Osa 4 - Salaperäinen kassi
Hevosleirille lähtö Tigerin kanssa oli tuntunut hyvältä ajatukselta, vähän vaihteluna arkeen, mutta enpä olisi odottanut siitä tulevan aivan näin mahtavaa. Jotain epäilyttävää oli tekeillä, mutta mitä – siitä Emma Spencer ottaisi selvän! Olihan mulla nuorempana ollut etsiväkerho parhaan ystäväni kanssa.
Pieni porukka pohti keskenään, että mitä puuhaisivat vapaan ratsastustunnin aikana. Aiemmin päivällä oltiin hypätty lumiesteitä ja Tiger oli niistä ainakin ollut ihan innoissaan. Kuulin, kun vaaleatukkainen Inkeri ja mun lisäksi toinen tallin ulkopuolinen leiriläinen, Ansa, mietti lähtöä maastoon. Mä ja Stella liityttiin mukaan, ja Aavakin päätti tulla. Polkua pitkin käynnissä tallatessa me keskusteltiin vilkkaasti eilisen tapahtumista.
”Mitä täällä oikein on tekeillä?” Stella mutisi hiljaa. ”Ihan kun joku pelaisi meidän kanssa jotain kieroa peliä.”
”Onko teillä aina täällä Sebessä tämmöstä?” Ansa kysyi upean cremellonsa selästä. Nyökkäilin vierestä.
”Tapahtuuhan täällä vaikka ja mitä”, Inkeri sanoi vienon kierosti hymyillen ja heläytti naurun päälle. Se näytti koomiselta pienen shetlanninponin selässä.
Mä olin aivan innoissani kaikesta tapahtuneesta. Mysteerileiri oli ehkä parasta, mitä keksin!
”Otetaanko laukkaa?” Aava ehdotti, kun kiva ja tasainen suora aukesi eteen, ja me koottiin ratsujen ohjat yhteisymmärryksessä. Tigerin korvat kääntyilivät vauhdikkaasti, kun se aavisti meidän aikeet.
”Kisa! Vika pellonlaidassa hyppää alasti jääkylmään veteen!” Inkeri kiekaisi ja sen ratsu ampaisi matkaan kuin ampiainen. Kumarruin Tigerin kaulaa kohti ja napsautin jalat kiinni sen kylkiin: enempää ei tarvittu, vaan poni lähti suorastaan lentoon. Kuulin hihkunaa ja naurua ympäriltä, hevosten puuskutusta ja pehmeää tuminaa hangessa. Suljin hetkeksi silmät. Poskia ja nenänpäätä pisteli pureva kylmyys, mutta tunsin Tigerista hohkaavan lämmön. Pääsin harvoin nauttimaan talvesta ja lumesta. Vietin suurimman osan ajasta Kaliforniassa, missä paistaa ikuinen aurinko.
Yhtäkkiä riemunkiljahdukset muuttui pelästyneeksi huohotukseksi ja uikahteluksi: jonkun hevonen loikkasi säikähtäneenä sivuun ja siitä muutkin pelästyi. Syntyi hetken kaaos, kun meidän vauhdikas laukka muuttui sekasortoiseksi poukkoroinniksi ympäriinsä. Roikuin vinottain harppauksen tehneen Tigerin kaulalla ja puristin kaikin voimin satulankaaresta ja sen harjasta kiinni, etten putoaisi. Joku taisi humahtaa penkkaan, kuului sen verran muhkea ääni.
Muutaman sekunnin päästä tilanne oli jo ohi ja rauhoittunut ja me seisottiin kuka mitenkin päin jonkinlaisessa ringissä. Hevoset säpsyi vielä vähän edelleen. Kaikkien posket olivat punaisia ja kasvoilla edelleen hämmennyksen ja pelästyksen kuvastukset.
”Mitä helvettiä?!” Inkeri huusi. Selästä pudonnut Aava nousi lumikasasta pystyyn näyttäen lumiveistokselta ja ravisteli itseään. Sen oli onnistunut pitää ratsunsa ohjista kiinni pudotessaan.
”Ne pelästyi jotain!” Ansa sanoi.
”Tuolla – oli jotain”, ähkäisi Aava, jonka hevonen oli kai ensimmäisenä saanut slaagin, ja osoitti suuntaa. ”Me laukattiin melkein sen päälle.”
Stella oli lähimpänä Aavan osoittamaa paikkaa, käänsi hevostaan sinne päin ja lähti hitaasti lähestymään kohdetta potkiskellen lunta tieltään. Mä ajattelin, että siellä on ruumis. Hetken päästä Stella huusi: ”Täällä on joku kassi!”
”Näytä!”
Muutama meistä ratsasti lähemmäs. Tiger vääntyili hermostuneena. Stella laskeutui satulasta ja nosti kassin puoliksi lumen alta, roikotti sitä hihnasta niin, että me kaikki nähtiin se.
”Keltähän se on pudonnut?”
”Mitä siellä on, Stella, kato?”
Stella rupesi avaamaan kassia tärisevin käsin – joko jännityksestä, jälkishokista tai kylmästä. Se katsoi sisään ja henkäisi niin, että se kiiri meidän kaikkien korviin.
”Meidän puhelimet!”
”Mitääh?”
Stella oli nostanut yhden käteensä ja kohotti sen ylös. ”Täällä on… oottakaa… yksi, kolme, neljä… Täällä on jotain kymmenen kännykkää!”
”Mitä –”, Inkeri päästi mojovan voimasanan, ”– ne täällä hangessa hitto tekee?”
”No älä.”
Nyt me oltiin kaikki ratsastettu tiiviimpään rinkiin. Osa loikkasi alas satulasta. Tiger puuskutti ja mä istuin sen selässä ja yritin silitellä sitä rauhoittavasti. Stella alkoi kiertää kuin joulupukki ja nakella oikeaa kapulaa oikealle henkilölle. Me saatiin kaikki omamme takaisin. Mun puhelin oli sammunut. Ehkä jäätynytkin. Jumankauta.
”Näitä on yksitoista”, sanoi Stella laskettuaan jäljelle jääneet.
”Mutta eikö meitä ole kaksitoista?” mä sanoin. ”Leiriläisiä siis.”
”Jonkun yhden leiriläisen känny puuttuu...”
Me katsottiin kaikki toisiamme.
Emman tarinat ovat päättyneet lokakuussa 2022.
Muut tarinat, joissa Emma esiintyy: