katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Sept 20, 2020 13:58:23 GMT
Äidin haudalla 4.8.2016 Kati Kristiina Center s. 03.04.1971 – k. 25.11.2014 Katja kumartui ottamaan kuivuneet kukat pois ja asetti uusia tilalle: ruusuja ja kuunliljaa. Hän sommitteli niitä huolellisesti. Niin kuin sillä olisi ollut mitään väliä.
Billy tuijotti jukuripäisesti harmaita ohuita hiuksia, jotka valuivat myssyn alta pitkin sinisen tuulitakin selkää. Bengt niiskautti möreästi. Billyn sisällä kumisi tyhjyys.
Se oli vain kivi. Se oli typerä kivi, jonka edessä olisi pitänyt tuntea jotain. Mutta se oli silti vain kylmä, eloton kivi. Katja suoristautui ja kosketti hautapaatta kevyesti hansikoidulla kädellään.
Luojan kirkkaus ei sokaise puhtoisia. Mitä paskaa.
Tuuli yltyi puhaltamaan hautausmaan yli ja vei mennessään kellastuneita irtolehtiä. Ne pyörteilivät ilmassa kuin näkymättömän käden ohjaamana.
Näkymättömät kädetkö heidän eloaan tällä planeetalla ohjasivat? Kohtalo, johon ei itse voinut vaikuttaa? Billyn kädet olivat nyrkissä ruskean kangastakin taskuissa.
”No niin”, sanoi Bengt ja ravisti Billyä rohkaisevasti hartiasta. Kai hän luuli Billyn kireän ilmeen johtuvan surusta. Katja kääntyi ja hänkin hymyili Billylle surumielisen lohduttavasti. Ainakaan hän ei sanonut mitään kuvottavaa ja kliseistä, kuten: ”Hän todella välitti teistä kaikista” tai ”vaikka hän onkin poissa, on hän silti vielä sydämissämme.” Sitä Billy ei olisi enää kestänyt.
Laura odotti heitä hautausmaan parkkipaikalla kännykkä kädessään. Hän oli yhtä tympääntyneen näköinen kuin aina lyhyessä kermanvaaleassa jakkutakissa ja siisteissä suorissa housuissaan.
”Oliko kukkia kasteltu?” hän kysyi välinpitämättömästi nostamatta katsettaan puhelimesta.
”Olihan niitä… olivat vaihtaneet ahkeraliisaan, sitä ei oltu nypitty.”
”Ja oliko se enkelipatsas siinä vielä? Täältä on kuulemma varasteltu haudoilta koristeita.”
”Oli. Kaunis, kiitos Laura.”
”Kuka on niin sydämetön, että vie toisten haudoilta tavaroita?” Bengt murisi. ”Ei kunnioiteta pätkääkään ihmisten surua.”
Billy istuutui autoon. Laura laittoi kännykän pois ja käänsi avaimia virtalukossa.
”Voitko viedä tänään tallille?”
”Mitä?”
”Tallille”, Billy toisti hiljaa. ”Tänään on ratsastustunti.”
”Ja minunko pitäisi sinut ajaa vielä sinnekin?” Laura vilkaisi taustapeilistä ja peruutti. ”Etkö ole saanut hevosista tarpeeksesi siellä Kanadassa, vieläkö sitä pitää täälläkin ravata talleilla?”
”Vietkö vai et?”
”Etkö voi pyöräillä sinne mummulasta? Lupasin viedä mummun ostoskeskukseen.”
Billy puristi huulensa yhteen. Hänen kätensä olivat yhä takin sisällä.
Katja kumartui takapenkiltä etupenkkien väliin ja painoi kädellään Billyn olkaa.
”Kyllä sinne ehtii myöhemminkin… vie vain poika tallille, jos hänellä on tänään menoa.”
”Hyvä on sitten. Mutta saat luvan soittaa isän hakemaan, minulla on muutakin tekemistä.”
* Billy jäi pois Rósgarðurin tallilla. Hänet oli merkattu Mowglille, joten vaihdettuaan ratsastusvaatteisiinsa ja välteltyään katsomasta ketään silmiin, hän meni tamman karsinalle. Ruskeanpilkullinen appaloosatamma lekotteli siellä puoliunessa, mutta kuultuaan jonkun tulevan, kääntyi ystävällisesti ympäri. Billy silitteli sitä päätä pitkin pitkän aikaa ja Mowgli puhalsi lämmintä ilmaa hänen kylmille sormilleen.
Billy talutti varustetun Mowglin ratsastushallille, missä Edmund Archer jo potki puomeja suorempaan linjaan ja nosti niitä estepidikkeille. Hän tervehti Billyä heilauttaen kättään kaukaa ja Billy nyökkäsi kurkussaan pala, jota ei ollut saanut vieläkään alas. Hänen kätensä tuntuivat oudon voimattomilta kiristäessään satulavyön ja laskiessaan jalustimet alas. Hän ponnisti satulaan ja heti sinne päästyään olo parani. Hän huokasi äänettömästi, käänsi varpaansa oikeinpäin jalustimissa ja pyysi Mowglin liikkeelle.
Puolivälissä valmennusta Billyn huomasi yksittäisen hahmon istumassa katsomossa seuraamassa hänen tuntiaan. Hänen keskittymisensä herpaantui. Hän nousi satulasta liian aikaisin ennen hyppyä ja hevosen loikka pompautti häntä ikävästi satulassa, jalustin lähti jalasta ja puomi kolahti. Edmund naurahti ystävällisesti, mutta Billy suuttui itselleen – ja katsomaan tulleelle isälleen. Mitä hittoa tämä teki Rosiksessa seuraamassa Billyn ratsastusta? Eikö tästä päässyt eroon edes tallilla, missä Billy otti aikaa yksin itselleen?
Hän oli liian hermostunut kyetäkseen keskittymään enää kunnolla ja Edmundkin huomasi sen. Hän päätti esteharjoitukset lyhyeen ja loppuajan Billy ylitti pelkkiä puomeja ja treenasi niiden avulla linjaratsastusta.
Kun hän loikkasi alas satulasta, nosti jalustimet takaisin ylös ja heitti ohjat appaloosan kaulan yli, oli isä kadonnut katsomosta. Billy talutti Mowglin ulos maneesista. Hän ärtyi uudelleen nähdessään Williamin seisoskelemassa pihalla häntä odottelemassa. Hän meinasi sanoa jotain Billyn ratsastustunnista – aivan varmasti – mutta tulkitsi Billy vihaisen ilmeen oikein ja sulkikin suunsa. Billy nykäisi Mowglin ohjia.
Isä käveli heidän perässään talliin. Billy yritti olla kuin ei huomaisikaan häntä, mutta se oli vaikeaa. Hän haahuili kuin eksyksissä, ja Billy kiristeli hampaitaan riisuessaan tammaa satulasta ja suitsista.
”Billy–”
Billy mulkaisi häntä eikä turhaan varonut satula sylissään hänen ohi kävellessään. Isä harppasi pois tieltä. Kun hän palasi satulahuoneesta, isä oli silittelemässä Mowglin pilkukasta kaulaa. Billyä harmitti, sillä nyt hänen oli pakko sietää isää lähellään tamman harjatakseen. William teki hänelle taas tilaa (Billy töytäisi häntä koppavasti sivumpaan) ja jäi hypnoottisesti katselemaan, kun Billy pyöritti sukaa hevosen kaulalla. Sanomattomat ajatukset saattoi kuulla raksuttamassa hänen aivoissaan, miettimässä miten päin tulisivat ulos. Olisipa hän vain hiljaa. ”Sinä olet tullut Raicyyn.”
Billy ei kestänyt enää.
”Mitä sinä täällä teet?”
”Tulin hakemaan sinua...”
”Tallilla.” Billy jatkoi kohti Mowglin lapaa. ”Mitä teet tallilla? Katsomassa ratsastustani?”
”Enkö olisi saanut?”
Billy ei vastannut.
William silitti tamman turpaa. Se koetti hamuilla häneltä jotain hyvää. ”Minäkin ratsastin nuorempana.”
Billy tuhahti.
”Mutta Raicy… hän se oli aina enemmän hevosmies, ihan niin kuin isä. Ja sinä.” William aukaisi molemmat tyhjät kämmenensä Mowglille näyttääkseen, ettei hänellä ollut mitään. Tamma pärskähti pettyneenä. ”Minä ostan sinulle hevosen.”
Billyn käsi pysähtyi kesken harjauksen. Mitä hän juuri äsken kuuli? Hän kääntyi epäuskoisena katsomaan isäänsä. Tämä seisoi kädet housuntaskuissa hajamielisen, mutta totisen näköisenä.
”Miksi?” töksäytti Billy.
”Tarviiko siihen syyn, jos isä haluaa hemmotella lastaan?”
Se sinun käsityksesi isyydestä onkin, ajatteli Billy kitkeästi. Lahjoja, kun muuta ei ole.
”Ja millä rahalla?”
William katsoi Mowglin kavioihin.
”Kunhan saan… uudessa työssä on hyvä palkka. Säästän sitä varten. Sitähän sinä olet halunnut, eikö niin, hevosta? Sanoit, että pilasin kaiken – että olisit voinut saada hevosen… no, minä korjaan senkin virheen. Minä ostan sinulle hevosen.” William näytti innostuvan jokaisella sanallaan asiasta enemmän.
Billyn syke oli kiihtynyt, mutta hän pinnisteli estääkseen itseään innostumasta. Mikä häntä vaivasi? Hän tiesi, että tämä oli vain isän ovela tapa taas hyvitellä itseään, kiemurrella suosioon, mutta Billy ei voinut mitään sille, että keinona se oli tehokas. Oma hevonen… niin, sitähän hän halusi enemmän kuin mitään muuta.
Hän hairahtui kuvittelemaan itseään palaamassa Orange Woodiin trailerin kanssa, mukanaan oma hevonen, jota saisi ylpeästi esitellä Charlottelle, Tomfordille, Kittylle… kaikille.
”Mitä sanot? Sopiiko se?”
Billy koetti väkipakolla palauttaa itsensä maanpinnalle. Hän jatkoi harjausta, mutta sydän ei leppynyt: se väpätti iloissaan kuin kolibri.
”Ja missä minä sitä pitäisin?” hän tenttasi pitäen äänensä epäystävällisenä.
”No, siellä Orange Woodissa.”
Niin helppoa se olisi.
Eikö olisikin parempi, että oma hevonen tulisi hänen isältään eikä hän silloin rasittaisi asialla (ja rahoilla) tätiään tai setäänsä? Niin, silloin Billy ei olisi riippuvainen heistä… Isän rahat olisivat hänenkin rahojaan – ainakin enemmän, kuin Alexiinan tai Raicyn rahat, eikö niin?
Oma hevonen…
Billy kiersi Mowglin toiselle puolen päästäkseen kätkemään itsensä isältä, näkemästä Billyn liian tyytyväistä hymyä.
”Okei”, hän sanoi sieltä.
Kumpikin hymyili toiselta piilossa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Sept 25, 2020 15:16:06 GMT
Henkeni mun 4.8.2016 Myös Charlotte oli estevalmennustunnilla.
”Kevyt ote, istu rauhassa, istu… Nyt!”
Hän nojautui eteen, vei molemmat kätensä Shalian mustaan harjaan ja piti katseensa edessä. Tamma hypähti esteen yli kuin perhonen ja Charlotte nojasi kevyesti taa, piti jalat kiinni, suoristi selkäänsä.
Koska Judith ei sanonut mitään, ei ollut mitään korjattavaa. Hyppy oli ollut täydellinen. Shalia jatkoi kohti punavalkoista okseria.
Kentän toisella laidalla merilaitumen päässä Dewn käveli ympyrää Fifin kanssa. Välillä hän katsoi sisarensa suuntaan, seurasi tämän ratsastusta ja hymyili alakuloisesti muistellen omia estetuntejaan Redillä ja kilpailuitaan Sonatalla. Se oli ollut sitä huoletonta aikaa ja niitä suuria unelmia: tähdätä huipulle maailman parhaaksi esteratsastajaksi – aivan kuten uskoi sisarensakin niin itsestään kuvittelevan. Ja mikäs siinä haaveillessa. Harvoin elämä vain meni kuten sen itse ajatteli.
Fifi tuuppasi häntä ystävällisesti olkaan kuin sanoen, ettei murehtisi niin syvällisiä, ja Dewn kääntyi silittämään hevosensa sileää turpaa. Kuinkakohan Inferno pärjäsi uudessa kodissaan Colt Amen Villassa?
”Hei–” Charlotte ravasi Shalialla lähemmäs. Valmennus oli ohi ja tytön posket punersivat lämmöstä. Shalia pärskäisi tyytyväisenä.
”Hei hei.”
Charlotte pidätti Shalian pysähdyksiin heidän vierelleen. Dewn nosti päätään hymyillen hänelle. ”Se on kunnossa? Satula”, hän lisäsi nyökäten.
”Aa”, ajatuksistaan havahtunut Charlotte sanoi. ”Joo, me saatiin se puhdistettua Robertin kusen ja paskan jäljiltä. Vähän röpelöiseksi jäi pinta siivistä, enkä tosiaankaan ole antanut tätä sille kauhukakaralle anteeksi. Äiti ja isä ja kaikki piti vuorotellen sille palopuheen. Mieti, että se ääliö oikeasti virtsasi! Siis virtsasi tähän satulaan! Haju ei ole lähtenyt vieläkään kokonaan.”
”Onneksi hajuaisti ei ole takapuolessa tai paskaa saisi haistella jatkuvasti”, hymyili Dewn vinosti.
”Heehoo, sepäs olisi lystikästä.” Charlotte taputti Shalian kaulaa. Sitten hän puri huuleensa. ”Onko”, hän näytti vähän kiusaantuneelta, ”Mischa kotona?”
Dewn kohotti kysyvästi kulmiaan.
”Hän on Jordaneilla.”
”Taas?”
Dewn hymyili. ”Jeah, arkipäivisin muutaman tuntia. Lähden kohta hakemaan häntä.” Hän antoi Fifin nuuhkaista Shaliaa, joka seisoa sirotti neitimäisesti. ”Miten niin?”
”Jaa...”, Charlotte häpläsi ohjia ja tuijotti hevosia, ”olisin vain kysynyt yhtä asiaa...”
”Joko teillä menee paremmin?”
”Ai häh?”
Dewn levitti vähän käsiään ja virnisti kiusoittelevasti. Charlotte tapitti häntä, sitten tuhahti ja näytti kieltä.
He astelivat takaisin päin kohti kentän portteja; Dewn talutti Fifiä löyhällä narulla ja Shalia asteli sipsusti Charlotte selässään heidän rinnallaan. Judith oli pistänyt estekalustovaraston vieressä tupakaksi aurinkolasit kapealla nenänvarrellaan. Dewn koetti olla tuijottamatta ja olematta liian ilmiselvä poispäin hapuilevan katseensa kanssa.
”Sinä voisitkin laittaa kentän tyhjäksi”, Judith sanoi, kun Dewn ja Charlotte olivat kuuloetäisyydellä. ”Se käy kahdelta jalalta ketterämmin kuin kahdelta pyörältä.”
Charlotte irvisti Dewnille, joka sanoi Judithille ystävällisesti: ”Jeah, käyhän se. Käyn vain päästämässä Fifin ensin laitumelle.”
”Sori”, sanoi Charlotte nolona, kun he pysähtyivät tallin ovilla ja hän loikkasi alas satulasta. ”Judith laittaa aina jonkun muun kokoamaan puomit, yleensä joudun tekemään sen itse sen jälkeen, kun olen pistänyt Shalian pois, mutta nyt sinä jouduit.”
”Ei se haittaa”, Dewn vakuutti isovelimäisesti.
”Voinko tulla mukaan, kun menet hakemaan Mischaa?”
”Tietysti.”
Charlotte nyökkäsi omissa ajatuksisaan, nykäisi vähän ohjaa ja talutti Shalian sisään. Yllättyneenä, mutta mielissään Dewn irrotti Fifin riimunnarun ja antoi ruunan lompsuttaa vapaana perässään laitumen portille. Siinä hän nosti hakaa, astui sivuun ja levitti kätensä. ”Olepa hyvä.” Fifi ravisteli korviaan ja asteli tyytyväisenä kaula pitkällä lähimmän maukkaasti sojottavan ruohotupon luo.
Dewn oli uskonut Judithin jo poistuneen kentältä sinne palatessaan, mutta tämä selasikin puhelintaan yhä kentän estekalustovaraston vieressä. Aurinko heijastui välkähdellen näytöstä ja pilvettömän taivaan lämpö pakahdutti vaatteiden läpi. Hetkeen hän ei sanonut mitään tai nostanut katsettaan kännykästään Dewnin kävellessä edestakaisin kentällä nostellen puomeja ja siirtäen tolppia ja tuoden niitä kenttämuurin syvennyksessä olevaan koloon, mutta viimeistä raidallista puomia kantaessaan, Judith yhtäkkiä laittoikin puhelimensa pois ja tarkasteli Dewniä.
”Sinä et kuulemma ratsasta.”
Dewn nosti puomin muurin yli ja antoi sen tumahtaa hiekkaan asetellen sen nojalleen muita puomeja vasten. Sitten hän pudisteli kämmenensä yhteen.
”En.”
Judith tarkasteli häntä edelleen; tai siltä Dewnistä ainakin tuntui, vaikkei nähnytkään tämän silmiä aurinkolasien alta. Dewn ei varsinaisesti pitänyt naisesta.
”Kuinkas et? Koko perheesi ratsastaa ja asut hevostilalla. Ja on sinulla ihan hieno hevonenkin, se palomino. Kummallista on, jos ei hevostilan kasvatti ratsasta. Ajatko sitten?”
”En… ja en ratsasta – enää.” Hiekkapölyä oli mennyt kurkkuun. Hän rykäisi.
Judithin pää oli hieman vinossa. Aurinko säkenöi pyörätuolin metallisista vanteista ja osui kirvelevästi silmiin. Dewn kääntyi kävelläkseen pois. Judith ei estellyt häntä.
Charlottella kesti kaksikymmentä minuuttia ylimääräistä päästä Dewnin auton luo siitä, kun oli saanut ilmoituksen lähdöstä Pomradgeen.
”Sori sori”, sisko huohotti kiskaistuaan etuoven auki ja koukattuaan sisään. ”Mummia piti taas neuvoa niiden typerien nettisivujen kanssa – jessus tämä penkki on kuuma!”
”Se puoli on ollut paisteeseen päin”, Dewn hymähti. ”Ja se on rikki”, hän lisäsi, kun Charlotte oli ruvennut sormeilemaan ilmastointia (”äääh, tänne läkähtyy!!”). ”Ajellaan ikkunat auki.”
”Mitäs sinä halusit Mischalta kysyä?” Dewn uteli heidän huristaessaan pitkin kivikkoista rantatietä. Charlotte, joka oli varjostanut kädellä silmiään, laski sen ja käänsi päänsä Dewniä kohti. Aurinko paistoi matalalta tuulilasin kautta sisään niin, että se sai hänen ruskeat silmänsä näyttämään meripihkan oransseilta.
”Haluan nähdä sen.”
”Hm?”
”Sen korun. Sen hevoskorun.”
”Ai – ai sen, minkä Kitty löysi?”
”Niin”, Charlotte sanoi. Dewn rypisti otsaansa naurahtaen epävarmasti.
”Miksi?”
”Siksi… koska se saattaa olla minun.”
Dewn vilkaisi nopeasti sivulleen ja sitten taas tiehen. Kolme lokkia liiti aivan auton edestä kirkaisten kuuluvasti mennessään.
”Sinun? Oletko ihan varma?”
Charlotte oli nostanut taas käden silmiensä suojaksi.
”Siksi haluan nähdä sen. Että onko se se sama.”
”Mitä sinä sitten Mischalta haluat kysyä?”
”No sitä korua!”
”Mutta ei Mischalla ole sitä.”
Taas Charlotte mulkaisi häneen, sillä kertaa suu auki ja kärttyisesti kulmat kurtussa.
”Sinä sanoit, että annoit sen Mischalle.”
”Enhän sanonut, en ole sanonut mitään sellaista”, väitti Dewn siihen. ”Olet päätellyt jotain ihan omiasi.”
”Ihan varmasti sanoit!”
”No en sanonut.” Dewn naurahti.
”Sinullako se sitten on?”
”Ei.”
”Kenellä se on?”
Dewn ähkäisi mielessään ja raapi takaraivoaan. Hitsi vie, ei hän ollut ajatellut, että koru herättäisi kenessäkään tällaista mielenkiintoa… Hän oli kätkenyt sen Colt Amen Villaan ja vain yksin hän tiesi minne – mutta nyt Charlotte väitti, että koru saattoi olla hänen. Eikö hänellä olisi oikeus saada se takaisin? Mutta Dewn ei halunnut mokomaa hevoskorua, ei kultaisena tai hopeaisena tai minkään värisenä, enää nähdäkään…
”Se – se hukkui. Hukkasin sen mereen, kun olin töissä.” Hän kohautti hartiaansa.
”Huijaat!”
Dewn levitti sormiaan ratilla ja teki pahoittelevan eleen. Charlotte iski päänsä auton päänojaan pari kertaa.
”Mutta hei”, sanoi Dewn sitten, kun aurinko jäi mutkassa kallioiden taa piiloon, ”nyt ollaan tasoissa.”
Charlotte ei vastannut. Hän nojasi taa silmät ummessa. Dewn silmäili ohimennen hänen pahastuneita kasvojaan ja käänsi sitten äkkiseltään rattia tiensivuun. Charlotten silmät värähtivät nopeasta liikkeestä auki ja hän tarrasi kauhukahvaan.
”Mitä–”
”Ulos”, sanoi Dewn ja nosti käsijarrun ylös. Charlotte oli järkyttyneen näköinen. Dewnin suupieltä nyki, mutta hän pakotti ilmeensä pysymään totisena. ”Ulos autosta.”
”M-mitä… miksi? Minä–”
Dewn jätti auton käyntiin, mutta nousi pois. Charlotte epäröi, mutta teki samoin. He olivat tienposkessa Waterphewn keskustaan kaartavalla korkealla kalliotiellä. Sieltä näki kauas alas merelle. Lentokone jätti vanaa jälkeensä sinipunertavaan taivaankattoon.
Dewn kiersi valkoisen lava-autonsa etupuskurin kautta Charlotten puolelle.
”No”, hän antoi naamansa retkahtaa virneeseen, ”ei tarvitse noin säikähtäneeltä näyttää. Sinä saat nyt ajaa.”
”Täh?”
Dewn istuutui Charlotten paikalle ja Charlotte – epäillen ja hämmentyneenä – kiersi kuljettajan paikalle. ”Niin, mutta...”
”Eikös sinun pitänyt ajo-opetusta saada? Ei muuta kuin rattiin kiinni, jalka lätkälle, käsijarru pois. Ja koeta pysyä tiellä. Olisi aika inhottavaa, jos mentäisiin tuonne rotkoon.”
”Minä luulin, että sinä sait slaagin!” Charlotte syytti jo huojentuneempana, hermostuneesti painaen käsijarrun pohjaan ja kääntäen rattia. Dewn kippasi penkkiään taaksepäin ja nosti jalkansa eteen ristien ne kojelaudalle. Hän näytti peace-merkkiä ja oli sulkevinaan silmänsä, vaikka aina silloin tällöin pilkistelikin ripsien lomasta kuinka matka sujui.
Charlotte ajoi hyvin, vähän epävarmasti vain.
”Hyvinhän se sujuu. Korttia vain hakemaan”, hymyili Dewn heilauttaessaan jalkansa alas heidän saavuttuaan perille.
”Minä haluaisin kyllä mieluummin mopokortin...”, mutisi Charlotte.
Jordanien maatilan pihassa ei näkynyt ihmisiä. Eläimiä sen sijaan kyllä riitti: kanoja tepsutteli puoliksi ruohottuneen peräkärryn ympärillä, jonka päällä seisoi kili, ja ujo lammaskoira jolkotti äkkiä kuistinnokkaan saapuvaa autoa pakoon.
He löysivät Mischan Yvonnen ja Thomasin luota rehottavalta takapihalta, josta löytyi useita suurikokoisia erilaista kasvillisuutta täynnä olevia häkkejä. Muutamassa räpisteli lintu (ainakin pieni vinosiipinen pöllö, kuten Dewn huomasi) sekä kettu, joka silmäili heitä kiven päältä.
Dewn kiersi kätensä Mischan ympärille ja suukotti häntä korvaan. Mischa hymyili hänelle nopeasti, tervehti Charlottea ja jatkoi sitten keskittyneesti Thomasin ja Yvonnen juttelun kuuntelua.
”Seurataan vielä pari päivää”, oli Thomas sanomassa, ”kun niin hyvin on jo tuo arpikudoskin lähtenyt muodostumaan. Ei se linkutakaan enää niin.”
”Mikä sillä on?” kysyi Dewn. He seisoivat häkin vieressä, jonka sisällä harmaa susi käveli hermostuneesti läähättäen edestakaisin. Thomaskin tervehti heitä ja sitten sanoi: ”Tienposkesta löytynyt nuori susi, kankku oli ilkeästi repaleinen ihan vereslihaan saakka. Ajattelin, että auto ajanut, mutta Yvonne tässä epäilee muuta.”
”Jos auto olisi päälle ajanut, olisi sisuskalut muhennosta”, eläinlääkäri sanoi, ”kyllä tuo näyttää toisen eläimen tekemältä jäljeltä.”
”Susien reviiritappelu?” Dewn ehdotti. ”Johtaja ajanut keltanokan tiehensä?”
”Susien niin, tai–” Thomas puristi huuliaan yhteen ja he kaikki katsoivat levotonta susiparkaa, joka väijyi heitä silmäkulmastaan.
”Tai minkä?” kysyi Charlotte. Thomas raapi mustaa partaansa ja Yvonne näytti jostain syystä äkäisemmältä kuin mitä tavallisestikin näytti.
”Susikoira.”
”Ai se, josta on raportoitu?”
”Jos sitä edes on”, tokaisi Yvonne. ”Susikoira, joka pieksee suden noin pahasti, alkaa jo mennä yli. Ihmiset ovat hysteerisiä. Tässä kylässä nautitaan kunnon pikku dramaattisista tarinoista ja huhuista ja sitten niitä vähän paisutellaan, kun ei muutakaan jännitystä elämässä ole. Pojan teoria on ihan pätevä”, Yvonne nyökkäsi Dewniä kohti, ”laumassa on tullut kähinää ja arvohierarkiaa vähän selvitelty. Tämä sitten potkittu häviäjänä oman onnensa nojaan. Ei mikään keskiverto susikoirakaan sudelle mitään mahda.”
”Jos se ei olekaan keskiverto?” sanoi Charlotte hiljaa. Kaikki katsoivat häneen. Charlotten ilme oli vakava. ”Jos se ei ole ihan tavallinen. Jos se onkin susi, tosi iso susi. Minä näin sen.”
”Missä sinä sen näit?” Thomas innostui. Dewnkin hämmästyi, mutta Yvonne tuhahti ylimielisesti.
”Jokaista nelijalkaista ja pitkäkuonoista luullaan nopeasti vilkaistuna sudeksi, ihmiset eivät erottaisi majavaa ja oravaakaan toisistaan – niin vieraantuneita sitä nykyään luonnosta ollaan. Anna kun arvaan, näit sen jossain kaukana metsikössä?”
”Metsässä joo, mutta ei se niin kaukana ollut. Ihan lähellä, näin lähellä kuin me seistään tässä. Se kävi melkein Tyn–” Charlotte oli hetkeksi epäröinyt sanoissaan ja ikään kuin värähti kylmissään, mutta sitten jatkoi: ”–yhden kaverini koirien kimppuun. Ja se oli tosi iso. Musta. Keltaiset silmät.”
”Koska tämä tapahtui?”
”Joskus keväällä…”
”Missä?”
”Bridgetweetissä.”
Aikuiset katsahtivat totisina ja merkityksellisinä toisiinsa.
”Ole varovainen sillä seudulla”, Thomas mutisi sitten ja tuuppasi lakkiaan enemmän otsalleen. ”Siellä päin sitä juuri sanotaan liikkuvan…”
”Mutta aika kummallista, kun Bridgetweet on saari. Jos se olisi susi, miksi se olisi eristänyt itsensä saarelle?” mietti Dewn.
”Sasse. Susikoira. Jonkun täkäläisen, saarelaisen.”
”Jota kukaan ei ole kellään nähnyt tai tunnista kenenkään piskiksi?” pisti Yvonne Thomasille.
”Siksihän se vapaana juokseekin, kun ei omistaja pidä sitä hyppysissään omalla tontillaan.”
”Niin Tykin–”, taas Charlotte hiljeni ohimennen ennen kuin jatkoi sanottavansa loppuun, ”epäilee. Että se on vain jonkun koira.”
”Jossain jonkun koira on tapellut toisen kanssa ja toisaalla susi nähty – siitä on sitten luotu yhdistelmä, urbaanilegenda.”
”Minä näin sen!” Charlotte intti jo pahastuen, kun Yvonne ei ollut uskoa. Mischa kosketti Charlotten kättä ja kun tämä vilkaisi tähän, hymyili hän tyynnyttävästi minä uskon sinua.
”Mutta Thomas on oikeassa”, Dewn sanoi totisena, ”oli se sitten susi tai koira tai jotain siltä väliltä, ole varovainen. Ehkä on parempi, ettet liiku Bridgetweetissä niin paljon.”
Charlotte supisti suunsa yhteen.
”Se pitäisi saada kiinni”, sanoi Yvonne ja heilautti laukkunsa olkahihnan päänsä yli.
”Mitä sille sitten tehdään?” kysyi Mischa huolissaan.
Thomas vastasi ennen Yvonnea: ”Tutkittaisiin ensin, että mikä elukka se on. Jos jonkun koira, kai se talteen otetaan ja omistaja pitäisi löytää.”
”Ja jos susi?”
Thomas haroi taas partaansa. ”No, sitten se on kai–”
”Lopetettava”, totesi Yvonne.
”Ei niin voi tehdä! Silläkin on oikeus elämään!”
”Kuule, neitiseni”, Yvonne sanoi tympääntyneenä, ”jos joku sama yksittäinen elukka on aiheuttanut kaikki tai edes suurimman osan niistä raportoiduista tapauksista, joita minä olen saanut juosta ympäri Waterphewtä hoitamassa, niin siinä ei paljoa sen pedon oikeudet elämään paina.”
”Ja on vain ajan kysymys milloin joltain ihmiseltä lähtee henki”, sanoi Thomas siihen hiljaa. Mischa ei keksinyt vastaväitteitä, mutta osoitti tyytymättömyytensä yleisenä kireytenä ja hengenahdistuksena. Dewn rutisti häntä.
Yvonne jatkoi taas matkaansa muualle ja he saattelivat eläinlääkärin tämän vihreän kuplan luo. Mischa oli edelleen poissa tolaltaan, joten Dewn ehdotti, että hän kierrättäisi Charlottea Jordanien pihalla näyttämässä eläimiä ja kertoisi mitä oli niiden kanssa puuhaillut (ja olisihan se hyvä, että nuo kaksi viettäisivät enemmänkin aikaa keskenään). Mary sattui juuri sopivasti tulemaan sisältä ulos mukanaan pajukori täynnä pieniä käytännöllisiä käsitöitä ja marjoja, jotka halusi heille antaa; sitten hän lähti Mischan ja Charlotten kanssa kiertelemään pihassa.
Dewn jäi kahden Thomasin kanssa. Thomas rykäisi.
”Kuulin Yvonnelta isäsi mullikasta”, hän sanoi. ”Paskamainen juttu.”
Dewn vain nyökkäsi, vaikkei tiennytkään mistä oli puhe. Isä ei puhunut hänelle mitään työasioistaan. Välillä Dewnistä tuntui, että se johtui jollain alitajuisella tavalla siitä, että isä oli ehkä itse sitä tietämättään hänelle edelleen katkera Dewnin ratsastamattomuudesta ja maatilan perijän cowboytittelistä luopumisesta. ”Olen huolissani hänestä. On puhunut sen tasoisia juttuja, että hälytyskellot ovat alkaneet soida.”
”Mitä tarkoitat?”
”Tjaa... semmosia vain. Voisi saada kuvan, että hän suunnittelee karjanpidon lopettamista.”
Dewn katseli kiliä, joka loikkasi alas peräkärryn päältä ja kipitti hyppelehtien pihan poikki.
”En... en tiennytkään.”
”Hyvä mies sinun isäsi”, Thomas sanoi uskollisesti. ”Aina jeesimässä. Työnteko ja periksiantamattomuus on oikein selkärangassa, vähän niin kuin sinulla itselläsi.” Dewn tunsi vatsansa muljahtavan tyhjän päällä viittauksesta pyörätuoliaikoihinsa. ”Kyllä se on vakava asia, jos hän semmotteita menee puhumaan. Ei hänen tapaistaan luovuttaa, ei ollenkaan. Kerran oli minullakin heikot hetkeni, mutta isäsi – hän se puhui takaisin pinnalle. Tekisin karhunpalveluksen, jos en toimisi samoin.”
Mary, Mischa ja Charlotte tulivat näkyviin sikalan takaa. Mischan ilme oli kirkastunut ja hän puhui innokkaasti.
”Thomas, oletko kuullut mitään Infernosta?” Dewn sanoi äkkiä ennen kuin naiset ehtisivät heidän luokseen. ”Kävin äidin kanssa kartanolla tässä yksi päivä ja sinne oli tullut useampia voikkoja. Inferno laidunsi rauhassa niiden seurassa ja vaikutti hyväkuntoiselta.”
”Sehän on hyvä”, Thomas sanoi. He eivät ehtineet jatkamaan aiheesta sen enempää, sillä Charlotte oli tullut kuuloetäisyydelle.
”He ovat niin vieraanvaraisia”, sanoi Mischa iloisena Dewnin käsikynkkään kiepsahdettuaan, kun he kävelivät lavurin luo. ”Tunnen olevani täällä hyödyksi. Voin tehdä ja auttaa, jotain konkreettista ja tärkeää. Pelastaa henkiä, auttaa elämää!”
”Hengenpelastajani”, Dewn kuiskutti hänen korvaansa.
”Sinä olet minun hengenpelastajani, komea merileijona.”
”Hengenpelastajani...”
Dewn varasti häneltä nopean suukon ennen kuin Mischa ehti vetäytyä kujeilevasti pakoon.
Taustalla Charlotte yökkäsi kammetessaan lavan päälle istumaan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Sept 26, 2020 11:11:28 GMT
Tuuli tullakseen Jotenkin hänestä tuntui, että Dewn oli valehdellut. Se hiuksenhieno epäröinti. Tosiasia, ettei hän ollut koskaan (Charlotten tietämyksen mukaan) pitänyt hopeakorua kaulassa. Liian huoleton kepeä välinpitämättömyys.
Mutta miksi hän olisi valehdellut? Miksei Dewn olisi halunnut näyttää korua Charlottelle? Pitikö hän siitä niin paljon, että halusi pitää sen itsellään? Korvikkeena kultaisesta, jonka Charlotte oli mennyt hukkaamaan? Vai kostoksi, koska Charlotte oli ollut niin epäluotettava mämmikoura?
Hän kysyisi vielä Mischalta, varmasti kysyisi. Mutta Dewn ei saisi tietää…
Hän odotti seuraavaan päivään, että Dewn olisi töissä rannalla. Sitten hän pisti juoksuksi myllyn suuntaan ehtiäkseen saamaan Mischan kiinni ennen kuin tämä ehkä olisi lähdössä taas Jordaneille. Puolivälissä mäkeä hän katui, ettei ollut tullut hevosella, mutta toisaalta, Mischa olisi voinut siitä suuttua ja sitten ainakin kieltäytyä kertomasta mitään. Parempi näin.
Charlotte painoi pistävää kylkeään ja hidasti kävelyyn myllyn pihaan lopultakin päästessään. Hän näki Mischan heti: tämä istui maassa Dewnin kivien vieressä molemmat kädet sylissään. Charlotte käveli lähemmäs ja näki, että Mischan silmät olivat kiinni lempeä hymy kasvoillaan. Merituuli leikki railakkaasti hänen hiuksillaan, mutta se ei tuntunut haittaavan häntä. Charlotte painoi kämmenellä omaa otsatukkaansa, jotta se ei olisi lähtenyt taivaan tuuliin.
Hän seisahtui. Hän ehtisi nyt miettiä mitä edes sanoisi ja miten. Kysyisikö suoraan? Vai alustaisiko asiaansa jotenkin?
”Kaikki hyvin?”
Charlotte oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut tajunnut Mischan kääntyneen katsomaan taakseen ja huomanneen hänet. Mischa hymyili.
”Öh.” Charlotte asteli lähemmäs. Mischa istui samalla tavoin risti-asennossa, kuin Moto usein, kasvot kohti merta. ”Mitä sinä teet?”
”Meditoin”, Mischa vastasi. ”Haluatko kokeilla?”
”En minä osaa.”
”Se on ihan helppoa.” Mischa näytti ruohoa vieressään ja Charlotte polvistui siihen osittain vain siksi, ettei keskinyt muutakaan ja halusi edelleen päästä kysymään Mischalta korusta. ”Ota mukava asento. Lootusasento on hyvä, siinä selkä suoristuu luonnollisesti. Voit pitää jalkaterät joko alla tai päällä, jos olet notkea.” Charlotte kankesi risti-istuntaan. ”Sitten lasket kädet syliin näin”, Mischa näytti: hänen kämmenensä olivat päällekkäin, avoinna taivaita kohti, peukalot kevyesti yhdessä. Charlotte kopioi hänen asentonsa. ”Hengitä muutaman kerran syvään sisään…” Charlotte ei edes tiennyt miten oli tähänkin joutunut, mutta totteli kuitenkin. Mischa oli sulkenut silmänsä. ”Tunne rikas happi, joka täyttää keuhkosi… hengitä pallean, vatsan kautta… Maista meri kielelläsi, sen suolaisuus ja vapaus… Sitten – tuo kädet hitaasti yhteen ja kohota ne rinnan korkeudelle, sydämen päälle.” Siinä he kaksi istuivat kielekkeen reunalla, allaan monen kymmenen metrin pudotus vaaralliseen kivikkoon ja pärskähtelevään merenlahteen, uhkuvan tuulen mukanaan tuoma lokkien jatkuva kirkuna musiikkinaan.
Hän oli tehnyt tällaista Motonkin kanssa.
Mutta Moto ei koskaan ollut ohjannut häntä niin kuin Mischa, joka seuraavaksi sanoi: ”Sitten kuuntele. Kuuntele mitä meri kertoo sinulle… meri ja tuuli ja aurinko ja pilvet. Tähdet, joita emme vielä näe, mutta jotka sinen takana odottavat illan saapumista. Pidä mielesi avoinna ja vastaanota niiden viestit. Ne paljastavat ja kertovat sinulle asioita, joita et ole tullut ajatelleeksi.”
Mutta Charlotte ei jaksanut mennä leikkiin mukaan enää sen pidemmälle. Hän avasi silmänsä ja huomasi Mischan yhä pitävän omiaan kiinni; lauhkean pyhä hymy yhä huulillaan, pää taaksepäin taivutettuna niin, että hänen kasvonsa olivat kohti korkeuksia. Charlotte tuijotti häntä.
Mischa oli outo. Hän ei ollut tästä maailmasta. Hän oli outo, mutta ehkä hän oli ihan mukavakin. Kai. Charlotte katseli häntä hyvin tarkkaan. Punaisen kuontalon juuresta oli alkanut kasvaa hänen oma hiusvärinsä ulos: se näytti tummalta. Aikaisemmin suorat hiukset olivat myös alkaneet taipumaan – tai ehkä merituuli vain tempoi niitä nyt niin, että se näytti siltä. Kasvonpiirteet olivat pehmeät ja sievät ja jotenkin etäisesti, vastentahtoisesti, Charlotte saattoi ehkä nyt nähdä sen, miksi niin moni piti Mischaa kovin kauniina. Hänessä oli jotain… luonnollista, persoonallista, omalaatuista kauneutta.
Charlotte käänsi katseensa merelle. Meri oli lempeän sininen ja aallot halkoivat sen pintaa tasaisina, rytmikkäinä vetoina eteen ja taa. Auringon ympärillä oli pilviä kuin pumpulista tehtynä mekkona ja lokkeja leijaili siellä täällä painottomasti kuin paperilennokkeja.
Charlotten valtasi miellyttävä, tyyni rauhallisuus. Hän nojautui taa ja nojasi kyynärtaipeet taitettuina maahan. Hänellä ei ollut mitään tarvetta sanoa tai puhua mitään. Ei pahemmin edes ajatella. Hän risti nilkkansa ja hänen silmänsä lepäsivät ulapan horisontissa.
Jonkin ajan kuluttua Mischa toi syliinsä meditoinnin ajaksi lasketut kätensä takaisin rinnan korkeudelle, sitten laski ne polvilleen ja aukaisi silmänsä. Hän vilkaisi iloisesti Charlottea.
”Miltä tuntui?”
Charlotte kohautti olkaansa.
”Tunsitko jotain erityistä?”
”En kai. Olo on ihan hyvä. Sees.”
Mischan hymy leveni.
”Pyysin sinulle apua”, hän sanoi, ”apua ja mielenrauhaa. Sitten… sinulla on jotain kysyttävää. Sain jonkinlaisen vision… välähdyksen, kun ajattelin sinua. Se näytti hopeankimaltavalta kalalta, joka ui syvällä merenpohjassa.” Charlotten onnistui estää tyrskähdys ja vain hymyillä.
”Kysyttävää on joo, mutta ei kyllä kalastuksesta.” Hän nousi takaisin istuma-asentoon. ”Dewnhän antoi sinulle kaulaketjun, eikö antanutkin?”
”Hmm”, Mischa sanoi näyttäen miettivältä. ”Ei, ei ole antanut. Meillä on nämä”, hän nosti mekkonsa kauluksen alta esiin kuivatuista siemenistä tehdyn helminauhan, josta roikkui puunkappale. ”Tämä on sembrapuuta. Sillä on parantava, elinvoimaa vahvistava ja suojeleva vaikutus. Dewnillä on samanlainen. Tarkoitatko siis tätä?”
”En. Vaan sellaista hevoskorua, hopeaista.”
”Ah”, Mischa sanoi. ”Minä olen nähnyt sen hänellä. Hän piti sitä usein mukanaan, näin hänen katselevan sitä usein.” Hän hymyili. ”Mitä siitä?”
”Hän ei siis antanut sitä sinulle?”
Mischa pudisti päätään. Charlotte arvioi hänen vilpittömyyttään ja tuli tulokseen, että Mischa puhui totta. Hänellä ei ollut korua. Dewn oli siis ehkä sittenkin… saattanut olla rehellinen kerrottuaan hukanneensa sen mereen.
Charlotte huokaisi. Se siitä sitten. Nyt olivat kummatkin hevoskorut tipotiessään, eikä hän saisi koskaan varmistua siitä olivatko ne ensinnäkin ehkä jonkinlainen pari tai siitä, oliko se hopeakoru ollut juuri se, joka oli ollut Sophiella.
Ja miksi hän oli taas kaivanut edes tämän asian eteen? Yritti hän miten monta kertaa tahansa luopua kaikesta Mustiin Ruusuihin liittyvästä, ne eivät vain päästäneet hänestä mitenkään irti.
”Olen iloinen”, Mischa kuiskasi ja hänen äänensä melkein hukkui tuuleen, ”että olemme ystäviä.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Sept 26, 2020 11:27:54 GMT
Paintings 5.8.2016 Musta hevonen tuijotti häntä. Se oli liikkumaton kuin patsas ja sen tummiin silmiin olisi voinut kadota, leijua pois kuin ikiavaruuteen.
Gilliankin tuijotti sitä.
Se tuijotti häntä.
He tuijottivat toisiaan.
Sitten hevonen korskahti. Se heilautti jaloa päätään, kiharainen harja hulmahti, ja se kääntyi ja asteli suoraan seinän läpi ulos huoneesta.
Gillian seurasi.
Hän oli enemmän hereillä kuin oli ollut viikkoon. Hän tunsi kiviseinistä ja -lattiasta hohkaavan kylmyyden. Hän näki mustan varjon kulkevan pitkin seinää hänen edellään. Hän kuuli voimistuvan tuulen pauhun ulkona korkeiden kapeiden ikkunoiden takana, sen ulinan ja vingunnan. Hän maistoi pölyn ja kuivan ilman kielellään, haistoi vuosituhannet, jotka leijailivat muistoina ympärillään.
Varjo hävisi erään oven kohdalla. Kauhu pysäytti hänet siihen paikkaan. Se oli tuttu ovi tässä päättymättömän linnan loputtomilla käytävillä, yksi sen sadoista ovista.
Hän ei voisi astua sinne. Hän ei voisi.
Hän ei uskaltanut edes koskettaa kahvaa.
Mutta Linka oli tuonut hänet tähän; halusi, että hän menisi sisään. Gillian kasasi kaiken rohkeutensa, sen kauhun sekaisen rohkeuden, jonka löytää itsestään vain vaativimmilla hetkellä. Suljettuaan hetkeksi silmänsä ja hengitettyään kahdesti sisään niin syvään, että saattoi tuntea ilmavirran koko kehossaan rauhoittavana kuin äidin halaus, hän aukaisi taas silmänsä, laski kätensä kahvalle ja painoi.
Ovi aukesi äänettömästi pimeyteen.
Hän ei ole täällä, hän ei ole täällä, hän hoki itselleen seisten kynnyksellä, uskaltamatta astua kadotukseen. Hän ei ole täällä, hän ei ole täällä.
Huone oli täynnä painostavaa hiljaisuutta, raskasta tunkkaisuutta. Hän rukoili mielessään Linkan ohjausta ja turvaa, ja pian häneen valui taas rohkeutta, jota ei tiennyt hänessä koskaan olleenkaan. Hän käveli huoneeseen, pudottautui kuiluun.
Tuo haju.
Pakokauhu kouristi sydäntä, veri hyytyi suoniin. Gillian oli kääntymäisillään ympäri juostakseen ulos ja karkuun, mutta jokin lamaannutti hänen jalkansa paikalleen eikä hän kyennyt peloltaan liikahtamaankaan.
”En… en...” Hän rusensi silmiään niin kiinni, että kyynelet purkautuivat; hän painoi nenänsä umpeen ja huohotti suun kautta. Plante carnivore. Plante carnivore. Plante carnivore.
Jossain pimennoissa jokin kopsahti. Ääni oli vaimea ja pehmeä, mutta Gillian sävähti hirmuissaan ja huudahti ääneen. Hän pakeni takaisin avoimeksi jääneelle ovelle, turvaan sen käytävän puolelta lankeavaan valokeilaan. Ulos päästyään, hän nojasi selkänsä kylmään seinään sydän hakaten kurkussaan. Kyyneleet valuivat pitkin poskia hänen nyyhkiessään. Mikä se oli ollut?
Wolfgangin ei pitänyt olla siellä… hän ei ole kotona… Hän on taidekiertueella, niinhän Maman oli sanonut… Hänellä kesti kauan kasata itsensä. Hän istui Wolfgangin huoneen ulkopuolella käytävällä selkä seinää vasten, kädet polviensa ympärillä ja ristisointuiset sotkuun menneet narut hänen sisällään kiskoivat häntä eri suuntiin: toiset täyttä päätä takaisin Mamanin kamariin, turvaan peiton alle; toiset uudelleen rohkeasti astumaan tuohon huoneeseen, jonne häntä jostain syystä johdatettiin, tutkimaan sen pimeää salaisuutta, josta Gillian ei olisi halunnut ottaa selvää.
Ja sitten hän seisoi siinä taas, kynnyksellä, ja käytti kaiken tahdonvoimansa pitääkseen itsensä tyynenä.
”Hän ei ole täällä”, hän sanoi itselleen ääneen. ”Huoneessa ei ole ketään.”
Sitten hän astui sisään, pidellen nenästään kiinni.
Hän löysi valokatkaisimen yölamppuun, jonka punertavan ahdistava hehku ei juuri suonut pimeyttä suurempaa lohdutusta. Gillian katseli arasti ympärilleen. Tyhjä sänky. Vaatteita täynnä oleva sohva. Pöytä pursuten papareita, siveltimiä, kyniä ja pensseleitä, tuubeja, kuppeja, kennoja.
Pelottavat taulut seinillä. Niihin Gillian ei katsonut.
Huoneen perällä törrötti seinästä koukku. Lattialla pitkän verhon päällä, joka peitti osan seinästä, lojui seinäkello. Se oli pudonnut.
Gillian kumartui ja nosti kellon käteensä. Kahtakymmentäviittä vaille puoliyön. Viisarit olivat pysähtyneet. Aika oli pysähtynyt.
Gillian nousi hitaasti takaisin pystyyn ja koetti laittaa kellon takaisin koukkuunsa. Se ei kuitenkaan ollut siinä pysyä, joten hän käänsi sen ympäri tarkistaakseen missä kohtaa reikä kellon takana oli. Kellon selkäpuolella oleva patteriluukku oli osin auennut osuessaan lattiaan. Gillian koetti painaa sitä takaisin kiinni, mutta se ei mennyt. Hän irrotti koko kannen asetellakseen sen huolellisemmin takaisin, mutta patterilokerossa ei ollutkaan pattereita; ei ihme, että kello seisoi. Kellon sisässä oli avain.
Tärisevin käsin hän otti avaimen hyppysiinsä ja nosti paremmin heikkoa valoa vasten. Avain oli pieni ja tumma. Sydän jyskytti.
Mikä tämä avain oli? Ja miksi se oli piilotettuna kelloon?
Hän oli kompastua lattiaan asti laahaavaan verhoon ja se liikahti hieman tangollaan. Gillian nosti päänsä ylös katonrajaan ja huomasi verhojen roikkuvan liikuteltavina. Hän tarttui siihen ja vetäisi.
Verhon takaa paljastui pieni ovi. Se sulautui niin samanvärisenä kuin seinä näkymättömiin, että siinä hämäryydessä Gillian ei olisi sitä edes nähnyt, ellei olisi äkkiä muistanut sen siinä olevan.
Se oli sama ovi, jonka hän oli löytänyt kerran aikaisemminkin.
Ovessa ei ollut kahvaa. Siinä oli vain pieni reikä. Varmana siitä, että aavistuksensa oli oikea, Gillian työnsi kädessään olevan avaimen reikään. Se upposi sinne vastustelematta. Gillian pidätti hengitystään ja väänsi. Avain kiertyi kankeasti, mutta kiertyi kuitenkin ja naksahdus kertoi lukon auenneen.
Hän pysähtyi käsi pidellen yhä avaimesta ja huohotti.
Hän oli tunkeutumassa Wolfgangin pieneen salaiseen komeroon. Häntä pelotti. Mutta tämä oli jo toinen kerta, kun hänen tiensä viitoitettiin sen ääreen; sen oli oltava jotain tärkeää, jotain oleellista, jotakin, mistä hänen olisi tultava tietoiseksi, vaikkei olisi halunnutkaan.
Gillian painoi luomensa kiinni ja veti. Ovi pani vastaan ja avautui sitten naristen.
Aluksi ei näkynyt mitään. Kapea musta käytävä enteili pahuutta, ja Gillian vapisi voimatta olla tuijottamatta mitään näkemättömyyteen. Hän seisoi varpaat oviaukon reunalla ja haparoi varovasti komeron sisäpuolta. Hän ei löytänyt valokatkaisinta.
Hän kääntyi takaisin huoneeseen, etsi vähän aikaa ja löysi ikkunan viereiseltä sivupöydältä vanhanaikaisen öljylampun. Hän kokeili kieputtaa sitä päälle ja liekki hulmahti palamaan lasikuvun sisään. Gillian palasi komeron ovelle ja ojensi lamppukäden eteensä. Hän astui peremmälle.
Se ei ollut niinkään komero, vaan hyvin pieni, mutta pitkä huone. Kaksi ihmistä ei olisi mahtunut siellä kulkemaan rinnakkain. Molemmin puolin seiniä olivat pitkät hyllyrivit ja ne olivat lähes täynnä maalauksia; suurin osa keskeneräisiä.
Tämä on Wolfgangin tauluvarasto, ajatteli Gillian ja käveli askel askeleelta peremmälle. Hänen katseensa kiersi keskeneräisiä tauluja: linnamaisemia, vajaita muotokuvia, värikokeiluja. Kynttilänvalo väpätti ja loi outoja kaarevia varjoja ympäriinsä. Useammin kuin kerran Gillian vilkaisi olkansa yli varmistaen, että salahuoneen ovi oli yhä auki; ettei siellä vain ollut ketään.
Huoneen viimeisellä peräseinällä oli nojallaan kasa tauluja, kaikki väärinpäin niin, ettei Gillian nähnyt kuin puuraamitetut selkäpuolet. Hän ojensi kättään, tarttui niistä yhteen ja käänsi ympäri.
Hänen silmänsä laajenivat, kauhunparahdus purkautui äänettömänä huulilta.
Nuori nainen, suuririntainen ja alasti, istui eroottisessa asennossa valtoimenaan aaltoilevien kiharoiden, kirkuvanpunaisten, laskeutuessa pitkin pisamaisia olkapäitä…
”Ei.” Gillian pudotti taulun kädestään kuin se olisi polttanut. Hän käänsi toisen taulun ympäri.
Punatukkainen pisamainen nainen, viekoittelevasti makuullaan, suurine sinisine silmineen…
Hän käänsi seuraavan ympäri ja seuraavan... ja seuraavan. Ne kaikki esittivät samaa mallia kiusallisissa eri asennoissa, alasti ja pelottavan vääristyneenä todellisuudesta, mutta silti niin kammottavan tarkasti kuvattuna alavatsalla olevaa syntymämerkkiä myöten…
Ne kaikki esittivät Gilliania.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Oct 3, 2020 17:33:46 GMT
Kadotettujen päät 6.8.2016 Pamaus. Alexiina kohotti päätään ja katsoi lukulasiensa yli pöydälle iskettyä painavaa mustaa jätesäkkiä. Raicy seisoi pöydän toisella puolella käsi yhä ilmassa. Sormet taipuivat hitaasti nyrkkiin.
”Niin? Mikä se on?” Alexiina jatkoi näpyttelyään tietokoneella.
Raicy laittoi nyrkin taskuun.
”Cuarts.”
”Mikä?” Sana ei heti tavoittanut keskusyksikköä. Sitten hän kauhistui. ”–Mitä? Et ole tosissasi.” Alexiina irrotti kätensä näppäimistöltä ja raotti vastenmielisesti pussin suuta katsoakseen sisään.
Sonnin pää.
Alexiina kavahti tuolillaan kauemmas. ”HYI OLKOON, Raicy, vie se pois työpöydältäni!”
Raicy nosti jätesäkin pois.
”Mitä varten sinä sitä siihen raahasit ja miksi se sinulla edes on?” Alexiina suoristi tuohtuneena vinoon menneitä lasejaan. Oli tämäkin jotain, saada pääkalloja työpöydälleen kesken kirkkaan päivän.
”Puhdistutan sen. Laitan sen takkahuoneen seinälle Cuartsin muistoksi. Ja sen muistutukseksi”, Raicyn leuka kiristyi, ”etten ikinä unohda, miksi sillä on vain tylpät sarvet.”
”Eikö se olisi asiaankuuluvampi Cattle Campilla?” Eikä pelkästään siksi, että silloin hänen ei tarvitsisi mokomaa joka päivä kotonaan katsella…
”Ei”, sanoi Raicy lyhyesti.
Alexiina olisi voinut tuhahtaa, mutta ei sitä tehnyt, sillä saattoi vaistota asian herkkäluontoisuuden ja tärkeyden Raicylle. Niinpä hän vain vetäisi tuoliaan lähemmäs pöytää ja laski kätensä takaisin näppäimille.
”Vai niin. Tee niin sitten. Sinnehän se niiden muiden täytettyjen päiden ja tuhkauurnien iloiseen seurueeseen mahtuu.” Hän sanoi sen sarkastisesti. Raicy ei välittänyt.
Raicyn mentyä (ja vietyä tuo inha pussi mennessään), Alexiina kurtisti kulmiaan näyttöpäätteelle ja jatkoi näpyttelyä.
Hevoskoululautakunnalta ei vieläkään ollut tullut päätöstä. Mikä siinä oikein maksoi? Pitivätkö he tahallaan siellä hänen päätään pölkyllä? Alexiina oli lähettänyt heille pyydetyt lisäselvitykset – vähän myöhässä kylläkin, mutta pahoitteluiden kera. Eikö tulosten pitäisi jo tulla? ’Kuukauden tai parin sisään’, olivat sanoneet. Puhuneet kesästä, sanoneet oikein, ettei nyt todennäköisesti olisi niin paljon kiirettä ja pitkiä käsittelyaikajonoja…
Alexiina sai sähköpostinsa loppuun, lähetti sen ja oli hörppäämässä pöydän kulmalle unohtuneesta teemukistaan, kun huomasi sen jo aiemmin tyhjäksi juoneensa. Hän tuijotti tietokoneen taustakuvana olevaa perhepotrettia. Sitten hän kiepahti ympäri tuolissaan.
* Hänen palatessa talolle, pärähti takapihalla traktori käyntiin. Ihmetellen mitä siellä mahtoi tapahtua, hän kiersi talon taakse ja näki Raicyn ajamassa kauha ylhäällä Jack the Greenillä pellon kautta takapihan puolelle heinäaitan edestä kohti paikkaa, missä maakellarin kaivuu esiin oli yhä kesken. Alexiina koukkasi kukkapuutarhan kautta sinne ja heilutti molempia käsiään ilmassa. Raicy pysäytti traktorin ja avasi oven.
”Mitä sinä oikein touhuat?!” Alexiina huusi putputtavan pärinän yli. Traktorista oli jäänyt rumat, syvät mutaiset urat pellon laidasta siihen saakka.
”Otan esiin kauhalla!” Raicy viittasi häntä katsomaan taakseen ja Alexiina kääntyi. Maakellari, josta Tomford ja Raicy olivat toissapäivänä sopuisasti kaivaneet lapioin esiin jo koko ikkunan sekä oven, oli uudestaan muuttunut kiinteäksi mäeksi – aikaisemmista paljastuksista kielivät vain pöyhitty multamaa, josta ruohoa ei kasvanut. Alexiina oli ihmeissään.
”Mitä varten olette sen sitten täyttäneet uudelleen, sehän oli jo melkein auki?!”
Raicy väsyi huutamaan traktorin metelin yli ja väänsi sen virtalukosta sammuksiin. Ihana hiljaisuus lankesi pihamaalle, jossa kesäiset linnut sirkuttivat.
”Kysypä sitä äidiltä”, sanoi Raicy taas tavallisella äänellä.
”Tarkoitatko… eikä”, Alexiina pudisti päätään virnistäen epäuskoisena. ”Että Emily…?”
Raicy kohautti hartiaansa.
”Kuka muukaan? Joku täällä on näiden parin päivän aikana käynyt ahkeroimassa kenenkään huomaamatta. Kovin ystävällistä, suunta vain oli väärä: kellari piti kaivaa esiin eikä peittää.”
”Ja sinä päättelit, että sen on täytynyt olla Emily, koska…?”
”Koska kuka muukaan? Luuletko, että lapsia kiinnostaa nähdä tällaista fyysistä turhaa ylimääräistä työtä? Robertilla on jalka paketissa, ei hänkään tällaista tekisi. Äitihän se suuttui, kun kellari löydettiin ja alettiin kaivaa. Totta kai se on ollut hän.”
Alexiina hymisi itsekseen. Olipa sangen erikoista.
”Oletko puhunut hänelle? Kysynyt syytä...?”
Raicy huiskaisi turhautuneena kouraansa.
”Mitä turhaa. Heittäytynyt hankalaksi piruuttaan, mitä siitä puhumaan. Minä kauhaisen sen nyt esiin ja sillä hyvä.”
”Mutta eikö se mene pilalle? Traktori jättää niin rumaa jälkeä, lapioin sen saa paljon siistimmin.”
”Rouva on hyvä ja ottaa lapion kauniiseen sihteeri-ihmisen käteensä”, Raicy saivarteli. ”Minä en samaa hommaa enää uudestaan tee”, ja käynnisti. Linnut lehahtivat paukahduksesta lentoon läheisestä puumajapuusta. Alexiina nosti kädet korvilleen ja väisti pois tieltä. Hän huomasi kalpeat kasvot talon ikkunassa tuijottamassa heidän suuntaansa: Emily näytti epätavallisen vakavalta. Alexiina koetti hymyillä ja heilutti tälle kättään, mutta isoäiti vetäytyi vastaamatta pois näkyvistä.
Alexiinasta heidän olisi pitänyt kunnioittaa Emilyn toivetta. Hänellä oli varmasti syy siihen, että toivoi maakellarin pysyvän… no, maassa, ja Alexiina olisi mielellään kuullut hänen perustelunsa ja koettanut niitä parhaansa mukaan ymmärtää. Heidän muiden näkökulmasta maakellarista olisi vain hyötyä – Emilylle itselleen erityisesti. Kuinka hän siis oli niin paljon sen avaamista vastaan?
Robert ja Joey leikkivät hedelmätarhassa. Robert keinui hurjaa kyytiä pakettijalastaan huolimatta ja koetti keihään lailla heittää keppiään ja osua Joeyhin, jonka täytyi rohkeasti seistä maalitauluna väistääkseen vasta viime hetkellä. Poika näytti totiselta ja Alexiina pelasti hänet ohi mennessään kieltämällä moisen vaarallisen leikin ja toteamalla, että jos keppi menisi jotenkin rikki tahallisesta väärinkäytöstä, se tulisi maksamaan heille (ja siitä seuraisi Robertille arestia). Harmistuneena pikku poika pysäytti keinun toisella terveellä jalallaan.
”Tylsää! Tule, Keltasilmä-Joey. Minä näytän sinulle hautakammion, jossa jouduin virumaan viikkotolkulla, koska vihollisten laiva sai kiinni. Olin siinä taistelussa menettää toisen korvan ja sen takia sain tämän ylimääräisen rautajalan.”
”Selvä, Robert Rautajalka Raju-Rosvo!”
Alexiina hymyili poikien jutuille noustessaan kuistin portaat. Mutta sitten hän nojautuikin vielä kaiteeseen ja kurkotti sen yli hedelmätarhan suuntaan.
”Hoi, pojat – maakellarin lähelle ei sitten ole menemistä! Raicy kaivaa siellä.”
”Cool!” Robert innostui. ”Traktorilla! Mennään kattoon!”
”Älkää menkö lähelle!” Mutta pojat olivat jo juosseet talon taa; Robert konkaten edellä, Joey kohteliaasti jääden taka-alalle tehden pomolle tilaa.
Alexiina pyyhki kenkänsä ja astui sisään. Kaappikello kumautti takkahuoneessa juuri samaan aikaan keskipäivän lyönnit. Juje loikoi kopassaan eteisen nurkassa ja huokaisi oikein syvään ja raskaasti.
”Emily…?” huhuili Alexiina. Hän käveli olohuoneen poikki keittiöön ja otti itselleen hanasta lasiin vettä. Traktorin jylinä kantautui ulkoa seinien läpi. Muutoin oli hiljaista.
Alexiina laittoi lasin tiskialtaaseen ja palasi takaisin eteisen kautta takkahuoneeseen. Hirven-, peuran- ja karjunpäät toljottivat tyhjillä silmillään häntä seinältä. Hän irvisti niille ja nosti jalan alimmalle portaalle. ”...Emily?”
Yläkerrassakin oli hiljaista. Alexiina raotti Charlotten huoneen ovea; tyttö oli ratsastamassa Shalialla. Huone oli siisti. Jos se teinityttö jotain hyvin hoiti (hevosensa lisäksi toki, kyllä Alexiina sen tiesi, vaikka siitä aina huomautteli), niin huoneensa pitämisestä järjestyksessä. Vain käytävän puolelta hän nosti lattialta sukan (Robertin mitä todennäköisimmin) ja jatkoi käytävän päähän. Siinä hän pysähtyi, veti henkeä ja sitten koputti.
Huoneesta ei kuulunut vastausta.
Alexiina koputti uudelleen ja avasi sitten varovaisesti oven.
”Oletko siellä, Emily…?”
Keinutuoli, pehmustettu ja kankainen – toisin kuin kuistin puinen keinutuoli – kiikkui hitaasti hämyisässä nurkassa. Isoäiti istui siinä ja katseli kaukaisuuteen, kädessään kehystetty valokuva. ”Emily”, Alexiina henkäisi helpottuneena, ”täällähän sinä. Ajattelin kysyä, jos olet kuullut mitään Waveseista – Zoeystä, jos he vaikka–” ”Sitä ei saa kaivaa esiin.”
Alexiina vaikeni kesken lauseensa. Emilyn äänessä oli kumma sointi; ontto ja… pahaenteinen.
”Emily?” Alexiina käveli lähemmäs, kunnes ylettyi koskettamaan sormenpäillään isoäidin hartiaa. Tämä tuijotti edelleen eteensä kuin näkisi jotain sellaista, mitä Alexiina ei nähnyt. Alexiina kosketti häntä selvemmin. ”Onko kaikki hyvin?”
Emily vilkaisi äkkiä häneen. Alexiina yritti lukea hänen silmistään jotain, mutta isoäiti vältti katseen katsomalla sen sijaan valokuvaan, jota oli pidellyt kädessään. Alexiinakin katsoi siihen. ”Onko siinä George?”
Vanhoille kasvoille noussut hempeä ilme antoi vastauksen. Emily pyyhki lasipintaa hihansuullaan.
”Hän oli niin komea...” Emily hymyili hetken kuvalle ja ponnisti ylös keinutuolista. Hän köpötti vuoteen äärelle ja asetti valokuvakehityksen pystyyn yöpöydälleen. Alexiina oli seurannut hänen liikkeitään ja havahtui, kun Emily kääntyi takaisin häneen päin totiseksi muuttunut ilme kasvoillaan. ”Raicy ei saa kaivaa kellaria esiin. George kielsi sitä koskaan avaamasta.”
”Siksikö olit tukkinut aukon?”
”Georgelle se oli ehdottoman tärkeää, ettei kellaria muistella. Sen piti hautautua pois ja painua unholaan… miksi Raicyn pitää olla niin jääräpäinen?”
”No, sellainenhan hän on”, naurahti Alexiina. ”Mutta miksiköhän George sitten oli sitä mieltä, osaatko sanoa–?” Alexiina tiesi jo ennen kuin sai sanojaan loppuun, että puhui taas kuuroille korville. Emily oli kääntynyt ikkunaan ja katseli siitä sivuttain ulos yrittäen selvästi tiirailla sikatarhan yli maakellarin suuntaan. Alexiina huokaisi ja antoi olla. ”Itse asiassa, minulla oli muuta asiaa. Emily, oletko ollut yhteydessä Waveseihin, Zoeyhen ehkäpä?”
Emily häpisteli ajatuksissaan ikkunaverhoissa olevan nyörin tupsua.
”...George… George ei sallisi…”
”Haluaisin vain kuulla Gillianista. En ole kuullut hänestä pitkään aikaan, että miten hänellä siellä Sveitsissä sujuu. Ajattelin, että ehkä Zoey kertoisi sinulle, kun meidän muiden kanssa hän ei varmasti halua olla tekemisissä. ...Emily?”
Mutta isoäidin huomio oli muualla. Alexiina kääntyi alistuneesti lähteäkseen huoneesta. Ehkä hän voisi yrittää itse soittaa Ralphille. Olivathan he olleet asiallisissa väleissä viimeksi, kun olivat sopineet Linkan asioista. Varmasti Ralphin kautta hän saisi tietää edes jotain Gillianista, ihan vain, että mitä tytölle mahtoi kuulua… Ei hän huolissaan ollut, mutta kuitenkin.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Oct 23, 2020 10:12:51 GMT
Prey Hänen oli päästävä pois.
Terävät petolinnun kynnet raapivat häntä sääriin ja käsivarsiin ja kasvoihin, mutta niistä välittämättä hän puskeutui eteenpäin hirviön jyskyttäessä kaltereitaan, kirkuen takanaan; hänen oli päästävä pois, millään muulla ei ollut merkitystä.
* Château Echlouve oli vanhanaikainen kivilinna Weyrithin rinteillä Sveitsissä. Vuosisatoja oli siellä asunut aristokraattinen suku, jonka nykypäivän jälkeläisistä von Zughtit edelleen omistivat siitä osan asumisoikeutenaan. Toinen puoli linnasta oli käytössä taidemuseona.
Mies hiukset poninhännällä asetteli juuri maalaustaan seinälle suuressa valkoisessa ja kaarevakattoisessa, pylväin tuetussa kivisalissa. Hän hivutti raameja hiukan oikealle, suoristi linjan vaakatasoon ja astahti kauemmas katsomaan miltä taulu näytti.
Kantojen kopina lähestyi hänen takanaan, kaikuen ja kimpoillen ympäriinsä.
”Tämä on Wolfgangin omien maalausten näyttelytila”, saliin saapunut matala vanhan naisen ääni selitti ranskaksi seuralaisilleen. Taulun edessä seisova mies ei kääntynyt maalauksensa puolesta. ”Hänellä on näyttelyt tänä viikonloppuna. Minähän en ymmärrä taiteen päälle yhtään mitään, joten en ole pätevä arvostelemaan, mutta tämä”, tulijat seisahtuivat, ”tämä on kuulemma hänen uusin mestariteoksensa.”
Lily von Zught seisoi Wolfgangin toisella puolella, Zoey ja Ralph Waves toisella puolella. He kaikki katsoivat Wolfgangin juuri äsken seinälle asettelemaa maalausta.
”Onpa…”, Ralph Waves ei tuntunut heti keksivän sopivaa sanottavaa, vaikka kovasti yritti.
Pitkät repaleiset mustat siivet. Terävä, ammottava nokka. Raatelevat kynnet. Tyhjään tuijottavat, ilmeettömän kauhistuttavat värittömät silmät. Etualalle oli lakonnut alaston naisen hahmo, hieman taaksepäin kaartuneena, toinen käsi heilautettuna otsan yli ja toisen kyynärpäänsä varassa tukea maasta ottaen. Punaisiin hiuksiin oli sekoitettu mustaa, joka sulautui valtaisaan varjomaiseen lintuun takanaan.
”Sommeil”, sanoi Wolfgang itsekseen tyytyväisenä hymyillen. ”Uni. Oui, mestariteokseni.”
Muut olivat hiljaa.
Työssä oli jotain irvokasta ja ahdistavaa ja hämmentävää, mutta kukaan ei osannut pukea sitä sanoiksi, vaikka sellaisia tuntemuksia salaa kokikin maalausta katsellessaan. Taiteilija itse ei tuntunut piittaavan lainkaan heidän todellisista mielipiteistään.
”Haluan nähdä Gilliannen taulut”, Zoey Wavesin kärkevä ääni lopulta pirstoi tilanteen. ”Missä ne ovat?” Ralphkin havahtui ja riisti katseensa tuosta häntä jostain epämääräisestä syystä piinanneesta maalauksesta.
”Nekin ovat mukana näyttelyssä”, rouva von Zught sanoi pehmeämmin. ”Ajattelin, että hän pitäisi siitä. Hänellä on herkkä siveltimen jälki. Par ici.” He jatkoivat suuren holvikaaren ali seuraavaan pienempään saliin, mutta Wolfgang jäi edelleen taulunsa eteen vino voitonriemuinen irvistys komeita kasvojaan vääristäen.
* Hän oli palannut. Hän on täällä.
Vapisten hän vetäytyi ikkunasta kauhun kuristaessa kurkkuaan. Minne hän voisi paeta? Hänen olisi paettava, päästävä pois täältä…
Katso iltahämärään, niin näet meidät. Silloin tiedät.
* ”Mitä se esittää?” Zoey Wavesin sieraimet kapenivat hänen nähdessään Gillianin kentauritaulun. ”Kuinka ahdistava. Huomaan hänen ottaneen vaikutteita Wolfgangin maalauksista. Tuo ei ole ollenkaan hänen tavanomaista tyyliään. Kova tekniikka, karkeaa siveltimen käyttöä. Ja mitkä värit! Tai ennemminkin se, ettei värejä ole. Gilliannen vesivärimaalauksissa ja öljyväritöissä on aina pastellien ja hehkeiden värien käyttöä!”
Ralph häpisteli olemattomia viiksiään. Kieltään paheksuvasti maiskauttaen, Zoey jatkoi eteenpäin. Useita Gillianin pienempiä, nopeina välitöinä tehtyjä maalauksia oli ripustettuna koosteeksi: maisemia, naivistisia eläimiä. Zoey seisahtui. Hän astahti nopeasti lähemmäs taulua, joka oli yksinään syvennyksessä; se oli samaan aikaan sekä paraatipaikalla, että huomaamattomaan koloseen kätkeytyneenä. Yksinäinen valokeila oli ripustettu osoittamaan sitä kohti. Rouva von Zught seisoi taustalla ja tarkkaili älykkäästi tyttärensä reaktiota.
”Sehän...” Zoeyn sieraimet vapisivat. Hän kohotti kättään sormet ojennettuina, punaisia pitkiä kynsiään, ja tuskin kosketti maalauksen pintaa; sen karhealta tuntuvia aaltoja, turkoosinsinisessä horisontissa riippuvia uneliaita vaaleanpunertavia pilviä, tummaa tuulimyllyä.
”Sitä Gillian työsti käsittääkseni kaikista pisimpään.”
”Se on hyvin kaunis”, sanoi Ralph katsoen vaimonsa takaa. ”Näyttää tutulta… ihan kuin olisin nähnyt tuon maiseman jossakin.”
”Hän sai inspiraationsa eräästä meritaulusta huoneessani. Haluatte kenties nähdä senkin?” Rouva von Zught viittasi kädellään ja Ralph lähti seuraamaan häntä. Hetken perästä myös Zoey meni, asetellen hetkiseksi pois ottamiaan silmälaseja takaisin nenälleen.
* Hän kasasi häthätään tavaroita umpimähkään laukkuunsa. Se vei liian kauan. Hänellä ei ollut mitään visiota siitä, minne menisi tai mitä tekisi. Nyt hänen päällimmäisenä ajatuksenaan oli vain päästä pois. Kauas pois.
Pitkä käytävä jatkui loputtomiin eikä hän nähnyt ketään. Hän riensi sitä pitkin sydän hakaten. Porrastasanteella kammottava lintupatsas nokka avoinna ja siivet levällään säikäytti hänet. Hän kiljahti ja sen varjo seurasi kiviseinää pitkin hänen vierellään, kun hän kiirehti portaita alas.
* Rouva von Zught töytäisi pariovet auki ja saatteli Wavesit sisään oleskeluhuoneeseensa. Hän käveli meritaulun eteen. Zoey Waves näytti hämmästyvän.
”Sinulla on se vieläkin!”
”Bien entendu”, sanoi Lily von Zught arvokkaasti, ”onhan se tyttäreni paras maalaus.”
”Heitin sen pois”, sanoi Zoey kovalla äänellä. ”Sinä iltana, kun sanoin, etten maalaa enää koskaan.”
”Tiedän.”
Tytär ja vanha äiti seisoivat sanomatta muuta. Ralph istuutui hitaasti sohvalle suurilehtisen silkkiviherkasvin alle, mutta joutui samantein nousemaan takaisin ylös, sillä tunkeileva piipitys kajahti hänen taskustaan.
”Anteeksi”, hän sanoi soittajaa vilkaistuaan, ”täytyy varmaan...” Hän käveli ulos huoneesta nostaen kännykkää korvalleen.
Rouva von Zught katsahti Zoeyhin.
”Gilliannella on sinun taiteelliset lahjasi.”
”Tiedän”, toisti Zoey ärhäkästi äitinsä sanat. ”Miksi luulet minun haluavan hänen kehittävän niitä niin pitkälle kuin mahdollista ja omistautuvan maalaamiselle?”
”Le Grande Arthé.” Lily von Zught lausui nimen hitaasti. ”Sinä olisit päässyt sinne.”
Zoey käänsi merimaisemalle selkänsä.
”Tiedän.”
* Hänen oli riennettävä. Joku kutsui häntä vai ilmavirtako se vain viuhui, kun hän juoksi hallin läpi ulko-oville. Hän sulki silmänsä ja sulki korvansa ja juoksi. Vieläkö varjo seurasi häntä...?
* ”Käymme katsomassa Gilliannea nyt. Varmasti hän on jo tähän aikaan hereillä.” Zoey Waves oli löytänyt jälleen ryhtinsä. Hän käveli huoneesta ulos ylväyden verhoon kietoutuneena. Ralph seisoi käytävällä kurttuotsaisesti puhelintaan räpläten. Zoey loi häneen mulkaisun.
Ralph kohotti avuttomana kännykkää. ”Akku loppui kesken puhelun. Onko täällä jossain latauspistettä?” Hän katsoi Zoeyn ohi rouva von Zughtiin, joka poistui huoneesta tyttärensä jäljestä ja sulki ovet takanaan.
”Toki. Teidän huoneessanne esimerkiksi. Se johto käy varmaan myöskin Gillianin puhelimeen?”
”Eiköhän.”
Zoey marssi käytävää eteenpäin sen kellertävää pitkää mattoa pitkin, joka pehmensi korkojen kärkkään kopinan. Ralph kumarsi nopeasti rouva von Zughtille – Lily von Zught taivutti päätään – ja kiirehti vaimonsa perään. Ralphin lyhyemmät jalat saivat pitää melkein ravivauhtia vaimonsa pitkien säärien perässä pysyäkseen.
”Törkeää”, mutisi Zoey Waves sieraimet vavahdellen, ”röyhkeää. Hävytöntä. Kuinka hän kehtaa...” Hän mulkaisi taas mieheensä, jonka pottamainen vaalea tukka liehui reippaan kävelyn vauhdista. ”Oliko se töistä?”
”Hm? E-ei”, Ralph epäröi juuri sen verran, että Zoey Wavesin silmälasit välkähtivät epäluuloisesti. ”Se oli Alexiina Center.”
”Ja mitäköhän hän halusi?”
”Luulisin, että puhua Gillianista. Hän ei ehtinyt… asiassaan loppuun asti.”
Zoey pysähtyi niin jyrkästi, että Ralph meni hänestä monta askelta ohi ennen kuin tajusi itsekin pysähtyä. Zoeyn silmät liekehtivät.
”Sinä et puhu tästä kenellekään! Et Centereille, et kenellekään, Ralph!”
”Mutta–” Ralph vilkuili levottomasti ympärilleen, ettei ketään olisi lähettyvillä ja madalsi ääntään, ”onhan heidän toki hyvä tietää, mikä on tilanne–”
”Pfft! Ja muka miksi?” Zoey Waves pauhasi. ”He eivät ole hänen perheensä. Me olemme. Eikä kenenkään ulkopuolisen tarvitse tietää Gilliannen tilanteesta ennen kuin hänet on saatu takaisin järkiinsä.”
”Sitä varten hänet täytyy saada Célesteen”, yritti Ralph hyssytellä. Zoey ei ollut kuulevinaan; hän oli lähtenyt taas marssimaan linnakäytävää.
”Jos joku Centereistä soittaa uudelleen, sinä et vastaa siihen.” Zoeyn sanoissa oli niin paljon voimaa ja auktoriteettia, ettei Ralph voinut kuin painaa päänsä alas seuratessaan kiltisti vaimoaan.
”Kyllä, rakas...”
He saapuivat kamarin oven taa, jossa Gillian olisi. Ralph koputti kohteliaasti, mutta Zoey aukaisi oven kesken kaiken ja astui odottelematta kutsua sisään.
Mutta huoneessa ei ollutkaan ketään.
Puoliksi hätäisen näköisesti pakattu ja sitten hylätty laukku oli vuoteella; vaatekaapin ovet avoinna ja henkareita lattialla; matto rytyssä. Yöpöydällä astiassa lojuivat ottamattomat pillerit. ”Mitä täällä on tapahtunut?” Samaan aikaan epävarman oloinen palvelustyttö kurkisti huoneeseen koputtaen karmiin.
”Excusez-moi...”, hän sanoi varovaisesti, ”näin Gillianne-neidin juoksevan juuri hetki sitten hallissa. Ajattelin vain, kun sain ohjeistuksen, että häntä tulee pitää silmällä...”
”Ja minkä takia sinä tytönheitukka et sitten noudattanut niitä ohjeita?” Zoey Waves tiuskaisi. ”Jos hän lähtee huoneestaan, siitä on heti ilmoitettava!”
”Oui, madame, yritin kyllä pysäyttää hänet ja puhua hänelle, mutta hän ei vastannut minulle.” Palvelustytön silmät olivat suuret ja alahuuli tärisi. Ralph astui häntä kohti lempeämmällä ilmeellä ja taputti pelästynyttä tyttöä olkapäille.
”Kiitos, kun kerroit. Minne päin hän juoksi?”
”Elle courait dehors”, tyttö sanoi hiljaa, ”hän juoksi ulos. Ja hän vaikutti olevan kauhuissaan jostakin, kuin – kuin joku olisi ajanut häntä takaa.”
Ralph rypisti otsaansa ja katsoi sitten vaimoonsa. Zoey puristi kynsillä kumpaakin käsivarttaan.
”Hänellä ei ole kunnon vaatteita ja tavaransa ovat täällä. Minne hän luulee olevansa menossa ja kuka häntä muka jahtaisi?”
Ralph rykäisi hiljaa. Sitten hän kääntyi taas palvelustyttöön päin.
”Mikä sinun nimesi on?”
”Patis, monsieur.”
”Juoksehan, Patis, kiireimmin Lily von Zughtin luo ja kerro tämä hänelle, s'il vous plaît.”
Tyttö nyökkäsi ja lähti heti matkaan. ”Meidän on mentävä hänen peräänsä”, sanoi Ralph huolissaan Patisin mentyä. Hän käveli yöpöydän luo. ”Hän ei ole ottanut eilisillan eikä tämän päivän lääkkeitään.”
”Älä taas viitsi sanoa, että hän on tullut hulluksi”, Zoey Waves tuhahti sieraimet supistuen. ”Hän on vain univajeessa ja temppuilee minua uhmatakseen, äitini on aivan varmasti tämän takana ja tahallaan tehnyt hänestä sellaisen voidakseen kiusata minua.”
”Kaikki ei aina koske sinua. Katso missä kunnossa huone on. Tämä ei ole hänen tapaistaan. Tyttäremme on sairastunut – ja sinun on korkea aika myöntää se!” Ralph marssi ulos huoneesta. Zoey kuuli hänen ryhtyvän juoksuun, ja tuhahti uudelleen. Hän käveli ikkunan ääreen.
Hänenkö tyttärensä – hänen verensä ja lihansa?
Ei ikinä.
* Wolfgang poistui galleriastaan ja päästyään ulkoilmaan, kääntyi lukitakseen vanhan viinikellarin raudatun puuoven.
”Mademoiselle! Mademoiselle, Gillianne! Où es-tu?”
”Mitä nyt, Patis?” Wolfgang käveli vastaan levottomasti sinne tänne pyrähtelevää palvelustyttöä.
”Neiti Gillianne karkasi eikä hänellä ole lupaa lähteä linnasta. Hän ei ole kunnossa ja voi eksyä, hänellä ei ollut edes kenkiä!”
Wolfgangin silmissä kiilui, mutta Patis ei sitä ehtinyt hädältään huomaamaan. ”Ilmoitin jo rouvalle, kummallekin rouvalle, hän on jättänyt lääkkeet ottamatta ja hänet on löydettävä!” Tyttö niiasi häthätään ja pisti taas juoksuksi Gillianin nimeä huudellen.
Wolfgang sipaisi vaaleansinisen villapuseronsa etumuksen suoraksi ja lähti varmoin, pitkin askelin paviljongin ja sen takaisen metsän suuntaan.
* Petolintu seurasi häntä.
Vaikka hän juoksi kuinka ja yritti työntää eteensä lankeavia pisteleviä tummia neulasmaisia käsiä tieltään, hän ei pääsisi sitä karkuun. Se saisi hänet kiinni ennemmin tai myöhemmin, se tulisi vääjäämättä mistään esteistä välittämättä, tunkeutuisi häneen ja pakottaisi itsensä hänen sisäänsä, raadellakseen hänet elävältä.
Hän kompastui kiveen ja iskeytyi etukumaraan toisen polvensa varaan. Polte levisi polvesta hänen sääreensä ja kämmeniin, jotka olivat ottaneet iskussa vastaan. Kyynelet sumensivat hänen näkökenttänsä.
Missä hän edes oli?
Joka puolella kaartuivat puut hänen ylleen kuin kuolemaakin äänettömämmät sotavartijat, ilman kasvoja, ilman mitään inhimillistä. Pysähtymisen myötä langennut hiljaisuus ei tuntunut rauhoittavalta; se tuntui piinaavalta pahimman odotukselta, hetkeltä, jona teloittaja nostaa teränsä ilmaan ja pitää sitä siinä sen pysähtyneen ajattoman hetken verran ennen kuin kaikki pimenee.
Jossain kahahti.
Hän hätkähti rajusti ja kömpi takaisin pystyyn, kääntyen ympäri silmäämään kauhuissaan taakseen. Minä hetkenä hyvänsä se tulisi… se tulisi ja iskisi häneen eikä hän mahtaisi sille mitään, sillä sen mahti oli häntä suurempi – hän oli vain heikko ja voimaton ja se oli jotain niin vahvaa, jotain niin ylitsepääsemätöntä…
* ”Patis, löysitkö hänet?”
”En, monsieur! Kiersin koko linnan.”
”Hän on voinut lähteä tielle.” Ralph otti puhelintaan esille, mutta vilkaistessaan siihen muisti, että se oli sammunut. Muutakin palvelusväkeä oli tullut ulos etsimään Gilliania. Zoeytä ei näkynyt. ”Jos se on mahdollista, voisin ottaa auton. Luuletko, että se sopii?”
”Oui, voin kysyä!”
”Ei tarvitse”, vanhan naisen ääni vastasi heille. Lily von Zught oli saapunut paikalle. Vaikka hän oli yhtä hillitty ja asiallinen, kuten aina, näki Ralph hänen silmistään silti kuvastuvan huolen ja pelon. Hän todella välittää Gilliannesta, ajatteli Ralph. ”Voit ottaa Manseatini, Ralph. Duan antaa sinulle avaimet, hän on eteishallissa.”
Ralph kumarsi kiitokseksi. Heidän välillään oli hetken aikaa katse, joka kuvasti samoja tunteita, samoja ajatuksia. Sitten Ralph kiirehti takaisin kohti linnan pääovia.
* Hänen ei olisi koskaan pitänyt tulla. Hänen ei olisi koskaan pitänyt lähteä Sveitsiin, hänen ei olisi koskaan pitänyt tavata von Zughteja, ei koskaan ihastua Wolfgangiin ja tämän charmiin, tämän viehättävään tapaan puhua ja tyyliin, jolla hän maalasi ilman rajoja.
Ilman rakkautta.
Hänen olisi pitänyt kuunnella Charlottea.
Charlotte…? Kuka olikaan Charlotte?
Hetken ajan hänen päässään humisi oudosti, se ikään kuin käynnistyi surisemaan, ja kaiken järjen samentava sumu hänen mielessään väistyi hieman. Charlotte. Alexiina. Billy. Dewn. Raicy. Kitty. Tomford.
Emily…
Gillian nosti kädet kasvoilleen, pysähtyi ja kyykistyi alas.
Hän oli yksin toisessa maassa. Kuinka hän koskaan pääsisi täältä pois, pääsisi takaisin kotiin? Hänet oli eristetty maailmasta; häneltä oli viety puhelin, häneltä oli viety yhteys, nyt häneltä vietiin järkikin.
Hän tekisi mitä tahansa – mitä tahansa – jos selviäisi tästä, selviäisi hengissä ja selviäisi kotiin. Hän tottelisi äitiään, hän menisi Le Grande Arthéen, hän opiskelisi ahkerasti, kunhan hänen ei tarvitsisi enää koskaan palata Château Echlouveen eikä enää koskaan, koskaan, nähdä Wolfgang von Zughtia.
Taas metsässä räsähti, sillä kertaa kovempaa kuin aiemmin ja suoraan hänen edestään. Sitä seurasi järjestelmällinen oksien napsahtelun ja tuminan ääni, korkeammalla olevat havut heilahtelivat.
Gillian lamaantui aloilleen kyykkyasennossaan. Hän kivettyi, ei kyennyt liikahtamaankaan, ei edes huutamaan.
Se oli löytänyt hänet.
Hän tuijotti silmät kauhusta selällään kohtaa, josta peto pian paljastuisi; kuuli sen lähestyvän ja näki oksien taittuvan tulijan tieltä syrjään. Juuri ennen astumistaan esiin, se kuitenkin pysähtyi.
Se piinaava pahimman odotuksen hetki, jona teloittaja nostaa teränsä ja pitää sitä pysähtyneen ajattoman hetken verran ilmassa juuri ennen kuin kaikki pimenee…
Suipot korvat, pitkä kuono ja värähtelevän kostea nenä, suuret ja syväntummat herkät silmät. Se astui esiin puuston takaa ja haisteli hämillään ilmaa. Aurinko osui sen pilkulliseen vaaleanruskeaan turkkiin kuusten oksistojen lomasta värittäen sitä valon ja varjon pehmeillä laikuilla. Gillian ei ollut ikinä nähnyt mitään niin kaunista.
Kumpikin olento tuijotti toista. Sitten vasa käännähti ympäri ja pompahteli tiehensä takaisin metsään kadoten.
Gillian laski ilmat ulos keuhkoistaan. Hän oli jossain kohtaa lakannut hengittämästä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Oct 25, 2020 11:16:49 GMT
Salaliitto 6.8.2016 ”Äiti, voinko mennä huomenna Cherriniin?”
Alexiinalla oli kännykkä kädessään ja hän tuijotti sitä; oli tuijottanut jo jonkin aikaa ajatuksissaan, kontaktiluetteloa ja R-kirjainta. ”Mitä tuolla tapahtuu?” Charlotte tarkoitti metakkaa, joka edelleen kantautui Raicyn traktorista takapihalta. Siihen sekoittuivat poikien kovaääniset kannustavat, innostuneet huudahtelut.
”Sanoitko jotain?” Alexiina nosti päätään.
Charlotte, joka oli yhä ratsastusvaatteissaan vietettyään koko päivän tallilla, istahti kuistin penkille.
”Että mitä takapihalla tapahtuu?”
”Jaa, Raicy ajeluttaa Robertia ja Joeytä traktorin peräkärryssä…”
”Mitä tuossa säkissä on?” Musta jätesäkki lojui kuistikaiteeseen nojaten ja Juje haisteli sitä toiveikkaana.
”Et halua tietää. Kuule, soittaisin yhden puhelun nyt.” Alexiina painoi vihreää. Charlotte kohautti olkaansa ja kumartui rapsuttelemaan Jujea, joka kävi istuma-asentoon voidakseen nojata hänen polviinsa toinen etutassu ylhäällä, kieli pitkällä ulos suusta roikkuen.
Kesti pidempikin hetki ennen kuin puhelu edes alkoi yhdistyä, ja se hälähti sen jälkeen vain kahdesti ennen kuin miehen ääni vastasi.
”Ralph Waves.”
”Hei, Ralph, Alexiina Center täällä… Onkohan paha paikka?”
Charlotte mullisti hänelle silmiään ja Alexiina loi pitkän katseen takaisin.
”Olen työmatkalla tällä hetkellä”, Ralph vastasi välttelevään sävyyn, ”mutta miten voin auttaa?”
”Aah, toivottavasti en soittanut huonoon hetkeen. Olet tietysti kiireinen… missäköhän päin maailmaa?” Linja suhisi hetken.
”Euroopassa. Läpikulkumatkalla.” Alexiina mietti nopeasti kiusaantuneena, mitäköhän kello mahtoi siellä päin tällä hetkellä olla ja ei kai ollut tullut soittaneeksi keskellä yötä…
”Ah, niin, Gilliankin kun on siellä Sveitsissä… Siitä itse asiassa soitinkin, kun en ole muuta kautta saanut pitkään aikaan häneen yhteyttä eivätkä lapsetkaan ole hänestä kuulleet… Varmasti hänellä on kaikki hyvin ja vain kiireistä aikaa hänelläkin, mutta ajattelin silti soitella, jos voisitte vaikka välittää hänelle viestiä, että me täällä kaipaamme häntä ja haluaisimme mielellämme pian kuulla hänestä. Se oli niin mukava se kirje ja piirros, jotka hän alkukesästä lähetti.” Alexiina vaikeni hetkeksi antaakseen toiselle mahdollisuuden puhua, mutta sanaakaan ei kuulunut. Ei kuulunut oikeastaan yhtään mitään. ”Ralph?” Charlotte katseli häntä taas kiinnostuneena. Juje nosti lisää rapsutuksia pyytääkseen tassua paremmin tytön polvelle. ”Haloo?” Alexiina veti puhelimen korvaltaan ja katsoi siihen. Puhelu oli katkennut.
”Saitko luurin siltä korvaan?”
”Koetan uudestaan. Ehkä siellä päin on huono yhteys.” Alexiina selasi taas R-kirjaimen kohdalle ja nosti puhelinta. Se tuuttasi kuitenkin välittömästi ja sitä seurasi ensin monotoninen naisen ääni, sitten Ralphin automaattivastaaja: ”Tavoittelemaanne henkilöön ei tällä hetkellä saada yhteyttä. Olkaa hyvät ja yrittäkää myöhemmin uudelleen. Pling. Ralph Wavesin puhelin. En tällä hetkellä kykene vastaamaan, mutta jätä nimesi ja puhelinnumerosi, niin soitan pian takaisin. Piip.”
Alexiina painoi punaista ja laski kännykän syliinsä.
”Kummallista.”
”Haluatko kuulla mitä minä ajattelen?” Charlotte rapsutti Jujea leuan alta ja koira hinkkasi päätään hänen mustiin ratsastushousuihinsa.
Alexiina veti syvään henkeä. ”No, kerrohan.”
”He ovat kidnapanneet hänet.”
”Ketkä?”
”Gillianin isovanhemmat. Ja se Wolfgang”, nimen Charlotte lausui inhoten.
”Hys, pienempää ääntä!” Alexiina vavahti. ”Emily voi kuulla...”
”He ovat siepanneet hänet ja pitävät häntä vankina siellä Sveitsissä, ihan niin kuin silloin kun Gilliania pidettiin vankilassa kotonaan ja meidän piti pelastaa hänet sieltä. Tällä kertaa mukana on vain hänen vanhempiensa lisäksi ne kaikki. He ovat selvästi vampyyrejä kerta asuvatkin jossain ikivanhassa kivilinnassa. Hänet pakotetaan maalaamaan tauluja aamusta iltaan, hän nukkuu kahleissa kellarissa ja saa vain kerran päivässä ruokaa ja juomaa. Aika ajoin ne tulevat ja imevät hänen vertaan. Hän on tätä menoa jo pelkkää luuta ja nahkaa ja hiuksetkin ovat tippuneet päästä… Eikä hän saa ottaa meihin enää yhteyttä, häneltä on viety puhelin ja tietokonekin, koska häntä ei ole näkynyt enää Chatterissakaan. Eikä niitä kirjeitä ole tullut sen ensimmäisen jälkeen enää ainoatakaan.”
Alexiina kuunteli silmät selällään tyttärensä höpinöitä.
”Mistä sinä keksit tuollaisia kuvitelmia?” hän aidosti ihmetteli.
Charlotte kohautti taas olkaansa, mutta myhäili vähän. Alexiina työnsi itsensä ylös keinutuolista. ”Minä tiedän, rupeahan kirjoittamaan dekkaria. Sille olisi varmasti lukijoita!”
”Joo, ammennan tarinat oikeasta elämästä”, mutristi Charlotte suutaan. ”Hei – et vastannut siihen kysymykseen”, hän lisäsi ennen kuin Alexiina olisi poistunut sisälle. Iltarusko väritti jo taivasta vaaleanpunaiseksi.
”Mihin kysymykseen?”
”Että saanko huomenna mennä Cherriniin?”
”No, tuskin siihen mitään estettä on. Mitä sinä siellä?”
”Yhdet markkinat vain...”
”Kunhan et ole myöhään.” Alexiina piti jalallaan ovea auki, käsissään teekuppinsa ja puhelimensa. ”Juje, tule sisään. Ei – älä koske siihen säkkiin, anna sen olla.”
Oven heilahdettua kiinni, Charlotte kumartui uteliaana mustan jätesäkin puoleen. Hän raotti sen suuta, mutta kavahtikin nopeasti pois.
”HYI!”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Oct 26, 2020 10:58:00 GMT
Gillianne 7.8.2016 Kaksi hahmoa palasi metsästä. Toinen puristi toista tiukasti käsivarresta ja retuutti tätä eteenpäin linnapihan yli. Toinen yritti riuhtoa itseään vapaaksi, mutta petolinnun teräväkyntinen ote puristui vain kivuliaammin hänen lihaansa. ”–ajatella miltä tämä näyttää kaikkien silmissä! Sinä olet täysin nolannut meidät! Nolannut minut!” ”Auh, minuun sattuu, päästä irti!” ”Remuta sinun perässäsi nyt pitkin metsää, katso mitä se teki minun puvulleni! En aio kuunnellakaan. Sinä menet Le Grande Arthéen, vaikka minkälaisia temppuja yrittäisit sen estämiseksi. Sinussa ole mitään muuta vikaa kuin se, että olet päättänyt järjestelmällisesti uhmata minua ja vastustaa periaatteesta kaikkea, mitä sinun takiasi teen! Voisit antaa äidillesi edes joskus rauhaa, mutta nyt minun äitini on korruptoinut sinua entisestään! Ainoa hyvä asia on, että olet saanut sentään jotain maalattua. Wolfgangin mukaan olet ollut mukiinmenevän ahkera. Keskinkertaisia teoksia, eivät ollenkaan tyyliäsi, mutta eivätköhän ne aja asiansa portfoliossasi.” Kyynelet olivat tukkineet näkökentän. Maailmassa ei ollut kuin kipua ja ahdistusta.
”Wolfgang on ystävällisesti luvannut vahtia sinua tämän illan, ettet yritä toistamiseen vastaavaa–” ”EI!” Gillian lakosi polvilleen nurmeen ja pillahti itkuun. ”Älä päästä häntä sinne, äiti, älä päästä!” ”Mitä sinä hourit?” ”H-hän… h-hän on maalannut… t-tauluja–” ”En jaksa kuunnella noin sekavaa vongerrusta. Nouse ylös, nyt heti!” ”Hän on maalannut minusta alastonkuvia!” Sanat pakenivat hänestä kuin pelästyneet linnut, jotka karkaavat parvena lentoon. Äiti päästi irti ja läimäytti avokämmenellä häntä poskeen. Gillian voihkaisi ja nosti kätensä kipukohtaan: kasvoja tykytti ja kuumotti. Hän kohotti järkyttyneet silmänsä. Zoey tuijotti häntä tulisella ilmeellä, sieraimet valtavina. ”Ettäs kehtaat”, hän kuiskasi. Gillianin sydän käpristyi kokoon. ”Nouse ylös. HETI! Teet itsestäsi naurunalaisen.” ”Gillianne!” Ralph juoksi pihan yli heitä kohti. ”Isä!” parkaisi Gillian ja kompuroi puoliksi ryömien pois päin äidistään. Ralph kumartui hänen eteensä ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. ”Gillianne, Gillian-tyttöseni… oletko kunnossa? Minne sinä menit?” ”Hän oli metsässä. Näin hänet ikkunasta.” ”Olet aivan naarmuinen… kasvosi–” ”Isä, v-vie minut kotiin, ole kiltti!” ”Mennään sisään...” ”Ei, m-minä haluan k-kotiin!” Zoey, joka oli pidellyt kättä otsallaan, kiskaisi sen paheksuen alas. ”Luojan tähden, ryhdistäydy! Et ole koskaan ollut yhtä mahdoton! Wolfgang!” ”Ei…!” Gillian painautui tiiviimmin isänsä puvuntakkia vasten, yritti piiloutua tämän kravatin alle. Ralph koetti auttaa Gilliania ylös, mutta tämän jalat tuntuivat menettäneen kaiken voimansa eivätkä kannatelleet häntä. ”Olen iloinen, että Gillianne löytyi. Minäkin etsin häntä metsästä.” Tuo samettinen ääni sai rinnan rusentumaan kasaan pelosta. Gillian menetti puhekykynsä ja vain tuijotti isäänsä kauhusta selällään olevin silmin; koetti viestiä katseellaan pahimpia pelkojaan. ”Tarvitsetteko apua?” ”Kiitos, Wolfgang, hän on vain nukkunut ja syönyt huonosti ja se sai hänet pyörtymään”, Zoeyn mielistelevän kopea ääni vastasi. Gillian ei nähnyt mitään. Hän oli rutistanut silmänsä kiinni. Isän käsi kosketti hellästi hänen olkapäätään. ”Tulehan, tyttöseni, mennään sisään niin puhutaan tarkemmin… Sinun täytyy ottaa lääkkeesi, senkin takia olosi on varmasti sekava.” Gillian nyyhkytti. Myöhemmin heidän saatuaan Gillianin vuoteeseen ja soitettuaan lääkärin tulemaan ja tarkistamaan hänen vointinsa sekä neuvottelemaan tapahtuneesta, Ralph Waves hiipi huoneeseen tyttärensä nukkuessa puhelimen laturi mukanaan ja kytki Gillianin kännykän pistorasiaan. Se värähti henkiin ja valot syttyivät. Ralph katsoi nukkuvan tyttärensä suuntaan ja poistui vähin äänin huoneesta. * Herätessään seuraavana aamuna, Gillian kavahti heti sängyssä istumaan. Hän tuijotti järkyttyneenä eteensä, sitten ympäri huonetta, mutta oli kamarissa yksin. Hän oli yhä vain Château Echlouvessa. Turkoosinväriset seinät rauhoittivat häntä kuin välimeren maisema, ja kullatut kauniita kesämaisemia esittävien maalausten kehykset sekä baldakiinivuoteen pylväät loivat huoneeseen valoisuutta. Eräässä taulussa kaksi komeasarvista saksanhirveä katseli häntä maalatun puron pintaan heijastuen. Hänen päänsä tuntui puoliksi puutuneelta ja joutui koettamaan korviaan varmistaakseen, että ne olivat vielä olemassa. Jokin piipahti piirongin päällä. Hän kömpi pois paksun peitteen alta ja käveli pöydän luo; joku oli kytkenyt hänen puhelimensa ja se näytti akun latautuneen juuri täyteen. Gillianin sydän pompahti ja hän tarttui kännykkään kuin hukkuva pelastusköyteen. Näpyteltyään pinkoodinsa, hän odotti kiihtymyksestä huohottaen, että se avautuisi. Kännykkä jumittui hetkeksi, mutta sitten taustakuva koralliriutalla uiskentelevista seesteisistä klovni- ja keisarikaloista tervehti häntä kuin avautunut ikkuna toiseen, parempaan maailmaan. Muutaman sekunnin perästä puhelin alkoi elää omaa elämäänsä; useampi viestiä ja vastaamatonta puhelua kilahteli siihen kuin kirjeitä, jotka vihdoin saivat pudota bittiavaruuden postilaatikosta perille asti. Kaksikymmentäkolme vastaamatonta puhelua, kaksitoista tekstiviestiä. Pyyhkäisten poskiaan, Gillian avasi ne kaikki yksitellen. Kitty: ”Moooooi. Miten menee??”
Alexiina: ”Hei Gillian. En ole saanut soitettua. Kilautatko ehtiessäsi, niin pirautan uudelleen. Kuulisin mielelläni miten sinulla menee. Täällä on ollut aika hulivilimenoa jälleen kerran… ei mitään, mistä sinun pitäisi kovasti huolestua. Toivottavasti siellä sujuu hyvin. Halaus.”
Lotte: ”Inferno lopetettiin. Isä ampui melkein Mischan. Mitäs siellä? Joko olet kysynyt niistä lipuista?? Saatko ne?”
Ty: ”Nii piti viel sanoo et mulla ois sulle jotain”
Lotte: ”Puhelin on kiinni? Huhuu!”
Roi: ”Moro G! Olisinko joku päivä voinut tulla teidän tallille? Vai vieläkö oot ulkomailla?”
Lotte: ”Mikset Gillian vastaa? Helvetin tärkeetä asiaa… en tiedä mitä pitäisi tehdä.”
Lotte: ”Vastaaaaaa!!! Oletko unohtanut meidät?? Ei siellä Sveitsissä voi niin ihmeellistä olla. Saitko ne liput?!?”
Billy: ”Mo.”
Lotte: ”Joo, sinua ei varmaan enää kiinnosta, mutta Dewn hommasi purjeveneen. Tehtiin retki Dawsoniin. Kävin ennustajalla ja se sanoi, että sinä sait ne liput ja me molemmat päästään Ranskaan katsomaan Lucasia, ettäs tiedät. Eipä tässä muuta. Adios.”
Äiti: ”Laita puhelimesi päälle, jotta sinulle voi soittaa. - Äiti”
Roi: ”Saitko viestin?” Gillian ei tiennyt mistä aloittaa; kenelle vastata ensimmäisenä. Hänen tunteensa olivat käyneet vuoristorataa jokaisen viestin kohdalla. Puheluita oli viestittelijöiden lisäksi tullut Dewniltä, isältä ja Echlouven sisältä Wolfgangilta sekä Lily-isoäidiltä. Viimeisin puhelu oli mummi Emilyltä. Mutta yhtäkään yhteydenottoa ei ollut Josh Tomfordilta. Kaikki se yksinäisyys, jota hän oli kaikki ne viikot linnassa kokenut, pyyhkiytyivät kerralla pois nähdessään niin monen kaivanneen häntä, lähettäneen hänelle tervehdyksiään – jopa Lotten passiivisaggressiiviset viestit lämmittivät hänen sydäntään. Hän tarttui innoissaan näppäimiin, kirjoittaaksen jotakin, soittaakseen jollekin, mutta nopeasti se tyssäsi siihen. Hänellä oli liikaa sanottavaa. Hän ei keksinyt mitään sanottavaa. Ja ennen kuin hän sai aloitettuakaan, puhelin välkähti kerran ja sammui. Gillian tuijotti sitä ihmeissään. Hän koetti laittaa sen uudelleen päälle; hän ehti näyttöikkunaan asti, mutta puhelin tuntui selvästi hitaammalta ja kaatui pian uudelleen, vaikka akku oli täynnä. Kännykkä oli rikki. Miten se oli mennyt rikki? Kyynelet kihosivat uudelleen hänen silmiinsä, mutta hän henkäisi ne nopeasti pois. Hän lainaisi isänsä puhelinta. Varmasti hänen isällään oli Alexiinan numero – he olivat olleet ennenkin tekemisissä. Jos hän kysyisi isältään ilman, että äiti saisi tietää… Patis istui vinossa hänen huoneensa ulkopuolella tuolilla, johon oli torkahtanut. Silmälasit oli valuneet pitkin hänen kapeaa nenänvarttaan ja sylissään hänellä oli kirja. Hänet oli määrätty vahdiksi ja se rauhoitti Gilliania, sillä samalla Patis suojaisi häntä; hän oli pyytänyt, ettei ketään muita kuin isänsä ja rouva von Zught saisi tulla kamariinsa. Herättämättä tyttöä, Gillian käveli hitaasti linnakäytävää. Nyt, kun hänen isänsä oli siellä ja oli luvannut, että kaikki kääntyisi hyväksi ja he voisivat mitä pikimmin lähteä Echlouvesta, ja nyt, kun oli nähnyt ystäviensä viestit, Gillian tunsi voimaantuneensa. Hänen ei tarvinnut pelätä enää niin paljon. Hän pääsisi pian pois. Hän ei ollut vielä ehtinyt edes vanhempiensa huoneen kohdalle, kun jo kuuli heidän kiihtyneen keskustelunsa – Zoey, kuten arvata saattoi, oli aina kiihtynyt, mutta se, että myös Ralph kuulosti kiivaalta oli epätavallista. ”Mitä sinä oikein ajattelit?” Zoeyn ääni rääkyi oven läpi. ”Se on otettava häneltä pois! Totta kai hän soittaa heti Centereille, mitä muutakaan voi olettaa! Mehän sovimme, että tästä ei puhuta heille – ei kenellekään muulle! Tämä on perheen sisäinen asia!” ”Hänellä on oikeus olla yhteydessä heihin, ei sitä voi estää.” ”Minä kielsin sinua puhumasta enää Centereille!” ”Ja minä noudatin sitä. Mutta Gillian saa itse kertoa heille mitä haluaa.” ”Ei!” Zoeyn kirkaisua säesti lasin helinä; kuin hän olisi paiskannut jotain menemään. ”Rauhoitu...” ”Äidillä on varaa menettää muutama lasipatsas”, Zoeyn ääni oli muuntunut halveeraavaksi. ”Kuvittele, että hän uhkaili minua. Päin naamaa! Hän on tehnyt testamenttinsa ja jättänyt minut siitä pois! Jättänyt Gilliannen pois!” ”Mistä päättelet? Luulin hänen tykästyneen häneen–” ”Jos meidän tyttäremme on hullu, Ralph, luuletko, että hän ottaa hänet huomioon perinnönjaossaan? Luuletko, että tyttäremme saa häneltä mitään enää nyt, kun on menettänyt järkensä? Luuletko, että hän pääsee enää Le Grande Arthéen?!” Zoeyn ääni oli taas lähtenyt kohoamaan. Kohta hän vaatisi hajusuolaa. ”Sitä varten...”, Ralphin ääni oli madaltunut ja kuului epäselvänä muminana, ”...Celestéen. Hänet on… sinne. Viemme hänet… ja hän… Mieti nyt, Zoey, mieti järjellä…” Gillian oli jähmettynyt. Hän ei kuullut loppuja sanoja isänsä pitkästä mutinasta, kunnes äitinsä kärkevä ääni sen taas keskeytti: ”Hah! Niinhän sinä kuvittelet! Mutta hyvä on. Hän on selvästi hourepäinen ja on parempi, ettei hän jää enää tänne missä voisi häpeätahrata itsensä ja meidät entistä pahemmin.” Gillian peruutti hitaasti pois. Hän puristi puhelinta nyrkkiin ja puisteli epäuskoisena päätään. Se ei voinut olla totta. Oliko hän täällä vain rahan vuoksi, pelkän testamentin vuoksi? Eikö hän ollutkaan tullut tänne siksi, että oli lahjakas, jotta hän saisi koottua portfoliotaan Le Grande Artheén, oppiakseen mestarilta, taidesivistääkseen itseään? Eikö tämä kaikki ollutkaan ollut häntä, vaan Zoeytä varten? Gillian kääntyi ja juoksi takaisin kamariinsa. ”Mademoiselle Gillianne!” Patis oli herännyt ja näytti häkeltyneeltä työntäessään laseja takaisin silmilleen ja ryhdistäytyessään tuolissaan. ”Te olette hereillä!” ”Toivoisin, e-etten olisi...” Gillian pakeni huoneeseensa, mutta pysähtyi keskelle lattiaa. Hänen sydämensä hakkasi. Mitä hän nyt tekisi? Hän oli luullut voivansa luottaa isäänsä… Minne he olivat viemässä häntä? Hän halusi kotiin – ei minnekään muualle… Hän katsoi sammuneeseen puhelimeensa. Hänen olisi saatava yhteys kotiin, hänen oli pakko. ”Patis.” ”Oui, mademoiselle?” Patis tuli heti ovelle. ”M-minä…”, Gillianin päässä humisi, mutta koskaan tänä aikana täällä se ei ollut tuntunut vielä niin selkeältä, niin kirkkaalta. ”O-onkohan W-Wolfgang kotona?” ”Herra von Zught on galleriasalissaan valmistelemassa tulevaa näyttelyään, mademoiselle.” Gillian hengitti hitaasti ulos. ”L-Luuletko, että W-Wolfgangin kannettava tietokone on jo korjattu?” ”Korjattu, mademoiselle?” Patis ihmetteli. ”Onko se sitten ollut rikki? Ainakin näin hänen käyttävän sitä eilen illalla.” Gillianin paha epäilys kävi toteen. Ehkä Wolfgang oli hänen puhelimensakin rikkoutumisen takana. ”H-hienoa. Tuota… m-minä lainaisin sitä. Wolfgang sanoi, että saan koska tahansa käyttää sitä.” ”Selvä on, mademoiselle…” ”V-voisitko...”, kauhu oli ottaa hänen vatsastaan taas valtaa ja hän tunsi huimauksen jaloissaan, ”t-tuoda sen… k-kirjastoon? P-pidän siitä huoneesta ja haluaisin samalla r-ruokkia kaloja.” ”Oui.” Patis nyökkäsi ja lähti. Gillian laski taas hitaasti ilmat keuhkoistaan. Änkytys sai hänet tuntemaan olonsa syylliseksi. Hän nosti Igloon kainaloonsa syleilyyn ja lähti sitten niin urheana kuin suinkin kykeni kohti kirjastoa. * Kalat uivat edestakaisin, pehmeästi ja vaivattomasti kuin painottomuudessa. Gillian tuijotti niitä saadakseen pakokauhun pysymään kurissa ja säikähti, kun Patis tuli sisään. ”Excusez-moi, mademoiselle...”, Patis – joka myös oli säikähtänyt, koska Gillian säikähti – sanoi. Hän kantoi käsissään Wolfgangin tietokonelaukkua. ”Toin tietokoneen.” ”M-merci.” Gillian katsoi, kun Patis laski sen pöydälle, otti esiin, avasi kannen, kytki johdon ja käynnisti. ”Kiitos”, Gillian kuiskasi vielä uudestaan ja Patis niiasi. ”Ilmoitan vanhemmillesi, että olet jalkeilla ja kirjastossa. Otatteko aamiaisen tänne?” ”E-ei”, Gillian astui humaltuneena kohti konetta. ”M-minä kävin jo tervehtimässä vanhempiani ja ilmoitin, että t-tulen vasta myöhemmin syömään.” Patis nyökkäsi ja poistui. Hän veti kirjaston ovet perässään kiinni. Gillian istuutui hitaasti tuoliin ja tuijotti käynnistyskuvaketta. SALASANA, tietokone pyysi. Hän veti syvään henkeä ja laski sormensa näppäimistölle. Yksi kerrallaan hän painoi kirjaimia. Yhdeksän merkkiä. Hän toivoi olevansa väärässä. Hän pelkäsi olevansa oikeassa. Hän painoi enteriä. TERVETULOA alkoi pyöriä näytöllä ja työpöytä - De sterrennacht - ilmestyi hänen eteensä. Hän oli arvannut oikein. Hän oli se salainen sana. Gillian vilkaisi olkansa yli kirjaston ovelle ja aukaisi heti Chatterin. Se kilahti. Joku oli paikalla! Veri pisteli käsissä ja ympäri kehoa kuin pieniä neuloja olisi liikkunut suonten sisäpuolella. J.Ty on online. Gillianin etusormet hyppivät näppäimistöllä eikä hän viitsinyt edes korjata ohilyöntejään. Hän mumisi kirjoittamaansa samaan aikaan ääneen. Ty!
Voitko autaa minua? VOikto ottaa yhteyttä Lotteen ja ja ketoa hänelleettä olen vielä täällä Echvloueevssa mutta haluan kotiin en tiedä mitä tapahtuu tuntuu kuin pääni sekoaisi. Jos Alexiina voisi soittaa isälleni haluan vain tkaisin aknadaan Hän odotti henkeää pidellen, mutta mitään ei tapahtunut. Ty? J.Ty on offline. Lamaantuneena Gillian vaipui takaisin vasten tuolin selkänojaa. Hiljalleen ruutu sakeni hänen silmissään, teksti muuttui pehmeäksi ja sumeaksi. Hänen viimeinen oljenkortensa… Ja äkkiä hän pyrähti takaisin istumaan suoraan. Oli yksi puhelinnumero, jonka hän osasi ulkoa. Yksi numero, jonka hän oli unohtanut muistavansa! Hän läppäsi kannen alas ja nousi niin hätäisesti, ettei huomannut jääkarhupehmolelunsa putoavan sylistään. Hän riensi kirjaston oville ja käytävää pitkin, kunnes huohottaen tavoitti Patisin. ”Onko sinulla… onko s-sinulla puhelinta, jota saisin l-lainata?” Tyttö oli varautuneen näköinen. ”Oui, mutta minua–” ”Sa-saisinko lainata sitä? Ihan hetkeksi? S-soittaisin y-yhden… puhelun.” ”Pardon, mademoiselle, minua neuvottiin, että kaikki yhteydenottosi tulee tapahtua äitisi kautta.” ”Soitankin kotiin. Voit kertoa ä-äidilleni. Ha-haluaisin ilmoittaa vain mitä tarvitsen k-kotoa mukaani.” Patis oli kahden vaiheilla, mutta laittoi sitten pienen kätensä liivin sisään ja veti vanhanaikaisen puhelimen esiin. Gillian kiitti ja teeskenteli odottavansa soittajan vastaamista niin kauan, että Patis oli siirtynyt toiseen huoneeseen jatkamaan siivoustaan. Gillian paineli hätäisesti numeron ennen kuin se taas katoaisi pois hänen mielestään. Sitten hän odotti sydän tykyttäen. Se olisi hänen ainoa toivonsa, hänen viimeinen mahdollisuutensa. Nainen vastasi ranskaksi. ”BOULICE!” Gillian parahti kovempaa kuin oli aikonut. ”Auta minua!”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Oct 27, 2020 8:12:16 GMT
Paras ystävä 7.8.2016 Kala ui syvissä vesissä. Hopeainen suomupinta välkähteli satunnaisten utuisesti vesimassan läpi kiitävien yksittäisten valosäteiden siihen osuessa. Tumman sinertävänvihreä maailma liukui mustuuteen; sen painostavassa äänettömyydessä ja tyhjyydessä ei ollut mitään muuta kuin yksi kala. Se ei näyttänyt etenevän minnekään, se ui, mutta maisema ei muuttunut, mikään ei muuttunut.
Se ui väärään suuntaan.
Kuinka rajattomuudessa voi tietää, että suunta on väärä? Onko olemassa oikeaa suuntaa, jos ei ole väärääkään? Olisi oltava jokin kiintopiste, johon suuntaa saattoi verrata. Valosäikeet harvenivat. Mustuus syveni reunoilla.
Älä mene sinne. Käänny!
Mustuus lisääntyi kuin savu kaikkialta saartaen pientä yhä eteenpäin ponnistelevaa pientä kalaa. Ei ollut oikeaa suuntaa; kääntyisi se minne tahansa, sama mustuus olisi ottamassa sitä vastaan. Pimeys ympäröi sen, tavoitteli sitä, nielaisi sen ja kala hälveni… ja hälveni näkyvistä… kunnes upposi mustuuteen.
* Charlotte oli iloisesti nukkunut yli puolituntia liian pitkään. Ja hän oli pahasti myöhässä. Nyt hän huiteli ympäri huonettaan etsien puhelimen laturia, toinen jalka farkuissa ja paitakin vasta pään yli vedettynä.
”Paska, paska, paska!”
Laukku, avaimet, lompakko. Mitä muuta? Niin se puhelin… mutta se ei ehtisi nyt latautua, joten mitä jos hän vain jättäisi sen… Lopulta hän tunki kännykän ja laturin molemmat laukkuunsa ja rynnisti ulos huoneestaan. Hän ohitti mitään sanomatta Annan, joka oli myös menossa alas, hyppäsi kolme alinta askelmaa yli kerralla ja kaiteesta kiinni pitäen heilautti itsensä täyskäännöksellä kohti eteistä. Hän juoksi ulko-ovelle ja siitä pihalle.
Hänellä oli kamala nälkä ja kylkeä pisti, kun hän hengästyneenä pysähtyi juoksustaan porteilla tienposkeen postilaatikoiden luona. Ketään ei näkynyt.
Charlotte ähkäisi ja tipautti laukun olaltaan.
Cassy oli varmaan turhaan odotellut ja lopulta lähtenyt, kun häntä ei ollut näkynyt. Paska!! Charlotte heilautti laukun läpän auki ja tunki kätensä sinne kaivaen puhelimen esiin. Hän koetti painaa sitä uudelleen päälle, vaikka tiesi turhaan yrittävänsä – miksei hän ollut illalla katsonut, että siinä oli tarpeeksi akkua eikä antanut sen sammua yön aikana niin, että herätys ei sitten toimisi?
Hän lysähti kiven päälle. Ehkä hänen pitäisi mennä takaisin kotiin, iskeä kännykkä lataukseen ja heti saatuaan sen päälle, soittaa Cassylle. Mutta hän ei jaksanut nousta enää. Syvä harmitus ja yllättävä aamuspurtti olivat vieneet voimat. Hän kumartui nostamaan pienemmän irtokiven maasta ja viskasi sen tielle. Se kieri vähän matkaa ja jäi sitten nököttämään jonkun autoilijan iloksi juuri renkaiden kulkulinjalle.
Juuri kun Charlotte oli kasannut itsensä hatutukseltaan ja ponnistautunut seisomaan, kantautui kallioista kimpoillen voimistuvaa jylisevää ääntä. Ääni oli kovempi kuin autosta yleensä lähti, joten Charlotte jäi odottamaan jännityksestä laukunhihnaa puristaen.
Virtaviivainen valkea moottoripyörä kaasutti hurjaa vauhtia näkyviin Sunprout Avenuen mutkan takaa. Charlotten sydän hypähti. Pyörä kaartoi tien oikeaan laitaan ja pyörähti siitä sulavasti Charlotten eteen Orange Wood Ranchin postilaatikoille. Ajaja veti kypärän päästään vapauttaen pitkät suorat oranssit hiuksensa.
”Ciao. Sori, että jouduit odottelemaan näin pitkään. Kävin hakemassa sivukärryä ja oli niin herttaisen jukuripäinen ukko sitä romuttamolla vuokraamassa, ettei meinattu millään päästä yhteisymmärrykseen.”
”Heh, ei se mitään. Nukuin itse asiassa pommiin”, sanoi Charlotte. Hän katsoi sivukärryä, joka oli kiinnitetty Timmithiin.
”Kyytiin vaan”, Cassy sanoi. ”Käydään hakemassa sinulle vielä kypärä, minulla on vain tämä yksi. Alright?”
Charlotte kapusi sivukärryyn tunkien laukun jalkoihinsa. Hän istui siinä kuin lastenvaunussa, mikä oli hitusen nöyryyttävää. Cassy heilautti hiukset taa asetellen kypärän takaisin päähänsä. Sitten hän kumartui ohjaustangon ylle. ”Ready?”
Charlotte nyökkäsi, pidellen kiinni sivukahvoista.
Timmith hyrähti pehmeästi ja liukui sulavasti liikkeelle; se oli paljon nopeampi ja miellyttävämpi kuin Andrewn pyörä, mutta silti Charlotte piti ehkä enemmän Andrewn metallihevosen karkaudesta ja… maskuliinisuudesta. Timmith oli nimestään huolimatta jotenkin naisellisempi kulkupeli.
Ilmavirta sai veden kihoamaan silmiin. Charlotte räpytteli ripsiään ja toivoi, ettei saisi silmäänsä lentävää ötökkää. Cassy ei ajanut yhtä lujaa kuin yksin tullessaan huomaavaisuudesta matkustajaansa kohtaan, mutta kyllä vauhti silti korvissa vinkui ja kehossa tuntui.
He eivät olleet ehtineet vielä Yellowbriskin sillalle asti, kun sivummalta metsiköstä ilmestyi ratsukko tienlaitaan. Cassy hidasti ja Charlotte pyyhkäisi kyyneleitä nähdäkseen sumeuden läpi – ja veti kuin vetikin jonkin hyönteisen henkeensä päästyään juuri sitä ajattelemasta. Hän yski ja Cassy vilkaisi häneen heidän rullatessaan sillalle; ratsukko jäi taa.
”Kaikki OK?” Cassy huusi.
Charlotte köhi ja nyökäytti. Cassy lisäsi kaasua.
Pahus vieköön, että isän oli pitänyt juuri ratsastaa ohi. Varmasti hän oli nähnyt mopon kyydissä Charlotten, jolla ei ollut kypärääkään päässään. Äiti oli kyllä antanut luvan lähteä Cherriniin, mutta kulkupelistä sinne ei ollut ollut mitään tarkempaa puhetta… ja isän tuntien hän raivostuisi. Charlottella olisi kuumat paikat takaisin kotiin tullessaan.
Hän ei ajatellut muuta kuin miten myöhemmin puolustautuisi isää vastaan ja yllättyikin siksi kahta suuremmin, kun he ajoivat Goosejaw’n kapealla tiellä kaatopaikan ohi kohti arkkitalojen asuinaluetta. Timmith pysähtyi tutun talon pihaan ja Cassy loikkasi notkeasti alas sen satulasta.
”Öö… miksi me ollaan täällä?” Charlotte mutisi vaivaantuneena istua kököttäen yhä kärryssä. Ei kai Andrew tulisi heidän mukaansa markkinoille?
”Lainaan Drewltä sinulle kypärää”, Cassy sanoi.
”Tietääkö hän varmasti, että se on minulle...?”
Cassyn maidonvalkoiset, pisamaiset kasvot puhkesivat hymyyn ja hän iski silmää. Charlotte jäi istumaan vaunuun Cassyn kävellessä joustavin askelin Spencerien ovelle ja koputtaessa. Mieluusti Charlotte olisi sulanut nesteeksi ja valunut vaunun laitojen alapuolelle piiloon, mutta sen sijaan hän hypisteli laukunsolkea ja vilkuili tilannetta sivusilmällä.
Ovi avautui ja Charlottelle tuli nopeasti kiire ruveta kaivelemaan laukkuaan muka jotain etsien.
Kuului muutama vaihdettu sana, Cassyn nauru helähti pihan yli ja sitten hän huusi: ”Lotte! Tule!”
Epäröiden ja kiusaantuneena, Charlotte nousi ylös ja pois vaunusta (ja kompuroi niin tehdessään). Hän laahusti vastahakoisesti ovelle. Ovi oli jätetty auki ja Cassy kadonnut sisään. Charlotte pysähtyi kynnyksellä ja kurkisti eteiskeittiöön, jossa häntä ensimmäisenä tervehti ylipursuava roskapussi nojallaan seinää vasten.
”...kaks, tiedän sen toisen – KÖH – ainakin sopivan, mutta siitä on visiiri rikki”, Andrewn ääni kuului nuhaisena ja käheänä. Hän mennä laahusti Charlotteakin innottomammin käytävän päähän isänsä vanhaan huoneeseen ja palasi yskien takaisin mukanaan kaksi mopokypärää.
Cassy vilkaisi olkansa yli Charlotteen.
”Testaa molempia. Eiköhän toinen niistä ainakin tälle reissulle kestä.”
Andrew – jonka kasvot Charlotte nyt näki, ja jotka olivat punaiset verestävine, väsyneine silmineen – iski kypärät keittiön pöydälle katsomattakaan Charlotteen päin. Cassy otti ehjän kypärän ja ojensi sen. ”Näyttää ehkä vähän isolta, mutta kokeile nyt kuitenkin.”
”Mä haluan sen sitten ehjänä takaisin”, Andrew kähähti ja yskäisi taas.
”Meinaatko, että ajan kolarin?” Cassyn kädet olivat lanteilla.
”Emmä sitä, vaan tiiän ton likan taipumuksen päättömiin hetken mielijohteisiin ja epäonneen, joka sitä vääjäämättä seuraa.” Andrewn kuumeiset, pälyilevät silmät vilkaisivat vain nopeasti jonnekin Charlotten suuntaan. Charlotten aikaisempi häveliäisyys kaikkosi ja hän nappasi kypärän Cassyltä riuskemmin kuin oli tarkoitus. Hän painoi sen päähänsä. Kypärä oli vähän väljä, mutta ajoi asiansa.
”Onko se liian iso?” Cassy huolehti. ”Tästä toisesta puuttuu suoja, mutta se näyttää pienemmältä.”
”Tämä on ihan okei”, sanoi Charlotte. Hän kiskaisi kypärän pois. Hiukset sihahtivat sähköisinä pystyyn ja hän painoi niitä nopeasti takaisin littaan.
”Jees, hyvä homma. Niin mitä minun piti sinulle metsästellä?” kääntyi Cassy sitten Andrewn puoleen, joka oli väijynyt heitä verestävillä silmillään kuin kulkutautinen rakki. Andrew yskäisi yrittämättäkään laittaa mitään suun eteen. Cassy oli kuin ei välittäisi, mutta Charlotte käänsi kasvonsa toiseen suuntaan – vaivasi Andrewtä sitten mikä vesikauhu tai mikä ikinä, hän ei tämän bakteereja itseensä haluaisi. He menivät Cassyn kanssa Markin vanhaan makuuhuoneeseen, jota Andrew nähtävästi nykyään piti varastonaan.
Charlotte odotteli sillä välin heitä eteisessä kypärä kädessään. Hänen katseensa osui Emman huoneen suljettuun oveen – ja hetken mielijohteesta päätti käydä siellä.
Oli niin outoa nähdä vanhan ystävänsä huone niin tyhjänä. Vain taitettava sänky oli paikoillaan ylös seinälle nostettuna, jäljelle jääneiden korkeiden valkoisten kaappien ja tyhjien verhotankojen kera.
Haikeus pisti Charlottea rintaan. Hän katseli hetken paljaille seinille, jotka aiemmin olivat olleet täynnä Emman polaroidikuvia ja julisteita, ja kääntyi mennäkseen pois. Oven vieressä nojasi roskakori. Charlotten ohi siitä kävellessä hän huomasi sen pohjalla jotain: hän kumartui nostamaan hyppysiinsä yhden Emman valokuvista. Charlotte käänsi kuvan oikein päin.
Hänen vatsassaan muljahti kivuliaasti.
Ne kuvan kaksi nauravaista nuorta tyttöä poneineen olivat joskus olleet parhaita ystäviä.
* ”Alright, nyt meidän täytyy alkaa ajelemaan Cherriniin päin.” Cassy heilautti kättään Andrewlle, joka näytti odottavan heidän lähtöään malttamattomana päästäkseen potemaan kurjaa oloaan omaan rauhaansa. Charlotte oli jo istuskellut vaunuissa. Hänen mielialansa oli laskenut aika monta pykälää, mutta onneksi hän voisi kätkeä sen kypärän sisään.
Cassy tunki Andrewltä saamaansa paperia tiukan hopeanvaalean motoristitakkinsa taskuun ja huomasi Charlotten katsovan sitä. ”Minun pitää tsekkailla hänelle haluamiaan pyöriä.” Hän taputti taskuaan. ”Piti alunperin hänenkin tulla markkinoille, mutta kun nyt sairastui, niin minä vähän jeesaan. Välityspalkkion kera, tietysti.” Cassy hymyili. Charlotte istui koko ajomatkan Cherriniin hiljaa (ei sillä, että puhuminen kesken ajomatkan kovin järkevää olisi ollutkaan) eikä saanut reipastuttua tarpeeksi edes markkinoilla, vaikka Cassy kierrätti häntä ympäriinsä ja se oli kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoista. Innostuksen puute ei jäänyt Cassyltä huomaamatta. Hän tarjoutui ostamaan heille molemmille jäätelöt ja heidän siinä sitten rehevän lehtipuun alla penkeillä istuskellessaan niitä lipomassa (suklaa-kirsikkaa ja toinen appelsiini-persikkaa) sekä ihailemassa lähellä olevaa vanhan ajan traktoria, otti Cassy Charlotten vaisun olemuksen puheeksi.
”Sano vain, jos haluat jo lähteä.”
Charlotte harmistui itseensä ja siihen, ettei ollut osannut osoittaa tarpeeksi innokkuuttaan retkeen. Hän oli iloinen, että oli tullut; Cassy oli huippu ja täällä kaikkien näiden myytävinä olevien moottoripyörien näkeminen vain lisäsi hänen kuumettaan saada oma sellainen. Miksi niin monen masentavan asian olikin pitänyt tapahtua tätä ennen?
Cassy hymyili kysyvästi jäätelötuuttinsa takaa.
”Ei se sitä. Ei se tästä johdu. Sitä vain...”
”Drew? Niin tietysti”, Cassy antoi itselleen luunapin otsaan. ”Olisi pitänyt tajuta. Minä tuputin sinua sinne, vaikka tietysti se oli sinulle kiusallista! Olen pahoillani, Lotte.”
”No joo, ei se nyt… tai siis, ei sekään pelkästään–” Charlotte punastui hivenen, mutta sai itsensä nopeasti takaisin ruotuun. ”Sitä vain, että tämä on varmaan viimeinen päiväni maan päällä.”
”Mitä tarkoitat?” Cassy säikähti.
Charlotte nuoli ja maisteli jäätelöään pitkään ja hartaasti (mmmh… kirsikka tuntui kirpeänmakeasti kielellä). Cassy oli hylännyt oman tötterönsä tuijottaakseen häntä.
”Isä näki, että olin kyydissä ja vielä ilman kypärää. Se ratsukko tienvarressa”, selitti Charlotte synkän nautinnollisesti. ”Hän vihaa moottoripyöriä. Minä en saisi olla sellaisen kyydissä, puhumattakaan, että ajaisin ja omistaisin itse sellaisen. Masentaa katsella täällä niitä, kun tietää, etten voi sellaista koskaan saada.” Jäätelöä tippui housuille ja Charlotte sipaisi sen etusormellaan pois.
”Älä niin sano”, sanoi Cassy kiihkeästi. ”Koskaan ei saa päästää irti omista unelmistaan. Jos oikeasti haluat pyörän, sinä saat sen vielä. Sinun täytyy vain vakuuttaa isäsi. Minä olen ajanut kuusi vuotta Tulitiikereissä ja kaatunut ehkä kahdesti – pahin vahinko oli sormi poikki. Tiedätkö kuinka moni kuolee siihen, että kävelee kaupungilla?” Cassyn vaaleanruskeisiin silmiin oli syttynyt intohimoinen palo. ”Vakuutat isäsi. Varmasti, jos todistat olevasi vastuullinen ja moottoripyörän arvoinen, hän joustaa. Niin minunkin isäni kanssa kävi. Ja kun hän sitten tutustui Tulitiikereihin, hän suorastaan retkahti ja nykyään hänelläkin on oma pyörä!”
”Niinkö?” Charlottessa heräsi toiveikkuus. ”Mitä isäsi kanssa kävi? Kielsikö hän sinua koskaan koskemastakaan niihin kirveellä uhaten?”
Cassy naurahti kuivasti.
”Isällä oli vähän toinen taktiikka… Hän… no, hän teki asiat monimutkaisiksi omalla tavallaan niin, että minä sain kokea kaikista hänen ongelmistaan syyllisyyttä. Hänen alkoholiongelmansakin kuulemma johtui minusta ja aiheuttamastani huolesta, kun ajelin mopolla miten sattuu…”
”Mitä sinä sitten teit? Piditkö vain oman pääsi?”
”On tietysti tärkeää pitää kiinni omasta unelmasta, tuli mitä tuli ja sanoi muut mitä tahansa”, sanoi Cassy, ”mutta tärkeää on, miten sen teet. Niin kuin olet itsepäisyydessäsi kova–” (Charlotte ajatteli heti itseään ja oli näyttää kieltä) ”–on tärkeää osata olla myös yhtälailla pehmeä. Kova ja pehmeä, jämpti ja joustava. Yin ja yang.”
Jossain paukahti kovaäänisesti ja sitä seurasi kauempana olevasta yleisöstä raikuva hurraus. Motocross-pyöräilijä kurvaisi kaarevaan hyppyriin ja teki ilman kautta sulavan näköisesti uhkarohkean voltin.
Charlotte katseli temppupyöräilijää. ”Miten minä ikinä saisin isää vakuutettua?”
Cassyn jäätelö oli jo alkanut sulaa ja hän lipaisi sitä nopeasti valumasta sormilleen.
”Minä tein näin: A) löin faktat pöytään. Todennäköisesti isäsi ei tiedä moottoriurheilusta sen tarkemmin mitään, pyöristä nyt ainakaan, joten valista häntä. Älä piilottele onnettomuustilastoa, koska se vaikuttaisi epäilyttävältä, mutta älä myöskään anna hänelle aihetta lisäpaniikkiin. Vakuuta hänet omasta järjenkäytöstäsi ja siitä, että ajaisit aina turvallisesti. B) Lupaa huolehtia velvollisuuksistasi ja ennen kaikkea – tee niin jo heti. Luet ja teet läksyt”, Cassyn silmät siristyivät iloisesti, ”autat vanhempiasi, jos he jotain pyytävät, siivoat huoneesi… Osoita olevasi kypsä ja valmis aikuisuuteen. Aikuisuuteen kuuluvat vastuu ja velvollisuudet, joten älä anna isällesi epäkypsää käytöstä lyömäaseeksi. Ole oikein tunnollinen ja kuuliainen.” Cassy virnisti kuin tietäen, että Charlotten silmänpyöräytys suu täynnä jäätelöä oli nimenomaan vastalause tälle kepeälle ’saarnalle’. ”C) Ansaitse pyörä itse. Mene töihin, säästä menoista. Vain siten tulet todella arvostamaan sitä, kun sen lopulta saat – ja vanhempasi arvostavat ansaittua palkintoasi yhtä lailla!”
”Jos kerään pyörään itse rahat, olen satakuusivuotias kun sen voin lopulta ostaa!” sanoi Charlotte harmissaan.
”Ehkä, mutta mieti miten arvokkaalta se silloin tuntuu. Jokainen kulutettu työtunti, jokainen odotettu vuosi tuplaa pyörän tunnearvon. Usko pois”, Cassy hymyili, ”minä tein kahta duunia seitsemän vuotta ennen kuin pystyin ostamaan Timmithin. Se on kuule ansaittu, jok’ikinen metalliosanen ja mutteri.”
”Seitsemän vuotta!?”
”No, elämäntilanne heitti silloin muutenkin häränpyllyä. En voinut säästää suoraan pelkästään pyörään. Mutta siinä se nyt on. Ja vannon, että sillä ajaminen tuntuu ja maistuu tuhat kertaa paremmalta, kuin jos joku muu olisi sen minulle ostanut ja olisin saanut sen kuin tarjottimella.” Cassy haukkasi tötteröä.
Charlotten katse ja ajatukset harhailivat sievässä, kutsuvassa rivissä olevia moottoripyöriä. Miten hänessä riittäisi kärsivällisyyttä odottaa omaa sellaista jopa seitsemän vuotta?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Säänkestävä stetsoni ja hyvä hevonen - siinä on kaikki, mitä cowboy tarvitsee.
Viestejä: 134
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Oct 27, 2020 8:25:21 GMT
Murroksessa 7.8.2016 Raicy istui kuistin penkillä kädet ristissä edessään kyynärpäät polviin nojaten, pää alhaalla. Hän oli ollut siinä jo jonkin aikaa vastaamatta mitään äitinsä kysymykseen ottaisiko kahvia tai vaimonsa varovaiseen ehdotukseen, ettei nyt turhaan ottaisi tästäkin asiasta stressiä. Mutta Raicy ottaisi tämän asian juuri niin kuin itse halusi, sillä hän oli isä ja hänen oli tehtävä se, minkä jokainen vastuullinen isä joutui joskus tekemään.
Niinpä hän istui siinä ja odotti, kun aurinko jo laski ja loi pitkät varjonsa ranchin yli. Alexiina oli juuri käynyt houkuttelemassa häntä sisälle katsomaan kanssaan jotain televisiosarjaa vapaan illan kunniaksi, mutta Raicy oli jääräpäissään ollut kutsuun tarttumatta. Ja siitä vain pari minuuttia myöhemmin hiljaisen tilan yli viimeinkin kantautui lähenevää pärinää, joka vahvisti hänessä kytenyttä tiukkaa itsevarmuutta. Hän suoristi jäykäksi käyneen selkänsä laskien molemmat nyrkit polviensa päälle ja sitten nousi seisomaan.
Charlotte hipsutti laukku jalkojaan vasten hakaten pihan poikki. Hän silitti vastaan tervehtimään tullutta Jujea päästä ja katsettaan nostamatta saapui kuistin portaille. Vasta siinä hänen oli pakko nostaa päätään, sillä Raicy tukki tien ovelle sen edessä seisten käsivarret rinnan päälle ristiin taitettuina. Tytön ilme synkkeni.
Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta kumpikin tiesi tasan tarkkaan, mitä toinen ajatteli; kuuli melkein toisen päässä pyörivät vastalauseet, aivan kielen päällä odottavat syyttävät, puolustelevat sanat.
Lopulta Charlotte sanoi: ”Äiti antoi luvan. Lupasin olla kotona ennen yhdeksää.”
Raicy ei vastannut. Hän tuijotti tytärtään edelleen tiukasti käsivarret ristissä. Charlotte huokaisi. ”Jos äiti ei kertonut, olin Cherrinissä. Markkinoilla. Ja kyllä, Cassy on aikuinen, kolmenkymmenen, ja ei, hän ei kaahaa. Minulla oli kypärä, haimme sen heti sen jälkeen, kun tulit vastaan. Pidin sitä päässä koko ajan. Istuin sivuvaunussa, en moottoripyörän kyydissä.”
Raicyn ilme ei värähtänytkään.
Charlotte uskalsi mulkoilla häntä. ”Mitä siinä vielä? Et nyt voi suuttua siitä, että liikun ihan laillisesti kulkuvälineellä, jolla on kaksi pyörää. Tai oikeastaan, neljä, se vaunu mukaan luettuna. Että ei se niin avonaisesta autosta paljoa eroa. Gosh!” hän menetti hermonsa. ”Voisinko päästä sisään, kiitos?”
Raicy puristi käsiään tiiviimmin yhteen eikä astunut sivuun. Charlotte tuijotti häntä epäuskoisena suu auki ja älähti sitten turhautuneena, tiputtaen laukun alas.
”Makeeta! Hienoa. Pistä minut kotiarestiin, jos se siitä on kiinni, mutta päästä minut nyt sisään! Täytyy päästä vessaan!”
Raicyn kulma värähti. Hetken hän seisoi yhä mykkänä kuin tuomaritorni, mutta sitten hän jäykästi kuin toinen jalka ei olisi halunnut liikkua, astui sivuun. Charlotte nosti laukkunsa, mulkaisi häneen alentuvasti ja heilauttaen oven auki marssi sisään.
Raicyn silmänurkka nyki.
Kun hän tuli sisälle kasailtuaan hiljaa mielessään itseään, tyttö hotki illallisen jäämiä suuhunsa pöydän ääressä ja jutteli samalla sohvalla TV:n ääressä istuskelevan äitinsä kanssa. Emily näytti torkahtaneen istualtaan kesken ohjelman katselun.
”Joo, oli siellä vaikka minkälaisia. Ja motocross-esityksiä, vanhoja jenkkiautoja ja työkoneita. Cassy katseli Andrewlle jotain tiettyä pyörää, kun siltä meni se oma mäsäksi.”
”Mukava kuulla, että teillä oli hauskaa.” Alexiina käänsi päätään Raicyä kohti ennen kuin Raicy ehti mitään sanoakaan. ”Kyllä minä annoin hänelle luvan lähteä.”
”Moottoripyörällä?” kähähti Raicy. Kurkku oli niin kuiva, että ääntä ei meinannut lähteä.
”Ei kai sillä ole väliä, millä he menivät, kun Cassy ajoi”, Alexiina kiersi kielteisen vastauksen ovelasti.
”Minä olen sanonut, että ennen kuin hän täyttää yhdeksäntoista, minkään kaksipyöräisen ja moottorilla varustetun kyytiin ei ole asiaa!”
”Olin sivuvaunussa”, Charlotte ärähti. ”Ihan totta – äiti sano, että isä on idiootti.”
Raicyn sisuksissa kuohahti. Alexiina huomasi sen hänen silmistään, sillä ehätti lepyttelemään: ”Ei isäsi ole idiootti, Lotte, se on rumasti sanottu. Hän vain on huolissaan. Ottakaa molemmat nyt ihan rauhallisesti ja tulkaa katsomaan tätä hauskaa komediaa minun ja Emilyn kanssa. Olen täällä hekotellut sille jo hyvän tovin, vai mitä, Emily?”
”–Älä kaiva sitä!” kähähti isoäiti hereille. Alexiina taputti anoppiaan polvelle, jotta tämä tokenisi, ja nauraa heläytti jollekin typerälle vitsille televisiossa.
”Et mene ulos kuukauteen”, sanoi Raicy.
”Mitä! Se on koko loppu kesäloma!”
”Ja autat kotitöissä.”
Charlotte antoi lusikan pudota kovaäänisesti kulhon reunaan. Uhma pinnisteli tuloaan hänessä, sen näki, mutta yhtäkkiä tapahtui jotain epätavallista: hänen onnistui ikään kuin saada oma jukuripäisyytensä kuriin ja hetken silmiään kiinni pidettyään hän huokaisi antaen periksi.
”Viikko.”
Raicy oli muutaman sekunnin hiljaa aivot raksuttaen.
”Kaksi viikkoa”, hän myöntyi leuka kireänä. ”Kaksi viikkoa kotona ja autat mummia. Ja huolehdit myös tallityösi, Shalian ja Ashrikkin.”
Charlotte nosti lusikan ja lillutti sitä ruoassaan.
”Okei.”
Suuremmalta riidalta ja kovakalloisten sarvien yhteen kolistelulta vältyttiin. Raicy oli yllättynyt Charlotten osoittamasta myöntyväisyydestä rangaistukseensa, muttei tietenkään sortunut siihen virheeseen, että olisi sen näyttänyt. Hän huomasi Alexiinan vilkaisevan häneen yhtä ilahtuneen yllättyneenä, mutta väisti katseen kääntyen ympäri.
”Aresti alkaa tästä hetkestä. Minä menen sänkyyn. Hyvää yötä.”
Emily oli yhä tokkuraisen ja pöllämystyneen näköinen.
”Ehkä sinunkin on hyvä mennä maate, Emily”, sanoi Alexiina ystävällisesti ja otti isoäidiltä tämän ryppyisistä hyppysistä kaukosäätimen, ”kun kerrankin on näin tyyni ilta.”
|
|