katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964 
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jul 18, 2018 10:46:18 GMT
Jälkinäytös 1.4.2016 Jälkinäytös on sitä, kun luulee draaman ja vaaran jo olevan ohi ja siten viimeinen isku vyön alle saapuu odottamatta, ilmoittamatta.
Raicyn anteeksipyyntö aikaisemmasta karkeasta kielenkäytöstään ja törkeästä käytöksestään oli hyväksytty. Alexiina tiesi, että nöyrtyminen oli Raicyn ylpeydelle kova pala ja vaikeaa, mutta niin lempeästi oli hän käytöstään pahoitellut, ettei Alexiina voinut kuin leppyä. Tietysti Raicyn syytökset olivat satuttaneet häntä pahemman kerran ja niistä välittynyt kovuus kirvelsi yhä, mutta Alexiina ei ollut pitkävihaista sorttia. Sitä paitsi, Raicyn hankkima appaloosatamma osoittautui todellakin juuri niin sympaattiseksi ja lupaavaksi, että niin mies kuin hevonenkin, jälkimmäisen sitä itse tietämättä, saivat Alexiinalta täyden anteeksiannon.
Mutta vasta hiljan tyyntyneen myrskyn jälkeen tuntui uhkarohkealta mennä kokeilemaan taas kepillä jäätä; nimittäin ilmoittamaan – tai siis, neuvottelemaan – Raicyn kanssa siitä, että Laura Center olisi tulossa kesällä käymään kera Billyn koko sisarusparvi.
Raicyn mielipide oli melkoisen jäykkä, mitä Williamin lapsiin tuli. Toisaalta, Alexiina oli nähnyt hänen suopeutensa Billyä kohtaan ja toisaalta karvaan isällisen pettymyksensä, kun poika ei enää halunnutkaan tehdä töitä hänen kanssaan. Alexiina ymmärsi hyvin, että Raicy oli ehkä elätellyt toivetta siitä, että saisi poikansa takaisin istumaan lännensatulaan hänen rinnalleen – Dewn ei ollut aivan kaikessa kasvanut siihen suuntaan, kuin Raicy itse olisi halunnut. Mutta myös Billyllä oli hänen omat mieltymyksensä ja tavoitteensa ja polkunsa elämässä, eikä niihin saanut puuttua.
Paitsi tässä tapauksessa. Tapauksessa, jossa joka kerta, kun Alexiina katsoi Billyä, raskas huoli ja pelko kouraisi häntä sekä sanat Reizh-Loupen tauti.
Kaiken kaikkiaan kahdenkymmenenviiden avioliittovuoden kokemuksella ja miehensä perinpohjin tuntien, Alexiina totesi, että olisi parempi antaa Raicylle aikaa sulatella vierailuasiaa ja esittää se siksi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Hänen olisi vain oltava mahdollisimman hienotunteinen ja annettava miehen ymmärtää, että tällä oli valttikortti ja päätäntävalta käsissään – vaikka tosiasiassa nainen olisi se todellinen taustapiru.
*
Raicy istui valelemassa öljyä uuden hevosen Sunnyn nahkasatulaan lassohuoneessa ja kuunteli samalla tytärtään, joka kasasi vastapestyjä huopia loimihuoneesta ja pulppusi puhetta. Harmaaraidallinen tallikissa Happy oli katselemassa tapahtumaa kaapin päältä, kun Alexiina saapui paikalle.
”–ja on sairaan siistiä, kun Amy tulee taas samalle luokalle! Meillä oli niin paljon puhuttavaa, me ei olla keskusteltu vuosiin kunnolla. Ajattelin ottaa Emmaankin tässä taas yhteyttä, ehkä sekin tulee kesäksi takaisin kotiin lomille. Muistatko, isä, Emman?”
”Muistan. Hänhän se pelasti teidät merestä.”
”Joo… mutta älä muistuta siitä. Niin no, kuitenkin, Amy kertoi, että Emma aikoo koulun jälkeen mennä oppisopimuksella jollekin tallille opiskelemaan! Ja aikoo vuokrata itselleen jonkun kilpaponin! Mutta eikö Emma voisi tulla sitten tänne, kun tästä tulee se hevoskoulu?” Odottamatta vastausta, Charlotte jatkoi: ”Ja arvaa mitä, Billy soitti noin vain Dewnille, kun meillä oli bändikokous. Hänellä on kuulemma meille joku iso yllätys. En millään malta odottaa!”
”Niin, siitä puheen ollen, tarvitsetteko te apua sen kanssa?”
”Ai minkä kanssa?”
”Sen teidän bändinne. Kuljettamaan soittimia tai muuta – Dewnin lavalla saisi helposti vietyä.”
”Joo, kyllä varmaan! Kiitti, iskä. Ja koska me jatketaan taas niitä ajotunteja?”
”Öhöm”, Alexiina sanoi, kun hänestä alkoi tuntua, ettei keskustelu rakoaisi ollenkaan eikä kumpikaan heistä ollut kiinnittänyt häneen mitään huomiota. ”Tuota, Lotte… Voisit käydä taluttelemassa Shaliaa vähän.”
Tyttö katsoi häneen niin tympääntyneenä, että Alexiinan olisi voinut luulla juuri haistatelleen hänelle.
”Meillä on tässä juttu kesken.”
”Anteeksi.”
”Shalia on tarhassa.”
”Juu, mutta mene nyt. Se on vain loikoillut koko päivän, mitä olen nähnyt.”
Charlotte tunki huopakasan kaappiin ja huiskaisi hiuksiaan astellessaan Alexiinan ohi.
”Ensi kerralla”, hän sanoi lassohuoneen ovelta, ”voisit ihan vain suoraan sanoa: ’Menetkö hetkiseksi muualle, minulla on isälle kahdenkeskistä asiaa.’ En nimittäin ole enää mikään pikkutyttö.”
Alexiina hymyili vielä astuessaan lähemmäs Raicya, joka jatkoi puuhiaan kaikessa rauhassa ja totesi: ”Skarppi likka.”
”Niin on.” Alexiina istuutui tynnyrin päälle ja pohti sopivia sanoja samalla, kun Raicy heilautti satulan pallilla toisin päin ja sipaisi sientä purnukassa. Happy loikkasi alas kaapin päältä ja sipsutti ovelle, josta Lotte oli mennyt, istahti ja käänsi päätään tuijottamaan heitä vaativasti. Alexiina kurkotti tynnyriltä avaamaan oven ja kissa vilahti rakosesta ulos. Sekin oli ilmeisesti ymmärtänyt vihjauksen kahdenkeskisestä keskustelusta. ”Miltä Sunny on vaikuttanut?” Alexiina kysyi istuutuessaan takaisin.
”Ihan niin kuin Thomas lupasi, kiltti ja kärsivällinen, hyvä karjahevonen.”
”Oletko puhunut Billyn kanssa?”
”Mistä?” Raicy kysyi. Ehkä vähän puolustelevaan sävyyn, Alexiina ajatteli, ja koetti itse pitää äänensävynsä neutraalina ja erityisesti pois syyttelevästä vivahteesta, johon oli saanut kuulla usein sortuvansa.
”No… tästä teidän koko jutustanne. Siitä, että hän lopetti.”
”Mitä puhumista siinä enää on? Hän sanoi, että kiitos riitti, ja minä sanoin selvä. Ei siitä sen selvemmin voi puhua.”
”Niin...”, Alexiina piteli yhä ääntään kevyenä, vaikka häntä alkoi jo vähän kismittää miehensä toisinaan ilmi tuleva jääräpäisyys ja umpisilmäisyys, ”mutta ehkä siitä olisi hyvä keskustella. Miltä Billystä tuntuu ja sinusta tuntuu ja mitä hän nyt aikoo...”
Raicy katsoi häntä kuin pöhköä hörhöä, ja nyt oli Alexiinan vuoro asennoitua puolustuskannalle, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Raicy tokaisi palaten taas satulan puoleen: ”Ei tässä ole mitään syytä kutsua poikaa kahvikupposen äärelle ja syventyä potemaan syntyjä syviä. Jos häntä ei kiinnosta, mitä siinä on sen enempää kaivelemista?”
Alexiinan ei kannattanut enää kierrellä, vaan oli aika mennä suoraan ytimeen.
”Kun kerroin keskustelleeni Lauran kanssa”, hän sanoi vetäen väristen henkeä, ”hän kertoi minulle, että heidän äitinsä sairastui Reizh-Loupen tautiin.” Hän piti dramaattisen tauon. ”Se voi olla perinnöllistä.”
Raicyn satulaa liinalla kiillottava käsi pysähtyi. Kulmat rypistyivät. Sitten hän jatkoi jälleen työtään todeten: ”Jaaha. Vai taas tämä juttu.”
Alexiina hämmästyi ja samalla ärsyyntyi, mutta piti itsensä kurissa. ”Mikä ’taas tämä juttu’?”
Raicy nousi seisomaan, heitti liinan penkille ja tarttui molemmin käsin painavaan satulaan heivatakseen sen takaisin telineeseensä seinälle.
”Tämä juttu. Sama juttu. Olit sitä mieltä, että äidissä on jotain vikaa… no, eihän hänessä mitään vikaa ollut, vaikka lääkärissä käytiin. Ja nyt maalailet sitten piruja seinälle siitä, että Billyssä olisi jotain vikaa?”
Alexiinakin nousi seisomaan.
”Mutta se riski on olemassa! Charlotte on sanonut, että Billy on vihaisempi nykyään ja onhan heillä ollut kamalia riitoja. Hän on käynyt Lotteen käsiksi!”
”Normaalia teinien nahistelua”, kuittasi Raicy, joka ei ollut ollut yhtä usein todistamassa noiden kahden välisiä nujakoita. Raicyn kuva Billystä oli taatusti erilainen ja muodostunut lähinnä heidän yhdessä viettämistään hetkistä karjatöissä ja laaksossa, missä Charlottea ei ollut – mistä Alexiina tiesi, ettei Billy silloin ollut aivan toisenlainen? Eikä tässä sitä paitsi edes ollut kyse siitä, että Billyssä olisi jotain vikaa vikaa, vaan siitä, että hänen käytökselleen saattoi olla paljon vakavampi selitys. Alexiinasta se seikka piti ehdottomasti ottaa huomioon, mutta Raicystä hän ylireagoi, kuten Emilyn dementian suhteen.
”Hyvä on. Voit keskustella tästä Lauran kanssa, kun hän tulee käymään.”
”Niin, koska hän oli siis tulossa?”
Alexiina ei vastannut heti. Tämähän oli se asia, johon hänen oli pitänyt Raicya pehmittää; uutinen siitä, ettei Laura tulisi yksin, vaan kaikkien niiden sisarustensa kanssa, joihin Raicy oli menettänyt viime vierailukerralla totaalisesti hermonsa. Suunnitelma ei ollut mennyt ihan putkeen…
”Kesällä”, Alexiina vastasi ensin lyhyesti. ”Mmh… Hän… hän kysyi, olisiko sopivaa, että muutkin Billyn sisarukset tulisivat hänen kanssaan?”
Äkämystynyt ilme varjosti Raicyn kasvoja. Hän seisoi nyt suoraan kohti Alexiinaa, kädet lanteilla, muttei heti sanonut mitään. Hetkisen mietittyään, hän sanoi: ”Ne kaikki kolmeko?”
”Niin…” Mitäpä siihen enempää sanomaan? Alexiinasta tuntui, että nyt oli se hetki, kun ei kannattanut yrittää selitellä mitään, vaan antaa asian kaikessa koreilemattomuudessaan ja yksinkertaisuudessaan loksahtaa miehen päässä paikoilleen. Ehkä vähemmän selittelyä olisi enemmän.
”Se likka aiheutti aikamoista harmia”, totesi Raicy närkästyneen pohtivaan sävyyn. Alexiina ei myöntänyt tai kiistänyt. ”Ja se poika… Oikea tuholainen.” Edelleenkään, Alexiina ei sanonut mitään, katsoi vain miestään säyseästi ja odotti.
Raicy tuijotteli jonnekin toisen saapikkaansa tienoille. Pitkän mietityn hiljaisuuden jälkeen, hän yhtäkkiä kohautti leveitä harteitaan ja kumartui nappaamaan nahanpuhdistusvälineet penkiltä.
”Kai sitten. Mutta jos he käyttäytyvät yhtä huonosti, kuin viime kerralla, he saavat samantein lähteä ja olla enää tulematta.”
Alexiinan sydän tuntui kevenevän ja ennen kuin hänen miehensä ehti reagoida, hän hypähti tätä kohti ja antoi suukon Raicyn parransänkiselle poskelle. Hymyillen, hän katsoi miestään suoraan silmiin ja sanomatta muuta, lähti.
Siihen olisi oikea hetki lopettaa.
Kävellessään tallilta huojentuneena takaisin kohti kotia, jo kaukaa Alexiina huomasi kuistilla seisomassa kaksi henkilöä punaisissa virkatakeissa. Pihalla seisoi poliisipakettiauto. Väliaikainen helpotuksen tunne sai notkahduksen. Hän aisti huonoa ja poliisien lähestyminen tapahtui kuin hidastetussa elokuvassa. Sata ja yksi asiaa ehti juosta hänen mielensä läpi kykenemättä kuitenkaan tarttumaan niistä yhteenkään. Vasta eilen Alexiina oli soittanut kyselläkseen Gillianin korurasiasta, jota ei kuulemma oltu löydetty takavarikoitujen tavaroiden joukosta, ja muustakin heidän omaisuudestaan.
”Huomenta”, toinen poliiseista sanoi ja näytti virkamerkkiä.
”Onko Caroline Loop paikalla?” toinen, vahvarakenteinen naispoliisi, kysyi jauhaen suussaan hammastikkua.
Hämmästyneenä, Alexiina sanoi: ”On, hän on tallilla...”
”Näytätkö tietä?”
Alexiina nyökkäsi ja kääntyi siis samantein ympäri ja palasi tallille virkamiesten seuratessa hänen perässään.
”Onko jotain uutta tullut ilmi?” hän kysyi, kun he kiersivät tallin ja samalla Alexiina katseli ympärilleen Kittyä etsien.
”Jared Tomford on saatu kiinni ja pidätetty”, poliisimies sanoi. ”Hän on parhaillaan kuulusteluissa.”
”Ahaa”, Alexiina sanoi. ”Hyvä juttu. Saamme siis varmaan tavaramme pian takaisin?”
”Etteköhän.”
Kitty oli pihatolla talikon kanssa siivoamassa lantoja hevosensa Chocon nuuhkiessa tuotoksia uteliaana kottikärryistä.
”Siellä hän on”, Alexiina sanoi. ”Kitty, tulisitko vähän tänne?” hän huikkasi. Kitty kohotti katseensa, tarttui sitten kottareihin ja tuuppi ne heidän luokseen. Hän katsoi hämmästyneenä poliiseja ja iski talikon maahan.
”Juu?”
Poliisit eivät odotelleet, vaan avasivat tarhaportin ja kävelivät Kittyn luokse, toinen toiselle ja toinen toiselle puolelle.
”Caroline Kitty Loop”, järeä naispoliisi sanoi massiiviset leukaperät jäykkinä, ”olette pidätetty epäiltynä rikollistoiminnan avustamisesta sekä varkaudesta.”
Kittyn kasvoilta paistoi puhdas kauhu. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jul 25, 2018 12:26:02 GMT
Vasaran isku 1.4.2016 Choco seurasi hämmentyneenä perässä, kun poliisit ohjasivat Kittyn kohti tarhaporttia. Ruunan korvat kääntyilivät levottomina, kun Kitty parahti: ”Mä en ole tehnyt mitään! Vannon sen kaikkien kolmen äitini nimeen!”
”Teidän ei tule sanoa mitään. Kaikkea sanomaanne voidaan käyttää oikeudessa teitä vastaan.”
Kitty heilui hädissään kuin heinämies, talikko kädessään. Miespoliisi otti esiin käsiraudat, jotka napsautti Kittyn ranteisiin ennen kuin tämä edes ehti kunnolla ymmärtää, mitä oli tapahtumassa.
Alexiina astui sivuun käsi järkytyksestä suun edessä, kykenemättä tai voimatta tehdä sille seikalle mitään, että Kittyä parhaillaan pidätettiin kesken kauniin kevätpäivän. He astuivat kolmisin ulos tarhasta kuin kummallinen moniraajainen merihirviö, ja Alexiina sulki haan; Choco jäi toiselle puolen porttia eksyneen oloisena. Kitty ei saanut edes hyvästellä hevostaan.
”Teillä on oikeus asianajajaan. Teillä on myös oikeus saada lainnojaista neuvonpitoa Yukonin oikeusapuhakemuksen kautta”, miespoliisi jollotti työntäen Kittyä olkapäästä, jotta tämä ei jäisi vitkastelemaan, vaan kävelisi eteenpäin. ”Ymmärrättekö?”
Alistuneesti, Kitty nyökkäsi.
Charlotte seisoi Shalian kanssa kenttämuurin varjoissa. Hän tunnisti raskasrakenteisen naispoliisin Tolleriksi ja niin kuvotus, kuin kauhistus Kittyn puolesta valtasivat hänet alhaalta ylös kuin kylmä vesi, joka hitaasti täyttää ammeen piripintaan. Hän puristi riimunnarua kaksin käsin kuin turvaköyttä.
Poliisit johdattivat nyyhkivää Kittyä poispäin kohti poliisiautoa ja välittömästi heidän mentyään Alexiina pinkaisi talliin. Charlottelta vei vielä jonkin aikaa kasata itsensä; niin Mustat Ruusut, kuin Sophien kuolemakin olivat nousseet hänen mieleensä ja ne molemmat olivat asioita, joita hän ei halunnut muistella. Heti toivuttuaan tyrmistyksestä, hän kannusti Shalian raviin ja juoksutti tamman vatsa kumisten ja heilahdellen takaisin tarhaan, sähläsi narun lukon kanssa yrittäessään päästää siitä tärisevin käsin nopeasti irti ja kirmasi sitten äitinsä perään. Hän juoksi tallikäytävää tukka putkella, Kittyn kauhistuneet kasvot yhä selkeästi piirtyneinä mielessään, ja oli kompastua vaarallisesti Happyyn, joka sähähti pelästyneenä ja pinkaisi yhteen avoimista karsinoista.
Äiti ja isä tulivat lassohuoneen suunnalta puolijuoksua häntä vastaan. Lotte aukaisi suunsa ammolleen: ”Ne veivät–!”
Äiti painoi kämmenensä hänen olkapäälleen ja katsahti häneen vain nopeasti vakavissaan, sitten he isän kanssa kiiruhtivat ohi. Lotte seurasi heitä. Veri virtasi ja kohisi hänen suonissaan ja sydän hakkasi kuin tuomiopäivän rumpu.
Ne veivät Kittyn!
Ne veivät!
Isoäiti seisoi pihassa huolestuneena pitkän mekon helmat tuulessa lepattaen, Oliver sylissään. Poliisiauto seisoi vielä paikoillaan ja Lotte näki Tollerin nousevan kyytiin. Kittyä ei näkynyt pakun selliosan tummennettujen lasien lävitse. Hän oli siellä varmasti kyyryssä nurkassa kuin pelokas eläin, joka oli pyydystetty ja laitettu häkkiin…! Poliisiauto käynnistyi ja valui pois pihasta. Äiti ja isä vaihtoivat sanoja, sitten Raicy erkani kohti parkkipaikkaa. Charlotte kiiti huohottaen äitinsä kiinni, joka oli matkalla kohti Emilyä.
”!”
”Isä menee poliisiasemalle selvittämään tätä”, äiti sanoi pakotetun rauhallisesti ennen kuin Lotte sai kieltään oikein päin, sillä järkevällä äänellään, jolla yritti aina tiukan paikan tullen pitää pakan kasassa.
”Minä menen mukaan!” Charlotte ähkäisi, muttei olisi enää ehtinyt, sillä Chevrolet kaasutti juuri kohta pois hiekkatietä pitkin poliisien vanavedessä. ”Mitä isä aikoo tehdä? Puhuuko hän Kittyn ulos sieltä?” Hän oli luullut, että isä oli vielä vihainen Kittylle. Miksi hän siis puolustaisi tätä, jos lainkourakin olisi yhtäkkiä Raicyn tavoin yksimielinen hänen syyllisyydestään rikokseen?
”Menee ainakin kuulemaan, mistä on kyse.” Äiti vaihtoi Emilyn kanssa aikuisten kesken murheisen katseen. Sitten hän kiersi käsivartensa tukevasti Lotten harteitten ympäri ja kaikki kolme menivät yhdessä sisälle. Äiti soitti Billyn ja Moton paikalle, jotka olivat molemmat vielä jossakin päin tallia tekemässä töitään tietämättä, mitä oli tapahtunut.
Lotte rojahti olohuoneen sohvalle ja painoi pään käsiinsä.
”Miksi ne pidättivät hänet?” Hänen alahuulensa vapisi.
”Ei panikoida”, äiti sanoi, mutta Lotte purskahti silti itkemään. Ajatus siitä, että joutuisi selliin, oli niin pelottava, että hän itki tilanteen karmeutta jo Kittynkin puolesta. Kuin ajatellen samoja ajatuksia, äiti sanoi: ”Kitty on lujaa tekoa. Ei hän vähästä hätkähdä.”
”Hän oli ihan kauhuissaan!” Lotte nyyhki. Isoäiti istuutui hänen viereensä ja alkoi lohduttavasti paijata. Oliverkin taputteli Lotten polvea huolestunut ilme taaperon pienillä kasvoilla.
Billy ja Moto tulivat pian sisälle, ensimmäinen koppavan oloisena ja jälkimmäinen rauhallisena, mutta totisena.
”Onko tämä aprillipila?” kysyi Billy laittaessaan takin naulaan ja astuessaan olohuoneeseen katseen kiertäessä kaikki läpi, ikään kuin tarkistaakseen, ettei Kitty vain ollut jonkin huonekalun takana piilossa. ”Kitty putkassa?”
”Ei ole vitsi, Billy”, äiti sanoi kärsivällisesti Lotten pärskähtäessä tuimasti ja mulkoillessa pojan suuntaan kyynelsumun läpi. Tämä hymähti olkaansa kohauttaen.
”En sano, että hän ansaitsi sen, mutta...”
”Moto!” Lotte henkäisi dramaattisesti ja osoitti tätä sormellaan. ”Sinä voit auttaa! Sinä voit pelastaa Kittyn vankilasta, keksit varmasti jotain, sinulla on ratkaisu kaikkeen!”
”Älä ole hölmö”, äiti murahti. ”Tämä ei liity mitenkään Motoon.” Mutta Lotte tillitti miestä hartaasti anoen. Varmasti tämä tietäisi jotain, jonkin oljenkorren tai ihan sama vaikka taikatempun, jolla Kitty pelastuisi.
”Olen pahoillani, Charlotte”, sanoi Moto lempeästi.
Lotte ähkäisi. ”Ja sinä olet olevinasi niin ihmeellinen!”
”No!” äiti torui vihaisesti. Lotte tiesi olleensa kohtuuton – eihän vika ollut Motossa – ja omatunto pistikin häntä vähän, mutta häntä pelotti, ettei näkisi Kittyä enää koskaan.
”Miten epäreilua. Kitty ei ole tehnyt mitään väärää...”
”Teknisesti katsoen, kylläpäs”, väitti Billy vastaan.
”Kitty vakuutti, ettei tiennyt Jaredin varastelusta!”
”Minä näin ja kuulin omin silmin, miten he liikuskelivat erittäin salakavalasti ja Kitty auttoi Jaredin tieten tahtoen piiloon.”
”Se johtui siitä, että hän ei halunnut kenenkään tietävän heidän seurustelustaan!”
”No eipä kai, kun kyseessä oli rikollinen!”
”No niin, rauha lapsukaiset”, isoäiti sanoi, kun Oliverkin mylvähti kovaan ääneen korotettujen äänten innoittamana.
Äiti seisoi ikkunan ääressä selin heihin ja katseli verhojen ohi ulos.
”Jokaisen on kannettava vastuu tekojensa seurauksista”, hän sanoi hiljaa. Lotte tuijotti äitinsä niskaa epäuskoisena.
”Ai eli Kitty sai mitä ansaitsi?!”
Kukaan ei vastannut.
Lotten itku oli jo loppunut ja ehtinyt tässä välissä muuttua kiukuksi ja pettymykseksi, mutta nyt häntä alkoi taas lohduttomasti surettaa. Hän painoi pään käsiinsä.
”Eikö Gillianille kannattaisi kertoa?” hän kuuli Billyn sanovan hetken hiljaisuuden päästä.
”Niin…”, äiti oli laimean kuuloinen, ”niin kai. Soittakaa te.”
”Soita sinä”, Billy sanoi ja Lotte arvasi pää polvissakin, että tämä puhui hänelle.
”Miksi minä?” hän mutisi tukahtuneella äänellä nostamatta kasvojaan.
”Koska te olette parempaa pataa keskenänne.”
”Ai – ai jaa. Sinä et siis vain halua olla viestinviejänä”, Lotte piikitti tukkoisesti ja nosti päätään. ”Pahan ilman lintu.” Häntä ei kyllä huvittanut soittaa Gillianille itsekään, ei sen jälkeen, miten koruttomasti tämä oli hylkinyt häntä viime viikot. Hän ei kuitenkaan halunnut tunnustaa sitä Billylle, joten tokaisi: ”Fine”, nousi ylös ja lähti yläkertaan huoneeseensa, missä hänen kännykkänsä makasi pöydän kulmalla laturissa. Oli Gillian hänelle vihainen sitten mistä tahansa, tämä asia oli liian tärkeä, jotta murjottamisella olisi merkitystä – Gillian olisi varmasti samaa mieltä.
Hän nosti puhelimen korvalleen ja se soi ja soi ja meni lopulta vastaajaan. Lotte laski kännykän kasvojensa eteen ja katsoi siihen. Eikö Gillian ollut kännykän lähettyvillä vai jättikö hän kenties tarkoituksellisesti vastaamatta?
Pahoillaan ja kieltämättä aika happamena, hän laski puhelimen pois, mutta tuskin hän oli saanut laskettua sitä pöydälle, kun se jo helähti soimaan. Näytöllä vilkkui pisamaisen ja surusilmäisen tytön kasvokuva ja Lotte napautti vihreää painiketta.
”Gills”, hän hönkäisi.
”Lotte?” Gillianin ääni sanoi eikä kuulostanut ollenkaan vihaiselta tai tylyltä, vaan yhtä vilpittömältä ja hennolta kuin aina.
”Vika tikki”, Lotte sanoi hermostuneena puhelimeen ja meni suoraan asiaan: ”Kitty pidätettiin juuri ja poliisit veivät hänet.”
Toisesta päästä kuului kovaääninen henkäisy ja sitten Gillianin änkytystä.
”Mi-minä… mitä… Miksi?”
Lotte selitti ja Gillian huokaili järkyttyneenä, voivotellen ja kauhistellen. Mutta Lotten katse oli kiinnittynyt Doctor Hammerin bändijulisteeseen seinällään stereosoittimen yläpuolella, julisteeseen, jonka oli saanut Andrewltä. Hän oli äkkiä saanut neronleimauksen.
Tietysti. Eikö Andrew ollutkin poliisien kaveri? Eikö hän tehnyt heille töitä? Hän voisi puhua Kittyn puolesta ja auttaa tämän ahdingosta, aivan niin kuten oli auttanut Lottenkin pulasta!
”Minä… minä tulen käymään siellä”, Gillian sanoi ääni hivenen epävarmana värähtäen.
Lotte vaihtoi farkkuihin, tunki kännykän taskuunsa ja nosti bleiserin tuolin selkänojalta, työntäen kätensä sen hihoihin. Päättäväinen ilme naamallaan hän nappasi vielä kolikkopussinsa ja bussikorttinsa ja vilkaisten vielä kerran Doctor Hammerin maskinaamaa, heilautti huoneensa oven jäljestään kiinni. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jul 25, 2018 13:24:02 GMT
Warning 1.4.2016
Gillian ui allasta päästä päähän hitaasti ja kaikessa rauhassa. Välillä hän sukelsi, katosi toiseen todellisuuteen.
Vedenalainen maailma oli oma valtakuntansa. Kun pää painui pinnan alle, tuntui kuin olisi siirtynyt unitilaan. Äänet muuttuivat etäisiksi ja pehmeiksi, liikkeet hitaiksi, ajan ja paikan määreet epäselviksi… Jopa valo käyttäytyi eri tavalla, kun se siivilöityi pinnan läpi. Karanneet ilmakuplat tutisivat ja kiemurtelivat toistensa ympäri kuin tanssien tangoa kohotessaan takaisin pintaan.
Gillian piti silmiään veden alla auki, ja vaikka niitä kirvelsi, hän tahtoi nähdä sen valojen salaperäisen välkkeen ympärillään.
Vain vedessä hän tunsi olevansa todellinen oma itsensä. Hän tunsi olevansa kevyt kuin höyhen, saattoi tanssahdella pohjassa kuin elegantti ja tyyni ballerina, eikä hänen tarvinnut surra liikakilojaan, joista Boulice oli alkanut huomauttelemaan, tai kömpelyyttään, josta Zoey Waves aina valitti ja vaikeroi. Veden alla kukaan ei voinut tulla sättimään tai komentelemaan häntä, hän oli vapaa, hän oli täydellinen.
Äkkiä ihmeellinen näky välähti Gillianin silmien edessä. Tumma varjo pyyhkäisi uima-altaan reunoja pitkin, väisteli auringonvalon välkähdyksiä ja pilkkeitä. Gillian aukaisi silmänsä ammolleen, kun musta hahmo, muodostuen ikään kuin pelkästä nesteestä tai savusta, kohottautui hänen edessään ja sen pitkä kiharainen harja liehui kaikkialla Gillianin ympärillä. Gillian kohotti kättään sitä kohti, mutta siinä samassa varjo oli jo kadonnut. Se oli ollut tuskin silmänräpäystä pidempi hetki.
Samassa voimakas kipu tarttui Gillianin jalkaan kuin piikkilanka – hän ähkäisi ja suusta karkasi suuri kupla. Puristaen silmänsä tiukasti kiinni, Gillian tunsi hapen vähenevän keuhkoistaan. Hänen aivonsakin alkoivat jo vettyä, ja hän yritti sätkiä takaisin pintaan, mutta kipu raastoi hänen jalkaansa niin, että se oli täydessä krampissa eikä hän pystynyt potkimaan sillä itseään pintaan.
Venyvän pitkältä tuntuvan ajan ja karmeuden sekaisen pinnistelyn jälkeen hänen päänsä lopultakin puhkaisi vedenpinnan. Ihana, täyttävä happi valtasi hänen keuhkonsa uudelleen ja ähkien Gillian kauhoi nopeasti altaan reunaan ja nosti jalan ylös voidakseen puristaa jalkapöytäänsä. Suonenveto ei hellittänyt vielä hetkeen, mutta kun se lopulta lauhtui, Gillian kampesi itsensä pois altaasta ja kaatui huohottaen yhteen aurinkotuoleista.
Hän raotti luomiaan ja katsoi uima-altaan kimaltavaa pintaa.
Ehkä hän oli uinut liian kauan.
Hän kääriytyi viluissaan muhkeaan purppuranpunaiseen pyyhkeeseensä ja värisi. Äsken leikinlasku oli ollut kaukana. Uima-allas oli syvä ja hän oli yksin – hänen olisi voinut käydä todella huonosti.
Järkytys kesti pitkään ja vasta sen jälkeen hän kykeni ajattelemaan näkyään. Mutta enää hän ei voinut olla varma, johtuiko hänen sydämensä kiihkeän raskas syke siitä vai hetkestä, jolloin hänen koko elämänsä oli vilahtaa silmien editse. Ja mitä kauemmin aikaa kului, sitä epävarmemmaksi Gillian tuli siitä, oliko hän sittenkään nähnyt mitään vai oliko hahmo ollut vain puun tai talon varjo, tai ehkä happivajauksen aiheuttama valvetilan unikuva.
Jostain syystä myös mystinen rasia, jonka hän oli talvella löytänyt tuulimyllyn raunioista ja jota ei ollut saanut auki, oli pulpahtanut hänen mieleensä kuin uistin, jonka saalis on päässyt karkuun. Hän oli pohtinut sitä kyllä viime päivinä paljon, murehtinut ja ihmetellyt sen katoamista, mutta oli erikoista, että rasia oli ollut ensimmäinen asia hänen mielessään kriittisellä hetkellä veden alla. Alexiina oli viestitellyt hänelle, ettei minkäänlaista Gillianin kuvaileman kaltaista rasiaa tai mitään rasiaa ylipäänsä ollut löytynyt takavarikoitujen varastettujen tavaroiden joukosta. Ehkä Tomfordin veli oli ehtinyt jo myymään sen tai ehkä hän oli piilottanut sen eri paikkaan – kenties tajunnut sen mahdollisen arvon itsekin?
Uskaltaessaan taas laittaa painoa jalalleen ja kävellä sillä, hän tassutteli sisälle ja kuumaan suihkuun huuhdellakseen kloorin pois kehostaan ja hiuksistaan. Näky hälveni hänen mielestään suihkuveden mukana ja kuivaillessaan itseään, hän ajatteli jo ihan muita asioita, kuten kesää ja tulevaa matkaansa Sveitsiin tapaamaan taas Wolfgangia.
Harjatessaan hiuksiaan, Gillian levitti jälleen kerran Le Grande Arthé -koulun kutsun eteensä ja hänen sydämensä pamppaili. Lukiota olisi enää pari kuukautta jäljellä ja sitten hän valmistuisi ja jatkopolut aukeaisivat hänelle: mitä hän tekisi isona? Mihin hän suuntautuisi?
Kaikki merkit tuntuivat osoittavan häntä yhteen osoitteeseen: taidealalle, taideakatemiaan, Vancouveriin. Se oli hänen vanhempiensa harras toive ja oli ylipäänsä erittäin epätavallista, että he olivat niin valmiita tukemaan Gilliania jossakin hänelle itselleen tärkeässä asiassa – hevoset eivät sitä olleet, mutta sen sijaan molemmat, varsinkin Zoey Waves, olivat inspiroituneita taiteen arvostajia. Lisäksi Gillian oli jo teoriassa katsoen hyväksytty tähän huippuhienoon kouluun ja sitten hän oli saanut tietää enostaan, joka oli itse Euroopassa arvostettu maalari. Synkkä ja surullinen, vaikkakin käytännöllinen totuus oli myös se, että Linka oli kuollut juuri sopivasti – ilman hevosta Gillianilla ei olisi aikaavieviä velvoitteita, vaan hän voisi täysin keskittyä maalaamiseen, opiskeluun ja taiteeseen.
Tulevaisuus näytti olevan hyvin selkeä ja teräväpiirtoinen, mutta oliko se sitä, mitä hän todella sydämessään aidosti halusi?
Hän keräsi irtohiuksenpätkät harjan piikeistä ja kävi heittämässä ne roskiin sekä pyyhkeen kuivumaan ja palasi huoneeseensa juuri, kun kuuli heleän soittoäänen loppuvan. Hän kahmaisi kännykän käteensä painaen sen paluusoitolle toivoen posket lämmeten, että soittaja oli ollut Josh, mutta sen sijaan hän kuuli Lotten hengästyneen kireän äänen.
Kuultuaan mitä Kittylle oli käynyt, Gillian alkoi hätäisesti pukeutua hiukset vielä kosteina. Hän ei tiennyt mitä voisi tehdä sen hyväksi, että Kitty oli napattu, mutta hänestä tuntui itsestäänselvältä, että tämä oli hetki olla oikean perheensä, Centerien, luona heidän tukenaan. He olivat auttaneet häntä Linkan kanssa ja pitäneet hänestä kuumehoureisena huolta, joten nyt oli hänen vuoronsa olla ainakin läsnä – hän ei ollut ollut Joshin tukena, mutta hän voisi ainakin yrittää paikata sitä nyt.
Vääntäessään peilin ääressä hiuksiaan nutturalle, hän katsoi itseään ohikiitävän hetken silmiin ja tuon hetken aikana äidin ääni kirskahti hänen mielessään: ”Gillianne! Sinä lupasit!”
Vähän syyllisenä, Gillian vilkaisi koulukirjoihinsa päin, mutta ryhdistäytyi sitten. Hän oli yhdeksäntoista. Hän oli täysi-ikäinen. Ja tämä oli vakava asia. Paljon tärkempi asia, kuin opiskelu tai edes taidekouluun pääseminen – nyt oli kyse perheestä ja ystävistä.
Hän nosti vaatekaapista kevyen poleron ja veti sen ylleen, laittoi sitten peilioven kiinni vilkaisemattakaan siihen enää ja suunnisti eteishalliin hakemaan ulkovaatteitaan. Hän veti takin päälleen, kengät jalkaansa, otti skootterikypärän sekä avaimet ja kiersi autotalliin. Työntäessään purppuraista menopeliään rahisevaa valkohiekkaista pihakujaa kohti tietä, Boulice ilmestyi pensasaidan takaa suuret leikkurisakset käsissään.
”Minä menen nyt!!” Gillian huudahti silmät kiinni puserrettuina, koska uskoi siten voivansa pitää pintansa paremmin, ennen kuin hovimestari ehti älähtääkään. ”Tämä on tärkeää! Jotain kamalaa on sattunut! Minun… minun on mentävä! Tulen takaisin, mutten voi luvata milloin!” Ja hän pisti juoksuksi, työnsi kaikella tarmollaan skootterin tielle asti ja pomppasi sen kyytiin, väänsi sen käyntiin ja päristeli tiehensä tuntien hyvällä tavalla olonsa vähän kapinalliseksi, sillä tiesi tekevänsä oikein. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jul 28, 2018 11:12:29 GMT
Apua 1.4.2016 
Hän pysähtyi eteisessä käsi ovenkahvalla. Isoäiti ja Billy tapittivat häntä olohuoneen sohvalta.
”Täytyy käydä hoitamassa yksi juttu...”
Äiti tuli holvikaaren alle silmäilemään häntä epäluuloisesti. ”Yksi juttu? Kuten mikä juttu?”
”Älä nyt lähde mihinkään, kun odotamme uutisia, kunhan Raicy tulee takaisin”, isoäiti huikkasi.
Charlotte epäröi, edelleen käsi kahvalla. Häntä vaivasi kuumeisesti äkkipikainen toimintasuunnitelmansa. Eikä hän ollut koskaan muutenkaan ollut sitä sorttia, joka jaksaa vain istua toimettomana ja odotella, että muut huolehtivat asioista – hän halusi toimia itse ja heti, kun siihen kipinä syttyi, ja Kittyn pelastaminen oli nyt päällimmäisenä mielessä. Sitä paitsi, mitä parempaakaan tekemistä tässä oli? Istua ja pyöritellä peukaloita?
”Soititko Gillianille?” äiti kysyi.
”Hän on tulossa”, Lotte mutisi ja katsoi ovea.
Äiti kääntyi takaisin mennäkseen olohuoneeseen. ”No, tule nyt. Kai sinä haluat olla kuulemassa, mitä sieltä sanottiin.”
Yhä empien, mutta antaen kuitenkin lopulta periksi ja liittyen toisten seuraan, Lotte nojautui vasten olkkarin seinää ja jäi tuijottelemaan ruokapöydän yli ulos ikkunasta osallistumatta muiden keskusteluun siitä, mitä kaikkea viime kuukausina Orange Woodissa oli oikein tapahtunut ja miten he selittäisivät Kittyn katoamisen parhainpäin tallilla hoitajille ja muulle väelle, jotta he eivät saisi Kittystä vääränlaista kuvaa ja alkaisi levitellä vääristyneitä juoruja ympäriinsä.
Gillian saapui ennen Raicyä. Hän oli punaposkinen ja huohotti tullessaan skootterikypärä kainalossaan, aivan kuin olisi tullut juosten koko matkan, mutta silmänsä olivat päättäväisen kirkkaat. Hän tuli vähän nolon oloisena sisälle, mutta kun kaikki suhtautuivat häneen lämpimästi ja alkoivat heti kertoa tapahtuman käänteistä, Gillianin jännittyneisyys lauhtui ja hän lysähti lähimpään tuoliin kauhistuneena kuuntelemaan samalla, kun haroi kasvoihinsa liimautuneita hiuksia pois.
Lotte soi hänelle nyökkäyksen tervehdykseksi, mutta antoi äidin huolehtia muuten selittämisestä. Hän ei ollut vielä varma, oliko kaikki heidän välillään taas hyvin, vaan oli rehellisesti sanottuna yhä hitusen loukkaantunut Gillianin viime aikaisesta käytöksestä – varsinkin kaiken sen jälkeen, mitä Charlotte oli hänen vuokseen tehnyt ja ollut hänen tukenaan.
Muiden voivotellessa ja huokaillessa ja toistaessa vakaasti: ”Kitty on vahva” ja ”Ei heillä voi olla perusteita pitää häntä siellä” ja ”Kyllä hänet vapautetaan syytteettä”, Lotte katseli hiljaa yhä ulos eikä saanut päästään pois kauhukuvia Kittystä, joka ravistelisi parhaillaan kaksin käsin sellinsä kaltereita ja huutaisi ja parkuisi, että joku päästäisi hänet pois…
Emily oli jo ehtinyt aloittaa päivällisen valmistuksen, kun isä viimein palasi. Juuri, kun Lotte päätti itsekseen, ettei jaksaisi enää vain odottaa ja katsella Gilliania leikkimässä Oliverin kanssa lattialla, Raicy kulki ikkunan editse ja kopisteli kohta kuistilla tullen sisälle. Kaikki nostivat päänsä yhtä aikaa ylös siitä, mitä olivatkaan tekemässä, ja suuntasivat katseensa häneen, kun Raicy astahti olohuoneeseen ärhäkän näköisenä.
”No?” äiti, joka kattoi pöytää, sanoi ensimmäisenä. ”Miksi siellä kesti näin kauan?”
”Törmäsin Dirk Daviesiin matkalla”, isä sanoi ja veti itselleen tuolin. ”Jaksoi taas piikitellä aarreasiasta ja siitä, että myisin tilan hänelle, että lopulta menetin hermoni.”
”Entä Kitty?”
”Mitä Kittyyn tulee”, isä sanoi laskien toisen käden nyrkkinsä huolellisesti pöydälle, ”Jared Tomford on todistanut siitä, että Kitty on auttanut häntä ja väittänyt, että Kitty on avustanut varastettujen tavaroiden viemisessä ja kuljettamisessa hänelle – toisin sanoen, Kitty on ollut hänen rikoskumppaninsa.”
”Ei!” Lotte huudahti täysin tyrmistyneenä. Gilliankin oli henkäissyt kauhistuneena ja läiskäissyt molemmat kädet suunsa eteen; Billykin näytti viimein edes vähän huolestuneelta.
”Tyttöparka, mihin hän sotkeutuikaan?” isoäiti Center huokaili.
”Kitty tarvitsee asianajajan”, äiti sanoi vakavana ja suoristi selkänsä.
”Nyt olisi Williamista apua”, Emily tuumaili hajamielisenä, mihin isä rypisti otsaansa. Lotte ei voinut enää odottaa; kylmä päättäväisyys oli ottanut hänestä vallan ja hän livahti kenenkään huomaamatta eteiseen ja pihalle. Hän juoksi pihan poikki portille ja marssi pihatietä pitkin autotielle ja siitä suunnisti kohti bussipysäkkiä, kädet nyrkeissä, kasvoillaan tuiman tiukka ilme.
Hän ei ehtinyt tuntea jännitystä linkkukyydin aikana, mutta jäätyään pois autosta ja kävellessään loppumatkan Goosejaw’han, lähestyessään Spencerien taloa muiden arkkitalojen joukossa syrjäisellä alueella, epämukava möyrintä alkoi hänen vatsassaan ja epävarmuuden siemen nosti pientä versoaan.
Siitä oli puolivuosisataa, kun Lotte oli viimeksi nähnyt Andrewn. Kumpikaan ei ollut ottanut toiseen yhteyttä ja vaikka tietyllä tapaa olikin melkoisen typerää nyt yhtäkkiä vain pärskähtää taas tämän elämään kaiken vanhan jälkeen, Lotte pohti vain Kittyä ja sai siitä sisukkuutta. Sitä paitsi: se oli vain Andrew. Miksi hän edes jännittäisi tämän näkemistä?
Moottoripyörä oli pihalla pressun alla. Piha näytti siivottomalta ja lumen lähdettyä hoitamattomalta, puutarhatuolit olivat kumollaan ja oven ja ikkunoiden yläpuolella kesästä jääneet kankaiset aurinkosuojat roikkuivat venyneinä ja virttyneinä mitä ilmeisimmin vanhan lumen painosta. Talo vaikutti hiljaiselta, kun Lotte painoi summeria, mutta lopulta Andrew aukaisi kuin aukaisikin oven.
Hän näytti paljon vanhemmalta, kuin Lotten muistikuvissa. Musta siisti villapaita oli epätavallinen, kuten myös ajettu parta, jonka vuoksi hän näytti todella kummalliselta, mutta hiukset olivat sentään edelleen tiiviisti taaksepäin kammatut ja kiilsivät ilmeisesti vahasta. Andrewllä ei ollut edes maastokuvioituja pöksyjään jalassa, vaan asiallisen oloiset tummanharmaat housut. Äkkiä Charlotte tajusi miten hurja ikäero heillä oli. Andrew oli hänelle aivan liian vanha. Hän näytti aikuiselta. Mitä Lotte oli joskus oikein kuvitellut heistä?!
Andrew katsoi häntä kuolleella ilmeellä, eikä Lotte saanut tervehdittyä kunnolla, vaan hänen kurkustaan pääsi vain vaisua kurinaa. Hän tunsi punastuvansa, mutta lähinnä nolostumisesta. Miksi hän toimi aina ennen kuin ajatteli...?
”Moi”, hän pusersi lopulta väkisin suustaan. Mieleen tulvivat kohtaukset kuin filminpätkät siitä, kun he viimeksi näkivät – ja Charlottea alkoi nolottaa entistä enemmän. ”Voidaanko… voidaanko jutella hetki?” Hän yritti sanoa sen kauniisti, sillä Andrew varmasti muisti oikein hyvin, kuinka Lotte oli uhannut kivittää hänen moottoripyöränsä, jos ovi ei aukenisi toivottamaan häntä tervetulleeksi ’vähän juttelemaan’.
Andrew ei vaikuttanut mitenkään kovin ilahtuneelta, mutta astui sivuun ja viittasi Lotten sisään. Charlotte katsoi ensin heti vasemmalla olevan käytävän päähän, Emman huoneen suuntaan, ja sitten oikealla olevan käytävän päähän, jossa ovi oli kiinni.
”Onko isäsi kotona?”
Andrew napsautti ulko-oven kiinni. ”Päivänokosilla”, hän sanoi lompsien keittiöön. ”Otatko kahvia?”
Andrew hääräsi kahvinkeittimen luona, otti esiin puoliksi syödyn mutakakun ja lätkäisi sen pöytään. Lotte oli sillä aikaa vetänyt itselleen tuolin keittiön pienen lateksipöydän äärestä ja istuutunut. Kiusaantunut tunne ei hellittänyt. Andrew leikkasi itselleen palan kakusta ja tuuppasi astian Charlottea kohti, mutta hänellä ei ollut sellainen olo, että pystyisi syömään mitään. Sitä paitsi hän ei luottanut miehen ruoanlaittotaitoihin.
Kuten Billy, Andrewkin ilmeisesti epäili Lotten punoneen jonkinlaisen aprillipilan hänen päänsä menoksi, sillä murahti: ”Miksi mulla on tästä vierailusta huono aavistus?”
Näkymätön tappi oli jumittunut Lotten kurkkuun poikkiteloin, eikä hän siis vastannut, mutta pudisti tarmokkaasti päätään. Hän oli aivan tosissaan, tämä ei ollut vitsi.
Kahvinkeittimen lopettaessa porinansa, Charlotte ei uskonut voivansa enää vain pysytellä hiljaa.
”Miten – miten tutkimustyösi edistyy? Oletko ratkaissut herra Madclockin k-kuoleman?” Hän antoi itselleen mentaalisesti naamapalmun; mitä hän oikein löpisi? Hänenhän piti puhua Kittystä ja mennä suoraan asiaan!
Andrew katsoi häneen alta kulmain.
”Tiedäthän, se tieto on edelleen luottamuksellista.”
”Jaa… niin…”
He olivat taas hiljaa. Charlotten teki oikeastaan mieli ponkaista ylös tuolista ja rientää tiehensä, mutta sen sijaan hän katseli kakkupalasta oikeasti sitä näkemättä ja yritti pitää kuumotuksen kasvoiltaan kurissa. ”Teetkö kuitenkin töitä vielä poliisille?” hän tiedusteli niin neutraalilla sävyllä kuin osasi, koettaen mitenkuten navigoida siihen suuntaan, johon halusi keskustelun menevän. Andrew kaatoi kahvia ensin itselleen, sitten Charlottelle.
”Sillon tällön”, hän antoi ympäripyöreän vastauksen. ”Eikö sun pitäis olla koulussa?”
”Vapaapäivä...”, Lotte sanoi mutisten. ”Se Sophien juttu...”, inhottava muljahtelu sisuksissa vain voimistui, kun hän ajatteli Sophieta, ”miten siinä kävi?” Hän ei ollut tarkoittanut kysyä asiasta, mutta hänen suunsa teki päätöksen hänen puolestaan.
Andrew kääntyi laittamaan pannun pois. Kun hän istuutui, hän sanoi rauhallisesti: ”Se kirjattiin luonnollisena kuolemana. Veritulppa. Melko harvinaista, muttei tavatonta – joskus nuoria, terveitä ihmisiä vaan kupsahtaa sillä tavalla. Ilman syytä. Siihen ei liittynyt mitään... rikollista.” Tapa, jolla Andrew puhui, oli kuin epäsuora sanoma Lottelle: ’Eli ei mitään epänormaalia tai yliluonnollista, joten älä vaivaa asialla päätäsi.’ Sehän oli ollut Andrewn muuttunut kanta jo pitkään: unohda vain kaikki. Ja Charlotte oli yrittänyt unohtaa, mutta Sophie vieraili hänen unissaan useinkin ja kaikki siihen liittyvä nousi mielenpintaan aina yön pimeinä tunteina… ”Et kai tullut taas vänkäämään Mustista Ruusuista?”
”En”, Charlotte tokaisi hitusen loukkaantuneena, mutta rauhoittui heti perään. ”No… no, miten on muuten mennyt?” Kysymys kuulosti teennäiseltä jo ennen kuin se oli ehtinyt loppuun asti. Ennen hänellä oli ollut huoleton ja rento olo Andrewn seurassa, hän oli saattanut sanoa mitä mieleen putkahtaa, mutta jokin oli muuttunut. Charlotten olo oli kuin tungettelevalla typerällä pikkutytöllä ja kaikki, mitä he olivat kokeneet viime syksynä, hävetti häntä nyt.
Andrewn otsa rypistyi hienoisesti. Charlotte toivoi, että hän hymyilisi edes vähän, mutta mies oli edelleen kuolemanvakavan oloinen.
”Sitäkö tulit tänne asti kysymään?”
”Ei, en, mutta…” Charlotten ääni hiipui ja hän tuijotteli mustan kahvin syvyyksiin. He olivat vaiti, jona aikana Andrew hörppi omasta mukistaan ilmeisen välittämättä siitä, että Lottella oli epämukava ja kiusaantunut olo. Äkkiä Charlottesta tuntui, että hän olisi taas voinut itkeä. Andrew ei ollut yhtään kiinnostunut siitä, mitä hänelle kuului.
...Ellei hän sitten yhä vakoillut häntä? Charlotte kohotti nopeasti päätään. Andrew vilkaisi häneen kysyvästi.
Miten sitä voisi kysyä hienovaraisesti? ’Hei, vieläkö stalkkaat minua?’ ei vain kuulostanut sellaiselta, mitä kannattaisi suoraan tokaista.
”Ääh – no kun…” Miten hän kysyisi asiaa kuulostamatta typerältä? Mutta hänen lauseensa katkesi kesken kaiken, kun hiljainen ääni piipahti, ja Andrew kaivoi kännykän esiin housuntaskustaan. Charlotte katseli hänen kasvojaan sen aikaa, mitä Andrew luki viestiään – tummat, harvat kulmat ja hajamieliset siniset silmät – ja sitten Andrew laski puhelimen kädestään pöydälle lautasensa viereen.
Olisi varmaan aika jo mennä suoraan asiaan, sillä hänestä tuntui, että Andrewn huomio haahuili ihan muualla.
”Kitty joutui vankilaan”, hän kakaisi yllättäen ja heti, kun hän sanoi sen, myös kyynelet kohosivat silmiin. Hän räpytteli ne pois. Andrew vain katsahti häneen, muttei hämmästyneesti. ”Tänään. Tolleri ja joku toinen poliisi veivät hänet… mutta se oli virhe… ei hän oikeasti ole mihinkään syyllistynyt!”
Andrew kohotti kulmiaan.
Lotte jatkoi sinnikkäästi, vaikka tunsikin jo, että yritys olisi todennäköisesti turha. ”Voitko puhua niille? Sanoa niille, että on tapahtunut erehdys, anella, että päästävät hänet pian vapaaksi…”
Nyt Andrew laski kakkuhaarukan kädestään ja nojasi tuolissaan taaksepäin kulmat niin koholla, että hänen otsassaan oli monta poimua.
”No kun sinä olet niiden poliisien kanssa hyvää pataa ja–!” Lotte puolustautui.
”En mä mikään sisäpiiriläinen ole”, Andrew köhäisi.
”Siltä se vaikutti”, Lotte vetosi miettien, miten tyylikkäästi tämä oli pelastanut hänet ajamasta kortitta. ”Pliis! Kitty ei saa joutua vankilaan!”
”Mistä sä sait päähäsi, että mä voisin jotenkin overraidaa lainpykäliä miten mieli tekee?” Andrew kysyi aidosti täydellisen hämmästyneenä Lotten ajatuksenkulusta.
”Sinä olet jonkinlainen salapoliisi! Etkö voi tehdä mitään? Yhtään mitään? Edes yrittää?” Lotte aneli jo vähän epätoivoisesti. Andrewn olisi pakko auttaa. Jos hän oli koskaan yhtään välittänyt hänestä, hän tekisi sen edes Charlotten tähden.
Mutta karu totuus iski kaunistelematta vasten hänen kasvojaan.
”En. Ja vaikka voisin, en tekisi.”
Lotte tuijotti häntä järkyttyneenä. Kuinka hän saattoi olla noin tunteeton? Andrew katsoi häntä takaisin suoraan silmiin ilman minkäänlaista minkään tunteen liikahdusta väsyneen oloisissa silmissään. Kiukun väräyttäessä ääntään, Lotte ähkäisi: ”Miten niin, miksi et?”
”Koska mitä se mulle kuuluu?” Andrew tokaisi.
Hirveän pettyneenä, Charlotte lysähti vähän kasaan tuolissaan. Andrew tarkkaili häntä vielä kulmat ylhäällä, kuin epäillen tytön mielenterveyttä. Sitten hän vilkaisi rannekelloaan ja sanoi: ”Mun pitäis kohta lähtee, että jos sulla ei ollut muuta asiaa...”
Hätäännys ja suuri pettymysten pettymys risteytyivät Charlottessa ja sammuttivat syttyneen kiukun kuin liekin päälle heitetty kylmä vesi lamaantuneella, luovuttajan tuntemuksella, joka ei ollut hänelle tyypillistä. Ja epätavallista oli sekin, että hän ryhdistäytyi väkisin eikä antanut todellisten synkkien tuntojensa näkyä ulospäin.
”Ah, ei minulla mitään ihmeellistä ollut”, hän valehteli tekoreippaasti, maistoi kahviaan ja totesi sen kamalaksi, joten laski kupin pöydälle ja veti kädet syliinsä. Andrewn toinen kulmakarva värähti osoittaen epäilyksensä ja varmaan myös ihmetyksensä tytön äkkinäisestä olemuksen muuttumisesta, mutta Lotte katsoi muualle ja ponnisteli kaikin voimin vaikuttaakseen siltä, ettei mikään ollut vinossa ja kaikki oli okei.
Andrew kulautti mukinsa tyhjäksi ja nousi. Charlotte noudatti välittömästi esimerkkiä, juomaton kahvi omassa kupissaan. Hän haahuili epävarmana siitä, pitäisikö jo vain lähteä vai odottaisiko Andrewtä, joka tunki loput mutakakusta jääkaappiin ja hääräsi omiaan. Kun hän kävi huoneessaan, keittiön pöydälle jättämänsä kännykkä välkähti ja värähti. Ahdistuksestaankin huolimatta Lotten uteliaisuus heräsi ja vain, koska sattui näkemään näytöltä ilman puhelimeen koskemista ja siten epäkohteliaasti urkkimasta, luki: ’Lähettäjä: M. Oletko kuullut aa...’ Tunnelma kiristyi välittömästi. Enempää ei näkynyt, mutta Lotte tapitti noita paria sanaa ja hänen sydämensä oli alkanut jyskyttää. Aa…? Oletko kuullut mistä, aasialaisista? Aavikosta? Aarteesta?? Ja kuka oli M?
Hänen teki niin mieli lukea loputkin viestistä – se saattoi olla tärkeää! – mutta Andrew tuli jo takaisin kypärä kainalossaan ja nakkasi nahkatakin naulasta niskaansa.
”Minne olet menossa?” Lotte kysyi muina naisina, sydämen yhä takoessa sisältä käsin kylkiluita. Andrewltä vei sekunnin normaalia kaeummin vastata.
”Apteekkiin.”
”Sinulle tuli viesti”, Charlotte sanoi viattomasti. Andrew nappasi puhelimen ja katsoi Lotteen terävästi, kuin yrittäen lukea tämän silmistä oliko hän kajonnut kirjesalaisuuteen. Lotte piti pokerinaaman. ”Keneltä se on?” hän kysyi yhtä viattomasti ja vain, koska sai siitä hyvän tekosyyn uteliaisuuteensa, ”Joltain tytöltä?”
”Faijalta...”, Andrew sanoi epämääräisesti samalla, kun luki viestiä.
”Isältäsi? Hän on viereisessä huoneessa ja silti tekstaa?” Lottesta tuntui, että Andrew selvästi salasi jotain. Ei sillä, ukko oli niin patalaiskan oloinen, ettei viestittely naapurihuoneesta oikeastaan ihan epäuskottavalta välttämättä kuulostanutkaan. Ja tämän nimi taisikin muuten olla Mike...
Andrewn sinisten silmien katse siirtyi häneen ja tuijotti hetken aikaa tiiviisti.
”Joo”, hän virkkoi sitten tunkien kännykän taas taskuunsa, ”sillä on paha kurkunpään tulehdus. Liikaa kaljaa.”
He astuivat yhtä jalkaa ulos talosta.
”Isäsihän on kotona”, Charlotte ihmetteli, sillä Andrew lukitsi oven. Miksi hän lukitsisi ukkoparan taloonsa sisälle?
Andrewn käsi jäätyi hetkeksi avaimelle, mutta sitten hän siitäkin huolimatta käänsi sen lukkoon.
”Kyllä se ulos pääsee”, hän vain sanoi ja tömisteli portaat maahan kädet nahkarotsin taskuissa. Hän harppoi pyörälleen ja kiskaisi pressun pois. Mustavioletti moottoripyörä toi lisää muistoja Charlotten mieleen, mutta hän piti ne kaikki visusti omana tietonaan.
Hän jäi vielä seisomaan tienvarteen ja katselemaan, kuinka Andrew iski kypärän päähänsä ja heilautti jalkansa pyörän satulaan. Hetken aikaa hän oli taas niin kuin se Drew, jonka Charlotte oli viime syksynä tuntenut.
Andrew polkaisi mopon käyntiin ja väänsi kahvaa pari kertaa; pyörä murisi vaisusti. Sitten hän rullasi sen kanssa soratielle ja Charlotten ohi ajaessaan nosti kättään. Charlotten teki samoin.
Moottoripyörän kadotessa tienkulmasta, hänet valtasi perinjuurin alakuloinen olo. Andrewstä ei ollut ollut apua, joten mitä nyt? Eikö Charlotte voisi Kittyn hyväksi tehdä yhtään mitään? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jul 28, 2018 13:39:01 GMT
Yhteenpunotut 1.4.2016 Charlotte tunsi sanoinkuvaamatonta pettymystä itseään kohtaan. Hän ei ollut taaskaan tosipaikan tullen kyennyt tekemään mitään oikeasti. Hän ei ollut uskaltanut puhua Andrewtä ympäri, vaatinut tätä väkisin auttamaan ja vaikka viemään häntä poliisiasemalle, vaan oli antanut pelkojensa tulla esteeksi. Sumein silmin hän pakkoajatteli kauhun hetkiään, kun äiti oli viety ambulanssilla sairaalaan ja kaikki oli riippunut Charlottesta; hänen oli ollut määrä rohkaista mielensä ja mennä autiotaloille, muttei ollut uskaltanut… Kuinka hän ei ollut saanut mentyä leiriin tapaamaan Lucasia ja ehkä siten muuttanut kohtaloaan... Miten hän oli tehnyt kaikkensa, ettei Gillianin tarvitsisi luopua hevosestaan, mutta sitten Linka kuoli…
Hölmö, eihän se sinun syytäsi ole! sanoi järki, mutta tunne oli toista mieltä; sen mielestä suunnilleen kaikki oli Charlotten syy, tavalla tai toisella. Hän yritti ja tarkoitti hyvää, mutta lopputulos oli usein jotain muuta, mahdollisesti pahempaa, kuin alunperin.
Hän oli pelkuri ja senpä takia hän istui edelleen yksin Goosejaw'ssa.
Hän oli kyyhöttänyt pitkän päivän nuhjuisella leikkikentällä, istunut kyyryssä käsivarret polvien ympärillä ja tuijottanut synkkänä tyhjään edessään. Ketään ei liikkunut missään eikä kukaan piitannut hänestä. Edes kotona ei ilmeisesti välitetty hänen katoamisestaan, sillä puhelin oli ollut taskussa mykkänä – kaikki olivat ymmärrettävistä tohinoissaan ja huolissaan vain Kittystä…
Hän ei halunnut mennä vielä takaisin kotiin. Sen sijaan hän nousi lopulta ylös ja lähti laahustamaan kohti keskustaa ja suunnisti toiselle talolle, joka sijaitsi Sunportin erään nätin kadun varressa. Punertavan puutalon pihassa kasvoi pienikokoisia puita ja toisin kuin Spencerien ruma ja hoitamaton piha, täällä maasta nousi jo kevään ensimmäisiä kukkasia ja kahden omenapuun väliin oli ripustettu rento riippumatto.
Lotte raahusti pihaportista sisään, muttei ehtinyt terassille asti, kun joku jo huikkasi hänelle: ”Hei! Oletkos tullut Amya tapaamaan?”
Charlotte kääntyi katsomaan ilosilmäistä vanhaa miestä, joka oli ollut pihan perukoilla kumartuneena puuhailemaan jotain puutyöltä näyttävän ääreen. Hän käveli lähemmäs pudistellen yltään sahanpurua ja kohta pian hymyili tunnistaessaan tulijan. ”Olethan se sinä, minä kun ajattelinkin, että eikös se vain olekin Charlotte!” Amyn isoisä otti ison hansikkaan kädestään ja tarttui lämpimästi Lotten käteen. ”Mukava nähdä, mukava nähdä… On siitä aikaa… Iso ja nätti tyttö olet – samaa sanoin Amylle, sanoin, että kummasti sitä nuoret naiset varttuvat, kun heitä ei hetkiseen näe – ja aina tietysti vain kaunistuvat! Mutta tule sisään.”
Lotte seurasi herra MacHaydea taloon sisälle, missä tuoksui jokin raikas kukkaistuoksu sekä vähän terva. Kaikki oli oranssihtavan puun väristä, lattiasta kattoon ja seiniä myöten, ja isot huonekalut olivat kaikki käsityönä tehdyn näköisiä. Jostain päin taloa kuului epätasaista rumpujen pauketta.
”Onko Amy kotona, herra MacHayde?” Lotte kysyi riisuessaan kenkiään.
”Gerner vain, tyttö hyvä! Kyllä hän on kotosalla, vihdoin ja viimein!” Herra MacHayde huikkasi portaisiin, jotka lähtivät heti eteisestä mutkittelemaan yläkertaan, ja kääntyi sitten taas Lotten puoleen tarjoten jotain juomista ja vähän haukattavaa, mihin Lotte myöntyi auliisti, sillä hän ei ollut koskenutkaan kakkuseen Andrewn luona ja kotonakin oli päivällinen jäänyt välistä. Amyn isoäiti oli hoikka ja tummapiirteinen vanha nainen, joka olikin parhaillaan leipomassa jotain keittiössä, sillä sieltä leijui mitä huumaavin tuoksu Charlotten nenään, kun hän seurasi Gerneriä peremmälle.
”Poimin tämmöisen kukkasen tuolta pihalta”, herra MacHayde ilmoitti hyväntuulisesti, ja rouva MacHayde kääntyi katsomaan patakintaissaan pellillinen tuoretta leipää. Kaikki oli kuin satukirjasta ja Lotte huomasi istahtavansa heidän pöytänsä ääreen äkkiä helpottuneena; osa ahdistuksesta oli siirtynyt taka-alalle, kun hän katseli kauniita pieniä maalauksia kukkasista keittiön seinillä, hörppi hyvää kurpitsamehua ja maisteli kuumaa, ihanan pehmeää omatekoista leipää.
Amy tuli alakertaan vaalean nuoren pojan kanssa, jonka Charlotte tunsi Amyn veljesparvesta nuorimmaisimmaksi. Amy oli perheen ainut tytär.
”Hei!” Amy ilahtui. ”Tulit käymään. Laittelin Joeyn kanssa juuri hänen huonettaan järjestykseen. Hänellä on vielä tavaroita laittamatta paikoilleen, vaikka luulee, että ne tekevät sen ihan itsekseen.” Hän laski hellästi kämmenen pojan pään päälle ja liittyi sitten Lotten viereen istumaan.
Lotte nautti erittäin miellyttävän päivällisen MacHaydejen luona ja kun he siirtyivät sittemmin Amyn huoneeseen tyttöjen kesken juoruamaan Joeyn mutinoista välittämättä (”Epistä! Miksen minä voi olla teidän kanssa? En jaksa enää siivota...”), Lotte kertoi hänelle päivän kauheuksista. Amy ei kauhistellut ääneen, mutta kuunteli tarkkaavaisesti otsa ihan hienoisesti rytyssä, ja kun Lotte oli lopettanut todettuaan, että oli koettanut hakea Kittylle apua, Amy ei nauranut hänen toivottomalle yritykselleen.
”Olihan se kai tyhmää ajatella, että Andrew auttaisi...”
”Mie luulen, ettei hän olisi voinut”, sanoi Amy.
”Mutta hän sanoi: en auttaisi, vaikka voisin. Ihan suoraan. Hän on mulkvisti.”
”Hmm...”, Amy mietti jonkin aikaa. ”Oletko varma, ettei hällä ollut vain itsellään niin paljon huolia, että vaikutti sen takia tahattomastikin vähän tylyltä?”
Lotte toljotti ystäväänsä vähän yllättyneenä, sillä mistä tämä tietäisi mitään Andrewn mielenliikkeistä?
”Emma kertoi, että heidän isänsä kuoli juuri...”, sanoi Amy hitaasti.
Asiat loksahtivat silloin paikoilleen: Andrewn väsynyt katse, sheivattu parta tietysti kunnioituksen osoituksena, totinen ja vakava olemus… Mutta miksi hän sitten huijasi isänsä olevan vain torkkumassa viereisessä huoneessa, jos tosiasiassa tämä oli painanut päänsä ikiuneen?
”Ehkä hänestä ei tuntunut siltä”, sanoi Amy ymmärtäväisesti. ”Se oli varmasti vielä liian arka asia, siitä ei välttämättä ole helppoa puhua niin tuoreeltaan...”
”Sinä olet parempi ihmistuntija kuin minä”, Lotte tokaisi pällisteltyään Amya lähietäisyydeltä. Hänen ystävänsä painoi katseensa häivä myötätuntoista surua silmissään. Ja äkkiä Lotte muisti, että Amyn isäkin oli kuollut syöpään. Kiusaantuneena, hän sanoi: ”Niin... koska puhuit Emman kanssa?”
”Ihan pari päivää sitten. Hän sanoi tulevansa Waterphew’hen muistotilaisuuteen.”
Tieto kohotti Charlotten mielialaa, vaikka asiayhteys olikin harmillinen. Olisi nimittäin mukavaa nähdä Emmaakin taas.
Sivuuttaen melko kevyesti uutisen Andrewn isän kuolemasta, vähäksi aikaa Lotte uppoutui innostuneena mielikuvaan siitä, miten heidän kolmoiskoplansa olisi jälleen koossa: joukkion pomona Charlotte, kannoillaan uskollinen bestiksensä raisu ja karismaattinen Emma sekä järjenääni Amy – yhdessä he karauttaisivat hevosilla pitkin Kanadan mantuja, juoruaisivat pojista ja löpisisivät tallijuttuja. Ehkä aloittaisivat etsiväkerhonsakin uudestaan? Siinä ei ollut ollut enää mitään itua ilman heitä ja asioiden käytyä yhä pahemmin synkäksi, Lotte oli luopunut leikistä. Mutta ehkä ystäviensä kanssa siinä olisi taas ideaa…
Charlotte nosti toiveikkaana katseensa Amyn huoneen ikkunaan, josta aurinko raotti hetkiseksi silmäänsä. Ehkä kesästä tulisi sittenkin hyvä.
*
Heillä oli sinä iltana hauskaa. Joey koetti vakoilla ja salakuunnella tyttöjen juttuja, kun he pötköttelivät sängyllä ensin puhumassa hevosista, sitten Emmasta ja tästä legendaarisesta Crisbystä, sitten New Yorkista ja Amyn sinne jääneestä poikaystävästä. Ja halutessaan osoittaa, että hänelläkin oli vientiä, Lotte kertoi Amylle Lucasista, vaikka suurin osa tämän kanssa koetusta olikin ollut vain hänen omia kuvitelmiaan.
”Äähää! Kuulin kaiken!” keskeytti Lotten monologin viime syksyn Ranskan matkasta nenäkäs pikkupojan ääni avaimenreiästä. ”Hyyyi!”
”Joey!” Amy aukaisi oven ja poika kirmasi kauemmas, mutta kääntyi portaikon kaiteesta roikkuen ja rallatti: ”Lotte ja Lucas pussauskoppiin! Kopista kuuluu riks raks–”
Charlotten kasvot helottivat kuin lännen laskeva aurinko, vaikka vain lapsellisia pikkupoikien juttuja Joey huutelikin. Amy pudisteli vähän nuhdellen päätään ja sulki oven, katsoen sitten Lotteen pahoitellen.
”Hän on vähän hölmö. Mutta kiinnostunut hevosista, mikä on ollut vähän yllättävää. Miun piti alunperin tulla takaisin kotiin vain Tom-Tomin kanssa, mutta sitten Joeykin halusi lähteä. Äiti ei olisi halunnut päästää häntä, hän on äidin lellikki, mutta toisaalta saa aina tehdä oman päänsä mukaan, joten niin hänkin sitten muutti tänne takaisin. Ja sitten hän alkoi puhua, että tahtoo joskus tulla mukanani tallille.” Amy katsoi vähän arasti. ”Kävisikö se?”
”Jaa häh?” Lotte sanoi, sillä kuumotteli edelleen itsekseen äskeisiä lörpötyksiä, jotka olivat vasta hetki sitten kaikonneet kuulumasta Joeyn rymisteltyä alakertaan. ”Ai, että toisit hänet meille joskus? Joo… joo kai.” Eihän hän voinut muutakaan sanoa, vaikkei innostunut ajatuksesta, että Bobin kaltainen riiviö tulisi heidän kotitallilleen tuhoja tekemään.
Taivas oli jo pimentynyt ja valot sisällä MacHaydeillä voimistuneet, kun Charlotten kännykkä viimein pirahti soimaan. He olivat juuri katselemassa romanttista hömppäelokuvaa, kun kesken suutelokohtauksen, äiti päätti soittaa.
”Missä sinä kuhnailet?” äiti sanoi kiihtyneen kuuloisesti. ”Tule nyt jo kotiin, meillä on uutisia Kittystä!”
Lotte kavahti istumaan matolta, jossa oli makoillut tyynyjen päällä vatsallaan telkkaa tuijotellen. Syyllisyys kuristi häntä; hän oli unohtanut Kittyn ja tämän murehtimisen viettäessään niin mukavaa aikaa Amyn kanssa – miten hän oli saattanut? Siellä Kitty oli jossain kylmässä vankityrmässä ja mutusti näkkileipää, kun ei muuta tarjottu, ja hän oli sillä välin vain rallatellut menemään ja syönyt maistuvaa uunituoretta itsetehtyä leipää! Hän oli hirveä ihminen!
”Mi-mitä uutisia?”
Amy painoi elokuvan pauselle ja katsoi häntä huolestuneena. Äidin äänestä oli vaikea päätellä mitään paitsi, että se oli selvästi kiihtynyt.
”Oletko missä, oletko kaukana? Jos iskä tulee hakemaan sinut.”
”Olen Amyllä. Äiti, mitä uutisia?” Lotte toisti kalvenneena.
Äiti piti hetken tauon ennen kuin huokaisi kummallisella, lähes epäuskoisen palvovalla ja huojennusta kuvastavan ihmettelevällä äänellä: ”Enkeleitä on olemassa. Jossakin on joku, jolla on tavattoman suuri sydän.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 126 
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Jul 29, 2018 8:33:47 GMT
Hyväntekijä 1.4.2016 ”–ja avoin pörssi”, sanoi Raicy, kun tytär istui etupenkillä ja he peruuttivat ulos MacHaydejen pihasta. Amy vilkutti heidän jälkeensä terassilta. Charlottella oli mukanaan nyytti, joka tuoksui leivälle. Hän veti turvavyön nopeasti kiinni ja kääntyi sitten kiihkeästi tuijottamaan isäänsä, odottaen selitystä. Kun he ajoivat pitkin Sunportin katuja kohti Sinicoastia, Raicy sanoi: ”Eräs lupautui maksamaan Kittyn lunnaat.”
Charlotten leuka loksahti auki.
Raicy kertoi, miten joku oli ilmoittautunut auttamaan Kittyn ulos vankilasta – eikä kuka tahansa tuiki tuntematon, vaan tämä sama uusi ja mystinen herra Madclock Colt Amen Villan kartanosta.
”Miksi hän niin tekisi?” Charlotte ihmetteli aiheellisesti samaa, mitä he kaikki muutkin olivat hämmästelleet.
”No, miksi hän osti laakson maita ja ahdisti Daviesin nurkkaan? Tai lupasi huolehtia kustannuksista, mitä Cookien löydyttyä Thomasille aiheutui? Tai miksi hän tarjoutui maksamaan tuulimyllyn uudelleenrakentamisen, vaikka sitä emme tietenkään hyväksyneet? Joku, joka kartanon Samuelin jälkeen peri, on rahoissaan, mutta ilmeisen avokätinen jakamaan niitä kaupunkilaisten hyväksi.” Raicy katsoi ulos sivuikkunasta. ”Hieno mies.” Tai ainakin on olevinaan.
”Tai nainen”, sanoi Charlotte särmikkäästi.
”Et kai edelleen ajattele, että hän olisi neiti Fedell?”
”Miksi ei?”
Mutta Raicy pudisti päätään. Hän muisti Fedellin mummon jo lapsuudestaan ja vaikka toki avokätinen tämä oli aina ollut sekä tuntenut Samuelin, niin ei hän nyt mitenkään voinut olla kartanonperijä.
”Miten sinä niin hävisit ihan yhtäkkiä?” hän kysyi. ”Et ollut kotona katsomassa, kun uusi poni tuotiin.”
Charlotte kohautti olkaansa. Mutta sitten hän hymyili äkkiä.
”Mitä sinä hymyilet?” Raicy kysyi.
”No… kaikkea”, tyttö huokaisi ja hymy vain levisi, kun hän nojautui mukavasti taaksepäin tuolissaan. ”Kaikki sittenkin selviää: Kitty pääsee ulos ja näin nopeasti, tänään oli hauskaa Amyn kanssa ja Emma on tulossa takaisin, ainakin vähäksi aikaa...”
Raicyn ilme vakavoitui.
”Ei kaikki vielä ole ihan selvää.”
Charlotten pää nytkähti penkiltään niin nopeasti häntä kohti, että hänen niskansa niksahti. Hänen silmänsä olivat ammollaan.
”Miten niin?”
Raicy piti ratista kaksin käsin ja tuijotti tietä auton edessä.
”En tiedä, voimmeko hyväksyä lunnaita.”
Charlotte oli niin pelästyneen näköinen, että Raicy ehätti selittämään: ”Tähän liittyy kaikenlaisia paperihommia… ja niin ilmeisen auttavainen kuin tämä epämääräinen henkilö M onkin, minua pahasti epäilyttää, että hänellä on joku oma lehmä ojassa. Pakko on olla. Ei kukaan makselisi tällaisia summia muiden hyväksi, joita ei edes tunne – tuosta vaan.”
”Miksei maailmassa voisi olla niin hyviä ihmisiä?”
Raicy ei vastannut siihen mitään, mutta sanoi sen sijaan: ”Enkä sitä paitsi tykkää siitä, että olemme jollekulle velkaa.”
”Onko äitikin sitä mieltä?”
Raicyn suupieli nytkähti; terävä tyttö, niin kuin aina.
”Hänestä meidän pitää tarttua tähän tarjottuun tilaisuuteen ja miettiä vasta sitten, kun Kitty on saatu takaisin kotiin, että miten voimme asian hyvittää.”
”No tehdään sitten niin!” Charlotte huudahti tarpeettoman kovaäänisesti. ”Et sinä voi jättää Kittyä vankilaan!”
Raicy ei vastannut. Ajovalot lakaisivat tietä heidän edessään, kun auto sukelsi vuorotellen katulamppujen oranssihtaviin keiloihin ja sitten taas pimeyteen. Kaikki muut olivat sangen otettuja ja onnessaan ällikällä lyötyjä tästä paikallisesta hyväntekijästä, mutta Raicya asia kaihersi ja vaivasi – siinä oli pakko olla jotain taustalla. Jopa Thomas oli niin mielinkielin aina, kun Colt Amen Villasta puhui, että Raicystä tuntui hänen olevan ainoa, jolla oli itsesuojeluvaistoa ja jolla vielä järki leikkasi.
”Tuleeko hän jo tänään kotiin?” Charlotte tuikkasi selvästi päätettyään, ettei hyväksyisi isänsä hangoittelua. Tyttö tuli välillä ihan äitiinsä.
”Ehei, maanantaina vasta.”
”Vasta maanantaina!”
”Minähän sanoin, että tässä on ensin kaikkea paperiselvittelyjä… ja uusi kengittäjäkin tulee silloin tutustumaan ja minun pitäisi muun työni ohelta muka ehtiä häntäkin perehdyttämään, kun Alexiina ei tietystikään voi, kun hän on juuri silloin menossa Oliverin kanssa neuvolaan… ja kai te sen tajuatte, että nyt kun Kitty ei ole viikonloppuna töissä, teidän on Billyn kanssa tehtävä kaksinverroin hommia”, mutta Raicystä tuntui, ettei Charlotte enää kuunnellut: tyttö oli painanut päänsä takaisin penkkiin huojentuneena ja sulkenut silmänsä – ja mitä ilmeisimmin myös korvansa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 170
Oma hevonen: Deluxe
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jul 30, 2018 8:41:03 GMT
Reviiri 4.4.2016 Jalo ja lojaali ajatus Alexiinalta, että tallijuorut voitaisiin jotenkin välttää julkistamalla mahdollisimman yksinkertainen ja totuusperäinen selitys Kittyn katoamisesta, mutta ikävä kyllä maailma ei toimi sillä tavalla. ”Kitty joutui väärin perustein syytteeseen, mutta asia on hoidossa”, ei ravinnut läheskään tarpeeksi uteliaita mieliä, vaan mielikuvitusrikkaat muksut ja vähän isommatkin teinit, alkoivat totta kai kaivaa sontaa syvemmältä ja levittää omintakeisia sepityksiään sille, mitä ihmettä Orange Woodissa oli tekeillä.
”Se on se sama tyyppi, joka poltti myllyn.”
”Hän on rikollisjengistä, jotka haluavat sen tänne haudatun aarteen itselleen…!”
”Se on Kittyn salainen veli, niillä on ehkä joku sopimus keskenään, ovat suunnitelleet kaiken jo vuosia sitten...”
Ja siinä oli vain osa supatuksesta, jota satulahuoneen ja tallikäytävän nurkissa käytiin. Billy pyöritteli kaikelle silmiään.
Mutta oli ihan oikein, että Kitty oli saanut huudin lisäksi virkavallankin edes vähäksi aikaa kimppuunsa. Oppisipahan olemaan pelleilemättä sellaisten vaarallisten asioiden, kuin rikollisten, epäilyttävien ja väkivaltaan taipuvaisten henkilöiden kanssa – ja etenkin olemaan tuomatta heitä Orange Woodiin, jolloin kaikki muutkin olisivat vaaralle alttiina. Mutta ihan sydämetön ei Billykään sentään ollut, vaan oli muiden tavoin helpottunut, kun Kitty maanantaina vapautettiin lahjoittajan maksamin mojovin lunnain, ja oli yhtä lailla muiden mukana toivottamassa tätä iloisesti tervetulleeksi takaisin kotiin.
”Kiitti, kiitti!” Kitty huudahteli kuin draamakuningatar astuessaan ulos Raicyn autosta ja leyhytteli käsiään ilmassa joka suuntaan. ”Olen palannut! Olen elossa! Olen ihmeellinen!”
”Ehkä meni jo vähän yli”, Billy virnisti.
”Hei, pikku punahilkka on ryöminyt kolostaan!” Kitty piristyi hoksatessaan Gillianin, joka oli livahtanut taas käymään Centereillä. Hän oli kertonut muille pitkästä poissaolostaan, siitä, että oli tehnyt sopimuksen vanhempiensa kanssa vain kouluun keskittymisestä tämän kevään, mutta halunnut olla läsnä, kun Kitty pääsee kotiin. ”Olen otettu!” Kitty sanoi Gillianin halatessa häntä. ”Mutta miten sä voit? Linka ja kaikki?”
”Ihan hyvin...”
”Oliko ihan kamala viikonloppu, Kitty?” Lotte kysyi huolissaan.
”Oh...”, Kitty henkäisi dramaattisesti ja nosti käsivarren silmilleen esittäen melkein pyörtyvää. ”En oo ikinä ennen kokenut moista!”
”Oletko nyt pysyvästi traumatisoitunut? Tarvitsetko terapiaa? Ehkä Moton tunteja?”
”Höpsö”, sanoi Kitty äkkiä normaaliakin normaalimmalla äänellä ja laski kätensä Lotten hartialle. ”Ei mulla hätää ole. Ei se niin hirveää ollut, kuin kuvittelisi. Ei mua kohdeltu kuin roskapussia tai kovakouraisesti heitelty tai mukiloitu – eikä se ruokakaan nyt niin pahaa ollut.”
Sanoiko Kitty niin vain pehmitelläkseen kokemustaan ja rauhoitellakseen heitä, se oli epävarmaa. Mutta ei hän kovin järkyttyneeltä vaikuttanut ja oli päinvastoin tavallistakin vitsailevampi, äänekkäämpi ja iloisempi pomppiessaan talliin katsomaan hevosia ja etenkin omaansa, Chocoa.
”Kitty, miksi kartanonherra maksoi lunnaasi?” kysyi Billy hiljaa ja vakavana. Kitty rapsutteli knabstrupia otsalta ja pusutteli sitä, mutta kohautti sitten kevytkenkäisesti olkapäätään.
”Ehkä oon tietämättäni hurmannut jonkun täkäläisen pohaton...”
”Se on vanha ukko.”
”Mistä tiedät?” Lotte sanoi Billylle. ”Ja miksi kaikki olettavat, että tämä Madclock on mies!”
”Näyttäkää mulle se uusi poni!” Kitty käski innoissaan. Häntä ei ilmeisesti paljoa kiinnostanut miksi joku tuntematon henkilö oli noin vain päättänyt maksaa Kittyn ulos hyötymättä siitä itse mitenkään. Lotte johdatti hänet päätalliin karsinalle Gillian ja Billy kannoillaan. Harmaa tamma nosti päänsä heinistä ja tapitti heitä hetken kalterien takaa, sitten jatkoi syömistään. ”No ootko sä söötti tai jotain!” Kitty ilahtui. ”Dolly! Nimikin sopii kuin nallekarkki! Oh-my-god.” Yhtäkkiä hän oli samaan hengenvetoon henkäissyt, silmänsä laajenivat kuin olisi nähnyt pelastuksen ja enkelten saattueen tuijottaessaan tallin oville. Billy, Lotte ja Gillian kääntyivät samaan suuntaan katsomaan, mikä oli saanut Kittyn äkkiä noin ällistyneeksi.
Raicy sieltä kopisteli kohti, puhuen jollekulle, joka seurasi heti hänen perässään. ”...ja no, kengitykset on yleensä tehty ihan käytävällä, mutta meillä on nykyään oma boksi sitä varten westernsiivessä...”
He kulkivat nuorten ohi. Nuorukaisella, joka käveli Raicyn perässä, oli musta napitettava kauluspaita hieman auki ja sen päällä nahkaliivi sekä tyköistuvat tummat farkkuhousut. Hän ei voinut olla paljon yli parikymppinen. Punertavat hiukset sekä pähkinänruskea iho saivat hänet näyttämään jostain lämpimästä Euroopan maasta tulleelta, kuten myös ruskeat silmät, joissa oli epäilyttävä pilke. Hän katsoi heitä kaikkia – paitsi Billyä – ja hymyili valloittavasti. Tyttöjen päät kääntyivät vielä yhtä aikaa koomisesti hänen peräänsä, kun mies meni ohi, ja Lotte kurkotti jopa kaulaansa nähdäkseen kunnolla. Kitty, jonka suu retkotti idioottimaisesti auki, nosti kämmenensä Lotten ja Gillianin silmille yhä muukalaisen takaraivoa uneliaasti tuijottaen kuin ei olisi koskaan ennen vastakkaista sukupuolta nähnyt ja totesi: ”Liian vanha teille.”
Lotte siirsi kouran ärtyneesti tieltään. ”Ja liian nuori sinulle.”
Nuorukainen kääntyi vielä katsomaan taakseen heihin päin – ja iski tytöille silmää. Kaikki kolme henkäisivät yhdestä suusta.
”Ketään noin hyvännäköistä täällä ei ole ikinä ollut!” Lotte julisti melkein julmasti, kun mies oli kadonnut Raicyn kanssa näkyvistä.
”Olipa hän hurjan kaunis”, kuiskasi Gillian.
”Näytti ihan kreikkalaiselta jumalalta!” Kitty vaahtosi.
Billy, joka ei alkuunkaan ymmärtänyt tyttöjen vouhotusta (mitä ihmeellistä tuossa ilmiselvästi ällöttävän itseriittoisessa tyypissä muka oli?), tuhahti halveksuen silmät kavenneina.
”Älkää unohtako, miten viime romansseillenne kävi”, hän sanoi pahansuovasti. Tytöt mulkaisivat häntä.
”Mitä tarkoitat?”
”Jaa… annas, kun mietin. Yksi teistä joutui putkaan deitin takia, toisen mies lähti lipettiin ja kolmannen äijä sai Raicyltä saappaasta.” Hän kerjäsi verta nenästään ja tiesi sen, mutta virnuili samalla masokistisen omahyväisesti, kun Kitty ja Lotte sähähtivät hänelle kuin vihaiset kissat. Gillian oli punastunut harmistuneena.
”Too soon! Mä vasta pääsin vapaaksi!” Kitty rääkäisi.
”Sinä et tiedä mistään mitään!” Lotte uhkaili. Billy käänsi kapinallisesti päänsä toiseen suuntaan. ”Mennään selvittämään, kuka se oikein oli!” Lotte sanoi sitten tarmokkaasti kuin ryhmänjohtaja Kittylle ja Gillianille osoittaen sormellaan eteenpäin, ja tytöt herkesivät hölkkään Raicyn ja Herra Ihmeellisyyden perään.
Hetken murjoteltuaan, Billykin lähti, sillä olihan hänen otettava selvää siitä, kuka tämä hänen reviirilleen tullut uusi adonis oikein kuvitteli olevansa.
Raicy seisoksi nuoren miehen kanssa westernsiivessä kengitysboksin luona. Tytöt valuivat peitellyn innostuneesti ja keskenään kihertäen lähemmäs kuuntelemaan. Billy seurasi paljon kauempana, käsivarret ristissä ja itsekseen tuhahdellen.
”–kyllähän tässä itsekin voisin nämä tehdä, ei se siitä kiinni ole, mutta kun ei ole aikaa eikä oikein enää kunnon välineitäkään”, oli Raicy sanomassa. Jotenkin hänen olemuksestaan tuli vaikutelma, ettei hän aivan luottanut uuteen kengittäjään; ehkä hänkin miehenä, kuten Billy, aisti tämän epäluotettavuuden tai sitten vain epäili hänen nuorta ikäänsä ja siten ammattitaitoaan. ”Otatko heti vaikka jonkun ja näytät vähän?”
”Miksei”, nuorukainen vastasi miellyttävästi. Hänellä oli pehmeä ääni ja aksentti, joka ei ollut mistään täältä päin. Billy huomasi Lotten ja Gillianin luovan keskenään ihastuneet silmäykset.
Setä kohotti päänsä ja huomasi ihailijajoukon. Hän rypisti vähän otsaansa, muttei sanonut mitään, vaan huikkasi sen sijaan Billylle, joka seisoi kaikista takimmaisena: ”Billy, haetko sen uuden ponin, niin Felix katsoo saman tien sen kengät ja kaviot?”
”Felix?” tytöt kuiskailivat huokaillen. Billy kääntyi nyreänä ja palasi pian takaisin kilttiä hopeanharmaakarvaista ponia taluttaen, jonka kaviot kolahtelivat rytmikkäästi betonilattiaan. Se laitettiin boksiin kiinni ja nuorukainen kävi tuumasta toimeen.
Raicy seisoi kädet vyöllä tarkkailemassa hänen työskentelyään.
”Tuo on siis se uusi kengittäjä?” uteli Lotte, joka oli lipunut muina naisina isänsä vierelle.
”Jep.”
Charlotte kääntyi katsomaan taakseen Kittyyn ja Gillianiin ja näytti salaa peukaloitaan. Billy muljautti silmiään. Kitty röyhisti äkkiä rintaansa ja saapasteli etukavion puoleen kumartuneen miehen luo.
”Hellouuu”, hän sanoi niin keimailevasti peppuaankin pyöräyttäen, että jopa Lotte punastui myötähäpeästä ja Gillian nosti käden silmilleen. Raicy oli niin ällistyneen näköinen, että hänen paksut kulmansa olivat kokonaan kadonneet stetsonin lierin alle.
Felix kohotti vähän katsettaan ja hymyili taas niin raikkaasti, että Billyn teki mieli yökätä.
”Ciao.”
”Älä - kröhöm - Kitty, häiritse häntä nyt”, Raicy murahti vaivaantuneena partaansa.
”Oh, eivät leidit koskaan häiritse”, sanoi Felix charmikkaasti ja iski Kittylle silmää niin, että tämä tanssahteli pirueteilla takaisin heidän luokseen ja näytti oikein omahyväiseltä onnistuneesta flirtistään. Billystä hän ei olisi voinut olla yhtään läpinäkyvämpi ja häntä kismitti suuresti: eikö Kitty ollut oppinut mitään Lieriön veljen tapailusta? Hän oli täydellisen naiivi ja umpimielinen!
Pitkän ikävystyttävän tovin he roikkuivat katselemassa Dollyn kengitystä, Billykin lähinnä vain jääräpäisyyttään. Raicy – ilmeisen sinisilmäisesti tajuamatta tai haluamatta tajuta tilanteen sävyä ollenkaan – kysyi kerran, eikö heillä ollut puuhaa, mutta antoi sitten olla ja jutteli loppuajan tämän uuden kengittäjän kanssa, antaen vinkkejä ja selittäen omasta työstään ranchilla.
Felix suoristi lopulta selkänsä, huitaisi hiukset pois silmiltään ja hymyili taas ällöttävästi tyttöporukalle, johon oli liittynyt mukaan myös Lotten ponin hoitaja Matruusa sekä kolme uteliasta naispuolista tuntiratsastajaa. Kaikki tapittivat miestä, eikä kukaan suonut vilkaisuakaan Billylle, joka nojasi Sunnyn karsinanovea vasten nyrkit kainaloissa.
Kun Felix lähti, tytöt saattoivat hänet Raicyn ihmetellessä tallin oville asti ja kikattaen sitten huudahtivat: ”Hei hei!”
Billy mutristi huuliaan.
”Näittekö mitkä lihakset ja tatuoinnit, kun hän kääri hihansa?”
”Karvakäsi”, sanoi Billy.
”Hänen äänessään oli kaunis sointu, puhetta oli erittäin miellyttävää kuunnella...”
”Outo aksentti, josta oli vaikea saada selvää”, tokaisi Billy.
”Ihanat suklaanruskeat silmät!”
”On minullakin”, mutisi Billy.
Tytöt eivät kuitenkaan kiinnittäneet häneen mitään huomiota, vaan marssivat hänen ohitseen yhä löpisten ja tämän fantastisen Felixin ulkomuotoa huokaillen.
”Nytkö te perustatte sille jonkun ihailijakerhon?” Billy korotti ääntään seuratessaan heitä.
”Felix Fanclub!” Kitty innostui.
”Mitä sinä siinä näytät pitkää naamaa?” Lotte tölväisi katsoessaan häneen olkansa yli. ”Et kai ole mustasukkainen?”
”Ai mistä?” Billy ärähti varuillaan ja koetti sitten naurahtaa pilkallisesti. ”Tuollaisesta wannabe-kiiltokuvapojastako?”
”Voi voi, Billy on mustis!” rallatti Kitty. Tytöt nauroivat, ja Billy tunsi kasvojensa kuumenevan nöyryytyksestä.
”Hän on aina niin kova piikittelemään meitä miesasioista, mutta entä hänen omat asiansa?” Lotte yllytti vaihtaen paljon puhuvia katseita muiden kanssa. ”Kuinka monta heilaa sinulla on ollut, Billie? Karkottaako tuo hiuslakkasi kaikki vai mistä luulet hiljaisuuden tuvassa johtuvan?”
Raivoissaan, Billy kääntyi ympäri kalppiakseen toiseen suuntaan, mahdollisimman kauas heistä kaikista pilkkaavista pahattarista. Hänen oli poistuttava paikalta, sillä muuten hän olisi saattanut tehdä jotain, mitä olisi katunut myöhemmin.
Likkojen kikatus kaikui vielä kimpoillen hänen korvissaan. Niinhän se oli. Tallilla oli naisvalta. Raicya ei tietenkään ikäisenään ukkomiehenä laskettu, mutta Dewnin oltua pitkään poissa ja nyt kun Lieriö oli saatu säikyteltyä luikkimaan tiehensä, Billy oli itsevarmasti ottanut tantereensa Orange Woodin nuoren polven orhina. Ja hän oli sangen mieltynyt asemaansa, sillä tiesi, ettei ollut mitenkään pahannäköinen ja osasi tahtoessaan olla hurmaava, joten koki aikamoisena rättinä päin naamaa tämänkaltaisen täydellisen häijyyden, joka oli pilkahtanut tyttöjen suhtautumisessa häntä kohtaan heti siinä samassa, kun joku vieras kolli astelee paikalle. Hänen asemansa oli ilmeisestikin nyt uhattuna tungettelijasta johtuen, joka muka yhdellä vilkaisulla kaatoi kaikki tienoon naiset… Gillianinkin, enpä olisi hänestä uskonut! mietti Billy tuohtuneena. Nyt hänen velvollisuutensa olisi saattaa asiat taas oikeille uomilleen ja läpsiä typerät tytönhupakot järkiinsä. Hänhän se järjenääni täällä oli. Kitty oli tyhmä kuin tyyny täytettynä pelkällä pumpulilla, Lotte-serkku oli olevinaan terävä, mutta todellisuudessa hänellä oli välillä reippaasti yli ja täysin ohi meneviä kuvitelmia itsestään ja muista, ja nyt viimein Gilliankin oli paljastanut todellisen karvansa: häntä Billy oli aina pitänyt sopuisana ja kilttinä – oikeastaan aika kynnysmattona – mutta kyllä vain hänessäkin piili jokin varjon siemen. Heidän oli turha väittää, että Billy oli muka jotenkin heitä pahempi, sillä kukaan heistä ei ollut pyhimys! |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jul 30, 2018 10:47:08 GMT
Vaiva 6.4.2016 Rypistynyt lehdenkappale lojui työpöydällä. Alexiina istui tietokonetuolissaan ja tuijotti sitä; hän oli lukenut sen läpi noin tuhat kertaa, mutta nyt hänen silmänsä eivät enää liikkuneet sanoja pitkin, vaan mieli ajelehti ajatustenvirran mukana: kuka oli halunnut tuoda saman artikkelin tallituvan ilmoitustaululle ja ennen kaikkea miksi?
Oli totta, että asiakaskunta oli jonkin verran kohonnut lööpin myötä, mutta kyllä se oli vaivaakin aiheuttanut. Ratsastustunneille oli ilmoittautunut enemmän porukkaa, uusia hevosenhoitajia oli osallistunut Pollekerhoon ja pitkän toivottoman etsinnän jälkeen oli vanhan kengittäjänkin tilalle vihdoin löytynyt joku. Mutta kieltämättä olisi ollut parempi, jos Orange Wood olisi saanut mainetta jollain sopivammalla tavalla, kuin huhuilla kullasta ja rikollisista.
Sitä hän yritti nyt paikata uutena tavoitteenaan puhdistaa ranchin mainetta. Maastoestekilpailut rannalla houkuttivat kauniin sään sattuessa myös mukavasti katsojia ja vaikka Lotte kinusi saada osallistua niihin jollain tallin poneista (”Ihan helppoon luokkaan, kaikista matalimpaan, pliis!”), Alexiina tiesi Raicyn ehdottoman vastauksen olevan ei – ja oli itse samaa mieltä. Dewnin onnettomuus maastoestekilpailuissa oli arka paikka, eikä Charlotte saisi kiinteitä hypätä ennen kuin olisi täysi-ikäinen. Toisekseen, Moton pitämä hevosklinikka olisi varmasti hyvä idea, vaikkakin Raicy oli ollut närkästynyt ehdotuksesta, että siihen otettaisiin Inferno mukaan. Alexiina oli kuitenkin sitä mieltä, että mikäli tilaisuus sujuisi suotuisasti, joku yleisöstä voisi kiinnostua hevosesta ja tarjoutua ostamaan sen; tämän kuultuaan Raicy antoi klinikalle siunauksensa, sillä halusi totta kai jo itsekin, että piinahevonen vietäisiin heidän mailtaan ”huitsin nevadaan”, kuten Alexiinan rakas aviomies asian muotoili.
Projektien suunnittelunsa ohessa, Alexiinan moniulotteiset aivot prosessoivat samalla muita seikkoja: Colt Amen Villan hyväntekijää ja kuinka he voisivat kiittää tätä kasvotonta auttajaa, joka ei koskaan vaatinut itselleen mitään korvauksia teoistaan; tuulimyllyä, jonka sisustuspuolen Raicy oli sysännyt hänen harteilleen, kunhan viimesilaus uuteen rakennukseen saataisiin vielä tehtyä; Gilliania, jonka elämä oli ollut yhtä myllerrysten ja muutosten temmellyskenttää; ja Billyä, jonka vuoksi Alexiina oli sangen huolissaan ja toivoi, että kesä tulisi nopeammin ja moni keskeneräinen projekti tulisi päätökseen, kuten Dewnin paluu, Lauran vierailu, myllyn valmistuminen…
Voisi luulla, että kun yksi ihminen ajattelee tätä kaikkea ja vieläpä samanaikaisesti, siinä pään kovalevy ylikuumenee. Alexiinalla oli luonnostaan monta rautaa tulessa eikä hänen syvällistä ja erittelevää pohdintaansa ja mielensisäistä ratkaisujen etsintää huomannut päällepäin muusta, kuin vähän kireästä ilmeestä, osittain poissaolevasta olemuksesta ja rivakasta toiminnasta, jolla hän siirtyili paikasta A paikkaan B itse sitä oikeastaan tiedostamatta, sillä käsillään tekeminen tapahtui automaationa.
Ja aivan niin, johonkin se kamelinkin selkä joskus katkeaa.
Se alkoi päänsärkynä. Migreeni ei ollut mitenkään tavaton Alexiinan vaiva, sillä hänen päätään särki useinkin ja melko herkästi, joten hän ei noteerannut oireita sen kummemmin. Vatsassa tuntui pistävältä ja vellovalta, mutta migreeni usein laittoi myös vatsan sekaisin. Hän kärvisteli kipunsa kanssa näyttöpäätteen äärellä silmät kippuralla, kunnes totesi, ettei pystyisi enää tuijottamaan tietokonetta. Hän haki särkylääkettä, mutta matkalla kotiin puolivälissä tallin ja talon välillä häntä alkoi huimata ja pyörryttää niin yhtäkkisesti, että joutui ottamaan lankkuaidasta tukea. Maa keikkui ees taas hänen allaan kuin laivankansi ja häkeltyneenä hän koetti hillitä tuntemusta, jolla yrjö kiipesi syvältä kurkunpohjasta kohti suuta.
Hetken siinä tasailtuaan syvähengityksellä oloaan, Alexiina uskalsi jatkaa taivallustaan.
Kuisti on taatusti siirtynyt kauemmaksi…, hän ajatteli toinen silmä huonovointisuudesta ummistettuna. Ei tämä välimatka ole näin pitkä ennen ollut.
Juje hölkkäsi hänen luokseen ja nuuhki hänen housunlahjettaan, ja Alexiina joutui ottamaan koiran karvasta kiinni, jotta jaksoi nousta kuistin portaat. Hän ei kuitenkaan jaksanut enää yhtään sen pidemmälle, vaan rämähti keinutuoliin.
”Hyvä, poika… hyvä, hyvä...”, hän mutisi uupuneena, kun Juje läähätti ja nuoli kiihkeästi hänen käsiään. Vatsaan koski. Alexiina huohotti hieman ja kohotti sitten varovaisesti paitaansa. Kohdassa, johon Inferno oli potkaissut häntä, oli yhä haalea tummanpunertava läikkä. Samaan kohtaan pisti nyt ja Alexiina laittoi varovaisesti käden sen päälle.
Lepään tässä vain hetkisen…, hän ajatteli irvistäen ja nojasi päätä taakse ja sulki silmänsä. Kyllä tämä tästä… ohi… kohta menee…
Mutta hän ei kyennyt nousemaan. Häntä huimasi ja oksetti ja vatsan kipu oli viiltävää, estäen häntä ponnistamasta ylös keinutuolista.
”Juje”, hän kuiskasi käheästi koiralle, joka oli laittanut maaten kuistille. ”Juje”, hän sanoi vahvemmin ja koira kohotti päänsä. ”Missä mummi? Etsi mummi, Juje, etsi...” Hän yritti tavoittaa kiihottavaa, innostavaa ääntä ja onnistui siinä, sillä musta belgianpaimenkoira nousi jaloilleen korvia höristäen ja kirmasi sitten portaat alas ja juoksi jonnekin.
Alexiina huokaisi ja nojasi taas taaksepäin tuolin selkänojaa vasten, silmät kiinni.
Ehkä Juje ei ollut löytänyt Emilyä tai Emily ei ollut ymmärtänyt koiran tarkoitusta, sillä Juje palasi kohta yksin, mutta silti häntäänsä heiluttaen. Alexiina ähkäisi, mutta kuulikin sitten rahisevia askelia hiekalla ja Billy, sylissään korillinen kananmunia, nousi kuistille.
”Billy”, Alexiina henkäisi, ”voisitko auttaa vähän? Auta minut ylös tästä.”
Poika laski korin kuistipenkille ja tuli auttavaisesti lähemmäs tarttuen tätiään kädestä sekä toisella kädellään tukien tätä selän takaa kuin raihnaista vanhusta. Alexiina huudahti kivusta ja kyyristyi kumaraan.
”Mikä on?” kysyi Billy.
Alexiina ei voinut heti vastata; kipu muistutti sitä viiltävää tunnetta, jonka hän oli kokenut kerran Oliveria vielä odottaessaan ja joutuessaan sen vuoksi sairaalaan. Ja äkkiä hän oksensi.
”Minä… haen Raicyn”, sanoi Billy säikähtäen ja juoksi kohti tallia. Juje ulisi ja lekutti hermostuneena häntäänsä, kun Alexiina oli nelinkontin lattialla ja irvisteli tuskissaan. ”Hän oksensi yhtäkkiä”, Billyn ääni kuului jonkin ajan kuluttua. Alexiina odotti kuulevansa miehensä kireän, karhean äänen, mutta sen sijaan rauhoittavan syvä miesääni sanoi: ”Käypäs ajamassa auto tähän.”
”Ai minä?” Billyn ääni sanoi, mutta lisäsi heti perään: ”Missä on avaimet?”
”Auto… avaimet siinä… eteisen lipaston laa–” Alexiina ähkäisi. Ovi kolahti ja avautui pian uudestaan, kuului kilinää ja voimakkaat käsivarret kietoutuivat Alexiinan ympärille auttaen hänet pystyyn.
”Pystytkö kävelemään?” Moto kysyi.
Alexiina nyökkäsi. Billy oli juossut hakemaan autoa parkkipaikalta ja ajoi sen mitenkuten epätasaisesti terassin eteen. Moto puoliksi kantoi, puoliksi saattoi Alexiinan kyytiin ja siirtyi itse kuljettajan paikalle.
”Soitanko sedälle?” Billy varmisti vielä auton ikkunasta.
”Ei...”, Alexiina hengähti, ”sano… sano, että lähdin Moton kanssa… tarkistamaan… maastorataa...”
Ovi paiskattiin kiinni ja niin Alexiinaa vietiin kohti sairaalaa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 1, 2018 7:53:40 GMT
Worry 6.4.2016 Gillian oli odottanut monta päivää kauhulla milloin äiti kutsuisi hänet luokseen ja pitäisi hirvittävän saarnan siitä, että hän oli livahtanut Centereille vastoin lupaustaan olla tallille menemättä. Hän piti päänsä tavallistakin matalammalla, söi aamupuuronsa mukisematta ja tuli suoraan koulusta kotiin läksyjen pariin ja iltapäivästä maalasi. Hän olisi uskonut äidin syöksyvän kiinni hänen kurkkuunsa välittömästi tempauksesta kuultuaan, mutta hiljaisuuden jatkuessa Gillian alkoi pelätä, että ehkä tämä petasikin jotain paljon pahempaa rangaistusta pitäessään häntä alati piinaavassa jännityksessä.
Mutta tuomionpäivää vain ei tullut. Zoey Waves palasi työmatkaltaan, käyttäytyi normaalisti eikä vaivannut Gilliania kuin illallisilla kyselemällä – kuten tavallisesti – mitä hän oli ehtinyt maalaamaan, kuinka paljon oli lukenut, millä tolalla asiat koulussa olivat. Hämmentyneenä, Gillian vilkaisi Boulicea, joka siivosi heidän ruoka-astioitaan pinoon ja kantoi keittiöön. Eikö tämä ollutkaan juorunnut hänestä äidille?
Isä levitti sanomalehden eteensä ja katosi sen taakse vaiteliaana hänkin. Gillian oli lähestynyt häntä Kittyn kotiutuspäivänä tämän työhuoneessa ja sanonut: ”Isä, jos pyydän oikein kauniisti... Saanko käydä nopeasti Centereillä? Asia on tärkeä. Hyvä ystävä oli pulassa… mutta nyt hän on päässyt kotiin ja haluaisin mennä tervehtimään häntä. Tulen sitten takaisin.” Ralph Waves oli kohottanut vähän yllättyneenä katseensa ja sanonut: ”Kuulostaa tärkeältä. Mene vain. Mutta älä ole kauaa.” Ja niin Gillian oli jo kahdesti käynyt Orange Woodissa, vaikka hänen olisi pitänyt pysyä kotona.
Hän tunsi olonsa vähän tuhmaksi.
Hänellä oli ollut toinenkin syy päästä tallille. Rasia oli vaivannut häntä niin paljon, että lopulta hänelle oli tullut pakkomielteinen tarve uskoutua siitä jollekulle – hän ei yksinkertaisesti kestänyt enää. Se piinasi häntä yhä enevissä määrin, kaikki siinä: mikä sen sisältö oli ollut? Kuka rasian oli vienyt? Miksi se oli viety? Missä se oli nyt? Ennen kaikkea hän oli huolissaan, että isoisän henki oli uskonut rasian hänen huomaansa, eikä hän kuitenkaan ollut kyennyt pitämään siitä huolta.
Ja kenelle muullekaan hän uskoutuisi, kuin Charlottelle, jolle oli kertonut myös oudoista kuulemistaan äänistä ja muista mieltään painavista asioista. Kittyn paluun jälkeen hän oli ujona lähestynyt Lottea, joka istui pitämässä Matruusalle seuraa talliullakolla.
”Täytyy kysyä isältä sukunimeä”, Lotte sanoi kalutessaan puukyniä pöydällä etsien jotain tiettyä väriä. ”Felix… niin ihana nimi. Minkähän maalainen hän on?”
”Tytöt puhuu tallilla, että sillä oli sormus sormessa”, Matruusa sanoi samalla, kun itse kirjoitti Lunan hoitovihkoon. ”Eli se on silloin naimisissa tai kihloissa.”
”Eeeih…! Toivottavasti ei. Oliko se varmasti nimettömässä?”
”En minä nähnyt. Mutta niin ne väittää.”
Gillian otti tuolin Lotten toiselta puolelta ja istuutui.
”Ai, etkö lähtenytkään vielä kotiin?” Lotte sanoi vilkaistuaan häneen.
”En minä ihan vielä”, Gillian sanoi.
”Se on tosi hottis se uusi kengittäjä, eikö olekin, Gillian?” Matruusa liversi. Gillian ei ehtinyt sanoa siihen mitään, kun Lotte tokaisi: ”No huh huh, ei kolmetoistavuotiaan sovi tuollaisia puhua!”
”Joo just”, tyttö sanoi virnistäen ja paiskasi hoitovihon kiinni.
Se saattoi olla kuvittelua, sillä Charlotte puhui ja suhtautui häneen näennäisen normaalisti, mutta kuitenkin jollain tavoin Gillian aisti hänestä värähtelevän viileähkön energian häntä kohtaan. Lotte ei katsonut häntä silmiin edes hänelle puhuessaan ja oli kiinnostuneempi railakkaasti jutustelemaan ja nauramaan poninsa hoitajan, kuin Gillianin kanssa, joka istui hiljaa hieman ulkopuolisena ja kuunteli heidän keskusteluaan. Hänen oma olonsa muuttui levottomaksi ja surulliseksi.
Matruusa nojasi tuolinsa takajalkojen varaan ja venytteli makeasti.
”Kysyin Alexiinalta ja saan osallistua Gingerin kanssa niihin maastoestekisoihin...”, hän tuumi itseensä tyytyväisenä. ”Harmi, kun joku toinen ei saa...”
”Painu ulos”, Lotte murahti piirustuksensa ylle kumartuneena osoittaen talliullakon ovea. Tuolin jalat paukahtivat takaisin lattiaan ja Matruusa kaappasi leveästi virnistäen Lunan hoitovihon ja nousi pöydästä.
”Mitä sinä teet?” Gillian kysyi ystävällisesti kurkistaen katsomaan lähempää, kun Lotte väritti kuvaa kieli poskella. ”Onko tuo…?”
”Joo”, hän sanoi reippaasti vähääkään nolostumatta, ”mutta ei se kyllä näytä ihan sellaiselta, kuin halusin. Minulla on huono kasvomuisti, oliko hänellä partaa?”
”Mitä varten sinä piirrät hänestä kuvaa?” kysyi Gillian, mutta Matruusa huikkasi ullakon eteisestä, jossa oli vetämässä saappaita jalkaansa: ”Felix Fanclub” ja teki ankka-ilmeen.
”Ihan muuten vaan”, Lotte sanoi luoden huoneen poikki Matruusaan katseen, joka näytti hänelle takaisin kieltä. ”En vain osaa piirtää... Parasta, että jynssäsit Lunan ruokakipon kiiltäväksi!” hän lisäsi huutaen nenäkkään tytön perään, ennen kuin ullakon ovi heilahti kiinni.
”Minä voin yrittää”, Gillian tarjoutui, sillä koki suurta tarvetta olla mahdollisimman nöyrä ja kiltti nyt, kun Lotte tuntui epäsuorasti vihoittelevan hänelle. Lotte väritti kuvaansa keskittyneesti eikä reagoinut tarjoukseen. Gillian vetäytyi henkisesti haavoittuneena ja häpläsi kaulakoruaan, turkoosia sydäntä, jonka oli saanut Tyltä. Hänestä oli kauheaa, kun joku huusi ja oli suuttuneella päällä, mutta vaitonainen passiivisaggressiivisuus oli aivan yhtä kamalaa, ellei pahempaa. ”Lotte...”, hän kuiskasi, kun ei kestänyt enää, ”oletko… oletko sinä vihainen minulle jostain?”
”...En”, tuli töksähtävä vastaus, mutta se ei kuulostanut kovin vakuuttavalta. Lotte suoristautui piirroksen yltä, tarkasteli sitä ja laski sitten punaisen värikynän kädestään. ”Oletko sinä minulle?” hän kysyi tekokepeästi.
Gillian häkeltyi.
”Minäkö?” hän ihmetteli. ”En… miksi minä olisin sinulle vihainen?”
”En minä tiedä”, Lotte sanoi vältellen yhä katsomasta häntä silmiin. ”Jotenkin sellainen vaikutelma vain on tullut. Et ole käynyt tallilla–”
”Mutta minähän kerroin, lupasin vanhemmilleni.”
”Joo, mutta et puhu minulle koulussakaan ja käyttäydyt, kuin olisin ilmaa–”
”Voi ei!” parahti Gillian kauhuissaan, äkkiä tajutessaan kaiken. ”Olen pahoillani! En tajunnut… en ajatellut, että ottaisit sen sillä tavalla. Minä vain… olen yrittänyt välttää kanssasi – mutta myös muiden kanssa – puhumista, koska pelkäsin, että jos te puhutte hevosista ja kaikesta, minun tekee ihan kamalasti mieli tänne e-enkä voi vastustaa kiusausta ja sitten minulla on paha mieli, jos täällä tapahtuu kaikkea enkä itse ole mukana… En tarkoittanut sitä mitenkään niin, että olisin sinulle vihainen!” Hän puhui niin vilpittömästi kuin taisi ja tapitti ystäväänsä suurin silmin, mutta tämä katseli edelleen piirustusta Felixistä ja järjesteli hajamielisenä puuvärikyniä riviin.
”Eli...”, Lotte sanoi hitaasti, ”sinä et ole minulle vihainen mistään?”
”Oi, en!”
Lotte oli hetken vaiti.
”Et edes siitä, mitä sanoin Wolfgangista?”
Gillian ei ollut varma, mistä hän puhui. Lotte vilkaisi häneen, huomasi Gillianin kasvoilta kuvastuvan kysymysmerkin ja mutisi: ”Kun sanoin, että minusta hänellä ei ole puhtaat jauhot pussissa...”
”No, en minä siitäkään suuttunut”, sanoi Gillian. ”Mutta Wolfgang on hyvä. Hän on enoni.”
Lotte ei vastannut enää, vaan laitteli pitkään kyniä millintarkkaan riviin. Gillian ajatteli, että ehkä heidän välillään ollut jää oli nyt murrettu, ja alkoi kertoa rasiasta – aiheesta, joka hänen oli pakko vuodattaa sydämeltään, sillä siitä oli tullut liian raskas yksin kantaa. Hän jätti kuitenkin kertomatta mistä tai mikä rasia oikeasti oli, kertoi vain, että se oli tärkeä ja sen sisällä oli jotain arvokasta. Se ei ollut varsinaisesti valehtelemista, sillä valehtelua Gillian inhosi yli kaiken, vaan ennemminkin vajaavainen ja avoin totuus – Lotte voisi vetää itse omat johtopäätöksensä, kuten tämä ilmeisesti tekikin.
”Mitä? Sanoitko, että Tomfordin veli vei sen?” Lotte nosti päänsä ja katsoi silloin viimein Gilliania suoraan silmiin: hämmästyneenä ja kiinnostuneena, kaikki vihamielisyys olemuksestaan tyystin kadonneena.
”No… niin kai... mutta rasiaa ei löytynyt varastettujen tavaroiden joukosta, niin Alexiina kertoi.”
”Sittenhän sinun pitää laittaa Tomford asialle!”
”Mi-mitä tarkoitat?” säikähti Gillian.
”Laitat hänet puhumaan ja kysymään veljeltään siitä.”
”En mitenkään voisi tehdä sellaista!” Gillian henkäisi, sillä tiesi kuinka paljon Josh pelkäsi veljeään.
”Jos sinä et, niin minä laitan”, Lotte uhosi. ”Voisinpa pistää samaksi syyksi myös Dewnin korun katoamisen. Se hukkui enkä koskaan enää löytänyt sitä, en voi tajuta, minne se joutui. Koska Tomford on tulossa takaisin sieltä isovanhemmiltaan?”
”Hän ei ole ollut minuun yhteydessä...”, sanoi Gillian hiljaa ja surullisesti. Hänellä oli ollut huono aavistus Joshin suhteen siitä lähtien, kun oli sairastunut – aivan kuin jotain olisi tapahtunut, josta hän ei ollut tietoinen. Ehkä Joshkin oli hänelle vihainen?
”Hän kävi katsomassa sinua, kun olit sairaana. Sitten äitisi sai hepulin.”
Gillianin vatsassa muljahti. Hän katsoi pelästyneenä Charlotten silmästä toiseen.
”Tapasiko äiti Joshin?!”
”Etkö… etkö muista?” Lotte ihmetteli.
Gillian pudisteli kiharoitaan. ”En muista paljon mitään, kaikki on vain yhtä usvaa enkä ole varma, mikä tapahtui unessa ja mikä ei – en muista edes miten jouduin kotiin täältä. Mutta…”, hän alkoi purra kynsiään hermostuneena. Äitikö oli nähnyt ja tavannut Joshin? Voi ei… ”Mi-mi-mitä hän sanoi…?”
”Sanoi? Hän huusi. Kuin harpyija. Kutsui Tomfordia maajussiksi ja käski pysyä sinusta kaukana.”
Kuin Gillianin pahimmat pelot olisivat käyneet toteen; se muodoton, vaivaava tunne jostain kauheasta voimistui. Se ei ollutkaan ollut unta. Äiti karjumassa ja haukkumassa Joshia – se olikin ollut ihan totista totta. Oliko Josh oikea syy siihen, ettei hän saanut enää tulla Orange Woodiin, eikä niinkään hevoset?
”Hei, älä sure”, Lotte sanoi äkkiä nähtyään, miten kalpeaksi ja kauhistuneeksi Gillian oli valahtanut. ”Ei Tomford sitä itseensä ottanut. Tai ainakaan en usko. Eikä hän Zoey Wavesin takia täältä lähtenyt, vaan sen veljensä.”
”Miksei hän sitten vastaa soittoihini?” kysyi Gillian itku silmässä. Hänellä oli paha olo. Kuinka hänen äitinsä oli saattanut nimitellä ja puhua sillä tavalla Joshille? Sillä noita-akalla ei ollut aavistustakaan, miten hyvä ja lämminsydäminen tämä oli!
”Noo… jaa.” Siihen Lottella ei ollutkaan selitystä.
”Hän vihaa minua nyt”, Gillian kuiskasi.
Charlotte keräsi kynät kasaan ja tunki ne peltirasiaan. ”Pöh. Miksi hän niin tekisi?”
”Koska...”, Gillian nieleksi, ”k-koska minulla on niin kamala äiti...”
Lotte kääntyi antamaan hänelle laiskan katseen.
”No ei todellakaan. Et sinä ole valinnut vanhempiasi. Älä ole pöljä.”
Vaikka Charlotte oli tietenkin oikeassa, Gillian ei silti saanut pahaa mieltään kuriin. Häntä pelotti, ettei Josh haluaisi enää seurustella tai olla hänen kanssaan missään tekemisissä tämän jälkeen. Ja miksi haluaisikaan? Kenenkään ei tarvinnut hyväksyä tai alistua sellaiselle epäkunnioittavalle käytökselle. Asia kerrallaan Zoey Waves tuntui vievän hänen elämästään kaiken, millä oli hänelle merkitystä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Aug 7, 2018 10:17:47 GMT
Ei voi kauhalla ottaa, jos on lusikalla annettu 12.4.2016 Valkotakkinen lääkäri paineli Alexiinan vatsan, tutki, otti verikokeet ja määräsi kuvauksiin. Alexiina makoili toipumassa osastovuoteessa toivoen, ettei joutuisi jäämään yön yli sairaalaan, sillä ei haluaisi saada Raicya taas hepuloimaan. Hänen vatsaansa koski edelleen, olo oli heikko ja kuumeinen, mutta muutoin hän oli tolpillaan.
”No niin”, sanoi lääkäri palattuaan myöhemmin puhumaan tutkimustuloksista. Hän asetteli valotauluun mustia röntgenkuvia ja osoitteli niitä sitten kuulakärkikynällä. ”Kuten tästä näkyy… tällä alueella, lähellä kohtua, on vaskulaarisesta kerroksesta tihkunutta kapillaarista sisäistä verenvuotoa, joka voi seurata iskun aiheuttamasta vammasta. Terveyshistorianne mukaan”, lääkäri selaili papereitaan, ”teitä tutkittiin tohtori Branksterin toimesta hevosen aiheuttaman potkun vaurioista tammikuussa. Silloin kirjattiin, ettei sisäisiä vaurioita ollut ilmennyt. Vaurioita on kuitenkin tullut. Veri oli jonkin verran pakkautunutta ja tihkunut pienissä määrin jo pidemmän aikaa vaurioalueella. Mikäli tila olisi jatkunut yhtään pidempään ilman, että olisitte hakeutuneet hoitoon”, hän kohotti vakavana katseensa, ”olisitte joutuneet hengenvaaralliseen shokkitilaan.”
Alexiina kuunteli silmät selällään.
”Kävin kyllä uudelleen vastaanotolla, kun jälki ei ollut hävinnyt mihinkään, mitä vähän ihmettelin, mutten tajunnut…”
”Teillä on ilmeisesti ollut epäsäännöllisiä vatsakipuja, pahoinvointia…?”
”On, on kyllä. Jo kauan aikaa… Mutta on ollut niin paljon kaikenlaista, etten ole pysähtynyt pohtimaan vointia sen kummemmin...” Alexiinan ääni hiipui kuin lapsella, joka on saanut moitteita. Totta kyllä, hän oli laiminlyönyt pahasti omaa terveyttään huolehtiessaan kaikista muista.
”Teillä on lisäksi mahdollisesti stressiperäinen lievä mahahaava”, lääkäri jatkoi, kuin tässä ei olisi ollut jo kylliksi.
*
”… ja sitten totesin, että minulla on kyllä aina ollut herkkä stressivatsa. No, tässä se nyt nähtiin: kaikki viime kuukausien – tai oikeastaan vuosien – mittainen jatkuva stressi ja huoli kostautui. Olen sisältä tohjona.” Alexiina huokasi raskaasti ja laski kämmenet vatsalleen. Moto – hänen henkinen ja joskus fyysinenkin tukensa – istui sängyn vierellä. ”Joudun olemaan tarkkailussa ehkä jopa viikon, kunnes on selvinnyt, onko vuoto saatu loppumaan. Se ei oikein tullut selville, miksi vuoto on alkanut uudelleen usean kuukauden jälkeen siitä, kun vamman sain. Ikään kuin se olisi kroonistunut. Mieleeni tuli kyllä se kerta, kun jouduin ambulanssilla sairaalaan kamalien vatsakipujen takia… mitään niin kivuliasta en varmaan ole koskaan kokenut… sehän tapahtui pari vuotta sitten jo, silloin, kun odotin Oliveria… Voin olla väärässä, mutta Infernon potku on osunut likimain samaan kohtaan, kuin missä tuo jäätävän viiltävä kipu silloin oli – mitään selkeää syytä siihen ei silloin löydetty. Onkohan niillä mitään yhteyttä?” Alexiina huokasi vielä uudelleen. ”Olisin toivonut, ettei Raicyn tarvitse kuulla tästä… Hän heittää volttia niin herkästi, etenkin nykyään… En halunnut tuottaa hänellekin stressiä, mutta kerta joudun jäämään tänne useammaksi päiväksi, niin pakkohan se oli kertoa. Välillä minusta tuntuu, etten saa mistään oikein otetta”, hän puuskahti äkkiä mielenliikutuksesta vavahtavalla äänellä. ”Yritän kaikkeni, venyn joka suuntaan, mutta mikään ei riitä… En saa asioita korjattua, vaan kaikki menee vain entistä enemmän mäkeen!”
Moto otti häntä kädestä; miehen käsi oli paljon suurempi, pehmeämpi ja lämpimämpi kuin Raicyn.
”Alexiina, sinä tarvitset lomaa. Olet paiskinut töitä ja hermoillut hevoskouluprojektista, Infernosta ja niin monesta muusta asiasta. Sinun on aika rentoutua ja ottaa aikaa vain ja yksin itsellesi.” Moto puhui niin ymmärtäväisesti ja lempeästi, että Alexiina olisi voinut tirauttaa pienen kyyneleen. ”Koet, etteivät muut arvosta panostasi tarpeeksi. Kukaan ei muista kiittää. Salaa toivot, että joku pysäyttäisi sinut arjen hulinassa ennen kuin ajat itsesi loppuun, halaisi ja sanoisi: ’Hienosti tehty.’”
Alexiina painoi päänsä ja kyynelnorot valuivat hiljaa hänen poskilleen. Hän puristi kiitollisena Moton kättä. ”Sinä riität”, mies muistutti. ”Teet parhaasi ja olet täydellinen, mutta asetat epäinhimillisiä vaatimuksia itsellesi.”
Seinällä oleva kello tikitti tasaisesti kuin sydämensyke ja ulkopuoliset hiljaiset äänet seinien läpi olivat kuin rauhoittavaa verenkohinaa suonissa.
”...Kiitos”, Alexiina sanoi käheästi ja liikuttuneena. Moton sanat olivat koskettaneet häntä hyvin syvältä. Hän pyyhkäisi poskeaan. ”En kuitenkaan voi mitenkään jättää kaikkea noin vain. Moni asia on edelleen kesken ja hoitamatta. Minulla on vastuu kaikesta...”
”On aika oppia hellittämään”, Moto sanoi, ”ja päästämään irti. Sinun ei tarvitse kantaa kaikesta vastuuta. Ei etenkään toisista ihmisistä, sillä et voi uhrautua toisten puolesta. Anna heille tilaa ja mahdollisuus osoittaa kykynsä. Jokainen on vastuussa itse itsestään ja loppuviimein sinä vastaat vain itsellesi. On aika, että opit tervettä itsekkyyttä.”
Sairaalahuoneen oveen tuli koputus ja Raicy astui sisään kukkakimpun kera, Oliveria pienestä kädestä kiinni pitäen. Näky hypäytti Alexiinan jo valmiiksi tunteikasta sydäntä aviomiehensä ja nuorimmaisensa nähdessään. Raicyn sänkisillä, ahavoituneilla kasvoilla oli ilmiselvä huoli, mutta kun hänen katseensa viivähti Moton ja Alexiinan käsissä, se muuttui lisäksi epäselvän synkeäksi.
”Keskeytinkö jotain?” hän murahti astellessaan vuoteen vierelle ja kumartuessaan antamaan Alexiinalle suukon. Sen jälkeen hän loi Motoon ehkä vähän turhan ärhäkän silmäyksen. Oliver päästi iloisen äänen äitinsä nähdessään.
”Älä hupsi”, Alexiina sanoi nuhaisesti ja kuivasi nopeasti peitonreunalla silmäkulmansa. ”Ihania kukkasia!”
Raicy nosti Oliverin sängylle.
”Muutamia luonnonkukkia seassa, äiti keräsi.”
”Minun on aika palata”, sanoi Moto suoristautuessaan ja hymyili lämpimästi perheidyllihetkeä todistaessaan. Raicykin kohensi vähän ryhtiään, mutta turhaan vaivautui, sillä Moto oli heittämällä häntä paljon pidempi. ”Voi hyvin, Alexiina”, Moto sanoi leppeästi. Kun hän oli mennyt, Raicy istuutui tuolille cowboyhattu sylissään ja tuijotti Alexiinaa tiiviisti.
”No?” hän sanoi. ”Mistä on kyse?”
Raicy ei puhjennut räyhäämään, kuten Alexiina oli pelännyt, vaan kuultuaan tilanteesta ja lääkärin sanoista, valahti hieman kalpeammaksi ja kumartui sitten halaamaan vaimoaan sanomatta sanaakaan. Alexiina oli siitä kiitollinen. Raicy oli siinä niin pitkään, että Alexiina ehti sulkea silmänsä ja tuntea miehensä ominaishajussa häivän tuttua kotipuolen merituulta, heinää ja hevosta, lehmää ja nahkavahaa, jopa ripauksen sipulia sekä voipatonkia.
”Olen pahoillani, että valehtelin”, Alexiina myönsi; hänestä tuntui kuin sydän olisi väpättänyt rinnassa ja oli nyt niin herkistynyt, ettei kestäisi yhtään mitään. Raicy vetäytyi hänestä irti ja katsoi häntä kysyvästi. ”En minä missään maastorataa ollut Moton kanssa tekemässä… Tulin huonovointiseksi ja lähdin kotiin ja sitten kaikki voimat loppuivatkin kuistille. En halunnut kertoa sinulle, ettet hermostuisi.”
Raicy silitti hänen hiuksiaan ja hänen katseessaan oli lämpöä.
”Tiedän”, hän murahti karheasti. ”Billy kertoi.”
”Vai kertoi?”
Vino hymy kävi Raicyn kasvoilla.
”Hän taitaa sittenkin olla uskollisempi minulle kuin sinulle.”
Alexiina naurahti tukkoisesti ja Raicy kumartui vielä suutelemaan häntä. ”Älä murehdi. Minä huolehdin asioista kotona sen aikaa, kun olet sairaslomalla.”
Ja sairaalassa Alexiinalla olikin aikaa mietiskellä kaikkea rauhassa nyt, kun ympärillä ei ollut hälinää tai alati jokin homma odottamassa, että hän hoitaisi ja tekisi sen alta pois; ei juoksevia asioita, ei vaappuvia paperipinoja, ei kiroamista juntturaan menneen tietokoneen kanssa – moni idea ja päätös itse asiassa yllättäen syntyi ja muotoutui ilman pakottamista, omalla painollaan. Päästessään viimein takaisin kotiin, Alexiinalla oli uusi toimintasuunnitelma ja parempi mieli, etenkin, kun hän sai kuulla miten tosipaikan tullen Raicystä oli kehkeytynyt varsinainen pomo.
”Sinä et tule syömään ennen kuin olet harjannut Shalian, Lunan, Dollyn ja Rexin!”
”Maalatkaa ne lankut kunnolla, ne tulevat viikonlopun maastoestekisoihin. Tuossa ja tuossa on vielä tyhjiä kohtia.”
”Billy, kun olet tehnyt sen loppuun, ratsastat vielä Gingerillä ja peset kaikki sen varusteet. Kunnolla. Jonkun pitäisi tyhjentää pesuhuoneen kone...”
”Te kolme siinä, eikö teillä ole hommia? Tuossa – yksi lakaisee molemmat westernsiiven ja päätallin, ja sinä jynssäät kaikki ruokakipot perinjuurin, myös vesiämpärit, ja sinä… mihin se kolmas teistä katosi?”
Nuoret vaikeroivat vuorotellen siitä, kuinka Raicy oli orjapiiskannut heitä kuluneen viikon aikana ja varmistanut henkilökohtaisesti, ettei kenelläkään heistä ollut lainkaan vapaa-aikaa, mutta Alexiina otti heidän valituksensa hymyllä vastaan.
”Parempi, että isä pysyy vain siellä pellolla”, Charlotte sanoi. ”Hänellä nousee tilanjohtaminen vähän liian helposti hattuun.”
”No, minä olen nyt taas täällä ja minulla on idea.”
”Oi voi”, Lotte vaihtoi katseita Billyn, Amyn ja Kittyn kanssa.
”Mitä oi voi?” Alexiina hämmästeli.
”Ei mitään”, Lotte sanoi tekoreippaasti ja väänsi pirteän hymyn naamalleen. ”Tosi kiva idea, äiti.”
”Ette vielä edes kuulleet sitä”, Alexiina hymähti kulma koholla. ”No… joka tapauksesssa… supi supi...” He kumartuivat kaikki lähemmäs kuulemaan... |
|
