katso profiilia tai lähetä pm
Säänkestävä stetsoni ja hyvä hevonen - siinä on kaikki, mitä cowboy tarvitsee.
Viestejä: 134
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Apr 8, 2021 11:55:14 GMT
Diablo 17.8.2016 Hän katsoi sitä tänään aivan toisesta näkökulmasta. Vaaleanpunaisten seinien ja ruusutarhojen taa ei enää kätkeytynyt mystistä, salaperäistä herraa, vaan aivan toisenlainen miekkonen: ikäänsä nähden vanhentunut, teräksisenharmaatukkainen, väsynein silmin lasit nenällään. Miten? oli kolkuttanut ajatuksissa jo kolme päivää putkeen, eikä Raicy ollut saanut siihen vastausta. Nyt hän saisi vastauksen. Hän hakisi sen, vaikka väkisin, eikä mikään estäisi häntä. Tähän oli nyt kerta kaikkisesti tultava loppu. Hän jätti auton porttien ulkopuolelle ja marssi sisään. Työnnettävää ruohonleikkuria soratien yli tuuppiva mies tervehti, ja Raicy nosti kättään lieriin. Tuhannen tulimmaista, William kartanonherrana? Ei kuuna päivänä. Hän painoi karhean, öljyisen peukalonsa summeriin. Neidi Fedellin kalpea, luiseva naama kurkisti ovenraosta. ”Päivää”, sanoi Raicy tavallista kovemmalla äänellä; kuka ties tuo käppänä oli jo puolikuuro. Ihme, että henki hänessä vielä pihisi – Raicy nimittäin muisti ”Fedellin mummon” jo omasta lapsuudestaan. ”Tulin tapaamaan kartanon omistajaa.” Mummon silmät siristyivät valtavien suurentavien linssien takana. ”Oletteko sopineet tapaamisajan?” ”Sovin sen tässä ja nyt.”
Epäluuloinen mummeli oli yhä kapeassa ovenraossa. ”Nimenne?” ”Raicy Center. Veljeni kuulemma omistaa tästä talosta osan, joten sukulaisuussuhteen nojallakin minulla on oikeus saada tietää, missä mennään ja tulla sisään.” Raicy painoi kämmenensä ovea vasten ja työnsi sitä enemmän auki; heiveröinen Fedellin mummo ei mahtanut mitään. ”Haluan myös tavata tämän Clintonin. Poikani kertoi tavanneensa hänet. Haluan tietää, mitä täällä oikein tehdään kulissien takana.” Raicyllä oli jo toinen jalka sisällä eteishallissa. Neiti Fedell näytti kiihtyneeltä. ”Ette – ette – ette –”, hän toisteli hengästyneenä. ”Minä tulen nyt sisään!” Raicy tuuppasi mummon tieltään ja saapasteli peremmälle. Hän pysähtyi keskelle mustavalkoruutuista eteishallia, jota valkoiset marmoripatsaat seinustoilla kiersivät, ja katsoi eri suuntiin kuin arvioidakseen, missäpäin tämä uusiherra M piileskeli. ”HOI! ONKO TÄÄLLÄ KETÄÄN KOTONA?” ”Herra, ette voi noin vain tulla–!”
”HALOO?” Välittämättä Fedellin mummosta, Raicy alkoi nousta portaita. ”TULE ESIIN! VAI ONKO SINULLA JOTAIN SALATTAVAA?” Eteishalliin jäänyt neiti Fedell näppäili tutisevin sormin puhelinta. ”Poliisi? Täällä on mies, tunkeilija, puskeutui ilman lupaa sisään–”
Raicy oli ehtinyt ylätasanteelle, josta lähti useita ovia. Hän tarttui lähimpään ovenkahvaan ja kiskaisi sen auki: kylpyhuone. Hän kävi seuraavan oven luo ja veti sen auki: jonkinlainen vierashuone. ”Voinko jotenkin auttaa?” Mies oli kävellyt huomaamatta Raicyn selän taa kainalossaan paksu salkku. Hän katsoi Raicyä suorakaiteenmuotoisten lasiensa yli. Hänellä oli kallis puku päällä, sen Raicy pisti merkille. ”Vaadin saada tavata tämän kartanon omistajan.” ”Seuratkaa minua siinä tapauksessa, olkaa hyvä.” Hieman hämmentyneenä Raicy astui miehen perässä käytävän päässä olevaan huoneeseen. Se oli jonkinlainen toimiston ja kahvihuoneen tapainen, melko raskaasti ja tummasävytteisesti sisustettu. Mies laski salkkunsa pöydälle ja kääntyi sitten Raicyä kohti ojentaen kättään. ”Daniel Clinton. Miten voisin olla avuksi?” Raicy katsoi suippoon käteen. Hihansuusta pilkisti esiin kalliin näköinen kello. Raicy ojensi oman kouransa ja puristi miehen kättä. ”Te se sitten olette. Se uusi kartanonherra, Samuel Madclockin perijä.” Clinton sipaisi solmukettaan. Hän viittasi tuoliin, mutta Raicystä ei tuntunut siltä, että jaksaisi istua paikallaan. Hän tarkkaili miestä. Tämä oli nuorempi kuin hän oli olettanut. Ei varmaan vielä neljääkymmentäkään. ”Poikani kertoi teistä. Olette kuulemma ollut hänen opettajansa.”
”Ah, te olette siinä tapauksessa Center. Raicy Center.” ”Enpä ole tavannut ketään yhtä vaikeasti tavoitettavaa henkilöä.” ”Olen harvoin paikalla.” Clinton istuutui arvokkaasti. ”Mutta nyt olen tässä. Joten, jos teillä on jotain asiaa...” Hän hiveli salkkuaan sen merkiksi, että hänellä olisi kiireellisempääkin tekemistä. ”Te omistatte tämän kartanon nyt, niinkö?” Raicy tokaisi. Clinton katsoi häntä taas lasiensa ylitse. ”Oletteko ainoa omistaja vai onko tässä muitakin… osakkaita?”
Hetken he katsoivat toisiaan silmiin: Clinton harkitsevaisesti, Raicy tiukasti. ”Liikeasiani eivät käsittääkseni kuulu teille”, vastasi Clinton lopulta. ”William”, Raicy karjaisi. ”Ja Dirk Davies. Ovatko he mukana tässä?” Clinton veti hihaansa ylös ja katsoi rannekelloaan. Ylimielisesti hän ei vastannut Raicylle mitään. Raicy tunsi kärsivällisyytensä loppuvan – hän ei voinut sietää tuollaisia Williamin kaltaisia kylmänviileitä bisnesmiehiä – ja löi nyrkkinsä pöytään. Lukulamppu ja kynäpurkki pompahtivat ilmaan. ”William on veljeni, ja haluan tietää, jos hänellä on jotain tekemistä tämän kartanon kanssa! Ja Dirk Davies–”
Huoneen ovelta kuului koputus ja Fedellin mummo katsoi sisään. ”Poliisi on tulossa...” ”No niin, herra Center”, Clinton sanoi tyynesti ja nousi seisomaan napittaen takkiaan. ”Jos teillä ei ole muuta asiaa, neiti Fedell ohjaisi teidät nyt ulos.”
”ETTE VASTANNUT KYSYMYKSEENI!”
”Jos lähdette nyt, tästä ei seuraa jatkotoimenpiteitä, enkä nosta syytettä kotiin tunkeutumisesta ja kotirauhan rikkomisesta.” Raicyn sydän jyski. Veri oli sakkaantunut päässä niin, että hän näki suorastaan pilkkuja. Kuka tuo mies luuli olevansa? Mutta jossain kaukana perällä, takaraivon takavasemmalla, hänen vaimonsa huolestuneet kasvot sanoivat: ”Raicy, älä! Ajattele, mitä teet…” Raicy veti hitaasti nyrkkinsä pois pöydältä. Sanomatta mitään hän seurasi neiti Fedelliä käytävää pitkin, alas portaita ja eteishallin läpi ulos. Ovi painui raskaasti ja alleviivaavasti perästään kiinni. Raicy nosti katseensa kohti taivasta. Hevosen hirnahdus vei hänen huomionsa ja hän kääntyi katsomaan laitumelle. Laitumella oli voikkoja hevosia. Yksi niistä näytti aivan… Ei. Ei voinut olla. Raicy ravisti päätään ja harppoi takaisin kohti portteja.
* Daniel Clinton aukaisi salkkunsa. Hän otti sieltä kannettavan tietokoneen sekä paksun kansion esiin. Neiti Fedell palasi mukanaan tarjottimella kahvikuppi. ”Näetkö nyt, Inger, miksei ihmisiin voi luottaa?” Daniel sanoi tyynesti. ”Hän ei sitten pitänyt lupaustaan.” Inger ei vastannut laskiessaan tarjottimen pöydälle. Daniel nosti kahvikupin huulilleen. Sitten hän kuitenkin irvisti. ”Onko tässä kermaa?” ”Vähän lorautin.”
”Sanoinhan, että olen dieetillä.” Hän työnsi kupin tieltään. ”Veisitkö sen pois. Otan sittenkin vain vettä.”
”En ole sinun isoäitisi enkä sihteerisi”, Inger mumisi äksysti. Daniel aukaisi kannettavan kannen ja painoi lasit pidemmälle nenänvarrellaan. ”Kävitkö hänen luonaan? Miltä hän vaikutti?” ”Ei syö. Säveltää vain.” ”Samuel kertoi hänelle aarteesta. Minun on saatava hänet puhumaan.” ”Mitään aarretta ei ole, kuinka monta kertaa se täytyy sanoa”, Inger istahtaa romahti tuoliin, jota Raicy Center ei hetki sitten ollut huolinut. ”Tiedän, ettet halua minun löytävän sitä. Se ei minua kuitenkaan huoleta. Ennemmin tai myöhemmin jäljitän sen. Minulla on monta matoa koukussa ja monta vapaa vedessä. Ennen pitkää joku niistä nykii. En ole niin tyhmä, että laskisin kaikki munani samaan koriin.”
”Sinusta on tullut vastenmielinen”, Inger Fedell tokaisi katsellen seinille. ”Ennen et olisi kajonnut näin alhaisiin keinoihin tai ollut näin ahne ja itsekäs.”
”Ennen minulla oli vaimo ja tällä hetkellä minulla olisi myös oma poika!” Silmälasit olivat vinksahtaneet nenällä; Daniel köhäisi hetkeksi hermostuttuaan ja asetteli ne takaisin suoraan. ”Veljeni kohtalosta tarvitsee tuskin erikseen mainita. Motiivini on kaikkea muuta kuin itsekäs.” ”Sotket viattomat mukaan juoniisi.”
Keskustelu keskeytyi puheluun. Daniel nosti kännykän korvalleen. ”Niin?” Inger tuijotti verestävillä silmillään ikkunasta ja puristeli ryppyisillä sormillaan hamettaan. ”Selvitän asiaa. Ilmoitan sitten. Eiköhän se onnistu ja jotain löydy. No niin. Hei.” Daniel laittoi kännykän pois. ”Herra Madclockin palveluksia taas kaivataan. Olen kyläläisille tuki ja turva. Nyt minua pyydettiin tukemaan alkutaipaleella olevaa paikallista nuorten yhtyettä ja hommata heille Aquafallenista ylimääräiseksi jääneitä soittolaitteita. Joko näet, Inger?”
”Sinä et ole Samuel etkä koskaan tule olemaan!” ”Uskoit sinä mitä tahansa, minä olen hyväntekijä.”
”Paholainen enkelin sädekehällä!” Inger kivahti. ”Hyväntekeväisyystempauksesi eivät voi hyvittää syntejäsi. Taivaaseen ei pääse lunnailla!”
”Ja mitähän sinä, vanha nainen, tiedät taivaasta? Sinä, joka olet aina ollut tekemisissä vain kuolleiden kanssa. Sinulla on luurankoja kaapissa enemmän kuin tuolla mausoleumin pohjalla. Kuinka moni heistä on tullut takaisin kiittämään vaivoistasi?” ”Kun aika meidät jättää”, uhosi neiti Fedell yllättävän paatuneesti ja nousi jaloilleen, ”silloin saamme tietää itse kukin!” ”Maltan tuskin odottaa...”, mutisi Daniel Clinton happamesti. ”Mutta sitä ennen haluan suorittaa maalliset velvollisuuteni tämän kaupungin hyväksi. Ja kostaa.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Apr 19, 2021 8:01:13 GMT
Tiikerinsilmä 18.8.2016 ”Täti ja setä puhuivat sinusta.” Tiikeri sai mustien raitojen sisään oranssia pintaan. Charlotten huoneeseen oli syntynyt viidakkomainen tunnelma; äiti oli tuonut ikkunan eteen pöydälle vanhan anopinkielen, koska ”kasvista huolehtiminen olisi ihan hyvää harjoitusta lisävastuunotosta” ja Moto oli pyytänyt antamaan afrikkalaista musiikkia sisältävän levynsä Dewnille, joka tällä hetkellä sai soida taustalla Charlotten pakertaessa Foxgallopin sanoitusvihon kimpussa. Elokuun loppupuolen pehmeä sädekäsi loisti sisään ikkunasta ja lämmitti kasvoja ja paljasta ihoa kuin lempeä etelän aurinko. Bella väritti eläinaiheista piirustusta vatsallaan seepramaton päällä. Pikkutytön jalat heiluivat vuorotellen rytmimusiikin marakassien, congien ja balafonien tahdissa. ”Etkö halua kuulla?” Charlotte tarttui pyyhekumiin ja kumitti pois kaksi viimeisintä sanaa. ”En… ei se ole mitään hyvää kuitenkaan.” ”Jotain autosta...” Käsi pysähtyi kesken ja riville jäi vain ”se on elä–”. ”Autosta?” Hän ei halunnut tulla ennenaikaisesti liian toiveikkaaksi. Ehkä äiti oli vain sanonut, että voisi ajaa hänet ensi viikolla töihin, tai isä todennut, että Charlotte voisi joutessaan pestä Dewnin auton. Älä innostu, älä innostu... Bella kallisti päätään valitessaan puukynistä keltaista. ”Saanko ottaa Lunan maastoon?” Tyttö oli oppinut pari temppua isoveljeltään ja Charlottelta itseltään. ”No ota. Mutta ei kauas, takametsään vain. Niin, että mitä siitä autosta?” Charlotte oli kääntynyt pöydän äärestä. ”No”, Bella väritti tiikerin silmää, ”täti sanoi, että heidän pitäisi vakavissaan harkita, jos sinulle hankittaisiin auto–” ”JES!” Ilon kupla oli äkkiä noussut vakan alla poreilevasta vatsasta rintaan ja poksahti ulos kieleltä. ”Sitten he puhuivat herra Harrisista ja sinun kuusitoistavuotislahjasta. Onko tiikereillä pinkki vai musta nenä?” Mutta Charlotte oli noussut pilvelle ja purjehtinut sillä ulos ikkunasta kirkkauteen, ruusuiseen tulevaisuuteen, jossa hänellä olisi oma moottoripyörä… koska jos isä ja äiti olivat valmiita ostamaan hänelle auton, siitä olisi vain pieni askel myös toisenlaiseen kulkupeliin… Ehkä hän voisi aikuisena liittyä Cassyn Tulitiikereihin. Heillä oli jengissä kaikilla oma kissa-aiheinen lempinimi, jota vain jäsenet käyttivät – Cassy oli Oselotti. Charlottehan voisi olla vaikka Mustapantteri... Hän oli ollut synkkä siitä lähtien, kun Dewn oli ärähtänyt hänelle ja pohtinut mistä veljen kireä äänensävy oli johtunut, mutta nyt hymy ylti korvasta korvaan. Hän kiepahti takaisin vihon pariin ja kirjoitti:
Yhdessä virrataan, se on elämää Elämän virta on punainen meri
* Merikin oli tänään vallaton. Se pärski ja tyrski ja kutsui kaikkia mukaan tanssiin. Dewnin varpaat olivat märässä sannassa, kun hän heitti frisbeetä Edille. Dewnin koira rakasti vettä ja hyppäsi syvyyksiin hetkeäkään epäröimättä, polskuttaen isoissakin aalloissa noutamaan neonkeltaista kiekkoa. Charlotte katseli ympärilleen rannalla. Mischaa ei näkynyt. Hyvä. Hän pysähtyi Dewnin viereen ja ojensi levyä. Dewn katsoi sitä kysyvästi. ”Se lahja?” ”Ei”, Lotte punastui, ”Motolta.”
”Aah… jeah, kiitti.” Ed juoksi frisbee suussaan heidän luokseen, tiputti sen Dewnin jalkojen juureen ja ravisteli sitten oranssia turkkiaan niin, että Charlottekin sai siinä osuutensa. Dewn vilkaisi häneen sivusilmällä. Hän oli edelleen etäisen oloinen, mikä harmitti Charlottea. Oliko hän vielä vihainen? ”Minnes olet menossa, kun olet noin laittautunut?” Charlotte pyyhkäisi varovasti vesipisaroita kasvoiltaan, ettei olisi levittänyt ripsiväriään. Tuuli painoi lyhyen mustan glitterimekon helman tiukasti kiinni reiteen. ”Sinne minne sinäkin.” ”En minä ole menossa minnekään”, Dewn sanoi väsyneen kuuloisena, käänsi frisbeekiekkoa kädessään ja heitti sen taas mereen Edin rynnätessä perään. ”Kylläpäs. Minä… vien. Se on se lahja.” Dewn katsoi häntä kulmat koholla. Charlotte halusi toivoa, että Dewn leppyisi viimeistään lahjansa saatuaan – mutta miten saada hänet lahjan luo, oli toinen asia. Hän tarttui tätä käsivarresta. Dewn ei liikahtanut. ”Nytkö?” ”Niin. Sinullahan on lava tuolla.” ”Enpä tiedä...” ”Tule nyt”, Charlotte nykäisi ystävällisesti. ”Eikö sitä lahjaa voi tuoda tänne? Minä en nyt ole oikein sillä tuulella–”
”Ei voi. Kaikki on jo suunniteltu. Sinun pitää tulla. Tai… ehkä haluat käydä ensin kotona vaihtamassa vaatteet. Ja… tuota noin – tehdä jotain hiuksille.” Dewnin käsi nousi automaattisesti sotkuiseen surffitukkaansa näyttäen hämmentyneeltä. ”Usko pois”, Charlotte sanoi, ”sinne minne mennään, haluat näyttää edustavalta.” Hän hymyili kannustavinta, sopuisinta hymyään, jonka vain osasi. Dewn tuijotti hetken horisonttiin. Taivas ja meri korostivat hänen silmiensä harmautta jotenkin aivan erityisen paljon juuri nyt. Niissä oli melankolinen, syvämietteinen katse – toisin sanoen toinen niistä tyypillisistä Dewnin ilmeistä, se, josta Charlotte ei pitänyt; hänestä paras Dewn oli rento, vitsaileva ja iloinen Dewn. Ei tuollainen kaukaisuuteen tuijotteleva ja vaisu merimursu. Mutta kohta hän piristyisi. Charlotte oli siitä varma. Tai ainakin Nora oli siitä varma. Lopulta Dewn suostui – vetkutellen ja mutkutellen – mutta kuitenkin. He ajoivat mäen kotiin, Dewn lähti myllylle siistimään itseään Charlotten käskystä, ja Charlotte jäi auton luo odottamaan kännykkää selaten. Hän lähetti pari tärkeän ajankohtaista tekstiviestiä. Niissä luki:
Vaihe B onnistunut. Kohde puunauksessa, menossa kohta pääkallopaikalle. Moi, joko olette siellä?
Jostain kuului ryvettynyt ja pitkä niiskausääni, jonka ympärillä kopsui pehmeitä kavionääniä. Charlotte kohotti katseensa puhelimesta ja näki Isabellan, joka talutti Lunaa pää painuksissa. Tyttö ontui ja oli muutenkin sen näköinen, ettei ollut räpistellyt paitsi läpi puskasta, vaan suorastaan taistellut halki viidakon. ”Bella – mitä –”
Tyttö hätkähti ja näytti sekä nololta, että kurjalta huomatessaan Charlotten nähneen hänet. Kasvoilla oli punertavia itkujuovia ja likaa. ”Putositko sinä?” Bella riiputti päätään. Sitten Charlotte katsoi Lunaa ja huomasi, ettei ponilla ollut satulaa; eikä sen puoleen suitsiakaan. Bella talutti sitä riimunvarresta, jonka oli solminut toiselta puolelta riimuun ohjien tapaan. Oliko hän leikkinyt amatsonia? ”Lähditkö maastoon ilman satulaa?” Charlotte kivahti. ”En antanut siihen lupaa!” ”No kun kuolaimet sattuu ponin suuhun... ja satula painaa ja puristaa ja...” Bella niiskutti. ”En halua, että Lunaan sattuu.” ”Mischa...”, mutisi Charlotte henkäyksensä alta. ”Kuule”, hän sanoi sitten Bellalle, ”minähän sanoin, että kysyt minulta aina ensin ennen kuin kokeilet mitään. Äläkä kuuntele sitä Mischaa, ihan totta. Ja maastoon et sitten enää saa lähteä ilman seuraa, onko selvä?” Hän kuulosti isältä. Auktoriteettiasemassa oleminen oli yllättävän miellyttävää ja ylentävää. Häntä tyydytti, kuinka Isabella nyökkäsi nöyrästi katse jodhpurien kärjissä. ”Hyvä”, sanoi Charlotte. Sitten hän antoi äänensä leppyä kuten äidillä. ”Ei kai muuten sattunut pahasti?” Bella ravisteli. ”Luna meni liian kovaa ravia ja tipuin. En meinannut päästä pois, kun se oli sellainen piikkinen pensas ja oksia joka puolella.” ”Parasta mennä nyt ennen kuin täti tai joku muu näkee. Pyydä mummia katsomaan noita naarmuja.” Bella nyökkäsi taas, maiskautti ja vei Lunan kohti tallia. Charlotte risti käsivartensa. Rannerenkaat helähtivät. Mischa oli oikea naarasleijona. Luuli, että hänellä oli jonkinlaista valtaa täällä, mutta viidakkorummut kajahtivat kauas, eivätkä katsoneet naamakerrointa. Charlotte puhalsi otsatukkaa ilmaan. Dewn oli vetänyt ylleen rennon valkoisen kauluspaidan ja puolipitkät vaaleat shortsit. Hiukset olivat yhä sekaisin, mutta koetti haroa niitä kaksin käsin kohti Charlottea ja autoa tullessaan. ”Nyt hyvä?”
Charlotte katsoi häntä tarkasti päästä varpaisiin. Tuntui inhottavalta arvioida omaa veljeä asteikolla kuinka viehättävältä tämä näytti, mutta nyt ei auttanut. Se oli osa suunnitelmaa. ”Joo.” Jokin kullalta kimaltava, kuin välkähdys kissan silmästä pimeydessä, osui hänen katseeseensa. ”Mi-mikä tuo on–?” Dewn painoi leuan rintaan ja nosti sitten sormen päillä avonaisen kauluksen alta kultaisen kaulaketjun. Charlotte ei ollut uskoa silmiään. ”Onko tuo–?!” ”Jeah. Sain sen Kittyltä.”
”Kittyltä?!” Charlotte ojensi automaattisesti kättään ja tarttui kultahevoseen sormenpäillään. Oli pakko koskea ja tuntea se fyysisesti; ei hän muuten olisi uskonut silmiään.
Mutta se se oli. Dewnin hevoskoru! Se, joka oli hävinnyt hänen lakanoistaan! Miten... kuinka...? ”Itse asiassa minun pitikin kysyä sinulta, mikä tämän korun matka on ollut. Miten se on joutunut sen jälkeen, kun jätin sen sinun huostaasi, Bobille ja sitten Kittylle?” ”Bobille???” Charlotte tuijotti korua huumaantuneena. ”Minulla… ei ole hajuakaan.” Hän ei voisi kertoa koko tarinaa siitä, miten mahdoton tuota korua oli pitää tallessa. Se oli jotenkin noiduttu. Dewn nauraisi hänelle ja pitäisi lapsellisena, ikään kuin hän keksisi tekosyitä vastuuttomuudelleen. Mutta niin se nyt vain oli. ”Mistä Bob sen sai?”
”En tiedä”, Dewn pudotti korun takaisin paidan sisään. ”En vielä. En ole ehtinyt kysyä.”
”Onko ihan varmasti hyvä ajatus pitää sitä kaulassa?”
Dewn nosti toista kulmakarvaansa. ”Että… ettei se taas huku”, sanoi Charlotte. Tai, ettei se kiroa sinua. ”Eiköhän. No… oltiinko me menossa jonnekin vai ei?” Charlotte kiskaisi auton oven auki. Dewn kiersi toiselle puolen. Hän kaivoi shortsin taskua ja kippasi avaimet Charlotten kämmenelle. ”Let’s roll sitten.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on May 9, 2021 10:28:55 GMT
Aallonmurtaja 18.8.2016 Jos Dewn olisi voinut päättää – tai olisihan hän voinutkin – hän ei olisi tänään lähtenyt minnekään. Hänelle oli nousemassa ahdistuskausi. Se tuli joskus (viime aikoina sangen harvoin), mutta tullessaan vei mukanaan pään pimentoihin. Se oli tukahduttava, perusteellinen ja syvä tunne, joka tuli hitaasti, mutta varmasti kuten merellä nousevaa myrskyä ennakoi roikkuva paine ilmanalassa. Siihen ei auttanut mikään, sen tuloa ei voinut estää. Sen saattoi vain ottaa vastaan ja siinä velloa, siihen uppoutua, kunnes se omia aikojaan myös menisi pois – aivan kuten oli tullutkin. Silloin hän tarvitsi omaa aikaa ja tilaa hengittää. Joskus hän oli miettinyt, että ehkä hänellä oli miesten kuukautiset. Niin kuin Kuu hamuili vuorovettä ja sitten taas palautti sen, niin hänenkin mielensä synkkeni tasaisin väliajoin ja hetken päästä taas kirkastui. Mutta ei hän voinut sanoa sisarelleen ei, joka niin hartaasti häntä pyysi mukaansa. Dewn katsoi Charlotten ruskeita, kiihkeitä ja epävarmoja silmiä, ja mietti taas kerran mitä siskon päässä liikkui. Charlotte oli niin epälooginen. Mutta oliko Dewn itse yhtään sen järkevämpi? Ehkä ei. Ehkä he olivat molemmat vahvasti tunneihmisiä, joita tunnetilat toisinaan veivät odottamattomiin paikkoihin, odottamattomille matkoille, odottamattomien ihmisten luo.
* ”Tadaa.” Charlotte pysäytti auton Tamulin pihaan. Iso kyltti, jossa etujaloillaan pukittava vihreäsulkahattuinen muuli riehui, tervehti heitä punaisen ladon seinältä. Sisältä raikasi musiikkia. Charlotte hymyili epävarmasti. ”Discoon.” Dewn kuuli latteuden omassa äänessään. Kuinka vähän saattoivat sisarukset toisiaan tuntea… ”Yllätys on sisällä”, sanoi Charlotte koettaen parhaansa mukaan olla vakuuttava ja reipas, ja nousi ulos. Dewn kasasi itsensä, kasasi kaiken lopun sosiaalisuudenvoimavaransa, ja meni perässä. Latodiscossa ei onneksi ollut niin tupaten täyttä kuin tavallisesti. Oli torstai-ilta, joten Tanssivassa Muulissa oli rauhallisempaa kuin viikonloppuisin, ja välkkyvien valojen sijasta seinillä ja pöydillä loistivat vain pehmeät kynttilälyhdyt. Tamulissa tuoksui aina kolme asiaa: tuore puu, heinä ja hampurilaiset. Ne olivat kotoisia, mukavia tuoksuja. Charlotte seilasi ihmisten ohi kuin aallonmurtaja ja Dewn seurasi pakon edestä kintereillä. Ei hän jaksanut oikein edes ihmetellä, mitä sisko oli hänen varalleen keksinyt. Kunhan ei olisi kutsunut ketään Dewnin kavereista… ”Moi!” Dewn havahtui siihen, että Charlotte oli äkkiä kajauttanut tervehdyksensä jollekulle. Baaritiskillä istui värikkäässä hawaii-paidassa Zack (Dewn voihkaisi ääneen, mutta onneksi sitä ei kukaan kuullut, sillä läheisen ihmisporukan yllättävä naurunremakka peitti sen alleen) soodalasi kädessä, seuralaisenaan vaaleanpunertavassa kevyessä harsoilevassa paidassa ja mustassa minihameessa (Dewnin vatsassa kiristyi) Rosa. Charlotte tervehti Rosaa yllättävän lämpimästi halaamalla. Dewn ei ollut tiennyt heidän olevan niin läheisiä tuttavia. ”Kiva. Ollaan myöhässä, Dewnillä kesti ikuisuus vaihtaa vaatteita.” ”Me pelattiin erä Villiä-Villeä”, Zack sanoi ja louskutti juomaansa tehdessään innolla Charlottelle tilaa viereensä. Dewn tunsi olevansa jäykkä ja vaivaantunut. Hän ei kyennyt kuin nyökkäämään Rosalle, joka katsahti häneen ujosti ja hymyili siideripullon takaa. Charlotte oli istuutunut jakkaralle Zackin toiselle puolen, joten Dewnillä ei ollut vaihtoehtoja. Hän istui hitaasti ja kankeasti Rosan viereen. ”Hei – onnea Dee”, Zack kurkotti kaulaansa Rosan ohi nähdäkseen hänet ja tunki pitkän kätensä kättelyyn. ”Kaksineljä on hyvä luku!”
Dewn hymyili väkipakolla. Charlotte ja Zack antautuivat keskenään jutusteluun, joka ohimennen tuntui liittyvän Foxgallopiin ja hevosiin, mutta Dewn ja Rosa istuivat molemmat hiljaa. Rosa naukkaili pullonsuusta ja katseli hajamielisesti muita discossa olijoita. Dewn vältti tietoisesti katsomasta häneen, vaikka Rosan kaulassa olevat klassiset valkoiset helmet loistivat ja tämän beigeen sukkahousuun puettu jalka oli niin lähellä Dewnin reittä. Itsepintaisen mieluummin Dewn tuijotti baaritiskin käsittelemätöntä puupintaa. Ja mitä kauemmin hän yhteen kohtaan pysähtyneenä tuijotti, sitä enemmän koko kuvio alkoi kirkastua hänelle. Ja sitä vihaisemmaksi hän muuttui. ”Mh... mitä sinulle kuuluu?” Rosa vilkaisi häneen varovasti. Dewn koetti hallita tätä myrskyä, tätä laavaa, joka hänessä oli kuohahtanut. Se ei ollut ollut tyypillistä hänelle enää pitkään aikaan. Tällainen… suuttumus. ”Mitäs tässä.” Kuulikohan Rosa hänen hampaidensa natinan? Ainakin tämä liikahti vaivaantuneena, ikään kuin pois päin. Dewn rytisti kulmiaan ja painoi kämmenen otsaansa vasten. Hän koetti tyynnyttää mielensä. Valo, hän ajatteli. Rakkaus. Rauha. Om mani padme hum. Dewn irvisti itsekseen.
”Hm...” Rosa tuli selvästi vaivaantuneeksi. Kohta hän mumisi jotain ”tuolla käymisestä”, ei viimeistellyt lausettaan, vaan se hälveni sakeaan ilmaan heidän välillään. Hän pyörähti jakkarallaan. Pakeni tilanteesta. Dewn laski hitaasti kätensä takaisin alas. Ei se ollut Rosan syytä millään lailla. Ajoitus vain oli huono, tilanne huono. Rosan poistuttua ulkovessojen suuntaan, Charlotte (joka ei ollutkaan ollut niin syventynyt Zackin hörinään kuin oli antanut ymmärtää) kumartui heti lähemmäs. ”Oliko kiva nähdä Rosaa?” ”Sekö se yllätys oli?” Dewnin kurkussa oli karkeutta. ”Joo”, Charlotte sanoi hiukan epävarmemmin tällä kertaa. ”Me ajateltiin, että–”
”Me?” ”Minä ja – tai siis… minä ajattelin–”
Dewn kiristeli hampaitaan. ”En usko, että nyt oli sopiva hetki. En ole sillä tuulella.” Charlotte räpytteli silmiään. ”Miten niin–?” Dewn painoi käden kurkulleen, hieroi niskaansa. Se tuntui limaiselta. Mikä häntä vaivasi? Mikä häntä ärsytti? ”Taidan palata kotiin. Tule bussilla. Sano Rosalle, että... se ei johdu hänestä. Minun on nyt mentävä.”
”Mutta–!” Dewn oli noussut. Päässä humisi. Äänet kaikuivat. Puu maistui kielellä eltaantuneelle, heinän pistävä tuoksu lävisti sieraimet. Hampurilaisen katkut saivat hänet voimaan pahoin. ”Dewn!” Hänen oli lähdettävä ennen kuin räjähtäisi. Hänen oli lähdettävä ennen kuin aallot murtuisivat. Hänen oli lähdettävä ennen kuin joutuisi karille – ennen kuin ärähtäisi toden teolla ääneen. Hän puskeutui ihmisten ohi ja päästyään ulkoilmaan, veti syvään henkeä. Aurinko laski ja loimotti oranssina puitten ja rakennusten takana. Hän käveli autolleen ja istui sinne. Mutta hän ei ajanutkaan heti pois. Hän istui autossa hiljaa, istui niin kauan, että kellertävä taivas muuttui punaisesta violettiin ja lopulta tummansiniseksi. Hän istui vielä silloinkin paikallaan, kun ladon ulkovalot syttyivät ja tähdet pilkahtelivat taivaankankaalla. Tämä salajuoni, tämä manipulointi – hän ei voinut sietää sitä. Charlotte ja – kuka tässä oli toinen mukana, Zack? Tuskinpa... Nora? – eivät vain voineet kunnioittaa hänen elämäänsä, hänen valintojaan, hänen asioitaan. Miksi heidän täytyi yrittää ohjailla Dewnin elämää – eritoten hänen parisuhdettaan? He eivät kunnioittaneet Dewniä saati Mischaa käyttäytymällä tuolla tavalla, eivät edes Rosaa. Ja Dewn oli luullut Charlotten jo muuttaneen suhtautumistaan Mischaan… Pitäisikö heidän lähteä? Ottaa Pisara ja seilata joksikin aikaa taas pois, ottaa vähän hajurakoa ja etäisyyttä muihin, olla vain kahdestaan, sulkea puhelin ja olla vastaamatta mitään kenellekään, selittelemättä yhtään mitään? Se oli ensimmäinen kerta sitten kotiinpaluun, kun Dewn alkoi tosissaan kaivata lähtöä pois. Mutta istuttuaan tarpeeksi kauan omissa oloissaan ja käyden läpi tapahtumia, sanottuja sanoja ja vihaisiakin ajatuksia, hän pikku hiljaa rauhoittui. Hän halusi uskoa, että sisimmässään sisko tarkoitti hyvää, vaikka hänen keinonsa olivatkin kyseenalaiset. Se ei silti oikeuttanut häntä tuollaiseen kieroiluun. Vai kieroiliko hän? Oliko Dewn tulkinnut jotain liikaa, ymmärtänyt väärin? Mitä jos Charlotte oli aidosti kiinnostunut Rosan ystävyydestä, eikä tässä ollutkaan mitään taka-ajatusta? Ehkä hän syytti sisartaan nyt siitä, mitä kuvitteli Noran voivan tehdä. Ja siihen toteamukseen päästyään, Dewnin oli myönnettävä, että juuri Noran kädenjälki tässä Rosan tyrkyttämisessäkin taas kerran näkyi. Asia ei ratkeaisi kuin puhumalla sen halki. Hahmo livahti ulos ovilta ja pysähtyi sivumpaan varjoisaan laikkuun katselemaan taivaalle. Dewnillä kesti hetki tunnistaa Rosan lyhyt tukka ja helmikorvakorut, jotka pilkahtivat lampunvalossa. Hän oli yksin. Dewn huokaisi – ja nousi autosta. ”Vähän viileä ilta.” Rosa kääntyi katsomaan Dewniä kävelemässä kohti ja hymyili melankolisesti. ”Ei sinulla ole lainata minulle villapaitaa?”
”Heh, jeah… ei tullut tällä kertaa mukaan.” Dewn nosti käden hiuksiinsa. He seisoivat rinnatusten, tiirailivat tähtiin. Muutama auto ajoi kauempana tiellä ohi. Ladon sisältä kuului vaimeaa musiikkia. Jokin myöhäinen lintu lirkutti tummasta tuijapensaasta. ”Sori, että poistuin sillä tavalla. Sanomatta mitään. Se ei liittynyt mitenkään sinuun.” ”Lotte sanoi, että sinulle tuli huono olo.”
”No… joo, tavallaan.” Dewn veti keuhkot täyteen raikasta iltaa. Syksyntulo ei ollut kaukana. Sen maistoi jo. ”Tuota… et kai sattumoisin ole täällä... minun takiani?” Tuntui typerältä kysyä sitä, ikään kuin hän olisi jotenkin niin kovin tärkeä, mutta hänen oli pakko. Rosa painoi katseen maahan ja sitten häneen. Hän hymyili surullisesti. ”Ehkä vähän, mutta Lotte ja Mischa pyysivät molemmat minua käymään. Lotte kutsui ratsastamaan.” Mischa? Dewn hämmästyi. Ääneen hän kuitenkin sanoi: ”En tiennyt, että te olette niin hyvää pataa.” Ladon ovet levähtivät auki niin äkkiä, että he säikähtivät. Ulos rymysi kolmen pojan kopla, jotka rähisivät kovaan ääneen ja tönivät toisiaan. Kaksi heistä tyrkkäsi kolmannen maahan melko rajusti. ”Hei!” Dewn ei voinut olla puuttumatta asiaan. ”Älkääs olko noin kovakouraisia.” Toinen tönijöistä astui riidanhakuisesti askelen häntä kohti, mutta pysähtyi, kun neljäs mies tuli ulos – hän oli pitkä ja salskea, muuta Dewn ei juuri ehtinyt erottaa siinä huonossa valaistuksessa varjojen tanssiessa tämän kasvoilla. ”Nujakointia?” ”Paska”, yksi pojista sanoi. ”Se on Henning.”
”Leikillään”, toinen pojista sanoi hätäisesti. ”Steven, tule, häivytään!” Pojat kalppivat kovaa kyytiä matkoihinsa, kolmannen maassa möyrineen rämmittyä seisaalleen ja juostua heidän peräänsä. Dewn nyökkäsi miehelle kiitokseksi puuttumisesta. Valkea hammasrivi välkähti, sitten mies nykäisi takkinsa vetoketjun leukaan ja asteli jo joutuisin askelin poispäin ennen kuin Dewn ehti sanoa mitään. Dewn palasi Rosan luo, joka oli jäänyt kauemmas seisomaan käsivarret itsensä ympärillä. ”Pelästyin, että joudut tappeluun”, hän sanoi huolissaan. ”Inhottavaa tuollainen. Miksi miesten pitää olla aina nyrkit pystyssä?”
”Sanopa se. No”, Dewn koetti johdattaa keskustelun pois äskeisestä välikohtauksesta, ”syyskuussako sinulla alkaa opinnot?”
Rosa puhkesi äkkiä hymyyn, joka oli sillä kertaa avoimemmin sädehtivä ja myös jännittynyt. ”Niin! Hermostuttaa. En tiedä olenko ollenkaan hyvä.”
”Mitä turhaan. Olet varmasti loistava.”
”Itse asiassa… minulla olisi sinulle lahja.”
”Minä luulin, että sinä olit se lahja”, sanoi Dewn. Hän näki kimalteen Rosan silmissä; tiesi sen merkityksen sydämessään – vaikka mielessään ehkä halusikin sen kiistää. Kutkuttavasta, vatsanpohjassa tuntuvasta tunteesta huolimatta hän ei halunnut takertua siihen kuitenkaan yhtään sen pidemmäksi aikaa. Ei halunnut lisätä vettä myllyyn. ”Kaunis ajatus”, sanoi Rosa pehmeästi. Hän otti muutaman kevyen ja siron askelen poispäin. Hänen liikehdintänsä oli yhtä eteeristä kuin Mischalla, tosin siinä erottui tanssijan harjaantuneisuus. Mischan liikkuminen oli arvaamatonta ja ailahtelevaa, kuin tuulessa tempoileva perhonen sinne sun tänne, mutta Rosa liikkui enemmän kuten vesi, kuin aalto; ehkä vailla päämäärää, mutta silti sulaen ja edeten, lainehtien ja taas takaisin keinuen. ”En ollut varma, miten tämän tekisin, mutta…” Hän kiepahti muutaman metrin päässä Dewnistä ympäri kasvot häntä kohti ja nosti pitkänsirot käsivartensa ylös pään yläpuolelle, toi ne yhteen ja risti ranteet kuin kiemurtelevat tulenliekit. ”Tähän ei ole musiikkia.” Hän kurotti vasenta etujalkaansa eteen, koukisti polvea ja nosti jalan koukkuun ilmaan kuin kurjella. Samalla hänen kätensä laskeutuivat uneliaasti sivuille ranteiden pyöriessä, sormet viuhkamaisesti avautuen ja sulkeutuen. Rosan kaula työntyi ylös ja eteen, pää painui takakenoon kasvonsa kohti yötaivasta. Vasen jalka suoristui ilmassa, sitten hän hypähti ja nousi toisen jalan varpaille, kädet lainehtivat edessä ja sitten takana, hän loikkasi piruetin ja pysähtyi hidastettuun joogamaiseen venytykseen tuoden taakse jääneen jalan hitaasti vetäen edellisen vierelle. Dewn unohtui tyystin Rosan kauniisiin, ammattimaisiin, taidokkaisiin liikkeisiin. Hänen sulava tanssinsa vei mukanaan. Musiikkia ei tarvittu. Koreografia oli kuin mykkä laulu, äänetön sointu, kuulumaton runo. Rosa toi molemmat kädet rinnalleen yhteen ja levitti ne vielä kerran alakautta sivuille ja tuli siitä sujuvaan niiauskumarrukseen tanssin lopun merkiksi. ”Bravo”, Dewn sanoi lyöden käsiään yhteen havahtuen taianomaisesta lumouksesta. ”Bravo!” Rosa – joka oli koko tanssinsa ajan näyttänyt olleen kuin hypnoosissa tai unitilassa – puhkesi hymyyn ja palasi Dewnin luo. ”Unohdin yhden liikkeen, minun piti –”
”Se oli aivan täydellistä.” Rosa vaikeni hyvillään. ”Tarkoitan sitä”, Dewn sanoi. ”Oliko tuo niitä koe-esiintymistanssejasi?”
”Ai. Ei”, Rosa punastui, ”se oli minun tanssini sinulle. Suunnittelin sen itse. Sen nimi on Meri.”
Dewn oli mennyt sanattomaksi. Rosa nosti kainosti hymyillen sormet huulilleen hipaistakseen niitä kuin alitajuisesti. Rosan kauniit kädet. Niin jalot, niin elegantit ja lyyriset. Harvoin saattoi ajatella niin, mutta jos Dewnin olisi pitänyt kuvailla noita Rosan käsiä – joihin hän oli juuri nyt ihastunut aivan erityisellä tavalla – ne olisivat olleet silkkaa musiikkia, jota ei voi korvin kuulla. Ja Dewniin iski älytön mielihalu ottaa niistä kiinni. Ei siinä ollut mitään romanttista taka-ajatusta, hän ajatteli sekopäisenä, ihan vain ystävänä, ihan vain kunnioituksesta ja ihailusta. Mutta jotkin kaksi asiaa estelivät häntä: jokin epämääräinen tunne, että se ei olisi oikein Mischaa eikä Rosaa kohtaan, ja toisekseen ylpeys, jonka ei olisi halunnut hänessä vielä elävän. Tätä Charlotte halusi, tätä Charlotte ja Nora varmasti molemmat havittelivat. Dewn ei voisi notkahtaa moraalissaan, ei saisi horjua omissa arvoissaan...
Rosa värähti vilusta, ja Dewn räpytteli silmiään palatakseen takaisin maanpinnalle.
”Haluatko palata takaisin sisälle?” ”Hm...”, Rosa vilkaisi ladon ovien suuntaan, joiden takaa kotoisa pulina ja musiikki kantautui tukahdetusti lautojen läpi. ”Tuletko sinäkin?”
”En… sanoin jo kerran lähteväni, enkä suoraan sanottuna ole sellaisella tuulella, että haluan nyt törmätä Lotteen tai nähdä ihmisiä.”
Rosa kallisti päätään. ”Sinua ei lasketa”, Dewn hymyili. ”Jostain syystä et kuluta sosiaalisuusmittariani tällä hetkellä laisinkaan. Mutta hei”, hän lisäsi, kun Rosa taas tärisi illan viileydestä, vaikka samalla hymyilikin Dewnin sanoille, ”voidaan mennä autoon istumaan.” Rosa epäröi, mutta seurasi Dewnin valkoisen lavan luo. Dewn avasi hänelle oven. ”Täällä ei kylläkään ole lämmitystä, mutta edes vähän lämpimämpi kuitenkin, ei käy tuuli.” ”Jos sinun kerran piti jo aiemmin illalla lähteä, miksi vielä jäit?” Rosa kysyi Dewninkin ehdittyä sisään ja lyötyä oven kiinni niin, että he jäivät pimeään autoon kahdestaan, omaan kuplaansa. ”Jäin kelaamaan asioita... joitain tapahtumia.” ”Sinä mietit usein kaikkea mitä on tapahtunut?” Rosa laittoi sormensa reisiensä väliin ja hymyili kysyvästi. Dewn hymähti itselleen. ”Aika usein.” ”Pidän… siitä, että olet niin ajattelevainen.”
”Moni kutsuisi sitä märehtimiseksi.” ”Mutta ethän sinä lehmä ole.” He olivat sekunnin ajan hiljaa ja purskahtivat sitten nauruun. Rosalla oli ihanan helkkyvä, pehmeä nauru. Se sai Dewnin hyvälle mielelle. Dewn ravisteli kädellä tukkaansa. ”Kiitos. Luulisin.” He vaikenivat sopuisasti molempien katsellessa auton pimennoista pihaa ja Tamulin valoja. Ehkei Charlotten lahja sittenkään ollut ollut niin kamala. Tosin Dewn paljon mieluummin hoiti ihmissuhteensa ja välinsä ystäviinsä ihan itse ilman ulkopuolisten apua, vaikka tiedosti olevansa siinä joskus retuperällä; häneltä yhteydenpito kun saattoi helposti unohtua pitkiksiksi ajoiksi, sillä inhosi puheluita ja tekstaamisia ja kaiken maailman sosiaalisen median kanavia. Hän oli ehdottomasti kasvoista kasvoihin -ihminen. Yksi asia häntä kuitenkin vaivasi. Rosa oli sanonut Mischan suunnitelleen ja kutsuneen Rosan heille käymään. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Rosan nimi putkahti Mischan yhteydessä melko arvaamatta esiin. ”Sinä sitten olet kaverustunut Lotten kanssa oikein kunnolla”, Dewn sanoi jonkin aikaa jatkuneen vaiteliaisuuden jälkeen mahdollisimman neutraalisti ja ystävällisen kuuloisesti. Hän saattoi vain toivoa, että Charlotte olisi tunteissaan ja käytöksessään aito; Dewn ei sallisi hänen käyttää Rosan vilpittömyyttä hyväkseen johonkin itsekkääseen skiimaansa. ”Hm. Niin, luulisin.” Dewnistä vastaus ei tullut kovin vakuuttavasti. ”Jos hän yrittää jotain tai käyttäytyy huonosti, älä pelkää sanoa minulle siitä niin pidän hänelle puhuttelun.” Rosa hihitti. ”Kuulostat nyt aivan ylisuojelevalta ja tiukalta isältä.” ”No, toivottavasti jos koskaan tulen isäksi, osaan hoitaa sen homman oikeudenmukaisesti.”
”Sinä olisit ihana isä.” Rosa katsoi Dewniin ja Dewn katsoi häneen ja hetki oli vähän aikaa lievästi kiusallinen. Rosa taisi aistia sen nopeammin, sillä katsoi äkkiä oman puoleisestaan ikkunasta pihalle. ”Richard saa lapsen.”
Dewn oli jäänyt miettimään Rosan sanoja ja tämän kauniita kasvoja ja omia hulluja mielikuviaan ja olikin nyt tukehtua omaan sylkeensä.
”Mitä?!” ”Hm.” Rosa katseli edelleen poispäin niin, ettei Dewn nähnyt hänestä kuin lyhyiden hiusten alta näkyvän korvakorun. ”Hän ja Jenna saavat vauvan. Jenna on ollut jo yli kaksi kuukautta raskaana, mutta kumpikaan ei tiennyt. Se tuli ihan yllätyksenä molemmille. Heidän piti itse asiassa juuri erota, mutta... eivät nyt eroakaan, ainakaan ennen lapsen tuloa.”
Dewn kuunteli mykkänä. Tuo oli sitä toisenlaista elämää. Draamantäyteistä, outoa, vierasta elämää, johon hän ei enää mitenkään osannut suhtautua saati sitä kuvitella. ”Vau”, hän sanoi hiljaa. Valitettavasti hän ei kyennyt näkemään Richardia isänä, vaikka kuinka yritti. Mutta kykenikö hän sitten näkemään itsensä…? ”Richard ei ole kertonut”, hän sanoi. ”Hän päivitti asiasta Bythewayhin.” ”Jaah. Minä en ole missään somessa.”
”Tiedän.” Kaksi hahmoa poistui ladosta; Dewn tunnisti heti hongankolistaja Zackin kesäsaarten paidassaan sekä edellään kävelevän Charlotten. Dewn painui vaistomaisesti vähän matalammas. ”Pian–”, hän sanoi ja virnisti. ”Hm…?” ”–ettei meitä nähdä.” Rosa noudatti huvittuneen ihmettelevästi hihittäen Dewnin esimerkkiä, ja kumpikin valui penkeillä niin alas kuin mahdollista. Dewn kuikuili aina kun uskalsi näkyikö siskoa vielä. ”Eikö tämä ole vähän ilkeää?” Rosa kysyi. ”Lottella ei ole kyytiä. Ja minä tulin Zackin mukana.”
”Ajan kohta perään”, Dewn vakuutti, mutta ei hänen tarvinnutkaan; Zack otti homman haltuunsa. ”Jaa. No.” He rönysivät nauraen takaisin istumaan suoraan. Charlotte ja Zack olivat hävinneet näkyvistä, kadonneet tien pimentoon. Dewn vitsaili, että nyt he voisivat palata bileisiin, kun avecit olivat lähteneet. ”Tiedätkö... voisit joskus tulla käymään minun luonani”, Rosa ehdotti tunnelman kevennyttyä. Hän oli nostanut kätensä, tuon pehmeän sulokkaan kätensä, Dewnin käsivarrelle. Dewn tuijotti kättä ja nosti siitä sitten hitaasti katseensa Rosan kasvoihin, joka katsoi häntä intensiivisesti takaisin. Auto ajoi ohi ja sen valokiilat välkähtivät hetkeksi valaistaen heidät molemmat, mutta kumpikaan ei silmäänsä räpäyttänyt. ”Jeah.” Ehkä Rosaa kädestä ottamisessa olisi kuitenkin ollut jotain vähän enemmänkin kuin pelkkää kaveruutta. Niin Dewn ajatteli etäisesti kumartuessaan penkiltään Rosaa kohti, tämän tehdessä samoin, ja heidän huultensa koskettaessa toisiaan. Rosa maistui piparmintulta, tuoksui bergamotilta ja tuntui unelta, jonka ei ole tarkoituskaan nähdä päivänvaloa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on May 10, 2021 8:23:26 GMT
Unelmien poikamiehet 18.8.2016 Dewn oli kävellyt muitta mutkitta ulos Tanssivasta Muulista. Charlotten kasvoja kuumotti mielipahasta ja häpeästä. Se oli siinä sitten. Joku raja kaikella. Hän naputteli kännykkää: ”Yritin. Ei onnistu. I’m out.” ”Kelle tekstaat?” Zack kurotti epäsopivalla tavalla pitkää kaulaansa nähdäkseen Charlotten näytölle. ”Yhdelle manipuloivalle–”, Charlotte käytti aika rumaa termiä, ”–josta sain juuri tarpeekseni.” Hän työnsi äänettömälle asetetun kännykän takaisin mustaan kiiltonahkakäsilaukkuunsa ja jätti Zackin hölmistyneen ilmeen omaan arvoonsa. Miten minä selitän tämän Rosalle? hän ajatteli. Ja mikä Dewniä oikein riepoi? Hän oli suorastaan suuttunut Rosan nähdessään! Zack yritti viritellä Charlotten kanssa uudelleen keskustelua – jotain jonninjoutavaa Seanin koripalloilusta ja nettivideosta, jolle oli nauranut edellisiltana – mutta enää se ei kiinnostanut Charlottea tippaakaan; käytettyään Zackia vain hämäyskeinona voidakseen salakuunnella Dewniä ja Rosaa, nyt hänellä ei enää ollut tälle tarvetta. Itse asiassa Zack otti häntä melko lailla päähän heiluessaan ja huojuessaan ja melkein tuupatessaan Charlotten mehucoctailin tämän kädestä. Ilta oli pilalla. Dewn vihaisi häntä nyt. Suunnitelma oli epäonnistunut. Charlotte oli ampunut itseään omaan nilkkaan. Miten se sanonta menikään… ahneella on sontainen loppu. ”Tuletko pelaamaan aasinhäntää?” Zack ehdotti. Hänellä oli keltavioletinkirjavassa hawaii-paidassaan glitteriä, joka välkkyi ja kimmelsi. Se toi Charlotten mieleen kultaisen hevoskaulakorun, joka oli taas maagisesti roikkunut Dewnin kaulassa. Hän ei ollut iloinen, ei edes huojentunut siitä, vaikka nyt hänen mokansa sen hukkaamisesta tietyllä tapaa korjaantuikin. Ei – häntä hermostutti ja... pelotti? Mutta varmasti sille olisi hyvä, järkeenkäyvä selitys, miten koru oli kadonnut hänen lakanoistaan Robertin käsiin ja sitten Kittyn huomaan. Charlotte ryysti juomaansa. Niin, hän kyllä selvittäisi tämän. Mielellään ennen Dewniä. ”En, en jaksa nyt oikein mitään.” Charlotte hörppi mustikkasoodaansa ja katseli toiseen suuntaan. Rosa palasi pihalta vessojen luota. Charlotte pisti merkille hänen heti katselevan ympärilleen havaittuaan, ettei Dewniä näkynyt. Charlotte laski juomalasinsa tiskille ja odotti, että tämä ehtisi puhe-etäisyydelle. Rosa ei ehtinyt edes kysymään mitään, kun Charlotte jo sanoi: ”Sille tuli huono olo. Lähti kotiin...” ”Ah.” Rosa näytti olevan pahoillaan. 1-0 Dewnille. ”Kai sinä tulet meille yöksi?” Charlotte kysyi ja mietti hämärästi, mitkä hänen motiivinsa nyt olivat: oliko hän vain ystävällinen ja piti Rosasta, halusi tutustua tähän paremmin, vai oliko hän sitten kuitenkin vielä puolijalkaa mukana Noran erota-Dewn-ja-Mischa-suunnitelmassa mukana? ”Niin… no... voinhan minä, kai, jos siitä ei ole haittaa–”
”Voit nukkua minun huoneessa”, Charlotte lupasi ja päätti siinä ja sitten, että hän toimi Uuden Charlotten mukaisesti ja oli vain kiva; halusi Rosasta ystävän ihan vain, koska piti hänestä. Sen ei tarvitsisi mitenkään liittyä Dewniin. ”Minäkin voin tulla! Pyjamabileet!” Zack sanoi innoissaan Charlotten olan takana. ”Sori, mutta ei mahdu.” Rosa katseli tanssilattian suuntaan. ”Minun tekisi mieli tanssia.”
”Joo”, sanoi Charlotte ja nousi äkkiä seisomaan. ”Mennään!” Zack vinkaisi ihmeissään, mutta tyytyi sitten jäämään yksin tyttöjen jätettyä hänet omaan seuraansa. Pian hän hoksasi toisella puolella parin jakkaran päässä istuvan isompikokoisen miehen omissa aatoksissaan, kääntyi tämän puoleen ja hihkaisi reippaasti: ”Moi! Miten menee?” Charlotte seurasi Rosaa tanssilattian luo, joka oli keskellä latoa. Muutama pari siellä tanssi pehmeän kantrirokin tahdissa hehkuen kultaisina valonheittimien heihin osuessa. Tamulissa oli loppukesän elonkorjuuajan tunnelmaa. Kattoon oli ripustettu kuivattuja niputettuja yrttejä, heinätuppoja ja olkivyyhteitä, ja iso puinen rattaanpyörä koristeltu pienillä valoilla sekä köynnöksellä. Koristeeksi tarkoitettu linnunpelätin seisoi nurkassa viiltomainen suu hymyssä nauriinpäässään. Rosa osasi tanssia. Charlotte huomasi sen sivusilmällä melkein heti ja tunsi pientä alemmuuskompleksia omasta tankeasta, vaivaantuneesta liikehdinnästään. Dewnin pitäisi nähdä hänet nyt, ajatteli Charlotte, kun kaksi miestä kävi vuoronperään Rosan luona pyytämässä häntä tanssipariksi, mutta tämä kieltäytyi kohteliaasti ja pysyi Charlotten seurassa. Toinen heistä oli kaiken lisäksi tyydyttävän hyvännäköinen, joten kumma, ettei Rosa vastannut saamaansa suosioon. Kukaan ei tullut pyytämään Charlottea tanssiin… paitsi Zack, jota ei laskettu, ja joka hetken päästä oli myös kiiruhtanut tanssilattialle heidän luokseen turvaan mutisten jotain ’miehestä, joka oli uhannut vetää häneltä nenän sisään, jos ei lakkaisi löpisemästä’ tai jotain sellaista. Charlotte sivuutti hänen tanssipyyntönsä hitusen ylimielisesti. ”Onko se totta”, Rosa puhui hengästyneenä lähellä häntä, jotta ääni kuuluisi musiikin yli (Zack oli pyörähdellyt piruetein tiehensä saatuaan pakit), ”että Dewn on kiinnostunut... minusta?” Charlotte lopetti heilumisensa. Hänen oli pakko; hän tuijotti hämmästyneenä Rosaa. Ei edes tiennyt heti, mitä vastata. Rosakin pysähtyi. Hän puri alahuuleensa ja näytti yhtä aikaa ujolta, pahoittelevalta ja toiveikkaan hermostuneelta. ”Noralta kuulin niin. Minä vain... en halua viritellä toiveita sen suhteen uudelleen ja taas pettyä, jos...”, hän korotti varovasti ääntään musiikin yli, ”tai siis, hän on kihloissa. En… en missään nimessä halua tulla heidän väliinsä!” Oikea totuus vai totuus, jonka halusi olevan totta? Charlotten päässä raksutti kolme kokonaista sekuntia, jonka aikana muut ehtivät pyörähdellä, heittää jalkaa ja suhahdella heidän ympärillään ohi. Nora oli taas askelen edellä. Mutta Charlottesta hän pelasi vaarallista peliä. ”On minusta”, sanoi Charlotte lopulta; päättäen kalastella jonkinlaisella välivesistöllä. ”Mutta Dewn on salamyhkäinen tunneasioista, ei hän minulle ole mitään puhunut. Suoraan siis. Ja en välttämättä olisi niin huolissani Mischasta”, hän lisäsi rypistäen otsaansa, ”niillä on avoin suhde. Voivat deittailla muitakin, vaikka ovat yhdessä.”
Rosa näytti alkuun hämmästyneeltä, sitten peilasi Charlotten tavoin lievää vastenmielisyyttä, joka kohta muuttui toiveikkuudeksi. ”Ai niinkö?” ”Jep.” ”Hm...” Rosa jäi aatoksiin. Charlotte taasen mietti, jälleen kerran, kenen pussiin itse pelasi. Charlotte viittasi tiskille päin tarkoittaen, että haluaisi nyt jotain ruokaa. Rosa jäi tanssimaan. Zackia ei näkynyt. Charlotte tilasi fish&chips ja oli sitten hapuilemassa kännykkää laukustaan selaillakseen ajankuluksi sitä, mutta päättikin olla katsomatta siihen; jos Noralta oli tullut puheluita tai viesti, se olisi taatusti sähäkkä, eikä hän juuri nyt halunnut kommunikoida tämän kanssa. Hän oli juuri pistämässä ensimmäistä kuumaa ranskanperunaa suuhunsa, kun sattui katsahtamaan taas tanssilattialle päin ja näki nyt jo kolmannen nuorukaisen lähestyvän Rosaa takaapäin. Charlotten suu loksahti auki – mutta peruna sinne ei eksynyt. Nuorukainen oli koputtanut Rosaa olkapäähän, ja kun Rosa oli kääntynyt tanssin tahdissa katsomaan, oli mies heilauttanut mustaa sliipattua tukkaansa taaksepäin ja puhunut jotain. Charlotte tuijotti tilannetta kauempaa. Ei voinut olla totta! Rosa näkyi pudistavan päätään, hymyilevän pahoittelevasti, ja jatkavan tanssia yksinään. Andrew oli hetken paikoillaan, kohautti sitten harteitaan ja palasi pois tanssilattialta kohti paalipöytiä sivummalla sen toisella laidalla; Charlotten katse seurasi häntä kuin hai laivaa. Andrew istuutui erääseen pöytään toisen nuoren miehen seuraan. Kummallakin oli tuopit edessään. Andrewn suu liikkui; hän sanoi jotain toverilleen, jota Charlotte ei niin kaukaa kunnolla erottanut. Ohi käveleviä tai tanssivia ihmisiä tukki välillä näköyhteyden heihin. Yhtäkkiä Andrew käänsi päänsä tiskin suuntaan, ja Charlotte kiepahti jakkarallaan sadankahdeksankymmenen asteen käännöksen peläten, että Andrew huomaisi ja tunnistaisi hänet. Hän vilkaisi taas heihin, kun uskalsi. Andrew jutteli kaverinsa kanssa nostaen tuoppia huulilleen. Hän ei ollut huomannut Charlottea. Charlotte pettyi. Sitten alkoi ärsyttää. Mitä Andrew siellä teki – Tamulissa keskellä viikkoa juuri silloin, kun Charlottekin siellä oli? Kävikö hän useinkin oluella discossa väijymässä naisia, miksei mennyt Oldeer Pubiin? Kirpeä maku suussa Charlotte mietti, tulisiko Andrew pyytämään häntä tanssimaan, jos nopeasti katsoisi häntä vain hyvännäköiseksi typyksi eikä tunnistaisi… Ei sillä, että Charlotte olisi suostunut, mutta kumminkin... Ja yhtäkkiä hänen edessään oli joku, joka huojui kuin honkapuu ja viuhtoi käsillään ilmaa ikään kuin koettaisi lentää niiden avulla kattoon. ”Tanssimaan?” Zack sanoi taas ja teki kehnon hovikumarruksen; hänen päässään ollut tekotaiteellinen pikkuhattu putosi ja hän oli kaatua nenälleen koettaessaan kahmaista sitä kouraansa puolimatkasta. ”Sanoin jo ei, Zack”, Charlotte ärähti. ”Mene kysymään Rosaa, jos vaikka kävisi tuuri. Hän ei ole suostunut kenenkään niiden viidenkymmenen miehen daamiksi, jotka on vuoroin käynyt pyytämässä.” Charlotte tunki pahantuulisena kaksi kalapalaa kerralla poskeensa. Charlotten vakoillessa Andrewtä (tämä nauroi hiuksiaan haroen juuri makeasti jollekin, mitä vaaleatukkainen toverinsa oli sanonut), Rosa oli kuin olikin alkanut Zackin tanssipariksi. Heillä näytti olevan hauskaa, mutta Charlottea riepoi ja hänen teki mieli tehdä dewnit ja vain lähteä kotiin. Harmi vain, että Dewnin mentyä, hänellä ei ollut kyytiä, eikä hän voisi tehdä sellaisia ohareita Rosalle, jonka oli itse kutsunut heille kylään. Hän vilkaisi korkealla seinällä olevaa ruosteista kellotaulua; mitenköhän busseja meni keskustasta rannikon suuntaan…? Harhailevat ajatukset keskeytyivät äkisti. Hän oli taas nähnyt jonkun tutun ladon ulko-ovien suunnalla, astumassa juuri sisään. Hahmo oli hävinnyt jättämään takkia väliseinän taakse, joten Charlotte ei voinut olla aivan varma, että oli nähnyt oikein… Hänen sydämensä jumputti kuitenkin siihen malliin, että saattoi hyvinkin olla oikeassa; ja tosiaan, kohtapuoliin sama henkilö tuli taas näkyviin, seuralaisenaan ruskeatukkainen tyttö kesäkutimissa. Ja kukapa muukaan tuo poika oli, kuin Charlotten luokkalainen Matt Paul, jonka ruskeat laineet olivat aina villisti kuin tuulessa temponeet ja, jonka makeasti ruskettunut iho kieli jossain aurinkorannalla vietetystä pitkästä kesälomasta. Tyttö hänen vierellään oli aivan yhtä ruskea. He kävelivät lähekkäin, puoliksi käsikynkkää, ja jostain syystä Charlotte tunsi riipaisun sisuksissaan. Ei kai hän voinut olla mustasukkainen jostain Mattista? Hän sätti henkisesti itseään. Eihän Matt kiinnostanut häntä yhtään. Ja kuitenkin, miksi hänen silmänsä seurasivat salakavalasti kuin liimattuina tämän menoa ladon toisella laidalla, vapaan pöydän etsintää, naurua tyttöystävänsä kanssa ja sitten tämän siihen istumaan jätettyään kävelyä suoraan kohti tiskiä – suoraan kohti Charlottea. Charlotte kääntyi taas hätäpäissään oikeinpäin. Ehtisikö vielä livahtaa tiehensä? Ei – liian myöhäistä. Matt oli pysähtynyt nojaamaan tiskiin parin jakkaran päähän hänestä (heidän välissään oli hiljainen iso mies, joka tunki hampurilaista suuhunsa) ja Charlotte kuuli hänen sanovan: ”Hotdog Vege ja fish&chips. Ja kaksi soodacoctailia – öö… mandariiniananas ja… banaanimansikka.” Charlotte laittoi hitaasti – katse fiksautuneena puiseen tiskinpintaan, ettei vahingossakaan tulisi katsoneeksi Mattia – ranskalaisen suuhunsa. Mene jo, hän ajatteli. Mene pois… Miksi hänestä tuntui hämärästi, että kohta tapahtuisi jotain? ”Moi.” Uskomatonta. Charlotte nosti hitaasti päätään ja aivot humisten, kuin elokuvassa, käänsi katseensa Matt Pauliin, joka oli nähnyt hänet, kiertänyt heidän välissään olleen isokokoisen miehen ja tullut Lotten luo. Charlotte oli juuri saanut parin sekunnin varoitusajalla etiäisen, että näin tässä tapahtuisi. ”Moi”, hän sanoi täysin tyhjänä. Hänen päässään ei ollut ainoan ainutta ajatusta. Matt oli tullut puhumaan – hänelle? Itse? Oma-aloitteisesti? Kaukaisesti Charlotte pani merkille, että vaaleanpunainen lyhythihainen T-paita, joka Mattilla oli yllään, oli jonkinlainen kerhopaita, sillä sen etumuksessa oli jokin mailaa, koukkua ja palloa muistuttava logo. Hänellä oli puolipitkät valkoiset shortsit ja jalassa sukat ja sandaalit. ”Miten on mennyt kesä?” Matt kysyi, eikä Charlotte oikein vieläkään ollut mukana siinä, että tämä puhui hänelle. Ehkä Matt oli erehtynyt ja luuli häntä toiseksi. Eihän Matt koulussakaan huomioinut häntä millään tavalla. Koskaan ei voinut tietää, mistä päin tuuli puhalsi. Ei ainakaan hiusten perusteella. ”Ihan kivasti”, sanoi joku, joka saattoi olla Charlotte. ”Me tultiin juuri Intiasta”, sanoi Matt ja päänsä nytkähti siihen suuntaan, jonne oli jättänyt someprinsessansa. ”Sen huomaa”, sanoi Lotte, jonka ääni oli jäänyt monotoniseksi ja senkin vuoksi kuulosti epäystävällisemmältä kuin oli tarkoitus. Hän ei ehtinyt korjata tylyä sävyään (joka todellisuudessa johtui vain siitä, että oli niin ällistynyt Mattin juttelusta hänelle), kun baarimikko ojensi tarjotinta tiskin yli ja Matt tarttui siihen. Hän sanoi vielä: ”No moikka, Lotte”, ja mutkitteli sitten hyvältä tuoksuvien annosten ja coctailien kanssa takaisin seuralaisensa luo. Moikka, Lotte, moikka, Lotte, Lotte..., jäi kaikumaan Charlotten korviin. Kaikki hänen ympärillään pariutuivat ja siellä Charlotte oli, yksinään, ikisinkkuna.
Mitä hän oikein teki väärin? Rosa ja Zack tulivat tiskille tilaamaan juomia. Charlotte oli saanut jo syötyä ja murjotti masentuneena. Miksei hänellä ollut minkäänlaista vientiä? Oliko hän niin epäviehättävä? Hän katsoi katkerana Rosaan. Tämä oli kaunis, heleä. Zackään ei enää kieppunut Charlotten ympärillä, vaan lirkutti nyt innoissaan Rosalle, joka posket tanssimisesta punertavina istuutui jakkaralle ja pyysi itselleen raikasta persikkasoodaa. Charlotte painoi posken kämmeneensä. Itsepähän oli ajanut ainoan ihailijansa toisen kimppuun. ”Zack”, Charlotte sanoi sitten varovasti, ”voisin sittenkin nyt tulla tanssimaan.” Zack räpytteli pitkiä lehmänripsiään ja sitten virnisti leveästi. ”Pitää hetki hengähtää”, hän sanoi iloisesti. ”Rosa on hyvä tanssimaan!” ”Joo… minäkin voisin”, mumisi Charlotte. ”Tuota… voisitko sitä ennen – voisitko tilata minulle yhden Wistdotin?” Wistdot oli väkevä alkoholijuoma, mutta juuri nyt Charlottesta tuntui, että hän voisi tehdä jotain poikkeuksellista ja vetää vaikka kännit. Zack pohti hetken pyyntöä. ”Mitähän Dewn siihen sanoo?” hän epäröi huolissaan.
”No, Dewn ei ole täällä, vai onko?” Lotte tokaisi, mutta lisäsi sitten ystävällisemmin, anelevasti: ”Pliis? Ei yksi drinkki maata kaada. Sitten mennään tanssimaan. Minulla on kurja ilta.” Zack ei suinkaan halunnut, että Charlottella olisi kurjaa, joten myöntyi. Tilatessaan itselleen Lännen Auringon, pyysi kyytipojaksi yhden Wistdotin. Charlotte puri huuleensa pidätelläkseen pientä itsesäälivää hymyä. Andrew ja kaverinsa olivat nousseet pöydästä. Charlotte huomasi sen vasta, kun oli jo liian myöhäistä: he olivat melkein tiskillä asti, kun Charlotte kohtasi Andrewn katseen. Tällä oli tuimahko tuijotus, jossa ei värähtänyt mitään ilahduksen tapaistakaan entisen niin-sanotun-tyttöystävänsä nähdessään. Päinvastoin, hän siirsi katseensa Rosaan kuin Charlottea ei olisi ollutkaan. Charlotte ei tajunnut laskea omaa katsettaan, vaan pällisteli pahastuneena suoraan takaisin. Sitten Andrewn toveri ilmaantui tämän selän takaa, ja Charlotte tunsi vatsansa kipristyvän. Jim Henning – Andrewn hemmetin hyvännäköinen poliisikaveri. Charlotte punastui, kun Jim katsahti häneen ohimennen sinisin, viattomin silmin. Lotte hymyili väristen ja laski katseensa epävarmana syliinsä. ”Kaksi lanttia shuffleen.”
Andrew oli niin lähellä, että Charlotte haistoi tästä huokuvan tupakan ja halvan partaveden löyhkän. Hän toivoi, että hekin tulisivat puhumaan hänelle. Tulkaa sanomaan moi, hän ajatteli kuumeisesti. Mutta kun hän seuraavan kerran nosti kokeilevasti katsettaan, ei kumpaakaan enää näkynyt. Valtava pettymys huohahti hänessä. Musiikki vaihtui ja soitti Kesää kuusikymmentäyhdeksän. Hän sai korkealasisen, kirkkaanvärisen vienosti kuplivan juoman Zackilta eteensä – sekä vuosisadan ehkä typerimmän ideansa. Jos hän jäisi kiinni alaikäisenä holin juomisesta, Jim Henningin olisi tultava pidättämään hänet. Kerta huomiota ei saanut hyvällä, niin sitten vaikka pahalla, ajatteli Charlotte katkeran suloisesti siemaistessaan ensimmäistä huikkaa. Ja tämä kiehtova ajatus mielessään, hän nosti lasin kunnolla huulilleen. ”Hei!” Zack säikähti. ”E-ei ole hyvä ajatus siinä juoda! Mennään sivumpaan… ettei kukaan…” ”Ei sillä ole väliä”, Charlotte yritti, mutta Zack huitoi häntä niin, että Charlotten oli mentävä perässä tai koko juomansa olisi päätynyt lattialle. Zackia selvästi kadutti jo lipsahduksensa arviointikyvyssään. Rosa seurasi säyseästi heidän takanaan. ”Aiotko kieliä minusta Dewnille?” Charlotte kysyi häneltä, kun he olivat pysähtyneet hämärämpään nurkkapöytään ja Charlotte oli vetänyt kurkkua polttavaa Wistdotia kitaansa. Se oli kamalan pahaa. Mutta hän joi silti, irvistellen. Rosa pudisti vienosti päätään. ”Vaikkei tuo ehkä hyvä ajatus ole”, hän sanoi. ”En kuitenkaan ole mikään moraalipoliisi. Olin minäkin murrosikäinen kerran. Ja siinä iässä on murrosikäisen murheita.” ”Jotka pitää hukuttaa pois.”
Rosa hymyili hiukan. Charlotte puristi lasia kädessään. Teinimurheet, tosiaankin. Hänen silmänsä haravoivat latoa: missä Andrew ja Jim olivat? Joko he olivat lähteneet? Ah – tuolla he olivatkin. Pelaamassa shufflepöytää. Charlottesta tuntui hassulta. Pää oli keventynyt, mutta vatsassa iskivät toisiinsa kuin petankkikuulat, jotka silloin tällöin löivät kutittaen kipinää. ”Mennäänkö nyt tanssimaan?” kysyi hieman levoton Zack, kun Charlotten lasissa oli enää puolet. ”Ei, kun mennään mieluummin pelaamaan”, sanoi Charlotte, joka tapitti shufflepöydän ylle kumartunutta Jimiä. Tällä oli hyvä takapuoli. ”Minä voisin käydä ulkona”, sanoi Rosa sipaisten harsoilevan paitansa laskoksia. ”On aika kuuma. Pitäkää te hauskaa.” Charlotte kippasi lasinsa kerralla tyhjäksi (se oli ilmeisesti aikamoinen suoritus, sillä Zack jäi monttu auki tuijottamaan) ja lähti huterasti suunnistamaan shufflepöydän suuntaan odottamatta seuraisiko Zack häntä vai ei. Wistdot oli tehnyt hänestä yhtäkkiä rohkean. Pää oli kuin kuula harteilla, mutta raajat tuntuivat täyteen heliumia pumpatuilta. Reippaasti hän pysähtyi pöydän puoleen väliin, sen toisessa päässä Jim ja toisessa päässä Andrew, nosti kätensä sen reunalle ja kumartui hiukan eteen päästäen epächarlottemaisen kikatuksen. ”Miten menee?” hän sanoi vilkuillen vuoroin molempia miehiä. ”Kumpi johtaa?”
Andrewn kasvoilla ailahti epämääräinen ärtymys. Charlotte päätti siis olla jakamatta hänelle enää yhtään mitään huomiota, vaan kiepautti päänsä sen sijaan kohti ryhdikästä, komeaa Jimiä, jolla oli sillä hetkellä kädessään punainen kiekko. ”Minä vielä tällä hetkellä”, sanoi Jim, tähtäsi ja päästi kiekosta irti. Se liukui sileänkiiltävän puupinnan läpi, tökkäsi mustan kiekon tieltään reunan yli ja jäi pyörimään kolmen pisteen alueelle lähelle rajapyykkiä. ”Olen tuopin velkaa, jos voitat”, uhosi Andrew laskiessaan pisteitä. ”Jätetään se toiseen kertaan. Olen aamuvuorossa”, sanoi Jim vilkaistuaan seinälle kelloon. ”Otatko paikkani?” hän laski katseen Charlotteen. Charlotte tuijotti hetken typerästi suu raollaan takaisin. Aivonarut kelaantuivat viiveellä. ”Joo”, hän lopulta sai sanottua ja yrittäen näyttää vakuuttavalta otti Jimiltä punaiset kiekot. Tämä hymyili hänelle – Charlotten teki mieli melkein tekohikata kuuluvasti; eikö tämä tajunnut hänen olevan humalassa? – muttei ehtinyt tehdä muuta, kun Jim jo kääntyi, löi kämmenen Andrew hartialle, sanoi tälle jotain veljellisen kaverillista ja lähti. Andrew teeskenteli kuin Charlottea ei olisikaan kerätessään omat pelinappulansa pöydältä. Charlotte käänteli sileitä, painavia metallinhohtoisia kiekkoja kädessään. ”Miten tätä pelataan?” ”Saanko minäkin kokeilla?” Zack vinkaisi innoissaan. Andrew pamautti mustat kiekot pöytään. ”Pelatkaa keskenänne. Moro.” Charlotte seurasi pahastuneena Andrewn selkämystä tämän kalppiessa tiehensä. Mikä tuotakin vaivasi? Pitikö hän Charlottea edelleen varkaana - mikä ei tosiaankaan ollut totta? Mikä kaikkia vaivasi? Äkkiä Charlotte ei ollut enää ollenkaan niin huvittuneella tuulella. Hän törkkäsi kiekot Zackin rintaan ja rojahti istumaan lähimpään tuoliin. ”Etkö haluakaan pelata?” ”En.” Charlotte painoi pään polviinsa. Häntä oli alkanut kuvottaa. Yhtäkkiä äänet – puheensorina, nauru, nuotin vierestä oleva karaokelaulu, musiikki… kaikki se rasitti häntä. ”Voisin lähteä kotiin...” ”Ai mitä?”
Charlotte kohotti päätä polvista ja toisti äskeisen velton muminansa selkeäsanaisemmin: ”Haluan kotiin. Missä Rosa on?” Vaivalloisesti ja väsyneesti hän nousi jaloilleen. Zack katseli varpaisillaan ympärilleen. ”Kai hän sanoi menevänsä ulos.” ”Käyn ensin wc”, Charlotte mutisi, kun iloisen remakasti naurava porukka lähestyi vapaata shufflepöytää, ja he väistivät siitä sivummalle pois tieltä. Suunnistaessaan sivuovelle, Charlotte painoi kädellä otsaansa, joka tykytti kuumottavasti. Viileä iltailma ja rauha tuntui helpottavalta heidän astuttua jonkin ajan kuluttua pääovilta ulos. Ulkona ei ollut juuri ketään. Joku nainen nousi juuri tienvarresta autoon, mies seisoi vähän matkan päästä ovilta tupakalla. Koiranulkoiluttaja lenkkeili ohi. Charlotten katse kiersi pihaa, mutta Rosaa ei näkynyt. ”Hän vain lähti?” Zack kohautti olkiaan. ”Tekstaa hänelle”, Charlotte käski. ”Moneltahan bussejakin menee…?” Hän lähti linkuttamaan kohti lähintä pysäkkiä kaivaen samalla käsilaukkuaan. ”Öö–”
”Sano Rosalle, kysy missä hän on ja sano, että me lähdettiin jo.”
”Minne sinä menet?” Zack, joka oli jäänyt seisomaan, huikkasi. ”Miten niin? No bussipysäkille, tietty”, Charlotte ärähti. Kamalien vaikeuksien jälkeen hän sai lopulta seepraraidallisen lompakkopussukkansa käteen. ”Mutta, kun–”
”Joko laitoit sen viestin?” Hän ei kääntynyt katsomaan taakseen nilkuttaessaan uupuneena ja rasittuneena eteenpäin. Taivas oli sametintumma, tähdistä tuikahteleva. Wistdot kiersi hänen vatsassaan. Miten kukaan pystyi juomaan itsensä kaatokuntoon? Hän oli juonut yhden lasillisen ja jo nyt katui sitä. Mitä myrkkyä. Hän oli ehtinyt yksinään raahustaa tietä pitkin katuvalosta pimeään ja taas katuvaloon, kun kuuli auton lähestyvän takaa päin. Ensin hän ei välittänyt, mutta kun auto selvästi hidasti hänen kohdallaan, hän vilkaisi siihen epäluuloisesti syrjäsilmällä. Auto oli pitkänmallinen ja matala, urheilutyyppinen, ja valokiilaan osuessaan välkähti räikeänoranssina. Ikkunat olivat mustat, mutta Charlotten siihen aavistuksen hermostuneena pälyillessään, liukui ruutu sulavasti alas auki ja sisältä kantautuvan popin jumputuksen myötä (Charlotten sydän nousi hetkeksi kurkkuun) ilmestyi esiin –
”Zack?” Charlotte pysähtyi kuin seinään ja kääntyi katsomaan taakseen; Tamuli oli jäänyt kauas taa, sen pihavalot näkyivät vielä pehmeinä kehinä rakennuksen ympärillä, ikkunat keltaisina ruudukkoina. Ja Charlotte katsoi taas kuljettajaa. Hän käveli lähemmäs. ”Mitä...”
”Yritin sanoa”, Zack virnisti pahoitellen, ”että ei tarvitse mennä bussilla.” Charlotte tuijotti. ”Onko sinulla auto?” Hänen silmänsä hivelivät tyylikkään auton virtaviivaisia linjoja. Rehellisesti sanottuna Zack oli ehkä vähiten uskottava henkilö ajamaan niin hienoa menopeliä. ”Onko – kenen auto tämä on?”
”Minun”, Zack painoi jotakin nappia ja matkustajan puoleinen ovi avautui kuin avaruussukkulan sisäänkäynti. ”Voitin arvonnassa.” ”No etkä voittanut.”
”Voitin”, Zack sanoi ja hänen suunsa vääntyi jostain syystä alaspäin. Charlotte kumartui ja istuutui matalaan autoon sisään. Siellä tuoksui uudelta; nahalta, teräkseltä ja hippuselta minttua. ”Kerroin tästä.” ”Milloin muka?” ”Tänään”, Zack kuulosti olevan vähän pahoillaan. ”Kun osallistuin Seanin kanssa siihen Vancouverin koripallojoukkueen arvontaan. Tai Sean tämän halusi, minä osallistuin, koska yksi palkinto oli vesipatja ja olen aina halunnut sellaisen. Mutta minä voitinkin pääpalkinnon ja Sean sai vain Grizzliesin logolla painatetun mukin. Sam sanoi, että minulla on hienompi auto nyt kuin Seanilla ja Sean yritti saada minua vaihtamaan tämän hänelle. Ehkä vaihdankin. Onhan tämä aika makee, mutta en ole kovin hyvä ajamaan...” ”Et kyllä vaihda”, sanoi Charlotte, joka oli aivan ällikällä lyöty. ”Mutta jos et halua tätä, niin minä voisin kyllä ottaa.”
”Onko sinulla jo ajokortti?”
”Ei… vielä. Mutta se on työn alla.” Charlotte kosketti kojelautaa kuin ihmettä. Sitten hän nojasi taaksepäin (penkki oli lämmennyt hienoisesti ja tuntui hauskalta pakaroissa, se myös taipui takakenoon kuin lepotuoli). ”Oikeasti haluan kyllä moottoripyörän.” ”Oho. Minä en uskaltaisi. Tämäkin menee jotenkin tosi lujaa, tosi herkästi. Yleensä vain himmailen.” Se oli muuten totta – Charlotte odotti sellaiselta autolta vauhtia, pehmeää purinaa ja vähän pärinää, mutta Zack ajoi kuin mummo lumessa. Viittäkymppiä. Hän myös kuikuili hermostuneena oikealle ja vasemmalle jatkuvasti, tuntui pelkäävän, että karhu tai joku hyppää kohta tienpientareen mustasta pusikosta heidän eteensä. ”En ole hyvä kuski”, hän sanoi pysähtyessään liikennevalojen punaisiin. Missään ei ollut ketään. Katu oli autio. Minä olisin, ajatteli Charlotte jännityksen kipristäessä vatsaa hänen muistaessaan, mitä Isabella oli kertonut hänelle: isä ja äiti suunnittelivat hankkivansa hänellekin auton.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on May 13, 2021 8:35:38 GMT
Sydänhaara 19.8.2016 Koputus.
Heti herätessä alkoi tinnitus. Hän oli nukahtanut huonossa asennossa autoonsa, pää kenossa ja niska jumissa. Dewn räpytteli silmiään siltä kuulaalta kirkkaudelta, joka tuntui läpäisevän silmämunat kuin tuhat neulaa. Joku seisoi ulkopuolella ja koputti auton ikkunalasiin. Dewn kömpi istumaan suoraan, pinnisti nakkelissa olleesta niskasta johtuvaa päänsärkyä loitommalle ja veivasi ikkunan alas asti auki. ”Terve, oletkos kunnossa?” Nuorimies punaisessa univormussa kumartui hänen puoleensa. ”Taisit juoda viime iltana vähän liikaa, vai? Hyvä, ettet tien päälle lähtenyt. Tarvitsetko apua päästäksesi kotiin, kaveri?” ”Mitä kello on?” Dewn painoi kämmenen silmäänsä. Hänellä oli yrjöttävä, lainehtiva olo kuin merisairaalla ja mieli teki oksentaa. Mutta eihän hän ollut juonut pisaraakaan. ”Puoli viisi aamulla”, konstaapeli vastasi rannettaan vilkaistua. Hänellä oli toisessa kädessään takeaway-kahvimuki. Koko taivas oli heleän vaaleanvihertävä, niin heleä, ettei siihen voinut katsoa siristelemättä. ”Taisi mennä yö pitkäksi? Juhlat?”
Dewn ei ollut pätkääkään rupattelutuulella. Kiristävillä aivoillaankin hän sentään tajusi, että konstaapelilla oli enkelimäisen viehättävät kasvot, vaaleat lyhyet hiukset, pieni parta ja siniset silmät. Jostain syystä Dewn painoi äkkiä käden rinnalleen ja varmisti, että kaulaketju oli yhä tallella. Olihan se. ”Kiitos, kun herätit… En tiedä kuinka tulin näin nukahtaneeksi.” Hän tarttui kaksin käsin rattiin. Oliko Charlotte päässyt kotiin turvallisesti? Entä miten Rosan oli mahtanut käydä? Dewn hätkähti muistettuaan Rosan, muistettuaan viime hetket illasta; he olivat istuneet lähekkäin ja jutelleet niin kauan, että olivat ilmeisesti torkahtaneet – tai ainakin Dewn oli. Mutta missä Rosa nyt oli? Oliko hän jo lähtenyt, herättämättä Dewniä?
”Hei, hetkonen vain, kaveri. Et kyllä lähde ajamaan tuossa kunnossa.” Konstaapeli kumartui ikkunasta hänen puoleensa. ”En ole juonut.” ”Varman päälle ei telo itseään. Jim Henning”, konstaapeli näytti virkamerkkiään ja kaivoi jotain esiin. ”Puhallutetaan nyt kuitenkin ensin. Saisinkos nähdä myös ajokortin?” Dewnin teki mieli jättää mies siihen keskenään virkamerkkeineen ja loistavan täydellisine hammasriveineen, ja kaasuttaa kotiin, mutta hänen rekisteritietonsa olivat ylhäällä, joten parempi totella. Pää sumussa, hirveässä säryssä, jossa aivot höyrystyivät kuin painekattilassa, hän alkoi penkoa hansikaslokeroa. ”Kiitos… Dewn”, Henning sanoi vilkaistuaan korttia. ”Tähän sitten, jos puhaltaisit pitkään.” Dewn totteli mieli turhautuneena. Hetken he odottelivat tulosta ja Jim vihelteli katsellen hiljaiselle tielle. Missään ei ollut ketään. Viheltely vihlaisi Dewnin korvia. ”No problem”, Henning sanoi sitten. ”Nollaa näyttää.”
”Saanko nyt lähteä?” ”Ajelehan varovasti.” Ja silloin Dewn tunsi sen tulevan; se oli vellonut ja vatkannut itseään, mutta nyt hän ei enää voinut pidätellä – hän työnsi äkkiä oven auki ja puskeutui ulos kompuroiden, jotta ehtisi tähdätä yrjönsä muualle kuin sisälle autoon. Maahan litisi muutakin kuin eilisen iltapäivän tähteet; Dewn tuli huitaisseeksi Henningin kahvit maahan, joka oli puhallutuksen ajaksi laskenut mukinsa Dewnin lavan konepellille. Konstaapeli vihelsi astuessaan nopeasti sivuun. Käynyt, imelänäklö maku kielellä ja polte kurkussa sai veden kihoamaan silmiin. Dewn huohotti nojaten käsillä polviinsa. Mikä aamu. ”Otetaanpa vielä huumepikatesti.” Veri hyytyi hetkeksi suonissa, kun Dewn suoristi hitaasti selkänsä koettaen pitää kauhun poissa ilmeestään. Milloin hän oli viimeksi polttanut jointin? Kauan siitä oli aikaa? Hän katsoi kurkkua kuristaen, kuinka konstaapeli käveli autolleen. Eilen? Toissapäivänä? Sen yhden kerran, kun hän –
Aurinko ei noussut ollenkaan, tai siltä se näytti, sillä pilvet olivat kerääntyneet sen ympärille kimonoksi heti idän horisontista kurkistettuaan. Valjun uuden valon myötä myös nuori poliisikonstaapeli saapui paikalle testipaketin ja puikon kera. Dewn aukaisi nöyryytettynä suunsa, piti silmänsä kiinni. ”Vähän laimeaa.” ”Mihm?” Dewn aukaisi silmänsä. Polvet olivat kuin kaksi kumipalloa – osittain ehkä siksi, ettei ollut syönyt mitään sitten sen eilisiltaisen pienen falafelin, jonka Rosa oli napannut heille Tamulista. ”Siis se kahvi”, Henning sanoi vatkaten testipuikkoa pussin sisällä. ”Aika pahaa oikeastaan.” ”Jeah, sori siitä”, Dewn mumisi hieroen takaraivoaan. Hän maiskutti suutaan, jossa maistui eltaantuneelta. Vettä. Hän tarvitsi vettä. ”Jano?” Henning oli huomannut epämääräisen kaulan hivelyn. Hän koukkasi taas omalle autolleen ja noukki etupenkiltä kivennäisvesipullon. ”Se on avaamaton”, hän sanoi heilauttaessaan sen Dewnille. ”Kiitti.” ”Joo, ei tässä mitään”, hän sanoi tiirailtuaan väritulosta. ”Negatiivista näyttää. Mutta pitäähän sitä huolehtia, että pääset turvallisesti kotiin – kaikkea voi sattua. Kartanoltakin tuli kotiintunkeutumisilmoitus toissapäivänä, mutta vetivät sitten takaisin”, Henning jutusteli. ”Hassu juttu.” Hiilihappokuplat olivat nousseet nenään liian nopeasta juomisesta ja Dewn pärski aivastellen. Konstaapeli katsoi häntä kärsivällisesti ja virnisti sitten hämmentävän kirkkaasti. ”Voin kyllä heittääkin sinut. Asut rannikolla, vai mitä?”
Dewn kiersi irvistellen korkin kiinni. ”Joku tunkeutui Colt Amen Villaan?”
”Näin on”, Henning sanoi. Hän nojasi kädellä Dewnin autoon ja katsoi häntä ja autoa vuorotellen odottavasti, melkein innoissaan. ”No, tarvitsisitko kyytiä?”
Dewn ei ehtinyt vastata; Rosa kiersi juuri näkyville ladon takaa. Helpotus tulvahti Dewniin. ”Rosa”, hän huokaisi, ”luulin sinun hylänneen minut.”
Rosa näytti kainolta ja vilkuili konstaapelia. Hitusen hämmästynyt Jim Henning irrottautui Dewnin autosta. ”Jaa, sinulla oli daami matkassa.” Jim kurtisti otsaansa tarkastellessaan Rosaa. ”Taisin nähdä sinut eilen illalla. Annoit pakit kaverilleni.” Rosa ei vastannut, mutta hymyili kohteliaasti. ”Noo… minä päästän teidät sitten jatkamaan matkaa. Pidä poikaystävästäsi huolta, hän lannoitti vähän pihaa”, sanoi Henning ystävällisesti ja sai Rosan punastumaan. ”Sovitaanko, että jäit kahvin velkaa?” Hän heitti vielä takaperin poispäin kävellessään ja väläytti valkeaa hymyä. Dewn hymähti. ”Jeah. Yksi takeaway.”
”Cappucino”, Henning huikkasi, ”karamelli.”
Dewn heilautti kättään merkiksi, että viesti vastaanotettu ja painettu muistiin. ”Tuo oli se eilisiltainen kaveri”, hän sanoi Rosalle Jimin kalppiessa pitkin, joustavin ja ryhdikkäin askelin kopperolleen. ”Hm?” ”Se, joka tuli väliin siihen tappeluun. Henning. Muistan yhden niistä pojista kutsuneen häntä nimeltä. En tiennyt, että hän on paikallinen pikku sheriffi.” Huonovointisuuden aalto pyyhkäisi taas ylitse ja Dewn nojasi äkkiä autoa vasten. ”Voi ei”, sanoi Rosa hiljaa. ”En oikein… jotenkin hirveän huono olo yhtäkkiä, kun heräsin. Olikohan siinä eilisessä falafelissa jotain?”
”Se on mahdollista”, Rosa sanoi, ”tai sitten se olen minä. Omakin olo on nimittäin jotenkin heikko. Kävin äsken vessoilla, koska tuntui, että minäkin olisin voinut oksentaa.”
”Se olikin pahaa...” Dewn joi uuden pitkän kulauksen vishyä. ”Lähdetään meille. Luulen, että pystyn sen verran ajamaan, että pysytään kaistalla.”
Hänellä oli vain kaksi tavoitetta: saada jotain apua päänjomotukseen ja inhottavaan myllertävään tunteeseen, ja mennä heti kotiin päästyä takaisin nukkumaan.
* Rosa ja Dewn sairastuivat molemmat yhtä aikaa. Ensin Dewn tuli kuumeeseen ja herättyään torkuilta myllyltä omasta punkastaan, hän voihkaisi jäytävästä tunteesta päässään ja kehossaan. Mischa laittoi hänelle yrttiteetä ja toi hedelmäsosetta, ja häneltä Dewn kuuli Rosan olevan vieraana päätalolla ja itsekin kuumeessa. ”Loistavaa”, Dewn huokaili onnettomana, ”joko sain ruokamyrkytyksen tai sitten Charlotten tauti tarttui ja minä annoin sen Rosalle.” Hän vaikeni äkkiä ja tunsi syyllisyyden kuumotuksen korvanlehdissään; hän sulki silmänsä, jottei kohtaisi vierellään patjalla istuvan ja häntä hellästi katselevan Mischan vihreitä silmiä. Sydän hakkasi petoksen painosta. Tunnetta vain pahensi, että Mischa silitteli häntä lohdutellen. ”Eikö se Lottellakin mennyt pian ohi?” Hän sipaisi Dewnin hiuksia, siveli hänen poskeaan ja parransänkistä leukaansa. ”Jeah... niin kai.” Dewn työnsi vaisusti Mischan käden pois. Hän kohottautui hitaasti istumaan ja hänen päässään humahti kuin painava kuula olisi kallon sisässä vierinyt eessuntaa. Heikkoihin käsiinsä hän nosti kuuman teemukin ja veti bergamotin ja piparmintun tuoksua sisäänsä; ja äkkiä häntä alkoi itkettää. Poskipäitä nipisteli ja hänen näkökenttänsä sumentui niin, että kaikki muuttui sameaksi. Katumuksen kyynelet valuivat hänen partaansa. ”Onko sinulla noin huono olo?” Mischa sanoi lempeästi, hivuttautui lähemmäs ja kiersi käsivartensa Dewnin ympäri. Mutta Dewnin paha olo ei johtunut pelkästään sairastumisesta. Se ulottui sydämeen asti. Hän oli pettänyt Mischaa. Hän oli toiminut vastoin omaa sisäistä moraaliaan, sen hän ymmärsi nyt. Hän ei ollut niin vapaamielinen, ei niin avoin kuin oli luullut olevansa; se, mitä he Mischan kanssa olivat sopineet ja se, mitä hän oli Mischalle väittänyt ja vakuuttanut, eivät vastanneet todellisuutta tai hänen omaa totuuttaan. Hänen olisi pitänyt ymmärtää se jo aikaisemmin. Jo silloin, kun tajusi haluavansa häät, halutessaan Mischan vaimokseen, vaikka Mischa ei halunnut edes kihlautua. Ehkä hän oli uskotellut kaikkea muuta, koska oli halunnut olla yhtä vapaa ja sitoutumaton kuin Mischa – kuin Alabaman toverinsa. Hän oli ihaillut tuota rentoa, huoletonta ja rajoitteista vapaata elämää. Mutta Dewnissä asui osanen, joka oli yllättävän vanhoillinen, yllättävän perinnerakas, yllättävän maltillinen. Hän halusi häät. Mischa halusi avoimen suhteen.
Dewn halusi pysyvän kodin kotitilalleen. Mischa halusi kiertää maailmaa.
Dewn halusi toimia hevosten kanssa – ehkä ratsastaa (mitä? hän hämmästyi täydellisesti, kun tämä ajatus nousi pintaan; oliko hän salaillut jotain vielä lisää itseltään?) – mutta Mischalle hevostilallisen elämä oli punainen vaate. Dewn oli aina keskittynyt asioihin, jotka heitä yhdisti: seikkailunhalu, elämänarvot, luonnonläheisyys, rakkaus. Olivatko erot kuitenkin liian perusteellisia? Saattoiko olla – Dewn tunsi onton tyhjyyden ja kammon vatsassaan edes ajatellessaan sellaista – että Mischa ei kuitenkaan ollut hänelle se ideaalisin kumppani? Että jossain saattoi olla, ehkä lähelläkin, joku toinen, joka oikeastaan sopisi hänelle paremmin? Hän oli nostanut kämmenen silmilleen ja itki hartiat tärähdellen. Mischa halasi häntä ja leikitteli hänen niskahiuksillaan. Ja Dewnin mieleen muistui ennustajan ennustus, joka kaikui hänen päässään sanatarkkaan: ”Kaksi haaraa johtaa eri suuntiin… ja kaksi muuta sivuviivaa ovat poikkiteloin. Jotain hyvin yllättävää saattaa tapahtua rakkauselämässä. Varaudu muutosten tuuliin… Ota ne avosylin vastaan. Onnesi tulee muuttumaan, muuntamaan muotoaan.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on May 20, 2021 10:40:43 GMT
See ”E… H... t-tai K...” Gillian siristi silmiään. ”O… I-ii? G… e-ei, kun P...” Tohtori Franksten laski keppiä kirjaintaululta ja käveli takaisin pöytänsä taa. ”Näkösi on heikentynyt, likitaittoisuutta”, hän mutisi selatessaan tietokonetta ja kahistellessaan potilaspapereita. Gillian kapusi vaiteliaana takaisin vastapäiselle nahkajakkaralle. Se narahteli vastenmielisesti, kuin reisien ympärille kiristynyt iho. ”Onko esiintynyt päänsärkyjä?” ”Ei…” ”Oletko käyttänyt ennen laseja?”
”En...” ”Arvio… miinus kaksi piste kolme vasen, miinus yksi piste kahdeksan oikea”, tohtori mutisi ja näpytteli tietokonetta hitaasti etusormillaan. Hän oli teräksenharmaatukkainen ja vakava, silmät olivat ilottoman kylmänkoleat, mutta varsinaista kovuutta hänen olemuksessaan ei kuitenkaan ollut. Hän oli enemmän välinpitämätön, kuin ahdistava, ja Gillian tunsi voivansa luottaa hänen seuraansa. Ainakin niin kauan, kun tämä ei koskenut häneen. Aikaisempi polvien kopauttelu ja nieluntutkimus oli ollut ahdistavaa, mutta Gillian oli saanut tukea hoitaja Vienniltä, jonka Gillian oli pyytänyt lääkärikäynnille mukaansa. Gillian vilkaisi häneen, ja Vienn hymyili kannustavasti takaisin. ”Käynti optikolla. Suosittelen silmälaseja.” Gillian laski katseen pulleisiin käsiin sylissään, pyöreisiin ja vaaleanpunaisiin, miltei olemattomiin nyrhittyihin kynsiin. Ehkä hänen näkönsä tosiaan oli pikkuhiljaa huonontunut, vaikkei ollut sitä itse huomannut. Vienn kurotti painamaan lämpimän ja suuren kätensä rohkaisevasti Gillianin polvelle. Ei se häntä kuitenkaan niin surettanut. Hän ihaili maailmaa muutenkin paljon mieluummin sisäisillä silmillään, ajelehti päiväunissa, joiden tarkkuus ei ollut kiinni silmämunien pituudesta tai mykiön kuperuudesta. Ehkä oli parempi, ettei ollut niin tarkkanäköinen. Silloin saattoi maailman epätäydellisyydet, rumuudet ja halkeamat jättää huomiotta. ”Omahoitajasi mukaan olet syönyt viime aikoina tyydyttävämmin”, tohtori Franksten jatkoi lukien papereistaan. Hän soi lyhykäisen varmistavan silmäyksen paksujen mustien lasiensa yli Vienniin, joka ryhdistäytyi ja nyökkäsi. ”Onko sinulla tarve laskea syömäsi ruoan kalorimääriä? Entä miten ruokailujen jälkeen? Onko sinulla tunne, että sinun täytyy liikkua? Kuntoilla?” Gillian pudisteli päätään. ”Oksentaa?” Gillian puri pikaisesti huuleensa. Häpeäntunne alkoi kuumottaa hänen poskiaan. Joskus ajatus kyllä ponkaisi hänen mieleensä, ikään kuin vaarallinen ja tunkeileva mainos, joka hyppää yhtäkkiä silmille kesken hyvän videon, mutta hänen oli onnistunut olla kuuntelematta ja uskomatta siihen jo viikon ajan. Vienn oli kannustanut, että hän söisi vain sen verran, kun hyvältä tuntui ja nälkä lähti, pienempiä ja kevyeltä tuntuvia annoksia. Ähkyntunne oli yksi suurin laukaiseva tekijä, joka sai Gillianin haluamaan eroon inhottavasta painavasta syntitaakan kaltaisesta tunteestaan vatsalaukussaan ja rinnassaan. Mutta jos hän söi salaattipainotteisemmin, olo ei ruokailun jälkeen ollut yhtä tukossa ja turvonnut, eikä hinkua oksentaa välttämättä tullut lainkaan. Vienn oli suositellut myös luopumista lehmänmaitotuotteista, joka oli sopinut Gillianille, vaikka maidosta kovasti pitikin. Hän jätti suosiolla juustot, joiden perään ei ollut koskaan ollut, mutta sai edelleen nauttia kupin kuumaa kaakaota tai maitoa iltaisin, jos siltä tuntui. ”Tohtori Blezin kirjaamien oirekuvausten perusteella, sinulla on bulimia nervosa”, tohtori Franksten sanoi vakavalla sävyllä. Gillian ei sanonut mitään, mutta pahalta hänestä tuntui. ”Juurihan Gillian kertoi voivansa paremmin”, Vienn kommentoi äänekkäästi. Tohtori Franksten ei reagoinut argumenttiin mitenkään. ”Jostain syystä tohtori Blez ei ole kuitenkaan tehnyt ja kirjannut diagnoosia, vaikka kaikki merkit viittaavat selvään syömishäiriöön”, hän jatkoi monotonisella, kivisellä äänellään. ”Oletko huolissasi painostasi?”
Gillian katsoi hätääntyneenä Vienniin, jonka vaaleat kulmat olivat turpeilla äidinkasvoillaan epäuskoisesti koholla. Gillian painoi taas päänsä alas, hypisteli paljettisen paitansa helmaa, käänteli vaaleanpunaisia suomumaisen kiilteleviä paljetteja nurinpäin, jolloin ne muuttuivat hopeisiksi. ”Vähän...”, hän piipitti hyvin hiljaa. ”Kaikki nuoret naiset ovat tuossa iässä huolissaan painostaan – turhaan”, Vienn sanoi selvästi tarkoituksenaan enemmänkin rohkaista Gilliania, kuin varsinaisesti käydä poikkiteloin tohtori Frankstenin tielle. ”Minä olen sitä mieltä, että kyse on vain ohimenevästä stressiperäisestä syömistottumuksesta. Liikaa ulkoisia paineita. Surusyöminen on ihan yleistä!”
”Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä”, tohtori Franksten sanoi ääni kiristyen, ”ja jätä analysointi minulle.”
”Tohtori Blez on samaa mieltä!”
”Tohtori Blez on kirjannut epäilevänsä bulimia nervosaa, mutta arvioinut, ettei Gillianne täytä kaikkia ICD-10-tautiluokituksen kriteereitä – kuten tarpeeksi pitkään jatkunutta toistuvaa ahmimista ja oksentamista – joista olen eri mieltä luettuani hänen muistiinpanonsa sekä haastateltuani Gilliannea ja hänen omaistaan.”
Gilliania ei haitannut, että he puhuivat hänen ohitseen kuin hän olisi lapsi, joka ei ymmärrä omaa asiaansa. Se tuntui oikeastaan huojentavalta ja turvalliselta; hän oli muiden kokeneempien, terveempien ja asiantuntevampien käsissä, eikä hänen tarvinnut itse huolehtia mistään. Tohtori Franksten oli tuijottanut paperia ja jatkoikin niin edelleen vaihdettuaan sävynsä enemmän Gillianille suuntautuvaksi: ”Sanoisitko, että ruoka tai syöminen hallitsee ajatuksiasi suurimman osan aikaa? Jos puheenaihe on juhlista, tuleeko mieleesi ensimmäisenä kakku? Jos sanon: ’hyvää huomenta’, nouseeko mieleesi ensimmäisenä mielikuva aamiaisesta?”
”Mitä ihmeen johdattelua tämä on?” Vienn pärskähti. ”Kattia kanssa!” ”Minä kysyin Gilliannelta.” ”E-en… osaa sanoa...” Gillian oli hämmentynyt. Totta kai hän nyt ajatteli juuri noita mainittuja asioita: kakkua ja aamupalaa, mutta oliko se tarkoituskin? Tohtori Franksten tarkasteli häntä ilmeettömästi ja sanoi sitten taas Viennille: ”Käykö hän ASH-keskusteluryhmässä?” ”Ei. Olen ajatellut, että se ei ole välttämättä ollut hyvä ajatus… ettei – ettei hän saa ylimääräistä stressiä asiasta”, Vienn selitti, mutta selittäessään oli hiukan punastunut poskilta. Tohtori Franksten tuijotti häntä kylmästi ja pitkään hiljaa. ”Määrään kaliumlisää”, hän lopulta töksäytti. ”Välttäisin lääkityksen aloittamista ennen kuin kaikki muut keinot on ensin kokeiltu. Gilliannen tulee osallistua ryhmäterapiaan. Säännöllinen painotarkastus ja muiden tyyppioireiden tarkkailu, kuten suuntarkastus, kahden viikon välein.” Hän kääntyi tietokoneelle ja alkoi naputella painokkain lyönnein etusormillaan näppäimistöä. Gillian poistui vastaanotolta pää riipuksissa, Viennin käsivarsi tukevasti ympärillään. ”Älä hänestä välitä, hän on aina noin kuivakka! Oikea hiekkapaperi!” Vienn supisi. Gillian hymyili hiukan – lähinnä kohteliaisuudesta – Viennin hohottaessa hiljaa omalle sutkautukselleen. ”Sinä voit ihan hyvin ja olet jo paljon paremmassa kunnossa kuin tullessa. Muistatkos?” ”Kiitos, kun tulit mukaan käynnille”, Gillian sanoi Viennin saattaessa hänet omalle ovelleen. Siinä Vienn vastasi hänelle rutistavalla äidin halauksella. Gillian palasi huoneeseensa. Parvekeikkunan ja kalterikaiteen takana näkyi kaistale tummaa vihreää nurmea ja harmaa pilveen painunut taivas, joka ripsutteli suuria ja laiskoja pisaroita vasten lasia. Katosta riippuva amppeli näytti janoiselta, joten Gillian kääntyi vessaan. Hän vilkaisi pyttyä. Pieni kuparinen ja pitkänokkainen kannu oli lattialla lavuaarin alla. Hän kumartui nostamaan sen, laittoi hanan alle ja juoksutti sen täyteen vettä. Kääntyessään hän vilkaisi taas pyttyä. Hän käänsi tietoisesti katseensa eteenpäin.
* Seuraavana päivänä tapahtui monta mukavaa asiaa, jotka saivat Gillianin unohtamaan pintaan nousseen ahdistuksensa ja suuren kalvavan syyllisyytensä siitä, että oli edellisiltana rikkonut lupauksensa pysyä aisoissa. Aurinko ja tuuli olivat yhteisvoimin puhaltaneet ja höyrystäneet sateisen synkät pilvet pois taivaalta, ja nyt kaunis ilma koristeli parantolan viehättävän pihapiirin kosteaan kimallukseen. Gillian riisui innoissaan tossut jaloistaan, nosti ne sormiensa väliin ja sipsutti märän ja viileän nurmikon yli paljain jaloin. Ankat kaakattivat ja toimiston avoimesta ikkunasta kantautui tuttuun tapaan Debussyä. Hänellä oli ihana olo, eikä voinut vastustaa kiusausta hypähtää hiukan ja pyörähtää tanssin elkein ympäri. Gideon hymyili hänelle penkiltä puun alta. Gilliankin hymyili, ja meni vanhan miehen luo. ”Hei, Gideon! Mitä sinä luet tänään?” Gillian istuutui hänen viereensä. Gideon – joka ei ahminut kakkusia tai jäätelöä – ahmi sitä vastoin kirjoja. Hän näytti Gillianille kantta: Ylpeys ja ennakkoluulo. ”Minä rakastan tuota kirjaa!” ilahtui Gillian. Gideon hymyili hampaatonta hymyään ja nyökytti. ”Minulla on tänään hyvä päivä”, kertoi Gillian hänelle. ”Oih – sateenkaari!” hän riemastui ja osoitti taivaalle; valaistuneiden lumihuippuisten vuorien välissä häilyi tummansinisiä ukkospilviä vasten värien sekamelskainen kaareva viiva, kuin lapsen huitaisema veto paperille. Gillian siristi silmiään erottaakseen sen kunnolla. Gideon huomasi hänen siristelynsä, otti silmälasit nenältään ja ojensi niitä kysyvästi hymyillen. ”Mi–? Ai, kiitos.” Gillian otti lasit varovaisesti ja laittoi kasvoilleen. Maailma terästäytyi siinä samassa. Gillian henkäisi ihmetyksestä. Paitsi, että hän näki nyt sateenkaaren tarkkaan – sen kaikki toisiinsa sulautuvat ja liukuvat värit violetista punaiseen – hän näki nyt myös vuorten terävät sahalaitaiset linjat ja lumikinosten alta esiin pilkistävät tummat kiviröykkiöt. Hän katsoi ihmeissään lisää ympärilleen. Puiden latvukset eivät enää olleetkaan yhtä vihreää täplikästä massaa, vaan nyt hän saattoi erottaa jokaisen lehden niistä yksitellen. Ja hän näki kauempana nurmella jumppaavan hikipantaisen Albertin nyt niin hyvin, että erotti tämän kasvojen puuskuttavan ilmeen, melkein hikikarpalotkin! Gillian räpytteli silmiään kiristävästä ja huimaavasta tunteesta. Hän veti silmälasit pois ja antoi ne takaisin Gideonille. ”Kiitos! Huomasin juuri, että minulla tosiaan on huonontunut näkö. Miten paljon sitä näkeekin laseilla!” Gideon nyökkäsi ja laittoi lasit takaisin omalle nenälleen. ”Mutta taidan silti pitää tästä pehmeästä udusta, jossa elän”, mietti Gillian ääneen ja nousi penkiltä. ”Silloin maailma ei näytä niin kovalta!” Ja hän käveli ankkalammen rantaan samaan aikaan, kun tyttö valkoisessa mekossa saapui sinne kantaen tuttua maalaustelinettä ja pientä laukkua, jossa kuljetti maalaustarpeitaan. ”Liv!” Gillian ilahtui lisää ja kiiruhti askeliaan. Hän ei ollut nähnyt Liviä moneen päivään. ”L-luulin, että olet lähtenyt täältä”, hän sanoi ehdittyään tytön luo. Liv asetteli telinettä hiukset pitkällä palmikolla. Hän ei sanonut mitään, mutta hymyili surumieliseen tapaansa. Hän asetteli sateisen lampitaulunsa telineeseen. ”Se on melkein valmis”, Gillian sanoi innoissaan. Liv kyykistyi vetämään maalilaukkunsa vetoketjun auki. Gillianin ihaillessa taulua, Albert oli lähtenyt tulemaan kohti. Hän huohotti ja ravisteli kaikkia pitkiä laihoja raajojaan kuin hämähäkki. Gillian piiloutui hieman Livin taakse Albertin lähestyessä. ”Du bist wieder da.” Albert ja Gillian seisoivat Livin molemmin puolin ja katselivat, kuinka tämä oli saanut sekoitettua värejä ja alkoi huolellisesti maalata kapealla siveltimellä taulun etuosassa olevia osmankäämejä. Liv ei antanut kummankaan heistä häiritä itseään. Äkkiä Albert tuijottikin taulun sijasta Gilliania. ”Entschuldigung für das... Ding früher.” Liv sekoitti kaikessa rauhassa keltaista, punaista ja vihreää. ”Ich wollte dich nicht erschrecken. Oder berühre dich.” Albert oli samaan aikaan happaman ja pahoittelevan näköinen. Gillian räpytti silmiään ja painoi katseen sitten omiin ruohon seassa piilotteleviin varpaisiin. ”Danke… schön”, hän lopulta sanoi karheasti kankealla saksan kielellä. Albert niksautti olkiaan ja harppoi takaisin aurinkoisemmalle paikalle keskelle nurmipihaa jatkaen x-hyppyjä. ”Oletko sinä maalannut mitään uutta?” kysyi Liv hennolla äänellään huljutellessaan sivellintä pienessä vesimukillisessa, jonka oli täyttänyt lammesta. ”Vienn tilasi minulta pienen lintutaulun, olen sitä vasta luonnostellut.” Vienn oli myös näyttänyt Gillianille lehtijutun, johon oli törmännyt: ilmeisesti Gillianin ihan vain muutaman taulun esillepanosta Wolfgangin näyttelyn yhteyteen oli kirjoitettu taidelehteen, mistä Gillian oli ollut sekä hämmentynyt, että otettu ja hiukan kauhuissaankin. ”Joko tiedät menetkö Le Grande Arthéen?” Gillian katseli ankkapariskuntaa, jotka uivat rinnatusten lammen halki jättäen värisevät vanat jälkeensä vedenpintaan. Liv rapisteli laukkuaan ja otti esiin kuivan leipäpalapussin, jonka antoi Gillianille pienesti hymyillen. Gillian hymyili kiitokseksi takaisin, kumartui kyykkyyn ja heitti muutaman palan sorsille, jotka kaartoivat lähemmäs ja noukkivat herkut nokkiinsa pitkää kaulaansa nopeasti venyttäen. ”Ky-kyllä minä haluaisin.” ”Olet onnekas”, sanoi Liv, eikä Gillianista tuntunut sopivalta kysyä tarkemmin miksi hän niin koki. Aamupäivä oli siis ollut miellyttävä ja Gillianilla oli edelleen hyvä olo iltapäivällä palatessaan Viennille lupaamansa maalauksen suunnittelun pariin patiolla. Hänet kuitenkin keskeyttivät ulkoa lähestyvät keskustelun äänet, sillä sattui erottamaan puheen seasta oman nimensä. ”...Gillian viihtyy patiolla, siellä hän mieluiten maalaa”, puhui hoitaja Suzan. Gillian katsahti tulijoita ja hämmästyi niin, että oli pudottaa kynän kädestään. Lily von Zughtilla oli harmaa paita ja hame, joihin oli yhdistänyt mustan kulmikkaan kivikaulanauhan ja valkoisen huivin. Vaikka hän ei ollut niin hienostorouvan näköinen kuin tykkäsi esiintyä Echlouvessa, oli hän silti kunnioitusta herättävän oloinen. ”Gillianne”, hän sanoi matalalla äänellään, ja Gillian riensi halaamaan häntä. Lily silitti hillitysti hänen paksuja hiuksiaan. ”Olet voinut tämän hoitajan mukaan kelvollisesti.”
”Voin ihan hyvin”, vakuutti Gillian, joka oli nyt yhtä onnen hymyä; miten ihanaa oli nähdä – hänen ei ollut edes vaikea ajatella sitä – isoäitiä! ”Varsinkin tänään. Tänään on ollut todella hyvä päivä!” Lily von Zught tarkasteli hänen kasvojaan pidellen kevyesti hänen leuastaan kiinni, aivan kuin olisi etsinyt niistä jotain merkkejä kaltoinkohtelusta tai näivettymisestä. Gillian uskoi kuitenkin hyvän olonsa paistavan kasvoistaan, ja niin tosiaan Lily laski hänestä hetken kuluttua irti hyväksyvästi nyökäten. Hoitaja Suzan jätti heidät keskenään. Gillian esitti innoissaan taulun suunnitelmiaan, joihin rouva von Zught ei kommentoinut mitään, vaikka huolellisesti kuunteli ja katselikin. ”N-näytän sinulle hirvityöni, jonka lahjoitin tänne!” Gillian otti isoäitiään kädestä. ”Se on sisällä–”
”Itse asiassa, Gillianne”, Lily sanoi, ”menisimmekö sen sijaan hetkeksi kävelylle. Vaikka tuolle metsäpolulle?” Kirill oli tullut sisältä patiolle ja jäänyt mulkoilemaan heitä epäluuloisesti ovensuuhun. ”Okei”, sanoi Gillian lievästi uteliaana, ja yhdessä he lähtivät melkein heti patiolta alkavalle polulle pikkuisen metsäläntin siimekseen. Lily von Zught ei varsinaisesti ollut metsässäkävijä-tyyppiä, mutta pururataa muistuttavan polun pohja oli tarpeeksi leveä ja tasainen mukavalle yhteiselle kävelyretkelle. ”Lupasin käydä silloin tällöin katsomassa sinua. Käsittääkseni olet pitänyt sangen vähäistä yhteyttä vanhempiisi.”
Gillian punastui. Äiti oli soittanut useinkin, mutta melkein yhtä usein Gillian oli halunnut olla vastaamatta. Isänsä kanssa hän oli jutellut hiukan enemmän. ”Aion keskustella vielä hoitajasi kanssa voinnistasi ja lääkärin kirjauksista sekä siitä, missä vaiheessa kuntoutuksesi tämän ensimmäisen viikon jälkeen on. Alustavastihan on sovittu, että olet täällä ainakin kuukauden, jonka jälkeen lääkäri arvioi sinut uudelleen kotiuttamisen kannalta.” Edessä olevan kuusenoksa taittui, kun sitä pitkin kiivennyt orava otti keinautuksesta vauhtia ja loikkasi polun yli toisen puolen pihtaan. Gillian katseli, kuinka se viipotti nopsasti ja ketterästi neulasista välittämättä ylemmäs ja ylemmäs kieppuen kohti latvaa. ”Oletko viihtynyt?”
”Täällä on ihan hyvä olla”, sanoi Gillian rehellisesti. Hän sai maalata, täällä oli kaunista, hänellä oli seuraa Livistä eikä tämän vähäpuheisuus haitannut, ja lisäksi hän tykkäsi myös istuskella toisinaan maalaamassa Gideonin vieressä, kun tämä luki; tai pelata sulkapalloa Albertin kanssa, kuten tänään ensimmäistä kertaa. Hoitohenkilökunta oli ystävällistä, eikä Gillianilla kaiken kaikkiaan ollut valittamista. Ainoastaan kotiin hän ikävöi – hän ikävöi hevosia niin, että sattui, ja Centereitä ja Joshia ja tuttuja maisemia… ”En löytänyt pehmolelua, jota pyysit minua etsimään”, Lily sanoi sujauttaen käden käsilaukkuun, ”mutta minulla on sinulle jotain muuta. Toivoakseni se voisi toimia kannustuksena siihen, että paranet edelleen kohisten. Kas tässä.” Hän oli vetänyt esiin kaksi siistiä purppuranväristä paperinpalaa; tarkemmin katsottuna ne olivat lippuja. ”D-Duvellin tanssihevosesitys?” Gillian änkytti otettuaan liput käteensä. Hänen vatsassaan kiersi ja äkkiä ympäröivät puut eivät olleet enää vain rauhoittavia turvaelementtejä, vaan uhkaavia ja synkkiä saartaen hänet joka puolelta. Hän hengitti pinnallisesti. ”E-ei...”, hän änkytti, ”e-en tahdo...” Lily von Zught katsoi häntä älykkäästi. ”Ymmärsit kenties väärin. Ne ovat sinulle. Molemmat. Ota mukaan kenet tahdot.” Alkujärkytys helpotti ja Gillian kohotti hämmästyneet kasvonsa. ”E-eivätkö ne olleet–?”
”Wolfgangin? Aivan. Mutta eivät enää. Minä annan ne nyt sinulle. Ajattelin, että haluanet ottaa mukaasi Ranskaan jonkun muun kuin Wolfgangin.” Lily von Zughtin sanoessa sen, hän loi taas älykkään katseen Gillianiin. Gillian tuijotti lippuja ja hänen pamppaileva sydämensä hitaasti rauhoittui. Ja äkkiä hän puhkesi hymyyn. Mikä upea yllätys se olisikaan Charlottelle!
”Kiitos!” hän sanoi ja halasi Lilyä niin lujasti, että tämä hiukan henkäisi ilmojen karatessa keuhkoistaan. ”Mummu!”
Mikä kaunis, ihana se yksi päivä elokuussa olikaan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jun 3, 2021 14:22:09 GMT
Ruususen unta Menneisyys Pärisevä tärinä katkaisi Livingreeneillä soineen seesteisen klassisen musiikin. Tasapainotellen pyyheturbaania päänsä päällä, Rosa puikkelehti olohuoneen lasisen sohvapöydän ja beigenväristen kalusteiden välistä nappaamaan kännykkänsä koristeellisen valkoisen lipaston päältä, jonka sileää pintaa pitkin soiva puhelin värähteli. ”Bileet huomenillalla”, sanoi möreä, mutta innostunut ääni enempiä tervehtimättä. ”Kämpällä. Kerro Sarahille.” ”Richard, huomenna on äidin syntymäpäivä.” ”Toivota Ninelle onnea. Ja niin on kamunkin, pidän sille bileet – se on niin epäsosiaalinen, että kaipaa reality checkiä. Kakskytvee, eikä eläissään juhlinu kunnolla! Nyt pistetään kämppä matalaksi!”
Rosa vilkaisi varovaisesti isäänsä, joka istui puukahvaisessa nojatuolissa ja luki sisustuslehteä silloin tällöin itsekseen tuhahdellen. Sohvapöydällä hänen edessään oli lasillinen konjakkia. ”Richard, olet saanut jo yhden varoituksen”, mumisi Rosa hiljaa puhelimeen. ”Et kai oikeasti yritä saada häätöä?” ”Älä sä siitä huoli, nuppu. Mutta oikeesti tuut huomenna, eiks je? Haluun esitellä sut juhlakalulle. Musta tuntuu, että tää vois nyt vihdoin olla se.” ”Niin kuin Timothy oli?” ”Hei, en mä tiennyt, että Timillä oli kersa. Mistä helvetistä näistä tietää, ei jätkät puhu asioistaan.”
”Kuten eivät miehet yleensä”, huokasi Rosa katse isässään, mutta niin hiljaa, ettei Richard ilmeisesti kuullut. ”No, hyvä on. Minä tulen, mutta en välttämättä halua taas pettyä... En usko, että koskaan tapaan ketään kunnollista.”
”Tää on kunnollinen”, vakuutti Richard ja kuulosti ryystävän samalla jotain, kun oli puhelimessa, ”heppapoikakin vielä, sähän tykkäät hevosista. Hyvä jätkä se on, vähän hiljainen ja omissa oloissaan, mutta hyvä jätkä.” Rosa laski kännykän hitaasti lipaston päälle. Saattoiko Richard tällä kertaa olla oikeassa? ”Et lähde”, hänen isänsä murahti kasvot piilossa lehden takana. Rosa kääntyi häntä kohti. ”Se oli vain Richard. Hän –”
”Huomenna on Nineten syntymäpäivä.” ”Meno on vasta illalla.” Isä käänsi lehdensivua. ”Richardin seura ei tee sinulle hyvää.”
”Sinä tiedät, että hän tarkoittaa hyvää.” Rosa istuutui toiseen nojatuoliin vastapäätä isäänsä. Tämä rykäisi ja kahisti lehteä mielenosoituksellisesti, muttei sanonut muuta. ”Ehdin ihan hyvin äidin juhliin ja illalla käymään Richardin luona”, Rosa mietti puoliksi itsekseen. Hän nousi ylös omissa aatoksissaan ja aikoi lähteä, kun isä yskäisi merkitsevästi. Rosa katsahti häneen; näki pelkän sinertävän talon kansikuvan, jonka taakse konjakkilasia hapuillut käsi katosi. Rosa kiersi nojatuolin painaakseen soittolaitteen takaisin päälle. Bach jatkoi konserttoaan.
* Hän oli myöhässä illan bileistä. He olivat juhlapäivällisen jälkeen menneet teatteriin katsomaan Coppéliaa ja Rosa oli levottomana vilkuillut vähän väliä kelloa; nyt bileet olivat alkaneet, nyt jatkuneet jo jonkin aikaa… Päästyään viimein lähtemään hän oli noussut suoraan bussiin ja hurauttanut kaupungin toiselle puolen kerrostaloasutusalueelle. ”Tsiisus, Rosa”, Sarah, joka seisoi siinä tupakalla toinen käsi kainalossa mustassa bleiserissä ja farkkuhameessa, sanoi. ”Richardin ’pienet kotibileet’ ei ole ihan pienet.”
”Onko siellä paljon porukkaa?” Rosa kysyi hengästyneenä ja kohotti katseensa kolmannen kerroksen parvekkeelle, josta raikasi musiikin jumputusta ja hälinää sinne asti. ”Se on kutsunut koko kaupungin. Kukaan ei hitto edes tunne sitä tyyppiä, jonka synttärit on.” ”Richardin ystäviä?” ”Jostain landelta. Mistä hitosta Richard maajussejakin tuntee?” Sarah pyöritti silmiään. ”No mut, mä en oo koskaan käsittänyt muutenkaan miten sen verkostot toimii.” ”Ei kai… Timothy ole täällä?” Rosa kysyi hitusen huolestuneena. Sarah tallasi tumpin päälle kengänkärjellään. ”Ei oo. Ne on kuulemma ’pikku-Parkerin’ kanssa muuttaneet Quebeciin.” Siitä tiedosta helpottuneena, Rosa seurasi Sarahia sisälle. ”Rosaaa”, Richard sanoi tyytyväisenä kädet levällään ja toisessa niistä kaljatölkki. ”Sä tulit.” Richard kahmaisi käsivartensa Rosan olkapäiden ympäri. ”Tietsä mitä. Tää on niin sun tyyppiä.” Hän naputti etusormella nenäänsä. Hän johdatti hänet juhlijoiden ohi ja läpi olohuoneen puolelle, missä sohvapöydän ympärille näytti kokoontuneen pieni porukka pelaamaan Aliasta. Ennen kuin Richard ehti edes osoittaa kyseistä henkilöä, Rosa oli jo huomannut tämän; ehkä hän erottui kullankeltaisine hiuksineen, ehkä vaaleanpunaisesta ruutupaidastaan (joka sattui olemaan Rosan lempivärejä) tai ehkä hänessä vain oli jotain – kun hän nauroi, hänen silmäkulmiinsa ilmestyi hurmaavia iloryppyjä, vaikka olikin muuten vakavan oloinen, ja hänen korkeat poskipäänsä ja vahvassa leuassa oleva kuoppa sekoittivat miellyttävällä tavalla yhteen feminiiniset ja maskuliiniset piirteet. Richard tuuppasi häntä kehottaen menemään tekemään tuttavuutta, ja Rosa meni. Pelissä oli juuri meneillään sanan anatomia selitys. Hän kiersi ihmisten takaa, jotta pääsi lähemmäs. ”Moi, sinähän olet se syntymäpäiväsankari?” hän istuutui saman nojatuolin käsinojalle. Hänen sydämensä väpätti kuin pikkuriikkinen kolibri rinnassa, kun hartaat, melankolisen harmaat silmät – kuin timantit – katsoivat ensikertaa häneen.
* ”Siis Richard taas järjesti sulle jonkun?” Sarah otti siideristään pitkän hörpyn, pyyhki suupieltään ja ilmeensä oli kuin olisi maistanut hapanta sitruunaa. ”Rosa. Rosa”, hän kivahti ja napsautti sormiaan Rosan naaman edessä. Rosa hätkähti; hän oli tuijotellut vaaleatukkaista nuorukaista, joka pelasi nyt tuntematon tyttö Rosan paikalla nojatuolinsa käsinojalla edelleen Aliasta. ”Joko sä olet unohtanut miten Timothyn kanssa kävi? Tai Eugenen?” Rosa painoi punastuneena katseensa lattiaan ja puristi kättään siideripullon ympärille. Sarah sen sijaan silmäili nyt tyytymättömänä uusinta Richardin järjestämää sulhasehdokasta. ”Se on jo jonkun muun kanssa”, hän sanoi vastenmielisyyttä äänessään. ”Ihan varmasti alaikäinen. Hyi hitto.” ”Richard sanoi, että hän on sinkku.”
”Niin Richard sanoi Eugenestakin. Ja Timothylla oli mukula.” Rosa ei sanonut mitään; kaikista Richardin yrityksistä parittaa Rosaa jollekulle kaverilleen tai puolitutulleen, tämänkertainen vaikutti kaikista parhaimmalta. Sitä oli vaikea kuvailla muuten kuin Richardin sanoin: ”Tää on niin sun tyyppiä.” Dewn oli – kaikessa ulkonäöstään käytökseensä, joka oli samaan aikaan kohteliasta ja varautunutta, siihen myötätuntoa herättävään tosiseikkaan, että hänellä oli jokin jalkavamma – tismalleen Rosan miestyyppiä. ”Hän on... jotenkin sympaattinen”, hän sanoi ja hymyili hieman, kun Dewn oli tarttunut keppiinsä ja huitaissut sillä Richardia, joka oli koettanut luntata hänen kortistaan oikeaa sanaa. Richard kohotti päätään ja haki jotain katseellaan – tavoitettuaan Rosan hän virnisti ja iskien silmää vinkkasi päällään häntä tulemaan heidän luokseen. ”Mä sanoisin, että pysy varuillas”, Sarah sanoi. ”Siinä on jotain mätää. Kaikissa jätkissä aina on. Jos Richard tuntee sen, se ei voi olla niin hyvä kuin päällepäin näyttää. Tuo toinen leuhka pimatsukin tuli sen mukana. Ihan varmasti niillä on jotain juttua meneillään.” Ja heti sen sanottuaan – aivan kuin olisi jotenkin aavistanut, että hänestä puhuttiin – tyttö, jolla oli kuparinpunaiset hiukset pään päällä tiukalla nutturalla ja vahvanpinkkiä kiiltävää huulipunaa, lähestyi heitä yhtä aikaa ylimielisen ja uteliaan imartelevan ilmeen sekoituksella. Rosa ei ollut edes kuunnellut, mitä Sarah sanoi. ”Enpä ole vähään aikaan ollut näin... persoonallisissa kemuissa”, tyttö sanoi juuri, kun vahvasti hieltä lemuava poika kulki ohi, ja nyrpisti pientä nenäänsä. Sitten hän väläytti Rosalle hymyn, joka paljasti etuhampaiden väliin jääneen hammasvaon. ”Nora”, hän sanoi ja ojensi kättään, jonka terävät kynnet olivat yhtä kirkuvanpinkkiä väriä kuin huuletkin. ”Rosa”, Rosa vastasi ystävällisesti. ”Kuulostat englantilaiselta”, hän sanoi uteliaasti, sillä tytön aksentti oli voimakkaasti brittitaitteista. ”Pohjois-Yorkshirestä”, Nora sanoi siemaistuaan omaa juomaansa. Sarah Rosan takana pyöritti silmiään ja hetken kuluttua lipui tiehensä. ”Mistä... hm, sinä tunnet Richardin?” ”Richardin?” Nora toisti; hänellä oli melko kimeä ääni. ”Tuo foliohattu? No en todellakaan tunne, enkä välitä tuntea. Tulin tänne toisessa seurassa.” Hän nyökkäsi – Rosan sisikunta kiertyi – kohti juhlakalua. ”Ai”, sanoi Rosa ja häkeltyi niin, että oli pitkän aikaa hiljaa. Noran katse kaarteli ja kierteli porukkaa (suurimmaksi osaksi hän vaikutti vähän halveksuvalta), mutta aina kun kääntyi Rosaa kohti ja sanoi tälle jotain, hänen sävynsä oli mielistelevän ystävällinen. Rosa pelkäsi jo pahinta ja päätti heti ottaa asiasta selvän. ”Kuinka hyvin sinä hänet tunnet? En ole... ennen törmännyt häneen, vaikka hän on ilmeisesti Richardin ystäviä.” Rosa toivoi, ettei olisi liian ilmiselvä varovaisella utelullaan. Nora veti pitkään henkeä niin, että kapeat sieraimensa värisivät, ja molemmat tuijottivat huoneen yli pelilaudan ylle kumartunutta Dewniä, joka liikutti juuri nappulaansa. ”Vanha tuttu”, Nora sanoi ja hänen katseensa siristyi hetkeksi. Sitten hän kääntyi kohti Rosaa hymyillen jälleen ystävällisen valppaasti, ”mutta emme näe usein. Olisi kyllä hyvä, että hän löytäisi itselleen naisen, joka katsoisi hänen peräänsä täällä.” Ja hän siemaisi lasistaan mitä myhäileväisimmin, mutta hienovaraisesti hymyillen, ja Rosasta tuntui, että oli kuitenkin paljastanut itsensä. Niinpä hän heitti varovaisuuden menemään. ”Hm... hän on siis vapaa...? Tarkoitan, että hänellä ei... hänellä ei ole ketään?”
”Käy kiinni”, sanoi Nora, heläytti naurun ja liukui sitten peliporukkaa kohti. Dewn kohotti päätään hänen lähestyessään, huomasi hänen ohitseen Rosan ja jäi tuijottamaan häntä keskittymättä ilmeisesti pelin loppupisteiden laskuun, ja Rosa tunsi poskiensa helottavan, muttei kääntänyt katsettaan pois.
Ja vain pari tuntia myöhemmin Rosa oli siirtynyt tuolin käsinojalta suoraan Dewnin syliin. Musiikki ja ihmisten hälinä baarissa oli kaukaista, epätodellista huminaa; he olisivat aivan yhtä hyvin voineet olla merenpohjassa, aivan kahdestaan – kumpikaan ei tiennyt mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui. Rosan kädet olivat hempeästi painuneet vasten lievästi piikkisiä parransänkisiä poskia. Dewn maistui alkoholilta ja oli hiukan kehno suutelija, hänen huulensa toimivat laiskasti ja hapuillen ja menivät joskus ohi, mutta se raukean avoin ja vilpitön katse hänen harmaissa raollaan olevissa silmissä lähetti kuuman, paisuvan aallon Rosan rintaan eikä hän olisi voinut kuvitella mitään paikkaa, missä olisi mieluummin ollut kuin tässä, tässä sylissä ja näillä käsivarsilla.
* Seuraavat päivät Rosa ei saanut Dewniä pois mielestään. Hän makasi sängyssään roosanvärisen päiväpeitteen päällä sydämen muotoinen tyyny sylissään tuijotellen kattoon, mutta tosi asiassa nähden vain pätkiä illan hetkistä, ja jokaisen niistä kohdalla hänen sydämensä hypähti hassusti kuin sillä olisi ollut hikka. Hän eli yhä uudelleen hetken, kun Dewn oli himoinnut häntä heidän istuessaan sylikkäin ja kaapinut Rosan reisiä kuin olisi ottanut kauhalla jäätelöä; miten tämä oli toistellut hänen nimeään uneliaan hypnoottisesti ’Rosa… Rosa’; miten oli tuijotellut hänen kasvojaan läheltä ja kehunut, ettei koskaan ollut tavannut ketään yhtä kaunista; miten oli vannonut, että voisi säveltää hänestä kappaleen ja esittäisi sen vaikka koko baarikansalle. Toki hän oli ollut umpihumalassa, mutta Rosa oli silti imarreltu. ”Ei saatana”, Sarah sanoi, kun Rosa kertoi hänelle tuntemuksistaan. ”Yhden illan juttu. Ette te edes sekstailleet. Sä olet parantumaton.” ”Tämä on erilaista kuin Timothyn tai Eugenen kanssa”, sanoi Rosa loukkaantumatta ystävänsä epäkannustavasta vastaanotosta ja silitellen tyynyn nukkaa. ”Eugenen jälkeen sä vollotit kolme viikkoa putkeen”, Sarah muistutti. ”Ja Timothyn takia olit varmaan kuukauden osastolla, älä vattu nyt oikeesti jaksa. Kuinka monta kertaa sun pitää käydä tää läpi? Ihastua kertaheitolla kusipäähän ja pettyä ja sen jälkeen masentua. Ja mä joudun kestään sen kaiken!” ”Ei se masennus johtunut pelkästään Timothystä, tiedät, ettei johtunut… Ja ehkä hän ei ole kusipää”, sanoi Rosa, kun lämmin tunne hyrräsi hänen sisällään. ”Hän ei vaikuttanut sellaiselta. Hän vaikutti oikeasti hyvältä.” ”Sä et tunne koko kundia.”
”Richard tuntee.” ”Ja Richard on puunsilmä!” Mutta Rosa oli päättänyt olla vielä kerran urhea, vielä kerran kuunnella sydäntään. ”Annoin hänelle numeroni, mutta hän ei ole vielä ottanut yhteyttä… Pitäisikö minun kysyä Richardilta hänen numeroaan ja laittaa itse jotain?”
”Tää ei pääty hyvin. Sä olet draamariippuvainen, läheisriippuvainen”, sanoi Sarah, joka oli pari kuukautta sitten tavannut terapeuttina toimivan miehen, lyönyt tämän kanssa hynttyyt yhteen ja sen jälkeen ladellut tältä oppimiaan viisauksia. ”Saat jotain mielihyvää, kun miehet polkee sut jalkoihinsa.”
Se sattui. Rosa puristi sydäntyynyä ja lämpöön hänen sisällään sekoittui nyt jääpuikon kaltaisia viiltoja. ”Sori. En mä tarkottanut”, kuului Sarahin huolestunut ääni hetken päästä, kun viileää vaitonaisuutta oli jatkunut, ”sä tiiät, että mä sanon välillä mitä sattuu.” ”Ei se mitään.”
”Mä vaan en halua, että sä taas satutat ittees.” Rosa silitti vaisusti tyynyä. ”Tämä kerta on erilainen. Hän on erilainen kuin muut Richardin kaverit.” ”Lupaatko, että et?” Sarah puski. Rosa oli pienen hetken hiljaa ennen kuin sanoi: ”Lupaan. Älä huoli.”
* ”Mä en tiiä.”
”Miten niin et tiiä? Jos sä kerran tunnet sen?” Richard irvisti; osin marketin räikeän epäystävällisistä loisteputkivaloista, osin Sarahin kiukkuisen rähisevästä äänestä. Sarah töllisteli häntä epäuskoisena ja ilkeän huvittuneena. ”Jätkällä on edelleen karsee darra.”
”Älä viitti huutaa”, Richard mutisi, siristi silmiään melkein kuin olisi katsonut kieroon ja kumartui taas nostelemaan lisää pussimaitoja kylmäaltaaseen. Hänen punertaville hiuksilleen ja rumanpunakalle naamalleen ei ollut vihertävänsininen työasu mitenkään eduksi. ”Siis äijä ei ees ite tunne koko tyyppiä, mutta järjestää sille kesän isoimmat kotibileet? What the f–”
”Kyllä mä sen tunnen”, ärähti Richard ja runnoi maitopusseja sen verran kovakouraisesti, että Rosa katseli toimitusta huolestuneena peläten niiden puhkeavan. ”Mut se ei tiettekse ole mikään maailman puheliain jätkä. Mutta se on hyvä tyyppi, kuten mä jo sanoin. Ja se on sinkku.”
”Eikä ole salaisia muksuja, joista ei ole viittinyt vain mainita?” Richard mulkaisi Sarahia. ”Minä uskon sinua”, Rosa sanoi siihen väliin. Hän kumartui auttamaan Richardia. ”Hän ei vain ole ottanut yhteyttä tai mitään ja ajattelin...”
”Kuten sanoin: se on vähän semmonen”, Richard totesi. ”Mut mä voin soittaa sille kans ja kysyy, mikä meininki. Ehkä se lähtee viikonloppuna messiin, voin kysyy.” ”Voisitko… tuota, antaa hänen numeronsa, jos minä laitan hänelle jotain?”
Richard kopeloi taskujaan. ”Känny on taukohuonees, mutta mä tekstaan sen sulle.”
Sarah, jolla oli käsivarret ristissä, tuhahti. ”Mä nyljen sut, Ramsey, tiedäthän sen, jos tää kundi saa Rosan kerrankin itkemään?” Rosan ystävät katsoivat hetken toisiinsa synkän merkityksellisesti. ”Mä tiiän. Luuletsä, että mä en haluu Rosan parasta?” Richard murisi. ”Mä teen tän”, hän lisäsi Rosalle ja otti tältä maitopussin. ”Menkää nyt. Te häiritsette mun töitä.”
”Sun darraa me häiritään”, Sarah livautti olkansa yli. ”Muista mun uhkaus, Ramsey!”
* Rosa tuijotti kahviinsa, jonka pinnalla vaahtoon tehty surullinen haalea lehti kellui. Sarah ei ollut koskaan ollut mikään taiteilijasielu. Sarah tyrkkäsi leivoslautasen hänen eteensä ja se kolahti ärhäkästi. ”Mähän sanoin”, hän tokaisi ja istuutui kiukkuisena vastapäätä. ”Mä niin sanoin.”
”Ehkä siihen on jokin hyvä syy...”
”Rosa, älä kuseta ittees. Sitä ei kiinnosta. Parempi, että unohdat koko kundin nyt ennen kuin teidän juttu olis ehtinyt edetä yhtään pidemmälle.” Rosa huljutti kahviaan ja tuijotti siihen edelleen surullisena. Kaksikymmentäyksi tekstiviestiä, viisi soittoa – ei yhtään vastausta. ”Toivoin, että hän olisi tullut silloin viikonloppuna sinne kokkojuhliin, mutta Richard sanoi, että hän oli liian kiireinen… Ymmärrän kyllä, jos hän tekee tallitöitä...”
”Jalkapuoli tallitöitä?” Sarah töksäytti. ”Kuulostaa tekosyyltä, sori vaan.” ”Hänellä on ollut kai puhelin rikki tai jotain...” ”Oh my god”, Sarah painoi otsan kämmeneensä. ”Ja sä uskot kaiken mitä sulle sanotaan? Rosa, herää! Sitä ei kiinnosta. Unohda koko tyyppi!” ”Mutta kun ei Richardkaan ole oikein saanut häneen yhteyttä… Hän kuulemma aloitti samassa kollegessa, näin kaukana, ehkä näen häntä kampuksella...” Sarah pudisteli päätään epäuskoisena. ”Keagan!” karjaisi mies kuppilan tiskin takana olevasta oviaukosta heilauttaen roikkuvia helmiverhoja sivuun. ”Kassalla on asiakas!” ”Mulla on tauko! Doris voi ottaa!”
”KASSALLE JA VÄHÄN SASSIIN!” Sarah muljautti silmiään kattoon, mutta ennen kuin meni, kurotti kättään vielä pöydän yli ja tarttui Rosan käteen. ”Usko mua. Unohda se. Richardin kaverit on koettu ja nähty. Sun on aika etsiä parempaa seuraa. Sä voisit tutustua joihinkin Kasimirin kavereihin.”
Rosa hymyili surullisesti. ”Jos löytäisin oman terapeutin?” ”Mun mielenterveys parani”, Sarah kohautti olkaansa. ”Ja kun on vielä seksuaaliterapeutti, niin on helvetin hyvä sängyssäkin, just saying. Sä tarvit jonkun, joka pitää susta huolta. Jonkun akateemisesti korkeakoulutetun, jolla on shit together.”
”Ja rahaa?” ”Ja rahaa.” ”KEAGAN!!!!” ”Mieti”, Sarah vetosi vielä kerran ennen kuin pyyhälsi tarjoilijaessunsa naruja selkäpuoleltaan sitoen tiskin suuntaan. Kahvimuki kämmentensä välissä Rosa kääntyi katsomaan ulos ikkunasta; ruskettuneita lehtiä leijaili hiljaisesti maahan kadunvarteen.
* Syyskuu taittui tanssitreeneissä ja opiskellessa ja vaihtui lokakuuhun. Rosa vietti syntymäpäivänsä lomamatkalla, ja huomasi, että kykeni olemaan jo ajattelematta Dewniä suurimman osan päivästä, mutta iltaisin käydessään nukkumaan hän sai unen päästä usein kiinni tästä haaveillen ja unissaan eli unelmaansa, jonka ei uskonut koskaan toteutuvan: he asuisivat yhdessä hevostilalla, heillä olisi lapsia ja aurinko paistoi aina, tai kun ei paistanut, he olivat kääriytyneenä samaan nojatuoliin takkatulen ääreen ja siinä he istuisivat vielä, kun olivat ryppyisiä ja harmaahapsisia ja kuuntelisivat sateen ropinaa vasten ikkunoita lastenlastenlapsien leikkiessä ympärillään. Aina hän oli ollut sellainen; hurahti helposti, rakastui nopeasti, ja eli sen jälkeen pelkkää päiväunta – mikä ärsytti suunnattomasti hänen maanläheisempää ja rationaalisempaa ystäväänsä. Sarah etsi Rosalle netin treffipalstalta seuralaisen ja järjesti heille sokkotreffit, mutta kiusallisen kahvilatapaamisen jälkeen (Sarahin työpaikalla, jotta saattoi vahtia heitä), Rosa kieltäytyi kohteliaasti uusista treffeistä ja ujo, tuskin paljon puhunut finninaamainen kaveri löntysti tiehensä. ”Se näytti profiilikuvassa paljon paremmalta”, lohdutti Sarah, kun Rosa itki ystävänsä tuuheaan mustanruskeaan kiharapehkoon. ”Seuraava tärppää ja mä varmistan, että tiedän kuka se on. Kasimirilla on yksi tuttu...” Rosa ei ollut kuullut Richardistakaan vähään aikaan, kunnes tämä yksi ilta tupsahti Livingreenien oven taakse. Rosan isä murahti avattuaan oven. ”David”, Richard sanoi sopuisasti lippis kourassa. ”Onkho she Richard?” täyteläinen, kehräävä naisen ääni huikkasi sisältä talosta. ”Rrrrichard!” ääni ilahtui mielissään, kun Richard tömisteli tympeän Davidin ohi peremmälle. ”Iltaa, rouva Livingreen.” Richard kumarsi ja lätkäisi lakin naulakkoon. Olohuoneen sohvareunuksen yli katsomaan kääntynyt Ninette hymyili raukeasti. ”Mithä Bobille khuuluu, Richarrrd?” ”Henki vielä pihisee, ainakin mitä viimeks kuulin.” Richard vilkuili ympärilleen. ”Onkos Rosa…?” ”Huoneeshaan”, Rosan äiti vastasi ja heilautti siroa kättään kattoa kohti. Richard löntysti kankaalla verhottuihin portaisiin ja nousi ne yläkertaan. Rosa otti hänet vastaan, päästi sisään ja kohta Richard istui ohutjalkaisella pitkällä valkealla karvalla päällystetyllä terästuolilla aivan liian ison ja romuluisen näköisenä. Rosa istui sängyllään ja hieroi jalkaansa; hän oli nyrjäyttänyt sen viime harjoituksissa. ”Mä en tiedä mikä sitä riepoo”, Richard mutisi pää painuksissa ja leikitteli Rosan pöydällä olevalla pyyhekumilla. ”Mä oon soittanut ja laittanut viestiä, mutta tosi nihkeesti se vastaa mihinkään. Mutta me pidetään Jackin luona halloweenbileet. Se tulee sinne.” Rosa paineli nilkkaansa. ”Oletko kysynyt?” ”No… en vielä, mutta kyllä se tulee”, Richard vakuutti totisena ja tuli painaneeksi pyyhekumia niin, että se pomppasi ilmaan ja putosi lattialle. Kumarruttuaan nostamaan sen hän lisäsi: ”Mä tiiän, että se on sulle oikea. Nään sitä koulussa. Mä hoidan tän, älä sure, nuppu.” Rosa ei vastannut; hänen vatsassaan oli nipistänyt jännityksestä, mutta toisaalta hän pelkäsi, ettei siitä vieläkään mitään tulisi. ”Sä pistät parasta päälle, tosi sexy”, Richard sanoi asetellen kumin takaisin pöydälle ja kääntyen katsomaan Rosaa. ”Se ei voi kuin nähdä miten kuumis oot. Usko mua.” Rosa hymyili vaisusti. Richard levitti jalkojaan ja vetäisi tuolia lähemmäs. ”Anna varpaat”, hän sanoi, ja Rosa ojensi jalkansa suoraksi. Richard tarttui siihen ja alkoi painella hänen jalkapohjaansa.
* Hän tuskin tunnisti itseään katsoessaan peiliin. ”Onkohan tämä hyvä ajatus? Eikö minun pitäisi näyttää itseltäni? Mitä jos hän ei tunnista tai muista minua?” ”No se on sitten sen ääliön ongelma”, tokaisi Sarah, joka oli ollut karvaan pahalla tuulella siitä lähtien, kun oli kuullut Jayn kutsuneen halloweenbileisiin Carolynin. Hän oli kuin Rosan vastakohta: siinä missä Rosalla oli pirteitä ja tyttömäisiä värejä, kiharaiset pitkät vaaleat kiharat, suuret ripset ja kimalletta, Sarahilla oli pystyyn tupeerattu harakanpesätukka, synkän sotkuinen meikki, mustaa nahkaa ja punainen hyvin avokaulainen pieni toppi. ”Dora laitto viestin, se on tossa alhaalla”, hän lisäsi vilkaistuaan kännykkäänsä. Rosa kääntyi vielä kerran ympäri peilin edessä, hyväksyi lopulta kuvajaisensa ja noukki pienen helmiäisen laukkunsa vuoteelta. ”Mennään.” Bileet olivat jo täydessä vauhdissa heidän saapuessaan. Rosa katseli ympärilleen etsien niitä enkelin kasvoja, joista oli jo pari kuukautta yhteen menoon unelmoinut, mutta kaikkien niiden pukeutuneiden, maskeerattujen irvikuvien ja pirujen seasta oli melkein mahdotonta tunnistaa kuka oli kuka. ”Ei jumalauta”, Sarah sanoi kipakasti palattuaan Rosan luo hetkeksi jonnekin hävittyään, ”Jack istuu vessassa viikatemiehenä eikä päästä ketään asioille! Mä sanoin, että kusen sitten sen päälle ja se työnsi viikatteen mun rin–” ”Richard!” Rosa keskeytti ystävänsä ja ujuttautui jättimäistä karvaista hahmoa kohti, joka näkyi ainakin yli pään verran kaikkien muiden yläpuolella. Mutta äkkiä hän jähmettyi kesken matkansa ja kauhu kaapaisi häntä vatsasta. ”Ei…” Hän kääntyi salamannopeasti takaisin ympäri ja painautui piiloon vasten Sarahin savulta haisevaa rinnusta. ”Mitä nyt? Mitä sä näit?” ”Hän… hän on täällä...” Sarah liikahti, ja Rosa tiesi ystävänsäkin havainneen vaaran. ”Ei saatana...” Sarah siirsi Rosan itsestään irti Doran syliin, joka näytti hämmästyneeltä. ”Hetki, mä käyn hoitamassa tän.” Ja Sarah marssi jääräpäisesti kohti huoneen keskellä möykkäävää gorillaa, jonka ympärillä pyöri pieni porukka juomat käsissään. Sarah työnsi ihmisiä kovakouraisesti tieltään, Rosa ja Dora tulivat perässä. ”Richard!” oli Sarahin vuoro karjaista tämän korvan juuressa. Richard ei heti havainnut häntä, sillä oli höpöttänyt kovaäänisesti tytölle, joka oli pukeutunut kuvottavan harmaanvihertäväksi hirviöksi. Sarah potkaisi saapikkaallaan Richardia gorillanpehvaan. Vihdoin tämä kääntyi ympäri, katsoi ensin lyhyen Sarahin yli etsien häiriötä ja tajusi vasta sitten laskea katseensa tyttöön, joka oli häntä ehkä rintaan. ”Pää tänne!”
”Tä?” Richard sanoi hölmönä. ”Pää tänne!!” Richardilla oli pitkät piuhat, joten kärsivällisyytensä loputtua Sarah pomppasi vähän ilmaan, otti kiinni gorillanaamarin korvasta ja veti Richardin päätä alemmas enemmän omalle tasolleen. ”Hei – auh!”
”Mitä helvettiä Timothy tekee täällä?!” ”Tä?” ”TIMOTHY”, Sarah karjaisi musiikin ja metelin yli Richardin höröttävään apinakorvaan. Richard ravisteli karvaista päätään ja hetken ähkittyään veti maskin pois. Hän näytti ryppyotsaiselta. ”Timothy on täällä!” Sarah osoitti vihaisena sormellaan ihmisten sekaan. Richard suoristautui ja katsoi siihen suuntaan, hänen katseensa kiersi hämmentyneen näköisenä, muttei löytänyt kohdetta. ”Mitä sä oikeen meinaat? Kun tiedät, että Rosa on tulossa!” Richard katsahti Rosaan, joka seisoi Doraan nojaten vähän matkan päässä.
”En mä sitä ole kutsunut.” ”Sä sanoit, että se on Quebecissä!” ”Jay sen sitten varmaan on kutsunut – tai Jack”, Richard raapi päätään. ”Jack”, Sarahin tummissa silmissä leimahti. Hän mulkaisi jostain syystä inhoten hirviötyttöä, joka seurasi tilannetta lievästi uteliaana ja vahingoniloisena Richardin takana. Sitten Sarah kääntyi ja marssi taas pois kohti vessaa. Richard jäi raapimaan päätään. ”Hei… sori, Rosa”, Richard sanoi. Dora nykäisi Rosaa ja vei tämän pois Richardin luota. Sarah ei palannut toviin, ja kun hän lopulta tuli takaisin, Rosa ja Dora olivat jo aloittaneet lautapelin makuuhuoneen vuoteella. Jostain syystä Sarah ei suostunut kertomaan mitä oli tapahtunut, vaan liittyi heidän seuraansa suutaan pyyhkien ja kumma kiilto silmissään palaen. ”Done”, hän vain sanoi, eikä muuta. Jonkin ajan päästä Dora nyökkäsi merkitsevästi ja ennen kuin Rosa ehti kääntyä, hän tunsi olkaansa koputettavan. Kun hän katsahti, hän näki Richardin seisomassa takanaan. Ja siinä hän oli – heti Richardin takana. Rosan vatsaan tuntui vapautuvan perhosparvi, joka räpytteli ympäriinsä ja niiden siipienkärjet kutittivat. Hän ei voinut mitään hymylle, joka nousi ujosti hänen huulilleen. ”Moi Dewn.” Hän oli traagisella tavalla hyvännäköinen halloweenasussaan mustine silmänalusineen, tekohaava korkealla poskipäällään ja synkissä ihonmyötäisissä vaatteissaan. Richard näytti tyytyväiseltä itseensä pystyttyään pitämään lupauksensa ja läiskäisi kämmenensä yhteen. ”Menenkin sitten hakemaan lisää juotavaa!” hän ilmoitti yleisesti, loi Sarahiin pienen ohimenevän katseen ja marssi matkoihinsa. Rosa oli kavunnut seisaalleen ja kävellyt vähän matkan päähän sängyltä, jonne hänen ystävänsä jäivät mulkoilemaan. Dora tosin supisi jotain Sarahille, joka vastenhakoisesti riisti katseensa Rosasta ja Dewnistä ja tytöt jatkoivat peliä. Rosa ei voinut pettymykselleen mitään; Dewn vaikutti vaivaantuneelta hänen seurassaan ja vältteli hänen katsettaan – mutta toisaalta ei näyttänyt voivan itsekään itselleen mitään, sillä samaan aikaan hänen silmänsä kuitenkin aina palasivat kuin magneetin lailla Rosan silmiin ja kun niin tapahtui, kumpikin varmasti tunsi saman: kemian, kipinän heidän välillään. Äkkiä Rosa tajusi, että jos hän halusi tästä koskaan kehittyvän mitään, jos hän oikeasti halusi tätä, hänen olisi oltava se, joka johtaisi. Dewn tuntui yksinkertaisesti liian ujolta ja epävarmalta uskaltaakseen tehdä mitään. Niinpä Rosa tarttui häntä rohkeasti kädestä ja veti hänet mukanaan olohuoneeseen missä oli enemmän tilaa ja, jossa teknopoppi soi, ja nauraen kääntyi kasvot kohti Dewniä kävellen takaperin, vetäen tätä kädestä valojen välkkeeseen. ”Tanssitaan!” Dewn ei osannut tanssia. Hän haroi tukkaansa seotessaan jalkoihinsa, ja Rosa nauroi hänen kiusaantuneelle söpöydelleen. Haettuaan jotain juotavaa he siirtyivät lasitetulle parvekkeelle. Peruukki oli hiostanut päänahkaa ja Rosalla oli kuuma, joten viileä yöilma tuntui ihoa vasten mitä miellyttävimmältä. Ja hän tiesi, että nyt se tapahtuisi… Hän näki heijastuksen omasta kiihkeydestään Dewnin silmissä, jotka siinä hämäryydessä olivat tummat ja janoiset, mutta kimmelsivät katuvaloista kuin tähdet. Hän kävi ahnaasti Rosaan kiinni ja Rosa oli pakahtua onneensa; tämä vetovoima heidän välillään tuntui voittavan aina, kun he olivat kahden, vaikka eivät olisi olleet missään tekemisissä siinä välissä pitkään aikaan. Jalat tuntuivat hyytelöltä ja Rosa olisi voinut sulaa siihen paikkaan, hän oli valmis, hän oli valmis vaikka heti sinä yönä menemään pidemmälle… viemään himon, täyttymyksen loppuun asti – Ovi rämisi kovaäänisesti auki ja äkkiä he napsahtivat toisistaan irti kuin joku olisi sivaltanut piiskalla heidän väliinsä. Mutta ei se piiska ollut; pelottava valkonaamarinen hahmo ovensuussa laukaisi kuohuviinipullon korkin heitä kohti ja Dewn kumartui vaistomaisesti alas, kun korkki suhahti vain hiukan hänestä sivuun.
”Mitä hittoa!” Rosa oli henkäissyt pelästyneenä. Hahmo ei liikkunut tai sanonut mitään. Rosa värähti kylmistä väreistä, joilla ei ollut mitään tekemistä illan tuomalla viileällä tuulenvirillä. Dewn tuntui olevan raivoissaan tunkeilijalle ja oli astunut Rosan eteen kuin suojellakseen tätä; Rosa nojasi hänen käsivarteensa ja vaikka tilanne olikin pelottava, hän ei voinut olla jumaloiden katsahtamatta ylöspäin kohti Dewnin kasvojen profiilia. Hahmo liikahti vihamielisesti. ”Haloo? Liikkuuko siellä mitään?” ”Mennään pois”, Rosa sanoi hiljaa ja puristi varoittaen Dewnin käsivartta. Dewn haki hänen kätensä omaansa ja jäi Rosan ja tuntemattoman hahmon väliin heidän puskeutuessaan tämän ohi sisälle. Kumpikaan ei sanonut sitä ääneen, mutta tunnelma oli muuttunut; vaistomaisesti Rosa tiesi, että niin kuin hänkin, Dewn ei halunnut olla enää kenenkään muun kanssa; he halusivat olla kahden, ja niinpä Rosa ei vastustellut mitenkään, kun Dewn kerrankin – ehkä suojeluhalun sytyttyä hänessä äskeisen kohtauksen jälkeen – otti johdon ja veti häntä kanssaan juhlijoiden läpi välittämättä huudahteluista, naurusta, hauskanpidosta, tanssijoista, musiikista, juomia heidän suuntaansa törkkivistä… vei vain, ulos asunnosta, alas portaita, ulos pimeään pihalle. Rosa ei ollut ehtinyt sanomaan mitään Sarahille tai Doralle; oli vain nähnyt Doran tulevan vastaan ja luonut tähän jonkin hymyntapaisen, jonka oli tarkoitus rauhoittaa – Dora oli tuijottanut silmät ymmyrkäisinä. ”Mikä tyyppi”, Dewn huokasi ja naurahti jo hiukan epäuskoisena päätään pudistaen, kun he ravasivat alas piha-alueen portaita kohti läheistä puistoa. Ehkä hän ei tajunnut itsekään minne he olivat menossa, mutta Rosa kiiruhti hänen jäljessään ja Dewnin käsi oli hänen kädessään lämmin. ”Mikähän sitä nyppi?” Rosakin naurahti. Lopulta he pysähtyivät. Dewn tuntui havahtuvan siihen, että oli tuonut Rosan jo pois kerrostalon pihapiiristä. He seisoivat puiston reunamalla, joka jakaantui pimeisiin laikkuihin ja kellertäviin valolaikkuihin, joita katulamput loivat. Maassa oli ohut kerros ruskastuneita lehtiä. ”Jaah”, Dewn heilautti vapaan kätensä hiuksiinsa ja pörrötti niitä hämillään (hänen toinen kätensä piti edelleen Rosaa kädestä). ”En… tai siis, ajattelin, että teki mieli ulos sieltä. Voidaan kyllä mennä takaisinkin...” ”Ei, ollaan vain ulkona”, sanoi Rosa ja värähti tahtomattaan kylmästä. Dewn katsahti häneen huolissaan. ”Minulla on takki, mutta se jäi sisälle. Odota tässä, käyn hakemassa sen sinulle.” Pieni haikeus kirpaisi, kun Dewn päästi hänen kädestään; Rosa piilotti Dewnin lämmöstä hehkuvan kätensä toiseen omaansa ja nyökkäsi pienesti. Dewn loi hänelle vielä pikaisen rohkaisevan hymyn ennen kuin pinkaisi hölkkään takaisin kohti kerrostalon valaistua sisäänkäyntiä, jonka yläpuolella numero kakkonen räpsyi. Dewnin mentyä Rosa katsoi hiukan huolissaan ympärilleen puistossa. Missään ei ollut ketään. Autojen kohina kantautui kerrostalojen toisella puolella olevalta tieltä. Hän näki penkin vähän matkan päässä ja käveli sen luokse, istuutuen siihen lämmitellen käsivarsiaan hieroen. Onnellinen, hupsu hymy roikkui hänen huulillaan eikä suostunut haihtumaan. Hänellä oli huumaava olo, jännittynyt ja samaan aikaan turvallinen. Hän häpisteli peruukkinsa tekokuituista kiharaa ajatuksissaan ja huokaisi. Hölkkäaskelet kantautuivat ennen kuin Dewn tuli näkyviin valokehään; hänellä oli ruskea pilottitakki kainalossaan ja käsissään kaksi vesipulloa sekä pussillinen sipsejä. ”Tässä”, hän sanoi ja laskettuaan eväät penkille, heilautti takkinsa Rosan harteille. Se tuoksui heinältä. Rosa hymyili pienesti kiitokseksi. Dewn istahti hänen viereensä. ”Ajattelin, että varmaan hyvä juoda vettä. Itse en ainakaan tykkää krapulasta yhtään ja vesi auttaa.” Hän antoi toisen pullon Rosalle ja hörppäsi omastaan pitkän kulauksen. Penkki oli varjon ja valon välissä, hämäryyden rajamailla, ja Rosa oli kiitollinen siitä, että saattoi kätkeä poskiensa hehkuvan punaisuuden. Dewn kääntyi häntä kohti ja katsoi häntä hetken aikaa sanomatta sanaakaan; Rosa näki hänen silmiensä kimaltavan takanaan olevan katulampun kajastaessa niihin. ”Saanko?” Dewn kysyi ja kohotti kättään. Rosa nyökkäsi pienesti, kun Dewn otti kiinni hänen peruukistaan ja hitaasti veti sen pois. Rosa laski ujona katseensa ja haroi sitten nopeasti hiuksiaan, jotta ne asettuisivat ilmavammin eivätkä olisi liiskassa päätä vasten. ”Parempi”, sanoi Dewn hiljaisuuteen. Rosa kohotti katseensa ja toivoi, että Dewn erottaisi silmiensä palon – he voisivat jatkaa siitä, mihin jäivät parvekkeella, mutta Dewn käänsi jo päätään pois... Kiusallinen sankka ilmapiiri tuntui tihentyvän heidän ympärillään. Heidät keskeyttänyt naamioitunut tunkeilija oli pilannut tunnelman. Rosa vilkuili syrjäkarein Dewniä, joka tuijotti jonnekin pimeän puiston perälle, ja mietti miten voisi pelastaa tilanteen… mitä jos hän vain ottaisi tätä kädestä? Heittäisi sipsipussin heidän välistään penkiltä pois ja kiipeäisi Dewnin syliin? Uskaltaisiko hän heittäytyä hurjaksi? Mutta ennen kuin Rosa ehti päättää ja sai kerättyä tarpeeksi rohkeutta vain toimiakseen, ei Dewnkään tuntunut enää kestävän kiusallista hiljaisuutta, vaan pyyhki reittään paremman tekemisen puutteessa ja töksäytti kiihtyneellä äänellä: ”Voidaan kyllä mennä takaisinkin, jos haluat mennä takaisin...” Rosa pudisti päätään. Vaikka Dewnin takki oli hänen harteillaan ja sydämensä jyskytti ja levitti adrenaliinia kehoon, hänen oli silti kylmä. Hän alkoi huolestua, että Dewn tahtoisi pian lähteä itse ja koetti nopeasti keksiä, miten saisi tämän jäämään seuraansa pidemmäksi aikaa – toivon mukaan aamuun asti... ”Tässä lähellä on yksi kahvila... se on auki vuorokauden ympäri.” ”Okei. Jeah, voidaan me sinnekin mennä. On ainakin lämpimämpi”, Dewn sanoi nousten seisomaan ja tarjosi kättään; hän auttoi Rosan ylös. Mutta heidän kävellessään puiston halki ja jutellessa niitä näitä, Dewn ei enää pitänyt Rosaa kädestä eikä Rosa – uhkarohkeista ja kiihkeistä ajatuksistaan tai Noran kehotuksesta huolimatta – uskaltanut itsekään ottaa hänestä kiinni. He istuivat kuppilan valjussa valossa ja isomahainen parrakas mies mulkoili tarjoillessaan heille kahvin ja teen, mutta ehkä se johtui heidän naamiaisasuistaan. Jutunjuuresta vain tuntui olevan vaikea saada kiinni. Jonkin aikaa he puhuivat hevosista, Dewnin jalkavaivasta (Rosa oli kysynyt häneltä kepistä), sitten musiikista (Dewn oli kollegessa musiikkilinjalla ja pohti mitä tekisi päättötyökseen) ja Richardista, kuten mistä Dewn hänet tunsi. Mutta siihen aiheet tuntuivat loppuvan ja pitkän viisi minuuttia he sirppivät juomiaan vaitonaisina, katsellen välillä pimeästä ikkunasta ulos näkemättä muuta kuin heijastuksen itsestään ja sisätiloista, toisinaan katseen kiertäessä ympäri kahvilaa, jossa heidän lisäkseen oli vain yksi asiakas – kodittomalta vaikuttava nuhjuinen mies, joka puoliksi torkkui kauimmaisessa loosissa. Demi Lovaton Skyskraper särisi katonrajassa olevasta kaiuttimesta hiljaisella äänellä. Rosa loi Dewniin palvovia katseita aina, kun tämä puhui, muttei ollut varma huomasiko Dewn itse sitä tai ymmärsikö niitä; pari kertaa hän kylläkin ikään kuin hätkähti tätä katsetta ja vaikutti sen jälkeen hämmentyneeltä ja jopa vaivaantuneelta, pörröttäen taas tukkaansa, kuten Rosa oli jo pistänyt merkille oli hänen viehättävä tapansa. Kun Rosan puhelin soi, se rikkoi vaiteliaisuuden. Sarah kysyi missä hän oikein oli, ja Rosa yritti vastata mahdollisimman hiljaa, mutta se oli mahdotonta niin, ettei Dewn olisi kuullut: ”Hm… lähdimme kävelylle hetkeksi… Eikö Dora sanonut?”
”Niin, mutta missä te olette?!” ”Kaffihetkessä...” Sarah löi luurin korvaan, mutta siitä noin vartin päästä tämä puskeutui ovikellon helähtäessä sisään kahvilaan. Hän oli hurjistuneen näköinen. ”Rosa”, hän töksäytti. ”Dora heittää sut nyt kotiin.” Dewn hymyili pahoitellen ja ehti nousta ennen kuin Rosa sanoi mitään; hän olisi halunnut viettää koko yön Dewnin kanssa, mutta ei voinut uhmata ystävänsä tulisen pakottavaa katsetta. ”Nähdään”, Dewn sanoi. ”Pidetään yhteyttä. Oikeasti tällä kertaa”, hän lisäsi ja naurahti. ”Täytyy itsekin miettiä kyytiä kotiin.”
”Hyvää yötä”, Rosa sanoi, toivoen niin kovasti, ettei joutuisi lähtemään, ja seurasi Sarahia ulos Doran auton luo.
* Lähetetty: 1. marras 2012, 18:03:06 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Moi. Mitä kuuluu? Ajattelin laittaa viestiä… jos olisimme käyneet taas kävelyllä, se olisi mukavaa. Minua jäi vaivaamaan se tyyppi, joka tuli silloin parvekkeelle. Ja olisi kiva nähdä ja jutella. - Rosa
Saapunut: 1. marras 2012, 20:39:18 Lähettäjä: Dewn Moi, jeah, käyhän se.
Lähetetty: 1. marras 2012, 21:49:50 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Kiva! Miten olisi ensi lauantai? Voin tulla kampukselle.
Lähetetty: 2 marras 2012, 12:16:36 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Tai käy siis muukin paikka…?
Saapunut: 2. marras 2012, 17:01:22 Lähettäjä: Dewn Tota, sopiiko jos katson miten ehdin ja laitan viestiä?
Lähetetty: 2 marras 2012, 17:10:03 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Okei, käy niinkin
Lähetetty: 4 marras 2012, 19:58:45 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Hm, tiedätkö jo milloin sinulle kävisi?
Lähetetty: 5 marras 2012, 14:34:29 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn …?
Saapunut: 5. marras 2012, 20:04:00 Lähettäjä: Dewn Sori, juuh, miten olisi huomenillalla? Vaikka siinä kuuden aikaan? Tuletko kampukselle? Tiedätkö ruususuihkulähteen, jos tavataan sen luona?
Lähetetty: 5 marras 2012, 20:12:15 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Ihanaa, joo käy!
Lähetetty: 6 marras 2012, 18:02:03 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Olen täällä
Lähetetty: 6 marras 2012, 23:00:57 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Ajattelin vain sanoa, että oli tosi mukavaa tänään. Nähdäänkö taas viikonloppuna?
Lähetetty: 6 marras 2012, 23:36:11 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Hyvää yötä <3
Lähetetty: 7 marras 2012, 08:16:44 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Huomenta Joko olet luennolla?
Lähetetty: 7 marras 2012, 15:10:19 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Olen tänään sillä suunnalla, voisin tulla poikkeamaan?
Lähetetty: 7 marras 2012, 16:30:23 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Ehditkö kahville?
Saapunut: 7. marras 2012, 19:13:55 Lähettäjä: Dewn Sori taas. En tiedä miten en saanut vastattua, mutta siis tänään oli aika pitkä päivä ja muuta kiirettä. Huomenna voitaisiin tavata, jos haluat tulla taas kampukselle. Tai sitten käydä siinä kahvilassa.
Lähetetty: 7 marras 2012, 19:15:09 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Juu, ei se mitään Jos nähdään Kaffihetkessä? Käykö puoli viisi vai onko liian aikaisin?
Lähetetty: 8 marras 2012, 15:04:02 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Hei. Niin, nähdäänkö me Kaffihetkessä puoli viideltä?
Lähetetty: 8 marras 2012, 16:35:41 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Olen täällä...
Saapunut: 8. marras 2012, 16:38:12 Lähettäjä: Dewn Siellä asap.
[Luonnos:] 8 marras 2012, 22:42:18 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn ”Luulen, että tiedät sen Miten sydämeni lyö Kertoisinko sen, ehkä en Miten tunne sisältä syö Mutta luulen, että sinä Kyllä tiedät sen Ehkä yksin minä Tässä olekaan en”
Lähetetty: 8 marras 2012, 23:01:03 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Öitä <3
Lähetetty: 9 marras 2012, 08:11:29 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Huomenta. Mitä suunnitelmia sinulla on viikonlopuksi?
Lähetetty: 10 marras 2012, 13:07:00 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Olen soittanut muutaman kerran. Olisin vain kysynyt mitä kuuluu ja näemmekö viikonloppuna?
Lähetetty: 13 marras 2012, 17:13:55 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn Kuulin, että haet bändiin. Onnea koesoittoihin Kunpa olisin päässyt, niin olisin tullut katsomaan.
Lähetetty: 14 marras 2012, 21:00:24 Lähettäjä: Rosa Vastaanottaja: Dewn ...
* ”Hän ei pidä minusta!” Rosa painoi kasvot käsiinsä ja nyyhkytti. Sarah tönäisi nenäliinaa hänelle ja kohottaessaan sen verran päätään, että otti sen vastaan, Rosa näki kyynelsumun läpi Sarahin luovan Richardiin tappavan katseen ja viiltävän vapaalla kädellään merkitsevästi kurkkunsa halki. Richard näytti avuttomalta ja raapi kiharaista päätään. ”Mitä se tarkalleen siis sanoi?” Sarah yritti ja piteli pisteliästä ääntään hyvän ystävän tavoin kurissa. Rosa niistää töräytti ja pyyhki silmäkulmiaan. ”Ei mitään... kun hän ei vastaa mihinkään, ei aina edes puheluihin. Pelkään, että tungettelen ja jotenkin tuntuu kamalalta olla ainoa aktiivinen osapuoli. Hän vain jossain vaiheessa lakkasi vastaamasta enää mihinkään eikä vastaa, kun soitan.” Richard puristi käsiään nyrkkiin istuessaan taas samalla karvapeittoisella metallituolilla. Sarah ja Rosa istuivat Rosan vuoteella. ”Mä puhun sille –”
”Mitä se hyödyttää?” Sarah tokaisi. ”Et sä sitä puhumalla saa Rosasta kiinnostumaan. Girl”, hän lisäsi pehmeämmin ja antoi Rosalle puolihalauksen. ”Mitä oot miettinyt siitä Ashtonista?” Mutta Rosa nikotti eikä voinut ajatella ketään muuta kuin Dewniä; niin mukava ja ihan komeakin, kuin Sarahin miehen ystävä oli ollut, hän ei ollut Dewn. Sarah taisi tietää hänen ajatuksensa, koska puristi huulensa tiukasti yhteen välttyäkseen sanomasta mitä meinasi, ja katsoi sen sijaan taas Richardiin kulmat pahasti ylhäällä. ”Sun vika”, hän muotoili ääneti huulillaan, kun Rosa ei nähnyt. ”Kun hän kuitenkin vaikuttaa siltä, että viihtyy kanssani... aina kun olemme nähneet, hän on mukava ja kohtelias... mutta... ehkä olen ymmärtänyt väärin–”
”Se pitää susta”, Richard sanoi. ”Pitäminen ei riitä”, Sarah hyökkäsi heti, ”mä en ainakaan hyväksy mitään vähempää kuin jumalointia. Rosa palvoo sitä–” (Rosa punastui, koska ei tiennyt, että hänen ystävänsä tunsi hänet todellakin noin hyvin) ”–ja se ei viitsi edes vastata kymmenestä puhelusta yhteen! Vattu kun tollaset vätykset pistää vihaksi. Minkä ihmeen erakkojorman sä olet kaivanut jostain kannon alta?” Richard kohautteli massiivisia harteitaan. ”Mä puhun sille”, hän sanoi avuttomana uudestaan. ”Nuppu, älä itke... Tuut viikonloppuna niihin bileisiin, se piristää.” Mutta Rosa rutisti paperia kädessään. Oliko hän taas erehtynyt? Eikö hän koskaan oppinut?
* Richardin bileiden jälkeen hänet saatteli – ei Dewn – mutta Jay, jonka vahvaan käsivarteen nojaten hän ei tuntenut oloaan enää aivan niin surulliseksi, vaikkei tällä Dewnin syvällisiä silmiä, korkeita poskipäitä tai enkelimäisen laineelle karkaavia suortuvia ollutkaan.
* Siellä hän oli. Istui Kaffihetkessä, samalla paikalla kuin yleensäkin heidän siellä kahdestaan käytyä. Rosa näki hänet ikkunan läpi. Hetken välähdykseen rinnassa sekoittui karvaus. ”Käväisen tuolla. Tuttu”, hän sanoi Jaylle, joka nyökkäsi. Hän astui sisälle oven päällä olevan kellon helähtäessä. ”Hei”, hän sanoi hiljaa ehdittyään Dewnin pöydän luo. Ohimennen muisto yöstä, jolloin he olivat istuneet siinä, kävi mielessä, mutta katosi melkein samantien. Dewn piteli kahvimukia kasvojensa edessä ja vilkaisi häneen. Hän oli edelleen kaunis, vaikka olikin mulkku. Mitä hänen pitikään sanoa? Rosa vilkaisi ulkona odottavaan Jayhin, joka katseli kadunvarressa ympärilleen kuin ovivartija. Vanha rouva kiersi hänet kaukaa. Kuppilassa oli kuuma ja Rosa kietaisi huivin kaulastaan istuutuen hetken emmittyään pöydän ääreen häntä vastapäätä. Hän hengitti muutaman kerran hitaasti. Hän odotti – ja toivoi – että Dewn sanoisi jotain; selittäisi, pelastaisi tilanteen, parantaisi tämän epätoivoisen harmaantuneen mielikuvan itsestään, johon Sarah oli saanut Rosan uskomaan pitkien vakuuttelujen jälkeen. Ole kiltti ja sano, että et ole niin kuin kaikki ne muut, Rosa ajatteli kuumeisesti, mutta Dewn ei tehnyt mitään, joi vain kahviaan. Lopulta sanat karkasivat häneltä itseltään pettymyksen värittäminä: ”Et ole soitellut.” ”On pitänyt, monesti”, Dewn sanoi heti. Ja Rosa halusi uskoa häntä. ”Juuri ihan hetki sitten, itse asiassa. Kännykkä on vähän... temppuillut viime aikoina ja – menee luultavasti rikki pian...” Hän punastui. Raskauttava muljahdus heilahti Rosan vatsassa. Sarah oli ollut oikeassa. ”Sinua onkin saanut etsiä”, Rosa sanoi ja viileys täytti häntä sisältä käsin, vaikka paksu talvitakki kuumottikin päältäpäin. ”Mistä tiesit, että olen täällä?” Rosa vilkaisi tiskin suuntaan. Sarah tai Dora ei ollut kumpikaan tänään töissä. ”Aika hassua, ettei kenelläkään koko kollegessa tai vaikka huonetovereillasi ole puhelimia, joita lainata...”, hän sanoi vastaamatta kysymykseen. Ja vihdoin Dewn reagoi; hän hätkähti pienesti ja teki omituisen eleen kädellään aivan kuin olisi aikonut tarttua Rosan käteen pöydän yli, mutta perui liikkeen ennen kuin ehti edes aloittaa. ”Rosa... anteeksi”, hän sanoi ja kuulosti niin vilpittömältä, että Rosan oli pakko kääntää katseensa kuppilan tiskiltä häneen. Hänen sydämensä oli alkanut taas väpättää. Ei, rauhoitu, seis, hän sanoi itselleen. Älä tee tätä taas. Lankea heti ensimmäisestä kauniista sanasta, hellästä katseesta, ystävällisestä eleestä... Tiedät, että eivät he muutu.
”En ymmärrä sinua, Dewn”, hän kuiskasi kurkkua kuristaen. ”Olenko minä tehnyt jotain? Luulin, että pidät minusta.”
Dewn vakuutti asian olevan niin. ”Mikset sitten halua olla kanssani? Olenko edennyt liian nopeasti?” Olen edennyt liian nopeasti, Rosa ajatteli yhtäkkiä. Olen hätyyttänyt hänet tiehensä! Olen ollut liian ilmiselvä, osoittanut liian avoimesti ihastukseni... ehkä hän on pelästynyt. Mutta nyt oli liian myöhäistä; hän seurusteli jo Jayn kanssa. Jayn, joka astui juuri kahvilaan sisään katseen kiertäessä tilaa; huomatessaan Rosan ja Dewnin, hänen silmissään musteni. Rosa nousi hätäiseen seisomaan. ”Sinulla on seuraa”, totesi Dewn. Rosa koetti tulkita ääntä; oliko siinä kaihoa, vai tulkitsiko hän niin vain, koska ehkä toivoi sitä? ”Olen pahoillani, Dewn”, hän kuiskasi ja kiirehti sitten Jayn luo, joka alkoi jo näyttää vaaralliselta; Rosa tiesi, että saisi pian selvitellä asiaa tämän kanssa, mutta juuri sillä hetkellä häntä riipi suru sydämestä toisen miehen tähden. ”Kuka helvetti se oli?” Jay sanoi sinä silmänräpäyksenä, kun he olivat takaisin jalkakäytävällä. Rosa asetteli vielä huiviaan eikä heti vastannut. ”Luulin, että käyt kattomassa Saraa tai Doraa. Kuka se jätkä oli?” Kun Rosa ei vastannut, Jay kiskaisi häntä äkkiä kaulaliinasta, jota Rosa oli huolella laitellut. He olivat jo ehtineet kulman taakse. ”Aih!” ”Kuka se jätkä oli?!” ”Richardin ystävä”, Rosa henkäisi. Jay tuijotti häntä suoraan silmiin vain tuuman päässä Rosan kasvoista, puristaen yhä tätä kaulahuivista. Hiljalleen Jayn kasvot hämärtyivät kyynelusvaan. Sitten hän ikään kuin nitkahti ja päästi irti, Rosa oli vielä hetken paikoillaan sydän tykyttäen ja nielaisi pakonomaisesti. Kyynel vieri hitaasti hänen poskelleen. Jay ravisteli käsivarsiaan. ”Ja mitähän asiaa sulla sille oli?”
”Välitin vain Richardin viestin. Hänellä on puhelin rikki ja asialla oli kiire.” Jay lähti taas kävelemään ja Rosa tuli perässä, puolen askelen välimatkan päässä tosin. ”Aha”, sanoi Jay lopulta puntaroituaan Rosan sanoja. Sitten hän kääntyi ja kahmaisi tämän omistavasti kainaloonsa. Rosa tunsi likistyvänsä Jayn massiivisen kehon ja hauiksen väliin. ”No hyvä sitten. En tykkää, että näet muita miehiä. Tiedäthän sen, beibi?” Hän kumarsi isoa päätään suukkoon.
Niin paljon kuin olisikin halunnut kaipaavasti kääntyä katsomaan vielä taakseen kohti kuppilaa, Rosa kohotti kasvonsa kohti Jayta hymyillen surumielisen alistuneesti vastatessaan suudelmaan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jun 4, 2021 8:26:24 GMT
Tyttöjen kesken 20.6.2016 Ikkuna oli auki ja myöhäisen kesäillan äänimaailma leijui siitä sisään; sirkkojen siritystä, jonkin yöeläimen kurlutusta, pöllön vaimean laiskaa huhuilua, kuin ei oikein tietäisi missä itsekään oli. Silloin tällöin hevonen hirnahti kauempana laitumella tai iso hyönteinen surautti läheltä ikkunaa ohi. Charlotten pää lepäsi posket litassa kämmenten välissä, kun hän makasi väärinpäin vatsallaan sängyssään käännettyään tyynynsä irti seinästä voidakseen nähdä hämärässä Rosan hahmon, joka makasi lattialla makuupussissa. ”Miten sitten kävi?” hän kysyi ja mahaa nipisti siitä hassusta jännityksen ja kutkutuksen tunteesta, joka liittyy supinaan peittojen alla, salaisuuksien vaihtoon ja syntyjen syvien jakamiseen.
”Seurustelin Jayn kanssa vielä noin vuoden. Yritin kyllä laittaa poikki, mutta hän kävi aina vainoharhaiseksi ja väkivaltaiseksi, jos edes vihjaisin jotain eron tapaisesta… Lopulta Sarah sai hänet kiinni pettämisestä Doran kanssa ja auttoi minut irti hänestä.” Rosa niiskautti, kurotti kättään makuupussista ja otti nenäliinan tyynynsä vierestä. Hänen äänensä oli vielä käheä ja nuhainen. Hän oli viettänyt kertomansa mukaan edellisyön Dewnin ja Mischan luona, mutta Emilyn ja Alexiinan kuultua hänen olevan sairas, olivat kilpaa huutaneet hänet heille sairastamaan (Charlotte ei voinut olla miettimättä saattoiko äidillä olla jokin muukin motiivi kuin silkka äidillisyys ja huolehtivaisuus, mutta miten hän olisi toisaalta voinut tietää mistään, mitä nuorten maailmassa sillä saralla oli meneillään?). Rosa oli ollut huolissaan ja kamalan nolona sairastumisestaan vieraana ollessaan, mutta Charlotte oli vaatinut hänet yökylään huoneeseensa ja vakuuttanut, ettei häntä haitannut; hän oli juuri ollut itse kipeänä ja uskoi siis olevansa Rosan flunssalle immuuni, vaikka tähän kai liittyi lievää vatsatautia. Dewn oli ainakin kuulemma oksentanut muutamaan otteeseen ja oli paljon pahemmin kipeänä. Charlotte kuunteli samaan aikaan kiinnostuneena ja kauhuissaan. ”Miten ihmiset voi pettää?” hän sanoi tuomitsevasti. ”Jos ei ole onnellinen nykyisessä suhteessa, niin sitten eroaa, mutta ei vahtaa kahden tai useamman kanssa samanaikaisesti!” Rosa häpisteli paperia, jolla oli töpöttänyt nenäänsä. Charlotte ajatteli kiukkuisena Mischaa pussailemassa Peterin kanssa ja (jostain aivan käsittämättömästä syystä) Mattia kietoutuneena siihen ruskettuneeseen somebarbiin, vaikka sillä ei ollutkaan mitään tekemistä minkään kanssa.
Monenkohan tytön kanssa Andrew oli vehdannut sinä aikana, kun he olivat tapailleet… Emma kyllä oli vedonnut veljensä uskollisuuteen… seurustelikohan hän nykyään Cassyn kanssa… ainakin Cassy usein mainitsi Andrewn, kun he Charlotten kanssa juttelivat – moottoripyöristä tietysti lähinnä… Andrewn ajattelu siirtyi Jimiin, ja Charlotte painoi äkkiä salaisesta hymystä kipristävät poskensa tyynyyn. ”No, se oli vain hyvä asia… Hän oli aivan vainoharhainen, että minulla on toinen mies, mutta kun jäi itse kiinni, minulla oli mahdollisuus lähteä. Jouduin muuttamaan tädilleni joksikin aikaa, sillä Jay uhkasi etsiä minut ja tappaa… Hain lähestymiskiellon ja meni vielä ainakin vuosi ennen kuin pääsin hänestä kokonaan.”
”Mitä!”
”Richardkin laittoi välit poikki häneen, vaikka on edelleen Jackin kaveri…” Charlotte mietti, että Rosalla oli harvinaisen huono onni miesten kanssa, muttei viitsinyt huomauttaa sitä ääneen – eiköhän Rosa tiennyt sen itsekin. Rosa aivasti.
”Sano, jos tulee kylmä niin laitetaan ikkuna kiinni”, Charlotte sanoi kohottaen taas päätään puhuessaan. ”Sinun olisi pitänyt tulla suoraan meille niin et olisi saanut tuota tartuntaa Dewniltä.” Häntä harmitti edelleen miten päin prinkkalaa syntymäpäivälahjayllätyksensä Dewnille oli mennyt; harmiin sekoittui loukkaantumisen ja nolostumisen vivahteet, mikä teki asiasta vain sitäkin kurjemman. Dewnin käytös oli ollut todella epänormaalia, eikä Charlotte ollut nähnyt häntä epäonnistuneen Tamuli-illan jälkeen; Dewn oli linnoittautunut sairaana myllylle Mischan (Charlotte rypisti kulmiaan) lempeään huomaan, eikä halunnut kuulla tai nähdä kenestäkään muusta. Dewnissä oli erakkoverta ihan noin muutenkin, mutta etenkin kipeänä (hän sairastui tosin hyvin harvoin), hänestä tuli suorastaan vihamielinen hermiitti. Niinpä Charlotte yritti ajatella, ettei hänen veljensä vältellyt henkilökohtaisesti vain häntä – Dewn ei ollut suostunut puhumaan äidin kanssa, kun tämä oli soitellut kysyäkseen vointia, vaan pannut Mischan viestintuojaksi, ja oli ollut samaa mieltä siitä, että Rosan olisi parempi pysyä päätalolla. Rosa, kuten Charlotte, ei siis ollut nähnyt Dewniä koko kuluneena päivänä. Rosa niistää töräytti – hänestä lähti niin hentorakenteiseksi aikamoinen torvisoitto. ”Missä sinä muuten olit eilen illalla? Me lähdettiin Zackin kanssa Tamulista, kun luultiin, että sinä olit jo lähtenyt. Sori siitä”, Charlotte lisäsi nolona. ”Laitoit viestiä, että sinulla oli seuraa?” Rosa lisäsi paperipallon pienen kasan jatkoksi, joka oli kekona hänen punkkansa vieressä lattialla; ne erottuivat hämäryydessä kuin valkoiset tatit. ”Umh… me – jäätiin juttelemaan...” ”’Me?’” Rosa oli hetken hiljaa kuin harkitsisi huolellisesti vastausta. Hän niiskutti taas. ”Minä ja Dewn...”, hän lopulta sanoi huolella valiten jokaisen ääntämänsä kirjaimen, melkein kuin olisi epävarma itsekin puhuiko totta. Charlotten pää ponkaisi pystyyn kuin valppaalla vahtikoiralla. ”Sinä ja Dewn?!” hän kuiskasi nopsaan varmistaakseen, että oli kuullut oikein; heidän oli puhuttava hiljaa, jotteivät herättäisi isoäitiä, joka oli toisinaan herkkäuninen. Annakin nukkui vastapäisessä makuuhuoneessa, eikä Charlotte tosiaankaan halunnut, että tämä tulisi salakuuntelemaan heitä. ”Niin...” ”Mutta Dewnhän lähti kotiin heti alkuillasta?” ”Ei, hän oli jäänyt Tamulin pihaan. Hän näki minut, kun kävin ulkona ja me juteltiin… ja sitten jäätiin juttelemaan hänen autoonsa varhaisaamun pikkutunneille asti.” Rosa vaikeni ja tuntui aistivan sen, mitä Charlottekin ajatteli, koska lisäsi hätäisesti: ”M-mitään ei tapahtunut!” Charlotte oli kohottautunut kyynärpäidensä varaan ja tuijotti tuimasti Rosan hämärää hahmoa makaamassa makuupussissa. ”Minä luulin, että sinä olit lähtenyt silloin illalla ja mennyt myllylle yöksi!” ”No, meninkin, mutta me palattiin tänne vasta aamulla. Raicy näki meidät, se oli hiukan kiusallista… Mitä hän mahtoi ajatella, kun me kaksi hoiperreltiin silmät kierossa päätä ja vatsaa pidellen aamuyöllä kotiin?” Rosa naurahti hermostuneena. ”Luuli varmaan, että olette vetäneet lärvit”, sanoi Charlotte. Hänen olonsa oli jostain syystä kiihtynyt. ”Niin… sitä pelkäänkin. Oi voi, mitä hän mahtaa ajatella minusta?” Rosa nousi istumaan, otti taas uuden paperin ja niisti. Charlotte katseli häntä niin tarkkaavaisesti kuin siinä pimeydessä pystyi ja sanat, kysymys, oli aivan hänen kielellään – ”Minä en ole yhtään sen parempi ihminen”, sanoi Rosa äkkiä juuri, kun Charlotte oli avannut suunsa. Aiheenvaihdos hämmensi Charlottea, mutta hän ei päästänyt vielä irti vahvasta ajatuksestaan ihmetellessään: ”Miten niin?” Rosan kädet olivat valahtaneet surullisesti hänen syliinsä ja hän näytti tuijottavan niihin pää riipuksissa. Käsivarsien kalpea iho kuulsi vasten tummansinistä makuupussikangasta: ne olivat hänen sylissään melkein kuin rukouksessa. Hän oli vaiti pitkään. ”Siitä pettämisestä”, hän sanoi hiljaa. ”Mutta ethän sinä seurustele. Et sinä voi ketään pettää”, sanoi Charlotte, vaikka hänen sydämensä pumputti yhä kaikuvammin; hän tiesi jo mihin tämä oli menossa.
”Voin pettää ystävän luottamuksen. Voi ei… ei – minun täytyy lähteä heti huomenna.” Rosa alkoi kääntyillä kuin silmätäkseen hämäränpimeässä huoneessa heti tavaroitaan kasaan. ”Mitä minä oikein kuvittelin…?” ”Tämä liittyy Dewniin”, sanoi Charlotte matalalla äänellä, ”vai mitä?” Rosa lakkasi hösläämästä neuvottomana paikoillaan ja hiljeni. ”Niin”, hän sanoi lopulta vaimeasti. Hän hiveli huolestuneena itseään, omia sormiaan ja käsivarsiaan. ”Tein virheen. Anteeksi...” ”Te teitte jotain”, jatkoi Charlotte matalalla, paksulla äänellä, ”jotain muutakin kuin vain puhumista, vai mitä?” Rosan kasvot olivat kääntyneet häntä kohti; he tuijottivat pimeässä toisiaan näkemättä selvästi kummankaan ilmettä. ”Sinä vihaat minua nyt. Ja sinulla on siihen oikeus… hän on kuitenkin veljesi, ja minä… hän on kihloissa – voi ei, olen kamala ihminen”, Rosa nosti kädet kasvoilleen ja nyyhkätä niiskautti sillä kertaa eri tavalla. ”Mutta minulla on tunteita häntä kohtaan…”, hän mumisi niin hiljaa ja epäselvästi kämmeniinsä, että sanoista sai vain juuri ja juuri selvää. Charlotte oli hiljaa. Hän antoi Rosan istua nököttää kädet kasvojen peittona jokusen tovin joka häneltä vei järjestellä omia ajatuksiaan – tämänhän hän oli jo aavistanutkin. Mutta mitä hän tunsi? Hän, joka juuri äsken oli osoittanut syyttävällä sormella kaikkia pettureita, mutta toisaalta viritellyt tämän tilanteen ja edesauttanut, odottanut, että Dewnin ja Rosan välille kehkeytyisi taas jotain. Eikö Charlotte ollut sitäkin pahempi? Hän oli nukkemestari, naruista vetelijä, ja oli rakentanut tämän kulissin – tai ainakin pistänyt perustuksen pystyyn – koska halusi Dewnin vaihtavan Mischan Rosaan. Ei, ajatteli Charlotte lievästi itseinhoten, ei hän voisi ottaa kyllä koko kunniaa itselleen. Dewn ja Rosa olivat aikuisia, itsenäisiä ihmisiä ja vastasivat omasta elämästään. Se, mitä Charlotte teki tai oli tekemättä, ei vaikuttanut heihin, elleivät he antaisi sen vaikuttaa… jotain sellaista Moto oli joskus hänelle opettanut… Ja sitä paitsi Norahan se oli enemmän sörkkinyt sormeaan ja nenäänsä koko touhuun. Jos saattoi jotain omaksi puolustuksekseen sanoa, ajatteli Charlotte, niin hän – Charlotte – oli aivan viime metreillä tehnyt parannuksen ja synninpäästön (ainakin mielessään itselleen) ja luopunut tästä salaliitostaan N-kirjaimella alkavan paholaisen kanssa. Jos asiat kerran olivat menneet tähän suuntaan… ihan itsellään… niin eikö hän voisi vain hyvillä mielin niistä iloita ja ajatella, etteivät ne mitenkään suoraan tai epäsuorastikaan liittyneet häneen? Siihen päätökseen päästyään hän lopulta totesi pimeyteen: ”Minä näkisin sinut paljon paremmin ja paljon mieluummin Dewnin rinnalla, kuin Mischan.” Ja se on totuus, hän lisäsi mielessään, ja koetti siten karistaa syyllisyydenpainon harteiltaan; jos Dewnin ihmissuhteet nyt kävisivät hankaliksi ja menivät solmuun, se ei olisi Charlotten vika! Eihän hän missään vaiheessa ollut pakottanut Dewniä vaihtamaan Rosaan… Rosa oli kohottanut kasvonsa käsistään ja näytti katsovan Charlotten suuntaan hämmästyneenä. Sitten kädet valahtivat taas velttoina ja avuttomina hänen syliinsä. ”Minulla on ollut tunteita kaikki nämä vuodet jossain taka-alalla. Aina kun näen hänet uudelleen… ne ikään kuin leimahtavat liekkiin… Kun kuulin hänen olevan kihloissa, tuntui kuin olisin kuollut, mutta samalla olin kuitenkin iloinen hänen puolestaan… Mischa on mukava. En halua aiheuttaa Dewnille hankaluuksia, en halua rikkoa heidän välejään.” Rosa pudisti itsekseen päätään. ”Oletko kertonut sille?” Charlotte jatkoi asiallisen totisena kuin he olisivat keskustelleet vaikeasta sairaudesta. ”Hän varmaan tietää kyllä… mikä tekee tästä vain kamalampaa.” Rosaa puistatti ja hän halasi itseään, istuen yhä selkä jäykkänä. ”En halua tulla heidän väliinsä. Mischa vaikuttaa niin suloiselta ja mukavalta. Olen tehnyt karhunpalveluksen Dewnille, kun laitoin hänet tällaiseen asemaan. Ehkä on parempi, että lähden huomenna hyvästelemättä ja vain… en voi unohtaa häntä, mutta… minun on yritettävä.” Rosan äänessä oli hienoista värinää, kun hän sanoi sen. ”Minä en ota kantaa, mutta”, sanoi Charlotte hitaasti ja otti sitten kuitenkin kantaa: ”jätä se Dewnin ja Mischan väliseksi asiaksi ratkaista. Et sinä ole tehnyt mitään väärää siinä, että olet elätellyt tunteita ja toiminut niiden mukaan. Ja minähän kerroin, että niillä on avoin suhde. Jos Dewn sortui uimaan vieraisiin housuihin, vaikka on parisuhteessa–”
”Ei me niin pitkälle!” Rosa henkäisi, ja Charlotte oli varma, että jos valot olisivat päällä, hän olisi nähnyt tämän olevan ruusunpunainen. ”En voisi. En… en niin kauan, kuin hän olisi jonkun toisen kanssa. En, vaikka sitten olisi avosuhteessa...”
”Aha. Annoit kyllä ymmärtää, että te teitte jotain–” ”No, kyllä me suudeltiin… ja vähän – vaatteet päällä…!” Rosan ääni hiipui ikään kuin olisi jäänyt hellästi sitä muistelemaan. Charlotte koki jostain hassusta syystä helpotusta. Oliko hän vähän aikaa todellakin ollut pettynyt (taas kerran) Dewniin luullessaan muuta? Billy olisi haukkunut häntä kaksinaismoralistiksi. Toiselta kädeltä Charlotte halusi, että Dewn siirtyisi Rosaan (koska Rosa oli paljon kivempi, nätimpi, mukavampi ja järkevämpi kuin Mischa – ja ennen kaikkea piti hevosista normaalilla tavalla), mutta toiselta kädeltä hän huomasi testailevansa Dewnin rehellisyyttä ja uskollisuutta ja osin toivovan, että tämä voittaisi kaikki kiusaukset ja houkutukset ja olisi juuri niin luotettava, kuin Charlotte salaa olisi halunnut oman tulevaisuuden poikaystävänsä olevan. Hän halusi Dewnin todistavan, etteivät kaikki miehet olleet sikoja. ”Mitä nyt sitten teet?” Charlotte näki Rosan kääntävän päänsä ikkunan suuntaan, puristaen sormilla olkavarsiaan. ”En tiedä...”, hän kuiskasi. Jokin kesäyön lintu liversi lennähtäessään ulkona talon yli. Rosa laskeutui hitaasti makuulteen. ”En voi sille mitään. Ajattelen häntä koko ajan.” Ihastuskeskustelut olivat yleisesti parhaita, mutta kun kysymyksessä oli oma veli, liittyi siihen kiusaantuneisuutta ja pidättyvyyttä, tiettyä siveyttä; ihan joka ikistä yksityiskohtaa Dewnin intiimielämästä ja tunteenpurkauksista Charlotte ei haluaisi kuulla. ”Hän on niin ihana...”, huokaili Rosa, joka tuntui jo kauan piilotelleen näitä tuntojaan sisimmässään saamatta kertoa niistä kenellekään. ”Hän on niin huomaavainen ja hauska… herttainen, hellä... fiksu...” Hetken aikaa Rosa ikään kuin leijaili vaaleanpunaisessa kuplassaan, mutta sitten hän yhtäkkiä sanoi terävöityneemmällä, pettyneellä ja katkerallakin äänellä: ”– ja varattu.” Hän niiskaisi. Charlotte kuuli makuupussin kahinaa, kun Rosa kääntyi kyljelleen. Ikkunasta leyhyi huoneeseen viileää ilmaa ja toi mukanaan meren rauhoittavaa loisketta ja kohinaa. ”Luuletko...”, kuiskasi Rosa aiempaa hiljaisemmalla, nyt jo hieman uneliaalla äänellä, ”että… minulla voisi olla mahdollisuuksia?” ”Saada Dewn, vai?” sanoi Charlotte, jota raikas happi haukotutti, vaikka olikin vielä virkeä mieleltään, ”joo. Sen kun käyt kiinni.” Rosa tapitti häntä makuupussin alta; Charlotte näki kiillon hänen silmistään ja arvasi tämän tuijottavan häntä. ”Hassua...”, hän mumisi, ”Nora sanoi aivan samalla tavalla.”
”Ai sanoi?” Charlotte mutristi happamesti suutaan. ”Sinä siis… olet sitä mieltä, että se on ihan okei?” ”Joo. Kuten sanottua, mieluummin sinä kuin Mischa.”
”Enpä silti tiedä...”, epäröi Rosa taas – hän tuntui taistelevan itsensä kanssa, ”he ovat kuitenkin kihloissa… Ei – mitä minä taas ajattelin? En saa. Hän on varattu, ja minun pitää vain hyväksyä se. Hyväksyä se, etten koskaan löydä ketään kunnollista.” Hän kääntyi päättäväisesti taas selälleen. Se katkeruuden sävy, joka hänen äänessään oli mukana, oli varsin henkilökohtainen tunne Charlottellekin. ”No sama”, hän sanoi pettyneesti. ”Miten ihmiset ylipäänsä solmii parisuhteita, avioliitoista nyt puhumattakaan?” ”Sinulla ei ole poikaystävää?” kysyi Rosa kohteliaan kiinnostuneena. ”Ei. Olen miettinyt, että rupean varmaan isona nunnaksi.” ”Mutta onhan sinulla vielä aikaa… olitko vasta kuusitoista? Ei sinulla ole mitään hätää, tuossa iässä pojat on vielä… no, poikia. Kunhan ehdit aikuisemmaksi niin alat tavata kypsempiä miehiä, älä huoli. Eivät kaikki seurustele vielä murrosiässä. Minäkin seurustelin vakavasti ensimmäisen kerran vasta seitsemäntoistavuotiaana.” Siihen Charlotte ei viitsinyt sanoa mitään; ei viitsinyt huomauttaa, että hänellä kyllä oli jo kokemusta ”aikuisemmasta miehestä”, mutta meinasiko se kypsyyttä, siitä saattoi olla montaa mieltä. Mokoma poliisien kanssa kaveeraava roisto… Charlottesta tuntui, että he olivat jo sen verran hyviä ystäviä Rosan kanssa, että uskalsi avautua tälle. Hänen sydämensä tykytti hitusen lujempaa ja vatsassa kiertyi oudosti.
”Milloin sinä… teit sitä ekaa kertaa?” ”Hm? Ai… umh…”, hetken näytti kuin Rosa olisi tuijottanut kivettyneesti ja vakavana tyhjyyteen, ”e-en oikein muista. Vasta täysi-ikäisenä!” hän lisäsi kirahtavalla äänellä, ikään kuin Charlotte olisi muuta vihjaillut. ”On tärkeää, että siihen suostuu vasta, kun on itse valmis… vasta, kun oikeasti sitä haluaa ja tietää mitä tekee… ja sellaisen ihmisen kanssa, johon luottaa. Ei yhtään aikaisemmin.” Hän kurotti taas paperia ja painoi sen kasvoilleen. Charlotte kääntyi laiskasti selälleen ja tuijotti pylväsvuoteensa mustaa kattoa. Hän olisi saattanut antaa neitsyytensä Andrewlle, jos olisi antanut tämän mennä niin pitkälle… Miltä hänestä mahtaisi nyt tuntua, jos niin olisi käynyt? Kaduttaisiko häntä? Olisiko hän tyytyväinen kokemukseensa ja nyt hitusen viisaampi asian suhteen? Vai olisiko sillä ollut mitään väliä, olisiko se ollut niin mitäänsanomatonta, ettei hän haluaisi koko juttua edes muistella? Hän ei osannut päättää harmittiko häntä, että oli jänistänyt vai oliko vain huojentunut, ettei ollut antanut sellaista kunniaa juuri Andrewlle. Siinä hänellä olisi toisaalta ollut erinomainen kiristyskeino… Andrew olisi joutunut vakavaan kiipeliin, jos he olisivat sutineet ja Charlotte olisi tuonut asian ilmi (ei sillä, että tietenkään olisi oikeasti niin koskaan tehnyt). Jos hän saisi valita kenen kanssa sen tekisi… Charlotte virnisti itsekseen, veti peittoa ylemmäs ja puri siihen. Hänen sisuskalujaan kutkutti mukavasti. Ovi narahti. Rosa hätkähti katsomaan (hän makasi lattialla lähellä ovea) ja Charlottekin kohotti päätään. Sitten kuului vaisua kaavintaa. ”Jaa, se on Lucas”, hän sanoi ja kaivautui esiin peitteistään. Hän sipsutti pelkässä mustassa T-paidassaan ja pikkareissa lattian poikki astuen Rosan makuupussin yli ja aukaisi hiljaa oven. Kuului pehmeä ”kurnau” ja Charlotte tunsi sääreään vasten hipaisevan sileän karvahuiskun. Hän laittoi oven takaisin hiljaa kiinni tarkistettuaan ensin, ettei kukaan ollut käytävässä vakoilemassa, harppasi taas Rosan yli ja sujahti nopeasti takaisin lämpöiseen peiton alle. ”Hih, hei”, Rosa sanoi hiljaa; Lucas oli kai käynyt nuuhkaisemassa hänen kasvojaan. ”Sinulla on kylmä ja märkä nenu.” Charlotte erotti hämäryydessä kissan hopeanharmaan hännän liehunan, kun se tepasteli ympäriinsä ihmettelemässä mitä he oikein touhusivat, kun eivät tuhisseet tai korisseet kuten kaikki muut. Hetken kuluttua – pienen ”purr”:in säestyksellä – Lucas loikkasi Charlotten vuoteelle, tassutteli varovaisesti hänen pääpuoleensa tervehtimään häntäkin ja kävi sitten matalasti hyrräten etanaksi hänen tyynynsä viereen. ”Sinä mainitsit Noran”, Charlotte palasi taaksepäin heidän oltua pidemmän aikaa hiljaa. ”Sanoit jotain, että me sanottiin samaa asiaa.”
”Hm… niin”, Rosa haukotteli. ”Hänkin sanoi, etten saisi luovuttaa Dewnin suhteen. Hän itse asiassa sanoi… että Dewnillä olisi minua kohtaan tunteita.” Hän kuulosti äkkiä virkeämmältä. ”No sehän on selvä”, Charlotte kannusti, vaikka Dewnin monologi kaikui korvissaan: ’Tykkään hänestä, mutta viattomassa mielessä. Rakastan Mischaa enkä halua Rosaa.’ ”Pah.” ”Hm?” ”Ei mitään”, Charlotte sanoi. ”Mitä te muuten teitte silloin tupareissa grilli-iltana, kun olitte jossain?” ”Juttelimme”, Rosa vastasi hentoisesti. ”Se oli mukavaa. Dewn oli oikein kiltti.” ”Siinä se?” Ehkä Dewn sitten oli ollut rehellinen. Huoneessa alkoi olla jo niin kylmä, että Charlotte nousi sulkemaan ikkunaa. Rosakin aivasti. Lucas naukaisi protestoivasti, kun peitto liikahti sen alla. Charlotte kurotteli kirjoituspöydän yli ja jäi hetkeksi katsomaan pimeälle pihamaalle; vain tallin ovilla paloi yksi oranssinkellertävä valo. Taivaalla ei ollut ollenkaan tähtiä. Tuulimylly näkyi ikkunaan taustaansa tummempana tornina, jonka yhdessä ikkunassa kiilui hailakka pieni valonväpätys kuin unelias silmä; ehkä kynttilä. Hän työnsi ikkunan kiinni. Rosa veti peittoa korviin. Lotte kapusi takaisin omaan petiin, eikä kumpikaan puhunut enää muuta; Charlotte pohti rakkauden koukeroita, jotka tuntuivat hänen käsityskyvylleen auttamattoman monimutkaisilta, ja Rosa – kuten arvata saattoi – uinahti mielessään eräs, joka samaan aikaan makasi myllyllä kurjana peiton alla ja vääntelehti kuumeisena. Mistä hän sitten taas uneksi, ei tiennyt kukaan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 990
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jun 5, 2021 9:34:51 GMT
Naulan kantaan 20.8.2016 Ladosta kuului tasaista vasaran jyskytystä ja sitten sahaamista. Alexiina kurkisti sisään pölisevän pölyn, puunpurun ja irtoheinänkorsien valtakuntaan, jonka usvankaltaisessa keskiössä Raicy nakutteli jotain pieneltä tuolinalulta näyttävää. Alexiina astui sisään viileään latoon Oliver käsivarrellaan. ”Billy soitti”, hän sanoi ja pysähtyi katselemaan miehensä askarrusta. Oliver rimpuili hänen sylissään, joten hän laski tämän alas. ”Hän palaa seuraavana viikonloppuna.” Raicy suoristi selkäänsä ja hymyili vähän pojalleen, joka oli heti rynnistänyt lähemmäs katsomaan, mitä isä oikein teki. ”Arvaatko, mikä siitä tulee, Oliver?” Raicy sanoi ja pörrötti pojan vaaleaa päätä. ”Siitä tulee hevonen. Keinuhevonen.”
”Hebba!” ”Haluatko auttaa iskää? Ota tuosta naula ja anna se isälle.” Oliver kääntyi kohti lattialla olevaa muovirasiaa täynnä nauloja, kurotti pulleaa pikku kättään niitä kohti ja otti monta kerralla. Alexiinakin hymyili sympaattiselle kohtaukselle. Sitten hän vakavoitui. Erään toisen lapsen tilanne huolestutti häntä. ”Raicy”, hän sanoi, ”minulla olisi asiaa… Bellasta.” Raicy puuhasteli Oliverin kanssa – auttoi poikaa laittamaan naulaa oikeaan kohtaan suoraan – ja kohotti vasta hetken kuluttua katsettaan. ”Niin?” Alexiina otti itseään kädestä. ”Mischan jutut ovat järkyttäneet häntä. Ilmeisesti Mischa on...”, hän vilkaisi olkansa yli, ettei kukaan juuri sillä hetkellä kulkenut ladon ohi, ”huutanut hänelle.”
Raicy katsoi kysyvästi. Oliver oli ottanut lattialta irtonaisen puunpalikan ja koetti nyt lyödä sillä naulaa. ”Se liittyy taas… no... Mischan aatteisiin ja hevosiin. Tilanne on kiusallinen. Olen jo kerran puhunut Mischan kanssa enkä oikein haluaisi… tuota noin… sinänsä hirveästi puuttua, mutta ei sekään ole oikein tai hyväksyttävää, että hän saa Isabellan niin pois tolaltaan. Nyt Bella ei uskalla enää ollenkaan ratsastaa eikä ole suostunut käymäänkään tallilla.” ”Tiedät, mitä mieltä minä olen”, Raicy ärähti ja irvisti vihaisesti – se tosin johtui enemmän siitä, että Oliver oli juuri lyönyt naulan sijasta häntä peukaloon. ”Mischalla on oikeus mielipiteisiinsä”, Alexiina puolustautui heti. Raicy tarkasteli kynttään ja loi sitten vaimoonsa kulmien alta synkän katseen. ”Mielipiteensä kullakin. Mutta hänen kaikkia toimintatapojaan en kyllä salli. Jos hän ei ala sopeutua meidän elämään, hän saa luvan–”
”Mitä? Lähteä?” Alexiina kiihtyi. ”Hän on Dewnin kanssa kihloissa.” ”Olkoot. Mutta meidän ei tarvitse hyväksyä perheeseen henkilöä, joka tahallisesti sabotoi ja on periaatteitamme vastaan.”
”Tahallisesti sabo–? Ja periaatteet – mitkä periaatteet? Entä Mischan periaatteet?” Oliver koetti nyhtää oikeaa vasaraa isänsä kädestä. ”Jos hän ei kunnioita meidän tapojamme ja elämäämme”, Raicy sanoi puhuen rauhallisesti, mutta hieman muristen (hän nosti vasaran korkeammalle ilmaan Oliverin ulottumattomiin), ”en näe, että hän on itsekään kovin onnellinen täällä. Asia nyt vain on niin.” Alexiina ei tiennyt mitä sanoa siihen. ”Eli minun pitää taas puhua hänelle?” hän sanoi vastahakoisesti. Hän piti Mischasta kovasti, mutta… ”Oletko puhunut Dewnille?” Alexiina tuijotti. ”En sotke häntä tähän.”
”Mikset? Asia kuulunee hänelle.” ”Ei...”, Alexiina pudisti vaivaisesti päätään. Hänestä vain tuntui, ettei olisi viisasta aiheuttaa kitkaa nuorten väliin. ”Ja eivätkö he lähde kohta”, Raicy jatkoi ja löi nyt pari kertaa Oliverin viihdykkeeksi vasaralla naulaan. Pikkupojan nauru raikui ladon seinistä. ”Bella ja muut. Jos Billy tulee, niin oletan, että muut lähtee.” ”Niin… niinhän se oli tarkoitus.” Alexiina jäi hetkeksi aikaa katselemaan Raicyn ja Oliverin puuhaa, mutta hänen ajatuksensa olivat ihan muualla. Sitten hän pihahti, melko kireästi: ”Onkohan se ihan viisasta?” Raicy kohotti hänelle kulmiaan. Oliver koetti nyt turhaan kiskoa puoliksi lautaan naputeltua naulaa irti. ”Että Billyn sisarukset lähtevät? Se on totta vie viisasta. Ei tämä ole mikään hotelli, jossa majoitetaan ketä milloinkin.” Raicy viittasi sanoillaan todennäköisesti Rosaan, joka oli heillä sillä hetkellä yllättävänä vieraana. Ja juuri Rosaa Alexiina oli tarkoittanutkin. ”Mitä heidän välillään mahtaa olla tekeillä?” Alexiina mietti eikä ollut ollenkaan iloinen. ”Lotte sanoi vievänsä Dewnin discoon tämän syntymäpäiväyllätykseksi, ja sitten hän tulee sieltä aamuyöllä takaisin tämän tytön – Rosan – kanssa. Etkö sinä niin sanonut?”
”Juu-u.” ”Kuka hän oikein on ja mistä hän ilmestyi? En kehdannut liikaa udella… Hän oli kuulemma täällä silloin aiemmin kesällä. Rosa… en usko, että olen kuullut Dewnin koskaan edes puhuneen hänestä? Mahtaako Mischa tuntea häntä?” Alexiina oli puhunut puoliksi ilmeisesti itselleen; Raicy oli kumartunut alas Oliverin tasolle ja supissut jotain pojalleen vasaran käytöstä ja keinuhevosen valmistumisesta. ”Minusta hänen olisi hyvä lähteä nyt, kun on jo terve.” Hän päätti pohdintansa hiukan kovemmalla äänellä. Raicy katsoi häneen tyynesti ja jotenkin välinpitämättömästi. ”Tee niin kuin parhaaksesi näet.” Alexiina mulkaisi häntä ja kääntyi ympäri. ”Oliver, mennään.”
”Ei – hebba naulaan!” ”Oliver.” Raicy taputti poikaansa selkään ja työnsi hellästi liikkeelle; Oliver pinkaisi juoksuun farkkuhaalareihin puetuilla töppöjaloillaan ja nauroi mennessään, puupalikka pienessä nyrkissään.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jun 5, 2021 10:05:00 GMT
Kissankello 20.8.2016 Kävi ilmi, että Dewnin ja Rosan sairastumisen takana oli tosiaankin ruokamyrkytys. Tamuliin oli tullut vihaisia soittoja muiltakin; ilmeisesti joku laiska ja välinpitämätön kesätyöntekijä oli käyttänyt pilaantuneita ruoka-aineksia. Käytyään terveyskeskuksessa ja levättyään kokonaisen vuorokauden, molemmat alkoivat jo voimaan paremmin ja oireet hellittivät – ainoastaan Rosan niiskuttelu ja nuha jäi. ”Minusta tuntuu… että saatan olla kissoille allerginen”, hän sanoi hiljaa aivasteltuaan viisi kertaa putkeen sen jälkeen, kun oli silitellyt Lucasia. ”En ole ollut kissojen kanssa tekemisissä pitkään, pitkään aikaan, mutta viimeksi kun olin, se oli Doran kissa, ja minulle tuli silloinkin nuha. En vain osannut yhdistää sitä kissaan, mutta nyt taas sama juttu.” Hän näytti alakuloiselta, aivastelun aiheuttamat kyynelet silmissään. ”Minä pidän kissoista.” ”Kauheaa”, sanoi Charlotte, joka puristi sylissään olevaa Lucasia tiukemmin rintaansa vasten; kissa luimisti korviaan ja huiskaisi varoittavasti hännällään.
Lotte oli ehtinyt unohtaa kultaisen hevoskorun ilmestymisen Dewnin kaulaan, mutta nähdessään veljensä taas (tämä suvaitsi palata ihmisten ilmoille murjotettuaan omissa oloissaan melkein kaksi kokonaista päivää) Fifin kanssa, asia palautui mieleen kuin nyrkki silmään, ja hän riensi kesälaitumen laidalle tämän luo. Dewn harjasi Fifiä ja ruuna astahteli silloin tällöin hitaasti paremman ruohomättään perässä, valkoiset häntäjouhet heilahdellen kärpäsiä hätistäen.
”Hei!”
Dewn vilkaisi vain vähän hänen suuntaansa ja kääntyi poispäin. Charlotte kumartui valkean lankkuaidan ali ja tarpoi heinän läpi heitä kohti. Puro solisi vähän matkan päässä pehmeästi ja pienen lammen vesipinta väreili sen päällä kiitävistä hyönteisistä. ”Moi, Fiffy”, hän tervehti voikkoa ruunaa, joka korvat ystävällisesti höröllä katsahti häneen ennen kuin painoi päänsä takaisin alas ruohoon. ”Joko se meni ohi?” Charlotte kysyi Dewniltä ja rapsutti hevosta harjan alta. Odottamatta vastausta hän kuitenkin heti jatkoi kiihkeänä: ”Siitä korusta. Et varmaan ole vielä kysynyt siitä Bobilta?” Dewn veti pitkiä vetoja Fifin takaosan yli eikä vastannut. ”Ajattelin, että minä voin kysyä. Bob on löytänyt kaikkea jännää muutenkin, kuten sen Gillianin punakultaisen rasian ja jonkun isän vuosia sitten hukkaaman säilytysarkun avaimen… Kitty ja Zack voisivat ottaa hänet aarteenmetsästysjengiinsä. Zack kertoi, että he ovat löytäneet kasapäin pullonkorkkeja, rikkoontuneita lasilevyjä ja jotain ruosteista metalliromua, mutteivät enää mitään niin mielenkiintoista. Vanhan ruosteisen lehmänkellon mummi otti heiltä ja sanoi, että voisi laittaa sen roikkumaan puutarhan puuhun.” Dewn vilkaisi häneen syrjäkarein siirtyessään Fifin takaa hevosen toiselle puolen, mutta ei näyttänyt kovin ystävälliseltä. Charlotte ei sitä huomannut, sillä nojasi Fifin lämpimää kylkeä vasten kädet ristissä leuan alla ja katseli hehkeän sinisellä kesätaivaalla lipuvia valkoisia, muhkeita poutapilviä. ”Arvaa mitä? Saatan sittenkin saada auton. Ehkä myöhäisenä kuusitoistavuotislahjana. Isä ja äiti puhuivat jotain sen suuntaista, ja isä lupasi muutenkin järkätä minulle vielä sen kunniaksi jotain yhteistä tekemistä. Autosta ei ole pitkä matka moottoripyörään… tietysti haluan ansaita sen itse, mutta ei se pahaa tee, jos isä olisi myötämielisempi idean suhteen...” Hän hymyili onnessaan itsekseen ja siirsi sitten katseensa Dewniin; tämän otsa oli rypyssä, suu kireästi kiinni ja hän tuijotti tiiviisti Fifiä edetessään ruunan vastapuolista kylkeä pitkin harja kädessään. Charlottekin rypisti nyt kulmiaan. ”Mikä sinua riepoo?” Ei Dewn voinut olla hänelle vihainen Tamuli-illasta. Charlottehan oli yrittänyt parhaansa. Minkä hän sille mahtoi, että kokki oli huolimaton uuno, tai mistä olisi voinut tietää, ettei Dewn ilahdu Rosan näkemisestä (sitä paitsi, ainakin Rosan kertoman mukaan ilta oli mennyt melkoisen paremmissa merkeissä)? Dewnin leuka kiristyi ja hartia nytkähti, mutta ei edelleenkään sanonut mitään. Fifi siirtyi ahneesti eteenpäin ja he liikahtivat sen mukana. Charlotte risti käsivartensa. Hän päätti, ettei alkaisi nöyristellä. Hänen omatuntonsa oli tällä hetkellä puhdas kuin pilvet taivaalla: hän oli sanonut sopimuksensa irti Noran kanssa (ja saanut tältä monta puhelua sekä kiukkuisesta manipuloivan mielistelevän ärhäkkään uhkaukseen vaihtuvaa viestiä, joista ei ollut vastannut yhteenkään) ja ystävystynyt Rosan kanssa ja puhunut tämän kanssa yöllä syvällisiä niin, että tiesi nyt enemmän kuin Dewn tiesi hänen tietävän. Hän oli luopunut haaveestaan päästä Ranskaan ja tavata Lucas. Hän oli omasta mielestään oikeastaan ansainnut taputuksen selkään siitä hyvästä. Dewnillä ei tosiaan ollut mitään syytä vihoitella hänelle. Dewn sukaisi Fifin otsatukan (ruuna ei malttanut pitää päätään sen vertaa ylhäällä pois makoisasta ruohosta, joka oli alkanut jo hiukan sieltä täältä kellastua) ja tamppasi harjan reittään vasten nyppien siitä vaaleat irtokarvat. Fifi löntysti heidän välistään pois ja siinä Charlotte seisoi käsivarret yhä taitettuina rinnan päälle ja Dewn ikään kuin ei olisi häntä nähnytkään. Lopulta Charlotte käveli pois. Ehdittyään takaisin aidalle ja kumarruttuaan taas sen ali, häneen hyökyi kuvottava tunne; hänestä oli kamalaa, kun Dewn oli vihamielinen häntä kohtaan. Parempi olisi ollut, jos Dewn olisi huutanut ja selittänyt, mikä häntä Charlottessa oli suututtanut, mutta tuollainen kylmä pettymys… Hän ei kestänyt sellaista. Hetki sitten iloinen mieliala oli murentunut Dewnin viileästä olemuksesta.
* Rosa hymyili epävarmasti Chocon satulasta. ”Hevoset ovat niin suuria”, hän sanoi heiluttaen varpaitaan paksussa jalustimessa, kun Charlotte kokeili Chocon lännensatulavyön kireyttä. ”Kitty on kiltti, kun saan taas ratsastaa Chocolla.” ”Tehdään pieni maastolenkki”, Charlotte sanoi ja nousi näpsäkästi Shalian selkään. Aurinko porotti kuumasti ja pilvet olivat ajelehtineet ulapalle ja haaltuneet sineen. Charlotte suoristi mustan stetsoninsa liertä ja otti ohjat käteensä. Shalia lähti liikkeelle ennen kuin hän ehti edes pyytää, ja ruskeatäpläinen Choco seurasi muutaman askelen jäljessä heidän rinnallaan. Hän oli saanut suostuteltua Rosan jäämään viikonlopun yli; isoäiti oli ollut samaa mieltä, todennut, ettei Rosan kannattanut niin pian kipeänä olon jälkeen matkustaa, vaikka kaikki paitsi mahdolliset allergiaoireet tältä olivatkin jo laantuneet. Mutta äiti oli ollut yllättävän kitsas ajatuksesta. Heti, kun Rosa oli tervehtynyt, hän oli hienovaraisesti udellut miten tämä pääsisi kotiin ja tarvitsisiko alkumatkaan kyytiä tai bussirahaa – Charlotte oli pahastuneena mulkaissut häntä ja sitten tokaissut, että haluaisi Rosan jäävän koko viikonlopuksi hänen vieraakseen. Äidin suhtautuminen oli vahvistanut Charlotten pahaenteistä uskomusta, että äiti aavisteli jotain. Miten hän saattoi, sitä Charlotte ei keksinyt, vaikka toisaalta mistä äidit yleensäkin tuntuivat toisinaan olevan liian tietoisia lastensa asioista… ”Huomenna on bänditreenit ja sinä voit tulla myös”, hän sanoi käännyttyään satulassa Rosaa kohti. ”Dewn soittaa kitaraa.” Hän koetti pitää ilmeensä neutraalina, mutta Rosa vilkuili heti häneen kuin tulkitakseen Charlotten huomautukseen kätkeytyviä piilomerkityksiä. Dewn oli jo aiemmin luvannut olla mukana, joten tuskin peruisi, vaikka olisikin Charlottelle näreissään. Tai jos ei tulisi, Charlotte kyllä raahaisi hänet paikalle. Hän hymyili viattomasti Rosalle. ”On kiva kuulla, että hän pääsi yhtyeeseen lopultakin”, Rosa sanoi. Hän kohotti kasvot taivaalle ja Charlotten hänelle lainaama beige stetsoni valahti niskaan. ”Te olette tosi onnekkaita.” ”Me ollaan?” Charlotte kysyi. He ylittivät juuri pientä lankkusiltaa, joka ylitti joen alalaakson poikki. Hevosten kengättömät kaviot kopsuivat siihen pehmeästi. ”Kadehdin teitä… tästä maalaiselämästä. Kunpa voisin itse asua tämänkaltaisessa paikassa… mutta me olemme aina olleet isoissa kaupungeissa. Äitini ei siedä maaseutuelämää, eikä isikään oikeastaan, mutta minä kyllä pitäisin...” ”Lehmitytön imago sopisi sinulle”, sanoi Charlotte kohteliaisuutena. Rosa puhkesi kainoon, mutta ilahtuneeseen hymyyn. ”Tosin en kyllä laske itseäni lehmitytöksi”, lisäsi Charlotte. ”En tosiaan. En tykkää lehmistä. Enkä mistään tallitöistä tai muista. Mieluiten vain ratsastan esteitä ja – no joo, tynnyrit ja western on ihan jees, mutta… sanoisinko itseäni cowgirliksi? En varmana!” Ja hän painoi mustaa hattua paremmin päähän. ”Uskallatko kokeilla laukkaa?” Rosa nyökkäsi jännittyneenä, ja kohta he pyysivät hevosia nostamaan tahtia ja laukkasivat heinikon ja kissankellojen halki kärpästen suhistessa ympärillä ja auringonsäteiden lakaistessa niittyä edessään.
|
|