Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on Feb 4, 2017 11:30:16 GMT
Kiiltokuvia Noran päiväkirja [Omat sivut]Nora Norringtonia pidetään diivana snobityttönä, jonka rikas laukkatilan omistava isä on hemmotellut piloille. Hän on kuitenkin paljon enemmän kuin vain merkkivaatteita, kalliita koruja ja hiukset viimeisen päälle ojennuksessa - hän on kunnianhimoinen ja kyvykäs nuori kenttäratsastaja... eikä ollenkaan niin tylppä päästään.STATUS: Nora on kokenut suuren elämänmuutoksen. Hän on tullut uskoon. Matemaattisen älykäs ja aina yhtä rationaalinen Nora yhtäkkiä löytänyt Jumalan? Näin on... mutta mitä se tarkoittaa käytännössä - ja onko vanhasta tutusta Norasta enää mitään jäljellä?
Nora on Orange Woodin ylläpidon spin off -hahmo, joka ilmestyi tallitarinoihin ensimmäisen kerran vuonna 2009 Dewn Centerin kilpakumppanina ratsastuksessa. Oman päiväkirjansa lisäksi Nora esiintyy satunnaisesti Appelsiinipuun luvuissa.
|
|
Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on Feb 4, 2017 14:46:38 GMT
Orange Wood's Wagafiin elämäloki
04.02.2017: Wifi palkitaan Star-arvonimellä ASES:in arvostelussa.
15.10.2016: Wifi on tottunut uuteen kotiinsa ja sitä ratsutetaan parhaillaan korkeammalle. 29.7.2016: Nora osti Wifin itselleen tavoitteelliseksi kouluratsuksi, ja se muutti Englantiin Rosevillageen. 20.6.2016: Wifi sai kakkospalkinnon kouluvarsojen laatuarvostelutilaisuudessa. 9.6.2016: Wagafiin ratsukoulutus on edennyt yhä etenevissä määrin eteenpäin, mutta tamma on todella herkkä ja kuumaverinen: se hermostuu erittäin helposti ja menettää tällöin kaiken kykynsä keskittyä kyseessä olevaan tehtävään. Wagafiin kanssa kaiken a ja o onkin tehdä hyvää pohjatyötä ja kerrata perusteita. Hiljaa hyvä tulee! 2.4.2016: Toinen hyvin kiinnostunut ostajaehdokas poikkeaa tarkastamassa Wifin, muttei koe "yhteisen sävelen" prinsessatamman kanssa synkkaavan. 28.4.2016: Wifi pääsi rekisteriin. 3.3.2016: Wagafii on aloittanut ratsukoulutuksen vaiheet satulaan ja varusteisiin tottumisesta sekä ratsastajan painon kannattelemisessa. Tamma on jokseenkin nirppanokkaiseksi osoittautunut, eikä aivan hirmuisen mielissään moisista harjoituksista. Myöhemmin kesällä jatkamme varsinaiseen ratsuttamiseen. 5.10.2015: Ensimmäinen kiinnostunut ostajaehdokas käy katsastamassa Wifiä, muttei päädy sitä ostamaan. 14.9.2015: Wifin emä menehtyy auto-onnettomuuden seurauksena. Wifi on jo iso tyttö ja pärjää itsekseen. 13.8.2015: Kesän lopulla Wifi on vieroitettu ja sen kanssa on mitenkuten edetty käsittely- ja varustetotutteluissa. 26.5.2015: Eläinlääkäri antoi ensitarkastuksen: Näyttää olevan mitä tervein hevoslapsi, sisäelimet, hengitys- ja sydänäänet kaikki OK. Jalkojen asento hyvä. 24.5.2015: Wifi syntyy kotona Kanadassa.
|
|
Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on Feb 4, 2017 14:56:47 GMT
Ready, bae 02.01.2018
"Siis niin mitä järkee tässä touhussa taas on?"
Nora hymyili itsetyytyväisesti harjatessaan Wingasta maneesin pölyjä. Tamma kohotti takakaviotaan hivenen varoittaen miestä tulemasta yhtään lähemmäs: sillä oli mennyt sukset ristiin Noahin kanssa heti siitä päivästä lähtien, kun saapui Rosevillageen ensimmäisen kerran. Winga-paralla oli ollut huonovointisuutta pitkän matkanteon jälkeen Kanadasta Englantiin, ja ensimmäinen surkea ihminen, johon se uuteen kotiin tultuaan törmäsi, oli tupakansavulta löyhkäävä hapannaama, joka ei tiennyt hevosista hönkäsen pöläystä. Wingan tapaista hienoa hevosta olisi määränpäässä pitänyt odottaa cocktaildrinksu tuoreine heinäkasoineen ja sokeripaloineen, mutta sen sijaan sen joutui trailerista saattelemaan alas tuo piikkinahkatakkinen ihmisenkutale, jonka tunteet Wingaa kohtaan olivat aivan yhtä... no, eivät niin sympaattiset.
Noah astahti tamman peräpuolesta kauemmas hoksattuaan kohotetun kavion. "Kuulitsä?"
"Jopa ajatuksesi, rakas. Me lennämme Zeniin takaisin, koska siellä on ensimmäiset osakilpailut, joihin mekin voimme ottaa osaa." Nora taputti Wingan lapaa. Tamma laski vihdoin jalkansa ja se kolahti betonilattiaan.
"Vastahan me sieltä gaalasta ja sen sun frendin hääjuhlista tultiin takasin. Ei tos oo mitää järkee. Mä en ainakaan enää jaksa noita lentomatkoja. Sä tiiät miten huono olo mulle tulee."
Nora katsoi miestään. Voi toista. Todellisuudessa tuon kovaa jätkää esittävän irokeesipään alla tutisi korkeanpaikankammoinen pieni poika, joka oli varma, että kone putoaisi juuri sillä matkalla, kun hän istuisi sen kyydissä. Koska todennäköisyys siihenhän oli suuren suuri.
"Väitätkö, ettet jäänyt kaipaamaan sitä historiallista loistoa, linnamiljöötä ja samppanjatarjoiluja?"
"Kireetä smokkia, ihan helvetisti", murahti Noah. Nora myhäili. Hän tiputti harjan Wingan hoitotarvikelaatikkoon ja irrotti tamman naruistaan.
"No, eiköhän me selvitä ilman sinun kannustustasi paikan päällä. Vai mitä, kultanupukkaiseni?" hän lisäsi hevoselleen, joka ei vastannut, mutta räpäytti kaunista pitkäripsistä silmäänsä. "Voi voi... ehkä tapaan Latviassa uudelleen sen komean nuorukaisen, joka pyysi minua gaalaillassa tansseihin... Hmm, ehkä suostun pyyntöön näin jälkikäteen."
Noah tuhahti paheksuen ja tunki kädet syvälle ketjuja roikkuvien farkkujen taskuihin. "Piä hauskaa."
"Varmasti. Ja aion myös voittaa." Ja hän käänsi Wingan ympäri ja talutti tamman kohti karsinaansa.
Enää pari viikkoa Storyteller's Cupin ensimmäisiin koulukilpailuihin.
Hän olisi valmis.
|
|
Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on Jul 27, 2019 12:37:27 GMT
”Siis mä en tajuu miten meillä meni niin huonosti.” Kittyn pettyneeseen ilmeeseen sekoittui Zirafen alas painunut pää, kuin kaikkensa antaneena. Tamma huokaisi raskaasti.
”Älähän nyt. Joskus… ei vain niin tärppää.”
Nora suipisti huuliaan. Jos Alexiinan kommentin oli tarkoitus lohduttaa Kittyä – kuten ilmiselvästi oli – oli se köyhempi kuin ritari aamupalaksi. Alexiina taputti Kittyä rohkaisevasti hartiaan, mistä nainen tosin meni vain enemmän kasaan. Ehkä oli vaikea ottaa lohdutusta häviöstä vastaan, kun se tuli sellaiselta, joka oli itse suorittanut nollaradan ja päässyt seuraavan päivän arvoluokan finaaliin. Omahyväisyys tosin Alexiinan eleistä puuttui, sen Nora myönsi, mutta vaikka tsemppi oli aitoa ja äidillistä, Kitty ei siitä ryhdistäytynyt. Hän piteli hevosensa narua löyhästi kädessään ja tuijotteli, kuinka se nyppi muutaman ruohon sieltä, toisen täältä.
”Mä oisin niin halunnut päästä PJ-luokkaan! Meillä oli banderollitkin ja kaikki...”
”Sinähän sen teit.”
”Mä olin ihan varma–!”
”Lakkaa vinkumasta, Kitty”, tokaisi Billy, joka siveli hiuksiaan peilaten itseään puhelimen ruudulta. Toisin kuin Alexiinassa, hänessä omahyväisyyttä sen sijaan riitti – hänkin olisi finaaliluokassa ja peittelemättä ylpeä asiasta. ”Uitte radan läpi kuin täi tervassa. Sitä oli kamala katsella. Häpäisit meidän tiimin. Paremmat pärjää, niin se vain menee.”
Charlotte mulkaisi häneen, mutta Billy kohotti vain kulmiaan.
”Leo ei vain jotenkin tuntunu oikeelta.” Nora sävähti kutsumanimeä. ”Huomasin sen jo verkassa. Muistakko, Alexiina?” Kitty sanoi yrittäen kaapia selityksen rippeitä luokkansa viimeisestä sijasta edes jostakin. ”Säkin sanoit, että siitä ei oikein irronnu potkua!”
”Mmh... Kyllähän se vähän väsyneeltä vaikutti.”
”Älä yritä etsiä tekosyitä.”
”Ei se oo tekosyy!”
”Väsähti varmaan lentomatkasta. Sitä sattuu. Ensi vuonna paremmin”, Alexiina sanoi.
Nora oli katsellut tarkkaavaisesti Kittyn hevosta. Se oli mitä erikoisimman värinen: hiekkainen vaaleanrautias, jonka karvapeitteestä erottui selvästi tummempia laikkuja, kuin leopardinturkissa. Nora tiesi kyllä, mitä Noah sanoisi: että siitä voisi tulla hieno talja tai matto olohuoneeseen. Totta. Mutta Noralla oli ajatuksena kyllä jotain muuta.
”Olen varma, että minä saisin siihen taas eloa ja virtaa”, hän lausui sitten ylväästi ääneen oltuaan pitkään hiljaa taustalla vain kuuntelemassa keskustelua, ja sai kaikkien huomion puoleensa: Alexiina katsoi etäisesti yllättyneenä, Charlotte epäluuloisena, Billy koppavasti ja Kitty silmät suurina. ”Minun allani ratsastaisin sen helposti voittoon, olen varma siitä. Tai vähintään sijoituksille.”
”Ei Kitty ole huono ratsastaja”, Charlotte puolusteli.
”Tämän päiväinen ei vakuuttanut. 12 virhepistettä”, Nora napsautti huomaten kyllä, kuinka Billy virnuili itsekseen.
”Ei se ollut Kittyn syy, Leolla ei ollut puhtia, juurihan me niin todettiin!”
Nora sävähti taas.
”Kyllä on hevosta nimellä paiskattu, anteeksi nyt vain. Mutta menen suoraan asiaan. Paljonko?”
Billy lakkasi haromasta hiuksiaan. Charlotten suu loksahti auki.
Huokaus.
Tämä tavallisten ihmisten aivotoiminnan hitaus…
Kitty tuijotti häntä ilmeellä, joka kieli siitä, ettei hänen keskusyksikössään liikkunut kyllä yhtikäs mitään.
”Paljonko… paljonko mitä?”
”Paljonko haluat siitä?” Ja kun kukaan ei vieläkään tuntunut ymmärtävän, niksautti Nora kärsimättömästi päällään laiduntavaan hevoseen. ”Zirafesta. Paljonko haluat siitä?”
”Häh?” Kitty oli edelleen ymmällään (tai ehkä hän vain esitti tyhmää – ei, ei sittenkään, ei hänellä ollut älliä tarpeeksi sellaiseen), mutta Alexiina oli päässyt kartalle.
”Nora, en usko, että Kitty on Le–Zirafea sentään myymässä tämänkertaisesta huonosta menestyksestä huolimatta...”
”Kaikki on myynnissä, jos hinnasta sovitaan”, Nora tokaisi. ”No? Paljonko?”
”Leo on ollut Kittyllä vasta vähän aikaa, eikä hän sitä paitsi sitä ainakaan sinulle myy!” sanoi Charlotte, joka painotti sanaa ’sinulle’ hieman liian henkilökohtaisella korostuksella. Nora ei kuitenkaan piitannut heistä kenestäkään. Hän tiesi mitä halusi. Winga oli kaunis ja ihana, mutta kouluhevonen. Garyn laukattua pilvilaitumille (nuku rauhassa, rakas), esteiden hyppääminen oli jäänyt lähinnä päiväuniin. Zirafe olisi juuri hänelle sopiva uusi kakkoshevonen: pienikokoinen, mutta sporttinen, kyvykäs (mutta vain osaavissa käsissä, tietenkin, sellaisissa kuin hänen) ja ennen kaikkea erikoinen.
Zirafen erikoinen väritys olikin herättänyt huomiota Auburn Estatessa kilpailuidenkin huiskeessa ja muutama oli käynyt kyselemässä sen rotua ja sukutietoja. Zirafella viime vuoden kisoissa hypännyt Amelie Chaputkin oli poikennut sitä tervehtimään – hän ratsastaisi Alexiinaa ja Billyä vastaan finaaliluokassa Gepard VEC:llä.
Kun Kittyn rattaat lopulta lähtivät liikkeelle (mikä kesti hävyttömän pitkään, siunattuja ovat typerykset ja hullut), hän kääntyi katsomaan hevostaan ja sitten haki katseellaan Alexiinaa, jonka ilmeestä yritti ikään kuin saada tukea tai vahvistusta ajatuksilleen. Alexiina ei kuitenkaan ottanut sen enempää asiaan kantaa. Nora risti käsivartensa ja odotti. Kitty katseli taas Zirafea, joka laidunsi silmät puoliummessa.
”No… mä ostin sen parilla kymppitonnilla...”
Charlotte ei voinut enää olla hiljaa: ”Kitty, et voi!”
”Saat vaikka tuplahinnan, jos se siitä on kiinni”, Nora lupasi hövelisti. Pappa betalar.
Kitty näytti neuvottomalta, muttei tyrmännyt tarjousta. Charlotte oli pöyristynyt. Hän jankutti ja yritti puhua häntä ympäri, mutta Kitty vain pureskeli huultaan. Koska vetoomuksensa ei näyttänyt menevän jakeluun, Charlotte vetosi äitiinsä.
”Ei Kitty voi noin vain myydä sitä! Se... se on... väärin!”
”Niin hevoskaupat useinkin käy”, Nora sanoi ärsyttävästi. Hän seurasi koko ajan silmä kovana Kittyn mielenliikkeitä ja oli niistä todennäköisesti paremmin perillä, kuin nainen itse. Ja lopulta – kuin hidastetussa filmissä – tämä katsahti narunvarteen kädessään ja sitten ojensi sitä Noraa kohti.
”Ei!” Charlotte huusi; Nora ei ymmärtänyt, mitä varten tämä kävi tilanteesta niin kuumana. Eihän Zirafe hänen ollut eikä hänellä ollut mitään tekemistä käsillä olevan tilanteen kanssa.
”Kitty, oletko nyt aivan varma siitä, mitä olet tekemässä?” Alexiina kysyi huolellisesti. Nora tarttui riimunnaruun ja hetken he pitivät siitä molemmat kiinni; sitten Kitty päästi irti ja huokaisi, näyttäen yllättäen siltä, kuin raskas taakka olisi poistunut hänen harteiltaan.
”Joo”, hän sanoi – ja hymyili. ”Kiva pikkutamma. Mutta… ehkä mä olin vähän pöpi, kun ostin sen. Ei se oikein mulla toimi. Tai siis… mitä mä sillä teen?”
”Kitty!” Charlotte parkaisi ja tuli itse riuhtomaan narua Noralta, joka mulkaisi häneen häijysti. ”Älä anna Leoa Noralle!”
”Lotte, rauhoitu”, Alexiina sanoi ja tarttui häntä olkapäästä.
Nora nyrpisti nenäänsä loukkaantuneena.
”Luuletko, että se joutuu minun huostassani huonoihin käsiin?” hän sanoi vaarallisesti.
”Ei, kyl mä luotan, että se pääsee hyvään kotiin”, sanoi Kitty iloisesti.
Taustalla Billy pyöritti silmiään ja nosti sitten taas kännykän eteensä tarkistaakseen kampauksensa.
Sillä tavalla Zirafe vaihtoi jälleen omistajaa Power Jumpin kulisseissa.
|
|
Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on Feb 22, 2020 9:01:09 GMT
Nora's Diary ~ Osa 1 22.02.2020[Tämä Nora's Diary on osa Noran viettämää vuotta Zenissä hevosensa Zirafen kanssa.] Kiiltelevä, pitkävartinen nahkasaapas laskeutui huolellisesti autosta ja sen jatkeena pian nuori nainen. Nainen näytti pienikokoiselta suuren tummankultaisen maasturin rinnalla, mutta seisoi ryhdikkäästi ja elehti varmanoloisesti. Viininpunaisen lyhyen takin karvakaulus oli samaa saappaiden toffeensävyä. Kuparinpunaiset hiukset olivat korkealla tötteröllä päälaella kuin kruununa. Hän veti aurinkolasit silmiltään; päivä oli kirkas ja sininen.
Nainen oli Nora Norrington.
Nora tarkasteli maisemaa. Dzelzainin linna kohosi kevyesti lumisen pienen rinteen laella ja sen useat sadat ikkunat tuikkivat kuin timantit. Vihreäkattoiset talli- ja ulkorakennukset kehystivät sitä ja lakeat laidunmaat ulottuivat silmän kantamattomiin.
Nora oli tyytyväinen näkemäänsä.
Autosta oli astunut ulos myös pörrötukkainen, nappisilmäinen nuori nainen, joka oli heti kiiruhtanut ison hevoskuljetusvaunun luo. Hän hääräsi sen luona, avasi lukkoja ja ovia ja laski ramppia, ja sillä välin Nora antoi katseensa yhä kiertää Zenin mailla. Täällä hän viettäisi tämän vuoden, valmentautuisi kesän Power Jumpia varten ja nauttisi olostaan kuin luksuslukaalissa.
”Ambry”, Nora sanoi laskiessaan aurinkolasit taas silmilleen. ”Kävelytä Zirafe. Haluan matkatavarani heti huoneeseeni vietäväksi, aion ottaa pitkän kuuman kylvyn ennen illallista. Katso, että Zirafe juo ja syö jotain ennen kuin jätät sen yksin. Tämä on sille tuttu paikka. Luulisi, että se asettuu nopeasti.”
”Kyllä, rouva Norrington!”
Tyytyväisesti Nora lähti kävelemään lähemmäs rakennuksia. Hän pysähtyi arvioimaan suihkulähdettä tallipihassa ja näki sitten kaksi kiireisen oloista nuorta tallipoikaa matkalla talliin. Noran ei tarvinnut kuin luoda heihin tuikean ylemmyydentuntoinen katse, ja toinen heistä vaihtoi heti kulkureittiään häntä kohti.
”Oletteko te henkilökuntaa?” Nora kuulutti. ”Nora Norrington, uusi linnassa majoittuva yksityisomistaja hevoseni Zirafen kanssa. Hevosenhoitajani Ambry majoittuu vierastalossa. Voisitteko ystävällisesti huolehtia matkatavaramme oikeisiin osoitteisiin ja opastaa minut tapaamaan paikan pääkihoa?”
Poika kumarsi vikkelästi, melkein säikysti, ja lupasi heti hoitaa asian. Eikä mennyt kauaakaan, kun toinen tallipoika tuli noutamaan Noraa ja saatteli hänet tapaamaan arvokkaan oloista naishenkilöä, joka tuhdissa turkiksessaan ja hienossa hatussaan kieli oikeanlaisesta eliittietiketistä – Nora koki heti tulevansa ymmärretyksi ja tiesi olevansa oikeassa paikassa. Nainen tarkasteli häntä nenänvarttaan pitkin, mutta tuntui alkuviileyden jälkeen tulevan lopputulokseen, että Nora olisi linnan arvoinen asiakas (päätelmään saattoi myös vaikuttaa Noran etukäteen tarjoama maksu omasta, hoitajansa ja hevosensa majoituksesta heti kolmeksi kuukaudeksi eteenpäin). Vitaliya toivotti Noran viihtymään Zenissä (siihen toivotukseen sisältyi hienoinen uhkaus) ja vastaten kohteliaasti ja hillitysti takaisin varmasti niin tekevänsä, mikäli palvelu vain pelaa, kuten Zenin B&B-mainoksissa on annettu ymmärtää, molemmat hyvästelivät toisensa hienostonaisten yhteisymmärryksessä.
Sinä iltana Nora seisoi silkkiyömekossaan ja kylpytakissaan viihtyisän, turkmeenimattojen vuoraamassa tummanpuhuvan majoitushuoneensa ikkunassa ja katseli komeista raami-ikkunoista alas hämärtyvällä pihamaalle. Takassa roihusi tuli ja kultakehyksiset historialliset arvohenkilöt silmäilivät häntä maalauksistaan.
Se oli niin kuin unesta, jonka Nora oli nähnyt kuukausi takaperin. Hän oli silloin havahtunut täysin hereille ja herättänyt miehensä Noahin vannoen valaistuneella, itsevarmalla sävyllä lähtevänsä vuodeksi ulkomaille.
”...mmtäh?” oli Noah mutissut vuoteen toiselta laidalta.
”Näin siitä unta. Linna. Minä ja Zirafe kahdestaan laajoilla nummilla. Ritareita ja haarniskoita, kultaa ja kimallusta.”
”Keskiaika oli aik kauan sit.”
Mutta jos Nora sai päähänpiston ja halun saada tai toteuttaa jotain, mikään ei häntä estäisi. Hän toisi vaikka keskiajan takaisin, jos haluaisi leikkiä hetkisen linnanneitoa. Ja kuten lähes aina, kun hän halusi jotakin, niin nyt hän seisoi linnansa ikkunassa. Zirafe nuokkui alhaalla tallirakennuksen suuressa hamppurouhepohjaisessa karsinassaan. Huomenna Nora ottaisi sen lenkille nummelle. Kulta ja kimallus seuraisivat häntä minne hän menikin linnan käytävillä vahtivien haarniskoiden ohi, ja jossain siellä olisi varmasti myös komea ritari odottamassa prinsessaansa.
|
|
Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on Mar 30, 2020 11:19:01 GMT
Nora's Diary ~ Osa 2 30.03.2020
”Kolme senttiä.”
Koska Ambryllä meni yli kolme sekuntia ymmärtää ja toimia, Nora kivahti uudelleen: ”Kolme senttiä liian pitkät!”
Se sai Ambryn kiirehtien korjaamaan jalustinhihnan pituutta. Hän oli ollut niin pitkään Noran luottohoitajana, että olisi voinut luulla hänen jo tietävän automaattisesti mille pituudelle ne tuli asettaa, mutta kai Zirafen estesatula oli vielä liian uudenkarhea. Nora suoristautui ylväästi odottaen, että Ambry saisi säädöt tehtyä. Tänään Nora hyppäisi itsenäisesti lämmittelyrataa ja loppuviikosta toistaisi saman valmentajan silmän alla. Sitä hän odotti tyytyväisenä, sillä Charlie Houstonia oli erittäin vaikeaa (ja kallista) saada yksityisvalmentajaksi. Diili oli toistaiseksi vain mestaruuskilpailuihin asti, sillä sen jälkeen Nora keskittyisi kotiin palattuaan jälleen kouluratsastukseen.
Zirafe oli saanut ottaa rauhallisesti Latviaan saapumisen jälkeen ja Nora oli aloitellut sen kanssa pehmeästi: he olivat maastoilleet ja tehneet pohjalle sileätyöskentelyä, mutta tänään alkaisi itse pääasia. Power Jump häämötti jo alkaneen kevään ja tulevan kesän takana ja siihen mennessä heidän molempien tulisi olla parempaakin paremmassa teräkunnossa.
Noran haukankatse singahti kentän porteille: toinen ratsukko ratsasti juuri sisään. Noran silmät siristyivät.
Hän oli tottunut kotipuolessa siihen, että kun hän treenasi, hän treenasi omassa rauhassaan. Koko halli tai kenttä olisi vain häntä varten – häntä ja hänen ratsuaan – sillä vaikka olikin kylmähermoinen ja keskittymiskyvyltään vertaansa vailla, ärsytti häntä vaistomaisesti, jos lähettyvillä oli joku toinen. Varsinkin, jos se joku toinen osasi myös ratsastaa.
Nora asetti jalkansa takaisin jalustimiin. Ambry katsahti häneen varovaisesti, odottavaisesti, mutta Noran huomio oli toisessa ratsukossa.
Kauhistuttavan epäsiistin pörheä ja punainen poni lampsi virkeästi selässään nuori nainen, jonka henkilöllisyyden Nora tiesi paremmin kuin hyvin – olihan hän ottanut asiasta selvää jo kauan aikaa sitten, kauan ennen kuin oli edes ajatellut tulevansa Zeniin. Hänen oli vain vaikea uskoa, että kyseessä tosiaan oli viime vuoden Power Jumpin erikoisluokan voittaja, joka nyt istui tuollaisen vähäpätöisen ratsastuskoulupollen selässä. Kuinka joku sen tason ratsastajalahjakkuus saattoi alentua moiseen? Ei se mitenkään voinut olla The Amelie Chaput. Mutta koska Noralla oli paitsi hyvä muisti eikä hänen älynsä koskaan pettänyt, ei hänellä ollut mitään syytä epäillä itseään ja omia silmiään; niinpä tuo ratsastaja todellakin oli Amelie Chaput, niin järjenvastaista kuin se ehkä olikin. Esteratsastaja, joka oli pärjännyt erinomaisesti Power Jumpissa komean ja kuuman ahaltekin kyydissä. Esteratsastaja, jonka tapaamista Nora oli odottanut siitä päivästä lähtien, kun oli ostanut vähä-älyiseltä skotilta Zirafen naurettavan ala-arvoisella summalla, koska se pumpulipää ei ymmärtänyt minkälaista elävää aarretta oli hanskoissaan pidellyt.
Nora antoi sieraintensa vavahdellen laajeta.
”Ambry”, hän sanoi ja hevosenhoitaja otti lähes sotilaallisen asennon. ”Kokoa rata.”
”Kyllä, rouva.” Ambry kaivoi taskustaan ratakartan ja kiirehti hakemaan puomeja. Nora otti ohjat siististi toiseen käteensä ja puristi pohkeillaan pienesti Zirafen kylkiä – tamma lähti heti käyntiin ja vaikutti uteliaalta. Se taisi arvata, että tänään tehtäisiin sen mielipuuhaa. Nora saattoi luottaa tammaan. Se ei pettäisi häntä.
Jonkin aikaa ratsukot kiersivät metrin tarkkuudella yhtä kaukana toisistaan kentän eri puolilla. Oli epäselvää piittasiko kumpikaan näennäisesti toisen olemassaolosta vai sattuivatko he sittenkin vilkuilemaan toisen suuntaan aina, kun toinen sopivasti ei katsonut. Ambry hosui tottuneesti kentän keskellä asettelemassa tolppia ja puomeja. Nora nosti nokkansa pystyyn: hän näyttäisi miten erinomaisesti Zirafe hyppäisi hänen allaan. Paremmin jopa, kuin Amelie Chaputin itsensä. Se, että Kitty Loop oli sijoittunut Power Jumpissa viimeiseksi Zirafen kanssa, ei millään muotoa tarkoittanut, että hevosessa itsessään olisi mitään vikaa – koska Nora ei tehnyt virheitä, ei hän myöskään ollut tehnyt virheostosta hankittuaan Zirafen ykkösesteratsukseen. Ja se hänen olisi näytettävä Amelielle, Zenille, koko maailmalle.
|
|
Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on Apr 11, 2020 8:18:01 GMT
Nora's Diary ~ Osa 3 11.04.2020
Nora ei ollut nainen, joka vetistelisi turhan usein tai jonka koskaan nähtäisiin liiemmin ilmaisevan tunteitaan. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö hänellä niitä – herkempiä ja pehmeämpiä – tunteita olisi jossain WEGA:n kuosien alla ollut. Niitä oli vain keskimääräistä vähemmän kuin tavan ihmisellä, ja harkitusti käytettävissä. Nora olisi voinut laskea kahden käden sormillaan kaikki ne kerrat, kun oli oikeasti itkenyt. Kukaan muu, kuin hänen miehensä Noah ei ollut nähnyt hänen itkevän – toki hän osasi taidokkaasti päästellä krokotiilinkyyneliä isälleen tai milloin kellekin saadakseen tahtonsa läpi. Nora oli ylpeä siitä, että oli kovapäinen viilipytty, joka hallitsi tunteensa ja niiden ilmaisun. Hän halveksi ihmisiä, jotka joutuivat tunnelatausten viemiksi ja paljastivat herkimmät kohtansa avoimesti – kuka tahansa vihollinen käyttäisi sellaista surutta hyväkseen. Omien tunteiden hallitseminen oli merkki pitkälle jalostuneesta ja kehittyneestä mielestä.
Mutta tänään hänen olisi otettava laskuun mukaan purppuraiseksi lakatut varpaansa.
Hän oli pahalla tuulella. Ratsastus oli mennyt penkin alle – ja vaikkei myöntäisi sitä kuuna päivänä – oli osasyynä ollut se Amelie, joka oli kesken matkansa pysähtynyt silmät sirrillä seuraamaan hänen ratsastustaan. Zirafe oli ollut tavallista virkeämmällä päällä ja ryöstäytynyt hänen sormistaan. Hypytkään eivät olleet menneet kovin hyvin. Pudotuksia oli tullut suhteellisen vähän siihen nähden, että punertavanlaikukas tamma oli sinkoillut kentän laidasta laitaan, mutta Nora ei silti ollut suoritukseen tyytyväinen. Hän edellytti aina täydellisyyttä – tai jos ei täydellisyyttä, niin ainakin likimain.
Mitä mahtoi Amelie ajatella hänestä nyt? Noraa suututti ajatella sitä. Jos hän osaisi kiusaantua, hän olisi varmaan ollut nolona Zirafen levottomasta käymisestä, mutta tällä hetkellä hän osasi vain olla kiukkuinen. Ja kiusaantunut. Niin, oli hän kiusaantunut.
Hän käveli suu mutrussa Ambryn taluttaman Zirafen perässä takaisin talleille ja selasi samalla kännykkäänsä. Hän katsoi uutisapin, vilkaisi nopeasti some-tilinsä, tarkisti tiedotteet kotitallin laukkurien viimeaikaisesta menestyksestä (hän oli isänsä intoilemana osakkaana yhdessä puolivuotiaassa varsassa ja kahdessa kolmivuotiaassa) sekä luki tulleet viestit. Hänen kultamussukaltaan oli tullut viisi lyhyttä himokasta viestiä, jotka saivat hänet hymyilemään. Hän vastasi niihin ensin ja vasta sitten kanadalaiselta herraystävältään tulleeseen tekstiviestiin, missä tämä kyseli hövelisti kuulumisia Latvian lomalta. ”Lomalta?” Nora tuhahti. Hän oli tullut Zeniin treenaamaan, ei paistattelemaan aurinkoa.
Hän kirjoitti pitkät kyntensä napsuen vastausta sillä välin, kun Ambry kiinnitti Zirafen käytävälle ja alkoi avata siltä suojia jaloista. Zirafe hamuili hengästyneenä tytön tummaa, kiharaista tukkaa. Nora selasi toinen käsi lanteillaan taas some-tilejään Ambryn irrotellessa Zirafea suitsiremmeistä, otti itsestään feikin selfien (tarkistettuaan ensin, ettei kypärä ollut painanut hiuksia liian littaan) ja pisti sen mëmageen lyhyesti näpytellyn kuvatekstin kera: ”Treeni ohi tältä päivältä. Ratsastus sujui kuin unelma – kohta kuumaan vaahtokylpyyn.”
Kännykkä piipahti uuden viestin merkiksi lähettäjältä Dewn.
”Mitäs tänne”, viestissä luki. ”Äiti putosi aika pahasti satulasta, muutama murtumaa ja kotilepoa – hän stressaa kesän PJ-kisoja, että miten niiden nyt käy ja ehtiikö parantumaan siihen mennessä. Kitty treenaa Rexiä ja Lovexia hänen puolestaan. Lotte on menossa kesällä töihin Suomeen jollekin takakorven hevostilalle, isovanhempien tuttuja kuulemma. Hän vain ei voi ottaa Karmaa mukaan, koska Karma on tiineänä yhdestä meillä yksärinä olevasta mustangioriista–”
Ugh, cowboyt. Hänen ystävänsä asui westerntilalla, joka toimi myös ratsastuskouluna. Nora sai vilunväreitä pelkästä muistelusta sen ruokottoman epäsiististä ja hujanhajaisesta olemuksesta: vapaana juoksevia kanoja, lampaiden mussuttamia ruohomättäitä, nitiseviä ruosteisia oviraameja, liejuisia tarhoja, rasvaamattomia hilseileviä vanhoja nahkavarusteita… ja kaikennäköisiä, pöhökarvaisia ja rumia hevosia. Hän ei ymmärtänyt alkuunkaan lännenratsastusta. Siinä ei ollut mitään katsomisen arvoista; se oli kirjaimellisesti alakastin työmiesten kehittämä harrastus. Nora ymmärsi vain kenttäratsastuksen (se oli vaativaa ja edellytti ratsastajalta ja hevoselta taitoja monessa eri suhteessa), laukkaratsastuksen (sen verta mitä kunnioitti isänsä alaa, vaikkei itse ollut siitä niin paljoa kiinnostunut; hän piti enemmän ratsutäysiverisistä) ja klassisen kouluratsastuksen (se oli silkkaa taidetta, jota katsoessa silmä ja sielu lepäsi) päälle.
Viimeiset lauseet – viimeiset sanat – saivat kuitenkin Noran silmänpyörittelyn tyssäämään ja hän lakkasi hetkeksi hengittämästä.
”–Tässä odotellaan myös Gillianin vauvoja. Laskettu aika on keskikesällä.”
Ambry veti satulan Zirafen hionneesta selästä käsivarsilleen.
”Minä harjaan sen”, Nora töksäytti äkkiarvaamatta. Ambry osasi olla näyttämättä liian hämmästyneeltä. ”Pidä tunnin tauko...” Nyt Ambry todella näytti hämmästyneeltä. Nora tunsi pistävän kiukunkipinän iskevän häneen. ”Voin minä keksiä jotain muutakin!” Ambry alkoi nopeasti kerätä suojia syliinsä. ”Vie varusteet ja puhdistakin ne kunnolla!” Nora äyskäisi hänen jälkeensä; hevosenhoitaja tuntui pitävän tavallista kovempaa hoppua harppoessaan pois näkyvistä. Nora harvoin hoiti hevostaan itse, varsinkaan ratsastuksen jälkeen. Varsinkaan huonosti menneen ratsastuksen jälkeen. Mutta Ambry myös tiesi, ettei kannattanut kysellä tyhmiä, ellei halunnut saada raivostuneita sättejä niskaansa.
Jokin kova ja kylmä oli jysähtänyt Noran rintaan. Outo onttouden tunne tuntui kairaavan hänen vatsaansa sisältä käsin auki. Hän kumartui avaamaan Ambryn jo valmiiksi tuomaa puista harjaboksia auki: Zirafen pinkit hoitovälineet olivat siellä järjestelmällisessä ja siistissä rivissä omilla paikoillaan. Näky oli rauhoittava. Täsmällinen. Täydellisen sopusointuinen väriskaalasta koon mukaan määriteltyyn järjestykseen. Miksi häntä siis ahdisti? Hänen kätensä huojui kumisuan yllä, mutta sitten hän suoristautui, irrotti tamman ketjuista ja käännytti sen karsinaan. Hän tarvitsi enemmän yksityisyyttä.
Jonkin aikaa hän harjasi hevosta rivakoin, lähes kiukkuisin ottein kaulaa pitkin ja alas lavalle. Zirafen korvat kääntyilivät ihmeissään kovista otteista tai sitten siitä, että sen emäntä, joka yleensä vain keinahti sen selkään ja alas, olikin nyt yhtäkkiä kanssaan karsinassa hoitopuuhissa. Nora eteni hevosen selän yli kohti lautasia. Irtokarvat tarrautuivat vielä huuhteluaineilta puhtauttaan hohkaavan hupparitakin kangaspintaan ja pöly kierteili ilmassa kutittaen silmiä. Tämäkin oli yksi syy, miksi Nora ei hoitanut itse hevostaan.
Äkkiä hänen kätensä pysähtyi. Kirvely silmissä voimistui – pahuksen pöly. Hän räpytteli kiivaasti. Zirafe käänsi hieman päätään kuin kysyen, mihin harjaaminen loppui. Ja kuin yllättäen itsensä, Nora veti vavisten henkeä. Häntä itketti.
Hän pidätteli itseään, nielaisi vihaisesti ja rutisi luomensa yhteen tukkiakseen kyynelten virran. Vaikka hän oli karsinassa yksin vain hevosensa kanssa, häntä silti kiusasi ajatus herkistelystä. Kohta hän jatkoi harjaamista entistä kiivaammin, pyöritti sukaa niin, että hauikseen sattui, ja väänsi ilmeensä irveeseen. Marssiessaan Zirafen kaulan ali tamman toiselle puolelle, hän äkkiä taas vaikeni kuulostellen.
Joku hiippaili tallikäytävällä ikään kuin muina miehinä. Liikkeessä oli jotain epäluuloja herättävää. Noran aistit terävöityivät: kukaan ei yllättäisi häntä tällaisessa tilassa. Hän kokosi nopeasti itsensä ja kuivasi hevosen takana piilossa pieneen kangasnenäliinaan kasvonsa tiedostaen tunkeilijan läsnäolon. Se ei ollut Ambry; hän tunnisti kyllä Ambryn reippaan ja omintakeisesti läpsyvän askelluksen. Samassa vieras, myskimäinen tuoksu leijaili Noran sieraimiin. Miehen… partavettä?
Nora kääntyi tappuraa silmissään. Ken uskalsi häiritä hänen rauhaansa? Käytävällä kalterien takana ei kuitenkaan näkynyt ketään. Nora kiersi Zirafen ja astui saappaankanta kipinää iskien ulos karsinasta, kädet lanteillaan. Käytävän päässä hän oli näkevinään vilahduksen nopeasti häviävästä vaaleatukkaisesta hahmosta.
|
|
Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on May 9, 2020 8:53:31 GMT
Nora's Diary ~ Osa 4 02.05.2020
Nora taittoi vimmoissaan raippaansa ja toivoi, että se olisi katkennut. Raippa oli kuitenkin joustava ja taipui vain ja kimmahti sitten niin näpsäkästi takaisin, että oli huitaista häntä kasvoihin. Siitä entistä vimmastuneempana, hän läimäisi kipakasti itseään saappaanvarteen.
Ambry ei sanonut mitään. Hän tiesi, että silloin kun pomo oli noin suutuspäissään, oli parempi pysyä näkymättömänä, mutta toimintavalmiina taka-alalla. Hän piteli tammaa ohjista ja odotti varuillaan, mitä Nora aikoisi tai käskisi tehdä.
Noran kiukun syynä olivat kirsikankukat.
Valmentautuminen Zirafen kanssa Power Jumpiin Zenissä oli siihen saakka sujunut Noran suunnitelmien mukaan. Jos ei otettu lukuun tamman entisen omistajan kyräilyä ja tätä Noran ja Amelien välille punoutunutta sanatonta pahansuopuutta, jossa ei sinänsä ollut mitään järkeäkään, sillä he eivät olleet vielä vaihtaneet sanaakaan toisilleen eivätkä siis edes tunteneet; tai sitä, että yksi tallipojista oli alkanut katsoa häntä entistäkin kierommin; tai sitä, että Noran keskittyminen oli hänelle erittäin epätyypillisesti alkanut herpaantua syttyneestä mielenkiinnosta klassiseen kouluratsastukseen seurattuaan lajin tiimoilta pidettyä tuntia (hän oli Zirafen sijaan ruvennut kaipaamaan kouluhevosensa Wingan selkään); tai sitä, että mitä juhlallisimmista ja upeimmista puitteista, toimivasta palvelusta ja arvoisestaan rahanvastineesta huolimatta häntä kalvoi määrittelemätön tyytymättömyys kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Mutta pahin oli kulminoitunut juuri nyt ja juuri tähän: Zirafen ontumiseen.
Kuultuaan Hannaby Hanami Weekin estekilpailuista, jonne tämä sama pahainen Amelie Chaput oli aikeissa osallistua järkyttävän sirkuspollensa kanssa, ajatteli Nora osallistua niihin itsekin lämmitelläkseen Zirafea Power Jumpia varten sekä sytyttääkseeen lakastumaan päin olevan mielenkiintonsa esteratsastusta kohtaan takaisin (epämääräinen kostamisen ja näyttämisen halu Amelielle ei tietenkään ollut hänen motiiveitaan). Mutta kuinkas sitten kävikään?
Vain pari päivää ennen kisamatkalle lähtöä Zirafe alkoi ontua. Nora ei ollut missään vaiheessa ottanut laskelmiinsa jonkin tavoitteensa ja suunnitelmansa peruuntumista: eihän hänelle sellaista koskaan tapahtunut. Kotona, jos hän olisi ollut lähdössä kisoihin ja hevonen sanoikin ei, hän olisi vain napannut alleen toisen vararatsun. Mutta täällä hän oli yksin ja ainoastaan Zirafen varassa, ja kuinka tamma olikin saattanut pettää hänet?
Nora kiristeli hampaitaan ja koetti hallita kiukkunsa. Voimakkaat tunnereaktiot olivat hämmästyttäneet häntä, sillä niitä tuntui tulevan nykyään usein – sekään ei ollut hänelle tavanomaista.
”Vie se talliin”, hän lopulta sanoi sieraimet supistuen. ”Kylmää jalka ja laita siihen jotain.”
Ambry käänsi tamman ympäri ja lähti taluttamaan sitä takaisin talleille päin. Nora katsoi tuimasti lievästi onnahtelevan punertavan ruskean hevosensa takapuolta. Eläinlääkäri saisi välittömästi tutkia jalan ja selvittää, mistä ontuminen johtui. Jos tämä merkitsi Power Jumpin perumista… Nora taivutti taas raippaansa.
|
|
Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on May 25, 2020 8:12:45 GMT
Nora's Diary ~ Osa 5 20.05.2020
Zirafen terveysraportti kertoi tamman olevan erinomaisessa kunnossa. Väliaikaisen ontumisen oli aiheuttanut kengän väliin kiilautunut kivi: ikävä, muttei onneksi vakava pikku vaiva, joka oli nyt hoidettu. Ieva Claude, paikallinen eläinlääkäri, oli saanut tehdä Zirafelle terveystarkastuksen kavioista korviin asti. Ja vaikka Nora sen jälkeen pitelikin kädessään kirjallista selontekoa, mikä lupasi, ettei ainakaan näillä näkymin esteitä kesän Power Jumpiin olisi, oli Nora silti huonolla tuulella. Hän oli jo ehtinyt hermostua ja, jos hän ehti hermostua, niin hän hermostui. Yksinkertaista.
Onneksi hänen huonoa tuultaan oli lieventämässä useampi hyvä seikka. Kahden viikon päästä pidettäisiin kouluhevosten arviointitapahtuma, jota varten Nora oli lähettänyt isälleen käskyn postittaa Winga Latviaan. Samassa paketissa bonuksena tulisi mukaan hänen kultamurumussukkansa Noah, joka viipyisi Zenissä aina Masquerade-juhliin saakka.
”Taas sinne”, oli Noah sanonut puhelimessa. ”Sä tiiät, että mä en välitä sellasesta hienostelupyllistelystä. Tai jostain lasten naamiaiskesteistä ny ainakaan.” Mutta koska Noah teki aina niin kuin Nora halusi, mitään sen suurempaa vastustelua kuin lievä nurina, ei ollut.
Samaa ei aivan voinut sanoa muusta Zenin porukasta.
Nora arvosti Zenissä tasan kahta henkilöä: salaperäisen arvovaltaista, häkellyttävän traagisella tavalla komeaa ja kiinnostavaa Iivaria, johon Nora koki itsekseen sielujen sympatiaa etenkin seuratessaan tämän klassisen kouluratsastuksen opetustunteja, sekä tallin matriarkkaa Vitaliyaa, joka oli Noran itsensä kaltainen vahva ja voimakastahtoinen nainen. Toisinaan heillä meni sukset ristiin, koska kummankin mielipide oli Se Ainoa Oikea, mutta loppujen lopuksi molemmat myös arvostivat sitä, että toinen oli lujaa tekoa. Amelie oli ollut pettymys. Clave loukkasi häntä epäkohteliaan mauttomalla naamahuivillaan ja luokattomalla käytöksellään, jossa kaikki olivat samalla viivalla eikä hän suostunut kohtelemaan Noraa yhtään sen arvokkaammin kuin jotain pahaista tallipoikaa. Fricis oli lipevä ja epäilyttävä. Kaikki muut sitten siltä väliltä: merkityksettömät hevosenhoitajat, väliaikaiset asiakkaat, epäkiinnostavat hevostenomistajat… Heihin Nora ei kiinnittänyt huomiota saati olisi liiemmin nähnyt vaivaa tutustua paremmin.
Hän epäilemättä levitti ympärilleen koppavan snobin leimaa, mutta liikuttiko se häntä tippaakaan? Ei. Hän arvosti vain harvoja ja valittuja – muiden mielipiteillä ei ollut niin mitään merkitystä.
Yksi hevosenomistaja (oliko hän uusi vai ollut Zenissä jo pidempään, sitä hän ei tiennyt) oli kuitenkin kiinnittänyt hänen huomionsa siinä määrin, että tuntui alati olevan tiellä. Milloin tämä naispuoleinen sotilas- ja goottityylin yhdistelmä lauloi epävireisesti, milloin höpötteli omiaan hevoselleen, milloin oli Noran vuorolla maneesissa ja vitkutteli pois lähtöä tai jätti tavaroitaan käytävälle kymmenen senttiä liikaa kulkuväyläesteeksi. Oli nainen varmaan kerran esittäytynytkin hänelle, mutta mikä hänen nimensä oli? Sitä ei Nora ollut jaksanut painaa mieleensä. Ambry tosin oli jutellut hänen kanssaan enemmän ja tuntui pitävän hänestä, mihin Nora oli nenäänsä tuhauttaen todennut, että Ambryn oli turha kuvitella saavansa vapaapäiviä voidakseen kippistellä uusien kamujensa kanssa jossain Saulkrastin kuppilassa.
Kerran hän oli saanut Amelien kiinni Zirafen karsinalta, missä nainen oli ollut sivelemässä tamman päätä. Nora oli ehtinyt naksauttamaan merkitsevästi kieltään, kun Amelie oli hoksannut hänet ja punastunut, mutta jo samantien nostanut uhmakkaan päänsä pystyyn ja kävellyt matkoihinsa.
”Ei turhaan kannata tehdä vihamiehii”, oli Noah sanonut – paraskin puhuja entisenä nuorisorikollisena.
”Minä en tee vihamiehiä”, Nora tokaisi. ”Vihamiehet joko ovat tai eivät ole.”
Niin se meni. Elämä oli loppujen lopuksi sangen yksinkertaista.
|
|
Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on May 25, 2020 8:13:26 GMT
Nora's Diary ~ Osa 6 25.05.2020
”Kuka tuo on?” Noran katse oli kalpeassa mustatukkaisessa nuoressa miehessä, joka pyöritti liinassa kehällä (Norankin mielestä) upeaa kuparinhohtoisen ruskeaa, kiharaharjaista tammaa. Sombre Varnish oli yksi niistä hevosista (joita Zenin kaltaisessa aristokraattisessa tallissa toki oli useampia), joihin Noran suopea silmä katsoi hyväksyvästi. Vaikka nuo koreat ja juhlavat hevoset eivät olleetkaan hänen tyyliään (hän suosi enemmän sporttisia ja tulisia englannintäysiverisiä), osasi hän kuitenkin antaa niille niiden ansaitseman arvon.
Sombre Varnishin pitkä ja rento askel sekä jalo pää keinuivat vaivattomasti ravin tahdissa. Sitten se siirtyi käyntiin ja käveli käsittelijänsä luo. Sitä ohjannut poika silitti sitä hajamielisesti ja oli ilmeisen omissa maailmoissaan.
Jos kyseessä olisikin ollut joku tavan hevosenhoitaja, ei Nora olisi poikaan kahdesti katsonut. Mutta hänen mielenkiintonsa oli herännyt nähtyään logoilla painatetun Team Germany -paidan. Poika oli väittänyt olleensa entinen kilparatsastaja. Mutta mikä sai entisen kilparatsastajan alentamaan itsensä hevosenhoitajaksi – siitä Nora halusi päästä jyvälle.
”Hän on Max”, Ambry – joka vietti tallilla ja siten talliväenkin ilmoilla Noraa enemmän aikaa – vastasi kiristäessään Zirafen satulavyön.
”Max kuka?” Nora kärtti kärsimättömästi, mutta Ambry pudisti päätään ja punttasi hänet selkään.
”Hanki se tieto minulle.” Nora otti Zirafen ohjat toiseen käteensä ja pyysi tamman pienellä saappaidenpuristuksella liikkeelle. Hän ratsasti tahallisesti tämän kaksikon läheltä ja siristäen haukansilmiään koetti lukea logojen seasta jotain vihjettä, tiedonmurua, yksityiskohtaa, joka paljastaisi kuka tuo ”Max” oikein oli olevinaan.
Noralla oli huonoja kokemuksia henkilöistä, joiden nimi oli Max. Hänen entinen vihamiehensä vielä silloin, kun hän oli ollut vasta muksu ja koulussa, oli ollut jengi pahansisuisia poikia ja tämän jengin pääkiho oli ollut Maximus. Toinen happaman maun hänen suuhunsa aiheuttava Max oli ollut hänen hyvän ystävänsä salaperäinen poikaystävä, jota Nora ei periaatesyistä ollut voinut sietää silmissään.
Pojan ryhti oli huono. Nora suoristi vaistomaisesti heti omaa selkäänsä tämän havainnon tehtyään. Hänen ryhtinsä oli huono, leukansa kireä ja varjoisten silmien alla karut pussit – sen enempää Nora ei ehtinyt näkemään, sillä Zirafe oli kävellyt reipasta tahtia ohi ja poika oli lähtenyt taluttamaan Umbraa maneesin oville.
”Tämä on jo toinen kerta, kun olet maneesissa minun varausajallani!” Nora kajautti hänen jälkeensä. Poika vain vilkaisi häneen; suun liike sanoi ehkä jotain, mutta ei tarpeeksi selkeästi, jotta sen olisi kuullut, ja sitten hän työnsi ovet auki ja vei säkenöivän kauniin tamman mennessään.
Se, tapahtuiko Zenin kulissien takana jotain arkista draamaa, siitä ei Nora ollut tietoinen. Vaikka hän oli utelias mielenlaadultaan, hänen uteliaisuutensa ja kiinnostuksensa kohdentui sangen harvoihin asioihin – tallipoikien ja -tyttöjen romanssit, kolmiodraamat, hevosten kanssa toheloidut sattumukset… ne eivät kuuluneet tähän hänen korviaan kutkuttavan kategorian antiin. Se, mikä sen sijaan kuului, olivat kuuluisuudet, merkitykselliset menestyneet ihmiset ja julkisuudenhenkilöt; tai ne, joilla oli synkkä menneisyys ja salaisuuksia, jotka halusivat muilta kätkeä…
Pian maneesin tyhjennyttyä vain hänen käyttöönsä, palasivat Noran ajatukset Zirafeen ja siihen, miltä tamman liike tuntui. Jonkin aikaa kengästä poistetun kiven jälkeen Zirafe ei ollut varsinaisesti ontunut, mutta oli kuitenkin vielä vähän arkaillut liikettään. Nyt se tuntui olevan taas entinen oma ja iloinen itsensä liikkuen sopivassa suhteessa eteen ja alle, pienet ruskeat korvansa pystyssä ja raviin päästyään pöristen kuin täplikäs mehiläinen. Nora ei ollut palannut sen kanssa vielä esteille, vaan antoi tänäänkin tamman verrytellä itseään pitkään ja hartaasti, ennen kuin pyysi sen ympyrällä hallitulle laukalle ja nautti tunteesta, jota yhteistyössä hyvin yksiin pelaava ratsukko vain voi tuntea.
Koko maneesissa ei ollut ketään muuta. Ambry oli saanut lepotauon Noran ratsastuksen ajaksi ja oli poistunut näkyviltä. Hallin kristallikruunu heitti hengen tilaa kohottavia valotäpläkimmellyksiään hiekkaan, joiden yli Zirafen pienet kaviot tanssahdellen kävivät. Noran jalat lepäsivät rentoina pitkin sen kylkiä, kädet pehmeinä nyrkkeinä harjamarton päällä, leukansa ylväästi ylhäällä. Eihän Zirafe tietenkään niin elegantisti liikkunut kuin Winga, mutta se teki parhaansa ja tänään se riitti Noralle.
|
|