|
Post by Benjamin O'Hara on Jul 20, 2020 17:00:23 GMT
Mustangiretki II 2020 (A), 9.8. mysteeriajankohta kello 00:00 ja 06:00Mysteeritarina alkaa * merkin kohdalta. Majiná, Mikael , Raicy ja Dewn mainittu.Varpaissa kihelmöi niin että koski. En olisi millään malttanut odottaa että olisimme jo perillä, vaikka matka oli vasta alkanut. Siitä olikin jo melkein vuosi kun olin edellisen kerran vieraillut Kanadassa, mutta tuntui kuin siitä olisi vasta pieni hetki. Niin hyvin seikkailut Orange Woodin ympärillä sijaitsevassa erämaassa, sekä etenkin Pomradgen intiaanireserviltä olivat jääneet mieleen. Tällä kertaa Bono sai jäädä kotiin ja olin ottanut mukaani Iffyn. Se oli tammalle ensimmäinen pitkä matka sen jälkeen, kun se saapui O’Haraan melkein puolitoista vuotta sitten. Kieltämättä minua jännitti, vaikka luotin että kaikki menisi hyvin. Iffy oli kehittynyt nopeasti ja se oli muutenkin selväpäinen, tuskin mitään ongelmia ilmenisi. Ilmoittauduin heti mukaan matkalle siitä kuultuani. Viime kerta oli hädin tuskin ehtinyt loppua, kun olin jo ryhtynyt odottamaan seuraavaa, ja tässä sitä nyt oltiin. Siitä voisi hyvin tulla perinne, tietynlainen henkireikä. Pääsisin hetkeksi pois arjesta ja työstä. Viime kerta oli saanut mielenkiintoni mustangeja kohtaan heräämään todenteolla. Tottakai tukisin hanketta tälläkin kertaa rahallisesti, se on vähintä mitä tehdä. Eikä vain mustangeja, vaan kaikkia villihevosia, etenkin nyt Australiassa pitkään riehuneiden maastopalojen jälkeen. Tavallaan minun on kai Orange Woodin mustangimatkaa kiittäminen, että uskaltauduin heittämään itseni kunnolla likoon villihevosten auttamisen parissa. Tunnistin kaksi matkaseuralaistani viimekerrasta, Centerien lisäksi tietysti. Ihastuttava Majiná matkasi eksoottisen andravidansa kanssa, joka oli yhtä kaunis kuin omistajattarensa. Keskustelimme Ansamaan kanssa tuttavallisesti, vaihdoimme kuulumisia kuluneen vuoden ajalta ja jaoimme odotuksia tulevalle matkalle. Ennen kaikkea keskustelimme hevosistamme, joiden rotujen edustajia ei tiettävästi ole turhan montaa. Nuori Mikael ja mustanginsa olivat jääneet varsin hyvin mieleeni myös. Siinä on hevoselleen reilu poika, jonka hevosmiestaidot ovat ikäänsä edellä. Hänet ottaisin tilalle töihin heti, vaikka tuskinpa poika maailman toiselle puolelle työn perässä tahtoisi itseään singota. Myös hänen kanssaan oli hyvä jutella, olin häpeilemättömän utelias kuulemaan aina vain lisää hänen hevosestaan. Vaikkei keskustelu ihan niin sujuvaa ollutkaan kuin Raicyn ja Majinánkin kanssa, liekö syyttäminen ikäeroamme. Yksi yhteinen puheenaihe lähes jokaisen matkaajan kanssa kuitenkin oli Australian palot, joka oli jollain oudolla tavalla jopa lohduttavaa; tietää että muukin maailma oli tietoinen kotimaani ahdingosta. * Havahduin unestani niin yllättäen, etten hetkeen muistanut missä olin. Tuijotin vain hämärän huoneen kattoa ja mietin, mikä oli saanut minut heräämään niin että sydän hakkasi villisti. Normaalisti nimittäin herännyt mihinkään, paitsi vasta silloin kun koirani Ripper hyppäsi makaamaan päälleni aamuisin. Olin jo kääntämässä kylkeäni jatkaakseni unia, kun korviini kantautui erikoinen ääni. Ensimmäinen reaktioni oli, että joku viereisissä huoneissa näkee äänekästä unta. Tyrmäsin ajatuksen kuitenkin lähes yhtä nopeasti, sillä ei se uneksimiselta kuulostanut. Ei, siinä oli jotain.. Epäluonnollista. Kylmät väreet juoksivat selkääni pitkin. En koe olevani erityisen pelkoherkkä, vaikka henkimaailman olentoihin voin uskoakin. Niin outo se ääni todella oli, joka kantautui surumielisenä ujelluksena jostain leirikeskuksen lukuisista käytävistä. Nousin istumaan. Unen lämpö oli kaikonnut hetkessä. Minun täytyi ottaa selvää mistä ääni on peräisin, muuten en saisi enää silmäystäkään unta. Vähin äänin hiivin paljain jaloin huoneen ovelle ja raotin sitä. Melkein kuin olisin odottanut jonkun - tai jonkin - odottavan toisella puolella. Ei minua kuitenkaan ollut vastassa aavetta, eikä kauhuleffan pitkätukkaista tyttöä. Sen sijaan jostain kumusi hentoa valoa. Sen läpikuultava, sinertävä kajo loi huojuvia varjoja käytävän seinille, ja ääni kuului uudelleen. Jostain syystä aikaisempi pelon tunne tyyntyi. Sen sijaan siinä valossa oli jotain puoleensavetävää, jotain rauhoittavaa. Melkein jotain tuttuakin. Jätin huoneeni turvan ja lähdin jäljittämään valon lähdettä yhtenä seinillä poukkoilevista varjoista. Jokaisen kulman jälkeen olin varma, että löytäisin sen viimein. Mutta edessä olikin aina vain yksi tyhjä käytävä, jonka seinät oli väritetty taianomaisella sinisellä joka hohti aina vain uuden kulman takaa. En tiedä miten kauan harhailin hiljaisessa leirikeskuksessa. Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt. Vasta kun kuulin oven avautuvan jossain tuntui kuin olisin herännyt kummallisesta unesta. Sillä samalla sekunnilla valo katosi ja käytävän seinät maalautuivat luonnolliseen auringonnousua edeltävään väriloistoon. Kuuntelin, mutten kuullut enää mitään. Pian oloni muuttui raukeaksi, väsyneeksi. Lähdin raahustamaan takaisin huonettani kohti, toiveikkaana että ehtisin vielä heittäytymään pehmeän sängyn syleilyyn ja sulkemaan silmäni edes hetkeksi. En kuitenkaan saanut yöllistä seikkailuani pois mielestäni. Mistä se ääni oli oikein lähtöisin? Matkamme jatkui aivan liian pian minun makuuni. Seuralaisteni olemuksia katsellessani uskalsin todeta, etten tainnut olla ainoa jolla oli jäänyt yöunet vähäisiksi. Keskustelun sorina oli eiliseen verrattuna paljon maltillisempi, enkä jaksanut elvyttää sitä muutamaa huonoa vitsiä enempää. Seuraavan kerran vasta Cattle Campilla tunsin oloni vähän enemmän ihmiseksi saatuani eteeni oikein höyryävän kupin tummaa kahvia. “Aika reissu tähän mennessä, vai mitä?” totesin vieressäni istuvalle Raicylle leppoisaan sävyyn keskustelua kirvoittaakseni. “Hrmmh”, Raicy puuskahti partaansa. Mies ei tuntunut olevan erityisellä juttutuulella, vaikka harvoin hän sitä olikaan. En malttanut silti antaa olla, sillä yön tapahtumat painoivat mieltäni edelleen, “Ethän sinäkään sattunut kuulemaan yöllä mitään.. Kummallista?” “Hm?” Raicy katsahti minuun sivusilmällä kysyvästi. Kohautin harteitani ja hörppäsin vähättelevin elkein kupistani. “Sellaista.. Ujellusta?” “Joku taisi nähdä vain unta.” “Niin minäkin luulin ensin, mutta nousin katsomaan. Et taida uskoa minua, mutta näin kummallisen valon, joka tuntui tulevan.. Ei mistään. En löytänyt sen alkuperää vaikka etsin pitkään.” Raicy katsoi minua hetken arvioiden. “Näit unta”, mies totesi kuivasti ja käänsi katseensa pois. Ymmärsin, ettei hän halunnut keskustella aiheesta enkä halunnut painostaa. “Niin se taitaa olla.” Centereistä nuorempi oli kaiketi kuullut keskustelumme, sillä Australiassakin käynyt Dewn lähestyi minua hetkeä myöhemmin. “Voitko kertoa lisää siitä valosta jonka näit?” Dewn kysyi uteliaana. “En osaa kertoa siitä paljoakaan. Se oli sininen valo, joka piti ääntä. Tai ainakin luulen, että se ääni kuului siitä. Se tuntui menevän minua pakoon, kun yritin etsiä mistä se tulee.” “Tai ehkä se johdatti sinua?” Dewn ehdotti vinosti hymyillen. “Mitä tarkoitat?” “No, tiedäthän. Ehkä se oli henkiopas, sellainen mitä intiaanien tarinoissakin.” Dewnin sanojen myötä mieleeni muistui kyseiset tarinat, joita silläkin matkalla olimme kuulleet. “Mihin se olisi minua johdattanut?” “En tiedä. Ehkei minnekään? Minusta se vain kuulostaisi sellaiselta.” “Niin, kenties.. Mikä ikinä se olikaan, niin se on minulle velkaa hyvät yöunet”, nauroin, ja Dewn nauroi kanssani. Tunnelma tuntui piristyneen aavistuksen verran, joka oli hyvä, sillä matkamme jatkuisi enää pienen hetken kuluttua. Kommentti: Siistin tekstin ulkoasun poistamalla ylimääräiset välit! Proboards on tosiaan aika ärsyttävä tuossa oikussaan... Lasken myös alun tarinanpätkäsi erilliseksi oheistuotokseksi mysteeritarinasta, joten saat siitä ”lisää pisteitä”!
Surray varmasti tapaa serkkuaan ilolla tämän lomareissun aikana! Hänellä on ollut Beniä kova ikävä. (Siitä tulee Surrayn puolesta varmasti omaa tarinantynkää.)
Ihana tarinallinen kehitys siinä, että Benjamin sai inspiraationsa Australian brumbyjen suojeluun näiltä mustangireissuilta! On kunnia tehdä näin tärkeässä asiassa kansainvälistä yhteistyötä.
Yksityiskohtaisesti panostettu ja jännittävästi kirjoitettu tarina!
Dewn puristi kaakaomukia ja haukotteli niin, että leuka naksahti. Yöllinen uni sinertävänvaaleasta aaveesta oli tuntunut todellisemmalta kuin tämä harmaana alkanut kalpea uusi päivä. Ilmassa oli silti hiostavan painostava tunnelma; kuin koko luonto olisi pysähtynyt ja pidättänyt henkeään jotakin odottaen. Kun katsoi matkalaisia, näki vain utuisia silmiä ja kasvoilla tummia varjoja ja väsyneitä liikkeitä. Hän hieroi leukaansa.
”Et taida uskoa minua, mutta näin kummallisen valon, joka tuntui tulevan… ei mistään. En löytänyt sen alkuperä vaikka etsin pitkään.”
Dewn kohotti päätään. Australialainen Benjamin, Dewnin tuttu, johon hän oli tykästynyt, istui Raicyn vierellä kummallakin kahvimukit käsissään. Benjamin nojasi toiseen polveensa. Ruskettunutta käsivartta koristivat useat tatuoinnit.
”Näit unta”, isä tokaisi ykskantaan. Mutta Dewnin mielenkiinto oli herännyt. Benjamin tuijotti kuppiinsa ja kohautti sitten harteitaan.
Dewn nousi ja lähestyi Benjaminia, joka oli jäänyt itsekseen nauttimaan kupillisestaan.
”Voitko kertoa lisää siitä valosta, jonka näit?”
Benjamin hymyili, mutta silmissään oli totinen ja mietteliäs katse.
”En osaa kertoa siitä paljoakaan. Se oli sininen valo, joka piti ääntä. Tai ainakin luulen, että se ääni kuului siitä. Se tuntui menevän minua pakoon, kun yritin etsiä mistä se tulee.”
Dewn nyökkäsi tarkkaavaisena ja istuutui paikalle, josta isänsä oli lähtenyt. Hänen oma unensa häilähteli yhä kaikuna verkkokarvoilla: sinertävä valo, kuin jokin suurikokoinen hahmo, lipumassa hitaasti hänestä poispäin kutsuen seuraamaan…
”Tai ehkä se johdatti sinua?”
Benjamin kohotti kulmiaan.
”No, tiedäthän. Ehkä se oli… henkiopas, sellainen mitä intiaanien tarinoissakin. Meillehän kerrottiin niistä reservissä.”
Benjamin katsoi häntä hetken keskittyneenä.
”Mihin se olisi minua johdattanut?”
Dewn ravisti päätään. He nauroivat yhdessä. Dewnistä tuntui, että Benjamin päätti kuitenkin heittää koko jutun kepeästi vitsiksi, vaikka Dewn oli nähnyt hänen silmissään jotain paljon syvällisempää. Dewn jäi istumaan, kun Benjamin nousi ja lähti hakemaan lisää kahvia.
Ei ollut sattumaa, että he molemmat olivat kokeneet jotain niin samankaltaista samana yönä.
|
|
|
Post by Benjamin O'Hara on Jul 20, 2020 18:24:21 GMT
|
|
|
Post by Tyler on Jul 21, 2020 12:42:35 GMT
Mustangiretki II 2020 (B), 9.8. mysteeriajankohta kello 08:00@ Mikael / Luka de la Gardie Tamma ei tuntunut tänään yhtään hyvältä ratsastaa. Jo varustaessa Forever Shine oli ollut normaalia säpsympi ja se oli melkein murskannut varpaani. Itse en olisi ollut sellaisella tuulella että olisin jaksanut tammani käytöstä, mutta toivoin että kunhan vain pääsisimme liikkeelle tammani rauhoittuisi. Katsellessani muita ryhmään kuuluvia ratsukoita, ei ainakaan Australiasta paikalle saapunut Benjamin näyttänyt siltä että mies olisi nukkunut kovinkaan paljoa yöllä. Toisaalta samaa ei voi sanoa minustakaan, sillä omakaan uneni ei ollut mitään maailman syvintä. Dewn ja Raicy näyttivät olevan yllättävän skarppeina, vaikka tällaisen reissun järjestäminen ei voisi olla helppoa, varsinkin kun mukaan oli viime hetkellä ilmoittautunut mukaan vielä nuori Luka de la Gardie. Toisaalta retkellä mukana oleva Mikael oli Orange Woodilaisia, joten mies olisi molemmille vetäjille tuttu ja varmasti helpottaisi stressaamista. Viimeisenä katseeni siirtyi retken naisväkeen, Majináan sekä Viiviin. Viivin ratsu näytti ihan mukavalta, mutta Majiná Ansamaan ratsu oli sellainen, jota en ollut ikinä tavannutkaan. En ollut päässyt juttelemaan muiden reissuun osallistujien kanssa vielä kovinkaan paljoa, keskustelut olivat tähän asti koskeneet pitkälti reissuamme sekä Imaghostia. Varsinkin perjantaina tammasta oltiin käyty pitkiä keskusteluja Mikaelin kanssa, miehen yhdistettyä minut juuri siksi Tyler Andrewsiksi joka oli ostanut tuon mustangitamman. Ajatukseni keskeytti kuitenkin Raicyn huutama käsky ratsautua ja eipä siinä auttanut kuin painaa kulahtanut stetsonini päähän paremmin ja nousta tammani satulaan. Jo liikkelle lähtiessä tamma oli sellainenkin tanssija, että tiesin jotta reissusta ei tulisi helppo. Yritin minimoida tammani tanssimista istumalla syvemmälle satulaan, mutta silti se kiemurteli allani sen verran että sain vain odottaa milloin Andrewsin poika pääsisi maistelemaan tomua. Pari tuntiahan siinä menikin, ennen kuin tämän pojan aika palata - kirjaimellisesti- maanpinnalle ja ennen kuin tajusinkaan sitä itsekään, makasin selälläni maassa, kädessäni Forever Shinen oikea ohja ja stetsonini jossain takanani. ”All good?” Raicy talutti Rickyn luoksemme, katsoen minua huolestuneena, vaikka katseessa oli ehkä myös vilahdus kiukkua. Ei niin ketterästi nousin ylös maasta ja pudistelin enimmät tomut farkuistani, ennen kuin poimin entistä röyttäntyneemmältä näyttävän stetsonini ja painoin sen päähäni, välittämättä puolesta kilosta tomua, joka oli sitä peittämässä. ”Yup. Tamma on vain vähän säpsy jostain syystä” vastasin brunetelle joka tutkaili minua hetken, ennen kuin käänsi katseensa tammani suuntaan. Pohdittuaan asiaa hetken ja hieraistuaan pikaisesti niskaansa Raicy tiputti oman ratsunsa ohjan maahan ja siirtyi käymään tammani lävitse milli milliltä tarkistaen että kaikki varusteet sopisivat ja että tammalla ei olisi haavoja tai hiertymiä missään väärässä paikassa. Lopuksi mies kävi vielä tamman jalat yksi kerrallaan lävitse testaten että kengät ovat varmasti hyvin kiinni, eikä minkään alla ollut kiveä jumissa, joka voisi painaa säteeseen tai kavionpohjaan. ”Forever Shine vaikuttaisi olevan kunnossa. Koita pitää se hallinnassa loppumatkan.” Raicy tuumasi noustessaan Rickyn selkään ja kääntäessään ratsunsa kohti keulaa. Ponnistin itse myös tammani selkään ja jostain syystä nyt se oli paljon rauhallisempi ja rennompi ratsastaa, eikä se yrittänyt tanssia koko ajan pois altani. Pirun eläimet… Kommentti: Kiitos mysteeritarinastasi! Mikähän Forever Shineen oli iskenyt, kun se noin oudosti käyttäytyi...? Toisaalta kummallisuuksia tuntui tapahtuvan muillekin – mistä Raicy ei ollut mielissään. Hänestä kaikki ylimääräinen häärääminen ja vastoinkäymiset turistiretkellä ovat inhottava asia. Hän kun haluaisi, että kaikki sujuisi kuin vettä vaan, mikä ei tietenkään ole aina realistista eikä hän tosissaan niin uskokaan. Onneksi Tylerin töyssäyksestä ei seurannut mitään vakavampaa. Kurjaahan se olisi ollut, jos retken olisi joutunut onnettomuuden takia keskeyttämään!
Kuvailit kaikkia retkeläisiä, mikä oli mukava yksityiskohta!
Se alkoi kireydellä hevosen lihaksissa. Dewn huomasi sen jo ennen kuin mitään tapahtui; näki lähes läpikuultavan kellertävän karvan alla olevan pitkän kaulalihaksen pullistuvan, korvien kääntyvän taa, kylkien supistuvan kuin hengitys olisi pysähtynyt, käyntiaskelluksen lyhentyvän, ohjastuntuman hevosen päähän kovettuvan… Sitten Honey seisahtui. Se vain seisahtui, ilman pyyntöä, ilman näkyvää syytä.
”Honey?” Dewn ojensi kättään ja kosketti hevosensa kaulaa. Sen iho tuntui nihkeältä. Dewn pyysi sen takaisin liikkeelle, mutta tamma vastusteli. Se astui sivuaskelen ja pysähtyi taas. Pyöritti korviaan. Heilautti päätään. Jokin vaivasi sitä.
”Woah!” Edessä päin tapahtui jotain ja Dewn nosti katseensa jonoon. Joku oli suistunut satulasta. Se oli Tyler.
Isä loikkasi etumaisena alas Rickyn selästä ja talutti ruunan takaisin päin maasta ylös pyrkivän miehen luo. Koko porukka oli pysähtynyt. Useampi hevonen kuin vain Honey tuntui olevan kireällä tuulella. Aistivatko hevoset jotain? Ehkä lähestyvän ukkosmyrskyn…
Isä tutki Andrewsin ratsun. Dewn päätti tehdä samoin varmistuakseen Honeyn kunnosta. Hän liukui alas satulasta ja alkoi kuljettaa kättään tamman päätä, kaulaa, kehoa ja jalkoja pitkin.
”Mikä sinun on?” hän kuiskasi.
|
|
|
Post by Viivi on Jul 23, 2020 10:47:44 GMT
Ensimakua (mysteerinmustangiretki II -tarina, 07.08.)@ Iitu / Mikael Aamu koitti. Vaikka olisi voinut nukkua vielä vaikka yhteentoista, heräsin jo varhain, kuten aina kotipuolessa. Puin vaatteet päälle nopeasti ja reippaasti. Sitten menin pesemään hampaita, tarassille, vain siksi, että sattui huvittamaan. Olinhan kotonakin usein ulkona hampaat pessyt, ja koska ei juoksevaa vettä leiriaittaan tullut, kävin kastamassa hammasharjan suihkussa, saunarakennuksessa, sillä en viitsinyt herättää päätalon asukkaita, enkä kyllä tunkeutumalla sisään. Sitäpaitsi, miksi ovi edes auki tullä olisi. Päätalon kanalasta edellisiltana bongaamani kukko, ei ollut vielä edes laulanut, joten ulkona oli hiljaista ja rauhallista. Yöllä oli myös ilmeiseti vähän tihuttanut, sillä ilma oli vielä raikkaan kosteahko, mutta lämmin. Aurinkokin paistoi jo, joten kosteus häviäisi nopeasti. Hampaat pestyäni askelsin tallin ovelle, kokeilemaan onko se lukossa. Yllätyksekseni se oli auki. Astuessani sisään, hääräili tallista vasta minuutti sitten heränneen näköinen, ja varmasti vasta muutamia minuutteja sitten herännytkin nainen, sillä tallipiha oli täysin hiljainen, vielä hetki sitten. Luultavasti kun olin käynyt saunarakennuksella toisen kerran pesemässä hammasharjan, oli nainen talliin tullut. Nainen kuunteli musiikkia. Hän otti kuitenkin kuulokkeet pois korviltaan, huomatessaan minut. ”Huomenta!” nainen toivotti iloisesti. ”Huomenta!” toivoton takaisin hymyillen. ”En taida olla sinua nähnytkään! Oletko maatilamatkalainen, uusi tallilainen, vai muntangiretkiläinen?” nainen tiedusteli. ”Viivi Purola, mustangiretkelle tulin eilen illalla, koska kuitenkin Suomesta tulen, eli ei ihan mikään tunnin matka kuitenkaan ole” kerroin. ”Caroline Loop, mutta mielummin, ja tutummin Kitty” nainen esittäytyi. ”Ratsastuksenohjaaja ja hevostenhoitaja” Kitty lisää äkkiä. Kävelin Lumon karsinan eteen, ja raotin ovea. ”Lumoo” kuitkasin tammalle. Lumo nosti korvansa pystyyn, ja kääntyi kohti minua. Annoin tammalla taskustani kuivan leivän palan. Nappasin oven ulkopuolelta koukusta Lumon riimun ja narun. Ajattelin viedä sen ulos, siellä se voisi syödä aamuheinät, ja ihan vain olla. Sillä olihan tammalle varattu tarhakin. Niin päädyin tekemään. Nappasin Kittyltä Lumon aamuheinät mukaan, sillä hän olikin juuri aloittamassa jakamaan niitä. Lumo söi matkallakin heinää. Toisessa kainalossani oli heinät, ja toisessa kädessäni riimunaru. Lumolle varatulle tarkalle saakka päästyäni, heitän heinät sisään, ja avaan sähkölankaportin, aivan kuin kotonakin, paitsi silloin talutan yhtä aikaa viittä hevosta, enkä saa kaikkia heiniä kerralla, joten nyt oli helpompaa. Päästin Lumon irti. Katselin hetken tamman puuhia, ennen kun palasin talliin. ”Hei voin auttaa aamuheinien jaossa!” hymyilin Kittylle. ”Ei sinun tarvitse, olet kuitenkin mustangiretkelle tulos..” Kitty aloitti, mutta keskeytin hänet. ”Kyllä mä olen tottunut aikaisin heräämisen ja aamuheinien jakamiseen heti herättyä, mulla on oma talli” ”No jos haluat niin kyllä sina auttaa voit, helpottaa vaan mun työtä!” Kitty naurahti. Huomasin Alexiinan astuvan talliin hieman avonaisesta ovesta. ”Huomenta” Alexiina haukotteli. Naisen perässä ovesta tuli päiväkoti - eskariikäinen poika. ”Mitä mä voisin tehdä?” poika kysyi hyppien samalla ympyrää. ”Mene leikkimään vaikka Windyn kanssa kun hän herää, tai en tiedä onko jo herännyt, mutta..” Alexiina ehdottaa, pojan keskeyttäessä lauseen. ”Mä meen kattomaan onko jo herännyt!” poika huudahti ja ryntäsi ovesta ulos juosten. ”On tuo Oliver kyllä vilkas!” Kitty naurahti ”Sanopa muuta!” Alexiina sanoi hymy korvissa, kääntyen samalla katsomaan ilmeisesti Oliverin perään. Seurasin keskustelua sivusta. Lähdin kuitenkin pian Kittyn ohjaistamana ulos, Alexiinan huutaessa Oliverin perään jotain päiväkodin alkamisesta muutaman tunnin päästä. Kellon hipoessa puoli kahta, siirryimme perehtymään kahteen mustangiin, Apassiin ja Muruun. Olimme jo käyneet katsomassa Karma nimistä mustangia, ja vasta tulleiden hevosten lastauksessa pois trailereista, oli kestänyt puolisen tuntia. ”Olen Mikael Kontiokorpi. Apassi oli ensimmäinen hevoseni. Kävin sen kanssa viimevuoden mustangivaelluksella, ja tänäkin vuonna, sillä ratsastan vaelluksella, joka tänään alkaa” Apassin omistaja kertoi mustangin oman karsinan edessä. ”Apassi syntyi Coloradon villihevoslaumassa. Se eli monta vuotta yksinään, onnistautumatta oman lauman hankkimisessa, ennen kun se otettiin kiinni” Mikaeliksi juuri esittäytynyt kertoi. ”Se oppi kuitenkin nopeasti perusasiat” poika jatkoi. ”Tässä taas on Muru, toinen mustangini” Mikael esitteli liinakkoa tammaa. Mustangikaksikkoon perehtymisen jälkeen, kävelemme pois tallista. Silitän ohimennen Lumoa. Tamman osittain karhea turpa tuntui silloin, mutta vain silloin, sekuntin verran, kun maailman pehmeämmältä, pumpulipallolta. Lumo sulki silmänsä. Tunsin heti tamman rauhoittumisen sisimmissäni. Nämä, ovat niitä hetkiä, kun ei toivoisi ajan enää liikkuvan, eikä kenenkään rikkovan hiljaisuutta. Kuitenkin, tilanne hajosi sitpaleiksi, kun, jostain, tuttu ääni kantautui. ”Hellureijaa mitäs te?” iloinen nuoren naisen ääni huudahti äkkiä. Käännyin ympäri, Lumon luota, ja näin kaikkien keskellä, en itseasiassa mitään, mutta silti ängin tieni sinne. ”MOIIII, Viivi?!” ensin iloinen, sitten yllättynyt Iitu lähes kiljaisi, tallissa! Osaa Iitukin olla älypää joskus! Korjaus, aina! ”Iitu?!” suljin silmäni, ja avasin ne hitaasti. ”Mitä sä täällä teet?” Iitu kysyi oikeasti ihmetellen. ”Voisin kysyä sulta täysin samaa!” naurahdin. ”Mä hoidan täällä” Iitu sanoi kuin tietäisin sen jo, ja hän jankkaisi sitä tuhannetta kertaa. ”Öm, miten sä ehit?” nauroin teennäisesti, mutta sitten lisäsin: ”oikeesti” vakavahkolla ilmeellä. ”Öö, ei mitään hajuu itseasiassa!” Iitu nauroi. ”Mut tota miks siis oot täällä?” siskoseni kysyi. ”Kerroin sulle jo kuukausia sitten! Mustangiretkellä!” naurahdin huvittuneesti. ”Ainiin joo!” Viimein oli aika lähtöön. Reppu selässä, kypärä kourassa talutin Lumon kentälle, josta meidän oli määrä lähteä. Laitoin kypärän päähäni, kiristin Lumon satulavyötä, ja hyppäsin satulaan. En ollutkaan ratsastanut vielä tammalla lännensatulalla, joten kesti hetken, ennen kuin totuin. ”Kaikki valmiina?” Raicy kysyi pikkuhiljaa muodostuvan jonon edestä. Kuului monta ”joo” ja ”kyllä” sekä ”on” sanaa. Järjestys alkoi muodostua nopeammin ja nopeammin, pian meillä olikin valmiina hyvä järjestys, millä lähdimme tilan pihasta. ”Kävellään alkumatka, mutta ravataan vielä ennen rantaa” Dewn selosti jonon hänniltä. Lumo kulki yllättävän hyvin alkujännityksen jälkeen, jonka tunsin jo noustessani satulaan. Parin taputuksen jälkeen oli tamma siis jo paljon rauhallisempi. Siirtyessään raviin, oli Lumo jälleen alkuun jäykkä ja jännittynyt, mutta pienen pusikkovoltin jälkeen, jäykkyys ja jännitys helpottivat hieman. ”Lumooo!” naurahdin tamman vetäessä pusikkoon, vielä hieman pidemmin ohjin ravatessamme. Joten päätinpä siis sen puskavoltin siitä hyödykseni, sekä Lumon hyödyksi tekaista, alkavalla taivuttaa. Takanani oliankaan ei tarvinnut juurikaan hidastaa, Lumon nopeiden askelten saatossa. ”Perillä ollaan!” Raicy ilmoittaa. Lumon kaviot uppoavat hieman rantahiekkaan, tamman kävellessä sitä pitkin. Pysähdymme, ja hyppääminen alas hevosten selästä. ”Sitten uimaan” kuiskasin Lumolle innostuneesti ja heitin tamman sattulan puun oksalle. Ps. vertasin siis Iitua Viivin siskona, tuossa tarinan keski-loppuvaiheilla. Iitu on siis Viivin hyvä hyvä ystävä, ellei paras. Kommentti: Olipa pitkä ja mukava alkutarina! Ja kiitos avustasi tallihommissa, vaikkei sinun turistina olisi tarvinnutkaan. Olit tutustunut ylläpidon hahmoihin sekä klinikassa esiteltyihin mustangeihin, mikä oli kiva yksityiskohta! Ja ihanan pirteä tuo Iitun ja Viivin kohtaaminen – energian ja jälleennäkemisen riemun voi oikein tuntea!
Lasken tämän toiseksi lisätuotokseksesi! Ei muuta kuin mysteeritarinaa vielä kehiin!
|
|
|
Post by Tyler on Jul 25, 2020 10:13:56 GMT
Mysteerimustangiretki, sunnuntai-ilta
Päästessämme illalla Cattle campille parin viimepäivän koettelemukset alkoivat tuntumaan kehossani. Tai siis olihan sellainen omanlaisensa kireys ja jomotus tuntunut lihaksissani jo viimeisen parin tunnin ajan, mutta tiesin kaikkien kolotusten johtuvan vähintäänkin aamuisesta putoamisestani. Vaimeasti älähtäen laskeuduin alas tammani satulasta, taputtaen sitä pikaisesti kaulalle ennen kuin siirryin satulavyön pariin ja löyhäsin sitä vähän.
Silmäkulmastani näin, miten Raicy katsoi minua, mutta ei kuitenkaan kerennyt luokseni asti, Mikaelin pysäyttäessä toisen ja miesten aloittaessa jonkin palaverin. En kuitenkaan päässyt täysin eroon Centereistä, Dewnin saapuessa luokseni.
”Kaikki ok?” ”Still alive. Vähän vain kipeä kaikkialta sen putoamisen vuoksi” vastasin toiselle lyhyesti, sillä en toisaalta halunnut puhua päivän tapahtumista enään. Yllättäen Dewn ymmärsi vihjeeni, vaikka olisin voinut muuta ajatella tuosta miehestä, jonka epäilin olevan minua pari vuotta nuorempi. Vaikka Dewn vaikuttikin siltä että olisi halunnut sanoa vielä jotain kääntyessään pois ja lähtiessään taluttamaan ratsuaan kohti majapaikkaa, jätti tuo mielipiteensä itselleen ja huokaistuani raskaasti käänsin myös oman tammani ympäri ja talutin sen muiden perään.
Hoitaessani ratsuani yöpuulle, näin miten Raicy vilkuili minua välillä mutta ilmeisesti Dewn oli kertonut isälleen kaiken olevan ok, vanhemman Centerin jättäessä minut rauhaan. Seuraavana päivänä olisi onneksi retken viimeinen osuus edessä, vaikka pakko oli kyllä myöntää että kaikessa mielenkiintoisuudessaan retki oli ollut mukava vaikka tällaiset sosiaaliset kokoontumiset eivät olleetkaan ihan niitä omialtaisempia tilaisuuksia minulle. Ehkä sitä voisi ennen lähtöään esittää vielä puolittaisen kutsun siitä että muut voisivat hyvin tulla vierailemaan myös omalla ranchillani jos sattuisivat ikinä mistään syystä Texasiin ilmaantumaan, ihan vaikka vain sitten ärsyttääkseni Trevoria.
Viivi ja Luka olivat uppoutuneet johonkin keskusteluun, samaten kuin myös Dewn, Raicy ja Mikael syödessämme iltapalaa, joten ainoat hiljaiset koko porukassa olivat vain minä ja Majiná. Ollessani maailman surkein aloittamaan keskusteluja, olin tyytyväinen siitä että Ansamaa avasi pelin kysymällä mielipidettäni retkestä. Keskustelumme oli juuri vasta pääsemässä alkuun, sillä Ansamaa oli taitava keskustelija ja tuo osasi valita sanansa tavalla, jolla keskusteleminen täysin tuntemattoman ihmisen kanssa ei ollut väkinäiseltä tuntuvaa, vaan oikeastaan ihan luontevaa. Kuitenkin Raicy ilmoitti että olisi aika painua pehkuihin jotta pääsisimme ennen puoltapäivää ylöskin, joten jouduimme lopettamaan keskustelumme kesken.
Ennen nukahtamistani pohdin että täytyisi kai useamminkin poistua kotoa sosiaalisiin tilanteisiin jotka eivät olisi kisoja.
Kommentti: No, onneksi Tyler on tyytyväinen reissuun, vaikka kaikenlaista on sattunut! Jos ei muuta, niin toivottavasti aikaisempi villihevosten näkeminen ja uusi varsa sentään lohduttaa hiukan pieleen mennyttä retkeä...
Koko porukka tuntui olevan enemmän tai vähemmän salaa helpottunut, kun saavuimme iltaa vasten jälleen Cattle Campille. He olivat reilusti myöhässä aikataulusta ja Dewn tiesi, kuinka isää asia ärsytti. Kukaan ei juuri keskustellut keskenään, vaan jokainen laskeutui alas ratsailta ja alkoi hoitaa hevostaan pois vältellen muiden katseita ja korkeintaan murahtaen sanan tai pari. Päivä oli ollut outo ja täynnä vastoinkäymisiä. Hilpeästä retkitunnelmasta ei ollut tietoakaan.
Aiemmin ratsailta pudonnut Tyler puuhasi Forever Shinen satulan äärellä, aukoi sen remmejä ja satulahihnaa. Hänellä oli tomua edelleen takin selkämyksessään.
Dewn seisahtui hänen kohdalleen. "Kaikki ok?"
Tyler ei vilkaissut häneen vetäessään lännensatulan höyryävän hevosensa selästä.
"Elossa. Vähän vain kipeä kaikkialta sen putoamisen vuoksi." Ehkä häntä nolotti tapaus, ehkä ärsytti, joten Dewn nyökkäsi ja jätti hänet rauhaan. Hän oli ajatellut mainita - ehkä lohdutukseksi - että Honeykin oli käyttäytynyt epätavallisesti, mutta Tyler ei vaikuttanut henkilöltä, joka uskoo mihinkään... epänormaaliin. Dewn haki katseellaan Benjaminia.
|
|
|
Post by Viivi on Jul 28, 2020 10:32:36 GMT
Matka jatkuu MysteerimustangiretkiMainitut: Iitu , Majiná, Dewn, Raicy, TylerLauantai aamuna matka jatkui kuuden aikoihin. Joillekkin saattoi olla uutta ratsastaa niin varhain, kuudelta, muttei minulle. Me, minä ja Iitu ollaan ratsastettu useasti jo neljän-viiden aikoihin, suhteellisen kevyesti kuitenkin, sillä lähes heti aamuheinien jälkeen, tai ennen, ei kovin hyvä hevosellekkaan ole liikkua liian rankasti, eikä ihmiselle, ennen aamu puuroa. Mustangimaiden rajoilla oli hiljaista, ihanan rauhallista. Ravasimme hieman, ennen kuin aloimme bongaamaan mustangeja! Kuljimme rauhallisesti käynnissä. Tuijottaessani maata, näin jo pian villihevosten jättämiä jälkiä! Tiesin silloin, että ne ovat villihevosten jälkiä, sillä ne olivat lähes pusikossa, ja sen verran syviä, että huomasin, hevoset olivat edenneet laukaten. Muta, josta yksi hevonen oli laukannut oli vielä märkää, ne olivat suhteellisen lähellä. Lisäksi, saapuessamme ensimmäiselle evästaukopaikalle, huomasi, ettei kylläkään kukaan ollut ratsastellut täällä muutamaan päivään, ainakaan, sillä kengän jälkiä ei ollut. Ne olivat villihevosten jälkiä siis. ”Kyllä ruoka kelpaa, ja juoma! Auringon porottaessa jo korkealta!” Majiná totesi. Ystävystyimme Majinán kanssa hieman matkan aikana, todettuamme ettei villihevosia ainakaan juuri sillä hetkellä näkynyt, joten pieni juttelu ei ketään pitäisi haitata. ”Sanopa muuta! Kauhea nälkä! En kerinnyt haukata juuri mitään aamiaiseksi!” huokaisin puraisten sen sanottuani palan porkkanasta. ”Tää on siis mun aamiainen” kerroin naurahtaen hieman. ”Samat sanat!” Majiná ilmoitti. Laitan yhden porkkanan reppuuni, jotta Lumokin saisi sitten myöhemmin, kunhan suitset ottaisin pois, sitten seuraavalla kunnollisella pysähdyspaikalla. Syötyäni porkkanan loppuun, hyppäsin takaisin Lumon selkään. Matka sai puolestani jo jatkua! Kaviot kopisivat välillä kiviä vasten, mutta usein hiekka rahisi niiden alla. Istuin tiukemmin satulaan, ja pyysin Lumoa eteenpäin, ottamaan edessä olivat kiinni, sillä olimme jääneet hieman jälkeen, nähtyäni puuman, tai ilveksen tassunjälkiä. Saattoivat ne sudenkin olla, en kovin hyvä tunnistamaan kissaeläinten jälkiä ole. Kuitenkin oudoin, koko matkan aikana näkemäni asia, oli valoilmiö, pusikossa. ”Rauhassa Lumo!” kuiskin tammalle. Lumo teki sivuloikkia, se oli selkeästi joku, joku mistä Lumokin varoitteli. Kiihdytin ravia, oli parasta saada muut kiinni, sen jonkun varalta. Pohdin koko loppumatkan ilmiöä, ja totesin, että olin nähnyt samanlaisen eilen, nuotiolla! Loppumatkasta en havainnut kuin viereisen koskessa välkehtivät kalat, erilaisia lintuja, metsämurmelin, kaiketi, sekä muutaman muun eläimen, ja tietääkseni harvinaisen kasvin. Näin myös yksisarvispilven, maatessani silmät kohti taivasta, Lumon selässä. Eikä siinä mitään, ei Lumo edes hirveästi välittänyt siitä, että makasin sen päällä. Huomasin peurankin juoksevan jonon takaa, jutellessani Majinán kanssa: ”Niinpä!” naurahdin. ”Mut siis Tea...” keskeytin Majinán lauseen: ”Hei kato peura!” huudahduksella. Majiná käänsi päänsä taakse, ja taisi hänkin nähdä peuran. Lumo ja Tea ihmettelivät vähän, mitä tapahtuu, kun heiluimme niin paljon tammojen selissä. Saavuimme nuotiopaikalle. Siellä oli toinen evästaukomme. Kello alkoi lähennnellä yhtä. Dewn sytytti nuotion, jossa paahdoimme leipää, ja muutamat vaahtokarkitkin, sekä maissia. Nälkäisimmät paistoivat myös makkarat. Itse en makkaraa paistanut, sillä reilun kahden tunnin päästä, söisimme päivällisen. Haukkasin palan leivästäni, ja päätin leipä suussa antaa palan leipää Lumolle, sekä viime evästauolta säästämäsi porkkanan. En viime evästauolla voinut porkkanaa antaa, sillä se oli lyhyempi tauko, enkä suitsia riimun edes raaskinut vaihtaa. Lumo söi nopeasti. Sillä taisi olla tullut jo nälkä. Päiväheinät kuitenkin tamma saisi vasta tuntojen päästä, joten annoin läikikkään ponini laiduntaa hetken pitäen riimunarun päästä kiinni. Söin samalla leipäni loppuun. Muut hevoset eivät alkaneet hirnua tai kuopia, sillä olin taluttanut Lumon ensin metsikön suojaan. Palasin muiden luokse. ”Missä kävit?” Majiná kysyi. ”Annoin Lumolle leivän palan” kerroin. En alkanut siinä selittää mitä muuta tein, sillä Raicy alkoi puhua: ”Lähdemme pian jatkamaan matkaa, jos kaikki valmiita silloin ovat. Jatkamme matkaa Pomradgeen Phew-reservaattiin. Sinne päästyämme syömme päivällisen, hevoset syövät heinät. Lisäksi pääsemme siellä kierrokselle, joten valmistautukaa siihen. Emme kuitenkaan siellä yövy, joten en suosittele tavaroiden purkua” Raicy muistutti. Nappasin nuotiolla lämmenneen maissin. Söin kaiken syötävän siitä. Saavuimme viimein Pomradgeen Phew-reservaattiin. Matkalla oli ehtinyt tulla lämmin, sekä minulle, että Lumolle, sillä aurinko porotti koko loppumatkan, ja oli ollut muutenkin lämmin päivä. Lisäksi olimme ravailleet muita välillä kiinni, jäätyäni vahingossa ajatuksiini. Päästin Lumon tarhaan. Jäin hetkeksi katselemaan tammaa, sillä hevosten tarhatouhuja on vain rentouttavaa katsella. Havahduin kuitenkin käteen olkapäälläni. ”Päivällistä olis nyt tarjolla” miehen ääni kertoi. Käännyin ympäri kannoillani. Tunnistin sanojan edessäni ratsastavaksi Tyleriksi. Hymyilin pienesti, ja sanoin: ”joo mä tuun” Tyler lähti jo päivälliselle, mutta itse silitin Lumoa, joka oli portille tullut, luultavasti herkkujen perään. Tiputin riimun ja narun maahan, ennen kun kiiruhdin päivälliselle, jotta minullekin jotain riittäisi. Kommentti: Ihailtavaa aktiivisuutta ja innokkuutta sinulta tämän tapahtuman suhteen! Noudattelit myös lomakkeen kysymyksiä ja tarinanjohdatusta, mikä toimi hienosti. Alkutarinaan onnistuit tuomaan seesteisen aamun tunnelmaa. Viivi vaikuttaa uteliaalta ja tarkkaavaiselta - ja mikä tärkeintä, tuntuu nauttivan retkestä täysin palkein!
|
|
|
Post by Viivi on Jul 30, 2020 5:57:39 GMT
Intiaaniviesti ja yön valvottava elementti MysteerimustangiretkiIntiaaniviesti oli vauhdikas, erittäin vauhdikas, Lumo innostui hirveästi! Ja en voi kyllä väittää, etten minä olisi! ”Hienosti meni!” taputin Lumoa kaulalle, ja hyppäsin alas selästä. Täytyypä kokeilla myös kotona! Vähintään koirat innostuu! Herkkähipiäisen ja arka Lumo, muuttui intiaaniviestissä rämäpäiseksi intiaaniponiksi. Parhainta kisaan nähden oli, että vielä normaalejakin pienemmillä avuilla tamma lähti pysähdyksestä laukkaan. Parasta kuitenkin oli ehdottomasti, ettei varusteita ollut! Lumo olisi saattanut säikähtää ja riistäytyä helpommin, mutta kun ei, se oli ihan parasta! Viestissä sain olla enemmän kuin elossa! Viestin jälkeen ratsastimme yöpymispaikkaamme. Matka oli leppoisa. Kävelimme suurimman osan matkasta, sillä lähes kaikki hevoset olivat olleet mukana intiaaniviestissä, ja siten poikki, useimmat, muttei Lumo. Lumo oli yhä reippaimmillaan, ja herkimmillään. Askeleet olivat nopeita tammalla, ja jouduin jarruttelemaan lähes koko ajan. Seitsemän jälkeen, olimme saapuneet Goldminerscampille. Ensin kävimme kierroksen, joka oli ymmärtääkseni Waterphewn historian museo, tai joku sen kaltainen. Museon nimi oli tietääkseni Klondike History Museum. ”Tervetuloa!” ilmeisesti opastajamme toivotti kaikkien astuttua sisään. Opas oli noin 50-60 vuotias nainen, joka luultavasti oli tehnyt töitä samassa museossa pidempäänkin, sillä tuntui osaavan kertoa mitä vaan, mistä vaan museossa olevasta. ”Olen oppaanne tänään täällä museossa” nainen kertoi. ”Voisimmekin aloittaa kierroksen” opas ilmoitti hymyillen vienosti. Seurasimme naista ensimmäiselle esiteltävälle. ”Tässä on lähes alkuperäiskansan ajoilta, Waterphewn alueelta löydettyjä rahoja” opas kertoi. Lyhyehkön alkuesittelyn jälkeen, pääsimme omatoimisesti vaeltamaan museossa, ja tutkimaan kaikkea sen sisällä pitämää. Hälinää kuului, myös porukkamme lisäksi muilta museossa olijilta. Meiltä lähinnä: ”uu!” ”mikäs tämä mahtaa olla”, ja ”oikeastiko?! Niin vanha?!” ”upea!” sekä ”mielenkiintoista” huudahduksia, lausahduksia, mietteitä ja kuiskauksia. Muilta taas enemmänkin: ”äiti kato kato!” ”niin juu se on tuoli” ”kuinka vanha?!” ”aika uudelta näyttää, tarkoitettu asiakkaisen lepopaikaksi” ”uuu! Siis kuinka vanha? Varmaan ihan SIKA vanha!!” keskusteluja, sillä lapsia oli vanhempiensa kanssa yllättävän, ja suhteellisen paljon. Kierroksen jälkeen, melkein heti, painoin pääni tyynyyn, ja nukahdin. Yöllä heräsin ääneen, kuin vanha ovi aukeaisi. Ensimmäinen ajatukseni oli, ’avautuiko ulko-ovi?!’ Hyppäsin ylös sängystä, ja hiippailin avaamaan huoneeni oven. Nappasin matkalta puhelimeni mukaan. Astuin ulkopuolelle, eikä ketään näkynyt. Etenin varovasti, mahdollisimman rauhallisesti, muttei se oikein onnistunut. Olin paniikissa. Natina loppui. Ehdin jo pysähtyä, ja ajatella ’ei se mitään ollut’ Käännyin takaisinpäin, kun natina jatkui, samalla voimistuen. ’Onko joku lähtenyt ulos, tai tullut sisään, ja nyt sulkemassa ovea? Nyt on kiire! Jos joku on ulos mennyt, minun on nähtävä hänet!’ Pidin tiukempaan puhelimesta kiinni ja hiippailin nopeammin. Ovelle päästyäni huokaisin. Ei mitään. Natina loppui, mutta huomasin samassa oven sulkeutuvan. Avasin puhelimeni ja otin kuvan niin nopeasti kun pystyin. En ehtinyt nähdä kuvaa, sen yhtäkkiä sammuessa. Olin varma, että siinä oli äskettäin ollut yli 50% akkua. Hyppäsin askeleen oven kahvalle, yritin heti avata sitä, ei auennut. Riuhtaisin verhon oven viereisestä ikkunasta sivuun, tunsin jonkun lipeävän kädestäni, mutten ollut varma mikä se oli. Katsoin ulos ikkunasta, muttei ketään ollut ulkona, muttei sisälläkään, varmistin sen vielä. Äkkiä heräsin, oli aamu, ensimmäinen ajatukseni oli ’täällä kummittelee!’ (Ei tämä tähän jää! Tarina jatkuu vielä hieman mysteeritarinassa!) (pahoittelen lisäksi lyhyyttä)Kommentti: Viivin innostus kaikesta, varsinkin intiaaniviestin jälkeisessä adrenaliinihurmossa, on käsin kosketeltavaa Ihana tuo museokäynti ja sen herättämät ajatukset osallistujissa! Ja hui, yö Goldminerscampilla ei taida ihan äkkiä Viivin mielestä unohtua...! Kuka lie entinen kullankaivajan vai kenties alkuperäisasukkaan haamu on sinne jäänyt harhailemaan...?
|
|
|
Post by Viivi on Jul 31, 2020 7:54:36 GMT
Mysteerimustangiretki II 2020 (C) 9.8. Mysteeriajankohta klo 13.00-15.00 Enneunia? Mainitut: Majiná, Tyler, Benjamin, Raicy, Dewn * = mysteerikohtaus alkaa
”Majiná Majiná herää” lähes huusin heiluttaen Majináa naisen sängyn vieressä. Kello oli vasta puoli viiden, mutta aina oli hyvä herätä toivottua aiemmin. Lisäksi tämä oli pakko kertoa! ”Mmmitä? Viivi?” Majiná sopersi väsyneesti ja unelijaana. ”Mitä kello on?” Majiná kysyi. ”Ei sen väliä, muut ei ole vielä heränneet, päättele siitä” ilmoitin. Majiná käänsi päätään ja katsoi seinäkelloon. ”Vasta puoli viisi! Miksi herätit mut?” Majiná ihmetteli, suorastaan kauhuissaan. ”Kuuntele nyt! Mennään kuitenkin sivummalle, vaikka käytävään” sanon ja raahaan Majinán ylös sängystä, ja ovesta ulos. ”Täällä kummittelee!” huudahdin heti kun sain oven suljettua. Käytävästä ei kuulunut mihinkään, muuhun kuin siihen pieneen käytävä pätkään, jonka jälkeen oli ulko-ovi, ja toisella puolella väliovi. Ulko-ovelle oli enemmän matkaa, joten astelin sinnemmäs, varmistaakseni ettei kukaan ollut kuuntelemassa. Silloin, huomaamattamme, väliovea lähempänä avautui ovi, huoneen ovi. Ulos astui Benjamin. ”Tuskimpa! Ei täällä nyt aaveita ole! Oletko ihan hulluksi tullut?” Majiná väittää. ”En, tule katsomaan!” intin ja vedin Majinán oven eteen. ”Katso, tämä ovi, aukesi! Voin todistaa! Öm, ja tässä, minulta luiskahti jotain kädestäni, oooh! Puhelimeni! Se luiskahti tälle matolle silloin! Ilmankos ei kuulunut ääntä!” kerroin tapahtunutta kuin tarinaa, mutta ilman kirjaa, josta sitä lukea. ”Viivi, ” Majiná ehti aloittaa, kun Benjamin keskeytti: ”Mitä todistusaineistoa sinulla oli” Benjamin kysyi äkkiä. Säikähdin hieman. ”Öm,” en ollut varma mitä Benjamin oli kuullut, mutta luulisin että kaiken. Mutta miksi Benjaminia kiinnosti todistusaineistot, mutta enemmän Majináa sitten ei. ”Otin kuvan” sanoin ja nostin puhelimeni pehmoiselta matolta. Siinä ei ollut akkua, yhäkään.
Puhelimen latauduttua muutamia prosentteja, avasin sen. Siirryin kuviin. Majiná ja Benjamin olivat molemmat silmä tiukkana puhelimessa, kun näytin eiliset kuvat. ”Otin näköjään vahingossa screenshotin” naurahdin. ”Mutta tuossa on akkua 67% vaikka se oli äskettäin tyhjä. Suljitko sitä?” Majiná kysyi. ”Suljin, ihan varmasti!” Katsotaan tänäisen ruutuajasta! Mmmmm, suljin, kolme minuuttia, ja yöllä! Niin kun sanoin! Kello, hmmmmm... Kolmen pintaan” kerroin innostuneesti että minulla oli ruutuaikasovellus, kerrankin siitä oli hyötyä! ”Vaikuttaa vakuuttavalta, mutta se kuva?” Benjamin kysyi. Siirryin takaisin kuviin. Minulla oli totta tosiaan kuva, kun ovi oli ollut hieman auki! ”Mitäh? Ovi on lukossa öisin, ja sen saa vain johtajan avaimella auki, joten, ei voi olla lavastettua!” Majiná totesi, puhuen kuin johtajan eilisin sanoin, mitä hän oli meille kertonut. ”Niin!” huudahdin. ”Minäkin, kuulin sen, oven narinan, oudon ujelluksesta lisäksi” Benjamin paljasti. Olin siis täysin oikeassa. ”Mutta miksi haamut avaisivat ovia?” Majiná ihmetteli. ”Ehkä, ne varastivat jotain huomaamattomasti leirikeskukselta, tai vielä pahempaa, museolta!” totesin kauhuissani. ”Tavaraahan ne eivät voi kuljettaa ovien läpi, siis haamut” Benjamin lisäsi. Katsoin kuvia, oli ottanut myös vahingossa kuvan ikkunasta. ”Katsokaa! Ei ketään! Ja ovelta ei ehdi noin nopeasti, sillä aiempi kuva on otettu alle minuutti aiemmin! Siis se kuva jossa ovi oli raollaan!” kiljaisin. ”Paitsi haamut” Majiná lisäsi.
Mmmm... Pitkästä aikaa, kuin hotelliaamiaisella. Leirikeskuksen aamiainen oli maittava, ja täyteläinen. Heti aamiaisen jälkeen käännyin matkamuisto-ostosten pariin. Vaikka aamiainen oli ollut hyvä, ja matkamuistot kivoja, mielessäni pyöri yhä yö.
”Ja matka jatkuu” Raicyn ääni raikui pihalla. Kaikki olivat jo hevosten selässä, ja valmiina lähtöön. Kaviot toistensa jälkeen lähtivät käyntiin. Oli sama järjestys kuin aiemminkin, Majiná takanani, Tyler edessäni. Alkumatkasta pohdimme Majinán kanssa yhä yötä. ”Katso vielä sitä kuvaa, näätkö mitään vihjettä, että ne olisivat voineet varastaa jotain” Majiná pyysi. Otin puhelimeni esiin, ja katsoin. ”Onko tua, no enpä ole varma, kultahippu?” sopersin itsekseni suurennellen kuvaa eri paikoista. ”Näytähän vähän” Majiná sanoi. Heitän puhelimen Majinálle. ”Näyttää vähän siltä, mutta, on niin pimeää tuossa kuvassa, etten oikeen tahdo nähdä” Majiná sanoi. ”Katso oven rako, näkyykö siitä ulos” ehdotin. ”Ei” Majiná vastasi lähes heti ja heitti puhelimen takaisin. ”Tämä taitaa jäädä ikuiseksi mysteeriksi” Majiná toteaa. ”Niin”
Loppumatka oli kivulias kaikin puolin. ”Äh! Itikat kiusaa, paarmakin pääsi jo puremaan!” huokaisen Tylerille ja Majinálle. ”Sitä samaa täällä” Tyler ähisi. ”Täälläkin!” Majiná ärähti takaani. Aurinko paahtoi koko matkan, ei lämpimänä, vaan kuumana. Juoruaminen pullostani puolet, emme olleet edes puolimatkassa seuraavalle pysähdykselle. ”Miten voi olla näin kamala päivä tänään? Liittyyköhän se siihen yöhön?” kysäisen Majinálta. ”Ei yhtään mitään hajua!” Majiná vastasi läkähtymisen partaalla ja hörppäsi pullostani vettä. ”Miksei tullut otettua toista pulloa mukaan?!” Koko matkan minulla oli pahaenteinen tunne, joka saattoi liittyä yöhön, tai johonkin muuhun, en tiedä. Lisäksi harmitti ettei villihevosia näkynyt. Koko matka oli karmea. ”Aikanaan se vesi sultakin loppuu!” povasin Majinálle jolla oli vielä vettä pullosta. Omani oli loppunut. Päätä alkoi särkeä, ja jopa Lumo alkoi käyttäytyä oudosti. Tamma säikkyi kaikkea. Kiviä, kantoja, tukkeja, lintuja, kuusen oksia, ja jopa maassa olevia lehtiä, tavallista enemmän. ”Ei oo Lumo mikään hätä!” kuiskin tammalle. Lumo varoi aivan kaikkea! Ja oli muutenkin epätavallinen. Ei kuitenkaan rohkea, mikä Lumolle olisi täysin epätavallista, vaan aivan liian säikky, kaiken epäilevä, ja pysähtelikin usein.
”Viimein täällä!” joku huokaisi helpotuksesta päästyämme lepopaikalle saakka. ”Vettä!” huuahdin. Tuntui kuin olisin juonut paikan hanat tyhjiksi. Ennustukseni mukaan, myös Majinálta oli loppunut vesi, mutta vasta aika loppumatkasta tosin.
*Kehotin pohkeillani Lumos siirtymään laukkaan, ja niinhän me pian laukkasimmekin Kanadan yhtä sadoista, ei, enemmänkin tuhansista metsäpoluista. Äkkiä näin jotain, vilahduksen, jostain eläimestä, ilvestä isommasta, mutta hirveä pienemmästä. Biisoni? Ehkä se, jos Kanadassa edes niitä on. Ensin rauhotin kuolainta purevaa Lumoa. Sitä hermostutti joku. Jarrutin Lumoa istunnallani, ja pian kävelimmekin polkua. Polku muuttui juurisemmaksi, mutta samalla huomaamattomammaksi. Siinä kasvoi pidemmällä ruohoa. Kävelimme polkua aikansa, ennenkun se päättyi. Olimme keskellä metsää, tietämättä mitä nyt tehdä. Takaisin kääntyminen olisi huono idea, sillä edessä olisi monien tuntien matka, ennen kun näkisimme jotain muuta, kun metsää. Suunta oli siis eteen. Käveltyämme jo pitkän matkaa, näin niityn, jossa laidunsi villihevosia! Siirsin Lumon raviin, ja ravasin lähemmäs. Hevoset eivät pelänneet, eivät yhtään, mutta vain aluksi. Äkkiä, hevoset pelästyivät hirvittävästi. En nähnyt mitä, mutta Lumokin pelästyi, ja paljon. Näin kuinka villihevoset laukkasivat pois, ennen kun putosin. En tiennyt mikä se oli, enkä miksi, mutta sitten heräsin. Olin nähnyt unta. Heräsin hädissäni. ”Lumo!” huudahdin herätessäni. Olin ulkona. Tamma nosti päänsä heinistään tarhassaan. ”E-ei mitään” sanoin ja nousin ylös maasta. Olin luultavasti nukkunut viereisellä penkiltä, ja tippuessani unessa Lumon selästä, tippunut penkiltä. Äkkiä ymmärsin kaiken. Olin nukahtanut. Uni oli silti ollut outo, ja tosi toden tuntuinen, mutta olin ollut siinä yksin metsässä. Se oli ainut suuri poikkeus. En ollut ollut hevosen kanssa ikinä Kanadassa, joten se oli outoa. ”Hevoset valmiiksi! Jatketaan pian matkaa!” Dewn ilmoitti. Nousin seisomaan, ja lähdin kohden Lumon tarhaa. Otin riimun maasta, johon sen olin jättänyt, avaan alemman sähkölangan, niin että pääsen livahtamaan tarhaan. Laitan riimun nopeasti Lumon päähän, jonka tehtyäni avaan portin kokonaan. Talutan Lumon ulos, silitellen tamman kaulaa. ”Missä olit koko tauon?!” Majiná kysyy sukiessaan Teaa vieressäni. Harjaan Lumoa pitkin vedoin, kuten Majinákin Teaa. Lumo teki muutaman sivuaskeleen. Rauhoitin tammaa silittelemällä sitä harjatessani. Puomilla Lumo on säikky, mutta sille en juuri silloin voinut mitään. ”Taisin, nukahtaa” kerroin. Majiná vilkaisi minuun. ”Oliko aaveita?” Majiná kysyi viitaten aamuyöhön, jolloin heräsin, tosin Benjaminin jälkeen. ”Ei, tai, en tiedä, hevoset pelästyivät” kerron. ”Mitkä hevoset?” Majiná tiedusteli. ”En ehdi selittää” sanoin ja nostin satulan Lumon selkään.
”Taisin keksiä järkevän selityksen, tai, osittain ei niin järkipohjaisenkaan” Benjamin sanoi. ”No?” kysyin. ”Lähdetään!” Raicy ilmoitti hymyillen, pikkuhiljaa jälleen muodostuvan jonon edeltä. ”En ehdi selittää” Benjamin sanoi ja ratsasti Iffyn Raicyn ja Ricky perään. Lähdimme liikkeelle. Mietin Benjaminin sanoja: ”taisin keksiä järkevän selityksen, tai, osittain ei niin järkipohjaisen” mietin, liittyikö uneni siihen, tai yöhiippailu? Ja miksi en kuullut sitä ulinaa josta Benjamin kertoi, vaikka herään ääniin helposti. Onko tähän kaikkeen muka jokin yhtenäinen selitys? Ajatukset pyörivät päässäni ja sekoittuivat, mutten saanut palapeliä kokoon. Oliko sitten Benjamin saanut? Ajatukseni kuitenkin keskeytyivät, kun näin villihevosia. Ensin näin vain halliakin tamman, mutta sitten myös ruipelon harmaan nuoren orin, joka oli jo päättämässä elämäänsä, jos ei tarpeeksi ruokaa saisi. Tai ehkä kyseessä oli jonkun muun puuttuminen, kun ruuan. Ehkä veden? Yritin etsiä katseellani vettä, ja näin pienen puron. Ei siis se voinut olla syy. Pian pusikosta tuli myös varsoja! Pieniä nuoria villihevosvarsoja! ”Näätkö?!” Majiná kysyi. ”Varsoja!” hän lisäsi. ”Nään! Ihania!” hihakisin. Paikassa oli kuitenkin hieman jotain tuttua. En tiennyt silloin missä sen olin nähnyt, mutta jossain. Äkkiä näkemäni hevoset pelästyivät. Osa laukkasi hieman kauemmas, osa ei niinkään. Sitten ne jatkoivat taas laiduntamista. Uneni! Olin nähnyt paikan unessani! Se oli kuitenkin vähän erilainen unessa. Unessa niitty oli isompi, ja siinä oli vähemmän puita. Ja pelästyminen! Se oli vielä silloin kuin painajainen, sillä en tiennyt, miksi hevoset pelästyivät, ja rauhoittuivatko ne. Nytkään en tiennyt syytä, mutta hevoset näyttivät, ettei se ollut sittenkään kovin hirvittävää!
(Sori tota A mysteeriä myös tässä ja aiemmassa tarinassa käytin, mutta tein vielä vähän mielenkiintosemmaksi tätä, mitä tää jo onkin!)
Kommentti: Kiitos mysteeritarinastasi! Ei haittaa ollenkaan, että yhdistelit mukaan vähän muidenkin mysteerielementtejä - kokonaisuudesta tulee siten vain koherentimpi! Vaiheikasta ja jännittävää menoa... Viivi taitaa olla erityisherkkä yliluonnollisuuksille! Mitähän Benjamin mahtoi tarkoittaa sillä, että olisi keksinyt jonkin selityksen oudoille tapahtumille...? Kiva, että olet rohkeasti käyttänyt muiden osallistujien hahmoja tarinoissasi!
|
|
Yksityisomistaja
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 27
Oma hevonen: Muru
|
Post by Mikael on Aug 1, 2020 13:47:41 GMT
Mysteerimustangiretki II 2020 (E) 9.8.2020
Se oli taas niitä iltoja. Makasin valveilla, tuijotin ikkunasta kuuta ja tunsin kummaa kuristusta kurkussani. Olin odottanut mustangeja ja lopulta niitä nähnytkin, ja se oli ollut päivän, tai siis vuoden, kohokohta. Apassi oli katsellut niitä niin kuin vuosi aiemminkin ja minusta ne olivat olleet kauniita. Olin nojannut käsivarttani satulanuppiin ja miettinyt samaa kuin viimevuonnakin. Oliko hevosellani ikävä kotiin? Tällä kertaa Apassi oli kuitenkin hamuillut kenkääni ja tuuminut puoliääneen, että ei minun kuuluisi moisesta murehtia. Oli se ja sama, millaista elämä ennen oli: nyt Apassin tehtävä oli kuulemma pitää minut hengissä ja turvassa.
Muu päivä ei ollutkaan ollut yhtä ihana. Oli ollut kylmä ja kostea sää. Edellisiltainen intiaaniviesti oli saanut lihakseni särkemään. Apassi oli murheellinen ja mykkä, vaikka yleensä se tykkää jutella maastolenkeillä vaikka mistä. Yritin kysellä siltä, eikö se varmasti kaivannut kotiin, mutta se oli ollut sitä mieltä, että sitä vain väsytti. Olin tyytyväinen, kun olin saanut sen syötettyä ja suojaan ja päässyt kellahtamaan rättiväsyneenä nukkuma-asentoon. Vaan uni ei tullut.
Kun makasin, olin kuulevinani tuulen ujellusta, vaikka ulkona oli tyyntä niin kuin jokaisena yönä. Käänsin kylkeä ja rutistin silmiäni kiinni, mutta outo ulina ei kadonnut silmiä kiinni pitämällä. Jos olisin ollut kotona, olisin ollut varma, että se on Inka. Inka meni aina äärimmäisyyksiin yrittäessään pelotella minua: ajoi kolmekymmentä kilometriä keskellä yötä voidakseen kummitella katsottuani yöllä YouTubesta salaliittoteorioita ja ufohavaintoja. Nyt Inka oli kuitenkin hieman kauempana kuin muutamankymmenen kilometrin päässä.
Ajatus Inkasta sai ihoni pistelemään niin kuin ukkosen ollessa päällä. Oli vaikea hengittää. Jos nurkissa ei ujeltanut Inka, ja jos ilma oli tyynni, mikä siellä oli? Minun oli pakko hiipiä ulos katsomaan. Ehkä siellä olisi jokin pienen eläimen poikanen. Voisin poimia sen taskuun ja olla senkin isä. Ei siellä ainakaan avaruusolentoja olisi. Eihän..? Liskoihmisiä... Aikamatkustajia!!
Ulkona ujellus kuului ihan yhtä heikosti kuin sisälläkin. Koska arvoitus ei ratkennut saman tien, palasin täysin virkeänä hakemaan yösijaltani vilttini ja farkkuni. Otin vilttitoogassani varovaisen askeleen. Toisen. Monta.
Kuu oli vielä kauniimpi ulkoa katseltuna kuin sisältä. Taivas oli pilvetön ja kuunvalo näytti erikoiselta. Se oli ihan kuin taikaa. Kiedoin toogaani vähän paremmin hartioilleni, ettei se olisi laahannut maata, ja hiipparoin kohti kuuta liian kirkkaan valon voimistuessa epäluonnollisen tuntuisesti. Olinko väsynyt, vai heittelehtikö valo? Ulina ainakin kuului vahvemmin.
Apassi havahtui aitauksessaan, kun kuljin ohitse. Se katseli minua ensin tyynenä, mutta kun se huomasi minun kävelevän ohitse ja metsään päin, se alkoi ravata edestakaisin sieraimet suurena. Yritin sihistä sille, että olisi kerrankin hiljaa ja rauhassa, mutta sen sijaan se alkoi kiljua. Se väitti, etten selviydy hengissä lähimetsän reunassa ilman, että se on mukana suojelemassa ja varjelemassa. Kun en vieläkään olisi ottanut sitä mukaani, se huusi niin, että oli ihme, etteivät muut jo sännänneet katsomaan, mikä peto hevosten kimppuun oikein kävi. Minun oli otettava se mukaan, ja koko ajan riimua sille pukiessani se marmatti, kuinka vastuuton olin, kun edes ajattelin lähteä yksin keskellä yötä ylipäätään yhtään minnekään.
Tottapuhuen Apassin kanssa omituisen kuunvalon ja ulinan seuraaminen oli miellyttävämpää kuin yksin. Apassi ei voisi suojella minua avaruusolentoja vastaan, mutta sitä en tietenkään sanonut sille. Maallisemmat hirviöt, kuten ketut, se varmasti niittaisi niin että saisimme elinikäisen porttikiellon mihinkään retkille enää. Hevoseni käveli vierelläni hiljaa kuin haamu, korvat keskittyneesti höröllään ja etujalat jäykkinä kuin pakoon lähdössä.
Päädyimme solan reunalle. Silloin katosi kuu pilven taakse ja omituisen kirkas valo, jota olin seuraillut, katosi kuin katkaisijasta olisi painettu. Mielestäni uliseva ääni kuului nyt jostain läheltä ja kuulosti hevoselta. Mieleeni tulivat 2000-luvun alun Hevoshulluista salaa Inkan vessassa lukemani sarjakuvat haamuhevosista. Ne olivat olleet naurettavia silloin, olivat päivänvalossa vieläkin, mutta silloin ne saivat minut takertumaan Apassin kaulaan. Apassi puolestaan ei sanonut mitään, vaikka yleensä ei saanut oltua hetkeäkään hiljaa. Ehdin tajuta, että näin pimeässä en osaisi enää takaisin. Toivoin, että edes hevosellani olisi hyvä suuntavaisto. Silloin Apassi kuitenkin nousi varoittamatta takajaloilleen. Ehdin nähdä sen katoavan metsään riimunaru liehuen ennen kuin putosin.
Ylhäältä solan jyrkkä, kivinen pudotus oli näyttänyt kuolemanloukulta. Alhaalta katsoen se näytti vain vaaralliselta, sillä olin hengissä sitä katsomassa. Pyyhin verta vuotavaa nenääni ja kaikkien petoeläinten uhalla huusin Apassia. Pelkäsin, että minulta oli luita murtunut, mutta en ehtinyt enkä tohtinut jäädä tunnustelemaan. Vaikka sekä käsiä että jalkoja vihloi ja särki, aloin kiivetä. Vaikka valuin pienten kivivyöryjen mukana alas yhä uudelleen, kiipesin ja kiipesin. Kun en enää jaksanut, jäin viimeisen pienen kivivyöryni keskelle istumaan, kiskoin vilttini ympärilleni isomman kiven alta ja uikutin Apassia tulemaan takaisin. Jos se edes seisoisi tuolla päällä katsomassa minua, eikä juoksisi itsekin johonkin rotkoon, jaksaisin pysyä rauhallisena vaikka päiviä. Mihin se oli mennyt nyt, kun kaipasin sen suojelua?
Kommentti: Kiitos jännittävästä mysteeritarinastasi! Miten Mikael saakin kaiken aina kuulostamaan niin humoristiselta (vaikkei aina ehkä ole tarkoituskaan)? Valvottaviin salaliittoteorioihin on helppo samaistua, mutta ufojen sijaan tästä retkestä saattaakin tulla enemmän Hevoshullumainen seikkailu... Huh, dramaattinen loppukäänne - mitenköhän siitä selvitään!
Tätä seuraa pian Dewnin mysteeritarina (F)!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Aug 2, 2020 7:30:47 GMT
Mustangiretki II 2020 (F), 9.-10.8. välinen yö@ Mikael Dewn makasi valveilla ja tuijotti mökin kattopieluksia – sitä vähää, mitä niistä näkyi ulkoa kumottavan hopeaisen kuun kajossa. Isä kuorsasi toisessa vuoteessa kuin ainakin mies, joka on syvästi uupunut päivän haasteista. Vaikka mustangiretken päätavoite olikin kolmantena päivänään onnistunut – he olivat onnistuneet jäljittämään yhden villihevoslauman – oli lähes kaikki muu sitten mennytkin järjestäen pieleen. Keneltä oli kadonnut ja unohtunut edelliseen levähdyspaikkaan jotain tai kuka pudonnut ratsailta. Yhden jos toisen hevonen oli kiukutellut ja heittäytynyt hankalaksi kuin ne olisivat yhdessä päättäneet, että nyt riittää. Itikat olivat pistäneet paukaiseksi ja kutisevaksi, lihaksia särki ja Raicyn harmiksi he olivat myöhästyneet etenemisaikataulusta, joten yö jäisi lyhyeksi. Dewn ajatteli päivällä nähtyä villihevoslaumaa. Ne sykähdyttivät joka kerta. Ja aina hän oli näkevinään niissä vanhaa hevostaan Ififlammaa. Isän mielestä se oli ollut Zototon lauma, sen ruipelon harmaan oriin, joka oli Icebreakerin jälkeläisen, Painen, jälkeläinen. Mutta Zototoa enemmän Dewnin mieleen oli jäänyt se kuunvalkea tamma, joka oli pyöreydestään päätellen ollut kantava. Se oli liikkunut muista erillään, mikä oli vaikuttanut hieman oudolta – ehkä se oli ollut valmistautumassa synnytykseen? Se vasta olisikin ollut hienoa, jos he olisivat jostain kaukaa saaneet tilaisuuden nähdä, kuinka uusi villivarsa syntyy maailmaan, mutta mitä todennäköisimmin tamma varsoisi yötä vasten. Turvassa, piilossa uteliailta katseilta… Ulkoa kuului hirnuntaa. Joku aitaukseen jätetyistä hevosista kuulosti levottomalta. Susia? Karhu? Dewn heilautti peiton syrjään ja meni mökin ikkunaan. Kuu kajasti mäntyharsojen väleistä Cattle Campin pihamaalle jättäen sinne tänne salaperäisiä pimeitä varjojaan. Dewn siristi silmiään. Aitauksen kulmaus näkyi siihen ja hän erotti siellä liikahtelevan yönmustan hevosen hahmon. Oli kuitenkin vaikea sanoa kuka ratsuista se oli. Pitkähkö harja viittasi Apassiin. Erillinen pitkulainen varjo liikkui valolaikun kautta pimeydestä toiseen hevosaitauksen luo. Ihminen? Dewn kiskoi nopeasti housut jalkaansa ja takin päälleen irrottamatta katsettaan ulkoa. Raicy murahti ja kuorsaus vaimeni, mutta syvä hengityksen ääni jatkui. Dewn vilkaisi isänsä nukkuvaa tummaa hahmoa muutaman palavan sekunnin ajan… mutta sitten hän nappasi lipastosta taskulampun ja puhelimensa, ja pujahti ulos. Viileä tyyni ilma sai ihon nousemaan kananlihalle. Hevosaitauksessa kahisi. Hän käveli hevosten luo ja klikkasi mennessään taskulampun päälle. Hevosvarkaita? Epätodennäköistä, mutta mahdollista. Ehkä joku retkeläisistä, joka ei myöskään ollut saanut unta? Hän heilautti valokiilan aitaukseen. Lähimpänä seisoi rangeritamma Lumo, joka sieraimet suurina haisteli metsään päin. Sen takana appaloosatamma Forever Shine ja isän Ricky jauhoivat yöllisiä heiniä rauhallisena. Vielä kauempana männyn molemmin puolin torkkuivat Benjaminin Iffy ja Dewnin Honey, punarautias Tea kavahti valoa ja muljautti silmiään. Lumo päästi pitkän hirnahduksen… johon muutaman sekunnin kuluttua kuului metsästä vaimea vastaus. Hän oli arvannut oikein. Apassi puuttui. Kenenkään retkeläisen ei ollut lupa lähteä harhailemaan omia aikojaan – varsinkaan yöllä. Metsässä oli villieläimiä ja sinne saattoi helposti eksyä. Mitä Mikael oli oikein ajatellut? Dewn kaivoi kännykän käteensä samalla, kun pujahti aitaukseen. Hän naksutti kieltään kävellessään Honeyn luo. ” Mitä?” isä vastasi tukkoisen ja vihaisen kuuloisena puhelimeen. ”Olen hevosten luona. Apassi puuttuu. Luulen, että Mikael on ottanut sen ja lähtenyt metsään.” ” Että mitä?!” Raicy ärjäisi; Dewn kuuli taustalta, että hän löi itsensä johonkin – ehkä pöydänkulmaan. Kirosanoja. ”Otan Honeyn ja lähden katsomaan… Minulla on puhelin. Käytkö Mikaelin mökissä katsomassa, ettei hän ole siellä?” Mikaelilla oli oma mökki, kun taas Tyler ja Benjamin, sekä Viivi ja Majiná olivat nukkuneet pareittain toisissa. Puhelu loppui isän kiroiluun. Dewn talutti uneliaan Honeyn pois aitauksesta ja puki sille nopeasti suitset. Mikael oli lähtenyt polulle, jota pitkin he eivät olleet päivällä Cattle Campille saapuneet. Se tarkoitti sitä, ettei reitti ollut hänelle tuttu, joten sitä suuremmalla syyllä hän saattaisi eksyä. Isä olisi ollut tietysti vielä varmempi etsimään häntä, sillä hän tunsi tämän metsän kuin kotipihansa, mutta Dewnistä tuntui, että asiassa oli jotain… outoa. Niin kuin oli ollut koko päivässäkin. Benjamin oli viime yönä kokenut jotain omien sanojensa mukaan omituista. Viivi ja Majiná olivat vakuuttuneet siitä, että Goldminerscampilla oli kummitellut. Hevoset olivat käyttäytyneet epätavallisesti ja levottomasti. Honeykin oli kesken retken yhtäkkiä päättänyt, että heidän oli sen mielestä mentävä aivan eri suuntaan – se oli suorastaan väkisin kääntynyt ja yrittänyt lähteä viemään häntä pois muiden luota, muiden hevosten luota! Ja nyt Mikael oli noussut yösydännä ja lähtenyt mitään ilmoittamatta metsään… Mitä oikein oli tekeillä? Ja entä Dewnin kokema painostava tunne, joka tuntui tänä yönä vain voimistuneen ja siksi pitäneen häntä hereillä saamasta unta? Tunne siitä, että oli oltava valppaana… jotain tulisi tapahtumaan… aivan kuin hän olisi melkein odottanut, että tänä yönä jotain tapahtuu. Hän hätkähti pelästyneenä puhelimensa pärähtäessä taskussa soimaan. Honeykin säikähti ja heilautti päänsä pystyyn. ”Haloo?” ” Ei ole täällä”, isän ääni oli väsymyksestä, pettymyksestä ja suuttumuksesta kireä kuin viulunkieli. ” Mitä helvettiä sen nulikan päässä on liikkunut, kun on keskellä yötä–” ”Odota”, Dewn keskeytti ja vei puhelimen pois korvaltaan. Hän oli ollut kuulevinaan jotain… ulinaa? Hän höristi korviaan. Se kuulosti melkein… se kuulosti… hevoselta… Ääni vaimeni. Ellei Honeykin olisi yhtäkkiä valpastunut ja kääntänyt korviaan suuntaan, josta Dewn oli äänen luullut kuulleensa, olisi hän voinut uskoa kuvitelleensa kaiken. ” –porttikielto enää koskaan tulemasta mukaan minnekään retkelle–” ”Kuulen jotain. Soitan sinulle kohta takaisin.” Dewn painoi luurin isänsä korvaan ja pyysi Honeyn raviin. Taskulampun pyöreä valokiila pompahteli edessä polulla. Sitten eteen tuli polkujen haara ja he pysähtyivät. Dewn ei ollut varma kumpaan suuntaan jatkaa, mutta Honey teki päätöksen hänen puolestaan. Se pörisi hiljaisesti kuin mehiläinen ja otti itsenäisesti askelet oikealle. ”Sinä tiedät paremmin kuin minä”, Dewn kuiskasi sille ja antoi tammalleen ohjaa. Jonkin matkan päässä polunvarressa jökötti kummallisen muotoinen kivi. Tai ehkä se oli puolet kuusta ja puolet kaatunutta puunrunkoa… Äkkiä Honey hirnahti ja Dewn säikähti taas, kunnes tajusi, että musta hahmo olikin hevonen. ”Apassi?” Apassi liikahteli levottoman, mutta hankalan näköisesti. Honey kiritti ilahtuneena askeliaan ja Dewn ratsasti Apassin luo, antaen hevosten tervehtiä toisiaan, mikä selvästi rauhoitti kumpaakin. Dewn osoitti mustaa oria taskulampulla ja huomasi, että se oli jäänyt pieneen kuuseen kiinni: riimunnaru oli kiepahtanut oksistoon ja Apassi seisoi siinä puoliksi ulkona polulta raskaasti huohottaen. Dewn liukui Honeyn selästä ja heilautteli valokiilaa Apassin ohi sen taakse pusikkoon ja pidemmälle polulla. Mikaelia ei näkynyt missään. ”Mikael?” Ei vastausta. Dewn auttoi Apassin köyden irti. Se säikähti jotakin olematonta ja pulttasi Honeytä kohti kuin hakeakseen tammasta turvaa, mutta Honeykin pelästyi ja kumpikin lähti peruuttamaan pelon kouristuksissaan poispäin. Dewn konkkasi kiireessään pidellen kumpaakin hevosta narujen päässä. ”Pruut! Ei hätää, soo! Soo-aa!” Väkisinkin mielessä kävi, jos jokin villieläin oli lähistöllä hermostuttamassa hevosia... Jos ne kumpikin päättäisivät vain ampaista tiehensä, siinä ei Dewnillä olisi mitään tehtävissä. Varmistuttuaan, että sai hevoset joten kuten rauhallisiksi, hän ponnisti kiveltä takaisin Honeyn selkään ja otti kännykän jälleen korvalleen. ”Löysin Apassin, mutta Mikaelia ei näy.” ” Missä te olette?” ”Hevosaitauksen takaa johtavalta polulta pohjoiseen. Polkuhaarasta oikealla.” ” Ole varovainen”, isä sanoi äkkiä kireästi. ” Siellä päin on jyrkkä sola. Pimeällä sitä ei välttämättä huomaa. Olen tulossa.” Dewn kuuli sen taas. Kummallista, lähes vaikertavaa ääntä… ”Kuulen jotain...” ” Löysitkö Mikaelin?” Dewn pidätti hengitystään. Hän tunsi Apassin nykäisevän narua. ”Käyn katsomassa...” ” Älä mene minnekään, odota minua siinä!” Mutta Honey oli jo lähtenyt liikkeelle ilman pyyntöä. Apassi nyki narua. Kumpikin hevosista näytti aistineen sen saman, jonka Dewn vain lähes tulkoon kuuli… Polku kaartui mutkaan ja sitten Apassi lähti siitä sivuun. Se otti askelen, epäröi, käänteli korviaan ja vaikutti huolestuneelta. Mutta Honey valoi toveriinsa rohkeutta ja lähti edeltä. Ääni voimistui. Dewn valaisi ryteikköä ja huomasi sen harvenevan, muuttuvan kivikkoisemmaksi. Hiljainen kohina kantautui jostain kaukaa. Vedensolinaa? ”Mikael!” hän huusi. Apassi hirnahti. ”Mikael, kuuletko minua? Oletko siellä?”
|
|