Yhteenveto Sunnyn maininnoista tallitarinoissa
”
Upea suoritus vasta-alkajilta! Ajalla 13.89 he nousevat... kyllä vain, luokkansa neljänsiksi!”
”Ei hullumpaa, ei hullumpaa!”
”Täytyy mennä vaihtamaan pari sanaa”, Raicy sanoi intoutuneena kääntyen siihen suuntaan, jonne Lotte ja Shalia olivat kadonneet porteista ratsastettuaan. Miehet ahtautuivat väkijoukon läpi selostajan äänen jylistessä taustalla. ”Ehdit sitten kuitenkin paikan päälle, luulin, ettet tulisi?” huusi Raicy taakseen samalla, kun taputteli ihmisiä olalle, jotta pääsisi ohi.
”No juu, eihän tätä nyt voi välistä jättää.” Thomas piteli hatustaan kiinni. ”Sinun täytyy, kuule, jäädä sitten katselemaan vielä trail-luokka.”
”Mitä, et kai ole ottanut osaa, vanha kettu?”
”Enhän minä, ei tässä iässä kroppa kestäisi enää tuollaista hytkytystä. Mutta yksi pojista… aika alkupäästä on hevonen, jonka kanssa olen tehnyt jo jonkin aikaa töitä – lupaavan oloinen tamma. Vähän samanlainen tarina kuin sillä teidän Ififlammalla, siis että teurasautosta pelastettu huonossa kunnossa ollut hevonen, jolla olikin sitten mainio karjataju.”
*
”Tosiaan, täytyy tästä rientää, trail-luokka alkaa jo”, Thomas hätkähti. ”Raicy”, hän kutsui mukaansa, ja Raicy lähti hänen perässään nähdäkseen, mikä tämä Thomasin lupaava hevonen nyt sitten oikein oli olevinaan.
Hevonen oli appaloosatamma.
”Mitäs sanot?” Thomas kysyi, kun ratsukko suoritti tehtävärataa huolellisesti kentällä. ”Sunnyn luonne on pelkkää kultaa. Olen varma, että jos se menestyy kisoissakin vielä yhtä hyvin kuin siltä odotan, saan sen helposti myytyä kunnon kotiin.” Thomas Jordan oli oikea eläintenystävä ja pitikin kotonaan Waterphewn Pomradgessa niin sanottua kotieläinpihaa, jossa huolehti myös loukkaantuneista villieläimistä, kuten myös sairaista ja hylätyistä lemmikeistä. Yksi hänen elämäntehtävistään oli pelastaa hevosia teurasautolta sekä suojella mustangeja.
Raicy nyökytteli; hyvältähän hevonen vaikutti.
Ulkoa kuului rahinaa ja punainen auto perässään traileri valui pihaan. Raicy nakkasi lakin takaisin naulaan ja otti cowboyhattunsa sen tilalle.
”Thomas tuli. Täytyy mennä.”
Alexiinakin katsoi ikkunasta. ”Mitä varten hänellä kuljetuskoppi on mukana?”
Raicy ei vastannut, vaan harppoi ovi perässään helähtäen auton luo.
”Ajoitus kuin kreivillä”, hän tervehti.
”Yes, sir.” Thomas käveli peräluukun luo ja avasi salvat. Raicy auttoi ja he laskivat yhdessä lastaussillan. Trailerin sisällä seisoi ruskea hevonen, jonka pilkullinen peppu näkyi ulos ensimmäisenä. Raicy astui koppiin sisään ja talutti pian appaloosatamman pihamaalle. Se tuli kiltisti ja rauhallisesti eikä hötkyillyt laisinkaan. Raicy oli siihen sangen tyytyväinen. ”Hyvän päätöksen teit”, Thomas totesi laittaessaan luukun takaisin kiinni. ”Kiva tamma. Siitä tulee hyvä karjahevonen.”
Alexiina oli tullut toisessa kädessään sateenvarjo ja toisessa Oliver ulos katsomaan, mitä miehet oikein touhusivat.
”Tervehdys, rouva!” Thomas Jordan sanoi ja kosketti stetsoniaan. ”No niin, täytyy rientää. Oma vaimo siellä kotona jo uskollisesti odottelee hellan ääressä.”
Alexiina vastasi jotain epämääräistä. Raicy vältteli tietoisesti katsomasta häneen.
”Kiitos vielä kerran, Thomas”, hän sanoi ja paiskasi toverinsa kanssa kättä. Virnistäen, Thomas nousi autoonsa ja veti nyt tyhjätyn trailerin perässään pois. Oliver osoitti hevosta ja sanoi: ”Pleeba!”
”Mitä tämä on?” Alexiina tokaisi heti, kun auto oli ajanut porteista.
”Sen nimi on Fia’s Sunlight”, Raicy sanoi edelleen vaimonsa katsetta välttäen ja toisti Thomasin sanat: ”Siitä tulee hyvä karjahevonen.”
”Sinä ostit
hevosen keskustelematta ensin asiasta minun kanssani?” Alexiinan ääni kohosi.
”Se on Joshille.”
”Josh ei ole täällä!”
Raicy taputti hevosen kaulaa.
”Hän tulee takaisin. Ja kun hän tulee, hän tarvitsee kunnon ratsun, jotta voi auttaa minua laaksotöissä. Sunny on kelpo, olen nähnyt sen hommissa jo aiemmin, ja Thomas on tehnyt sen kanssa töitä—”
”Mitä tapahtui Castrolle?”
”Castro on liian vaikea.”
”Muttei ollut Billylle? Annoit hänelle potkut ja nyt otat Joshin noin vain hänen tilalleen ja ostat siinä samalla hänelle vielä hevosen? Ajattelitko tässä ollenkaan Billyn tunteita?” Alexiina ei voinut olla päivittelemättä, mikä ärsytti Raicyä.
”Billy irtisanoutui kuule aivan omasta halustaan!” hän ärähti.
”Etkö käsitä?” Alexiina polki jalkaa ja ihan kuin hänellä olisi ollut kyynel silmässä; todennäköisesti se oli kylläkin vain sadevettä. ”Olet vaatinut ja olettanut häneltä paljon ja Billy on tehnyt parhaansa, hänellä on ollut hurjan hankalaa kaiken sen kestämisessä, mitä hänen äitinsä ja isänsä laittoivat hänet käymään läpi! Tämä ei auta yhtään asiaa!”
Raicy vähätteli vaimonsa tunteenpurkausta. Naiset. Aina suurentelemassa asioita ja käyttämässä tunnemanipulointia hyväkseen. Billyllä mitään hätää ollut, hehän olivat käytännössä adoptoineet hänet kuin omaksi pojakseen.
Talon ovi jonkin matkan päässä avautui ja Emily tuli kuistille katsomaan, mistä kenkä puristi. Raicy käänsi uppiniskaisesti päänsä toiseen suuntaan.
”Ei häntä ole kuulemma kiinnostanut enää. Mistä noista nuorista tietää, he muuttavat mieltään joka toinen päivä.”
”Saanen muistuttaa, että Josh on töissä minulle. Ja hän käy koulua.”
”Billykin on menossa kouluun”, Raicy puolustautui. ”Se nyt vain sattui samaan saumaan, että Thomas esitteli tämän hyvän karjaratsun—”
”Sinun olisi pitänyt puhua minulle”, Alexiina intti vesisolinan yli, joka ropisi sateenvarjoa vasten. ”Tällaisia hankintoja ei tehdä noin vain! Minä olen se, joka joutuu pitämään tilikirjaa—”
”Niinpä niin”, Raicy sanoi kuulostaen äkkiä aika häijyltä. ”Sinä saat tehdä päätöksiä oman pääsi mukaan, mutta minä en voi tehdä järkeviä hankintoja, kun niille on tarve?”
Alexiina tuijotti.
”Olet itse tehnyt päätöksiä ilman, että olisit neuvotellut niistä minun kanssani. Meidän on tarkoitus pyörittää tätä tilaa yhdessä – vai pitääkö muistuttaa, että tämä on minun sukuni tila, Centerien tila?”
”Kuinka sinä kehtaat”, Alexiina kuiskasi järkyttyneenä. Hän puristi Oliverin pientä kättä. Omantunnonpistos häivähti Raicyn rinnassa, mutta hän käänsi vaimolle ja pojalleen selkänsä nykäisten Sunnyn riimunnarusta liikkeelle. Hän käveli muutaman askelen, muttei malttanut pidellä enää kieltään, vaan kääntyikin takaisin sormi vihaisesti pystyssä.
”Sinä intit, että se hullu hevonen pitää pitää, joka potki sinua ja olisi voinut tappaa sinut! Minusta se joutaa suoraan teuraaksi, mutta niin se vain edelleen vaeltaa tuolla noin ja syö heiniämme, jotka voisivat olla hyödyksi paljon tärkeämmille oikeita töitä tekeville hevosille, kuten tälle!” hän ravisti Sunnyn narua ja tamma nosti päätään.
”Minä en anna Infernon suhteen vielä periksi! Se on alkanut näyttää nöyrtymisen merkkejä, olen varma, että se saadaan vielä koulutettua, niin Motokin—”
”Niin, arvasinhan sen! Aina sinä lyöttäydyt Moton puolelle, Moto sitä ja Moto tätä, hän se tuntuu oikeasti vetelevän naruista tällä tilalla!” Samaan aikaan Raicy sitä itse tajuamatta veti niin paljon Sunnyn narusta, että tamma alkoi näyttää stressaantuneelta muutenkin vihamielisestä tilanteesta.
Sateen kohina tuntui yltyvän. Raicy oli jo kauttaaltaan märkä ja kurainen, muttei piitannut siitä.
”SINÄ teit suunnitelmia Williamin kanssa, lupasit ottaa hänen kakaransa tänne, vaikka minä sanoin ei. Sitten tämä Jaredin asia — etpä vain koskaan kertonut minulle, että Kitty tapaili rosvoa, jota oli vielä kaiken pahan lisäksi pitänyt täällä piilossa! Potkut olisivat olleet hänelle aivan oikein, mutta sinä kumosit siinäkin päätökseni. Ikään kuin sinun sanasi olisi tällä tilalla ainut asia, jolla on mitään painoarvoa missään! Minulla ei ole jalan- tai sanansijaa mihinkään; sinä teet kaikki suunnitelmat ja päätökset yksin, neuvottelematta kanssani, haistatellen mielipiteilleni paskanmarjat!” Raicy mulkoili vaimoaan, joka näytti kalpealta. Oliverkin oli pelokkaan näköinen.
”Olet väärässä”, oli kaikki, mitä Alexiina ilmeisesti kykeni sanomaan, mutta se ei ollut tarpeeksi. Raicy ei ollut paitsi vihainen, hän oli hurjan pettynyt ja petetty. Heidän olisi vaimonsa kanssa pitänyt olla tiimi. He olivat kumpikin Orange Woodin omistajia, mutta miksi Raicyllä silti oli alituiseen olo, että hän joutui taistelemaan asemastaan? Ei sen niin olisi pitänyt mennä.
”Olen tehnyt töitä tämän ranchin eteen paljon. Olen aina halunnut jo pikkupojasta lähtien olla isäni seuraaja, mutta isä valitsi Williamin, jota ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Mitä minä sanoin, kukaan ei piitannut. Jopa Williamin lähdettyä, mielipiteilläni ei silti ollut merkitystä! Olisin voinut neuvoa ja auttaa isää tilan pyörittämisessä, ennaltaehkäistä sen ajautumista perikatoon, mutta sen sijaan hän jatkoi juomista ja pelaamista lopulta menettäen kaiken. Ilman minua, tätä tilaa ei enää olisi! Ja nyt, kun viimein olen siinä, missä olen aina halunnut olla, sinä—”, Raicyn ääni värähti, ”puolisoni, olet vienyt paikkani!” Hän jätti huomioimatta sen tosiseikan, että juuri Alexiina ja Dewn olivat puhuneet hänet ympäri palaamaan Kanadaan silloin, kun Emily ja George olivat vierailleet heidän luonaan Englannissa. Joka tapauksessa, Raicy pohti kireästi, ilman häntä he eivät olisi koskaan saaneet muutettua tänne.
Raicy käänsi päänsä pois, jottei olisi nähnyt poikansa pieniä kasvoja, jotka kurkistelivat äitinsä takaa. Hän kääntyi ja maiskautti Sunnyn liikkeelle taluttaen vettä valuvan hevosen kohti talleja.
Raicy ei pitänyt sooloilusta. Alexiina ei hänen mielestään keskustellut kaikesta, etenkään tilaan liittyvistä asioista, tarpeeksi avoimesti hänen kanssaan.
Hän riisui hevosen loimesta ja kuljetussuojista ja päästi karsinaan syömään heiniä. Kiskaistessaan sen ovea kiinni, joku käveli hänen taakseen ja sanoi moittivasti: ”Minä en kasvattanut sinua tuollaiseksi.”
Emily seisoi sadetakki yllään ja katseli Raicyä pettyneesti soikionmallisten silmälasiensa yli.
”Älä puutu tähän”, Raicy murahti.
”Puhuit todella rumasti Alexiinalle ja vielä Oliverin kuullen.”
Raicy laittoi karsinan haan kiinni hampaitaan kiristellen.
”Tiedän, ettei George ollut kanssasi aina helpoin isä, mutta sellainenko esimerkki haluat olla omalle pojallesi?”
Suuttumus niin järjettömän loukkaavasta väitteestä leiskahti Raicyssä.
”Tämä ei liity mitenkään Oliveriin! Tai sinuun, jos totta puhutaan.”
”Voi Raicy”, sanoi Emily ja kallisti päätään. ”Nyt se taidat olla sinä, jolla muisti pätkii.” Raicy katsahti häneen. Äiti hymyili. ”Älä unohda, rakas poikani, että minä olen Centerien tilan pää.”
25.03.2016 (Laventeli)
Tallilla he erkaantuivat toisistaan. Charlotte päätti sittenkin mieluummin järjestellä vain Shalian kaappia uuteen uskoon ja liimailla sen täyteen heidän yhteisiä valokuviaan sekä tehdä tilaa tuleville uusille kuville Shalian varsasta, sillä sateessa ratsastaminen näin illalla ei loppuviimein niin kiva ajatus ollutkaan, vaikka idea alunperin oli hänen. Billy sitä vastoin hoksasi pesupaikalla Moton, joka käsitteli vakain ja lempein ottein appaloosatammaa, jonka oli pakko olla se uusi hevonen, josta Billy oli kuullut Raicyn ja Alexiinan puhuvan.
Moton ei tarvinnut sanoa tai tehdä mitään, ei edes kysyä minne ja miksi Billy oli lähtenyt kesken heidän elämätuntinsa. Omatunto soimasi Billyä epätavallisen lujasti tuon epäkohteliaan poistumisensa johdosta ja niinpä hän aivan itse oma-aloitteisesti teki jotain, mitä Moto oli hänelle pimeässä kylpyhuoneessa yrittänyt opettaa: pyysi anteeksi. Billy ei ollut siinä vielä mitenkään hyvä, eikä uskonut pystyvänsä moiseen kenelle tahansa, mutta jotenkin Motolle sen sanominen luonnistui. Ehkä koska tämä ei tuntunut sitä vaativan tai odottavan.
”Eihän se mitään”, sanoi Moto leppeästi. ”Minähän sanoin, että sinä voit päätää, mitä tekisimme – ja päätit lähteä. Minä puolestani nautiskelin oikein mukavan aamuisen aurinkojoogan hoilaten ’omnia’.”
Billy naurahti epävarmasti ja hieroi vaivaantuneena korvanlehteään. Moto ei sanonut muuta, vaan jatkoi kaikessa rauhassa hevosen hieromista.
”Niin no...”, Billy takelteli, ”koska olisi niin kuin seuraava kerta?”
”Koska haluaisit?”
”No... ihan koska vaan...”
”Tässä”, Moto sanoi yllättäen ja ojensi jonkin purnukan Billylle. ”Ota siitä ja hiero kämmeniisi.”
”Mitä tämä on?” kysyi Billy vääntäessään korkin auki. Purnukan sisässä oli jotain vaaleankellertävää tahnaa, jota hän varovasti nuuhkaisi. ”Laventelia”, hän tunnisti. Hän käytti joskus itsekin sitä hajusteissaan.
”Laventeliöljyä sekoitettuna salaiseen reseptiini”, Moto iski silmää. ”Se auttaa hevosta rauhoittumaan. Tämä tamma on ollut aika stressaantunut; uusi paikka uusine hajuineen ja hevosineen on tietenkin yksi tekijä. Sitä ei välttämättä näe ulospäin käytöksestä, mutta lihakset kielivät jäykkyydestä ja ovat aika jumissa. Hieron niitä hieman tällä öljyllä, jotta ne rentoutuisivat. Sinä voit auttaa.”
”Minäkö?” sanoi Billy hämmästyen. ”En tiedä... en ole koskaan hieronut hevosta.”
”Kas näin, minä näytän.” Ja saatuaan öljyä käsiinsä ja käärittyään hihansa, Billy seurasi Moton esimerkkiä ja alkoi pyörivin liikkein käsitellä Sunnyn kaulaa ja sitten lapoja. ”Huomaatko? Se alkaa jo rentoutua, pää riippuu alhaalla ja katse on tyynen uninen. Oikein hyvä ote, voit käyttää vähän enemmän voimaa, jotta pääset syviin lihaksiin asti.”
Billystä tuntui, että häntäkin rentoutti hieronta, vaikka hän oli se, joka sitä teki.
”Hyvä. Nyt viimeistelemme hoidon vielä lymfaotteella.”
”Mitä se on?”
”Kas näin”, Moto sanoi ja näytti: hän siveli kevyesti ja pitkin vedoin hevosen päätä ja kaulaa. ”Jatka sinä sillä puolella lavoista eteenpäin, koko keho ja jalat lävitse. Seuraa minun tahtiani.”
”Mitä tämä tekee?” Billy kysyi.
”Hieronta lihaksiin laukaisee jännitteitä, kun niissä pakkautuneena ollut supistunut energia lähtee jälleen liikkeelle. Tuo energia täytyy kuitenkin saada poistettua tai se jää pyörimään ja asettuu nopeasti vain uuteen kohtaan aiheuttaen energiavirtaan tukoksen. Lymfahieronta ohjaa sitä ulos kehosta ja pitää energiakanavat auki, sekä tekee näin hyvää pintaverenkierrolle.”
”Sinä tiedät kamalan paljon tällaisista asioista”, Billy sanoi. ”Oletko kouluttautunut hevoshierojaksi?”
”Se on osa NHB:tä”, sanoi Moto hymyillen.
”Joka on mitä?”
”Natural Horse Backing. Energiaoppiin perustuvaa hevosenkäsittelyä, jonka juuret ovat Etelä-Afrikassa.”
Tämä Moto, joka oli tekemisissä hevosten kanssa, oli aivan erilainen kuin se outohippi aiemmin tuulimyllymäellä. Moto puhui selkeästi ja asioita selittäen, ei pelleillen, arvoituksin tai metaforia käyttäen. Billy piti tästä normaalimmasta Motosta enemmän.
”Mutta se, johon kysyit minua mukaan...”
”Natural Life Backing”, sanoi Moto ja iski virnistäen silmää; valkoiset hampaat suorastaan hohtivat tummista kasvoista. Billyn oli pakko vastata hymyyn, niin aito se oli, muttei viitsinyt tunnustaa, ettei edelleenkään oikein ymmärtänyt.
”Niin no, koska meillä sitten olisi siitä se seuraava kerta?”
”Hmm, katsotaan... Sopisiko kolmanneksi käynniksi jokin päivä ensi viikosta?”
”Kolmanneksi?” ihmetteli Billy. ”Vastahan meillä on ollut se yksi.” Jos sitäkään viitsii laskea, hän lisäsi nolona mielessään.
Moto irrotti Sunnyn narut ja tamma heräsi torkuiltaan syvään huokaisten.
”Tässähän meillä juuri oli oikein onnistunut tunti, vai mitä Sunny?” Moto sanoi tyytyväisenä rapsuttaen hevosen päätä ja talutti tamman pois pesupaikalta.
Billy jäi raapimaan omaa päätään.
Raicy istui valelemassa öljyä uuden hevosen Sunnyn nahkasatulaan lassohuoneessa ja kuunteli samalla tytärtään, joka kasasi vastapestyjä huopia loimihuoneesta ja pulppusi puhetta. Harmaaraidallinen tallikissa Happy oli katselemassa tapahtumaa kaapin päältä, kun Alexiina saapui paikalle.
”–ja on sairaan siistiä, kun Amy tulee taas samalle luokalle! Meillä oli niin paljon puhuttavaa, me ei olla keskusteltu vuosiin kunnolla. Ajattelin ottaa Emmaankin tässä taas yhteyttä, ehkä sekin tulee kesäksi takaisin kotiin lomille. Muistatko, isä, Emman?”
”Muistan. Hänhän se pelasti teidät merestä.”
”Joo… mutta älä muistuta siitä. Niin no, kuitenkin, Amy kertoi, että Emma aikoo koulun jälkeen mennä oppisopimuksella jollekin tallille opiskelemaan! Ja aikoo vuokrata itselleen jonkun kilpaponin! Mutta eikö Emma voisi tulla sitten tänne, kun tästä tulee se hevoskoulu?” Odottamatta vastausta, Charlotte jatkoi: ”Ja arvaa mitä, Billy soitti noin vain Dewnille, kun meillä oli bändikokous. Hänellä on kuulemma meille joku iso yllätys. En millään malta odottaa!”
”Öhöm”, Alexiina sanoi, kun hänestä alkoi tuntua, ettei keskustelu rakoaisi ollenkaan eikä kumpikaan heistä ollut kiinnittänyt häneen mitään huomiota. ”Tuota, Lotte… Voisit käydä taluttelemassa Shaliaa vähän.”
Tyttö katsoi häneen niin tympääntyneenä, että Alexiinan olisi voinut luulla juuri haistatelleen hänelle.
”Meillä on tässä juttu kesken.”
”Anteeksi.”
”Shalia on tarhassa.”
”Juu, mutta mene nyt. Se on vain loikoillut koko päivän, mitä olen nähnyt.”
Charlotte tunki huopakasan kaappiin ja huiskaisi hiuksiaan astellessaan Alexiinan ohi.
”Ensi kerralla”, hän sanoi lassohuoneen ovelta, ”voisit ihan vain suoraan sanoa: ’Menetkö hetkiseksi muualle, minulla on isälle kahdenkeskistä asiaa.’ En nimittäin ole enää mikään pikkutyttö.”
Alexiina hymyili vielä astuessaan lähemmäs Raicya, joka jatkoi puuhiaan kaikessa rauhassa ja totesi: ”Skarppi likka.”
”Niin on.” Alexiina istuutui tynnyrin päälle ja pohti sopivia sanoja samalla, kun Raicy heilautti satulan pallilla toisin päin ja sipaisi sientä purnukassa. Happy loikkasi alas kaapin päältä ja sipsutti ovelle, josta Lotte oli mennyt, istahti ja käänsi päätään tuijottamaan heitä vaativasti. Alexiina kurkotti tynnyriltä avaamaan oven ja kissa vilahti rakosesta ulos. Sekin oli ilmeisesti ymmärtänyt vihjauksen kahdenkeskisestä keskustelusta. ”Miltä Sunny on vaikuttanut?” Alexiina kysyi istuutuessaan takaisin.
”Ihan niin kuin Thomas lupasi, kiltti ja kärsivällinen, hyvä karjahevonen.”
”Oletko puhunut Billyn kanssa?”
”Mistä?” Raicy kysyi. Ehkä vähän puolustelevaan sävyyn, Alexiina ajatteli, ja koetti itse pitää äänensävynsä neutraalina ja erityisesti pois syyttelevästä vivahteesta, johon oli saanut kuulla usein sortuvansa.
”No… tästä teidän koko jutustanne. Siitä, että hän lopetti.”
”Mitä puhumista siinä enää on? Hän sanoi, että kiitos riitti, ja minä sanoin selvä. Ei siitä sen selvemmin voi puhua.”
”Niin...”, Alexiina piteli yhä ääntään kevyenä, vaikka häntä alkoi jo vähän kismittää miehensä toisinaan ilmi tuleva jääräpäisyys ja umpisilmäisyys, ”mutta ehkä siitä olisi hyvä keskustella. Miltä Billystä tuntuu ja sinusta tuntuu ja mitä hän nyt aikoo...”
Raicy katsoi häntä kuin pöhköä hörhöä, ja nyt oli Alexiinan vuoro asennoitua puolustuskannalle, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Raicy tokaisi palaten taas satulan puoleen: ”Ei tässä ole mitään syytä kutsua poikaa kahvikupposen äärelle ja syventyä potemaan syntyjä syviä. Jos häntä ei kiinnosta, mitä siinä on sen enempää kaivelemista?”
Pitkän ikävystyttävän tovin he roikkuivat katselemassa Dollyn kengitystä, Billykin lähinnä vain jääräpäisyyttään. Raicy – ilmeisen sinisilmäisesti tajuamatta tai haluamatta tajuta tilanteen sävyä ollenkaan – kysyi kerran, eikö heillä ollut puuhaa, mutta antoi sitten olla ja jutteli loppuajan tämän uuden kengittäjän kanssa, antaen vinkkejä ja selittäen omasta työstään ranchilla.
Felix suoristi lopulta selkänsä, huitaisi hiukset pois silmiltään ja hymyili taas ällöttävästi tyttöporukalle, johon oli liittynyt mukaan myös Lotten ponin hoitaja Matruusa sekä kolme uteliasta naispuolista tuntiratsastajaa. Kaikki tapittivat miestä, eikä kukaan suonut vilkaisuakaan Billylle, joka nojasi Sunnyn karsinanovea vasten nyrkit kainaloissa.
Kun Felix lähti, tytöt saattoivat hänet Raicyn ihmetellessä tallin oville asti ja kikattaen sitten huudahtivat: ”Hei hei!”
Billy mutristi huuliaan.
”Näittekö mitkä lihakset ja tatuoinnit, kun hän kääri hihansa?”
”Karvakäsi”, sanoi Billy.
”Hänen äänessään oli kaunis sointu, puhetta oli erittäin miellyttävää kuunnella...”
”Outo aksentti, josta oli vaikea saada selvää”, tokaisi Billy.
”Ihanat suklaanruskeat silmät!”
”On minullakin”, mutisi Billy.
Tytöt eivät kuitenkaan kiinnittäneet häneen mitään huomiota, vaan marssivat hänen ohitseen yhä löpisten ja tämän fantastisen Felixin ulkomuotoa huokaillen.
Vaalea hevonen käänsi tyynesti toista korvaansa ja kuulosteli sekin Moton puheääntä, mikä tuntui miellyttävän sitä. Myös Billystä Moton äänessä oli jotain mystistä, sillä kuin vastoin parempaa tietoaan, Billy oli tullut jo aivan portin ääreen ja otsa rypyssä tarkkaili Infernoa.
Kieltämättä ajatus kutkutti: että hän olisi ainut, johon Inferno luottaisi – ainut, joka saisi sen kesytettyä…
Hän sipaisi hiuksiaan.
Se olisi kamalan riskialtista… mutta, jos hän jollain keinolla saisi todistettua asemansa ja arvonsa Centerien perheen ja Orange Woodin jäsenenä, se olisi tämä. Villin Infernon kesyttäminen, johon kukaan muu ei ollut pystynyt... Tomford sai käyttöönsä Sunnyn. Gillianille oli lahjoitettu Africa. Koska olisi Billyn vuoro?
Billy otti ensimmäisen askelen ringin sisäpuolelle. Tämä olisi hänen tulikokeensa.
Hän ei näyttänyt edes häpeävän.
Billy katseli pojan luisevaa olomuotoa ja nuhruista hattua, joka keinahteli heidän edellään pitkin mutaista polkua, jota hevoset mutkittelivat. Gillian ansaitsisi parempaa, kuin tuollaisen luuserin. Salaa Billy oli tyytyväinen heidän eroonsa, vaikka esittikin sympaattista – se tuntui menevän läpi kaikille muille, paitsi veitsenterävälle serkulle, jonka haukansilmät tuntuivat alati etsivän Billystä vikoja tai motkotettavaa. Tänään olivat asiat kuitenkin poikkeuksellisesti toisin. Lotten asenne oli eri: hän oli pahasti loukkaantunut siitä, että Tomford oli kehdannut jättää Gillianin hänen syntymäpäivillään ja oli vakaasti päättänyt, että korjaisi tilanteen vaikka mikä tulisi, eikä siinä vimmainpuuskassaan ehtinyt kuristaa Billyä kaulasta, vaikka hyvin tiesikin tämän olevan tekopyhä. Hänen kohteensa oli Lieriö ja siihen Billyllä ei ollut mitään vastaan sanomista. Oli jo aikakin, että takkinsa niin petturimaisesti aiemmin kääntänyt Charlotte palaisi takaisin hänen puolelleen. Niinpä Lieriö oli täytynyt pyytää mukaan maastoon eikä Billy ollut tyhmä, vaan ymmärsi yskän varsin nopeasti. Tuskin talli oli hävinnyt mäen taa näkymästä, kun Lotten ratsu jo kaartoi kiinni Sunnyyn ja omalla sarkastisella, ei-niin-salakavalalla tavallaan tyttö aloitti piikittelynsä.
”Kaunis ilma tänään, vai mitä, Tomford?”
Maa litisi, kun hevoset jatkoivat käymäjalkaa märällä polunpientareella ja sen lotinaan sekoittui Tomfordin hiljaista muminaa, jonka sanoista Billy heidän kolmipäisen letkan viimeisenä ei saanut selvää, mutta joka kuulosti anteeksipyynnöltä.
Charlotte jatkoi räksytystään ja läksytystään vielä pitkän ratsastustaipaleen, eikä häntä olisi varmaan saanut kumpikaan pojista lopettamaan, ellei hänen puhelimensa olisi alkanut soida. Luoden vielä kimpaantuneen silmäyksen mykkään Tomfordiin, hän otti kännykän liivintaskusta.
”Joo”, hän vastasi siihen samaan aikaan ärtyisästi ja tylsistyneenä, äänellä, mistä Billy tiesi soittajan olevan täti. ”Olen ratsailla… Olet sanonut, etten saa puhua silloin kännykkään.”
Hevoset kampesivat parhaillaan mäkeä ylös.
”Minä tulen saattamaan”, Tomford tarjoutui kohteliaasti ja nuo kaksi lähtivät vähän pahoittelevan näköisinä kohti tallin ovia. Billy aukaisi synkkänä suunsa, mutta sulki sen sitten. Charlotte kääntyi hänen puoleensa.
”Älä luule”, Billy murahti kysyvään katseeseen.
”Missä vika? Sinähän ratsastat Castroa muutenkin laaksossa.”
”Ratsastin. Imperfektissä. En enää. Tomford on ottanut lehmipojan paikkani Sunnyn kanssa. Sitä paitsi”, Billy suoristeli kaulassaan olevaa vihreää huivia äkkiä kopeampi ilme kasvoillaan, ”minä vain ratsastin, en koskaan hoitanut tai varustanut sitä.”
”Kun et uskaltanut”, Charlotte härnäsi.
”Kun en saanut, setä kielsi.” Billy silmäili Amyn ja Tomfordin loittonevia selkämyksiä. ”Etpä taida sitä paitsi uskaltaa itsekään”, hän livautti.
Charlotte tuhahti.
Vislaus kiiri aron yli toiselta kukkulalta toiselle. Thomas Jordanin pieni hahmo viittilöi mäen päällä hattuaan heiluttaen suunnan. Raicy nosti oman stetsoninsa ilmaan ymmärryksen merkiksi. Meuhkaava karjalauma jylläsi heidän välissään alas kohti solaa lehmänkellojen kilkattaessa kovaäänisesti. Karanteeniin jääneet eläimet oli ajettu erilleen ja loput kuljetettaisiin joen yli paremmille laidunmaille. Thomasin paimenkoira juoksi lehmien kinttujen kieppeillä räkyttäen ja ajaen niitä oikeaan suuntaan Tomfordin pitäessä perää Sunnyn selässä. Raicy kiihdytti Rickyn raviin alas mäen huipulta, Thomas teki samoin.
”Muuu! MOOOOOO!”
”Hijap! Hijap!” Raicy käski ja pienemmät mullikkat tömistelivät hevosen edestä pois. ”Tomford, kierrä takaa!”
”Neljätoista… kuusitoista… kahdeksantoista...”, Thomas laski ääneen, kun rynnistävä karjalauma laukkasi hänen ja Castron edestä vesi roiskuen matalaan solaan ja sen toiselle puolen.
”Aja se tänne, älä anna sen erkaantua!” huusi Raicy. Yksi erittäin jästipäinen mulli, Fengolin poika Cuarts, oli matkalla toiseen suuntaan empien jokeen astumista. Tomford ratsasti Sunnylla sen takaa koettaen ohjata sitä oikeaan suuntaan muun lauman mukaan. Cuarts oli kuitenkin älykäs eikä mennyt lankaan; se teki nopean käännöksen hämäten Tomfordia ja jyllisti päinvastaiseen suuntaan, kuin oli tarkoitus. ”Mene perään!”
Tomford kannusti appaloosan laukkaan ja kaappasi köyden käteensä. Lasso alkoi pyöriä. Raicy pidätteli Rickyä ja seurasi tarkasti kuinka poika onnistuisi tehtävässään. Köysi lensi ilman halki ja osui maaliinsa; Cuarts määkäisi matalasti, kun lenkki kiristyi sen kaulan ympäri ja sonninpoika ravisteli itseään hurjasti. Tomfordilla oli kiire kiertää köyden toinen pää nopeasti satulannuppiin ja pikku hiljaa saada tiukalla otteellaan mullikka rauhoittumaan ja takaisin aisoihin.
”Siitä tulisi hyvä rodeoon”, Thomas sanoi Raicylle. ”Kova pää.”
”Vaimoni inhoaa rodeotouhuja”, Raicy sanoi.
”En tykkää minäkään, eläinrääkkäystä. Davieshän tarjosi tuosta. Haluaisi ostaa sen itselleen.”
”Ei saa”, tokaisi Raicy ykskantaan. Tomford kiskoi ja ohjasi karkulaisen heidän luokseen. ”Vie se vain yli”, Raicy sanoi, ja Sunny ravasi pisarat sinkoillen jokeen mullikan pistäessä vastaan.
”On se kyllä aika jytky.”
”Fengol oli lempilehmäni”, sanoi Raicy kitkerästi. Osan karjasta lopetus tuntui suurelta menetykseltä, lauma kun ei alunperinkään järin suuri ollut.
”Mitä luulet, katuukohan Davies sitä, että luopui maistaan?” Thomas huikkasi pohdiskellen, kun hekin ravasivat solan yli sen toiselle puolen, minne karja oli vaeltanut. ”Ainakin häntä on taas nähty paljon karjamarkkinoilla.”
Heidän keskustelunsa jäi kesken siksi aikaa, että he saivat karjan asettumaan ja Cuarts oli vapautettu takaisin laumaan. Ratsastettuaan ulos porteista ja suljettuaan ne huolellisesti jäljestään, palatessaan takaisin Cattle Campin suuntaan, Thomas katseli Sunnylla ratsastavaa Tomfordia heidän edellään ja sanoi Raicylle: ”Et sitten saanut Billyä ylipuhuttua? Jatkamaan karjahommissa?”
”En. On varmaan lähtenytkin jo. Takaisin isänsä luo.” Raicyn sanoissa oli karhea, katkera sivuäänne.
*
”Tomford”, Raicy sanoi kääntyessään. Poika oli ollut tarkastamassa ratsujen varusteita ja käärinyt lassoaan takaisin kerälle. ”Ratsasta takaisin kotiin. Kerro Alexiinalle, että minulla menee tänään myöhempään. Meidän täytyy tutkia maastoja.”
”Selvä, sir”, Tomford nyökkäsi ja irrotti Sunnyn puomista.
10.07.2016 (Tulen, palaan)
Tapahtui jotain uskomatonta.
”Inferno on täällä!”
Charlotte oli juossut talliin. Hän oli hätäisesti jättänyt Shalian Kittyn käsiin kentälle odottamaan. Tomford ja isä olivat westernsiivessä varustamassa Sunnya ja Rickyä valmiiksi lähteäkseen kohta laaksoon. Charlotte liukui pysähdyksiin heidän eteensä. ”Inferno...”, hän puuskutti painaen kylkeään. Hän ei ollut tehnyt tuollaista spurttia pitkään aikaan. ”Näin sen… se on… maneesin… takana...”
Raicy suoristautui harjapakin äärestä. Hän painoi hattunsa syvemmälle päähän ja harppoi Charlotten ohi. Charlotte vinkaisi hinkuvaa hengitystään. Oliko hän ehtinyt näin rapakuntoon Shalian mammaloman aikana?
Tomford epäröi hetken Sunnyn suitset käsissään. He katsoivat Charlotten kanssa toisiinsa, ja sitten kumpikin jätti tekemisensä siihen ja rynnisti Raicyn perään. Äiti käveli heitä vastaan päätallin puolella matkalla toimistoon, kädessään teekuppi.
”Mitä–?”
”Inferno!” Charlotte vain huudahti hänen ja Tomfordin juostessa Alexiinan ohi. Tämä seisoi hetken tuijottaen heidän peräänsä suu auki, sitten lykkäsi paremman tason puutteessa teemukin lattialle ja kiiruhti heidän mukaansa.
He pysähtyivät aidalle ja Charlotte katseli laiduntavia hevosia. Niillä oli tarkka laumahierarkia. Kun johtajatamma tuli, muut väistivät. Alempiarvoiset tekivät ylemmilleen tilaa, ja jos eivät tehneet, ne saivat siitä huutia. Hevosten kieli oli vähäeleistä, mutta kuitenkin aivan selkeää – toisin kuin ihmisten monimutkainen, epälooginen ja arvaamaton kieli. Hevoslaumassa kaikki tiesivät paikkansa.
Charlotte katsoi häneen epävarmasti; Moto virnisti. Charlotten ajatukset olivat jo villissä laukassa ja vaikka häntä jännitti, hänestä myös tuntui, että niinhän hänen kuuluisi tehdä – tehdä kuten äiti. Moto tuntui tietävän, että Charlottella oli suuria ja tärkeitä mielessään ja kääntyi rapsuttelemaan aidalle heitä ihmettelemään tullutta Sunnya. Charlotte tuijotti rautiasta hevosta sitä kuitenkaan kunnolla näkemättä.
Miten hän voisi vakuuttaa Tyn siitä, että elämällä – Tyn elämällä – oli väliä, oli merkitystä? Ja ennen kaikkea, miten hän voisi väittää ystävälleen jotain sellaista, mihin ei välttämättä tiennyt uskoiko itsekään?
