Päiväkirjamerkinnät
Entisen omistajansa ja vanhojen hoitajien aikoina
Sinte: Bella on osallistunut edellisen omistajansa kanssa 12.11.2014 Pikkulinnun tallilla järjestettyihin tarinakoulukisoihin Helppo A -luokkaan. Tehtävänä oli kirjoittaa runo tai tarina kilpailupäivän kulusta. Tästä alta voit lukea ratsukon suorituksen!
Tarinakoulukilpailut Pikkulinnun tallilla 12.11.14, Helppo A (sij. 6/12)
"Aamusta asti jännitin,
tärisevin sormin ponin harjaa letitin.
Pakattiin mukaan sitä sun tätä,
ettei kisapaikalla yllätä hätä.
Matkalla kuitenkin torkahdin,
näin unta: me nappaamme pokaalin!
Kisapaikalla nousin kyydistä reteenä,
saapastelin ympäriinsä voittajan ilmeellä.
Pian kuitenkin hokasin,
matkasta uupuu se oleellisin.
Olin unohtanut kotiin ponin,
paniikissa säntäilin tovin.
Selitin tilanteen tuomarille,
sain vain hilpeän taputuksen harteille:
”Mars, mars radalle!”,
niinpä esiinnyin yksikseni ihmiselle sadalle."
Rosa: 1. Tutustumista ja joulutunnelmaa
Muutto uuteen kaupunkiin oli ollut itselleni todella rankkaa. Kaikki hyvät ystävät, rakas koti jossa olin ikäni asunut ja tuttu sekä turvallinen talli ja sen ponit jäivät kauas taakse, kolmensadankuudenkymmenen kilometrin päähän! Se oli hirveää, tai siis ainakin aluksi tuntui siltä kuin kaikki olisi menetetty, mitään hyvää ei olisi enää jäljellä. Tämä ei kuitenkaan jatkunut pitkään, sillä sain monia uusia kavereita koulun kautta, enkä enää tuntenut niin kovaa surua. Ja ainaisena ponityttönä tulisin suorastaan hulluksi ilman tallille pääsyä mahdollisimman pian, joten oli korkea aika aloittaa operaatio sopivan ratsutallin metsästys!
Googlea apuna käyttäen satuin kerran eksymään Metsälammen ratsutallin kotisivuille, ja se kerta riitti.
- Hei! Olisin Metsälammen ratsutallille menossa, lausun parrakkaalle bussikuskille samalla kun ojennan pienen kasan kolikoita hänelle.
- Jassoo, eihän tämä bussi melkein muita kuin sinne tallille meneviä kuljetakkaan..bussikuski vastaa hekottaen hullunkurisesti ja ottaa antamani rahat vastaan.
- Hyvää matkaa sitten vain! Kuski toivottaa ennen kuin ehdin livistämään paikalta etsimään sopivaa istumapaikkaa. Linjuri on melko pienikokoinen, mutta oikein soma sisustukseltansa. Istahdan vapaalle penkille ikkunan viereen, kunnes joku takanani olevalta penkiltä tökkää minua varovasti sormellaan. Käännähdän henkilön suuntaan uteliaasti.
- Hei kuulinko mä oikein et sä oot menos Metsikseen? ruskeahiuksinen tyttö kysäisee vieno hymy kasvoillaan.
- Juu olen, siis kylläkin vasta ekaa kertaa mutta..vastaan hieman hämilläni.
- Aa okei, katos mäkin oon menossa sinne! Ja muuten mun nimi on Iiris, tyttö kertoo hymyillen.
- Mä oon Rosa, ja tuota..jos kerran oot kanssa menossa Metsälampeen niin viitsisitkö näyttää hieman paikkoja mulle? Ja että mistä löydän ponin, jolle hain hoitajaksi, siis Me Skarabeen, kysyn Iirikseltä.
- Totta kai voin esitellä paikat ja onnee muuten että pääsit Bellan hoitajaksi! Se on mun mielestä tosi mukava, siis niinkun hoitaessa, Iiris vastaa.
- Okei, kiitti kauheesti, vastaan hymyillen Iirikselle ennen kuin jatkan: Hoidaks sä mitään hevosta siellä? kysyn vielä.
- Joo hoidan, Myytä. Se on sellanen ihana palleroshettis, Iiris vastaa naurahtaen.
- Okei, mut tota eikös tuo tie vie Metsikseen ? Osoitan vähän matkan päässä häämöttävää valkoista tienviittaa.
- Joo on se! Iiris vastaa ennen kuin alkaa keräillä ratsastuskamppeitaan kasaan. Minulla ei ole muuta kamaa mukana kuin pienessä tallilla käyttämässäni laukussa oleva kartta ja kännykkä. Muita tavaroita en tällä tallikerralla tarvitse, tai siis ainakaan en usko tarvitsevani.
Bussi hidastaa äänekkäästi sihisten pysäkille, ja minä sekä Iiris nousemme pois kyydistä. Maisema on kaunis ja maata peittää valkoinen viime päivien aikana satanut lumikerros. Kävellessämme tien reunaa lumi narskuu kenkiemme alla, mutta pakkasta taitaa olla vain vaivaiset kaksi astetta. Taivas on täynnä harmaita pilviä, mutta lunta ei sada, ainakaan toistaiseksi. Kaivan kännykän sinertävän takkini taskusta ja huomaan kellon olevan kahden paikkeilla.
- Perillä ollaan! Iiris huudahtaa vierelläni osoittaen sormellaan mitä ilmeisimmin Metsälammen tallipihaa.
- Käydään ensin ettimässä Sinte, luulisin hänen olevan para-aikaa tallissa, Iiris sanoo ennen kuin jatkaa naurahtaen: Tahtoohan Sinte varmaan varmistua siitä että pääsit tallille asti!
- Hih niinpä, vastaan samalla kun Iiris aukaisee suuren punaisen tallin oven. Astumme sisään kotoisen näköiseen talliin ja vedän syvään henkeä; tallin ja hevosten tuoksu päihittää mielestäni jopa maailman parhaat hajuvedetkin! Iiris kulkee tallissa etsien Sinteä minun seuratessani perässä. Ehdin siinä samalla ihastella talliin aseteltuja joulukoristeita, nekun tuovat niin paljon lisää upeaa tunnelmaa!
- Hei Iiris! vaaleahiuksinen nainen huudahtaa tullen läheisestä karsinasta ulos talikko kourassaan ja otsa hiessä.
- Ai moro Cella! Iiris vastaa iloisella äänellään.
- Oletkos sinä Rosa? Satuin kuulemaan Sinteltä että Bellan uusi hoitaja saapuis tänään, Cella kysyy minulta.
- Juu olen Rosa, mahdatko muuten tietää että missä Sinte on? kysyn Cellalta hymyillen.
- Näin Sinten viimeksi toimistossa, luultavasti ahertaa paperien kanssa suunnitellen tän päivän tunteja..Cella vastaa virnistäen.
- Kiitti kauheesti , sanon Cellalle ja käännyn Iiriksen puoleen kysyen häneltä: Totaa..missäs se toimisto oikein on?
- Follow me! Iiris vastaa ja lähdemme tuota pikaa kulkemaan toimiston suuntaan. Pian Iiris aukaisee oven, ja päädymme satulahuoneeseen, jonne on yhdistetty myös toimisto. Ruskeahiuksinen nainen näyttää olevan täysin keskittynyt edessään oleviin papereihin, mutta tohtii pian kääntää katseensa tulokkaisiin.
- No mutta heipä hei Iiris! Ja sinä varmaankin olet Rosa? nainen kysyy minulta iloisesti hymyillen.
- Juu olen, vastaan naiselle kaunnis hymy kasvoillani.
- Hyvä että pääsit tosiaan jo näin aikaisin tulemaan, sillä tunnit alkavat vasta myöhemmin joten sinulla on hyvää rauhallista aikaa käydä tutustumassa paikkoihin ja tietenkin Bellaan! Sinte tokaisee.
- Iiris voisitko sinä esitellä paikat Rosalle? Kun minä nyt en millään ehtisi näiden paperitöiden lomasta..Sinte kysyy Iirikseltä.
- Tottakai! Sen minä olisin muutenkin tehnyt, Iiris vastaa virnistäen.
- Oi kuinka ihanaa, mukavaa kun meillä on täällä noin avuliaita hoitajia! Ja toivottavasti Rosa viihdyt meillä, nykäise minua rohkeasti hihasta jos jokin asia mietityttää kovasti! Sinte kertoo.
- Kyllä mä ainakin epäilen viihtyväni täällä, kun niin kotoisa paikka ja mukavia ihmisiä! vastaan naurahtaen.
- Hehheh, no hyvä sitten ettei ainakaan ensivaikutelma ole karmaiseva..Sinte sanoo virnistäen ja jatkaa; mutta menkäähän siitä että saan nämä paperihommat ajoissa valmiiksi!
- Juu mennään mennään, tuu Rosa! Iiris huikkaa minulle ja lähdemme pois satulahuoneesta.
Kiertelemme pitkin Metsälammen tallialuetta, samalla kun Iiris kertoo minulle niin kovassa tahdissa kaikenlaista että toivottavasti muistan siitä edes puolet. Saan tutustua molempiin tallirakennuksiin, tarhoihin, kenttään, maneesiin ja pihattotalliinkin, ja samalla tavata useita Metsälammen hoitajia, tuntilaisia sekä muita tallilla käyviä ihmisiä. Lopuksi koko esittelykierroksen huipentaa kuitenkin se, kun saan tutustua Me Skarabeehen, Bellaan, joka tästä lähin tulisi olemaan oma hoitsuni…
- Tässä se on, Bella! Iiris kertoo hymyillen ja odottaa selvästi reaktiotani.
- Vvau..onpa se kaunis ja suloinen..sanahdan hiljaisella äänellä ja avaan varovasti ulkokarsinan puisen oven. Tumman turvepeitteen päällä seisoo kullahtavan värinen erittäin karvakas poni, joka tuijottaa minua ruskeilla nappisilmillään. Ojennan käteni sitä kohti ja poni haistelee kättäni uteliaana herkkujen toivossa. Kun herkkuja ei näytä olevan tarjolla, kääntää poni masentuneen näköisesti päänsä poispäin minusta. Naurahdan hu*neesti ponin synkeälle ilmeelle ja rapsutan sitä kaulasta. Kyselen samalla Iirikseltä kaikkea mahdollista Bellasta mitä päähäni ilmaantuu, kuten minkä rotuinen poni on, kuinka korkea se on, minkälainen se on hoitaa ja minkälainen ratsastaa. Iiris vastailee parhaansa mukaan kysymyksiini, niihin joihin itse tietää vastauksen.
- Mun täytyy nyt kyllä jo mennä hoitamaan Myytä, muistathan missä harjat ja varusteet on? Iiris kysyy hymyillen.
- Juu kyl muistan. Mutta kiitti tosi paljon et viittit esitellä mulle paikkoja sun muuta! vastaan Iirikselle hymyillen.
- Hih, ei se mitään! Metsiksellä autetaan aina uusia tulokkaita ja vasta-alkajia pääsemään alkuun, Iiris kertoo ja siirtyy viereiseen karsinaan pienen shettiksen Myyn luokse.
Käyn hakemassa satulahuoneesta Bellan harjalaatikon, ja palaan takaisin ponin luo. Harjailen ilman mitään kiirettä Bellaa, rauhallisin vedoin pehmeällä harjalla. Kaviotkin saavat kunnon peruspuhdistuksen, samoin harja ja häntä. Bella ei näytä olevan moksiskaan hoitotuokiosta, enemmänkin vain näyttää nauttivan siitä alahuuli lörpöllään. Tamma on kieltämättä todella mukava hoidettava, ainakin sen puolesta voisin oikeasti aloittaa Bellan vakirapsuttajana. Tietenkään silti ratsastus ei välttämättä sujukkaan niin hyvin kuin hoitaminen tässä vaiheessa…mutta mistä sitä ikinä tietää!
Amelie: Maasta käsin Bellailua
Suuntasin vaaleanpunainen riimunnaru kädessäni kohti kullanvärisen tamman tarhaa. Pakkanen nipisteli punertuneita poskiani ja lumi narskui vuorellisten turvakenkien alla. Vihellellen avasin tarhan portin ja työnsin uteliaita turpia syrjään.
”Pöljät, ette te vielä sisään pääse”, naurahdin ja pujottelin tarhakavereiden läpi Bellan luokse. Tamma tervehti minua korvat hörössä.
”Hei neitiseni... ois tiedossa pieni maastakäsin-sessio”, ilmoitin ja pörrötin villatumppuun käärityllä kädelläni tamman otsaharjaa. Bella ei reagoinut mitenkään ilmoitukseeni vaan nautti silmät kiinni kun hieroin tamman otsaa. Tuo oli näin keskellä tammikuuta virallinen karvamoottori, Bellalla oli muihin poneihin verrattuna aivan mahtava talvikarva. Vain Myyn kauralta tuoksuva turkki (tai pikemminkin lasti, jota shettisraukka joutui kuljettamaan mukanaan) oli mahtavampi. Kiinnitin riimunvarren solkeen ja maiskautin Bellan kulkemaan perääni. Enkelitamma seurasi tietysti moitteitta, se oli puhdasta kultaa myös sisältä.
Talutin Bellan vilkkaan tallipihan läpi ja kieltäydyin, kun Destiny pyysi minua seuraksi maastoon. Tietysti sanoin hänelle, että lähtisin ehdottomasti joskus toiste, mutta tämän päivän olin siunannut Bellalle. No, eihän siinä mitään, toinen oli kummallisen itsepintainen ja ehdotti minua tulemaan Bellalla.
”Mitäs sanot, tyttö? Jaksaisitko mennä vähän pidemmälle lenkille?” kysyin ratsu reimaltani ja tamma pärskähti hieman kärsimättömän näköisenä.
”Anteeks Desi, mutta mä olin luvannu Bellalle että me tehtäis tänään ihan vaan maastakäsin-harjoituksia. Ens kerralla sitte!” vastasin Bellan puolesta ja vaikka sainkin hieman tekohappaman katseen osakseni, jatkoin matkaa kentälle. Hieno lumikerros peitti sitä, sillä tunnit pidettiin nyt maneesissa pakkasten vuoksi. Tiedossa olisi siis melko rankkakin harjoitus, sillä olin suunnitellut yhteisen hetkemme sisältävän irtojuoksutusta. Suljin kentän portin ja päästin sitten Bellan irti.
Tamma lähti tyytyväisenä seuraamaan minua, kun kävelin ympäri kenttää. Maiskauttaessani se lähti raviin ja sain juosta vierellä. Kun lopulta pyöräytin riimunnarua, Bella pyrähti laukkaan eikö minulla ollut enää mitään saumaa pysyä kullanvärisen perässä. Siispä tyydyin pitämään vauhtia yllä ääniavuilla ja välillä riimu pyörien lähestymällä. Kohta otin Bellan kiinni, ja vaikka tamma ensin lumikin sitä leikiksi, ei sitä tarvinnut kauaa jahdata. Kaivoin taskustani hevosnameja ja niiden avulla sain Bellan venyttelemään kaulaansa. Tietysti tamma yritti ensin lähteä liikkeelle herkun toivossa, mutta tajusi pian että tarkoitus oli kurottaa paikaltaan. Kun tamma oli napsinut minun silmiini tarpeeksi yrttiherkkuja, piilotin loput taskuuni ja aloin venytellä Bellan etujalkoja nostamalla ne kaviosta ylöspäin suorana.
Tamma ihmetteli tietysti mitä teen, mutta sopeutuvaisena pikku ponina sai asian juuresta kiinni ennen pitkää. Nostin jalkaa varovaisesti ja pidin sitä välillä paikallaan, etten onnistuisi reväyttämään talven jäljeltä viileitä lihaksia. Kun olimme venytelleet tuokion, kapusin käsivoimilla Bellan selkään poikittain. Pyöräytin sitten oikean jalkani selän yli ja venyttelin kurottamalla vasenta kättä oikean jalan varpaisiin sekä toisin päin. Pyysin Bellaa käyntiin ja hieman hämmentyneenä tyylistäni istuskella selässä ilman satulaa ja suitsia tamma lähti liikkeelle. Käännyin naistensatulaan ja sitten väärin päin. Venytin taaksepäin, sitten sormia kohti taivasta, ja lopuksi kohti lumen peittämää maata. Liu'uin selästä alas sivuttain ja tein vielä muutamat seuraamisharjoitukset.
Lopuksi kehuin Bellaa ja syötin sille kourallisen yrtti-kaurakeksejäni. Ne olivat tietysti hyvä eväs niin ratsastajalle kuin ratsullekin. Päätin sitten vielä irtojuoksuttaa tammaa oikein kunnolla, niin että hiki virtasi niin itsellä kuin tammallakin. Sitten kävelimme loppukäynnit ja hilauduimme pois Brunon ja tuon hoitajan tieltä, kun he tulivat hankitreenaamaan. Bella ansaitsi hierontaharjauksen, jonka aikana tamma käyttäytyi todella mallikkaasti. Tarkastin kaviot ja sain kaivaa tilsoja kaviokoukulla useamman tuokion. Jätin Bellan karsinaan, sillä tarhasta oli haettu jo muutkin hevoset. Vielä silkkistä turpaa silitellen hyvästelin tamman ja suuntasin sitten töihin. Tamma taisi todella olla suosikkini, ja toivoin että saisin viettää sen kanssa aikaa jatkossakin. Toivottavasti hoitajakaan ei katkeroituisi siitä...
Rosa: 3. Syvällistä keskustelua kilpikonnista?
Auringon valo leikitteli kultaisella karvapeitteellä tehden siitä vieläkin kultaisemman. Bella ravasi tyytyväisenä kaula kaarella taipuen vihdoinkin hienosti voltilla, joten päätin lopettaa tähän onnistumiseen. Annoin tamman laskea käyntiin ja venyttää kaulaansa, itse irrottaen jalkani jalustimista. Ilma oli kirkas ja aurinkoinen, sekä maata peitti paksu lumikerros. Olin halunnut tulla ratsastelemaan tällä kertaa kentälle, sillä paksun lumikerroksen ansiosta pohja oli harvinaisen hyvä. Taputin Bellaa tyytyväisenä sen tekemään työhön ennen kuin laskeuduin alas selästä. Lähdin taluttamaan tammaa talleja kohti, se oli ollut kerrankin oikea ilopilleri!
Bellan karsinassa harjailin ponin huolellisesti läpi sualla ja heitin harjan muiden harjojen sekaan harjapakkiin. Tamma tökki minua päällään kuin muistuttaen minua jostain tärkeästä. Niinpä tietysti, ajattelin ja vedin takkini taskusta nahistuneen porkkananpalan. Bellalle se silti näytti varsin hyvin kelpaavan vaikkei priimassa kunnossa ollutkaan. Jäin karsinaan vielä toviksi vain rapsuttelemaan hoidokkiani, eikä se näyttänyt Bellaa haittaavan. Olin aivan muissa maailmoissani, kun Antsu huikkasi minulle karsinan oven takaa: "Ai sä ootki jo tullu, mä luulin et oisit ratsinu viä paljo kauemmi!
Hätkähdin huomattavasti ja käännyin naiseen päin. "Hui kamala Antsu, älä tollee säikyttele!"
"Sori Rosa" Antsu sanoi virnistäen. "Mut hei miten Bellan kaa tänää meni?"
"Ihan okei, en tosiaan menny kauaa, ehkä about noin puol tuntii" vastasin.
"Ihan okei on tosi valaisevaa kyllä.." Antsu sanoi odottaen hieman selvempää diagnoosia.
"Heh no joo meni itte asias ihan hyvin, vähä haluton Bella oli ekaks taipumaan mut ihmeen reipas! Ei tarvinnu kauheest käskee eteenpäin." Selitin Antsulle naurahtaen.
"Okei no hyvä sitten. Tiesiks muuten et mä otan yhen mun kaverin kilpikonnan hoitoon ens viikoks? Antsu kysyi.
"Kilpikonnan? Mä en oo nähny niitä kun eläintarhois.. enkä tosiaankaan tiä niist yhtää mitää. Paitsi että se on hidas matelija.. " virnistin.
"Joo-o, mun kaveri kyllä selitti sen kilpparin hoidosta ja oon nyt tässä lueskellu sellasen hoidosta sun muusta. Ei tässä muu pelota, mutta kun jos se delaa sit sen takii etten osaa huolehtii siitä niin kun pitäs.. " Antsu kertoo.
"No kyl ny uskois et ei se siinä ajassa pysty kuoleen.. kunha vaa saa jotai sapuskaa. Mut en kyl sit yhtää tiä mistään mitää" vastaan naurahtaen.
Antsun lähdettyä kotiin jäin vielä hillumaan talliin järjestellen satulahuoneessa olevan kaappini tavaroita. Ikkunalaudalla oli joulun jäljiltä unohtunut lämpimänpunainen kynttelikkö, jonka vanhan iän huomasi paikoin kuluneesta maalipinnasta. Isäni tulisi hakemaan minua tänään poikkeuksellisesti, mutta hän pääsisi tulemaan vasta puolen tunnin päästä. Istahdin alas harmaan väriseen puiseen tuoliin ja aloin pelaamaan kännykässäni olevaa peliä, jossa jääkarhu jahtasi pingviiniä. Samalla sai pisteitä keräämällä keltaisia tähtiä. Klink Klink Klink Klink MÄTS. Jääkarhu tallasi pingviinin.
Vihdoinkin sain itseni terästettyä ja kävelin päättäväisesti heinäkottareita työntäen ulos kylmään talvi-ilmaan. Sinte oli äsken talliin tullessaan pyytänyt minua viemään iltaheinät pihattolaisille, joten tietenkin minä halusin auttaa kiireistä tallinomistajaa. Pihaton eteen tultuani minut otti vastaan kolme nälkäistä hevosta, joiden silmistä pystyi melkein näkemään heinäpaalia ylistävän kuvan. Tarjoilin jokaiselle hevoselle oman heinä-annoksensa, ja lähdin työntämään tyhjiä kottareita takaisin talliin. Huomasin jonkun rakentaneen valkoisen lumiukon yhden tarhan viereen, lumiukolla oli perinteinen porkkananenä sekä pikkuruiset kivet silminään. Hymyilin näylle ja pian huomasinkin tutun auton kaartavan pihaan. Isäni onneksi tajusi varovaisesti ajamisen tärkeyden tallialueilla.
Petra: Tupakan ja hampurilaisen hajuinen bussi pysähtyi viimein tien risteykseen ja hyppäsin ulos raittiiseen ilmaan. Lähdin kävelemään hiekkatietä pitkin, tarkastettuani Google Mapsista olenko edes kävelemässä oikeaan suuntaan. Pian horisonttiin ilmestyikin talli ja sen tarhat hevosineen. Sää oli mitä mainioin ja aurinko helotti taivaalla. Muuten niin rento päivä sai silti vatsani kuplimaan - minulla oli uusi hoitoponi, Bella. Olimme juuri muuttaneet tänne lähemmäs maaseutua, kaverit ja rakas vuokraponi olivat jääneet taakse. Nyt olin kuitenkin päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä tallille. Vaikka ei se korvannut vanhaa talliamme ja sen mahtavaa porukkaa mitenkään.
Saavuin tallin pihaan. Siristelin hetken ympärilleni tietämättä, mihin mennä. Päätän lähteä ensimmäisenä tutkimusretkelle itse talliin. Vetäisen punaiseksi maalatun oven auki ja hiippailen sisälle. Tallissa on hiljaista, mutta lakaisunääni kuuluu käytävältä. Välillä joku hevonen osuu karsinan seiniin ja kuuluu kolahdus. Hevoset pärskähtelevät tyytyväisinä ja hamuilevat karsinoista viimeisiä päiväheinien rippeitä. Huomaan käytävällä lakaisevan naisen, joka ei ole kuullut tuloani.
"Hei", sanon hiljaa. Nainen ei säpsähdä ääntäni, vaan kääntyy hymyillen minua kohti. "Mä oon Petra, se, joka haki hoitajaksi Bella -nimiselle ponille", jatkan.
"Terve vaan, oon tallin omistaja, Sinte. Muistanki ku puhuin sun kanssa", nainen hymyilee ja ojentaa kätensä. Tartun siihen niin varmasti, kuin on mahdollista. "Minäpä näytän sinulle Bellan. Se on oikein kiva poni, välillä sillä saattaa aivoissa naksahtaa mutta eipä se muuten mitään turhia pöllöile. Ja auta armias sitten ku sen oppii tuntemaan, se seuraa sua kuin koira!" Sinte kertoo.
"Kuulostaa hauskalta", naurahdan ja seuraan tallinomistajaa tallin perälle.
Näen vaalean, pörröisen ponin, joka on tainnut nauttia piehtaroinnista. Hymyilen ja rapsutan sitä otsaharjan alta. Sinte sanoo jättävänsä minut puuhailemaan ponin kanssa kahdestaan. Nyökkäsin, ja lähdin kävelemään ovea kohti, jossa oli maalattu kyltti "satulahuone". Nykäisin sen auki ja katselin ympärilleni. Ponien harjapakit olivat siististi hyllyköissä. Nappasin käteeni orassin pakin, jonka teksti "BELLA" oli jo haalistunut. Hipsin takaisin ponin karsinalle.
"Hei Bella", lepertelin ja annoin ponin nuuhkaista kättäni. Avasin ovessa olevan jäykän lukon ja astuin karsinaan. Liu'utin riimun ponin päähän ja sidoin sen löysälle karsinan kalteriin.
Valitsin pakista kumisuan ja pyörittelin sillä ensin koko ponin läpi. Bella taisi arvostaa kunnon harjaushetkeä, sillä se seisoi täysin lötkönä alahuuli riippuen. Hymähdin ponin olemukselle ja vaihdoin harjan pölyharjaan. Jotenkin kummasti kaikki pöly ja karva mutkittelivat jokaisen vedon jälkeen oikein täsmällisesti juuri minun päälleni, vaikka harjasin ihan eri suuntaan. Hetken harjailun jälkeen näytinkin karvaiselta Isojalalta. Poni puolestaan näytti niin siistiltä kuin talvikarvaansa vaihtava hevonen vaan voi näyttää, ja siitä tyytyväisenä selvitin vielä sen jouhet niin silkkisiksi, että sormia voi liu'uttaa niiden läpi takeltelematta.
Poni oli simahtanut sikeään uneen ja keskityin nyppimään karvatuppoja vaatekerrastani. Jossain vaiheessa alkoi tuntumaan siltä, kuinka joku olisi tuijottanut minua.. Katsahdin taakseni ja näin vaaleahiuksisen tytön.
"Öö.. Moi. Mä oon Minkki, kuka sä oot? Ootko uus? En oo nähny sua täällä ennen", tyttö sanoi.
"Aa moi, mä oon Petra. Juu tää on mun eka päivä täällä. Muutettiin just, enkä tunne ketään", sanoin ujosti ja hymyilin.
"Ok. Mä olin just lähössä taluttelemaan tota suomenheppaa maastoon, haluisitko tulla seuraks? Tälleen viikonloppusin täällä on tosi vähän porukkaa ja Majuri saattaa yksin olla vähän hermona maastossa."
"Joo voinhan mä tulla! Sain just harjauksen valmiiksi", sanoin ja vilkaisin nolona karvapeitteellä kuorrutettuja vaatteitani. Irrotin Bellan seinästä ja talutin sen käytävälle. Pian kuulinkin jo kavioiden kopinaa takaani, ja Majuriksi kutsuttu suklaanruskea suomenhevonen kopsutteli taaksemme.
"Mennään vaan", Minkki huikkasi, ja Bella lähti kuuliaisesti perääni tallin pihamaalle.
Minkki talutti Majurin vierellemme ja lähdimme kulkemaan leveää hiekkatietä pitkin.
"Aattelin et kierretään toi lampi. Sen ympärillä kulkee ihan tähän tarkotukseen meinattu tie, mutta voitais poiketa vähän kauempanakin. Esim. Rajapolun ja Pirunpolun kautta", Minkki selitti.
"Ok, en tajunnu tosta mitään ku en näitä seutuja tunne, mut seuraan sit vaan sua", nauroin ja Minkki nyökkäsi hymyillen.
Annoin ponin kävellä löysällä narulla. Aina välillä se haukkasi tienposkesta jotain mukaansa, mutta pääasiassa se vain käveli rennosti vierelläni nauttien aurinkoisesta säästä. Se pärski ja käveli pää niin alhaalla, että turpa melkein viisti maata. Majuri ja Bella eivät toisistaan juurikaan välittäneet, ja arvelin niiden olevan jo "vanhoja tuttuja".
Puolen tunnin maastoreissu oli ollut hauska, mutta imenyt mehut sekä meistä että poneista. Laahustin heti ensimmäisenä satulahuoneen vesiautomaatille ja kulautin vedet vatsaani. Tarkoitukseni oli ollut jäädä hetkeksi vielä tallille puuhailemaan, mutta huomasin kellon olevan jo sen verran paljon, että minulle tuli kiire bussiin johon tarkoitukseni oli ehtiä. Pakkasin siis tämän päivän pillit pussiin ja kiiruhdin pysäkille. Uudesta tallista oli jäänyt hyvä vaikutelma!
Rosa: 1. Jokirapuja ja kaalipeltoja
tutustumista
Aurinko paistoi tummanpuhuvien pilvien takaa ja puut huojuivat kevyesti tuulessa kävellessäni vierasta maantietä päämääränäni bussipysäkki, jonka kurainen merkki saattoi jo pilkottaa puiden välistä. Kaivoin kännykän taskustani ja katsahdin yläreunassa näkyvää kellonaikaa.
- 15:58, lausahdin itsekseni. Seuraava bussi Metsälammelle lähtisi noin kahden minuutin kuluttua.
Vilkaisin ajoittain näkymiä bussin ikkunasta, koska halusin olla varma, että pysähtyisin oikealla pysäkillä. Tunsin puhelimeni värisevän taskussani, joten kaivoin sen ohuen, helmenharmaan hupparini taskusta. Viesti oli äidiltäni, muista pitää kypärä päässä, tai jotain sellaista siinä luki. Niin perus äitiäni. Työnsin puhelimen takaisin taskuun, ja painoin pääni pehmeään selkänojaan.
Bussista noustessani törmäsin ajatuksissani ruskeahiuksiseen, vihreäsilmäiseen pitkään poikaan. Pyytelin kovasti anteeksi, mutta poika ei ollut tapahtuneesta moksiskaan ja hymyili minulle jättäen minut hölmistyneenä tienvarteen. Hämmästykseltäni en ollut edes muistanut kysyä pojan nimeä, saatikka numeroa. Lähdin kuitenkin kävelemään valtatiestä haarautuvaa pientä tietä, jonka päässä Metsälampi sijaitsisi, ainakin Google Mapsin mukaan.
Päästyäni tallin pihalle eteeni aukeni viihtyisä piha ja kotoisat tallirakennukset. Otin muutaman askeleen kohti sivutallia ja avasin ulkokarsinan oven varovasti. Kuulin heinien rouskutusta ja muutaman hevosen hörähdyksen. Näin Bellan nostavan päätään. Se hörähti ja katsoi minua kuin mikäkin jääkarhun pentu. Hymyilin ja astuin sisälle karsinaan. Tervehdin sitä silittämällä sen päätä, johon se vastasi hörähdyksellä. Poni oli aikaisemmin päivällä selvästi nauttinut kesän ensimmäisistä päivistä, ja kierinyt mudassa kuin jalkapallo. Naurahdin ja lähdin hakemaan välineitä, jolla saisin tuon mutapanssarin irtoamaan.
Kunnon harjauksen jälkeen nappasin koukusta riimunarun ja kiinnitin sen Bellan riimuun. Maiskautin kerran, jolloin tamma lähti laiskasti liikkeelle. Nykäisin hieman narusta saadakseni siihen vauhtia, mutta mitään ei tapahtunut. Kuulin puhelimeni piippaavan taskussani ja sillä samalla hetkellä Bella päätti että herkullisen vihreät ruohotupsut kiinnostavat enemmän kuin minä. Kaikki tämä tapahtui parissa sekunnin sadasosassa, ja kohta havahduin tilanteeseen, joka oli tämä: itsensä yhteistyöstä irtisanonut hevonen, hölmistynyt tyttö ja yksi lukematon viesti. Päätin järjestellä asiat tärkeysjärjestykseen. Ensin minun oli täysin ymmärrettävä tilanne, sitten käydä hakemassa Bella ruohotupsun ääreltä todellisuuteen ja viimeiseksi katsottava viesti, jonka sain. Kävin hakemassa tallista ämpärin, jonka täytin kauralla ja menin rapistelemaan sitä minitarhan läheisyyteen, jonka edessä Bella herkutteli. Tamma höristi korviaan ja lähti pää viidentenä jalkana ravaamaan kohti minua. Olin jo varma, että jäisin sen jalkoihin, mutta juuri ennen minua se hidasti vauhtiaan, pysähtyi ja työnsi päänsä kauraämpäriin. Nappasin yhä riimussa roikkuvasta narusta kiinni ja kaivoin esille puhelimen katsoakseni viestin. Se oli isältäni:
”Heippa kulta! Miten sulla menee siellä tallilla? Muista, että veljesi tulee hakemaan puoli yhdeksältä. Minä ja äiti olemme myöhään töissä, mutta voit ottaa jokirapuja, joita söimme tänään, jääkaapista. ”
Vastasin viestiin ”ok”, laitoin puhelimen takaisin taskuuni ja lähdin kävelemään Harjunlenkkiä Bellan naru tiukasti kädessäni.
Lenkin puolivälissä oli alkanut sataa kaatamalla, joten olin tallin pihaan päästessäni litimärkä. Vein Bellan karsinaansa ja kiipesin itseni tallivintille suojaan sateelta. Puhelimeni kello näytti 20:20, joten ehtisin oleskella vintillä kymmenisen minuuttia. Vintille oli kiivennyt myös muutama muu metsisläinen, ja yhdessä juttelimme päivän tapahtumista. Kun lähdin, huomasin, että vintin pöydälle oli joulusta jäänyt kynttelikkö. Ennen kuin kiipesin veljeni kyytiin, huikkasin Sintelle asiasta. Väsyneenä painauduin auton selkänojaan, ja viimeisin muistikuvani matkasta oli ohi vilistävät kaalipellot.
Rosa: Irtojuoksutusta
”Kiitos!” huikkasin kuskille, ja hyppäsin alas bussista. Kun jalkani tavoittivat maan, olin kiljaista kivusta. Olin unohtanut, että jalkani oli vielä arka kävelylle, johtuen siitä, että päästyäni eilen kotiin kompastuin eteisen mattoon ja nilkkani nyrjähti. Naurahdin itselleni ja pitkäkestoiselle muistilleni kävellessäni pikkuista tietä Metsälammen pihaan. Näin monia jo tutuksi tulleita kasvoja, kuten Minkin, Destinyn ja Cellan. Moikkasin heille, otin muutaman nilkutusaskeleen kohti päätallin ovea ja riuhtaisin sen auki. Monet päät kääntyivät katsomaan uutta tulijaa, niin hevoset kuin ihmisetkin. Huikkasin heillekin heipat ja kipusin itseni vaivalloisesti tallivintille. Kaivoin kaapistani uudet ratsastussukat ja -housut, jotka olin jättänyt kaappiini, koska kotonani kaikki muut olivat allergisia hevosille, ja siksi minun piti säilyttää kaikkea hevosiin liittyvää tallilla. Lysähdin vaatteet kainalossani sohvalle ja jäin tuijottamaan kattoa.
” Ootpas sä taas niin panostanu tohon mudassa kierimiseen, keskittyisit mieluummin johonki oikeesti hyödylliseen”, tuhahdin turhautuneena Bellalle ja pyörittelin kumisukaa mutaisissa kohdissa jo ties kuinka monennen kerran. Tunsin kuinka suolaiset hikikarpalot valuivat pitkin selkääni. Pudotin kumisuan tänään ostamaani oranssi-keltaiseen harjakoppaan, ja vaihdoin sen pölyharjaan jolla kävin läpi koko hevosen päästä takakavioihin. Kun lähdin viemään harjapakkia takaisin satulahuoneeseen, vihlova kipu nilkassani muistutti siitä, että en vielä tänään pääsisi ratsaille. Päätin irtojuoksuttaa Bellaa maneesissa, mutta halusin kuitenkin mukaani jonkun, joka tulisi varmistamaan että kaikki sujuisi hyvin. Tullessani satulahuoneesta kävin tallivintin kautta hakemassa hupparini, jolloin törmäsin sattumalta Minkkiin.
”Hei Minkki, just sua mä vähän etinki, haluisitsä tulla mun kaa irtojuoksuttaa Bellaa maneesiin?” kysyin ja hymyilin varovasti.
”Joo, voisinhan mä vaikka tulla, kun ei muutakaan tekemistä oo” tyttö vastasi hieman ujosti ja seurasi minua satulahuoneeseen, josta kävin nappaamassa Bellan suitset. Kävelimme yhdessä talliin ja varustimme Bellan. Irrotin suitsista ohjat ja kiinnitin riimunarun kuolainrenkaaseen. Kaikki kolme lampsivat maneesiin, ja Minkin laitettua ovet kiinni, päästin Bellan irti. Se pukitteli ja lähti pierupukkilaukkaa maneesin toiseen päähän. Nauroimme Minkin kanssa maha kippuralla ponin show’lle ja nousimme ylös katsomoon seuraamaan tilannetta, ettemme vahingossakaan jäisi sen jalkoihin. Välillä Bella rauhoittui ja pysähtyi puuskuttamaan maneesin keskelle, mutta hetken päästä se kerta toisensa jälkeen sai voimaa jatkaa ja sama pierupukkilaukka- rumba jatkui taas. Kaikilla meillä oli silminnähtävästi hauskaa, ja kyllähän tuo nyt voittaakin 100-0 kentällä hiki hatussa treenaamisen.
Annettuamme Bellan riehua noin 20 minuuttia maneesissa ilman minkäänlaisia väsymisen merkkejä, päätimme ottaa sen kiinni ja mennä maastoon taluttelemaan sitä. Napsautin riimunarun kuolainrenkaaseen ja talutin sen talliin, jossa Minkki jo odottikin, riimun kanssa, iloinen virne naamallaan.
Vartin maastoreissun jälkeen talutimme Bellan suoraan laitumelle, jossa sen kaverit olivatkin jo odotelleet sitä ja hirnuivat innoissaan. Minä ja Minkki lähdimme tallivintille, koska molemmilla oli vielä hyvin aikaa kyydin saapumiseen. Tallivintille oli kokoontunut myös muutama muu tuttu kasvo, ja moikkasimme heitä iloisesti saapuessamme.
”Hei, pelataan semmosta peliä, että jokainen vuorollaan sanoo aina yhden esteen, kunnes kukaan ei enää keksi. Se joka keksi viimisenä, on voittaja. Ymmärsittekö?” Joanna selitti muiden kuunnellessa tarkkaavaisesti. Tytön ideaa seurasi monta myöntävää vastausta, ja niin peli alkoi Minkin aloittaessa:
”Hmm, vaikkapa okseri!”
” Pystyeste!” jatkoin minä.
”Ristikko!” huudahti vastikään huoneeseen tullut Cella. Siitä peli eteni aina siihen asti, kunnes kukaan ei enää keksinyt.
”Minäpä tiedänkin vielä yhden esteen, ja sen nimi on ylitäpelkosi- este. Se onkin aika haastava este se!” Sinte naurahti tullessaan huoneeseen.
”Ootsä salakuunellu meitä?” Cella nauroi ja katsoi naista syttävästi.
” Noo, mitä nyt satuin kuulemaan kulkiessani ohi, mähän oon tunnetusti aika hidas”, Sinte puolusteli ja sai meidät kaikki nauramaan.
”Sä taisit voittaa”, myönsin , ja yritin kuulostaa pettyneeltä. Naurun lomasta se ei ehkä kuulostanut niin kovin uskottavalta, mutta yritys oli hyvä. Jostain kumman syystä kaikki alkoivat nauraa kahta kovemmin ja voisin kuvitella, että naurumme kantautui naapuritallilaistenkin korviin.
Milja: Oli aurinkoinen kesäpäivä linnut lauloivat kauniisti kun pyöräilin tallille. Minua jännitti kamalasti sillä mietin miten ensimmäinen päivä uuden hoitsun kanssa sujuisi.
Kun saavuin tallipihalle näin todella kodikkaan tallin jonka ovesta tuli juuri ulos nainen joka esitteli itsensä Sintenä. Juttelimme hetken aikaa ja minulla selvisi että Bella oli tarhassa. Lähdin tarhaa kohti ja matkalla päätin eteen tällä kertaa ratsastaa.
Saavuin tarhan portille ja näin Bellan laitumen nurkassa. Kun huusin Bella nimeä se tuli minua vastaan antoi ottaa kiinni. Sitten lähdin taluttamaan Bellaa talliin.
Olin taluttanut pari metriä vasta kun yhtäkkiä vetäisi riimunarusta niin äkkiä että otteeni irtosi narusta. Heti kun näin Bellan joka oli mennyt vähän matkan päähän syömään ruohoa menin ottamaan sitä kiinni hieman vihaisena itselleni siitä että olin vain ihaillut maisemia enkä ollut keskittynyt taluttamiseen.
Kun viimein sain Bellan kiinnitettyä karsinaan huomasin vasta miten likainen se oli. Otin kumisuan harjalaatikosta jonka olin hakennut karsinaan ennen kuin hain Bellan tarhasta.
Kun viimein olin saanut Bellan puhtaaksi Olin ollut tallilla jo kaksi tuntia ja oli aika lähteä kotiin vein harjalaatikon paikalleen, hyvästelin Bellan ja jätin sen karsiinaansa ja lähdin pyöräilemään kotiin onnellisena hyvin menneestä päivästä (lukuun ottamatta Bellan karkausta taluttaessa).
Milja: Kävelin kohti jo viime kerralla tutuksi tullutta tallia kohti väsyneenä eilen iltaisen pitkän savusauna reissun takia. Ajattelin että voisin käydä taluttelemassa Bellaa jonku tallilaisen kanssa maastossa.
Tulin Bellan karsinan kohdalle tamma ei ollut karsinassaan joten lähdin tarhaa kohti Bellan riimu ja riimun-naru kädessäni. Bella olikin jo tarhan portilla mistä sain sen helposti kiinni. Harmikseni Bella näytti ihan raidalliselta pesukarhulta sillä se oli piehtaroinut tarhan isoimmassa kuralätäkössä.
Kiinnitin Bellan karsinaansa ja lähdin satulahuoneeseen hakemaan harjapakkia. Satulahuoneessa Minkki oli putsailemassa varusteita joten kysyin häneltä voisko hän tulla taluttelemaan Bellaa maastoon ja Minkki sanoi että kyllä hän voi läheteä joten sovimme että nähdään puolen tunnin päästä tallipihalla. Sitten otin Bellan harjapakin ja lähdin Bellan karsinalle.
Aloin harjaamaan Bellaa kumisualla jolla pyörittelin kaikki kurat pois. Kun Bella viimein oli puhdas huomasin että minun pitäisi jo olla tallipihalla. lähdin äkkiä Bellan kanssa tallipihaa kohti jossa Minkki jo odottelikin
-Sori kun kesti mutta Bella oli tosi kurainen.
- Ei mitään itekkin tulin vasta äsken.
Niin me sitten lähdimme kulkemaan pientä metsäpolkua pitkin. Kun olimme menneet muutaman metrin niin lintu lähti puusta lentoon.
- Oliko tuo korppikotka... eiku siis harakka.
- Korppikotkaksiko tuota luulit? Minkki hihitteli
- No en mutta ku satuin just aatteleen korppikotkia ku luen semmosta kirjaa missä on korppikotkia. Vastasin hieman nolostuneena
- Okei. Minkki sainoi vielä hieman hihitellen.
Loppumatkamme sujui nopeasti ja pian olimmekin jo tallilla.
- Mun täytyy lähteä kotiin. Minkki sanoi
- Joo. Vastasin.
- Heippa!
- Heippa nähään taas! Huusin vielä Minkin perään.
Kun oli taluttamassa Bellaa karsinaan, niin puhelimeni soi. Soittaja oli äiti joka sanoi tulevansa hakemaan hetken kuluttua joten harjasin Bellan nopeasti ja menin tallipihalle odottamaan. Pian tuttu auto ajoi tallipihalle ja hyppäsin kyytiin. Olimme ajaneet vähän matkaa kun näin ikkunasta maisemia katsoessani lapsia jotka lennättivät leijaa. Sen enempää en muista koska taisin nukahtaa.
Milja: Poni kiilsi upeasti ja samassa tajusin miksi olin tullut tallille niin aikaisin Bellaa puunaamaan. Otin satulan ja suitset ja laitoin ne Bellalle joka oli tyytyväinen pitkän harjaushetken tuloksena.
Talutin Bellan kentän keskelle ja nousin selkään. Vatsassa kipristeli sillä olihan tämä ensimmäinen ratsastuskerta tamman kanssa. Ohjasin Bellan uralle pitkin ohjin naureskellen samalla ponin pärskintä kohtausta. Kun Bella oli mielestäni kävellyt tarpeeksi ohjasin ponin pääty-ympyrälle ja nostin ravin. Poni liikkui hieman tahmeasti mutta hetken ravailun jälkeen suurin tahmeus katosi ja oli aika nostaa laukka. Ohjasin ponin pitkälle sivulle ja nostin laukan. Bella nosti sulavan ja pehmeän laukan. - Mahtava hevonen! ajattelin ääneen. Pitkän sivun loputtua ravasin vielä kierroksen ja siirryin käyntiin. Taputin Bellaa kaulalle ja annoin pitkät ohjat. -Saitpa Bellan menemään hienosti. Sanoi Sinte jonka tuloa en ollut huomannut. -Kai se tahtoi näyttää miten hieno hevonen se on. Vastasin hymyillen. Laskeuduin selästä ja talutin Bellan talliin.
Harjasin Bellaa hieman mutta koska, se ei ollut hikinen vein harjapakin pois ja sanoin heipat tammalle. Sitten oli jo aika lähteä kotiin . Menin pyöräni luokse ja lähdin iloisena polkemaan kotiin.
Mia: Ensikohtaaminen
Bella toljotti minua pää kallellaan suloisilla nappisilmillään. Tuijotin sitä takaisin suu pienenä viiruna ja silmät pyöreinä, leikilläni. Poni hörähti kysyvästi. Hymynkare kipusi huulilleni pakostikin. Ojensin käteni pörröisen ponin eteen nuuhkittavasti, mutta Bellaa se ei kiinnostanut. Se otti pari askelta lähemmäs, töykkäisi minua turvallaan pyytävästi, ja seisahtui odottamaan. Liutin käteni tamman päätä myöden sen korvien taa, ja rapsutin sitä, aluksi kevyemmin, kun poni ei reagoinut, hieman voimakkaammin. Bella kallisti päätään, ja sulki silmänsä. "Moi! Tullaankohan me toimeen nyt? Mä olen sun uusi hoitaja..." kuiskasin sille. "Sä olet tosi suloinen", katselin tammaa. Bella hörähti hiljaa. Hymyilin ja nostin käteni pois tamman niskasta. Pujotin riimun Bellan päähän ja napsautin riimunnarun siihen kiinni. Lähdin taluttamaan ponia kohti Metsälammen sivutallin ulkokarsinoita, Bella majaili niistä keskimmäisessä. Olin aiemmin saanut perusteellisen tutustutuksen (sanahirviö!(wtf)) Metsiksen tallitiloihin ja käytäntöihin, paikalla olleiden hoitajien toimesta, joten nyt tiesin minne mennä, ja mitä tehdä.
Poni tallusteli laiskemman puoleisesti pää painettuna maahan. Maiskautin terävästi, rikkoen tallipihalla vallitsevan hiljaisuuden. Bella nosti päänsä välittömästi, ja lähti venyttämään askeltaan reippaammaksi. Kehuin sitä paljon. Päästin ponin karsinaansa natustelemaan jo jaettuja iltaheiniä. Seisoin karsinan oven vieressä, sisäpuolella, seuraillen tallipihan vilskettä ja jutellen pörröiselle voikolle siinä sivussa. Tallsta porhalsi muutama tyttö, tallityöntekijöitä tai hoitajia, tai molempia. En minä vielä tuntenut talliporukkaa niin hyvin, että olisin tunnistanut heidät. Tytöt riensivät tarhoille, ja nappasivat kukin kaksi hevosta mukaansa. Hakivat ilmeisesti hevosia sisään yöksi. Seurailin touhua edelleen karsinasta käsin. Eräs tyttö, tai nuori nainen kurkisti karsinan oven ylitse sisään, ja sanoi: "Ai, Bella on täällä. Mä menin etsimään sitä tarhasta, mutta sä olitkin kerennyt tuomaan sen tänne. Ootko Bellan uusi hoitaja? Sinte taisikin puhua jotain, Metsiksen uusista tulokkaista nimittäin", tyttö hymyili. "Joo, Bellan hoitaja. Mia nimeltäni", sanoin . "Kiva tavata, ja tervetuloa!" tyttö sanoi, ja oli lähti jatkamaan matkaansa. "Ainiin! Mun nimi on Loci", hän huikkasi vielä minuun päin. Punainen pääpehko katosi iltahämärään.
Rapsuttelin ja juttelin heiniä rouskuttavalle ponille, se tuntui oikeasti kuuntelevan minun jorinaani. Välillä se nosti päänsä ylös suu täynnä heinää, ja katsoi minua suurilla silmillään ymmärtävän näköisenä.
Mia: Karkumatkalla
(Ekstratehtävä)
Pörröinen poni kipitti, tai pikemminkin kaahotti allani. Bellalla tuntui olevan tänään hiukan liikaa energiaa, se sipsutteli, esitteli itseään rinta rottingilla, vauhtimme kiihtyi välillä todella nopeaksi, välillä poni heitti kevyesti takapäänsä ilmaan. Yritin rauhoitella tammaa, mutta huonolla menestyksellä. Välillä sain ponin keskittymisen hetkeksi itseeni, ja koulutreeniin, mutta tosiaankin vain hetkeksi. Rosa ja Andy tulla tepastelivat kenttää kohti. Rosa avasi portin, jotta he pääsisivät sisään. Samaan aikaan Bella ponnahti seisomaan takajaloilleen, minä pahaa aavistamattomana tietenkin kellahdin kentän kuraiselle hiekalle. Portti oli edelleen auki. Rosa oli itse asiassa juuri sulkemassa sitä. Bella lähti laukkaan, kohti avonaista porttia. Rosa huomasi suoraan kohti juoksevan ponin, ja yritti saada porttia väännettyä kiinni, ettei Bella pääsisi karkuun, mutta epäonnistui. Yhdellä kädellä tehtävä oli melko vaikea, tai ainakin hidas suorittaa. Rosallahan oli toisessa kädessä Andyn ohjat. Ratsuni jatkoi laukkaansa voitonriemuisena kohti tallipihhaa. "Sattuiko sua? Meidän pitää kertoa Sintelle, Bella pitää napata kiinni! Ähh, on mun vikani, että se pääs karkuun!" Rosa vauhkosi, aistin hänen äänestään anteeksipyytävän sävyn. "Ei. Ei sattunut", pyyhkäisin kuraisia housujani käsilläni. "Ei se sun vikasi ollut. Mä menen etsimään Sinten. Jos sä käyt katsomassa mihin suuntaan se lähti!" Sanoin, ja lähdin juosten kohti Sannan toimistoa. Rosa nyökkäsi.
"Bella pääsi karkuun... Kentältä! Se lähti kohti tallipihaa! Rosa... lääh... avasi portin ja minä putosin ja Bella otti hatkat!" sain sanotuksi, huohottaen. "Miten se nyt sillä lailla? No mennääns katsomaan", Sinte sanoi tyynesti. Hän nappasi ohimennen riimun, sekä riimunnarun mukaansa. Rosa ja Andy seisoivat tallipihalla: "Se lähti kohti laitumia!" Koko revohka suuntasi kulkunsa kohti Metsälammen laidunmaita, nappaamaan karkulaista. "Bella on yleensä tyynen rauhallinen. Miten se sillä lailla läksi menemään? Sen olisin ymmrtänyt jos tuo olisi tehnyt saman tempun", Sinte osoitti Andyä nauraen. Minä ja Rosa valaisimme tilannetta vuoron perään.
Vähän matkaa käveltyämme, Andy hirnahti kepeästi. Etsiskelimme katseillamme Bellaa, polun molemmilta puolilta. Olimme saapuneet jo laitumille, kun Pirunmetsän puolelta kuului vaimea vastaus Andylle. "Kuunnelkaa", minä sanoin ja osoitin sormellani Pirunmetsää. Käännyimme ääntä kohti, ja hajaannuimme hieman. Poni pisti päänsä esiin metsän reunasta. Se päästi ilmoille kimeän hirnahduksen, ja ampaisi mielenkiintoista pukkilaukkaan ohitsemme. Andy hirnui kiivaasti ja paiskoi etujalkojaan maahan. Rosalla oli täysi työ pidellä oria, se oli tyystin lähdössä mukaan Bellan riemuisaan leikkiin. Bella kiersi kehää ympäri laidunnittyä. Yhtäkkiä tamma seisahtui pilke silmäkulmassa vain muutaman metrin päähän meistä. "Ei me sitä kiinni saada kun se on tuolle päälle sattunut. Jos joku nyt menee yrittämään sitä kiinni, se pieni piru tekee täyden käännöksen ja lähtee taas pää viidentenä jalkana", Sinte naurahti selin yhä edelleen paikallaan virnuilevaan tammaan. Minä ja Rosa nyökyttelimme hitaasti.
Suunnitelmaksemme muodostui lähestyä ponia hitaasti, katsomatta sitä silmiin, mieluiten selkä otukseen päin. Kosketusetäisyydelle päästyämme toinen tarjoilee ponille herkkuja. Kun sen keskittyminen siirtyy ruokaan toinen pystyy nappaamaan kiinni ohjaksista. Rosa jäi Andyn kanssa kauemmaksi. Ryhdyimme toimeen. Bella oli laskenut päänsä maantasolle, mutta sen silmät olivat tarkasti kiinnittyneet meihin. Päästyämme tarpeeksi lähelle nappasin taskustani porkkananpaloja, ja tarjosin niitä Bellalle. Tamma tarttui ahnaasti syöttiin. Sinte liikkui ponin sivulle, ja tarttui vaivihkaa sen ohjiin. Bella huomasi tämän ja pongahti takajaloilleen. "NYT LOPETAT!" Sinte ärähti ja kiskaisi ohjista. Bella seisahtui ja painoi päänsä jälleen alas. Karkulainen oli nyt saatu hallintaan. Bella kulki edelleen kiivasta tahtia pientä pilkettä silmäkulmassa, valmiina uuteen seikkailuun, Sinte sai vähän väliä komentaa sitä, ponin mennessä ohi hänestä. "No ompas se nyt! Mikä sulle on Bella tullut? Tekikö parin päivän lomailu noin hyvää?" Sinte virnisti. "Hypätkää tytöt ponien kyytiin, mä voin taluttaa Bellaa, kun sen mieliala nyt on vähän mitä on, ja Andy pysyy sit vähän kauempana tästä hurmaavasta neidosta", Sinte virnisti. Kapusin ponin selkään, Rosa teki saman tempun hyvän välimatkan päässä edellämme. "Saa ponit vähän lisää maastoretkeä, ja hyvän loppuverkan, jos otetaan vähän raviakin", Sinte mumisi.
Onneksi matka tallille sujui turvallisesti. Laskeuduimme alas ponien selästä, Sinte painui toimistoon, omiin hommiinsa. Minä ja Rosa puunasimme ponit tarhailukuntoon, naureskellen samalla tapahtunutta. Niinhän se on, että jälkeenpäin on helppo nauraa, tapahtumahetkellä ei kyllä huvituttanut!
Mia: Kevyt, lyhyt, mutta onnistunut koulutuuppaus!
Muutaman kerran olen nyt Bellan selässä istunut, ja kaksi kertaa poni on testauttanut minulla kentän hiekkapohjan. Tuntuu, että meillä (tai tarkemmin minulla) ei ole mitenkään erityisen loistokkaasti sujunut. Päätän, että tämänpäivän koulutreeni onnistuu, on Bella sitten millä tuulella tahansa. Haluan päästä työstämään tammaa, - ilman välikohtauksia, kerrankin. Välillä on mukava ottaa rennosti ja höntsäillä, mutta ei aina, edes itsenäisissä treeneissä. Haluan saada ponin kuuntelemaan ja kunnioittamaan minua, en halua, että se uskoo kaiken sokeasti, tai pelkää minua käskyineni, mutta haluan, että olemme vähintään samanarvoisia, ettei kumpikaan ole pomo, mutta toisen nyt vain täytyy olla johtaja, toisen täytyy tehdä päätökset, jotka kuitenkin sopivat molempien osapuolien kaaleihin. Eikä se johtaja saa olla hevonen, mitä tähän asti on ehkä meidän kohdallamme ollut.
Otan jo tottuneempia askelia kohti Metsistä. Huikkaan matkalla heipat parille minua vastaan talsivalle tytölle. Kuulen maneesilta päin Sinten kimeän äänen, erotan joitakin sanoja, mutten koko tarinaa. Välistä äänekkäät naurunryöpsähdykset kantautuvat puheen ylitse. Ilmeisesti joku hauska tarina meneillään. Ilma on kauniin raikas. Syyssateet ovat väistyneet, talvi alkaa tehdä tuloaan. Hymynkare kohoaa huulilleni. Tartun päätallin raskaan oven kahvaan ja riuhtaisen napakasti. Ovi narahtaa auki. Astun sisälle, ja käännähdän samantien tallivintin portaisiin. Lasken tavarani kaappiini, ja jatkan matkaani kohti Bellaa, poni on tarhassa. Ulkona minun on pakko pysähtyä ihastelemaan säätä. Aurinko paistaa, ilma on miltei täydellinen. Tallipihakin näyttää kummallisen siistiltä edelliskertoihin verrattuna.
Pirtsakka vihellykseni saa Bellan ravaamaan luokseni. "Heippa!" tervehdin hyväntuulista ponia, ja pujotan riimun sen päähän. Bella nyökyttää päätään, ja lähtee seuraamaan minua ulos tarhasta. Katseeni on kengissäni kun kävelemme hitaasti, mutta varmasti hoitopuomia. Bella tallustaa niin ikään pää painettuna alas. Yhtäkkiä tunnen nykäisyn narussa. Poni on nostanut päänsä, ja toljottaa maneesillepäin. En tunnista itseään hiekasta puhdistelevaa tyttöä, mutta Dodo juoksee epämääräistä pukkilaukkaa ympäri maneesia. Sinte kävelee mustanpuhuvan ponin perässä, yrittäen napata otusta. Tilanne näyttää olevan hallinnassa, joten jatkamme matkaa. Sidon Bellan kiinni hoitopuomiin, ja noudan sen satulan, suitset sekä harjapakin sivutallin varustehuoneesta. Siellä leijailee kumma kyllä vastaleivotun pullan tuoksu. En jää ihmettelemään asiaa sen enempää, minun täytyy keretä ratsastamaankin ennen pimeän tuloa. Bella odottaa puomilla kiltisti, tarjoan sille taskustani pienen porkkananpalan. Harjatessani karvaista ratsuani jaksan vieläkin ihailla säätä. On se vaan niin ihmeellistä, kun viimeviikot läpeensä on vain satanut. Ilmeisesti kuraiset mutakelit on jätetty vihdoin taakse, pois tulevan talven tieltä.
Bella seisoo satuloitavana kiltisti, ja suitsetkin sujahtavat ponin ylle helpomman puoleisesti. Vaikuttaa lupaavalta. Talutan tamman reippaasti kentälle. Ponnahdan selkään, vyön kiristys, jalkareiden säätö. Ja matkaan! Bella tottelee pohjettani reippaasti. Annan sen kävellä normaalisti pari kierrosta vapain ohjin. Ponin kävellessä lähden hakemaan hyvää asentoa satulassa. Vapain ohjin kävellessä on aina helppo löytää se täydellinen istunta, kun mitään muuta ei sitten tarvitsekaan tehdä, tai keskittyä. Otan ohjat tuntumalle. Bella alkaa heti pyöristya peräänantoon. Kehun tammaa rutkasti äänelläni, sen korvat kääntyvät minua kohti, ja se tuntuu odottavan jok`ikistä käskyäni. Kerrankin minusta tuntuu siltä, että ratsastan jokaisen askeleen. Juuri tänään, kun olen asennoitunut näyttämään ponille taivaan merkit, se osoittautuukin kiltiksi, kuin herranenkeli. Hyvähän se vain on! Tietenkin! Saan olla tyytyväinen Bellaan. Havahdun ajatuksistani Sinten huutoon kentän aidalta: "Moi! Bella menee tosi nätisti! Harvoin sen näkee tolla lailla noin oikeesti pyöreästi liikkuvan! Näyttää sekin vaan niin hienolta sit kun saat sen oikeesti käyttämään itteensä! Miltä tuntuu?" "Ihanalta! Se odottaa mun jokaista liikahdustani, ja on niin tasapainonen! Tuntuu et saan oikeesti ratsastaa, vaikka nyt vaan käynnissä", kapsahdan häneen päin. "Niinpä! Sitä se peräänanto tarkottaa", Sinte virnistää "Mutta hei, tuu säkin ottamaan pullaa ja kahvia tallipihalle. Tytöt on leiponeet", hän jatkaa loppuun. "Oi! Ilman muuta!" ilahdun, siitä siis varustehuoneessa leijaillut pullan tuoksu. Alan taas pikkuhiljaa keskittyä Bellaan, joka kulkee yhä siinä pyöreässä muodossa. Jään ympyrälle. Puristan pohkeeni ponin kylkiin, ja hengitän ulos, ns. puhallan hevoseni raviin. Bella tottelee kuuliaisesti. Alan vaatia asetusta pikkuhiljaa läpi. Pelkään kuitenkin riuhtovani ohjista miten sattuu, seurauksena peränannon häviäminen, mutta ei. Saan ponin asettumaan, ja se kulkee muodossa edelleen. Kehun Bellaa. Ravi tuntuu upean pehmeältä. Niin ihanan helpolta istua.
Minusta alkaa tuntua siltä, että voisin siirtää ponin käyntiin, ja takaisin raviin peräänannon sisällä. Kokeilen, - onnistuneesti. Yhä vain useampi tehtävä alkaa sujua, pysähdys, voltti, pysähdys suoraan ravista, ympyräkahdeksikko... ja yhä vain Bella säilyttää upean muotonsa, johon se hakeutui lähestulkoon itse. Se onnistumisen tunne on niin mahtava. Saan vain ja ainoastaan kiittää ja kehua tammaa. Ratsastan ponin uudelleen isolle ympyrälle. Aikomukseni on koettaa laukkaa. Vaadin asetuksen lävitse, ja puristan pohkeeni ponin kylkiin. Sisäpohje hieman edemmäs, ja ulkopohje taaemmas, pidäte ja pitkä rutistus. Bella tekee noston, ehkä hieman löysän, nosto se on kuitenkin. - Askellajimme on laukka. Ikäväkseni huomaan ponin peräänannon hävinneen. Se venyttää edelleen kivasti eteen alas, muttei samanlailla käytä itseään kuin aiemmin. Istun tiiviisti satulaan ja kurtistan kulmiani. Lähden metsästämään sitä samaa tunnetta käsiini, ja peppuni alle, kuin käynnissä ja ravissa. Saan sen pyöristymään, mutten tyystin yhtä kevyeksi kädelle, ja pyöreäksi selästä. Kuitenkin. Ja se riittää. Siirrän ponin raviin, se ei enää hakeudu syvään ja ihanaan muotoonsa, mutta ei sen tarvitsekaan. Pidennän ohjaa, ja alan kevennellä. Jatkamme samaa molemmissa suunnissa. Koetan siirtää Bellan käyntiin käyttämättä käsiäni. Ja onnistun! Annan ohjien valua niin pitkiksi kuin poni vain ne halusi, ja heittäydyn voikon pehmoiseen talvikarvaan kiittämään sitä.
Mia: Takaisin maanpinnalle
Bellan selkä tuntui ihanan lämpöiseltä ja pehmeältä peppuni alla. Puhalsin höyryä ilmaan ja nojauduin rennosti taaksepäin ponin pyöreässä selässä. Bella lompsi eteenpäin rennon rauhallisesti, eikä tuntunut tippaakaan piittaavan mistään ympärillään. ”Vain minä ja sinä”, ajattelin ääneen katse pilvissä. Taivas oli kirkkaan sininen, epäsäännöllisen muotoiset pilvet koristivat sitä kauniilla tavalla. Annoin ratsuni kuljettaa minua, uppouduin tyystin omiin ajatuksiini. Bella pisti kaviota toisen eteen yhä vain rauhallisemmin. Lopulta sain herätellä sen eteenpäin pysähdyksistä. Tunsin itseni jotenkin todella poissaolevaksi. Uppouduin vähän väliä omiin maailmoihini miettimään ties mitä, mitä tässä nyt viimeaikoina on tapahtunut, kohuttu, juoruttu, ystävystytty, tutustuttu… Paljon kaikkea. Minulla oli hoitohevonen, ratsastusharrastukseni on edennyt parhaalle mahdolliselle tolalle; pystyn valmentautumaan aktiivisesti laadukkaassa opetuksessa ja miellyttävässä ympäristössä. Pystyn ottamaan rennommin ja ratsastamaan itsenäisesti. Täydellistä. Kun taas välillä eksyin mieleni sopukoissa sille osastolle, jossa mietiskelin mitä ottaisin huomenna aamiaiseksi, entäpä tänään päivälliseksi? Tulinkohan laittaneeksi kotioven lukkoon? Jne. Jne. Jne.
Havahduin hetken päästä, istumasta kentän hiekalla. Bella oli pysähtynyt parin askeleen päähän toljottamaan minua. Ikään kuin se olisi kysynyt: ”Miten ihmeessä sää sinne jäit?” Katsoin ponia kummissani. Kuka voikaan olla niin ajatuksissaan, ettei huomaa kun putoaa hevosen selästä!? Noh, minä ilmeisesti voin… Punnersin takaisin ponin selkään ja herättelin itseäni. Kurtistin kulmiani: ”Keskity hevoseen, keskity ratsastamaan… NYT!” Keräsin ohjat käteeni ja nostin katseeni eteenpäin. Puristin pohkeet Bellan kylkiin. Tamma lähti harppomaan pehmeää ravia eteenpäin. Herpaannuin mietiskelemään äskeistä tipahtamistani, mitä siinä ikinä tapahtuikaan, ei kukaan saa koskaan tietää. Montako kertaa olen oikein pudonnut täällä? Monta. Ehkäpä pitäisi alkaa kehittää tuota tasapainoa eteenpäin. Saattaisi pysyä satulassakin. – Tosin nythän minulla ei satulaa ollut. ”Äh!” sain taas piiskata itseni tähän hetkeen. ”Mi-nä rat-sas-tan nyt po-nil-la. Piste. ” tavasin itselleni. ”Hmph… Eihän tästä tuu mitään. Lopetetaanko?” tunnustin. Bella viskoi päätään yrittäen saada kuolaintuntuman hellittämään. Annoin sille periksi.
Talutin ponia talliin. Minkki ja Majuri tulivat meitä vastaan. Vaihdoimme tervehdyksiä, mutta kovin pitkää juttutuokiota ei syntynyt – Majuri ja Bella eivät oikein sopineet niin lähelle toisiaan, kyseessä kuitenkin ori ja tamma. Riisuin Bellalta suitset päältä, poni riuhtaisi päänsä saman tien vapaaksi, ja upottautui heinäkasaan. Harjasin sen samalla. Vain nopeasti läpi –ratsastelustamme ei ollut tullut sitten mitään. Ei niin mitään. Niinpä ei poni ollut hionnutkaan, tai mitään muuta vastaavaa. Loimitin voikon, ja talutin sen tarhaan. - Porkkananpalasen saattelemana.
Mia: Otimme tänään Bellan kanssa ensimmäiset loikatt pienten esteiden yli, tulevia miniestekilpailuja varten. Poni toimi hienosti. Vähän siinä toki sai patistella, mutta loppuakohden hypyt ja ratsastus muuttui vain parempaan suuntaan. Kuvassa tyytyväinen ratsukko onnistuneen estekokeilun päätteeksi.
Mia: T a p a h t u m a n t ä y t e i n e n t a l l i p ä i v ä
Kops, kops, lätsis, litsis, kops... Ponien kaviot rummuttivat tahdikkaasti Rantatien vettynyttä pohjaa. Andyn perä keikkui edelläni laiskanpuoleisesti.
- Katsos! Nelly ja Dapper! Rosa osoitti sormellaan edessämme siintävää ratsukkoa.
- Tännehän sä katosit! Rosa hihkaisi
- Joo, piti lähtee vähän tuuletteleen... Nelly mumisi. Tyttö näytti olevan jokseenkin huonolla tuulella. Hän istui Dapperin selässä rennosti, tuijotellen kengänkärkiään.
-Tuu meidän kanssa! Ollaan menossa laukkapellolle spurttaan, pyysin reippaasti.
- Njäh... En mä nyt, Dapella on tänään niin paljon tuntejakin vielä edessä... hän nosti katsettaan minuun päin.
- Nooh, joskus toiste sit, hymähdin
- Joo..., varmasti! Nelly jatkoi matkaansa. Rosa ohjasi Andyn takaisin reitille, ja jatkoimme käynnissä kohti peltoa.
- Tommonen se on joskus. Mut kaikilla on huonoja ja hyviä päiviä. Nelly kannattaa vaan jättää rauhaan, omiin oloihinsa, kun se tolle päälle sattuu, Rosa virnisti hetken hiljaisuuden jälkeen.
- Niiin onkin, tottakai! ... Käännytään, osoitin oikopolkua. Rosa nyökkäsi ja ratsasti polulle.
Pehmoinen pelto avartui edessämme. Bella jännittyi ja alkoi ikään kuin virittää joustaan "Koska lähdetään!? Nyt! Oon valmis!! Päästä jo!". Andy näytti toimittavan tyystin samaa.
- Osattiinkin valita huono päivä... Rosa aloitti
- Jep! Voiko tän kurasempaa edes olla? keskeytin hänet.
- Meillä on tallissa kunnon kuuraminen näitten kahen jaloissa, Rosa voihki.
- Eikä tohon liejuun ois kivaa tipahtaakaan, lisäsin.
- Ei, hemmetti kun niiden lumien piti sulaa pois...
- Noni, mennääns jo! Annoin Bellalle luvan lähteä, ja sehän lähti. - Semmoista vauhtia ettei tosikaan!
-Heeii! Oota nyt! Rosa päästi Andyn laukkaan. Ori singahti peräämme parin reilun kokoisen pukin saattelemana. Nauroin ja nojauduin eteenpäin, Bella laukkasi, laukkasi ja laukkasi. Se nautti. - Kuten minäkin. Korvat hörössä pieni poni kuljetti minua kohti pellon toista laitaa. Takaviistossa Rosa ja Andy lähestyivät koko ajan huimaa vauhtia. Saimme tähänkin spurttiin vähän kilpailun makua. Kopautin kantapäilläni Bellan kylkiä. Tamma kiihdytti vauhtia välittömästi. Vilkaisin taakseni virnistäen. Rosa virnisti takaisin. Hiljensin Bellan raviin, pellon reunan lähestyessä. Nauroimme molemmat sen verran mitä hengästykseltä pystyimme. Ponit pärskivät ja huohottivat nekin.
- No, sehän oli kivaa! Taidettiinpa voittaa, kiusoittelin.
- Varaslähdön kanssa, joo, Rosa oikaisi.
- No jaa, mitäs ette tulleet! Kivaa silti, eikä tipahdettu
- Joo joo, otetaanko uusiksi?
- Näh, kävellään ja ravaillaan takaisin.
Matka takaisin tallille sujui verkkaisesti. Onnistunut ja hauska yhteinen maastolenkki sai molempien hymyn ulottumaan korviin saakka. Poskemme punottivat ja hikiset ponit höyrysivät allamme. Yhtäkkiä Metsiksen pihaan ehdittyämme ilmoille kajahti epämääräinen, pelokas hirnahdus.
- Katso! Se on se uus yksäri! Rosa yllättyi. Kimo suomenhevonen talutettiin ulos metallinmustasta trailerista.
- Ehdittiin juuri sopivasti, tokaisin. Rosa nyökytteli ja seurasi toimitusta silmä tarkkana. Käpy hirnui hermostuneesti pää korkealla, tarkkaillen uutta ympäristöä. Hevosen omistaja, Ninni rauhoitteli tammaa. - Onnistuneesti. Sinte ilmaantui nurkan takaa, huikkasi tervehdykset kaikille, ja tarjoutui auttamaan Ninniä. Käpy talutettiin talliin.
- No mut sehän oli ihan nätti! Rosa vilkaisi minuun päin.
- Totta! Laskeuduimme ratsailta. Talutimme ponit pesariin. Bella pääsi ensiksi jalkapesulle, sillä välin Rosa riisui Andyn varusteet ja vei molempien ponien kamat varustehuoneeseen. Jo osittain kovettunutta kuraa oli hieman haasteellista saada irti ponin jaloista, mutta lopputulos palkitsi. Kuivasin Bellan parhaani mukaan. Poni seisoi tyytyväisenä paikoillaan.
- Meneeköhän nää tarhaan? kysyin Rosalta.
- Enpä usko, sen verta kosteita vielä. Jätetään karsinoihinsa kuivahtamaan, vastaus tuli selkeästi ja suoraan. Nyökkäsin.
Taluttelin Bellan ulkokarsinaan. Tarjosin sille porkkananpalasen taskustani, ja jätin sinne. Palatessani talliin, siellä oli melkoinen kuhina päällä. Kuin muurahaispesässä. Uusi tamma, Käpy piti melkoista meteliä karsinassaan. Ja kuin villiintynyt apinalauma tallin väki pyöri ja hyöri tarkastelemassa jokseenkin hermostunutta kimoa.
"Kaunon Katariina
suomenhevostamma
vaativa B, 80 cm" Luin karsinan kylkeen ripustetusta kyltistä.
-Hei! Jättäkää Käpy hetkeksi rauhaan. Se kaipaa nyt omaa aikaa asettuakseen aloilleen. Eikä se saa sitä, jos hyöritte sen karsinan ympärillä metelöiden hullusti", Sinte komensi. Ninni käveli paikalle hänen kannoillaan.
- Moi vain kaikille! hän hymyili. Vastatessamme syntyi taas uusi sekametelisoppa, kukin huusi tervehdyksensä eri aikaan yms yms yms.
-Sshhh, Sinte laittoi sormen suunsa eteen.
-Eihän tallissa muutoinkaan metelöidä!
Vilkaisin tallin seinällä olevaa kelloa, puoli kahdeksan. Pitäisi varmaan lähteä suunnistelemaan kotia kohti.
Mia: Aikaansaamisen vaikeutta, pitkä valmistelu, lyhyt toteutus
- Oi! Onpas täällä valkoista!
- Mmmmh... Nelly mumisi jotain epämääräistä, katse naulittuna kännykässään. Mulkaisin tyttöä pikaisesti, mutta en pystynyt sen suurempaan rankaisuun. - Puhelinaddiktoitumisesta nimittäin. Okei, okei, myönnän syyllistyneeni samaan useita kertoja, mutta silti. Kyllä muakin saa rankaista... Vai? No jaa, eiköhän jätetä sen murehtiminen taakse. Että luonto osaakin olla nätti! Paksu, kimmeltävä lumikerros tuntui oikein kutsuvan minua. - Heittäytymään maahan ja kieriskelemään sydämmeni kyllyydestä, leikkimään... Niinkuin lapsen kuuluukin. Potkaisin kengänkärjelläni kinosta. Oli se vaan joka vuosi yhtä ihmeellistä. Lunta.
- Oi, katos! Lunta! Kummasti se valaisee näitä pimeitä iltoja! Nellykin havahtui.
- Nii in... Enkö mä hehkuttanut samaa just äsken, sanoin muka nyreissäni, osoittaen älyvehjettä tytön kädessä.
- Jaa a, ehkä sä sit sanoit, Nelly virnisti, ja suuntasi katseensa eteenpäin.
Kimaltelevat lumihiutaleet olivat peittäneet Bellankin verhoonsa. Poni näytti enemmän lumiukolta, kuin voikolta ratsuponilta. Kylläpä sitä lunta tulikin paljon, ihan melkein yhtäkkiä. Naksautin riimunnarun hopeisen lukon ponin riimuun. Jokainen askel paksussa lumihangessa tuntui tekevän tiukkaa molemmille. Joka askel oli toistaan raskaampi, mutta niinkuin aina, lopussa kiitos seisoo. Kolmos tarhan avonainen portti sai jäädäkin auki. Bellan lähdettyä aitaus jäi tyhjilleen.
- Äh, miksei tallipihaakaan oo aurattu, nurisin. Samassa Kasper kömpi minua vastaan lumikola kourassaan.
- Nyt aurataan! Mies kiusoitteli. Hän ilmeisesti kuuli valitusvirteni. Hetkessä poskipääni saivat helakan punaisen sävyn. Tiedä häntä, johtuiko se lievästä häpeästä, valittaessani auraamattomasta tallipihasta, jota ei yksinkertaisesti oltu keretty vielä auraamaan, vastahan se lumi satoi maahan. Vaiko sitten Kasperin kohtaamisesta, näin yllättäen. Vai vain kirpakasta pakkasilmasta. Tai sitten peräti kaikista yhtä aikaa.
- Mmh,.. sori. Eihän sitä vielä tietenkään ole keretty aurata, sopertelin.
- Joopa joo, Sinte se passitti mut lumitöihin... Heti kun huomas, Kasper kertoi, pieni virne suupielessä, niinkuin aina.
- Ehkä selviätte talliin saakka, vai pitääkö mun tehdä teille tie ensin? hän jatkoi, nyt jo hieman levinneempi hymy kasvoillaan.
- Ehkä me selvitään! nauroin. Rämpiminen kohti sivutallia starttasi.
Voimakas veto pölyharjalla, ja hetkessä Bellan selkä oli puhdas. Märkä, mutta puhdas. Lumi oli tarjonnut hyvän suojan kuralta ja pölyltä. Sekä kastellut ponin perinpohjaisesti. Kuin se olisi vasta pesty. Poni ravisteli itseään voimakkaasti ja samassa minä näytin varmaan ihan samalta ponin kanssa. Kosteus suorastaan roiskahti niskaani.
- Ihanaa Bella, ihanaa. Miks mulle tulee susta mieleen koirat? juttelin ponille. Siinä paha missä mainitaan. - Arttu ja Rollis säntäsivät tallin ovista raivokkaasti leikkien sisään. Samalla ovenavauksella, kun Joanna ja Rosa seilailivat talliin. Kurkistin karsinan laidan yli. Urosten leikki näytti rajummalta kuin olin kuvitellut. Kiivas taistelu narulelusta. tuntui olevan elämän ja kuoleman kysymys kumpi sen saisi haltuunsa.
- Hei koirat! Ulos! Rosa karjui. Kuin olisi seinille puhunut. Koirat eivät reagoineet mihinkään mitenkään. Lopulta tytöt saivat raahata koirat niskavilloista kiskoen taikaisin ulos, lumihankeen telmimään.
- On nuokin... Joanna päivitteli.
Bellan pukeminen juoksutusvarusteisiin tuntui yhtäkkiä loputtoman pitkältä, ylitsepääsemättömältä projektilta. Talli oli täynnä niin paljon muuta hulinaa, ettei minun toiminnastani tullut sitten niin mitään.
- Äh! Ei me enää mitään keretä, sönkötin närkästyneenä.
- Mikä mussa on, kun mistään ei tuu mitään. Aina pitää söheltää jotain muuta... Sinne hukkui sit nekin ajatukset jostain juoksuttamisesta. Piste, huomaamattani kailotin ajatuksiani ääneen.
- Noh, älä ny. Kaikilla varmaan välillä sama ongelma. Piste, Rosa ja Nelly naureskelivat ilmoitustaululta.
- Totakaan mun ei olis pitäny kailottaa joka korvalle, omassa päässä sen oli tarkotus pysyä, mut eipä sekään onnistu, narisin.
- No, rauhotu nyt. Kyllä sä vielä pihalle kerkeät. Lumi valasee.
- En mä tiedä...
- Joo joo, me tullaan sun kanssa.
Niin käynnistyi operaatio Bellan juoksutus. Kentän himmeät valot loivat rauhallisen tunnelman, ja lumi rauhoitti, mutta myös valaisi sitä entisestään. Bellan kaviot uppoutuivat toisensa perään pehmeään hankeen. Aluksi liikkeet olivat haparoivia: "Voinko mää nyt varmasti törkkästä jalkani tonne?? Ei, ei, EI! En! No ja ehkä sit..." Mutta vähän ajan kuluttua Bella muuttui yhä vain varmajalkaisemmaksi ja varmajalkaisemmaksi.
- Hyvä! kehuin tammaa äänekkäästi, kun se venytti kaulaansa eteenpäin, ja lähti ottamaan yhä pidempää ja rennompaa askelta hangessa. Johtuiko liikkumisen helpottuminen ympyrälle muodostuneesta urasta, vaiko Bellan tottumisesta lumihankeen, ja siinä tarpomiseen. Minä veikkaan sitä ensimmäistä.
Janella: Tämän näköinen poni tuli tarhassa vastaan! :) Harjailin Bellaa melkoisen pitkään ja ratsastelin vähän. Tamma oli tosi kiva, vaikken sillä aikaisemmin olekaan mennyt!
Heidi: Hyörimistä ja tutustumista
Kura vain lotisee jalkojeni alla, kun kävelen tallille. Ilma näyttää säätiedotusten mukaan vain paranevan päivä päivältä. Nyt, kun tulee kevään ensimmäiset sateetkin niin maa alkaa sulamaan ja sehän merkitsisi vain hyvää. Katselen kaunista tallirakennusta. Elän heppatytön unelmaa. Olen juuri eilen saanut oman hoitohevosen, Bellan. Se tuntuu aivan mahtavalta.
Menen tallin ovesta siään. Siellä ei ole vielä juuri ketään, paitsi tietysti muutama hevonen. Menen hoitajahuoneeseen ja lasken reppuni kaappiini. Sitten kiiruhdan ilmoitustaululle. Minulla on pakkomielle aina tutkailla tuntilistoja ja nyt haluan tietää varsinkin sen, ketkä tänään ratsastaisivat Bellalla. Saan selville, että Bella osallistuu tänään kahdelle tunnille. Niistä toinen alkaisi tunnin päästä, joten ratsastajat tulevat varmaan jo kohta tallille hoitamaan ratsujaan.
Nappaan naulakosta yhden riimunnarun ja lähden tarhoille. Kaikki hevoset katsovat minua kummisaan, kun kävelen Bellan tarhalle. Jäänkin hetkeksi silittelemään Ellua ja Leeviä, jotka aivan tunkevat aidan rakosista minua tervehtimään.
- Moi vaan kamut, mutta mä otan nyt talliin ton Bellan kuitenkin! naurahdan, kun hevoset kuopivat maata kärsimättömästi.
Kävelen lopun matkaa Bellan tarhalle. Se haukottelee pari kertaa ja suostuu sitten tulemaan luokseni.
- No moi pikku Bellurainen, miten menee...Ai väsyttää vai? No yritähän jaksaa tunnit! Naurahdan taas, mutta ikuinen lässytykseni keskeytyy, kun kuulen auton tulevan Metsiksen pihaan.
Nään jonkin tytön menevän talliin. Onkohan se hän, joka ratsastaa nyt pian Bellalla tunnilla. Aukaisen Bellan tarhan portin ja nappaan Bellan kiikkiin. Pidän siitä lujasti kiinni taluttaessani. Menen tallin ovista sisään ja vien Bellan sen karsinaan. Talliin alkaa nyt kertyä paljon väkeä, hoitajia ja tuntilaisia.
- Moi, kuka sä oot? Kuulen äänen takaani. Käännyn katsomaan ja nään minua muutaman vuoden nuoremman tytön.
- Moi mä oon Heidi, Bellan hoitaja, entäs sä? Kysyn ja sidon samalla Bellan kiinni karsinaan.
- Oon Anni, meen ratsastaan tällä ponilla tunnille, joten hoidetaaks se yhes? Tyttö kysyy.
- Juu ilman muuta, mä voin putsailla harjoja sulle. Sanon ja hymyilen omaan tapaani.
Tyttö kiiruhtaa hakemaan Bellan harjasangon ja ryntää takaisin luokseni. Hän harjaa ponin ihan mukvasti. Muutkin hoitotoimenpiteet näyttää häneltä sujuvan ihan tavallisesti. Tytön harjatessa Bellan harjaa käyn hakemassa ponin varusteet. Tuon ne karsinalle ja Anni laittaa ne ponille. Joudun hiukan auttamaan häntä kuolaimien kanssa, sillä bella ei aikonut heti totella Annia.
- Mä voin kattoo Bellaa sen ajan, kun käyt hakees omat varustees. Sanon ja aukaisen karsinan ovea.
- juu kiitti! Anni sanoo ja menee hakemaan kimpsujaan.
Tunti on juuri alkamassa. Autan Annin Bellan selkään ja toivotan hyvää ratsastusta. Seuraan tuntia hetken aikaa. Tunnilla tehdään ravivoltteja ja lävistäjiä. Laukkaa kokeillaan pitkillä sivuilla. kun pelkkä katselu alkaa hiukan kyllästyttää minua päätän mennä siivoamaan Bellan karsinan. Haen siis siihen tarvittavat kottarit ja talikon. Lapioin lannat ja muut likapläntit kottareihin ja vien läjän lopuksi lantalaan.
- Hei moi, mun on nyt pakko kysyy sulta, että kukas sä ootkaan? Kysyy yksi tyttö satulahuoneessa, kun olen siellä hääräämässä.
- Mä oon Heidi, Bellan uus hoitaja! Esittäydyn lyhyesti.
- Aa joo, kiva tutustuu, mä oon Lydia. Ootko sä lähdössä nyt jo? Lydia kysyy.
- En oo. Oottelen Bellaa tunnilta niin sitten teen jotain, en oo siis suunnitellu. Vastaan.
- Okei! Haluutko auttaa mua putsaamaan Rosson suitsia? Lydia kysyy mukavasti.
- Mikäs siinä! Naurahdan ja alamme putsailla suitsia. Juttelemme samalla kaikkea.
Lopulta tunti loppuu ja hevoset tulevat sisälle. Saamme samalla hetkellä myös suitset valmiiksi, joten käppäilen Bellan ja Annin luokse.
- Mitenkäs meni? Kysyn ja silitän Bellan kaulaa.
- Ihan hyvin. Anni vastaa ja hymyilee minulle vaivihkaa.
- Hyvä niin. sanon ja katselen virestä, kuinka Anni hoitaa Bellaa.
Sitten Anni on valmis ja lähtee tallilta. Menen karsinaan suukottelemaan Bellaa. Se jököttää rauhallisena paikoillaan, kunnes päätän viedä ponin ulos.
Kun palaan talliin. menen satulahuoneeseen. Huomaan Bellan satulahuovan olevan aivan likainen. Päätän laittaa sen ehdottomasti pesuun. Menen tonkimaan kaapille ja valitsen sieltä Bellalle mukavan näköisen oranssin satulahuovan. Asetan sen satulan alle ja olen vihdoin tyytyväinen.
Menen pyörimään talliin. Puhdistan Bellan harjat ja kaikenlaista sellaista. sitten tunnen itseni toimettomaksi ja päätän polkaista tallilita kotiin.
Silja: Alinan koulutunti 22.4. Bellalla
Metsälammelle oli tullut uusi ratsastuksenopettaja. Olin ilmoittautunut heti hänen pitämälleen ensimmäiselle tunnille, ja ratsuksi olin saanut Bellan. Bella oli ehdottomasti yksi suosikeistani heti Helmin jälkeen, joten olin tyytyväinen. Bella laahusti uralla korvat rennosti sivuilla roikkuen. Vesi lotisi tamman kavioissa, sillä kenttä oli vielä aavistuksen liian märkä joiltain kohdin, mutta pääosin pohja oli ihan hyvä. Myötäilin lantiollani Bellan laiskahkoa käyntiä ja katsahdin tallipihalle päin. Helmi seisoskeli tarhassaan ja katseli kaihoisasti metsään päin. Ponin tummansininen sadeloimi oli valahtanut toiselle kyljelle ja jalat olivat polvia myöten paksun kurakuorrutuksen peitossa.
- Silja, pyöräytä hartiat taaksepäin ja vedä lapaluut yhteen. Ajattele kylkiä ja vatsaa oikein pitkiksi, Alina pudotti minut pilvilinnoistani takaisin ratsastustunnille. Tein työtä käskettyä ja keräsin ohjia hieman lyhemmäksi.
- Voitte alkaa sitten työskentelemään ensin käynnissä. Tehdään molempiin päätyihin aina voltit, tässä päädyssä on noi tötteröt hieman auttamassa oikean tien löytymisessä, Alina ohjeisti. Painoin pohkeeni Bellan kylkiin ja aloin pyörittelemään sisäkäden sormiani saaden Bellan myötäämään hieman vastahakoisesti niskastaan. Ponia olisi tänään huvittanyt laiskotella, ennemmin kuin pyöritellä tylsiä voltteja kentällä.
Napautin kevyesti raipalla Bellan takapuolelle, sillä se tuntui melko hitaalta. Kevensin tamman pehmeää ravia ja tein muutamia ympyröitä päätyihin ja pitkille sivuille.
- Sit muutetaan ne päätyjen voltit ympyröiksi ja ruvetaan tekemään pitkille sivuille askeleenpidennykset. Sitten pitkän sivun lopussa ottakaa selkeesti takaisin niin, että ehditte hyvin ratsastaa kulmaan. Ja kattokaa, ettette ratsasta toistenne päälle. Ympyrältä tulevalla on etuajo-oikeus, Alina sanoi. Bellalta eivät oikein lisäykset lähteneet, mutta parin napakamman käskyn ja muutaman protestipukin jälkeen sain tamman liikkumaan ihan mukavasti.
Seuraavaksi Alina käski meidän väistättää hevoset aina M-kirjaimesta uran keskihalkaisijalle, jonka jälkeen tehtäisiin voltti vasemmalle. Hän laittoi pari tötteröä auttamaan oikean reitin valinnassa, ja käski kiertää tötteröt.
- Siinä voltin loppupuoliskolla ilmotatte sitten kumman laukan nostatte, ja sen jälkeen sitten nosto, ja laukassa tonne toiseen päätyyn asti. Sinne voi halutessaan tehdä sitten ympyrää sunmuuta, mutta älkää törmäilkö, Alina sanoi.
Bella ravasi rennosti uraa pitkin ja alkoi tulemaan jo paremmin kuulolle. Tamman häntä heilui terhakkaasti puolelta toiselle ja korvat olivat kääntyneenä taaksepäin odottamaan seuraavaa käskyä. Pidätin hieman oikeasta ohjasta ja painoin ulkopohkeeni tamman kylkeen aina samaa tahtia takajalan kanssa.
- Takaosa mukaan Silja, Alina huomautti. - Hyvä nyt on parempi.
Keskihalkaisijalta käänsin voltin vasemmalle. Bella pyöristyi kaulastaan kivasti ja ravasi hyvässä tahdissa eteenpäin, mutta oli kyljistään hieman jäykkä.
- Oikee laukka, sanoin, ja valmistelin nostoa. Bella nosti laukkansa parin reippaamman raviaskeleen kautta, mutta kuitenkin. Alina käskikin olemaan nostossa nopeampi, ja käyttämään tarvittaessa raippaa.
Loppuravit ravasimme ilman jalustimia. Keventäminen tavallisesti sujui vielä joten kuten, mutta kun Alina käski meitä istumaan aina yhden askeleen satulassa ja pysymään kevyessä istunnassa kahden askeleen ajan, oli ainakin minulla hankaluuksia säilyttää tahti, ja ennen kaikkea olla häiritsemättä ponia. Muutaman kierroksen jälkeen sain ajatuksesta kiinni, mutta sain edelleen käyttää kaiken energiani keventämiseen.
- Nää on hyvää treeniä, tällasen jälkeen ette ainakaan jaksa puristaa turhia, Alina virnisti.
Ravattuamme kevyesti molempiin suuntiin, Alina antoi meidät pudottaa jalustimet takaisin alas ja kävellä vapain ohjin loppukäyntejä. Taputin Bellan kaulaa kaksin käsin. Tamma ei ollut pahemmin hionnut, vaikka ainakin minä olin selässä tehnyt töitä kovasti.
Heidi: Irtojuoksutusta ja tallihommia
Suoritetaan ekstratehtävä
On ihanan kesäinen päivä. Olen juuri herännyt ja kuuntelen sängylläni Spotifysta ”Chill hits”, nimistä soittolistaa. Olen suunnitellut meneväni tänään tallille, siksipä heitän puhelimeni sängylle ja suuntaan suihkuun. En jaksa pestä hiuksiani, joten pian olen jo vaatekaapillani miettimässä mitä laittaisin päälleni. Pitkän ja kuumeisen harkinnan jälkeen sujautan ylleni harmaat college-housut, vaalean hevosaiheisen T-paidan ja punaisen tallihupparin. Sitten kampaan taas aivan takussa olevat hiukseni ja kiedon ne ponnarilla kiinni. Muutaman muun tällaisen hyvin perinteisen homman jälkeen juoksen rappuset alas keittiöön.
- Älä juokse niissä rappusissa, äiti huudahtaa jostakin päin taloa, kun kuulee juoksuaskeleeni portaissa.
- Joo, joo, joo, huokaisen pyöritellen silmiäni äidin ikuisille huomautuksille.
Kävelen lopun matkaa keittiöön ja katson jääkaappiin. Otan sieltä Valion maitopurnukan ja suljen oven. Taiteilen itselleni muroja ja istuudun pöydän ääreen. Syön ne hyvin ripeästi. Siivoan jälkeni keittiöstä ja menen laittamaan tallikenkiä jalkaan eteiseen.
- Äiti, mä meen tallille, huudan eteisestä.
- Selvä, moikka sitten, äiti huudahtaa iloisena.
- Moikka, sanon ja häivyn ovesta pihalle.
Ulkona on aivan ihana ilma, juuri sellainen mistä tykkään. Heittäydyn pyöräni selkään ja lähden ajelemaan tallille. Ajomatkaan kuluu suurinpiirtein 15 minuuttia. Koko matka on oneksi loivaa alamäkeä, joten matka taittuu rattoisasti. Pian saavunkin jo tallille. Jätän pyöräni pyöräparkkiin ja lukitsen sen. Lähden kävelemään talliin.
On hyvin hiljaista, sillä on vielä aamu. Astun sisään talliin ja katselen ympärilleni. Hevoset on jo viety ulos. Katson tuntilistaa. Bellalla on tänään vasta iltapäivällä ratsastustunti, joten se voisi tarvita hieman liikuntaa jo ennen sitä.
Nappaan naulakosta Bellan riimun ja riimunnarun. Niiden kanssa lähden talsimaan laitumelle. Bella on ihan portin lähellä, joka on hyvä asia minun kannaltani. Huomaan kauempana laitumella jonkun ihmisen jahtaamassa hevosta laitumelta. He lähestyvät koko ajan minua kohti ja viimein saatan erottaa keitä he ovat, Vilja ja Leevi.
- No moi, sanon, kun he tulevat lähemmäs ja Vilja saa vihdoin Leevin kiinni.
- Aa, moikka moi, Vilja sanoo ja puuskuttaa pitäen Leevistä hyvin kiinni.
- Oliko vähän vaikeeta jahdata tota kaverii, kysyn naurahtaen Viljalta.
- No jooh, ei tää yleensä. Tos menee ite ihan hapoille, kun kiertää koko laitsan, Vilja naurahtaa.
- Uskon, naurahdan.
- Oon menos irtojuoksuttaa tätä veijarii, mitähän siitäki tulee, on varmaan vähän energiaa pojalla, Vilja sanoo ja katselee Leeviä hymyillen.
- Irtojuoksuttamaan, mäkin aattelin Bellaa... Mennääks maneesiin yhessä sit, kysyn iloisena Viljalta.
- Joo, miks ei, hän sanoo ja sitten viemme hevoset talliin.
Talutan Bellan sen karsinaan. Sidon sen rennosti kiinni karsinassa olevaan rautarinkulaan. Harjaan Bellan huolellisesti. Onneksi se ei kuitenkaan ole erityisen likainen! Laitan ponille suitset päähän, mutta irrotan ohjat kuolaimista, sillä niitä ei tarvita. Vaihdan turpahihnan tilalle kapsonin, jonka löydän satulahuoneesta. Se sopii, kuin nakutettu Bellan suitsiin. Lopuksi muistan kiinnittää vielä suojat Bellan jokaiseen jalkaan.
- Vilja, ootko missä vaiheessa, huudahdan Bellan ulkokarsinalta.
- Öö, etin kapsonii, eli kohta valmis, Vilja huudahtaa sivutallin käytävältä, jossa laittaa Leeviä kuntoon.
- Juu, vastaan hiljaisesti.
Varmistan, että Bella on vieläkin hyvin kiinni karsinassaan ja menen omalle kaapilleni. Otan sieltä ratsastushanskat ja vaihdan rivakasti jalkaani vanhat tallikenkäni, joissa on turvakärki. Muita varusteita en kaapiltani tarvitsekkaan. Sitten kävelen varustehuoneeseen, josta etsin käsiini tummansinisen juoksutusliinan ja tumman juoksutusraipan. Palaan Bellan luo ja huomaankin, että Vilja tulee ulos tallista.
- Mennäänkö maneesiin sit, hän kysäisee.
- Joo mennää, vastaan ja talutan Bellan pois karsinastaan.
Kävelemme maneesille ja menemme sisään. Ensin juoksutamme hevosia liinassa alkuverryttelyn ajan. Niillä näyttää olevan virtaa enemmänkin, mutta yritämme alussa hieman hillitä niitä. Alkuverryttelyn jälkeen päästämme hevoset vapaaksi. Napautan pari kertaa juoksutusraipalla maata ja siitäkös hevoset innostuvat. Ne kahauttavat yhtä mittaa kolme kertaa maneesin ympäri. Välillä napautan raipalla maata, jotta hevoset muistavat taas alkaa juosta. Bella piehtaroikin pari kertaa.
- Mahtaa olla kivaa noilla, Vilja naurahtaa, kun katselemme maneesin laidalta tapahtumaa.
- No varmaan, naurahdan.
Kun hevoset ovat saaneet juosta jo aivan tarpeeksi vapaana, otamme ne kiinni. Siinä kestää tovi, mutta ei niin kauan, kuin luulin. Kiinnitän juoksutusliinan kapsoniin ja otamme Bellan kanssa vielä loppuverkat. Myös Vilja verryttelee Leevin. Bella käyttäytyy erinomaisesti.
- Hyvä Bella, sanon ponille, kun pysäytän sen ja lähdemme pois maneesista.
Palaamme tallille. Siellä riisumme hevosilta suitset ja suojat. Harjaan myös Bellan hyvin, sillä se on hiukan hiekassa piehtaroinnista johtuen. Hoitotoimenpiteiden jälkeen suihkautan Bellan karvalle hiukan löytämääni ötökkäsuihketta ja vien ponin laitumelle. Siellä se laukkaa heti kauemmas ja yllätykseksekseni, rupeaa taas piehtaroimaan!
Palaan Bellan karsinalle. Siistin sen suojat nätisti koppaan ja menen putsaamaan suitsia. Lainaamani kapsonin puhdistan erittäin huolella, sillä se ei ole Bellan oma. Sitten käyn vielä putsaamassa harjat laitumen vieressä olevalla puulla. Siitä näkee hyvin laiduntavat hevoset. Tämän jälkeen vien harjat talliin ja menen kaapilleni. Vaihdan kenkäni kevyempiin ja jätän sinne myös hanskani. Juoksutusliinan ja juoksutusraipan palautan myös varustehuoneeseen.
- Moikka Heidi, mä lähen nyt, Vilja huikkaa tallin ovelta.
- Moikka, sanon ja kuulen, kuinka Vilja lähtee.
Lopuksi päätän vielä nopeasti siivota Bellan karsinan. Eipähän se ole sitten enään kenenkään työnalla. Kaavin talikolla lannat kottikärryihin ja kiikutan ne lantalaan. Lakaisen myös reunoista moskat ulos. Sitten vien tavarat paikoilleen ja lähden pyöräilemään kotia kohti!
Roosa: Jos katse voisi tappaa osa I
Sadepisarat valuivat keltaisen Volkswagenin tuulilasia pitkin, pyyhkijöiden vispatessa edestakaisin minkä kerkesivät. Äidin mieliala ei selvästikään ollut korkeimmillaan. Ja mä kyllä tiesin syyn. Se ei ollut ikinä edes halunnut mun aloittavan koko hevosharrastusta, vaikka yritin kuinka vakuutella, miten ratsastuksessa tapahtui onnettomuuksia vain aniharvoin (vaikka äiti kyllä taisi nähdä mun läpi, sillä tiesin kyllä, miten ratsastus oli vaarallisten urheilulajien listalla).
Kun me oltiin sitten muutettu pohjoisesta etelämmäksi, äiti oli jo luullut, että lopettaisin ratsastuksen. Ei, se ei ollut kuitenkaan edes käynyt mun mielessä. Pienen kyläpahasen läheltä ei vaan nyt löytynyt talleja. Tai no, kyllähän täältäkin niitä kaljamahaisten ukkojen omistamia piskuisia ravitalleja löytyi vaikka muille jakaa, mutta Metsälampi oli etsimällä etsimisen tulos. Eikä edes mikään huono tulos - hevoskatraskin näytti sivujen perusteella värikkäältä, ja olinkin iskenyt silmäni heti yhteen lempeästi otsaharjansa alta kuikuilevaan poniin.
Äiti ei siis oikein pitänyt ajatuksesta, että jatkaisin ratsastusta. Se ei edes pitänyt hevosista ja kaasutti tallin pihaan.
"Mutsi, muistat sitten seuraavalla kerralla, ettei tallipihalla saa huristella noin kovaa", tokaisin silmiäni pyöräytellen.
Kun mä hyppäsin iloisena autosta ulos sateen kastelemalle sorapihalle, äiti avasi vasta turvavyötään. Se yritti keksiä kaikenlaisia tekosyitä, jottei sen tarvitsisi mennä talliin. Tällä kertaa äiti sanoi, että pitäisi jäädä korjailemaan meikkejä, jotka olivat kyllä kieltämättä tuhraantuneet sateesta, joka kasteli kaiken ilman armoa.
"Mutter, gehen bereits, siis äiti, tuu jo", korjasin lipsahdukseni - tallilla kukaan ei ymmärtäisi mua, jos puhuisin vain saksaa. Pitäisi opetella vielä suomenkin puhumista.
Onneksi äiti nousi autosta viivästelyn jälkeen... Oli aika noloa, kun superhintaviin merkkivaatteisiin pukeutunut äiti sipsutti perässäni. Olinhan itse pukeutunut vain tummaan kuoritakkiin ja lökäpöksyihin, jotka olivat jo valmiiksi saven kuorruttamat ja joita sade ei haitannut. Tallin piha oli autio autoja lukuunottamatta, mutta eipä se ollut ihmekään tällaisella koiranilmalla. Tähystelin katseellani rakennuksia, joista isoin olisi varmasti talli. Ainakin sen ikkunoissa oli kalterit ja raolleen jätetystä ovesta tulvi hevosentuoksua, joka oli tosin äidin mielestä sietämätöntä löyhkää.
Kun kävelin määrätietoisena talliin, kuiskutin äidille saksaksi, ettei hän saisi nolata mua. Aina, kun olin mennyt katsomaan talleja, äiti oli päästänyt suustaan jotain noloa, joka pilasi suunnitelmani aloittaa siellä. Toivottavasti kohtaloni ei olisi tällä kerralla yhtä karu.
Tallin käytävä oli lakaistu puhtaaksi turhista lantakikkareista ja heinänkorsista. Vain muutama harjapakki lojui unohdettuna karsinoiden ovien edustoilla. Melkein kuulin, miten äiti mietti mielessään, että voisi lähteä vaikka heti pois. Ainakin kuulisin, jos hän yrittäisi karata - kenkien korkeat korot kopsahtelivat betonilattialla. Häpesin äidin puolesta jo pelkästään hänen vaatetustansa, joka oli tallille täysin sopimaton. Vain mun äiti tulee tallille kymmensenttisissä koroissa ja aidossa turkistakissa.
Kiertelin tallissa hevosia katselemassa oman aikani, kunnes äidistä oli edes jotain hyötyä. Hän oli bongannut oven, jossa luki isoilla tikkukirjaimilla "toimisto". Paikansin äidin ja kipitin hänen luoksensa.
"Koputa", hän huokaisi turhautuneena.
Nyökkäsin ja koputin nyrkkiäni ovea vasten. Tulisi vielä riita, jos viivyttelisin äitiä tallilla. Ja jos äiti alkaisi riitelemään julkisella paikalla (niinkin on käynyt monet kerrat), olisi siinä edes yksi hyvä puoli. Kukaan ei ymmärtäisi meitä, koska riitelemme saksaksi. Siitä on tullut jo tapa useiden sanaharkkojen jälkeen.
Odottelimme toimiston ovella hetken, kunnes se avautui papereiden kahinan jälkeen.
"Heippa! Sä ootkin varmaan... oliko se Roosa? Mun nimi on Sinte", oven avannut naikkonen esitteli itsensä ja kätteli äitiä, joka päästi ilmoille hienostuneen tervehdyksen.
"Moi! Joo, mä oon Roosa, ja tässä on, öh, mun äiti, Rosaleen", sirkutin pirteästi. Niin pirteästi, että äiti loi muhun muhun murhaava katseen.
"Okei! Olisko sulla etsinnässä ihan vaan hoitsu, vai kenties tallipaikkaa omalle hevosellesi?" Sinte kyseli iloinen hymy huulillaan (ei siis sellainen tekopirteä hymy, vaan ihan aidosti ystävällinen hymy).
Äiti katseli levottomasti muualle kun vastailin itse kysymyksiin. Äiti ei pitänyt sanasta "oma hevonen". Olin jankuttanut sellaisesta niin kauan, ettei mutsi enää edes sietänyt koko sanaa.
Meidän keskustelu toimistossa päättyi siihen, että äiti sipsutti vesilammikkoja väistellen autolle ja kaasutti sillä pois yhtä kovaa mitä oli paikalle saapunutkin. Mutta mä, ehkä maailman onnellisin tyttö, kävelin Siljaksi esittäytyneen tytön perässä Bellan karsinalle.
"Mun hoitohevonen, Sintti, asuu tossa Bellan vieresessä karsinassa. Jos huomaat, että Sintin karsina on tyhjä, kannattaa kysästä, että missä se on, koska se on hirvee karkailemaan", Silja naurahti.
Kun Silja katosi oman hoitsunsa karsinaan, mä avasin varovasti oven, jonka nimikylttiin oli kirjoitettu tussilla "Bella". Jos kaikki vaan menisi nyt hyvin, musta saattaisi tulla Bellan hoitaja, joka olisi mulle iso juttu. Aiemmin olin saanut treenata lännenratsastusta korkeimmillaan naapurin opissa, automaattisesti kaiken tekevällä hevosella. Nyt mulla olisi mahdollisuus kehittyä. Ihan oikeasti.
Silja näytti mulle, mistä Bellan harjapakki ja varusteet löytyisivät. Se selitti myös, että päätallissa olisi taukotupa ja kaapit.
"Sä saat oman kaapin sitten, kun sun hoitajauran aloitus virallistetaan", Silja sanoi iloisesti.
"Niin, jos mä pääsen hoitajaksi", hymähdin.
"Miten niin, totta kai sä pääset hoitajaksi! Sinte on maailman kiltein tallin omistaja!"
Aloin uskoa sanoihin. Mikä mua estäisi? Eihän se nyt haittaisi, että olisin ratsastanut vain naapurin automaattiappaloosilla, kyllä niidenkin kanssa jotain oppi! Ainakin silloin, jos oli ratsastanut niillä 12-vuotta.
Bellan hattaramaisen pehmeä karva irrotti viimeisetkin pölyhiukkaset putsatessani niitä pois pölyharjalla. Silja vaikutti mukavalta. Saimme heti aikaan insideläppiä, joita me ei totta puhuen ymmärretty itsekään. Kaiken kukkuraksi aurinko pilkotti pilvien takaa ja sade hiljeni pieneksi tihkuksi. Sateenkaarikin loisti tallin yllä, tuoden kaikki pastellivärit esiin.
"Muuten, sade kun näyttää taukoavan, mennäänkö käveleen maastoon?" Silja kysyi. "Sun kannattaa tosin taluttaa Bellaa vielä näin ekana tutustumispäivänä, mutta jos se ei haittaa, tiedän yhden hyvän reitin."
Nyökkäsin innostuneena ja lähdin hakemaan innoissani naruriimua. Bella oli könöttänyt koko hoitamisen ajan paikoillaan, josta olin iloinen. En haluaisi hoidokikseni sellaista hevosta, joka tekisi tuhmuuksia heti, kun selkänsä kääntää..
Lähdimme Sinteltä luvan kysyttyämme pois tallipihasta. Silja lähti matkaan ratsain, mutta muiden kehotuksesta talutin Bellaa. Annoin tamman kävellä löysällä narulla. Se löntysteli perässäni innokkaasti, mutta rennosti. Bellalla ei ollut aikomustakaan tehdä typeryyksiä turhaan. Olimme Siljan kanssa erittäin keskittyneitä jutteluun ja naureskeluun, hevosten rapsutteluun. Siksi se iski vasten kasvoja kuin tuuli. Edessämme seisoi kaksi ratsukkoa. Sydän takertui kurkkuun, eikä päästänyt irti. Valkoposkihanhet lensivät ylitsemme säikähtäneinä. Ne tiesivät. Ne tiesivät, mitä tulisi tapahtumaan. Toisen hevosen ratsastaja kääntyi katsomaan meitä kohti. Läpinäkyvän ihmisen katse oli pistävä. Jos katse voisi tappaa, olisimme olleet Siljan ja hevosten kanssa vain karrelle palaneet porot.
Roosa: Jos katse voisi tappaa osa II
"Nä-näetkö sä saman, m-mitä mäkin?" Silja kysyi ääni väristen.
Hieraisin silmiäni ja nyökkäsin varovasti.
"Mm..." mutisin. "M-mitä tehdään?"
Silja yritti huhuilla ratsukoiden perään, mutta valahti kanssani samaan aikaan kalpeaksi. Molemmat ratsukot putosivat alas jyrkkää rinnettä. Saatoimme Siljan kanssa kuulla avunhuudon ja hevosen selkäpiitä karmivan huudon. Emme voineet tehdä muuta, kuin vain juosta refleksinomaisesti. Mun pääni kovalevyllä siinsi kuva siitä pistävästä, terävästä, apua anovasta katseesta. Jalkani sen kun kiihdyttivät vauhtiaan. Kompastelin männynjuuriin, Bellan yrittäessä riuhtoa itseänsä kaikin voimin irti.
"Pysythän sä perässä?" Silja huusi Sintin takapuolen häipyessä kaukaisuuteen.
"En..." huokaisin. "Mä en osaa täältä yksin pois! Oota!" parkaisin.
Mun ääni ei kuulostanut omaltani. Se oli hiipuva, epävarma. Jos... jos en ikinä pääsisi pois? Jos jäisin kummittelemaan vaeltavana haamuna niiden mukana? Nielaisin. Yritin huutaa apua, mutta en saanut pihahdustakaan ulos. Jouduin tukeutumaan mäntyyn, jotta pysyisin pystyssä. Bella kiskoi itseään kaikin voimin pois. Siitä sain idean. Hullun idean, mutta riski oli otettava. Mua ei tultaisi löytämään, jos en käyttäisi omia keinojani.
Annoin Bellan ohjata mut pois metsän ylle laskeutuneesta hiljaisuudesta. Pelkäsin, että eteeni ilmestyisi se sama ratsukkopari. Jos mä olisin voinut, olisin pyyhkinyt kuvat putoavasta hevosesta päästäni pois, mutta en kyennyt. Sama kuva vilkkui päässäni aina vain voimakkaampana. Olisin voinut lyyhistyä siihen paikkaan ja odottaa, että karhut saartavat, mutta en voinut tehdä sitäkään. Ainoa asia, mitä pystyin tekemään, oli seurata Bellaa, joka askelsi varmasti eteenpäin.
Olimme kulkeneet jo pitkään. Mä luulin, ettei me enää ikinä päästä tutun kotitallin suojiin. Ja... ja mitä äitikin sanoisi? Pitkän odotuksen jälkeen kuulin Bellan hirnahdukseen vastauksen. Lähdin juoksemaan ja Bella seurasi perässä päätään viskellen.
"Roosa! Missä sä olit?" Sinte kyseli huolestuneena.
Yritin vastata, mutta ääntä ei vieläkään lähtenyt. Sitten. Sitten nainen huomasi lähes valkoiset kasvoni, pelkoa vilkkuvat silmäni.
"Älä enää mene harjulle..." Sinte mutisi ja taputti mua ymmärtäväisesti olkapäälle.
Hoidin Bellan pois ja halasin sitä pitkään. Tamman jykevän kaulan ympärille oli turvallista kietoa pelosta värisevät kädet.
"Ei enää ikinä, ikinä mennä harjulle!" vahvistin Sinten sanat hiljaa. Ääneni kuului taas, hentona, mutta kuitenkin. Voisin nyt kysyä Siljalta, miksi hän ei jäänyt odottamaan, ja pyytää vahvistusta Bellan hoitajan pestille.
Roosa: Elomaasto
Bellan satulaton selkä oli lämmin ja pehmeä. Tamma talsi innokkaasti eteenpäin Sintin perässä, joten mä saatoin keskittyä Siljan kanssa rupatteluun. Muustakin populasta kuului innokasta puheensorinaa ja ihastuneita huokauksia. Pellon yli kulki kaunis auringonsäde laskevasta auringosta. Taivaanrannassa lipuvat pilvenhattarat värjäytyivät punertavan oransseiksi. Ilta-auringon lämpö kulki viljapellon lävitse ratsukoihin.
Bella tiesi, että olimme laukkapellon ympärillä. Se viskeli välistä päätään ja yritti heinätuppoja napaten ohittaa Sinttiä, jota se oli hetki sitten kiltisti seurannut. Kun Sinte huudahti jonon etunokasta "ravi", Bella lähti pelkästä sanasta ravaamaan sitä omaa, tasaista ravia, jossa tuntui pieni ponimainen pompotus. Tamma yritti kiihdytellä, luullen, että laukkaisimme heti alkumatkasta. Jouduin siis olemaan ilonpilaaja ja hidastelemaan Bellaa oikein kunnolla.
Metsän reunalla sirryimme pikkuhiljaa käyntiin. Bella teki siirtymän pienesti protestoiden. Sillä oli selvästi menohaluja enemmän maastossa kuin kentällä! Harvakseltaan kasvavat puut ympäröivät meitä. Ja täytyi myöntää, että inhottavasti inisevät itikat imivät jokaista armotta, jotka olivat laittaneen erehdyksissään T-paidan päälle. Olin onneksi itse tajunnut hyttysvaaran, joten olin vetäissyt topin päälle ohuen pitkähihaisen.
"Arvaatte varmaan mistä Mansikkametsä on saanut nimensä?" Sinte tirskahti, mun päästäessä huokauksen. Mä olisin periaatteessa voinut ottaa poimurin mukaan ja sohia sillä marjat parempiin suihin. Sitä mä en kuitenkaan ollut ottanut mukaan, eikä Sinte olisi varmasti edes antanut käyttää koko kapinetta.
"Oi että, tonne kun pääsisi keräilemään!" mä purin ajatuksiani.
"Pokemon Go'n syötävä versio", joku nauroi ja sai muutkin hihittämään.
Pääsimme metsän läpi kuljettuamme Mansikkaniitylle, jolle auringonsäteet pääsivät siivilöitymään hyvin. Pian kaasupallo painuisi mailleen ja nousisi sitten taas aamulla (herättämään meidät, murh).
Ravasimme taas pienen pätkän. Bella pärski ja venytti kaulaansa alaspäin. Sen ravi oli muuttunut matkan mittaan kiireisestä sähellyksestä verkkaiseksi ja rennoksi hölkäksi. En voinut olla ihastumatta tammaan koko ajan enemmän. Sen leveä selkä ja pyöreä kesämasu helpottivat istumista. Kovasta selkärangasta ei ollut tietoakaan! Onneksi, koska mun pakarat eivät kestä kovia selkiä.
"Kohta tullaan joelle. Se on melko kapea, voidaan hypätä yksi kerrallaan sen yli!" Sinte kailotti ja antoi Ellun hypätä joen yli. Sitten meni Helmi, sitten Kira... Lopulta joen ylitti Sintti, joten aloin valmistella Bellaa ylitykseen. Meinasin liukua hypyssä pois kyydistä - pyöreässä selässä ei olekaan aina niin helppo istua könöttää...
Sinte kertoili matkalla Rajasillalle jonon etunokalle hauskoja hevosjuttuja, mutta takanatulijat juttelivat omiaan. Sillalle päästyämme kaikki muut tömistelivät onton sillan ylitse kuin vanhat tekijät, mutta yksi hevosista jäi jumittamaan sillan toiselle puolelle, kunnes jokaisen ongelman apu (omena!) astui peliin!
Bella nyhti ruohoa maasta. Nuotio hohkasi lämpöä ja kotoista tulen loimuamisen ääntä. Juttelin Siljan ja Iinan kanssa omiamme, lämmittäen syömisenkin lomassa käsiämme nuotiolla. Haalea savu kohosi korkeuksiin, kun taas tuli sai sen alla nokeentuvat puut hajoamaan hiljalleen. Koska mun eväät olivat hyvin ravitsevat - toisin sanoen omena ja suklaapatukka - olin ensimmäinen, joka oli ahminut ruokansa. Odottelin nuotion lämmöstä nauttien muita ja menin sitten irrottamaan Bellaa puusta.
Viitapolulla Bellan toivoma asia toteutui vihdoin. Ja itse asiassa mäkin olin toivonut sitä asiaa salaa. Vauhdikas laukkaspurtti. Bella kiihdytti polulla nollasta sataan sekunnin sadasosassa, eikä se jäänyt isommasta Sintistä turvanmittaakaan jälkeen. Tamma paineli menemään häntä soihtuna, mun nauttiessa tuulenviimasta, silmistä valuvista vesitipoista. Olin onnellinen.
Bella ei olisi halunnut mennä rauhallista ravia enää laukkapätkän jälkeen, mutta iisisti hölkkäilevä Sintti pakotti Bellankin pysymään pöksyissään. Tai no, olisi voinut sanoa, että Bella ei pysy pöksyissään, koska hänellä ei ole pöksyjä. Ei edes villapöksyjä. Onneksi kenenkään ei edes tarvinnut pysyä pöksyissään, kun toinen laukkasuora tuli jo eteen.
"Otetaanko laukkakisa?" Sinte kysyi virnistäen, saaden vastaukseksi monia iloisia huudahduksia.
Vauhdin hurmos oli kaapannut sekä mut että Bellan. Tamman häntä liehui voitonlippuna ilmassa, sen mielen oli vallannut voitontahto. Vauhti kiristyi entisestään, saaden tuulen humisemaan mun, ja ehkä Bellankin korvissa. Se intoutui heittämään muutaman ilopukin, mutta pysyin kyydissä satulattomallakin selällä.
"Voittaja julistetaan tallilla!" Sinte ilmoitti ja nauroi, kun loimme häneen murhaavan katseen.
"En mä malta oottaa niin kauaa!" hihkaisin, muka niin masentuneena.
"No mut hei, otetaanpa pari ravikierrosta niityn ympäri, että saadaan tehtyä kunnolliset loppuverryttelyt. Sen jälkeen voidaan sitten kävellä tallille", Sinte jakeli ohjeita, siirtäessäni Bellan rauhallisuutta tavoittelevaan loppuraviin.
Roosa: "Nomutku emmä osaa"
"Onks tää nyt niinku hyvä?"
"Ei."
"Mitä mitää parantaa?"
"Rajaat sen kuvan paremmin."
"Nomutku emmä osaa!"
"Osaatpa."
"Miten kuvan voi rajata sit paremmin?"
"En kerro."
"Sä oot joskus tylsä."
"Jep, niin oonki, ainakin sillon, kun pitää herätä viideltä talitöihin ja unohtaa juoda kahvit."
Roosa: Uuden aika
Hätkähdin taaksepäin ja otin tukea tuolin selkänojasta.
"E-että... Lopettaisin?" kivahdin äidille.
"En voi mitään. Rahaa ei ole sun ratsastustunteihin, ja onhan se hevosharrastus aikamoista hömppää..", äiti totesi sillä äänensävyllä, mitä se käyttää aina, kun puhe on edes mistään hevosiin liittyvästä.
"Ei. Mä en voi lopettaa", kyyneleet polttelivat silmieni takana. Vastahan olin päässyt alkuun Bellan kanssa ja... Kaikki oli vielä edessä. "Teen mitä vaan sen edestä, että mun ei tarvitse lopettaa. Vaikka mun pitäiskin syödä kuivia makarooneja koko lopun ikäni", yritin saada ääneeni päättäväisyyttä.
"No, jos rahaa alkaisi sataa taivaalta, ei tässä olisi mitään, mutta tallijuttusi vievät huomattavasti eniten rahaa. Se on siis karsittava pois, yritä ymmärtää", mutsi onnistui kuulostamaan yllättävän lempeältä ja pörrötti hiuksiani. Epänormaalia. Mulla ja äidillä oli omituisen kireän kylmät välit.
Yritin tallia kohti pyöräillessäni kaikin voimin olla uskomatta sitä tosiseikkaa, että jos mun pitää lopettaa, en voisi kääntää äitini päätä. Silloin nimestäni katoaisi se sana, mikä siihen parhaiten sopi. Roosa Fehst, hevosenhoitaja. Sen jälkeen, kuin sana rapisisi kirjain kirjaimelta pois, voisin enää moikkailla Bellaa silloin tällöin. Pyörä kiisi huimaa vauhtia kohti tallia. Kylmä ilmavirta sai poskia pitkin valuvat kyyneleeni jäätymään kiteiksi. Itku sai oloni turraksi. Itku, joka tunki jäätävällä voimalla ylös, saaden suolaiset pisarat liukumaan hitaasti kohti maata. Kehossani ei ollut mitään muuta, kuin kyynelvirta, joka kasvoi kasvamistaan, mitä lähemmäs Metsistä pääsin. Jos... Jos tätä ei enää huomenna olisi? Bellalla olisi joku muu. Joku muu, joka hoitaisi sitä yhtä hyvin, mitä se ansaitsi. Teki mieli käpertyä vilttiin ja olla tulematta enää ikinä ulos, vaikka mutsi huutaisi naama punaisena vieressäni. En välittänyt mistään muusta kuin siitä, että saisin pitää sen, mikä oli elämässäni tärkeintä.
Jätin pyörän lojumaan tallin seinustaa vasten. Saatoin kuulla korvissani, miten Sinte antaisi nuhteita tallilla juoksemisesta, mutta kai hän ymmärtäisi. Halusin rynnätä Bellan tukevan kaulan turviin, rutistaa lyhyessä ajassa tärkeäksi tullutta ponia niin kovaa kuin kehosta lähti.
Tamman karsinan ovi narahti, kun se aukesi kovalla voimalla. Hidastin vauhtiani ja lahnustin nenä punaisena kellertävän ponin luo. Bella höristi korviaan ja kuikuili mua tutulla tavalla otsaharjansa alta.
"Rakas..." niiskutin ja annoin kyyneleiden tuhria Bellan harjan. Se yritti lohduttaa. Mitä mun pitäisi tehdä, jotta vuodatetut kyyneleeni olisivat olleet turhia?
Kuulin Sinten lämpimän, ystävällisen äänen Bellan asuinboksin ovelta.
"Mm?" katsahdin varovasti naista kohti, mutta yritin pitää itkusta turvonneiden, punottavien silmieni katseen maassa.
"Tota... Anteeksi jos häiritsen, mutta haluut varmaan nähdä, kun tallille tulee uusi poni? Suloinen nyffiruuna", Sinte hymyili lempeästi ja laski hyytävästä tuulesta kylmän kätensä olkapäälleni.
Kuivasin kämmenselälläni kyynelpisarat pois ja nyökkäsin varovasti.
"Mulla onkin sulle vähän asiaa.." mutisin ja selitin tiivistetyn version mun elämäntilanteestani, joka saattaisi mullistaa mun maailman. Sen maailman, minne voisin jäädä vaikka sitten asumaan - tallimaailman.
"Voi ei! Oon pahoillani", tallin omistaja parahti, mutta sanoi, että hänellä olisi mulle toistakin asiaa.
Mielessäni heräsi uteliaisuus. Taputin Bellan kaulaa ja kipitin kuuliaisesti Sinten selän takana parkkipaikalle, jonne huristeli juuri sopivaan aikaan pienikokoinen traileri, jota veti tumma maasturi. Luultavasti bemari.
"Omistaja lupasi onnekseni hakea ponin, ettei tarvitse alkaa pumpata tuota puhjennutta rengasta", iloisesti hymyilevä naikkonen naurahti ja kietaisi hiuksensa napakalle ponnarille. Hän yritti selvästi keventää raskasta tunnelmaa, joka oli painunut päällemme märän viltin tavoin sen jälkeen, kun kerroin rahahuolistani.
Sinte käveli ripeästi siististi pysäköityneen traikun luokse, mun jäädessä etäämmälle katsomaan, miten kaksi naista kättelivät toisiaan ja alkoivat purkamaan ponia ulos. En voinut estää sitä. Sitä, että mun suusta pääsi ihastunut henkäys. Kimo poni viskaisi päätään ja hirnahti niin kimeästi, että korvissa soi, mutta pakitti pimeästä trailerista kiltisti pois. Aurinko siivilöityi leikkimään ruunaksi osoittautuneen newforestin harjalla, joka oli suloisesti pörrössä. Sinte oli oikeassa. Poni oli söpö, järjettömän söpö. Lämpö helahti sisimpääni - aivan kuin olisi rakastunut johonkin ihmiseen. Mutta mä ihastuin hevoseen, joka onnistui varastamaan jotain, mitä ei voisi palauttaa. Se varasti mun sydämen. Sinä kiitävänä hetkenä kaikki muu unohtui. Rahahuolet, äitihuolet, ponihuolet... Oli vain poni, jonka hörähdys kuului korvissani kuin hidastetussa filmissä.
"No, mitäs sanot?" Sinten innostunut ääni palautti mut maanpinnalle paratiisistani.
Havahduin ja tajusin, että mun unelmaponi seisoi mun edessä, ja pöristeli isoja sieraimiaan.
"Ja jos rahasta on pulaa, saat tietysti aloittaa työt tallikioskissa. Ja jos vain haluat, saat alkaa myös Paukun hoitajaksi!"
Luna: ❥ 4.1.2017 Tiistai ❥
Kävelin reippaasti hiekkatietä pitkin. Olin samaan aikaan erittäin innoissani ja peloissani, koska oli ensimmäinen päiväni Metsiksellä. En ollut edes käynyt siellä ennen, mutta kiinnostukseni oli herännyt kun ohitin tallin yksi päivä. Asun noin 3 kilometrin päässä metsikseltä, joten sain hyvän lenkin kävelemällä sinne.
Oli pakkaspäivä, ja aurinko oli juuri laskemassa. Onneks äiti hakee mut, ajattelin katsellessani hämärevää taivasta. Pian ohitin jo Metsiksen tyhjät laitumet ja käännyin pienemmälle tielle. Ohitin tyhjän pihattotalin ja sitten olinkin tallipihan keskellä. Mitäköhän minä teen nyt? mietin ja katselin hieman ympärilleni. Aloin etsiä katseellani Bellaa kaikkien, loimitettujen hevosten keskeltä jotka söivät heinää tarhoissaan. Pian näinkin voikon hoitoponini syömässä heinää jonkun kimon hevosen vierellä.
Kiiruhdin innoissani tarhan portille ja ojensin käteni kohti hevosia. Kummatkin katsoivat kättäni hetken ihmeissään, kunnes jatkoivat heinän syöntiä. Katselin hetken niitä, kunnes muistin että takkini taskussa on pari porkkanaa. Heitin lapaseni maahan ja kaivoin ne esiin. Sitten menin varovasti aitojen välistä tarhaan ja näytin porkkanoita Bellalle ja tuntemattomalle hevoselle. Niiden kiinnostus heräsi heti ja pian he olivat luonani, molemmat omaa porkkanaa syömässä. En ollut varma, saisiko hevosille edes antaa makupaloja, mutta ei kai yksi porkkana tapa. Kun Bella oli syönyt porkkanansa ja töni minua muiden makupalojen toivossa, uskaltauduin silittämään sen otsaa varovasti. Se toinen hevonen tuli myös viereeni ja rapsutin sitäkin.
Yhtäkkiä kuulin takaani lumessa narskuvia askelia ja käännyin nopeasti ympäri. Tarhaa kohti oli kävelemässä joku nainen, joka hymyili minulle lämpimästi. Kun nainen oli tarhan portilla, hän tervehti minua iloisesti. "Hei", vastasin hieman hiljaa ja hymyilin. "Olen Sinte, tallinomistaja ja niin edelleen, sinä olet varmaan Luna?", Sinteksi esittäytynyt nainen sanoi samalla kun rapsutti Bellaa harjan alta. "Mm, juu olen Luna", vastasin ja siirsin sitten katseeni Bellaan. "Haluaisitko lähteä kanssani pienelle lenkille, minä ratsastaisin tällä Sintillä", Sinte sanoi ja rapsutti nyt Sinttiä. "Vaikka", vastasin innokkaasti. "Noh, tässä riimunnaru, voit hoitaa ja varustaa Bellan sen karsinassa, joka on ulkokarsinoista keskimmäinen. Varustehuone löytyy samasta tallista. Nähdään tallipihalla varttitunnin päästä", Sinte selosti ja kiinnitti turkoosin riimunnarun Sintin riimuun. Nyökkäsin ja seurasin tämän esimerkkiä laittamalla Bellalle riimunnarun ja taluttamalla sen ulos tarhasta.
Karsinassa harjasin tamman perusteellisesti, samalla puhuen sille. Bella seisoi koko ajan rauhallisesti paikallaan ja näytti nauttivan saamastaan huomiosta. Pian nostin satulan sen selkään ja laitoin satulavyön kiinni. Olen aina inhonnut satulavyön kiinnittämistä, eikä asiaa auta olemattomat käsivoimani. Sain kuin sainkin sen vihdoin kiinni ja pyyhin hikeä otsaltani. Vielä suitset, ajattelin ja otin ne käsiini. Kuolaimet meni hyvin suuhun, joka oli hyvä asia sillä suitsien laitto ei ole myöskään mitään lempipuuhaani. Poni oli onnekseni nyt varustettu, joten laitoin sinisen ratsastuskypäräni päähän ja olimme valmiita. Näin Sinten taluttamassa Sinttiä tallipihalle, joten talutin itsekin Bellan nopeasti Sintin vierelle.
"Teemme vain rauhallisen kävelylenkin Metsälampea ympäröivää rantalenkkiä pitkin", Sinte kertoi noustessaan Sintin selkään. "Saat samalla tuntumaa Bellalla ratsastuksesta." Nousin Bellan selkään ja pujotin jalkani jalustimiin. Sitten ohjasin Bellan Sintin perään ja lähdimme liikkeelle. Pidin ohjissa hyvän tuntuman Bellan suuhun ja keskityin pitelemään hieman liian innokasta tammaa. Se varmasti oli innoissaan maastosta. Onneks jätin raipan pois, ajattelin helpottuneena.
Ohitimme rantasaunan, ja pystyin jo rentoutumaan paremmin Bellan selässä. Ulkona oli jo pilkkopimeää, mutta reitti oli onneksi hyvin valaistu. Vilkaisin lampea, joka oli jäässä ja sen päällä oli ohut lumikerros.
Puolessa välissä reittiä Sinte kääntyi minun puoleeni. "Otetaanko hieman ravia?" Nyökkäsin vastaukseksi ja otin ohjat paremmin käsiini. Kun Sintti alkoi ravata, Bellakin aloitti ja kevensin sen selässä. Sintin askeleet olivat niin suuret, että jäimme hieman jälkeen. Annoin Bellalle hieman pohkeita ja se innostui siitä kovin. Se aloitti pukkilaukkansa niin yllättäen, että huomasin pian istuvani lumikinoksessa. Bella seisoi vieressäni ja katsoi minua ilkikurisesti. Sinte taas oli ohjannut Sintin luokseni ja kysyi, olenko kunnossa. "Olen", totesin naurahtaen ja nousin ylös puistellen lumia housuistani. "Haluatko ratsastaa loppuun asti?" Sinte kysyi pidellen kiinni Bellan ohjista. "Tottakai", vastasin hymyillen ja otin ohjat Sinteltä.
Pian saavuimme takaisin tallille. Ratsastimme tallipihalle ja tulimme molemmat alas selästä. "Voit jättää sen sitten karsinaan ja jos haluat, voit auttaa hevosten sisälle hakemisessa ja ruokkimisessa", Sinte sanoi. "Tietysti haluan auttaa", kerroin ja talutin sitten Bellan karsinaan.
Otin tamman varusteet pois ja harjasin taas tämän perusteellisesti. Putsasin myös kaviot ja sitten vein tavarat paikoilleen. Palasin Bellan karsinalle ja rapsuttelin sitä hetken. Sinte tuli karsinalle ja alkoi antaa ohjeita. "Voisit hakea Paukun sisälle, tuohon reunimmaiseen ulkokarsinaan ja muutenkin antaa ruuat ja vaihtaa vedet ulkokarsinoissa asuville hevosille eli Bellalle, Sintille ja Paukulle. Rehut löytyvät päätallista ja siellä on ohjeet mitä hevosille tulee antaa. "Selvä", sanoin ja kävin vielä ohjeita päässäni läpi.
Suuntasin kohti Paukun tarhaa kädessäni harmaa riimunnaru. Vaalea ruuna oli portilla odottamassa ja varmasti tiesi saavansa pian iltaruokansa. Sen tarhakaveri oli jo haettu, joten avasin portin ja tervehdin hevosta. Se hörisi minulle, kun kiinnitin riimunnarun sen riimuun. "Saat ihan juuri ruokasi", sanoin Paukulle ja lähdin taluttamaan sitä sitten sen karsinalle. Päästin sen vapaaksi karsinassa, taputin hieman ja laitoin sitten oven kiinni. Oli aika hakea ruuat.
Olin pian ruokkinut hevoset ja vaihtanut vedet. Huomasin äitini ajavan tallipihaan, joten kävin vielä sanomassa hyvät yöt Bellalle ennenkuin kiiruhdin autoon.
