katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jun 18, 2021 10:05:24 GMT
Vikoja 21.8.2016 Pitkään, pitkään aikaan ei Dewn ollut kokenut vastaavanlaista eristäytyneisyyden ja yksinäisyyden kaipuuta. Tällaista ahdistusta, jota hän sillä hetkellä koki, ei ollut kokenut sitten saatuaan kuulla Maxin menetyksestä kaksi vuotta sitten. Oli vaikea sanoa, mikä tämän oli laukaissut. Asioiden ja elämän piti toisaalta olla oikein hyvin. Hänellä oli Fifi, hänellä oli perhe, hänellä oli Mischa, hänellä oli oma ihana koti, hänellä oli vene. Hän oli terve (jälleen, äkkinäisen ja onneksi myös nopeasti ohimenneen vatsataudin jälkeen). Hänellä oli paljon sellaista, mistä moni häntä kadehti ja olisi antanut vaikka mitä, jotta olisi voinut olla hänen pöksyissään. Niinpä ahdistuksessa oli mukana suuttumusta itseä kohtaan, kun ei osannut olla niin kiitollinen kuin olisi pitänyt olla. Mikä oikeus hänellä oli tuntea tällaista synkkyyttä? Hän ei osannut olla oikein missään. Ainoastaan Pisaralla hän sai jonkinlaisen rauhan. Meri, vesi ja autuas yksinäisyys – siinä olivat elementit, joita hän janosi kuin kuivuva hengenhädässä. Mutta hänellä ei ollut aikaa olla Pisaralla; hän ei voinut lähteä seilaamaan viikoksi, vaikka ei juuri sillä hetkellä mitään muuta halunnut. Hän oli luvannut (nyt se tuntui vastenmieliseltä jo ajatuksena) tulla mukaan bändikokoukseen, joka pidettiin pitkästä aikaa (Charlotte oli vaatinut kaikkia – paitsi tietysti Billyä – paikalle; hänellä oli kuulemma erittäin tärkeää asiaa Foxgallopiin liittyen), ja olihan vielä Rosa, joka oli (vaikkakin aika tiiviisti Charlotten kanssa) tietyssä mielessä Dewnin vieraana. Hän ei kestänyt edes Mischan seuraa – ja se oli oikeastaan kaikista kamalinta. Eikä syy ollut Mischan. Mischa itsessään ei ollut se, jota hän ei kestänyt, vaan Dewn ei kestänyt itseään. Välteltyään kaikkia kaksi päivää niin hyvin kuin osasi, hänen oli pakko saada rauha. Mischa oli tunnistanut hänen luotaantyöntävän energiansa ja antanut hänen olla, ja kasailtuaan ajatuksiaan, Dewn oli lopulta tehnyt kuvion itselleen selväksi. Ja nyt oli toiminnan aika. ”Vastoinkäymiset ovat oppiläksyjä. Opin tämän kautta itsestäni jotain uutta”, hän mumisi mantramaisesti ajaessaan lavaa ylös mäkeä kohti Jordanien eläinpihaa. Mary Jordan istui pihakeinussa kahvikuppi kädessään. Dewn nosti kättään tervehdykseen. Koska Mischaa tai Thomasia ei näkynyt, hän lähestyi Marya. Kaakattavat hanhet hölkkäsivät pois hänen tieltään pujahtaessaan niiden ohi. ”Eivät ole palanneet”, vastasi Mary kysymykseen, jota Dewn ei ehtinyt saada ulos kurkustaan. ”Ovat katsomassa oudosti käyttäytyvää oravaa.” ”Meneekö heillä kauan?”
”Tulevat varmaan kohtapuoliin. Istu kiireemmäksi”, Maryn silmissä oli viisas pilkistys. Dewn epäröi, muttei halunnut olla epäkohtelias, joten painoi puuta vastapäätä Marya. ”Outoa oravaa?” ”Hassun kuuloinen juttu, eikö?” Mary tarkasteli Dewniä kuppinsa yli eikä laskenut rohkeaa, varmaotteisen luotaavaa katsettaan. Se sai Dewnin vaivaantuneeksi ja hän katui, että oli lähtenyt hakemaan Mischaa töistä etuajassa. ”Minusta tuntuu, kuules poika, ettet ole ihan rehellinen itsellesi.” Dewn hätkähti. Hän katsoi Marya suoraan silmiin hetken yllätyksestä. Maryn ilme ei muuttunut: kilpikonnamaisilla kasvoilla vieno vino hymy, paksujen ja tuuheiden kulmien alta katsovat ovelat, tietävät silmät. Dewn käänsi kasvonsa poispäin ja tunsi punastuvansa. ”Onko se niin läpinäkyvää?” hän mutisi. ”Minä olen kylähullu”, Mary nauroi, ”noidaksikin jotkut tykkäävät kutsua. Väitän, että näen vain vähän enemmän kuin muut, koska katson pidempään.” Hän hörppäsi kahvia ja nojasi sitten taaksepäin niin, että keinu kitisi ja kiikkui hiljaisesti eestaas. Hän levitti ison kätensä melko mahtipontisesti sivulleen nojaan. ”Mutta mitenkäs sinuun saisi lisää rohkeutta?” ”Miten… niin?”
”Eikö sinun pitänyt olla tulossa mustangiretkelle? Mischa varasi paikat teille. Yllätyin, kun hän sen teki ja halusi mukaan. Etkö sinäkin? Ihan sinua varten.” Dewn vilkaisi syrjäkarein naiseen ja painoi sitten taas päänsä. Mistä Mary tiesi? Hän tarkasteli käsiään, jotka olivat rannalla ja veneellä vietettyjen aurinkoisten päivien ruskistamat. ”Se on monimutkaista...”
”Mikä siinä on monimutkaista?” Dewn puristi huuliaan yhteen. Keinu kiikkui hitaasti. ”Sano nyt vaan”, Mary usutti hyökkäävään tyyliinsä. ”Olen päättänyt...”, Dewn aloitti, vaikeni ja jatkoi taas: ”Olen päättänyt vain, etten enää ratsasta.”
”Onko sinussa jotain vikaa?” ”Mitä…?” ”Jotain vikaa? Jaloissa? Kävelet ihan normaalisti. Selkävika? Vai päässä?”
Dewn töllötti. ”Ei… ei mitään sellaista.”
”No mikä sitten estää? Et enää uskalla?” Dewnillä ei ollut mitään sanottavaa. Kuka tahansa muu, jos olisi puhunut hänelle tällä tavoin – arasta aiheesta ja niin röyhkeän itsetietoisena – Dewn olisi lähtenyt kävelemään. Mutta Mary Jordanin sanomana, juuri nyt, se ei jostain syystä aiheuttanut hänessä sellaista reaktiota. Päinvastoin, Dewn vaikeni syviin mietteisiin. ”Et kuuntele sydäntäsi kunnolla, koska et sitä kuule. Olet laittanut päälle jotain muuta. Tsot tsot”, Mary sanoi ja nosti paksun sormensa leikkimielisesti pystyyn. ”Minäpäs väitän, että haluaisit kyllä. Mutta mietit liikaa menneitä. Jos minä jäisin roikkumaan jokaiseen joskus tapahtuneeseen ikävään asiaan, en uskaltaisi poistua talosta. Millaista elämää sekin olisi!” Hän hörähti nauruun, joka ei kuitenkaan ollut pelkästään iloista, kumartui sitten eteenpäin ja löi valtavan kouransa Dewnin hartialle. Soratien rahina jonkin ajan päästä antoi täydellisen syyn poistua. Punainen lava-auto soljui pihaan takaosassaan rämisevä iso tyhjä häkki ja muutama säkki, ja parrakas raitapaitainen musta mies sekä Mischa astuivat ulos. Dewn jätti Maryn helpottuneena keinuun. Mischa hymyili vaisusti. Dewnin sydäntä ja vatsaa kouraisi, kun hän muisti tehtävänsä. ”Dewn”, Thomas huomasi hänet lyödessään autonoven kiinni. ”Mitä mies?” Jostain syystä Thomasistakin tuli epävarman oloinen vaikutelma hänen suhtautumisessaan Dewniin. Kuten Mischa, hän tuntui joko aistivan tai tietävän olla varuillaan Dewnin viime aikaisen epäystävällisyyden takia. Dewniä alkoi äkkiä hävettää oma käytöksensä. ”Mikäs tässä”, hän sanoi ja onnistui luomaan suhteellisen neutraalin, luonnollisen hymyn. ”Mikäs se on? Se outo orava?” Mischa oli kumartunut nostamaan auton lavalta pienemmän häkin, jossa rapisi ja kihisi jokin pörheä pikku otus. ”Juu, tuommoinen tuli matkaan. Yksi ilmoitti Goosejawssa pyörineestä oravasta, joka käyttäytyi epätyypillisesti ja epäili siinä olevan jotain vikaa. Meinasi, että poliisi tulisi lopettamaan, mutta kun ei siinä päällepäin mitään ollut, niin ajatteli ilmoitella minulle ensin.”
”Mikä siinä sitten on vialla?” Thomas vilkaisi Mischaa, joka vilkaisi takaisin. ”Pistetään se siihen puustohäkkiin niin nähdään.” Dewn seurasi heidän perässään sikalan taakse takapihalle, jossa oli useita isoja häkkiaitauksia. He pysähtyivät sellaisen häkin kohdalle, jossa kasvoi myös pieniä puita, mutta oli katto. Thomas avasi portin, Mischa pujahti sisään ja käveli keskemmälle ennen kuin laski häkin maahan. ”Avaa vaan.” Mischa aukaisi häkin ja peruutti sitten takaisin ulkopuolelle. Thomas sulki portin. He jäivät tuijottamaan otusta. Orava oli mustanruskea ja veikeän näköinen. Päällisinpuolin – kuten Thomas oli sanonut – siinä ei näyttänyt olevan mitään vialla. Se tuli testaillen ulos kantokopastaan. Kipitti. Pysähtyi. Kipitti. Nousi takajaloilleen, nenä vipatti, nuuhki ilmaa. Sitten se kipaisi kohti lähintä puuta, kääntyi yhtäkkiä ympäri… ja alkoi häntä edellä kiivetä runkoa kaartelevin liikkein ylös. Dewn ei voinut olla naurahtamatta. ”Aika persoonallinen tyyli.” Thomas raapi päätään. ”Sillä voi olla kasvain päässä.” ”Reppana”, Mischa sanoi hiljaa. ”Aivot väärinpäin?” Dewn virnisti, mutta vakavoitui nopeasti. Kurre oli yltänyt oksalle, jäänyt siihen ja säksätti sieltä heille. ”Otan parit testit ja sitten seuraillaan”, Thomas totesi. ”Hyvän oloinen turkki, eikä mitenkään rääpäle. On se syödäkseen saanut. Ihan terveeltä se näyttää. Mutta kuulemma kiipeää puihin takaperin ja olipa siitä ilmoittanut nähnyt sen hyppäävän oksalta alas.”
”Mitä erikoista siinä on, niinhän oravat kai tekee?”
”Se hyppäsi veteen. Monta kertaa. Aina uudestaan.” Dewn käänsi katseensa takaisin oravaan. Tuntui kuin se olisi tuijottanut häntä sieltä matalalta oksalta, tummat kiiluvat silmät iskostettuina häneen.
”Ehkä se… pitää uimisesta ja halusi pitää hauskaa?” Thomas ja Mischa katsoivat molemmat häneen, ja Dewn punastui taas. Hän nosti käden takaraivolleen ja pörrötti tukkaansa. ”Okei. Tyhmä juttu. Sori.” Hetken päästä he hyvästelivät Jordanit (Mary loi Dewniin pitkän, tietäväisen hymykatseen ja iski silmää) ja nousivat Dewnin autoon. Nyt kun Mischa oli siinä ja he olivat kahden, Dewnin mieliala valahti taas ja pelonsekainen iljettävä paine otti hänestä vallan. Hän väänsi avainta virtakytkimessä huonovointisena. Hän ei voinut olla ajattelematta mitä siinä autossa oli tapahtunut vain pari iltaa sitten ihan toisen kanssa, vaikka sen olisi pitänyt olla Mischa… Miten hän oli saattanut pettää Mischan – ja itsensä – sillä tavalla? Pitkällä hiekkatiellä Jordaneille tuli ruosteenruskea lava-auto vastaan. Kuljettaja tervehti heitä ohi ajaessaan. ”Ai Tomfordillakin on nykyään auto”, Dewn sanoi vilkaistuaan vielä taustapeiliin. Hän oli kiitollinen kaikista keskeytyksistä, jotka veisivät hänen vainoavan syylliset ajatuksensa muualle. ”Hän ajoi kortin jokin aika sitten, on hän jo pitkään tullut autolla Jordaneille. Aikooko Lottekin ajaa kortin nyt, kun on kuusitoista?” ”Eiköhän. Hän havittelee kyllä mopoa, mistä isä ei tykkää...” Sen jälkeen he olivat vaiti. Ennen ranchille ehtimistä, Dewn ajoi tien sivuun lähelle bussipysäkkiä. ”Kuule… Mischa… minun pitää…”, hän puristi rattia ja tunsi kämmentensä hikoavan. Hän päästi irti ja painoi ne reisilleen, ”...minun pitää tunnustaa sinulle jotain.” ”Tiedän”, Mischa sanoi. Hänen äänensä oli hiljainen, mutta pehmeä. Dewn katsoi häneen, mutta katsoi sitten nopeasti pois; hän ei kestänyt nähdä Mischan silmiä ja niistä loistavaa rakkautta häntä kohtaan. Hän ei ansainnut sitä.
”Minä…”, Dewn veti keuhkonsa niin täyteen kuin pystyi ja puhalsi kaiken sitten kerralla: ”Minä olen pettänyt sinua.” Hänen äänensä värähti.
Sanat jäivät autoon ja katosivat kuin näkymätön tyhjiö olisi ne imaissut samantein. Edes kaikua ei jäänyt jäljelle. Dewn tuijotti suoraan eteensä tuulilasin läpi: pusikkoa, mäntyä, näkymättömiin kotia kohti kaartavaa asfalttitien pätkää. Mutta samaan aikaan, vaikka hänestä tuntui pahalta, hänen rintamuksensa ikään kuin keveni. Mischakin katseli eteenpäin. Sitten hän kääntyi Dewniä kohti ja otti tätä varovasti kädestä. ”Ei se haittaa.”
”Älä sano noin”, Dewn pudisti päätään, ja vaikka oli yrittänyt – oli pinnistellyt – ei voinut estää katkeria kyyneliä. Hän työnsi kasvonsa tiukasti poispäin Mischasta kohti omanpuoleistaan ikkunaa. Samaan aikaan hän kuitenkin rusersi Mischan viileitä sormia. ”Tuntuu tosi paskalta. Petin jotenkin oman luottamukseni… sinun luottamuksesi.”
”Ei se haittaa”, Mischa sanoi uudelleen. Hänen äänensä oli hellä. ”Mehän sovimme.” Dewn pudisti taas vain päätään, koska ei kyennyt puhumaan, ja nosti vapaan kätensä rystyset hampaisiinsa. Kyynelnorot polttivat purot hänen poskiltaan partaan. ”Sinä pidät hänestä kovasti, eikö niin?” Mischa silitti hänen kämmenselkäänsä. Dewn vain haukkoi vavisten henkeä. ”Me sovimme, että jos on tunteita… aitoja… niin saa olla–”
”Ei”, Dewn keskeytti ja koetti rauhoittua; hän veti muutaman kerran taas terävästi henkeä ja kasasi itseään. ”Olen miettinyt sitä. Sitä, mitä olemme sopineet. Ja se… se ei taidakaan sopia minulle. Haluan sitoutua vain yhteen ihmiseen. Luulin… tai siis ajattelin, että avoin suhde voisi toimia, halusin uskoa vapaaseen rakkauteen ja tavallaan uskonkin, mutta... siihen, että…” Nyt hän katsoi Mischaan. ”Käsitin sitten jotain. En halua ketään muuta. Haluan sitoutua sinuun ja olla vain sinun kanssasi. Ja haluan naimisiin.” Mischa katsoi häntä kärsivällisesti takaisin. Hänen sammalenvihertävissä silmissään oli pupillien ympärillä ruskea reunus, joka nyt kapeni, kun hänen pupillinsa supistuivat. ”Dewn...” ”Et halua naimisiin, tiedän”, Dewn sanoi nopeasti ja pyyhkäisi nenäänsä kämmenselkään. ”Avioliitto ei todista rakkaudesta”, Mischa kuiskasi. ”Rakkaus kuolee vangittuna. Sinä tiedät sen.”
”Sinä suostuit kihloihin.” ”Suostuin… sinun vuoksesi...” Mischa puristi hänen kättään taas, ääni vaimentuen. ”Mutta minä kerroin, etten halua häitä. En halua kahlehtia itseäni avioliittoon. Se olisi varma tapa tappaa se, mitä meillä nyt on.” ”Ei sen tarvitse tappaa”, Dewn vastusti, ”rakkautta. Ei minun ainakaan. Minä rakastaisin sinua vieläkin enemmän, jos mahdollista!” Ja hän kääntyi penkillä niin, että saattoi hamuta Mischan toisenkin käden käteensä ja katsoi tätä vakuuttavasti, hädissään suoraan silmiin. ”Mischa”, hän sanoi ääni väristen tunteenpainosta, ”tuletko… tuletko vaimokseni? Tällä kertaa aivan oikeasti?” Hän puristi Mischan käsiä; halusi saada tämän yhtä varmaksi, halusi tämän ymmärtävän Dewnin tunteiden syvyyden ja hänen olevan tosissaan. ”Minä lupaan, etten enää koskaan hairahda. Omistaudun täysin sinulle – koko sydämestäni!”
Mischa tuijotti häntä ja hänenkin silmänsä nyt kyynelehtyivät. Mutta hän ei hymyillyt onnellisena, vaan veti kätensä pois ja näytti äkkiä torjuvalta. ”Dewn, ei”, hän kuiskasi. ”Älä tee tätä...” ”Miksi en? Mischa – minä rakastan sinua. Haluan sinut vaimokseni.”
”Sinua painaa syyllisyys, vaikken syytä sinua. Haluat hyvittää sen... mutta tämä ei ole oikea tapa.” Piikki osui Dewnin rintaan, sillä hän oli juuri nyt niin herkässä mielentilassa.
”Minusta sitoutuminen on osoitus rakkaudesta ja halusta olla toisen kanssa koko elämän. Ehkä... niin, ehkä Ro-Rosan kanssa... mokani... tavallaan sai minut ymmärtämään sen nyt paremmin, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että olen syvällä sydämessäni kyllä tiennyt sen koko ajan. En ole vain kuunnellut sitä tarpeeksi tarkasti.” ”Dewn...” ”Tarkoitan joka sanaa. Olen pohtinut tätä. En ole kovin perinteellinen itsekään, mutta sen tiedän… että haluan naimisiin sinun kanssasi. Jos kyse olisi kenestä tahansa muusta, en todennäköisesti… ei, vaan en varmasti, mutta sinun… sinun kanssasi...” Mischa näytti siltä, ettei haluaisi Dewnin jatkavan. Hänen otsansa oli rutussa, silmät kärsivästi sirrissä, huulet yhdessä supussa. ”Sinä sanoit ’omistautua’”, hän sanoi, ”omistautua, Dewn. Siinä vika. Rakkautta ei voi omistaa. Toista ihmistä ei voi omistaa.”
”Minä omistaudun sinulle”, Dewn sanoi kiihkeänä. ”Mutta en minä halua sinua omistaa.” Mischan äänessä oli nyt kuulunut epätoivon kirahdus. Dewn sulki suunsa. Hän tuijotti Mischaa, joka ei halunnut katsoa häneen. ”Dewn, kiltti… älä tee tätä. Älä pilaa tätä, mitä meillä on… vapaa rakkaus on ainoaa oikeaa rakkautta...” Mischa itki hiljaa.
”Sinä rakastat minua?” Dewn varmisti. Hänen hurmansa, kiihkeytensä oli laantunut; hän tunsi pettymyksen painon taas vatsassaan. Mischa nyökkäsi sylilleen. ”Ja haluat olla kanssani?” Mischan pää nytkähti, mutta sitten hän nyökkäsi uudelleen. ”Mitä sinä siis pelkäät?” Maryn sanoissa oli saattanut piillä totuus. Ehkä he kummatkin, hän ja Mischa yhdessä, omissa sydämensä heikoissa kohdissa, todellisuudessa pelkäsivät jotain, mitä eivät halunneet tunnustaa. Mischa käänteli ranteessaan olevia eri värisiä puuhelmiä. ”Koska minä pelkään”, Dewn jatkoi hetken hiljaisuuteen. Hänet valtasi uusi varmuus, ”pelkään… menettäväni sinut. Pelkään, että ellen sido sinua jollain lailla itseeni, lennät seuraavan kovan tuulen mukana pois. En halua kahlehtia sinua… mutta haluaisin… että olisi jokin turvaköysi, josta voisin pitää kiinni, ettei myrsky tempoisi sinua luotani. En halua, että koet tulevasi ahdistetuksi nurkkaan… Haluan vain jakaa elämäni kanssasi ja olla varma siitä, että olet vierelläni, vaikken joka hetki katsoisi.” Mischa pyöritti edelleen helmiä. ”Minä pelkään”, aloitti nyt hänkin, ”että rakkaus katoaa ja kuihtuu heti, kun sen yrittää laittaa purkkiin. Omistaminen on rakkaudelle myrkkyä. Me emme tarvitse paperia toisille tai itsellemme todisteeksi rakkaudestamme.” ”Ei se kuihdu”, Dewn vakuutti taas täydestä sydämestään ja kumartui nyt niin lähelle, että saattoi kietoa kätensä Mischan ympärille ja vetää tämän syliinsä. ”Minä en anna. Kastelen sitä joka päivä ja joka yö, annan sille juuri tarpeeksi auringonvaloa, jotta se jaksaa kasvaa ja kaunistua… en anna sen ikinä kuolla.” Ja hän puristi Mischaa rintaansa vasten, vuorenvarmana, että kaikki hänen sanomansa olisi ikuisesti totta.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jul 10, 2021 8:35:47 GMT
Two Birds 21.8.2016 Aina, kun satoi, mutta aurinko paistoi, se loi erikoisen valoilmiön ja värimaailman, kirkkaan harmauden kuin helmiäismäinen harso olisi maiseman yllä. Kultaiset säteet kuin enkelin kutrit halkoivat usvaista sadeverhoa. Taivaalla oli kahdet kasvot, surullinen ja iloinen. Gillianin kasvot. Hän kykeni hymyilemään kyynelten läpi ja näkemään kauneuden masennuksen mustan samettiverhon läpi, johon oli pistänyt pienet vakoilureiät, jottei koskaan kokonaan sokeutuisi. Hän tuijotti horisonttiin ajatuksissaan eikä tiennyt oliko niin onnellinen, että ei enää tuntenut mitään, vai niin ahdistunut, että oli jo rauhallinen. Mutta tyven ei koskaan kestänyt kauaa. Kuten iltahämärä, päivän suukko yölle toi aina pimeyden mukanaan ja silloin hänen kasvonsa särkyivät kuin peili miljooniksi palasiksi. Kaikki mitä hän näki oli enää vääristynyt, säröinen ja sirpaleinen kuva itsestään. Hän oli ruma. Hän oli lihava. Hän oli eksyksissä, kömpelö ja poissa tasapainosta. Ja hän oli yksinäinen. Lääkitys oli kyllä vienyt pelottavat näyt pois, valveillaolon painajaiset ja heijastuspinnoilla tuijottavan demonin, mutta peiliä niillä ei liimattu takaisin kasaan. Eikä Linka enää vieraillut hänen luonaan tuomassa varoituksia ja ohjausta. Vaikka se olikin ollut pelottavaa, Gillian ikävöi edesmenneen hevosensa varjomaisen kuvajaisen toisaalta suojelevaista seuraa. ”Kiitos, Gillian.” ”Kiitos, Gillian”, toistivat muut ohjaajan perässä. Gillian punastui, sulki suunsa ja laski katseensa. ”Sitten Albert, sinun vuorosi.” Albertin retkottaessa tuolissa piirissä pitkät raajansa levittäytyen joka suuntaan ja puhuessa laiskaa, ärrien täyttämää saksaa, Gillian nosti hiukan päätään. Hän kohtasi ringin yli Livin katseen ja hymyili ujosti. Liv hymyili takaisin. ”Kiitos, Albert.”
”Danke, Albert”, toisti Gillian muiden mukana, vaikkei ollutkaan ymmärtänyt kuin yksittäisiä ilmaisuja sieltä täältä. Mutta se ei ollutkaan Anonyymissä Stressin Hoito -vertaistukiryhmässä pääasia. Pääasia oli kuunnella ja olla läsnä. Pääasia oli, että sait purkaa ajatuksiasi ja tunteitasi muille ilman tuomitsevaisuutta, ilman pelkoa leimaantumisesta. Täällä kaikki olivat yhteiskunnan silmissä outoja ja poikkeavia, ongelmaisia, mutta La Colombe Célesten sisäpuolella he olivat yhtä ja samaa joukkoa – ihmisiä, joilla jokaisella oli oma yhtä arvokas tarinansa. Gilliania oli jännittänyt tulla mukaan ensimmäisellä kerralla. Hän ei ollut ensimmäisellä vuorolla sanonut mitään, kuunnellut vain muita. Mutta toisella kierroksella hän oli uskaltautunut esittäytyä. ”Hei, minä olen Gillian...”
”Hei, Gillian.” ”Mi-minä tulin Célesteen, koska… koska minulla on syömishäiriö.” Sen myöntäminen oli tuntunut helpottavalta. Kukaan ei nauranut. Kukaan ei osoittanut sormella tai alkanut supista. Kukaan ei oikeastaan katsonut häntä mitenkään eri tavalla, tuskin silmiä räpäytettiin. Ja kun hänen jälkeensä oli Albertin ja Livin vuoro, Gillian tajusi, ettei hänen pimeä puolensa ollut mitään epätavallista eikä hän ollut edes ainoa, jolle juuri ruoka aiheutti hillitöntä käytöstä ja syyllisyyttä. Ja sen tajuaminen – ymmärrys, ettei hän ollut ongelmiensa kanssa yksin – lohdutti enemmän kuin yksikään täytekakku, jäätelöpaketti ja hillopurkki olisi koskaan voinut. Tänä toisena kertana hän uskalsi jo kertoa vanhemmistaan; pelottavasta, tunnekylmästä ja komentelevasta äidistään, ja työkiireisestä, poissaolevasta ja turvattomasta isästään. Kuunnellessaan sitten miten jollakulla ei lapsena ollut ruokaa tai miten jotakuta hakattiin ja kolmas oli hylätty talvella tienposkeen ja sanottu, ettei kotiin tarvitse enää tulla, Gillian kauhistui ja järkyttyi sydänjuuriaan myöten niin, ettei voinut estää myötätunnon kyyneliä virtaamasta. Hänellä sentään oli aina ollut katto päänsä päällä, aina ruokaa (vaikka siitä ja hänen syömisestään usein huomauteltiinkin), eikä hän olisi voinut unissaankaan kuvitella, että äiti ja isä viskaisivat hänet pihalle – päinvastoin, hänellä oli ennemmin ollut vaikeuksia päästä lähtemään kotoa. Kuinka joillain saattoi olla noin kamalia vanhempia? Kuinka sydämettömiä ja hirveitä jotkut ihmiset olivatkaan… ”Äidin miesystävä kävi päälleni ja käytti minua seksuaalisesti hyväkseen.” Seuraava puhuja oli keski-ikäinen nainen, Madeline, jonka kanssa Gillian oli vaihtanut sanasen vain muutaman kerran. Madeline tykkäsi ommella ja usein ompeli ja jutteli kahden muun vanhemman naispuolisen asukkaan kanssa jonkun heistä huoneessa. ”Olin vasta kaksitoista. Mies hiipi usein iltaisin huoneeseeni katsomaan, kun nukuin, ja sitten yhtenä kertana, kun äiti ei ollut kotona...” Gillianin vatsaa kouraisi ja äkkiä hänelle tuli huono olo, kuin nopea kuume olisi noussut. Hän alkoi huohottaa ja nosti käden suulleen ikään kuin estääkseen oksennusta ja puristi toisen käden sormilla polveaan. Albert hänen vieressään vilkaisi häneen ylenkatseellisesti kulmat koholla. ”Hän tuli päälleni sanomatta mitään ja laittoi kämmenen suulleni, en voinut huutaa ja sain tuskin happea...” Huono olo voimistui. Gillian rusensi silmänsä kiinni ja koetti kasata itsensä. Madelinen kertomus värittyi hänen silmissään aivan liian käsinkosketeltavan aidosti. ”Yritin huutaa ja potkia… Hän jätti minut sen jälkeen yksin itkemään ja varoitti, että jos kertoisin siitä koskaan kenellekään, hän tappaisi äitini… Äiti ei saanut koskaan tietää.” Yhtäkkiä kuului tuolinjalkojen raapimisen ääntä. Gillian aukaisi silmänsä ja näki, kuinka Liv oli noussut seisomaan. ”Anteeksi...”, hän sanoi hiljaa, kasvot tavallista hiukan kalpeampina, ja poistui joutuisasti ringistä ja ulos huoneesta. Ohjaaja kääntyi takaisin Madelineen päin ja nyökkäsi, jotta tämä saisi jatkaa. Mutta Gillian, joka voi pahoin ja sai Livin lähdöstä rohkeutta, nousi hänkin seisomaan. ”A-anteeksi… mi-minunkin täytyy…” Hän kiiti Livin perään. Heti päästyään huoneesta hän veti äänekkäästi ja isosti ilmaa keuhkoihinsa. Tuntui, kuin olisi pelastunut täpärältä hukkumiselta. Liv oli jonkin matkan päässä nojaamassa seinään kädet selkänsä takana, pää riipuksissa. Gillian meni varovaisesti hänen luokseen. Hän ei tiennyt mitä sanoa, joten ei sanonut mitään. Hän alkoi purra kynsiään ja mietti kuumeisesti, miksi oli kokenut niin voimakkaan reaktion toisen tarinaan; kenenkään muun kokemukset eivät olleet järkyttäneet häntä yhtä paljon. Livkään ei puhunut. He seisoivat rinnatusten, ymmärsivät toinen toisiaan ilman sanojakin. Lopulta Liv nosti hiukan päätään, hymyili aavistuksen ja surumielisesti ja kysyi: ”Haluatko mennä vielä takaisin?” Gillian empi. Sitten pudisti päätään. ”Ankkalammelle?” Liv kysyi, ja Gillian seurasi häntä. Liv otti häntä kädestä.
Aurinko paistoi matalalta muutaman pilven keskeltä näyttäen valkoisen hahtuvakukkasen hehkuvalta emikeskustalta. Pitkin pihaa kiipi pitkiä varjoja ja lammenpinta värähteli kullertavia raitoja. Muutama sorsa kaakatti, mutta muutoin oli ihanan hiljaista. He istuivat maassa lammen reunalla jalat vedessä. Ensimmäistä kertaa he olivat siellä ilman, että jompi kumpi tai molemmat maalasivat jotain – olivat vain. Gillian mietti nyt myös, mikä oli saanut Livin järkyttymään ASH-tapaamisessa, mutta ei uskaltanut tai halunnut kysyä. ”Minä lähden pois ensi viikolla”, sanoi Liv sitten. Kivi heitettiin Gillianin rintaan ja hän kääntyi kohti Liviä suu kauhusta auki. ”E-ethän!” Liv katseli hajamielisesti varpaitaan, joita nosteli vuorotellen vesipinnan yläpuolelle kuin uteliaita leipäpaloja odottavia kaloja. ”Minulla oli hoitotarpeenarviointikeskustelu. Olen tarpeeksi vakaassa kunnossa, jotta voin kotiutua.” Gillian ei tiennyt mitä sanoa, vaikka hänellä oli sanottavaa: kuinka hän oli iloinen, että Livistä oli tullut hänen ystävänsä, kuinka heidän yhteiset maalaushetkensä olivat parasta Cèlestessä, kuinka entistäkin yksinäisemmäksi hän tulisi tuntemaan olonsa, jos Liv lähtisi…! Liv puristi Gillianin kättä aivan kuin olisi kuullut hänen sisäiset ajatuksensa ja sanansa. ”Täällä… tä-täällä tulee yksinäistä ilman sinua”, sai Gillian arasti sanottua. Liv ei vastannut. Hänen maidonvaaleilla pisamakasvoillaan oli hajamielisen lempeä ja melankolinen ilme, kun hän tuijotti lammelle. ”Minne s-sinä menet? Mi-mitä aiot tehdä?” Liv ei vastannut heti. Hän silitteli ruohoa käsillään. ”Haluaisin muuttaa omaan kotiin.” ”Pois vanhempien luota?” Utelias sorsa oli lipunut lähemmäs heitä. Sen ahnaissa pienissä silmissä kiilsi leipäpaloja tarkkaileva katse. ”Ulkomaille...”, sanoi Liv hiljaisesti haaveksuen. ”Haluaisin Ranskaan. Edes käydä siellä...” ”Tule Kanadaan!” Gillian sanoi äkkiä, kiertyi niin, että oli enemmän Liviä päin ja tarttui tätä molemmista käsistä. Liv näytti hämmästyneeltä. ”Muuta Kanadaan. T-tai tule ainakin käymään! Mi-minä… minä pitäisin s-siitä…” Livin silmät olivat pyöreät. Sitten hän hymyili. ”Näkösi on huonontunut?” hän vaihtoi puheenaihetta. Hän otti taskustaan esille jotain: ne olivat silmälasit. Hän aukaisi niiden sangat ja asetteli ne huolellisesti Gillianin nenälle. Lasit olivat sirot ja pyöreän monikulmaiset, ja saivat hänet näyttämään ovelalta pöllöltä, kuten Liv nauroi. Gilliankin nauroi – he nauroivat molemmat. He nauroivat niin, että heitä pahantuulisesti vakoillut sorsa rääkäisi äksysti ja siipiään räpyttäen sinkaisi pois heidän luotaan. Mutta nuppu oli sulkeutunut ja pilvet kasaantuivat heidän yllään.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 2, 2021 17:54:23 GMT
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Aug 8, 2021 11:23:28 GMT
Menneisyyden sointi 21.8.2016 Charlotte palasi kellariin vihaisesti puuskuttaen, rypistynyt nuottipaperi kädessään. Mutisten itsekseen jotain hampaitten välistä, hän marssi takaisin kosketinsoittimen luo ja istui jakkaralle ilmavasti tussahtaen. ”Pahuksen Bob...”, hän murisi asetellessaan aggressiivisesti paperia nuottitelineeseen. ”Ehkä se haluaa vain mukaan”, ehdotti Zack joviaalisti. ”Jos me keksitään sillekin joku rooli? Vararummuttaja? Eh? Tai Foxgallopin kannatusjäsen?” Zack katsoi ympärilleen kuin odottaen hurrausta ja taputusta loistoideasta, mutta kukaan ei sanonut mitään. Lotte mulkaisi häntä niin pahasti, että Dewnin oli pakko hymyillä. ”Okei. Bad idea”, sanoi Zack itselleen kuin olisi moittinut tuhmaa koiraa ja painoi pään nöyrästi alas. ”Ketään ulkopuolisia ei tänne päästetä”, Lotte sanoi kädet jo koskettimilla. Hän oli hetken hiljaa ja vilkaisi sitten Rosaan. ”Miinus poikkeus”, hän lisäsi. Rosa kiersi käsivartensa kainosti yhteen. ”Olen otettu.”
”Otan alusta”, Lotte sanoi, rykäisi vähän ja alkoi taas soittaa. Tällä kertaa hän tosin myös koetti sovittaa mukaan keksimiään sanoja. Tomford ja Zack kuuntelivat häntä keskittyneesti; toinen totisena, toinen hilpeänä. Rosakin kuunteli, silmät lempeästi suljettuina. Mutta Dewn ajelehti jossain muualla. Hän palasi yhä uudelleen ja uudelleen autoonsa, Mischan tuoksuun, Mischan silmiin, Mischan huuliin… ”Kello käy – tik tok – ei aika ole sitä miltä näyttää...”
Hän aikoisi viedä Mischan vihille… ”...illuusiota, harhaa, häviää… T... Y... thank… you...”
Hän kohtelisi tätä tästä lähtien kuin jumalatarta – jos Mischa naisi hänet, hän tekisi mitä tahansa tämä haluaisi; he voisivat lähteä merille tai uudelle maantiereissulle tai… ”...sitä kelpaa elää, sen hetken verran kuin se kestää, vaan viisareita ei saa pysähtymään, ei toiseen suuntaan kääntymään...”
Rosa kallistui Dewniä kohti ja painautui hänen käsivarttaan vasten; oliko se tahallista vai huomaamatonta, sitä ei voinut sanoa, sillä Dewnin vilkaistessa häntä Rosan silmät olivat edelleen kiinni. ”...anna sun kätesi, että se tähän jää… yhdessä virrataan, se on elämää...”
Dewn astui askelen kauemmas. Rosan silmät avautuivat ja hän räpytti niitä kuin olisi herännyt transsista, hän vilkaisi nopeasti Dewniin päin ja punastui. ”...elämän virta on punainen meri, silmä vuotaa, kyynel, veri…” Dewn ei katsonut Rosaan. Hänestä tuntui taas syylliseltä, mutta näin oli parempi: oli parempi, että he palaisivat Rosan kanssa ystävyystasolle – ja vain ystävyystasolle. ”Elämää… pitää elää...” Charlotten laulu loppui matalaan, melankoliseen ja pitkään nuottiin. Zack taputti haltioissaan. Tomfordkin löi kädet yhteen muutaman kerran, ja Rosa otti heistä mallia. Mutta Dewn ei ollut kuunnellut ollenkaan ja rapsutti nyt päätään ja Rosan läheisyys vaivasi häntä niin, että hän keksi tekosyyn kävellä äänentoistolaitteen luo noutaakseen sieltä Foxgallopin kansion ja sanoitusvihon. ”Mahtava! Mahtava!” Zack ylisti. ”Uudestaan!”
Sisko hymyili tahtomattaankin kannustavasta palautteesta. ”Se on vielä ihan kesken”, hän toppuutteli, mutta oli silti tyytyväisen näköinen. ”Olet tosi lahjakas”, Rosakin sanoi. ”No jaa...”, Lotte käännähti takaisin koskettimia kohti kätkeäkseen mielihyvän ja pienen nolostumisensa muilta.
Sillä välin Dewn oli lehteillyt sanoitusvihkoa, löytänyt sieltä Charlotten muistiinpanot The Clown -kappaleesta ja luki niitä läpi, koska ei ollut lainkaan keskittynyt äsken laulettuihin sanoihin. Mutta kun hän käänsi sanoitusvihon sivua, sen välistä paljastui jotain; ruttuinen, kärsinyt ja uudelleen päällekirjoitettu sekä yhteenteipattu paperisuikale. Dewn tuijotti sitä – noita meriveden huuhtomia sanoja – ja kylmyys ja pelko kouraisi hänen sisuksiaan kynsillään. ”– ja ajattelin, että näiden paikkaa voisi muuttaa, tai ehkä vähän nopeuttaa tempoa.”
”Tämä on tosi hyvä kohta, mutta pitäisikö tuossa olla vielä joku sana? Ja? Että?”
”Siinä pitää olla jotain rosoista ja epäsoinnukasta, koska Ty tykkää sellaisesta...” ”Lotte”, Dewn sanoi hiljaa. Sisko silti kuuli ja keskeytti pohdintansa Rosan kanssa. ”Mitä?”
Dewn nosti kirjeenjäännöksen vihon välistä. ”Mistä… tämä on tullut?” hänen äänensä oli ontto ja eloton. Charlotte tuijotti riippuvaa kirjeenpuolikasta Dewnin kädessä täydet kolme sekuntia ja ponkaisi sitten yhtäkkiä seisomaan. ”Mitä… minä...”, hän mutisi kireästi ja tempaisi paperin Dewnin hervottomista sormista. ”Se oli alkuperäinen luonnos.” Dewn tuijotti häntä kylmästi. Charlotte oli punertunut kasvoilta, otti vihon Dewnin kädestä ja tunki paperin sen väliin. ”Niin, kuten sanoin, tuota pitää vielä hioa ja –”
”Miksi nimi on The Clown?” Zack kysyi. Charlotte ei vilkaissut Dewniin tunkiessaan kansion kainaloonsa. ”Siksi. Se on metafora. Se on klovnin laulu, joka yrittää hymyillä ulospäin ja näyttää siltä, ettei mikään satuta, mutta on oikeasti surullinen ja vuotaa verta kuoleman kielissä...”
”Ouh”, Zack sanoi suu auki, vaikkei ihan näyttänyt vieläkään käsittävän.
”Se on hieno”, Rosa sanoi taas. Dewn tuijotti yhä ilmeettömästi Charlottea, joka tuntui kyllä tietävän sen, mutta väisti kylmän katseen itsepintaisen välinpitämättömänä. Maxin kirje. Charlottella. Miten... mitä...? ”Mietitäänkö nyt muiden soitinten sovitusta?” Kun he porautuivat basson ja kitaran (”sen pitää olla sitten sähkökitara”) osuuteen, Dewnin oli pakko poistua kellarista. Hän alkoi käydä klaustrofobiseksi; kivi- ja puupaneliseinät puristivat häntä kasaan, ja kaikki se hälinä ja epävireisten nuottien ja äänien sekamelska, kuuman ahdistava ilmapiiri saivat pään pyörälle. ”Minne sinä menet?” Lotte syytti heti, kun Dewn nousi robottimaisesti seisomaan ja lähti kohti kellarin portaita. ”Meidän piti juuri katsoa kitarasovitusta!” ”Tarvitsen happea”, Dewn vastasi monotonisesti ja välittämättä heistä, nousi kiviset portaat äidin ja isän makuuhuoneeseen ja ohjasi itsensä olohuoneen (jossa äiti katseli televisiota) sekä eteisen läpi pihalle. Hän harppasi kuistin portaat yhdellä askelella ja ilahtui, kun ulkona satoi kevyesti; hän levitti kätensä sivuille ja nosti kärsivät kasvonsa pilvitaivasta kohti. Miten hyvältä se tuntui… Hän hypähti kuistikaiteelle ja jäi siihen istumaan ja katselemaan pihaa. Hän sai olla yksin, sillä ketään ei liikkunut sunnuntain varhaisillan maisemissa. Hän venytti paljaat jalkansa eteenpäin, jotta kylmät pisarat osuisivat niihin. Miten Maxin kirje saattoi olla Charlotten hallussa? Se oli liian… outoa ollakseen sattumaa. Vaikka hän teki mitä, Maxiin liittyvät tavarat ja asiat palasivat aina kuin bumerangina takaisin häneen; miksei hän voinut päästä tästä irti? Ensin kaulakoru, sitten kirje… ja molemmissa tapauksissa se liittyi myös jotenkin Lotteen. Mitä hänen siskollaan oli Maxin kanssa tekemistä? Hän saattoi miettiä liikojakin, mutta toisaalta Dewn uskoi kohtaloon ja siihen, ettei mikään elämässä ollut puhtaasti sattumaa. Heikko rahina sai hänet katsomaan siihen suuntaan; isoäiti raahusti kanalan luota käytyään laittamassa kanat yöpuulle. Ei Dewn siis aivan ainoa pihalla ollutkaan. ”Poika kulta”, isoäiti sanoi hänet nähdessään. ”Kylläpä näytät synkältä.”
”Näytänkö?” Dewn sanoi. ”Tulin vain haukkaamaan vähän happea. Kellarissa ei oikein ilma kierrä.”
”Ei varmaan”, Emily nyökkäsi. Hän nousi hitaasti portaat ja katsoi sitten taas Dewniä. ”Muistutat nyt aivan isoisääsi.” ”Jeah?” ”Oi kyllä. Georgella oli useinkin tuommoinen ilme. Mitä lie syntyjä syviä pohti silloin tällöin, hän oli hyvin syväaatteinen mies, vaikkeivät kaikki sitä tienneetkään.” Emily hymyili hajamielisesti ja meni sisälle jättäen Dewnin omien ajatustensa pariin. Sieltä tämä siis tulikin, Centerien linjasta – tämä ajoittainen melankolinen filosofisuus. Dewn nosti katseensa takaisin taivaalle.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 9, 2021 7:42:20 GMT
Enpatia 22.8.2016 ”Bob!” Charlotte mylväisi kuin myskihärkä ajaessaan poikaa takaa. Bob pinkoi hänen edessään, nauroi ärsyttävästi ja piteli nuottipaperia ilmassa päänsä yläpuolella juuri niin raivostuttavaan tapaan kuin oli tarkoituskin. ”Anna se HETI takaisin!”
”Ota kiinni, jos saat!” ”Minä kantelen isälle!”
Robert loikkasi olohuoneen sohvalle ja kaiteen yli. Äiti, joka oli keittiössä keittämässä itselleen teetä, näki sen ja henkäisi kovaan ääneen paheksuen. ”Äiti!” Charlotte kirahti. ”Bob varasti nuottini eikä anna niitä takaisin! Meillä on bändikokous!!” ”Robert!” äiti käski, mutta Bob meni jo kaukana juosten portaita yläkertaan. Charlotte juoksi perässä kaksi porrasta kerrallaan. ”Pieksen sinut verille, kun saan kiinni!”
Robert kääntyi sen verran toisin päin, että saattoi päristellä ilkeästi hänelle kieltä, ja tunkeutui sitten ensimmäisestä ovesta sisään – Annan huoneeseen. Charlotte meni perässä. Anna ei ollut huoneessa (yllättävää kyllä) ja Charlotten onnistui saada rasittava kauhukakara kiinni parvekkeella, jonka kaiteen yli tämä viskasi nuottipaperin; se leijaili tilanteeseen nähden ristiriitaisen rauhallisin liikkein alas takapihan nurmikolle. Kumpikin oli pysähtynyt hetkeksi tuijottamaan sen lentoa. Sitten Charlotte puristi Robertin kaulaa. ”JOS TUULI VIE SEN–!” Robert ei jaksanut enää leikkiä tätä leikkiä päästyään paperista eroon ja Charlotten ollessa niskassaan; hän murisi ärtyneenä ja koetti potkia itseään irti Charlotten kuristavasta otteesta. ”Jätä minun tavarani rauhaan! Viimeinen kerta, kun viet tai pilaat minulta jotain!”
”En – minä – puuh – mitä –”, Bob kiemurteli.
”Tämä on tästä hyvästä!” Charlotte väänsi pojan kättä. ”Ja tämä Shalian satulasta!” hän väänsi lisää, ja Robert kirosi. ”Ja tämä siitä korusta!” ”Mistä – puh puh – korusta?” ähki Bob hampaat irvessä. ”Älä teeskentele. Tiedät satavarmasti mitä tarkoitan. Dewnin koru, joka oli minulla tallessa – pöllit sen tavaroistani, senkin–” Vielä viimeinen vihamielinen puristus ja Charlotte päästi irti (Robert oli potkaissut häntä kipeästi polveen). ”Älä luule, että pääset tästä näin vähällä. Me puhutaan vielä. Ja siitä korusta.”
Bob jäi hieromaan itseään karvaan raivon vallassa, kun Charlotte riensi taas; hän ravasi portaat alakertaan ja kuistin portaat ja juoksi talon taakse hakemaan nuottipaperia. Palatessaan kellariin hän oli hionnut ja hengästynyt.
* Charlotte katsoi pahastuneena Dewnin poistumista kellarista. Tämä jaksoi yhä jatkaa samaa linjaa. Ei ollut Dewnin tapaista olla noin pitkävihainen… Rosa tuli levottomaksi Dewnin mentyä. Hän vilkuili jatkuvasti portaisiin selvästi odottaen, että tämä tulisi takaisin, mutta minuutit tikuttivat ohi eikä Dewn palannut. ”Oliko hänellä kaikki kunnossa…? Pitäisikö… pitäisikö minun mennä katsomaan…?” hän mumisi sille, joka sattui olemaan lähimpänä, ja sittemmin itsekseen. ”Anna olla”, Charlotte äksyili. Hän oli loukkaantunut, että Dewn yhä vihoitteli ja vältteli häntä. ”Ei me tarvita tässä kitaraa” – mikä oli kyllä vale, sillä sähkökitara olisi ollut ehdoton. Harjoitukset kestivät niin myöhään, että äiti tuli alas sanomaan, että isän täytyisi päästä nukkumaan. Dewn ei ollut palannut enää ollenkaan. Charlotte tunki kaikki paperit kansioon ja lähti viimeisenä kellarista varmistaen, että johdot olivat irti seinistä ja valot menivät kiinni. Emily oli huomaavaisesti laittanut kaikille iltapalaa olohuoneen pöydälle. ”Älkää puhuko kovaa”, äiti supisi, ”Oliver on nukkumassa.” Tomford ja Zack kävivät heti kiinni kerrosvoileipiin ja kaakaomukeihin, mutta Charlotte näki silmäkulmastaan Rosan kävelevän eteiseen katselemaan huolestuneena ikkunasta ulos käsi poskellaan. ”Meni valmaan takahin myllylle”, Charlotte sanoi käveltyään hänen selkänsä taakse suu täynnä maapähkinävoihilloleipää. Rosa kääntyi eteisen ikkunasta ja koetti peittää hermostuneisuutensa epävakuuttavalla hymyntapaisella. ”Lähden huomenna”, hän sanoi vaisusti. Hän aikoi sanoa vielä jotain muutakin, veti syvään henkeä, mutta painoikin sitten vain pään alas. Charlotte nielaisi suunsa tyhjäksi. ”Joo”, hän sanoi; niin hän oli olettanut. Rosan piti olla vain viikonlopun yli ja nyt se oli ohi. ”Mutta kai… tai kai voit joskus tulla uudestaankin?” Rosa nosti levottomasti kättä suulleen ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. ”En... en tiedä onko se… kannattaako minun...” ”Pliis?” Charlotte katsoi häntä pitkään. Hän piti Rosasta. Tämä oli kiva. Eikä hänen pyynnöllään ollut mitään tekemistä Dewnin kanssa. Tällä kertaa ihan aidosti. Rosa katsahti häneen ja hymyili vaisusti. ”Ai lähdetäänkö me jo nyt?” Zack oli tullut posket pullollaan leipää holvikaaren alle ihmettelemään, mitä he kaksi oikein supisivat eteisessä. ”Ei”, Rosa sanoi nopeasti. ”Zack ajaa minut Calgaryyn takaisin”, hän lisäsi Charlottelle. ”Okei. Cool.” He siirtyivät takaisin olohuoneeseen ja Rosakin otti itselleen kaakaota. ”Hei, Zack… ennen kuin te huomenna lähdette, voinko vielä päästä sen uuden autosi kyytiin?” Charlotte heitti. Zackin suu oli niin täynnä, ettei voinut puhua, mutta nosti sen sijaan etu- ja keskisormen v-merkiksi ylös.
* Ty ei taaskaan pitänyt yhteyttä, mutta tällä kertaa Charlotte ymmärsi paremmin: ilmoitettuaan lyhyesti, että hoidot alkaisivat heti, Ty oli vaiennut ja Charlotte arvasi hänen haluavan työstää asiaa omassa rauhassaan. Leikkausaika oli varattuna ja pääasia oli, että Ty oli vihdoin hoitomyönteinen – Charlotte tiesi tehneensä kaiken voitavansa. Tai melkein kaiken. Hänen ideansa Tylle omistetusta kappaleesta tulisi etenemään hitaasti, kun kaikilla oli menoja ja yhtyejäsenten saamista samaan paikkaan samaan aikaan oli hankalaa, mutta Lotte oli päättäväinen, että sovitus saataisiin valmiiksi järkevässä aikataulussa. Hän olisi halunnut äänittää sen ja antaa single-cd:n suoraan Tylle käteen (tai vielä mieluummin jättää sen hänen löydettäväkseen jonnekin), mutta ei tiennyt missä ja miten voisivat äänittää ja levyttää, joten todennäköisesti heidän oli tyydyttävä livekonserttiin. Sekin jännitti, miten Billy tulisi suhtautumaan asiaan. Äiti oli ilosuin kertonut Billyn palaavan tulevana viikonloppuna ja – kuten Charlotte aivan hyvin tiesi – Billy ei sietänyt Tytä. Charlotten sooloilu Foxgallopin suhteen hänen poissaollessaan varmasti tulisi pännimään tätä sekin, mutta se olisi voivoi. Charlotten motiivit olivat kerrankin kadehdittavan epäitsekkäät, eikä siihen Billyn mielipide puuttuisi. Ja sitten – olisiko se lepyttävä vai lietsova asianhaara – Ty soitti ja pyysi, hiukan vaisusti, että Charlotte ottaisi hänen koiransa hoitoon. ”Mä joudun jäämään sinne useammaksi päivää leikkauksen jälkeen… En mä voi jättää niitä kotiin, mutsi ei osaa huolehtia niistä eikä pysty lenkittään. Tiiän, että Exel sekoaa päästä, jos ei saa tarpeeks liikuntaa ja mielekästä tekemistä.” ”Kai se käy...”, Charlotte empi, ”täytyy kyllä ensin kysyä äitiltä.” ”Teillä on se kiva gronu”, Ty sanoi, ”mitä se tykkää muista koirista?”
”Juje on vähän ujo, mutta kyllä se tottui Dewnin Ediinkin nopeasti.” ”Joo. Exel on vähän prässäilijä. Ei se yleensä mitään muista välitä, mutta tietyt harvat koirat se laskee jostain syystä verivihollisiks. Mutta tuskin sitä teiän. Jos se näyttää hampaita, niin sitten on tosi kyseessä ja kannattaa pitää kaukana. Muuten kaikki ok. Fauna on inisijä. Se voi murista vähän, mutta se ei oo niin tosissaan. Musta tuntuu, että se teidän koira osaa suhtautua varauksella vähän kauempaa, mikä sopii Faunalle. Se tekee tuttavuutta sitten ite, omalla ajallaan, jos siltä tuntuu.” Ty puhui hempeästi koiristaan niin kuin joku vanhempi voisi puhua lapsestaan. Charlotte mietti etäisesti, kuulostiko hän yhtä ylpeän, innostuneen ja lämpimän sekoitukselta puhuessaan muille Shaliasta. Hän lupasi laittaa viestiä varmistettuaan asian ja valmistautui perustelemaan, vetoamaan äidin hyvyyteen, kinaamaankin. Mutta äiti suhtautui asiaan myötämielisesti ja empaattisesti. ”Totta kai”, hän sanoi huolen kupristus kulmakarvojen välissä suoristauduttuaan Rexin harjakopan äärestä. ”Ilman muuta Tyn koirat voivat tulla meille siksi aikaa. Vaikuttivat hyvin koulutetuilta.”
”Joo”, Charlotte vakuutti, ”ne on.” ”Siitä on sinullekin hyötyä.”
”Häh?” Charlotte oli jo ehtinyt aloittamaan tekstarin Tylle. ”Lisäharjoitusta vastuunkannosta ja toisista huolehtimisesta”, äiti sanoi kammaten Rexin lyhyttä mustaa harjaa. Rex koetti saada kiinnitysketjua suuhunsa. ”Ei siitä haittaakaan ole.” Charlotte mutristi suutaan. ”Kaksi koiraa on vähän eri asia kuin kastella silloin tällöin jotain aavikon kukkaa.” ”Niin on. Sitä juuri. Mutta miten saat tasapainoteltua Shalian, Ashrikkin ja koirien hoidon, ja käydä samalla töissä? Siinä sinulle pähkinä. Oikein hyvä.” Äiti väläytti hänelle nopean, aavistuksen alakuloisen hymyn. Charlotte ei antanut sen vaivata. Hän puri kieleensä, ettei olisi kysynyt laskettiinko autokin positiivisesti sopivaksi lisävastuuksi, mutta päätti olla hiljaa; äiti tai isä ei kumpikaan ollut maininnut mitään Bellan livauttamasta autoasiasta, ja Charlottesta tuntui, että asia etenisi hänelle suopeammalla tavalla, jos ei tyrkkisi sitä liikaa. Ehkä lievä teeskennelty epäkiinnostus olisi eduksi enemmän kuin intomielinen kinuaminen ja hönkiminen niskaan. Tyltä tuli melkein heti perään peukku-viesti, ja Charlotte jatkoi matkaansa tallin läpi ulos hakemaan Shaliaa ratsastustuntia varten. Hänellä oli vielä kysymättä Tyltä mustasta sudesta, Bridgetweetin hirviöstä, mutta mietti viitsisikö ottaakaan sitä puheeksi. Se voisi hermostuttaa häntä liikaa ja sehän ei olisi ollenkaan hyväksi tai terveellistä. Mutta Robertin terveydestä viis, ajatteli Charlotte etsiessään poikaa kynsiinsä ratsastuksen jälkeen. ”Myllyllä”, Isabella, joka oli istua tapittanut Charlotten valmennustuntia, sanoi. ”Näin sen menevän mäkeä ylös myllylle.”
”Äh”, Charlotte sanoi. Hän ei halunnut nähdä Dewniä ja Dewn oli sitä paitsi nyt saattanut ehtiä ensin kysymään Robertilta kultaisesta kaulaketjusta. Niistäkin seikoista huolimatta, Charlotte lähti nousemaan polkua ylös. Hän ehti jonkin matkaa, kunnes tajusi, että häntä seurattiin. ”Mitä sinä seuraat?” hän ärähti olkansa yli Isabellalle, joka kipitti hänen jäljessään. ”Haluan tulla mukaan.”
”Katsomaan, kun suolistan veljesi?” ”Mm...” Isabella juoksi hänen rinnalleen. Charlotte huokaisi, kun tyttö alkoi rupatella. ”Tämä on meidän viimeinen viikko teillä.” ”Kiittäkää luojaa.” ”Minä en olisi halunnut vielä lähteä. Eikä Bob. Bob sanoi minulle, että aikoo mennä lähtöhetkenä piiloon eikä tule esiin ennen kuin isä on lähtenyt.” ”Sitä suuremmalla syyllä hänet pitää etsiä nyt ja sitten köyttää jonnekin”, Charlotte murahti. ”Voidaanko me tulla ensi kesänäkin?” Charlotte oli tokaisemassa: ”Ette”, mutta pidätteli kieltään. Hän vilkaisi Isabellaan, jolla oli pilkulliset kumisaappaat ja purppuranvärinen sadetakki ja hiukset kahdella letillä. ”Ehkä.” He kuulivat jo ennen kuin ehtivät myllylle asti, että siellä Robert oli: hänen käskynsä ja naurunsa kiiri polkua pitkin heidän korviinsa. Robert leikitti Ediä pallolla ja Mischa laitteli kukkiaan Emilyn antamassa hellehatussa. ”Kääk”, Robert sanoi Charlotten nähdessään. ”Joo, kääk. Äläkä yritä mitään tai putoat kalliolta. Eikä se välttämättä ole vahinko.” ”Hei, Lotte. Hei, Bella”, Mischa nousi kukkapenkistä. ”Sori häiriö. Minulla on asiaa Bobille.” Charlotte vilkaisi nopeasti myllyä. ”Öö… onko Dewn kotona?”
”Ei. Rannalla”, Mischa sanoi. ”Okei. Hyvä. Bob–”, hän aloitti, mutta poika oli pakene-tai-taistele-valmiudessa. Charlotten ottaessa askelen häntä kohti, hän yritti kirmata ohitse. Ed riehaantui ja luuli kyseessä olevan jokin uusi leikki; toisaalta Robert oli unohtanut pallon kouraansa. ”VOITKO HETKEN KUUNNELLA?” Charlotte ärähti ja ylettyi ottamaan poikaa käsivarresta. Robert oli yllättävän väkivahva kymmenvuotiaaksi. Hän ei ollut muutenkaan mikään hentoisin olento, vaan tanakka ja raskasrakenteinen. Hän sihisi ja sylkäisi Charlottea päin; Charlotte säpsähti ja hänen otteensa hölleni, ja Robert puri häntä käteen. ”AI SAATANA!” Siinä vaiheessa, kun oli tarkastanut kämmenselkäänsä tulleet jäljet ja pyyhkinyt inhottuneena rään kasvoilta paitaansa, Robert oli jo kalppinut tiehensä Edin haukkuessa perässään. ”Mikä helvetti sitä vaivaa?! Halusin vain puhua!” ”Bob on niin paha poika. Paha!” Isabella yhtyi ja polki jalkaa. ”Me ei päästä tänne ikinä enää, koska Bob aina pilaa kaiken!” Mischa toi Charlotten käteen jotain uutetta kankaanpalaan kostutettuna, jonka oli tarkoitus auttaa nirhaumiin, vaikka Charlotte vänkyröi vastaan. ”Mitä Bob edes teki täällä?” hän kiristeli hampaitaan Mischan kääriessä uutenyyttiä hänen kirvelevän kätensä ympäri. ”Hän käy meillä useinkin”, Mischa vastasi rauhallisesti. ”Yleensä hän haluaa leikkiä Edin kanssa, mutta joskus hän haluaa vain tulla juttelemaan meidän kanssa.”
”Juttelemaan teidän kanssa?” Charlotte toisti vahva epäuskoisuuden ja ivan kalskahdus äänessään. ”Ja mistähän Bob mahtaa teidän kanssa puhua?” ”Vaikka mistä”, Mischa vastasi edelleen tyynesti. Hän kiristi siteen ja alkoi sitten ottaa teekuppeja kaapista. Isabella tutki sillä välin kiinnostuneena kukkakuvioitua neuletta, joka riippui henkarista ja näytti olevan vielä keskeneräinen – Mischan käsitöitä, ilmeisesti. ”Hän on oikein fiksu. Isoja ajatuksia.”
”Jos Robert on fiksu, niin minä olen mammutti”, tuhahti Charlotte ja käänsi vihaisena kasvonsa toiseen suuntaan. ”Hän on surullinen, kun joutuu lähtemään täältä. Hän todella viihtyy täällä ja sanoi, ettei haluaisi koskaan lähteä. Tämä paikka on hänelle... koti.” Charlotte tuhahti uudelleen. ”No, mutta ei ole. Tämä on minun kotini. Ja Bobin paskamaisen käytöksen jälkeen ei heillä ole kyllä tänne enää ikinä mitään asiaa–”
Isabella purskahti itkuun. Juotuaan nopeasti Mischan tarjoaman teen ja Isabellan rauhoituttua Charlotten monta kertaa vakuutettua, ettei hänen tokaisunsa koskenut tätä, he palasivat takaisin tuulimyllyltä. Mutta niin kauan Charlottella kesti tajuta, että Mischa oli itsekin vaikuttanut alakuloiselta.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Aug 14, 2021 9:24:09 GMT
Vihi 23.8.2016 ”Mischa… olen pohtinut ja miettinyt tätä asiaa jo pitkään ja haluaisin, että tiedät. Minä... rakastan sinua ja haluan viettää koko loppuelämäni kanssasi. En voi kuvitella ketään muuta, jonka kanssa voisin perustaa yhteisen kodin ja vanheta yhdessä. Tiedän, että koet, ettei sinulla ole juuria oikein missään: ei Alabamassa, ei Michiganissa tai Chicagossa. Joten haluankin tarjota sinulle nyt jotain sellaista, mitä sinulla ei ole koskaan ollut: kodin, paikan, johon voit juurtua ja jonne voit aina palata. Täältä. Haluan yhteisten lastemme varttuvan täällä.” Dewn painoi päänsä ja veti syvään henkeä. Sitten hän katsoi taas itseään peilistä suoraan silmiin, nyökkäsi pienesti ja kääntyi. Milloin viimeksi hän oli pukeutunut tällä tavalla pukuun? Hän inhosi solmioita, joten oli jättänyt sen pois. Hiukset oli harjattu (sitäkään hän ei juuri koskaan tehnyt) ja vanhat juhlakengät, jotka puristivat vaivaisenluuta, hän oli kiillottanut. Hän suoristi harmaan takin alta vaaleanpunaisen paidan kaulusta (lappu pisti niskaan) ja toivoi, ettei Mischa tyrmäisi häntä suoralta kädeltä. Dewn katsoi George-isoisän vihkisormusta sormessaan. Hän laittoi kätensä taskuun ja noukki sieltä pienen rasian, jonka avasi. Hän tiesi kyllä, ettei Mischa halunnut sormuksia. Hän kaihtoi mitään, mikä olisi fyysinen symboli sitoutumisesta, sillä sitoumukset hän koki kahleina. Dewn ymmärsi kyllä… ja taas toisaalta ei ymmärtänyt. Sillä miten tosirakkauteen perustuva halu ja usko ja vakaumus olla vain toisen kanssa olisi väärin tai ahdistavaa? Kunhan Mischa näkisi sen, hän pääsisi kyllä yli ennakkoluuloistaan. Dewn oli varma. Loppujen lopuksi, Dewn ajatteli itsestään hitusen säälivästi hymyillen, hän oli suurempi romantikko kuin olisi koskaan uskonutkaan… Ja hän halusi tehdä tämän oikein.
* ”...niin… ja jos mitenkään voisi puolittaa sen lähetyksen, kävi ilmi, ettei niin monelle olekaan tarvetta...” Äiti huomasi Dewnin tulleen toimiston ovelle. ”Aivan, no, hienoa. ...Kyllä, tähän numeroon voi soittaa. No niin… kiitos... hei.” Hän laski kännykän korvaltaan. ”Oh hoh! Katsos sinua! Mikä Prinssi Komea sieltä tuli?” Äiti oli yhtä ihailevaa hymyä silmätessään Dewniä ylösalas. ”Onko… jeah, kiire?” ”Kiire ei ole koskaan, mutta tekemistä aina”, äiti nauroi ja näytti heti perään kiinnostuneen kysyvältä. ”Haluaisin, että sinä ja isä… ja Charlotte ja mummi ja kaikki, jotka pääsevät, tulisitte mukaan.”
”Ahaa, selvä, niin. Mukaan minne?” ”Pisaralle. Minulla on yksi… no, juttu, minkä haluaisin näyttää.” ”Oi! Kuulostaa jännittävältä. Pitääkö sitä varten pukeutua noin hienoksi?” ”Ei tarvitse”, Dewn hymyili. ”Isäkin on kai kotona, näin hänet ladolla?”
”No, jos sinä näit hänet, niin sitten hän on. Nyt hetikö pitää tulla?” äiti siirteli innostuneena kansioita pöydältä sivuun ja nousi seisomaan. ”Jos onnistuu”, Dewn sanoi hieroen takaraivoaan. Äiti pompahti hänen luokseen ja antoi äidillisen innokkaan suukon hänen poskelleen. Hän silitti Dewnin poskipartaa. Dewn virnisti. Heidän kävellessä pihan poikki kohti latoa, Kitty tuli vastaan syli täynnä kärpäsloimia. ”Jos ei ole pahasti hommat kesken, niin tule sinäkin mukaan.”
”Dewnillä on jotain jännittävää näytettävää!” äiti sanoi hampaat leveästi yhdessä. ”Aijaa, okei! Kippaan vaan nää”, Kitty nyökkäsi. ”Hän oli mukava… se sinun ystäväsi. Rosa”, äiti sanoi nyt rauhallisemmalla sävyllä, kun Kitty oli vilahtanut heidän ohitseen talliin. ”Mukava... tyttö.” ”Mh. Jeah”, Dewn sanoi hajamielisesti. Juuri nyt häntä jännitti eikä hänen mielessään ollut tilaa muulle kuin Mischan kasvoille. Rosa oli lähtenyt Dewnin hyvästelemättä. ”Oletteko kauankin… olleet ystäviä?” ”Jeah, joitain vuosia.” ”Raicy sanoi, että teillä meni myöhään silloin siellä baarissa–”, mutta äidin hienovarainen utelu jäi kesken, kun traktori pärähti ladossa käyntiin ja Dewn kiirehti askeliaan edelle sen suuntaan. Dewn viittilöi ohjaamoon, ja Raicy sammutti traktorin. ”Mitä nyt?” isä sanoi astuessaan alas. ”Ehditkö tulla käymään Pisaralla?”
”Mitä varten?” ”Haluaisin… että kaikki on paikalla.” Hän olisi voinut odottaa viikonloppuun ja Billyn tuloon, jos olisi miettinyt asiat loppuun asti, mutta hän ei voinut enää odottaa; hänellä oli vahvan leimuava tunne, että halusi tehdä tämän juuri nyt. Raicy katsoi Alexiinaan. ”Oih, tule nyt vain”, äiti tokaisi ja kiskaisi isää käsivarresta. ”Dewn haluaa näyttää meille jotain.” Isä silmäsi Dewnin pukua epäluuloisesti. ”Jos siinä ei mene kauan”, hän mutisi. ”Kitty, voitko hakea Mischan Jordaneilta ja tuoda satamaan Pisaran luo?” Dewn pyysi Kittyä, joka oli pyyhältänyt loimivapaana paikalle. ”Selkis.” ”Me muut voidaan varmaan mennä isän autolla. Ai niin”, Dewn huokasi, ”Lotte on tietysti vielä töissä.” ”Eikös hänkin kohta pääse?” äiti sanoi ja katsoi rannekelloaan. ”Vai onko sillä sinun jutullasi kiire?” ”Minulla on kiire. Pitää tänään ajaa vielä pellolla”, isä sanoi. ”No… ehkei se haittaa, jos hän livahtaa vähän etuajassa?” äiti mietti ja irvisti kuin ilkikurinen tyttö Dewnin kohottaessa hänelle kulmiaan. ”Älä kerro hänelle, että sanoin niin”, äiti lisäsi hihittäen ja painoi etusormen huulilleen. ”Se saattaisi nousta hänellä päähän.” Lopulta sovittiin, että Dewn lähti lavalla hakemaan Charlottea töistä, kun muut menivät Raicyn autolla valmiiksi satamaan. Kitty hakisi sillä välin Mischaa. Niinpä Dewn ajoi kohti Waterphewn muistomaata ja koetti olla välittämättä epämukavan virallisesta olosta, joka hänelle puvussa ollessa tuli, huolimatta kravatin puuttumisesta ja rennosti auki napitetusta kauluksesta. Hän lähetti edeltäkäsin siskolle viestin, että noutaja saapuisi, eikä voinut punaisissa valoissa olla katsomatta taustapeilin kautta itseään ja haroa hiuksiaan vielä siistimmin. Rannikolla ei satanut, mutta sisäkaupungissa näytti hiukan vettä tulevan. Charlotte seisoi hautausmaan porteilla hartiat ylhäällä ja epäluuloisen näköisenä, kun Dewn ajoi hänen eteensä. Hän tuijotti tuimasti Dewniä.
”’Noutaja saapuu’”, hän sanoi ilmeettömästi astuessaan autoon. ”Vähän epäilyttävää. Ajattelin, että mitä minä nyt taas olen tehnyt.” ”Kastuitko?” Lotte katsahti häneen mitäs-luulet-ilmeellä, vesipisaroiden tippuessa otsahiuksista. Dewn kurkotti vetämään tuolinsa takaa Edin pyyhkeen. ”Hyi. Haisee märälle koiralle”, sisko valitti rutistellessaan siihen hiuksiaan. ”Uskallanko kysyä mihin minua viedään mestattavaksi?” hän mutisi pyyhkeen takaa. ”Satamaan”, Dewn vastasi totisella naamalla. Charlotte laski pyyhkeen syliinsä ja katsoi Dewniin samalla, kun haroi hiuksiaan takaisin suoraan. ”Hukutus. Kiva. Sain siitä jo esimakua. Joku elävältä hautaaminen olisi ollut raskaampaa.” Dewn pidätti hymyä suupielessään. Ei hän ollut pitkävihainen, mutta oli silti vielä niin paljon omituisia ja inhottaviakin asioita, jotka hänen pitäisi siskon kanssa käydä läpi. Mutta ei nyt. Ei nyt, kun hänellä oli ihan muuta – parempaa – mielessään. Isä, äiti, serkut, Oliver sekä mummi olivat jo paikalla, kun he tulivat, mutta Kittyn vihreää pikkuautoa ei vielä näkynyt. Dewn saatteli heidät veneelleen. Robert halusi heti mennä leikkimään merirosvoa ruoriin, muut katselivat veneen somistuksia ja koristelua kasvavan epäilyksen ja uteliaisuuden vallassa. ”Oletpa laittanut Pisaran nätiksi”, äiti sanoi koskettaessaan krysanteeminauhaa kaiteen ympärillä ja katsahti mastoon ripustettuja amppeleita sekä valonauhoja. ”Voisi ihan kuvitella, että täällä tapahtuu kohta jokin merkittävä juhlapäivän julistus”, sanoi isä synkästi ja loi poikaansa pitkän katseen. Dewn ohitti sen ja kaikkien kommentit myöntämättä tai kieltämättä mitään ja varmisteli vain, että kaikki oli varmasti kunnolla H-hetkeä varten. Äiti loi isään katseen, joka oli sekoitus jännitystä, mutta myös huolta ja aavistuksia. ”Nättiä on”, sanoi isoäiti ja istuutui aurinkotuoliin. Pieni tummanvihreä auto kurvaisi satamaan pikapuoliin ja Kitty marssi etunenässä laituria pitkin heitä kohti. Mischa viivytteli jäljessä. Dewnin sydän hypähti, kun hän huomasi hänellä samat vaatteet kuin päivänä, jolloin he ensimmäisen kerran tapasivat. ”Vau, Dee!” Kitty ähkäisi loikatessaan kannelle. ”Mitä tää tarkottaa? Pidätsä kuitenkin jotkut synttärikemut?”
”En, ei, nämä eivät liity siihen mitenkään.” Dewnin katse oli valunut kesken lauseen Mischaan, joka nousi juuri tikkaat purrelle. Hänkin katseli kummissaan ja viehättyneenä ympärilleen kauniilla veneellä, ja Dewn odotti, että saisi kiinni hänen katseensa. ”No, joko meille kerrotaan mitä varten tämä on?” isä sanoi äänekkäästi, kun Dewn ja Mischa uppoutuivat muiden yli toistensa silmiin. Äiti läiskäisi Raicyä toppuutellen rintaan ja pudisti suu supussa päätään. ”Mischa”, Dewn karaisi kurkkuaan ja muutkin hiljenivät henkeä pidättäen, ”tulisitko… tulisitko tänne?” Mischa hymyili epävarmana astuessaan askel kerrallaan lähemmäs, kunnes Dewn ylettyi tarttumaan häntä käsistä. Dewn peruutti veneen kannen keskelle vetäen Mischaa lempeästi mukanaan. Mischan silmissä ja kasvoilla oli kysymysmerkkejä, mutta myös hermostuneita aavistuksia. Dewn joutui nieleskelemään. Jumputus hänen rinnassaan oli noussut kurkkuun asti. Hän polvistui. ”Oh my gaawd, iiih…!” Kitty parkaisi voimatta itselleen mitään ja löi rystyset suuhunsa. Äitikin löi kämmenen suulleen, vilkaisi Raicyyn ja tarttui tämän käsivarteen. Robert sanoi: ”Yäk”, Isabella taputti pieniä käsiään innoissaan yhteen ja isoäiti nyökkäili itsekseen. Mutta Dewn ei huomannut tai välittänyt heistä kenestäkään. Hän näki ainoastaan unelmiensa, elämänsä naisen. ”Mischa”, hän aloitti taas, veti syvään henkeä ja tietäen vuorenvarmasti sydämessään, että tekisi oikein, lausui nuo sanat ja ajatukset, joilla toivoi vakuuttavansa Mischan uskollisuudestaan ja pakahduttavan sydämensä ikuisesta rakkaudesta.
Mischa oli tuijottanut häntä noiden sanojen aikana jäykkänä, silmät suurina ja sitten kyynelten täyttäminä, joiden Dewn toivoi olevan onnen kyyneliä kuten hänen omansa. Mutta Mischa oli myös pienesti pudistellut päätään – niin vähän, että Dewn saattoi halutessaan olla näkemättä sitä – ja muodostanut huulillaan jotain lyhyttä sanaa, jonka Dewn halusi tulkita ”tahdon”. Hän veti rasian esiin. Etäisesti hän kuuli ulkopuolelta huokailun ja innon pihahduksia. Hän avasi rasian (sen sisällä oli kultainen kaulaketju ja ketjussa pukittavan hevosen rinnalla siro kukkasormus) ja ojensi sitä Mischaa kohti, joka itki nyt niin, että sai vaivoin pideltyä ilmeensä muutoin kurissa. ”Vielä uudelleen, tällä kertaa virallisesti–”
”Dewn… älä tee tätä, pyydän...”
”–tuletko vaimokseni?” Mischa tuijotti häntä. Äkkiä Dewnin huumaavaan tulikierteeseen rinnassaan, sen polttavaan paloon, sekoittui viiltävä jääpuikon pisto. Mutta se – Mischan kylmä, kostea katse – kesti vain sekuntiakin lyhyemmän hetken, ja sitten Mischa – hymyillen taas herttaisinta hymyään – sanoi ääneen: ”Tietenkin... tulen.” Ja kaikki puhkesivat taputtamaan, äiti oli siinä ja rutisti Dewniä niin kovaa rintaansa vasten, että Dewn kadotti näköyhteyden Mischaan; isä puristi jurosti hänen kättään ja onnitteli; isoäiti oli yhtä lempeää hymyä; Isabella ja Kitty pomppivat ja riemuitsivat hänen ympärillään… Dewn näki Charlotten, joka seisoi sivussa Annan kanssa. Heidän kasvonsa olivat ainoat vakavat koko joukosta; toinen lähinnä pitkästynyt, toinen pettynyt. Charlotte huomasi Dewnin nähneen hänen murjotuksensa, korjasi habitustaan paremmaksi ja käveli hänen luokseen. ”Kai minun tässä kohtaa kuuluu sanoa: onneksi olkoon…?” ”Jeah, niin kuuluu tai joudut lankulle.” He katsoivat toisiaan. Sitten Dewn purskahti nauruun ja Charlottekin näytti helpottuneelta. He halasivat. ”Tiedän, että teillä on erilaiset näkemykset asioista”, Dewn kuiskasi Lotten korvaan, ”mutta kiitos, kun yrität olla Mischan ystävä. Tiesit, että näin tämä tulee menemään – olen valinnut Mischan.” Charlotte näytti järkyttyneeltä, mutta Dewn iski vain silmää ja siirtyi Robertin luo, joka oli innostunut riehumaan vähän liiankin railakkaasti ottaen huomioon, että he olivat sillä hetkellä veden päällä. Nyt ei kukaan voisi enää epäillä; kukaan ei voisi enää kyseenalaistaa, kuinka tosissaan hän oli ja kenelle hänen sydämensä kuului. Sen hän oli toivottavasti tehnyt nyt ihan kaikille selväksi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 15, 2021 8:12:28 GMT
Narttu 24.8.2016 Se oli siinä sitten. Kyllä hän oli sen jo tiennyt, oli jo lopettanut ne hommat. Mutta kyllä jonkinlainen pettymys hänet oli silti taklannut. Dewn oli tehnyt siitä nyt virallista ja selvällä tarkoituksella. Dewn tiesi. Se, miten tämä oli sanonut: ”Olen valinnut Mischan” oli saanut melkein kylmät väreet aikaan. Hän tiesi. Oli tiennyt varmaan koko ajan. Ja Charlotte ei enää ollenkaan ollut niin ihmeissään, miksi Dewn oli ollut hänelle vihainen. Heidän kihlauksensa julistamisella ja uudelleenvirallistamisella ei ollut ollut niinkään paljoa tekemistä itse Mischan, kuin Charlotten kanssa. Se oli ollut Dewnin shâkki ja matti. Ja Nora hävisi. (Ja Charlotte siinä sivussa. Mutta ei hän välttämättä olisi niitä Duvellin lippuja saanut kuitenkaan.) Oli turha enää itkeä, kun maito oli jo lattialla. Kaksi vuotta, Dewn oli sanonut. ”Kahteen vuoteen pyritään häät pitämään.” Siinä se sitten oli; veli oli todellakin matkalla auvoiseen avio-onneen, eikä se ollut enää vain epämääräinen uhka, jota ei halunnut liikaa ajatella. Siitä oli tulossa karu arjen fakta. Millainenkohan rakkauselämä tällä… Owell Bradwidthillä oli ollut? Varmaan oikea naistenmies, vaikka olikin olevinaan herrasmies… Mokoma tekopyhä 1910-luvun kerskaileva – ”Oletko jo valmis siellä, Chelsea?” Charlotte roikotti vesiletkua happamesti kädessään ja kääntyi katsomaan mausoleumin suuntaan. ”Jos olet valmis siellä, tuletko jatkamaan tyhjennystä?” Tyhjennystä. Charlotte väänsi hanan kiinni. Hän ei ymmärtänyt miksi näitä kitukasvuisia ikivanhoja hautojen perennaistutuksia edes piti kastella, varsinkaan, kun eilen juuri oli satanut. ’Tee työtä, jolla on merkitystä’ ei ihan toteutunut tässä työpaikassa, mutta ainakin se oli suhteellisen helppoa ja hyvää rahaa. Oikeasti, Charlotte ajatteli, neiti Fedell tuntui vain tahtovan seuraa. Puoletkaan hommista, joita hän antoi, eivät olleet mitenkään päin järkeviä tai oleellisia. Hän kääri vesiletkun ja tunki sen altaaseen. Sitten hän nousi mäen mausoleumin luo.
”Kolmas kerros”, neiti Fedell sanoi tutisevalla äänellään ja osoitti uurnakarttaa ovien vieressä seinällä. ”Sieltä… paikat… 313-315 sekä 356. Niiden tyhjennys.” Hän näytti paikat rutistuneella sormellaan. ”Pyyhkäise pölyjä samalla, Sasha.”
”Charlotte”, Charlotte sanoi, vaikka miksi hän vaivautui?
”Nimilaattoja voisit huomenna kiillotella.” Jippii, ajatteli Charlotte innottomasti. Neiti Fedell antoi hänelle avaimet ja Charlotte astui mausoleumin karuun viileyteen. Oli tietysti päivä ja neiti Fedell paikalla, eli ei niin pelottavaa, mutta silti Charlotte tunsi joka kerta saman kauhun kaiverruksen sisuksissaan astellessaan kivisiä portaita alas mausoleumin alempiin kellarikerroksiin. Täällä hän oli Andrewn kanssa ollut ja kokenut yhden elämänsä pelottavimmista kokemuksista. Hänen omat ristiriitaiset ajatuksensa riitelivät keskenään: järkevä, looginen mieli sanoi, ettei aaveita ollut, mutta hänen herkempi ja epävarmempi puolensa kiljui: ”Minä tiedän mitä näin!” ”...ja mitä kuulin”, mutisi Charlotte tullessaan kolmanteen kerrokseen ja vilkaistessaan rautaporttia ja rappuja, jotka jatkuivat yhä alemmas. Sydänhalvaus oli lähellä, kun kännykkä pingahti soittamaan Emilie Autumnin korkealta vinkuvaa alkua Opheliacista. Charlotte kaapi puhelinta tiukkojen pillifarkkujensa taskusta ähkien ja hätäisenä, varmana siitä, että oli tullut häirinneeksi kaikkien muinaisten muumioiden ikuista rauhaa. Niin kiireinen hän oli saamaan sopimattoman ja seinistä kimpoillen kaikuvan möykän loppumaan, ettei pahemmin katsonut soittajaa. ”...kuka?” ”Mitä?” ”Lotte?” ”Emma??” Kaaottinen puhelinkeskustelun alku kirvoitti naurun soittajan päästä. Charlotte vilkaisi sen turvin näyttöä ja varmistui: kyllä, Emma soitti. ”Oletko siellä?” Emma huhuili ja nauroi. ”Maan alla haudassa, juu.”
”Aijaa! Enkä saanut kutsua hautajaisiin?” Charlotte ei vastannut; vaikka se oli vitsi, Emma saisi kyllä ihan itse pohtia syitä teoreettisessakin tapauksessa. Charlotte ei oikein tiennyt mitä tuntea. Emma oli joskus ollut hänen paras ystävänsä, mutta tämän käytös ja viime aikainen välinpitämättömyys kaverisuhteen osalta olivat aika selkeä viesti ystävyyden loppumisesta. Miksi hän siis soitti, ikään kuin ei mitään? ”Siis kuulin kyllä Amyltä, että olet hautausmaalla töissä”, Emma jatkoi – ehkä aistittuaan Charlotten kylmäkiskoisuuden hiljaisuudesta, ehkä ei. ”Kivaa. Onko hilpeä duuni?”
”Tosi”, Charlotte sanoi viileästi. ”Mutta hei”, Emma jatkoi aika nopeasti päälle, ”voitko auttaa? Aattelin, että nyt, kun sulla on vakkariduuni ja kaikkea… Tarvitsisin vähän rahaa.” Charlotte rypisti otsaansa. ”Siis–”
”Poniin”, Emma sanoi nopeasti. ”Pliis? Mieti, mulla on mahdollisuus ostaa tämä ihan sairaan makea kisaponi, jota olen käynyt vuokralla ratsastamassa, mutta multa puuttuu jonkin verran… Saisin pitää sitä samalla tallillakin. Sulla on Luna ja Shalia – tiedät miten eri asia oma hevonen on.”
”Jos sinulla on vaikeuksia edes maksaa ostohintaa, niin miten meinaat ylläpitää?” sanoi Charlotte omaksi ihmeekseen järjen äänellä. Yleensä se oli Emma, joka oli heistä järkevämpi. ”Kun se on se kertasumma, mikä on liian iso budjetille, mutta kyllä pystyn kerran kuussa sitten kulut ja noin maksamaan… jotenkin. Menen töihin. Mutta kun ostopäätös pitäisi tehdä niin kuin aika pian ja ilmoittaa, että ostan sen tai se saattaa mennä… kun on muitakin kiinnostuneita. Niin, olisitko voinut vähän lainata? Maksan kyllä takaisin tosi pian, heti, kun palkka alkaa juoksemaan.” ”Enpä tiedä… Paljon sitten tarvitsisit?” ”Kahdeksan... tuhatta?” ”Kahdeksan tuhatta?!” Charlotte toisti. ”Ehei… ei, Emma, ei– ”
”Pliis, Lotte, pliis? Lupaan maksaa takaisin. Milloin en ole pitänyt lupauksia?” Charlotte mietti Emman roskakorista löytynyttä valokuvaa heistä kahdesta ja Emman vuosien takaista valaa: ”Me ollaan bestiksiä aina!” ”Emma, en ole vielä edes saanut ensimmäistä palkkatiliä. Olen ollut töissä vasta viikon.” ”Koska sitten saat palkan? Kuun lopussa?”
”Niin kai –”
”Voit kyllä maksaa silloinkin, ei se haittaa. Jos ilmoitan noille – tuolle myyjälle, että odottaa sen verran, että olen saamassa rahaa ja –”
”Emma”, Charlotte keskeytti. ”Me...” Hän olisi halunnut sanoa: ”Me emme ole enää sillä tavalla ystäviä”, muttei sitten kyennytkään sitä sanomaan. Emman olisi ollut syytä tajuta se itse. Itsepähän tämä oli poistanut Charlotten elämästään, heittänyt menemään valokuvan heistä… Emma oli muutenkin muuttunut. Puhuikin eri tavalla. ”Ei minulla ole sellaisia rahoja.” ”No jos lainaat jonkin verran seuraavasta palkasta ja loput sitten taas seuraavasta?” Charlotte pudisteli päätään, vaikkei Emma sitä nähnytkään. ”Katso, kun olen oikeastaan aika pinteessä...” ”Jos se poni on vuokraponi, niin varmasti voit sopia sen omistajan kanssa –”
”Ei, kun… Drew nirhaa minut.” Nyt Charlotte ei ihan ymmärtänyt. ”Et sinä kai enää Andrewlle elämästä vastaa, vai?” ”Kun mä… mä tein jotain vähän hölmöä.” Charlotte odotti jatkoselvitystä. ”Mä saatoin… saatoin viedä siltä vähän jotain... ja se sai tietää. Enivei, mun pitää maksaa sille takaisin tai mutsi katkaisee mun opintotuet, koska broidi ehti jo kielimään sille mitä tein ja –” ”Niin siis, tässä ei nyt siis olekaan kyse mistään ponista?”
”No, kyllä mä oman ponin haluaisin ja ajattelin jossain kohtaa hankkia, mutta… no, onko sillä nyt niin väliä mihin mä sitä rahaa tarvitsen? Eli lainaatko vai et? Pliis?” Mutta Charlotten mieli oli mustennut hetki hetkeltä ja hampaat alkaneet purra kipeästi vastakkain. ”Varastit Andrewltä kahdeksan tonnia?” ”Otin. Lainasin. Aioin palauttaa, tai siis maksaa takaisin, joten teknisesti katsoen –”
”Tajuatko yhtään, että minä sain syyt siitä niskoille?!” Lopultakin Emma oli edes vähän aikaa hiljaa. ”Ai… miten niin?” ”Andrew tuli meille ja syytti minua, että minä olin varastanut rahat. Ja äitikin uskoi häntä!”
”Oho.” Emma palasi kuitenkin nopeasti taas samaan rataansa. ”Mutta ei sillä kai enää ole merkitystä? Drew tietää jo, että se olin mä. Ja tässä yritän juuri palauttaa niitä –”
”Palauttaa? Palauttaa?!” Charlotten ääneen tuli mukaan jo hysteeristä epäuskoa. ”Yrität saada minua maksamaan varkausvelat, joista minua syytettiin valheellisesti? Joo – enpä usko!” Charlotte pihisi kiukusta ja siitä uskomattomasta otsasta, joka Emmalla oli edes kehdata pyytää moista – ja kaikki tämä sen jälkeen, kun he eivät enää olleet tekemisissä. Jos he olisivat yhä parhaita ystäviä… jos Emma olisi vielä hänen ystävänsä, niin ehkä… Mutta ei. ”Sori vaan, mutta en maksa.” ”Vau. Milloin susta on tuollainen itsekäs diiva tullut?” ”Anteeksi mitä?” ”Ei mitään.” Ja ennen kuin Charlotte ehti kivahtaa ja vaatia selitystä ja syyttää Emmaa tämän omasta vastuuttomasta ja älyttömästä käytöksestä, oli Emma jo lyönyt luurin korvaan. Charlotte tarttui rättiin ja huiteli pölyjä menemään niin vihaisena, että oli tyrkätä kyynärpäällä alas kammion 315 uurnan ja rikkoa sen. Hän tuhahti niin voimakkaasti, että räkää lennähti yhden nimikyltin päälle. Rauhoituttuaan (aika pitkän ajan päästä) hieman, Charlotte mietti, ettei Emma ollut sanonut mihin oli sitä Andrewltä vietyä rahaa alunperin tarvinnut. Hän olisi halunnut uskoa, että syy oli hyvä; oma poni oli suhteellisen hyvä peruste, jonka Charlotte ainakin voisi ymmärtää, mutta se ei kuitenkaan tuntunut hänestä todelta. Ja valitettavasti hän oli aika varma, että Emma oli vain juhlinut veljensä rahat. Emma, joka joskus oli ollut niin vastuuntuntoinen ja järkevä. Myöhemmin tuli tekstiviesti. Emmalta. ’Voitko ainakin lepytellä Drewtä, okei? Sanoa, että mä maksan kyllä takaisin.’ Mausoleumin yksinäisyydessä vain tuhkat kuulijoinaan Charlotte nimitti Emmaa termillä, jota ei olisi koskaan voinut uskoa vanhasta ystävästään käyttävän, ja jonka kuullessaan äiti olisi määrännyt loppuvuoden arestiin.
* Dewn haki hänet taas töistä. Charlotte lohduttautui sillä, että ainakaan tämä ei enää ollut hänelle vihainen. ”Luuletko, että ne pysyy takana?” Dewn kysyi heidän kaasutellessa kohti Bridgetweetiä. ”Isä ei suostunut antamaan Chevroletia. On siellä koukut takana, jos laittaa ne kiinni.”
”Ne on hyvin koulutettu”, sanoi Charlotte, jolla oli täysi luotto Tyn koirankouluttajan kykyihin sekä hänen hyvätapaisiin koiriinsa. Ty otti heidät vastaan. Hän oli heiveröisemmän, kalpeamman ja sairaamman näköinen kuin Charlotte ikinä oli nähnyt ketään, mutta silti hän tavoitteli omaa määrätietoista olemustaan, vaikkei enää yhtä uskottavasti. ”Fauna, Exel”, hän kutsui ja koirat juoksivat kilpaa sisältä heitä vastaan. Exel loikkasi suoraan Dewnin rintaa päin, mutta ujompi Fauna nuuhkaisi pidättyväisesti Charlotten housuja ja antoi tämän silittää itseään päästä. ”Exel, alas!” Ty käski. Hänen äänessään oli vahva väsymyksen raskaus. ”Pysyykö ne lavalla, jos ajellaan hiljaa?” Dewn varmisti häneltä. ”Pysyy”, Ty sanoi. ”Tai Fauna pysyy. Exel kannattaa laittaa kiinni.” Dewnin levitellessä matonrääsyä ja pyyhkeitä taakse, Ty tunki Charlotten kouraan kolmisivuisen A4-nivaskan. ”Ohjeita”, hän sanoi. ”Molemmat tarvii pitkät lenkit, Exel sen lisäksi muuta urheilua. Se tykkää juosta rannalla. Fauna on taas enemmän pallon perään. Tutustuta varovasti muihin koiriin. Jos Exel murisee, anna sille aikaa. Täällä on ruoat mukaan”, hän lisäsi Dewnille. Dewn kantoi kaksi isoa laatikollista auton lavalle. ”Raakaliha on pääruoka”, Ty sanoi. ”Eikä sitten mitään markettien halpisnappuloita, ne on täyttä sontaa.” Hän painoi kädellä päätään ja nojasi voipuneena ovenkarmiin. ”Huomenna?” Charlotte kysyi varovasti. ”Hyvästi, jos tää oli tässä.” Vaikka Ty koettikin sanoa sen itseironisen kepeästi, Charlotte näki kyllä hänen lävitseen ja näki, kuinka häntä pelotti. ”Lupaatsä…”, hän tarttui Charlottea hihasta ja kuiski heikosti, ”lupaatsä pitää ne, jos mä…?” Charlotte puristi huulet yhteen. ”Kyllä sinä –”
”Lupaatsä?” Charlotte katsoi Tyn pieniä kauhistuneita silmiä syvällä kuopissaan, mustat kivun ja kärsimyksen renkaat ympärillään. ”Joo. Lupaan.” Dewn oli saanut laatikot ja peitteet paikoilleen. ”Hyppää”, Ty käski koiriaan ja osoitti lavaa. Exel hyppäsi heti ja läähätti kiihkeänä tutkiessaan autoa. Fauna empi, mutta hyppäsi sitten Exelin esimerkistä. Molemmat koirat haistelivat hartaasti jäisiä lihapaloja sisältävää laatikkoa. Ty sipaisi ne hihnoista lyhyelle kiinni, antoi molemmille vielä kunnon rapsutukset ja taikoi taskuistaan puruluut. Charlotte tarkkaili häntä vaivihkaa sivusta; hän huomasi, että Ty meinasi ruveta itkemään. ”Pidä – krm – niistä huolta, tai mä pieksen sut”, Ty sanoi tarkoituksella kovalla äänellä ja kääntyi nopeasti poispäin, jottei kukaan huomaisi hänen todellista mielenliikutustaan. Charlotte nyökkäsi. ”Moikka”, Charlotte sanoi ennen kuin nousi Dewnin kanssa autoon, mutta Ty oli selkä heitä kohti, kädet hupparin uppeluksissa. Kun auto käynnistyi, koirat tajusivat, ettei niiden isäntä ollutkaan tulossa mukaan. Exel hylkäsi luunsa ja haukahti, koetti nykäistä hihnaa, mutta se ei antanut juuri periksi. Fauna alkoi vinkua. Charlotte näki taustapeilistä, kuinka Tyn hahmo loittoni ja loittoni, pieneni ja pieneni, kunnes hävisi mutkan taa. ”Rankkaa”, Dewn sanoi hiljaa heidän ajaessaan saaren kivikkoista rantatietä kohti siltaa. Charlotte oli hiljaa ja puri huuleensa, ettei alkaisi itsekin itkeä. He olivat kauan vaiti ja kumpikin pohti tahoillaan elämän heiveröisyyttä ja kallisarvoisuutta. ”Siitä biisistä”, sanoi Dewn sitten, kun he olivat jo melkein kotona asti, ”mikä me tehdään Tylle. Se on hieno idea. Mutta… mikä se kirje oli, se paperi, joka oli sanoitusvihon välissä?” Charlottea nolotti. Hän ei ollut varma oliko se suoranaisesti plagiointia, jos käytti kappaleen taustalla löytämäänsä kirjettä; hänhän oli kuitenkin tehnyt siitä omanlaisensa, eikä sitä paitsi edes tiennyt kenen kirje oli ja… Hän päätti olla rehellinen. ”Löysin sen merestä”, hän sanoi. ”En tiedä mikä se on. Merivesi oli tuhonnut sen melkein kokonaan. Koetin huvikseen saada siitä selvää ja… no, sain siitä inspiraation Tyn biisiin.” Dewn tuijotti tietä. ”En tiedä kenen se on”, lisäsi Charlotte nopeasti. ”Minä tiedän.” Charlotten pää kääntyi hitaasti kohti Dewniä suu raollaan. Sitten hän rypisti kulmiaan.
”Miten niin?” ”Se on minun kirjeeni.” ”Täh?” ”Tai –”, Dewn oikaisi sanojaan, ”oikeastaan se on Maxin kirje. Mutta se oli minulla ja minä sen mereen viskasin.” Charlotte ei uskonut korviaan. Hän töllötti Dewniä suu nyt entistä isommin auki.
”TÄH??” Dewn kohautti harteitaan, mutta vaikutti kiusaantuneelta puheenaiheesta. ”Pitkä juttu...”
”Kerro!” ”No…”, ja Dewn kertoi. Hän kertoi, miten oli tuntenut Maxin, miten tämä oli asunut viemärissä, miten Dewn oli vienyt hänelle ruokaa (”Muistan! Sinne aina häivyit silloin, kun me Emman –” Charlottea pisti pienesti, ”– kanssa koetettiin selvittää missä oikein käyt!”), mitä outoja asioita Max oli puhunut ja miten hän oli näyttänyt Dewnille kirjettä, johon uskoi kätketyn jonkinlaisen salakoodin. ”Mutta hän oli todennäköisesti vain harhainen”, lisäsi Dewn ankeasti. ”Hänellä ei ollut kaikki ihan kotona.” Charlotte ei ollut varmaan koskaan elämässään kuunnellut mitään yhtä intensiivisen kiinnostuneena. Hän oli kääntynyt penkilläkin kieroon kunnolla kohti Dewniä. He olivat olleet kotona parkkipaikalla jo pitkään. ”Herra Madclock, ruusupuutarha… en oikeastaan enää edes muista sitä kaikkea. Se oli aika hämmentävä kokemus. Mutta oikeastaan...”, Dewn näytti äkkiä siltä kuin jokin asia olisi vihdoin valjennut hänelle, ”Max oli se, joka herätti minut elämän henkiseen puoleen.” ”Ruusupuutarha?” Charlotte toisti; hänen sisuskalunsa olivat menneet jotenkin kramppiin. Ei kai…?
Ja Dewn veti syvään henkeä ja lausui sitten: ”’Kello käy hulluksi, numerot eivät ole sitä miltä näyttävät, neljä, yksi, nolla, kaksi, seitsemän, yksi, neljä, varo; mitä kelpaa katsella, sen aromaa ja kauneutta, vaan ahneus leikkaa ja toisinpäin, altain eläväisen tärkein virtaa.’” Hän naurahti kolkosti. ”Muistan sen edelleen sana sanalta.” ”Dewn –”
”Hän uskoi, että kirje oli arvoitus tai jonkinlainen salainen viesti Samuel Madclockin kuolemasta.” Dewn ehkä naurahti uudelleen, kolhosti, mutta Charlottea ei olisi voinut vähempää naurattaa. Hänestä tuntui, että ymmärsi sillä hetkellä asiasta paljon enemmän kuin Dewn. ”Mainitsiko hän...”, Charlotte pidätti hetken hengitystään, katse porautuen Dewniin, ”Mustia Ruusuja?” Jostain syystä – vaikka he olivat kaksin autossa, eikä ketään missään – hänen oli pakko kuiskata. Dewn vakavoitui. ”Jeah”, hän sanoi ja raapi päätään. ”Jeah, taisi muuten mainita. Se oli joku… kulttikerho, mihin hän kuului.” Charlotte nyökkäsi itselleen. ”Hetkinen”, Dewn sanoi ja katsoi nyt Charlotteen kulmat riippuen. ”Mistä sinä sen tiedät?” ”Oi...”, sanoi Charlotte ääni väristen, ”kyllä minä tiedän...” ”Onko tämä nyt se sama – tämä se sama, mistä kerroit minulle…? Että olit sekaantunut johonkin tällaiseen kerhoon? Se kerta, kun Max toi sinut kotiin?” Dewnin ääni oli kohonnut hermostuksesta joka sanalla, kun hän yhtäkkiä näytti muistavan. Charlotte puri kieleensä; hän oli toivonut, että ehkä Dewn oli unohtanut tämän hänen silloisen möläytyksensä. ”Joo”, hän vastasi vaisusti. ”Kerro se uudestaan, koko juttu.” Charlotte katsoi kärsien häneen, mutta toisaalta oli Dewnkin äsken avautunut hänelle. Niinpä Charlotte huokaisi alistuneesti. ”Se kaikki alkoi Sophiesta. Hän tutustutti minut tähän kulttiin, jonka nimi on Mustat Ruusut. Ne harjoittaa mustaa magiaa ja ne on täällä Waterphewssä. Sophie kuului siihen ja Max… Minutkin yritettiin värvätä, mutten sitten halunnutkaan, kun –”, Charlotte vaikeni äkisti. Sitä hän ei voisi kertoa. Oliverin tapausta hän ei koskaan, ei koskaan, kertoisi kenellekään. Se oli hänen elämänsä synkin hetki, jota myös katuisi koko loppuelämänsä. ”Sophie tuli varoittamaan minua jostain. En vain ihan ymmärtänyt… ja sitten hän… sitten hän...” Charlotte purskahti itkuun; se vain tuli varoittamatta – pelko Tyn puolesta, pelottavat muistot Mustista Ruusuista, Sophie… Dewn kurotti käsivarttaan ja veti Charlotten kainaloonsa. Charlotte itki ja nenä vuoti ja Dewn veti saman Edin pyyhkeen esiin.
Mitä jos Ty ei selviäisi? Mitä jos hänelle kävisi kuten Sophielle? Mitä jos Charlotte olisi itse seuraava? Tai Dewn? Tai joku, josta hän välitti? Saatuaan purettua latautuneita tunteita kyynelten avulla, Charlotte rauhoittui ja tunsi olonsa kevyemmäksi. Hän kykeni jopa vitsailemaan vähän. ”En halua tietää mihin kaikkeen tätä pyyhettä oikein on käytetty”, hän sanoi itkuisesti, mutta naurahtaen. Dewn vain hymyili. ”Otan osaa”, Dewn sanoi. ”En tiedä olenko sanonut sitä sinulle, mutta olen pahoillani. Molemmista kavereistasi.” ”No, Sophie nyt ei ollut enää edes mikään kaveri”, totesi Charlotte nuhaisen kuuloisena pyyhkien ripsiään. ”Ja voisit samantein tehdä siitä kolme ja lisätä mukaan Emman.”
”Emman?”
”Joo. Mutta sitä tarinaa en jaksa selittää.” Tomford näkyi kävelevän sisään porteilta, ja se napsautti heidät takaisin tilanteen tasalle. ”Meidän pitäisi varmaan päästää koirat jo pois”, Dewn sanoi ja aukaisi oven. Charlotte viskasi pyyhkeen penkkien taakse ja noudatti esimerkkiä. Exel järsi mallikkaasti luutaan, mutta Fauna makasi kuono etutassujen välissä ja vinkui surumielisesti. Nähdessään heidät se alkoi lekuttaa häntäänsä. ”Alas”, Dewn kehotti irrotettuaan hihnat koukuista. ”Ota sinä ne, niin tuon laatikot.” Charlotte noukki Faunan luun mukaan, mutta Exel kantoi omaansa suussaan. ”Tiedätkö muuten… mikä se tuhru siinä kirjeen lopussa oli? Se levinnyt musteläntti?” Dewn sanoi jostain syystä melko hyväntuulisena ja nosti lihalaatikon syliinsä. ”No?” ”Suden tassun kuva. Max käytti sitä symbolina itsestään. Hänen henkieläimensä oli susi. Minun oli kuulemma kettu.” Tassun kuva… suden… iso musta susi… Charlotte vetäisi koristen henkeä niin, että Dewn aivan säikähti. ”Ilsipu.”
”Mitä?”
Charlotte tuijotti horisonttiin – joka tosin loppui aika lyhyeen ladon seinään. ”Ilsipu”, hän toisti ja kylmät väreet säteilivät pitkin hänen kehoaan joka suuntaan. Hän tunsi sähköisen latauksen väristävän itseään. ”Ilsipu on phew-intiaanien legendoissa pahaenteinen iso musta susi! Se, jonka minä ja Ty ollaan nähty! Se tappoi Fungin! Yhden Tyn koirista!”
Dewnin kulmat olivat hiusrajassa asti. ”Hetkinen siis… mitä?” ”En tiedä!” Charlotte kiljahti. ”Jotenkin nämä liittyy toisiinsa, tämä kaikki! En vain tiedä miten...” Andrew tietäisi, sanoi ääni hänen päässään. ”Ei, en voi puhua hänelle”, hän vastasi mutisten itselleen. Hän ei suostu puhumaan minulle. Dewn katsoi häntä kuin vähän tärähtänyttä. Mutta ehkä hän suostuisi puhumaan jollekulle muulle?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 17, 2021 12:02:33 GMT
Live A Lot 24.8.2016 Gillian hiveli sormiaan pitkin kultaisia kiemuroita ja kaunista, juhlavaa fonttia. Se oli kamalaa. Oli kamalaa olla vastuussa kahden ihmisen onnesta ja tietää, että hän piteli käsissään avainta jomman kumman unelmien toteutumiseen. Ja hänen pitäisi tehdä päätös pikaisesti, sillä Liv lähtisi vain muutaman päivän päästä. Hän oli – ainakin melkein, ainakin mielessään – luvannut liput Lottelle. Mutta hän halusi antaa Liville jotain ja Liv oli sanonut aina halunneensa Ranskaan, mutta ettei hänellä ollut mahdollisuutta päästä sinne… Gillian huokaisi. Hän huokaili myös nukkuessaan; ahdistuneesti, levottomasti. Painajaiset olivat palanneet ja herätessään aamulla hän oli kamalan voipunut ja tavallista herkempi ärsykkeille. Mutta vaikka hän kuinka yritti, hän ei koskaan muistanut mitä oli nähnyt. Ehkä niin oli hyvä. Hän tiesi, että oli nukkunut hermostuneesti ja nähnyt raskaita unia, mutta mielikuvat eivät palautuneet hänen päivätietoisuuteensa. Ja kaiken lisäksi hän oli taas parina yönä kävellyt unissaan – selvä merkki stressistä. Mutta mikä häntä stressasi? Livin lähtö? Hän katsoi itseään peilistä: pussittavia silmänalusia ja lasittuneita silmiä. Hänenhän piti olla parantumassa… miksi tämä takapakki? Viennin mielestä se oli nimenomaan Livin lähtö, joka oli laukaissut Gillianin levottomuuden. ”Ehditte jo ystävystyä! Eihän se nyt mikään ihme ole!” hän sanoi äidillisen herttaisesti ja rutisti Gilliania. Ja vaikka Gillian nyökkäsi, hän ei ollut itse aivan varma asiasta… kyllä, hän oli todella surullinen eikä olisi halunnut Livin lähtevän – heillä tuntui olevan niin paljon yhteistä – mutta miksi se pelkästään olisi tehnyt hänestä niin rauhattoman? Jos hän muistaisi unensa… jos hän muistaisi, saisi jonkinlaisen välkähdyksen hereillä ollessaan siitä, millaisia symboleja ja aiheita hänen painajaisissaan oli… se voisi olla avain asiaan. Hän oli ennenkin perehtynyt unien tulkintaan. Mutta lääkkeet, joita hän söi, tekivät hänestä huonomuistisen ja laskivat kuin sakean verhon alitajuntansa ja tajunnan väliin. Oliko se puhelukaan edes oikeasti tapahtunut...?
* ”Elen Vervent tässä, bonjour. Pinceau Période -lehden toimituksesta. Sainkohan viimein kiinni Gilliannen? Gillianne Wavesin?”
”Ky-kyllä, luulisin… t-tarkoitan, ky-kyllä, kyllä minä olen.” ”Mainiota. Olen yrittänyt tavoittaa teitä. Oletteko missä tällä hetkellä?”
”Minä...” ”Yhä Sveitsissä?”
”Ky-kyllä...”
”Olisinko voinut saada haastattelun teiltä, mademoiselle, koskien esillepanoanne Wolfgang von Zughtin näyttelyn yhteydessä? Tehän olette ollut hänen suojeluksessaan?” ”Minä... hy-hyvä on…”
”Excellent! Äänitän puhelumme, jos ei haittaa. Onko totta, että teidät on hyväksytty Le Grande Arthén kuvataidekouluun Vancouverissa?”
”O-on.”
”Mainiota. Von Zughtin näyttelyn yhteydessä oli esillä muutamia töitänne. Ne saivat sangen ihastuneen vastaanoton. Mistä saitte innoituksen eteerisiin, puhuttaviin ja ajatuksia sekä erityisesti tuntemuksia herättäneisiin töihinne?” ”Minä… mi-minä vain maalasin… En oikein... osaa sanoa… Kai yritin… yritin saada ulos jotain sellaista mitä… näin –”
”Tekniikkaanne onkin kuvailtu intuitiiviseksi ja abstraktiksi, osin jopa naivismiksi. Le Sauveur Centaure, mitä sanoisitte tuosta työstä?” ”Se… oli kuvajainen – p-painajainen –”
”Unet ja niiden mystiikka olivat kantava teema myös Wolfgangin töissä. Sovitteko yhteisestä näyttelyaiheesta etukäteen?” ”Ei, minä vain... maalasin...” ”Onko totta, että olette tällä hetkellä – huhujen mukaan – hoitamassa mielenterveyttänne Genevassa sijaitsevassa parantolassa La Colombe Célestessä?” ”Minä...” ”Kuinka tutustuitte Wolfgang von Zughtiin? Sukulaisuussuhteiden kautta? Hän on isoäitinne Lily von Zughtin ottopoika avioliiton kautta. Millainen suhteenne Wolfgangiin on? Oletteko läheisiä? Hän on toiminut mentorina, mutta entä muuten? Yksityiselämässä? Pitäisitkö häntä… enona?”
* Pitäisitkö häntä enona… enona… enona... Lause jäi kaikumaan Gillianin päähän kuin kirous.
* Hän maalasi, mutta siitä ei tullut mitään. Siipi oli väärän muotoinen, katse eloton, tausta suttuinen… Lopulta hän lysähti raskaasti huokaisten pation korituoliin ja pyyhki nenäänsä. Gideon tuli patiolle tarjoamaan hänelle sokeroituja inkivääripaloja, kainalossaan kirja. Gillian hymyili kiitollisena vanhalle miehelle ja otti yhden. Gideon naputti silmäkulmaansa. ”En vielä”, Gillian vastasi. ”Olen kyllä menossa… jossain vaiheessa. Ei sillä ole kiire. Varmaan minä lasit tarvitsen.” Gideon nyökkäsi ja istuutui hänen viereensä toiseen korituoliin. Hän katseli Gillianin maalausta, käänteli hitaasti päätä puolelta toiselle. Sitten hän katsoi Gillianiin, laittoi kätensä yhteen ristikkäisistä peukaloista ja lekutti muita sormiaan. ”Niin. Se on… se on Viennille.” Gideon kohotti kulmiaan ja osoitti kyhmyisellä etusormella Gilliania. Kun Gillian ei ymmärtänyt, hän osoitti lintutaulua, sitten taas Gilliania. ”Ai… ai olenko minä... vai siis onko se valmis?” Gideon nyökäytti ponnekkaasti. ”Ei, ei vielä. Se näyttää jotenkin tuhruiselta. En ole siihen tyytyväinen. Maalaaminen… maalaaminen ei tunnu juuri nyt ollenkaan hyvältä.” Gillian katsoi pois. Jostain syystä hän inhosi työtä. Gideon tarkkaili häntä älykkäästi. Sitten hän ojensi taas inkiväärirasiaa. Gillian hymyili väkisinkin. ”Kiitos, mutta yksi riitti.” Mutta Gideon vaatimalla vaati, että hän ottaisi vielä toisen, joten Gillian otti. ”Minulla on pulma, Gideon”, hän puhui imeskeltyään inkivääriä suussaan. Sen polte oli pehmeää, kuin lempeä takkatuli olisi loimottanut kielellä ja kurkussa. ”Minulla on lahja, jonka haluaisin antaa ystävälle… mutten tiedä kummalle ystävälleni. En ole luvannut sitä kummallekaan suoraan, mutta… toinen on vanha ystävä ja tiedän, että se tekisi hänet ikionnelliseksi… ja toinen on uusi ystävä, jonka saatan menettää, ja haluaisin antaa hänelle jotain, mikä myös tekee hänet onnelliseksi...”
Gideon kallisteli päätään Gillianin puhuessa. Hetken tuumittuaan, hän kohotti toisen kätensä kämmenpuoli ylöspäin. Hän katsoi Gillianiin, joka katsoi kättä. Sitten hän nosti myös toisen kämmenensä ja toi ne yhteen.
Gillian tuijotti noita vanhoja, ruskettuneita, kirjansivujen rouheuttamia käsiä. Niiden uurteet olivat runon suonia, mykkiä sanoja täynnä elämää ja tarinaa. Gillian nosti katseensa vanhan miehen utuisiin, mutta vilkkaisiin silmiin.
Ja ne näkivät maailmaan, jonne vain taiteilijat ja herkkäsieluiset osasivat katsoa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Aug 18, 2021 14:47:27 GMT
Makeita unelmia 24.8.2016 Päivä oli taas kirkastunut ja synkkyyden painostava verho vetäytynyt takaisin kauas merelle. Dewn käveli ympäriinsä niin leveä hymy huulillaan, että se tarttui muihinkin; Kitty alkoi aina nauraa Dewnin pysyvän virneen nähdessään ja tinttasi tätä toverillisesti olkaan samalla, kun iski silmää. Äitikin hymyili sympaattisesti ja jopa isä oli kai vihdoin todennut, että Dewn oli todellakin tosissaan morsmaikun valinnassaan ja aikeissaan solmia pysyvän rakkauden liiton; Raicy puristi Dewnin kättä pitkään katsoen tätä silmiin – he olivat kaksi miestä vihdoin samalla viivalla, samanarvoisia.
Se tuntui erilaiselta nyt. Dewn oli saanut varmuuden, takeen siitä, että Mischa olisi siinä ja pysyisi hänen vierellään. Heidät oli tarkoitettu toisilleen. He jakaisivat elämänsä siitä lähtien yhdessä. Ja ennen kaikkea, Mischa pysyisi hänen vierellään eikä enää katoaisi minnekään. ”Jopas on yhtä hymyä tämä mies”, Thomas hämmästyi, kun Dewn oli noussut autosta ja tervehtinyt tätä kuin parasta ystävää. ”Onko käynyt lottovoitto?” ”Parempaa”, Dewn virnisti. ”Sanotaanko niin, että… sillä on vihdoin takaraja.” Thomas raapi päätään, mutta Dewn löi häntä vain hartiaan ja jatkoi askel kevyenä kohti sikalaa. ”Ei hän siellä ole”, Thomas huikkasi hänen jälkeensä. Dewn kiepahti ympäri. Thomas nyökkäsi päällään toiseen suuntaan kohti isoa aitausta, jossa yleensä laidunsi hänen hevosiaan tai vuohia. Dewn lähti siis sinne ja Thomas tuli perässä ovelan näköisenä. Tarha ei ollut sillä hetkellä laidunnuskäytössä, mutta yksi hevonen siellä oli; pieni ruskeavalkolaikkuinen ruuna selässään ilman satulaa – ”Mischa?” Dewn pysähtyi. ”Mischa!” Mischa kuuli hänet ja katsahti aidan suuntaan. Hän ratsasti riimunvarrella, hyvin löyhällä otteella ja ohjasi hevosen sitten ystävällisesti kohti Dewniä ja Thomasia. Hän näytti kauniilta ja lumoavalta hevosen selässä. Dewn ei voinut kuin tuijottaa suu auki. ”Kyllä hänestä heppatyttö saatiin”, Thomas kuiskasi Dewnille myhäillen kuin salaliittolainen. Dewn ei tiennyt mitä ajatella. ”Mischa… sinä – sinä ratsastat”, hän ähkäisi, kun poni pysähtyi heidän eteensä. Dewn tuijotti häntä ihaillen. Mischa näytti puolustelevalta. ”En ratsasta omaksi huvikseni”, hän sanoi kuin ei haluaisi kenenkään koskaan kuvittelevan mitään sen suuntaistakaan. ”Autan Thomasia ja tätä Gadgetia. Se tarvitsee liikuntaa. Ja, jos aion olla Thomasin mukana tarkistamassa villihevosia, minun täytyy opetella ratsastamaan –”
”Ihan mahtavaa”, Dewn sanoi täydestä sydämestään. ”Näytät siellä tosi hyvältä.”
Mischan silmät leimahtivat. ”Siitä tässä ei ole kyse”, hän sanoi kylmästi. ”Ei tietenkään”, Dewn sanoi nopeasti, virnisti ja ravisteli hiuksiaan. ”Kyllä meillä muitakin kavereita on, jotka kaipaa vähän liikuttajaa”, Thomas sanoi katsoen syrjäsilmällä Dewniin. Dewn riisti silmänsä Mischasta – tuosta upeasta näystä; ajatella, Mischa ratsailla! – ja vilkaisi Thomasiin huomaten tämän puhuneen hänelle. ”Jeah… no, meillä on kotonakin.”
”Mitä Fifille kuuluu?” ”Mitä sille. Hyvää, kun ruohoa vielä riittää – ja kesää.”
”Ei kauan”, Thomas sanoi ja katsahti kauemmas metsänlaitaan. Totta se oli: olivatko vihreät lehdet jo alkaneet hennosti kellastumaan? ”Entä... Inferno?” Dewn kysyi varovasti. Thomas laski hetkeksi päätään. ”Siellähän se.” Mutta muuta Thomas ei sanonut. ”Isä ei vieläkään tiedä?”
Vanha mies pudisti päätään. Sitten hän raapi paksua mustaa partaansa. ”Peijoonin pahalta välillä tuntuu… sillä tavalla puhua luikuria... mutta lupaus on lupaus.” Dewn nyökkäsi. Hän oli kääntynyt takaisin katselemaan Mischaa, joka käveli kirjavalla mustangilla rauhallisesti tarhassa. Niinpä. Lupaus on lupaus.
Mischa oli hiljainen Dewnin ajaessa heitä kotiin. Dewn ei ollut saada pois mielestään mielikuvaa itsestään ja Mischasta yhdessä ratsastamassa, pitelemässä käsistä, sylikkäin Fifillä, kurottaen suudelmaan… Mitä? Mitä hän oikein haaveili?
* Dewn oli vielä puoliunessa kuullessaan puhelimensa piipahtavan jossain lähettyvillä. Hän kurotti patjalta kättään ja tapaili vaatekasaa. Kännykkä löytyi shortsien taskusta. Hän nousi toisen kyynärpäänsä varaan, siristi silmiään yrittäessään saada sitä veltoilla sormilla ensin auki näppäinlukosta ja sitten avatakseen tekstiviestin. Viesti oli kuvaviesti. Dewn odotti, että hänen vanha puhelimensa jaksoi ladata sen auki. Sitten hän räpäytti silmiään monta kertaa ja rypisti otsaansa. ”Keneltä se oli?” kysyi Mischa hiljaa omalta patjaltaan hänen vierestään, selkä Dewniin päin. ”Nora”, Dewn vastasi; hänen äänensä oli unen jäljiltä vielä matala ja karhea. Hän yskäisi kurkkuaan auki. ”E-ei… ei mitään ihmeellistä.” Mutta hän tuijotti kuvaa. Hennonvaaleanpunainen, helmiäinen mekko; lumivalkea huntu hiusten päällä laskeutuen silkkisesti siroille olkapäille; hempeä hymy aavistuksen raollaan olevilla huulillaan, nuo tutut kasvot… Kuvaan oli liitetty saatetekstikin.
’Dolly Livingreenin suunnittelema hääpuku; Sweet Dreams. Eikö sopisi hyvin morsiamelle? xx’ Miten, ajatteli Dewn ällistyneillä ja tokkuraisilla aivoillaan. Miten Nora tiesi? Tai ehkä... Nora ei ollut edes puhunut Mischasta. Mischa liikahti, ja Dewnille tuli kiire laittaa puhelin pois. Se oli hyvä kuva. Hän viskasi kännykän vaatteiden sekaan, lysähti takaisin selälleen ja veti peittoa paremmin päälleen. Mischan lämpö tuntui vasten hänen kylkeään, mutta Rosa hääpuvussa leijui Dewnin suljettujen luomien sisäpuolella vielä pitkään.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 25, 2021 10:52:05 GMT
Yön pimeydestä valkeaan aamuun 25.8.2016 Kaikki eivät tiedosta omia heikkouksiaan. Mutta Charlotte ei ole yksi heistä. Hän tietää olevansa utelias väärien asioiden suhteen, uhmaavansa kohtaloa ja omaa onneaan sörkkiessään käärmeenkoloon, tiesi olevansa jäätävän jääräpäinen ja kaiken lisäksi tyhmänrohkea. Eikä hän osannut antaa periksi. Ja siitä huolimatta, että tiesi vallan mainiosti kaiken tämän – tai ehkäpä juuri siksi – hän istui koko yön huoneensa pöydän ääressä, etsi ja kasasi kaiken tiedon, joka liittyi Mustiin Ruusuihin. Hän ei ollut enää yksin. Hän oli jakanut tietonsa Dewnille. Dewn oli ollut alusta asti mukana – hän ymmärtäisi – mutta Charlotte oli halunnut pitää hänet erillään Mustista Ruusuista osin kaiken sen pelottelun jälkeen, jota oli saanut kuulla. ”Dewnin perässä ne on. Ne haluaa jotain mitä sillä on.” Sen oli pakko olla Fifi, minkä perässä Mustat Ruusut olivat tunnistamattomasta syystä. Fifi oli ollut Samuel Madclockin. Hän oli antanut sen Dewnille. Hän oli kuollut. Maxilla oli ollut salaperäinen kirje herra Madclockin kuolemasta, joka liittyi Mustiin Ruusuihin. Mustat Ruusut olivat Ififlamman perässä. Mutta miksi? Mitä Sophie olikaan sanonut? Charlotte painoi nyrkit ohimoilleen. Miksi oli niin vaikeaa muistaa…? Aamu sarasti kalpeana tallikaton yläpuolella. Charlotten silmät seisoivat päässä ja kirvelivät kuin täynnä hiekkaa, mutta uninen hän ei ollut; aivot tikittivät, kun hän kaartoi viimeisen koukeron kirjaimen perään ja veti vihon sitten nenänsä eteen alusta alkaen. Se oli täynnä sekavia huomautuksia, johtopäätöksiä, arvailuja. Ja kaikki nuolet johtivat lopulta kysymysmerkillä varustettuun loppupäätelmään: aarre? Waterphewn kulta-aarre. Mustat Ruusut halusivat Waterphewn kulta-aarteen, ja jostain syystä myös Fifin. Ja myös Andrew oli tämän kulta-aarteen sekä Mustien Ruusujen perässä. Eikö se Dirk Davieskin ollut, isän verivihollinen? Ja kaikki ne tunkeutujat heidän kotitilalleen? Andrew tiesi jotain, varmasti tiesi, mutta ei halunnut olla enää missään tekemisissä Charlotten kanssa. Mutta tämä ei ollut enää pelkästään Charlotten asia ja Charlotten ongelma; tämä olisi nyt myös Fifin omistajan asia. Ehkä kaikkien waterphewläisten asia. Charlotte kiiti hämyisää polkua myllylle. Asennetut valot johtivat kulkua pehmein kellertävin valoympyröin. Dewn – Dewn oli linkki. Dewn oli jotenkin linkki tähän kaikkeen. Heidän pitäisi lyödä päänsä yhteen. Charlotte ehti mäenharjalle samaan aikaan varhaisen lokin kanssa, joka kirkaisi hänelle ja kaartoi sitten kohti valkeaa hohdetta loistavaa ulappaa. Tuulimyllyllä ei ollut ovikelloa, joten Charlotte jyskytti oveen. Sisällä Ed haukahti hänelle. Hän odotti, mitään ei tapahtunut ja jyskytti uudelleen. Hän värähti vilusta; ilmassa oli yön jäljiltä koleaa kirpakkuutta, suorastaan hyytävyyttä. Mutta tärisi hän ihan jännityksestäkin. Hän hakkasi ovea. Lopulta sisältä kuului töminää ja ovi aukeni. ”Minulla on teoria, se on vähän hullu eikä ehkä käy järkeen, mutta olen valvonut koko yön ja miettinyt sitä ja sinun pitää kuulla tästä!” Charlotte oli aloittanut kiihkeän sepityksensä jo ennen kuin edes näki kunnolla Dewniä – Dewniä, joka seisoi tukka pystyssä ja silmät kierossa. ”Saatan olla jonkin ison jäljillä nyt, ehkä jopa itse sen aarteen! Tämä kaikki liittyy myös sinuun ja meidän täytyy keskustella tästä yhdessä ennen kuin on liian myöhäistä!” Dewn tirkisteli häntä yhteenmuurautuneiden silmäluomiensa välistä. ”Tiedätkö mitä kello on”, hän sanoi ääni paksuna. ”En – joo – tai siis en – huomenta”, Charlotte kiirehti, ”mutta ymmärsitkö –” ”Puoli viisi. Puoli viisi aamuyöllä, Lotte. Minulla on vapaapäivä.” ”Joo – jaa – oho”, Charlotte huohotti. Hän ei ollut tullut vilkaisseksikaan aikaa lähtiessään kiitämään kotoa. Hänen aivolonkeronsa olivat olleet liian täynnä muuta ajateltavaa. Hän urahti turhautuneena. ”No, pitääkö tulla myöhemmin?”
”Mielellään.”
Charlotte empi hetken. ”Ei, kun tämä pitää puhua nyt”, ja hän puskeutui kutsumatta Dewnin ohi sisään. Hän läimäytti mustan vihon keittiön pöydälle niin, että siihen unohtunut turkoosi teekuppi helisi. Ed tuli hyvillään vinkuen haistelemaan häntä. ”Tämä on todennäköisesti vakavaa. Ja uhmaan tässä nyt kaikkia manauksia, jos puhun tästä, mutta...”, hän veti syvään henkeä; hän halusi uskoa olevansa jo turvallisemmilla vesillä. Andrew vakuutti, ettei syytä huoleen. Mutta hän ei jatkanutkaan enempää. Dewn seisoi edelleen ovella, ovi auki eikä ollut hievahtanutkaan muutoin kuin kääntämällä päänsä Charlotten suuntaan tämän mentyä ohi. ”No?” Charlotte tokaisi kärsimättömänä. ”Puoli viisi aamulla”, Dewn toisti, nyt jo ärtyneenä. ”Onko tässä kyse elämästä ja kuolemasta?” ”On!” Charlotte puuskahti. ”Todellakin on!” Lopulta Dewn painoi oven kiinni ja löntysti edelleen umpimuurautuneena pöydän ääreen, jossa Charlotte seisoi kiihkeänä ja täynnä maanista virtaa. ”No mikä on niin tärkeää, ettei voi odottaa myöhempään aamuun?” Charlotte heilautti mustan vihkonsa sivun auki. ”En ole ihan varma kuinka paljon tiedät”, hän aloitti hyytävällä äänellä, joka vavahteli ihan vahingossakin, ”mutta minusta tämä on suorastaan kauhutarina. Olen tosissani!” hän lisäsi loukkaantuneena, kun Dewn lysähti haukotellen tuoliin. ”Samuel Madclock. Sophie. Max. Se etsivä Darren Hast. Patricia. Tiedätkö, mikä yhteinen linkki näillä kaikilla on?” Dewn tihrusti häntä nyt otsa niin ryppyisenä, että näytti viisikymppiseltä. ”Mustat Ruusut.” Ja Charlotte alleviivasi sormellaan vihkoon kirjoittamansa sekavan ajatuskartan otsikon. ”Tämä on salaiseksi luokiteltua tietoa ja saattaa olla, että tämän johdosta minunkin… käy kalpaten.” Hän piti dramaattisen tauon. Hänen sydämensä hakkasi. Mutta Dewnin kulmat vain jumppasivat ylösalas ja koko olemus uhkui turpeaa vastustusta. ”Halloween ei ole vielä lähelläkään”, hän mutisi paksulla äänellä. ”Ihan oikeasti, Lotte, mitä tämä on?” ”Andrew tietää mistä minä puhun! Minua on kuulusteltukin tästä asiasta! Poliisien toimesta!” ”Andrew?” Dewn ravisteli päätään ärtyneenä. ”Andrew Spencer”, Charlotte töksäytti. ”Se, jonka moottoripyörän veit.” ”Niin… hänkö on selittänyt näitä... jotain juttuja sinulle?” ”Hän varoitti, että ne saattavat olla sinun perässäsi – haluta jotain, mitä sinulla on!” Dewn ei uskonut häntä. Charlotte näki sen heti tämän ilmeestä. Dewn siristeli edelleen hänen suuntaansa, ärtyneenä ja väsyneenä ja hämmentyneenä, mutta ei huolestuneena. ”Niin ketkä?” ”Mustat Ruusut!”
”Ja haluaa mitä?” Charlotte veti syvään henkeä. ”Fifin”, hän sanoa pamautti. Dewn oli hetken hiljaa, yhä yhtä hämmentyneen ärtyneenä. ”Miksi?” ”Sophie sanoi, että ne käskivät hänen viedä Fifin, mutta hän ei halunnut tehdä sitä, joten sen sijaan hän varoitti minua asiasta ja vein Fifin pois. Ja kun tulin takaisin, hän oli –” Charlotten kurkussa nytkähti, joten hän joutui nielaisemaan kesken lauseen. ”Tajuatko? Ne murhasivat hänet!” ”Kuolinsyytä ei saatu selville”, Dewn sanoi hieroen toista silmäänsä sormellaan. ”Sitä epäiltiin sairauskohtaukseksi.” ”Miten osuva ajankohta!” Charlotte sanoi sarkastisesti. Dewn ei vastannut. ”Ja Andrew – hänkin tiesi jotain. Hän varoitti Gilliania ja käski tämän käydä tsekkaamassa Fifin.” Tsekkaa kultainen hevonen. Kultainen hevonen… Charlotten laukalle lähtenyt sivuajatus, joka oli melkein tuloillaan, keskeytyi, kun Dewn sanoi: ”Mikä tämä Andrew-jannu oikein on? Ja mitä tekemistä sillä on ollut Fifin kanssa?” Dewnin äänessä kalskahti jotain mustasukkaisuuden tapaista. Nyt hän katsoi Charlotteen tiukasti. ”Niin, etkö haluaisi ottaa selvän?” Charlotte heitti kaiken varovaisuuden taivaan tuuliin. ”Hän tietää jotain – tietää jotain Fifistä ja Mustista Ruusuista ja se liittyy sinuun!” Dewn ei ollut vieläkään mukana. ”Se kirje,” Charlotte siis jatkoi puskua ja kaivoi käsi täristen kirjeen vihon välistä esiin, ”tämä – Maxin kirje? Se, mitä kerroit siitä? Max väitti sen liittyvän Samuel Madclockin kuolemaan?” ”Jeah, mutta en ottaisi hänen sanojaan ihan todesta. Sanoinhan, että hän oli… vähän sekaisin. Ja niin Danielkin sanoi.”
”Daniel?”
”Maxin veli.” Charlotte räpytti silmiään. ”Niin, mutta kuitenkin, näetkö nyt mihin tämä johtaa? Fifi oli Samuelin. Samuel antoi Fifin sinulle. Samuel kuoli. Hänen kuolemaansa – kuten Sophien! – liittyy jotain hämärää. Max hoiti Fifiä. Max kuolee. Sophien piti varastaa Fifi, muttei tee sitä. Hän kuolee…!” Charlotte puristi kätensä nyrkkiin, kammottava kirje edelleen heidän molempien kasvojen edessä. ”Sinä voit olla seuraava!” Yläkerrasta kuului vaisu narahdus. Tuuli pyyhki ikkunan takana ja pyörimään lähteneiden myllysiipien hiljainen niksutus kantautui sisälle asti. Charlotte tuijotti Dewniä, ja Dewn tuijotti häntä. Ja vihdoin Charlotte näki, että tämän silmissä liikahti jotain; jokin ajatuksenpoikanen, jokin pelonväristys. ”Okei… et tiedä tästä, mutta…”, Dewn nojautui eteenpäin ja painoi kyynärpään pöydälle. Hän ei ollut enää ärtynyt, nyt hän oli pikku hiukkasen huolissaan. ”Kerron sinulle jotain ja sinun on luvattava–” Charlotten silmät laajenivat hänen päässään, ”–ettet puhu tästä kenellekään, okei? Varsinkaan isälle. Okei?” ”No ei murhetta siinä.”
”Ei, kun oikeasti, Lotte. Lupasin äidille. Mutta… en väitä, että tässä jutussasi on päätä tai häntää sinänsä, mutta–”
”Mutta??” ”–mutta sinun on ehkä syytä tietää eräs seikka… Lupaatko, ettet puhu tästä?” Dewn keskeytti itsensä ja tarkensi katseen tiukasti Charlotteen. ”Joo, lupaan, lupaan!” Dewn huokaisi. ”Inferno”, hän sanoi. ”Muistatko, miten äiti ja isä päättivät, että sen aika on tullut ja tekivät lopetuspäätöksen?”
”Joo…?” ”No”, Dewn painoi päänsä alas, ”minä ja Mischa – me oikeastaan tavallaan pelastettiin se. Suostuttelin äidin myymään sen Colt Amen Villalle.” Charlotten leuka loksahti auki – kirjaimellisesti. ”Mitä? Miten minä en tiennyt tästä? Tarkoitatko, että se on edelleen elossa?!” ”Koska meidän piti olla hienovaraisia. Äidillä ja isällähän oli kismaa silloin, nimenomaan Infernosta. Isä ei olisi koskaan hyväksynyt sitä. Ainoat, jotka tietävät tästä, ovat kuviossa mukana olleet. Päätettiin, ettei kerrota muille, koska tieto voisi vuotaa isälle.” ”Gillian-tapaus taas”, Charlotte mutisi itsekseen. ”Gillian… mikä?” Charlotte piti pokerinaaman, vaikka tajusi lipsauttaneensa jotain, mitä ehkei olisi pitänyt. Toisaalta, jos Dewn uskoutui hänelle… ”Ei mitään. Toisen kerran sitten. Joten… Inferno on elossa? Ja Colt Amen Villassa?” ”Jeah.” Pelon liekit olivat alkaneet taas väpättää. Charlotte kääntyi hetkeksi poispäin ja siveli mietteliäästi huuliaan. Jos Inferno oli elossa… ja se oli Fifin varsa… Mustat Ruusut halusivat Fifin… ne saattaisivat nyt saada Infernon… Hän kääntyi takaisin. ”Se oli virhe.” Dewn kohotti kulmiaan. ”Sinusta se olisi pitänyt mieluummin lopettaa?” ääni tikkailta sanoi. Charlotte ja Dewn katsoivat automaattisesti sinne; Mischa laskeutui puolapuita yläkerrasta. Hänen silmissään välkähti vaarallisesti, kun hän pompahti alas ja käännähti heitä kohti. ”Kyllä”, Charlotte sanoi heti ilman epäröintiä. Mischa oli siis kuunnellut heitä. ”Nyt Mustilla Ruusuilla on Inferno ja kuka tietää mitä ne sillä tekee!”
”Sille”, Mischa oikaisi. ”Jos niillä on Inferno”, Charlotte jatkoi, mutta Dewnille, ”ne käyttävät sitä ties mihin demonisiin, kulttirituaaleihinsa!” Dewn oli äkkiä kalvennut. ”Niin kuin Rosebud”, hän sanoi hiljaa. ”Ja Cookie! Näetkö? Näetkö nyt? Joko uskot minua?” Charlotte oli noussut taas seisomaan. ”Mikä niitä vaivasi? Kukaan ei tiedä! Ei edes Yvonne! Mutta miksi ne haluaa hevosia…? En ymmärrä...” ”Kartanolla on kuulemma kasvatettu palominoja”, Dewn sanoi. Hän ei vaikuttanut enää uniselta. Hän oli syvämietteinen. ”Sen aloitti jo herra Madclock ensimmäinen… mikä sen nimi oli… Efram? Sen takia neiti Fedell tuli hakemaan Infernoa. Ne haluavat palominot takaisin Colt Amen Villaan.” ”Neiti Fedell?” Charlotte säpsähti. ”Sinä sanoit, että myitte Infernon kartanolle!”
”Niin, Colt Amen Villan kartanolle.” ”Mutta miksi sitten neiti Fedell –?” Charlotte henkäisi. ”Hän siis on se kartanon omistaja! Sinä et kertonut, kun menit käymään siellä, kenet tapasit –!” ”Ei se ole neiti Fedell”, Dewn keskeytti nostaen kädet ylös. ”Se on… no, tämän kuulemisen jälkeen tuntuu jo tosi oudolta, mutta – Daniel Clinton.” ”Maxin veli on herra Madclock?” ”Jeah. Älä kysy”, Dewn sanoi nopeasti ja levitti kätensä sivuille, kohauttaen hartiaansa, ”olen ihan yhtä pihalla. Kartano on joku bisnesideansa. Tekee siitä ravintolaa.”
Mischa oli siirtynyt keittiönurkkaan. ”Hän osti Infernon?” Charlotte intti ja läimäytti kätensä vihon päälle pöydällä. ”Maxin veli osti Infernon? Ja te myitte sen hänelle! Te myitte Infernon Mustille Ruusuille!”
Dewn tuli taas ryppyotsaiseksi. ”Miten niin…? Ei Daniel ole –”
”Max oli osa heitä, Max kuului heihin. Miten olet niin varma, ettei hänen veljensä ole?” sanoi Charlotte armottomasti. Dewn tuijotti häntä. ”Paska”, hän sitten kuiskasi. ”Siinä kyllä oli jotain outoa ja epämiellyttävää...” Charlotte heilautti kätensä ilmaan, kun sanat eivät enää riittäneet. Mischa muussasi omenoita ja kuunteli sivusta. ”Jätin sen korunkin sinne...”, Dewn mumisi omissa ajatuksissaan. Se särähti Charlotten korvaan.
”Korun? Minkä korun?” Dewn käänsi harmaat silmänsä häneen. Mutta ennen kuin hän vastasi – jos edes aikoi vastata – Charlotte mietti taas – Kultainen hevonen. ”Missä se on?” hän kirahti. Sillä mikä oli mennyt ja tullut, kadonnut vähän väliä vain ilmestyäkseen yhtä mystisesti jostain muualta? Aivan kuten Mustat Ruusutkin? Millä oli yhteys niin Sophieen, kuin Dewniin ja Fifiinkin – Colt Amen Villaan – ja – Charlotte vinkaisi – Maxiin? ”Se koru! Se kultainen hevoskaulakoru!” Dewn ei ehtinyt kuin avaamaan suunsa, kun Charlotte vastasi jo itselleen: ”Ihan kuin olisin nähnyt sen juuri äsken jossain?” Hän katsoi hermostuneena ympärilleen, tiirasi Dewnin kaulan suuntaan. ”Tämä?” Mischa tuli keittiöstä käsissään kolmet smoothielasilliset täynnä vaaleankellertävää äklön näköistä juomaa. Charlotte näki kultaisen kimalteen hänen tummanruskeaa ihoaan vasten. ”Miksi se on sinulla?” Charlotte syytti. ”Minä annoin sen Mischalle”, Dewn sanoi, eikä kuulostanut iloiselta Charlotten äskeisestä äänensävystä. ”Virallinen kihlajaislahja.” Charlotte mulkaisi heitä molempia, muttei sanonut mitään. Jos koru oli kirottu… no, ehkä näin oli parempi. Mischa laski lasit pöydälle ja laittoi kätensä niskaansa ja irrotti ketjun. Hän ojensi sen Charlottelle yhtään empimättä. Sormus, Charlotte huomasi, roikkui yhä ketjussa mukana kultaisen hevosen vierellä. Charlotte oli puoliksi kauhuissaan, puoliksi jännittynyt ottaessaan sen sormiinsa ja viedessään lampun alle tarkastellakseen sitä paremmin. Dewn teki tilaa ja nousi tuolista. Charlotte kuuli hänen mumisevan jotain pehmeästi Mischalle Charlotten selän takana, antoi todennäköisesti aamusuukon ja mitä muuta imelää; Charlotte ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan silmäili kiinteästi korua. ”Kysyitkö Bobilta tästä?” hän sanoi irrottamatta katsettaan kultaisista kiemuroista hevosen kyljissä. Dewn ja Mischa olivat supatelleet jotain. ”Jeah, tai siis Mischa kysyi”, Dewn sanoi kuulostaen jo paljon rauhallisemmalta kuin hetki sitten. ”Hän tunnusti varastaneensa sen Annan tavaroista”, Mischa vastasi. Anna, Charlotte ajatteli nihkeästi. Taas Anna. ”No, mistä Anna sen sitten löysi?” ”Emme ole kysyneet.” Charlotte käänteli hevosta sormissaan. Hetkinen… ”Mikä tuo on?” hän älähti. Dewn asteli hänen viereensä. ”Mikä… katso! Ihan kuin siinä olisi jotain, tuossa selässä… ihan kuin siinä olisi tuollainen pieni kupru tai patti.”
”Hmm”, Dewn sanoi siristäen silmiään. ”Missä? Ei kai se ole mitään... yksi osa noita koukeroita.”
”Eikä ole”, Charlotte leimahti. ”Tuo metallikiemura katkeaa kesken, ei se olisi tahallista!”
”Hassua”, Dewn mutisi. ”Niin kuin se sarvi siinä toisessa.” ”Sarvi?” Charlotten silmät pullistuivat taas. ”Missä oli sarvi… tarkoitatko... niin kuin yksisarvisella?”
Dewn kohautti hartiaa. ”Jeah, miksi ei.” ”Yksisarvinen”, Charlotte toisti ontosti ja laski hevosen kämmenelleen.
”Ehkä tuolla on ollut siipi ja se on ollut pegasos”, Dewn sanoi puoliksi vitsillään. Hevonen oli täynnä kauniita kiemuroita ja kuvioita. Missä Charlotte oli nähnyt samantapaisia? ”Onhan aina Unicorn Camp”, Mischa puhui taustalla. ”Ja sillä on kaunis, surullinen tarina, jonka Thomas kertoi –” Charlotte ei ollut kuunnellut. Hän oli juuri oivaltanut jotain. Aarre. ”Mitä jos”, hän keskeytti Mischan ja suoristi hitaasti selkäänsä, ”tämä ei olekaan vain koru?” Hän katsoi Dewniin. ”Mitä, jos sillä voi tehdä jotain muutakin?” Koska hän oli juuri keksinyt, missä muualla oli nähnyt samanlaisia kultaisia koukerokuviointeja. ”Mitä jos tämä on… avain?”
Dewn tuijotti. ”Käyt aika kierroksilla, Lotte…” ”Eipäs. Nämä kuviot… tämä tyyli… on ihan samanlainen – Minun pitää testata sitä. Tulen… tulen takaisin!” Ja hän myrskysi ulos myllystä. ”Odota! Lotte!” Dewn huusi hänen peräänsä. ”Entä tämä vihko?” ”Tulen takaisin! Lue se vaikka – siellä on kaikki!” Hän juoksi mäkeä alas, sydän jyskien epämiellyttävästi rinnassa, kurkussa ja korvissakin. Hänellä oli outo kevyt, mutta ahdistava olo, kuten ennen migreenin alkua. Hän taisteli tuntemusta vastaan. Vatsaa huimasi kuin olisi ollut vuoristoradalla. Päivä oli valjennut. Taivas riisuutui lilasta yömekostaan ja otti ylleen kirkkaan helmenheleän viitan. Muutama tähti vilkkui sen kankaalla kuin peilaten alla ruohikossa kimaltelevia aamukastepisaroita. Ruoho ja polku oli liukas, ja hän sohi silloin tällöin kiireisten juoksuaskelten väleissä kuitenkaan kaatumatta. Ilma oli terävä ja kannatteli tuoksua, joka oli samaan aikaan kostea ja uninen; kuin maa olisi valmistautumassa lähestyvään syksyyn ja sen myötä talviuneen. Charlotte ei ollut nukkunut laisinkaan. Hän kiirehti hengästyneenä, kylkeä pistäen tallin ja ratsastusmaneesin ohi, tyhjien tarhojen ja lantalan ohi. Ennen kotipihaa tumma pitkä hahmo erottui leijuvan aamu-usvan keskeltä lähestymässä suoraan kohti häntä. Isä. Raicy näytti järkyttyneeltä nähdessään hänet niin varhain aamulla. ”Olin Dewnin luona”, Charlotte sanoi nopeasti. Hänellä oli syyllinen olo: isä ei tiennyt Infernosta. Ei Charlotte ollutkaan ainoa, jota pideltiin pimennoissa. Hän toivoi, ettei isä pysäyttäisi häntä tai sanoisi edes mitään, kun hän pyyhälsi tämän ohi, mutta totta kai hän teki niin. ”Charlotte”, isän ääni kutsui. Ääni ei ollut vihainen. Charlotte pysähtyi, irvisti koettaen tasata henkeään ja kääntyi. Isä tarkasteli häntä hälvenevän usvaisuuden läpi. ”Kaikki hyvin?” Se yllätti. Yleensä isä ei kuulostanut noin huolestuneelta. Jos hän oli huolissaan, hän osoitti sen ihan toisella tavalla. ”Joo”, Charlotte vastasi niin perusteellisen positiivisesti kuin suinkin pystyi – ja päätyi kuulostamaan erittäin epänormaalilta. Isä hiveli hansikoita käsissään. ”Oletko saanut vielä aamupalaa?” ”Ööh...”
”Jääkaapissa on pannukakkuja eiliseltä. Ja tuoretta maitoa.” ”Okei…”
Isä oli hermostunut, jostain syystä. ”Me voisimme mennä tänä viikonloppuna reissuun.” Hän astahti lähemmäs kunnes oli aivan Charlotten edessä. ”Me kaksi.” ”Reissuun?” Ajoreissu? Charlotte oli toiveikas. ”Hevosilla”, isä selvensi ja katsoi häntä oudosti. Charlotte näytti mielessään itselleen kieltä. ”Maastoreissu?” ”Kaksi päivää, yksi yö.”
”Okei.”
”Okei”, isä kuulosti helpottuneelta. ”Sinä otat Shalian ja minä Rickyn. Okei.” Hän otti jo askelen lähteäkseen, mutta kääntyikin vielä takaisin ja ravisti vähän Charlotten hiuksia. Se oli ele, jonka Dewn usein teki – mutta isä teki sen vain kiusallisesti. Sitten hän harppoi ja hävisi sumuun. Charlotte rypisti kulmiaan hänen haihtuneelle hahmolleen (mikä kummallinen keskustelu) ja juoksi sitten kaivon ohi ja sisälle taloon. No niin… missä se oli? Hän toivoi äidin olevan hereillä ja onneksi tämä olikin. ”Oho, huomenta, mikä kirous on saanut sinut sängystä näin aikaisin?” äiti tapitti hämmästyneenä makuuhuoneeseen tullutta Charlottea. Charlotten ajatuksenjuoksu keskeytyi, kun Oliver osoitti häntä pienellä sormellaan ja sanoi: ”Sis!” pehmeästi ja lapsenomaisesti suhisemattomilla s-äänteillä. Se valoi Charlotteen isosiskomaista ylpeyttä. ”Eikö hän nuku omassa huoneessa?” hän kysyi istahtaessaan sängynreunalle. ”Ei, ei vielä”, äiti haukotteli ja siveli pojan vaaleaa päätä. ”Emilyn mielestä olemme antaneet hänen nukkua liian pitkään kanssamme, mutta minusta lapsen pitää saada nukkua vanhempiensa luona niin kauan kuin sitä tarvitsee. Ajan oloon he joka tapauksessa haluavat omaa tilaa. Jos eivät ennemmin, niin viimeistään teini-ikäisenä.” Äiti hymyili Charlotten makuun turhan ilkikurisesti. ”Äiti”, Charlotte sanoi, ”missä on se rasia, jonka Bob löysi?” ”Ai”, Alexiina sanoi, ”se”, ja hänen hymynsä lähti pois. ”En tiedä. Emily laittoi sen jonnekin, emmekä ole sitä enää löytäneet.” ”Ette ole kysyneet?” ”Totta kai olemme. Mutta hän sanoo, ettei muista. Ei muista koko rasiaa ollenkaan.”
”Mitä?” ”No, tiedäthän… hänen muistinsa on tehnyt temppuja silloin tällöin, vaikka Raicystä se ei ole mitään. Toisaalta kyllä tässä tapauksessa...” ”Tässä tapauksessa mitä?” ”En ole varma. Se on vain semmoinen tunne. Ehkei se ole mitään, mutta…” Äiti silitteli Oliverin hiuksia. ”Mielessä kyllä kävi, että ehkä Emily ei halua – jostain syystä – että löysimme sen rasian.” Hevonen Charlotten nyrkissä puristui ihoa vasten. ”Miten niin?” Charlotte kuiskasi. Oliver makasi sängyllä vatsallaan, taputti kämmenillä siihen ja heilutteli pieniä jalkojaan ilmassa lauleskellen jotain taaperolaulua. ”En osaa sanoa. Emily oli poissa tolaltaan kellarin löytymisestä ja hänen täysi muistinmenetyksensä rasiasta vain oli jotenkin… outoa. Voin kuvitella omiani.” ”No, mitä jos se on jotain?” Charlotte yllytti. ”Mitä tarkoitat?” Charlotte avasi nyrkkinsä ja näytti kämmenellä olevaa korua. ”Tuohan on Dewnin kaulaketju, eikö olekin?” äiti sanoi. ”Pitkä tarina”, Charlotte sanoi, ”mutta haluan testata sitä. Rasiassahan oli outo lukko, eikö ollutkin?” ”Kyllä, Raicy oli ennen kaikkea kiinnostunut lukosta, muistan.” ”Mitä, jos tämä on siihen avain?” Charlotte heitti kaiken ilmaan nyt. Äiti tuijotti häntä, tuijotti korua. Oliver haukkui ja rikkoi jännittyneen hiljaisuuden. ”En taida ymmärtää –”
”Ei sillä väliä. Tarvitsen sen rasian. Sitä pitää kokeilla!” ”Olen pahoillani, Lotte, en tiedä missä rasia on, kuten jo sanoin. Eikä tiedä kukaan muukaan.”
”Isoäiti on piilottanut sen jonnekin. Ehkä löydän sen?” ”Onnea etsintöihin”, äiti sanoi, ”mutta ole tarkkana. Emily huolestuu, jos rasian mainitseekin. Se oli myös yksi syy, miksi ajattelin jonkin olevan hassusti, vaikka voihan hän toki hermostua vihjauksista, ettei yhtäkkiä muistakaan jotain oleellista… minä ainakin hermostuisin...” ”Gillian sanoi, että se on hänen.” Nyt äiti oli todella yllättyneen näköinen. ”Mitä? Bobin löytämä rasiako?” ”Gillian löysi sen tuulimyllystä ja sitten se hukkui taas, joku oli varmaan vienyt sen häneltä.” Charlotte näki äidin silmissä valoa. ”Oh – oh!” Alexiina sanoi. ”Niin, aivan! Gillian pyysi minua kyselemään kadottamansa korurasian perään. Epäilin, että Jared Tomford oli saattanut varastaa sen meiltä, kun vei muutakin tavaraa.” Äiti heilautti jalkansa sängyn laidan yli ja nousi seisomaan, poimien valkean aamutakin naulasta. ”Joten Jared vei sen häneltä?” ”Ja piilotti meidän puutarhaan? Tuskin.” ”Kuinka se sitten sinne päätyi? Vai oliko se Emily?” Charlotte tuijotti äitiä ja äiti tuijotti häntä kiristäen samalla kylpytakin narua vyötäisilleen. ”Ahaa…”, hän mutisi. ”Jos se oli tuulimyllyllä piilossa alunperin, sen täytyi kuulua Georgelle. Emily oli paikalla, kun Bob löysi rasian ja näytti sitä meille, ja nyt kun oikein muistelen, niin kyllähän hän aika järkyttyneeltä siitä näytti. Ehkä Emily oli ottanut sen Gillianilta, piilottanut puutarhaan ja Bob kaivoi sen uudelleen esiin.” ”Ja nyt piilotti taas”, Charlotte sanoi melko kovaa. ”Meidän pitää puhua mummille!” ”Odota, Charlotte”, äiti sanoi. ”Nyt on oltava huomaavainen. Ehkä… ehkä on parasta jättää asia eikä sörkkiä sitä tämän enempää. Jos se on tärkeä Emilylle ja Georgelle, meidän ei ehkä kuulu puuttua asiaan.” ”Mutta –!” ”Emme halua isoäitiä levottomaksi, emmehän? Muistatko, Charlotte? Tämä… ja se toinen asia?” ’Sen toisen asian’ ollessa Gillianin isoäidin, Emilyn sisaren, silti elossa oleminen. Charlotte mutristi suutaan, tyytymättömänä lopputulokseen. ”Mutta minun pitää kokeilla tätä siihen, ehkä saan rasian auki!” ”Miksi päättelet, että Dewnin kaulakoru on avain?” Äiti auttoi Oliverin alas vuoteelta. ”Miten se voisi olla avain? Sitä en ihan ymmärrä.” ”Se on samantyylinen. Ja kultainen”, ehkä laimea peruste, mutta Charlotte ei halunnut mennä liikaa yksityiskohtiin. ”Olen tiukkana tästä, Charlotte. Niin mielenkiintoinen ja kutkuttava kuin tämä mysteeri onkin, meidän on laitettava Emily etusijalle. Ei puheita rasiasta enää, sovitaanko niin? Kuten Raicy sanoi… se tulee kyllä taas esiin, jos on tullakseen. Ehkä… ehkä silloin, kun on parempi aika perehtyä sen salaisuuksiin.”
”Tarkoitat, että sitten kun mummi on kuollut.” Alexiina katsoi häneen moittivasti. ”Mutta nyt kun olet siinä ja noin reippaasti jalkeilla, auta minua laittamaan Oliverille jotain aamupalaa.”
* Charlotte syötti Oliveria toisella kädellä (mikä oli haasteellista, sillä velikulta oli vilkkaalla päällä) ja toisella söi omaa aamiaistaan, silmäillen isoäitiin, mutta sanomatta sanaakaan. Kun kello tuli kahdeksan, hän ponkaisi seisaalleen, tunki veljen isoäidin syliin ja aikoi viilettää takaisin tuulimyllylle, kun äiti melkein kampitti hänet. ”Odota, Lotte. Koirat?” Äiti tyrkkäsi hihnat hänen molempiin käsiinsä. ”Jos olet menossa jonnekin, otat Tyn koirat mukaan.” ”Mutta –”
”Ei muttia.” Näin tarkemmin katsottuna äidin silmät punoittivat kuin hänkin olisi valvonut koko yön. ”Ja ensi yönä otat ne omaan huoneeseesi.” ”Lucas nukkuu siellä!” ”Lucas voi nukkua mummin huoneessa. Toinen vinkui yön läpeensä ja toinen ravasi hermostuneena edestakaisin.” Äiti tuuppi häntä jo selästä ulos ja vislasi samalla; kaksi koiraa ravata römysi yläkerrasta. Juje (joka pelkäsi näitä kahta sen kotiin tullutta tunkeilijaa ja pysyi tälläkin hetkellä visusti ruokapöydän alla) murisi hiljaa. ”Mitä te siellä olette puuhanneet?” Alexiina katsoi koiria epäluuloisesti. ”No, joka tapauksessa, otat ne nyt aamupissille.”
Aurinko oli noussut ja kultasi haapojen lehdet ja myllymäen huipun. Valon verho ei ollut yltänyt vielä joka paikkaan ranchilla, vaan tallirakennuksen varjoissa oli viileää. Charlotte ei tällä kertaa vaivautunut edes koputtamaan, vaan meni suoraan sisään myllyyn. Hänhän oli sanonut tulevansa takaisin. Mischa oli polvillaan lattialla muuraamassa pyöreää takkaa. ”Huomenta taas, Lotte. Dewn on kylvyssä.” Ed oli aivan ratkiriemuissaan Charlotten näkemisestä jo toisen kerran ja pomppi antamaan hänelle suukon leukaan. ”Toin Tyn koirat. Ne on tuossa ulkona. Päästänkö Edin irti?”
”Toki. Voivat leikkiä.” Charlotte avasi oven ja Ed ryntäsi haukkuen tervehtimään uusia kavereita. Charlotte oli kuitenkin jättänyt Faunan ja Exelin kiinni – varmuuden vuoksi. ”Tässä on koru”, hän tiputti kaulaketjun pöydälle. ”En voinut testata sitä, mutta aion kyllä vielä joskus. Pidä se tallessa. Se hukkuu aika helposti, enkä anna sinulle ikinä anteeksi, jos kadotat sen.” Hän nosti vihon käteensä. ”Lukiko Dewn nämä?” ”Selasi läpi, kyllä”, Mischa vastasi. ”Minäkin vilkaisin.” ”Mitä ajattelit?” Charlotte töksäytti aggressiivisesti. ”Olenko hullu?” ”Minusta olet hyvin perusteellinen ja fiksu.” Aikamoinen kommentti. Charlotte tuli sekunniksi siitä hyvälle mielelle, muttei vahingossakaan paljastanut sitä. Sitten hän mietti, oliko Mischa edes tosissaan, vai oliko tämä jokin liero tapa piikitellä Charlottea epäsuorasti? Kehumalla hän ei muutenkaan pääsisi yhtään lähemmäs Charlotten puhtaiden pulmusten hyväksynnän kirjaa, ehei, siihen ansaan hän ei lankeaisi. ”Jättäisitkö Dewnille viestin minulta?” Charlotte sanoi virallisella äänellä. ”Pyydä häntä tulemaan alas ja tapaamaan minua heinäladossa. Viideltä. Haluan keskustella vielä muutamasta yksityiskohdasta.” Mischa nyökkäsi. Charlotte lähti vihko kainalossaan ja huokaisi; hänen täytyisi alkaa valmistautua töihin. Mutta ehkä hän voisi siinä samalla käristellä erästä toista mummoa, kerta pääsi jo vauhtiin.
|
|