katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 170 
Oma hevonen: Deluxe
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jan 3, 2018 14:34:50 GMT
Katkera on yksin 14.3.2016 Kirkkaus teki sokeaksi.
Hän joutui siristelemään silmiään nähdäkseen minne oli ratsastamassa, milloin kentän kulma tai toinen ratsukko tulisi vastaan. Ilmassa tuoksui varhaiskevät: märkä ruoho, suolainen tuulahdus mereltä, kosteat havupuut ja hevoset.
”Ravailut riittää! Voitte palata käyntiin!”
Billy vetäisi heti ohjista ja Nemo valahti hänen allaan huokaisten kävelyvauhtiin. Hän kohotti käden kasvojensa eteen ja tirkisteli; Lotte ja Shalia olivat kentän toisella puolella. Mustan tamman karva kiilsi kirkkaassa kevätauringon valossa, sen häntä hulmusi kevyessä tuulessa.
Billy otti nyrpeän ilmeen ja laski kätensä. Muutaman kierroksen jälkeen hän ohjasi Nemon sinne, minne Charlottekin oli pysähtynyt Shalian kanssa Kittyn eteen.
”Luuletko, että sen kanssa pitäisi nyt alkaa vähentää liikuntaa?”
”Hmm...” Kitty tarkasteli Shaliaa ja kosketti kädellä sen pyöristynyttä vatsaa. Billy seurasi hiljaa sivusta. Tänä keväänä serkun hevonen varsoisi arabivarsan–varsan, jonka Billy halusi itselleen.
Hän taputti lyhykäisesti Nemoa kiitokseksi ja hypähti satulasta alas. Nemo oli kiva hevonen, miellyttävä, mutta kuitenkin vain yksi tuntsareista.
Se ei ollut sama asia kuin oma hevonen.
”Mitä Alexiina on sanonu? Hyppääminenhän nyt ei tuu ainakaan enää kysymykseen, mutta kyllä mun mielestä te voitte vielä ihan hyvin koulukiekuroita vääntää.”
”Koska sehän se hauskinta on”, Charlotte hymähti, mutta hymyili valjusti.
”Älä nyt, teillä menee tosi hyvin. Judithkin on sitä mieltä, että ootte kehittyny.”
”On vai? Enpä ole kuullutkaan...”
Kitty iski hänelle silmää. Billyn, joka seisoi sivussa, ilme synkkeni entisestään. Kukaan ei kehunut häntä tai sanonut hänelle ikinä mitään hyvää.
”Joo no, täytyy katsoa. Shalia kaipaa kyllä paljon liikuntaa.”
”Sitten kun satulavyö ei enää mene kiinni, siirryt ilman satulaa maastoiluun. Se, jos mikä, on parasta ratsastamista!”
Lotte liukui alas Shalian selästä ja lähti taluttamaan tammaa kohti kentän portteja, Kitty tarpoen reippain askelin vierellään. Billy seurasi hiljaa Nemon kanssa heidän jäljessään.
”Gillian-parka...!” serkku huokaisi yhtäkkiä. ”Hän on vieläkin kovassa kuumeessa. Ja taas aivan yksin vankina Crittlinissä, vain se karmiva hovimestari seuranaan. Gills olisi aivan hyvin voinut sairastaa meillä!”
”Mieti, miten fiksu hevonen Linka oli”, Kitty jutteli Lottelle. ”Se tiesi, että oli Gillianille tärkeä päivä, että juuri sinä päivänä se olis oikeasti Gillianin hevonen… ja se odotti siihen asti, sinnitteli siihen hetkeen asti, ennen kuin heitti veivin menemään. Eläinten älykkyys ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä mua.”
Billy iskosti silmänsä tyttöjen selkämyksiin.
”Mielenkiintoinen logiikka. Sinusta on siis fiksua päättää kuolla toisen syntymäpäivänä, Kitty?”
Kitty katsahti taakseen Billyyn, ikään kuin olisi vasta nyt muistanut tämänkin olemassaolon.
”No… on tässä tapauksessa… kauheaa tietysti, mutta...”
”Vähän niin kuin se, että tuulimylly paloi isoäidin päivänä?” Billy kysyi ovelasti.
”Ei, se ei ollut ollenkaan kiva!”
”Entä sinusta, Lotte? Oliko se sinusta fiksua?”
Charlotte ei vaivautunut vilkaisemaan taakseen tai ottamaan keskusteluun osaa enää nyt, kun Billykin puhui. Niin ylimielinen hän oli.
”Haloo.” Billy heitti tyttöä ratsastushansikkaallaan. Tämän pää kääntyi hitaasti ja uhkaavasti. Hän mulkaisi Billyä. Billy nosti hanskansa maasta ja pudisteli sitä. ”No niin. Kuuntele, kun sinulle puhutaan.”
”Lakkaa komentelemasta muita”, Lotte sähähti.
”Auts”, Billy teeskenteli kuin olisi saanut raapaisusta. Sitten hän hymyili häijysti. ”Mikäs kisua nyt riepoo?”
”Jaa-a, sen kun tietäisi”, serkku tokaisi. Hän käänsi päänsä toiseen suuntaan.
Hevoset, joita he taluttivat muurin vierustaa puitten alla kohti tallia, pärskähtelivät vuorotellen. Billy huomasi Charlotten katselevan hajamielisesti Infernon tarhan suuntaan.
”Tekeekö mieli yrittää selkään?” hän kuiskasi.
”Mitä?” tämä tokaisi ärtyneenä.
”Inferno. Haluaisitko kokeilla sillä ratsastamista?”
”Mikä sinua vaivaa?!” Lotte huusi. ”Olet aivan sietämätön! Painu… mettään, Billy, ihan totta.” Ja hän riuhtaisi kiukkuisena Shaliaa suitsista ja talutti tamman heidän edeltään sisään.
”Taitaa olla menkat tulossa, kun on noin herkkänahkainen... Mitä?” Billy sanoi, kun Kitty katsoi häneen pitkään ja pettyneesti.
Kitty kohautti harteitaan, mutta naisen otsalla oli uurre, josta Billy ei pitänyt.
”Musta susta on tullut aika pöljä, jos totta puhutaan.”
Billy veti silmänsä viiruiksi.
”Ai minusta, vai?”
”Ei millään pahalla, mutta olit ennen kyllä mukavampi. Tulit paremmin kaikkien kanssa toimeen, mutta nykyään… sä käyt aika helposti kaikkien pannuun, näin rehellisesti sanottuna.” Kitty virnisti epävarmasti.
Billyn teki mieli kertoa tälle, kuinka Kittyn itsensä selän takana huokailtiin sitä, miten rasittava tämä oli ja kuinka monet hoitajat ja tuntiratsastajat jopa pakoilivat häntä ihan vain välttyäkseen kuuntelemasta tämän jonninjoutavaa pölinää, mutta päättikin tarttua paljon tarkempaan ja tehokkaampaan aseeseen.
Hän madalsi ääntään. ”Katso, kuka haukkuu. En tiedä sinusta, mutta minusta on aika pöljää tapailla sellikundia ja antaa sen majailla Orange Woodissa. Koska sitähän sinä teet, Kitty. Piilottelet rikollista ilman, että kukaan muu siitä tietää. Missä hän nyt on? Heinäparvella? Ei ihme, että Lieriö ottaa ylimääräistä saikkua, jottei tarvitsisi tehdä tallivuoroja… Se rillirukkanen taitaa aavistella jotain. Mitähän Raicy tykkää hyvää, jos saa tietää, hm?”
Kittyn kalpea iho muuttui sakeaksi.
”Tiekkö, Bills”, hän sanoi viileästi, ”mä en oikeestaan ihmettele, jos sulla ei ole kohta enää yhtään ystävää.” Ja niine hyvineen myös Kitty marssi hänen editseen talliin nokka pystyssä. Billy pysähtyi eikä seurannut sisään. Hän mulkoili oviaukkoa kuin sekin olisi henkilökohtaisesti tehnyt hänelle vääryyttä. Sitten hän käänsi Nemon ympäri, heilautti ohjat takaisin ruunan kaulalle ja ponnisti satulaan.
Aivan sama, hän ajatteli. Mitä nuo muka tiesivät? He eivät ymmärtäneet… eivät ymmärtäneet yhtään mitään mistään.
Hän puristi hevosen ohjia sormissaan ja kohotti uhmakkaan, vihaisen katseensa horisonttiin. Viha, joka jyskytti hänen korvissaan, oli kuin kuumeista hulluutta. Se oli ottanut paikkansa hänen sydämestään ja tuntui olevan hänen alituinen kumppaninsa, meni hän minne tahansa.
Billy käski Nemon raviin ja suuntasi sen kanssa kohti portteja, pois tallipihalta. Hän ei edes tiennyt miksi oli taas niin raivoissaan, muttei toisaalta pysähtynyt sitä pohtimaankaan. Hän tiesi vain, ettei kukaan koko ranchilta voinut ymmärtää hänen asemaansa – hänen epäreilua asemaansa. Täällä hän oli mukamas sisäpiiriläinen, mutta kuitenkin kaikki antoivat teoillaan olettaa muuta.
Hän tiesi, että salaa kaikki ajattelivat häntä vain tallipoikana. Sellaisena, kuin Lieriö oli. Erona oli se, että Lieriö sai palkkaa–Billy ei, sillä hänen työpanoksensa oli ilmeisesti oletus verisukulaisuudesta. Mutta miksei hän sitten saanut tunnustusta siitä, että olisi täysiverisesti Centerien perheen jäsen? Miksei hänellä ollut jo omaa hevosta?
Kaikki vouhottivat vain Gillianista. Gillian-rukka. Gillian-parka. Hänen kamalat vanhempansa, jotka pitivät tyttöä vankina kauniissa ja valoisassa modernissa talossaan, hukuttivat hänet rahaan ja ylellisyyksiin. Gillian-ressukalla oli oma hovimestari, joka kokkasi täydellisiä aterioita ja siivosi jäljet tämän perästä… Hänellä oli niin vaikeaa… Hänellä sentään oli ollut oma hevonen, ainakin käytännössä, jos ei sitten teknisesti paperilla. Ja vaikkei olisikaan ollut, hän oli niin mahdottoman lahjakas ja taitava, että sai ratsastaa mitä tahansa Orange Woodin hevosta – jopa kilpailla niillä.
Billyn oli tyydyttävä entiseen ravuriin ja iäkkääseen ruunaan.
Mutta valittiko Billy? Ajatteliko kukaan, että hänelläkin olisi ehkä vaikeaa?
Ei.
Sen sijaan hän oli syypää kaikkeen. Ihme ettei siihenkin, että Linka oli päättänyt nyt kuolla – Billyhän oli syyllinen Lindan onnettomuuteen. Kaikki paha, mitä tällä tilalla tapahtui, tapahtui hänen takiaan... Kukaan ei vain viitsinyt sanoa sitä ääneen, mutta niin he ajattelivat.
Hän oli se toinen Center.
Ulkopuolinen Center.
Se, jota ei oltu toivottu eikä haluttu. Kyllä hän sen tiesi. Lotte oli sanonut sen aivan suoraan sen erään kerran, kun heille oli noussut kova riita.
”Ei sinua tänne edes haluttu!” serkku oli huutanut. ”Isäkin oli sitä mieltä, sanoi, että turhia kaupunkilapsia, jotka eivät ymmärrä mitään maaseutuelämästä! Että heistä olisi vain haittaa ja harmia – niin kuin teistä on ollutkin!”
Billy ei voinut kiistää sitä. Anna oli käyttäytynyt erittäin sopimattomasti ja holtittomasti sen lyhyen ajan, jonka oli ollut tädin ja sedän talossa vieraana. Ja Bob – Bob oli aiheuttanut ties minkälaisia hankaluuksia, tuhonnut ja rikkonut paikkoja ja saanut yhdelle ponille ähkynkin aikaiseksi syötettyään tälle salaa kauroja. Isabella oli vielä niin pieni, ettei tätä voinut syyttää, mutta sitten oli vielä Billy...
Billy, joka oli niin kovasti yrittänyt olla kunnon poika ja kaikille mieliksi.
Mutta kun kaikille ei vain voinut olla koskaan mieliksi!!
Kenellekään ei tullut mieleenkään edes kuvitella, millaista oli olla sekopäähullun äidin ja narsisti-isän poika!
Ei hänen lapsuudessaan mällätty rahoilla, ei ainakaan oikeisiin asioihin, vaikka isällä hyvä palkka olikin ollut. Kaikki tämän ylimääräiset rahat tuntuivat menevän lentomatkoihin ympäri maata. Ja ne harvat kerrat, kun hän tuli kotiin kera runsaiden tuliaisten, ne eivät lämmittäneet mieltä saati taloa kovin pitkään. Rahat, joita hän jätti käyttöön heidän äidilleen, äiti tuhlasi ostelemalla ties mitä jonninjoutavaa, kuten television, vaikka heillä oli jo täysin hyvä sellainen, tai paljun, jota ei loppujen lopuksi voinut edes asentaa tai laittaa mihinkään. Joskus äiti oli ostanut kaupasta muovikassien täydeltä pelkkää suklaata, vaikka kotona neljä lasta näki nälkää jääkaapin huutaessa tyhjyyttään. Billy joutui käyttämään kesätyösäästönsä saadakseen pikkusisaruksilleen mikroateriat viikonlopuksi...
Äkkiä hänen tuskaisat muistonsa keskeytyivät.
Joku seurasi häntä.
Hän tajusi sen ravatessaan tienpientareista mäkeä alas rannan suuntaan, mutta teeskenteli, ettei huomannut. Kuka oli lähtenyt hänen peräänsä? Lotte? Serkku oli joskus niin temperamenttinen… Billyn ei ollut ollut tarkoitus ratsastaa Nemolla vielä kentällä vietetyn tunnin päätteeksi maastossakin, mutta oli hetken mielijohteensa päättänyt tehdä niin. Päästäkseen pois. Omaan rauhaan. Mitäpä kukaan piittasi hänestä tai siitä, missä hän meni?
Mutta nyt joku oli lähtenyt hänen peräänsä.
Billy kuuli kavioiden kopseen, joka ei lähtenyt hänen ratsunsa jaloista. Hän kiersi ohjia sormiensa ympärille ja puri hampaat yhteen, tuijottaen vain tiukasti eteensä.
Jätä minut rauhaan!
Hän hoputti ruunaa vauhdikkaammaksi… olisi nostanut laukan, ellei mäki alas merenrannalle olisi niin jyrkkä–
Nemo kompastui ja yhdessä liian nopeassa hetkessä sen pää ei enää ollutkaan Billyn edessä, ohjat tuntumalla ja kontrollissa. Hevonen notkistui toisen polvensa varaan eikä sille muutoin käynyt kuinkaan, mutta raju pysähdys vauhdikkaasta ravista ja vielä alamäessä aiheutti sen, että kauhean pitkittyneen kuperkeikan ajan Billy näki taivaan maan paikalla ja maantien taivaan tilalla.
Sitten hän iskeytyi selälleen maahan ja ilmat karkasivat keuhkoista.
Hän kakoi ja koetti hillitä jyskivää kipua kyynärpäässään, kehossaan. Pääkin oli iskenyt maahan, mutta onneksi hänellä oli kypärä.
Iso varjo lähestyi häntä ja häälyi jossain näkökentän rajoilla.
”Billy!” rahea ääni sanoi. Oliko sävy vihainen vai järkyttynyt, sitä oli vaikea sanoa. Billy aukaisi silmänsä ja katsoi korkealle kuulaansiniselle, kirkkaalle taivaalle, jossa ei ollut pilvenhattaraakaan. Hänen näkökenttäänsä ilmestyi hevosen pää: punarautias quarter laski turpaansa ja nuuhkaisi häntä.
Raicy heilautti jalkansa alas westernsatulasta ja astui lähemmäs. Billy sulki silmänsä. Hän ei kestänyt katsoa setäänsä silmiin. Häntä hävetti ja suututti.
Siinä hän nyt makasi raajat levällään maassa. Nöyryyttävää.
”Oletko kunnossa? Billy.” Setä kyykistyi.
Hitaasti, Billy avasi silmänsä, mutta katsoi Raicyn stetsoninkärjen ohi taivaisiin. Setä auttoi hänet jaloilleen. Häneen sattui, mutta hän nieli kivun ylpeästi eikä päästänyt vaikerruksen äännettäkään suustaan.
Raicy arvioi hänen kuntoaan silmämääräisesti ja näytti toteavan, että kaikki oli suhteellisen ok, sillä otti jostain selkänsä takaa Nemon ohjista kiinni ja ojensi ne Billylle.
”Alamäkiin ei ravata”, setä sanoi sävy torua äänessään. Billy ei heti ottanut ohjia vastaan. Hän katsoi kenkiinsä. ”Menit sitä paitsi kovaa ravia. Mäki on hyvin jyrkkä, siinä olisi voinut käydä todella paljon pahemminkin. Olisitte voineet heittää kuperkeikan.” Hän heilautti ohjia merkiksi, että Billy tarttuisi niihin. Hitaasti ja aavistuksen vastahakoisesti hän otti ne itselleen. ”Nemo vaikuttaa sitä paitsi rasittuneelta. Se on hionnut ja puuskuttaa. Sinuna veisin sen takaisin talleille.” Setä kääntyi Rickyn puoleen, iski saapikkaansa jalustimeen ja ponnisti satulaan. ”Jalan”, hän lisäsi. ”Tule, mennään yhtä matkaa.”
Billy talutti kimoa ruunaa takaisin ylös mäkeä ja Raicy ratsasti heidän vierellään.
”En ole mikään psykologi...”, setä aloitti jonkin aikaa hiljaa taivalletun pätkän jälkeen, ”tämä on enemmänkin vaimoni heiniä, mutta… onko sinulla mielenpäällä jotain, mistä haluaisit jutella kanssani?”
Sora rahisi kengän alla, hevosten kaviot löivät asfalttiin. ”Esimerkiksi siitä seikasta, ettet enää kovin halukkaasti ole lähtenyt mukaani laaksoon.” Raicy sanoi sen yllättävän rennosti. Vähän liiankin rennosti, jotta se olisi ollut uskottavaa.
Billy yritti saada itsensä taas kasaan. Mitä hän oikein teki? Ei hän tällainen ollut… Setä oli vain saanut hänet kiinni heikolla hetkellä.
Henkäisten, Billy koetti taas muistaa kuinka kasvonlihakset rentoutettiin tuosta kireästä ilmeestä, joka niillä nykyään usein vallitsi, ja onnistui jopa hymyilemään ihan vähän–vaikkakaan hymy ei ollut aito.
”Anteeksi, setä. Minun olisi pitänyt puhua siitä. En vain…” Mitä? Mitä minä? ”...ole jotenkin saanut aikaiseksi. Olen ajatellut… toivottavasti et pahastu, mutta–” He lähestyivät Orange Woodiin kääntyvää hiekkatietä ja porttikaarta, ”–oikeastaan...” Aika puhua suu puhtaaksi. ”En usko, että cowboytyö on sitä, mitä haluan tehdä.”
Setä ei sanonut heti mitään. Billy aisti, että setä oli pettynyt. Tietenkin.
”Niin… vai niin. Tällä ei siis olekaan mitään tekemistä sen asian kanssa, että halusit lähteä kouluun?”
Aurinko hymyili heille. Se oli niin seesteinen, niin ällöttävän täydellinen ja lämmin. Sen säteet siivilöityivät tielle heidän eteensä männynoksien lävitse ja linnut visersivät; kaikki oli olevinaan niin ihanaa.
”Osittain.”
Raicy katsahti häneen yllättyneesti korkeammalta satulastaan. Billy ei vastannut katseeseen. Hän tuijotti edessä pihalla näkyvää kaivoa, jonka luona isoäiti oli nostamassa vettä Happy istumassa vieressään ja pesemässä käpälällä kuonoaan.
Cherrinin uusi lukio ei ollut vielä täysin valmistunut ja avaisi ovensa ensisyksynä. Hän olisi tällä välillä tietysti voinut auttaa Raicya edelleen karjahommissa, mutta jotenkin…
Hän näki Lotten viemässä Shaliaa takaisin tarhaan. Näky sai hänet taas vaipumaan katkeraan synkkyyteen.
Setä ymmärsi loput hiljaisuudesta. Hänen kasvonsa katosivat stetsonin taa ja vaisummaksi käynyt ääni murahti: ”No… hoida Nemo nyt pois, Billy. Ja tarkista, ettei siitä kompuroinnista tullut mitään jalkoihin.”
Billy ei sanonut mitään, kun Raicy ravasi Rickyn kanssa eri suuntaan.
Nyt olen pettymys sinullekin.
Tuuli lennätti Billyn silmiin hiekkaa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342 
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 26, 2018 20:00:25 GMT
Punahilkka ja susihukka 15.3.2016 Ponggg-dong-kong. Ovikellon mahtipontinen, kumahteleva ääni toi ennemmin mieleen suuren kirkontornin kuin matalan, nykyaikaisen omakotitalon. Charlottea alkoi hermostuttaa, mutta sen sijaan, että olisi kääntynyt portailla ja lähtenyt, hän röyhisti rintaansa ja suoristi selkänsä kuin taistelija.
Kesti pitkään ennen kuin kukaan tuli avaamaan. Eikä se ollut Wavesien taloudenhoitajatar, vaan Wolfgang, tuo Gillianin kanssa Orange Woodiin tullut mies, jonka puolipitkät hiukset valuivat rennosti villapaidan harteille ja jonka tummat silmät tuikahtivat ystävällisesti Charlotten nähdessään.
”Bonjour, Charlotte.” Hymy, olemus, katse – hän näytti pienen hetken aivan Lucasilta aikuisena. Ajatus ei tosin ollut ollenkaan mieluisa. ”Tule sisään.”
Charlotte astui peremmälle hiljaisuutta kumisevaan tilavaan, lähes tyhjään eteishalliin, sen mustavalkoruudulliselle lattialle kuin olisi kävellyt jättimäiselle shakkilaudalle. Wolfgang sulki uhkaavasti etuoven, lukitsi heidät taistelutantereelle. Kellistäisikö Charlotte kuninkaan? ”Erinomainen ajoitus siinä mielessä, että talo on täysin yksin hallinnassani.”
”Missä Gillian on?” Charlotte kysyi heti varautuneena, alkamatta riisua ulkovaatteitaan.
”Hän on toki täällä lepäämässä huoneessaan. Charlottehan nimesi oli?”
Charlotte nyökkäsi, muttei vastannut miehen charmikkaaseen hymyyn. Hän ei siihen retkuun menisi. Wolfgang näytti vaivaantuvan aavistuksen ja heilautti sitten kättään. ”Suo anteeksi, serkkujahan tässä sentään ollaan. Saisiko olla teetä, kahvia, mehua?”
Mutta Charlotte kieltäytyi kaikista tarjotuista ja hetken epäluuloisesti vain katseli ympärilleen, samalla vaivihkaa tarkaten tuota miestä.
Serkku.
Niin hän väitti, mutta Charlottelle hän oli tyystin tuntematon vieras mies, joka oli ottanut viattoman, sinisilmäisen Gillianin hallintaansa. Ja tuolla miehellä oli taatusti pahat mielessään, kuten oli Gillianin vanhemmilla, kuten oli Billyn isällä, kuten oli kaikilla rikkailla ja vaikutusvaltaisilla, jotka ykskaks yllättäen poksahtivat heidän elämäänsä.
Wolfgang hymyili edelleen, mutta hymy oli nyt laimeampi. Hän huomasi kyllä Charlotten tiukan tuijotuksen.
”No, tulit toki Gilliania katsomaan. Boulicekin on asioilla, joten jos tarvitsette jotain, kutsukaa minua.”
Charlotte suunnisti epämääräisesti siihen suuntaan, jossa oletti Gillianin huoneen olevan – ei sillä, että hän kovin usein olisi Waveseille poikennut kyläilemään. Zoey Waves ei pahemmin pitänyt heistä kenestäkään, Emilyä lukuunottamatta. Tällä kertaa oli kuitenkin erikoistapaus, melkein hätätapaus. Hänen täytyi varmistua, ettei Gilliania taas pidettäisi vankina tai muuten laiminlyötäisi kotonaan juuri silloin, kun hän oli heikoimmillaan, helppo uhri.
”Kop kop.” Charlotte astui huoneeseen, joka oli hämärä: ikkunaverhot olivat tiiviisti kiinni, vaikka ulkona olisi paistanut kaunis kevätaurinko. Hahmo liikahti sängyssään, käänsi kylkeä ovea kohti. Tukkoinen ääni lausui: ”Lotte?”
”Minäpä minä. Toin sinulle läksyjä, uunituoreita suoraan koulusta.” Hän pudotti painavan laukun lattialle ja käveli ikkunaa kohti, joka vei miltei kokonaisen seinän tilan, kiskaistakseen verhoja sivuun, mutta paksu ääni kähähti: ”Ei, älä avaa verhoja!”
Charlotte pysähtyi. ”Miksen?”
”En kestä valoa.”
Charlotte päästi irti verhonnarusta ja käveli vuoteen luokse.
”Saan kai sentään laittaa jonkun lampun, olisi kiva nähdä edes vähän.”
Gillian möyri peitteissään, kurkotteli jonnekin ja pian himmeä yövalo syttyi lattianrajaan. Se loi huoneeseen pitkiä, hieman pelottaviakin varjoja tuolin- ja pöydänjaloista. Tunnelma huoneessa oli täysin erilainen verrattuna ulkona lintujen iloiseen siritykseen, säkenöiviin vesilätäköihin ja siihen tuoksuun ilmassa, että oli taas kevät ja uuden vuoden aika.
Charlotte istahti sängylle ja vetäisi laukkua lähemmäs, eritellen sen sisältä Gillianin oppikirjoja. ”Miten jakselet?”
”Ihan hyvin.”
”Et kuulosta etkä näytä kovin hyvältä.”
Gillianilla oli yölappu silmillään ja tuuhea tukka tavallistakin sekaisemmin isolla tyynyllä. Hänen päänsä vieressä nökötti pehmolelunalle, valkoinen jääkarhu. Yötasolla oli omena, josta oli haukattu vain yksi palanen, sekä vesilasillinen.
”Oletkos ihan varma, että he eivät myrkytä sinua?” Charlotte kysyi ja kasasi kirjoista pinoa Gillianin jalkopäähän. Tyttö naurahti väsyneesti ja koetti sitten kohottautua istumaan, raottaen silmälappuaan. ”Ei millään pahalla, mutta en hämmästyisi yhtään. Onhan sinut jo teljetty tähän taloon noin muuten, seuraava hyvä siirto olisi vaivihkaa naamioida myrkyttämisesi kuumetautiin, joka vain pitkittyy ja pitkittyy ja...”
”Olen jo parempaan päin, kuume on laskenut, mutta pääni on vain ollut kipeä”, Gillian sanoi ja siristellen katsoi koulukirjojaan. ”En taida pystyä vielä opiskelemaan.”
”Opettajasi olivat tyytyväisiä, kun sanoin tuovani sinulle läksyt. Teillä on kuulemma ’paljon tentattavaa tänä viimeisenä keväänä, h-hetki lähestyy’ ja sitä rataa.”
”Tiedän. Haluaisin kyllä opiskella ja suorittaa loppukokeet niin hyvin kuin vain pystyn.”
”Koska vanhempasi odottavat sitä.”
”Ei, vaan koska minä haluan niin itse.”
Charlotte tarkasteli ystäväänsä. ”No, hyvä sitten, että niin. Siinä on kaikki.” Hän heitti laukun menemään. ”Jonkun kirjan välissä on lappunen bilsanmaikalta, en muista minkä.”
Gillian selasi väsyneesti kirjoja, ja Charlotte katseli hänen touhuaan vaiti.
”Ihme, ettei Boulice ole vanginvartijana. He jättivät sitten tuon miehen vahtimaan sinua. Onko hän yrittänyt mitään kepulointia?”
”Wolfgang on hyvä ja hän on minulle erittäin kiltti”, Gillian tokaisi yllättävän lujaa. Charlotte ihan hätkähti ja kohotti sitten käsiään lepytellen ilmaan.
”Ookkei, kunhan sanoin… Minusta hän on epäilyttävä.”
”Hän välittää minusta ja ihan oikeasti, toisin kuin voisin sanoa kenestäkään toisesta!”
”Entäs minä…?” sanoi Charlotte hiljaa; hän oli juuri raahautunut suoraan koulusta pitkän päivän päätteeksi Crittliniin vain varmistaakseen Gillianin voinnin.
Gillianin äkkisyttynyt yllättävä kiivastuminen laantui ja huomattavasti lempeämmin hän sanoi: ”Tarkoitin, että tässä talossa.”
”Joo, kyllä minä käsitin.” He olivat hiljaa, Charlotte jotenkin kiusaantuneena. Se oli outoa. Hänellä ei ollut koskaan ollut sellaista... tungettelevaa oloa Gillianin seurassa. He tulivat aina erinomaisesti toimeen.
Gillian lueskeli ensimmäistä käteensä osunutta kirjaa, mutta vaikka teeskenteli muka oikeasti tutkivansa sitä, hänen silmänsä eivät juuri liikkuneet.
Charlotte laski katsettaan ja siveli housujaan. Äkkiä hänellä ei ollutkaan paljoa mitään sanottavaa.
”Wolfgang jäi vielä tänne, vaikka herra ja rouva von Zught–tai siis… mu-mummi...”, Gillian punastui ja hieroi silmäänsä. Charlottestakin tuntui äärimmäisen oudolta, että Gillian puhui tuosta pöyhkeästä vanhasta leidistä isoäitinään, ”...palasivat jo takaisin. Hän halusi varmistua, että toivun kunnolla.”
”Herttaista”, Charlotte sanoi, mutta onnistui pitämään äänensä sellaisena, ettei Gillian tajunnut sarkasmia.
”Hän on niin kiltti minulle...”
Charlottea jostain syystä ärsytti.
”Mutta he ilmestyivät noin vain elämääsi tyhjästä!” hän ei malttanut pitää kieltään. ”Eikö se ole yhtään… outoa sinun mielestäsi? Miksi nyt? Miksei aiemmin? Mikset ole koskaan kuullut heistä?”
”Olen minä kuullut heistä, mutta luulin, että he ovat äidin ystäviä. Minunhan oli tarkoitus mennä tapaamaan heitä silloin, kun oli Power Jumpin matka.”
”Äitisi salasi sinulta sen, että he ovat sinulle–ja minullekin–sukua”, Charlotte sanoi, kuin Gillian olisi tarvinnut tämän muistutuksen. ”Minusta sellaista valhetta ei voi kovin helpolla vain antaa anteeksi ja unohtaa!”
Gillian ei vastannut. Hänen suunsa oli äkkiä melko tiukka viiva.
”Wolfgang kutsui minut Sveitsiin”, hän sitten tokaisi. Charlotte kääntyi hitaasti katsomaan häneen. Gillian taittoi fysiikankirjan kulmaa, suoristi ja taittoi taas. Hänen otsallaan oli pinttynyt kurttu.
Charlotte odotti, että hän jatkaisi, tuijottaen tätä epäuskoisesti.
”No?” hän joutui lopulta rikkomaan hiljaisuuden. ”Aiotko sitten lähteä?”
Gillian veti keuhkoihinsa ilmaa; hänen rintansa pullistui. ”Aion”, hän lopulta sanoi hyvin itsevarmasti.
”Oletko aivan varma, että…?”
Tytön tuima katse kääntyi Charlotteen ja se oli jääkylmä; sellaista katsetta hellämielinen Gillian ei kovin usein jaellut kenellekään.
”Sori”, Charlotte sanoi viileästi, ”mutta miettisit vielä. Eikö ole hieman huono ajankohta? Miten sinä nyt muka voisit lähteä, kun sinun pitäisi päntätä loppukokeisiin?”
”En tarkoittanutkaan, että nyt”, Gillian urahti, ”vaan vasta kesällä, valmistumiseni jälkeen. Wolfgang sanoi, että se voisi auttaa minua selvittämään pääni siitä, mitä haluan. Mitä teen Le Grande Arthéen suhteen. Minulla ei ole täällä enää mitään, mikä minua pidättelisi Waterphewssä.”
Oh hoh. Charlotte ei ollut uskoa korviaan. Vai ei Gillianilla ollut täällä muka enää mitään? Mistä lähtien? Siitä lähtien, kun Linka kuoli? Vai siitä, kun nämä hämäräperäiset, ökyrikkaat sveitsiläiset saapuivat sotkemaan taas kuvioita?
Charlotte ei pitänyt kuulemastaan eikä Gillianin äänensävystä. Ja mistä lähtien "Orange Wood" oli ollut "Waterphew"?
Gillian katsoi häneen uhmakkaasti, mutta käänsi sitten päänsä pois. Jostain syystä hän oli hyökkäyskannalla, ikään kuin Charlotte olisi jotenkin ollut häntä vastaan. Mutta päinvastoin, Charlottehan yritti ajatella hyvän ystävänsä ja serkkunsa parasta.
”Luotatko varmasti heihin?” hän kysyi totisena.
”Kyllä luotan!”
”Selvä, selvä, okei… älä kiihdy. Kunhan kysyin.”
Gillian työnsi kaikki kirjat alas vuoteeltaan yhdellä isolla pyyhkäisevällä eleellä ja laittoi silmälapun takaisin paikoilleen.
”Olen väsynyt, joten voisin nyt nukkua… jos et pahastu. Kiitos kirjoista.”
”Eipä mitään”, sanoi Charlotte aavistuksen kalseasti ja nousi seisomaan. ”Hyvää yötä.”
Mutta Gillian ei enää vastannut.
Charlotte nappasi laukkunsa lattialta ja Gillian napsautti valot sammuksiin. Charlotte poistui pimeästä huoneesta pohtien, mitä ihmettä tuo mies oli oikein tehnyt ennen niin herkälle, epävarmalle ja suloiselle Gillianille? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 31, 2018 18:21:43 GMT
Etsijöitä 16.3.2016 Iloinen taaperon ääni raikui huoneessa.
”Oliver, sano ’heppa’. Heeppa. Heppa.”
”Bllrr...”
”Heppa, Oliver. Sano: hee–”
”Mihin ihmeeseen olen voinut sen laittaa...”
”Ei, kun heppa, Oliver. Mitä heppa sanoo? I-ha-haa!”
”Lotte, oletko koskenut elektroniikkalaatikkoon?”
Charlotte kohotti päätään. Oliver istui isosiskonsa polvella ja Charlotte ketkutti häntä kuin poniajelulla. Pojan kasvoilta paistoi tyytyväisyys. Alexiina oli kaula pitkällä yhdessä toimistonsa kaapeista ja kalusi sitä jo liki epätoivon hiki otsalla.
”No, en ole. En edes tiedä mikä se on.”
”Se on laatikko, jossa säilytän tärkeitä tekniikkatavaroita, USB-tikkuja ja jatkojohtoja sun muuta. Siellä on myös tallessa yksi tärkeä kovalevy, mutten ymmärrä, miten se ei ole täällä...”
”Minä en tiedä mistään mitään”, Charlotte tuumasi ja kääntyi sitten taas Oliverin puoleen. ”Koskakohan Oliver alkaa puhua tai sanoisi edes ensimmäiset sanansa?” hän mietti ääneen. ”Viheltäminen on ihan hauska taito, mutta olisi kiva joskus jutellakin.”
Alexiina ei oikein kuunnellut raivatessaan hyllykköä. Sitten hän siirtyi muille kaapeille.
”Ah–täällä! Mitä ihmettä se tekee mappikansiokaapissa, joka sitä paitsi on yleensä lukossa?” Alexiina tarttui vihdoin löytämäänsä isoon boksiin ja vetäisi sen esille.
”Taidat olla vain vähän hajamielinen”, sanoi Charlotte. ”Sitä se vanhuus teettää… Etpä olisi ainoa”, hän lisäsi hiljaa.
”Älä viisastele, lapsi. Hetkinen...” Alexiina katsoi laatikon sisään, mutta siisteiksi lenkeiksi kerittyjen johtojen joukossa ei ollut sitä, mitä hän haki: mustaa, isoa palikkaa, eli tietokoneen kovalevyä, joka sisälsi joitain laskennallisia tietoja ja tilastoja viime vuosilta. ”Mutta ei sitä ole täälläkään!” Hän rojahti tuoliin. ”Nyt en kyllä käsitä.”
”Jos iskä on lainannut sitä?”
”Raicy? Mitä varten? Eikä ole, vain minä huolehdin toimistoasioista, Raicya ei tippaakaan kiinnosta se puoli yritystoiminnasta. Mutta jos se ei ole täällä, niin missä sitten...”
”Kunhan yritin auttaa. Ehkei sitä ole alunperin koskaan ollutkaan...”
”Tämä ei ole leikinasia, kyseessä on tärkeää ja salaista yritystietoa!”
”No, pitäisit sitten parempaa huolta salaisuuksistasi”, Charlotte tokaisi. Alexiina mulkaisi hänen suuntaansa: Lotte ei ollut tarkoittanut salaisuuksilla pelkästään esineistöä. ”Minä menen nyt”, Charlotte sanoi ja nousi seisomaan.
”Ota Oliver mukaasi, kiitos. Pääni lyö ihan tyhjää...”
Charlotte astahti tallitoimiston ovelle veikka sylissään.
”Mm”, hän mietti hetken, ”kai mummilla on kaikki hyvin?”
Alexiina katsoi kysyvästi.
”Tai siis kun… tai ehkä se ei ole mitään...”
”Jos tarkoitat Lilyn suhteen, Emily on onneksi edelleen onnellisen tietämätön sisarensa vierailusta”, Alexiina sanoi jämptisti.
Charlotte katseli seinille ja puri huuleensa.
”En minä sitä… no, unohda sitten.” Tyttö ehti häipyä ennen kuin Alexiina sai pyydettyä häntä jäämään tarkentamaan sanojaan.
Hän oli edelleen sitä mieltä, että oli tehnyt oikein, vaikka ymmärsi toisaalta miksi asia ehkä vaivasi Charlottea.
Alexiina puuskaisi nenänsä kautta saadakseen uutta tarmoa, nousi ja päätti kaluta kaapit vielä kertaalleen läpi – ties vaikka hän tosiaan oli niin puunsilmä, ettei vain ollut tajunnut näkemäänsä.
*
Kolme miestä seisoi ladon edustalla. He eivät vaikuttaneet tutuilta ja tuntuivat arvioivan maisemaa: yksi osoitti sormellaan jonnekin kentän suuntaan ja kohti myllymäkeä, toinen nyökytteli hitaasti vieressä ja kolmas tutki käsissään olevaa vihkoa ja kirjoitti jotain muistiin.
”Anteeksi”, Alexiina lähestyi heitä.
”Hyvää päivää, me tässä vain tutkailemme. Kuuluuko tuo mäkikin tähän tonttiin?”
”Tuulimyllymäki? Kyllä, kyllä se kuuluu”, sanoi Alexiina ja kävi epäluuloiseksi, kun miehet supisivat jotain keskenään ja kolmas kirjoitti taas jotain papereihinsa.
”Ranta ei kuitenkaan varmaan?”
”Itse asiassa, kuuluu siitäkin pieni pätkä.”
”Vai niin.”
”Niin, etsittekö täältä jotain?”
Miehet katsoivat toisiinsa.
”Emme me oikeastaan...”
”Kunhan katselemme...”
”Ihan uteliaisuudesta tutustumme täkäläiseen rantaseutuun...”
Heidän olemuksessaan ja äänensävyssään oli jotain epäluuloja herättävää ja äkkiä Alexiinalla välähti.
”Ette kai tekin ole niitä hyypiöitä, jotka kuvittelevat löytävänsä meiltä jonkin aarteen?” hän ärähti.
Hänelle ei vastattu heti.
”Ei ole todellista! Minähän olen sanonut jo varmaan sadalle henkilölle, että TÄÄLLÄ – EI – OLE – MITÄÄN – AARTEITA! Menkää muualle tonkimaan!”
”Olemme kuulleet–”
”Pelkkiä juoruja!”
”Historiantutkijat ovat sitä mieltä–”
”Voitte kertoa tutkijoillenne, että tutkisivat mieluummin vaikka toistensa anuksia! Hyvää päivänjatkoa!”
Miehet näyttivät hämmästyneiltä, mutteivät liikahtaneet.
”Kuulitte, mitä vaimoni sanoi.” Raicy lampsi juuri parahiksi ladon sisältä ja tuijotti miehiä tuimasti.
”Tämä on ratsastuskoulu, joka on julkista aluetta kävijöille ja vierailijoille”, yksi miehistä sanoi.
”Kuten onkin, mutta tiettyyn rajaan saakka. Jos olette ilmoittautumassa tunneille, voitte varmaan jatkaa aiheesta toimistossa.” Raicy viittasi kohti tallia.
Alexiina seisoi kädet puuskassa yhtyen eleellisesti miehensä sanoihin. Raicy puhui rauhallisesti, kun taas Alexiinan hermot olivat kireällä ja hän pelkäsi, että suustaan tulisi lisää asiattomuuksia, jos sen avaisi.
”Mennään...”, toinen miehistä sanoi hiljaa kavereilleen.
”Miten ette voi olla kiinnostuneita siitä, mitä tällä tontilla mahdollisesti on?” ensimmäinen, eniten äänessä ollut mies jatkoi itsepintaisesti.
”No, mitä tällä tontilla on?”
Mies hiljeni. Kaksi muuta vilkaisivat taas toisiinsa, toinen katsahti vihkoonsa ja laittoi sen sitten taskuunsa.
”Kyllähän te varmasti olette alkuperäisasukkaiden piilottamasta kulta-aarteesta sentään kuulleet?”
Kitty tuli tallista taluttaen Ironia, mutta pysähtyi seuraamaan tapahtumia.
”Siis siitä lehtijutusta?” Raicy sanoi, esittäen tahallaan tyhmää.
”Phew-intiaanien aarre on vuosikausien puhutuin täkäläinen myytti!”
”Niin, sinäpä sen sanoit. Myytti.”
”Sille on paljon todisteita, että se todellakin olisi olemassa – ja viimeisimpien tietojen mukaan juuri näillä seuduilla, tarkemmin ottaen mahdollisesti juuri tällä–”
”Teillä ei ole lupaa suorittaa minkäänlaisia kaivauksia tai etsintöjä tontilla, joka on yksityisomistuksessa”, Raicy ärähti ja nyt hänen äänestään kuului hermostuminen.
”Kartoittaisimme alustavasti missä tonttinne rajat kulkevat.”
”Jos minä saan sanoa, niin koko tämä puoli rannikkoa kymmenen kilometriä tuohon ja kymmenen kilometriä sekä tuohon, että tuohon suuntaan kuuluu isäni vanhalle maatilalle, Centerien maille!” Raicy ärähti. ”Ja jos ette nyt lähde, poliisi on meillä seuraava utelias vierailija!”
Lopulta uskoen, mutta keskenään jupisten, miehet lähtivät. Kun he olivat kävelleet jonkin matkaa, yksi heistä vielä kääntyi ja kehtasi huutaa: ”Jos Waterphewn aarre on täällä, se kuuluu kaupungille eikä teille! Tämä ei jää tähän! Te ette voi estää tekemästä arvokkaita etsintöjä historiallisesti merkittävälle kohteelle!”
”Johan oli”, sanoi Kitty, kun miehet viimein katosivat näkyvistä ja kuulumasta. Alexiina nosti käden otsalleen. Hänen oli edelleen vaikea uskoa millaisen haloon se yksi lehtijuttu olikaan saanut aikaan. Ja vielä kummallisempaa oli, että sinänsä asiallisia aikuisia ihmisiä oli aivan tosissaan tämän juorun suhteen.
”Davies tarjosi tilasta”, Raicy heitti aivan yhtäkkiä. Hän käännähti lompsiakseen takaisin kohti latoa. Kitty ja Alexiina vaihtoivat nopean ällistyneen katseen. Alexiina toljotti miehensä selkää ja harppoi sitten tämän kintereille.
”Davies tarjosi?” hän henkäisi. ”Kuinka paljon?”
Raicy sanoi luvun, jossa oli monta nollaa ja, jonka kuullessaan Alexiina joutui istuutumaan ruosteisen tynnyrin päälle.
Raicy oli huoltamassa traktoria ja kumartui työkalupakin puoleen.
”Että sellaista”, hän murahti.
”No, mitä sinä vastasit?”
”Että painukoot hevonkuuseen.”
Alexiina nosti toisenkin käden otsalleen.
”William, sitten nämä hyypiöt ja kaupan päälle vielä Dirk Davies. Kaikki haluavat maatilamme!”
”Tai varmaan tarkemmin ottaen nämä maat, tilanpidosta heistä tuskin on kukaan järin liikuttunut. Ainakin tällä farmilla olisi jotain arvoa”, Raicy tuumi, kävi makuulteen leveän ja matalan rullalaudan päälle ja hinasi itsensä traktorin alle. Sieltä hän jatkoi: ”Jos pistetään huudatukseen. Voimme myydä samalla hevoset pois, niistä tulee jokaisesta oma hintansa vielä erikseen. Korkein mahdollinen tarjous hyväksytään. Sillä hinnalla voimme muuttaa vaikka Kanariansaarille viettelemään lokoisasti loppupäiviä. Charlotte voi aikuistuttuaan muuttaa tai lähteä opiskelemaan vaikka sinne Ranskaan, mistä hän niin tykkäsi, ja voimme maksaa Billynkin viulut mitä hän sitten päättääkin – cowboytouhut, kun eivät hänelle riittäneet.” Häivä katkeraa makua oli Raicyn viimeisissä sanoissa, Alexiina aisti sen, vaikka näkikin miehestään vain farkkufarmarijalat sekä isot saapikkaat. ”Dewnille ostetaan oma talo ja Gilliankin varmaan kelpaa taas meidän seurapiireihimme, kun konkreettiset arvot on ensin muutettu laskettaviksi hiluiksi...”
”No niin, riittää vitsailu.” Alexiina nousi seisomaan kädet puuskassa. ”Meidän pitäisi miettiä, mitä teemme asialle. Kittyn mielestä mitään huomiokylttejä ei pitäisi laittaa tienvarteen, se kuulemma vain yllyttäisi tunkeilijoita. Mutta mitä sitten? Jujestakaan ei ole vahtikoiraksi, kun se on sellainen arkajalka. Kai tässä täytyy ihan oikeasti tehdä valitus poliiseille.”
Traktorin alta kuului kolinaa, kalahduksia ja veivaamisen ääniä.
”Annatko sieltä sen punaisen porakoneen näköisen vehkeen.”
”Mistä?”
”Sieltä pakin vieressä olevasta jutusta, siitä pyörähyllyköstä.”
”Jaa tästä metallisesta? Ei täällä ole mitään sellaista.”
”On, alimmassa tai toiseksi alimmassa laatikossa.”
”Ei ole”, Alexiina sanoi. Raicy mutisi jotain äkäistä.
”Pakko olla, katso nyt kunnolla. Iso vehje–”
”Kyllä minä tiedän, mutta kun ei ole, niin ei ole!”
Traktorin alta livahti pari kirosanaa. ”Missä se sitten on?”
”Hyvä kysymys, en löytänyt tänään itsekään sitä, mitä hain.”
”Kai se täytyy itse tulla katsomaan, kun ei teihin ole luottamista...” Mutinaa ja murinaa, Raicy rullasi itsensä taas esiin ja pudistellen paitaansa kävi rakennus- ja huoltovehkeitä sisältävään teräslipastoonsa käsiksi. ”Kuka sen on vienyt?” hän ärähti tuloksettomien etsintöjensä jälkeen.
”Jaa-a”, Alexiina sanoi ärsyttävästi viereltä pistäen pahan kiertämään. ”Ettei vanhuus höperöittäisi, kun et muista enää mihin tavarasi jätät...”
Miehensä samanlaista etsimisen tuskailua katsellessaan, kuin oli itse kokenut kovalevyä hakiessa, Alexiinan ajatukset karkasivat taas Emilyyn.
Hän ei ollut kertonut Raicylle totuutta. Edes Raicy ei tiennyt von Zughtien oikeaa henkilöllisyyttä. Jotenkin hän ei ollut pystynyt siihen, vaan oli myötäillyt Raicyn luuloa siitä, että von Zughtit olivat vain joitain Wavesien hienoja tuttavia – kuten he tavallaan olivatkin, paitsi että myös paljon muuta.
Hän ei tiennyt mikä esti puhumasta asiasta suoraan. Jokin näkymätön jännite, väräjävä tunne siitä, että se ei hyödyttäisi eikä kannattaisi…
Lily oli Raicyn täti. Muistikohan Raicy tätiään, mitä hän tästä tiesi?
Alexiina aukaisi suunsa kysyäkseen, mutta totesi sitten, että hetki oli huono. Raicy puhisi ja kolisteli menemään, ja Alexiina poistui ladosta jättäen hänet etsimään kadonnutta porakonettaan kaikessa rauhassa. [HASH]iron |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 170
Oma hevonen: Deluxe
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Feb 2, 2018 18:11:08 GMT
Käsiksi 17.3.2016 TIEDOTE TALLILLA KÄVIJÖILLE
Uudet käytännöt vierailijoiden suhteen: Ellet ole hevosenhoitaja tai tuntiratsastaja tai sopinut henkilökunnan kanssa käynnistäsi tallilla, soitathan etukäteen alla olevaan numeroon ja sovi vierailustasi. Henkilökunta opastaa ja neuvoo mielellään, sekä järjestää tarvittaessa esittelykierroksen tilalla. Kaikkia kävijöitä muistutetaan tallin aukioloajoista, jotka ovat arkisin kello 12-21. Lauantaisin talli aukeaa vasta klo 18 lukuunottamatta hoitajia ja tuntilaisia.
Sunnuntaisin talli, tallialue ja maatila ovat SULJETTU!
Hevosenomistajat ovat aina tervetulleita huolehtimaan hevosistaan.
Vierailukäytäntöjä on kiristetty viime aikaisten epätoivottujen vieraiden vuoksi.
”Epätoivottujen vieraiden vuoksi?”
”Se tarkoittaa sinua.”
”Hah hah, kun naurattaa.”
”Siitä lehtijutusta tämä johtuu”, Charlotte mutisi synkästi.
”Mistä lehtijutusta?”
Kitty astui taukotupaan suureen ääneen perässään käveleville Lieriölle ja Matruusalle parhaillaan selittäen: ”–ja sitten ne huusivat: ’Tämä ei jää tähän! Ette voi estää meitä etsimästä historiallisesti tärkeitä kohteita!!!’” Kitty veti henkeä vauhkon käsillä huitomisen sijaan. Hän ohitti ilmoitustaulun edessä seisovat Billyn ja Lotten ja heittäytyi epätoivoisen dramaattisesti sohville. ”Oi voi voi… kaikki on lopussa…!”
”Mikäs nyt on?” Lotte kysyi huvittuneena.
”Ai mikäkö! Kaikki! Loppu tuli!”
”Orange Wood myydään, hevoset päätyvät teuraaksi ja Kittystä tulee työtön maantiekiertolainen!” Matruusa kailotti kita auki. Kitty osoitti pikkutyttöä vieressään kuin sanoen: ”Niin juuri!”
Charlotte risti käsivartensa ja kohotti kulmiaan. ”Eli mitä?”
”Mitä mä teen ilman hevosia?? Mitä mä teen ilman Orange Woodia??? Te ootte kaikki mulle niin rakkaita, te ootte mun perhe… eih, mä en kestä!” Kitty heilautti käsivarren silmilleen.
Lotte tuhahti.
”Tomford, kerro sinä”, hän sanoi Lieriölle, joka oli istuutunut toiselle sohvalle ja laskenut molemmat kädet polvilleen. Hän nykäisi silmälaseja paremmin nenälleen.
”Tuota, ymmärsin niin, että on ollut puhetta, että tilasta on tarjottu suuri ostosumma.”
Kitty säesti vierestä uikuttamalla.
Billy tunsi jännittyvänsä.
”Kuka tarjosi?” Lotte kysyi juuri sen kysymyksen, joka Billynkin päässä oli alkanut heti polttaa.
”Dirk Davies, taisi olla hänen nimensä.”
”Kuka?” Lotte sanoi taas, mutta Billy uskalsi laskea ilmat keuhkoistaan. Väärä hälytys.
”Sellainen yksi sikariheppu, joka on ollut sedän kimpussa”, hän sanoi. ”Se, joka aiemmin yritti ajaa meidän lehmät laaksosta.”
”Meidän lehmät”, Charlotte viitsi varmasti vain ihan piruuttaan tarttua sanavalintaan. ”Mitä tekemistä sinulla niiden kanssa enää on, kun lopetit isän auttamisen?”
”No, Raicyn lehmät sitten”, ärähti Billy ärsyyntyneenä saivartelusta.
”...joudun takasin Skotlantiin! Tai ehkä palaan Englantiin ja meen Tossahille ja Adelle töihin…”, Kitty huokaili itsekseen.
”Kitty, rauhoitu. Äiti ei ikimaailmassa myy tilaa tai kaikkia hevosia.” Charlotte käveli naisen luo ja taputti tätä pumpulimaiseen harsopäähän.
”Mistä tiiät?”
”Koska olen pelännyt niin joskus ennenkin ja se osoittautui turhaksi harhaluuloksi.” Serkku hymyili vakuuttavasti.
”Entä jos tarjottu summa ylittää reilusti kohteen arvon?” heitti Billy provosoiden.
Lotte, Kitty – jopa Matruusa – mulkaisivat kaikki häntä kuin hullua.
”Rahalla ei ole väliä.”
Billy kohautti olkiaan.
”Mutta sitten on vielä ne miehet!”
”Mitkä miehet?” Lotte sanoi katsoen Kittyä.
”Ne miehet, joista just kerroin Tomfordille, jotka kävi täällä eilen! Ne on taas niitä, jotka ettii sitä aarretta!”
Billy, joka oli ehtinyt kaivaa puhelimen esiin ja selailla sitä, höristi korviaan.
”Siitä artikkelista”, Lotte tiesi ja näytti happamelta.
”Kohta Alexiina ei kestä enää ja myy vaan sen takia kaikki, koko paikan – mitä sitten tapahtuu!?”
Taukotupaan tuli tuntiratsastajia, jotka katsoivat yllättyneinä ja hämmentyneinä heidän kokoustamistaan.
”Kitty, pää kiinni”, Billy varoitti. Pari tallityttöä jos kuulisi sivusta, voisivat pelästyä ja kipittää juoruamaan lopuillekin tallilla kävijöille, että ensiviikolla Orange Woodin ovi lyötäisiin viimoisen kerran säppiin. Olisi syntynyt paniikki, Alexiina hermostunut lisää, yritystoiminta kärsinyt…
He olivat tuntilaisten mielestä varmasti epäilyttävästi hiljaa sen aikaa, kun heiltä vei ottaa lainakypärät hyllystä ja kadota lasiovista tallin puolelle.
”Äiti soitti jopa toimitukseen ja teki valituksen...”, Lotte mutisi, kun ovi oli heilahtanut kiinni.
”Siis, mikä tämä lehtijuttu oikein on?” Billyn oli pakko tokaista. Hänestä alkoi nimittäin tuntua, että jokin oleellinen juonenkäänne oli päässyt menemään häneltä ohi ja se kismitti häntä.
”Etkö muka ole huomannut kaikkia niitä outoja tyyppejä, joita ympäristössä on pyörinyt viime aikoina?”
Billy mietti hetken, mutta ei kai sitten ollut kiinnittänyt huomiota. Hänellä oli ollut muuta mielessään, omia katkeria ajatuksiaan. Kuten ajatus siitä, että koska hän ei ollut tarpeeksi sisäpiiriläinen, hänelle ei kerrottu kaikkia tärkeimpiä asioita. Että hänet jätettiin tahallaan ulkopuolelle tietyistä seikoista, joita täällä tapahtui.
”Niin, eli mitä?”
Lotten katse kääntyi Matruusaan, joka istui aivan sohvan reunalla imien itseensä jok'ikisen heidän muiden välillä käydyn sanan. Huomatessaan hoitoponinsa omistajan katseen, tyttö tajusi uteliaisuutensa näkyneen ehkä vähän liikaa ja lehahti punaiseksi.
”Tuota… tämä on oikeastaan enempi sellainen perheen sisäinen juttu… jos et pahastu, Matruusa.”
Tyttö laski päänsä, oli harmillisen näköinen ymmärrettävästi, mutta lähti kuitenkin ja jätti heidät nelisteen. Tomfordkin nousi ylös.
”En minä sinua tarkoittanut, Tomford”, Lotte naurahti.
”Sanoitte perheen sisäinen.”
”Niin, mikä tarkoittaa myös sinua. Istu. Ole hyvä”, Lotte lisäsi vielä komennon perään kohteliaammin ja hymyili taas.
Poika painoi kiltisti pakaransa takaisin penkkiin. Kitty, joka oli jo rauhoittunut, virnisti. Billy liikutteli kireästi leukaansa ja mustasukkaisuus kalvoi häntä. Joskus tuntui, että Lieriö oli enemmän perheenjäsen kuin hän.
Sitten Charlotte kertoi hänelle hyvin lyhyesti ja jokseenkin epäselvästi jostakin artikkelista, jonka mukaan Waterphewn kulta-aarre olisi kätketty Orange Woodin maille.
”Jaa, se juttu”, Billy sitten sanoi.
”Tiesit kumminkin?”
Billy nojasi takanaan olevaan seinään ja häpläsi toisen käden sormilla huivinsa tupsuja.
”Se on kuulemma kultasuoni”, hän kertoi. ”Urbaanilegenda salaisen kultasuonen kätköpaikasta, jonka sijainnin vain inkkarit tietävät.”
Kaikki neljä tapittivat häntä. Billy ei ollut huomaavinaan.
Niin, kyllä minäkin jotain tiedän.
”Tuollaista ei siinä lehdessä lukenut.”
”Kuulinkin muuta kautta”, Billy sanoi omahyväisesti. ”Satun myös tietämään, että se on varmasti syy, miksi Daviesin ukko teki sen tarjouksen ranchistä.”
”Oli sentään valmis maksamaan ja tuntuvasti, toisin kuin eräs, joka aikoi vain tulla ja viedä meiltä kodin!” serkku huudahti äkkiä provosoituen ihan syyttä. Kuumotus nousi Billyn kasvoille ja korville. Hän ehti vain ähkäistä laukoakseen jotain loukkaavaa takaisin, mutta sen keskeytti Kitty, joka oli näemmä seuraillut ihan omia ajatusratojaan.
”Oho!” nainen henkäisi suu pyöreänä o:na. ”Hassu sattuma! Miettikää, kultaa ja aarteita… ja samaan aikaan tänne pelmahtaa Gillianin sikarikas timantein koristeltu mummu–”
”KITTY!” Lotte huusi, mutta liian myöhään. Vahinko oli jo tapahtunut, sillä Billy ja Tomford molemmat katsoivat heitä nyt ällistyneinä. Lotte kiskaisi Kittyn sivuun kanssaan ja alkoi supista tälle jotain kiivaasti ja vihaisesti.
Billy tarkkaili heitä epäluuloa tulvillaan ja silmät viiruina. Hän oli edelleen vihainen Lotten vihjauksesta, joka oli ollut hyökkäävä ja Billyä syyllistävä. Hän suorastaan kihisi puristaen kädet nyrkkeihin, mutta tämä yllättävä käänne ja uteliaisuus saivat hänet hillitsemään suuttumuksensa purkausta.
Kitty löi käden suulleen ja näytti nololta. Lotte sätti häntä edelleen. Billy tuuppasi itsensä irti seinästä ja käveli heidän luokseen.
”No mitä?” hän kähähti tyttöjen väliin.
”Ei mitään mikä kuuluu sinulle!”
Raivo sykki Billyn päässä.
”Kerro heti, mitä tuo äskeinen tarkoitti!”
”Kitty vain sekoili, etkö sekoillutkin?”
”Todella pahasti. Hirveä sammakko pääsi. Unohda se… mä sotkin vain tajunnan ja vilkkaan päiväunen...”
Peiteyritys oli niin läpinäkyvä, että silkka sen huonous sai Billyn näkemään välkkyvää punaista. Miksi hänelle valehdeltiin ja kehdattiin vielä noin surkeasti?!
Sitten hän ei tiennytkään mitä oikein tapahtui seuraavaksi. Keho tuntui toimivan itse, omia aikojaan. Kun hän havahtui vihan sokaisemasta usvasta, hänen molemmat kätensä olivat serkun kaulalla, ja hän ravisteli Lottea voimiensa takaa. Todennäköisesti hän myös huusi jotain samalla, mutta sanat eivät tavoittaneet aivoja.
Sitä kesti todennäköisesti vain sekunteja, vaikka aika tuntuikin siinä hetkessä hidastuneen, ja kohta hän lennähti horjahdellen taaksepäin. Kitty oli töytäissyt hänet irti Charlottesta ja vahva, lihaksikas nainen kun oli, se oli käynyt helposti – osin myös sen takia, että Billy oli samaan aikaan tullut tajuihinsa ja jo höllentänyt kauhistuneena otettaan.
Kammottava hiljaisuus kaikui tuvassa.
Billy oli niin järkyttynyt omasta käytöksestään, ettei kyennyt lukemaan toisten kasvoja, vaikka he kaikki tuijottivat häntä.
Hänen korvissaan humisi ja sydän hakkasi hirveän lujaa. Kylmä hiki kihosi otsalle; hän tunsi noiden tottelemattomien käsiensä vapinan.
Se tapahtui.
Minä napsahdin.
Menetin hallinnan.
Ja hän paukahti heistä ohi ulko-ovelle ja siitä suoraan pihalle ja juoksi. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 10, 2018 14:56:37 GMT
Anteeksi, kiitos ja näkemiin 17.3.2016 Mitään jälkiä ei näyttänyt jääneen.
”Onko se kipeä?”
Charlotte hiveli hitaasti kaulaansa.
”Ei se nyt niin. Ei hän puristanut mitenkään kovaa, piti vain kiinni...”
”Billy on mennyt liian pitkälle!” Kitty mesosi. ”Mikä hiiskatti sitä riivaa?”
Tomford ojensi Charlottelle kylmää käsipyyhettä, jonka hän asetteli kaulaansa vasten. Hän värähti vilusta, kun kylmät pisaranorot vierivät pitkin niskaa.
”Raicy antaa tupenrapinat sille, kun kerron!”
”Ei, Kitty”, Charlotte tarttui tätä ranteesta. ”Älä kerro isälle. Tai äidille. Tai kenellekään. Ei tarvitse, ei minun käynyt kuinkaan.”
”Miten oot noin lempeä sitä kohtaan? Se melkein kuristi sut!”
”Ääh… otti vain vähän kiinni ja ravisti...”
”Lotte!” Kitty ei ollut uskoa korviaan. ”Mä tiedän millaista väkivallan uhrilla on, eikä se ole mikään hyssyttelyn aihe!”
Mutta Charlotte pudisti vaisusti päätään. Hän oli nähnyt kauhistuneen katseen Billyn silmissä ja tiesi, että tämä varmasti katui tekoaan parhaillaan. Niin ärsyttävä ja rasittava kuin serkkupoika olikin, jotenkin Charlotten toisaalta kävi häntä melkein sääliksi.
”Hän järkyttyi itsekin...”
”Ja syytä onkin! Jos tähän ei puututa, seuraavalla kerralla se voi olla jollain musta silmä! Billyllä on pahoja aggressio-ongelmia!”
Tomford laski katseensa Charlotten vilkaistessa kysyvästi häneen.
”Olen samaa mieltä, neiti”, poika köhäisi nöyrästi. ”Vaikka se on ikävä sanoa, jo pitkään minunkin mielestäni Billyllä on ollut vaikeuksia hillitä… itseään.”
Charlotte ei vastannut. Kumpikin katseli häntä, Kitty järkyttyneesti ja Josh alakuloisesti. Mitään sääliä hän ei itse kaivannut, joten teeskenteli kasvoilleen rohkaisevaa hymyä, mutta se taisi muuntautua lähinnä irvistykseksi.
”Ihan totta, Lotte”, Kitty sanoi vakavana. ”Tähän pitää puuttua.”
Kitty oli aikuinen ja aina silloin tällöin, kun tarve todella vaati, Kitty myös osasi olla aikuinen, vaikka joskus sen hänen seurassaan saattoi unohtaa tämän viettäessä mielellään aikaa nuorison parissa. Tällaisina totisina hetkinä, kun Kitty astui vastuunkantajan saappaisiin, ylimääräinen teatraalisuus ja leikinlasku karisi hänestä pois.
”Hyvä on, mutta minä kerron itse. Kerron omin sanoin, ja sinä et ole mukana kuulemassa etkä ota tätä puheeksi.” Charlotte vannotti Kittyä lupaamaan ja lopulta tämä suostui, vaikkakaan ei ilman vastustelevaa ääntelyä. Onneksi Kitty ei tiennyt, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta tätä lajia – muuten hän ei taatusti olisi suostunut sulkemaan suutaan. Tomfordista Charlotten ei tarvinnut välittää; hän luotti poikaan kuin kallioon ja tuli mitä tuli, tämä ei hiiskahtaisikaan ymmärrettyään tarpeen olla hiljaa. Ei hän ollut kysynyt yhtään mitään edes Kittyn möläytyksestä koskien Gilliania, vaikka varmasti se oli jäänyt Tomfordia vaivaamaan, kun hän ei tiennyt mistä oli kyse.
Se hyvä puoli tässä oli, että Billy taasen taisi unohtaa koko jutun, Charlotte ajatteli kitkerästi.
*
Isoäiti seisoi rikkakihveli kädessään alakerran kylpyhuoneen oven takana puhuen suljetun oven suuntaan.
”No niin… tulisit jo pois sieltä, poikakulta.”
”Mummi”, Charlotte sanoi, kun he astuivat Kittyn kanssa sisään eteiseen.
”Voi voi”, Emily kääntyi heihin päin käsi poskellaan. ”En tiedä mitä on tapahtunut, mutta Billy on ollut tuolla jo tovin. Hän juoksi suoraan sisään ja lukittautui vessaan näyttäen olevan kovin poissa tolaltaan. Hän ei suostu kertomaan, mikä on vialla.”
”Mikään ei ole vialla, antakaa minun olla!” kuului tunkkainen ääni suljetun oven takaa.
Isoäiti näytti huolestuneelta.
”Mä hoidan tämän”, Kitty sanoi ja röyhisti rintaansa. Hän otti mahtavan askelen eespäin, mutta Charlotte nappasi tätä hauiksesta ja katsoi merkitsevästi.
”Minä hoidan tämän”, hän sanoi. Sitten hän käveli kylpyhuoneen oven eteen, Emily väistyi sivuun, ja koputti.
Ei vastausta.
”Billy”, Charlotte sanoi. ”Kuule… voitko tulla ulos niin jutellaan?”
Ei äänenpihahdustakaan.
Mummi katseli heitä neuvottomana.
”Onko jotain sattunut?”
Kitty rypisti otsaansa; Charlotte oli painottanut vahvasti tätä pitämään suunsa kiinni, joten nyt hän joutui vain pureskelemaan kieltään ja näyttämään sekalaisesti sekä ärtyneeltä, että huolestuneelta voimatta vastata.
Charlotte puhui taas liikkumattomalle ovenkahvalle.
”En ole vihainen, jos sitä pelkäät...”
”Onko heillä ollut riitaa?” kuiskasi Emily Kittylle, joka ilmehti kiusaantuneena. Charlotte katsahti heihin nopeasti, ja onneksi he älysivät vihjeen. Isoäiti alkoi äkkiä touhottaa lattiaroskista ja lähti lakaisemaan eteistä, Kitty taas vetäytyi hitaasti poispäin, näyttäen selvästi kamppailevan vastoin parempaa tietoaan, mutta kohautti lopulta vastahankaisesti olkaansa ja läksi takaisin pihalle.
Charlotte taittoi käsivartensa ristiin ja nojasi hartiallaan seinään.
Hän huokaisi.
”Minun pitäisi olla sinulle raivoissani, olet väkivaltainen sekopää, mutta...”, hän tarkasteli lyhyitä kynsiään, ”jotenkin en vain oikein osaa suuttua. Tämä ei sitä paitsi ollut ensimmäinen kerta, vaan jo toinen, kun käyt minuun käsiksi. Jos tulet sieltä pois nyt, me voidaan vielä sopia, mutta jos et tule…” Isälle ei kannattaisi ainakaan kertoa. Äiti voisi ehkä auttaa… mutta Charlotte sai äkkiä paremman ajatuksen.
Odotettuaan vielä tovin ja annettuaan omasta mielestään Billylle tarpeeksi aikaa tunnustaa ja tehdä vastavuoroinen liike, jota ei kuitenkaan tapahtunut, Charlotte lähti takaisin talleille etsimään erästä henkilöä, jonka uskoi voivan tässä tilanteessa olla avuksi.
Tullessaan jonkin ajan kuluttua takaisin, hänen mukanaan oli pitkä musta mies.
Kylpyhuone oli edelleen visusti kiinni.
”Terve, Billy”, Moto sanoi rauhaisasti ovelle. ”Charlotte kertoi, että voisit kaivata apua.”
Charlotte odotti. Ennemmin tai myöhemmin Billyn täytyisi joka tapauksessa tulla vessasta ulos, se oli selvä, mutta olisi parempi, jos tämän asian voisi selvittää mahdollisimman nopeasti ja vähin äänin, ennen kuin koko talonväki osallistuisi sen setvimiseen.
Vaiteliaat sekunnit kuluivat eikä mitään tapahtunut.
”Minulla ei ole kiire...”, sanoi Moto leppoisasti. ”Odottelen tässä, kunnes haluat tulla ulos.” Ja kuin osoittaakseen olevansa tosissaan, Moto lisäsi kepeästi: ”Taidan nostaa yhden takkahuoneen nojatuoleista tähän ja lueskella jotain… hmm…” Hän kääntyi kirjahyllyyn päin. ”’Ehdottomuuden avaimet’, mitä tuumaat, Charlotte?”
Kylpyhuoneesta kuului ääniä ja sitten naksahdus, kun lukko aukesi. He katsoivat kahvaa uteliaina, mutta sen enempää ei tapahtunut. Sitten Moto tarttui siihen ja aukaisi vessanoven hitaasti.
Charlotte kurkki hänen takaansa.
Kylpyhuoneessa oli säkkipimeää, mitään ei näkynyt.
”Saanko liittyä seuraasi?” Moto kysyi levollisesti ja astahti pimeyteen, sulkien oven perässään ja se naksahti takaisin lukkoon.
Charlotten teki uteliaisuuttaan mieli jäädä salakuuntelemaan, mutta ymmärsi hienotunteisuuden päälle sentään hänkin, joten vastusti houkutusta ja käveli tarkoituksellisen äänekkäästi pois, jotta heille jäisi tunne omasta rauhasta.
*
”Mitä sinä siinä istut?” Äiti oli tulossa ulkoa Oliverin kanssa, kun huomasi Charlotten yksin sohvalla Lucas sylissään. Televisiokin oli kiinni, sillä Charlotte odotti korvat tarkkaavaisina, milloin seinän takaa kylpyhuoneesta alkaisi kuulua elonmerkkejä.
Oliver juoksi Charlotten luo ja alkoi silitellä tumppuisilla käsillään Lucasia, joka heilautteli hiljaksiin häntäänsä ja lepäsi Charlotten reisien päällä kuin hyvin karvainen ja isokokoinen etana.
Charlotte hymyili veljelleen hajamielisesti.
”En minä mitään...”
”Joko on läksyt tehty?”
”Juu.”
”Shalia ja Luna hoidettu?”
”Juu. Matruusa juoksutti Lunaa tänään.”
Äiti kohotti kulmiaan, kun Charlotte vastaili niin sopuisasti ja silitteli kissansa päätä poissaolevana – ilmeisesti hän vaikutti sikäli oudolta, että riisuttuaan ulkotakkinsa ja saappaansa, äiti tuli lähemmäs ja laski kämmenensä Charlotten olkapäälle. Charlotte vavahti. Lucas loikkasi alas hänen sylistään, ja Oliver lähti jahtaamaan sitä.
”Onko kaikki hyvin?” äiti kysyi.
”J-juu...”
”Vaikutat poissaolevalta.” Äiti puristi hänen hartiaansa ja kohotti sitten päätään. ”Oliver, tule tänne, otetaan takkia ja pipoa pois.” Äiti irrotti otteensa. Charlotte kosketti vaistonvaraisesti kaulaansa. ”Oletko muuten kuullut mitään Gillianista?” äiti tiedusteli, yrittäessään tarttua juoksentelevaan naperoon.
”En… olen kyllä vienyt hänelle läksyjä koulusta, mutta ne on aina ottanut Boulice. Ööh – löysitkö sitä kovalevyä, mitä etsit?”
”En”, äiti sanoi otsa rypyssä. ”Mutta enpä ole ainut hajamielinen. Isäsi on hukannut joitain kalliitakin työkaluvehkeitä.” Alexiina yritti napata kiinni Oliveria, joka viuhtoi ympyrää pitkin olohuonetta, mutta poika livisti nauraen hänen otteestaan. Pikkutaaperoksi hän oli varsin vikkeläkinttuinen. ”Se on huono juttu. Siis se, etten tiedä missä levy on. Täytyy toivoa, että olen vain pakannut sen parempaan talteen jonnekin laatikoista.” Hän nyppäsi Oliverilta myssyn vauhdista, kun tämä viipotti taas ohi. ”Kuule, jäin miettimään sitä mitä sanoit. Kun kysyit mummin voinnista. Huolesi ei ole ihan aiheeton. Minusta on alkanut tuntua, että hänellä on muistiongelmia.”
Charlotte kääntyi nojaamaan sohvan selkänojaan ja tapitti äitiään.
”Joo, silloin kun Gillian sairastui, mummi käyttäytyi hassusti.” Ja Charlotte kertoi Emilyn sekoilusta rusinoiden ja banaanien kanssa.
Äidin kasvot synkkenivät kuin hänen pahat aavistuksensa olisivat saaneet amenen.
”Kuten pelkäsinkin”, hän totesi erittäin totisena. ”Missä Emily nyt on?”
”Yläkerrassa siivoamassa. Äiti, onko se vakavaa?”
Alexiina mietti mitä vastaisi ja onnistui lopulta jallittamaan Oliverin, joka juoksi suoraan hänen syliinsä. Hän kumartui riisumaan tämän tummansinistä takkia, pikkupojan ilmeen ollessa leveässä virneessä, posket punaisina.
”En osaa sanoa. Hänet pitäisi saada tutkimuksiin, mutten usko, että se on ihan niin yksinkertaista. Raicy on aina puhunut äidistään vähän siihen malliin, että tämä ei kovin helpolla suostu itse hoidettavaksi, vaikka mielellään muita paapookin. Vapaa”, hän lisäsi Oliverille, joka ampaisi heti rakettina taas liikkeelle. ”Ymmärrätkö nyt, miksen halunnut vaivata mummia von Zughtien asialla?”
Charlotte laski leukansa käsien päälle.
”Joo...”, hän vastasi alistuneesti. Hän mietti sanoisiko siitä, että Kitty ehti jo möläyttää ohi suunsa Billyn ja Tomfordin kuullen, mutta juuri silloin eteisen puolelta kuului kylpyhuoneen oven aukaisu.
Charlotte oli heti skarppina ja loikkasi sohvalta.
Moto tuli edeltä ulos. Hän oli yhtä hyväntuulisen ja levollisen näköinen kuin aina, iski Charlottelle silmää ja kääntyi sitten sanomaan taakseen vessaan: ”No niin, luotan sinuun. Näkemiin, Billy.” Hän nyökkäsi ohi kävellessään myös Alexiinalle, joka oli tullut hämmästyneenä ihmettelemään tilannetta olohuoneen oviaukkoon.
”Mitä…?” äiti aloitti, kun Moto oli mennyt.
”Älä kysy”, Charlotte huokaisi.
”Lotte”, kuului pimeästä kylpyhuoneesta. Se oli Billyn kutsuääni; yhtä aikaa vaivaantunut ja vähän käskevä. Charlotte veti keuhkot täyteen ilmaa ja käveli raollaan olevan oven luo, kadoten siitä sisään pimeään vessaan.
Alexiina pudisti itsekseen päätään. ”Ei, en kysy...”, hän mutisi.
*
”Missä sinä olet?” Charlotte kysyi pystymättä erottamaan mustuudessa mitään.
”Ammeessa.”
Charlotte kopeloi eteenpäin, osui suihkukaapin reunaan ja hivutti sitä pitkin kätensä tapaillen kylpyammeen reunoja. Hän nosti jalkansa laidan yli ja kävi istumaan tyhjään, kylmään ammeeseen.
Oli tämäkin jotain.
He istuivat hetken ääneti. Charlottella oli tunne, että Billy psyykkasi itseään, vaikkei tätä nähnytkään.
”Anteeksi”, tuli äkkiä melkein vihainen urahdus.
Charlotte odotti hiljaa.
”Siitä.” Billy töksäytti ja jatkoi pienen tauon jälkeen ääni aavistuksen vavahtaen: ”Mitä tein.”
Charlotten teki mieli jostain syystä vastata: ”Ole hyvä”, mutta sanoi sen sijaan: ”Anteeksipyyntö hyväksytty.”
”Ja siitä viime kerrasta myös”, Billy jatkoi kuulostaen siltä, kuin olisi joutunut pusertamaan sanat suustaan väkisin, hampaat irvessä. ”Viime aikoina kaikki vain on… ketuttanut. Helvetisti.”
Siihen Charlotte ei osannut sanoa mitään, vaikka toisaalta ymmärsi. Oli hänelläkin ollut vaikeat ajat, murrosikä (josta kärsi toki edelleen, mutta joka oli pikkuhiljaa alkanut asettua ja pahimmat kaudet lientyä) oli ollut rajua.
”Moto ehdotti, että alan jutella hänen kanssaan asioista.”
”Alatko!” Charlotte ilahtui. ”Niillä tunneilla? Minäkin! Kutsun niitä elämävalmennukseksi. Ne ovat joskus omituisia, mutta niistä on ollut apua, ainakin minulle.”
”En oikein ymmärtänyt niiden ideaa tai mitä niillä tehdään.”
”Joo, minä en ymmärrä vieläkään, vaikka olen käynyt niillä jo pitkään.” Charlotte naurahti. ”Viimeksi me oltiin länsikärjessä, tasapainoteltiin siellä kivillä. Se oli aluksi ihan hirveää, koska mieleeni tuli se kerta, kun meinasin hukkua… En ole uskaltanut juuri uida sen tapauksen jälkeen. Mutta se taisikin olla koko jutun ydin, koska jälkeenpäin se ei enää tuntunut niin pahalta… ja pääsin siitä traumasta yli. Kesällä Moto vie minut kuulemma mereen uimaan. Viimeiselle kasteelle.” Hän kohotti käden suoraksi eteensä ja haroi; hän huitaisi serkkuaan johonkin, todennäköisesti naamaan.
”Au”, tämä ärähti.
”Hih”, Charlotte sanoi. ”Perustatko tänne toimipisteesi? ’Hello, Billy’s office’”, hän vinoili. ”’Tervetuloa murjottamaan pimeään Billyn ammeen nurkkaan!’” Hän jatkoi haromistaan ja otti kiinni Billyn kaulahuivista. ”Mooorkkis!” Hän veti niin, että tunsi Billyn taipuvan etukenoon. Kuului kova kaikuva kolaus, kun Billy taisi lyödä kyynärpäänsä ammeen reunaan.
”Älä yllytä tai pieksen sinut uudestaan”, hän puhisi, mutta sävy oli vain leikillään uhkaava. Charlotte haki hänen päänsä kainaloonsa ja antoi kevyen muljutuksen. ”Ei! Älä! Hiukset menee huonosti!” Billy parahti.
Charlotte virnuili.
Samassa yhtäkkinen kirkkaus paljasti heidät – Charlotte oli unohtanut lukita kylppärin oven tullessaan sisään. Isä seisoi käsi valokatkaisimella, oli ilmeisesti ollut tulossa vessa-asioille, ja tuijotti heitä. Jähmettyneet Charlotte ja Billy olivat mielenkiintoisessa asennossa; Charlotte makasi puoliksi Billyn päällä pojan pää yhä kainalossaan, ja Billyn toinen jalka roikkui ammeen laidan yli.
Isän ilme oli täydellisen tyrmistynyt.
”Ookoo… jatkakaa”, hän mutisi erittäin epävarmana ja peruutti ulos huoneesta.
Billy ja Charlotte katsoivat toisiaan – ja purskahtivat remakkaan nauruun.
”Tehdäänkö vihdoin rauha?” Charlotte kysyi päästettyään Billystä irti. Tämä suoristautui istumaan paremmin ja tasoitteli sotkuun mennyttä kampaustaan, vältellen katsekontaktia äkkiä hämillisenä, kun ei voinut enää piiloutua pimeään. ”Me ollaan kuitenkin perhettä.”
Billy, joka oli kasvoiltaan punehtunut, häpisteli huiviaan ja pohti. Lopulta hän katsoi Charlottea alta kulmain ja nosti oikean kätensä.
Charlotte katsoi kättä ja ojensi sitten omansa.
He kättelivät.
”Billyn toimisto avoinna jälleen ensikuussa”, sanoi Billy matkien Charlotten aikaisempaa monotonista mainosääntä ja virnisti. Charlotte vastasi hymyyn.
”Kiitos ja näkemiin.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 19, 2018 10:56:01 GMT
New Future 18.3.2016 Kauniit kevätpäivät olivat menneet häneltä sivu suun. Ulkona rähmi taas kylmää märkää vasten ikkunoita ja ne auringosta kirkkaat päivät olivat menneet ohi verhojen takana pimennetyssä huoneessa. Mitä luonnonvarojen ja -kauneuden haaskausta.
Gillian tunsi itsensä taas terveeksi. Viikko oli ollut tokkurainen ja sekava, ja siitä oli vaikea jälkikäteen poimia yksityiskohtia. Totta kai hän muisti, että Linka oli nyt poissa. Siitä muistutti heti ensimmäisenä suuri taulu hänen huoneensa seinällä.
Haikeana hän hiveli sormellaan sen karheanrosoista maalipintaa, pitkin mustan friisiläisen harjaa ja lapaa. Sitten hän nosti taulun seinältä ja laski sen lattialle, kuvapuoli seinää vasten.
Joku muukin oli sinä aamuna poissa.
”Herra von Zught pahoittelee, että joutui lähtemään edellisiltana hyvästelemättä. Hänelle tuli erittäin kiireellinen meno ja hän joutui palaamaan Sveitsiin.”
”Eihän”, Gillian henkäisi ja tiputti villatakin käsistään, jota oli ollut pukemassa ylleen. Boulice kattoi hänelle aamiaista keittiösaarekkeelle; tuoremehua, paahtoleipiä paistetuilla kananmunilla sekä maustamatonta jogurttia.
”Hän lupasi soittaa teille tänään ja toivotti pikaista paranemista.”
Gillian kosketti heti toiveikkaana kännykkäänsä, joka makasi laturissa pöydällä. Harmissaan hän istuutui baarijakkaralle ja huokasi niin syvään, että Boulice kohotti kulmiaan.
”Mikä… mikä päivä tänään on?” Gillian mumisi. Hänen päässään tuntui menneen pakka sekaisin pitkän sairastelun myötä; suurin osa tapahtumista oli jäänyt hämärään usvaan, kuin uneksi, josta muisti lähinnä vain sen, että oli nähnyt jotain. Kummasti hänellä oli riipivä tunne siitä, että jokin ei ollut mennyt kohdalleen. Ikään kuin jotain olisi kesken tai hänen pitäisi tehdä jotain… Mutta mitä se oli? ”Minun… minun täytyy mennä Orange Woodiin.”
”Sitä en suosittele”, Boulice vastasi kopeasti lisätessään viherjauhetta Gillianin mehuun ja sekoittaessaan sitä tehokkaasti. ”Äitinne antoi selvät ohjeet: jos vointisi on parempi, luet aamupäivän läksyjä lounaaseen asti. Sen jälkeen voit käydä lyhykäisellä kävelyllä, jonka jälkeen tulet takaisin opiskelemaan–”
”Ei”, sanoi Gillian. Painostava tuntemus rinnassa tuntui paisuvan. Oli tullut aika opetella pitämään paremmin puoliaan. ”Menen tallille. Opiskelen sitten, kun tulen takaisin.”
”Äitinne nimenomaan–”
”Äiti ei voi komennella minua enää, olen yhdeksäntoista. Sitä paitsi, hän on hirvein tuntemani ihminen maan päällä.” Se tuntui samaan aikaan huojentavalta ja oudolta sanoa; pieni epävarmuus virui edelleen jossain piilossa ja sai Gillianin huolestumaan sanomisistaan. Mutta miksei Boulice koskaan voinut pitää hänen puoliaan? ”Voisinko saada granaattiomenahillon?” hän kysyi sitten mahdollisimman asialliseen sävyyn otettuaan paahtoleivän käteensä.
Normaalisti Boulice olisi rientänyt toteuttamaan toiveen; se hänen tehtävänsä oli. Mutta jostain syystä hovimestari ei hievahtanutkaan kaapin suuntaan, vaan siirtyi tiskialtaan puoleen ja läväytti pesukoneen auki.
Gillian katsoi häntä hämillään. Ottiko taloudenhoitaja nokkiinsa, kun Gillian haukkui äitiään? Kun tämä alkoi latoa tiskejä sisään, Gillian kiepautti itsensä baarijakkaralta ja siirtyi kuivakaapille.
”Äitinne määräys”, raakkui Boulice äkkiä, ”ettei teille makeaa, neiti Gillian.”
Gillian punastui käsi kurkottamaisillaan hillohyllylle. Tilanne aiheutti kipeiden muistojen vyöryn. Makea ja herkut olivat olleet jo pienenä hänen salainen paheensa; kun hän oli ollut lohduton, hän oli jemmannut itselleen kasan suklaata tai muuta hyvää ja mussuttanut niitä kyyneleet samalla valuen niin pitkään, ettei enää itkenyt. Ja jos mitään muuta hyvää ei ollut ollut tarjolla, hän oli syönyt hilloja suoraan purnukoista. Siitä johtuen hän oli ollut hieman pyöreä alakouluaikoihin, mutta jouduttuaan äidin tehokuurille ja tiukennettuun ruokavalioon, paino oli nopeasti pudonnut ja loppulapsuuden ja nuoruuden hän oli ollut normaalipainoinen, vaikka tosin aina esimerkiksi hoikkaa Charlottea huomattavasti tanakampi.
”Miksi?” Gillian henkäisi ja pisteliäs tunne kihosi silmiin. Hän laittoi kädet huolestuneena yhteen leuan alle, kuin olisi saanut karttakepistä näpeille.
”Kahtena yönä olette jäänyt kiinni syömästä jäätelöä suoraan pakastimesta, neiti Gillian.”
Puna syveni entisestään.
”En… en minä muista sellaista.”
”Neiti Gillian, te kävelette taas unissanne.”
Ahdistuneena Gillian laahusti niukaksi jääneen aamiaisen ja pitkän kylvyn jälkeen huoneeseensa. Hänellä oli kummasti poissaoleva, haahuileva olotila, jossa ei tuntenut olevansa oma itsensä. Hiukset pyyheturbaanilla, hän pysähtyi kokovartalopeilin edessä ja kääntyili katsellen itseään; oliko hän lihonut? Ehkä muutama lisäkilo oli tainnut tulla… oli vaikea arvioida silmämääräisesti… Hän kosketteli vatsaansa. Kyllä siitä makkaran sai, jos oikein puristi.
Hän käänsi selkänsä rumalle kuvajaiselleen ja pyyhkäisi poskeaan. Jatkuva itkeskely, unissakävely, lohtusyöminen… Hän oli taas palaamassa siihen noidankehään, jota poti lapsena. Joutuisiko hän taistelemaan näiden tapojen kanssa uudelleen juuri, kun hänestä oli tullut aikuinen?
Vanhat farkut oli tavallista hankalampi kiskoa reisien läpi. Vyötärökin tuntui kiristävän. Vai kuvitteliko hän vain? Yläosaksi hän puki tavallista löyhemmän paidan ihoa myötäilevän sijaan.
Kun hän etsi eteishallissa skootterikypäräänsä, ulkoa kuului autonrenkaiden rahinaa vasten pihatien soraa ja kohta puoliin ulko-ovi kävi. Gillian odotti kauhistuneena, että äiti astuisi pian sisään ja näkisi hänet, mutta tulija olikin Ralph Waves kädessään kannettavan tietokoneen laukku ja kainalossaan salkku. Boulice kiiti paikalle kuin isäntää tervehtimään tullut koira ja auttoi takin Ralphin yltä. Tämä hoksasi Gillianin.
”Oletko menossa?” isä kysyi.
Gillian haroi kiharaa korvan taakse.
”O-olen.”
”Voit siis jo paremmin? Näytät kyllä aika kalpealta. Kiitos, Boulice”, Ralph lisäsi ja siirtyi laukkuineen eteenpäin hallissa. ”Jos sinulla ei ole kamala kiire, Gillian, tulisitko kirjastoon hetkiseksi vaihtamaan muutaman sanasen?”
”Tuonko teille kahvia työhuoneeseen, herra Waves?”
”Ei kiitos, tulen suoraan lounaalle.”
Gillian epäröi, mutta laittoi sitten ulkotakin takaisin henkariin ja seurasi isän perässä. Kirjasto oli samanaikaisesti myös työhuone: pääasiassa valkoinen ja osin teräksenharmaa tila, jonka seinillä lasikaapeissa kiersi kirjavat rivit kirjoja, siellä täällä oli suuria tekoviherkasveja ja keskellä huonetta tyylikäs valkoinen työpöytä ja tietokone.
Ralph Waves laski läppärilaukun pöydälle, istuutui ja nosti salkun syliinsä. Hän kaivoi sieltä esiin papereita ja kansioita, joita latoi eteensä.
”Istu toki”, isä sanoi kohottaessaan katseensa ja huomattuaan, että Gillian seisoi sormiaan hypistellen. ”Ja kerro ensin, kuinka voit?”
Gillian istuutui hitaasti kovalle, suoraselkäiselle tuolille. Tuoli narahti. Painoiko hän niin paljon, että sen täytyi äännellä?
”Hyvin”, hän vastasi hiljaa, kuten oli opetettu. Äiti ei ollut koskaan hyväksynyt muuta vastausta, mutta usein Gillian sanoi ”hyvin” liian epäluontevasti, jolloin äiti oli valittanut siitäkin.
Isä katseli häntä tavallista pitempään niputtaessaan monistenivaskaa.
”Anteeksi, kun sanon näin, mutta sinä et näytä vielä aivan terveeltä.”
Gillian punastui taas; huomasiko isäkin sen, että hän oli lihonut? ”Vaikutat vaisulta. Onko kuumeesi varmasti jo mennyt, onko se mitattu?”
Gillian nyökkäsi ja laski katseen käsiinsä, jotka lepäsivät kamalan paksuilla reisillä. Hän käänsi pään sivuun ja katseli sen sijaan lähintä kirjakaappia.
Isä tarkasteli häntä vielä hetken, kunnes nojasi taaksepäin tuolissaan ja kumartui laskemaan salkun lattialle.
”No niin, halusin keskustella kanssasi. Paljon on tapahtunut lyhyen ajan sisällä. Ensialkuun pahoittelen suuresti lemmikkihevosesi kohtaloa.” Ralph oli huolestuneen näköinen. ”Olin käynyt neuvotteluja Alexiina Centerin kanssa ja sovimme, että hevonen siirretään nimiisi. Halusin yllättää sinut ja järjestää sen syntymäpäivälahjaksesi, mutta nyt minusta tuntuu, että tapahtuneen huomioonottaen suunnitelma meni niin sanotusti täysin plörinäksi.”
Gillian halusi sanoa, ettei isä ollut voinut tietää, että Linka kuolisi niin, muttei kyennytkään puhumaan. Isä ei odotellut häneltä välikommentteja, vaan jatkoi suoraan: ”Joka tapauksessa, sait minut viimein ymmärtämään kuinka tärkeää tuo hevosteluharrastelu sinulle on. Olen edelleen sitä mieltä, että se on turhan vaarallista, mutta olet kuulemma todella etevä… pärjännyt erinomaisesti kilpailuissakin, niin kuulin… Tietysti, minun tyttäreni, hän on lahjakas missä tahansa.” Ralph Waves hymyili latteasti. ”En kuitenkaan haluaisi sinun unohtavan maalaamista. Kyseessä on luova ala, jolla pärjää vain, jos sille antaa kaikkensa… Ei ole itsestäänselvää, että perhe tukee niin voimakkaasti taidepyrkimyksiä, kun kyseessä on kuitenkin epävarma työ. Oletko tullut sitä ajatelleeksi, Gillian?”
Gillian nielaisi ja pakottautui sitten sanomaan: ”Olen kyllä miettinyt sitä Le Grande Arthéa, olen oikeasti.”
Isä nyökkäsi hyväksyvästi.
”Ja me kyllä tuemme sinua siinä, Gillianne. Minä ja äitisi. Meistä molemmista on äärimmäisen hienoa, että kehität kutsumustasi taiteen parissa. Se on jalo lahja. Mutta mitä tulee hevosiin...”, Ralph Waves piti levottoman tauon, ”valitettavasti olet omillasi. Jos aiot edetä ratsastusharrastuksessasi, emme voi tukea sinua siinä. Hevosen siirtäminen nimiisi oli tarkoitus olla osoitus myös siitä, että minä ja äitisi irtisanoudumme kaikesta siihen liittyvästä; tarkoitus, että otat itse vastuun kannettavaksesi hevosharrastuksestasi.”
Gillian tapitti isäänsä ja yritti ymmärtää.
”Minä siis kuitenkin saan käydä tallilla…?”
”...Saat.”
”Jopa äidin puolesta?”
”Hmm, no niin… Se vaatii hieman järjestelyjä. Lähinnä vielä tämän kevään. Jos voit rajoittaa tallilla käyntiä niin paljon kuin mahdollista siihen saakka, että valmistut lukiosta, lupaan, ettei äidilläsi ole enää mitään sanottavaa hevosharrastukseesi sen jälkeen.” Ralph hymyili epävarmasti, sovittelevasti. ”Onnistuisiko se, Gillian?”
Gillian katseli isän kasvoja ja mietti. Vain tämän kevään. Muutaman kuukauden, hänen pitäisi pysyä kotona omasta vapaasta tahdostaan ja keskittyä opiskeluun.
Antaen hänen vielä mutustella asiaa, isä jatkoi: ”Sitten, olen jutellut myös enosi kanssa. Ensijärkytys oli varmaankin suuri, kun kuulit heistä totuuden... Sen ei ollut tarkoitus mennä aivan niin…”
”Miksi?” Gillian sanoi. ”Miksei minulle ole kerrottu? Von Zughteista on aina puhuttu vain teidän perheystävinä.”
”Äitisi... Niin, no, hän oli hyvin pettynyt, kun et lähtenyt kanssamme Sveitsiin viime syksynä – olisit varmasti kuullut sen siellä. Onneksi he pääsivät tulemaan tänne tapaamaan sinua. Kyseessähän oli myös perintökäytäntö.”
Gillian kohotti päätä ihmeissään.
”Niin, täytettyäsi yhdeksäntoista, isoäitisi otti sinut huomioon testamentissaan. Sen edellytys tosin oli, että hän pääsi tapaamaan sinua. Olisi halunnut tutustua sinuun paremmin, mutta taisit olla aivan muissa maailmoissa...” Isä hymähti, ja Gillian muisteli kuinka oli käynyt pitkiä, intensiivisiä keskusteluja Wolfgangin seurassa, muttei juuri sanaakaan vaihtanut isoäitinsä tai vanhemman herra von Zughtin kanssa.
Nyt häntä vähän nolotti.
”Niin, kuten olin sanomassa, olen puhunut Wolfgangin kanssa. Hän on kuulemma kutsunut sinut kesällä Sveitsiin.”
Lämpö, toiveikas tuntemus, kohosi Gillianin rinnassa.
”Minä… minä haluaisin todella mennä! Saanhan mennä?”
Ralph tuijotti häntä ja puhkesi sitten hymyilemään iloisemmin, kuin aikoihin.
”Tottahan toki, sehän olisi vallan mainiota. Mutta sitä ennen sinun tulisi suoriutua hyvin opinnoistasi.”
Aivan erilainen tunne otti Gillianin valtaansa. Yhtäkkiä elämällä näyttikin olevan suunta: hän lukisi ahkerasti kevään ja kesällä lähtisi Wolfgangin luokse. Sitten hän aloittaisi syksyllä taideopinnot, sillä Le Grande Arthé ei tuntunut enää ollenkaan niin vastenmieliseltä.
Ja yllättäen, tähän uuteen tulevaisuuden visioon ei niin paljon hevosia tai tallielämää mahtunutkaan.
”No, oliko sinulla kiire jonnekin?” isä muistutti keskustelun lopuksi. Gillian nousi seisomaan, haroi hiuksiaan ja katsoi ikkunaan.
”Ei… ei oikeastaan”, hän sanoi hitaasti. ”Ajattelin, että voisin tänään aloittaa vaikka maantiedon kertaamisella.”
Ralph Waves iski hänelle kannustavasti silmää. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 126
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Feb 23, 2018 13:36:26 GMT
Vauhtia ja vaaroja 19.3.2016 Viikonlopun lännenratsastuskilpailut olivat poikineet suuren joukon osallistujia ja yleisöä, enemmän kuin tavallisesti. Syynä saattoi tosin olla hevostilan viime aikainen huomio paikallisessa mediassa, ei niinkään itse kilpailutapahtuma. Orange Woodissa ei ollut koskaan ollut sellaista kuhinaa, ei edes yksissäkään avajaisissa tai muissa ratsastuskilpailuissa. Alaparkki oli täynnä autoja, kuten myös tallin ympäristö hevoskoppeineen ja -trailereineen. Ihmisiä sorisi ja virtasi ratsastuskentän ympärillä, keikkui kivimuurin takana ja täytti koko katsomon. Värikkäät viiriliput liehuivat kiinnitettyinä tolppien väleihin ja rapaisesta kelistä huolimatta tunnelma oli hyväntuulinen.
”Jaaaa… siinä saapuu numerolla kuusitoista, Josh Tomford ja Moonfreak ’DW!” kuuluttajan ääni selosti vauhdikkaasti kaiuttimista. ”Kotikenttäetu! Näyttääkö ehta jenkki meille pohjasakille miten tosi cowboy pelaa? Ensimmäinen tynnyri kierretty! Huolellinen lähtö, vauhdilla ei ehkä prameilla, mutta tarkkuudella sitäkin enemmän! Ja toinen tynnyri! Tämä hevonen osaa todella kääntyä kuin kolikon päällä!”
Molly tosiaan kääntyi herkästi, mutta oli ehkä liiankin herkkä: pojan kisajännitys taisi näkyä ja hermot pettivät, sillä treeneistä ja sovitusta poiketen hän otti turhan kovin ottein kiinni.
”Anna sen tehdä työ, istut vain selässä!” Raicy mutisi puristaen aitaa kaksin käsin. Molly oli kuitenkin alkanut jo kesken kaiken vääntelehtiä ja vastustella, mikä sakotti roppakaupalla pisteitä nopeudessa. Raicy ärähti harmissaan.
”Oijoijoi, mitäs nyt? Pahalta näyttää, ratsastajalla ja hevosella taitaa olla kommunikointiongelmia, vähän kuin minulla ja vaimollani! Taitaa olla pariterapian paikka!” selostaja huusi ja yleisö nauroi. Kaukaakin Raicy erotti Tomfordin keskittyneen ilmeen; tämä tajusi virheensä ja rauhoitti kätensä. Tilanne laukesi ja ratsukko jatkoi taas suoraan, kiersi viimeisenkin tynnyrin ympäri ja spurttasi loppukiriin.
”Hyvä, Josh!” Raicy karjaisi kentän laidalta katsomon hurrauksen ylitse, kun poika viiletti täyttä laukkaa takaisin maaliin ja porteista. Viskurointi radalla oli kestänyt vain pari sekuntia, mutta sekin oli tässä vauhdikkaassa lajissa aivan liikaa.
”Eiiii aivan voittajasuoritus tällä kertaa valitettavasti, vaikka puhtaana kyllä maaliin, kaikki tynnyrit pystyssä! Johdossa edelleen huippuajalla Nicky Crampton ja Gatenby Keegan!”
”Raicy!” Thomas Jordan, parrakas musta mies suurilierinen stetsoni ja mahtavasolkiset farmarit yllään, mutkitteli virnistellen hurraavien katsojien välistä häntä kohti. ”Täällähän on hulinaa!”
Raicy kääntyi aidalta toveriaan kohti ja hymyili. ”Vuoden ensimmäiset isot kilpailut.”
”Eikös tuo äskeinen ollut teidän hevosianne, näytti tutulta.”
”Sehän se, vaimoni rangeritamma.”
”Taitava tuo poika”, Thomas arvioi. ”Tunnen Mollyn, pirun vaikea. Meillä meni totaalisesti sen kanssa sukset ristiin silloin, kun lainasitte sitä käyttööni Cookien jälkeen. En saisi sitä puoliksikaan noin hyvin toimimaan, kuin tuo poju. Mikset ota häntä useammin karjatöihin?”
”Joshia?” Raicy sanoi. Hän katsahti porttien suuntaan, joista ampaisi juuri seuraava ratsukko kuin tykinpiipusta.
”Nuoret pojat – ja tytötkin – pitäisi ottaa jo varhain mukaan työnteon pariin. Jos he eivät pääse sen makuun ajoissa, heistä kasvaa huithapeleita, joita kiinnostavat vain uusimmat pelit ja vehkeet, kaiken maailman elektroniset vempaimet. Puhdas kova työ, se on paras kasvattaja.” Thomas kääntyi katselemaan kentälle ja seuraamaan kilpailua, mutta Raicy jäi pureskelemaan hänen sanojaan. Tanner tömisi hevosen jylistäessä menemään. ”Mitä sille pojallesi kuuluu?” kysäisi Thomas sitten. ”Tai aikamieshän hän jo on.”
”Dewnille”, Raicy valpastui. ”Kuulemani mukaan ihan hyvää, viime kirjeessään hän kertoi olevansa jo takaisin Kanadan puolella jossain etelässä ja tulevansa pikku hiljaa ylemmäs. Ei tässä enää kauan luulisi menevän, että hän on Yukonissa asti.”
”Harmi juttu, että hän niin traumatisoitui ratsastamisesta”, Thomas jatkoi ja taputti muiden mukana, kun ratsukko yhden tynnyrin kumottuaan kirmasi maaliin. Hän tarkoitti sanomisillaan hyvää, Raicy tiesi sen, mutta silti hän tunsi kasvonlihastensa kiristävän aina tästä puheenaiheesta. ”Olisit saanut hänestä hyvän tilanjatkajan. Hän ei taida kuitenkaan olla kiinnostunut?” Odottamatta vastausta, Thomas totesi partaansa hieroen: ”Poikasihan koulutti uudelleen sen Ififlamman, josta loppuviimein tuli mainio ratsu, eikö niin? Meistä kukaan ei olisi uskonut, että siitä hevosesta on vielä johonkin. Sinun täytyisi ehdottomasti houkutella hänet takaisin hevosten pariin. Minullakin olisi käyttöä sellaiselle hevoskuiskaajalle.”
”No jaa, hän tekee mitä tekee”, Raicy murahti.
”Niin, niin ne nuoret nykyään tuppaa tekemään”, nyökkäili Thomas.
Olihan Dewniä yritetty saada ratsastamaan useankin ihmisen toimesta, mutta kun toista ei voinut pakottaa, niin ei voinut. Raicy oli omin silmin nähnyt kauhun Dewnin kasvoilla, kun hän oli yrittänyt tehdä paluutaan satulaan, eikä siitä ollut tullut mitään. Tietysti Raicyn hartain haave olisi ollut, että hän olisi päässyt yhdessä esikoispoikansa kanssa tekemään tilan töitä, ajamaan karjaa ja opettamaan hänelle kaiken sen, minkä tämän tulisi tietää periessään Centerien hevostilan, mutta se juttu oli jo mennyt myttyyn. Kuten nyt myös Billyn kanssa.
Olisiko Billystä tullut kunnollinen tilanjatkaja? Ajatus kävi nopeasti Raicyn mielessä.
”Vielä luokan viimeinen ratsukko, numerolla yhdeksäntoista!” kisakuuluttajan ääni raikui ympäriinsä, ja Raicy keskitti huomionsa täysin kentälle, sillä barrel racing -luokan viimeinen ratsastaja olisi– ”Charlotte Center ja Shalia ox! Tämä parivaljakko on ensimmäistä kertaa westernkilpailuissa, joten annetaanpas raikuvat aplodit!”
Raicy löi kouriaan lujasti yhteen, kun porteilta pyrähti tyylikäs, musta ratsukko. Charlottella oli musta lehmihattunsa, tummanvioletti liivinsä ja mustat chapsit tummien farkkujen päällä; Shalian karva kiilsi ja häntä liehui lippuna koreasti koholla. He näyttivät oikein ammattimaisilta, ja Raicy tunsi isällisen ylpeyden rinnassaan. Viis pojista, kun hänellä oli niin mainio tytär!
Shalia tuli ja lujaa, mutta ei ollut aivan hallinnassa; he kaarsivat niin läheltä ensimmäistä tynnyriä, että se jäi huolestuttavasti keikkumaan, muttei onneksi kaatunut.
”Pirhana, mikä vauhti!” Thomas Jordan älähti jostain Raicyn viereltä. Kohti toista tynnyriä ja sen ympäri... Raicy puristi kädet nyrkkiin seuratessaan, miten he laukkasivat vielä kolmannen ympäri ja se pysyi pystyssä...
”VAUHTIA, LOTTE!” Raicy karjui nyt niin kovaa kuin keuhkoista lähti ja yleisö mylvi; Charlotte ja Shalia olivat maalissa suorastaan hurjalla ajalla. Pöly kieppui ilmassa ja tytön stetsoni oli lennähtänyt vauhdissa päästä ja lojui maassa, josta joku kävi sen nopeasti nappaamasta talteen.
”Perskules!” sanoi Thomas kunnioittavasti.
”Upea suoritus vasta-alkajilta! Ajalla 13.89 he nousevat... kyllä vain, luokkansa neljänsiksi!”
”Ei hullumpaa, ei hullumpaa!”
”Täytyy mennä vaihtamaan pari sanaa”, Raicy sanoi intoutuneena kääntyen siihen suuntaan, jonne Lotte ja Shalia olivat kadonneet porteista ratsastettuaan. Miehet ahtautuivat väkijoukon läpi selostajan äänen jylistessä taustalla. ”Ehdit sitten kuitenkin paikan päälle, luulin, ettet tulisi?” huusi Raicy taakseen samalla, kun taputteli ihmisiä olalle, jotta pääsisi ohi.
”No juu, eihän tätä nyt voi välistä jättää.” Thomas piteli hatustaan kiinni. ”Sinun täytyy, kuule, jäädä sitten katselemaan vielä trail-luokka.”
”Mitä, et kai ole ottanut osaa, vanha kettu?”
”Enhän minä, ei tässä iässä kroppa kestäisi enää tuollaista hytkytystä. Mutta yksi pojista… aika alkupäästä on hevonen, jonka kanssa olen tehnyt jo jonkin aikaa töitä – lupaavan oloinen tamma. Vähän samanlainen tarina kuin sillä teidän Ififlammalla, siis että teurasautosta pelastettu huonossa kunnossa ollut hevonen, jolla olikin sitten mainio karjataju.”
Raicy mutkitteli hurraavien katsojien välistä ja suunnisti ulos kentältä kohti tallia. Kuten hän oli arvannut, Lotte oli siellä pesupaikalla riisumassa Shaliaa satulasta. Tamma puuskutti ja oli hikinen, mutta tummat silmät olivat kirkkaat ja iloiset.
”Charlotte, hyvin ratsastettu”, Raicy sanoi, ja Lotte käännähti posket punaisina ja itsekin vielä hengästyneenä virnistäen katsomaan isäänsä.
”No jaa... Meinasi lähteä vähän lapasesta alkuun, Shalia rynnisti paljon kovempaa kuin pelkissä harjoituksissa koskaan.”
”Tottahan toki! Kisoissa tykitetään aina kaikki mitä lähtee”, ilmoitti Thomas hyväntuulisesti.
”Vain piirua vaille sijoitus. Sinun pitäisi unohtaa estehyppääminen ja keskittyä westerniin.”
”Iskä”, tyttö moitti, mutta hymyili ja heitti häntä kostealla liinalla, jolla oli pyyhkinyt Shalian hikistä selkää. ”En tiedä haluanko kokea tätä enää uudestaan, vieläkin jännittää niin, että polvet lyö loukkoa. Ja sitä paitsi nyt Shalia jää joka tapauksessa mammalomalle, että meidän ratsastelut vähään aikaan olivat tässä.”
”Höpö”, Raicy sanoi sulkien korvansa moiselta, ”totta kai sinä jatkat heti taas syksymmällä. Ja tässä välissä vaikka jollain muulla hevosella. Voisit kokeilla äidin Mollya”, hän heitti. Ehkä hän vähän liioitteli, mutta hänen oli vaikea salata innostustaan siitä, että voisi jakaa jonkin yhteisen kiinnostuksen kohteen lastensa kanssa.
”Mollya? En ikinä”, Lotte haukahti osin huvittuneena, osin kauhistuneena.
”Sinussa on ainesta.”
”Tai sitten se on vain hyvä hevonen.” Billy saapui tuoden Shalian hoitovälineitä ja laski ne maahan. Hän näytti jostain syystä kitkerältä.
”Billy, terve”, Thomas Jordan ilahtui, ja poika tervehti kohteliaasti takaisin. ”Miksei sinua ole näkynyt enää laaksossa, hm? Älä kuule jätä setäparkaasi pulaan. Me tuossa juuri torisimme, että millä konstilla teidät nuoret saisi paremmin innoitettua tekemään kunnon töitä!”
”Noo... Thomas”, Raicy hymähti vaivaantuneena ja yritti hillitä Thomasia, mutta mies vain nauroi letkeästi.
”Ei Billy minunlaiseni vanhan pierun jorinoita niin tosissaan ota, ethän? Mutta kuinkas sinä et ollut kisaamassa tänään, etkö muka ole oppinut mitään?”
Billy punastui, ja Raicy keskeytti sanoen: ”Missäs Josh on?”
Lotte suki Shaliaa pitkin vedoin. ”Vei Mollyn Kittylle ja meni katsomaan vielä kisoja.”
”Tosiaan, täytyy tästä rientää, trail-luokka alkaa jo”, Thomas hätkähti. ”Raicy”, hän kutsui mukaansa, ja Raicy lähti hänen perässään nähdäkseen, mikä tämä Thomasin lupaava hevonen nyt sitten oikein oli olevinaan.
Hevonen oli appaloosatamma.
”Mitäs sanot?” Thomas kysyi, kun ratsukko suoritti tehtävärataa huolellisesti kentällä. ”Sunnyn luonne on pelkkää kultaa. Olen varma, että jos se menestyy kisoissakin vielä yhtä hyvin kuin siltä odotan, saan sen helposti myytyä kunnon kotiin.” Thomas Jordan oli oikea eläintenystävä ja pitikin kotonaan Waterphewn Pomradgessa niin sanottua kotieläinpihaa, jossa huolehti myös loukkaantuneista villieläimistä, kuten myös sairaista ja hylätyistä lemmikeistä. Yksi hänen elämäntehtävistään oli pelastaa hevosia teurasautolta sekä suojella mustangeja.
Raicy nyökytteli; hyvältähän hevonen vaikutti.
Jonkin ajan kuluttua Tomford, Billy ja Charlotte löysivät heidät.
”Siinähän sinä olet”, Raicy sanoi reippaasti Joshille. ”Hieno suoritus! Vähän lisää vauhtia ja rentoutta otteeseen, ja se olisi varmasti ollut siinä.”
”Kiitos, sir”, Josh sanoi. ”Se oli aika reaktiivinen.”
Poika oli ratsastanut Alexiinan rangeritammalla jo pitkään, mutta Molly oli arvaamaton, eikä todellakaan jokaisen ratsu.
”Noo, lisää vain treeniä ja kun muistat pitää pään kylmänä”, Raicy kannusti, mutta Tomford pudisti päätään.
”Pahoin pelkään, sir, kaikella kunnioituksella, että tämä oli tässä. En ole oikea henkilö saamaan tamman parhaat puolet esiin.”
Thomas raapi otsaansa hattunsa alta tarkastellessaan Joshia, ja Raicykin katseli häntä totisena. Miksi nuoret olivat niin oikullisia?
”Ymmärrän. Olet rehellinen ja sanot asiat niin kuin ne ovat. Arvostan sellaista piirrettä, Josh.”
Poika kosketti stetsoninsa lieriä nöyrästi kiitokseksi. Ja äkkiä se iski Raicyyn.
”Minulla olisi sinulle oikeastaan pyyntö”, hän sanoi. Hän vilkaisi Billyä ja lievä tunnontuska pisti häntä, mutta jatkoi sitten Joshille: ”Haluaisitko ryhtyä apurikseni? Luottomiehekseni laaksotöihin, auttamaan karjanajossa ja lypsyhommissa sun muussa. Todelliseksi... cowboyksi?”
Josh näytti hämmästyneeltä, mutta myös otetulta.
”Mielihyvin, sir!” hän sanoi.
”Mainiota”, Raicy hymyili ja taputti tätä olalle. ”En tiedä olenko sanonut tätä koskaan aiemmin, mutta minä pidän sinusta. Olet juuri senkaltainen suoraselkäinen ja työtä pelkäämätön nuorukainen, jota näissä hommissa tarvitaan, vai mitä, Thomas?”
”Ilman muuta”, miekkonen virkkoi ja nauroi.
”Minä katson, että sinulle saadaan parempi ratsu alle”, Raicy lupasi Joshille, joka oli hieman punastunut niin ylitsevuotavista kehuista ja kiitteli taas kovasti.
Billy näytti järkyttyneeltä. Hän kääntyi ja katosi äkkiä väkijoukkoon.
”Öh”, Lotte sanoi ja viittilöi epämääräisesti, että aikoisi seurata tätä, ja lähti pojan perään. Raicy peitteli harmistustaan; hän oli luottanut siihen, että Billy käyttäytyisi kuin aikuinen asian suhteen – itsehän hän oli halunnut lopettaa Raicyn apurihommat, mutta jonkun Raicy kuitenkin tarvitsi kotonakin avukseen. Billy taisi sittenkin olla enemmän isänsä poika, Raicy ajatteli mieli mustana. Williamiinkaan ei ollut koskaan voinut luottaa.
”Hetkinen”, Thomas sanoi yhtäkkiä kovaan ääneen. Hän tuijotteli ihmisten sekaan näyttäen jostain syystä pöyristyneeltä. ”Hoi! Sinä siellä!” Thomas harppasi eteenpäin ja Raicykin näki miksi: isokokoinen huppupäinen hahmo oli juuri näpistänyt jonkun katsojan lompakon tämän housuntaskusta uhrin sitä itse huomaamatta. ”Raicy, tuo iso kaveri–!”
”Minä näin!” Raicy sanoi kireästi.
He vilkaisivat vain nopeasti toisiinsa ja nyökkäsivät; sitten he säntäsivät yksissä tuumin miehen perään. Huputettu hahmo tajusi, että oli jäänyt kiinni ja lähti juoksemaan – hän oli niin massiivinen, että tuuppiessaan väkeä tieltään kaatoi ainakin kaksi naista kumoon.
”Jo on!”
Thomas ja Raicy kintereillään, varas suunnisti poispäin kentältä.
”Raicy, hän aikoo porteille!”
”Minä menen täältä, jatka sinä suoraan!”
He erkanivat ja juoksivat eri puolilta kisakatsomoa. Raicy kiritti juoksuaan: jos hän olisi nopea, hän ehtisi kolkata rosvon…
Mutta pakoonpötkijällä oli isot jalat ja isot askelet. Raicy tajusi, ettei ehtisi–
Hän törmäsi päistikkaa nurkan takaa tulleeseen Thomasiin, ja kumpikin oli lentää pyrstölleen. Thomasin stetsoni lennähti päästä ja Raicy kirosi raivokkaasti. Kun he pääsivät takaisin tilanteen tasalle, oli jo liian myöhäistä.
Varas oli ehtinyt kadota poispäin virtaavaan joukkioon.
”Perhanan perhana!” Raicy kärähti. ”Taskuvarkaita! Teen ilmoituksen poliisille.”
”Olisipa saanut edes kunnon vilauksen naamavärkistä”, Thomas päivitteli ja nosti hattunsa. ”No, iso se oli kuin talo.”
Tomford juoksi heidät kiinni. Poika huohotti raskaasti ja näytti lamaantuneelta yrittäessään turhaan saada sanoja suustaan. Hän nojasi polviinsa ja hengitti keuhkot hinkuen, ja suoristaessaan selkänsä otti huurustuneet silmälasit päästään ja alkoi pakonomaisesti puhdistaa niitä hihaansa. Lopulta hän sai itsensä koottua ja henkäisi: ”Minä… tiedän... kuka se oli.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Mar 21, 2018 16:10:30 GMT
Epäonnen potkuja 19.3.2016 ”EN VOI USKOA, ETTET OLE KERTONUT TÄSTÄ!” huusi Raicy niin vihaisena, ettei Alexiina muistanut aikoihin nähneensä miestään niin raivon partaalla; Raicyn naama oli pakkautuneesta kiehuvasta verestä tummanpunainen ja sylki roiskusi suusta. Kukaan läsnäolijoista ei uskaltanut liikahtakaan. ”OLEN TÄYDELLISEN TYRMISTYNYT! TYRMISTYNYT!SINÄ SAAT POTKUT!”
*
AIKAISEMMIN SAMANA PÄIVÄNÄ
Kilpailut olivat olleet varsinainen jymymenestys. Onneksi ulkoistimme suurimman osan vastuu- ja järjestelytehtävistä, Alexiina ajatteli helpottuneena kantaessaan laatikollista palkintoruusukkeita sylissään. Kerrankin hänellä oli aikaa vain nauttia olostaan, kisavilinästä ja sen tunnelmasta sekä seurata kilpailevia ratsukoita ilman, että hänen täytyisi stressata tapahtuman hoitamisesta pikkujuttuja lukuunottamatta. Oli ollut ilo katsella Charlotten kilpailemista ja yhtälailla kannustaa Joshia, joka oli ratsastanut Alexiinan hevosella. Hän veti keuhkot täyteen keväistä, buffettiruoan tuoksuista happea ja huokaisi pitkään ulos. Taivas oli harmaanvalkoinen ja maa osittain loskainen, mutta viileästä ilmanalasta ja tuulisesta säästä huolimatta ihmisiä parveili ympäriinsä iloitsemassa ratsastuskilpailuista. Hevoset pärskähtelivät ja hirnahtelivat toisilleen, äänentoisto soitatti reipasta kantrimusiikkia ja kuuluttajan ääni kiersi kentällä yleisön hurraahuutojen säestämänä. Alexiina olisi voinut vaikka vannoa, että paikalla oli ainakin puoli Waterphewtä.
Kesken seesteisen tuumailunsa, Billy ilmestyi yllättäen nopeasti ihmisvilinästä ja paahtoi Alexiinan ohitse mitään sanomatta. Tuskin Alexiina oli ehtinyt kääntyä hämmästyneenä taakseen katsottuaan, kun tuota pikaa seuraavana häntä kohti kiiti Charlotte.
”Lotte!” Alexiina keskeytti tämän juoksun, sillä tytön keskittynyt katse oli niin tiiviisti edellä menneen pojan selkämyksessä, että ei olisi muutoin huomannut häntä laisinkaan. ”Neitiseni!” Lotte yritti kiertää hänet, muttei mahtunut laatikon, aidan ja ohi kulkevien ihmisten välistä. Alexiina sanoi epäluuloisella äänellä: ”Mitä teillä on mielessänne? Olette menossa ihan väärään suuntaan.” Hän kavensi silmiään. ”Ettehän te vain taas riidelleet Billyn kanssa?” Hän ei ymmärtänyt nuorten touhuja enää ollenkaan. Viimeksi nämä olivat menneet yhdessä pimeään kylpyhuoneeseen.
”Äsh!” tyttö sanoi tuskastuneesti.
”Ja joko huolehdit Shaliasta?”
”Totta kai minä huolehdin Shaliasta, lakkaa aina tivaamasta sitä minulta!” Charlotte kärisi ärtyneenä hampaitaan kiristellen.
”Olet oikeassa... huono tapa, anteeksi. Pois se minusta. Halusin vain sanoa… halusin vain sanoa”, Alexiina toisti hakien tytön huomiota itseensä, sillä tämä yritti kurkkia jatkuvasti hänen ohitseen, ”että olen erittäin ylpeä sinusta. Ratsastit tänään todella hienosti.”
Charlotte lakkasi kuikuilemasta ja katsoi nyt suoraan häneen. Häivä yllättynyttä tyytyväisyyttä käväisi hänen pähkinäisissä silmissään ja pieni hymynkare karkasi huulilta. Mutta nopeasti hän muuttui taas turhautuneeksi.
”Olin juuri… Äiti, isä teki äsken tosi tökerösti!” hän tokaisi.
Alexiina hämmästyi. ”Kuinka sitten?”
”Liehitteli Tomfordia, ja Billy otti siitä nokkiinsa. Siis nimitti Tomfordin apulaisekseen, suurin piirtein kruunasi perintöprinssiksi. Minä luulin, että se oli Billyn juttu!”
Alexiina ei ymmärtänyt Lotten nopeasta hölinästä hönkäsen pöläystä. ”Ja sinä teet mitä?”
Lotte tapitti häntä kuin tyhmää.
”No, lähdin hänen peräänsä! Mutta kiitos sinun, nyt en enää näe häntä. Ties mitä hän keksii, hän saa helposti raivokohtauksia.”
”Onko Billy saanut raivokohtauksia?” kysyi Alexiina huolestuen. Lotte nipisti äkkiä huulensa yhteen ja väisti katsetta.
”Mmm...”, tyttö pinnisteli vaikeana, ”no… on joo, tavallaan. Hän hermostuu nykyään erittäin helposti”, hän selitti kiireesti, ja katsoi taas Alexiinan ohi. ”Voinko nyt mennä katsomaan, että hänellä on kaikki hyvin?”
Alexiina mietti hetken ja antoi sitten laatikon Lottelle. ”Ota tämä. Vie se kuuluttajan koppiin odottamaan trail-luokan palkintojenjakoa.”
”Mitäh?” Lotte yllättyi. ”En! Minun pitää–”
”Minä menen puhumaan hänelle.”
Lotte tuijotti äitiinsä ja Alexiina katsoi rauhoittavan äitimäisesti takaisin. Sitten tyttö alistui, otti ruusukkeet ja nyökkäsi. ”Ja kun olet tehnyt sen”, Alexiina lisäsi, ”menisitkö mummin seuraksi? Hän on jossain tuolla päin seuraamassa kilpailuja Oliverin kanssa. Sinähän tiedät, että olen huolissani hänen muististaan… ihan vain varmuuden vuoksi, ettei mitään taas tapahdu...”
”Joooo”, Charlotte vastasi kyllästyneenä, ja lompsi laatikko sylissään matkoihinsa.
Harppoessaan samaan suuntaan, jonne Billy oli juossut, Alexiina tajusi, että oli taas sortunut vastuunkantajan rooliin. Tänään hänen piti olla vain sivustaseuraaja, mutta... Tapojaan oli niin vaikea muuttaa…
Huoli Billystä oli kuitenkin ajanut hänet etsimään poikaa ja tarhalla hän näki Kittyn, joka päästi juuri Mollya jaloittelemaan Rickyn seuraksi. Tamma näytti edelleen olevan kilpasuorituksestaan vähän ylimääräisissä höyryissä ja ponkaisi vapauteen pukitellen.
”Oletko nähnyt–”, Alexiina aloitti kovaan ääneen, ja sai Kittyn säikähtämään ja loikkaamaan sivuun. Hämillään, Alexiina jatkoi lauseensa loppuun: ”–Billyä? Anteeksi… ei ollut tarkoitus pelästyttää.”
”Ei kun mä vaan nääh!” Kitty sopersi ja leimahti punaiseksi. Hän muistutti punastuessaan aivan pikkupossua.
Alexiina tarkkaili Kittyä kummissaan. Mikä kaikkia oikein vaivasi taas tänään? Mutta sen sijaan, että olisi takertunut aiheeseen, hän päätti keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.
”Billy, hän juoksi tähän suuntaan. Satuitko näkemään häntä? Menikö hän talolle?”
”Ai Billyä!” Kitty kikatti hermostuneena ja alkoi levottomana pyöritellä Mollyn riimunnarua ilmassa. ”En oo–ei kun joo, oonpas, se taisi mennä talliin hetki sitten.”
”Kiitos”, Alexiina sanoi lyhykäisesti ja kääntyi kannoillaan. Ketään tuttua Billystä puhumattakaan ei kuitenkaan näkynyt tallissa muutamia kilpailuja seuraamasta eksyneitä katsojia ja satunnaisia ratsastajia lukuunottamatta, jotka kannukset kilisten ja nahkavarusteet niristen marssivat käytävää chapsinauhat heilahdellen ja ramppasivat satulahuoneessa. ”Billy?” Alexiina huikkasi yleisesti, muttei saanut vastausta. Hän käveli tallin kahdesti päästä päähän kurkaten tupaan ja rehulaankin, jolloin puhelin soi. ”Niin?” hän vastasi Raicyn soittoon.
”Sinun täytyy tulla...” Raicy kuulosti oudolta ja totiselta – lisää hankaluuksia. Kaikki tuntuivat olevan tänään jälleen kerran poikkeuksellisen poissa raiteiltaan.
”Miksi, mitä on sattunut?”
”Tule nyt vain tänne, kisakatsomon takaiselle parkille. Nyt heti.” Puhelu loppui suoraan siihen ja Alexiina puuskahti katsahtaessaan kännykkään ja tunkiessaan sen sitten takaisin taskuunsa. No, hän ajatteli, keskustelen Billyn kanssa myöhemmin, kunhan ehdin. Hän kulki Axen karsinan ohi tietämättä, että hiljaa sen hämärässä nurkassa kyyhötti joku...
Mutta Billy ei ollut ainoa, joka sillä hetkellä piileskeli Orange Woodissa.
*
Alexiina lähestyi kisakatsomoa. Sen takana autojen ja trailerien luona kokousti synkkäilmeinen porukka: Raicy, Thomas Jordan, kaksi tuntematonta naista, vieras mies – sekä Tomford.
Hän oli jo Raicyn äänenlaadusta enteillyt ikävyyksiä, mutta nyt sai siihen varmuuden. Hän tiesi heti, että jotain oli sattunut.
”No?” Alexiina sanoi, vaikka olisi mieluusti halunnut jättää kuulematta senkertaisesta epäonnen potkusta. Hyvästi täydellisen leppoisa ja iloinen iltapäivä hauskojen kisojen merkeissä.
Raicy kääntyi häneen päin ja sanoi matalalla äänellä kulmat kurtturalla: ”Taskuvarkaita.”
”Mitä?!”
”Lompakkoni vietiin!” sanoi seurueessa oleva vanhempi mies kiukkuisena. ”Missä ovat järjestyksenvalvojat?”
”Nämä kaksi saattavat olla apuna todistamassa, sillä heidät tyrkättiin varkaan toimesta kumoon tämän pötkiessä pakoon”, Raicy selitti viitaten kahden naisen suuntaan, joista toinen seisoi kädet passiivisaggressiivisesti puuskassa ja toinen näytti surkealta. Alexiina loi heille pahoittelevan nyökkäyksen.
”Oletteko loukkaantuneet?”
”Henkisesti kyllä”, kätensä ristinyt nainen tokaisi.
”Huonosti järjestetty tapahtuma, kun rikolliset pääsevät karkuun, vaikka heidät nähdään!” paasasi mies.
”Olen erittäin pahoillani”, Alexiina vakuutti miehelle kärsivällisesti. ”Nimenne oli…?”
”Benjamin Perks! Ja mistä vetoa, että näillä main niitä varkaita juuri liikkuu! Teillähän se kulta-aarrekin on piilossa! Kyllä minä sen tiedän! Ei olisi pitänyt tullakaan!”
Alexiina tuijotti miestä nyt vähemmän sympaattisesti, mutta Raicy nykäisi häntä hihasta.
”On vielä muutakin...”, hän mutisi hiljaa ja he siirtyivät Alexiinan kanssa vähän sivuun. Raicy madalsi ääntään entisestään: ”Josh väittää, että roisto on hänen veljensä.”
Alexiina vakavoitui oitis. ”Onko se aivan varmaa?”
”No, Joshin mukaan… Saanko kysyä, että mitä hemmettiä on tekeillä?”
”Josh”, Alexiina kutsui ja poika tuli pelästyneenä, jäykästi kävellen heidän luokseen, pää alaspäin riippuen.
”Hei! Minä haluan korvauksia tästä!” mies huuteli heille vihaisena.
”Eiköhän hänet varmasti saada kiinni ja saatte kukkaronne takaisin”, Thomas yritti rauhallisesti lauhdutella.
”Niin, niin sen jälkeen, kun sieltä on käteinen ja luottokortti viety!” mies kiukkusi. ”Haluan menetetyn omaisuuteni takaisin tuplaten, kohtuuttoman kärsimykseni huomioon ottaen!”
Läheiseen kuljetuskoppiin laikukasta hevostaan taluttavat ihmiset olivat kääntyneet uteliaasti katsomaan.
”Josh, oletko varma, että varas oli veljesi?” Alexiina kuiskasi totisena tuijottaen poikaa silmä kovana. Tämä nyökkäsi. Alexiina nosti päättäväisenä leukaansa ja otti puhelimen esille.
”Soitin jo seriffille”, Raicy ehätti sanomaan, mutta Alexiina nosti siitä huolimatta luurin korvalleen ja kohta puhui siihen: ”Kitty. Tulisitko käymään toimistolla?”
Kisahälinä tuntui äkkiä muuttuneen epäselväksi taustahuminaksi.
”Jatkettaisiinkos sitten aiheesta toimistollani?” Alexiina sanoi asiallisesti laskiessaan puhelimen korvaltaan ja viittasi muita seuraamaan. Hän ei halunnut vetää konfliktiin huomiota keskellä yhä käynnissä olevien kilpailuiden hulinaa. Orange Wood ei kaivannut yhtään enempää epäsuotuisaa mainetta.
”Minä en voi jäädä, poikani odottaa jo minua”, tuskin sanaakaan sanonut nainen ähkäisi hermostuneena. Hän näytti suorastaan pelokkaalta. ”Eikä se nyt niin… tai siis, en minä vaadi mitään, en halua sekaantua–”
”Saanko ensin ottaa nimenne ja puhelinnumeronne ylös? Siltä varalta vain, jos poliisilla on kysyttävää...” Nainen toljotti silmät selällään, mutta nyökkäsi arasti. ”Ja ehkä teidänkin… rouva”, Raicy lisäsi toiselle, ärtyneemmälle naiselle, joka hänkin nyökkäsi koppavasti.
Alexiina katsahti Thomasiin ja Benjamin Perksiin. ”Tätä tietä sitten herrat, olkaa hyvät. Tule sinäkin, Josh.”
He kulkivat kuin epäonninen kirottu joukko, jonka yllä ainoana leijui synkkä sadepilvi muiden nauravien ja innostuneiden kasvojen meressä. Rahansa menettänyt mies marmatti koko matkan, mutta kukaan ei jaksanut enää yrittääkään lepytellä häntä, sillä millään, mitä he sanoivat, ei ollut tehoa.
”Lompakossa oli kuvia lapsenlapsistani, heitä on yhteensä viisi ja jos se kirottu on heittänyt ne menemään–!”
”Yritimme kolkata häntä Raicyn kanssa yksissä tuumin”, Thomas kertoi Alexiinalle, kun he kävelivät, ja Alexiina ymmärsi, ettei hän puhunut Benjaminista, ”mutta pahus vieköön, juoksimme päistikkaa päin toisiamme. Ei ole kintutkaan enää entisensä. Mutta sen sanon, että peijoonin isokokoinen miekkonen!”
”Mmmhh...”, Alexiina mutristi suutaan.
He astuivat tallin taukotupaan.
”Alexiina!” Kitty oli odottanut toimiston oven edessä. Hän katsoi ihmeissään synkkäilmeisiä Alexiinan perässä tulijoita. ”Mitäs on tekeillä? Joku tyytymätön omistaja vai, kun hevonen ei pärjännytkään kisoissa?” Hän nauraa heläytti ilmiselvän hermostuneena.
Alexiina viittasi muita tuvan sohvien suuntaan. ”Tuon meille kahvia, jos odottaisitte ihan pikku hetkisen. Mieheni tulee varmasti aivan kohta.” Sitten hän vinkkasi Kittyn seuraamaan itseään. ”Kitty, tulisitko mukaani auttamaan?”
”Eeeh… jaa mitä?”
Alexiina viittasi päällään kohti talliullakolle vieviä portaita. ”Jaa, aa!” Kitty ponkaisi äkkiä eteenpäin. ”Mä voin–jää sä vaan, mä voin kyllä hakea!”
”Tulen näyttämään missä keksipaketti on”, Alexiina sanoi painokkaasti, mutta Kitty ei selvästikään ymmärtänyt vihjausta.
Hän harppoi jo askelmia. ”Kyllä mä löydän!”
Mutta Alexiina seurasi hänen perässään. Heinäparvella hänen katseensa käväisi yksinäisessä jodhpurissa, joka kummallista kyllä, lojui keskellä lattiaa. Outoja sattumia tuntui tulevan peräkanaa. ”Mitä täälläkin on leikitty...”, hän mutisi ennen kuin astui Kittyn jäljissä tallin yläkerran huoneeseen, talliullakolle. ”Kitty”, Alexiina sanoi, ja tallityttö pompahti hivenen ilmaan, kuin olisi säpsähtänyt. Alexiina katsahti väliseinän taakse, mutta pitkä puupöytä oli tyhjillään eikä huoneessa ollut muita. Sitten hän kääntyi takaisin Kittyn puoleen, joka hääräsi hätäisen tuntuisesti ja meluisasti kahvinkeittimen luona. ”Minun on kysyttävä sinulta jotain ja toivon, että vastaat rehellisesti...”
”Joo, mitä?” Kitty sanoi tekoreippaasti ja kaatoi osan kahvinporoista ohi pussista, sillä hänen kätensä olivat levottomat. Alexiinasta tuntui, ettei kiertely ja kaartelu auttaisi asiaa, joten meni suoraan ytimeen: ”Oletko… vieläkö tapailet sitä Joshin veikkaa?” Hän kuuli omasta äänestään, ettei ollut lainkaan vakuuttava yrittämässään huolettomassa sävyssä.
Se, ettei Kitty vastannut mitään, kieli jo aika pitkälti huonoa. Tämä selvästi vältteli katsekontaktia, painoi keittimen päälle ja hänen kätensä tutisi, kun hän yritti kierittää poropurkin kantta takaisin kiinni. Silti hän naurahteli epävarmasti.
”Kitty”, Alexiina toisti painokkaasti, ”minun tulee tietää, oletko ollut yhteydessä häneen. Tämä on tärkeää. Häntä epäillään varkaudesta.”
Kittyn kasvot punehtuivat pinkeiksi. Hän kääntyi poispäin tiskitasolta ja vilkaisi nopeasti ja hermostuksissaan toiseen suuntaan, sohvan ja television ohi. Alexiina sen sijaan tuijotti häntä tiiviisti. Hän tiesi, että Kitty oli patahuono valehtelemaan tai salailemaan asioita ja tiesi siis, että ennemmin tai myöhemmin tämä tunnustaisi kaiken. Kitty pyöritteli hermostuneesti hupparinnarua ja oli selvästi ahdingossa.
”Ei sinua syytetä mistään”, Alexiina sanoi lempeämmin, ”mutta poliiseja auttaa, jos voisit kertoa heille kaiken minkä tiedät. Sinähän olet tutustunut häneen, siihen Jared Tomfordiin, etkö olekin?”
Jos ei konkreettista, niin ainakin kuvainnollinen hikikarpalo kihosi Kittyn otsalle. Hänen katseensa poukkoili rauhattomasti ja useammin kuin kerran se kävi huoneen takaseinällä kuin etsimässä tilanteesta ulospääsyä.
”Mä… mä en tiedä mitään”, hän sopersi viimein, eikä ollut koskaan näyttänyt yhtä punaiselta.
Sohvan takaa kuului hiljainen kolahdus. Molemmat vilkaisivat sinne. ”N-niin mitä niistä varkauksista? Onko–onko se vakavaakin?” Kitty älähti nopsaan.
Alexiina käänsi taas katseensa häneen. ”Raicy ja Thomas näkivät taskuvarkaan pötkivän erään herran lompakko mukanaan karkuun.”
”Ai–ai juuri äsken?”
”Niin, kesken kisojen.” Alexiina tarkasteli Kittyn kasvoja läheltä. Tämä vältteli yhä katsetta, näytti kauhistuneelta. ”Et siis varmasti ole ollut hänen kanssaan missään tekemisissä enää?” Alexiina varmisti.
”En!” Kitty henkäisi niin kimakalla äänellä, että ääni melkein sortui.
Alexiina huokasi. Poriseva kahvinkeitin naksahti pois päältä. Hän kääntyi kuivakaapille, otti esiin keksipaketin sekä kertakäyttömukeja; Kitty kiiruhti auttamaan ja kaatoi vapisevin käsin kahvin termospulloon. Yhdessä he lähtivät huoneesta, Alexiina hivenen pettyneenä. Hän oli toivonut, että Kitty olisi rehellinen ja uskoutuisi hänelle, mutta ei.
Muut istuivat tuvan sohvilla hiljaisina kuuntelemassa sivusta, kun vaaleatukkainen ja sinisilmäinen poliisimies punaisessa univormussa keskusteli parhaillaan Raicyn kanssa.
”Tässä on vaimoni”, Raicy esitteli, kun Alexiina laski keksit ja mukit pikkupöydälle.
”Konstaapeli Jim Henning”, poliisi sanoi ja kätteli Alexiinan tämän tarkkaillessa miehen tutunoloisia kasvoja. ”Me olemme tainneetkin jo aiemmin tavata.”
”Niin, sitä mietin juuri itsekin”, Alexiina nyökkäsi. Hän muisti kyllä sen järkytyksen, kun poliisit olivat tulleet heidän ovelleen hakemaan Charlottea kuin etsintäkuulutettua rikollista. Tyttö oli ollut tavattoman vaisu sen kuulustelun jälkeen, joka oli koskenut hänen ajamistaan Dewnin autolla alaikäisenä ja kortitta. ”Täällä meillä tuntuu sattuvan ja tapahtuvan aika tiuhaan!” Alexiina koetti naurahtaa väkinäisesti.
”Toivottavasti tyttärenne voi hyvin”, konstaapeli sanoi kohteliaasti.
”Kuulumiset sikseen, minun rahani on varastettu!” vanhempi mies ärähti sohvalta ja nousi seisomaan. ”Minä olen uhri!”
Jim Henning vetäisi muistivihkon ja kynän esiin. ”Miehenne kertoi, että täällä oli siis tänään ratsastuskilpailuiden yhteydessä taskuvarkaita?”
”Kyllä ja… tuota noin...”, Alexiina vilkaisi Kittystä Joshin suuntaan; Kitty oli muuttunut punaisesta hyvin kalpeaksi; Joshin sormet olivat ristissä pöydällä ja hän tuijotti alas syliinsä. Konstaapeli seurasi hänen katsettaan. ”Olisiko täällä mahdollisesti paikkaa, jossa voisin haastatella kaikessa rauhassa?”
”Tietysti, totta kai. Tänne vain.” Alexiina hosui kaivaen avaimet esiin aukaistakseen toimiston oven.
”Minun täytyy nyt mennä, kilpailut ovat yhä käynnissä ja minua tarvitaan”, Raicy totesi heilauttaen peukaloaan olkansa yli. ”Kerroin jo pääpiirteittäin oman näkemykseni ja Thomas voi täydentää loput, hän se varkaan ensimmäisenä huomasi.”
Thomas kohotti hattuaan.
Konstaapeli nyökkäsi.
”Jos sitten vaihtaisin ensin teidän kanssanne pari sanaa”, hän sanoi Alexiinalle, kynä valmiiksi ojossa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 170
Oma hevonen: Deluxe
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Mar 21, 2018 16:43:46 GMT
Oikeus 19.3.2016 Sedän sanat jyskyttivät hänen päässään. Jossain syvällä sopukoissaan hän tiesi olevansa ylidramaattinen; tiesi ylireagoivansa, mutta ei välittänyt. Jokin kiero, pimeä salainen osa hänessä melkein sai nautintoa kärsimyksestä – hän istuisi siellä, piilossaan niin pitkään, että näkisi tulisiko kukaan etsimään häntä, piittasiko kukaan...
Noin vain, tippaakaan hänestä välittämättä, Raicy oli ylentänyt Lieriön hänen nenänsä edestä ensisijaiseksi apuricowboykseen ja lähes luvannut tälle hevosen – Billy sen sijaan oli iänpäivää joutunut sinnittelemään Castro the Killerin kanssa, joka paitsi pelotti häntä, oli myös vaikea hallita.
Kyllähän Billy oli itse sanonut, ettei westernmeininki kiinnostanut häntä niin paljon, mutta ei hän ollut ajatellut, että olisi noin helposti korvattavissa... Raicy oli monet kerrat antanut ymmärtää, että Billy oli suuri apu ja luottokäsi, ja Billy oli kokenut tehneensä aina parhaansa ja antaneensa aina kaikkensa. Ja tässä nyt oli kiitos.
”’Olet juuri senkaltainen suoraselkäinen ja työtä pelkäämätön nuorukainen’… Pah”, Billy mutisi katkerasti.
Ei, hän ei ollut kateellinen Lieriölle. Hän ei halunnut kilpailla tämän kanssa siitä, kumpi olisi parempi cowboy. Sen sijaan, hän halusi olla kuten Charlotte.
Halu ja kiinnostus esteratsastukseen oli syntynyt kuin varkain. Aluksi Billy oli ollut siitä vain vähän innostunut, sitten huonojen kokemusten jälkeen alkanut pelkäämään hyppäämistä. Rennompi löntystely oli aikoinaan tuntunut helpommalta vaihtoehdolta, mutta nyt, kun hän oli saanut säännöllisesti ratsastaa Orange Wood Ranchilla jo vuodenpäivät, oli uusi into syntynyt. Vaikka hän itse niin totesikin, hän oli petrannut ratsastuksessaan paljon – ilmankin sitä omaa valmentajaa tai omaa hevosta. Kuvitella, kuinka paljon hän voisikaan kehittyä, jos saisi samat mahdollisuudet kuin esimerkiksi Charlottella oli!
Serkun estetuntien seuraaminen Shalian kanssa oli saanut tämän kipinän syttymään: hänkin halusi jonain päivänä päästä kilpailemaan, vaikka sinne Power Jumpiin asti. Hänkin haluaisi tunnustusta, olla enemmän kuin vain ”tallipoika”…
Sillä ’niin paljolla’ hän oli tarkoittanut sedälle hienovaraisesti lähinnä vihjata, että tahtoi aikaa muuhunkin. Raicy oli alkanut vaatia ja olettaa häneltä liikoja. Koska Billy ei käynyt koulussa, Raicy otti hänet harva se aamu ja ilta ja päiväkin mukaansa laaksoon, eikä Billy ollut löytänyt sydäntä sanoa ei. Ikään kuin Billy olisi ollut hänen käytettävissään kellon ympäri – viis siitä, että Billyn elämässä saattaisi olla muutakin kuin lehmät. Touhu oli alkanut maistua puulta, vaikka aluksi se olikin ollut mukavaa ja jännittävää; kun hän oli oppinut pyörittämään lassoa ja nähnyt ilon Raicyn kasvoilla, rankan myrskyn päätteeksi kotiinratsastettaessa ylpeyden sedän silmissä, kun tämä katsoi kaatosateesta läpimärkää ja uupunutta Billyä kuin isä poikaansa... ja Billy oli kuollakseen halunnut osoittaa olevansa kaiken sen arvoinen, luotettava, sellainen, jonka setä ja täti hyväksyisivät perheeseensä – sillä tungettelijahan hän edelleen tavallaan oli, ainakin sen jälkeen, mitä hänen luuseri-isänsä oli yrittänyt tehdä.
Billy pidätteli palaa kurkussaan. Mutta he eivät koskaan saisi häntä kiinni itkemästä. Eivät ikinä. Hän puristi vihaisena kädet nyrkkiin. Kilpailuiden etäinen vilske, ihmisjoukkion huminalta kuulostava puhe, musiikki ja kuulutukset kantautuivat hiljaisen tallin yksinäiseen karsinansopukkaan asti kuin toisesta ulottuvuudesta, maailmasta, josta hänet oli eristetty.
Oikeasti kaikki vihasivat häntä – hän tiesi sen. Ehkä he esittivät mukavaa, hymyilivät ja nyökkäilivät mukamas myötätuntoisina, mutta salaa he kaikki inhosivat häntä. Hän katsoi nyrkkiin puristuneita käsiään, käsiä, jotka olivat osoittautuneet arvaamattomiksi.
Älä ole tyhmä, eivätkä vihaa, järki sanoi.
Ja vaikka hän yritti kuinka pinnistellä, kirotut kuumat kyynelet vain alkoivat valua.
Olet menettänyt kontrollin, Billy, ääni moitti hänen päänsä sisässä. Otteesi lipsuu! Ota itseäsi niskasta!
Raivoissaan itselleen, Billy riuhtoi märät silmänsä huiviin. Hän oli niin pitkään yrittänyt hallita tunteitaan, hän ei saisi murtua...
Käytävältä kantautui voimistuvaa saappaiden kopinaa.
”Billy!”
Se oli Alexiina. Syystä, jota ei itsekään tiennyt, Billy ei vastannut kutsuun. Hän painoi selkäänsä lujemmin karsinan kylmiä lautoja vasten ja odotti hiljaa. Askelet marssivat ulkopuolelta ohi ja etääntyivät jälleen.
Täti varmaan etsi häntä, koska Billy oli melkein törmännyt häneen… Tai koska tarvitsisi apua jossain, olihan Billy Raicyn pyynnöstä ollut taas mukana kasaamassa tämänpäiväisiä kisoja kuntoon…
Alexiina meni ohi vielä toistamiseen. Billy istui vielä hetken tasaten hengitystään, pieksi henkisesti itseään taas aisoihin. Hän oli saanut kyynelnorot sammumaan ja vaikka sisällä kaihersi kammottava, ahdistavan paha olo, hän hymyili julmasti itsekseen ja nousi hitaasti seisomaan. Hän arvioi, että olisi paras vaihtaa paikkaa… Häntä ei huvittanut nähdä ketään, mutta joku saattaisi helposti äkätä hänet siitä. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän hakeutui murjottamaan jonkun lempihevosensa karsinaan – varsinkin Lotte löytäisi hänet sieltä alta aikayksikön.
Äkkiä hän jähmettyi ja kumartui nopeasti takaisin matalaksi – joku kiiruhti Axen karsinan ohitse tallikäytävää pitkin perässään toinen, joka tömisteli raskaankuuloisesti.
”Se oli lähellä, onneksi Alexiina ei huomannut! Miksi sun piti tulla tänne tänään, kun on kilpailut?”
”Ei sen välii, hommaa mulle nyt vaan jostai piilo.”
Billy höristi korviaan.
”Olen ihan kamalassa kiipelissä, jos jäädään kiinni!”
Puhuja oli Kitty. Billy nosti hitaasti päätään niin, että pystyi kurkistamaan kalterien raosta; hän ehti nähdä jonkin valtavan kokoisen hahmon selän ennen kuin se poistui hänen näkökentästään.
”Miksemmä voi vaan olla siel heinäkasas?” murahtava miehenääni sanoi.
”Ladossa säilytetään westernkamoja – pian nyt, ennen kuin joku näkee!”
Billy kuuli heidän kapuavan kiireesti tallikäytävällä olevia tikkaita, joita pitkin pääsi heinäparvelle. Äänettömästi, Billy raotti karsinaa ja katsoi varovasti: huppupäinen mies seurasi Kittyn vaalean pystytukkapään perässä puolapuita pitkin ja katosi ylös.
Epäluuloa tulvillaan ja laittaen hetkeksi omat murheensa sivuun, Billy lähti varjostamaan heitä. Hän sulki haan tiukka katse heinäparvessa ja hiipi tikkaiden alapäähän. Yläpuolelta kuului pehmeää askelten töminää katon yli ja Kittyn kuiskutusta: ”Mee tonne ja siellä lukittaudu vessaan!”
Billy ehti kiivetä puolapuita puoleen väliin, kun arvaamatta yläpuolelta alkoi kuulua kovaäänistä pimputusta; hän pysähtyi ja kuulosteli, kun Kitty vastasi soivaan kännykkäänsä.
”Joo?”
Askelet lähestyivät… Billy epäröi kiiruhtaisiko takaisin alas vai mitä tekisi, sillä Kitty oli tulossa kohti, mutta sitten hän kuuli tömähtelyjä portaista, kun Kitty astelikin niitä pitkin suoraan tallituvan alakertaan.
Billy odotti, että askelet olivat vaienneet kokonaan ja kiipesi loput puolat ylös kiskoen itsensä heinäparvelle.
Heinäpaalitornien väleissä tai takana ei ollut ketään. Päättäväisen kurimuksen kiihottaessa hänen sykettään, Billy lähestyi tallituvan suljettua ovea. Oli epäreilua, että häntä kohdeltiin kaltoin sillä välin, kun Kitty perseili miten sattui. Kitty, minähän varoitin sinua tästä… Hän ojensi kätensä ja aukaisi oven. Nyt sinä jäät kiikkiin.
Tallin yläkerran ullakko, remontin yhteydessä valmistunut uusi, mukava lämpimän tummanruskean ja oranssin sävytteinen henkilökunnan ja hevosenhoitajien oleskeluhuone, oli tyhjillään. Ainoat sen ikkunat olivat tallin sisäpihalle päin, alas tallikaivolle ja Rexin tarhalle. Eteisessä sijaitsivat vaihtovaatteiden pienet sovituskopit ja naulakot ja peremmällä huoneessa oli keittiötaso jääkaappeineen. Huoneen toisessa päässä väliseinän takana oli komea puupöytä, jonka ääreen oli koottu eriparisia tuoleja aina tyynyillä pehmustetuista korituoleista suoraselkäisiin koviin istuimiin, ja toisella puolen oli kissojen raapima lehmännahkainen sohva ja pieni kuvaputkitelevisio.
Billy seisoi paikoillaan silmiensä kiertäessä huonetta ja antoi oven heilahtaa vaisusti niristen takanaan kiinni. Klaks.
Katse liukui aivan vastapäätä, vastakkaisella huoneen seinällä sohvan ja pöydän välissä olevan suljetun vessan oven ohi–
Ovi oli lukossa.
Billy veti keuhkonsa täyteen. Omituinen, kostonhimoinen oikeudentunto valtasi hänet. Kitty olisi pulassa.
Hetken hän seisoi ja mietti, miten nyt kannattaisi toimia. Sitten hän riisui kenkänsä, asteli sovituskaapin luo ja nosti toisen kengistä kaappiin sisään, kumauttaen sen tarkoituksellisesti metallista seinää vasten. Hän paukautti kaapin äänekkäästi kiinni ja palasi ullakon oven luo. Hän avasi sen kunnolla ja heitti toisen kenkänsä siitä ulos; se kieri pehmeästi muksahdellen heinissä jonkin matkaa; ja antoi sitten oven heilahtaa taas kiinni.
Nyt Billy, edelleen talliullakon huoneessa, oli hiirenhiljaa. Jos hämäys onnistui, vessapiileksijä luuli hänen lähteneen. Villasukat jaloissaan hän hiipi äänettömämmin kuin ikinä, hengittämättä, kohti vessan ovea. Hän kiersi sohvalle. Jonkun pitäisi vahtia ullakolla, ettei köriläs pääsisi karkuun. Hän istuisi siinä ylpeästi ja odottaisi, että lymyilijä paljastaisi itsensä.
Tuntui kuin tämä piileskelijä olisi yhtä lailla koettanut olla äärimmäisen hiljaa, sillä vessasta ei kuulunut äänenpihahdustakaan. Kuin kaksi kissaa vahdissa, aistien vain toistensa näkymättömän läsnäolon, molempien vaaniessa kaikki aistit valppaina selustaansa, mitellen toisiaan äänettömässä kärsivällisyydessä.
Olihan Billy tiennyt jo pitkään, että jonkinlaista vilunkia Kitty pelasi tämän heilansa kanssa. Jostain hämärästä oli kyse, sillä miksi muutoin Kitty olisi käskenyt hänet piiloon…
Odotettuaan jonkin aikaa jännittyneenä, että jotain tapahtuisi, alkoi oven ulkopuolelta kuulua puhetta – ei vessan, vaan heinäparven puolelta. Billyllä oli aikaa noin sekunti nopeasti piiloutua sohvan taakse, ennen kuin ovi heilahti auki ja Kitty touhotti vauhdilla sisään. Hän kiirehti kohti sohvaa; Billy näki hänen hätäisen profiilinsa piilostaan, mutta Kitty ei onneksi äkännyt häntä – sen sijaan Kitty katsoi nopeasti vessanovea ja sitten kääntyi takaisin kahvinkeittimen luo ennen kuin Alexiinakin astui huoneeseen.
”Kitty”, Alexiinan ääni kuului, ja Billy veti itseään entistä paremmin piiloon. ”Minun on kysyttävä sinulta jotain ja toivon, että vastaat rehellisesti...”
Billy pidätti ilmaa keuhkoissaan. Hän oli epämukavasti ja huonossa tasapainossa kyyryssä kyykkyasennossa aivan sohvankulman takana. Jos hän liikkuisi vähänkään jommallekummalle sivulle tai suoristaisi selkäänsä, hän näkyisi. Hän hillitsi mielitekoa pompata esiin ja paljastaa kaikki, mutta seuraavat sanat saivat hänet kuuntelemaan tarkasti: ”Oletko… vieläkö tapailet sitä Joshin veikkaa?”
Epäilikö Alexiina jotain? Billy olisi halunnut nähdä millainen ilme Kittyllä oli, muttei uskaltanut yrittääkään kurkistella. ”Tämä on tärkeää”, Alexiina toisti painokkaan kuuloisella äänellä. ”Häntä epäillään varkaudesta.”
Varkaudesta? Nyt Billyn oli aivan pakko piirun verran kohottaa päätään. Onneksi hänellä oli ruskea tukka, joka maastoutuisi takana olevaan tummanpuun väriseen seinään. Hän näki heidät tiskitason ääressä; Kitty puoliksi selin, mutta Billy näki tämän pyörittelevän levottomana hupparinnauhaa. Alexiina nosti kädet lanteilleen.
”Ei sinua syytetä mistään, mutta poliiseja auttaa, jos voisit kertoa heille kaiken minkä tiedät.” Kitty ei vieläkään ollut vastannut mitään. Kuumottava halu nousta ylös ja kertoa kaikki kuohui Billyn sisuksissa; hänen takanaan piileksi rosvo, ja Kitty oli juuri nyt yhtä kuin rikostoveri, jos Billy vain– ”Sinähän olet tutustunut häneen, siihen Jared Tomfordiin, etkö olekin?”
”Mä… mä en tiedä mitään!”
Billy horjahti hieman ja kopautti polven lattiaan. Hän oli ollut aivan varma, että Kitty tunnustaisi; ettei tällä olisi röyhkeyttä valehdella päin Alexiinan naamaa. Kiukkuisena, Billy kihisi itsekseen. Kitty päätti siis pysyä kannassaan ja suojella Lieriön veljeä. Hän oli typerys. Eikö hän tajunnut, että joutuisi ennen pitkää vain isompaan pulaan?
Alexiina ja Kitty lähtivät huoneesta keitettyään kahvit, mutta Billy istui vielä lattialla. Olisiko hänen pitänyt sanoa jotain? Häntä oli pidätellyt oma ylpeys – hän ei ollut halunnut tulla esille niin yllättäen ja antaa ymmärtää, että oli salakuunnellut. Sen sijaan asia täytyisi hoitaa hienovaraisesti, mutta se olisi varmaa, että salaisuus paljastuisi. Kittyn temppuilut rikollisen hyysäämisessä saisivat loppua. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Mar 24, 2018 10:57:55 GMT
Selvittelyä 19.3.2016 Katsomo ja kenttä olivat hiljentyneet. Kilpailut olivat ohi ja viimeisimmätkin vierailijat maleksivat roskatun ja tallotun pihan poikki pois Orange Woodista. Viiriliput läpsyivät nopean räntäkuuron jäljiltä märkinä, ratsastuskenttä näytti työkoneella myllätyltä ja tuuli pyöritteli hampurilaiskäärepaperia ilmassa. Tunnelma oli kulahtanut iloisen virittyneestä ankeaksi.
Benjamin Perks ja Thomas Jordan olivat jo lähteneet. Seriffi oli haastatellut silminnäkijöitä ja Raicy oli lähtenyt saattelemaan häntä porteille. Tallin tuvassa istuivat enää Alexiina, Josh ja Kitty tietämättä itsekään mitä siinä vielä odottivat, sekä heidän seuraansa liittyneet Emily, Oliver ja Charlotte, joista jälkimmäinen mökötti.
”Usko minua, mieluummin tämäkin olisi voinut jäädä tapahtumatta”, Alexiina huokaisi.
”Mutta sitten täällä oli vielä se Jim-poliisi!” hän kiukutteli.
”Hän kysyi vointiasi”, Alexiina hymyili hiukan. ”Hurjan kohtelias...”
Lotte irvisti hänelle.
Kitty istui epätavallisen hiljaa. Hiljaa oli myös Josh, mutta toisaalta se nyt ei ollut ollenkaan ihmeellistä. Poliisi oli puhunut hänen kanssaan pitkään kahden sen jälkeen, kun Alexiina oli kertonut epäillyn todennäköisimmin olevan Jared Tomford.
Tämän täytyy olla hänelle kamalan vaikeaa, Alexiina ajatteli huolissaan. Ensin hänen hirviömäinen menetyksensä, sitten se lähes hukkumistapaus länsirannikolla, ja nyt tämä…
Josh oli ottanut stetsonin pois päästään ja häpisteli sitä hajamielisesti käsissään, ajatuksiinsa uponneena. Alexiina loi häneen myötätuntoisia katseita ja olisi halunnut sanoa jotain, mutta sopivia sanoja ei vain ollut. Emily piteli Oliveria sylissään, mutta poikaa kyllästytti ja hän kiemurteli paikallaanolosta tuskastuneena isoäidin otteesta ja lähti konttaamaan karkuun.
”Puhuitko Billyn kanssa?” Lotte kysyi, kun he kaikki seurasivat pysähtyneesti tuijottaen Oliveria lattialla leikkimässä koiraa.
Alexiina läiskäisi käden otsalleen. ”Ai niin – Billy! Unohdin hänet aivan kokonaan, kun Raicy soitti ja tämä hullunmylly alkoi… Yritin kyllä etsiä häntä...”
”Hän suuttuu, jos jää kaikesta paitsi”, Lotte varoitti, mutta olisi aivan yhtä hyvin voinut puhua omasta puolestaan. Turhautumisen pistos iski Alexiinaan. Mikä hän oli kantamaan vastuuta liki aikuisista ihmisistä?
”En minä voi kuule ottaa harteilleni teidän murheitanne!” hän ärähti. Omiakin on tarpeeksi. ”Kaikki ei aina mene niin kuin haluaisi ja silloin on omista teoistaan kannettava itse vastuu! Koettakaa joskus hoitaa omat ongelmanne!”
Charlotte loi ärsyyntyneen ja ällistyneen mulkaisun häneen.
”No, niinhän olin tekemässäkin, kunnes sinun piti ison nenäsi kanssa tulla taas väliin sotkemaan asioita!”
”Älkäähän nyt...”, isoäiti toppuutteli.
”Hyvä! Tästä lähtien sanon itseni irti tästä ainaisesta välienselvittelystänne!” Alexiina nousi seisomaan. Hän oli väsynyt eikä juuri nyt jaksanut yhtään viisastelua tyttäreltään. Raicy astui juuri sopivasti sisään.
”Dabllrr!” äännähti Oliver ja konttasi isänsä luo.
”Hyviä ja huonoja uutisia”, Raicy ilmoitti, kun kaikki tapittivat häntä. ”Poliisit kävivät Joshin asunnolla, josta löytyi mitä ilmeisimmin varastettua tavaraa–” Raicy katsoi Alexiinaan erityisen ryppyotsaisesti. ”Muun muassa tietokoneen kovalevyjä ja kalliita rakennustyövehkeitä...”
Alexiinan käsi lennähti tällä kertaa suulle. ”Meidän tavaroita!”
Charlotte katsoi heihin vuorotellen.
”Huonot uutiset ovat, ettei heidän onnistunut löytää Jaredia. Hänen nimissään oleva asunto oli tyhjillään. Lisäksi”, Raicyn katse liukui Joshiin, ”poliisi haluaa kuulustella Joshia uudelleen laitoksella.”
Lotte henkäisi. Josh näytti täysin ilmeettömältä.
”Naurettavaa!” Alexiina sai järkytykseltään sanottua ja naurahti koleasti. ”Eiväthän he voi Joshia–”
”Kuulustella, ei sen kummempaa”, Raicy sanoi, mutta näytti silti ahdistuneelta. ”Tavarat löytyivät hänen asunnostaan... Oletko antanut avaintasi kellekään muulle?” hän kysyi Joshilta.
Josh pudisti päätään. Hän kaivoi kauhtuneiden leveälahkeisten farkkujensa taskuja ja otti asuntonsa avaimen esille, näytti sitä.
”Tämä on ainoa kopio, sir.”
”Hmm... ajattelin, että jos hänellä olisi esimerkiksi ollut avain asuntoosi, hän olisi voinut käyttää sitä piilopaikkana oman kämppänsä sijaan. Hän kuitenkin tiesi missä sinä asut, eikö niin?”
Josh nyökkäsi.
”Entä se lompakko?” Alexiina sanoi Raicylle. ”Löytyikö sitä?”
”Ei. Mutta se saattaa olla Jaredilla yhä mukanaan.”
”Miten he voivat syyttää Joshia, jos silminnäkijät kuvailivat rosvon ulkomuotoa?”
”Ei häntä syytetä”, Raicy sanoi tummat kulmat kurtussa. ”Poliisi haastattelee häntä vain uudestaan…”
”Oi voi voi...”, Emily voivotteli toimettomana käsi poskella. Kitty oli noussut hermostuneena sohvalta ja mennyt tuijottamaan ullakkoportaiden edessä olevasta karsinaikkunasta.
”He pitävät heitä rikostovereina - että Tomford on auttanut veljeään!” Lotte kirahti. Hän marssi vaiti, surkeana hattu ja avaimet sylissään istuvan pojan luo ja kietoi kätensä tämän käsivarren ympäri. Tyttö nosti leukansa pystyyn. ”Jos he vievät hänet, vievät minutkin!”
”Älä ole naurettava, Lotte...”, Alexiina mumisi, mutta pohti samalla kuumeisesti ja alkoi kävellä edestakaisin. ”Mitä muuta poliisi sanoi?”
”Ei muuta.”
”Kai he kuitenkin yhdistävät tämänpäiväisen taskuvarkauden ja varastetut tavarat toisiinsa… jos Jared vain löydettäisiin… Josh”, Alexiina kääntyi äkkiseltään kannoillaan. ”Oletko varma, ettei sinulla ole pienintä aavistustakaan missä hän voisi olla?”
Tomford pudisti päätään, mutta kohotti sitten kesken kasvojaan kuin saaden ajatuksen.
Verkkaisesti, hän sanoi: ”Isovanhempamme asuvat Queen Ingerissä...”
”Missäpäin se on?”
”Albertassa”, sanoi Raicy.
”Voisitko soittaa heille vaikka heti?” Alexiina kysyi huolissaan Joshilta. ”Jos he vaikka tietävät jotain.”
”Entä vanhempasi?” Raicy möläytti, mutta muisti samassa, kun Alexiina leiskautti huutomerkkinä silmänsä häneen. ”Ai niin – anteeksi… Err, muut sukulaiset?”
”Ei ole muita, sir”, Josh sanoi hiljaa.
Suru ja myötätunto riipi taas Alexiinan sydäntä.
”Menen nyt soittamaan heille. Ma’am, voinko käyttää toimistonne puhelinta?”
Alexiina nyökkäsi ja seurasi ahdistuneella ilmeellä pojan menoa ohitseen.
”Äiti”, Lotte sanoi äänellä, joka vavahteli, ”voidaanko jutella hetki?” Alexiina seurasi yllättyneenä Charlottea pois tuvasta tallin puolelle. He pysähtyivät vähän matkan päähän käytävällä. ”Öö–”, Lotte aloitti, ”kun minä – ööh – olen nähnyt sen Tomfordin veljen täällä.”
”Niin, ettekös te kertoneet, että hän tuli käymään tapaamassa Joshia viime joulun hujakoilla?”
”Joo, mutta tarkoitin… että sen jälkeenkin. Kun Kitty on tapaillut häntä, se on käynyt täällä, useitakin kertoja luulisin, he ovat olleet muun muassa heinäladossa”, Lotte sopotti äkkiä nopeasti ja kiusaantuneesti.
Alexiina tuijotti häntä silmä kovana. ”Viimeksi milloin?”
”En osaa sanoa… on siitä jonkin aikaa, ehkä joskus kuukausi sitten.”
Alexiina suoristautui täyteen pituuteensa. Paha aavistus valtasi hänet.
”Vai niin”, hän sanoi vaarallisesti.
Lotte riiputti päätään. ”Olisi varmaan pitänyt kertoa tästä jo aiemmin...”
”Hyvä, että kerroit nyt”, Alexiina totesi. ”Siitä voidaan mainita vielä poliiseille.” Hän marssi takaisin tupaan ja hänen leimuava katseensa kiersi huonetta. ”Kitty!”
Mutta tallityttöä ei näkynyt missään.
”Minne hän on mennyt, vastikäänhän hän oli siinä!”
”En minä vain tiedä”, isoäiti sanoi päätään pudistellen ja silmät suurina, yrittäen välillä kumartua nostaakseen Oliveria, joka kieriskeli lattiamatolla ja läähätti. Ikkunasta Alexiina näki Raicyn ulkona puhumassa erittäin vakavana omaan puhelimeensa.
”Miten niin et tiedä, etkö muka nähnyt–?”
”Hän on täällä.” Kuului narahdus ja portaista, pimennosta, astui hahmo dramaattisesti esiin. |
|
