Kuinka Pony tuli löydetyksi, äidin näkökulma
11.07.2020
Ponin osto lapselle ei ole yksinkertainen tehtävä. Alunperin olin ajatellut, etten pitäisi Oliverin kanssa hevosten suhteen mitään kiirettä – kotihan oli hevosia täynnä, joten hän voisi opetella hoitamaan ja ratsastamaan niitä ennen kuin hänelle hankittaisiin omaa vastuueläintä. Kyse oli kuitenkin vasta naperosta. Tämä oli ollut periaatteeni myös kahden vanhemman lapseni kanssa, joista Dewn oli saanut ensimmäisen oman hevosensa murrosikäisenä ja Charlottekin vasta esiteini-iässä. Mutta Raicy – hieman yllättäen – oli sitä mieltä, että Oliverin oli saatava oma poni. Mitä varhaisemmassa vaiheessa, sitä parempi, hän sanoi. Sillä tavoin tämä oppisi oikeasti heti alusta alkaen vastuuntuntoiseksi - eikä mikään opettanut paremmin kuin oma hevonen.
Oli totta, että Luna oli opettanut paljon Charlottea ja sittemmin Oliveria. Ja olihan vekaran oma innostus hevosiin niin suuri (suurempaa kuin muistin Dewnillä tai Lottellakaan koskaan tuossa iässä olleen), että aloin joustaa periaatteestani. Silti epäilin aika vahvasti, että Raicyn ajatuksen taustalla oli myös sekoitus pelkoa ja toivetta; toivetta siitä, että kuopuksesta kasvaisi ranchille hevosmiestaitoinen jatkaja, ja pelkoa siitä, että tämä – kuten esikoinen ja keskimmäinen sekä Raicyn ”kasvattiveljenpoika” Billy – ei löytäisi kestävää kipinää nimenomaan lännenratsastukseen ja tilanpitoon. Minusta näytti siltä, että Raicy pitäisi tarkempaa huolta Oliverin kasvamisesta hevosihmiseksi ja siten yrittäisi – mikä tietenkään ei väkisin siltikään olisi mahdollista – tehdä tästä perillistä, joka jonain päivänä ottaisi isänsä saappaat jalkaan. Siinä oli paljon paineita ja vastuuta viisivuotiaan harteille, sanoi sitä ääneen tai ei.
Tähän siis kulminoitui ajatus siitä, että uusi poni olisi hankittava. (Ja eihän kukaan jaksanut enää kauemmin kuunnella Oliverin itkua ja kiukuttelua Lunan lopetuksen johdosta.)
Käytin siis useamman illan siihen, että selasin hevosmyyntipalstoja. Tietyt raamit mielessäni olivat ehdottomat: poni ei saisi olla liian isokokoinen, jotta lapsi kykenisi sitä helposti itse hoitamaan, sen pitäisi olla kiltti ja hyvin käsiteltävissä, mielellään kokenut ja tietenkin kaikin puolin terve. Oliverilla oli omat lapsen toivomuksensa: pilkkuja (”niin kuin Billy-serkun Magicilla!”), ponin pitäisi mennä lujaa ja osata lentää. Näitä ehtoja pidin tärkeysjärjestyksessä hieman tuonnempana…
Aina, kun vastaan tuli varteenotettava vaihtoehto, tutustuin siihen tarkemmin ja lähetin myyjälle kyselyä. Oliko poni minkä ikäinen? Oliko sillä pahoja tapoja? Mitä se oli tehnyt? Oliko sillä todettu pikkuvikoja? Oliko se tottunut lasten käsittelyyn ja mitä se tuumi lääppimisestä? Moni aluksi hyvältä vaikuttanut osoittautui tarkemmin tutkittuna kuitenkin heikoksi: kenellä oli (myynti-ilmoituksessa mainitsematta) kesäihottumaa tai kinnervikaa, kellä paha tapa näykkiä satuloidessa tai silloin tällöin taipumusta pukitteluun. Osa oli isompia kuin olin ymmärtänyt (yli 140-senttiset laitoin suoraan ei-listalle) ja osa liian nuoria tai muutoin vajaavasti koulutettuja. Hain pääasiallisesti ratsastuskouluilta ylijäämäponia, joka ehkä olisi myynnissä; sellainen olisi ainakin varmasti tottunut kaikenlaisiin ratsastajiin ja lapsiin.
Ensimmäiseksi paikan päällä kävimme katsomassa kivalta vaikuttanutta russiruunaa. Kokonsa ja kokemuksensa puolesta se olisi ollut oikein sopiva, ja vaikka välimatka sitä katsomaan oli pitkä (Oliver mankui, kiukutteli ja oli koko ajomatkan levoton jännityksestä), ajattelin sen olevan sen arvoista. Paikan päällä meitä odotti tarhassa pörröinen, mutta kiltin näköinen poni, jonka tallityttö otti ulos hoitopaikalle. Hämmästyin, kun se talutettiin aika topakasti. Kun kysyin asiasta ja lyhyen kireästä narusta, tyttö vastasi olkaansa kohauttaen, että Krypta keksi joskus huvikseen omia juttujaan ja saattoi ruveta ryntäilemään. Vaikealla nimellä siunattu poni (Glittrande Kryptonit SWE) yritti heti näykkäistä, kun sitä sidottiin kiinni. Myyjä vakuutti, että ponilla on vähän persoonaa, mutta se on jo paljon rauhoittunut ja tullut vanhemmalla iällä kesymmäksi. En silti oikein vakuuttunut. En oikeastaan uskaltanut antaa Oliverin edes taputtaa ponia päästä, sen verran happamelta se näytti harjaustuokiosta. Meiltä kysyttiin halusimmeko nähdä sitä jonkun junnuratsastajan alla kentällä, mutta siinä vaiheessa kiitin ja sanoin, ettei poni ehkä vastannut ihan hakemaamme.
Voi sitä uutta kiukuttelupuuskaa. Olimme kaikki aika poikki, kun viimein pääsimme takaisin kotiin.
Kokeneena hevosostajana tiedän, ettei aina todellakaan tärppää kerralla – oikeastaan on harvinaista, jos niin ylipäänsä käy. Toinen ponivaihtoehto oli hieman lähempänä ja lähdimme katsomaan Louta, jonka tiesin ennestään: Glenwood Little Eagle oli meilläkin käynyt, Lunan tavoin welshponi, jonka suhteen olin optimistinen. Se oli hurjan kivan näköinen, mutta ennen kaikkea kiltti ja varovainen, jonka selkään lapsen uskaltaisi laskea. Myyjä oli ystävällinen ja asiantunteva, hoitotilanne ja varustus sujui kaikki ongelmitta ja Oliver tykästyi Louhun. Koeratsastuksessa poni sieti hyvin naperon käsittelyä ja olin kaikin puolin tyytyväinen näkemääni. Lupasimme olla yhteydessä – olihan hankintaa harkittava huolellisesti ja minun puhuttava Raicyn kanssa – ja palasimme kotiin paremmalla mielellä. Valitettavasti vain viikko myöhemmin saimme kuulla, että Lou oli hieman loukannut itseään tarhassa. Myyjä vakuutti, ettei vamma varmasti olisi niin vakava, muttei voinut olla asiasta vielä varma – ja joka tapauksessa poni oli sen jälkeen alkanut ontua. Niinpä kovin pettyneenä ja harmissani päätin vetää viivan yli senkin kohdalla.
PP’s Faina, sympaattinen newfoundlandinponi, oli kokonsa puolesta siinä ja siinä rajalla. Kävimme kuitenkin katsomassa sitä, sillä tunsin myyjän ja luotin häneen. Faina olikin oikein kiva, kiltti kuin mikä, kokenut ja turvallinen. Mutta Oliver ei jostain syystä siitä innostunut. Liekö oli edelleen liian pettynyt kahdesta ensimmäisestä mönkään menneestä ponista, jotka olisi halunnut, mutta nyt hän ei halunnut edes koeratsastaa Fainaa. Yritimme Raicyn kanssa puhua häntä ympäri: ”Mutta tämä on oikein kivan oloinen poni! Etkö haluaisi koettaa ystävystyä sen kanssa? Teistä voisi tulla vaikka kuinka hyvä parivaljakko…” Mutta ei niin ei, poika pudisti vain päätään. Eihän siinä sitten mikään auttanut. Vaikka meistä vanhempina tässä olisi voinut olla sopiva yksilö, jos ei itse lapselle nappaa, niin eihän se sitten tietenkään onnistu.
Eräällä isommalla tallilla kävimme katsomassa samaan aikaan kahta myyntiponia. En ollut kovin toiveikas, sillä kyseessä oli kummassakin tapauksessa nuoret ja melko kokemattomat ponit, mutta Raicyn mielestä ei se anna, jos ei otakaan. Niinpä kurvasimme sitä kautta. Meille esiteltiin welsh mountain -tamma, joka oli tallin oma kasvatti. Saimme nähdä myös sen vanhemmat. Tiesin heti, ettei poni olisi sopiva; se oli liian säpsyn ja herkän oloinen. Toinen myytävistä oli amerikanponi, tallin oma kasvatti sekin, joka oli kotitallillaan ollut koulutuksessa, muttei juuri muulla käytöllä. ”Silloin tällöin lapset käyneet sitä paijaamassa ja ratsastamassa”, myyjä sanoi, kun kysyin onko se soveltuva lapsille.
Voi sitä loistetta pojan silmissä, kun tämä näki Chicago LH:n. Olihan ponilla pilkkuja, niin kuin Oliver oli halunnut, ja myyjän mukaan se oli reipas, mutta kiltti. Hyppäsikin hyvin ja oli koulutettu lännenavuille, kuten molemmat vanhempansa olivat westernratsuina toimineet (se taas vetosi Raicyyn). Olin yhä epäileväinen, mutta Oliver halusi ehdottomasti harjata ponin ja päästä sen satulaan. Raicy talutteli häntä kentällä ja kun poni ei yrittänyt mitään omaa, sai Oliver ratsastaa sitä itse. Vähän poni välillä oli oikaisevinaan, mutta myyjä totesi, että pieni pilke silmäkulmassa on vain hyvä asia lapsen ponilla. Eihän sitä mitään oppisi, jos aina untuvaisella automaatilla kulkisi – mikä sinänsä on ihan totta, mutta kun kyse on omasta lapsesta, kyllä siinä huoli silti äidin sydäntä painaa.
Minä en olisi tähän päätynyt, mutta lähinnä pelkän Oliverin mankumisen ja toiveikkuuden johdosta lupasin palata asiaan. Raicy loi minuun katseen, josta tiesin hänen olevan poikansa puolella. Huokaisin.
Kävimme tutustumassa vielä toiseen welshiin, kauniiseen kimoon tammaan Rushock Strawberry Rhamblesiin, jota yritin markkinoida Oliverille. Olihan se laadukas – vähän kallis kylläkin – kantakirjattukin, kiltti ja ystävällinen. Se oli toiminut lastenponina, kisannut ja näppärä kaikin puolin. Sitä myytiin heikon tiinehtymisen vuoksi ja olin sangen vakuuttunut, että se olisi Oliverille oikein sopiva. Mutta Oliveria ei enää kiinnostanut mikään muu kuin se pilkullinen amerikanponi. Siinä eivät enää houkuttelut tai mitkään myyntipuheet toimineet – ja eihän minulle jäänyt vaihtoehtoja.
Kolme päivää myöhemmin soitin Chicago LH:n myyjälle ja sovimme uudesta käynnistä, jonka yhteydessä voitaisiin tehdä kaupat. Olihan lapseni onni kuitenkin sydämeni asia.
Karsinaan >>
LISÄTARINOITA ([HASH]pony)
