katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342 
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 10, 2017 14:16:03 GMT
Supinoita
26.1.2016
”—Mikä se on? ...Mitä?”
Charlotte pysähtyi kesken matkan. Toimiston ovi oli raollaan ja sieltä kuului matalaa keskustelua, joka vaikutti salamyhkäiseltä. Äiti ja isä juttelivat siellä jostakin hyvin keskittyneesti, eikä kumpikaan huomannut, että Charlotte jäi ovensuuhun kuuntelemaan.
”...mutta keneltä? Joku näistä?”
”Mmh...”
”Emme kai voi hyväksyä sitä. ...Emmehän?”
”Emme tietenkään, se on aivan liian suuri.”
”Niin on. Mutten silti mitenkään käsitä—”
”Mainitsen asiasta Thomasille, ehkä hän tietää jotain.”
”—William tietysti tarjosi apuaan, mutta eihän hänen pitänyt mitenkään pystyä... kuka ihme...?”
Raicy kohotti silloin katseensa.
”Öh, ruoka”, Charlotte ehätti sanomaan. Alexiina hymyili pikaisesti.
”Kiitos, rakas, tulemme aivan pian.”
Charlotte vetäytyi pois, mutta tunsi vanhempiensa vielä jatkavan mutinaa. Billy lakaisi kauempana yksinään tallin käytäviä, piuhat korvissaan. Charlotte käveli hitaasti häntä kohti, mutta pohti edelleen kuulemaansa. Toivottavasti heillä ei ainakaan olisi rahahuolia, se tästä vielä kaikkein eniten puuttuisikin... Toimiston ovi avautui pian kokonaan ja äiti ja isä tulivat ulos, kohentelivat ulkotakkejaan ja poistuivat pihalle mennäkseen kotiin syömään. Charlotte katseli heidän peräänsä.
”Mistähän tuossa oli kyse...?” hän mumisi ääneen itsekseen. Billy kiskaisi napin korvastaan, kun Charlotte kääntyi hänen puoleensa. ”No jaa, syömään, Bill. Missä Gillian on?”
”Lähti”, Billy sanoi pyyhkäisten vielä viimeisen vedon ja laittoi luudan nojalleen seinää vasten, ”ja vaikutti olevan ihan muissa maailmoissa. Kummallinen, suoraan sanottuna.”
”Kuinka niin kummallinen?” Charlotte kysyi hajamielisesti, ajatusten askarrellessa edelleen äidin ja isän arvoituksellisessa keskustelussa.
”Säikähti, kun tervehdin häntä ja kysyin niistä ostajaehdokkaista. Hän vain mumisi jotain... ja sitten hän äkkiä ilmoittikin menevänsä kotiin. Vaikuttaa siltä, että Linkan suhteen saatettiin lyödä jotain lukkoon. Harmi. Hän ei huolinut meiltä enää sabotaasiapua, äitinsä oli kuulemma kuullut viime kerrasta. Onko siinä tulokset?” Billy lisäsi äkkiä.
Charlotte ei ollut oikeastaan aivan kuunnellut ja yritti nyt palata takaisin maan pinnalle. Hän katsoi kädessään olevaan vihkoon, jota oli kanniskellut mukanaan, ja jota Billy osoitti sormellaan.
”...Joo. Joo, on. Onneksi olkoon”, hän pakottautui kuivakasti sanomaan. Billyn ilme kirkastui. Charlotte katui kehujaan, kun Billyn ympärille kiertyi valtiaan viitan tavoin omahyväinen olemus heidän kävellessään yhtä matkaa tallioville päin. Charlotte päätti jauhaa vielä Linkasta pyyhkiäkseen tuon turhan tyytyväisyyden serkkupojan naamalta. ”En silti vieläkään sulata sitä. Se on niin epäreilua, että he myyvät Linkan, vaikka se on Gillianin hevonen. Eikö me tosiaankaan voida tehdä enää mitään?”
Billy oli napannut jostain oljenkorren, jonka pisti hampaittensa väliin ja kieputti musiikkisoittimen johtoja kasaan tunkeakseen sen taskuunsa.
”Mitä me voidaan? Ollaan ehdotettu jo kaikkea, mutta Gillian ei halua ongelmia, joten”, hän kohautti olkiaan Charlotten mielestä aivan liian heppoisesti.
”Niin no, ethän sinä sitä ymmärrä, sinulla ei ole omaa hevosta.” Charlotte teki täyskäännöksen. ”Menen etsimään Kittyä.”
Hän sai kiertää kaikki karsinat (rapsuttaen pikaisesti ohimennen Shaliaa), työntää päänsä rehulaan ja satulahuoneeseen, lantalaankin, muttei silti löytänyt tallityttöä mistään. Hän joutui erottamaan tappelevat kissat toisistaan pesupaikan luona ja kipittämään kiireesti karkuun, kun Inferno syöksähti melkein tulta pärskien kaltereita vasten. Hän ajatteli Kittyn ehkä menneen Chocolla maastoon, joten teki mutkan käydäkseen katsomassa vielä pihatostakin, mutta kaikki neljä hevosta söivät siellä heiniään rauhallisina katoksen suojissa paksut ja pörröiset talvikarvat lumikuorrutteisina.
Charlotte mietti juuri, että Kitty varmaan tulisi talolle sitten omia aikojaan kun ehtisi ja aikoi juuri jättää etsinnät sikseen, kun jostain kuului tukahdutettu, nopea kikatus. Ehdottomasti Kittyn kuuloinen. Charlotte katseli ympärilleen ja lähti epäluuloisena jäljittämään ääntä latoon. Jack the Green vei suurimman osan ladon tilasta pressuineen; toisella laidalla oli lännenratsastuksessa käytettyjä tynnyreitä ja kellarista kannettua romua, toisella puolella Linkan kärryt. Ylhäällä heinäparvella kahisi; kuin jokin iso olisi liikehtinyt siellä kiemurrellen, sitten kuului supinaa ja lisää hiljaista hihitystä.
Lisää salakähmäistä kuiskutusta.
Charlotte nousi tikapuille niin hiljaa kuin suinkin pystyi ja lähti kiipeämään niitä ylös. Hän tunnisti Kittyn lisäksi toisenkin äänen: matalan kuin basson, ja josta Charlotte ei ilahtunut. Aavistuksia tulvillaan hän suoristautui arvokkaasti tikkaiden yläpäässä ja käveli sitten hitaasti heinäpaalikasan toiselle puolen—
”Siellä olisi ruoka.”
”ÄÄK!” kuului parkaisu. Charlotte nautti väkisinkin tilanteesta: Kittyn pelästyminen ja kellahtaminen alas paaleilta näytti huvittavalta. Hänen kanssaan heinillä loikonut järkälemäinen, kalju mies, jonka päätä koristivat kiemurtelevat käärmetatuoinnit, kierähti laiskasti ympäri. Charlotte ei hämmästynyt näkemästään liikaa, sillä tätä hän oli ounastellutkin. Hän piti kasvonsa peruslukemilla. Kerrankin hän sai olla virallinen CB.
Kitty vähätteli koko tilanteen. ”Ääh... jaa, juu. Tulen ihan justiinsa”, hän sanoi hengästyneenä ja kasvoistaan vaaleanpunertavana.
”Mää varmaan lähen sit”, Jared sanoi. Hän nousi hitaasti, melkein uhkaavasti, ja häälyi Charlotten yläpuolella kuin torni. Charlotte laski katseensa ja väisti, ja Jared maleksi hänen ohitseen tikkaisiin. Häivä epämiellyttävää pistävää hajua tarttui Charlotten nenään. Vasta miehen varmasti mentyä ulos ladosta asti (hän varmisti kurkkaamalla alas parvelta), Charlotte kääntyi Kittyyn päin.
”Heh”, tallityttö sanoi ja lisäsi heti reippaasti: ”Äläkä kato mua tolleen.”
Charlotte katsoi entistä merkitsevämmin. ”No mitä? Se tuli vaan... käymään.”
”Juupa juu”, Charlotte sanoi.
”Me... vaan chillailtiin.”
”Heinäparvella. Tooodella uskottavaa ja omaperäistä.”
Kitty ei mennyt turhan hämilleen. Hän työnsi kieltään ulos ja haroi lyhyttä tukkaansa ravistellen irtokorret niistä. ”Kukaan ei taida tietää tästä?” Charlotte totesi hiljaa.
”Niillä olisi varmasti kaikilla vain ennakkoluuloja. Se kun on entinen sellikundi”, Kitty puolusteli. Siitä Charlotte oli kyllä samaa mieltä: äiti oli jo osoittanut nihkeytensä kuultuaan Jaredista, ja mitä isä sanoisi? Saisi maailmanluokan hepulin, se olisi varma. ”Me ajateltiin, että parempi näin.” Kitty oli hetken vaiti ja toljotti Charlottea silmät auki. ”Vai mitä?”
Charlotte mietti hetken. Hän muisti kyllä sangen elävästi Kittyn liehakoinnit Ranskassa siitä Charlotten ”salaperäisestä poikaystävästä”, eikä tämä ollut ollut niistä aatoksistaan turhan hiljaa kenellekään. Jos Kitty olisi tiennyt, miten asiat oikeasti olivat menneet...
Charlotte huokaisi. ”Joo, en paljasta likaista salaisuuttasi. Mutta voisitte olla ehkä vähän varovaisempia. Mikä pakko sen on tänne talleille tulla?”
”Tiedätsä kuinka paljon mulla on vapaata?” tallityttö tokaisi. ”Tunti... per viikko.”
”Haa haa.”
He ruuhkaantuivat tikkaiden yläpäähän. Charlotte kapusi alas ensin. Kun hän loikkasi maahan, hän sanoi: ”Kitty, sinä olet aikuinen. Ei äidin tai kenenkään muunkaan mielipiteellä pitäisi olla mitään väliä.”
”Kyllä mä koen, että perheen mielipiteellä on väliä”, sanoi Kitty siihen, ja sai Charlotten äkkiä totisemmaksi. Mutta sitten Kitty jo henkäisi hymyssä suin ja sanoi kädet yhteen lyöden: ”Jees, mutta mennään nyt katsomaan, mitä se Emily on laittanut pöytään!”
Kun he taplasivat lumisen pihamaan halki tarhojen ohi talolle, Charlotte pohti Kittyn sanoja. Ensimmäisen kerran hän oikeasti, konkreettisesti, äkkiä tajusi, että vaikka tämä olikin osa heidän perhettään, teoriassa Kitty oli vain äidin palkkaama tallityöntekijä. Hän voisi koska tahansa vain pakata tavaransa ja lähteä tuosta noin ilman siteitä tai vastuuta, joka sitoisi hänet heihin. Ja jos hän löytäisikin elämänkumppaninsa, hän varmasti muuttaisi asumaan tämän kanssa. Alun perin Kitty oli tullut heidän kattonsa alle vain, koska hänen edellinen vuokranantajansa oli käynyt väkivaltaiseksi ja Kitty oli jäänyt asunnottomaksi. Järjestelyn oli tarkoituskin olla vain väliaikainen, mutta nyt siitä oli jo pitkä tovi, ja Charlotte oli tottunut katselemaan (ja ennen kaikkea kuulemaan) tätä aamusta iltaan. Kitty tuntui erottamattomalta palalta Centereitä. Charlottelle hän oli kuin isosiskon ja tädin yhdistelmä. Tiesiköhän hän itse sitä? Oliko Charlotte koskaan kertonut hänelle, miten paljon Kitty hänelle merkitsi? Jos tämä vaikka yllättäen lopettaisi tallityöt ja päättäisi muuttaa uuden kumppaninsa (toivon mukaan ei kuitenkaan Jared Tomfordin) kanssa Timbuktuun, se olisi – Charlotte joutui myöntämään itselleen – aika kova pala sulattaa.
Kitty nykäisi terhakkaasti kuistin oven auki ja virnisti Charlottelle. Charlotte katsoi häntä hetken mielenliikutuksen vallassa, mutta päätti sitten ryhdistäytyä, kun he kopistelivat ulkoa eteiseen.
”Tiedätkö mitä”, hän sanoi tallitytölle ennen kuin he menivät olohuoneeseen, missä kaikki muut olivat jo aloittaneet syömisen ruokapöydän ääreen kerääntyneinä, ”sinun miesmakusi on hirveä.”
Kitty nauroi ja pukkasi häntä nyrkillä olkapäähän.
”Minä jo ajattelin, että ette te tulekaan syömään”, äiti sanoi pöydän päästä. Hänen lautasensa vieressä oli uteliaisuutta herättävä kasa postia, joita hän tutki toisella kädellä.
”Kitty jäi suustaan kiinni”, Charlotte hymyili ja otti paikan.
”Mitä uutta auringon alla?” huokaisi Billy hiljaa.
Alexiina kohotti vasta sitten katseensa.
”Eikö Gillian syö?” hän kysyi, kun pöydässä ammotti reikä.
”Hän lähti jo aiemmin kotiin.”
”Ai. No...”
”Myytiinkö Linka nyt sitten?” Charlotte kysyi kireästi, kun Kitty kaapi spagettia lautaselleen. Äiti katsoi häntä lukulasien yli.
”Mitään sitovaa ei vielä sovittu. He soittavat ja ilmoittavat päätöksestään myöhemmin.”
”Niin, mutta miltä se vaikutti? Pitivätkö ne siitä...?”
”Suoraan sanottuna”, äiti ryhdistäytyi ja näytti totiselta, ”minusta he eivät lainkaan lämmenneet sille, mutteivät ilmeisesti kehdanneet kieltäytyä suoraan. Linkakaan ei ollut ihan oma itsensä”, hän terävöitti, kun Charlotte oli huokaissut ääneen helpotuksesta ja vaihtanut jonkinasteisen liittolaiskatseen Billyn ja Kittyn kanssa.
Charlotte lopetti hymyilyn. ”Ai, ai miten niin ei ollut oma itsensä?”
”En osaa sanoa. Jotain kummaa on tekeillä. Olisin kysynyt Gillianilta mitä mieltä hän on, että soitanko Yvonnen katsomaan sitä...”
”Häh? Eikö Gillian ollut mukana, kun ne tulivat katsomaan Linkaa?” Charlotte ihmetteli. Hän siirsi kastikekulhon kauemmas ja nosti haarukan käteensä.
Alexiina pudisti päätään. ”Ei. Palattuaan maastosta Linkan kanssa, hän oli kadonnut.”
”Minähän sanoin, että se oli outona”, Billy puuttui keskusteluun.
”Kaikki huoli hevosestaan, ymmärtäähän sen”, sanoi nyt isoäiti vuorostaan. ”Voi, kuinka hän suri, kun Stardust kuoli...”
”Mitä noissa on?” Charlotte sanoi osoittaen kirjepinoa. Äiti siirsi huomionsa takaisin niihin.
”Niin, näistä halusinkin puhua.”
”Keltä ne on?”
”Kyläläisiltä.” Alexiina otti päällimmäisen kuoren käteensä. ”Osanottoja ja surunvalitteluja tuulimyllyn palon johdosta.”
”Älä”, Charlotte ällistyi ja kurottautui ottamaan yhden lukeakseen itse. Kittykin innostui ja nappasi itselleen kirjeen kasasta.
”Onko palon syy jo selvinny?” Kitty kysyi.
”Ilotulitteet”, Raicy vastasi, ”niitä löytyi myllystä, varmaan uudesta vuodesta jääneitä.”
”Jätittekö te raketit tuulimyllyyn?” Charlotte kiekaisi.
”En minä ainakaan”, isä sanoi.
Alexiina heilutteli kuorta kädessään. ”En tiedä mitä teemme näiden kanssa”, hän huokaisi.
”Kuinka niin? Miksi jotain pitäisi tehdä?”
”Että pitäisikö heitä kiittää vai mitä...”
Raicy kalisteli ruokailuvälineitä merkitsevään sävyyn, jolloin äiti hiljeni. Charlotte huomasi skenaarion ja sanoi: ”Mitä te muuten supisitte toimistossa hetki sitten?”
Isän kasvoilla oli varoittava ilme, kun hän katsoi Alexiinaan muiden yli. Äiti otti lasit nenältään ja taitteli sangat.
”Näistä kirjeistä vain.”
”Toivottavasti kyseessä ei ole taas jokin suuri perhesalaisuus”, sanoi Charlotte painavalla sävyllä. Hän ei hevin unohtaisi Williamin ukaasien aiheuttamaa Orange Woodiin laskeutunutta ilmapiiriä, jota aikuiset ajattelivat pitää nuorilta salassa heidän parhaakseen – mutta mikä kyllä Charlotten mielestä oli vain pahentanut asioita, kun ei tiennyt mistä uhkaavassa tunnelmassa oli ollut kyse.
”Ei, ei mitään sellaista”, äiti sanoi nopeasti. ”Miten teidän musiikkijuttunne edistyy?” hän vaihtoi puheenaihetta.
Charlotte oli pitänyt bändivihkoa sylissään, mutta otti sen nyt esiin.
”Ajattelin julkistaa tulokset nimestä nyt”, hän ilmoitti.
Kitty taputti käsiään.
”Tomford ja Gillian kyllä puuttuvat, mutta... eniten kannatusta sai siis Billyn nimiehdotus... Foxgallop.”
”Mitä?” Billy sanoi ja synkkyys laskeutui hänen päälleen.
”Hyvä, Billie!” Kitty taputti tätä päähän; poika teki väistöliikkeen nostaen ärtyneenä käden hiuksilleen.
”Miten mainiota”, Emily sanoi sydämellisesti ja hymyili Billylle.
”Eikä ole”, poika ärähti, ”koska ei se ole minun ehdotukseni. Minun oli Black Socks.”
Charlotte katsoi häneen hämmentyneenä.
”Onhan se sinun”, hän väitti ja aukaisi vihkosen. ”Tuossa. Minä näin, sinä laitoit nuo kaksi.” Hän tökkäsi sormen luetteloon.
”Joo, niin laitoin”, Billy ärisi kärsimättömänä, ”mutta se toinen oli Dewnin. Tekstasin häneltäkin ideoita ja Foxgallop oli hänen ehdotuksensa.”
Billyn silmänurkka nyki. Charlotte käsitti nopeasti, että tätä mahtoi nyt ärsyttää: Billy oli jo ehtinyt kuvittelemaan, miten hänen valitsemansa nimiehdotus tulisi heidän bändinsä brändinimeksi. Charlotte hymyili vahingoniloa partaansa.
”Jaa... no, se selittääkin. Ihmettelin, miten sinulta tuli niin hauska ehdotus. Minäkin nimittäin äänestin sitä.”
Ennen kuin Billy olisi leimuavien katseiden lomasta ehtinyt näpsäyttämään jotakin virnuilevaa Charlottea päin, isä karisti kurkkuaan. ”Mistäs te sitten oikein soittimet mahdatte hankkia? Ei taida ihan halpaa lystiä olla. Eikä tuota flyygeliäkään kellariin siirretä.”
Charlotte tajusi heti, että sitä he eivät olleet lainkaan pohtineet. Mistä he tosiaan saisivat paitsi koskettimet hänelle, niin bassokitaran Tomfordille ja rummut Tylle, puhumattakaan kaikista muista tarvittavista laitteista, kuten mikrofoneista, äänentoistolaitteista, virtajohdoista...? Ainut, mitä heillä oli, oli Dewnin akustinen kitara ja sekin tällä hetkellä siellä missä lie omistajansakin.
”Ainakin koskettimet pitäisi olla hoidossa, samoin luultavasti basso”, sanoi Billy siihen samassa erittäinkin asiallisen aikuismaiseen sävyyn, ja sai Charlotte yllättymään entisestään. ”Muita täytyy vielä miettiä.”
Isä nyökkäsi alistuvan arvostavasti Billylle kuin ei keksisi enempää huomautettavaa ja jatkoi syömistään. Mutta Charlotte töllötti poikaa epäuskoisena. Hän ei kuitenkaan halunnut siinä kaikkien edessä jatkaa aiheesta, jotteivät aikuiset saisi lisää pontta epäluuloihinsa koko yhtyeajatuksen syntymisestä. Sillä (Charlotte ymmärsi sen vasta itsekin) hän tosiaan halusi sen onnistuvan.
Ruokailun jälkeen kaikki hajaantuivat jälleen erilleen, suurimman osan virratessa takaisin tallille. Charlotte tarttui Billyä napakasti hihasta ennen kuin tämä ehtisi kadota ulos Jujen kanssa lenkille ja tuuppasi hänet siivouskomeroon.
”Aih”, Billy valitti kovakouraisia otteita, mihin Charlotte maiskautti kärsimättömänä kielellään.
”Mitä se oli olevinaan?” hän supisi. ”Että meillä muka on jo instrumentit valmiina!”
Billy hieroi hämäryydessä käsivarttaan ja omaksui kolean olemuksen.
”Etpä ole tainnut päätä vaivata sillä asialla, vai mitä”, hän nälvi hiljaa. ”Minä sen sijaan olen oikeasti tehnytkin jotain. Soittimet on sentään toiset bändin jäsenet. Miten ajattelit mitään tehdä ilman niitä?” Charlotte viittasi kintaalla hänen ylpistelyynsä. ”Laitoin managerin hommaksi”, jatkoi Billy sitten.
Charlotte rypisti otsaansa. ”Managerin? Minkä ihmeen managerin?”
”Meidän bändin managerin.” Billyn äänensävyssä oli nyt omahyväinen sointi ja hän selvästi nautiskeli siitä, että oli ottanut ohjat omiin käsiinsä.
”Jos et pian ala selittää, lyön sinua tällä juuriharjalla, jolla kellaria jynssättiin, takaraivoon”, Charlotte uhkasi.
”No”, Billy aloitti ja Charlotte aisti heti puolustuksen vivahteen, ”kun sinä menit hommaamaan Lieriön tähän mukaan paljoa kyselemättä, niin minä tein samoin. Hankin meille managerin ja samalla tarpeen vaatiessa filloutin.”
Charlotte ei tiennyt mitä filloutin toimenkuvaan kuuluisi, mutta sen selvittäminen saisi jäädä myöhempään. Hän nojautui uhkaavasti lähemmäs ja Billy puolestaan poispäin.
”Että mitä?”
”Turha kiihtyä”, matki Billy niin kuin Charlotte ja Ty olivat usein hänelle sanoneet. ”Sitä paitsi me tarvitaan joku, joka hoitaa juoksevat asiat. No, minä löysin sellaisen henkilön.”
”Ja ihan tuosta noin, edes kertomatta minulle—meille muille?” Charlotte koetti rauhoittua. ”No?” hän kärttäsi. ”Kuka se on? Kitty? Gillian?”
”Tunnet hänet”, Billy sanoi vältellen, ”tai ainakin tiedät. Hän kävi täällä silloin syksyllä... jos muistat. Zack Tarou.” Nimi kuulosti tutulta. ”Se vilkas tyyppi, joka ajoi melkein kanojen yli ja oli mukana... ööh...”, Billy lopettikin lauseen kesken. Charlottekin hyppäsi heti Tamulin yli ja keksiäkseen äkkiä muuta sanottavaa mutisi: ”Eikö se ole vähän semmoinen... sellainen... omituinen?”
”Ei minusta. Ja se on Dewnin kavereita, joten hänelle se ainakin varmasti käy.”
”Niin, Dewn on siis ilmeisesti tämän kokoonpanon pomo! Vaikkei ole edes ollut läsnä!” tiuskahti Charlotte hämmästyen vähän itsekin. ”Hänen mielipiteensä on ainut, mikä ratkaisee...”
”Sinä se vedät D-kortin aina esiin.”
”Äh, no ihan sama. Mutta onko hänestä siihen?” Charlotte muisteli hetken sitä epätavallista, levotonta nuorukaista, jonka oli pari kertaa tavannut – ja epäili vahvasti.
”Hänellä on suhteita”, Billy sanoi ammattiäänellä, ”muun muassa siihen kollegeen, jota Dewn kävi. Hän lupasi selvittää mistä saadaan kaikki tarvittavat kamat.”
Charlotte teki parhaansa poimiakseen esiin heti seuraavan ongelmakohdan.
”Mutta hänhän asuu jossain Isterissä, eikö asukin? Miten se toimisi, jos hän on niin kaukana?”
”Itse asiassa, hän asuu Cherrinissä”, sanoi Billy tyynesti. ”Muita vastaväitteitä?”
”Joo, tästä täytyy vielä puhua muiden kanssa.”
”Miksi?”
”Koska niin kuuluu tehdä! Ty ja Tomford ovat tässä mukana ihan yhtä paljon kuin me, pee ii äs tee ee. Voimme neuvotella tämän managerin hyväksymisestä.”
Billy motkotti ja laittoi kädet puuskaan. Charlotte jauhoi sisäposkeaan ja mietti vielä asiaa.
”Oliko tämä tässä? Voinko mennä?” Billy astui askelen kohti ovea.
”Joo... puhumme tästä lisää... seuraavassa kokouksessa.”
Billy tuhahti. ”Silloin toivottavasti jossain muualla kuin siivouskomerossa...”
Ajatus managerista ei sinänsä varmastikaan ollut hullumpi, Charlotte kyllä myönsi sen, mutta eniten siinä kaikessa häntä ärsytti Billyn marttyyrimainen käytös ja selän takana toimiminen.
”Ja niin muuten”, Billy sanoi vielä suoristettuaan selkänsä, ”kannattaa ehkä muistuttaa Kittylle, että jos Raicy saa koskaan tietää hänen tuoneen rikollisia tälle tilalle, setä heittää hänet niskavilloista pihalle alta aikayksikön.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Feb 17, 2017 13:37:07 GMT
Mustelma 27.1.2016 Alexiina yritti sovittaa jokaiseen kiireiseenkin arkipäivään edes yhden lyhyen tauon, pienen hetken, jonka hän saisi viettää keinutuolissaan kuistinnokassa kuppi lämmintä sitruunateetä käsissään, tietoisesti unohtaen tyystin kiireen ja stressin aiheuttaman ahdistuksen, selvittelemättömät paperikasat, tilikirjan hoitamiset, hevosten asiat, omat murheensa... Hän koki myötätuntoa heitä kohtaan, jotka olivat aina tulossa ja menossa, aina jotakin mielessään, aina jossakin muualla, aina asioita tekemättä eikä sekuntiakaan hukattavana – niitä ihmisiä, jotka elivät kuin heillä olisi tikittävä aikapommi kaulassaan ja kävisivät taistoa kelloa vastaan. Tietenkään se ei aina ollut helppoa sovittaa lepotaukoa kesken töiden ruuhkan, kun oli sentään vastuussa ratsutalliyrityksestä, mutta Alexiina selviytyi omasta mielestään kummastakin tehtävästä hyvin, vaikka itse niin sanoisikin.
Yhdessä asiassa hän ei kuitenkaan päässyt eteenpäin. Kaksi kuukautta myöhemmin Inferno oli edelleen aivan yhtä mahdoton, aivan yhtä taltuttamaton ja arvaamaton, eikä mikään mitä Alexiina oli sen kanssa yrittänyt tehdä, tuntunut tehoavan. Edes Moto, joka antoi opastusta ja tutustui hevoseen NHB-menetelmin, ei saanut siihen kontaktia kuin korkeintaan hetkeksi, ja aina, kun Alexiina uskoi edistystä tapahtuneen, Inferno osoitti hänen luulleen tyystin väärin taantumalla taas takaisin valkohehkuiseksi villihevoseksi. Alexiina alkoi jo vaipua epätoivoon. Ellei hän keksisi pian jotain konstia, jolla Inferno rauhoittuisi ja olisi käsiteltävissä, Raicy ottaisi ohjat omiin käsiinsä.
”Ole kiltti ja kerro minulle, mitä minun oikein pitäisi tehdä tuon hevosen kanssa?” hän aneli eräs aamupäivä, joka ei totisesti ollut mennyt aivan nappiin Infernon juoksutuksen osalta. Hevonen oli potkaissut häntä mahaan, muttei onneksi liian kovaa, ja Alexiinan oli täytynyt ajaa auto salaa terveyskeskukseen ilman, että kukaan sai tietää. Nyt hänellä oli ruma ja suurikokoinen violetti kosketusarka läiskä paidan alla, ja hänen oli syytä olla tänään illalla hyvin varovainen, ettei Raicy vain näkisi sitä nukkumaan mentäessä. ”Luuletko, että minun pitäisi tosiaan luovuttaa? En pidä ajatuksesta. Oriparka… mutta tuo asennevika! Siinä on niin paljon työtä, etten usko, että pystyn tähän. Olen kokenut vaikeita hevosia ennenkin, Storm esimerkiksi… sen ansiosta tapasimme Raicyn kanssa… mutta Inferno. Se vain… on aivan mahdoton.” Alexiina puristi vilttiä tiukemmin ympärilleen ja katseli huolissaan lumiselle laitumelle päin, jossa kultainen ori vaelsi yksinään. Sen seuraksi ei uskallettu laittaa ketään toista hevosta, sillä Inferno kävi päälle. Sillä ei tuntunut olevan minkäänlaista kunnioitusta ketään tai mitään kohtaan.
Moto istui hänen seuranaan kuistin penkillä ja katseli samaan suuntaan.
”Siinä on jotain erikoista”, hän virkkoi syvään ja pohdiskellen.
”Tuntuisi väärältä antaa periksi. Inferno on Fifin varsa, ja me selvisimme Fifinkin kanssa.”
”Onko vielä tietoa milloin Dewn on tulossa takaisin?”
Alexiina riisti katseensa hevosesta. ”Ei sen tarkemmin”, hän huokaisi. Hän todella ikävöi vanhinta poikaansa. Tämä oli ollut reissullaan pian vuoden. ”Mitä viimeksi puhuimme, hänellä oli vain muutama leima keräämättä, joten toivon, ettei siihen mene enää kauaa.”
”Eikö se ollut Dewn, joka sai kontaktin Fifiin?” kysyi Moto.
Muisto välkähti Alexiinan mieleen: Dewn vielä keppiensä kanssa, niin päättäväisenä, niin rohkeana. Livahtamassa öisin salaa talliin vain voidakseen olla hevosensa kanssa, kerta kaikkiaan kieltäytyen luopumasta uskostaan tuohon rääkättyyn ja pelokkaaseen hevoseen… Raicy repimässä hiuksiaan huolesta hänen puolestaan, mutta loppujen lopuksi niin Fifi kuin Dewnkin osoittivat kykenevänsä selviytymään haasteistaan.
”Kyllä”, hän sanoi lämpimästi, ”niin hän teki. Se oli ihmeellistä. Aivan kuin he olisivat olleet sielunveljeksiä, Fifi ja hän.”
Moto hymyili hänen sanavalinnalleen.
”Ehdotukseni on, että odotamme, kunnes hän tulee takaisin. Annetaan hänellekin mahdollisuus Infernon kanssa ja katsotaan, mitä sitten tapahtuu.”
”Raicy ei ilahdu”, Alexiina mietti, ”mutta… oikeastaan se on varmaan hyvä ajatus. Minun täytyy vain jotenkin selvitä Infernon kanssa siihen asti…”
”Muista, ettet ole yksin”, muistutti Moto häntä, ja Alexiina hymyili kiitollisena.
*
Myöhemmin, kun Alexiina jatkoi tavaroidensa järjestelyä tallitoimistossa, hän tuli löytäneeksi kansiollisen valokuvia, joita oli joskus jemmannut talteen. Varovaisesti hän otti ne käteensä ja alkoi rauhassa selailla läpi, tuntien hellää lämpöä sisällään Charlotten leveästä virneestä voitettuaan Lunalla kilpailut; Dewnin suihkuttaessa Fifiä kuuman kesäauringon alla ulkona; nuorison pitäessä talvisäässä hauskaa; Raicyn ajaessa Jack the Green –traktoria pellolla… Hän pysähtyi erään kuvan kohdalle, joka esitti Dewniä taluttamassa Fifiä alas myllymäkeä—kuva ei ollut hänen ottamansa, tai ainakaan hän ei sitä muistanut.
Jokin valokuvan taustalla kiinnitti hänen huomionsa… tumma hahmo häälymässä puiden takana, seuraamassa tunnistamattomilla kasvoillaan ohi kävelleen parivaljakon perään…
Toimiston ovi paukahti melko teatraalisesti auki, ja Alexiina pompahti säikähdyksissään. Raicy astui sisään ja toi tullessaan lunta lattialle.
”Tiedän kuka se on!” hän ilmoitti. Alexiina sujautti valokuvat takaisin kansioon, vielä hiukan muissa maailmoissa.
”Anteeksi?”
”Koeta arvata”, Raicy sanoi. Hänen kasvonsa olivat laaksossa viuhuneen pakkasen puremisesta punaiset. Vastausta kuitenkaan odottelematta hän tokaisi: ”Shekki on siltä Madclockilta!”
Alexiina hämmästyi. ”Hän taas? Oletko varma?”
“Aika varma. Thomas kertoi, että hänen saamansa kirjeet olivat samanlaisia, ne, jotka Madclock lähetti osoittaakseen apunsa Thomasin hevosen etsintään. Mitä ei muuten sivumennen sanoen ole vieläkään löydetty…”
”Onpa hän avokätinen”, sanoi Alexiina epäluuloisesti. ”Muttemme voi hyväksyä sitä, kuten jo puhuimme. Silti, meidän tulee päättää tuulimyllyn kohtalosta… Oletko ajatellut asiaa?”
”Itse asiassa, Thomasilla oli siihenkin aika mukiinmenevä ehdotus. Miksei hyödynnetä kyläläisiä?”
“Tarkoitatko—“
Raicy otti terhakkaan askelen lähemmäs häntä.
“Talkoot! Kaikki nuo osanottokirjeet palon johdosta… valittelut siitä, etteivät he ole tottuneet näkemään rantakallioita ilman tuota maamerkkiä. Osa jopa tarjosi suoraan tukensa ja apunsa… Olen varma, että heistä löytyy ihmisiä, jotka mielihyvin tarjoavat auttavan kätensä myllyn uudelleenrakentamiseksi.” Raicy näytti olevan hyvin tosissaan.
”Joten… sinä olet sitä mieltä, että me todella aiomme rakentaa sen uudelleen?” Alexiina varmisti.
Raicy veti pitkään henkeä. ”Kyllä”, hän sanoi.
“No siinä tapauksessa”, Alexiina pyyhkäisi kansiot pöydältä syliinsä, “ruvetaan tuumasta toimeen. Aih!” Hän oli kumartunut yhden laatikon puoleen, mutta huudahtanut sitten kivusta: Infernon polkemaa vatsaa vihloi kuin tulessa.
”Mitä? Mitä, oletko kipeä?” Raicy vouhotti ja otti häntä kiinni harteista.
”Ei… ei, ei tämä mitään. Söin vain huonosti lounaalla, siinä kaikki.”
Raicy rypisti otsaansa. Hän kuitenkin ilmoitti seuraavaksi ottavansa Oliverin mukaansa ja vievänsä pojan katsomaan lehmiä, mihin Alexiina nyökkäsi hiljaa, parhaansa mukaan pitäen kasvonsa peruslukemilla. Heti oven sulkeuduttua hän kuitenkin irvisti kivusta ja auttoi varovaisesti itsensä istumaan yhden suljetun laatikon päälle, painaen samalla kädellä kylkeään. Jos tätä jatkuisi näin, Alexiina ei ollut varma näkisikö esikoisensa paluuta laisinkaan. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 170 
Oma hevonen: Deluxe
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Mar 7, 2017 21:19:56 GMT
Vaara
4.2.2016
Helmikuussa lähestyvä ystävänpäivä viritteli lopputalven tunnelmaan ripauksen harvinaislaatuista glamouria. Sydämistä ja hempeästä vaaleanpunaisesta yllättäen hyvinkin kovasti kiinnostunut Kitty johti talkooryhmää, joka hutki laittaessaan tallipihaa ja kenttäkalustoa tiptop-kuntoon. Puolet hänen övereistä ideoistaan tyrmättiin jo kättelyssä, kuten jouluaiheisten mistelinoksien ripustelu katsomopenkkien yläpuolelle tai hevosihmisten pikatreffit –teema heinäladossa, sillä kuten Alexiina mainiosti asian ilmaisi, ystävänpäivä oli ystävien päivä, ei pop-up bordelli.
Samaan aikaan, kun nuoret vastasivat suunnittelullaan neljännentoista päivän ohjelmasta, Raicy apukätenään Thomas Jordan levitteli muualla kyläläisille tietoa tuulimyllyn uudelleenrakennusprojektista ja kutsui niin monia vapaaehtoisia auttamaan kuin suinkin. Alexiina oli saanut ajatuksen myllyn suhteen ja ehdottanut, että uudesta versiosta rakennettaisiin asuinkelpoinen; tietenkin ensin varmistaen Billyltä ja Charlottelta, ettei heidän alkuperäinen ideansa tuulimyllyn käyttämisestä yhtyeen harjoituspaikkana ollut enää voimassa. Kellari oli kuitenkin huomattavasti käytännöllisempi ja toimivampi ratkaisu nyt siivottuna ja tyhjättynä, joten he antoivat hankkeelle siunauksensa.
Billyllä ja Charlottella olikin aikaa puhua bändisuunnitelmistaan samalla, kun he siivosivat pihattoa.
”…ja vaikka meillä ei vielä kaikkia kamoja olekaan, voidaan me silti kokeilla kehittää jonkinlaista melodiaa ensimmäisiin kappaleisiin pianolla”, Charlotte selitti ja heijasi paalia kauemmas. ”Tai jos se Zack tosiaan pystyy meille soittimia hankkimaan, niin ensimmäisiä harjoituksia voidaan pitää ihan vain tuttuja kappaleita harjoittelemalla…”
Billy heitti viimeisenkin heinäpaalin alas parvelta ja laskeutui tikkaat. Nälkäiset hevoset hörähtelivät hänelle, kun he kantoivat Charlotten kanssa paalit tarhan puolelle, pudottivat ne maahan ja alkoivat repiä naruja auki.
”Luuletko, että se saa meille kaiken mitä me tarvitaan?” kysyi Charlotte hengästyneenä ja hänen silmänsä kimmelsivät innostuksesta, jota hän yritti pitää kurissa äänestään; Billy sitä vastoin oli menettänyt suurimman osan kiinnostustaan koko ideaa kohtaan siinä vaiheessa, kun hänen nimiehdotuksensa ei ollutkaan mennyt läpi - puhumattakaan, kun heillä oli serkun kanssa mennyt sukset ristiin, Ty oli tullut mukaan, Patricia lähtenyt ja vielä lopuksi Tomfordkin juoniteltu kokoonpanoon. ”Tai siis… jos me otetaan se mukaan ja nimenomaan manageriksi, se on vähän niin kuin hänen hommaansa…”, Charlotte jatkoi juttuaan eikä ilmeisesti oikeastaan kaivannut siihen seuraa, joten Billy ei vaivautunut vastaamaan. Hoitaisi Zack hommansa kunnolla tai ei, varmasti he keksisivät sitten jotain muuta. Bassosta ja koskettimista Zack oli luvannut olla melkein satavarma, heillä oli jo flyygeli jos ei muuta, ja Dewnillä kitaransa. Pahimmassa—siis parhaassa—tapauksessa Ty jouduttaisiin puutteellisine rumpuineen poistamaan yhtyeestä.
Choco työnsi ison päänsä heidän väliinsä ja alkoi porsastella heinää, kuin ei olisi muka koko päivänä saanut yhtään ruokaa. Billy tuhahti. Hevoset tosiaan tulivat joskus omistajiinsa…
Hän pysähtyi kuuntelemaan kaukaista kinastelulta kuulostavaa keskustelua. Charlottekin nosti kyykystä päätään. Pihaton toisella puolella parkkipaikalla Alexiina yritti kolata lumia ajoreitiltä, mutta Raicy näytti toistuvasti astuvan hänen eteensä, osoitteli autoon ja rähisi jostakin.
”Kaikki on hyvin. Minähän sanoin jo, että kävin näyttämässä sitä.”
”Älä sano, että kaikki on hyvin! Se elukka yritti melkein tappaa sinut, kuuletko? Jos se olisi ottanut vähänkin kovempaa tai potkaissut pahemmin, sinä… sinä—”, Raicyn ääni tuntui jäävän kesken lauseen kärisemään kurkkuun.
”Se oli minun huolimattomuuttani, olin varomaton.” Alexiina työnsi kolaa ja kiersi tyynesti hänen ohitseen. ”Motolla oli hyvä ajatus—”
”Minä en piittaa pätkääkään siitä mitä Moto ajattelee, hän on muutenkin aina ensisijaisesti hevosten puolella, ihmisistä viis!”
Kaukaakin Billy näki Alexiinan katsovan Raicya syvästi moittien. ”Hän sivuuttaa ihmisten turvallisuuden liian helposti”, Raicy kiiruhti perustelemaan hampaitaan kiristellen, vaikkakin nyt hieman nolona, ja lisäsi paikatakseen mokaansa: ”Se hevonen on vaarallinen!”
”Moto on auttanut meitä paljon”, Alexiina sanoi kylmästi. ”Etenkin mitä Lotteen tulee.”
Charlotte kumartui nopeasti takaisin maahan näpertelemään paalinarujen kanssa. Heidän luokseen lompsinut Africa tuuppasi häntä olkaan kuin hoputtaakseen ruoan toimituksessa. Raicy kokosi jonkin aikaa itseään. Hän harppasi taas tientukkeeksi niin, ettei Alexiina voinut kaataa kuormaa penkereen yli.
”Me menemme nyt käymään siellä”, tämä päätti hetken mutinoiden jälkeen. Hän heristi sormeaan autoa kohden avaimet helisten nyrkissään. ”Autoon—nyt.”
Alexiina väitti vastaan. Äkkiä Billy huomasi Kittyn, joka oli tullut hiljaa paikalle ja jäänyt piiloon hänkin ladonsuulle kuuntelemaan.
”Lotte!” Raicy huusi, ja Charlotte hätkähti. ”Kun olet siellä valmis, kolaa tästä loput. Vien äidin terveyskeskukseen.”
Alexiina näytti viimein luovuttavan. Alistuneesti sekä ärtyneenä siitä, että Raicy talutti hänet käsivarresta kuin rikollisen, hän ravisti päätään heille ennen kuin Raicy työnsi hänet autoon paiskaten oven heti perästä kiinni. Hän kiersi puskurin ympäri ja katosi sisään. Jopa punaiset takavalot näyttivät vihaisilta, kun Chevrolet kaarsi porteille ja pois pihasta.
”Niinpä niin”, Charlotte sanoi heti heidän lähdettyään. ”Sinäkin olet siinä, isä olisi ihan hyvin voinut käskeä sinut lumitöihin, mutta eeeeeei.”
Billyn huomio oli Kittyssä, joka hiipi nyt parkkipaikalle Alexiinan ja Raicyn lähdettyä.
”Hoi!” Billy karjaisi. Tallityttö ei pysähtynyt; vilkaistuaan heihin olkansa yli hän suorastaan juoksi pienen tummanvihreän Fiatinsa luo.
”Heittäkää heinät tallissakin! Moi!” hän huusi heille hätäisesti ennen kuin hävisi autoon.
”No mistä tuossa nyt sitten oli kyse?” ihmetteli Charlotte, kun Kittykin porhalsi seuraavana rämisevällä autollaan tiehensä.
Billy puri leuat yhteen. Hän tiesi kyllä mistä – eikä pitänyt siitä ollenkaan. Se, että Kitty tapaili rikollista, oli aika riskialtista paitsi hänen itsensä kannalta, myös koko perheen. Mitä jos se raivohullu saisi jonkin päähänpiston? Päättäisi hakata jonkun naisista? Jos Raicy ei olisi silloin paikalla, koska Kitty selvästi halusi miesystävänsä tältä salata, kuka silloin joutuisi puolustamaan muita? Billy tietenkin. Eikä häntä rehellisesti sanottuna hirveästi innostanut saada mustaa silmää sellaiselta kaapinkokoiselta järkäleeltä kuin oli Tomfordin veljen nähnyt olevan. Ei, parempi olisi, että Kitty hankkiutuisi tästä eroon ja mahdollisimman nopeasti.
”Hän on aivan liian ilmiselvä. Odotas, kun asia tulee julki. Raicy saa raivarin.”
”Mikä sinä oikein olet, hänen pikku apulaisensa?” Charlotte tokaisi epäuskoisena ja suoristautui tunkien paalinarut taskuihinsa. ”Onko isä maksanut sinulle, että vakoilet meitä kaikkia hänen piikkiinsä?”
Niin naurettavaan väitteeseen Billy ei vastannut; hän tuhahti vain halveksuen ja poimi maasta puhtaan näköisen oljen, jonka laittoi suuhunsa.
”Kun kerran niin innokkaasti petaat isälle järkkyjä uutisia, joko olet kertonut, että lopetat cowboy-leikin hänen kanssaan?” Charlotte pisti tarkkaan. Billy vältti katseen. Asia kummitteli hänen mielessään, mutta sopivaa hetkeä sen kertomiseksi ei vielä ollut tullut eteen. Sedällä oli ollut niin paljon muuta ajateltavaa, niin paljon muita harmeja riesanaan… Inferno, myllyn palo, Williamin paluu… ei tuntunut sopivalta tipauttaa tätäkin pommia hänen niskaansa.
”Isällä on jotain Infernoa vastaan”, mietti Charlotte itsekseen ja silitteli Fifiä sen alas syömään kurottautunutta kaulaa pitkin. Billy kääntyi ringin suuntaan; voikko ori löntysteli siellä yksinään kehää. Se ei näyttänyt olevan koskaan aloillaan.
”Mitä luulet, että ne tekee sille?” hän sanoi laiskasti tarttuen vaihdettuun puheenaiheeseen.
”Miten niin?”
”Ei se potku mikään pieni ollut. Näin, kun se tapahtui. Ja Inferno on hullu, Raicy on ihan oikeassa. Seuraavalla kerralla se saattaa iskeä päähän.” Mikä näitä naisia vaivaa, kun vetävät vain sekopäitä puoleensa?
Charlotte kimpaantui.
”Juuri niin isä suhtautui Fifiinkin ja katso sitä nyt!” hän osoitti ruunaa. ”Se menisi karitsasta, mutta isä oli sitä mieltä, että sille pitää laittaa kuula kalloon. Oletko sinä Infernosta sitä mieltä? Että se pitäisi lopettaa?”
Billy tuijotteli häntä ja Fifiä epäillen. Hän oli kyllä kuullut paljon kaikenlaista Fifin kovasta kohtalosta, siitä miten Dewn oli ilmeisesti voittanut sen luottamuksen takaisin, mutta jopa Alexiina oli sanonut, että Inferno oli toista maata. Fifi oli alunperin ollut kesy ja koulutettu, sitten laiminlyöty. Inferno oli ollut laiminlyöty koko ikänsä. Lapsuuden traumat olivat kaikista pahimpia, niiden haavat syvimmät.
”Se on vain yksi vähän hankalampi hevonen taas”, sanoi Charlotte topakasti ja työnsi nyrkitkin liivintaskuihin. ”Se saadaan kyllä ojennukseen, kunhan nähdään vähän vaivaa.” Hän sanoi sen ikään kuin voisi julistuksellaan muuttaa kiven kullaksi.
”Onko se sen arvoinen?” kysyi Billy matalasti.
”On”, tokaisi Charlotte oitis mitään miettimättä.
He puhdistivat ja täyttivät vielä vesikaukalon, rikkoivat jääpuikot pihattokatoksen reunoilta roikkumasta ja sitten he siirtyivät talliin jakamaan heiniä, keskustellen taas musiikista ja puntaroiden minkä heidän edelliskesänään kirjoittamista biisisanoituksista toteuttaisivat ensimmäisessä Foxgallopin singlessään. Charlotte tuntui kuitenkin nyt hieman poissaolevalta ja ajatuksiinsa vajonneelta, ja Billy joutui toistamaan sanomansa hänelle muutaman kerran pariinkin otteeseen. Vähän myöhemmin lumennarskunnasta päätellen auto kuului ajavan takaisin pihaan ja tosiaankin, pian kovaääninen puhe taas voimistui kuin ei olisi lakannutkaan. Alexiina ja Raicy olivat palanneet ja astuivat kireästi keskustellen talliin. Alexiina ravisti ulkotakkia yltään Raicyn hengittäessä hänen niskaansa. Billy kasteli juuri kannulla käytävää ja koetti vaikuttaa hommaansa keskittyneeltä, jotta he eivät välittäisi hänestä.
”Lakkaa jo vouhottamasta!” Alexiina parahti. ”Sanoinhan, ettei minulla ole hätää, että kävin jo näyttämässä sitä heti, kun se tapahtui!”
”Lääkäri sanoi, että se saattoi vaurioittaa sisäelimiä. Vaikutukset eivät välttämättä ilmene heti, kuulitko, kun hän sanoi niin?”
”Se oli hypoteettista, kyse ei ollut minusta.”
”Sinun pitää mennä tarkempiin kuvauksiin, ei tuollainen pieni tarkastus kerro vielä yhtään mitään!”
”Minä olen kunnossa! Juuri tämän takia en halunnut—” Toimiston ovi paukahti kiinni, eikä Billy kuullut sen enempää.
Kun hän vei kastelukannun takaisin pesupaikalle, Charlotte tuli vastaan rehulan suunnalta. Tytön kasvoilla oli epäluuloa herättävän päättäväinen ilme, jonka Billy yhdisti huonoihin uutisiin.
”Raicy ja Alexiina tulivat jo. Mihin sinä tuota tarvit?” hän lisäsi huomattuaan Charlotten kädessä ämpärin.
Charlotte sivuutti jälkimmäisen kysymyksen.
”Ai tuli jo?” hän pysähtyi hetkeksi ja rypisti otsaansa. Sitten hän sanoi käskevästi: ”Sinun pitää pidätellä heitä.”
”Että mitä?”
”Pidä heidät poissa… poissa pihalta jonkin aikaa.”
Billy astui lähemmäs ja katsoi ämpäriin. Siellä oli pari omenaa. Hän kohotti katseensa Charlotteen, joka tuijotti tiukasti takaisin.
”Ei”, sanoi Billy.
Charlotte punehtui pikku hitusen.
”Katso, etteivät he tule ulos”, hän vain sanoi.
”Ei”, Billy toisti kykenemättä uskomaan, mikä imbesilli Charlotte saattoi joskus olla. ”Et tosiaankaan tee sitä.”
”Sinä et edes tiedä, mitä minä teen”, tyttö sanoi entistä punaisempana. ”Minä... voin kai vain kokeilla!”
”Ei, et voi. Oletko aivoista ameeba? Haluatko päästä hengestäsi?”
”Katso nyt vain, että äiti ja isä pysyvät poissa!” Charlotte marssi päättäväisin askelin tallikäytävää pitkin eteenpäin, empi ja oikaisi sitten ulos ennen toimistoa. Billy mulkoili tämän perään, vilkaisi toimiston ovelle, joka oli yhä visusti kiinni ja Raicy ja Alexiina sisällä, ja päätti sitten seurata Charlottea. Jos tämä teloisi itsensä, oli hyvä, että joku olisi sen näkemässä.
Ja juuri kun pääsin ajattelemasta, että minähän en halua olla typerien likkojen lapsenvahtina!
Charlotte käveli pikavauhtia kentän laitamaa pitkin. Billy kiirehti epäluuloisena perässä. Kitty oli poissa, Alexiina ja Raicy riitelemässä toimistossa, isoäiti kotona eikä muita tallilla, joten Charlotten idiotismia ei olisi kukaan muu todistamassa...
Billy huohotti jäädessään kisakatsomon taakse ja tarkkaili sieltä piilosta, miten Charlotte hidasti vauhtiaan rinkiä lähestyessään ja seisahtui sitten. Lumista maata vasten piirtyvä palomino oli pysähtynyt ja kääntynyt katsomaan häntä. Hetken aikaa tyttö ja hevonen tuijottivat toisiaan vain pari lankkua välissään.
”Hei, Inferno… tule katsomaan, mitä minulla on sinulle”, Billy kuuli Charlotten kuiskaavan pehmeästi ja kohottavan ämpäriä.
Ori kiljaisi ja kuopsauttaen rajusti maata, syöksähti laukkaan ja rynnisti hänestä poispäin.
Billy päästi ilmat ulos keuhkoistaan.
Ei tuo kikka tehoa, luuletko, ettei sitä ole jo yritetty? hän ajatteli. …Mitä sinä nyt teet?!
Charlotte oli astunut aivan aitaan kiinni… ja kumartui sen ali. Billy ei ollut uskoa silmiään, muttei aikaillut; hän tempautui esiin ja juoksi ringille, takertuen tyttöä toppaliivin selkämyksestä. Inferno korskui heille vihaisesti.
”Oletko—hullu!?” Billy kähisi temmottuaan Charlotten melkein nurin pois pyörötarhasta. ”Tule-pois-sieltä!”
”Mitä sinä… teet, sinun piti vahtia tallissa!”
”No hyvä, että EN!” Billy tuijotti Charlottea, joka sitä vastoin katsoi vain Infernoa. Charlotte nosti ämpäristä pudonneen omenan käteensä.
”Minä halusin vain kokeilla.”
”Halusit kokeilla. Kokeilla miltä tuntuu saada silmät sisään kavioniskusta?? Mitä luulet Alexiinan tehneen? Tai Moton? Millä muotoa kuvittelet pystyväsi siihen paremmin kuin he?”
Charlotte nipisti huulet yhteen. Billy ei tiennyt mikä häneen iski: hän otti tyttöä äkkiä kiinni olkapäistä ja ravisti voimakkaasti; hän halusi tämän selvittävän typerän teinipäänsä, joka oli katsonut liikaa uljas musta -elokuvia ja kuvitteli nyt romanttisesti, että voisi kesyttää mielenvikaisen oriin!
Charlotte antoi hänen ravistella omenien kolistessa ämpärissä, ja lopulta Billy tajusi mitä teki ja lopetti. Hän oli taas menettänyt malttinsa. Suuttumuksella, joka hänestä oli purkaantunut, ei niinkään ollut tekemistä Charlotten järjettömyyden kanssa. Hän oli vain äkkiä muistanut kaikki ne kerrat, jolloin hänen piti olla isä Bobille ja Bellalle, jopa Annalle; se järjenääni, joka kantoi vastuun muista, kun he eivät sitä itse tehneet…
Billy nosti nopeasti kätensä pois ja häpesi tekoaan. Mutta Charlotte ei tuntunut menneen moksiskaan. Hän suoristi vaatteensa katsoen Billyyn alta kulmain lievästi äkämystyneenä ja heitti sitten kädessään ollen omenan aidan yli Infernolle, joka yhä kärisi ja uhitteli heille korvat luimussa niin kaukaa kuin pystyi.
He palasivat takaisin tallipihalle kummankaan sanomatta enää sanaakaan. Billy tuntui tapauksesta järkyttyneen huomattavasti enemmän, vaikka salasikin sen. Hän mietti kuumeisesti levottomia ja tiesi vain haluavansa olla yksin. Heidän yhteinen matkansa katkesi onneksi tallin ovilla, kun Raicy ilmaantui suoraan heidän eteensä.
”Lotte, käskin sinun kolata lumet!” hän rähisi, ja Charlotten avatessa suunsa vastaväitteisiin, Billy sai tilaisuuden livahtaa pois paikalta.
Hänen täytyisi totisesti kyetä jatkossa hillitsemään itsensä paremmin.
Mitä jos hän joskus menettäisi hermonsa totaalisesti ja kävisi johonkuhun väkivaltaisesti käsiksi?
Oliko hän itse sittenkin se todellinen uhkakuva? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Apr 11, 2017 16:08:50 GMT
Encore
9.2.2016
Kaikenkattavan valkeuden keskeltä ei erottanut milloin taivas alkoi ja mihin loppui maa. Lumisen kentän ainut ratsukko laukkasi laakeita ympyröitä. Hiljaiset hiutaleet laskeutuivat mustan hevosen huiskaavaan harjaan ja häntään, täplittivät sen puuterillaan. Gillian pyyhki omille kasvoilleen sulaneita lumihiutaleita pois märillä kintailla. Alexiina seisoi hänen vierellään tiukanoloisena.
Hevonen laukkasi matalassa muodossa, pää melkein polvissaan. Gillian katseli sen menoa ja tunsi rinnassaan ammottavan aukon, intuitiivisen tunteen siitä, että niin ei kuulunut olla; että joku muu ratsasti hänen hevostaan kuin omaansa.
Ja sydän vihloen hän kuitenkin ajatteli, että näin kaunis talvinen, satumaisen valkoinen päivä olisi kaunis lopetus heidän yhteiselle taipaleelleen, yhteiselle tanssilleen.
Mutta tuossa tanssissa oli riitasointuja. Koreografia ei ollut sellainen kuin piti; liikkeet olivat pois harmoniasta. Gillian näki sen heti, muttei tiennyt huomasiko kukaan muu. Toinen tanssijoista ei ollut siinä mukana täydestä sydämestään. Gillian olisi antanut paljosta, että olisi itse saanut olla mukana, olla se, joka vie esityksen loppuun saakka.
Ja sitten Linka kompuroi jo kolmannen kerran.
Alexiina rypisti huolestuneena otsaansa. Gillian puri huuleensa entistä lujempaa. Tuo toinen nuori nainen kokosi kärsivällisesti ohjat takaisin käteen ja ratsukko vaihtoi suuntaa. Uuden laukannoston aikana Linka näytti jälleen menettävän tasapainonsa: se kiskaisi päänsä alas ja tahti katkesi kesken. Meno näytti vaivalloiselta. Hevonen ei kerta kaikkiaan kantanut itseään, vaan raahusti eteenpäin voimakkaasti etupainoisena. Lopulta ratsastaja näytti väsyvän kannattelemaan käsillä ratsun päätä ja heitti ohjat kokonaan menemään.
Esitys oli ohitse, mutta esirippua ei laskettu. Aplodeja ei satanut.
Ratsastajan ilme oli sekoitus pahoittelua ja pettymystä, kun hän tuli alas satulasta ja ojensi epäröiden ohjat Gillianille, joka otti ne heti vastaan. Linka puuskutti raskaasti, kun Gillian kiirehti silittämään sen poskea.
”Olen pahoillani…”, nainen sanoi Alexiinalle. ”Kiva tamma toki, mutta ei ihan sitä mitä etsin…”
Alexiina saattoi hänet pois kentältä.
Eikä tämä ole hevonen, jonka minä tunnen, ajatteli Gillian katsoessaan apaattista hevostaan.
Hän tuijotti Linkaa suoraan silmiin, siirsi sen otsatukkaa sivuun, ja yritti tulkita noita tummia silmiä, jotka olivat puoliksi kiinni ja väsyneen näköiset. Eläinlääkärin tarkastuksesta huolimatta Linkassa ei ollut todettu mitään fyysistä vikaa. Oli silti päivänselvää, ettei Linka ollut oma itsensä.
Charlotte, joka oli ollut haukkana seuraamassa koeratsastuksen päättymistä, jalkautui nyt muurilta.
”’Ei ihan sitä mitä etsin’”, hän matki. ”Hän sanoi etsivänsä lennokasta kouluratsua, joka mielellään olisi näyttävän näköinenkin, jotta sitä voisi käyttää esityksissä! Eikö Linka ole juuri sitä? Mutta en kai saisi rutista, sillä jos hän olisi hoksannut Linkan suuren potentiaalin, niin se olisi mennyttä…”
”Se ei ollut kovin lennokasta”, Gillian sanoi. Ellei lasketa sitä, että Linka oli olla lentää nenilleen useammankin kerran, joka ei laisinkaan kuulunut sen tapoihin... Linka huokaisi raskaasti ja painoi päänsä hänen syliinsä.
”Kunhan vieraat ihmiset lakkaavat tulemasta ratsastelemaan sillä jatkuvasti, se reipastuu taas”, Charlotte sanoi melkein vihaisesti. Kaikki toki tarjosivat tukensa ja sympatiansa Gillianille, mutta kukaan ei aivan niin ponnekkaasti kuin Charlotte. Nyt jo seitsemän ostajaehdokasta selätettyään, he eivät enää aivan yhtä kiinteästi seuranneet tilannetta tai olleet Linkan myynnistä aivan yhtä huolissaan kuin aluksi. Ainoastaan Charlotte oli ottanut Linkan myyntipakon sydämelleen ja tuntui kokevan sen suurena henkilökohtaisena vääryytenä itseään kohtaan. Hän ei jättänyt yhtäkään Linkan koeratsastajaa välistä, vaan halusi omin silmin nähdä heistä jokaisen, vaikka muut olivat jo palanneet takaisin omien murheidensa pariin. Hän piti huolen siitä, että arvosteli Gillianille rankasti heistä kaikki ja vaikutti aina optimistiselta vakuutellessaan hänelle lannistumatta, että Linkaa masensi vain myynti ja Gillianin oma murhe, että kunhan Gillian vain täyttäisi sen yhdeksäntoista ja saisi Linkan kokonaan omiin nimiinsä, kaikki ongelmat ratkeaisivat. Tuo pieni toivonpilkahdus, jota Gillian ei aivan uskaltanut edes kunnolla uskoa, antoi hänelle ajoittain lohtua, ajoittain pelotti, sillä hän pelkäsi toivoa ja taas pettyä. ”Kaksi kuukautta enää. … Kuukausi enää. … Muutama viikko enää”, hoki Charlotte hänelle yhä uudestaan, ja Gillian pakotti itsensä taas kokoon.
Hän keräsi ohjat kokoon.
”Voisin antaa sen rauhoittua pitkien loppukäyntien aikana”, Gillian sanoi, ja Charlotte roikkui avuliaasti toisessa jalustimessa, kun hän nousi ratsaille. ”Minunkin täytyy taas tyyntyä tästä…”
”Mutta hei, me selvittiin taas!” Charlotte käveli takaisin muurille ja jäi siihen katselemaan heitä, kuin vahtikoira valmiina puremaan ketä tahansa nilkkaan, varmistaen, ettei mitään yllättävää enää tapahdu. Gillian haroi Linkan jouhia, kun se löntysteli uraa pitkin kenttää ympäri. Kunpa hän voisi selittää hevoselleen mistä oikein oli kyse…
Hän kohotti katseensa.
Tuulimyllyn rauniot mäenpäällä olivat peittyneet lumeen ja kinostuivat yhä.
Niin kuin isoisä oli kyennyt viestimään hänelle…
Kun hän talutti muutaman kierroksen jälkeen Linkaa takaisin tallille, pihalla seisoi kiiltelevä teräksenharmaa urheiluauto. Gillianin sydän alkoi jyskyttää ja hän hyytyi niille sijoilleen.
”Taas joku ostaja?” Charlotte raivostui. ”Äiti ei sanonut, että niitä on tänään tulossa kaksi!”
Mutta kuristava tunne puristui Gillianin kurkun ympäri. Autosta nousi esiin lyhyt karvalakkinen mies, joka lähti heitä kohti tablettiaan samalla selaten. Charlotte suoristautui kuin kilveksi hieman Gillianin ja Linkan eteen. Gillian puristi ohjia huomaamattaan ja hänen päässään jyskytti vain yksi kauhistunut ajatus: ne ottaisivat Linkan häneltä pois väkisin! Ehkä ostaja oli jo löytynyt muuta kautta…
”Jaah… no niin”, sanoi Ralph Waves ja kohotti vasta heidän edessään katseensa tabletista. Hän pysähtyi epämääräisesti hämmentyneenä huomatessaan puolustusasemiin järjestäytyneen vastaanoton. ”Ajattelin, että varmaan oletkin täällä… missäpä muualla... Äitisi lähetti minut katsomaan, miten hevosenmyynti edistyy.”
Gillian ei sanonut mitään, mutta Charlotte veti keuhkot täyteen ilmaa.
”Kuinka te kehtaatte!” hän äyskähti. ”Se on Gillianin hevonen! Teillä ei ole oikeutta!”
Gillian nielaisi ja piiloutui hevosensa pään taa. Ralph Waves näytti totta kyllä nolostuvan eikä katsonut Charlotteen tai vastannut hänelle. Sen sijaan hän tarkasteli Linkaa kuin mies, joka yrittää esittää ymmärtävänsä jotain taidemaalauksesta, jota hänelle esiteltiin.
”Ja siinähän se sitten on, se hevonen…”
Gillian otti entistäkin kovemmin kiinni Linkan ohjista, kun Ralph katsoi yllättäen sivuttain häneen. Isän kasvoilla oli kumma ilme, jonka edestä Gillian olisi normaalisti laskenut päänsä, mutta Charlotten läsnäolo antoi hänelle voimaa eikä hän madaltanut katsettaan.
”Hmm… jaa jaa”, Ralph sanoi sitten kuin olisi itsekin hämillään. ”Ei ole tullut vielä kauppoja?”
”Vie Linka talliin, minä hoidan tämän”, Charlotte kuiskasi Gillianille pontevasti.
”Aah... niin... sinun täytyy olla Raicyn tyttäriä.” Ralph Waves soi viimein Charlottelle huomionsa, kun ei voinut enää esittää kuuroa tämän tuimalle sävylle. Hän hymyili epävarmasti, muttei saanut siihen vastakaikua. Gillian näki sielunsa silmillä kuinka Lottelle kasvoi härkämäiset pystysarvet ja olisi voinut vaikka vannoa, että tämä näki juuri punaista kaikkialla Ralphin ympärillä. Kaiken sen karmeuden keskelläkin Gillian meinasi päästää hihityksen ääneen, muttei sentään.
Alexiina tuli juuri sopivasti tallista ja jäi katsomaan tilannetta.
”Lotte”, hän sanoi arveluttavasti tunnistaen vaaranmerkit, ”ethän ole täällä häiriöksi? Hei, Ralph”, Alexiina lisäsi sen oloisena, että oli tämän tuloa odottanutkin. ”Mennään toimistoon.”
”Aiotteko te sopia siellä keskenänne jotain salaisia sopimuksia Linkan pään menoksi?” Charlotte tiuskaisi röyhkeästi. Gillian ei voinut olla ihastelematta serkun rohkeutta. Alexiina sen sijaan katsoi tytärtään mulkoillen.
”Käyttäydy. Tätä tietä, Ralph…” He siirtyivät talliin. Isä katsahti vielä Gillianiin ja Linkaan ja seurasi sitten vaalean naisen perässä.
”Minä en salli!” huusi Charlotte vielä, mutta Gillian laski kätensä hänen olalleen ja tämä katsahti häneen äkämystyneenä.
”Ei Alexiina tekisi sellaista. Isä varmaan haluaa vain tietää missä mennään.”
”Mutta mitä ne saavuttaa sillä?” intti Charlotte ja oli jo niin turhautumisestaan liikuttunut, että hänen silmänsä kiilsivät raivonkyynelistä. ”Mitä sitten, vaikka Linka myytäisiin? Et sinä silti mene siihen taidekouluun. Tämä on kaikki niin turhaa!”
Gillian ei sanonut mitään, mutta häntä hymyilytti jostain syystä alakuloisesti, kun Lotte iski kätensä puuskaan ja potkaisi ilmaan edessään. Linka huokaisi heidän vieressään raskaasti ja hymy haihtui hänen kasvoiltaan saman tien, kun hän kääntyi taas huolissaan katsomaan hevostaan.
Charlotte meni menojaan, mutta Gillian riisui Linkan huolellisesti käytävällä varusteista ja harjasi sitä sen jälkeen hyvin hitaasti ja perusteellisesti. Hän pyöritti kumisukaa kohdista, joista tiesi Linkan nauttivan eniten ja puheli sille rauhallisesti. Tammasta lähti hurjasti karvaa, vaikkei kevät ollut vielä edes korvalla. Se ei ollut ihan normaalia… Gillian joutui pian nyppimään tuppoja irti niin suasta kuin vaatteistaan, ja yhä vain Linka riiputti masentuneena päätään eikä jaksanut innostua edes Kittyn kaukaisesta vihellyksestä, mikä tiesi heinän tuloa. Gillian päätti, että ellei Linka kohentuisi seuraavien päivien aikana, eläintohtori saisi tutkia sen uudestaan.
Isä tuli hänen luokseen, kun Linkan hoitotuokio oli vielä kesken. Hän asetteli karvalakkia jälleen päähänsä.
”Tuletkos kotiin nyt? Pääset kyydillä.”
Gillian siisti sukaa hajamielisesti ennen kuin vastasi.
”Tulen illalla… otan bussin.”
”Vai niin. No… selvä sitten.” Isä seisoi vaivaantuneena siinä jonkin aikaa ja heilutteli käsiään. ”Mitä varten sillä tuollaiset on?” hän sitten äkkiä kysyi ja osoitti hivutussuojia, jotka Gillian oli pistänyt ämpäristä sivuun lattialle, jotta muistaisi putsata ne perusteellisesti harjauksen jälkeen.
”Ne on jalkoihin. Ne suojaavat kolauksilta”, Gillian sanoi hämmentyneenä, että isää kiinnosti sellainen arkinen hevosasia. Hän yllättyi entisestään, kun isä yhtäkkiä uskalsi ojentaa kättään Linkalle, joka nuuhkaisi sitä väsyneesti ja pitkään; Gillian ei muistanut nähneensä isää oikeastaan koskaan ennen eläinten kanssa. Ralph rapsutti Linkaa otsalta ja hymähti.
”Mitä?” Gillian kysyi hiljaa. Isällä oli omituinen, jopa hieman hempeä ilme.
”Ei mitään… Onhan se aika kaunis”, hän pohti.
Gillian meni hiljaiseksi.
”Se on kipeä, tai ainakin luulen niin…”, hän mutisi hiljaa, eikä voinut uskoa, että jutteli siinä—tallissa—isänsä kanssa hevosista; isänsä, Ralph Wavesin, jonka talossa ei auringonvalossakaan koskaan näkynyt pölyhippusta saati hiuksenpätkää lattialla, jonka pensasaidat oli leikattu millitarkkaan tasan, jonka lauseista joka toinen koski tavalla tai toisella lentokoneita, ja jonka ruokapöydässä syötiin aina kuin viiden tähden ravintolassa. Isän taskussa piipahti ja hän kaivoi kännykän esiin; hetki oli samassa jo ohi, mutta ällistynyt Gillian pohti sitä vielä pitkään jatkaessaan Linkan harjausta.
”Minun täytyy mennä… Älä ole myöhään Centerien nurkissa. Nähdään illallisella. Boulice laittaa jäätelökakkua jälkiruoaksi, mikäli hän muistaa toiveeni, jonka tuumasin ohimennen viikko sitten…”
”Kyllä hän muistaa, hän muistaa kaiken”, sanoi Gillian, ja isä naurahti. Hän vilkaisi heitä vielä, epäröi ja nyökkäsi hyvästiksi, ja lampsi sitten tabletti jo kourassaan jälleen työasioihin keskittyneenä ulos tallista.
Gillian siirtyi Linkan pään ali sen toiselle puolen ja nosti kynnet huulilleen.
Omituisinta oli, että hänestä aivan tuntui, että ehkä isä sittenkin yritti. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on May 5, 2017 9:46:50 GMT
Lumo
14.2.2016
Ystävänpäivä koitti hempeänä helmikuun päivänä, leutona suojasäänä, jonka turvin koristeluja kentän ympärillä voitiin jatkaa sormien jäätymättä. Kitty oli teipannut rintamukseensa koordinaattorin nimikkeen ja saapasteli sen turvin rinta rottingilla heidän seassaan vahtimassa, että viime hetken viimeistelyt saatiin ajoissa paikoilleen. Alexiina oli mistelioksien lisäksi tyrmännyt myös riippuvat serpentiinihärpäkkeet, jotka Kitty olisi halunnut laittaa kisakatsomoon roikkumaan ihmisten niskaan, mutta kunnon kokoinen pinkki tekstitetty kangas oli parhaillaan työn alla.
”…Siis mitä tossa lukee?” Kitty seisahtui katsomaan sitä Billyn olan taa. ”Y-S-K-Ä—”
”Oho, kato perhana. Siinä pitäisi varmaan olla T.”
”Joo, joo ei sentäs? Miten voit tehdä teestä koon, häh?!” Kitty ei ollut vielä koskaan näyttänyt yhtä häväistyltä, kuin tuijottaessaan tuota väärin kirjoitettua vaaleanpunaista banderollia, jossa luki nyt kissankokoisin kirjaimin ’YSKÄVÄNPÄIVÄÄ’. ”Me ei haluta, että kaikki osallistujat saa käsityksen, että toivotaan niille influenssaa!”
”En minä sitä kirjoittanut, minä vain koristelin näitä”, Billy tokaisi nopsaan ja osoitti siivekkäitä sydämiä, joita oli pakertanut kieli keskellä suuta tekstin reunoille.
”No kuka sen sitten kirjoitti??”
Charlotte pidätteli hymyä ja haki katseellaan Gilliania, joka oli vastannut banderollin tekstityksestä, kun huomasi tämän yksinään nojaamassa kentän aitaan ja katselevan hajamielisenä myllymäen raunioille päin. Isä ja Thomas Jordan aloittaisivat pian talkooporukan voimin sen uudelleenrakentamisen.
Charlotte laittoi sivuun ruusukkeet, joita oli järjestellyt värinäyttelytapahtumaa varten, ja meni hänen luokseen. Poissaolevan näköinen Gillian ei huomannut hänen tuloaan ennen kuin Charlotte rykäisi.
”Ah… niin… vieläkö piti auttaa jossakin?” Gillian kääntyi ja kysyi alakuloisesti.
”Kitty tuskin pyytää apuasi enää”, sanoi Charlotte vilkaistessaan huvittuneena olkansa yli sinne missä Kitty raivosi Billylle ja viittilöi hurjasti käsillään ympäriinsä Billyn ärjyessä posket punaisina takaisin. ”Toivotit vahingossa kaikille romanttista tuberkuloosia.”
”Äh, voi ei”, Gillian huokasi ja punehtui. ”Minä… minun…”
”’Ajatukseni ovat muualla’”, täydensi Charlotte avuliaasti hänen puolestaan. ”Joo, eikä ihme, ymmärrän kyllä, kun Linka ja kaikkea... Mutta oli meillä silti kivaa aamulla maastossa, eikö? Tai siis, eikö Africa ollut ihan mukava ratsu, kun menitte sillä Billyn kanssa?” Charlotte yritti piristää, mutta huomasi siinä samassa, että Gillianin katse muuttui taas utuiseksi ikään kuin hän olisi lakannut kuuntelemasta häntä Linkan nimen kohdalla. Hänen silmänsä näyttivät kostuvan. Charlotte päätti hätäisesti vaihtaa aihetta, ja kun näki Kittyn sättivän kaukana nyt sahapukkien päällä pinkillä maalilla puomeja maalaavaa Tomfordia, todennäköisesti syyttäen vuorostaan tätä banderollin turmelemisesta, sanoi: ”Eikö sinulla ja Tomfordilla ole treffitkin vielä illalla? Edes jotain hyvää? Hei, sinä olet meistä sentään ainut, jolla on deitti. Tai no… niin ja Kitty, ilmeisestikin. Aika outoa ajatella, että hän tapailee Tomfordin veljeä. Sain heidät kerran kiinni heinäladosta itse teosta. Billy ei jostain syystä pidä siitä yhtään… Mitä sinä luu—?” Charlotte vaikeni, kun tajusi Gillianin pyyhkivän kasvojaan. Tämä oli kuitenkin sortunut äänettömiin kyyneliin. Charlotte irvisti itselleen ja kysyi sitten myötätuntoisemmin: ”Onko… ööh, onko teillä Tomfordin kanssa taas ongelmia?”
Gillian pudisti päätään ja otti taskustaan nenäliinan.
”Eikö sinulla ollut hauskaa maastossa?” kysyi Charlotte todellista aihetta väistellen.
”Oli. Oli ihan mukavaa… Africa on ihana…”, Gillian sanoi ääni paksuna ja niisti hiljaisesti nenänsä.
Charlotte huokaisi lopulta: ”Se on Linka… sitten.”
Gillian ei vastannut, mutta niiskaisi.
Charlottea harmitti suunnattomasti, että Linkan kohtalo vain venyi ja venyi. Gillian oli ollut omituinen jo pitkään siitä johtuen, aivan muissa maailmoissa, ei oikein läsnä. Se harmitti Charlottea, joka arvosti Gillianin ystävyyttä etenkin näinä aikoina, kun hänen vanhat parhaat ystävänsä olivat levinneet maailmalle Dewn mukaan lukien, ja Billyn kanssa elo oli jatkuvaa vastakkainasettelua.
Nyt hän katseli surullisena tämän ahdinkoa ja toivoi, että voisi sanoa tai tehdä jotain, joka muuttaisi kaiken hyväksi. Jotakin enemmän kuin toistuvia, onttoja lohdunsanoja. Mutta sitten Gillian teki ja sanoi jotain odottamatonta, joka heitti Charlotten pois kurssista.
Hän heittäytyi halaamaan Lottea ja purskahti itkuun.
”Olen niin pahoillani sinun puolestasi!”
”Mitä?” Charlotte ähkäisi täysin häkeltyneenä. ”Mi-miksi ihmeessä?”
Gillian puristi häntä lujasti ja nyyhki.
”Olen halunnut sanoa tämän jo pitkään… kun sinä… sinä et ole enää puhunut Andrewn kanssa sen jälkeen, kun minä kerroin siitä paperilapusta, jonka sain Tamulissa! Ja-ja nyt… nyt te ette ole enää väleissä… ja minä tiedän, että sinä tykkäsit hänestä… ja nyt on ystävänpäivä ja kaikkea… ja—ja sitten vielä siellä Ranskassa—”
Jokin nipistyksenkaltainen otti samassa kiinni Charlotten sisuksista, kun Gillian jatkoi nikotellen vasten hänen takkiaan: ”—se… Lucas, te ette saaneet mahdollisuutta! Hän kiipesi jopa ikkunasta tapaamaan sinua, mutta minun takiani hän pelästyi eikä enää tullut! Minä pilaan kaiken… Samaan aikaan olin niin innoissani Joshista… ja tiesin, että olit masentunut sen reissun aikana, mutten silti osannut lainkaan lohduttaa… Nyt olet ollut minulle niin kiltti ja tukenut Linkan suhteen, mutta minä… minä en osannut olla ystävä silloin, kun sillä olisi ollut merkitystä…”
Lämpö valtasi Charlotten sydämen ja hän kiersi ystävällisesti kätensä Gillianin ympärille, halasi häntä takaisin.
”Olet hupsu”, hän sanoi hiljaa, lempeästi. ”Sinä olet parhaita ystäviäni, Gills. Ja sitä paitsi…” Ilmeisesti oli viimein tullut aika kertoa totuus. Kohdata totuus. ”Kaikki ei mennyt ihan niin, kuin kerroin sinulle.” Gillian nikotteli ja irrottautui hänestä katsoakseen häneen ihmetellen. Charlotte hymyili alistuneesti. ”Katsos, kun… no… niin… en minä oikeasti tapaillut Lucasia.”
”Etkö?” Gillian hämmästyi.
Charlotte pudisti päätään. ”Se öinen hiippailija, joka kiipesi ikkunasta huoneeseemme…”
”Pelästyin kamalasti!”
”Niin…”, Charlotte tunsi niskaansa kuumottavan häpeästä, ”ei se ollut Lucas. Se olin minä. Päätin, että menen yöllä Duvellien leiriin. En tiedä mitä oikein ajattelin… halusin tehdä jotain hurjaa. Jänistin, kun kuulin sieltä liikettä ja ääniä; ne vartijat, ne vahtivat aluetta ja jäin heille melkein kiinni, mutta pääsin pakoon, juoksin karkuun ja menin piiloon. Mutta olen aika varma, että jotakin sinä yönä kuitenkin oli tekeillä, niin vauhkoina vartijat olivat. Vierastalon alaovi oli mennyt lukkoon, minulla ei ollut avainta enkä päässyt takaisin sisälle, joten jouduin kiipeämään seinää pitkin ikkunaamme. Se oli typerää. Olisin ihan hyvin voinut mennä Huttiksen talolle, mutten ajatellut silloin, olin osin paniikissa ja osin... Kun yritin saada sinua hereille koputtamalla lasiin, pelästyit sitä, että olin murtovaras ja minä säikähdin huutoasi ja putosin…”
Gillian nosti kauhuissaan käden suulleen.
”Siitä ne mustelmat ja ruhjeet!” hän kuiskasi järkyttyneenä. ”Näytit oikeasti todella karmealta, ihmettelinkin, miten te kaksi oikein kolautitte niin pahasti yhteen! Mutta ikkuna oli kamalan korkealla! Miten…”
”Putosin pusikkoon, onneksi, ja menetin kai tajun vähäksi aikaa… Ihme, ettei mitään mennyt poikki, siinä olisi voinut käydä hassusti”, Charlotte myönsi, kun ranskanmatkan seikkailu palautui elävänä hänen mieleensä. Se oli ollut jännittävä yö.
”Sitten päästin sinut sisälle”, Gillian jatkoi edelleen jostain syystä kuiskaten. ”Mutta miksi sitten…?”
”Ai miksi valehtelin?” Charlotte sanoi. Epämukava kuumotus jatkoi leviämistään hänen niskastaan, kiri nyt korvanlehtiin. ”En tiedä. Minua kai hävetti… vähän. Että yritin jotain niin tyhmää. Ja se kaikki. Kun sinä luulit... kai minä halusin, että se mitä sinä sanoit, olisi ollut totta, joten leikin mukana.”
”Mutta mitä jos olisit jäänyt kiinni niille vartijoille!”
Se ei kuitenkaan kauhistuttanut Charlottea. Päinvastoin, ehkä niin olisi ollut parempi. Nyt hän ajatteli, että todellinen menetys oli hänen pelkuruutensa. Ei hän olisi uskaltanut etsiä Lucasia käsiinsä, ei, vaikka olisi kuinka halunnut. Hän ei ollut uskaltanut mennä autiotaloille, kun sillä olisi ollut merkitystä äidin ollessa vaarassa. Eikä hän uskaltanut ottaa Lucasista selvää, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus. Kun oli kyse jostain hänelle tärkeästä asiasta, hän ei enää kyennytkään toimimaan. Sepitetty tarina siitä, että Lucas olisi pyrkinyt tapaamaan häntä, niin kuin hän oli salaa haaveillut, että tämä kiipeäisi koska tahansa heidän ikkunaansa, oli tuntunut sopivalta. Gillian oli hyvä kuuntelija, hänelle oli helppo kertoa jännittävistä käänteistä, vaikka ne eivät sitten olisikaan ihan tosia.
Gillian ei moittinut tai syyllistänyt häntä luikurista. Hän näytti myötätuntoiselta.
”Entä sitten se kaunis paperinen lintu, jonka kerroit löytäneesi metsästä, jonka hän oli jättänyt sinulle?”
”Huttis sen antoi minulle. Hänellä oli niitä useita. Mutta se oli kuulemma ihan oikeasti Lucasin tekemä! Huttis kertoi, että hän askarteli origameja. Lucashan… ööh, hän ei ollut leirissä muutenkaan. Hän nukkui perheineen Huttiksen talossa Power Jumpin reissun ajan.” Se, että Lucas oli ollut niin lähellä ja hän oli tiennyt sen, muttei ollut tehnyt asialle mitään, kaihersi häntä edelleen kuin lihanhimoinen hyeena sisuskaluja. Ehkä Lucas oli odottanut häntä, kuka tiesi, mutta Charlotte oli ollut liian pelkuri ottaakseen selvää.
”Kitty oli varma, että tapailet jotakuta…”
”No, oli minulla jotain pientä jonkun pojan kanssa kyllä. Tai siis ihan ohimenevää…!” hän hätiköi, kun serkun silmät laajenivat lautasen kokoisiksi. ”Siis, silmäpeliä vain... törmäiltiin vain muutaman kerran… bussipysäkillä silloin, kun mentiin sinne museoon ja sitten sielläkin… ja heti kisojen jälkeen, näin hänet taas ja hän tuli puhumaan minulle, vaihdettiin muutama sana ranskaksi, kun hän ei puhunut englantia… Hän kauppaili jotain ranskankielisiä pieniä lyhyttarinakirjoja, sellaisia taskukokoisia. Ostin häneltä yhden, koska siinä oli valkoisen linnun kuva kannessa. En edes tiedä kuka hän oli… en edes hänen nimeään.” Charlotte vaikeni ja pohti enkelihiuksista poikaa, jonka oli kuvitellut olevan salaa naamioitunut Lucas. Kyyhkyt olivat seuranneet häntä läpi Ranskan, kuin viitoittaneet tietä Lucasin luo, vaikka lopulta heidän polkunsa eivät koskaan kunnolla ristenneetkään. Charlotte oli se siipirikkoinen lintu, joka ei ollut uskaltanut antaa tuulen viedä, ottaa kunnolla siivilleen.
”Mitä sinä muuten oikein teit sen ajan kisojen jälkeen, kun et ollut enää lähes ollenkaan meidän kanssamme?” Gillian uteli varovaisesti.
Charlotte ryhdistäytyi ja hymyili äkkiä. ”Olin Huttiksen luona lähinnä. Autoin hänen metsäkissojensa kanssa... Hän kasvattaa niitä. Hän antoi Lucasin minulle niistä sitten kiitokseksi. Sain myös hoitaa koiraa, joka oli tullut Duvellien mukana Belgiasta”, ajatus ilahdutti häntä yhä suuresti. ”Sen nimi oli Chevor. Päästin sen yksi kerta melkein karkuun… sain juosta pitkin metsiä sen perässä. Ja ööh…”, Charlotte tunsi kuumotuksen hiipivän yhä ylemmäs. ”Muistatko sen kirjasi, joka sinulla oli mukana? Astronominen Matka? Minä lainasin sitä ja lueskelin sitä loppuviikon. Se oli… mielenkiintoinen.”
Hän ei kuitenkaan kertonut kuinka mielenkiintoinen todellakin; kirja oli tyystin temmannut hänet pauloihinsa. Kertomukset sielunkumppaneista, kaksoisliekki-ihmisistä… heidän kohtaamisistaan elämistä toiseen… Hän ei kertonut, että oli leikkinyt mielessään maastoreitin varrelle merkattuja valkoisia lappuja Lucasin hänelle jättämiksi viesteiksi… tai sitä, että oli tuijotellut tunteja heidän makuuhuoneensa seinällä olevaa taulua tytöstä ja pojasta, jotka istuivat sateenvarjon alla kaatosateessa… tai, että Ranskan aikana hän oli nähnyt maailman ihanimman unen satuprinssistä valkoisella ratsullaan…
Jokin oli muuttunut hänen sydämessään sen matkan aikana.
Hän oli tulkannut jokaisen sanan Noralta saamastaan aikakauslehdestä, sen artikkelista, joka kertoi Duvelleista. Siitä hän oli saanut tietää jotain Lucasin elämästä: että tämä hoiti mielellään puutarhaa ja harjoitteli tilan arabialaisten kanssa hevostanssiesityksiä, kirjoitti runoja ja kuunteli klassista musiikkia…
”Mutta ravintolassa, te kaksi pälyilitte jatkuvasti toisianne!”
”Niin…”, Charlotte mumisi ja nyt hänen naamansa suorastaan leimahti liekkeihin. Se muisto; se ainoa aito, konkreettinen muisto oikeasta Lucasista istumassa niin lähellä häntä, huomaamassa hänet, hymyilemässä hänelle: sitä muistoa Charlotte varjeli kaikista hartaimmin. Se hetki oli ollut koko reissun arvoinen. ”Mutten silti tiedä, tunnistiko hän minua oikeasti… muistiko minua, tajusiko, että minä olen minä...”, sanoi Charlotte hämillään. Hetken hän oli hiljaa ja katseli kenkiään. ”Yritin silloin vielä toisen kerran päästä juttelemaan hänelle, menin heidän leirintäalueelleen, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. He lähtivät. En koskaan sitten päässytkään puhumaan hänelle...” Sydäntä vihlaisi—yhä vain. Niin pettynyt Charlotte oli ollut siihen, että Lucas oli livennyt hänen käsistään, vaikka mahdollisuus tavata tämä oli tarjoiltu melkein kultalautaselta. Hän oli jänistänyt ja sitten paikatakseen surunsa, kuvitellut, miten kaikki olisi voinut mennä toisin, jos hän vain olisi toiminut.
Tyhjänpäällä olemiseen ei saanut jumittua, vaan täytyi käyttää sen antama tila mahdollisuuksien luomiseen.
Gillian otti häntä yllättäen kädestä kiinni ja osoitti eleillään sympatiansa.
”Se on minusta silti edelleen kaunein rakkaustarina, jonka olen kuullut”, hän kuiskasi, ja Charlotte kohotti urhoollisena katseensa maasta ja hymyili kiitollisena takaisin.
*
Epämääräisesti Charlottea pelotti, että jos hän kertoisi tästä jollekulle, kelle tahansa, lumous särkyisi ja hän heräisi vuoteestaan ja tajuaisi, että kaikki oli sittenkin ollut liian hyvää ollakseen totta: kaikki oli ollut vain ihanaa, uskomatonta satu-unta…
”Kai tämä on… todellista?” hän kuiskasi huolissaan.
”Non”, Lucas vastasi rauhallisesti, ”…comme dans un rêve…” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on May 5, 2017 10:09:39 GMT
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 126
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Jun 25, 2017 19:17:30 GMT
Aika
15.2.2016
Raicy katseli hetkisen hiljaisuudessa värittömälle merelle. Sen pysähtyneisyys tuntui epätodelliselta, kauniilta ja kaukaiselta ikuisuudelta. Rauha, joka täytti hänet kylmää talvista merta katsellessaan, oli melkein kuin hukkuisi itsekin. Hukkaisi itsensä ja katoaisi tuohon ajattomuuteen. Loppumaton meri, ikuisesti jatkuvat aallot, jotka löivät rantaan yhä uudestaan ja uudestaan... Mitä oli aika? Oliko ajalla loppua? Jos aika ei koskaan kulunut loppuun, miten se silloin oli saattanut joskus alkaa?
Iloinen rupattelu ja lumen narskunta kenkien alla kantautuivat mäen laelle särkien taianomaisen hetken. Raicy kokosi itsensä; ei ollut hänen tapaistaan unohtua pohtimaan moisia. Hän kääntyi kohtaamaan parikymmenhenkisen joukkion, joka talsi mäkeä ylös perässään vedettävät kelkat täynnä työtarvikkeita, kuten lapioita ja sahoja, etunenässään Thomas Jordan, joka soi Raicylle kannustavan hymyn.
”Katsos mikä porukka”, tämä tervehti ehdittyään puhe-etäisyydelle. ”Mitäs minä sanoin, että kyllä kiinnostuneita kyläläisiä löytyy.” He olivat totisesti saaneet kasaan hyvän talkooporukan waterphewläisistä. ”Suurin osa on Pomradgesta, tietysti, mutta tämä—”, Thomas kiskaisi Tomfordin esiin, ”—oli Oldetownin löytö.”
”Hieno homma, että haluat tulla mukaan auttamaan tuulimyllyn kunnostuksessa”, Raicy sanoi Tomfordille, joka suoristi stetsoniaan Thomasin hyväntahtoisen retuutuksen jäljiltä. Hän oli itse asiassa ollut hieman pettynyt, ettei Billy ollut ilmoittautunut vapaaehtoisiin. ”Eiköhän aleta töihin.”
”Lumet varmaan täytyy kolata ensin”, Thomas arvioi katsellen raunioita.
”Nopeammin se käy sulattamalla. Pumppu on valmiina, letkut täytyy vain liittää vielä yhteen.” Sitten hän rykäisi saadakseen pölisevän miesryhmän huomion – tai näyttipä siellä olevan muutama nainenkin mukana. Raicy korotti ääntään. ”Hyvä on! Kiitos teille kaikille, jotka olette halunneet osoittaa tukenne ja apunne tämän rannikon historiallisen maamerkin uudelleenrakentamiseksi. Eiköhän ryhdytä suoraan hommiin—”
”Mikä oli palon syy?” eräs mies tokaisi. ”Waterpnewssä ei selitelty siitä mitään, sanottiin vain, että ’Centerien tilan tuulimylly paloi’…”
Raicy puristi takahampaita yhteen.
”Vahinko”, hän murahti. ”No niin. Jospa sitten alettaisiin—”
”Ne huhut eivät sitten ole totta? Huhut, joista kylällä puhutaan?”
Huhut. Raicy irvisti sanalle. Kysyjä, yksi niistä harvoista naisista talkooporukassa, nuori mustatukkainen tyttö, ehkä Charlotten ikäinen, näytti etäisesti tutulta. Raicy katseli häntä hetken kapein silmin.
”En tiedä mitään mistään huhuista, enkä välitäkään. Nyt, jos typerät kysymykset loppuivat, voisimme ehkä päästä itse asiaan.” Hän käänsi ihmisille selkänsä ja tarttui summanmutikassa yhteen lautaan vain jotain tehdäkseen. Hän erotti silmäkulmastaan Thomasin rypistetyn otsan ja ymmärsi miehen kritisoivan hänen epäystävällistä käytöstään. Raicy huokaisi. Olihan Thomas tietenkin oikeassa; nämä ihmiset olivat siellä vapaaehtoisesti auttamassa, eikä hän voinut heitä moittia. Totta kai heitä kiinnosti, mitä tuulimyllylle, jota he nyt tulivat paikkaamaan, oli tapahtunut.
Raicy kääntyi lauta vielä käsissään takaisin heihin päin ja tapaili sanoja neutraalimmalla sävyllä: ”Ilmeisesti ilotulitteet, joita myllyssä oli, olivat saaneet jostain kipinän ja aiheuttaneet palon. Sellaisen selonteon ainakin saimme. Muusta en tiedä.” Kuten siitä, miten raketit olivat myllyyn ylipäänsä päätyneet, hän jatkoi mielessään. Mysteerejä, mysteerejä, mysteerejä… Hän ravisti päätään kuin karkottaakseen häiritsevät ajatukset.
”Kyse siis ei ole tuhopoltosta?” joku kolmas varmisti.
”Tuhopoltosta?” Raicy toisti poissaolevana. Hän vilkaisi hitusen hädissään Thomasiin. Moinen väite oli täysin absurdi. ”Mitä ikinä siellä kylätorilla huhutaankaan, jättäisin ne omaan arvoonsa”, hän tokaisi.
Mutta ihmiset eivät näyttäneet vakuuttuneen. Päinvastoin, he olivat kumartuneet toistensa puoleen mumisten omia mielipiteitään. Raicy katseli heidän kuhinaansa ärsyyntyneenä. Hänestä alkoi epäilyttävästi tuntua, että puolet porukasta oli tullut paikalle vain kuullakseen omin korvin selityksen tammikuun katastrofille.
Raicy haki jälleen katseellaan apua Thomasilta, joka ymmärsi yskän ja nosti reippaasti muutaman laudan syliinsä kuin näyttääkseen muille esimerkkiä.
”No niin, aloitetaan!” Thomas sanoi kuuluvalla äänellään ja sai ihmisiin vauhtia. ”Pari miestä pumpulle yhdistämään letkut ja pumppaamaan vettä merestä, muutama minun mukaani…”
Viimein talkoolaiset hajaantuivat kukin askareisiinsa. Raicy oli juuri raivaamassa yhtä lautakasaa tyhjään kelkkaan, jolla palaneet puunpalat vietäisiin sieltä pois, kun huomasi sivusilmällä yhden tukevan miehen seisoskelemassa ja katselemassa muiden touhuja tympeän oloisena.
”Puita pitää kaataa”, tämä totesi Raicyn selälle kaikkitietäväisenä, ”jotta koneet saadaan tänne.”
”Yhtäkään puuta ei kaadeta”, Raicy sanoi tyynesti kohottamatta katsettaan ja heitti sylillisen lautoja kelkkaan.
”Pakkohan! Miten muutenkaan ne tänne mahtuvat, polku on perhanan kapea.”
”Koneet pilaavat maiseman. Ja puut ovat osa tätä mäkeä, niihin ei tehdä aukkoa.”
”Ei koneita?” mies köhäisi. ”Miten tässä sitten mitään tehdään? Käsin näperrellenkö koko tuulimylly pitäisi pala palalta piipertää kokoon uudelleen?” Hän nauroi epäystävällisesti. ”Niin tyypillistä sinulta, Center. Ei lypsykoneita tai navettaa, eikä rakennuskoneita…” Raicy vilkaisi mieheen äkkiä epäluuloisena ja äimistyi niin, että pudotti osan seuraavasta lautalastista.
Dirk Davies oli kaivanut sikarin esiin ja iski sen hampaittensa väliin, tuhahtaen paheksuen. Raicy katsoi nopeasti ympärilleen ja astui sitten uhkaavasti edemmäs, lähemmäs tätä inhottavaa pientä miestä.
”Mitä luulet tekeväsi täällä?” hän murisi. ”Karjasi ja maasi on myyty laaksosta. Sinulla ei pitäisi olla mitään asiaa enää Waterphewhen! Sinulla ei ole mitään asiaa minun mailleni!”
”Minun asiani ovat minun asioitani”, Davies sanoi ärsyttävästi. ”Näinkö sitä tervehditään vanhaa kollegaa?”
”Kollegaa”, Raicy toisti kylmästi. ”Nyt häivy tai viisitoista henkeä heittää sinut jyrkänteeltä mereen!” Hän oli korottanut ääntään ja lähimmät ihmiset pysähtyivät katsomaan hieman järkyttyneinä.
Dirk Davies hymyili niin, että harvat hampaat paljastuivat.
”Sillä lailla, Center”, hän sanoi häijysti vain hänen kuultavakseen, ”sillä lailla.” Ja sitten hän kääntyi ja tallusti pallomaisesti vaappuen alas jättäen kitkerän hajun peräänsä ilmaan leijumaan. Punehtunut Raicy vältteli ihmisten katseita ja jatkoi työtä nakellen lautoja edelleen kiihtyneenä. Hän ei edes tajunnut, että Thomas oli tullut jostain hänen vierelleen.
”Mokoma”, tämä sanoi. ”Tuli tänne urkkimaan, aivan varmasti.”
”Olisi voinut luulla, ettei pokkaa ole yhtä paljon, kun se Madclockin herra osti hänet ulos”, Raicy ärisi.
”Totta, totta…”
”Hän tuli vain kiusaamaan minua.”
”Tietysti. Tai...”
”Tai mitä?”
Thomas hymyili epäuskottavan kepeästi ja kohautti harteitaan. ”Äh, mitäpä siitä! Kerätäänkö nämä kivet samaan kasaan lautojen kanssa vai toiseen kärryyn?”
”Thomas”, sanoi Raicy vaatien. ”Mitä aioitkin sanoa, ole hyvä ja sano se.”
Musta mies raaputti poskeaan ja irvisti kuin katuen isoa suutaan. ”Noo... sitä vaan, että on niitä muitakin huhuja pyörinyt... tuota noin, siellä sun täällä. Mutta ei ne ole muuta kuin akkojen löpinää!” hän lisäsi.
Raicy ei pitänyt huhuista ja vielä vähemmän siitä, että ne koskivat jotenkin häntä.
”Ja huhujen perässäkö Davies tänne lennähti?”
”Kulta-aarre, Raicy, se sama vanha tarina”, Thomas muistutti kepeästi. ”Jaksaa yhä edelleen ihmisiä kiinnostaa.”
”Ai että kultasuoni löytyy täältä, tuulimyllystäkö?” Raicy naurahti karheasti ja haroi roinaa. Thomas ei vastannut, vaan päätti jättää aiheen sikseen: ”Mutta kuule, miten tosiaan ajattelit myllyn rakentaa? Jos koneita ei—”
”Käsin”, Raicy sanoi heti. Hän oli ajatellut vanhan tuulimyllyn tarinaa, sitä, miten esiäiti oli rakentanut sen omin käsin miehelleen. Ei silloin ollut mitään koneita käytettävissä. Rakennus oli ollut tehty puhtaasti verellä, hiellä ja kyynelillä. Jos ei muuta, ainakin hän haluaisi kunnioittaa tämän uurastusta vuosikymmeniä sitten kerta tuulimylly oli mennyt tuhkaksi juuri Raicyn aikana. ”Käytämme hevosia vetojuhtina. Tofu saa vetää painavat kuormat, siitä maa ei kärsi ja, jos lasti pidetään kapeana, se mahtuu kyllä metsikön läpi.”
”Hmm…”, Thomas haroi partaansa. ”Sinun pitäisi hankkia härkä. Se on ystävällisempi maalle pellolla kuin traktori. Minulla on muuten mönkijöitä, niitäkin voidaan käyttää.”
”Hyvä.” Raicy pyyhkäisi otsaansa. Työnsarka kestäisi sillä tavalla toki kyllä paljon kauemmin, mutta hän ei kestäisi katsoa, jos lapsuudenmaisemansa olisi paljas vielä puistakin.
”Raicy”, Thomas sanoi äkkiä. Raicy luuli tämän äänensävystä, että Dirk Davies oli marssinut röyhkeänä takaisin, mutta sen sijaan heitä kohti juoksikin musta koira huolestuneesti kieli pitkällä läähättäen. Hänen vaimonsa belgianpaimenkoira.
”Juje?”
Koira liukui pysähdyksiin miesten edessä ja haukahti kimeästi. ”Mikä on? Mitä sinä täällä teet?” Raicy yritti kurkottaa koiraan, mutta se käännähti ympäri ja ravasi takaisin metsään päin sinne, mistä oli tullut. Ketään ei kuitenkaan näkynyt puitten seassa, vaikka Raicy odotti vaimonsa ehkä pian astuvan esiin - miksi muutenkaan Juje olisi myllymäelle asti tullut? Koira pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä. Raicy ei ymmärtänyt.
Thomas seurasi uteliaana sivusta. Juje laukkasi taas takaisin Raicyn luo, kumarsi ikään kuin olisi yrittänyt yllyttää tätä leikkiin ja laukkasi sitten taas jonkin matkaa takaisin puitten rajaan.
”Kuule, sinun kannattaisi varmaan mennä katsomaan, mistä on kyse”, Thomas sanoi. Raicy oli ollut juuri tulossa samaan päätelmään ja ojensi laudat Thomasin syliin.
”Tulen kohta takaisin”, hän sanoi ja lähti seuraamaan koiraa, joka lekutti nyt hieman häntäänsä saatuaan Raicyn seuraamaan itseään ja kirmasi edeltä puitten läpi kohti tilaa.
Lumi narskui kenkien alla ja puheensorina sekä kolahtelut etääntyivät. Raicy seurasi Juje edellään liukasta polkua alas, kun hänen näköpiiriinsä osui kauempana jotain värikästä... sinistä ja punaista ja pienikokoista, kuin lapsen pipo.
Raicyn sydän nuljahti ja hän alkoi juosta.
Pieni poika taapersi hitaasti ja vaivalloisesti, välillä kaatuillen, häntä vastaan posket punaisina.
Raicy kaappasi pojan syliinsä lähes juoksuvauhdista ja painoi tämän rintaansa vasten.
”Oliver…? Mitä… miten…?”
Poika käpertyi häntä vasten ja hautasi pienet kasvonsa Raicyn takinrintamukseen. Raicyn sydän tykytti valtoimenaan. Mitä Oliver teki näin kaukana kotoa? Hän katsoi Jujeen, joka näytti itse syylliseltä ja työnsi häntää koipien väliin. Raicy ei nähnyt ketään muuta missään; Oliver oli yksin. Hän kohensi lasta sylissään. ”Onko Charlotte ollut taas laiskana lapsenvahtina? Hitto vie sen likan kanssa.” Hän yritti tasata hengitystään, joka oli kiihtynyt Oliverin näkemisestä. Poika olisi voinut vaikka pudota jyrkänteeltä! Omat lapsuusmuistot vilistivät Raicyn mielessä… Myrsky, hän ja William putoamassa kielekkeeltä…
Oliver taputti häntä levottomana rintaan ja lapsen silmät olivat suuret, hätääntyneet. Juje läähätti äänekkäästi – hätääntyneenä sekin, Raicy tajusi. Sitten se kirmasi taas eteenpäin kuin siinä ei vielä olisi ollutkaan kaikki. Raicy seurasi. Hänen olisi joka tapauksessa vietävä Oliver kotiin.
Kotipihalla ei näkynyt ketään. Oliverilla oli ulkovaatteet yllään, joten todennäköisesti joku oli ollut vahtimassa lasta pihalla. Juje kuitenkin näytti tietä ja laukkasi epäröimättä kuistin ja keinun ohi omenapuille ja edelleen talon taa takapihalle puutarhan puolelle. Raicy kiri askeliaan ja jokaisen askelen myötä sankka paha aavistus voimistui…
Juje oli pysähtynyt puutarhan lumiselle kasvimaalle. Kun Raicy ehti kulman takaa, alkoi koira haukkua.
Joku makasi tuupertuneena, liikkumattomana hangessa… |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jul 2, 2017 13:39:39 GMT
Box
15.2.2016
”Tiedättekö mitä minä ajattelin ensimmäiseksi? Että miten selviämme kotitöistä ilman Emilyä!” Alexiina naurahti tukkoisesti ja työnsi vapisevat kätensä reisien väliin. Charlotte tai Billy kumpikaan ei vastannut. He istuivat sairaalan käytävällä kiireisen henkilökunnan suhahdellessa ohitseen. Raicy ravasi yksikseen kauempana edestakaisin. Kitty oli joutunut jäämään tallille, Thomas Jordan jatkoi talkooryhmän ohjausta ja Tomford oli luvannut vahtia Oliveria. Gillianille, joka ei ollut tänään ollut Orange Woodissa, Alexiina oli lähettänyt tekstiviestin: ”Emily sai sydänkohtauksen ja tuotiin Cherriniin keskussairaalaan. Emme tiedä vielä tilanteesta. Kerron heti, kun pääsemme katsomaan mummia.”
Ovet avautuivat ja sulkeutuivat. Yhdestä huoneesta kuului piippailuja, toisesta vetistä yskää lääkärin sieltä poistuessa. Hoitaja työnsi potilasta rullatuolissa heidän edestään.
”Vihaan sairaaloita!” Charlotte puuskahti. Kyynelet kirposivat hänen silmistään, kun kasvot vääntyivät syvään ahdinkoon ja inhoon. ”Vihaan, vihaan, vihaan…!”
”En minäkään tykkää täällä olla.” Alexiina katsoi avuttomana kumpaankin suuntaan käytävällä. Raicy ravaili edelleen ja käveli melkein erään hoitajan kumoon. Hän yritti istuutua, mutta nousi pian taas kävelemään levottomana. ”Taidan hakea kahvia… Otatteko te?” Alexiina kysyi ponnistaessaan seisaalleen. Ei hän edes juonut kahvia, kunhan todennäköisesti halusi jotain tekemistä istumisen ja hermostuttavan odottelun sijaan. Charlotte pudisti päätään, mutta Billy nyökkäsi. Alexiina sipaisi Charlotten leukaa mennessään ohi.
Billy ja Charlotte istuivat pitkään vaiti molempien tuijotellessa lattian ruutukuviointeja.
”Toivottavasti kaikki paperiasiat on nyt selvitetty”, Billy sanoi sitten karkeasti. ”Etteivät Raicy ja Alexiina menetä tilaa.”
Charlotte, jonka kasvot lepäsivät kämmenten välissä, kohottautui istumaan suorempaan. Billy leikitteli ikävänä puhelimellaan, pyöritteli sitä ympäri sormissaan. ”Jos Emilyn aika on tullut… asiat muuttuvat. Isä voi vain tulla ja laillisesti vaatia kaiken itselleen…”
Charlotte ponkaisi ylös penkistä.
”Ei mummi vielä ole kuollut!”
”Lotte!” Ahdistunut huudahdus kiri kauempaa; Gillian juoksi punaiset kiharat valtoimenaan sairaalan käytävää heitä kohti tuskaisen näköisenä. Hän syöksyi suoraan Charlotten kaulaan nyyhkyttäen lohduttomasti. Terävän korkojen kopinan saattelemana Zoey Waves asteli rivakasti, mutta ylenkatseellisesti hänen jäljessään.
Gillian rusensi Charlottea niin, että tämän oli vaikea hengittää. Lopulta tämä päästi hänet irti ja Charlotte henkäisi huojentuneena.
”Oletteko—oletteko jo kuulleet isoäidistä?” Gillian kysyi kyynelsilmin.
”Ei vielä, ollaan odotettu jo tunteja.”
”Tajuatteko mikä päivä tänään on?” huohotti Gillian raskaasti. ”En saa sitä mielestäni. Tänään on viidestoista päivä!”
Billy, joka istui toljottaen poissaolevana kenkiään, katsahti heihin.
”Mitä sitten?” sanoi Charlotte.
”Tuulimylly paloi tasan kuukausi sitten, isoäidin syntymäpäivänä, viidestoista päivä!” Gillian näytti niin järkyttyneeltä, niin kauhistuneelta tästä seikasta, että Charlotte työnsi hänet istumaan penkkiin, josta oli itse juuri noussut.
”En kestä enää yhtään… tällaisia katastrofeja… en kestä—ihan totta! Minä… minä…”, Gillian vapisi kauttaaltaan, pidätellen turhaan kyyneliä ja purren lujaa kynsiään. Charlotte huomasi tämän kynsinauhojen vuotavan jo verta ja painoi lempeästi kädellään Gillianin oman käden irti suusta.
”Sattumaa”, Billy tuhahti, mutta Gillian pudisteli päätään silmät selällään.
”Joo, älä nyt tuollaisia mieti”, Charlottekin sanoi. ”Istu siinä ja ööh… minä haen sinulle vaikka vettä. Lohduta häntä”, hän kuiskasi käskevästi Billylle Gillianin nyyhkeen sekaan. Charlotten mentyä, Billy istui jonkin aikaa jäykistyneenä, mutta hänen ei tarvinnutkaan tehdä itse mitään: Gillian kellahti poikaa vasten vollottaen antaumuksella.
Alexiina tuli takaisin mukanaan molemmissa käsissä pahvinen kahvimuki.
”Älähän nyt, Gillian”, hän sanoi, kun Billy yritti kurkottaa tytön rehevän tukkapehkon takaa kahviinsa. ”Jos se olisi huonoja uutisia, olisimme jo kuulleet siitä.”
”Hänestä tässä on mukana taikauskoa”, sanoi Billy, ”kun myllykin paloi viidestoista päivä.”
”Katsos… niin muuten taisi. Ah…” Alexiina huomasi Zoeyn kävelevän häntä kohti. Ilmeisesti Raicystä ei ollut irronnut tarpeeksi tyydyttäviä vastauksia hänen tivaamiseensa. Alexiina nousi seisomaan ja äidit siirtyivät sivummalle keskustelemaan. Gillian yritti parhaansa saadakseen itsensä kasaan. Hän tunsi raskaan painon takkinsa toisessa taskussa, ja vaikka Billy ehdotti, että hän riisuisi lämpimän toppatakin yltään, Gillian kieltäytyi. Hän puristi tiukasti kättään taskun ympärillä.
Charlotte toi Gillianille muovimukillisen vettä sekä paperia, joihin niistää nenänsä. Gillian pyyhki turvonneita punaisia silmiään ja niiskutti nenä tukossa.
”Mistä… miten se ta-tapahtui?” hän kysyi. ”Sydänkohtaus. Saiko hän sen vain yhtäkkiä vai…?”
”Isä löysi hänet. Mummi oli tuupertunut talon taa puutarhaan.”
Gillian haukkoi henkeään. ”Lumeen?! Hän… hän olisi voinut paleltua!”
”Joo, mutta et ole edes kuullut ihmeellisintä”, Charlotte sanoi äkkiä omituisena. ”Tuo sama päivä, se on jo jotain, mutta entäs, kun isän tuulimyllyltä haki Oliver? Yksin?”
Gillian tapitti ihmeissään.
”Oli siinä Jujekin”, Billy korjasi.
Charlotte kohautti vähän. ”No, koira on koira, Juje seurasi tietysti Oliveria.”
”Koirat vaistoavat tällaisia juttuja!” Billy väitti. ”Ne voivat haistaa omistajastaan syövänkin, ja ne taatusti voivat ennakoida sydänkohtauksen tulon. Juje pelasti Emilyn hengen etsimällä jonkun aikuisen paikalle!”
”Mutta Oliver taapersi myllymäelle kuitenkin yksin! Se on alle kaksi vee!”
”Kysymys kuuluu, miksi Oliver oli yksin”, sanoi Billy ja tiirasi Charlottea. ”Hmm…?”
”Mitä ’hmm’? En minä ollut hänestä vastuussa, en ollut edes kotona. Oliver oli varmaan mummin kanssa ulkona, kun se tapahtui.”
”Oi, älkää riidelkö”, Gillian parahti. Häntä alkoi taas itkettää; kaikki oli vain niin loppumattoman kauhistuttavan kamalaa!
”Ei me riidellä”, Charlotte ja Billy töksäyttivät yhteen ääneen.
”Me keskustellaan kiihtyneesti tapahtuneesta.”
”Silti…”, Gillian vaikeroi.
”Näin ei varmaan saisi sanoa… mutta minusta on jossain määrin myös jännittävää, kun koko ajan tapahtuu jotain… outoja...”, virkkoi Charlotte hiljaa, vaikkakin vakavana.
Gillian voihkaisi kärsien, ja Billy katsoi Charlottea moittien.
”Miten äitisi oikein ajoi sinut tänne asti?” Charlotte vaihtoi sitten puheenaihetta. Zoey Waves keskusteli edelleen Alexiinan kanssa. Billy taputteli ilmeisesti rauhoitellakseen Gillianin reittä toisella kädellään ja hörppi kahvia toisella.
”Boulice meidät toi”, Gillian sanoi ja niisti nenänsä. ”Kyllä äiti Emilystä välittää.”
”Mutta sinusta ei? Tuo nainen juuri on syypää Linkan myyntiin! Ja muistatko, kun pelastimme sinut hänen talostaan?”
”Ehkä nyt ei ole hyvä aika”, Billy tokaisi, kun Gillian ei saanut kurkkuaan auki. Hänellä oli paha olla.
Jonkin ajan kuluttua Zoeyn hävittyä jonnekin, Alexiina riensi nuorten luo.
”Pääsemme katsomaan mummia, tulkaa!”
He nousivat heti ylös ja seurasivat perässä.
”Minne äiti meni?”
”Etsimään johtavaa lääkäriä Raicyn kanssa”, Alexiina sanoi. Eräs hoitaja johdatti heidät käytävää ja sitten toista käytävää ja sitten huoneesta sisään. Huone oli karu ja täynnä letkuja ja laitteita. Charlotte näytti ahdistuneelta. Kaksi hoitajaa tarkasteli ja sääti vempaimia sekä tippapussia vuoteen äärellä, jossa joku makasi silmät levollisesti ummistettuina.
”Voi, Emily…” Alexiina tuli sängyn viereen ja tarttui kurttuiseen pieneen käteen, joka lepäsi peitolla. Kaikki muut kerääntyivät rinkiin siihen ympärille. Hoitajat poistuivat jotain sanottuaan, Gillian ei kuunnellut. Hän tuskin kykeni katsomaan isoäitiä, joka näytti niin harmaalta, heiveröiseltä ja hauraalta. Kyynelet nousivat taas hänen silmiinsä ja ne kirvelsivät.
Kukaan ei puhunut mitään pitkään aikaan. Emily hengitti rahisten; hänellä oli happimaski kasvoillaan. Hän vaikutti nukkuvan. Ilme oli tyyni, joten ainakaan hän ei ollut kivuissa. Niin Gillian ainakin halusi toivoa. Oliko sydänkohtaus kivulias? Oli varmasti…
Muutkin niiskuttelivat hiljaa ja sivelivät poskiaan. Odotuksen kireys ja epävarmuus tuntui nyt laukeavan, kun he olivat päässeet näkemään Emilyn ja tapahtuma konkretisoitui kaikkien silmissä.
”Hän selviää”, Alexiina kuiskasi ja halasi Billyä ja Gilliania toinen käsivarsi toisen ja toinen toisen ympärillä, ”kunhan mitään komplikaatioita ei näin jälkikäteen tapahdu. Varmaahan se täysin ei tietysti ole…”
He eivät halunneet herättää uinuvaa isoäitiä, joten oltuaan vuoteen äärellä vielä tovin, Alexiina lopulta sanoi hiljaa helpottuneemman kuuloisena: ”Jätetään mummi lepäämään. Voimme tulla katsomaan häntä huomenna uudestaan.”
Muut nousivat ja kääntyivät ovelle, mutta Gillian jäi vielä empien.
”Minä… tulen kohta.”
Oven sulkeuduttua muiden mentyä ja hänen jäätyä yksin kahdestaan nukkuvan isoäidin kanssa, Gillian nielaisi. Hän laittoi kätensä taas toppatakin taskuun ja tunnusteli arasti hivellen sen sisältöä. Hän kumartui lähemmäs vuodetta ja kuiskasi tuskin kuuluvasti: ”M-mummi…?”
Hän odotti hermostuneena ja sanoi sitten uudelleen, hitusen kuultavammin: ”Mummi?”
Hänen äänensä värisi.
Emily aukaisi hitaasti silmänsä.
”…Onko se Gillian?” isoäiti sanoi voipuneesti, ääni tukahtuneena ja huurusti hengityksellään happinaamarin.
”O-olen minä”, Gillian henkäisi. ”Anteeksi, että he-herätin…”
”Tyttökulta”, sanoi Emily ilahtuneena ja kurotti hapuillen kädellään Gillianin sormia, joka tarjosi nopeasti kättään lähemmäs. Isoäiti hymyili väsyneesti.
”Kuinka sinä voit?” Gillian kuiskasi.
”…Unettaa niin kovasti…”, mummi mumisi epäselvästi naamarin läpi.
”Mummi?” Gillian sanoi taas ja samalla hän otti lopulta taskustaan esiin vanhan, punakultaisen rasian. ”Mummi, tiedätkö tästä… jotain? Löysin sen tuulimyllystä… lattialautojen alta… se—se ei aukea mitenkään, mutta sen sisässä on jotakin.” Gillian laski varovasti painavan rasian peitolle Emilyn rinnan päälle. Isoäiti tarkensi siihen katsettaan äkkiä enemmän hereillä kuin vain hetki sitten, ja toi kätensä rasialle kosketellen sitä.
”Sanoitko tuulimyllystä?” tämä kähisi, ja Gillian nyökkäsi. Emily kohotti rasiaa nähdäkseen sen paremmin, mutta sitten hän tarjosikin sitä takaisin Gillianille ja näytti äkkiä torjuvalta. Hän puisteleksi päätään ja otsa oli painunut uurteille.
”Et tunnista sitä…?” Gillian kysyi varovasti ja otti rasian syliinsä.
Emily pudisti päätään.
”Olen niin hirveän väsynyt…”, isoäiti sen sijaan pian taas sanoi ja sulki silmänsä sen näköisenä, että aikoisi jatkaa unia.
Gillian oli hieman pettynyt sujauttaessaan aarteen visusti taas takintaskuun. Hän aikoi tehdä lähtöä, nousi seisomaan ja epäröi hetkisen paikoillaan. Mummi lepäsi yhä silmät kiinni, kädet ristissä peitteen päällä.
”No… minä jätän sinut toipumaan”, sanoi Gillian hiljaa ja kääntyi ovelle.
”Pidä se piilossa!” kuului kärähdys hänen takaansa, mutta kun Gillian kääntyi hämmästyneenä katsomaan, isoäiti näytti olevan jo sikeässä unessa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jul 13, 2017 16:21:33 GMT
Piiloissa
17.2.2016
Emily palasi kotiin pari päivää myöhemmin uhkuen tarmoa ja lattianlakaisuintoa, jota eivät Raicyn toppuuttelut tai Alexiinan aputarjoukset horjuttaneet. Isoäiti oli sitä mieltä, että oli saanut maata sängyssä jo ihan tarpeeksi, ja heti ensimmäiseksi taloon sisään päästyään tarttui kosteaan rättiin ja kiillotti isoisän tuhkauurnan taas putipuhtaaksi, kuten hänen päivittäisiin arkirutiineihinsa aina kuului. Sairaskohtauksestaan hän oli vain sanonut, että oli ollut Oliverin ja Jujen kanssa leikkimässä pihamaalla, kun yhtäkkiä oli tuntenut omituista oloa ja kipua. Seuraavaksi hän olikin ollut jo matkalla sairaalaan. Kuultuaan siitä, että Oliver oli hakenut koiran kanssa hänelle apua, isoäiti kahmaisi pikkupojan syliinsä ja rutisti tätä lujasti.
”Sinä hurmaava vekkuli, olet viisaampi kuin me taidamme tietääkään.”
”Nuoret auttavat sinua ainakin tämän viikon kotitöissä”, Alexiina vaati. ”Et rasita itseäsi, Emily, minä en sitä salli. Vai mitä, Raicy?”
”Ehdottomasti.”
”Minä voin paksusti”, Emily tuhahti.
”Muttet näytä siltä. Olet laihtunut silmissä”, Raicy äkämystyi. ”Äiti, tämä on käsky.”
Itsekseen jupisten Emily lopulta suostui siihen, että Charlotte ja Billy auttaisivat häntä ruoanlaitossa ja siivoamisessa. Hän tyytyi petaamaan vuodevaatteita omassa makuuhuoneessaan yläkerrassa, teeskentelemässä lepäämistä.
Charlotte luuttusi alakerran lattiat ja kattoi pöydän valmiiksi sillä välin, kun Billy sähläsi keittiössä yrittäen valmistaa spagettiin omatekoista kastiketta Emilyn käsin kirjoittaman keittokirjan ohjeen mukaan. Molemmat sekä Juje, että Lucas kiehnäsivät hänen jaloissaan vaikeuttaen paikasta toiseen siirtymistä ja useammankin kerran Billy oli kompastua kissaan.
”Vie se nyt himskatti vie pois täältä!” hän karjui, kun kulhosta läikähti tummanpunaista kastiketta lattialle.
”Älä huuda sille!” Charlotte huusi takaisin. ”Lucas, tule tänne…” Hän kahmaisi hopeakarvaisen kissan syliinsä ja silitteli sitä hellästi. Billy pyyhki tahraa lattialta talouspaperinpalalla käyttäen varpaitaan.
”Jos ruoassa on karvoja—”, hän aloitti, mutta yläkerrasta juuri silloin kuulunut terävä kopsahdus keskeytti hänet. Kiukku haihtui molempien kasvoilta ja he katsahtivat pelästyneinä toisiinsa ajatellen varmasti samaa.
”Mummi?” Charlotte huhuili hermostuneesti takkahuoneen portaiden alapäästä. ”Mummi…? Oletko—oletko kunnossa?”
”Älä siinä huutele, vaan mene katsomaan! Hän saattoi saada uuden kohtauksen!”
Charlotte mulkaisi Billyä, mutta lähti nopeasti nousemaan portaita. Puolivälissä hän lisäsi vauhtia ylittäen joka toisen askelen ja yläkerran tasanteella jo suorastaan hölkkäsi käytävän toiseen päähän isoäidin makuuhuoneen ovelle.
”Mum—?”
Emily istui vuoteensa reunalla kyhmyiset kädet kasvoillaan. Sängyllä oli pinossa viikattuja vuodevaatteita, toisella puolella korillinen puhtaita, mutta ryttyisiä, ja lattialla isoäidin jaloissa jotain, mikä näytti särkyneen: pieniä lasinsiruja lojui pitkin lattiaa.
”Ei, älä tule, kulta”, Emily sanoi mielenliikutuksesta tukkoisella äänellä kohotettuaan katseensa ja huomattuaan Charlotten ottaneen aran askelen peremmälle. ”Täällä on siruja. Voit saada jalkaasi.”
Charlotte ei totellut, vaan laittoi jalkoihinsa isoäidin iltatohvelit ja tuli lähemmäs. Hän kumartui nostamaan rikkimenneen valokuvakehyksen lattialta ja käänsi sen ympäri: isoisä seisoi kuvassa nuorempana kuin Charlotte oli koskaan häntä elävänä nähnyt ja piteli varmoin hevosmiehen ottein komeaa ravuria. Hevosen toisella puolella seisoi niin ikään mies, jota Charlotte ei tunnistanut. Emily taputteli kyyneleisiä poskiaan.
”Muistelin vain menneitä”, Emily hymähti. ”Hölmö minä. Olo taitaa sittenkin olla vielä hieman heikommanpuoleinen, kun eivät tavarat tunnu oikein käsissä pysyvän.”
”Tähän voi varmasti vaihtaa lasin”, Charlotte sanoi avuliaasti. Isoäiti hymyili.
”Niin. Pistetään se nyt takaisin”, hän sanoi, otti valokuvan herttaisesti sitä vielä katsoen ja asetti yöpöydälleen vihreän kangaslampun viereen. Charlotte lupasi siivota sirut ja viikata loput petivaatteet, sillä oli jo ehtinyt tehdä suurimmanosan alhaalla. Isoäiti kävi pitkäkseen sängylle ja mumisi, että ehkä hän kuitenkin voisi ottaa pienet nokoset…
*
”Valmis.” Billy paukautti pannun pöytään alustalle. ”Olepas kiva tyttö sitten ja kipitä hakemaan kaikki syömään.”
Charlotte tuhahti, mutta kaipasi raitista ilmaa, joten meni pihalle joka tapauksessa. Hän laahusti kohti talleja ja mietti vanhaa valokuvaa… hän ei muistanut katselleensa sitä aikaisemmin, mutta toisaalta, ei hän ollut kovin paljon isoäidin makuuhuoneessa aikaansa viettänyt muutenkaan. Se oli aina tuntunut vähän epäsoveliaalta.
Kittyä ei taas näkynyt mailla halmeilla, mihin syyn Charlotten arveli tietävänsä. Isä sen sijaan löytyi pihatosta kaluamasta romukasaa, joka sinne oli vuosien mittaan kerääntynyt.
”Mitä etsit?” Charlotte kysyi pysähdyttyään pressuilla peitetyn traktorin viereen.
”Yhtä juttua vain… myllyn rakentamiseen...”, isä mutisi, ”…missä ihmeessä…”
”Ruoka on valmista.”
”Mm-mmh… tulen sitten, kun olen löytänyt—ahaa!” Raicy kiskaisi esiin kuluneennäköisen työkalupakin, heilautti sen tynnyrin päälle ja avasi tutkiakseen sen sisällön. Charlotte sen sijaan meni kentän laidalle, sillä äiti oli ratsastamassa Rexillä. Musta ori laukkasi lumisella kentällä tyytyväisen oloisena, ja Charlotte tuli harmissaan muistelleeksi Linkaa. Hän katseli heidän menoaan jonkin aikaa, kunnes äidin katseen tavoitettuaan viittoi tälle. Alexiina ymmärsi ja nyökkäsi keskeyttämättä treeniä. Charlotte värähti kylmästä, sillä oli tullut paitahihasillaan pihalle, ja pakeni sisälle talliin, jossa ei kyllä hirveästi sen lämpimämpi ollut. Siellä hän kuitenkin näki Kittyn taluttamassa Lovexia takaisin karsinaan pesupaikalta.
”Siinähän sinä olet! Et olekaan piilossa.”
”Häh?” Kitty väisti puoliverisen luimun ilmeen ja sitä seuranneet hampaat ja päästi hevosen irti karsinaan.
”Luulin, että olet jossain… tiedäthän… niin kuin heinäladon parvella. Mikä olisi huono idea, koska isä on siellä.”
Tallityttö katsoi häntä vinosti ja näytti ihmeen vakavalta.
”Mä kerron sulle jotain, jos lupaat pitää sen salassa.”
Charlotte osoitti olevansa pelkkänä korvana. Kitty kumartui hieman lähemmäs ja näytti edelleen erittäin epätyypillisen tuimalta. Charlotte pelkäsi jo, että saisi kuulla kamalaa läksytystä, mutta yhtäkkiä Kitty virnisti niin leveästi, että hampaat olivat lähellä pudota, ja tokaisi: ”Jared on täällä. Piilossa jossain. Mä käskin sen mennä piiloon, kun tulitte tuomasta Emilyä, eikä se ole vieläkään päässyt lähtemään.”
”Huijaat”, Charlotte sanoi. Kittyn virne oli liian omahyväinen, mutta hän pudisti vain päätään.
”En itekään tiedä missä se on!”
”Mistä sitten tiedät, ettei hän ole jo lähtenyt?”
”No, kun mä sanoin, ettei lähde. Meillä on treffit heti, kun mun tallivuoro loppuu. Abouttia rallaa niin kuin viiden minuutin päästä.”
Charlotte mietti tykönään mihin ihmeeseen niin hervottoman kokoinen mies voisi kadota, kunnes totesi, että heidän tilansa oli kuitenkin melko suuri ja täynnä potentiaalisia piiloja. Olihan hän itse sen todennut joskus kuurupiiloleikkejä leikittyään. Silti ajatus siitä, että voisi vahingossa löytää tatuoidun vankilajannun avatessaan yhtä rehulan pellettiraaleista teki melko inhaa.
”Minne menette tällä kertaa?” hän kysyi, vaikkei häntä oikeasti kiinnostanut. Kitty kuitenkin sädehti kuin aurinko, joten antoi hänen nyt sitten paasata poikaystävästään.
”Ihan kotikutoiset, meen sen kämpille.” Hän iski silmää. ”Voitko sanoa muille, jos ne kysyy, että lähdin iltalenkille?”
Charlotte murahti myöntävän alistuvasti, ja Kitty taputti häntä päähän kuin kilttiä koiraa, vihellellen mennessään ja Lovexin mustaa narua pyöritellen. Charlotte katsoi hänen peräänsä. Ennemmin tai myöhemmin tämäkin salaisuus kuitenkin paljastuisi. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jul 17, 2017 13:43:05 GMT
Deja Vu
19.02.2016
Yllättävä lumimyrsky iski Orange Woodiin helmikuun loppuvaiheilla. Tallitiet ja piha piti kolata toistuvasti muutaman päivän aikana, sillä ne menivät jatkuvasti uudelleen tukkoon. Myllyä rakentamassa olleet joutuivat ottamaan taukoa ja pistämään toistaiseksi pillit pussiin. Hevoset tarhassa muistuttivat lumiukkoja, etenkin, jos niille tuuppasi porkkanan suupieleen.
Raicy taisteli tiensä myräkässä kotiovelle ja toi mukanaan kunnon pölläytyksen lunta eteisen matolle.
”Se on nyt löydetty!” hän ilmoitti kovaan ääneen hiljaiselle talolle ja kääntyi sitten hamuamaan autonavaimia eteisen piironginlaatikon suunnalta.
Charlotte oli alakerran kylpyhuoneessa harjaamassa hiuksiaan, jotka pakkanen teki raivostuttavan sähköisiksi. Hän yritti kesyttää niitä kammalla alas, mutta ne sonkaisivat pystyyn kuin riikinkukon pyrstö. Hänen hiuksensa olivat nykyisin myös ruskeat. Eivät niin suklaanruskeat kuin Billyn, vaan enemmänkin ruskeat niin kuin puunkuori. Niin ainakin äiti oli ilahtuneesti sanonut ja todennut heti perään, ettei ollut koskaan oikeastaan tottunut Charlotten mustaan päähän. Charlotte oli siis vihdoin uudenvuoden jälkeen päässyt eroon mustasta väristä, jonka Sophien suostuttelusta oli kerran ottanut, ja tutustunut taas omaan, aitoon väriinsä, joka oli ehtinyt lapsuusvuosien heinähatusta tummua itsekseen aika paljon.
”Ai mikä on löydetty?”
”Thomasin karjahevonen, Cookie, joka varastettiin silloin kuukausia sitten.” Raicy katsahti autioon olohuoneeseen, jossa ei tapahtunut muuta kuin että Charlotten metsäkissa Lucas istui pianokannen päällä tuijottamassa takaisin pullottavilla silmillään ja heilautteli pölyhuiskaa muistuttavaa häntäänsä. ”Missä Alexiina on?”
”Tallilla Oliverin kanssa.” Charlotte heitti hiusharjan kädestään tasoiteltuaan otsatukan suoraan.
”Jaa.” Raicy kääntyi kiireen vilkkaa. ”Lähden nyt Thomasin mukaan hakemaan sitä hevosta Madclockin kartanolta.”
Charlotte tuli ulos vessasta utelias ilme kasvoillaan.
”Madclockin kartanolta?” hän sanoi. Tuoko samainen mystinen kartano Redairen laitamilla, josta Charlotten isoveljen hevonen oli kotoisin; tuo kartano, jonka uusi salaperäinen omistaja oli palkannut töihin vanhaneiti Fedellin ja auttanut Raicya kukistamaan Dirk Daviesia vastaan käydyn lehmien laidunnusmaita koskevan kiistan? Charlotte oli alkanut tuntea yhä enemmän ja enemmän mielenkiintoa tuota hämäräperäisestä Colt Amen Villaa kohtaan. ”Sitten minäkin tulen.”
Raicy oli jo puolijalkaa menossa takaisin ovesta ulos.
”Sinäkö? Miksi sinä mukaan tahdot?”
”Miksi en?” Charlotte napautti ja alkoi jo katsella kaapista ulkovaatteita ylleen. Isä mietti hetken, mutta kohautti sitten harteitaan.
”Pistä vipinäksi sitten, täytyy vielä ottaa kuljetuskoppi mukaan ja mennä äidin autolla.”
Kulkiessaan hiljaisen pihan poikki, Charlotte katsoi automaattisesti tuulimyllymäen suuntaan. Sen nokassa ei nököttänyt enää karunnäköistä luhistunutta hiiltynyttä kasaa, joka oli jäänyt jäljelle sukutilan tunnearvoa kantaneesta rakennuksesta, vaan paljaalla rinteellä kohosi puinen häkkyrä, joka oli nyt peitelty suojaksi lumentulolta. Näky oli silti yhä masentava ja outo, joten Charlotte riisti siitä vikkelästi katseensa ja seurasi isänsä perässä tummanharmaan Chevroletin luo.
”Luuletko, että William-sedällä oli jotain tekemistä myllyn palon kanssa?” kysyi Charlotte uhkarohkeasti, kun he ajoivat ulos porteilta. Isän kasvonlihakset jännittyivät ja ote ratista kävi tiukemmaksi, mutta kun hän puhui, hän puhui rauhallisesti.
”Arvaa vain, kävikö mielessä”, Raicy sanoi, ”mutta ei, tuskin on. Huonoa sattumaa vain. Kyllähän paloa tutkittiin, muttei siitä löydetty viitteitä mihinkään sellaiseen, että kyseessä olisi ollut tuhopoltto… tai, että William olisi syyllistynyt siihen jotenkin.”
”Tuskinpa hän kai olisikaan tullut sisälle asti näyttäytymään, jos olisi juuri sitä ennen tuikannut tuulimyllyn tuleen?” pohti Charlotte fiksusti.
”Niinpä”, isä myönsi, vaikka Charlottesta tuntui, että tämä olisi kernaasti ottanut vastaan kaikki vähäisimmätkin todistusaineistot veljensä syyllisyydestä johonkin niin raskauttavaan tekoon, jotta tämä olisi saanut tuta sen piinan, jonka oli Raicyn perheelle edellisvuonna aiheuttanut.
He päätyivät matkalla kinokseen, sillä koko päivän lunta oli tupruttanut niin rankasti, että monet tiet Waterphewssäkin olivat yhä auraamatta. Charlotte istuskeli pitkän tovin autossa tiiraillen ikkunasta, kun isä yritti saada heitä takaisin tien päälle.
Kun he lopulta pääsivät jatkamaan matkaa, alkoi taivaalta taas sataa lisää lunta, mitä isä huokaili raskaasti. Mutta oli Raicynkin kohta pakko myöntää, että mustan rauta-aidan takana esiin kohoava vaaleanpunainen kartano suurine pihoineen peittyneenä pehmeään paksuun lumivaippaan tummenevassa illassa kaikkialla leijailevien valkoista hiutaleiden seassa, oli todella vaikuttava näky. Olihan Charlotte tietysti aina tiennyt kartanon olemassaolosta, muttei koskaan ollut tullut tutustumaan siihen sen lähemmin. Nyt hän tuijotti sitä silmä kovana ja tuli ensimmäistä kertaa todella ajatelleeksi, että siinä talossa oli kuin olikin jotain salaperäistä… vai oliko se vain talventaikaa, joka loi tuon tunnelmallisen vaikutelman?
Thomas Jordanin punainen lava-auto seisoi pihan puolella portinpielestä sivummalla, samoin vähän matkan päässä siitä epämääräisesti puoliksi kinokseen ajettu limenvihreä paikallisen eläinlääkärin kupla.
Raicykin ajoi porteista sisään, peruutti koppi edellä, pysäytti auton ja he kapusivat ulos. Pihatietä portilta oli aurattu suoraan kohti kauempana olevaa ulkorakennusta, jonka Charlotte pian tajusi talliksi, kun he muitta mutkitta kävelivät sinne sisään. Charlotte ihmetteli hatarasti oliko se aivan kohteliasta, tunkeilla nyt noin suin päin jonkun pihaan, mutta isä ei ainakaan näyttänyt epäröivän lainkaan.
Tallissa paloivat tunnelmalliset vanhanaikaiset öljylamput, jotka roikkuivat mustuneista kettingeistä katosta ja valaisivat karkeaa kiviseinää. Ainoa toimiva sähkövalo oli hieman rätisevä ja likainen loisteputki korkealla katon rajassa. Kaikkialla oli nuhjuista ja likaista, hoitamattoman näköistä, ja oli ilmiselvää, ettei siellä oltu pidetty hevosia pitkiin aikoihin. Karsinat olivat tyhjiä ja siivottomia ja eräässä tapissa roikkui niin ikivanhannäköiset nahkasuitsenpätkät, että Charlottesta tuntui, että ne voisivat murentua sormiin kosketuksesta.
”Ai, sinä tulit kumminkin”, musta, karvalakkinen mies sanoi karheasti Raicylle. Hän seisoi ahtaalla tallikäytävällä apaattisen oloisen hevosen edessä, joka oli todella kurjan näköinen; se oli likainen ja laiha, sairaalloinen, ja sen silmissä oli tyhjään toljottava eloton katse. Charlotte ei ollut edes tunnistaa sitä Thomasin terveenpulleaksi kultakupariseksi karjahevoseksi.
”Jäätiin hankeen ja lunta sen kun piisaa edelleen. Helkkari”, isä lisäsi äkkiä ja pysähtyi melko järkyttyneenä katsomaan hevosta.
Thomas, vähän tukevankokoinen oli hänkin aina ollut, oli lysähtänyt sillä tavalla kasaan kuin puhjennut autonrengas ja näytti jotenkin surkealta ja melko toivottomalta. ”Ei taidetakaan tarvita sitä koppia”, hän mutisi.
Moppitukkainen, tuhti eläinlääkäri Yvonne kävi hevosen jalkoja juuri huolellisesti läpi.
”Roskalavaa te tarvitsette.” Hän nyökkäsi heille hymyttä lyhykäiseen tapaansa ja jatkoi työskentelyään.
”En tiennyt, että se olisi noin paha”, Raicy sanoi kireästi ja narskutteli hampaitaan tavalla, jota Charlotte kuuli hänen tekevän vain erikoisankarissa tilanteissa.
Thomas ei kyennyt vastaamaan, mutta Yvonne sanoi: ”Fyysisesti siinä ei ole sinänsä paljonkaan vikaa, vaikka selvästihän se on nääntynyt ja nälkiintynyt. No, jalat tuntuvat rasittuneilta, sitä on varmaan seisotettu paikoillaan hyvin pitkiä aikoja.” Hän veti kättään pitkin Cookien kintereitä, nousi sitten seisomaan ja tuli kiukkuisen oloisena sen pääpuoleen. ”Mutta katsopas noita silmiä, mitäs sanot? Ihan kuin kynttilät olisivat sammuneet niiden takana. Seisova ruho, etten ihan suoraan sanoisi.”
Charlotte oli pistänyt saman merkille juuri äsken, sillä hevosen olemuksessa oli jotain pelottavaa — kuin se olisi jo kuollut, vaikka yhä hengitti. Seisova ruho, aivan niin kuin Yvonne oli sen sanonut. Charlotte ei kuvotuksestaan huolimatta voinut siirtää silmiään hevosesta pois, sillä jotenkin kierolla tavalla se myös kiehtoi häntä.
”Oletko nähnyt joskus vastaavaa?” isä kysyi eläinlääkäriltä.
Yvonne suipisti suutaan. Raicy nyökkäsi itsekseen jo ennen kuin tämä vastasi harkittuun sävyyn: ”Olen. Viisi vuotta sitten, tästä vain jokunen hassu kilometri tuonnempana kaupungin ulkopuolella, kun kaksi hevosta oli varastettu ja jätetty hylättyyn latoon nälkiintymään. Niillä oli samanlainen epätavallisen tyhjä katse.”
”Fifi ja Rosebud”, sanoi Raicy hiljaa ja sanoja seurasi painava hiljaisuus. Äkkiä isä näytti hirveän vihaiselta. ”Kuka tämän takana on? Sama henkilökö?” Kun hänelle ei vastattu, hän jatkoi: ”Viimeksi ne olivat juuri tämän paikan, kartanon hevosia. Miten Cookie tänne päätyi?”
”Madclock lupasi ottaa sen tänne, kun minulla ei ole kuljetuskoppia juuri nyt käytettävissä”, Thomas sanoi taustalta. ”Mutta tuskin sitä kannattaa lähteä mihinkään siirtämäänkään enää…”
”No ei ole mitään järkeä, tämä on ihan menetetty tapaus jo”, Yvonne tokaisi.
”Fifi ei ollut menetetty tapaus.”
Aikuiset kääntyivät katsomaan Charlottea. Hän katseli eleetöntä hevosta ja tunsi pistontapaisen painavan rintaansa.
”Tämä on”, Yvonne jankutti.
Isä käänsi päänsä totisena Charlotteen päin. ”Jos olisin tiennyt, että se oli tässä kunnossa, en olisi ottanut sinua mukaan.”
”Ei haittaa”, Charlotte sanoi tavoitellen asiallista sävyä ja katsoi vihdoin pois tuosta kuvottavasta näystä. Ei häntä pelottanut, lähinnä häntä kiinnosti, mutta myös suretti suuresti eläinparan puolesta. ”Parempi sitten päästää se kärsimyksistään, eihän siellä sisällä tosiaan edes näytä olevan enää ketään.”
Yvonne tarkasteli häntä hyväksyvästi. Isä puristi Charlotten olkaa ja ehdotti sitten, että hän odottaisi ulkona. Charlotte ymmärsi ja lähti mukisematta takaisin talviselle pihamaalle. Hän käveli lumista pihatietä hiljalleen eteenpäin ja silmäili kartanoa, jonka ikkunat näyttivät mustilta ja pimeiltä, ja pohti oliko tämä uusi mystinen herra Madclock siellä paraikaakin… Miksi tämä mahtoi pitää identiteettinsä niin salassa? Huijari hän ei voinut olla, sillä virkavalta ja lakiasiaintoimisto olivat jättäneet hänet rauhaan, kun kartanon omistajuus oli virallisesti siirtynyt – niin Charlotte oli kuullut isän puhuvan äidille. Hän oli tehnyt jo paljon hyvää toisten eteen, muttei tahtonut suoranaisesti ottaa niistä itselleen mitään kunniaa. Minkälainen ihminen hän oikein mahtoi olla?
Charlotte maleksi edelleen ja huomasi sitten, että erään yläkerran ikkunassa paloi vastasytytetty kynttilä. Sen suoman pienen kultaisen liekin hennosti värisevä kimallus tuntui kuin tutulta tähdeltä, lohdulliselta ja aidolta, kuin takuuna siitä, että joku tässä suuressa talossa tosiaankin asui.
Charlottea houkutti lievästi mennä suoraan ovelle soittamaan ovikelloa ja katsoa, kuka tulisi avaamaan — jos tulisi — mutta aikuiset kävelivät juuri silloin ulos tallista.
”—te tavanneet häntä? Nimittää itseään Madclockiksi, ilmeisesti hän on sitten kuitenkin sukua Samuelille? Mitenköhän on, Samuelilla ei pitänyt olla perillisiä—hän oli lapseton ja kaikki hänen sisaruksensa olivat kuolleet”, Yvonne puhui.
”En ole tavannut häntä henkilökohtaisesti”, Thomas pudisteli päätään, ”mutta tavattoman avokätinen herra hän on, sillä lupasi maksaa Cookiestakin aiheutuvat… tuota, aiheutuvat kulut.”
”Ja käsittääkseni hän osti Dirk Daviesin pois alalaaksosta, joten pystyin jatkamaan karjan kanssa siellä”, isäkin sanoi. ”Sen lisäksi, että hän tarjosi meille Alexiinan kanssa shekkiä maksaakseen tuulimyllyn kunnostuksen. Ihan käsittämätöntä. Emme tietysti voineet suostua siihen.”
Charlotte oli tullut lähemmäs kiinnostuneena tästä puheenaiheesta.
”Entä neiti Fedell?” hän sanoi.
”Niin, Inger näitä asioita hänen puolestaan kai hoitaa”, sanoi Thomas raapien päätään karvalakin alta. Yvonne meni autolleen ja kaivoi sen takakonttia.
Isä katsoi hämmästyneenä Charlottea, kunnes muisti. ”Aah… tosiaan, sinähän olit silloin töissä tuolla hautausmaalla.”
”Mitä jos hän on se uusi omistaja?”
Raicy ja Thomas tapittivat häntä molemmat. Charlotte punastui hieman. ”Jos hän vain käyttää Madclockin nimeä?”
”Höpöä”, Thomas Jordan naurahti, mutta vakavoitui heti, kun Yvonne käveli heitä kohti autostaan hakema laukku mukanaan ja näytti vakavalta. He menivät yhdessä takaisin talliin. Cookie-parka…
Raicy nyökkäsi Charlottelle päätään kohti autoa.
”Katso, isä, tuolla palaa kynttilä ikkunassa”, sanoi Charlotte sitten tönäisten tätä käsivarteen. Raicy kohotti katseensa.
”No, niinpä näkyy.”
”Se ei palanut silloin, kun tultiin. Se on sytytetty ihan äskettäin.”
”Jaa… voihan olla.”
Charlotte sanoi hetken mielijohteesta: ”Neiti Fedell oli Sophien hautajaisissa.”
Raicy ei hämmästynyt. ”Hän on kai usein kaikkien paikallisten hautajaisissa, joihin saa tulla. Oli jo silloin, kun minä olin poikanen. Muistatko, hän oli isänkin muistotilaisuudessa?”
”Sinä siis tunnet hänet?”
”Tunnen ja tunnen... tiedän vain. Kyllä mekin joskus kavereiden kanssa tehtiin tuhojamme hautausmaalla ja Fedellin täti tuli meille keppiä ravistelemaan. Hyviä aikoja.” Isä näytti äkkiä vähän pirteämmältä. ”Hän on asunut siinä pikkuruisessa mökissään niin kauan kuin minä muistan.”
Charlotte kääntyi vielä katsomaan kartanoa. ”Millaistakohan olisi asua tällaisessa talossa?” hän mietti ääneen, kun pakkaslumi narskui heidän kenkiensä alla.
”Yksinäistä ja epäloogista”, vastasi isä helistäessään autonavaimia, jolloin äidin tummanhopea Chevrolet vastasi välkäyttämällä valojaan.
”Mitä nyt tapahtuu?”
”Heitän sinut kotiin ja sitten… lähden laaksoon. Thomasilla on nyt työnsä tässä asiassa.”
”Lähdet laaksoon tässä pyryssä?”
”Pakko.” Isä taputti alakuloisesti auton kattoa ennen kuin istuutui sisään. Charlotte vilkaisi tummanharmaalle taivaalle, huokaisi ja astui sitten auton lämpöön. |
|
