katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342 
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Apr 19, 2018 17:23:18 GMT
Kulminaatio 19.3.2016 Hitaasti askel askelmalta Billy pudottautui alas portaita. Hänen katseessaan oli jotain sangen omituista.
”Missä, missä hän on?” Alexiina tokaisi.
Billy viittasi taakseen. ”Yläkerrassa.”
Alexiinan harpatessa Billyn ohi portaikkoon, Charlotte loi tähän tutkailevan katseen. Hänen teki mieli kysyä oliko Billy okei, mutta ehkei nyt ollut oikea hetki.
”Et tiedäkään mitä on tapahtunut”, hän hönkäisi.
”Päinvastoin”, Billy sanoi hiljaa. Hänellä oli edelleen tuo outo ilme, joka teki Charlotten olon epämiellyttäväksi, kun hän käveli sohville ja istuutui alas. Hän vaikutti jäykältä. Oliver konttasi hänen luokseen. Konemaisesti, Billy taputti naskin päätä, mutta katse tuijotti samalla tyhjään. Charlotte katseli häntä edelleen tarkasti, mutta Billy teeskenteli, ettei huomannut sitä.
”Minä taidan mennä laittamaan illallista”, isoäiti, joka oli ollut omissa maailmoissaan, totesi yhtäkkiä. ”Kaikenlaista sitä… Tulehan, kultapieni, mennään sisälle...” Oliver haukahti, kun Emily otti lasta pulleasta pikkukädestä. Poika vastusteli eikä halunnut nousta seisomaan. Charlotte odotti huultaan purren, että isoäiti lopulta sai naperon lähtemään mukaansa maaniteltua tätä ties millä, ja heti heidän kadottuaan, hän kääntyi Billyyn päin ja tokaisi: ”Täällä oli tänään varkaita.”
Billyn ei kuitenkaan ehtinyt sanoa siihen mitään, sillä toinen ovi aukesi: Tomford astui toimistosta, ja Charlotten pää nytkähti salamana hänen suuntaansa.
”No?”
Tomford veti pitkään henkeä ja pudisti alakuloisesti päätään.
”–Kiitos, tehdään näin.” Isäkin tuli ulkoa lopetellen puhelua.
”No??” sanoi Charlotte kärkkäästi hänellekin, mutta Raicy puhui hänen ylitseen Tomfordille.
”Saitko isovanhempiasi kiinni?”
Tomford pudisti jälleen päätään. ”He eivät tiedä mitään.”
Raicy nyökkäsi pettyneesti ja katsoi sitten ympärilleen, huomasi Billyn ja hänen kulmansa painuivat. ”Mihin Alexiina meni?” hän esitti kysymyksen Charlottelle, mutta Lotte risti haasteellisena käsivartensa.
”Mikä se puhelu äsken oli, jotain vielä pahempaa?”
”Vastaa”, isä tokaisi.
”Vastaa sinä ensin minulle.”
”Nyt ei todellakaan ole oikea aika lapsellisille peleille”, Raicy ärähti vihaisena, ja Charlotte tuhahti.
”Äiti on ylhäällä”, hän mutisi murjottaen toiseen suuntaan. Isä mulkaisi häntä ja marssi sitten kohti portaikkoa, mutta tuskin ehti ensimmäisellekään askelmalle, kun hän pysähtyi – Alexiina oli jo tulossa alakertaan vastaan. Raicy kohotti käsiään.
”Siinä sinä olet, kuule, Thomas soitti ja, kuinkas ollakaan, ne aikaisemmin häneltä varastetut tavarat löytyivät– Mitä nyt?”
Mökötellyt Charlotte kääntyi katsomaan. Isä tuijotti äitiä, joka vain seisoi siinä, viimeisellä askelmalla, ja hänenkin ilmeensä oli outo; mitä kummaa talliullakolla tapahtui, kun kaikki sieltä takaisin tulevat olivat kuin kiirastulen läpikäyneitä?
Alexiina kohotti kasvonsa Raicyyn kummallinen välke silmissään.
”Meillä on ongelma”, hän sanoi hiljaa, kuin ei olisi kuullutkaan Raicyn äskeisiä sanoja. Hänen kasvonsa olivat lukemattomat. ”Kittyllä on… asiaa.”
”Kittyllä?” isä urahti hämmästyneenä. Ja Kittykin tuli alas, Alexiinan jäljestä, ja näytti kertakaikkisen kamalalta.
Charlotte ei muistanut ikinä nähneensä tätä niin kauhistuneena – Kittyn pienet silmät olivat suuret ja järkytyksestä selällään, hän oli kalpea vaikka oli tavallisestikin vaalea, mutta nyt hän muistutti albiinoa.
Ja jos jotain, hän oli ilmeisen kykenemätön puhumaan – jotain, mitä ei totisesti uskoisi Kittystä.
Hän yritti ikään kuin saada kieltään toimimaan, mutta ei näemmä pystynyt. Hän näytti hurjan pelästyneeltä.
”Hän on tapaillut Joshin veljeä”, Alexiina kertoi sitten hänen puolestaan pakotetun tasaisella ja matalalla äänellä, joka sai asian kuulostamaan vain entistä vakavemmalta.
Isän ilme muuttui sekunneissa ymmärtämättömästä järkyttyneeksi ja siitä enenevissä määrin raivokkaan tyrmistyneeksi. ”M–!?”
”Kitty”, Alexiina sanoi pakottavasti, ja tallityttö voihkaisi.
”Autoin sen piiloon, olen pahoillani”, hän sopotti äkkiä nopeasti silmät kyynelissä.
”Etkä vain tänään, vaan Jared on lymyillyt täällä jo kuukausia”, äiti tokaisi hyvin vihaisena.
Centerit olivat tulistuvaa sorttia. Heillä riidat leimahtivat ilmiliekkeihin hetkessä, mutta toisaalta myös laantuivat suhteellisen nopeasti kuin roihuavan metsäpalon lopulta sammuttava kylmä sade. Kun Dewnillä oli ollut vaikeaa, hän oli ollut hyvin vihainen ja monet tappelut kotona oltiin käyty hänen heitellessä ja paiskoessa tavaroita. Charlotten taktiikka oli rähistä ja sitten mököttää, kun taas Alexiina yritti ensisijaisesti puhua (tai huutaa) konfliktitilanteet auki ja saada toinen osapuoli näkemään missä todellinen vika oli. Mutta Raicy oli suuttuessaan kaikista pelottavin. Paitsi, että hän malttinsa menettäessään karjui tärykalvot muilta puhki, hän uhkui suutuspäissään sellaista voimaa, ettei jalkoihin kannattanut jäädä.
Ja kaikki vaaranmerkit olivat juuri nyt havaittavissa.
Veri pakkautui Raicyn kasvoissa ja hän näytti kiehuvalta punajuurikeitolta, joka pian räiskähtää yli kattilan. Hän puristi vieläkin puhelinta kädessään ja rystyset olivat vitivalkoiset – hän oli vihaisemman näköinen kuin oli ollut edes silloin, kun William-setä oli tullut visiitille.
Charlotte samaan aikaan halusi olla paikalla kuulemassa kaiken ja samaan aikaan lähteä karkuun vielä, kun ehtisi.
Raicy yritti aloittaa ärjynnän, se oli selvää, mutta sen sijaan hänen raivonsa näytti ylittävän jonkin kriittisen kulminoitumispisteen ja käyvän takaperin, ja äkkiä se taantui ennen kuin oli ehtinyt edes kuohahtaa. Hänen kohotettu nyrkkinsä laskeutui takaisin alas ja katsomatta Kittyyn suoraan, hän sanoi matalalla, karhumaisella äänellä: ”Voit lähteä.”
Kaikki epäilivät kuulleensa väärin; Charlotte vilkaisi nopeasti Tomfordia. Jopa äiti näytti etäisesti hämmästyvän.
Kitty tapitti Raicya epäuskoisella ilmeellä. ”Mi-mitä…?” hän vinkaisi arasti.
Isä ponnisteli säilyttääkseen malttinsa, pitääkseen itsensä kasassa, mutta se näytti käyvän hetki hetkeltä mahdottomammaksi.
”Sanoin: mene. Pakkaa laukkusi ja lähde.”
Siinä samassa Kitty purskahti vuolaaseen itkuun.
”Anteeks!” hän huusi ja työnsi kärsien sormet lyhyisiin hiuksiinsa. ”Se sanoi, että on vähän hankaluuksissa eikä sillä oo paikkaa minne mennä… ja–ja, että se viihtyy täällä! En mä muuta kuin–”
Ja siinä, siihen, Raicyn hermot pettivät. ”EN VOI USKOA, ETTET OLE KERTONUT TÄSTÄ!” hän lopulta räjähti niin, että sylki roiskusi railakkaasti. ”SINÄ HYYSÄÄT RIKOLLISTA KOTITILALLAMME, KOTONAMME, ETKÄ KERTONUT TÄSTÄ AIKAISEMMIN, VAIKKA TIESIT HÄNEN TAUSTOISTAAN!”
Kitty henkäisi. ”En mä tienny, että se varastelee!” hän yritti uikuttaen valittaa, mutta Raicy ei antanut hänelle armoa: ”MINUN SILMISSÄNI OLET RIKOLLINEN ITSEKIN, ENKÄ KATSELE SELLAISIA TÄÄLLÄ! ULOS! SINULLA EI OLE ENÄÄ MITÄÄN ASIAA TÄNNE! OLEN TÄYDELLISEN TYRMISTYNYT! TYRMISTYNYT! SINÄ SAAT POTKUT!”
Charlotte ei voinut kuin tuijottaa tilannetta täysin järkyttyneenä, suu auki. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt isäänsä tuollaisen raivon vallassa, ei koskaan. Hän ei tiennyt mikä siinä oli kamalinta: isän silmitön suuttumus ja pettymys, kun Kitty oli pettänyt hänen luottamuksensa, että se oli niin käsinkosketeltavaa, että pelotti ihan sivullistakin; vai Kittyn säälittävä, sydäntä riipivä itku ja anelu; vai äidin kylmä, äänetön olemus ja yrittämättömyys edes puolustaa Kittyä; vai Billyn liero, omahyväinen ja ällöttävä hymyily kaiken taustalla.
Isä ei taipunut pätkääkään ja, kun Kitty viimein tajusi sen, hän juoksi murtuneena heidän kaikkien ohitseen ja paiskautui suoraan tuvan ovesta pihamaalle.
Kukaan ei liikahtanutkaan.
Raicy hengitti raskaasti. Hän oli tavallista kulmikkaamman ja isokokoisemman näköinen, vaikkei Charlotte uskaltanut toljottaa häneen suoraan, ettei isä räiskähtäisi jälkihöyryissään vaikka hänelle. Sitten Raicy riuhtaisi puhelimen takaisin käteensä ja alkoi käsi täristen painella numeroita.
”Raicy”, Alexiina aloitti, mutta isä nosti niin ärhäkästi kätensä pystyyn, että äiti vaikeni.
”Soitan Henningille uudestaan”, isä mutisi ääni käheänä ja tukahtuneena. ”Heidän täytyy tulla tekemään tänne ratsiat.” Hän marssi toimistoon, leväytti oven auki, meni sisään ja paukautti sen perästään niin lujaa kiinni, että Charlotte hätkähti.
Äitikin lähti, ulos, ja oletettavasti Kittyn perään.
Nuoret jäivät keskenään, kukin tuijottaen epäuskoisena ja järkyttyneenä eteensä – paitsi Billy, joka nojasi hitaasti taaksepäin sohvan selkänojaa vasten ristityt kämmenet sylissään. Charlotte mulkoili häntä silmäkulmastaan.
”Sinulla on jotain tekemistä tämän kanssa”, hän tölväisi.
Billyn pää nytkähti, mutta kasvot pysyivät ilmeettöminä.
”Näin miten häijysti hymyilit”, Charlotte jatkoi iljetystä tuntien. ”Sinä teit tämän.”
Billy ei sanonut heti mitään. Hän tuntui harkitsevan, muttei sitten aikonutkaan lähteä tyypilliselle ’en tiedä mistä puhut’ -linjalleen.
”Hän ansaitsi sen”, hän kuiskasi.
”Ansaitsi?!” Charlotte raakkui ja nojautui etukumaraan. ”Ansaitsi?? Kitty ansaitsi saada potkut!?”
”Hän on piilotellut täällä varasta, sellikundia”, totesi Billy kylmänrauhallisesti.
”Entistä!”
”Kohta taas nykyinen, kunhan poliisit saavat hänet nalkkiin. Ja saavat, koska tiedän, missä hän on.”
Charlotte ponkaisi seisaalleen ja sivuutti seikan, että Billyllä oli sellaista tietoa hallussaan; juuri nyt hänen suurin murheensa oli Kitty.
”Sinä olet uskomaton, sydämetön kusiainen!” Charlotte huusi päin Billyn naamaa ja polttavat kyynelet kirposivat yllättäen hänenkin silmiinsä tunnekuohun vallassa. ”Mitä Kitty on ikinä tehnyt sinulle?! Mitä meistä kukaan on koskaan tehnyt sinulle?! Sinä vain vihaat aina ja koko ajan kaikkia, sinusta on tullut hirveä itsekäs narsisti, sinun pitäisi saada täältä potkut!”
Billy tuijotti häneen jäätävästi. Charlotte toljotti takaisin kyynelet poskilleen valuen. Hänen rintaansa puristi ja sydän jyskytti kurkussa kuin olisi sekin halunnut päästä huutamaan ajatuksensa yläilmoihin. Hän vihasi Billyä. Vihasi.
Tomford istui ääneti esittäen yhtä sohvan tyynyistä, niin kuin häntä ei huoneessa olisikaan.
”Oliko muuta?” Billy totesi hiljaa.
”Oli!” Charlotte henkäisi. ”Luulin, että meistä voisi tulla vielä ystäviä, kun vain yritän tarpeeksi parantaa välejämme ja annan sinulle anteeksi kaiken, mitä olet tehnyt – mutta tajuan nyt, että olet läpeesi mätä, väkivaltainen hullu, eikä minun kannata tuhlata enää aikaani tai hyvyyttäni sinuun sekuntiakaan! Minä en ole se ongelma, sinä olet!” Hän kääntyi ja nappasi takkinsa sohvan selkänojalta. ”Toivottavasti palaat sinne Suomeen missä loputkin sairaasta perheestäsi on ja jätät meidät rauhaan pilaamasta aina kaikkea!” Hän aikoi marssia matkoihinsa, jonnekin vain kauas, mutta äiti tuli heti tallipihalla vastaan.
”Kitty lähti”, äiti sanoi kankeasti ennen kuin Charlotte ehti huokaistakaan. ”Olen hieman huolissani. Hän ei ollut tolpillaan ja hänen autonsa on poissa. En saa häneen yhteyttä puhelimitse.”
Charlotten kasvot vääntyivät pidätellyn itkun voimasta.
”Älä minulle valita, valita Billylle!” hän huudahti.
Äiti otti häntä napakasti hartioista ennen kuin Charlotte olisi ehtinyt hänen ohitseen. Charlotte odotti tivaamista, mäkätystä, ’mikä teidän välejänne nyt taas hiertää?’ -syyttelyä, mutta sen sijaan äiti puristikin hänet lujasti rintaansa vasten eikä sanonut sanaakaan.
Charlotte roikotti takkiaan säälittävästi toisessa kädessään eikä kestänyt enää, vaan alkoi parkua äitinsä olkaa vasten.
Kaikki levähti käsiin, teki niin tai näin, eikä mikään ikinä tuntunut menevän oikein. Kittyn lähteminen olisi kamalaa, Charlotte ei voinut ajatellakaan sitä. Kitty oli hänelle kuin isosisko, jota hänellä ei oikeasti ollut.
”Isä ei saa erottaa K-Kittyä!” hän vollotti. ”Minä… minä en anna si-sitä… ikinä hänelle anteeksi!”
Äiti puristi häntä entistä tiukemmin.
”Ä-älä anna hänen tehdä sitä! Ethän anna? ...Ethän?”
Miksei äiti sanonut siihen mitään? Itkun lomasta Charlotte rypisti otsaansa odottaen tyynnytteleviä sanoja, vakuutuksia siitä, että kaikki selviäisi kyllä ja lupauksia, että äiti puhuisi isän kanssa ja ei hän tietenkään erottaisi Kittyä…
Charlotte työntyi äidistään poispäin ja nosti syyttävän katseensa tähän. Äiti katsoi takaisin, mutta oli edelleen haudanvakava.
”Äiti”, Charlotte rääkäisi tukkoisella, tiukalla äänellä, ”sano, että isä ottaa sanansa takaisin!”
Äiti katsoi häntä hyvin tiiviisti, silmästä toiseen. Hänen harmaissa silmissään, samanlaisissa kuin Dewnillä, oli juuri nyt jotain sellaista, mistä Charlotte ei pitänyt laisinkaan.
”Charlotte...”, hän aloitti tuolla sävyllä, jonka lauseenloppua ei haluaisi jäädä kuuntelemaan.
”Ei!” Charlotte huusi. ”Ei! Et voi olla samaa mieltä, että Kitty ansaitsi saada potkut!”
”Lotte–”
Charlotte riuhtaisi itsensä irti hänen otteestaan ja peruutti kauemmas, pudistellen epäuskoisena päätään. ”Ei”, hän toisteli. ”Miten saatat–?” Hän käännähti, mutta äiti syöksähti eteenpäin ja tarttui häntä uudestaan käsivarresta.
”Lotte, kuuntele: Kitty auttoi Jaredin tänään pakoon, hän oli täällä.”
”Mitä sitten!” Charlotte huusi ja kyynelet valuivat taas niin, ettei hän nähnyt äidistään kuin sumean hahmon.
”Tilanne on tällä hetkellä jokseenkin vakava enkä juuri nyt voi luvata, miten asiat järjestyvät–”
Charlotte ei halunnut kuunnella ja rimpuili, mutta äidin ote oli napakka. ”Tiedän, että olet pois tolaltasi, mutta panikointi ei nyt auta asiaa. Koeta pysyä rauhallisena.”
”Ei hän ole murhannut ketään, se oli vain yksi lompakko!” Hän kiskaisi itsensä irti ja hoippui muutaman askelen hakien tasapainoaan. Hän oli valppaana, mutta äiti ei yrittänyt enää tarttua häneen. Kyynelusvan läpi hän erotti äidin kasvot juuri ja juuri, ja yhä vain niillä oli tuo määrittelemätön hermostuttava ilme.
”Minä VIHAAN teitä kaikkia!” Charlotte parkaisi ja antautui lopultakin juoksuun suoraan kohti kotia. Hän ei väistänyt edes Jujea, joka oli hölkyttänyt vastaan, vaan tönäisi koiraa, joka vinkaisi ja pakeni pois tieltä. Omatunnon soimaus iski häneen heti perään, mutta hän jatkoi silti juoksuaan aina huoneeseensa ja vuoteeseensa asti. Siellä hän hautasi kasvot tyynyyn ja parkui. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Apr 28, 2018 13:35:03 GMT
Paremman aamun sarastus Oli uskomatonta miten yhdessä hetkessä kaikki saattoi kääntyä päälaelleen. Aamupäivän kisojen iloista tunnelmaa ei voinut enää muistaakaan ja oli tavattoman vaikeaa pysyä positiivisena, vaikka alun sählingin ja järkytyksen jälkeen kylmä järki oli ottanut tilanteesta hallinnan. Ilta oli ollut kaikilta osin pitkä ja raskas; poliisit olivat tutkineet paikkoja ja haastatelleet ihmisiä ja Kittyn häviäminen oli kieltämättä huono merkki.
Alexiina nojasi hartiaa karmiin. Raicy pyöritti puhelinta kädessään vasten polveaan istuessaan tuvan sohvalla siinä kohdin, jossa Charlotte oli aiemmin ollut.
Oli niin paljon sanottavaa eikä kuitenkaan yhtään mitään.
Kello tikitti seinällä ja ikkunoiden takana hämärtyi asteittain; tallin oranssit pihavalot olivat syttyneet.
”Et voi erottaa Kittyä. Hän on minun alaiseni”, sanoi Alexiina sitten ikuisuuksia jatkuneeseen pitkään, pitkään hiljaisuuteen.
Raicy käänteli kännykkää eikä vastannut.
’Alainen’ oli tosin väärä termi kuvailemaan sitä, mitä Kitty heille oli. Kitty oli osa perhettä, eikä perheenjäseniään voinut erottaa, vaikka he kuinka joskus kävisivätkin hermoon tai apinoisivat kuin tomppelit. Jos ja kun he joskus erehtyivät, siitä otettaisiin opiksi ja annettaisiin anteeksi.
Ja oliko tämä loppujen lopuksi niin vakavaa? Kitty oli vain höynähtänyt väärään tyyppiin ja tehnyt virhearvion, mutta sellaista sattui, kun rakastui. Kitty oli niin naiivi toisinaan ja ikäisekseen niin kokematon sydämenasioissa. Kuten Lotte oli sanonut: se oli vain yksi lompakko. Ja pari muuta tärkeää tavaraa… mutta tavaraa joka tapauksessa. Materialle ei koskaan saisi asettaa ihmistä tärkeämpää arvoa, ei koskaan. Kuinka monesti Dewnkin oli heitä uhmannut? Jääräpäisesti halunnut kesyttää Fifin, vaikka Raicy oli kieltänyt ja raivonnut… Tai Charlotte sitten? Charlotten uhmakkuus ja toilailut olivat aivan oma lukunsa, mutta aina – aina – hän oli saanut töppäilynsä anteeksi. Miksi Kitty olisi siis poikkeus? Kitty, joka oli uskollisesti tehnyt heille töitä jo kymmenen vuotta, muuttanut heidän kanssaan maasta toiseen, ollut aina Alexiinan käytettävissä…
Ainut ikävämpi puoli asiassa oli, että tämä oli tapahtunut huonoon aikaan. Kaupungilla pyörivät jo ennestään juorut myllyn oudosta palosta ja kulta-aarteesta. Taskuvarkaus olisi muutoin aika pikku juttu, sellaista kun isommissa tapahtumissa joskus sattui, mutta Orange Woodille se oli tässä tilanteessa kuin punainen vaate. Puhumattakaan siitä vaaran riskistä, joka heitä oli saattanut uhata, vaikkei Alexiina oikeastaan uskonut, että Jared Tomford olisi ollut mitenkään vaarallinen… Vai oliko se vain taas hänen taipumuksensa uskoa kaikista hyvää, kuten Raicy joskus rumasti sanoi?
Tallin lasiovet helähtivät ja Josh katsoi pimenevään tupaan ja käveli epäröiden sisään. Hän otti lakin pois päästään ja hypisteli sitä pää kumarassa.
”Minä… minä lähden joksikin aikaa pois, ma’am”, hän ilmoitti ja sitten ryhdistäytyi. ”Sitten, kun tämä saadaan selvitettyä. On parasta, että viivyn toisaalla jonkin aikaa. Tarvitsen aikaa käsitellä tapahtunutta – ja teidän perheenne myös, ma’am.” Hän oli selvästi harjoitellut etukäteen, mitä sanoisi.
”Josh, ei sinun veljesi mokailun takia tarvitse lähteä”, Alexiina sanoi.
”Kiitos, ma’am, mutta kyllä minun täytyy. Jared on ollut täällä taakka ja, koska minä olen täällä, hänkin on. Joten on parempi, että lähden pois.”
Alexiina katsoi häneen suruissaan.
”Minne sinä sitten menet?”
”Queen Ingeriin, ma’am. Mumman ja paapan luokse. He odottavat minua ilolla.”
Huokaisten syvään ja harmissaan, Alexiina asteli pojan luo ja laski kätensä tämän hartialle.
”Ymmärrän, Josh”, hän sanoi, ”ja en tiedä mitä muuta voisin sanoa kuin, että olen hirveän pahoillani kaikesta.” Hän kumartui antamaan tälle äidillisen halauksen. Tomford tuntui ilahtuvan eleestä.
Erkaannuttuaan, hän asetteli stetsonin takaisin hiuksilleen.
”Teillä ei ole mitään syytä siihen, ma’am.”
”Entäs cowboyilyt?” Raicy kähähti hämärästä sohvannurkasta. Oli vaikeaa sanoa, oliko hänen käheään ääneensä syynä päivän aikaisempi karjuminen, illan pitkä hiljaisuus vai mielenliikutus.
”Ottakaa vain Billy takaisin”, sanoi Josh rehdisti. ”Kun palaan, olen kyllä taas käytettävissänne, sir.”
Alexiinan mieltä kaiversi kovin vielä jokin asia, joka hänen olisi pitänyt tälle ehdottomasti sanoa, mutta hän ei saanut ajatuksenpätkästään kiinni. Hän vilkaisi ikkunasta ulos pimenevään iltaan.
”Et varmaankaan voi mennä kotiisi nyt, kun poliisi on eristänyt sen tutkintaa varten. Jää meille yöksi, saat vierashuoneen itsellesi, kun Gillian ei ole täällä.”
”Kiitos, ma’am”, Josh sanoi.
Kun Alexiina asettui sinä iltana hyvin myöhään yöpuulle valvottuaan odottamassa Kittyn paluuta, jota ei koskaan tapahtunut, hänen viimeinen mietteensä ennen nukahtamista oli, että aamulla ensituimaan olisi taas perhepalaverin aika.
*
Seuraavana aamuna Alexiina seisoi ruokapöydän päädyssä sormet puutuolin selkänojalla ja tarkkaili läsnäolijoita. Hän oli liian levoton istuutuakseen. Olohuoneessa ei pulpunnut tavanomainen juttelu saati edes lähes yhtä tavallinen sanaharkkainen rähinä, vaan kaikki olivat väsyneen, tapahtumista edelleen äimistyneen ja uupuneen oloisia. Kukaan ei puhunut mitään ja sanomattakin oli selvää, että yksi tyhjä tuoli huusi äänetöntä huomiota Kittyn poissaollessa.
Yksitellen porukka valui ties mistä varjoista masentelemasta pöydän ääreen. Olemuksista päätellen jonkun olisi voinut luulla kuolleen. Emily kattoi turhaan pöytään aamupalatarvikkeita, joihin kukaan ei tarttunut. Charlotte oli ilmeisen äkeänä yhä. Hänen silmänsä olivat punareunaiset ja hiukset sotkuiset. Kun hän istui alas, hän risti välittömästi käsivartensa ja jäi tuijottamaan tummaa karahkan jälkeä puupöydän pinnassa. Ei ollut aivan selvää kenelle hän vihoitteli: isälleen, Alexiinalle vai kenties Billylle, joka ei tullut pöytään ollenkaan, vaan jäi seisten nojaamaan sohvaan ja ristissä olivat hänenkin kätensä. Josh, jonka olisi voinut kuvitella olevan kaiken huomioonottaen erittäin hermostunut, oli yllättävän rauhallinen. Raicykin istui niin hartaan näköisenä pöydän toisessa päässä, kahvikuppi kädessään, että näytti tyystin ajatuksiinsa uponneelta. Hän oli mennyt toiseen ääripäähän: raivoaminen oli muuttunut jopa suoraa huutoakin enemmän levottomuutta herättävään vaiteliaisuuteen.
Alexiina katsoi jonkin verran masentuneena vajaata porukkaa. Kittyn lisäksi puuttuivat tietysti yhä vain edelleen Dewn, jota Alexiina kaipasi enemmän kuin koskaan, sekä Gillian, jota ei ollut sairastumisensa jälkeen heillä näkynyt. Alexiinasta tuntui, että hänen sydämensä pirstoutuisi kaikesta siitä huolesta, jota hän jokaisesta heistä kantoi. Äkkiä hän ei enää tiennytkään mitä sanoisi. Pitäisikö hänen lohduttaa? Ketä vai kaikkia? Vai tehdä tapauksesta varoittava esimerkki? Ei – Raicy oli hoitanut sen puolen erinomaisesti erottaessaan heidän tärkeimmän ja ahkerimman työntekijän niin tökerösti kaikkien edessä.
Hän aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla ja lopulta päätti kerrata vain tosiasioita.
”Poliisit etsivät Jaredia eilen täältä, mutteivät löytäneet. He tulevat tänään uudestaan.” Billy oli kertonut, että Jared oli ollut piilossa tallivintin WC-tilassa, mutta jossain kohtaa hänen oli onnistunut sieltä kadota kenenkään huomaamatta. Tuntui melko todennäköiseltä, että Kitty oli auttanut tätä pakenemaan, mutta siitä ei ollut varmuutta eikä Alexiina halunnut tuoda asianlaitaa ilmi, jottei sotku pahenisi. ”Onko kukaan kuullut mitään Kittystä?” hän kysyi huolissaan. Emilykin näytti niin vakavalta eikä tavanomaisen lupsakalta itseltään, että Alexiina päätti pitää kriisikokouksen lyhyenä. ”Hän ei tullut koko yönä takaisin, eikä vastaa ainakaan minun soittoihin. Jätin hänelle vastaajaviestin, jossa pyysin häntä palaamaan, jotta asia voitaisiin käsitellä kaikessa rauhassa ja järkevästi.”
Ja koska virkavalta haluaa tentata häntä, hän ajatteli perään.
Pöydän puolimaista kuului tuhahdus.
Alexiina katsoi Charlotteen. ”Sano vain.”
Mutta tyttö painui syvemmälle murjotukseensa silmät kiiluen.
”Minusta mitään liian peruuttamatonta ei ole tapahtunut ja uskoisin, että olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että voimme antaa Kittylle anteeksi.”
”Ehdottomasti”, isoäiti sanoi sydämellisesti. ”Herttainen, hupsu, vilkas tyttönen. Puhuu ehkä liikaa, mutta niin reipas.”
Alexiina nyökkäsi, sillä kuvaus oli osuva.
”Oletteko samaa mieltä?” hän kysyi Billyltä ja Lottelta. Billy näytti kopealta hivellen huiviaan, mutta niksautti niskaansa. Charlotte ei tehnyt tai sanonut mitään, kun Alexiinan katse siirtyi häneen. ”Lotte?”
Tytön suu oli lyhykäinen tiukka mytry ja katse edelleen tiiviisti pöydässä kuin olisi yrittänyt polttaa siihen reikää.
”Mikset sano mitään? Etkö haluakaan Kittyä takaisin?”
”Ei saa vihoitella, se niin rumentaa”, isoäiti näpsäytti yllättävän tarmokkaasti Lottelle, joka ei reagoinut moitteeseen muutoin kuin muljauttamalla silmiään isommiksi.
”Minä en puhu mitään tuon läsnäollessa!” tyttö ärjäisi. Hän ei osoittanut tai katsonut kehenkään, joten jäi Alexiinan arvauksen varaan, ketä hän tarkoitti.
”Isä katuu äkkipikaisuuttaan ja on ihan yhtä lailla valmis antamaan Kittylle anteeksi”, Alexiina sanoi vilkaisemattakaan Raicyyn päin. Mitään puhettahan sellaisesta hänellä ei vielä tämän kanssa ollut ollut, mutta muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ollut. Raicyn oli pakko nöyrtyä.
”Puhuin tuosta!” Lotte huusi, otti hedelmäkulhosta äkkiä mandariinin ja heitti sillä Billyä, joka nosti kädet pään suojaksi.
”Hei – nyt!” Alexiina sanoi. ”Hyvä on, tämä oli tässä. Perhekokous on ohi. Te kaksi”, hän lisäsi Charlottelle ja Billylle muiden noustessa synkkämielisinä, mutta ehkä hitusen helpottuneina pöydästä, ”te tulette mukaani.” Silmät salamoiden Lotte vitkasteli tuolista nousemista, mutta Billy, joka seurasi Alexiinaa, näyttäytyi marttyyrinä, joka ei ilmeisesti omasta mielestään ollut tehnyt mitään väärää. Alexiina käveli edeltä makuuhuoneen ovelle ja seisoi sitten siinä viitaten tiukasti kumpaakin sisään. Hän astui peremmälle heti heidän jälkeensä ja sulki oven. Sitten hän kääntyi teineihin päin.
Heitä olisi voinut luulla sisaruksiksi. Tummanruskeat, uppiniskaiset silmät olivat kummallakin sekä ruskea tukka, jonka otsahiukset tuntuivat olevan molemmille pakkomielle; itsepäiset kulmat, mustat paidat ja ulostyöntyneet leuat. Kumpainenkin seisoi tasan niin kaukana toisistaan kuin ahtaassa huoneessa oli mahdollista, käsivarret ristissä rinnan päällä, päät käännettyinä vastakkaisiin suuntiin. Näky oli suorastaan huvittava, ja sisäänpäin Alexiina hymyili. Ulospäin hän näytti vain tuiman nuhtelevaa ilmettä.
”Kumpi haluaa aloittaa?”
Kumpikaan ei vastannut. Alexiina odotti. ”Te ette poistu tästä huoneesta ennen kuin tämä on selvitetty. Nyt on tilanne päällä ja Kittyn kohtalo on paljon tärkeämpi, kuin teidän välisenne hankaukset. Tämä katku on saanut jatkua liian pitkään. No. Kakistakaa ulos. Billy?”
Hitaan arvokkaasti Billy käänsi päätään. Hän mietti hetkosen ja kohautti olkiaan.
”Ei mitään?” Alexiina sanoi tälle ärtyen. ”No, Lotte sitten. Aloita.”
Mutta Lottekaan ei näemmä halunnut puhua suutaan puhtaaksi. Alexiina alkoi suuttua. ”Pitääkö minun ruveta raivoamaan?” hän puhisi, ja äkkiä Charlotte tuijotti häneen niin häkellyttävän tiukkana, että ensimmäistä kertaa tyttö näytti suorastaan pelottavalta.
”Se on pahoinpidellyt minua”, tämä läjäytti suoraan päin Alexiinan näköä, kieltäytyen visusti lausumasta serkkunsa nimeä. Billyn pokerinaama säröili ja äkkiä hän liikehti levottomasti ja oli vähän kalvennut.
Alexiinasta tuntui, ettei hän kestäisi tällaista enää yhtään enempää. Mutta hänen oli pakko. Niinpä hän kovetti sydämensä ja kivetti kasvonsa ja sanoi: ”Millä lailla? Kerro kaikki.”
”Ravistellut ja ottanut kiinni kurkusta”, Lotte sanoi hyytävästi. ”Se saa raivokohtauksia, saattaa kilahtaa ihan pienestä.”
Billy sanoi jotain niin hiljaa, ettei sitä kunnolla kuullut, mutta Alexiinasta se kuulosti sanalta ’petturi’.
”Onko se totta, Billy?”
Pojan katse oli matossa. Kalpenemisen sijaan hän alkoi nyt punehtua.
”Tomford voi todistaa”, Lotte tokaisi.
”Olit menossa Infernon tarhaan, senkin ääl–”, Billy puri hampaitaan hillitäkseen kielensä ja jatkoi perään töppäystään parannellen: ”Jos en olisi kiskonut sinua sieltä pois, olisit hakkelusta!”
”Infernon tarhaan?!” Alexiina särähti. ”Lotte, mitä hiivattia olet tehnyt Infernon tarhassa! Sinne ei missään nimessä saa mennä!!”
Jos katse voisi tappaa… Charlotten mulkaisu Billyyn oli jäätävä.
”Sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että melkein pieksit minut!”
”Minä yritin ravistella sinuun järkeä, älä yritä suurennella tapahtunutta! Sitä paitsi, minä pyysin jo anteeksi ja sinä annoit, mutta nyt käytät niitä aseena minua vastaan – olet tosi halpamainen!”
”Sinusta on tullut ihan mielenvikainen, tulet varmaan äitiisi!”
”CHARLOTTE!” Alexiina parkaisi; tuo oli jo yli rajan, täysin asiatonta. Billyn punaisuus hävisi yhdessä nanosekunnissa ja hän muuttui kalpeammaksi kuin vielä kertaakaan, kuin kaikki veri olisi haihtunut hänen kasvoistaan. Ja täysin varoittamatta sekä selvästi voimatta sille mitään, pojan alahuuli alkoi vapista.
Lotte näytti lievästi kauhistuvan näkyä ja ehkä sanojaankin, sillä vaikeni. Billy kääntyi heistä poispäin, yritti kamppailla voimaa vastaan, mutta turhaan… Hänen hartiansa alkoivat täristä ja hän puristi käsiään nyrkkiin.
”Menkää pois!” hän huusi tukahtuneella, murtumaisillaan olevalla äänellä. ”Menkää pois!” Viimeisen huudahduksensa aikana hänen äänensä särkyi ja muuttui kimakaksi.
Charlotte toljotti järkyttyneenä, aivan kuin ei voisi uskoa mitä nyt tapahtuu. Alexiina nyökäytti mulkaisten päätään ja tyttö siirtyi sivuttain makuuhuoneen ovelle ja livahti mitään sanomatta tiehensä. Mutta Alexiina jäi vielä huoneeseen ja käveli pojan luo, nostaen kätensä tämän harteiden ympäri.
Billy tuuppasi käden heti pois.
”Billy…”, Alexiina sanoi hiljaa, kun pojan nyyhke yltyi ja hän riuhtoi huivin kaulastaan ja pyyhki sillä kiivaasti kasvojaan. ”Ei sinun tarvitse hävetä itkemistä.”
Aggressiivisesti Billy koetti lopettaa nyyhkettä, mutta kerran jo alettuaan, siitä ei ollut tulla loppua. Alexiina tarkasteli häntä, seisoi vierellä tietäen, että tämä oli käännekohta eikä hän saisi jättää Billyä yksin, vaikka tämä niin haluaisi. ”Sinulla on ollut kamalan vaikeaa”, jatkoi Alexiina tasaisella, lempeällä äänellä. ”Äitisi oli sairas ja kuoli, ja isäsi on ollut paljon poissa lapsuudessasi ja tehnyt meille ikävästi. Olet jäänyt ilman tukiverkkoa ja joutunut sen sijaan olemaan itse nuoremmille sisaruksillesi paitsi isoveli, myös äiti ja isä. Se on ollut aivan kohtuuton taakka. Sellaista ei olisi koskaan saanut vaatia sinulta.”
Billy itki vihaisena, ja Alexiina ohjasi hänet istumaan sängylle. Oli jo korkea aika, että Billy saisi käsiteltyä tunteensa surun, eikä vihan kautta – vihan, jonka tämä oli antanut niin pitkään hautua sisällään, kunnes se alkoi ottaa hänestä vallan.
Elämme vaikeaa murroksen aikaa, Alexiina ajatteli raskaasti siinä Billyn vierellä istuessaan ja silitellessä tätä lohduttavasti selästä. Maailma kuohuu ja se heijastuu tavallisiin perheisiin, mutta kaiken tämän keskelläkin elää aina toivo paremmasta ajasta.
Kun Billy vähitellen vaikeni omia aikojaan ja pyysi lopulta nolona saada paperia, Alexiina arvioi tilanteen olevan sopiva sovittelulle.
”Voinko pyytää Lotten tänne takaisin?” hän kysyi ojentaessaan Billylle yöpöydän laatikosta ottamansa nenäliinapaketin. Sitten hän nousi ja käveli makkarin ovelle ja huikkasi siitä. Lotte tuli hetken kuluttua, hitaasti ja varuillaan, epäluuloisen näköisenä. ”Vaara ohi”, Alexiina hymähti. ”Tule sinäkin tänne istumaan.”
Charlotte istahti hänen toiselle puolelleen kuin peläten, että Billystä voisi saada jonkin vakavan tartunnan.
”No niin”, sanoi Alexiina uudemman kerran, tällä kertaa kärsivällisemmällä äänellä, ja katsoi heihin kumpaankin vuorotellen. ”Kaikenlaista sitä onkin sattunut ja kaiken sitä saakin kestää. Minulla on nyt tällainen ehdotus: menen tässä välissä vielä kerran yrittämään soittoa Kittylle ja jätän teidät tänne sillä välin jutustelemaan kaksin. Sopisiko se?”
Nuoret nyökkäsivät vaitonaisina. Lotte oli hieman hätääntyneen oloinen ja pälyili Billyä kuin pelkäisi tämän itkemistä enemmän kuin suuttumusta, ja Billy kuivaili edelleen hitaasti nenäänsä vähän häpeilevän oloisena. Alexiina hymyili heille ja jätti nuoret sitten keskenään, haluten vakaasti luottaa heihin.
Puhelu jatkui ja jatkui, kunnes meni vastaajaan, mutta tuskin Alexiina oli ehtinyt laittaa kännykkää pois, kun hän näki kahden hahmon kävelevän ohi olohuoneen ikkunoiden takana. Helpotuksesta huokaisten hän kiirehti eteiseen vastaan, kun Moto saapui – perässään Kitty.
”Voi, Kitty!” Alexiina huudahti ja rutisti tätä oikein olan takaa. Kitty parka oli vähän nuupahtaneen näköinen ja hymyilikin ponnettomasti, mutta hymyili yhtä kaikki. Moto sen sijaan näytti iloitsevan jälleennäkemisen riemusta täysin rinnoin ja Alexiina halasi häntäkin. ”Minä odotin sinua yömyöhään eilen takaisin!” Alexiina sanoi Kittylle, joka riisui takkiaan ja lenkkareitaan.
Moto hymyili Kittylle. ”Kuulitko? Sanoinhan, etta kylla sinua taalla kaivataan.”
”Joo… anteeks. Olis pitänyt vastata puhelimeen, mutten uskaltanu.”
”Kitty oli luonani. Meilla oli sangen mielenkiintoinen yobrunssi”, sanoi Moto miellyttävällä syvällä äänellään ja iski silmää.
”Mietinkin, mihin kummaan olet voinut lähteä! Tule, täällä on vielä aamiaista jäljellä ja keitän sinulle kahvia...”
Mutta Kitty pysähtyi kesken ilahtumisensa; Raicy oli tullut vastapäisestä kylpyhuoneesta ja he katsoivat toisiinsa.
”Hyvaa huomenta”, Moto sanoi jännitteistä välittämättä, ja Raicy vastasi. Kittylle hän ei sanonut mitään ja pian kääntyi ja käveli takkahuoneeseen.
Kitty näytti säikyltä, kun Alexiina ohjasi hänet pöytään.
”Raicy vihaa mua”, nainen parahti kukistettuna.
”Höpsistä. Hän on vain vielä vähän väsynyt, eilen meni myöhään ja ilta oli rankka. Kyllä hän vielä tulee sinua vastaan, älä huoli.”
”Olin ääliö...”
”Kitty!” Lotte riensi paikalle. Billy viivytteli hänen jäljessään. Alexiina tarkkaili heitä sivusilmällä; mitä nuoret olivatkin puhuneet, vaikutti siltä, että jonkinlainen sotarauha oli saatu solmittua.
”Morjes, taas.”
”Kun olet syönyt, Kitty, jaksaisitko mennä tallille heittämään hevosille heinät ja vedet?” Alexiina kysyi kepeästi samalla, kun kaatoi kahvia Motolle ja itselleen. ”Josh on siellä, mutta tarvitsee todennäköisesti apua. Lovexin linimentitkin pitäisi vaihtaa ja katsoa, vieläkö se ontuu.”
”Eli Kitty ei sitten olekaan erotettu?” sanoi Lotte, joka vaikutti nyt huomattavasti hyväntuulisemmalta ja noukki Billyllä heittämänsä mandariinin ja alkoi kuoria sitä.
”Ei tietenkään”, Alexiina visersi, ”enhän minä mitenkään selviäisi vain yhdellä kädellä.”
Lotte kohotti kulmiaan, mutta Kitty punastui ilahtuneena ja oli sen jälkeen reippaampi, vaikkei vielä moneen päivään täysin oma itsensä. Raicy ei koskaan ottanut sanojaan takaisin tai tullut pyytämään anteeksi, mutta hänen hiljainen vastustelemattomuutensa hyväksyttiin yleisenä hyväksyntänä, eikä tapauksesta ’Kitty on erotettu’ puhuttu oikeastaan Centereillä enää koskaan sen koommin.
”Billy, olisiko sinulla aikaa tanaan ensimmaiselle tunnille?” Moto heitti muina miehinä kahvinsa yli. Hänen älykkäät mustat silmänsä tuntuivat hymyilevän kujeilevasti, niin kuin aina, antaen vaikutelman, että hän tiesi täsmälleen mitä heidän kattonsa alla kulloinkin tapahtui.
”Joo kai”, sanoi Billy, ja Moto näytti peukkua.
No jaa, ajatteli Alexiina jo huomattavasti helpottuneempana. Kirkkaan auringon kavutessa taas taivaalle valaisemaan pihaa ja mieliä, antoi se pitkän ja pimeän yön jälkeen taas muistutuksen siitä, että elämään kuuluivat niin ylä- kuin alamäetkin. Vaikka kyllä sitä joskus voisi vaihtelun vuoksi nauttia vähän matkaa vaikka ihan tasaisestakin kyydistä… |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 170 
Oma hevonen: Deluxe
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on May 14, 2018 17:24:05 GMT
Valaistuminen 20.3.2016 Musta mies vihelteli yhteistä säveltä varhaisten lintujen kanssa harppoessaan tyytyväisenä pitkin paljaiden amerikanhaapojen reunustamaa mäkipolkua. Usva leijaili salaperäisesti harmaiden runkojen väleissä ja alhaalla oikealla merilaidun oli niin valkoisen sumun peitossa, ettei sen toista laitaa aidasta tai männyistä näkynyt ollenkaan. Ilma oli pistävän kylmä, mutta raikas, ja Billyn tennareiden alla tumma ruoho oli kristallisessa huurteessa. Pian kosteus oli jo tunkeutunut ohuiden kangaskenkien läpi ja kastellut sukatkin, mutta sää oli siitä huolimatta niin kaunis, ettei Billy nurissut ainakaan ääneen.
Billy mietti, kuinka Motoa ei tuntunut juurikaan hetkauttavan mikään, mitä Orange Woodissa tapahtui. Nytkään tämä ei ollut esittänyt kenellekään ainoan ainutta kysymystä siitä, mitä ihmettä oli tekeillä: miksi poliiseja ramppasi taas kerran nuuskimassa nurkkia, miksi kaikki olivat jälleen vaihteeksi kuin maansa myyneitä, miksi Kitty oli itku silmässä syöksynyt hänen luokseen… Kai Kittyn oli ollut pakko kertoa hänelle jotain, ei Moto muuten voisi olla noin välinpitämätön.
Mutta oliko hän välinpitämätön?
He saapuivat jyrkän mäen harjalle juuri parahiksi samaan aikaan, kun hento kultainen aamun aurinko lankesi heidän takaansa idästä. Tuoreessa valossa kylpivä tuulimylly oli jo alkanut muistuttaa myllyä. Koska oli sunnuntai, rakennustyöt olivat tauolla, mutta Raicy oli aiemmin lupaillut sen valmistuvan viimeistään kesään mennessä. Siivekkeitä ei oltu vielä asennettu paikoilleen eikä sisätiloissa oltu tehty mitään erityistä, mutta muutoin uusi kivijalkainen tummapuinen mylly seisoi vakaasti vanhan paikalla.
Moto käveli keskeneräisen myllyn ohi ja seisahtui sitten isohkojen kivien luokse sen takana, jääden katselemaan tyynelle avomerelle, jonka aamuinen kauneus juuri nyt läikähdytti Billynkin paatunutta sydäntä. Hän muisti Patrician, yhden Lotten ystävistä, jonka oli kerran tavannut täällä. Tämä olisi ollut hurjan hieno näky harjanteella juuri nyt, mustat pitkänkiiltelevät hiuksensa valtoimenaan...
Moto katsahti olkansa yli ja kohtasi Billyn katseen; mies hymyili niin autuaallisesti kirkkaissa auringonsäteissä kylpiessään, että Billykin tajusi hymyilevänsä, vaikkakin huomattavasti vaiteliaammin.
”Kerrohan, mitä sinä näet?” sanoi Moto levittäen suuret kätensä sivuilleen koko pituudelta, kuin syleilläkseen koko valtamerta.
Meri olisi niin itsestäänselvä vastaus, että Billy käänsi tarkoituksella katseensa toiseen suuntaan. Häntä ei hymyilyttänyt enää.
”Myllyn, jonka isä varmaan poltti.” Hänen äänensä oli hiljainen ja iloton, kun hän katseli rakennelman seiniä.
”Tuhkasta kasvaa uutta”, Moto sanoi viitaten sanoillaan uuteen tuulimyllyyn, joka oli kirjaimellisesti rakennettu palaneen edellisen tuhkan päälle. ”Kuolema on vain uuden elämän toinen puoli. Aina, kun jotain uutta syntyy, vanhan täytyy väistyä...”
Billyä alkoi äkkiä taas ärsyttää, mutta hän pidätteli tunteitaan. Hän oli edelleen mukamas katselevinaan myllyä, vaikkei se niin mielenkiintoinen ollutkaan.
”Mitä mieltä sinä olet?”
”Jaa mistä?” Billy pakottautui sanomaan mahdollisimman vähällä hampaiden kiristelyllä. Moto ei tuntunut piittaavan tai huomaavan hänen kismitystään, jolle ei oikeastaan ollut edes mitään syytä. ”Elämästä vai?”
Moton kasvoille levisi taas hymy – miten hän pystyikin hymyilemään noin leveästi ja noin paljon? Billy oli luullut joskus olevansa hymyilemisen mestari, mutta Moto teki sen toisin. Billy tiesi milloin hymyillä ja miten, jotta vaikuttaisi mairealta ja miellyttävältä, mutta se hymy oli aina tietyllä tapaa rajoittunutta, säännösteltyä ja kaavoihin kangistunutta. Teennäistä, olisiko voinut sanoa. Tämä pitkä afrikkalainen mies sen sijaan hymyili kuin parahillaan nousemassa oleva aurinko ikään, aivan yhtä säkenöivän kirkkaasti ja lämpimän aidosti. Siihen ei Billykään pystynyt.
”Tai kuolemasta”, sanoi Moto kepeästi.
Billy tunsi jonkinlaisen äänettömän kouraisun vatsassaan. Tunne oli epämiellyttävä, kuin jokin, jonka oli unohtanut sisällään olevan, olisi äkkiä havahtunut ja muistuttanut olemassaolostaan.
”En mitään kai”, hän mutisi. Onneksi Moto ei painostanut häntä kunnolliseen vastaukseen, vaan sen sijaan viittasi tulemaan viereensä. Billy asteli lähemmäs. Koska hänelle tuli tarve puolustautua, hakea jonkinlainen uusi suojakilpi, joka tuntui äsken hieman säröilleen, hän päätti haastaa Motoa ja ottaa tilanteen omaan haltuunsa. ”Mitä me aiotaan tänään tehdä?”
”Kerro sinä”, vastasi Moto iloisesti.
”Niin, mutta mikä tässä touhussa on niin kuin ideana?” Billy kysyä töksäytti. ”Olet pitänyt jotain joogatunteja Lottelle, vai?”
Moto hymyili, mutta aivan kuin hänen silmänsä olisivat vähän vilkkuneet. ”Pitäisikö näistä turinakerroista jotenkin ’valaistua’, sekö tässä on pointtina?” Billy kuulosti tarkoituksella vähän pilkkaavalta.
”Siihen ei mennyt kauaa”, sanoi Moto. Kun Billy kohotti kysyvästi kulmaansa, Moto kehotti: ”Käännyhän ympäri.” Billy kääntyi ja sokaisevan kirkas aurinko häikäisi hänet. Hän kurtisti naamaansa ja nosti käden eteensä. ”Kas niin. Olet valaistunut”, Moto riemuitsi ja sitten nauroi niin, että herskyi. Ääni kaikui alhaalla olevista karikkoisista kivistä, ja tyhjästä taivaalle ilmaantuneet lokit yhtyivät kirahteluun.
Billy käänsi taas selkänsä auringolle. Hupaisaa.
Hän tarkkaili miestä silmäkulmastaan. Tämä oli ehkä napannut tilanteen taas itselleen, mutta Billy ei aikoisi luovuttaa näin vähällä.
”Jos minun pitää ruveta istumaan jossain risti-istunnassa kivien päällä ja lausumaan jotain ’omnia’, niin taidan vain mennä takaisin kotiin”, hän sanoi Moton reaktiota yhä tarkkaillen.
”Mikä loistava ajatus!” mies innostui ja läimäisi valtaisat kouransa äkkiä yhteen. Niistä lähtenyt pamaus kuulosti siinä hiljaisuudessa väkivaltaiselta ja paukahdus toistui kallioista vielä monta kertaa yhä vaimeampana ja vaimeampana. ”Käyvätkö nämä kivet?” hän viittasi heidän edessään oleviin lohkareisiin, joilla Dewn kuulemma aina istui. ”Tämä tässä, tässä ainakin on erinomaisen mukava istua. Ellei se olisi kovaa kuin kivi, väittäisin, että se on muovaantunut jonkun takaliston mukaiseksi!” Moto nauraa hekotti taas. Billyä ei naurattanut, mutta ymmärsi kyllä Moton laskevan leikkiä, eikä siksi tehnyt mitään. Moto sen sijaan asettautui kivistä toiselle, Billyn mieliksi sille terävemmälle ja epämukavemmalle, ja nosti isot jalat syliinsä. Hänellä ei ollut kenkiä, vaikka maa oli kylmä. Billyn varpaissa ainakin jo tuntui vetoa, vaikka ne olivat (kostuneiden) kenkien ja sukkien alla piilossa.
Billy mulkoili epäuskoisesti.
Moto suoristi selkäänsä ryhdikkäästi, rentoutti hartiansa ja asetteli kädet syliinsä päällekäin kämmenpuolet ylöspäin. Hän sulki silmänsä. Billy seisoi edelleen hänen vieressään epäuskoisena, odottaen milloin Moto lopettaisi ja osoittaisi koko jutun olleen vitsi. Tämä kuitenkin vajosi täydelliseen hiljaisuuteen ja liikkumattomuuteen eikä enää tapahtunut mitään muuta, kuin että lokit leijailivat unisen meren yllä ja muutama repaleinen pilvi lipui kalpealla taivaalla hyvin hitaasti ohi.
”No jaa...”, sanoi Billy lopulta. ”Jos tämä oli tässä… minä menen sitten.” Ja itsekseen myhäillen, hän kääntyi kädet taskuissa. Hän tunsi vallan olevan taas itsellään lähtiessään verkkaisesti laahustamaan poispäin. Hän odotti koko ajan, että Moto huikkaisi hänen jälkeensä, pyytäisi odottamaan ja jäämään… pahoittelisi pahasti pitkittynyttä vitsiään ja aloittaisi koko touhun vakavissaan niin kuin oli tarkoitus, eikä vain pelleilisi Billyn kustannuksella. Mutta mitään ei kuulunut.
Myllyn kohdalla Billy katsoi olkansa yli. Moto ei ollut hievahtanutkaan. Aurinko näytti hellivän ja lämmittävän hänen selkäänsä ja isoa rastaista afroaan. Billy oli myllyn varjossa, viileässä. Hänet valtasi äkkiä huomattavasti kurjempi olo, kuin hänellä jostain syystä oli äsken Moton seurassa ja auringonvalossa ollut. Hänen oli kylmä ja olo yksinäinen. Siitä huolimatta hän kääntyi takaisin eteenpäin ja jatkoi matkaansa lähtien laskeutumaan mäkeä alas kohti puiden reunustamaa polkua, joka laski takaisin Orange Woodiin. Ehkä hän vähän toivoikin, että Moto pysäyttäisi hänet…?
Niin ei kuitenkaan tapahtunut, ja Billy käveli koko matkan yksin samaa polkua takaisin. Maneesin luona hän pysähtyi ja kääntyi vielä kerran katsomaan takaisin myllymäelle. Motoa ei näkynyt enää. Ahdistava, kuvottava tunne möyri Billyn sisuksissa ja se oli jopa pahempaa kuin se, kun hän oli nolosti alkanut itkeä tädin ja serkun silmien edessä. Jostain syystä se tuntui voimakkaammalta kuin koskaan aiemmin, eikä Billy tiennyt mitä olisi tehnyt sille. Hän halusi päästä tuntemuksestaan eroon, muttei tiennyt mikä se oli tai mistä se johtui. Niinpä hän pakeni talliin hakeakseen hevosilta apua. Lieriö ja Kitty olivat viemässä niitä juuri ulos tarhoihin. Billy ei halunnut näyttäytyä heille, joten muutti mieltään kesken matkan ja piiloutui heinälatoon. Hän ei voisi mennä talollekaan, kun täti olisi siellä vielä. Tämä varmasti ihmettelisi, miksei Billy ollut Moton kanssa…
Kuvotus vahvistui ja Billy pidätti hengitystään. Mikä hänellä oikein oli? Mitä se hullu musta mies oli tehnyt hänelle? Hän nojasi ladon seinään ja huohotti. Aivan kuin uusi itku olisi voinut tulla, niin pahalta hänestä tuntui, mutta hän ei halunnut itkeä. Ei, ei haluaisi. Ja kuitenkin, teki niin jo. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jun 4, 2018 15:27:16 GMT
Peto 21.03.2016 ”Mitä minun pitäisi ajatella Billystä?”
”Miks sun pitäisi ajatella jotain Billystä?”
”No, kun meillä on ollut niin paljon riitoja… Hän on kauhea välillä”, Lotte sanoi pyöritellen kynää. Ty tuhahti tarkoittaen, että siinä suhteessa oli aivan samaa mieltä.
Luokkaan siivilöityi niin kutsuvan keväinen auringonpaiste, että tuntui suorastaan vastenmieliseltä istua nököttää sisätiloissa ja yrittää keskittyä johonkin niin pitkäveteiseen, kuin koulunkäyntiin. Jutustelu rakoili luokassa muidenkin osalta, eikä kukaan tuntunut oikein jaksavan keskittyä tehtäviin.
Lotte oli ensin miettinyt, ettei ottaisi asiaa puheeksi, mutta kuuli kuitenkin itsensä jatkamassa hiljaisesti: ”Kun hän on välillä käynyt minuun käsiksi.”
”Millä lailla?” Ty kysyi nostaen katseen kännykästään, jota oli selannut paljon kiinnostuneempana kuin oppikirjaansa.
”Ei mitään kovin vakavaa… Lähinnä vähän ravistellut.”
”Ihan normia”, totesi Ty ja vajosi takaisin röhnötysasentoon selaamaan puhelintaan. ”Mun velipuoli on tukistanu, potkinu, tuuppinu ja lyöny mua monet kerrat. Sisarukset kinaa ja tappelee, ja musta se kuulostatte ihan tavallisilta. Se ei ehkä oo sun veli oikeesti, mutta sun isobroidi onkin reippaasti sua vanhempi ja pikkubroidis taas niin pieni – Billy on ensimmäinen sun ikäluokkaa oleva, joka on sukua ja asuu saman katon alla, joten tietty se aiheuttaa konflikteja”, Ty päästeli suustaan kuin suuria elämän totuuksia. Lotte kuunteli häntä vaisusti ja laski sitten kynän kädestään. Kuulosti siltä, että tähän Tyn veljeen verrattuna Billy oli suorastaan herrasmies.
Hänen pohdintansa katkesivat, kun Ty huudahti yhtäkkiä: ”Jes! Mä sain ne!”
”Sait mitkä?”
Ty nosti innoissaan nyrkkiään ilmaan ja käänsi puhelimennäyttöä Lottelle, joka ehti nähdä vilaukselta kuvan rumpusetistä. ”Rummut! Oon hakenu ja ettiny kaikkialta netistä myynnistä halpaa, mutta kelvollista rumpusettiä, ja vihdoin löyty mihin on varaa!”
”Teillä ei ole kyllä enää yhtään varaa pölisemiseen”, sanoi tyttöjen taakse ilmaantunut Monkey. ”Minä otankin tämän, kiitos.”
”Hei!” Ty älähti, kun kännykkä vietiin hänen kohotetusta kädestään.
”Saat sen tunnin jälkeen. Nyt jatkatte niitä laskuja”, Monkey sanoi ja vaappui tiehensä. Hän kulki aivan yhtä puheliaiden, ellei jopa railakkaamminkin keväästä hurmaantuneina melskaavien Crimleyn ja Raulin ohi, muttei sanonut pojille mitään. Ty näytti pitkää naamaa, mutta piristyi kohta taas.
”Sun pitää tulla meille”, hän sanoi Lottelle tarmokkaana. ”Koulun jälkeen, kuulemaan, kun testaan niitä ekaa kertaa. Sitten pitää miettiä, miten ne raahataan teidän kellariin aina bändiharjoituksia varten.”
”Jos joskus päästään harjoituksiin asti”, mutisi Lotte, joka oli ottanut taas kynän käteensä ja yritti syventyä numeroihin avoinna edessään olevasta kirjasta. ”Olisipa Dewn, sillä on auto.”
Kellon soitua, he pakkasivat laukkunsa ja Ty kävi kinuamassa puhelintaan takaisin. Se ei käynyt ihan yksinkertaisesti, sillä Monkeyllä oli opettajaksi outo huumorintaju, ja hän laittoi Tyn matkimaan kanaa ennen kuin suostui luovuttamaan kännykän. Tyn edelleen marmattaessa asiasta, Charlotte hoksasi oppilasmeressä tutun punakiharaisen pään, jota ei ollut nähnyt ikuisuuksiin. Hän nopeutti askeliaan ja kiiruhti eteenpäin koulun käytävää. Ty oli hyvä kaveri kyllä, mutta kaikista kiihkeimmin Lotte oli odottanut, että pääsisi keskustelemaan kaikesta viikonloppuna tapahtuneesta luottoystävänsä kanssa.
”Gillian!” hän huudahti. ”Joko olet kuullut mitä–?”
Gillian kääntyi jo kaukaa ympäri ja lähtikin yllättäen toiseen suuntaan. Charlotte hämmästyi, mutta otti sitten juoksuksi pyrkien tämän rinnalle: ehkä Gillian oli muistanut jotain, minkä oli unohtanut ja sen takia tehnyt äkkinäisen U-käännöksen.
Mutta Gillian ei tuntunut kuulevan kutsuhuutoja. Charlotte mutkitteli ruuhkaisella käytävällä pyydellen nopsaan anteeksi aina, kun tuli tuupanneeksi jotakuta, yrittäessään kiriä Gilliania kiinni. Lopulta hän ehätti tämän vierelle. ”Gillian, vihdoin! Minulla on kerrottavaa–”
”Lotte, ei nyt!” Gillian kivahti, luoden yhdessä kiharoiden hulmahduksessa häneen tuiskuisan katseen. Charlotte vaikeni ällistyneenä. Gillianin kova ilme tosin rakosi heti, kun hän sattui näkemään loukkauksen heijastuman Lotten silmistä, ja käänsi päänsä pois. ”Anteeksi… mutta minulla – minulla on juuri nyt paljon asioita mielessäni ja kiire koulun kanssa”, sanoi Gillian hätäisellä, kireällä äänellä, ”en ehdi juttelemaan nyt sen paremmin!” Ja hän koukkasi takaisin luokkakavereidensa seuraan vilkaisemattakaan enää taakseen.
Lotte ei voinut käsittää, mitä oikein oli tapahtunut. Oliko hän tehnyt jotain? Oliko Gillian hänelle vihainen jostain?
”Näitkö?” Charlotte tokaisi Tylle, joka oli maleksinut huomattavasti hitaammin hänen jäljessään. ”Mikä ihme Gilliania vaivaa, miksi hän käyttäytyi noin?”
”Ehkä se lähtikin mua karkuun”, sanoi Ty.
Lotte katseli synkkänä suuntaan, jonne Gillian oli hävinnyt näkyvistä.
Gillianin käytös vaivasi häntä koko loppupäivän. Viimeiset tunnit koulussa hän tuijotteli tyhjään ja koetti ymmärtää, mitä tämän päässä mahtoi liikkua ja mistä mahtoi olla kyse. Gillian oli ollut loistotuulella syntymäpäivänään. Sitten hänen hevosensa kuoli. Hänen oikea isoäitinsä tuli käymään. Gillian sairastui pahasti. Zoey määräsi hänet takaisin kotiin. Ja nyt Gillian ei halunnut puhua Charlottelle. Siinä välissä Lotte oli puolustanut häntä, ollut hänen tukenaan, kuskannut hänelle läksyjä, mutta päässyt näkemään tätä vain kerran, sinä harvinaisena jackpot-hetkenä, kun kotona oli ollut pelkästään Wolfgang ja päästänyt Lotten sisään – muutoin kirjat oli Boulice napannut häneltä jo kynnykseltä ja käännyttänyt lähtemään.
Charlotte pohti Wolfgangia niin intensiivisesti, että häneltä meni psykologisten teorioiden selitykset tyystin ohi korvien. Jotain mätää Wolfgangissa oli… Siinä oli pakko olla syy. Gillian oli osoittanut inhoavansa äitiään, joten tällä tuskin oli samanlaista valtaa häneen enää, kuin ehkä joskus muinoin. Gilliania oli kiristetty alaikäisyyden ja hevosen turvin; nyt ei kumpaakaan valttikorttia enää ollut, joten Zoey Wavesilta alkoivat loppua aseet. Gillianin isä puolestaan oli petrannut käytöstään ja pisteitään Lottenkin silmissä hitusen, kun oli antanut Linkan Gillianille… ja Lily von Zught, tuo kieltämättä vähän pelottava nainen, oli joka tapauksessa Emilyn sisko, joten ei hänkään varmaan pääpiru voisi olla. Ainakin sitä olisi vaikea kuvitella.
Koulubussiin noustessaan, Lotte oli tullut tulokseen, että syypään täytyi löytyä niistä sveitsiläisistä – Wolfgangista, joka oli mitä ilmeisemmin jollakin keinolla aivopessyt Gillianin.
”Ohoi – minne sä meet?” Ty nappasi Lottea laukusta, kun tämä aikoi nousta kyydistä omalla pysäkillään Seaprout Avenuen varrella.
”Häh?” Lotte sanoi.
”Sun piti tulla meille, etkö muista?”
”Ai niin…” Hän oli ollut niin omissa ajatuksissaan, että oli unohtanut kokonaan luvanneensa Tylle. Lotte istuutui takaisin. Kuljettaja vilkaisi heitä taustapeilistään.
”Jäätkö tässä vai et?”
”Ei, en jääkään”, Lotte heilautti kättään. Kuljettaja näytti tympääntyneeltä laittaessaan ovet takaisin kiinni ja mutisi jotain. Ty kuitenkin hymyili onnellisena.
”Makeeta! Päästään testaan niitä rumpuja! Sä et ookaan vielä käyny meillä!”
Ty oli muuttanut äitinsä kanssa Bridgetweetiin, synkälle pienelle saarelle Waterphewssä, mitä Charlotte ei voinut ollenkaan käsittää. Hän ei ollut tullut käyneeksi heillä vielä kertaakaan aikaisemmin – osin siksi, että oli kovin mielellään vältellyt pahaenteistä Bridgetweetiä. Andrewn varoitukset, saarelta kadonneet nuoret ja Mustat Ruusut olivat pelotelleet hänet sen suhteen piloille, mutta hän ei suoranaisesti halunnut myöntää sitä Tylle, jottei olisi vaikuttanut taikauskoiselta jänishousulta.
Bussi klonkutti sillan yli ja Charlotte katseli huolissaan ikkunasta avautuvaa maisemaa merelle; ajoivatko he parhaillaan yli niistä oudoista viemäritunneleista? Kohta linja-auton kolahtaessa saaren puolelle he ohittivat ison, repaleisen ja maaleistaan hilseilleen kyltin, joka toivotti: ”Tervetuloa Bridgetweetiin!”
Ei kovin houkutteleva tervetulotoivotus.
Jerkinseillä oli mustakattoinen valkoinen rivitaloasunto saaren sillä puolen, jota Lotte ei Dewnin kanssa ollut pahemmin tutkinut. Suurimmaksi osaksi Bridgetweet oli sankkaa kuusimetsää ja sen rannikko saaren länsipuolella hyvin karikkoista. Jerkinsien talon takapiha oli pieni ja lähes kokonaan aidattu koiria varten, aivan kiinni sysisynkeän metsän laidassa. Etupihalla, jota oli tuskin nimeksikään, istui muovisessa puutarhatuolissa tupakilla hapsottavatukkainen nainen, joka näytti Lotten mielestä aika kamalalta: silmien alla oli mustat riippuvat pussit ja koko naama oli vetelä, hiukset huonokuntoiset ja olemus epäsiisti. Nainen tuskin viitsi tervehtiä.
”Missä ne on?” Ty sanoi heti kiitäessään paikalle. Hänen äitinsä ripotteli tuhkia hyvän tovin ennen kuin heilautti väsyneen oloisesti kättään kohti isoa pahvilaatikkoa.
Ty syöksyi heti sen kimppuun ja repi innoissaan teippiä sen verran, että sai väännettyä läpät auki. Hän katsoi sisään ja katosi puolittain valtavaan laatikkoon. Charlottekin katsoi. Rummut olivat kuluneen ja käytetyn näköiset, mutta joka tapauksessa kelpo instrumentin oloiset. Niin Ty ainakin arvioi.
Hän kääntyi pois pahviboksista. ”Ootsä ulkoiluttanut koirat?”
”Kyllä sä tiedät, etten mä jaksa”, rouva Jerkins huokaili. ”Kyllä ne takapihallakin pissaa.”
Ty aukaisi oven ja välittömästi siitä tunkeutui ulos heitä haukahdellen tervehtimään kolme seefferiä. Lotte pelkäsi, että ne vapaina juoksisivat autotielle, mutta kaksi koirista hääräsi heidän ympärillään ja kolmas kävi lurauttamassa talon seinää vasten ja tuli sitten Tyn vihellyksestä heti luokse.
”Ota toi”, Ty, joka oli koukannut eteisessä, sanoi ja nakkasi Charlottelle flexin. ”Fauna on iisein, vie sä sitä.”
Lotte kumartui laittamaan hihnan kiinni kolmesta koirasta vaaleimpaan, joka seisoi kiltisti paikoillaan sen aikaa, että Lotte jälleen suoristautui.
”Hayley”, rouva Jerkins kutsui. Lotte ihmetteli hetken kenestä oli kyse, kunnes tajusi. Ty ei reagoinut ’väärään’ nimeen mitenkään, mikä oli erikoista. Koulussa hän sai siitä aina kamalat raivarit.
”Mitä?” Ty tokaisi.
”Ootteko tehneet läksyt?”
”Justhan mä tulin kotiin!” Ty närkästyi. ”Exel, tänne!”
Tyn äiti jatkoi tupakantupruttamistaan kaukaisuuteen silmäillen. Lottesta hän oli omituinen. Tyn saatua kaksi muuta koiraa hihnoihin, he lähtivät tietä pitkin kohti metsää.
”Onko äitisi sairas?” Lotte kysyi epävarmana. Hän ei kehdannut sanoa, että tämä oli näyttänyt hänestä niin pahalta.
”Sillä on fibromyalgia”, Ty sanoi huolettomasti. ”Käyttää sitä syynä kaikkeen mitä ei voi tehdä, kuten viedä koiria lenkille. Ne kuulemma vetää liikaa ja mutsilta lähtee remmit käsistä. Ei ne vedä, jos käskee.” Ja kuin osoittaakseen sanansa todeksi, hän vihelsi yhtä koirista ja se jättäytyi heti muista odottamaan Tytä.
Lotte ei tiennyt, mikä fibromyalgia oli, muttei viitsinyt tarkemmin udella. He kiersivät metsäpolulle, jossa sai tarkoin katsoa jalkoihinsa, ettei olisi kompuroinut isoihin ja paksuihin käärmemäisiin juuriin, joita risteili pitkin ja poikin maata. Vaikka Charlotte tiesi, että he olivat ihan lähellä autotietä ja rivitaloasutusta ja, että saari oli muutenkin suhteellisen pieni, metsä tuntui silti nopeasti imaisevan heidät synkkiin syvyyksiinsä kuin äänettömään painajaiseen. Aurinkokin tuntui painuvan samantien raskaiden pilvien taa, kun he astuivat syvemmälle, sillä kohta valoa ei enää siivilöitynyt heidän eteensä polulle. Raksahtelut ja kaukaiset kajahtelut tuntuivat viisinkertaistuvan, ja Lotten sydän väpätti tahtomattaankin tavallista lujempaa huolimatta siitä, että heidän turvanaan oli kolme kunnon kokoista koiraa.
Ty päästi Exelin ja Fungin irti ja harppoi edeltä vaikuttamatta lainkaan huolestuneelta, vaikka Charlotten niskapiitä karmi ja hän vilkuili vähän väliä olkansa yli, ettei kukaan vain seuraisi heitä.
”No, ootteko saanut jotain biisien tekstejä jo ylös?”
Charlotte kiri askeliaan lähemmäs Tytä ilahtuen siitä, että he saattoivat rupatella jostain muusta – se vei ajatukset pois pelottavasta metsiköstä.
”En tiedä Billystä, mutta kyllä me ainakin yhteen kappaleeseen koetettiin jo saada melodiaa”, Lotte sanoi. ”Zack on luvannut hankkia meille bassokitaran ja muita elektronisia juttuja, joita tarvitaan, mutta minun pianoni on vielä vähän ongelma.”
”Sähkökoskettimet saa halvalla”, Ty totesi. ”Voin kattella samalta sivulta, josta ostin noi rummut.”
”Zack haluaisi, että me otetaan huilu mukaan.”
”Huilu?” Ty tyrskähti äänekkäästi.
Metsä vastasi nauruun pamausta muistuttavalla, kovaäänisellä räksäyksellä.
Charlotte loikkasi säikähtäneenä kiinni Tyhyn, joka oli myös pysähtynyt ja iskostanut katseensa havupuitten kätköihin. Kaikki kolme koiraa olivat nostaneet päänsä pystyyn ja tuijottivat samaan suuntaan.
”Mikä se oli?” Lotte sanoi normaalia kimakammalla äänellä. Aivan kuin hänen pahimmat pelkonsa olisivat käyneet toteen.
Se, ettei Ty vastannut, pelotti häntä vain lisää. Exel alkoi murista matalasti.
”Hys”, Ty käski koiraa heti ja hamuili kiinni sen pantaan. Fungillakin oli karvat pystyssä. Charlotte ei uskaltanut tiirata metsän kätköihin, sillä pelkäsi sitä, mitä siellä ehkä olisi. Puitten takaa kuului lisää napsumista ja pian oli ilmiselvää, että siellä liikkui jokin, joka lähestyi heitä.
”Hui!” Lotte henkäisi, kun sammaleisten kivien takaa pelmahti äkkiarvaamatta esiin neljäs koira – valtavan iso ja karvainen ja sysimusta. Exel riehui Tyn otteessa ja Fungi, jonka pantaan Ty oli ehtinyt napsauttaa hihnan takaisin kiinni, ponkaisi eteenpäin haukkuen. Charlotten pitelemä Fauna sen sijaan seisoi Lotten jalkojen takana – pelkuri nähtävästi sekin.
”Perkele!” Ty huusi. ”Exel, paikka! Fungi, paikka!”
Koirat haukkua räksyttivät tunkeilijalle, joka oli kaartanut jolkotellen sivumpaan ja tiirasi samalla heitä keltaisella sivusilmällään. Charlotte saattoi vaikka vannoa, ettei se ollut tavallinen koira–
”EXEL!” Tyn pelkästä pannasta pitelemä seefferi pääsi samassa irti ja ampaisi täyttä kyytiä mustan koiran kimppuun. Ty työnsi siinä samassa Fungin hihnan Lotten käteen, otti kepin maasta ja säntäsi koirien perään. Hetkeen ei kuulunut kuin kamalaa rähinää ja Tyn karjuntaa ja, kun Lotte vihdoin uskalsi avata silmänsä, jäljellä oli enää hengästynyt ja tuohtunut Ty karahka kädessään. ”Oota siinä”, hän sanoi Lottelle ja ampaisi puitten sekaan.
Charlotte jäi avuttomana seisomaan polunvarteen kahden koiran kanssa, joista toinen uikutti hänen jaloissaan ja toinen tempoi hihnassa häntäänsä huolestuneesti lekuttaen. Kaukaa kaikui Tyn vihellyksiä ja kutsuhuutoja. Se musta koira oli ollut niin hurjannäköinen ja valtaisa, että oli varmaan pistänyt Tyn koiran poskeensa, Lotte mietti kauhuissaan. Fungi alkoi ulista ja sitten haukkua kärkevästi.
”Ei… odotetaan tässä”, Lotte sanoi sille ja otti varmuuden vuoksi hihnan kahteen käteen. Fungi pisti inisten maate ja työnsi mielenosoituksellisesti kuonon etukäpälien väliin.
Ty onneksi palasi suhteellisen pian – Exel mukanaan.
”Häippäs”, hän sanoi Lotten kysyvään ilmeeseen. ”Hitto, kun toi peto hiipparoi täällä taas.”
”Taas?” Lotte sanoi ja ojensi innoissaan Tytä päin pomppimaan ryhtyneen Fungin flexin tälle. Exel läähätti kuin olisi ollut jänisajossa ja vastaanotti välinpitämättömästi Faunan kiintymyksenosoitukset. Ty kiinnitti sillekin hihnan vihdoin paikoilleen.
”Toi on ollu täällä mettässä ennenkin. Kerran kaikki kolme koiraa lähti mutsilta irti sen takia, siks se ei enää halua lenkittää niitä ainakaan metsissä. En oo nyt vähään aikaan sitä nähny, niin aattelin, että se on jo otettu kiinni tai jotain.”
”Se ei ollut mikään tavallinen koira”, Charlotte sanoi kunnioituksen ja pelon sekaisella äänellä. ”Se oli ihan varmasti susi.”
”Nääh”, Ty sanoi. ”Joku täkäläinen vaan on taas liian laiska hoitamaan rakkejaan ja antaa sen käydä ’itte pissalla takametsässä’.”
”Tiedätkö ketään, jonka koira se voi olla?”
”En, mutta eiköhän se vielä selviä.”
Sanoi Ty mitä sanoi, Charlottesta siinä susikoirassa oli ollut jotain sangen omituista. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jun 4, 2018 16:43:25 GMT
Viimeinen Center 24.3.2016 Rakas Dewn,
Milloin mahdat tulla kotiin? Sinua kaivataan täällä koko joukko ja tuntuu kuin jokin oleellinen pala olisi ollut pois paikoiltaan lähdöstäsi lähtien. En haluaisi vaivata sinua kaikella sillä, mitä täällä on sattunut, mutta aika alkaa olla kypsä. Tulethan pian takaisin.
Terveisin, äiti
Alexiina klikkasi huokaisten itsensä ulos sähköpostista. Hän toivoi koko sydämestään, että Dewn saisi nauttia reissustaan vapaasti ja vailla murhetta siitä, etteikö kotona olisi kaikki hyvin, eikä siis ollut kertonut pojalleen kaikesta vuoden mittaan tapahtuneesta – lukuunottamatta Emilyn tapausta, joka oli ollut sen verran hälyttävä ja tärkeä, että hetken oltiin mietitty, jos kyseessä olisi todellakin isoäidin viimeiset hetket. Dewn oli ollut valmis tulemaan heti kotiin, mutta Emilyn asetuttua, Alexiina oli kieltänyt ja sanonut, ettei hätä ollutkaan sen näköinen.
Viime aikoina häntä oli kuitenkin alkanut ikävä esikoistaan kohtaan vaivata niin paljon, että se alkoi tuntua jo sietämättömältä. Ja kuitenkin hän katsoi iltaisin itseään peilistä ja sanoi: ”Et voi ikuisesti olla hänelle pelkkä äiti. Sen aika on jo ohi. Hän on jo aikuinen, nuori mies. Hänellä on oma elämä.” Miten hän silti oli tuudittautunut siihen hurmaavaan, turvalliseen alitajuiseen ajatukseen, että saisi pitää lapsensa aina lähellään?
Lempeästi hän katsoi nuorimmaistaan, joka nukkui päiväunia viltin alla. Pieni vaalea pää oli kallellaan, suu hieman raollaan ja pienet pulleat kädet levällään. Ainakin Oliveria Alexiina saisi äidillisesti helliä vielä pitkään.
Charlotte ei ollut ainoa, joka oli viime päivinä pohtinut paljon Billyä. Myös Alexiinaa poika vaivasi Dewnin lisäksi. Hänkin oli alkanut laittaa merkille Billyn oudon käytöksen ja kiristyneen pinnan: aiemmin niin hyvätapainen ja joviaali poika oli nykyään jatkuvasti kiristelemässä hampaitaan pahemmin kuin Charlotte konsanaan. Kun Moto oli kertonut, ettei Billy ollut ollut yhteistyöhalukas elämätunnin suhteen, Alexiinan olo oli toivoton. Jos Moto ei voisi auttaa Billyä, kuka voisi?
Eräänä iltana hän päätti lähestyä Billyn ongelmaa uudesta näkökulmasta ja saatuaan Emilyn kautta selville erään numeron, soitti yhdelle jäljellä olevalle Centerille, sille poikkeukselle, joka ei ollut heidän kynnystään suvainnut vielä kertaakaan ylittää.
Laura Center kuulosti puhelimessa totisen oloiselta ja huumorintajuttomalta naiselta, joka oli todennäköisesti vakavamielisyydessään tullut Williamiin. Vaikka hän oli yllättynyt soitosta, hän ei vaikuttanut olevan siitä niinkään mielissään. Alexiina oli ymmärtänyt, että hän oli kiireinen ja tehokas opiskelija, valmistunut kouluistaan aina huippuarvosanoin, mutta mikäli olematon yhteydenpito lähisukulaisiin mitään kertoi, tunnepuolessa olisi parantamisen varaa.
”Et taidakaan muistaa, mutta tapasimme viimeksi silloin häissämme 1991. Olit silloin tosin vielä ihan pikkutyttö”, Alexiina aloitteli keskustelua.
”En valitettavasti muista”, Laura totesi viileästi. Alexiinasta tuntui selvältä, että leppoisa kuulumisien vaihto ei ollut tämän persoonalle sopiva tapa lähestyä, joten päätti mennä muitta mutkitta kulmakiveen.
”Kuule, soittelisin sellaista, kun Billy on nyt asunut meillä sen pari vuotta…” Alexiina piti hetken mietintätauon, jonka aikana Laura ei avittanut johdattelua mitenkään. ”Hän on kiva poika, mutta viime aikoina on ollut jonkin verran ongelmia.”
”Ongelmia?” toisti Laura epäluuloisesti.
”No, ehkä vähän hankaluuksia”, Alexiina kiirehti pehmittämään äskeistä, ”ja olen totta puhuakseni huolissani hänestä jonkin verran. Hänellä on ollut paljon riitoja–”
”Anteeksi, mutta nyt en aivan ymmärrä mitä tekemistä minulla on tämän asian kanssa.” Kommentti sai Alexiinan häkeltyneenä sulkemaan suunsa. ”Eiköhän tästä asiasta voi keskustella paremmin isäni kanssa.”
”Billy ei ole oikein väleissä Williamin kanssa”, sanoi Alexiina ihmetellen, eikö Laura tiennyt siitä. Ilmeisesti ei, sillä jonkin aikaa yhteys surisi hiljaisuutta. ”Tässä on ollut vähän kaikenlaisia ristiriitoja...”
”Billykö ei ole väleissä isän kanssa?” sanoi Laura etäisesti hämmentyneenä. Pian hän kuitenkin oli jo taas tylyn kuuloinen. ”Siitä huolimatta, valitettavasti minä en voi auttaa.”
”Olisin toivonut – tai siis… kuinka läheisiä te kaksi olette?” Alexiina kysyi käyden jo hieman epätoivoiseksi.
”Minä ja Billy? En osaa vastata. Minun puolestani ei ole mitään valittamista. Olemme aina tulleet hyvin toimeen.”
Alexiina sulki silmänsä.
”Siksi juuri soitinkin. Tämä saattaa olla iso ja yllättävä pyyntö, mutta… olisiko mitenkään mahdollista, että voisit tulla käymään täällä? Alamme olla aika neuvottomia ja minusta tuntuisi, että sinä voisit auttaa Billyä meitä paremmin.”
Linja hurisi taas.
”Olen melko kiireinen–”
”Jos mitenkään vaikka yksi viikonloppu järjestyisi”, Alexiina jo lähes aneli, mutta nyt ei auttanut. ”Me tietysti voimme kustantaa lentoliput–”
”En vieläkään oikein käsitä, mikä se ongelma Billyn kanssa on”, Laura töksäytti. ”Eikö hän ole asettunut sinne? Vai eikö hän haluakaan asua siellä? Siinä tapauksessa hän voi aivan hyvin muuttaa takaisin kotiin, Bob ja Bella asuvat tällä hetkellä isovanhemmillani–”
”Billy on asettunut meille oikein hyvin ja on osa perhettä”, Alexiina alleviivasi painokkaasti, sillä kyseessä ei nyt missään nimessä ollut se, ettäkö he haluaisivat Billystä eroon, ja sen oli tultava selväksi. ”Eikä hän ole osoittanut millään lailla toisin.”
”Ja kuitenkin teillä on ongelmia?”
”No”, Alexiina sanoi, ”Billyllä on ollut kohtuuttoman rankkaa. Ensin hänen äitinsä – anteeksi, siis äitinne –”
”Niin, äiti oli pahasti sairas”, Laura totesi.
”Saanko kysyä, mikä hänellä tarkalleen ottaen oli?”
”Reizh-Loupen tauti. Se saattaa olla perinnöllistä. Taudinkuvaan kuuluu aluksi yleensä raivoherkkyys sekä voimakkaat mielialanvaihtelut, sittemmin hallusinaatiot sekä fysiologisia muutoksia. Kyseessähän siis on mielenterveyssairaus, jonka aiheuttajaa aivoissa ei varsinaisesti tunneta.”
”Voi kamala”, Alexiina huokasi järkyttyneenä ja puristi puhelinta.
”Bob on ollut tutkimuksissa, sillä hän on niin pahansisuinen, vaikka tauti yleensä puhkeaakin vasta aikuisiässä. Todennäköisesti hän vain on sellainen kuriton lapsi ihan luonnostaan. Mitään ei ainakaan ole hänellä todettu.” Alexiina katsoi aika pois tolaltaan ulos ikkunasta. ”Miten Billy on käyttäytynyt?” Laura kysyi tarkemmin.
”No… niin...”, äkkiä Alexiinaa epäilytti koko touhu. ”Ihan mukavasti minun mielestäni, mutta nuorilla on ollut jotain kärhämää jo pidemmän aikaa. En oikein itsekään tiedä, mistä siinä on kyse – lähinnä tyttärelläni Charlottella siis ja Billyllä. Mukava poika hän noin muuten on, mutta on viime aikoina vaikuttanut huomattavasti kireämmältä ja aika, tuota noin, jatkuvasti vihaiselta.”
”Vihaiselta?” Laura sanoi ensimmäisen kerran yllättyneeltä kuulostaen. ”Billykö vihainen? Jo on kumma, Billy on aina ollut kaikista helpoin ja mutkattomin sisaruksistani. Suorastaan miellyttävä.”
”Niin, kyllä hän miellyttävä alkuun olikin”, Alexiina sanoi.
”Mitä isäni on sanonut?”
”Williamin ja Billyn välit ovat melko tulehtuneet”, Alexiina selvitti uudelleen. ”Tuota noin… Williamin vähän ikävän tempun jälkeen...”
Ilmeisesti Laura ei ollut isänsä kiristyspuuhista kuullutkaan.
”Minäpäs puhun hänelle”, Laura lupasi tiukan kuuloisesti.
”Mitä suotta, asia on jo loppuunkäsitelty.”
”Hmm”, kuului Lauran linjalta. ”Nyt minuakin kieltämättä alkoi huolestuttaa. Kuulostaa erittäin epätyypilliseltä Billyn käytökseksi. Ehkä voisin sittenkin tulla poikkeamaan.”
”Ihan totta, voi miten hienoa!” Alexiina ilahtui ja yllättyi niin äkkinäistä mielenmuutosta. ”Todella, todella hienoa! Ilmoita vain tähän numeroon, miten saat lennot ja muut varattua, meille käy kyllä koska tahansa – Emilykin ilahtuu ikihyviksi, hänellä oli sydänkohtaus tässä hiljan.”
Siihen Laura ei oikeastaan todennut mitään, mutta lupasi olla pian taas yhteyksissä. Alexiina lopetti puhelun, mutta vaikka olikin onnistunut houkuttelemaan Billyn sisaruksista vanhimman vierailulle, hänen olonsa oli entistä huolestuneempi.
Reizh-Loupen tauti?
Kuin zombi, hän laittoi kännykän sivuun ja herätti hiirtä heilauttamalla tietokoneen näytön eloon. Hän naputteli hakusanan, avasi nettitietosivun ja alkoi lukea taudin kuvausta. Teksti ei ollut kaunista.
Noustuaan tuolistaan, Alexiina käveli Billyn huoneelle ja koputti oveen. Sisältä kuului murahdus, joten Alexiina väänsi kahvaa ja astui sisään: Billy istui pöytänsä ääressä raapustelemassa jotakin vihkoon. Hän ei kääntynyt katsomaan taakseen, mutta Alexiina käveli mitään sanomatta pojan luo ja varoittamatta laski kätensä tämän hiuksille ja toisen hartialle ja sitten kumartui antamaan halauksen. Paperilla liikkunut kynää pitelevä käsi pysähtyi. Hetken hiljaisuuden jälkeen, Alexiina suoristautui ja painoi vielä suukon Billyn ruskeisiin hiuksiin. Sitten hän kääntyi ja lähti, painaen oven perässään takaisin kiinni. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 126
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Jun 5, 2018 14:36:36 GMT
Centerien tilan pää 25.3.2016 Isän isot ja kuraiset lapikkaat seisoivat eteisessä. Ne tuoksuivat tuoreelta lannalta ja mullalta, niin kuin aina. Niin valtavat ne olivat, että niiden sisään olisi voinut pudota. Ulko-oven ikkunaa vasten piirtyvä hahmo asetti saappaat jalkaansa ja peitti auringonpaisteen takanaan.
”On aika lähteä töihin, William!”
Raicy oli heti valmiina. Hän oli odottanut eteisessä koko aamun, että isä tulisi varhaisen vuoron tehtyään syömään kotiin ja hakemaan apukäsiä. Hän oli vetänyt omat pikkuruiset buutsit itse jalkaansa ja liian suuren lehmihatun päähänsä, joka valahti silmille. Paidanetumuksen hän oli tunkenut vyönsoljen alle samalla lailla kuin isällä. Itseensä ylpeänä Raicy röyhisti rintaansa.
Mutta isä työnsi hänet sivuun, sanoen karhealla, kumisevalla äänellä korkeuksista: ”Auta äitiäsi kotitöissä, Raicy.” Ja hän katsoi Raicyn yli kohti Williamia, joka istui tuvan perimmäisessä nurkassa nenä kiinni syventyneenä johonkin ’suuren maailman’ kirjaan. ”Mitä roskaa sinä taas luet, poika?” George murahti. ”Pane se pois.”
William ei näyttänyt tyytyväiseltä. Vastentahtoisesti hän sulki kirjan. Isä viittilöi häntä mukaansa ja pikku-Raicy seurasi heitä ulos asti. Hänen pienet kenkänsä olivat tuskin puolet isän saappaiden jättämistä jäljistä mutaisessa maassa.
”Mitä luulet tekeväsi?” isä ärähti hänet tajuttuaan. ”Ala laputtaa takaisin kotiin ja sassiin!”
Raicy säikähti ja kompastui, kaatuen taaksepäin kuralammikkoon. Isä tai William ei kumpikaan jäänyt auttamaan, vaan jättivät hänet nyyhkyttämään yksinään – likaisena, kurjana ja märkänä. Raicy kompuroi pystyyn ja juoksi takaisin kotiin lehmihatun lennettyä päästään, suoraan äitinsä helmoihin.
”Kulta pieni, mitä itket? Älähän nyt”, Emily nosti pojan syliinsä ja paijasi tämän tukkaa, pyyhki kosteita kasvoja. ”Olet liian pikkuinen vielä peltotöihin, mutta odotahan vain, Raicy, muutama vuosi vielä, niin kasvat isoksi. Isoksi ja ihka oikeaksi cowboyksi.”
*
”Äiti, sinä olet iäkäs ja tietyssä iässä nyt vain kuuluu mennä lääkärintutkimuksiin. Säännöllisesti.”
”Jos ei ole mitään vikaa, niin miksi viitsiä?” tuhisi Emily topakkana ja luuti niin, että pöly nousi.
Raicy ei väistynyt pois edestä. ”Sinulla oli sydänkohtaus, sen kanssa ei ole leikkimistä. Tarvitset kontrollikäyntejä. Ja on kuulemma ollut puhetta, että sinulla muisti pätkii.”
”Höpöjä! Muistan kristallinkirkkaasti kaiken, mitä teidän poikien lapsuudessa tapahtui!”
”Entä eilisen?” Raicy sanoi lipevästi ja tarttui äkkiä harjanvarresta kiinni. ”Nyt mennään.”
Emily tuhahti, mutta päästi irti. Raicy laittoi luudan sivuun ja tarttui sitä vastoin äitiään käsikynkästä.
”En minä mikään invalidi ole”, Emily äksyili, ”kävelen mainiosti ihan omin jaloin, kiitosta vain.”
”Miten vain, kunhan kävelet kanssa”, Raicy hymähti. ”Jos alat temppuilemaan, haen pyörätuolin ja sinut köytetään siihen.”
”Nöyryyttävää... vanhaa äitiään kohtelee kuin roskaa...”, mutisi Emily ottaessaan takkia naulakosta ja kumartuessaan valitsemaan kenkiään.
”Päinvastoin. Olet pitänyt meistä aina niin hyvää huolta, että nyt on takaisinmaksun aika.” Raicy vilkaisi rannekelloaan. ”Kun lähdetään heti, ehdin palata siihen mennessä, että Thomas tulee.”
”Menette minne?” Alexiina, joka tuli ulkoa sisälle Jujen, Oliverin ja kauppakassien kanssa, kysyi. Raicy ei vastannut.
”Terveyskeskukseen, vaikka ei ole tarvis!” sanoi Emily. Hän puhisi laittaessaan kenkiä jalkaansa, ja Raicy nakutti sitä odotellessa saappaallaan lattiaa.
”Ei, kyllä se on varmasti ihan hyvä juttu käydä tarkistuksessa, Emily”, Alexiina sanoi lauhkeasti ja loi sekä huojentuneen, että kiitollisen hymyn Raicylle, joka ei vastannut katseeseen. Stetsonin sijasta hän iski lippalakin syvälle päähänsä.
”No niin, mennään sitten”, hän sanoi. Taivaalta ripsi hieman vettä, kun he kävelivät parkkipaikalle. Raicy piti autonovea auki sen aikaa, että äiti pääsi kapuamaan penkille, ja kiersi sitten Chevroletin ympäri ratin taakse. Ajomatkan aikana sade koveni. ”Muistan kerran, kun isän hevoset karkasivat kevätmyrskyssä”, Raicy sanoi kääntäessään lämmityksen päälle. ”Oliko niitä viisi vai kuinka monta hevosta laukkaamassa pitkin peltoa. Williamin piti ajaa niitä isän kanssa takaa ja yrittää lassota ne. Mutta eihän William osannut.”
”Se oli sama myrsky, jolloin tuulimyllyn siivekkeet irtosivat”, Emily muisteli ja oli taas levollinen sekä ilmeisen tyytynyt jo kohtaloonsa.
”Oliko? Sitä en tiennyt.”
”Oli oli. Isoin myräkkä kuuna päivänä, Stormhillin rannikolla aallot löivät silloin puoleen väliin majakkaa.”
”Jo vain”, toppuutteli Raicy, joka ei ihan heti uskonut moista.
”Joko te pian saatte siellä myllyllä valmista?” äiti kyseli ja katseli hajamielisesti ulos pisaroita valuvasta ikkunasta. ”Kyllä George olisi sinusta nyt ylpeä. Se tuulimylly oli hänelle hurjan tärkeä. Hän olisi vain tyytyväinen, kun se kunnostetaan takaisin.”
Jaa-a, enpä tiedä, Raicy ajatteli. Ilman minua ja rakettejani, se ei olisi varmaan tuhoutunut alunperinkään, vaikken kyllä myönnä ilotulitteita sinne jättäneeni.
”Eiköhän kesään mennessä saada valmista”, hän sanoi.
*
Lääkäri oli sitä mieltä, että Emily oli erinomaisessa, mutta vähän tukevassa kunnossa. Mukaan saatuun reseptiin olikin kirjattu: ’Painonpudotus voisi olla paikallaan.’
”No, miten meni?” Alexiina kysyi, kun he palasivat kotiin ja Emily riisui takkia yltään.
”Ei hänessä mitään muuta vikaa ole”, sanoi Raicy nyreissään, ”kuin pullamaha.” Viittauksia muistisairauteen tai muuhunkaan ei oltu todettu; Emily oli napsinut moitteettomat pisteet niin muisti-, kuin verikokeista. Raicy oli arvannut sen, mutta silti Alexiinan mieliksi noudattanut tämän neuvoa, että Emily pitäisi viedä tutkimuksiin. Nyt hän oli kuitenkin saanut varmuuden siitä, ettei mikään dementia tätä vaivannut – äiti oli vain muutoin välillä pöhkö.
”Minähän sanoin”, Emily loilotti.
”Jaa”, sanoi Alexiina hämmentyneenä. ”No... sehän on vain hyvä uutinen sitten.”
”Laihduttaa kuulemma saisi.”
”On vain tervettä, kun kunnon kotiruoka vähän pyöristää”, oli isoäiti Center mieltä.
”Saisit lisätä liikuntaa.”
”Ei se luuta itsekseen hutki!” Emily tarttui taas harjanvarteen ja näytti esimerkkiä, mutta Raicy vain kurtisti kulmiaan.
Ulkoa kuului rahinaa ja punainen auto perässään traileri valui pihaan. Raicy nakkasi lakin takaisin naulaan ja otti cowboyhattunsa sen tilalle.
”Thomas tuli. Täytyy mennä.”
Alexiinakin katsoi ikkunasta. ”Mitä varten hänellä kuljetuskoppi on mukana?”
Raicy ei vastannut, vaan harppoi ovi perässään helähtäen auton luo.
”Ajoitus kuin kreivillä”, hän tervehti.
”Yes, sir.” Thomas käveli peräluukun luo ja avasi salvat. Raicy auttoi ja he laskivat yhdessä lastaussillan. Trailerin sisällä seisoi ruskea hevonen, jonka pilkullinen peppu näkyi ulos ensimmäisenä. Raicy astui koppiin sisään ja talutti pian appaloosatamman pihamaalle. Se tuli kiltisti ja rauhallisesti eikä hötkyillyt laisinkaan. Raicy oli siihen sangen tyytyväinen. ”Hyvän päätöksen teit”, Thomas totesi laittaessaan luukun takaisin kiinni. ”Kiva tamma. Siitä tulee hyvä karjahevonen.”
Alexiina oli tullut toisessa kädessään sateenvarjo ja toisessa Oliver ulos katsomaan, mitä miehet oikein touhusivat.
”Tervehdys, rouva!” Thomas Jordan sanoi ja kosketti stetsoniaan. ”No niin, täytyy rientää. Oma vaimo siellä kotona jo uskollisesti odottelee hellan ääressä.”
Alexiina vastasi jotain epämääräistä. Raicy vältteli tietoisesti katsomasta häneen.
”Kiitos vielä kerran, Thomas”, hän sanoi ja paiskasi toverinsa kanssa kättä. Virnistäen, Thomas nousi autoonsa ja veti nyt tyhjätyn trailerin perässään pois. Oliver osoitti hevosta ja sanoi: ”Pleeba!”
”Mitä tämä on?” Alexiina tokaisi heti, kun auto oli ajanut porteista.
”Sen nimi on Fia’s Sunlight”, Raicy sanoi edelleen vaimonsa katsetta välttäen ja toisti Thomasin sanat: ”Siitä tulee hyvä karjahevonen.”
”Sinä ostit hevosen keskustelematta ensin asiasta minun kanssani?” Alexiinan ääni kohosi.
”Se on Joshille.”
”Josh ei ole täällä!”
Raicy taputti hevosen kaulaa.
”Hän tulee takaisin. Ja kun hän tulee, hän tarvitsee kunnon ratsun, jotta voi auttaa minua laaksotöissä. Sunny on kelpo, olen nähnyt sen hommissa jo aiemmin, ja Thomas on tehnyt sen kanssa töitä—”
”Mitä tapahtui Castrolle?”
”Castro on liian vaikea.”
”Muttei ollut Billylle? Annoit hänelle potkut ja nyt otat Joshin noin vain hänen tilalleen ja ostat siinä samalla hänelle vielä hevosen? Ajattelitko tässä ollenkaan Billyn tunteita?” Alexiina ei voinut olla päivittelemättä, mikä ärsytti Raicyä.
”Billy irtisanoutui kuule aivan omasta halustaan!” hän ärähti.
”Etkö käsitä?” Alexiina polki jalkaa ja ihan kuin hänellä olisi ollut kyynel silmässä; todennäköisesti se oli kylläkin vain sadevettä. ”Olet vaatinut ja olettanut häneltä paljon ja Billy on tehnyt parhaansa, hänellä on ollut hurjan hankalaa kaiken sen kestämisessä, mitä hänen äitinsä ja isänsä laittoivat hänet käymään läpi! Tämä ei auta yhtään asiaa!”
Raicy vähätteli vaimonsa tunteenpurkausta. Naiset. Aina suurentelemassa asioita ja käyttämässä tunnemanipulointia hyväkseen. Billyllä mitään hätää ollut, hehän olivat käytännössä adoptoineet hänet kuin omaksi pojakseen.
Talon ovi jonkin matkan päässä avautui ja Emily tuli kuistille katsomaan, mistä kenkä puristi. Raicy käänsi uppiniskaisesti päänsä toiseen suuntaan.
”Ei häntä ole kuulemma kiinnostanut enää. Mistä noista nuorista tietää, he muuttavat mieltään joka toinen päivä.”
”Saanen muistuttaa, että Josh on töissä minulle. Ja hän käy koulua.”
”Billykin on menossa kouluun”, Raicy puolustautui. ”Se nyt vain sattui samaan saumaan, että Thomas esitteli tämän hyvän karjaratsun—”
”Sinun olisi pitänyt puhua minulle”, Alexiina intti vesisolinan yli, joka ropisi sateenvarjoa vasten. ”Tällaisia hankintoja ei tehdä noin vain! Minä olen se, joka joutuu pitämään tilikirjaa—”
”Niinpä niin”, Raicy sanoi kuulostaen äkkiä aika häijyltä. ”Sinä saat tehdä päätöksiä oman pääsi mukaan, mutta minä en voi tehdä järkeviä hankintoja, kun niille on tarve?”
Alexiina tuijotti.
”Olet itse tehnyt päätöksiä ilman, että olisit neuvotellut niistä minun kanssani. Meidän on tarkoitus pyörittää tätä tilaa yhdessä – vai pitääkö muistuttaa, että tämä on minun sukuni tila, Centerien tila?”
”Kuinka sinä kehtaat”, Alexiina kuiskasi järkyttyneenä. Hän puristi Oliverin pientä kättä. Omantunnonpistos häivähti Raicyn rinnassa, mutta hän käänsi vaimolle ja pojalleen selkänsä nykäisten Sunnyn riimunnarusta liikkeelle. Hän käveli muutaman askelen, muttei malttanut pidellä enää kieltään, vaan kääntyikin takaisin sormi vihaisesti pystyssä.
”Sinä intit, että se hullu hevonen pitää pitää, joka potki sinua ja olisi voinut tappaa sinut! Minusta se joutaa suoraan teuraaksi, mutta niin se vain edelleen vaeltaa tuolla noin ja syö heiniämme, jotka voisivat olla hyödyksi paljon tärkeämmille oikeita töitä tekeville hevosille, kuten tälle!” hän ravisti Sunnyn narua ja tamma nosti päätään.
”Minä en anna Infernon suhteen vielä periksi! Se on alkanut näyttää nöyrtymisen merkkejä, olen varma, että se saadaan vielä koulutettua, niin Motokin—”
”Niin, arvasinhan sen! Aina sinä lyöttäydyt Moton puolelle, Moto sitä ja Moto tätä, hän se tuntuu oikeasti vetelevän naruista tällä tilalla!” Samaan aikaan Raicy sitä itse tajuamatta veti niin paljon Sunnyn narusta, että tamma alkoi näyttää stressaantuneelta muutenkin vihamielisestä tilanteesta.
Sateen kohina tuntui yltyvän. Raicy oli jo kauttaaltaan märkä ja kurainen, muttei piitannut siitä.
”SINÄ teit suunnitelmia Williamin kanssa, lupasit ottaa hänen kakaransa tänne, vaikka minä sanoin ei. Sitten tämä Jaredin asia — etpä vain koskaan kertonut minulle, että Kitty tapaili rosvoa, jota oli vielä kaiken pahan lisäksi pitänyt täällä piilossa! Potkut olisivat olleet hänelle aivan oikein, mutta sinä kumosit siinäkin päätökseni. Ikään kuin sinun sanasi olisi tällä tilalla ainut asia, jolla on mitään painoarvoa missään! Minulla ei ole jalan- tai sanansijaa mihinkään; sinä teet kaikki suunnitelmat ja päätökset yksin, neuvottelematta kanssani, haistatellen mielipiteilleni paskanmarjat!” Raicy mulkoili vaimoaan, joka näytti kalpealta. Oliverkin oli pelokkaan näköinen.
”Olet väärässä”, oli kaikki, mitä Alexiina ilmeisesti kykeni sanomaan, mutta se ei ollut tarpeeksi. Raicy ei ollut paitsi vihainen, hän oli hurjan pettynyt ja petetty. Heidän olisi vaimonsa kanssa pitänyt olla tiimi. He olivat kumpikin Orange Woodin omistajia, mutta miksi Raicyllä silti oli alituiseen olo, että hän joutui taistelemaan asemastaan? Ei sen niin olisi pitänyt mennä.
”Olen tehnyt töitä tämän ranchin eteen paljon. Olen aina halunnut jo pikkupojasta lähtien olla isäni seuraaja, mutta isä valitsi Williamin, jota ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Mitä minä sanoin, kukaan ei piitannut. Jopa Williamin lähdettyä, mielipiteilläni ei silti ollut merkitystä! Olisin voinut neuvoa ja auttaa isää tilan pyörittämisessä, ennaltaehkäistä sen ajautumista perikatoon, mutta sen sijaan hän jatkoi juomista ja pelaamista lopulta menettäen kaiken. Ilman minua, tätä tilaa ei enää olisi! Ja nyt, kun viimein olen siinä, missä olen aina halunnut olla, sinä—”, Raicyn ääni värähti, ”puolisoni, olet vienyt paikkani!” Hän jätti huomioimatta sen tosiseikan, että juuri Alexiina ja Dewn olivat puhuneet hänet ympäri palaamaan Kanadaan silloin, kun Emily ja George olivat vierailleet heidän luonaan Englannissa. Joka tapauksessa, Raicy pohti kireästi, ilman häntä he eivät olisi koskaan saaneet muutettua tänne.
Raicy käänsi päänsä pois, jottei olisi nähnyt poikansa pieniä kasvoja, jotka kurkistelivat äitinsä takaa. Hän kääntyi ja maiskautti Sunnyn liikkeelle taluttaen vettä valuvan hevosen kohti talleja.
Raicy ei pitänyt sooloilusta. Alexiina ei hänen mielestään keskustellut kaikesta, etenkään tilaan liittyvistä asioista, tarpeeksi avoimesti hänen kanssaan.
Hän riisui hevosen loimesta ja kuljetussuojista ja päästi karsinaan syömään heiniä. Kiskaistessaan sen ovea kiinni, joku käveli hänen taakseen ja sanoi moittivasti: ”Minä en kasvattanut sinua tuollaiseksi.”
Emily seisoi sadetakki yllään ja katseli Raicyä pettyneesti soikionmallisten silmälasiensa yli.
”Älä puutu tähän”, Raicy murahti.
”Puhuit todella rumasti Alexiinalle ja vielä Oliverin kuullen.”
Raicy laittoi karsinan haan kiinni hampaitaan kiristellen.
”Tiedän, ettei George ollut kanssasi aina helpoin isä, mutta sellainenko esimerkki haluat olla omalle pojallesi?”
Suuttumus niin järjettömän loukkaavasta väitteestä leiskahti Raicyssä.
”Tämä ei liity mitenkään Oliveriin! Tai sinuun, jos totta puhutaan.”
”Voi Raicy”, sanoi Emily ja kallisti päätään. ”Nyt se taidat olla sinä, jolla muisti pätkii.” Raicy katsahti häneen. Äiti hymyili. ”Älä unohda, rakas poikani, että minä olen Centerien tilan pää.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 170
Oma hevonen: Deluxe
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jun 6, 2018 16:22:30 GMT
Laventeli 25.3.2016 Billy oli kyykyssä korva ovea vasten ja kuunteli. Kumisevasta, etäisestä puheäänestä oli vaikea saada selvää.
”...pahoillani mitä sanoin... tässä kuitenkin yhdessä...”
”...uskoa, että... ja minä...”
”Mitä sinä teet?” serkku ilmaantui tietenkin häiritsemään.
”Yritän kuunnella...”
Lotte käveli lähemmäs ja laittoi kädet puuskaan. ”Kuunnella mitä? Äitiä ja isää?”
”Täti on käyttäytynyt minua kohtaan oudosti viime aikoina. He riitelivät taas jostain. Haluan tietää, mistä. Se saattaa liittyä minuun.”
”Miksi se sinuun liittyisi?” sanoi Lotte epäillen, mutta hellitti puuskaotettaan ja näytti nyt itsekin uteliaalta.
”Koska kuulin nimeni, neropatti.”
”Kiitti, mutta jätä kohteliaisuudet.”
”Jos sillä on taas jotain tekemistä sisarusteni tulon suhteen tänne. Alexiina kertoi, että hän kutsui Lauran käymään.”
”Lauran?” Lotte sanoi ihmetellen. ”Ai joo... se vanhin siskoistasi.”
”Ja setä on ollut tyytymätön minuun sen jälkeen, kun sanoin, etten halua enää olla karjatöissä.”
”Hmmh...” Lotte seisoi odottavaisesti. ”No? Mitä sieltä kuuluu?”
”En kuule kovin hyvin, he mutisevat. Blääh”, Billy sanoi yhtäkkiä ja nousikin seisomaan. ”Nyt he puhuvat jotain sinusta ja Shaliasta.”
”Ooh!” innostui Lotte ja painoi vuorostaan korvan ovea vasten. ”Minä haluan kuulla! Ehkä se on jotain kiinnostavaa varsasta.”
”Mitä luulet, että ne aikovat tehdä sen kanssa?” Billy kysyi muina miehinä.
”Miten niin ne? Shalia on minun. Ja niin on varsakin, joten minähän siitä päätän.”
”No...”, Billy katseli tytön takaraivoa ja viritteli toiveikasta sävyä, ”mitä sinä aiot—?”
Äkkiä Charlotte oli ponkaissut pystyyn ja hehkui kasvoista punaisena.
”Mitä nyt?” Billy tokaisi. ”Mitä sinä kuulit?”
”Ööh...”, Lotte näytti äärimmäisen kiusaantuneelta. ”E-en mitään! Tuota noin—on oikeastaan tosi tökeröä salakuunnella toisten ovien takana. Ehkä meidän kannattaisi mennä—”
”Mistä he puhuivat?” Billy laittoi korvansa taas oveen, mutta Charlotte tarttui häntä hädissään kädestä.
”Mennään—ööh—mennään maastoon! Joo, mahtava ajatus!”
”Loistava ajatus, kun siellä sataa kaatamalla...” Äkkiä Billy kuuli makuuhuoneesta ääniä, jotka saivat hänenkin tungettelevat korvansa muuttumaan retiiseiksi. ”Okei joo, hyvä ajatus”, hän totesi nopsaan ja suoristautui. ”Mennään vain.”
Tallilla he kuitenkin erkaantuivat toisistaan. Charlotte päätti sittenkin mieluummin järjestellä vain Shalian kaappia uuteen uskoon ja liimailla sen täyteen heidän yhteisiä valokuviaan sekä tehdä tilaa tuleville uusille kuville Shalian varsasta, sillä sateessa ratsastaminen näin illalla ei loppuviimein niin kiva ajatus ollutkaan, vaikka idea alunperin oli hänen. Billy sitä vastoin hoksasi pesupaikalla Moton, joka käsitteli vakain ja lempein ottein appaloosatammaa, jonka oli pakko olla se uusi hevonen, josta Billy oli kuullut Raicyn ja Alexiinan puhuvan.
Moton ei tarvinnut sanoa tai tehdä mitään, ei edes kysyä minne ja miksi Billy oli lähtenyt kesken heidän elämätuntinsa. Omatunto soimasi Billyä epätavallisen lujasti tuon epäkohteliaan poistumisensa johdosta ja niinpä hän aivan itse oma-aloitteisesti teki jotain, mitä Moto oli hänelle pimeässä kylpyhuoneessa yrittänyt opettaa: pyysi anteeksi. Billy ei ollut siinä vielä mitenkään hyvä, eikä uskonut pystyvänsä moiseen kenelle tahansa, mutta jotenkin Motolle sen sanominen luonnistui. Ehkä koska tämä ei tuntunut sitä vaativan tai odottavan.
”Eihän se mitään”, sanoi Moto leppeästi. ”Minähän sanoin, että sinä voit päätää, mitä tekisimme – ja päätit lähteä. Minä puolestani nautiskelin oikein mukavan aamuisen aurinkojoogan hoilaten ’omnia’.”
Billy naurahti epävarmasti ja hieroi vaivaantuneena korvanlehteään. Moto ei sanonut muuta, vaan jatkoi kaikessa rauhassa hevosen hieromista.
”Niin no...”, Billy takelteli, ”koska olisi niin kuin seuraava kerta?”
”Koska haluaisit?”
”No... ihan koska vaan...”
”Tässä”, Moto sanoi yllättäen ja ojensi jonkin purnukan Billylle. ”Ota siitä ja hiero kämmeniisi.”
”Mitä tämä on?” kysyi Billy vääntäessään korkin auki. Purnukan sisässä oli jotain vaaleankellertävää tahnaa, jota hän varovasti nuuhkaisi. ”Laventelia”, hän tunnisti. Hän käytti joskus itsekin sitä hajusteissaan.
”Laventeliöljyä sekoitettuna salaiseen reseptiini”, Moto iski silmää. ”Se auttaa hevosta rauhoittumaan. Tämä tamma on ollut aika stressaantunut; uusi paikka uusine hajuineen ja hevosineen on tietenkin yksi tekijä. Sitä ei välttämättä näe ulospäin käytöksestä, mutta lihakset kielivät jäykkyydestä ja ovat aika jumissa. Hieron niitä hieman tällä öljyllä, jotta ne rentoutuisivat. Sinä voit auttaa.”
”Minäkö?” sanoi Billy hämmästyen. ”En tiedä... en ole koskaan hieronut hevosta.”
”Kas näin, minä näytän.” Ja saatuaan öljyä käsiinsä ja käärittyään hihansa, Billy seurasi Moton esimerkkiä ja alkoi pyörivin liikkein käsitellä Sunnyn kaulaa ja sitten lapoja. ”Huomaatko? Se alkaa jo rentoutua, pää riippuu alhaalla ja katse on tyynen uninen. Oikein hyvä ote, voit käyttää vähän enemmän voimaa, jotta pääset syviin lihaksiin asti.”
Billystä tuntui, että häntäkin rentoutti hieronta, vaikka hän oli se, joka sitä teki.
”Hyvä. Nyt viimeistelemme hoidon vielä lymfaotteella.”
”Mitä se on?”
”Kas näin”, Moto sanoi ja näytti: hän siveli kevyesti ja pitkin vedoin hevosen päätä ja kaulaa. ”Jatka sinä sillä puolella lavoista eteenpäin, koko keho ja jalat lävitse. Seuraa minun tahtiani.”
”Mitä tämä tekee?” Billy kysyi.
”Hieronta lihaksiin laukaisee jännitteitä, kun niissä pakkautuneena ollut supistunut energia lähtee jälleen liikkeelle. Tuo energia täytyy kuitenkin saada poistettua tai se jää pyörimään ja asettuu nopeasti vain uuteen kohtaan aiheuttaen energiavirtaan tukoksen. Lymfahieronta ohjaa sitä ulos kehosta ja pitää energiakanavat auki, sekä tekee näin hyvää pintaverenkierrolle.”
”Sinä tiedät kamalan paljon tällaisista asioista”, Billy sanoi. ”Oletko kouluttautunut hevoshierojaksi?”
”Se on osa NHB:tä”, sanoi Moto hymyillen.
”Joka on mitä?”
”Natural Horse Backing. Energiaoppiin perustuvaa hevosenkäsittelyä, jonka juuret ovat Etelä-Afrikassa.”
Tämä Moto, joka oli tekemisissä hevosten kanssa, oli aivan erilainen kuin se outohippi aiemmin tuulimyllymäellä. Moto puhui selkeästi ja asioita selittäen, ei pelleillen, arvoituksin tai metaforia käyttäen. Billy piti tästä normaalimmasta Motosta enemmän.
”Mutta se, johon kysyit minua mukaan...”
”Natural Life Backing”, sanoi Moto ja iski virnistäen silmää; valkoiset hampaat suorastaan hohtivat tummista kasvoista. Billyn oli pakko vastata hymyyn, niin aito se oli, muttei viitsinyt tunnustaa, ettei edelleenkään oikein ymmärtänyt.
”Niin no, koska meillä sitten olisi siitä se seuraava kerta?”
”Hmm, katsotaan... Sopisiko kolmanneksi käynniksi jokin päivä ensi viikosta?”
”Kolmanneksi?” ihmetteli Billy. ”Vastahan meillä on ollut se yksi.” Jos sitäkään viitsii laskea, hän lisäsi nolona mielessään.
Moto irrotti Sunnyn narut ja tamma heräsi torkuiltaan syvään huokaisten.
”Tässähän meillä juuri oli oikein onnistunut tunti, vai mitä Sunny?” Moto sanoi tyytyväisenä rapsuttaen hevosen päätä ja talutti tamman pois pesupaikalta.
Billy jäi raapimaan omaa päätään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jun 24, 2018 7:28:26 GMT
Ystäviä aina 27.3.2016 Keväiset tuulentuiverrukset lennättivät mukanaan Orange Woodin porteille yllättävän tulijan, joka nähdessään parhaillaan ämpäreitä pihakaivolla täyttelevän Charlotten huiskutti tälle innoissaan käsiään. Charlotte väänsi kaukalon hanan kiinni ja siristi silmiään nostaessaan epävarmana kättään tervehdykseen, vaikkei heti tunnistanutkaan tulijaa. Farkkutakkinen tyttö taittoi pihan poikki suoraan häntä kohti ja vasta, kun tämä oli vain muutama metrin päässä kaivolta, Charlotte äkkiä tajusi kuka tämä oli, ja silloin hän henkäisi kovaan ääneen ja laski ämpärit nopeasti käsistään.
”Amy!?”
Amy juoksi viimeiset askelet nauraen ja tytöt herkesivät iloiseen halaukseen.
”Vau! Mitä sinä—en voi uskoa… vau, mitä teet täällä?”
”Olen palannut!” sanoi Amy, yksi Charlotten parhaista ystävistä, jota hän ei ollut nähnyt ainakaan kahteen vuoteen. Amyn mustanruskeat hiukset olivat hurjan pitkät ja solmittu paksulle palmikolle, joka yltti aina alaselkään saakka.
”Kun sanot palannut…”
”Muutin takaisin”, Amy ilmoitti säteillen onnellisen näköisenä, ”isovanhemmilleni Sunportiin.”
”Tarkoitatko, että jäät—?”
”Niin!”
He tuijottivat sekunnin toisiaan; sitten Charlotte alkoi kiljua riemusta ja Amykin kiljahti ja he halasivat uudestaan molempien pomppiessa samalla tasajalkaa. Juje juoksi hermostuneena koppinsa luota katsomaan, oliko heillä jokin hätänä.
Charlotte ravisteli Amyn käsivarsia rivakasti riemun vallassa.
”Ihanaa! Nämä ovat parhaat uutiset mitä olen saanut iäisyyksiin!”
Amy nauroi ja kumartui sitten silittämään ujoa Jujea, joka nuuhki häntä varovaisesti lahkeesta.
”Uskomatonta miten kauan siitä on, kun olin täällä viimeksi… Täällä on ihan erilaista nykyään.”
Charlotten kupliva ilo koki pienen notkahduksen, kun syyllisyydenpisto nipisti häntä: hän ei ollut pitänyt ystäväänsä yhteyttä sitten sen jälkeen, kun tämä muutti New Yorkiin—mutta toisaalta, ei ollut Amykään häneen.
”Joo”, Charlotte sanoi. ”Talli on ollut äidin käskystä vasaramiesten moukaroitavana ja siellä on nykyään yläkerta ja vintti, kun siitä tulee hevoskoulu, ja tuo ratsastushalli itse asiassa jo näyttääkin rakennukselta, että sitten kun ne saadaan kuntoon, niin kaiken pitäisi vihdoin olla valmista.”
”Hevoskoulu, vaaau”, Amy huokaisi katsellen silmät suurina ympärilleen tallipihalla. ”Ehkä mie voisin hakea sitten kirjoille?”
Charlotte näytti leikkisästi kieltä.
”Työ olette laittaneet tuulimyllynkin alas”, Amy sanoi hivenen järkyttyneenä.
”Ei me. Se meni alas ihan omia aikojaan… paloi juuri isoäidin syntymäpäivänä.”
”Eihän?”
Heillä oli niin paljon puhuttavaa keskenään, ettei yksi päivä saati viikkokaan tulisi todennäköisesti riittämään kaiken kertaamiseen. Charlotte jätti vesiämpärit sikseen ja saattoi Amyn pihatolle, missä tämän entinen hoitoponi Lumbo oli asunut.
”…ja se kuoli myös tammikuussa.”
”Voi ei”, Amy sanoi syvästi pahoillaan. ”En ehtinyt nähdä sitä. Mie niin toivoin… Kukas tuo on…?” Hän tuijotti hämmästyneenä katoksen suojista lähemmäs astellutta vuonotammaa. Charlotte huomasi hänen hämmennyksensä ja hymyili.
”Se on Ginger.” Hän kumartui aidan ali ja Amy seurasi. He kävelivät ponin luo. ”Se on Lumbon varsanvarsa… tai jotain sinne päin.”
”Ihana. Antaakohan Alexiina miun palata hoitajaksi?” Amy sanoi rapsutellessaan hellästi Gingeriä paksun otsatukan alta.
”Tietysti antaa”, Charlotte sanoi ja tuuppi hieman kärsimättömänä kädellään pois Chocoa, joka luuli heidän jakelevan siellä nameja ja tuli itsekin heti kärkylle.
”Kukas tämä sitten on?” Amy kysyi katsoen kiinnostuneena knabstrupia.
”Kittyn Choco”, Charlotte sanoi ja irvistäen lisäsi: ”Älä koskaan tee sitä erhettä, että kysyt tai sanot mitään Chocosta hänelle… sitä ällöimelää lörpöttelyä jatkuu tuntikausia yhteen menoon.”
Amy hihitti.
”Hei—voi ei, miten ihana! Sekin on uusi”, hän sitten sanoi katsoen pihattoon sisään, missä Africa ja Fifi seisoivat kylki kyljessä. ”Tiedätkö, kaipasin hevosia kaikista eniten kaupungissa. En ole päässyt kertaakaan ratsastamaan sitten viime kertani täällä.”
”Hirveää!” Charlotte kauhistui. ”Se vääryys pitää korjata heti paikalla. Mennään saman tien maastoon niin voidaan jutella lisää!”
”Voidaanko me?” Amyn ilme kirkastui. Charlotte nyökytti ponnekkaasti.
”Etkä ole vielä edes nähnyt Shaliaa, apua!”
He siirtyivät pihatolta tarhoille ja Charlotte jatkoi kaikkien uusien hevosten esittelyä, hyvin ylpeänä erityisesti oman mustan arabialaisensa, jota kohtaan Amy osoitti juuri niin arvokasta ihailua kuin oli suotavaakin. Charlotte oli niin innoissaan saatuaan toisen vanhoista parhaista kavereistaan takaisin, että suorastaan pulppusi puhetta, ja mikä parasta, Amy nauroi ja oli kiinnostunut kaikesta. Hänen kanssaan oli uskomattoman helppoa jutella ja oli kuin he eivät olisi olleet erossa viikkoa kauempaa.
”Oletko kuullut mitään Emmasta?” kysyi Charlotte sitten heidän kolmannesta ystävästään, kun he olivat kiertäneet tallinkin ja palasivat kaivolle jatkamaan Charlotten keskenjäänyttä vesitoimitusta.
”Joo, olen mie. Jutellaan me aina silloin tällöin”, Amy sanoi. Kuin yhteisestä sanomattomasta sopimuksesta kumpikaan ei ottanut puheeksi radiohiljaisuutta, joka heidän välillään oli vallinnut. ”Hän tuntuu nauttivan San Josésta.”
”Vähän liikaakin?” Charlotte sanoi nostaessaan vesiämpärit ylös.
”Suurkaupunkielämä ei ole oikein miuta varten”, Amy pohti. ”Liian hektistä, liian meluisaa, liikaa ihmisiä, liian paljon ärsykkeitä… se on aika rankka ympäristö aistiyliherkälle.”
”Emma on aistiepäkäs. Oletko kuullut hänen sekoiluistaan sen jonkun Crisby-tyypin kanssa ja kaikista niistä hurjasteluista varastetulla autolla?”
Amy hymyili. ”Olen joo. Ja hän kertoi myös siusta ja hänen veljestään…”
Charlotte oli kävellyt tarha-aidalle ja laski ämpärit maahan. Hän puuskahti vastaukseksi. Kun hän oli kipannut molemmat sangot juottosaaviin, kääntynyt ja huomannut Amyn katselevan häntä yhä kysyvästi, selitti: ”Se—on ohi. Eikä se ollut… en oikeastaan edes tiedä mitä se oli. Joka tapauksessa, en ole puhunut Drewn kanssa kuukausiin, joten.” Hän nakkasi olkaansa, ja Amy hyväksyi sepityksen, ei udellut enempää tai tehnyt ärsyttäviä kaikkitietäväisiä ilmeitä. Siinä suhteessa hän oli Emmaa helpompi ystävä. ”Entäs sinä?” Charlotte sanoi. ”Iskitkö silmäsi kehenkään newyorkilaiseen?”
He palasivat kaivolle ja täyttivät uudet ämpärit. Amy punastui hempeästi ja hymyili vienosti.
”Voi olla...”
”Ihan totta? Kerro kaikki!”
”No... eräs Zeth. Hän oli hurjan mukava miulle... kun miulla oli rankkaa. Kävimme usein kahvilla.”
”Ja?” Lotte kärtti suurin silmin.
”No... Me vähän niin kuin tapailtiin kyllä.”
Charlotte virnisti ja nosti täyttämänsä ämpärit käsiinsä.
”Mites nyt, kun sinä muutit takaisin?”
Surun häivä viivähti Amyn kasvoilla.
”Zeth oli tosi pahoillaan. Mutta ymmärsi kyllä, että halusin takaisin kotiin.”
”Menikö se poikki?”
”Ei oikeastaan...”
”Eli te olette kaukosuhteessa?”
”Niin.”
Charlotte kaatoi vesiämpärit tarhaan. Jos Amy onnistuisi ylläpitämään kaukoromanssia, ehkä hänelläkin olisi siihen mahdollisuuksia?
”Ei meillä ole mikään kiire”, Amy sanoi.
”Sinulla ehkei, mutta arvaa mitä Kittylle kävi…” Ja Charlotte kertoi hänelle Tomfordin vankilasta päässeestä Himalajan kokoisesta veljestä Jaredista, jonka vuoksi Kitty oli joutunut pahaan kiipeliin. Ja kerta he olivat päässeet vauhtiin poikarintamalla, Charlotte jatkoi tarkkaillen ystäväänsä nyt huolellisesti: ”Muistatko Dewnin entisen hevosenhoitajan? Maxin? Tiesitkö, että hän kuoli pari vuotta sitten?” Charlottella oli syynsä analysoida Amyn reaktiota uutiseen: Emma oli kerran väittänyt, että Amyllä oli ollut ihastus Maxiin samoihin aikoihin, kun Charlottekin oli tästä hetkeksi hullaantunut. Mutta Amy näytti ainoastaan hämmentyneeltä. ”Etkö muista?” Charlotte kysyi epäuskoisena. ”Mustat hiukset, siniset silmät—”
”Kyllä mie muistan hänet”, Amy sanoi rauhallisesti. ”Mutta… hassua, sillä luulin nähneeni hänet juuri.”
Charlotte tuijotti Amya eikä edes huomannut, että vesi juoksi jo yli ämpärin reunoilta.
”Et voinut.”
Amy pureskeli mietteliäänä huultaan.
”Se näytti kyllä aivan häneltä…”
”Hän on kuollut”, Charlotte toisti ontolla äänellä. Sitten hän havahtui veden lotinaan ja käänsi hanan kiinni.
”Hmm…”
Charlotte suoristautui ja katsoi ystäväänsä vakavana.
”Näit varmaan väärin. Tai erehdyit henkilöstä. Missä näit hänet?”
”Kaupungilla toissapäivänä, kun olin juuri palannut. Mutta tietysti, erehdyin sitten varmaan.”
”Se oli joku hänen näköisensä”, Charlotte vakuutti miltei tuimasti. ”Ehkä juuri Andrew. Hän on joskus hämmentänyt minuakin sillä, että näytti tietyistä kulmista Maxilta…”
Amy hyväksyi nöyrästi mahdollisuuden sille, että jotain juuri sellaista oli tapahtunut, eivätkä he jatkaneet enää aiheesta, joka oli jostain syystä sytyttänyt Charlottessa epämieluisan ja pelottavan tuntemuksen. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun kummitukset palaisivat kiusaamaan hänen eläväisen elämäänsä…
”Onko totta, että se Sophie… on myös kuollut? Emma kertoi jotain sellaista”, Amy sitten kysyi varovaisesti ja hätkähdytti Charlotten ajatuksistaan, joka kiirehti heti ämpärien kimppuun.
”Joo.” Mutta sen enempää Charlotte ei siitä aiheesta halunnut puhua.
*
”Amy, sinustahan on nuori nainen tullut!” äiti ilahtui, kun jalkautui Rexin satulasta tallipihalla. Iso musta ori haistoi tytön hiuksia ja Amy hymyili ujona. ”Sinuahan ei ole näkynyt herranaikoihin. Oletko tullut isovanhemmillesi lomille?”
”Ei vain lomille — hän muutti tänne takaisin!” Charlotte ei malttanut olla sanomatta.
Äiti löysäsi satulavyötä ja heitti ohjat Rexin kaulan yli. ”Ihan totta? Sepä hauska kuulla!”
”Ja Amy aikoo anoa siirtoa Droppiin, joten hän voi tulla samalle luokalle kanssani! Voidaanko me mennä maastoon?” Charlotte huohotti innoissaan. ”Amy ei ole päässyt ratsastamaan vuosiin.”
”Tietysti, menkää vain…”
”Voiko Amy mennä Gingerillä?”
Äiti nosti jalustimen toiseltakin satulan puolelta ja taputti Rexiä lavalle.
”Juu, kyllä se—”
Mutta Charlotte ja Amy olivat jo rientäneet kesken lauseen hakemaan harjakoreja innosta kiljahdellen, kuin pikkutytöt konsanaan. Alexiina hymähti päätään ravistellen ja maiskutti Rexin liikkeelle. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jul 9, 2018 9:18:36 GMT
Gloom Bloom 27.3.2016 Sillä välin Crittlinissä.
”Menen käymään Centereillä”, ilmoitti Gillian. ”Olen tänään opiskellut taidehistoriaa ja maalannut, sekä lukenut filosofiaa ja matematiikkaa. Järjestelin huoneenikin.”
Zoey Waves ei kohottanut katsettaan tietokoneensa ruudusta.
”Eikö meillä ollut sopimus, ettei sinulla ole mitään menemistä talleille ennen kuin olet läpäissyt loppukokeet kiitettävin arvosanoin?”
Se sopimus oli isän, ei sinun kanssasi, ja kiitettävistä ei ollut puhetta, sanoi Gillian mielessään, mutta ääneen hän vakuutti: ”Menen katsomaan vain mummia. Tiedäthän”, hän sanoi äänen kerrankin värisemättä, vaikka laski luikuria, ”että hän on ollut huonommassa kunnossa sydänkohtauksen jälkeen ja Raicy sanoi, ettei sitä koskaan tiedä...”
Zoey nosti terävän, arvioivan katseensa.
”Olet juonitteleva pikku manipuloija, joka yrität säälimättömästi vedota poloisen äitisi herkkään sydämeen.”
Gillian hymyili sisäänpäin. Se oli samaan aikaan niin väärin ja samalla oikein.
”Mutta...”, Zoey jatkoikin yllättäen ja keskittyi taas työasioihinsa kannettavallaan, ”olet ollut tyydyttävän ahkera ja, en tiedä miten Ralph sai sen aikaan, mutta kapinointisi on vähentynyt. Olen myös tyytyväinen, että tulit vihdoin järkiisi Le Grande Arthéen suhteen, joten...”
Gillian tapitti äitiään uskaltamatta uskoa korviaan.
Zoeyn huulet suipistuivat. ”Hyvä on, voit käydä tapaamassa Emilyä—”
Voimatta itselleen mitään, Gillian hihkaisi, mutta puri heti kieleensä ja koetti niellä kasvoilleen vääntyvän hymyn nopeasti piiloon, sillä äiti mulkaisi häneen paheksuen. Silti; myönnytykset eivät olleet jotain sellaista, mitä Zoey Wavesilta helposti sai.
”Kiitos, ä-äiti!” Epäröivä änkytys paljasti, ettei Gillian ollut iäisyyksiin kutsunut äitiään äidiksi.
Zoeyn terävästi meikattu kulmakarva kohosi.
”Mutta”, hän sanoi painokkaasti, kun Gillian oli jo ehtinyt peitellyn innokkaana kääntyä kohti hallia hakeakseen takkinsa ja skootterin avaimet sekä kypärän, ”menet suoraan talolle etkä käykään talleilla. Minä haistan sen kyllä, jos käyt.”
Gillian pysähtyi. Nyökkäsi.
”Tulet takaisin ennen iltakuutta.”
”Centereillä syödään silloin, enkö saisi jäädä heidän luokseen—?”
”Et!” Zoey tiuskaisi. ”Tulet takaisin ajoissa ja nautit illallisen minun seurassani.”
Gillian huokasi äänettömästi.
”Hyvä on...”
”Ja”, lisäsi Zoey Waves vielä ja hänen silmälasinsa välkähtivät, ”Boulice tulee mukaasi.”
*
Gillianilla oli olo kuin vangilla, joka on korvaukseksi hyvästä yhteiskuntapalvelusta saanut luvan lähteä vanginvartijansa kanssa katsomaan maailmaa sellin ulkopuolellekin – mutta vain kapoisesta, rajatusta ja tarkoinvaltotusta vinkkelistä. Boulice ajoi hänet Orange Woodiin eikä jäänyt edes autoon odottelemaan, niin kuin Gillian oli toivonut, vaan ihan totta seurasi häntä Centerien kotiovelle. Kaihoisasti Gillian katsoi tarhoissa lompsivien hevosten ja tallin suuntaan, mutta nyt ei auttanut. Oli parasta pysyä käsikirjoituksessa, kerta äiti oli kerrankin hieman joustanut.
Juje tuli tervehtimään häntä, mutta Boulice huiskutti koiran nyrpistellen käsilaukulla tiehensä. Kuistilla tyhjässä keinutuolissa lojui viltti ja takorautaisella, lasisella terassipöydällä makasi kirja ja tyhjä teekuppi. Emily oli jo nostanut valkoisia freesioita kasvamaan ikkunalaudalle ja ne tuoksuivat ihanalta keväältä.
Jostain syystä Gillian painoi ovikelloa. Hänellä oli vieras olo, jollaista hän ei ollut koskaan Centereillä kokenut. Hän tiesi kyllä, että oli täysin normaalia, että hän vain tulisi sisään ja olisi kuin kotonaan, mutta nyt hän ei pystynytkään toimimaan niin. Ehkä osasyy oli hänen pitkä poissaolonsa; tai se, kuinka hän oli lähtenyt viimeksi täältä, paareilla ja kuumehoureissaan; tai siinä, että Boulice hengitti hänen niskaansa ruma knallihattu päässänsä.
Ovi avautui ja Alexiina seisoi siinä näyttäen kohteliaasti yllättyneeltä. Hän kätki vastenmielisyytensä Boulicen näkemisestä kuitenkin taidokkaasti.
”Gillian! Kuinka sinä voit?” hän kumartui halaamaan häntä lämpimästi ja päästi sitten edeltään sisälle. Lucas tassutteli vastaan ja puski Gillianin sääret kertaalleen läpi. ”Olen ollut huolissani sinusta”, Alexiina tunnusti tarkastellen myötätuntoisesti Gillianin kasvoja. ”Onko kaikki varmasti hyvin?”
Kurkkuun yhtäkkiä noussut pala esti Gilliania saamasta sanoja suustaan, joten hän vain nyökkäsi hätäisesti. Hänen sydämessään tuntui hassulta. Alexiina silitteli häntä vielä äidillisesti selästä, kun Gillian kumartui riisumaan kenkiään ja antoi kiharoidensa valahtaa kasvojen peitteeksi, räpytellen katseilta piilossa nopeasti silmiään.
Boulicen Alexiina jätti tyylikkäästi huomiotta, mutta se ei Wavesien taloudenhoitajaa hetkauttanut.
”Missä Emily on?” Gillian kysyi tuntiessaan Boulicen läsnäolosta, että tämä piti tarkkaa havaintoa hänen kaikista liikkeistään Centereillä voidakseen myöhemmin raportoida ne Gillianin äidille.
”Jaa—ulkona varmaan, puutarhassa todennäköisesti. Meillä oli ajatuksena, että voisimme rakennuttaa kasvihuoneen; Emily kun niin rakastaa kasvien kanssa puuhailua ja mitä minä olen lukenut, puutarhanhoito lisää merkittävästi terveyttä ja hyvinvointia. Mitäs sanot?”
”Ku-kuulostaa hyvältä ajatukselta”, Gillian nyökkäsi hätäisesti.
”Ottaisitko jotakin?” Alexiina käyttäytyi kuin Boulicea ei olisi ollut olemassakaan.
”Voisin minä varmaan mehua”, sanoi Gillian hennosti. Hänellä oli yhä olo kuin vieraalla.
”Otatko pannukakkuakin? Tässä olisi vielä ja kermavaahtoa ja hilloakin löytyy, vaikka Lotte ja Billy hyvin järjestelmällisesti yrittivät kaiken eilen syödä.”
Gillian oli sanomaisillaan: ”Kyllä kiitos!”, sillä Emilyn pannukakut olivat taivaallisia eivätkä vetäneet vertoja heidän hovimestarinsa vähäkalorisille hyytelöille, mutta jokin Boulicen arvostelevassa asennossa tai olemuksessa sai Gillianin sen sijaan änkyttämään hiljaa: ”Ki-kiitos, mutta en minä tarvitse...”
”Oletko varma?” Alexiina varmisti kohteliaasti. ”Nämä häviävät tästä kyllä, siitä ei ole epäilystäkään, mutta vielä kun ehtisit pääsemään apajille.”
Gillian ei oikein saanut perusteltua epävarmaa kieltäytymistään ja ennen kuin ehti murehtia lisää, pannukakku ja mehulasillinen olivat jo ilmestyneet hänen eteensä.
”Käy käsiksi”, Alexiina sanoi iskiessään lusikan kermavaahtokulhoon. ”Ja ottaisiko rouva Boulice vaikka kahvia?” Hän pakottautui olemaan ystävällinen, vaikkakin vähän takakireästi.
”Voisin ottaakin”, sanoi Boulice yllättäen, ”mutta rouva en sentään ole.”
Gillian katsahti tähän hämillään; Boulice puhui eri äänellä kuin kotona Gillianin äidille tai ylipäänsä Gillianille – itsevarmana ja hivenen pöyhkeään sävyyn.
Pannukakku oli juuri niin hyvää, kuin aina, mutta silti se ei maistunut Gillianille. Noukittuaan vilpittömästi kohteliaisuudesta ja hyvätapaisuuttaan muutaman haarukallisen, hänellä alkoi jo olla olo, että vatsamakkarat levenivät hänen paitansa alla. Posketkin tuntuivat kovin pyöreiltä ja hyllyviltä.
Boulice naukkaili kahvia tapaan, joka muistutti etäisesti Zoey Wavesin tyyliä nauttia kupposensa terästettyä pitkäkyntiset pikkurillit ylhäällä. Gillian ajatteli käyttää lapsenvahtinsa huomion herpaantumisen edukseen päästäkseen tästä hetkeksi eroon ja sanoi Alexiinalle menevänsä käymään huoneessaan.
”Tietysti. Emily on varmaan siivonnutkin siellä”, sanoi Alexiina kepeästi.
”Sinunhan piti tulla katsomaan Emilyä”, Boulice sanoi Gillianille ranskaksi. Alexiina oli kuin ei kuulisikaan; hän ei ymmärtänyt ranskaa. Oli epäkohteliasta puhua vierasta kieltä seurassa, jossa kaikki eivät sitä ymmärtäneet.
Gillian ei noteerannut Boulicea, vaan kiitti Alexiinaa pannarista ja kiersi eteisen läpi yläkertaan vieviin portaisiin. Kulkiessaan vanhojen muotokuvien ohi, tuntui kuin ne kaikki olisivat katsoneet häntä tarkasti päästä varpaisiin.
Hänen huoneensa ovi oli auki. Gillian rakasti sitä huonetta, sillä se oli niin valoisa. Hänellä oli oma pieni parveke, joka aukeni puutarhan ja pellon suuntaan ja antoi hänelle usein inspiraatiota maalaamiseen. Ikkuna oli jätetty ilmanvaihtoa varten auki; kevyet harsomaiset verhot heilahtelivat keväisestä tuulenviristä.
Gillian meni pöytänsä ääreen ja katsoi laatikkoon, jossa piti aarteitaan: tarokkikorttipakkaansa, ametistikiviään ja rannekorua, jonka oli saanut Joshilta lahjaksi.
Hän hätkähti. Punakultainen rasia ei ollut laatikossa.
Gillian katsoi läpi kaikki muutkin laatikot, kynäpurkit, hyllynsä ja vaatekaappinsa, mutta ei – rasiaa ei yksinkertaisesti ollut missään. Oliko hän voinut viedä sen kotiin? Ei, hän muisti kyllä, että oli säilönyt sen huolellisesti tähän huoneeseen, juuri tähän laatikkoon. Mutta miksi se sitten ei ollut täällä? Oliko joku vienyt sen?
Gillianin oli pakko istua vuoteensa reunalle ja puristaa polviaan. Rasia oli varmasti ollut arvokas. Sen sisällä saattoi olla vaikka timantteja, ainakin niin Gillian oli luullut. Oliko joku ehkä tajunnut saman ja ottanut sen siksi? Mutta kuka alunperinkään olisi ollut niin tökerö, että olisi tullut nuuskimaan Gillianin huoneeseen ja hänen tavaroidensa joukkoon, etenkin laatikkoon, jota hän piti lukossa?
Mutta vaikka sen sisältö olisi ollut mitä tahansa, eniten häntä kaihersi seikka, että rasialla oli ollut hänelleä paljon korvaamattomampi tunnearvo; isoisä oli tavalla tai toisella johdattanut hänet löytämään sen ja syy oli varmasti tärkeä.
”Onko jokin vialla?” tarkkasilmäinen Alexiina kysyi, kun Gillian laahusti takaisin olohuoneeseen edelleen hajamielisesti rasiaa miettien.
”Ah”, Gillian sanoi, ”luulin vain... ehkä olen kadottanut sen itse—ei, en ole voinut... Minulta on kadonnut eräs esine.”
”Millainen esine?” Alexiina valpastui ja laski kahvikupin alas. Gillian empi, mutta sanoi sitten: ”Eräs rasia. Korurasian tapainen...”
”Ja se oli sinun huoneessasi?”
”Niin, yhdessä pöytälipaston laatikossa, jonka piti olla lukossa. Mutta nyt sitä ei enää ole siellä.”
”Eikä kukaan ole varmasti ottanut sitä... meistä?”
”En usko!” Gillian hätääntyi, sillä ei voinut kuvitella kenestäkään sellaista. Lotte oli utelias, muttei röyhkeä, ja Billy oli aina hänelle mukava ja miksi kukaan aikuisista saisi edes päähänsä kaivella hänen tavaroitaan?
”Jaa”, Alexiina näytti hyvin mietteliäältä ja suhtautui asiaan vakavasti. ”Voi olla, että se on yksi varastetuista tavaroista...”
Gillian ei ollut kuullut siitä, mitä Orange Woodissa oli tapahtunut, ja toljottikin nyt suu auki, kun Alexiina kertoi hänelle taskuvarkaasta, joka oli paljastunut Joshin veljeksi. Uutinen veti hänet hätäiseksi ja hiljaiseksi – Josh parka! Eikä Gillian ollut ollut tämän tukena tällaisena kamalana aikana...
”Meiltä katosi vähän kaikenlaista, muun muassa kovalevyjä ja sen sellaista, jotka poliisi onneksi löysi ja takavarikoi. Saamme ne myöhemmin takaisin, mutta tutkimukset ovat vielä kesken. Voi siis olla, että sinun esineesi tuli myös näpistetyksi, kun Jared etsi meiltä sopivaa tarpeeksi huomaamatonta, mutta jonkin arvoista vietävää.”
”Ei kai rasiassa vain ollut joitain rouva von Zughtin sinulle jättämiä arvokkaita koruja?” Boulice narahti ranskaksi. Gillian pudisti hänelle päätään ja Alexiinalle sanoi hengästyneenä: ”Löytyikö muiden varastettujen tavaroiden joukosta punakultaista vanhaa, painavaa rasiaa?”
”Voin varmistaa asian”, Alexiina lupasi.
Gillian tuijotti ulos olohuoneen ikkunasta, muttei oikeastaan nähnyt mitään. Hirveä tuntemus lipoi monisäikeisellä kielellään hänen sisustaansa ja sen pitkäkyntiset sormet puristivat hänen sydäntään. Hän ei voinut kysyä Alexiinalta Joshista, oliko tämä kunnossa, sillä Boulicen tarkat korvat olivat lähettyvillä.
Boulice sai kahvinsa juotua ja taputteli reisiään. ”Êtes-vous prêt à partir maintenant?”
”Oui”, Alexiina tokaisi vähän tympääntyneenä. Gillianin oli pakko hymyillä pienesti.
”Voisin käydä vielä puutarhassa tapaamassa Emilyä”, hän sanoi enemmän Alexiinalle, kuin Boulicelle.
Ulkona hän katsoi taas tallin suuntaan ja toivoi näkevänsä edes vilauksen Joshista, jos tämä olisi vaikka työvuorossa, muttei ehtinyt haahuilemaan kauan, kun Boulice jo seurasi hänen vanavedessään ja painosti läsnäolollaan häntä kääntämään pään pois hevosten suunnalta.
Emily oli takapihalla kumartuneena kuopimaan multamaata makuuhuoneen ikkunan alla olevan kukkapenkin yllä. Hänellä oli huivi päässään ja isot puutarhahanskat, joista hän otti toisen pois sipaistakseen huivin alta karanneen harmaan kiharan takaisin piiloon.
Juje oli pitämässä hänelle seuraa ja makoili possutarhan edessä, mutta nousi ylös ja alkoi haukkua heidän suuntaansa tulematta kuitenkaan lähemmäs, sillä muisti todennäköisesti vielä Boulicen huiskineen sitä käsilaukullaan.
Koiran huomio sai Emilynkin suoristamaan selkänsä ja nostamaan katseensa. Hän ei ehtinyt sanomaan vielä mitään, kun Gillian jo herkesi halaamaan häntä. Emily taputti häntä hanskattomalla kädellään selkään ja naurahteli hyvillään.
”Hei vain”, Gillian sanoi vähän erkaannuttuaan. Jostain syystä kosteus oli noussut hänen silmiinsä, mutta hän hymyili onnellisena isoäidin näkemisestä. Sillä isoäiti Emily tulisi hänelle aina olemaan – enemmän ja aidommin, kuin Lily von Zught koskaan saattaisi.
Emily hymyili ja oli taputtamaisillaan Gilliania poskelle, muttei sitten tehnytkään sitä.
”Multaa kynsien alla”, hän tuumasi.
”Voitko hyvin?”
”Minäkö?” Emily hämmästyi kääntyessään katsomaan keskeneräistä puutarhatyötään. ”Mikä minulla olisi? Tässähän nuortuu parikymmentä vuotta, kun saa sormet maahan ja hiki noruu. Mutta entä, kultaseni, sinun kukintosi?”
Jo Gillianin lapsuudessa Emily oli puhutellut häntä nuppusena, ’kukkana, joka ei ole vielä auennut.’ Gillianin tuli aina syödä hyvin, jotta hänen vartensa kasvaisi pitkäksi ja suoraksi. Hänen piti toteuttaa itseään ja taiteellisia lahjojaan, jotta hänelle kasvaisi komeat lehdet. Ja kun Gillian saavutti murrosikää, Emily puhui hänelle terälehdistä, jotka olivat yksitellen aukeamassa. Aina, kun Gillian oli hyvällä mielellä ja hymyili ja nauroi kuin aurinko, Emily sanoi: ”Kukintosi on loistossaan! Ah, lempikukkani.” Kukkavertauskuvat olivat siis Gillianille tuttuja ja läheisiä ja nyt hän laski hieman päätään eikä kyennyt vakuuttamaan isoäitiä sillä viattomalla, ihmetteleväisellä lapsenomaisella hymyllään, joka hänellä oli joskus ollut.
”Luulen, että se on vähän nuupahtanut”, sanoi Gillian hiljaa. Emily katsoi häntä myötätuntoisesti, muttei huolissaan, ja kohotti hieman Gillianin leukaa ylös.
”Siinä tapauksessa sitä täytyy kastella”, hän sanoi lempeästi ja kääntyi takaisin askareisiinsa.
Gillian mietti Emilyn sanoja vielä, kun Boulice ajoi heitä takaisin Crittliniin. Mitä isoäiti oli tarkoittanut kastelulla? Piristää häntä, elävöittää häntä – niin tietenkin, mutta millä tavalla ja miten?
Vai voisiko olla, että Emily oli tällä kertaa ollut paljon kirjaimellisempi?
Gillian katseli auton ikkunasta avautuvaa näkymää järvestä, jonka rannalla Wavesien talo nökötti.
Vesi oli elämän eliksiiri.
Ja hänen elementtinsä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 170
Oma hevonen: Deluxe
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jul 9, 2018 12:13:56 GMT
Genre 30.3.2016 Artikkeli oli ilmestynyt takaisin. Repäisty pätkä siitä oli pinnattu tallituvan ilmoitustaululle Alexiinan jättämän kävijöitä koskevan tiedotteen päälle – ikään kuin näyttämään Orange Woodille pitkää nenää. Harmi vain, että kuka tämän oli tehnyt, jäisi todennäköisesti mysteeriksi.
”Äiti ei varmaan ole vielä huomannut sitä… pitäisiköhän mainita?” Charlotte mutisi. ”Kukahan sen on tähän tuonut, tuohan on se vanha juttu, joka oli lehdessä jo aiemmin.”
”Näyttäkääs nyt”, Kitty sanoi ja puskeutui Zackin ohi ja tiirasi Lotten pään yli tekstiä.
”Lue ääneen”, laiskana sohvalla makaava Billy sanoi.
Kitty karaisi kurkkuaan: ”’Jos jostain tämäkin pieni kaupunki on muualla läntisen rannikon Kanadassa tunnettu, se on huima ja sangen voimakkaasti mieliin syöpynyt legenda salatusta intiaanien aarteesta. Waterphewn kulta-aarteena tunnetusta tarinasta on monia toisistaan hieman poikkeavia versioita, mutta jokaista niistä yhdistää uskomus siitä, että aarre on yhä edelleen niin ovelasti valkonaamoilta kätketty, ettei sitä ole vielä tänäpäivänäkään löydetty. Harvempi tietää, että Phew-intiaanit eivät olleet pelkästään…’ ja sitten blaa blaa jotain niistä, mutta niin: ’Viimeisimpien historiantutkijoiden ja omintakeisten myytinmurtajien tutkimusten perusteella on tehty johtopäätös, että mikäli aarre todella olisi olemassa, sen sijainti voitaisiin itse asiassa melko tarkasti määritellä. Näitä potentiaalisia kohteita ovat muun muassa sotatantereena ollut Redairen ympäristö, jonka verenvuodatuksesta on paikka nimensäkin saanut, luoto Phew-järven keskellä, kullankaivajien vanha hautausmaa sekä täkäläinen rantaseutu, tarkemmin rajattuna juuri suuri hevostila Orange Wood Ranchin alue Sinicoastin rannikolla.’”
”Kuulostaa jänskältä!” sanoi Zack innoissaan. ”Meidän täytyy aloittaa aarteenetsinnät!”
”Ooh, mainio ajatus!” Kitty intoutui. ”Ehdottomasti! Ja mitä pikemmin löydetään aarre itse, sitä nopeammin Alexiina ja Raicy pääsevät eroon näistä tunkeilijoista! Ja kun ollaan löydetty se, voidaan kertoa kaikille, että aarre on turvallisesti otettu hallintaan eikä kenellekään ole sitten mitään syytä enää tulla tänne!”
”Niin, niin juuri!!” Zack, jolla ei ollut mitään hajua Orange Woodin aikaisemmista tapahtumista tähän liittyen, sanoi.
Billy pyöritteli päätään. Mitä tolvanoita.
”’Omintakeisten myytinmurtajien’”, hän toisti ivaa äänessään. ”Mitä roskaa. Kunnon uutisankka. Ihme, ettei tuota säästetty aprillipäivän pilaksi.”
”Mistä sinä sen tiedät, että se on roskaa?” Charlotte sanoi. ”Miksei aarretta voisi olla olemassa? Jos se on noin iso juttu, siinä on pakko olla jotain perää.”
”Raicy kertoi, että aarre olisi ennemminkin inkkarien kätkemä kultasuonen sijainti, jota edes Waterphewn kullankaivajat eivät löytäneet. Paljon järkeenkäyvempää, kuin jokin epämääräinen aarre.”
Kitty ja Zack katsoivat toisiinsa.
”Kultasuoni?”
”Hmm… sen löytäminen ja haltuun ottaminen voi olla hieman hankalaa...”
”Meidän täytyy tehdä kartta ja alkaa ruksia potentiaalisia kohteita, toivottavasti se ei ole suoraan tallin alla… he he.”
”Se on todennäköisesti rannalla, jossain rantakallioiden läheisyydessä!”
”Tai vuoristossa tai laaksossa tai...”
”Tai pilvilinnassa taivaanrannassa sateenkaaren tuolla puolen”, Billy keskeytti.
”Sinä et siis usko siihen?” Charlotte kysyi häneltä.
”Mä ainakin uskon!” ilmoitti Kitty, ja Zack nyökkäsi vieressä.
Billy tapaili hiuksiaan.
”Tuskin. Voi olla, että jokin kultasuoni on joskus ollut, sehän on kylmää faktaa, että äkkirikastumisella tämä kaupunki rakennettiin, mutta ettäkö se olisi jotain niin ihmeellistä ja intiaanien salaisuuksia ja yksisarvisia ja mitä vielä… Vaikuttaa kyllä hapatukselta, todellakin sellaiselta isovanhempien lapsenlapsilleen iltanuotiolla mielellään kertomalta tarinalta, jonka hekin ehkä ovat kuulleet omilta isovanhemmiltaan ja niin edelleen… Miten muka sitä aarretta ei olisi jo löytynyt, jos sitä on vuosikaudet etsitty? Etenkään, jos se on kultasuoni. Kyllähän sellaisten löytämiseen on nykyään laitteet ja vehkeet, teknologia kehittyy ja geologiaa ymmärretään paremmin. Waterphew ei kuitenkaan nyt niin iso alue ole.”
”Mutta jos se kuitenkin on jokin pienempi asia, vaikka suuri timantti tai kullasta tehty jokin super uber makee hieno esine!” Kitty sanoi.
”Nyt ajattelet jotain merirosvosatuja”, Billy virnuili.
”Aarrearkku täynnä rikkauksia, hmm… miksei?” mietti Zack. ”Jos merirosvolaiva on haaksirikkoutunut joskus tässä lähellä...”
Charlotte äännähti, kuin olisi vetänyt äkisti happea sisään.
”Mitä?” Billy tivasi oitis.
”Ei mitään”, serkku sanoi. Mutta hänen silmissään oli outoa kiiltoa, nopeasti syttyneen tajunnan paloa, ja hän vaikutti skarpilta, istuikin yhtäkkiä paljon suoremmassa.
”No, joka tapauksessa… Mistä pitäisi lähteä liikkeelle?” Kitty hieroi käsiään yhteen. ”Mä annan ääneni rannalle.”
”Ranta ja uponneet rikkaudet!” julisti Zack ja nosti käden pystyyn.
Tämä on kuin lastentarhassa…, Billy ajatteli.
”Lähdetään heti!”
”Ei – Zack, meillä on bändikokous. Sitä vartenhan sinä täällä olet”, Billy joutui muistuttamaan ja tarrasi poikaa hihasta. ”Kitty, sinä voit poistua.”
”Kiitos ja kumarrus, lähdenkin heti tästä tekemään esitutkimuksia!” tallityttö ilmoitti pirteästi ja poistui peppu keikkuen heidän seurastaan. Tuolla naisella oli purua aivojen paikalla. Vastahan hän oli saanut turpiinsa, kun oli deittaillut äijänjärkälettä, joka ihan varmasti oli täälläpäin tätä ”aarretta” kyyläämässä, eikä suinkaan Kittyä. Mitä hän luuli löytävänsä?
”Pitää vielä odotella Tytä”, Charlotte sanoi.
”Eikä tarvitse”, Billy tuhahti ja heilautti itsensä istuma-asentoon. ”Hän on myöhässä, joten se on hänen ongelmansa. No niin, Zack, sinä olet manageri. Mistä asioista meidän pitäisi tänään päättää?”
”Jepulis!” sanoi Zack reippaasti ja kiskaisi muistilehtiön esiin.
”Minusta meidän pitää odottaa Tytä”, intti Charlotte. ”Sitä paitsi, Tomfordkin puuttuu. Onko järkeä pitää kokousta, kun meitä on näin vähän?”
”Haluatko, että tästä yhtyeestä ikinä tulee mitään?” Billy kysyi omasta mielestään asiallisesti, mutta siitä huolimatta Lotte loi häneen tuiman katseen.
”Tietysti!”
”Sitten me kokoustetaan nyt. No, Zack?”
Charlotten hiljentyessä happamena, Zack alkoi luetella: ”Bändipaikka – check! Sehän on nyt siivottu ja kuosissa, eiköstä?”
Charlotte nyökkäsi.
”Olen hankkinut meille sähköpianon ja basson – check! Puuttuu rummut—”
”Tyllä on rummut”, Lotte sanoi.
”Check!” Zack yliviivasi listaansa. ”Minulla on kaveri, joka miksaa ja äänittää ja hän on luvannut auttaa siinä hommassa. Mikrofonit ja muu oheiskama, suurinpiirtein check...”
”Onko mitään biisin sanoituksia valmiina?” Lotte kysyi Billyltä, joka oli jemmannut lyriikkavihkoa itsellään jo pitkään. Billy otti sen esiin. Yllättävä pieni kaino tunne nousi hänessä, kun hän ihan pikkuriikkisen epävarmana ojensi vihon Charlottelle. Hän seurasi silmä kovana ja hermostuneena vierestä, kun serkku luki.
”Joo”, tyttö lopulta sanoi. Billy ravisti vähän päätään.
”Joo?”
”Että joo”, Lotte sanoi. ”Kyllä näillä alkuun pääsee. ...Olet muuttanut Dark Flowersin sanoitusta aika paljon.”
”No, se oli niin keskeneräinen ja epäselvä”, Billy puolustautui Lotten itsensä keksimistä sanoituksista (”Epäselvä?” tyttö murisi). ”En saanut sen ideasta kiinni, joten se vähän muuttui matkanvarrella...”
”Mitä vielä pitää tehdä, niin kirjoittaa yhteinen bändisopimus”, listaansa selaillut Zack sanoi. ”Mutta sitä ei voida oikein tehdä niin kauan, kun kaikki jäsenet eivät ole paikalla... Ennen sitä, yhtye ei oikeastaan virallisesti voi aloittaa. Ja entä se bändikasteidea?”
”Mikä?” Lotte ja Billy ihmettelivät kumpikin.
”No... se ratsastuskoe.”
”Aa... jaa... niin se. Sen voi varmaan unohtaa. En ikinä saa Tytä hevosen selkään.”
”Minusta se oli hyvä ajatus”, Billy sanoi. Ehkä Tyn saisi ulos bändistä sillä keinolla.
”Niin varmaan”, Charlotte tokaisi ivallisesti, kuin olisi tiennyt täsmälleen, mitä Billy sillä hetkellä ajatteli. ”No, mitäs nyt sitten seuraavaksi?”
”Heeeeei!” Tuvan ovi aukeni kuin merkistä ja Ty lompsi sisään.
”Siinä paha, missä mainitaan”, mutisi Billy pettyneenä.
”Kävin talolla, mutta sieltä sanottiin, että ootte kuulemma täällä.” Ty rämähti sohvalle ja katsoi sitten heitä kaikkia. ”Jäinkö paitti jostain?”
”Et varsinaisesti. Bändisopimus pitäisi tehdä ja sitten tässä on joitain sanoituksia ensimmäisiin lauluihin, joita voidaan alkaa heti työstämään, kun vain saadaan kamat kellariin”, Lotte sanoi ja ojensi vihkon hänelle, vaikka Billy teki refleksinomaisesti estelevän eleen. Häntä ei suoraan sanottuna huvittanut yhtään antaa tekstejään arvioitavaksi Tylle, mutta tiesi kyllä aivan hyvin, että lyriikat olisivat joka tapauksessa sävellysvaiheessa vapaata riistaa.
Ty selasi juuri niin mielenosoituksellisen näköisenä bändivihkoa, että Billy asettautui puolustuskannalle jo valmiiksi. Ja kuten arvattua...
”Blaa blaa blaa...”
Kiukku iski Billyyn. ”Onko niissä jotain vikaa?” hän ärisi.
Ty näytti välinpitämättömältä heilauttaessaan vihon sohvapöydälle.
”Ei muuta kuin kliseisintä höttöä, millä oon koskaan saastuttanut silmiäni.”
”Ty, älä viitsi”, Lotte sanoi, mutta tyttö kohautti vain hartiaansa.
”En mä rupee soittamaan bändissä, jossa lauletaan jostain ’Eternal Lovesta’ tai ’You Break My Heartista’. Mun punkkarin mainehan menee ihan pilalle.” Hän risti käsivartensa röhnöttäessään sohvalla. ”Mulla oli kaks ehtoa: yksi, ei kliseisiä rakkauslauluja ja kaksi, ei kantripoppia.”
”No ala vetää sitten!” Billyn mitta tuli täyteen. ”Ovi, josta juuri tulit, niin voit siitä samantien lähteäkin!”
”Iisi, iisi!” Zack huudahti ja lepytteli molemmilla käsillään ilmassa näiden kahden tappelupukarin välillä. ”Peace and love!”
”Ei, vaan schizo and trance – sellaista settii mä haluan vetää.”
”Ihme, kun ei death and war...”
”Patricia oli gootti, en mä”, Ty näpäytti Billylle.
”Niin, mutta katsos, kun tämä on meidän kaikkien yhteinen juttu”, Lotte järkeili. ”Meidän on päästävä yhteisymmärrykseen ja löydettävä kaikkia tyydyttävä kompromissi. Ei me voida mennä vain yhden pillin mukaan... ei sinun, Ty, ei Billyn eikä minunkaan.”
”Eli mitä sitten? No, mä tiedän, että sulla on OK maku, mutta mitä genreläisiä te sitten ootte?” Ty sanoi Zackia ja Billyä kyyläten. ”Lieriö haluaa varmasti kamalaa kantrivinguntaa. Sä näytät reggaetyypiltä tai miedolta sceneltä”, hän sanoi Zackia katseellaan mitaten, ”ja sut mä näiden tekstien perusteella jo tiedänkin – sä oot poppari.”
”Mikä pakko on jaotella niin tiukkoihin laatikoihin ja lyödä tarraleimat päälle?” Billy ärisi.
”Sitä sanotaan brändäykseksi.”
”Hyvä on, Zack on meidän yhtyeen manageri. Mitä sinä sanot?” Lotte kääntyi tämän puoleen. ”Pitäisikö meillä olla vain yksi tai kaksi musiikkilajia, vai miten?”
Billy kaivoi puhelimensa taskusta esiin.
”Mitä sinä teet?” Lotte tiukkasi.
”Soitan Dewnille”, hän sanoi, ”siltäkin tarvitaan ääni tähän asiaan.”
”Hyvä on, sitten Tomfordilta myös!”
”Kuullaan heidän mielipiteensä ensin ja päätetään sitten äänestyksellä”, Zack päätti ja läiskäisi tuomarin nuijan tavoin viholla reisiinsä. He kumartuivat kaikki Billyn kaiuttimella olevan kännykän ääreen kuuntelemaan hälytysääntä. Vain Ty nojasi edelleen laiskana sohvan selkänojaa vasten eikä vaivautunut liikkumaan.
Usean piippauksen jälkeen kännykkä viimein värähti ja pehmeän miehekäs ääni sanoi: ”Dewn.”
”Morjens”, Billy aloitti. (”Moi!!” Lotte helähti nopeasti samaan syssyyn ja nojautui innokkaana vieläkin lähemmäs puhelinta, jolloin Billy joutui vetäytymään hieman kauemmas.) ”Meillä on tässä yhtyekokous. Zack, minä, Lotte ja toi Lotten kaveri Tylor. Ongelmana on genre, että mitä tyyliä me edustetaan ja soitetaan. Täytyy varmaan äänestää, kunhan ensin saadaan ehdotuksia kehiin. Mitä sinä sanot?”
Dewn oli pitkään hiljaa ja jotenkin tuntui, kuin hän olisi ollut vähän hämillään.
”Jaa tuota...”, hän sanoi. ”Ei minulle varmaan ole niin väliä, olen mukana keksitte te mitä hyvänsä.”
”D, kukkuluuruu, mitä kuuluu?” Zack hirnahti innostuneena, ja Dewnin ilahtunut ääni vastasi: ”Moro, Zack! Hyvää kuuluu, olen jo Kanadassa ja melkein päivä päivältä lähempänä Yukonia.”
”Koska olet täällä??” Lotte pisti henkeään pidättäen väliin, mutta Dewn ei vastannut, vaan kuulosti mairealta sanoessaan: ”Minulla on teille jymy-yllätys. Mutta ei siitä sen enempää.”
”Ja kai paljon tuliaisia?”
”Totta kai.”
”Palatakseni takaisin aiheeseen: onko mitään genreä, jota kannatat erityisesti?” sanoi Billy, joka yritti pitää paitsi puhelinlaskun pienenä, myös pysyä asiassa.
”Kantri on okei”, sanoi Dewn, jolloin Ty tuhahti sohvalta, mutta sitä Dewn ei varmasti voinut kuulla linjan läpi, ”ja reggae olisi aika jees, samoin ehkä sellainen svengimeininki.”
”Mitään, mitä et halua?”
”Ei klassista”, Dewn mietti, ”eikä mitään liian synkkää, vaikka Lotte varmaan on tästä nyt näreissään.”
”En välttämättä”, helähti Lotte, joka oli koko ajan yhtä hymyä kuunnellessaan veljensä ääntä.
”He heh... Ed tuli nuolemaan korvaani, sekin haluaa välittää teille terveisensä”, Dewn nauroi ja puhelimesta kuuluikin samassa aika kovaäänistä puhinaa ja tömähdyksiä, jolloin kaikki vetivät päitään etäämmälle.
”Okei, no se oli varmaan siinä”, sanoi Billy vilkaisten Zackiin, joka nyökkäsi ja laski juuri kynää vihkopaperilta, johon oli sauhuten kirjoittanut muistiin Dewnin mielipiteet.
Dewn oli palannut luurinsa ääreen. ”Jees.”
”Moido.”
”Moro!”
”Moikka!!” Lotte huudahti lähes kaihoisasti, mikä oli Billyn mielestä lievästi ylidramaattista. Kuului vielä lyhyen hetken ajan kahinaa ja sitten linja hiljeni. Billy laski kännykän pois.
”Noin.” Hän katsoi Tyhyn, joka murjotti posket täynnä ilmaa ja näytti paisuneelta ilmapallolta. ”Äänet reggaelle ja kantrille.”
”Sitten Tomford”, sanoi Lotte äkkiä veljensä kuulemisesta piristyneenä ja otti oman kännykkänsä käteen. Lieriö ei kuitenkaan vastannut, joten he tekivät hänen kohdalleen kysymysmerkin ja sulkeisiin (”Kantri?”).
”Minulla ei väliä! Kaikki käy”, vilpitön Zack ilmoitti.
”Punk, hiphop särmällä ja elektrolla, psychetrance...”, Ty luetteli.
”Näytetäänkö me hiphoppareilta?” Billy tokaisi.
”Ette, te näytätte mammanpojilta.”
”Ty”, Lotte varoitti, ”tästä ei ikinä tule mitään, jos nälvit jatkuvasti.”
”Eiks sun pitäisi olla mun puolella?” Ty syytti. ”Sä oot rokkimimmi, mitä sä liittoudut maitopoikien ja Elvisten kanssa?”
”Ei tässä ole mitään puolia. Me ollaan kaikki tekemässä tätä yhdessä. Mutta jos tämä menee siihen suuntaan, että enemmistön mielipide ratkaisee, ja sinä et siitä tykkää...”
Billy vilkaisi yllättyneenä serkkua silmäkulmastaan. Tämähän suoranaisesti uhkaili kaveriaan potkuilla!
Ty punastui.
”No, mitä sinä kannatat?” Billy kysyi Lottelta ja aikaisempaa ystävällisempään sävyyn.
”Minulla on oikeastaan ollut jo jonkin aikaa mielessä ajatus rokista ja... kantrista”, hän tuumasi rauhallisesti ja kieltämättä aika tyylikkäästi.
”Kantrirokkia, oi vau”, Zack innostui. ”Multa kans ääni sille!”
Ty mulkoili heitä kaikkia. Sitten hän nousi ylös ja käveli tallituvan ovelle.
”Minne sinä menet?” Lotte kysyi.
”Mä lähen. Te teette ihan oman päänne mukaan, ei tässä mistään demokratiasta ole tietoakaan. Ja mä en soita missään farmariorkesterissa, sori.” Hän aukaisi oven ja lompsi matkoihinsa.
Billy katsoi salakavalasti Charlotteen: tämä oli nyt suututtanut ystävänsä liittouduttuaan heidän puolelleen, mutta Lotte ei näyttänyt liian hermostuneelta. Vähän pahoillaan hän kyllä oli.
”Kantri on vahvasti johdossa”, Zack sanoi katsottuaan vihkoaan. ”Kantripoppirokkia. Hmm. Siinä voi olla itua.”
”Me taidettiin menettää rummut”, Billy tuumasi lauhkeasti ja nojasi taaksepäin maireasti venytellen.
”Ty tyyntyy kyllä”, Lotte sanoi rauhallisesti. ”Hän on halunnut kuulua bändiin iät kaiket ja hän ehdottomasti haluaa päästä käyttämään juuri hankkimaansa rumpusettiä. Hän soittaa vielä meidän kanssa, vaikka me sävellettäisiin uutta tunnaria My Little Poniesiin.” Ja sen vakuutettuaan, he taputtelivat kätensä ja olivat kollektiivisesti helpottuneita siitä, että sentään jotain oli taas päätetty. |
|
