Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on Nov 26, 2020 10:40:31 GMT
Ambry's Diary ~ Osa 15 26.11.2020Hän nukkui ruususen unta.
Oli vaikea päättää oliko se rauhoittavaa vai kammottavaa. Kuinka joku saattoi yhtenä hetkenä olla siinä ja nauttia ja elää täysillä – ja sitten toisena hetkenä olla yhtä tavoittamattomissa kuin jos olisi kuollut?
Hyi, ei neiti Nora ollut kuollut. Hän… hän hengitti...
Vielä.
Mutta ei sille mitään voinut, vielä-sanasta oli tullut uusi kirosana mielessäni.
Asiat olivat tapahtuneet kuin irrallisina kohtauksina: Nora tajuttomana maassa tyyneyden irvikuvana verta kasvoillaan; kirkkaan värisiä takkeja ja paarit, välkähteleviä valoja; Vitaliyan järkytyksestä uhkuvaa läsnäoloa, humisevia ääniä taustalla; herra Brandon Norrington yhtäkkiä siinä kuivat kädet valkoisina kuin marmori; Nora mintunvihreillä lakanoilla. Hän vihaisi tuota väriä, huomasin etäisesti ajattelevani. Hymyilin hiukan. Lopetin heti. Hymyileminen tuntui väärältä.
Kaikki muu oli siltä väliltä ollut yhtä mössöä. Ehkä joku oli jossain kohtaa kysynyt minultakin jotain: ”Mitä tapahtui?” ”Entä Zira?” ”Oletko sinä kunnossa?” ”Mitä nyt?”
Niin… mitä nyt?
Heti tapahtuman jälkeen, kun Nora oli viety, minut oli saateltu takaisin Zeniin. Joku hoitaja oli tarkistanut minutkin, heilautellut lamppua silmissäni, vaikka muistaakseni sanoin, että en minä pudonnut.
”Se oli varmasti järkytys”, minulle toisteltiin.
En koskaan puhunut varsinaisesti Vitaliyan kanssa. Herra Brandon saapui Zeniin suoraan sairaalalta tuhkanharmaana ja 20 vuotta vanhempana kuin vuosi sitten, kun hänet viimeksi olin nähnyt. Hänkään ei puhunut paljon. Totesi vain Noran olevan yhä tajuton ja pyysi, että huolehtisin Zirafesta, kunnes saisi paluulennon varattua meille kummallekin takaisin Yorkshireen. Sitten hänet kutsuttiin linnan puolesta Vitaliyan tai Iivarin luo osaottokahvitukselle ja sopimaan käytännön asioista – setvimään mitä todennäköisimmin mitä tapahtui, miksi tapahtui ja entäs vakuutukset? Zirafen jatko? Etukäteen maksetut majoitus- ja tallipaikkakulut joulukuun loppuun asti?
Joulukuun loppu. Gaalailta.
Nora ei olisi tyytyväinen, että ne jäisivät häneltä välistä.
Kukaan ei sanonut sitä minulle suoraan, mutta rivien väleistä ja mutkien kautta ymmärsin, että Ceran ottaminen oli ollut luvatonta. Fricisillä ei ollut ollut valtuuksia lainata uutta ja nuorta tammaa kenellekään – varsinkaan ilman Vitaliyan lupaa – ja se tieto kirvelsi mieltäni jostain syystä enemmän kuin mikään muu.
En saanut mielestäni viimeisimpiä kaunaisia ajatuksiani Nora-neitiä kohtaan. Olinko minä syypää? Tiesin, että sää oli huono sellaiselle vauhdikkaalle ratsastukselle. Olin jo aamulla huomannut Zirafen olevan poissa tolaltaan. Minulla oli ollut paha päivä – joka sitten muuttui katastrofaaliseksi. Jos olisin kertonut sen ja pitänyt pääni, ettei tänään kannata lähteä; jos olisin kieltäytynyt lähtemästä mukaan tai, jos Fricis ei olisi sanonut mitään Cerasta, enkä olisi saanut lainaratsua… Ehkä Nora olisi jättänyt maastoilun väliin tai ei olisi ottanut sitä toista kohtalokasta laukkapätkää, jos Zirafella ei olisi ollut kiriseuraa? Mutta jos Nora olisikin lähtenyt siitä huolimatta yksin ja kaikki tämä olisi kuitenkin tapahtunut, miten hänen olisi sitten käynyt, jos minä en olisikaan ollut soittamassa heti apua? Siihen ajatukseen jouduin aina palaamaan ja vakuuttamaan itseni. Jokin osa minusta uskoi kohtaloon ja siihen karmeaan ajatukseen (joka tosin antoi minulle lohtua), että näin olisi tapahtunut joka tapauksessa; parempi, että minä olin mukana.
Äitini sanoi aina, ettei jossittelu mitään auta ja vie vain varhaiseen hautaan.
Zirafesta ei päällepäin näkynyt mitään. Joku oli sen napannut tieltä ja taluttanut takaisin talleille. Tamma oli ollut hikinen kuin olisi taivaltanut aavikon halki, ihonpinta oikein vaahtosi. Muutoin se oli yön jälkeen rauhoittunut ja aamulla ollut oma pirteä, mutta soma ja järkevä itsensä. Tai ehkä sen korvien asennossa oli jotain, kun se tarkasti ottaen puoli yhdentoista aikaan kuikuili odottavaisesti tallin ovien suuntaan kuin odottaen jotakuta. Siihen aikaan Nora oli aina tullut ottamaan sen ulos lenkille.
”Ei tänään”, minä olin sanonut ja silittänyt Zirafen pehmeää turpaa. Ei tänään, ei huomenna… ei ehkä enää koskaan.
Kykenikö se tietämään mitä oli aiheuttanut – vaikka vain vahingossa? Vai olivatko hevoset siunattuja tietämättömyydellä ja syyllisyyden tuntemattomuudella? Kunpa minäkin olisin hevonen…
Tallikäytävillä supistiin. Kuulin yksittäisiä sanoja aina silloin tällöin, kun he eivät tienneet minun olevan lähellä (tai minun kehittäneen kuuloaistiani, jotta saatoin aina aavistella Noran lähes äänettömätkin toiveet ja käskyt – hänen sanoihinsa, kun tuli aina reagoida heti eikä sekunnin päästä). Ei kukaan tietenkään minun läsnäollessa mitään puhunut. Katsoivat vain ehkä vähän sivuun, ehkä myötätuntoisesti, ehkä uteliaasti kuin nähdäkseen kiljuisinko riemusta. ”Karma”, he sanoivat toisilleen. Mutta minä tiesin, ettei Nora Norrington ollut paha ihminen. Hänessä oli paljon hyvääkin.
Hän oli uskollinen ystävilleen. Olin nähnyt sen. Hän oli lojaali ja auttavainen – omalla ehkä vähän tungettelevalla tavallaan, mutta yhtä kaikki, hän ajatteli ystäviensä parasta. Hän oli uskollinen kumppani enkä tiennyt hänestä yhtäkään sen sortin häväistysjuttua, sivuloikkaa tai piiloromanssia. Hänen ja Noahin suhde oli avoin ja Norasta näki kauas asti kuinka hän jumaloi miestään. Hän oli hyvä ratsastaja ja kiltti Zirafelle, kiltti Wingalle. Hän ymmärsi vaikeitakin hevosia, kuten entistä hevostaan Garya, jonka hoitaja olin ollut ennen Ziraa. Hän oli tiukka, mutta osasi olla myös lempeä. Ja hän oli hyvä tytär. Hän kunnioitti ja rakasti isäänsä ja puhui tästä aina ylistävästi. Nora louskutti mielellään leukojaan, mutta pahantahtoinen hän ei ollut. Hänellä oli vahva moraalikäsitys, hän oli rohkea ja vahva persoona, joka ei pelännyt puolustaa itseään tai seistä omien periaatteidensa takana. Ja vaikka hän oli työnantajana vaativa ja kärkäs, hän oli myös avokätinen: hän maksoi aina palkkani ajoissa, ylimääräistäkin esimerkiksi silloin, kun olin huolehtinut hänen mielestään hänen hevosestaan jotenkin erityisen hyvin tai huomioinut sanomattakin hänen omia pikku toiveitaan tai silloin, kun jäin vapaaehtoisesti yöksi Wingan karsinaan, kun tammalla epäiltiin koliikkia. Ja joka vuosi joulun aikaan – kiitollisuudenosoituksena vuosia kestäneestä pitkästä uskollisuudestani hänelle, luulisin – sain palkankorotuksen.
Tästä vuodesta en tiedä. En taida pyytää mitään.
*
En uskaltanut liikahtaakaan vierastuolilta potilaan vuoteen äärestä. Typerää, sillä Noran heräämistähän me kaikki odotimme, mutta silti tuntui sopimattomalta tehdä jotain sellaista, mikä saattaisi rikkoa tuon lauhkeuden kuvastuksen hänen kasvoiltaan. En ollut tottunut katselemaan häntä tuon näköisenä. Olin ilmeisesti niin sekaisin, etten aina edes uskonut, että tuo todella oli Nora Norrington. Niin viattoman, niin lempeän näköisenä…
Seitsemän päivää oli kulunut. Hänet oli julistettu koomaan.
Huoneen ovi avautui ja hiljaisen puheen (aivan kuin hekään eivät olisi hennonneet ”häiritä”, vaikka viikon aikana Noraa ei oltu saatu hereille yksissäkään yrityksissä) saattelemana astuivat sisään herra Brandon ja nuorimies, jonka vaalean leijonaharjaisen tukan ja parran alta erottuivat tummat silmänaluset ja huolesta kiristynyt suu. Mies ei suonut minulle katsettakaan tuijottaessaan uinuvaa, mutta herra Norrington nyökkäsi lyhyesti. Tunnistin nuoren miehen Dewniksi. Olin tavannut hänet joskus vuosia sitten siihen aikaan, kun aloitin Norringtonien työntekijänä, mutta lähinnä tunnistin hänet Noran kuvien ja videoiden perusteella. Nora oli puhunut hänestä usein kuin Dewn olisi ollut yhteinen tuttumme ja minusta jotenkin jo tuntuikin, kuin olisin tuntenut hänet. Niin piikittelevään sävyyn Nora hänet tapasi mainita, että heidän täytyi olla hyvin läheisiä. Ehkä entinen poikaystävä…? Miehen resuista vaatetusta ja villiä kuontaloa katsoessa hän ei kylläkään vaikuttanut aivan Noran tyypiltä.
Dewn astui aivan vuoteen viereen ja kohotti kättään sivelläkseen nukkuvan otsaa. Puolet kasvoista oli hengitysmaskin takana.
”Krhm”, herra Norrington yskäisi hiljaa ja huomasin hänen katsovan minuun. Nousin tuolilta ja kävelin hänen kanssaan ulos huoneesta. ”Hänet siirretään tänään iltapäivällä”, herra Brandon mutisi sulkien oven ja löyhäsi samalla kaulustaan kuin kurkkuaan olisi poltellut jokin. Hänen katseensa kiersi levottomana sairaalan käytävää. ”Englantiin. Kotiin. Saint Marcuksen yksityissairaalaan… tuota...” Hän tapaili hihojaan. ”Toivoisin… että pysyt yhä tyttäreni palveluksessa… Zirafen hoitajana ja liikuttajana, tiedäthän… en haluaisi, että hevoselle tapahtuu mitään, se oli tyttärelleni niin kovin… tärkeä.”
Osa kivikuormasta sydämessäni vierähti pois. Olin pelännyt, että Zirafea rangaistaisiin tästä; että se lopetettaisiin tai Brandon myisi sen tai tai – olisin ollut valmis tekemään kaikkeni, jotta olisin voinut pelastaa tamman. Olin kiintynyt siihen kuin omaani.
”Tarkoitatteko ikään kuin vuokraukseen?”
”Niin – kuinka vain. Maksan tietysti kaikki hevosesta aiheutuvat kulut ja tavalliseen tapaan palkkasi vaivannäöstäsi–”
Vaivannäöstä. Kuinka Zirafesta huolehtiminen ja sillä (vapaa!) ratsastelu olisi vaivannäköä? Koetin muistuttaa itselleni minkä asian äärellä olimme. Tämä ei ollut juhlan paikka. Älä hymyile. Älä näytä edes vähäsen ilahtuneelta.
”H-hyvä on...”
Herra Norrington taputti minua hajamielisesti olalle ja kääntyi sitten katsomaan sisään potilashuoneen ikkunasta. Dewn oli kumartunut hiukan eteenpäin ja painanut päänsä kuin olisi rukoillut tai ehkä puhunut jotain potilaalle. ”Ystävä”, herra Brandon vastasi kysymykseen, jota kukaan ei ollut kysynyt. ”Lensi Kanadasta saakka. Minä tietysti… olen kovin onnellinen, että Noralla oli noin hyviä ystäviä...” Herra Norringtonin ääni rakoili ja tunsin yltyvää levottomuutta. Aivan kuin isä olisi jo hyvästelemässä tytärtään – hän puhui Nora-neidistä menneessä aikamuodossa. Se tuntui minusta inhalta.
Itsekkäästi ajateltuna, niin kauan kuin Nora olisi hengissä, saisin varmasti jatkaa Zirafen uutena vuokraajana. Mutta jos Nora kuolisi… silloin Zirafe varmasti myytäisiin, eikä minulla olisi varoja ostaa sitä itselleni, niin paljon kuin haluaisinkin.
Epäitsekkäästi ajateltuna, tietenkään en halunnut Noralle tapahtuvan mitään. Totta kai halusin hänen selviytyvän ja kuntoutuvan – kaikesta huolimatta, halusin ajatella häntä melkein minunkin ystäväkseni.
”Herra Norrington, missä Noah on?” En ollut nähnyt Noran miestä yhtenäkään niistä kerroista (kolmesta), kun olin tämän viikon aikana käynyt sairaalalla. Herra Brandon tuntui olevan ajatuksissaan.
”Hän odottaa kotona.”
Se tuntui oudolta. Kaukainen ystävä Kanadasta lentää katsomaan Noraa, mutta hänen oma miehensä ei? Toisaalta, tiesin Noran isän vastenmielisyyden Noahia kohtaan ja saatoin arvata, että Brandon ei varmaankaan vain ollut ottanut Noahia mukaansa – saati suostunut maksamaan tämän lentokuluja. Norringtonit olivat ehkä varakkaita, mutta Noah – omalta nimeltään Ludwig – ei ollut. Ilman Noran rahoja Noahilla ei juuri ollut mitään itsellään ja tiesin Noran huolehtivan heidän kummankin kuluistaan.
”Joka tapauksessa… minun on mentävä… huolehtimaan järjestelyistä ja muusta ja ehkä katsomaan, l-löydänkö mistään vaativampiin puutöihin erikoistunutta seppää... N-Nora oli aina hyvin tarkka tahtonsa n-noudattamisesta: ei mustaa...” Herra Norrington tuntui tajunneen itsekin puhuneensa ohi suunsa ja vaikeni. Tyhjyyden ja kuvotuksen tunne pyyhkäisi uudelleen ylitseni. ”Pääsetkö itsenäisesti takaisin Zeniin? Jos annan sinulle taksirahaa...”, hän alkoi kaivella kuvettaan ja painoi käteeni nipun seteleitä – huomattavasti yli tarpeen. ”Soitan sinulle sinun ja Zirafen lentojärjestelyistä, kun olen saanut ne sovittua... e-ellet sitten tahdo jäädä siihen gaalailtaan asti.”
En kyennyt edes nyökkäämään tai sanomaan, ettei minua oltu kutsuttu, mutta herra Brandon meni jo; jäin siihen seisomaan avuttomuuden ja riittämättömyyden kierteeseen.
En kehdannut mennä huoneeseen sisään niin kauan, kuin siellä olisi joku toinen. Niinpä istuuduin sairaalakäytävän penkille ja aloin tuijottaa vastapäisellä seinällä olevaa kelloa. Olisin voinut vain lähteä, mutten pystynyt oikein siihenkään. Otin automaatista vettä, mutta kostutin siinä vain huuliani. Sitten tuijotin taas kelloa.
Kahdenkymmenenkolmen minuutin päästä potilashuoneen ovi aukeni ja Dewn tuli ulos. Hänkin näytti palaavan kuin muista maailmoista eikä heti huomannut minua. Nousin seisomaan.
”Hei.”
Hän hätkähti ja katsoi minuun sen näköisenä, että koin tarpeen selittää. ”Olen Ambry. N-Nora-neidin hevosenhoitaja...”
”Aah… jeah.” Emme kätelleet. Dewn vilkaisi olkansa yli huoneen ovelle. ”Hän ei näytä päällepäin mitenkään ihmeelliseltä.”
”Ei niin”, vastasin. Sitten olimme hiljaa. Vaistosin Dewnin poissaolevuudesta, ettei hän ollut rupattelutuulella. Hän kääntyi takaisin minuun päin.
Hän nyökkäsi ja käveli pois.
Ehkä minunkin olisi aika lähteä.
|
|
Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on Dec 30, 2020 12:34:46 GMT
Ambry's Diary ~ Osa 16 31.12.2020 ~ GaalailtatarinaYksinäisen näköinen nuorimies harhaili Zenin pihamaalla. Kädet taskuissaan hän silmäili hajamielisen oloisesti ympärilleen eikä ulkoa päin olisi voinut kuvitellakaan niitä tunnemyrskyjä, joita tuon tyynen pintakuoren alla aaltoili; mutta jos katsoit tarkemmin, saatoit huomata kiristyneen leuan ja surun, joka sumensi noita usvanharmaita silmiä.
”Dewn?” laskin kaksi sankoa käsistäni; niissä oli Zirafen aamuruoat. ”En tiennyt, että olet vielä… täällä. O-olen Ambry”, lisäsin varmuuden vuoksi, sillä Dewn oli jäänyt katsomaan minua kuin olisi ollut hämääntynyt jostain. Ehkä hän ei muistanut minua. Minulle on sanottu, että kasvojani on vaikea muistaa. Ne ovat niin… tavalliset. Mitäänsanomattomat. ”Noran hevosenhoitaja… Tapasimme eilen… sairaalalla.”
”Jeah”, Dewn ravisteli vähän hartioitaan. Oli viileää. ”Kävi vähän typerästi, kun varasin pidemmän lomaviisumin ja nyt tässä on turhanpanttina Latviassa. En tiennyt – vaikka ehkä olisi pitänyt arvata – että hänet kiikutetaan heti Englantiin, kun minä saan jalkani samalle kamaralle.” Hän kohautti olkaansa. ”Joten täällä minä olen, ansassa vieraassa maassa, kun ystävä, jota tulin tapaamaan, on jälleen kerran toisessa maassa...”
”Olen aika varma, että h-herra Norrington ymmärtää, jos–”
”Ehkä. Hän tarjoutuikin heti maksamaan lentoni Englantiin kanssaan – ensimmäisessä luokassa – mutta sanoin ei…” Näytin varmaan hämmentyneeltä, sillä Dewn jatkoi: ”Ehdin kuitenkin nähdä hänet. Ajattelin, että kai voin samantien viettää nämä muutaman päivää täälläkin. Katsella vähän… ympärille.”
”Niin, Zen on kyllä yksi paikallisista nähtävyyksistä”, vakuutin. ”Ehkä, jos haluatte ja j-jos se onnistuu… voisitte jäädä uuden vuoden gaalailtaan asti…?” Olisin valehdellut, jos olisin sanonut, etten kaivannut seurakseni jotakuta, joka tunsi Noran; jotakuta, joka arvosti ja kaipasi häntä ja tunsi hänestä muutakin kuin rikkaan leuhkan ulkokuoren.
”Ei”, tuli nopeasti vastaus. ”Viisumini on vain viikon.”
”Ah...”
”Vanhempani tosin tulevat, he saivat kutsun.”
Kieleni muotoili jo sanoja, mutten saanut niitä valmiiksi asti.
Seisoimme vaiti. ”No… haluaisitko, että näytän hiukan paikkoja?” Nostin ämpärit taas käsiini.
”Jeah.”
Kiersimme tallin, pihamaata ja linnan ympäri. En halunnut kuulostaa siltä kuin olisin hienoa linnanväkeä, joten näkökulmani oli lähinnä hevosenhoitajan: puhuin eniten tietenkin hevosista, talliarjesta, muusta henkilökunnasta… Noran nimeä en maininnut ääneen ja, jos hänet piti mainita, tein sen kiertoteitse. Pinnistelin aina häntä ajatellessani, että mieleni täyttyisi muistoista, jotka olivat eläviä: kun hän seisoi tallikäytävällä nokka pystyssä leiskuvassa pinkissä paidassaan ja glitteriä kimaltelevat saappaat jalassaan; tai hyppäisi Zirafella ratsastushallin kristallikruunun loisteessa esterataa; tai olisi huoneessaan kietoutuneena muhkeaan vaaleanpunaiseen aamutakkiin tukka nutturalla valmiina menemään vaahtokylpyyn. Mutta aina – joka ikinen kerta – nuo tutut ja turvalliset kuvat korvasi näkymä hänestä tajuttomana maassa, verta vuotavana, tai kalmankalpeana mintunvihreillä lakanoilla. Dewn ei puhunut paljon. Oikeastaan hän ei puhunut mitään muuta, kuin joskus hymähteli, joskus sanoi: ”Jeah.” Hän ei tuntunut varsinaisesti edes kovin kiinnostuneelta koko paikasta.
Zirafen karsinalla pysähdyimme. Hän rapsutti tammaa rennoin ottein ja Zirafe hamuili hänen taskuaan. ”No, taidan tästä nyt lähteä.”
”Ahaa…” Olimme tunteneet vain pienen hetken, mutta olin jo kiintynyt tähän nuoreen mieheen; tuntui kuin meillä olisi ollut yhteinen taakka harteillamme kannettavana. Jos hän lähtisi, olisin taas yksin. ”Harmi...”
Dewn hymyili hajamielisesti Zirafelle ja lähti sitten pois. Jäin seisomaan yksin tallikäytävälle.
*
(Kuukausi myöhemmin)
Kellon kumea ääni kajahti jossain kaukana. Koetin pujottaa korvakorua korvaani kokovartalopeilin ääressä. Mustassa harsomekossani, korkeakorkoisissa siroissa kengissä ja hiukseni kiharrettuina ja tupeerattuina, en näyttänyt lainkaan itseltäni. Minä olin niitä lenkkarit tai tallisaappaat jalassa kulkevia t-paitaihmisiä. En ollut tunnistaa itseäni tummanpuhuvassa meikissä – en koskaan meikannut. Olisin voinut olla joku toinen ja tänä iltana olisinkin.
Tänä iltana olisin Nora Norrington.
Vaikka eihän kukaan voinut olla Nora Norrington. Tekisin silti parhaani kunnioittaakseni ystävääni. Juhlisin tänään hänen puolestaan, hänen nimissään, hänen paikallaan…
Käännähdin hiukan. Sitten kohotin kättäni ilmaan, sirosti ja ylevästi, ja koetin pyörähtää paikoillani ympäri, kuin näkymätön kavaljeeri olisi pitänyt minusta kiinni. Otin huoneessani askeleita. Kuinka Nora käveli? Hän laittoi toisen jalkaterän toisen eteen… kannatteli toista kättä ilmassa, sormet näin, toinen käsi lanteilla… ja kasvot – kasvot rohkeasti ylemmäs, nenä ylpeästi kohti kattoa.
Tuntui hassulta. Tuntui oudolta.
Ryhtini valahti. Katsoin taas peiliin.
En minä ollut Nora. Minä olin tanakka ja lyhytjalkainen, menin sekaisin askelissa, jos kävelisin kuten Nora. Käsivarteni olivat paksut eikä minunlaiseni mitäänsanomattoman tytön sopisi kävellä nokka pystyssä tai vaikuttaisin pelkästään houkalta.
Otin lipaston päältä viuhkan, joka Noran oli ollut tarkoitus itse ottaa gaalailtaan asusteeksi.
Mitä jos menisin kuitenkin vain omana itsenäni?
Ehkä kuitenkin pelkäsin kaikista eniten, että minua kohdeltaisiin kuin Noraa.
*
Pehmeät valot, jousiorkesterin mahtipontinen ja juhlava soitto, punavalkokultaiset kangaspäällysteet, samettiverhot, utuisina pareina liikuskelevat uhkeat pukumiehet ja kauniit naiset. Linnan ovista pyörteili sisään pehmeää lunta aina, kun palvelijat aukaisivat ne saatellakseen punaista mattoa pitkin sisään uudet tulijat Liels Zālen saliin.
Seisoin sivummalla puristaen käsilaukkua tiukasti sormissani. Harteillani oli Noralta lainaamani aitoa turkista oleva valkoinen puuhka, mutta tärisin silti; ehkä enemmän jännityksestä ja hermostuksesta, kuin kylmästä.
Olinko minä ainut, jolla ei ollut avecia?
Katselin ujona ympärilleni. Niin komeita pareja kulki editseni. Naiset olivat kietoneet käsivartensa miehensä kyynärtaipeeseen. Kiiteleviä nahkakenkiä, takinnappeja ja hiuspinnejä.
Vetäydyin syrjempään.
Nora ei olisi tällä tavoin piilossa varjoissa. Hän kävelisi ylväästi kuin itse kuningatar Noahinsa kanssa kohti tanssilattiaa paraikaa. Mutta minä en ollut Nora.
Minä olin vain Ambry…
”Ambry!” Se oli Amelie. Hän oli hurjan kaunis juhlamekossaan ja hiukset laitettuina. Fricis – tunsin jääpuikon kaltaisen viillon sisälläni – seisoi Amelien käsipuolessa tekoherrana (huomasin yllätykseksi yhtäkkiä ajattelevan kuten Nora varmasti olisi ajatellut) ja haroi hiuksiaan. Hän katsoi minuun etäisesti uteliaana, ehkä kiusaantuneena, muttei muutoin kovinkaan kiinnostuneena, vaan vilkuili pian taas muuta juhlaväkeä. Amelie sen sijaan sädehti, mutta hän hillitsi itseään ja silmissään oli hienotunteista myötätuntoa. ”Sinäkin olet täällä.”
”Olen. Tuuraan Noraa”, sanoin sen ikään kuin Nora olisi vain pikaisesti käymässä jossain ja palaisi ennen kello kahdentoista lyömää. Amelie hymyili myötätuntoisesti, mutta se ei aivan ylettynyt aidosti silmiin asti. Tuntui siltä, kuin hänellä olisi ollut paljonkin sanottavaa, mutta nyt ei enää mitään.
”Rosengårdit on tuolla”, Fricis huomautti Amelien selän takana katsellen toiseen suuntaan. Amelie piristyi ja puhkesi taas hymyyn, josta en saanut itselleni mitään; oloni oli niin vieras ja vääränlainen – en kuulunut tämänkaltaiseen tapahtumaan, tällaiseen paikkaan.
”No… nähdään”, hän sanoi nopeasti minulle. ”Hyvää uutta vuotta!”
Katselin patsasta, joka siinä salissa näytti minun lisäkseni ainoalta, joka oli yksin seinäruusuna. Paitsi patsaskin sopi tänne; minä en.
Edestäni käveli vanhempi pariskunta. Naisella oli pitkä kimalteleva yönsininen mekko ja vaaleat hiukset letitetyllä nutturalla, mies oli tavanomaisessa mustassa puvussa. Nainen näytti tutulta ja katsoin pitkään heidän peräänsä saamatta kiinni siitä, kuka hän olisi voinut olla.
Siirryin lopulta itsekin ruokailusaliin. Katselin vaivaantuneena ympärilleni, kunnes päätin, että minun olisi hakeuduttava johonkin seuraan; en tekisi neiti Noralle mitään kunniaa olemalla koko illan itsekseni syrjässä. Näin tutut kasvot eräässä pöytäseurueessa – se oli Max. Tuo nuorukainen, jota kohtaan olin aina salaa tuntenut lämpimiä. Mutta sitähän hän ei itse tiennyt.
Lähestyin pöytää kaiken rohkeuteni kooten.
”Ambry, liity seuraan”, aina yhtä ystävällinen Ilona sanoi. Miehet tiivistivät, jotta sain vedettyä itselleni tuolin. Vilkaisin Maxia ja hän nyökkäsi tervehdykseksi, mutta hänen vieressään istuva mies kiinnitti hänen huomionsa sanoakseen jotain. Se kuulosti saksalta. ”Tässä on Ambry.. ööh–”, Ilona katsoi minuun hymyillen nolona.
”Sorber”, nyökkäsin.
”Hän on Noran hevosenhoitaja ja tuli hänen kutsullaan juhliin, eikö niin? Nora oli itse ratsastusonnettomuudessa. Kuinka hän voi?”
Sisikuntaani kouristi.
”H-hyvin...”
”Hän on siis jo toipumaan päin?”
”Ei – ei, hän on yhä… koomassa...” Miksi sitten olin sanonut, että hän voi hyvin? Laskin vaivautuneena katseeni. Onneksi puheenaihe vaihtui johonkin muuhun ja sitten Vitaliya aloitti maljapuheensa.
Koetin väliin katsella Maxia. Hän näytti kovin komealta yksinkertaisessa puvussaan, tuo sama melankolinen ilme kasvoillaan. Hänen vieressään istuvalla – Benjaminiksi esittäytyneellä – miehellä sitä vastoin oli vilkkaat ja tarkkaavaiset silmät, jotka tutkivat jokaista salissa olevaa vuorotellen. Katseemme kohtasi hetkeksi ja hän tuntui lukevan minusta kaiken; tunsin punastuvani ja loppuajan pidin huolen, etten varmasti vilkaissutkaan Maxiin päin. Palkintojenjaon ja illallisen jälkeen kiitin (en ollut puhunut juuri mitään kenenkään kanssa) ja nousin pois pöydästä. Vastaani käveli jälleen se sama iäkkäämpi pariskunta, jota olin jo alkuillasta pohtinut, ja tällä kertaa myös rouva katsoi minua pitkään. Olimme jo ehtineet kävellä toistemme ohi, kun vilkaisin vaistomaisesti heidän peräänsä; rouva supatti jotain miehensä korvaan ja myös he kääntyivät katsomaan taakseen.
Nainen naurahti hullunkurisesta tilanteesta ja he palasivat minua kohti.
”Anteeksi, mutta… oletkohan sinä…” Sinihopeaiset korvakorut välkähtelivät hänen korvissaan, kun hän kallisti hitusen päätä. ”Oletkohan sinä Ambry?”
”Olen”, vastasin yllättyneenä.
”Ah – no, mutta minähän sanoin! Kun Dewn kertoi, että sinä edustat Noraa gaalaillassa ja ajattelin, että varmasti olet jossain täällä. Jotenkin olit tutunnäköinen.”
”Ai, te olette Dewnin vanhemmat?” Muistin samassa missä olin nähnyt tuon naisen ennen: he olivat Norringtonien vanhoja hevostilanaapureita Englannista, mutta nykyään asuivat Kanadassa. Olin nähnyt heidät myös Zenin talleilla näinä viime päivinä, mutten ollut ajatellut asiaa yhtään sen enempää.
”Näin on! Alexiina.”
”Raicy”, he esittäytyivät.
Kättelimme.
”Olin ajatellut, että poikkeaisimme samalla katsomaan Noraa – kamalaa se, mitä hänelle tapahtui”, Alexiina värähti ja näytti ahdistuneelta, ”mutta hän olikin sitten jo siirtynyt Englantiin. En oikein osaa edes ajatella koko asiaa. Niin fiksu ja kohtelias nuori nainen...”
Raicy rykäisi kuin sanoen, että ei nyt kannata sitä surra. Ja hän oli oikeassa: en halunnut ajatella Noraa yhtään sen enempää kuin jo ennestään pakostakin ajattelin teeskennellessäni olevani kuin hän. Ehkä se oli keinoni yrittää pitää hänet läsnä; pitää hänet tässä maailmassa… ”Hän herää”, Alexiina kuiskasi minulle ja puristi kättäni. ”Olen varma siitä.”
En osannut sanoa siihen mitään. Nyökkäsin vain, koska halusin sen olevan totta. Päädyin Centerien seuraan koko illaksi. He olivat mukavia ja sain lohtua Alexiinan lämminhenkisestä, äidillisestä läsnäolosta. Ikävöin omaa äitiäni. H-hetken lähestyessä siirryimme ulos. Taivas oli musta kuin sametti ja ilmassa oli käsinkosketeltavaa odotuksentunnetta. Ensimmäinen testiraketti jo vinkui ja posahti sateenkaltaisena väriropinana.
”Näimme Dewnin kanssa, kun hän kävi täällä”, sanoi ja hengitykseni nousi huuruna ilmaan. ”Harmi, ettei hän… ettei hän päässyt gaalailtaan.”
”Minäkin ehdotin sitä, mutta luulen, että täällä on hänelle nyt aivan liikaa kipeitä muistoja”, rouva Center sanoi äänessään huolta ja lämmitteli itseään hieromalla olkavarsiaan. Hänen miehensä seisoi vaitonaisena toisella puolella ja katseli taivaalle. Muitakin oli tullut odottamaan ilotulituksen alkua.
En halunnut udella, joten en kysynyt tarkemmin. Sen sijaan nostin katseeni ylös: viuh, viiiiuh, poks, pam, pam! Raketti toisensa perään kirmasi korkeuksiin ja räjähti tuhansiin säihkyviin osiin.
”Hyvää uutta vuotta!” ”Happy New Year!” ”Laimīgu Jauno gadu!” huudahdeltiin joka puolella. Sivusilmällä huomasin, kuinka Alexiina ja Raicy jakoivat hellän suudelman räiskyvien ja välkähtelevien värivalojen loisteessa. Kiedoin omat käsivarteni tiukemmin ympärilleni.
”Hyvää uutta vuotta, Nora”, kuiskasin hiljaa.
|
|
Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on Jan 5, 2021 11:00:31 GMT
Ambry's Diary ~ Osa 17 31.12.2020 ~ Gaalailta II
Lämmin käsi laskeutui olkapäälleni. ”Palaamme nyt sisälle. Tuletko sinäkin?”
”Taidan jäädä vielä ulos vähäksi aikaa”, vastasin, vaikka samaan aikaan värähdinkin kylmästä. En nähnyt rouva Centerin kasvoja kunnolla, mutta minusta ne hymyilivät ystävällisesti. He olivat kovin mukavia. Hän lähti miehensä kanssa takaisin linnaan, mutta minä jäin hämärään. Suurin valoshow oli ohi, isoimmat raketit jo paukuteltu. 2021. Luku tuntui kummalliselta, kulmikkaalta ja ennen kaikkea… tuntemattomalta. Kuka tiesi, mitä vielä tulisi tapahtumaan, kuinka tässä vielä kävisi? Vain yksin Jumala... jos Hänkään. Ehkä Jumala oli yhtä ihmeissään Maan pienten asukkien tekemisistä ja tapahtumista kuin me itsekin.
Vielä muutama vihoviimeinen pieni sähikäinen pärskäisi vinkuen ilmojen halki, sitten tuli hiljaista ulkona oleskelevien ihmisten hyväntuulista puheensorinaa lukuunottamatta. Jännitys oli lauennut. Sisältä jousiorkesterin nuotit kantautuivat pihamaalle asti.
Tuijottelin mustaa puhkuvalle taivaalle omissa ajatuksissani. Mieleni teki lähteä tallille – ainoa paikka, jonne tunsin kuuluvani – mutta tiesin hevosten olevan jo levolla ja tahdoin antaa Zirafen lepuuttaa itseään päivällä käytymme reippaan maastolenkin jälkeen.
Olin kuulevinani nimeni, mutta kesti hetki ennen kuin huomasin, että joku oli tullut seisomaan taakse lähelleni. Säpsähdin säikähdyksestä, sillä en heti tunnistanut ääntä. Hämäryydessä hohtivat kalpeat kasvot, tumma tukka.
Max.
Tervehdin häntä, mutta ääneni kuulosti lähinnä piipitykseltä. En nähnyt Maxin seuralaista, Benjaminia, saati muitakaan aikaisemmasta pöytäseurueesta. Mitä ihmettä Max teki yksin patiolla?
Hän lähestyi.
”Onko… onko sulla kylmä?”
Pudistin päätäni, vaikka kylmät väreet kiipeilivätkin pitkin selkääni ja olkavarsia. Sydämeni hakkasi liiaksi. Käänsin kasvoni toiseen suuntaan, sillä pelkäsin, että Max huomaisi jotain.
Äkkiä Max riisui puvuntakkinsa kuin todellinen herrasmies ja asetteli sen harteilleni. Värähdin uudelleen – sillä kertaa tosin en kylmästä – ja vilkaisin häneen. Maxin kasvoilla oli keskittynyt, hämmentynyt ilme; kuin ei olisi varma itsekään, mitä oikein teki. Siitä oli mahdoton tulkita yhtään mitään.
Ehkä hän oli vain mukava.
Mutta miksi hän olisi mukava minulle?
Miksi kukaan olisi erityisen mukava… minulle?
Emme edes tunteneet niin kovin hyvin… Olin aina ollut Noran varjoissa. Kaikki katsoivat aina Noraa. Kukaan ei siinä rinnalla koskaan vilkaissut sitä suurihampaista ja säkkärätukkaista tylsän arkista minua kahdesti.
En halunnut olla epäkohtelias, joten hymyilin epävarmasti kiitokseksi ja nautin Maxin lämmittämän takin tarjoamasta suojasta. Se tuoksui hyvälle… Suljin silmäni ja siinä me seisoimme rinnatusten, kummankaan sanomatta enää yhtään mitään.
Mitä tämä tarkoitti?
Aukaisin jo suuni kysyäkseni, missä muut olivat, mutta ääntä ei tullut. Ihmisiä kulki kauempana takaisin linnaan. Korkeista ikkunoista loisti valokuvioita tummaan maahan kuin kullankeltaisia shakkiruutuja.
Ei Max voinut tietää mitä olin ajatellut vain hetki sitten…
Saattoiko uuden vuoden toiveeni käydä näin nopeasti toteen?
Silloinhan myös toisen toiveeni oli tultava toteen, se, missä Nora yhtäkkiä heräisi takaisin tähän kuolevaisten maailmaan.
Ei, ehkä Maxilla ei ollut sanoja ja hän halusikin vain osoittaa sympatiansa Noran johdosta… Niin tietenkin.
Ei tässä ollut kyse minusta.
Tässä oli kyse Norasta, niin kuin aina.
Riisuin takin äkkiä harteiltani ja ojensin sen takaisin hänen käsiinsä. Max ei edes ehtinyt sanomaan mitään, kun kiiruhdin jo takaisin sisätiloihin, pidätellen kyyneltä.
|
|
Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on Jan 5, 2021 11:02:17 GMT
Ambry's Diary ~ Osa 18 05.01.2021 ~ Goodbye Zen!Hei Ambry!
Olen ilahtunut kuullessani, että viihdyit gaalajuhlissa. Kiitän sinua, että edustit siellä tytärtäni… Se olisi merkinnyt hänelle paljon.
Noran tilanne on edelleen sama. Hän ei ole herännyt, mutta elintoiminnot ovat vakaat. Hän saa Saint Marcuksessa parhainta mahdollista hoitoa ja huolenpitoa.
Olen varannut sinulle ja Zirafelle paluulipun Englantiin tiistaille 5.1. Lähetän lipun digitaalisesti sähköpostiisi. Annan sinulle palkallista vapaata niin pitkään, kuin koet tarvitsevasi asettuaksesi takaisin arkeen. Ymmärrän myös hyvin, jos haluat lopettaa työtehtäväsi tyttäreni hevosenhoitajana, joskin tietenkin toivon, että olet sen verran kiintynyt häneen ja Zirafeen, että haluat edelleen jatkaa… Ilmoita päätöksestäsi kasvokkain, kun olet täällä.
Hyvää uutta vuotta.
Mr. Brandon Norrington
Olin yllättävän helpottunut ajatuksesta, että palaisin kotiin. Tavallinen arki kuulosti unelmalta. Liian usein ihmiset elivät loman ja eksotiikan kaihossa, mutta minulle koti ja tuttu ja turvallinen arki oli kaikki, mitä tarvitsin. Ilman Noraa Latviassa olo tuntui tungettelulta. Se oli liian hieno ja kallis paikka jollekulle minunlaiselleni, tavalliselle tallaajalle, enkä halunnut venyttää heidän vieraanvaraisuuttaan. Nora ei ollut enää edes samassa maassa, joten en ymmärtänyt mitä minä täällä vielä tekisin.
Mutta ehkä pieni osuus minusta haki kuitenkin vielä jotain syytä – että täällä ehkä sittenkin olisi joku, joka haluaisi minun jäävän, antaisi syyn sille, että minäkin voisin kuulua joskus tällaiseen paikkaan…
Uuden vuoden yön jälkeen en ollut puhunut Maxin kanssa. Minusta tuntui, että hän vältteli minua. Tai oikeammin; hän käyttäytyi, kuten aina ennenkin. Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Välillä olin varma, että olin kuvitellut koko tilanteen. Oliko Max todellakin halannut minua? Lainannut minulle takkinsa? Olimmeko tosiaankin olleet kaksin? Enhän minä ollut ollut edes kunnolla oma itseni. Oli vain luonnollista, että kuvittelin suurimman osan… että kuvittelin sen illan ajan olevani kuin joku Noran kaltainen – joku, joka voisikin saada huomiota osakseen. Joku kaunis, vaikutusvaltainen, kiinnostava…
Pakkasin kaikessa hiljaisuudessa vähäisen omaisuuteni kokoon. Kävelin itsekseni Zenin maita ympäri luodakseni viimeisen silmäyksen paikkaan. Salaa toivoin, että kohtaisin Maxin, mutta sen sijaan vastaani käveli Fricis.
En olisi halunnut törmätä juuri häneen.
Hän vaikutti vähän nololta, kuin olisi jäänyt kiinni jostain salakähmäisestä, mutta virnisti sitten kuitenkin.
”Kuis hurisee, Ambre?”
”Mikäs tässä...”
Fricis hieroi päätään tavalla, joka oli minusta jostain syystä vastenmielistä. Erikoista. En tavallisesti muodostanut juuri kenestäkään vahvoja mielipiteitä – negatiivisia ainakaan – vaan olin aina säyseä ja kaikki hyväksyvä. Mutta Fricisissä oli sitä jotakin, mikä sai jopa minunlaiseni rauhallisen ja lempeän sielun (äitini sanoin) kipristymään inhosta.
Ehkä minussa sittenkin oli pieni ripaus Noraa?
”Kuulin, että oot lähdössä”, Fricis jatkoi kykenemättä ilmeisesti tulkitsemaan elekieltäni ollenkaan. Mikä oli hyvä, sillä siitä huolimatta en koskaan halunnut loukata kenenkään tunteita. Fricis nyökytteli kuin asia olisi hyvä. Eleessä oli ristiriitaisuutta, sillä samalla hän venytti näennäisen harmissaan suutaan alaspäin.
”Tiistaina.” Olin jatkamassa matkaa. Ikävikseni hän tekikin U-käännöksen ja lähti kävelemään rinnallani. Hän heilutteli käsiään ärsyttävästi.
Annoin itselleni mentaalisen luunapin. Kuinka ajattelin näin ilkeitä?
”No se oli mukavaa, kun olitte täällä”, Fricis sanoi ilmiselvästi sanoakseen vain jotain puutaheinää. Ikään kuin hän olisi paikan omistaja. Hän ei varmasti ollut välittänyt saati pitänyt Norasta tipan tippaa. Tai minusta. ”Amelie tosin jää kaipaan Ziraa. Tietkö, miten sille käy?”
”Ei mitenkään”, vastasin nopeasti. ”Se jää minulle vuokralle.”
Fricis virnisti. ”Mahdat olla innoissas.”
Käännyin äkkiä toiseen suuntaan.
”Minulla on tässä vielä vähän… tekemistä.” Ja odottamatta vastausta, lähdin nopeasti toiseen suuntaan tehden siten selväksi, etten juuri nyt kaivannut seuraa.
Olin aina yksin. Mutta ehkä minä halusin olla yksin...
Ehdin Zirafen tarha-aidalle asti, kun syyllisyys iski. Se tulee aina, pienimmästäkin syystä, ja kaivertaa tiensä sydämeeni kuin mato omenaan. Miksi olin ollut niin tyly Fricisille? Ei se hänen vikansa ollut – ei ainakaan suoranaisesti – kuinka Noralle oli käynyt… Vika oli minun, jos kenen, sillä minähän olin Ceran ottanut. Minun vikani, koska en ollut sanonut mitään, estellyt maastoretkelle lähtöä, vaikka sisimmässäni olinkin tuntenut jonkin olleen pielessä…
Vaistoon pitäisi aina luottaa.
Intuitiota pitäisi aina kuunnella.
Levolliset hevoset tarhassa rauhoittivat kärsivää sieluani. Kohotin katseeni taivaalle. ”Jumala antaa anteeksi heti, kun annat ensin anteeksi itsellesi”, mummoni oli aina sanonut, kun olin tehnyt jotain väärin, ollut tuhma ja katunut.
Itselleen anteeksi antaminen vain oli kaikista vaikeinta.
*
Tiistai tuli nopeammin kuin olin ajatellut. Olin ajatellut, että viimeiset päivät Latviassa venyisivät ja vanuisivat, että joutuisin kuljeskelemaan tyhjänpanttina jäytävä tyhjyys rinnassani. Mutta laskin pääni tyynyyn sunnuntai-iltana ja herätessäni oli jo varhainen tiistaiaamu.
Kävin Vitaliyan luona virallistamassa lähtöni. Hyvästelin kohteliaisuuttani myös herra von Hoffrénin, vaikka pelkäsinkin häntä. Jätin vaisut hyvästit Amelielle (Fricis hänen vierellään oli kuin emme olisi vaihtaneet aiemmin sanaakaan), Gretchenille, Ilonalle (hän halasi minua), Clavelle ja kaikille muille, jotka satuin näkemään sillä välillä, kun pinosin Zirafen varusteet ja tarvikkeet kasaan, loimitin tamman matkakuntoon ja tilattu hevoskuljetus tuli tallipihasta noutamaan meitä.
Maxia en nähnyt.
Haikein mielin seisoin vielä viimeiset hetket Zenin linnan pihalla ja katselin ympärilleni. Olisin halunnut… jos vielä olisin ehtinyt…
Niin mitä? Mitä olisin sanonut? Mitä olisin tehnyt?
Luullakseni en sitten kuitenkaan yhtään mitään.
Niinpä nousin kyytiin aivan toisenlaisissa tunnelmissa, kuin Nora-neiti oli saapunut vuosi sitten.
*
Kolme päivää myöhemmin aukaisin Zirafen hoitopakin. Olin takaisin kotona, takaisin Englannissa Rosevillagessa, missä ilmapiiri oli kylmempi ja hiljaisempi kuin Latviassakaan. Olin luullut kotiinpaluun, paluun arkeen olevan kaikki mitä kaipasin, mutta nyt huomasin, että olin ollut naiivi. Eihän mikään ollut entisellään ja kuinka olisi voinutkaan? Meni minne tahansa, teki mitä tahansa, kaikki muistutti Norasta ja ennen kaikkea hänen olostaan poissa. Huomasin ahdistuvani nyt kotona melkein enemmän kuin Zenissä. Zenissä olin sentään aina voinut ylläpitää kuvitelmaa, että ”jossain muualla asiat olisivat toisin, olisivat niin kuin ne olivat aina olleet”, mutta nyt kun olin kotona, ei ollut enää mitään ”jossain muualla”. Jos asiat olivat näin hyytävät kotitallilla, miten ne olisivat paremmin missään muuallakaan?
Aukaisin Zirafen hoitopakin ja tyhjensin sen ylösalaisin pesupaikalla. Olin päättänyt palata töihin herra Norringtonin kehoituksesta ottaa lomaa huolimatta. Työ oli paras lääke ja piti ajatukseni kurissa. Jos suurempaa tekemistä ei ollut, kehittelin sitä vaikka karsinalistojen jynssäämisestä.
Harjojen seassa oli jotain, mikä ei sinne kuulunut.
Seassa oli lappu.
Poimin sen ihmetellen käteeni. Ehkä se oli hintalappu, joka oli jäänyt jostain uudesta kaviokoukusta. Tai ehkä se oli minun itseni tekemä muistilappu jostain Noran oikusta, jonka olin jättänyt talteen ja unohtanut.
Mutta se ei ollut mitään niistä.
Nostin käden suuni eteen. Huuliltani oli karannut pieni voihkaisu.
Jos ikinä haluat jutella. - Maximill Max
|
|
Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on Feb 6, 2021 11:28:04 GMT
Ambry's Diary ~ Osa 19 06.02.2021 ~ ♫ Nightwish – Kuolema tekee taiteilijan(@Tyler )On kylmä.
Ulkona on huurteista ja kaunista. Katselen ikkunalasiin geometrisiä kuvioitaan tehneitä lumikiteitä. Luonto on ihmistäkin suurempi taiteilija. Haluaisin vapautua näistä viileyden sormista, jotka pitelevät minusta kiinni. Kalman koleus on kaipausta, kaipausta johonkin suurempaan, ikuiseen rauhaan. Kun olin pieni, äiti kutsui minua surusilmäksi. Näin maailman kauneuden, mutta se ei täyttänyt minua ilolla, vaan kivulla – aivan kuten nyt nuo hennot lumihiutaleet saavat minut itkemään.
Rosevillagessa on hiljaista. Lumivaippa on kevyenä kerroksena yli kattojen ja laidunten. Haluaisin taltioida hetken, joten otan siitä kännykällä kuvan. Siinä hetken pysähtyneisyydessä aikaa ei ole; on vain kylmän virtaavan joen yli kurottava leimuava aamuaurinko, joka kultaa kaiken valkoisen kimaltavalla valollaan.
Sinä pitäisit tästä näkymästä. Kultainen valo siivilöityy ja heijastuu hangesta kuin tuhannen timanttia. Ruusulinnan katto on kuin kuorrutettu kermalla. Takapiha on koskematon, niin puhdas ja viattoman valkoinen.
Sinun pitäisi olla nyt täällä ja ihailla tätä upeaa näkymää. Mutta olet yhtä hiljainen kuin puut, jotka seisovat tienpientareella rivissä jylhinä ja jäykkinä, mykkinä ja kuuroina.
Olisipa joku, jolle purkaa sydäntään ja ahdinkoaan, joku, joka ymmärtäisi miltä tuntui pelätä kuolemaa!
Vastaus tuli kylmän pohjoistuulen mukana ja rääkäisevän variksen sulkien kahinassa. Se nimi, joka oli puhelimessani ollut jo pitkään, mutta jonka yli sormeni oli käynyt aina vain. Kerran olin ollut jo niin lähellä, että olin nimen valinnut ja aloittanut pitkän ja polveilevan viestin… jonka lopulta vain pyyhin pois.
Mutta tänään en enää kestä tätä hiljaisuutta.
Hei… mitä sinulle kuuluu? Oletko yhä Zenissä? Kuinka Umbra ja muut voi? Täällä on kaunista, kun tuli vähän luntakin. Noran tila on edelleen sama: vakaa, muttei parempi. Tämä on raskasta meille kaikille, mutta varsinkin hänen isälleen. On ollut vaikeaa katsella kuinka hän kärsii. Herra Norrington on hyvä mies. Kenenkään ei pitäisi käydä läpi tällaista… Emme voi kuin yhä toivoa, että toivoa ylipäänsä on ja Nora vielä herää. Sanat kaikuvat näytöllä onttoina ja tunteettomina. Arkisina. Mutta ne ovat kaikki, mitä pystyn sanomaan. Lähetän viestin ennen kuin ehtisin katua.
Noran syntymäpäivät olivat olleet jo tammikuussa. Koko Rosevillage oli koristeltu hänen kunniakseen kauniisti lumenvalkoisilla, sinisillä ja mustilla ruusuilla. Molly – naapuritilan tyttö ja Noran kummilapsi – oli itkenyt vuolaasti koko vaiteliaan, mutta yhtä kaikki juhlavan tilaisuuden ajan. Some oli tulvinut lakkaamattomana purona surunvalitteluja, kannustavia sanoja, kauhisteluja. Onnittelukortteja saapui ympäri maata, Kanadastakin, mutta ne eivät tuntuneet syntymäpäiväkorteilta. Ne tuntuivat surukorteilta, muistokirjoituksilta.
Toivottavasti olet paremmassa paikassa tänä 30-vuotispäivänäsi. Maailma on raaka, on hyvä sulkea siltä silmät.
Et ehkä koskaan näe tätä korttia, mutta toivotan sinulle silti tervehtymistä ja heräämistä mahdollisimman pian!
Kaunis on kuukin, kun nukkuu vain, silmänsä päivänvalolta ummistaa, yöllä taas takaisin palaa. Herra Norrington luki kaikki kortit ääneen pidätellen itkua. En ollut ikinä nähnyt häntä kalpeampana. Poistuin etuajassa ja menin Zirafen ja Wingan luo. Tammat olivat ulkona tarhassa tyyninä nauttien raikkaasta talvipäivästä. Ja minä jälleen kerran kadehdin niiden rauhaa.
Istun yksin tarhanaidalla. Ruunikko tamma on vieressäni, rapsuttaa leukaansa tolppaan. Sillä on se vaaleanpunainen loimi, jonka halusit minun ostavan. Teetätin kultanauhalla toppaukseen Winga. Toisella puolella lukee Nora’s.
Tämä on minun korttini sinulle.
En osaa sitä sanoiksi laittaa, mutta ehkä se tulee uniisi: karuudessakin on oma kauneutensa, kohtalossa lohdutusta.
Toivottavasti et katoa unelmiisi.
|
|
Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on Jun 6, 2021 8:08:52 GMT
Nora's & Ambry's Diary ~ Osa 20 06.06.2021(@Tyler )Hän piti äitiä kädestä. Käsi oli viileä ja ote liukas, aivan kuin voisi irrota hänen otteestaan minä hetkenä hyvänsä. Hän koetti puristaa siitä kovemmin, mutta mitä tiukemmin hän piti kiinni, sen enemmän sormet lipsuivat, puristus hölleni, käsi valui hänen kädestään… Äiti hymyili hänelle alakuloisesti. ”Älä pelkää, pikkuinen.” Hän siristeli silmiään, koetti nähdä äidin kasvot siltä sokaisevalta kirkkaudelta, joka ympäröi tätä joka puolelta. Äiti hymyili, lempeästi ja samalla ajelehti yhä kauemmas hänestä. Ote kirposi. Hän jäi käsi ojossa tapailemaan tyhjää. ”Älä pelkää...” ”Tohtori, koomapotilas Norrington, 6821, on antanut heräämisen merkkejä. Siirretty osastolta F2, huone 503.”
Piip… piip… Vieraita ääniä...
”Kuuletteko minua, Nora? Räpyttäkää silmiänne, jos kuulette ääneni...” Kuka hän oli? Sumea näkökenttä tarkentui hyvin hitaasti. Valkoista. Vaaleansinistä. Beigeä. Mintunvihreää. Missä hän oli? ”Nora. Kuuletteko minua? Ymmärrättekö sanani? Räpyttäkää silmiänne, jos kuulette ja ymmärrätte.” Mitä tämä oli? Hänen kehoaan kihelmöi. Jossain tuntui raskaita lyöntejä, vetisiä iskuja, jotka saivat pään kohisemaan. Vasta hetken päästä hän tajusi niiden olevan omia sydämenlyöntejään. Päätä kiristi. Toisessa korvassa vinkui. Silmiä veresti, ne olivat kuin hiekkapoltteiset ja niiden aukipitäminen lähes mahdotonta. ”Nora Norrington?” Hän taivutti aavistuksen päätään, luomet painuivat kiinni…
*** Istuin omissa ajatuksissani tallin ulkoterassilla. Zirafe näkyi laitumella; sen kuparinpunainen karva hehkui vasten vihreää ja sinistä taustaansa. Aurinko ei päässyt juuri siihen kohtaan kuistia, vaan jäi katoksen lippaan taa ja istuin varjossa. Raavin hajamielisesti käsivartta punaisen flanellipaidan hiha ylöskäärittynä. Pöydällä puhelin oli auki nettiselaimessa. Artikkelin otsikkona näkyi: ”Työskentely ulkomailla, harppaus uuteen tuntemattomaan.” Kaksi mustaa lintua vilahti ohi niin nopeasti, etten ehtinyt nähdä mitä lintuja ne olivat. Mitä tekisin? Katsellessani Zirafen hahmoa kahden muun hevosen välissä, sydäntäni riipi. Miten voisin jättää rakkaan tamman? Kuka siitä huolehtisi? Tietäisikö uusi hoitaja mistä se piti, tietäisikö, että Zirafe rakasti leukarapsutuksia, mutta ei voinut sietää vesiletkua? Osaisiko ratsastaa sitä kärsivällisellä otteella, rohkeasti antaen vauhdikkaalle pikkutammalle vapautta eteen? Myytäisiinkö se? Olisiko sille enää paikkaa Rosevillagen laukkatilalla, yhtenä harvoista yleiskäyttöisistä ratsuista? Ja miten muotoilisin asian herra Norringtonille? Kuinka osaisin kohteliaasti ilmaista ajatukseni halustani lähteä, kuinka irtisanoutua loukkaamatta hänen tunteitaan? Jos Nora olisi takaisin… mutta siitä oli jo kuusi pitkää kuukautta. Rosevillagen väki oli hiljaisessa yhteisymmärryksessä vajonnut hyväksyntäänsä, ettei neiti Nora palaisi. Kukaan ei sitä ääneen sanonut – ei olisi voinut, sillä kaikki me säälimme herra Norringtonia, joka oli nyt menettänyt paitsi vaimonsa, myös ainoan tyttärensä – mutta kaikki tiesivät, että ajattelimme samaa; puoli vuotta oli kulunut, eikä Nora ollut antanut itsestään minkäänlaisia heräämisen merkkejä. Jopa minä, joka olin niin pitkään jaksanut uskoa ja rukoilla, olin alkanut luopua toivosta. Ja minun oli aika miettiä, mitä tekisin tämän uuden totuuden valossa; totuuden, ettei Nora, jota olin kaikki nämä kuukaudet odottanut, palaisi. En voisi jäädä Rosevillageen. Niin kaunis, hyväpalkkainen ja (erittäin kiireinen, mutta) mukava työpaikka kuin se olikin, en voisi jäädä sinne. Aina, kun katsoin Zirafea tai Wingaa, ajattelin Noraa kuin vainajaa ja tämän henki liehui kaikkialla tallin nurkissa, laitumilla, nurmikentillä ympärilläni ja syyllisyys painoi kuin fyysinen kiviä täynnä oleva reppu harteillani. Ruusulinna – pieni ja sievä mökki joenvarrella Rosevillagen tiluksilla – oli kuin mausoleumi tai muistomerkki, jonka katsomista vältin. Silti se häälyi silmäkulmassani. Viimeisen kuukauden aikana oli päätös pikku hiljaa muotoutunut mielessäni: minun olisi lähdettävä. Niin raskain mielin, kuin tähän päätökseen olinkin tullut, tiesin sen olevan itselleni parhaaksi. Joutuisin luopumaan Zirafesta – mutta en yksinkertaisesti kestäisi täällä enää. Poimin kännykän käteeni. Halusin laittaa Maxille jotain, mutta kuten aina, sanat olivat niin tavattoman vaikeita. Lopulta jäin vain katsomaan hänen kuvaansa ja sydämeni tykytti hiukan nopeammin. Ehkä… ehkä tässä saattoi olla uusi ovi, jonka voisin aukaista; ehkä uusi tie uudenlaiseen elämään. Tiesin, että ajatukseni oli puoliksi pähkähullu. En ollut heittäytyjä. En ollut spontaani. Olin varovainen, hidas, huolellinen. Se, mikä nyt mieleni päällä pyöri, soti vastoin omaa persoonaani. Minäkö pakkaisin laukkuni ja lennähtäisin – pysyvästi – toiseen maahan? Ottaisiko Max minut vastaan? Tulkitsisiko hän eleeni liian hyökkäävänä? Ahdistuisiko hän siitä? Olinko minä kuvitellut omiani? Jos voisin… jos uskaltaisin… Ich mag dich. Pidätin hengitystä. Voisinko sen vain sanoa? Sanoa, mitä olin suunnitellut… että olin ajatellut muuttaa hänen luokseen – tai ei hänen luokseen, tietenkään, en halunnut mennä liikaa asioiden edelle… mutta... sille suuntaa kuitenkin… jos vaikka saisin töitä… ihan mitä vain, ensi alkuun, tietysti parhaassa tapauksessa pääsisin jollekin tallille… Max oli pyytänyt minua käymään. En siis voinut olla täysin hakoteillä. Jos menisin käymään hänen luonaan ja sitten… niin, sitten sanoisin varovasti, että voisin kyllä tulla jäädäksenikin…
Purin levottomana huuleeni. Zen oli tuttu paikka… olisinko voinut päästä sinne, olisinko saanut sieltä töitä? Tai joltain muulta Latviassa sijaitsevalta tallilta, läheltä Zeniä? Huomaamattani olin mennyt jo näin pitkälle. Takaisin tähän hetkeen, Englantiin, Rosevillageen minut palautti kännykkä, joka oli herpaantuneessa otteessani alkanut soida. Se oli herra Norrington. Syyllisyys ja kauhu täytti minut nopeasti; ei hän voinut mitenkään tietää, mitä olin suunnitellut, mutta silti koin häpeää. Vastasin hyvin varovaisesti. ”A-Ambry?” ”Hän on herännyt!” Brandon Norringtonin ääni kajahti ilosta väristen ja pakahtuneena korvaani enkä heti ymmärtänyt sanoja. ”Hän – hän on herännyt! Tyttäreni! Sain juuri soiton! Hän – hän on toipumassa! Lähden heti… olen lähdössä heti sairaalaan, minä… minä soitan sieltä sitten!”
Vastasin kai jotain, en ole varma. En ehtinyt kunnolla edes sisäistää uutista, kun puhelu jo katkesi. Kesäpäivän seesteinen heleys tuntui soivan korvissani ja kirvelevän silmissäni. Nora oli herännyt! Nauroin ääneen, kun ääretön helpotuksen tunne vyöryi ylitseni. Se oli uskomatonta! En voinut enää istua, vaan nousin seisomaan ja hymy ylsi korvasta korvaan; Nora! Nora oli herännyt! Hän – hän…! Sitten minuun huokui onnellisuuden ja ihmetyksen sekaan… pettymys. Hymyni hyytyi. Kauhistuin sitä. Miten saatoin tuntea sellaista? Mutta jos Nora oli vihdoin herännyt… ja jos hän toipuisi… hän palaisi kotiin ja asiat olisivat kuten aina ennenkin, minä olisin hänen hevosensa hoitaja ja… vai olisinko? Oliko minun pakko jäädä, vaikka Nora palaisi? Oliko minun velvollisuuteni pysyä hänen hevosenhoitajanaan? Mikään ei palaisi ennalleen. Niin paljon oli ehtinyt tapahtua ja muuttua viimeisen puolen vuoden, vuoden aikana. Ja kuka tiesi, miten Nora oli muuttunut. Puoli vuotta koomassa, onnettomuuden muut aiheuttamat vammat… Tuskin hänkään olisi enää sama ihminen.
Minä en ollut enää sama ihminen.
"Oletko miettinyt muuttoa Latviaan? Tässä kymmenen vinkkiä, jotka sinun on hyvä tietää, ennen kuin suunnittelet kotipaikan vaihtoa tähän hurmaavaan metsien maahan!" Puristin puhelinta ja nostin sen hermostuneena huulilleni. Ehkä tämä oli se. Merkki. Synninpäästö.
Armo. Ja uusi alku.
|
|
Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on Aug 27, 2021 11:52:02 GMT
Ambry's Diary ~ Osa 21 27.08.2021(@Tyler )Odotin hermostuneena sisäänpääsyä huoneeseen. Kun ovi vihdoin avattiin, epäröin kävellä siitä sisään. Hän istui kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla varustetussa huoneessaan muhkein tupsuhapsuilla koristetuin tyynyin vuoteessa, jonka punaisensatiininen päiväpeitto ryöppysi vuoteen laitojen yli. Kädessään hänellä oli timantein helkkyvä tabletti. Kun hän katsoi minuun, huojennuksen, kauhun ja naurun sekamelska kouraisi vatsasta. Nora Norrington oli palannut. ”Älä sano mitään”, Nora sanoi ennen kuin edes raotin huulia. ”Muistan sinut kyllä. Nimesi on Amber. Ei!” Nora näytti raivostuneelta ja mulkaisi minua kuin olisin loukannut häntä. ”Ambry – Ambry.” ”Kuinka voit?” Siirryin varovasti lähemmäs. Noralla oli sinertävät silmänaluset, lohkeilleet hoitamattomat kynnet, rohtuneet huulet ja side pään ympärillä. Hän oli kalpea, mutta katseeseen oli jo palannut samaa terävyyttä, joka niissä oli aina ollut. Se oli huojentavaa nähdä omin silmin. ”Vastenmielistä”, hän tokaisi. ”Katso näitä kynsiä. Varasin kotiajan manikyyriin ja pedikyyriin ensi viikolle. Haisen kuin roskaläjä. En ymmärrä miksi. Hikeni ei ole koskaan haissut millekään ja nyt löyhkään, vaikka olisin juuri saanut peseydyttyä! Ja tämä tinnitus – jatkuva tinnitus. Päänsäryt. Haluatko, että jatkan vielä?” Hymyilin myötätuntoisen alakuloisesti. ”Mutta saat olla sentään kotona. Saatko edelleen puheterapiaa?” ”ABC.” Vaikka hän vitsaili, näin kyllä miten hän koki asian suurena nöyryytyksenä. Hän oli tilapäisesti menettänyt puhekykynsä palauduttuaan tajuihinsa ja kärsinyt muistiongelmista, mutta kolmen kuukauden kuntoutuksen tulokset näkyivät jo. ”En tiedä milloin pääsen ratsastamaan. Kerro Wingasta. Ja…”, Noran ilme tummui. Hän sulki pienen suunsa, suipisti sitä, silmät siristyivät, sieraimet värisivät. ”Zi…?” autoin. ”Zirafesta”, hän jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Silti ilmaan jäi pahastunut viileys. Koetin nopeasti paikata tilannetta vastaamalla. ”Molemmat voivat hyvin. Winga on tosin repinyt yhden loimistaan.”
”Minkä niistä?” Nora sanoi heti kärkkäästi. ”Sen violetinkultaisen, mutta laitoin uuden jo tilaukseen. Molemmat on olleet laidunlomalla. Zirafen kanssa aloittelin eilen taas kevyesti treenejä.” Nora siristi äkkiä silmiään ja katsoi minuun terävästi. Hämmennyin ilmeestä. ”Sinulla oli jotain kerrottavaa”, hän sanoi. ”Eikö niin?” Rintaani painoi, mutta tiesin mitä minun kuului tehdä. Olin miettinyt ja puntaroinut ja pohtinut ja harkinnut sitä niin kauan. Minun olisi kuunneltava omaa sydäntäni. ”Niin… minä… Olen iloinen, että olen saanut olla Rosevillagessa. Se on hieno paikka. Zirafe on… upea. Ja minä...” Noran silmät menivät yhä enemmän viiruiksi. En uskaltanut katsoa häntä kasvoihin, joten katsoin sen sijaan käsiini. ”Halusin kertoa sen sinulle ensimmäisenä ennen kuin… ennen kuin puhun herra Norringtonille. Minä… en aio jatkaa enää Zirafen ja Wingan hoitajana.” Nora ei sanonut mitään. Minusta tuntui kamalan pahalta. Kuin olisin pettänyt hänet. Niin kuin varmaan petinkin. Mutta jokin oli muuttunut ja minä tiesin, että oli aika mennä elämässä eteenpäin. ”Kuka sinä olet?” hän äkkiä tokaisi. Hätkähdin. Katsoin häneen yllättyneenä ja peloissani. Nora mulkoili minua. ”Häivy. En tunne sinua. Kuka sinut tänne päästi?” Seisoin suu auki osaamatta vastata tai tehdä mitään. ”Mu-mutta minä...” Nora painoi nappia, joka hänellä oli yöpöydällä. ”Ala laputtaa kuka oletkin!” Tuijotin häntä järkyttyneenä ja peruutin kohti ovea. ”Mikä hätänä, neiti Nora?” Chase ilmestyi sisään. ”Vie tämä tunkeilija heti ulos!” Chase katsoi hölmistyneenä minuun. ”ULOS!” Nora kiljui. Mutta Chasen ohjatessa minut huoneesta, ehdin nähdä Noran kasvot vielä viimeisen kerran; ja jokin hänen ilmeessään, olemuksessaan, eleessään… kyllä hän tiesi varsin hyvin, kuka minä olin.
* ”Olen pahoillani”, Brandon Norrington sanoi. ”Hänellä esiintyy välillä dissosiaatiota ja lievää afasiaa.” Seisoin hänen toimistossaan. Lattiasta kattoon ja kalusteisiin kaikki oli lämpimänpunertavaa mahonkipuuta. Pöydällä lasimaljakossa oli kuivakukkia – ruusuja. Lakastuneita, kuolleita… ja yhä pystyssä. Tunsin itseni kamalaksi ihmiseksi. ”No… kuinka voin auttaa?” Kohotin katseen kukista. ”Tulin jättämään tiedon. Aion ottaa lopputilin.” Sanat tulivat automaattisesti. Ja nyt kun ne oli sanottu, ei paluuta enää ollut. Herra Norrington oli pyöritellyt kullattua kynää sormiensa välissä, mutta pysähtyi nyt niille sijoilleen. Uurteet, jotka hän oli saanut tyttärensä onnettomuuden myötä, olivat yhä siinä; edes huojennus ja helpotus Noran toipumisesta ei ollut silottanut niitä enää pois. Jotkut asiat elämässä… vain jättivät sillä tavalla pysyvän jäljen. ”Noran tila on koko ajan kohentumassa”, sanoin. Sydämeni hakkasi. Tiesin, että hyppäisin tuntemattomiin vesiin – ja vielä pää edellä. En koskaan tehnyt mitään tällaista. ”Aion… aion muuttaa Latviaan. Ainakin väliaikaisesti.” ”Latviaan?” herra Norrington sanoi. ”Aah, sekö maa vei sydämesi? Ymmärrän. Olen tietysti surullinen, että lähdet… Olet ollut Noran hevosenhoitaja niin monta vuotta, erinomainen työntekijä...” Kyynelet täyttivät näkökenttäni. ”Milloin lähdet?” Pyyhkäisin silmäkulmaa hihaan ja koetin ryhdistäytyä. ”Teen tämän ja ensi kuun loppuun.” Herra Norrington nyökkäsi. Sitten hän nousi seisomaan ja kiersi pöytänsä takaa käsi ojossa. ”Kiitos kaikesta, Ambry.”
Oloni oli jotenkin keventynyt lähtiessäni toimistosta. Kävelin Rosevillagen reunamille tien varteen, missä käännyin vielä ympäri katsomaan vaaleanpunaista tallirakennusta. Sitten suuntasin katseeni päättäväisesti eteenpäin. Toivoin, että joku olisi minua vastassa siellä, minne menisin.
Ich mag dich. Elämä oli tässä ja nyt ja siitä oli pidettävä kiinni kaikilla voimillaan.
|
|
Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on Sept 2, 2021 16:53:28 GMT
Nora's Diary ~ Osa 22 02.09.2021Kun Nora oli ollut 4-vuotias, hän oli astellut ensimmäisen kerran päiväkerhoon rinta rottingilla ja varmana siitä, että oli arvoasteikossa muihin lapsiin nähden ylinnä; olihan hänen isänsä kutsunut häntä ”pikku prinsessaksi” syntymästä lähtien. Nora väitti olevansa oikea prinsessa ja kruununperijä 5-vuotiaaksi asti, sanoen kaikille, jotka sen kyseenalaistivat, että hänen äitinsä oli ollut Englannin kuningatar. Kun hän sai kuulla, että Englannin kuningatar on yhä elossa, vikkelä-älyinen Nora muutti kertomustaan niin, että hänen äitinsä olikin ollut Ruotsin kauan kateissa ollut prinsessa, josta vain ei tiedetty. Ja näin siis oli Norakin ilmiselvästi siniverinen. 6-vuotiaana kuninkaallisen taustan totuusperä itsessään ei ollut enää tärkeintä, vaan Nora oivalsi, että tyhmemmät lapset uskoivat ihan kaiken. Hän saattoi selittää heille mitä halusi ja lapset nielivät sen, ja niinpä Nora ymmärsi olevansa muita paremmassa asemassa – paitsi tietysti varallisuuden suhteen – niin myös mielen kyvyiltään. 7-vuotiaana hän opetti muille luokan tytöille geometriaa. 8-vuotiaana hän sai suoraan siirron vuotta ylemmälle luokalle. 9-vuotiaana hän laski isälleen tilinpanoja. 10-vuotiaana hän voitti päässälaskukilpailun. 11-vuotiaana hän teki koulussa esitelmän lukiotason fysiikasta. 12-vuotiaana hän kävi ÄO-testeissä saaden selvästi keskivertoa paremmat pisteet. 13-vuotiaana hän lopetti kaiken matemaattisen. Mihin numerot katosivat? Niiden viehätys vain loppui kuin seinään. Aina se lahja, joka syntymässä annetaan, ei kuitenkaan ole se, mitä todella haluaa tehdä. Murrosikään tuleva Nora ei löytänyt numeroista enää mitään mielenkiintoista. Hän oli nähnyt niillä niin pitkälle kuin näki ja se riitti. Numerot olivat erehtymättömän tosia ja sen myötä erehtymättömän tylsiä. Sen sijaan hän kiinnostui kenttäratsastuksesta, leipomisesta, muodista ja puutarhanhoidosta. ”Mitä haaskausta!” matematiikan professori, joka oli seurannut Noran kehitystä, tuohtui. ”Noin älykäs tyttö ja mitä hän tekee! Selaa glamourilehtiä ja meikkaa varpaankynsiä! Hänen pitäisi pyrkiä lukioon ja yliopistoon ja tehdä jotain suurta elämällään, jotain yhteiskunnallista ja uraauurtavaa!” Mutta Brandon Norrington, jolle tyttärensä oli kultaakin kalliimpi, ei sanonut poikkipuolista sanaa Noran haluihin. Jos tyttö halusi vain ratsastaa ja elää isänsä rahoilla laittamatta tikkua ristiin minkään suuren ja loisteliaan ja yleisen hyvän eteen, niin sitten hän teki niin.
He eivät silti aivan ymmärtäneet, että Nora oli aina pitänyt terävää älyään ja kylmänviileää loogisuuttaan tärkeimpänä piirteenään, tärkeämpänä kuin ulkonäköään. Hän oli niin älykäs, että ymmärsi, ettei hänen tarvinnut tehdä mitään. Ja kun ei tarvinnut tehdä mitään – kun kaikki tarjoiltiin kultalautaselta – miksi silloin tekisikään mitään? ”Vain typerykset raatavat”, hänen kuultiin sanovan 14-vuotiaana ja menettävän samalla kertaa 5 ystävää. Se ei kuitenkaan koskaan surettanut häntä. Hän oli aina ollut sitä mieltä, että ihmisiä oli liikaa ja typeriä ihmisiä vielä sitäkin enemmän. Kun Nora oli 30-vuotias, hän putosi pahasti hevosen selästä ja joutui koomaan. Hän makasi puoli vuotta yksityissairaalassa tekemättä mitään… tai siltä se ulkopuolisen silmiin näytti. Mutta Noran aivot ovat käyneet aina, silloinkin, kun mikään muu ei liiku. Ja kun hän lopulta heräsi, hän oli kokenut jotain, mikä ei yhtäkkiä mahtunutkaan hänen logiikkaansa; jota hänen älynsä ei ymmärtänyt; mitä ei voinut laskea numeroilla. Ja ensimmäistä kertaa hän tunsi olevansa itse typerä. Mutta sitähän hän ei kuunaan myöntäisi.
Hän oli kokenut niin sanotun henkisen kokemuksen.
* ”Sehän on mahtavaa.” ”Mikä siinä on mahtavaa millään mittapuulla? Se oli hyvin vastenmielistä!” ”Äitisi näkeminen oli vastenmielistä?” ”Äitini on kuollut. Ja kyllä, kyllä se on vastenmielistä, että ihmisen aivot – minunkin, vaikken haluaisi sitä myöntää – ovat niin heikot ja sentimentaaliset, että oudossa, herkässä tilassa kaivelevat ihmisen psyykeestä esiin asioita, joita he eivät halua muistaa tai ajatella.” ”Mutta eikö yhtään lohduta tietää, että jos olisit heittänyt veiviä, viikatemiehen sijasta oma äitisi olisi tullut hakemaan sinua?”
”Anteeksi. Tulin hetkellisesti kuuroksi. Vihjailitko, Dewn Nicholas, juuri äsken, että olisin voinut kuolla?”
”Jeah, Nora Veronica, niin taisin, koska niin me kaikki luultiin. Et sinä ole sen kuolemattomampi tapaus kuin kai kukaan meistä.”
”Väärin. Minä en ollut lähelläkään kuolemaa. Olin hyvin välkkynä ja hereillä, tiesin paljon asioista, joita ympärillä tapahtui!”
”Kuten?” ”Kuten sen, kun huoneeseeni tuotiin kukkia. Haistoin lupiinit ja uneksin lupiininiityistä. Tiedostin, ettei Noahia oltu päästetty katsomaan minua. Näin painajaisia hänestä. Kuulin isäni äänen, samoin Ambryn. Pyh, Ambry!” ”Koomapotilaat eivät ole niin tiedottomia kuin luullaan.” ”Aivan. Tai siis – minä en ole. Muista en tiedä, varmaan ovatkin, kerta ovat hereilläkin aivan yhtä järjettömiä. Ei huomaa eroa. Tämä ’henkinen rippini’ kuten sinä ituhippi sitä nimitit, maksoi minulle vuosien varman luottohevosenhoitajan, osittaisen puhekykyni, loppuhetkeni Zenissä, gaalaillan, mahdollisesti toisen hevosistani, kuusi kuukautta elämästäni sekä monta muistoa ja muistikuvaa.” ”Tuossa tärkeysjärjestyksessä?” ”Älykkyysosamäärääni se ei vaikuttanut, saanen huomauttaa.”
”Ja puhekin tuntuu hyvin sujuvan.” ”Saan ajoittaisia afasioita. Katso netistä, et kuitenkaan tiedä mitä se tarkoittaa. Vika on ulosannissa. Ei järjenjuoksussa.” ”Tiedän kyllä mitä se tarkoittaa...” ”Koska tulet tänne? Yksi outo oire on. En muista enää ihmisten kasvoja. Amberin nyt ainakaan. Pah.” ”Minä olin se kaveri, jolla on polviin saakka pitkä rastatukka, iso nenä ja kierot silmät.”
”Katsos, no sinut jostain syystä sitten muistankin elävästi.” ”Hah. Ei mutta, tulen käymään ennen kuin lennän Egyptiin. Ilmoitan sitten.”
”Ja mikähän aivovaurio sinut saa Egyptiin?” ”Meditaatioleiri. Otan Windyn mukaan.” ”Windy?”
”…Tyttäreni… Windy…?”
”Kyllä tiedän!”
”Sellainen voisi tehdä sinullekin hyvää. Nyt, kun –”
”Ja mitähän minä lapsella tekisin, katso nyt tuota auvoista perheonnea, joka teillekin lankesi! Siis sinulle - yksin.”
”...”
”.”
”Niin, siis meditaatio. Nyt, kun olet saanut välähdyksen elämän spiritualistisesta puolesta, ehkä haluat tulla tänne meidän hihhulien puolelle. Meillä on aurinkoa ja keksejäkin.” ”Ei kiitos. Hrr. En ole niin ylimielinen tai tyhmä nyt varsinkaan, ettäkö väittäisin tietäväni kaiken elämän totuuksista ja perusasioista. Ei kukaan tiedä, ja joka muuta väittää, on typerämpi kuin ne tyhjät saappaat, jotka uskovat littanaan Maahan. Mutta aion silti sanoa, että aivokemia pystyy ihmeellisiin asioihin. Se on kuin taikurin temppu; hyväntahtoiset haluavat uskoa taikuuteen, koska se on viihdyttävää. Mutta minä arvostan enemmän alkuperäistä taikuria, joka nuo silmänkääntötemput ensimmäisenä keksi.” ”No niin… rakkautta ja valoa sinne.” ”Ottaisin mieluummin vastaan… ottaisin mieluummin vastaan… ...”
”Jeah…?” ”Yrh! Hyvästi nyt. Päätäni alkaa särkeä.” ”Nähdään tässä kohta kuukauden sisään.”
”No niin sinä olet sanonut jo monta kertaa.”
”Koeta pysyä järjissäsi.” ”Minäkö? Säästäisit sen itsellesi. Nyt hyvästi.”
|
|
Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on Oct 3, 2021 10:41:47 GMT
Ambry's Diary ~ Osa 2301.10.2021 {Vastatarina tälle} @Tyler Lentokenttä. Ihmishälinä. Kaksi perässä vedettävää matkalaukkua ja yksi reppu. Kiharat kahdella saparolla ja hiuspanta. Vihreä flanellipaita, sen päällä Rosevillagen logolla varustettu helmiäisenruskea ohut tuulitakki. Jalassa farkut ja kuluneet mustat paksupohjat. Takana kymmenen vuotta samassa työpaikassa. Edessä uusi alku. Ja ehkä yhdet tutut kasvot…
* Max. Käsi oli viileä sen hipaistessa puolivahingossa omaani. Hymyilin pikaisesti ja otin matkalaukun itselleni. ”Kiitos”, sanoin hiljaa ja ääni oli käheä. Max seisoi avuttoman näköisenä hetken aikaa – se oli oikeastaan aika suloista. Vinkkasin aavistuksen päällä taakseni kohti hotellin pääovia. Max räpäytti silmiään kuin terästäytyäkseen.
”Joo, no –”
”Niin...”
”Oli… oli mukava… taas nähdä.”
”Niin oli.” Hymyilin ujosti uudelleen. Olin jo hitaasti kävelemässä kohti sisäänkäyntiä. ”Jos… jos soitan sulle myöhemmin?” Max näytti purevan huuleensa heti sen sanottuaan. ”Se olisi mukavaa.” Hän näytti helpottuvan vastauksesta. Max heilautti vielä kättään, nyökkäsin ja heilautin takaisin ja vedin sitten matkalaukun ylös portaita hotellin aulaan. Täällä minä nyt sitten olin. Latviassa taas, Saulkrastissa. Se tuntui aivan toisenlaiselta kuin viime kerralla. Ensinnäkin, nyt olin omillani. Se oli vapautta ja arvaamattomuuttakin samaan aikaan: toisaalta saatoin keskittyä vain ja ainoastaan itseeni ja omiin asioihini, mutta toisaalta olin myös enemmän vastuussa varsinkin rahallisessa mielessä pärjäämisestäni. Nora ja hänen isänsä ja työpaikkani ei kustantaisi enää mitään, vaan kaikki menisi omasta pienestä pussukastani. Toisekseen, olin täällä puoliksi ilman päämäärää. Minulla ei ollut tarkkaa aikataulua, ei etukäteen mietittyjä rutiineja, ei työtehtäviä. Ei huolehtimista Zirafesta, ei Noran jokaisen aavistuksen ja pikkutoiveen täyttämistä. Ja niin siinä suuren kaarevakattoisen aulan keskellä seisoessani se iski yllättäen: tuntemattoman pelko ja ahdistus. Mitä minä tein täällä? Mitä minä tekisin täällä? Tähän asti oli ollut sentään jokin tavoite: nähdä taas Max. Nyt olin nähnyt Maxin ja saanut siitä samaan aikaan nopeamman sykkeen, kuin myös syvän rauhan, jota jostain syystä koin aina Maxin lähellä tai jopa pelkkien tekstiviestien välityksellä... mutta entä nyt? Mitä tästä eteenpäin? ”Hei, voinko auttaa?” asiakaspalvelija kysyi tiskin takaa englanniksi. Vedin laukkuni lähemmäs ja kirjauduin sisään. Varasin kolme yötä. Minulla oli kolme päivää ja kolme yötä aikaa keksiä, mikä olisi seuraava siirtoni.
|
|
Yhteistyöläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa; mutta kaikki mikä on kultaa, kiiltää.
Viestejä: 36
Aurinkomerkki: ♑
|
Post by Nora N. on Jan 9, 2022 13:04:12 GMT
Nora's Diary ~ Osa 24 01.01.2022 @Tyler Noran toipuminen ei ollut käynyt ilman takapakkeja. Aivoverenvuoto oli tuonut hänet sairaalaan toistamiseen jo sen jälkeen, kun hän oli alkanut kuntoutua. Lääkärit pitivät häntä jonkinlaisena lääketieteellisenä ihmeenä ja olisivat halunneet tutkia häntä pidempäänkin, mutta Brandon Norrington kiikutti tyttärensä takaisin kotiin suojaan heti, kun se oli turvallista. Nyt Noran vaivoiksi oli tullut omituinen kutina, joka oireili kuin atooppinen ihottuma, sekä hiustenlähtö. Tavallisesti se olisi ollut maailmanloppu ja katastrofi, mutta nyt se tuskin kiinnosti Noraa.
Jo se oli outoa, mutta mikään näistä ei ollut yhtä outoa ja ennen kaikkea muuttunutta, kuin Nora itse. Se oli alkanut hänen heräämisensä jälkeen ja sittemmin vain voimistunut. Hänestä oli pikku hiljaa tulossa... erilainen ihminen.
”Mitä oikein höpötät? Miten niin ’erilainen’? Itse olet erilainen – mikä tuo puku on?”
”No sinne vtun gaalahommaan”, Noah ärisi. Nora katsoi sängylle noin vain viskattua kammottavaa röyhelöistä, ilmeisesti jonkin aikakauden mukaista puvuntakkia.
”Hirvitys. Tuota et pue. Laita tavallinen siisti asukokonaisuus, ei mitään cosplayta.”
”Sää tän mulle valitsit”, Noah työnsi leukaansa eteen, ”ja sanoit, että meidän pitää pukeutua jonkun parrokkiajan mukasesti tai jotain sellasta.”
”En tasan varmasti ole sanonut, enkä tasan varmasti ole käskenyt pukea tuota.”
”Ootpas.”
”Ja milloin?”
”Ennen –”, Noahin leuka jäi liikkumaan puolelta toiselle hetkiseksi kesken lauseen, sitten hän tokaisi asian loppuun: ”– kun makasit taas lakanoilla.”
Nora tuijotti häntä hyytävästi. Noah tuijotti vähääkään hätkähtämättä takaisin. Hän oli yksi niitä harvoja ihmisiä, joilla oli luontainen immuniteetti Noran teuraskatseelle.
”En muista”, Nora töksäytti ja käänsi silmänsä pois tuosta rievunkuvatuksesta, ”ja muistan aina kaiken, joten mitä en muista, ei ole tapahtunut. Heitä se menemään ja hanki jokin asiallinen puku.”
Noah kaappasi takin. ”Sun faijas mielestä sun ei pitäis edes lähtee, sun pitäis levätä.”
”Mistä lähtien olet ollut isäni kanssa samaa mieltä mistään asiasta?”
Mutisten huonotuulisena, Noah kalppi ulos huoneesta. Nora avasi vaatekaappinsa ja katsoi sen sisään. Jotain valkoista… hänellä ei ollut mitään valkoista. Kuinka hän ei ollut ennen oivaltanut, mikä taivaanlahja puhdas valkoinen väri olikaan? Kaikkien värien yhtymä, värien sinfonia, itse… Isän väri…
Hänen pitäisi hankkia gaalailtaan valkoinen mekko. Kyllä. Ehdottomasti. Olihan hän Kuoleman selättänyt, maahan takaisin langenneiden sekaan laskeutunut enkeli. Muttei kyllä pelastuksen enkeli. Jokainen huolehtikoot omasta pelastuksestaan, Nora ajatteli taas kiukuspäissään raapien itseään – tämä kutina oli sietämätöntä. ”Kuoriudun vanhasta kehostani, luon nahkani ja synnyn uudelleen”, hän mumisi hiljaa itsekseen. Sitten hän käänsi päänsä kohti makuuhuoneen ovea ja kajautti: ”Ja tuo se rasva, joko se putilo loppui?”
* Linna. Zirafe.
”Ootsä ok?”
Näkymää tuijottamaan jäänyt Nora räpäytti silmiään ja suipisti sitten huuliaan.
”No tietysti.”
Noah tarjosi käsivarttaan ja Nora tarttui siihen. He astelivat yhdessä kiviset portaat sisälle linnaan. Tämä on siirtymä vanhasta elämästä uuteen, ajatteli Nora jokaisella kiviaskelmalla. Miten klassista ja… tarkoituksenmukaista tehdä se juuri täällä, Zenissä, missä yli vuosi sitten se tapahtui.
Heidät otti vastaan jousiorkesteri, rupattelun ja naurun helähdykset, virtaavan väkijoukkion mekkojen kahinat ja nahkakenkien narinat. Palvelijat ottivat heidän takkinsa ja ohjasivat eteenpäin. Nora katseli korkean salin koristeluita ja samettiverhoja. Oli vaikea ajatella, että nyt juhlittiin vuoden vaihtumista 2022, eikä 2021.
Hänellä oli ollut elämänsä hulluin vuosi.
”MOI!” Pitkänhuiskea vaaleanpunahiuksinen naishenkilö, käsikynkässään lyhyempi nimetön mies. Kittyn kieltämättä asiallisen mekon pilasivat tatuoinnit, jotka oli mitä ilmeisemmin jätetty tarkoituksella näkyviin käsivarsiin. Barbaarista. ”Me tultiin kans just äsken. Miten sä jakselet, Nora?”
Nora ei vastannut. Kitty esitteli kavaljeerinsa – Tyler Andrews.
”Nora Norrington”, Nora vastasi viileästi ja ojensi kättään. ”Mieheni, Noah Norrington.”
Noah ja Tyler kättelivät vaisusti.
”Bills ja Amy on täällä myös”, Kitty sanoi leveä hymy kasvoillaan – kykenemätön joko lukemaan seurueen yleistä mielenlaatua tai sitten vain tyhmä. ”Me tultiin yhtä matkaa Latviaan, mutten tiedä missä ne liikkuu täällä. Hei, Nora, sä näytät hyvältä. Me kuultiin, että jouduit uudestaan sairaalaan?”
Tyler köhäisi hiljaa.
Puheenaihe ei ehkä ollut hetkeen ja tilanteeseen sopiva, mutta Nora sivuutti epäkohteliaisuuden ja vastasi siihen.
”Niin minäkin kuulin.”
Kitty tuijotti häntä kaksi kokonaista sekuntia ja purskahti sitten nauruun.
”Hah! Aika hyvä. Hyvä, kun oot kuitenkin taas voimissas.”
Nora hymyili tekoimelintä hymyään.
Valitettavasti he löysivät Kittyn liian aktiivisen ihmisharavoinnin myötä aivan liian nopeasti myös kanadalaiset. ”Amy, sä oot upee”, Kitty voihkaisi. ”Teistä pitäis ottaa kuva! Teistä kaikista!” Hänen jäädessä hyppelehtimään Amyn ympärille kuin apina, Nora katsoi päästä varpaisiin Billyä. Raha. Valta. Maine. Materia. Oli selvää, että Billy oli tuhon tiellä. Hän edusti kaikkia niitä turhuuksia, joita vanha Norakin oli edustanut.
”Luoja olkoot kanssasi, että sinäkin havahdut tuolta turmion polulta.”
Heidän seurueensa vaikeni Noran sanoihin. Kitty oli ollut hiplaamassa Amyn timanttista kaulakorua, mutta nyt se luiskahti hänen sormiensa välistä, kun he kaikki tuijottivat Noraa.
”Anteeksi mitä?” Billy sanoi. Nora hipaisi käsivarttaan – ei, hän ei saisi raapia itseään kuin saastainen syöpäläinen keskellä juhlia ja ihmisiä. Hän vilkaisi korean salin seinustoille – missä oli lähin kylpyhuone?
”Poistun hetkeksi”, hän ilmoitti ja lähti sitten siihen suuntaan, jossa oli päätellyt päämääränsä olevan – ja koetti samalla vimmatusti purra huuleensa, ettei raatelisi kynsillä ihoaan. Vaan kärsimys kertoi hänen olevan oikeassa.
”Mikä sitä vaivaa?” Billy töksäytti Noran valkoisen hahmon kadottua näkyvistä. Kitty ilmeisesti päätti, että outo hetki oli jo onnellisesti ohi, sillä kääntyi taas Amyn puoleen ja kohta johdatti tämän kanssaan jonnekin innokkaasti kuvien ottamisesta selittäen. Tyler empi kahden vaiheilla ja lähti sitten seuralaisensa perään kuin jälkeen unohdettu koira.
Billy ja Noah jäivät epämieluisasti kahden keskinäiseen, kiusalliseen hiljaisuuteen.
”Eikse heebo tullu tänä vuonna?”
”Kuka ’heebo’?” Billy katsoi Noahia kuin jotain vastenmielistä, jonka kanssa ei tahtonut rupatella.
”No se”, Noah sanoi laiskasti, ”se jannu, Noran frendi, se. Dewn.” Noah katseli pukuihmisiä jurona ja välinpitämättömänä. ”Mullois sille asiaa. Onko antaa sen numeroa?”
”Siis Dewnin numeroa?” Billy toisti epäuskoisena.
”No nii mä just sanoin.”
”Mitä asiaa?”
”Ootsä sen joku manageri?”
Miehet ottivat inhoavilla katseilla toisistaan mittaa. Amy oli palannut ilman Kittyä ja kosketti kevyesti Billyn käsivartta. Se oli kuin signaali, joka sai Billyn palautumaan viileän koppavaan, mutta rauhoittuneeseen tilaan.
”Jätin puhelimen ulkotakin taskuun. Pyydä joskus toisen kerran. Mennään”, hän lisäsi Amylle ja he valuivat ylevästi väenpaljouteen.
Noah tuhahti.
”Luulevat olevansa jotain parempaa väkee...”
Nora ei kuunnellut Noahin marmatuksia palattuaan, sillä hänellä oli tärkeä tehtävä. Hänen oli löydettävä eräs henkilö, joka kaipasi kipeästi hänen armahdustaan.
”Mitä sä nyt taas selität?” Noah laahusti pahantuulisena – kuten aina, kun joutui Noran mukana paikkoihin ja tilanteisiin, joihin ei koskaan muutoin olisi lähtenyt – tämän perässä. ”Mitä helvetin armahdusta?”
”Kielenkäyttö”, Nora napsautti, ”ja kyllä, minun on päästettävä eräs poloinen sielu ahdingostaan. Ymmärrän itsekkyyteni nyt, vaikken varsinaisesti koskaan toiminut sen mukaisesti. Annoinhan hänen lähteä. Kannoin silti tähän asti sisälläni kaunaa häntä kohtaan ja se asia on nyt korjattava. Auta minua löytämään hänet. Hän on täällä, tiedän sen.”
Ja siellä hän olikin. Yötaivaansinisessä iltamekossa, tiuhankiharaiset tummat hiukset upealla päänpäällä olevana nutturana. Jopa Norasta Ambry näytti kauniimmalta kuin koskaan sinä aikana, kun hän oli tämän tuntenut. Kun Ambry näki heidät – entisen työnantajansa – hetken aikaa hänen kasvoillaan häilähti pelko. Hänen vierellään seisova Max oli siluettimainen kuin veistos, ja liikahti vaistomaisesti Ambryn puoleen kuin tämän suojelija.
”Ambry”, Nora sanoi heidän ehdittyä näiden luokse. Nora ojensi käsiään ja otti Ambryn vapaan käden, joka ei pidellyt juomalasia, omiinsa. Ambry tuntui olevan eleestä niin hämmentynyt, ettei estellyt. ”Näytät…” Nora jätti lauseen kesken, mutta hymyili sen tilalle, mikä toivottavasti ajoi saman asian. Hän nyökkäsi myös Maxille. ”On hyvä, että löysin sinut. Haluaisin vaihtaa muutaman sanan.”
Ambry loi avuttomana apua anovan katseen aveciinsa Noran johdattaessa häntä pois päin. Max astahti kuin seuratakseen kaikesta huolimatta, mutta Noah esti hänen aikeensa sulavan luonnollisen oloisella asennonvaihdolla. Miehet jäivät taa.
Naiset pysähtyivät vähän matkan päähän. ”Nora –”, Ambry aloitti ja hänen äänensä värähti. Nora keskeytti hänet nostamalla kättään ja pudistamalla päätä huulet supussa.
”Eipäs. Minä puhun. Halusin kiittää sinua vuosista, jotka olit palveluksessani, Ambry, ja sanoa”, Nora puristi taas Ambryn lämmintä käsineeseen verhottua kättä omiensa väliin, ”että annan sinulle kaiken anteeksi.”
Ambryn suu raottui hämmästyksestä auki. ”Niin. Et ehkä tiennyt, mutta olin hyvin vihainen ja pettynyt päätökseesi hylätä minut heikolla hetkelläni. No, vastasit Zirafesta tietysti tajuttomuuteni aikana, mutten ollut täysin kuntoutunut vielä silloinkaan ja senkin jälkeen… joka tapauksessa, en kanna enää kaunaa. Olen antanut sinulle kaiken anteeksi. Ja toivottavasti tiedät, että olet nyt täysin vapautunut kaikista kytköksistä minuun ja Rosevillageen. Olet täysin vapaa elämään elämääsi tästä eteenpäin kuten tykkäät.”
Ambry sulki suunsa. Hänen tummiin silmiinsä oli virinnyt kimalletta. Sitten hän hymyili huulet värähtäen – ja sitten he halasivat. Nora ei ollut halailijatyyppiä, mutta otti lahjan mukisematta vastaan.
He palasivat miestensä luokse. Ambryn ja Maxin lähtiessä omaan suuntaansa, Ambry kääntyi vielä katsomaan taakseen ja hymyili Noralle. Nora heilautti hieman kättään.
”Selviskö kaikki ny?” Noah kysyi ynseästi.
”Kyllä”, Nora vastasi arvokkaasti. ”Uusi elämäni alkaa syntieni puhdistuksella, ja tämä oli hyvä alku.”
|
|