessä sisarustesi kanssa…? Bella ja Bob molemmat niin pitävät sinusta…” Rinnassa lepattanut liekki voimistui ja sen lieskat alkoivat lipomaan jo kurkkua, kieltä, huulia. Lapsenvahdiksiko isä hänet taas halusi, sitäkö hän tarkoitti? Että hän voisi keskittyä uuteen salamyhkäiseen työhönsä ja Billy jättäisi oman elämänsä pysyäkseen kotona katsomassa pikkusisarusten perään? Niinkö? Niinkö?! ”Voisit käydä heidän luonaan aina silloin tällöin… Asuisimme yhdessä taas niin kuin oikea perhe...”
”Mitä sinä tiedät perhe-elämästä?! Et ole koskaan ollut kotona ja nyt haluat minut vain äidin rooliin – minulla oli oma elämä Orange Woodissa ennen kuin sinun piti tulla!”
”E-en minä… enhän minä–”
”Olin saamassa hevosen!” ääni murtui kesken lauseen ja Billy pingotti kasvonlihaksiaan. ”Oman hevosen!” Katkeruus paisui hänessä niin, että se tukki puhekyvyn. Billy kopautti viinipullon pöytään. Hän lähti keittiöstä hartiat korvissa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Sept 20, 2020 13:10:17 GMT
Maan poveen 4.8.2016 Alexiina kuuli kiukkuista sähinää, jonka luuli johtuvan Chippystä ennen kuin tajusi sen olevan lähtöisin isoäidistä. ”Teidän ei pidä tehdä tätä... Kuuletko? Laita lapio alas!”
”Älä viitsi, äiti”, Raicy naurahti. ”Väistä tai saat multaa uusille kengillesi.”
”Minä varoitan sinua, Raicy Christian… Lopeta heti kaivaminen...” Emily puhui sihisten ja matalasti kuin olisi pelännyt viereisten heidän ylleen synkkinä kaartuvien kuusten ja mäntypuiden kuuntelevan. Raicyn ääni sen sijaan raikasi lujaa ja estoitta.
”Kyllä tämä nyt on kaivettava auki ja selvitettävä. Miksi minä en tiennyt, että meillä on maakellari? Tiesitkö sinä tästä?”
”Joidenkin asioiden on parempi pysyä niin kuin ne ovat aina olleet… maan povessa… Kaikkea ei ole tarkoitettu nostettavaksi päivänvaloon…” Emily koetti tarttua lapioon. ”Isäsi kääntyy haudassaan!”
”Tarkoitat kai uurnassaan. Ja eikö sinun pitänyt olla menossa markkinoille?”
Emily kiskaisi kätensä takaisin ja Raicy jatkoi naurahtaen lapioimista. Tomford kosketti stetsoniaan ja nyökkäsi Emilylle, joka kääntyi itsekseen jupisten pois. Alexiina oli katsellut ja kuunnellut heitä kauempana puun takana, mutta jatkoi nyt matkaansa heitä kohti kuin olisi ollut tulossa koko ajan.
”Hei, toin ahkerille kaivureille vähän kahvia.” Alexiina laski tarjottimen kannon päälle. ”Miten täällä urakka etenee?”
”Muutamaa häiriötekijää lukuun ottamatta siinähän tämä.” Raicy pyyhkäisi otsaansa.
”Minkä vuoksi Emily on niin paljon maakellarin avaamista vastaan?”
”Äiti on taas vaihteeksi vimpsahtanut. Hänellä näitä outoja mielleyhtymiä riittää isän uurnasta tuulimyllyyn. Hänestä Robertin loukkaantuminen jo kieli jostain. En olisi uskonut häntä niin taikauskoiseksi vanhaksi höperöksi. Oikeasti hän vain loukkaantui, kun kaivoin hänelle mitään sanomatta puutarhassa vähän liikaa ja pilasin hänen istutuksiaan.”
”Olisit voinut odottaa syksyyn, kun maa on taas paljas”, Alexiina moitti.
”Routa voi iskeä yllättäen, niin kuin silloin yksi syksy. Parempi kaivaa vielä nyt, kun maa on pehmeää. Mites sinun kätesi?”
Alexiina vilkaisi kämmeniään. ”Ei niissä enää mitään, kunnossa ovat. No...”, hän vilkaisi ohimennen Tomfordiin, joka oli kohteliaasti keskittynyt kaivuuseen kauempana. Robertin vahingossa esiin kaivama aukko oli vuosien saatossa umpeen kasvaneen ja maahan sekä ruohikkoon hautautuneen maakellarin ikkuna, ja miehet olivat jo paikantaneet ovikohdan ja saaneet sen osittain esiin. Alexiina madalsi ääntään: ”Löysitkö sieltä mitään?”
Raicy pudisti päätään.
”En mitään. Ehkä siellä ei ollut muuta kuin rasia.”
”Jonka sijainnista olemme taas tietämättömiä”, Alexiina sanoi närkästyneenä, ”koska sinä se luotit Emilyn muistiin, vaikka minä olisin–”
”Eiköhän se ilmaannu”, Raicy kuittasi, kiskaisi hansikkaan kädestään ja lapionvarteen nojaten nosti kahvikupin huulilleen.
”Luulisi silti, että Emily ilahtuisi maakellarista. Nyt kun hän lisää tuotantoa nettimyyntiin ja se kasvihuonekin valmistuu, ja talon kellari on nuorten soittokomero, hänellä ei ole paikkaa kaikille hilloille, mehuille ja säilykkeilleen. Maakellarihan nousi maasta esiin kuin tilauksesta!”
”Ei se kyllä ihan niin näppärästi käy”, sanoi Raicy siihen. ”Työtä ja hikeä se vaatii.”
”No, onneksi minulla on reippaita miehiä käytettävissä siihen.” Alexiina taputti miehensä poskea hymyillen. ”Josh, tule sinäkin ottamaan kahvia ennen kuin jäähtyy!”
”Kyllä, ma’am.”
”Miten ne nettisivut? Saitteko niitä pystyyn?”
”Pystyssä on. Lotte opetti Emilylle kuinka kirjoittaa sisältöä. Jonkun pitäisi vain ottaa vielä kuvia tuotteista, että voidaan niitäkin lisätä sinne.”
”Hyvä.” Raicy siemaisi kahvia. Kesken kahvitauon tuli vieras, joka hoksasi heidät portilta ja pujotteli kivimuurin vierustaa kanalan ja sikatarhan ohi heidän luokseen.
”Ai, hei Yvonne”, Alexiina tervehti. ”Mikäs sinut tänne tänään lennättää?”
”Päivää. Tulin tuomaan Raicylle tuloksia.”
Alexiina vilkaisi mieheensä, joka nousi kiven päältä istumasta ja näytti äkkiä kireältä. Aikaisempi kiintoisa työnteon tuoma hyväntuulisuus karisi hänestä ohi pyyhkäisevän kesätuulen mukana.
”Ystävällistä, että tulit ihan paikan päälle”, sanoi Alexiina.
”Olin lähiseudulla muutenkin, Bridgetweetissä tarkemmin ottaen. Joku oli taas raportoinut siitä vapaana olevasta susikoirasta, väittivät sen riepotelleen erään naisen kissan vereslihalle.”
”Hyi kamala!”
Yvonne tuhahti.
”Siitä sonnista–”
”Cuarts”, Raicy sanoi heti. Yvonne kaivoi laukkuaan ja veti niitatun paperinipun esiin.
”Taidat tietää jo tulokset”, hän sanoi ojentaessaan paperit Alexiinan ohi Raicylle. Raicyn ilme synkkeni. ”Myrkytys. Astragalus canadensis.”
”Ei voi olla!”
”Kartoititteko laidunmaat? Uudelleen?”
”Jokaisen metrin!”
”Näin asia nyt kuitenkin on”, Yvonne totesi kylmästi. ”Jostain ne lehmäsi ovat hulluruohoa päässeet nauttimaan liikoja määriä. Ei kai niitä nyt kukaan syöttämäänkään ole käynyt.”
Raicyn silmissä välähti.
”Ja sarvet?” hän sanoi pahaenteisesti. ”Ne oli sahattu irti, eikö oltukin?”
Yvonne katsoi häneen pitkään.
”Kyllä.”
Raicy heilautti raivoissaan nyrkkiin puristettua kättään kohti maata.
”Tiesin sen!” hän sanoi tukahtuneella äänellä. Sitten hän kääntyi Alexiinaa kohti. ”Kuulitko? Kuulitko?! Minähän sanoin – minä sanoin! Davies on tämän takana, se haiseva sontakasa–”
”En voi uskoa sitä hänestä...”
”Mutta minä voin! Tiesin heti, kun hän oli niin helpolla luopunut maistaan, että tässä on jotain hämärää! Nyt hän sabotoi minun karjaani – minun maitani! Hän olisi halunnut ostaa Cuartsin!”
”No miksi hän sen sitten olisi tappanut?”
”Koska tiesi, etten myisi sitä mistään hinnasta.”
He olivat vaiti. Alexiina sai Tomfordin kiinni katseesta ennen kuin tämä painoi päänsä alas antaen stetsonin peittää kasvonsa Raicyn selän takana. Yvonne rikkoi hiljaisuuden ensimmäisenä naksauttamalla kieltään.
”Minähän sanoin, että huono seuraa”, Emily, joka ei ollutkaan lähtenyt minnekään, sanoi astuen sormeaan heristäen esiin puun takaa.
|
|