katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964 
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Dec 26, 2015 14:54:45 GMT
Appelsiinipuun luvut 1 vuodelta 2011 Centerit ovat juuri muuttaneet Kanadaan Raicyn sukutilalle asuttuaan sitä ennen pitkään hevosineen Saksassa ja Englannissa. Dewn on vielä palautumassa maastoestekilpailuiden ratsastusonnettomuudesta, joka aiheutti hänen silloisen kisahevosensa menehtymisen ja oman rampautumisensa väliaikaisesti pyörätuoliin. Muutoin perhe totuttelee uuteen elämäänsä Waterphewssä meren yllä sijaitsevalla hevostilallaan.
 |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338 
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 26, 2015 15:11:09 GMT
Meriversontie 89 Kevät 2011
Meri löi korkeisiin rantakiviin, joilla lokit istuivat nousten välillä valkoisille siivilleen kaartelemaan rannan tuntumaan tai kallioiden päälle vanhan tuulimyllyn ympärille. Mylly oli seissyt siinä paikallaan, ylhäisessä yksinäisyydessään nyt silmullaan olevien haapojen katveessa ulapalle katsellen jo monet vuosikymmenet. Sen siivekkeet olivat osin lahonneet, tumma puupinta valkoisten lokinkakkojen täplittämä, pinta hilseillyt. Lasittomista ikkuna-aukoista pyrähteli ees sun taa pikkulintuja, jotka olivat ottaneet myllyn sisäosien parrut pesimäpaikoikseen, voimakkaalta mereltä puuskivalta suolaiselta tuulelta suojassa.
Nyt tuo mylly katseli, kuinka sen valtakuntaan peruutti kaksi suurta muuttorekkaa männynrunkojen reunustamaa hiekkatietä. Jo aiemmin päivällä pihaan oli ajanut kallionharmaa perheauto; uusia ihmisiä liikuskeli pihamaalla, kantoi laatikoita ja kasseja ja reppuja ja tavaroita sisään valkolautaiseen, oranssitiilikattoiseen maalaistaloon. Näin paljon vilskettä ja elämää ei tilalla oltu nähtykään miesmuistiin.
”Tänne, tänne päin!” ohjeisti valkoisessa pikeepaidassa vaalea nainen, jonka hiukset oli kääräisty rennolle nutturalle niskaan ja, joka viittoi käsimerkein jälkimmäistä rekkaa oikeaan suuntaan lähemmäs tallirakennusta. Rekan kyljessä luki suurin punaisin kirjaimin: EQUINE TRANSPORTATION.
Samaan aikaan mies, jolla oli ruskeat pystyhiukset, sängenalkua ja leveät hartiat, kantoi painavaa laatikkoa täynnä kirjoja talon kuistille. Se olikin muodostunut kuin pihakirpputoriksi: sekalaista tavaraa täynnä olevia laatikoita, työtuoli, jalkalamppu, useampi arkistokansioita pursuava muovikassillinen. Ehdottomasti huomiota herättävimpänä kuitenkin oli ruskea flyygeli, jota viisi miestä koetti parhaillaan saada laskettua varovaisesti toisesta muuttorekasta maahan.
”Eihän tuo mahdu millään sisään”, sanoi kirjalaatikkoa sisälle vienyt mies palatessaan tarkastelemaan piano-operaatiota.
”Pakko!” sanoi siihen hänen tyttärensä, vaaleanruskeahiuksinen ja pisamakasvoinen yksitoistavuotias, joka oli kaapinut auton takakontista syliinsä kasan rullalle käärittyjä loimia.
”Jos se ei mahdu, siitä on luovuttava, Charlotte.”
”Minä tarvin sitä pianoläksyissä!”
”Ostetaan sähköpiano, ne ovat pieniä.”
”Älähän nyt, kyllä se mahtuu, Raicy”, Emily Center sanoi ja hymyili Charlottelle, joka virnisti takaisin. ”Raivataan vain ensin tilaa, kun nyt kuistilla on niin paljon tavaraa.”
”Roinaa, äiti”, Raicy totesi hanakasti. ”Voit ihan suoraan sanoa ’roinaa’. Nämä kaksi”, hän loi ensin päännykäisyn kohti kauempana tallin nurkalla hevoskuljetusautolle viittilöivään vaimoonsa, sitten pitkän katseen tyttäreensä, joka vastasi näyttämällä kieltä, ”eivät voineet luopua edes eilispäivän roskapusseista. Sanoin, että ei tämä ole mikään autiotalo, vaan teilläkin on täällä tavaraa. Miksi tuoda lisää tuoleja, kun niitä on talossa jo ennestään?”
”No, mutta, onhan meitä syöjiäkin nyt enemmän”, Emily hymyili ja kahmaisi Charlotten kainaloonsa.
”Minä menen katsomaan, miten Luna voi”, sanoi Charlotte vapauduttuaan isoäitinsä puristuksesta ja pinkaisi innokkaana juoksuun kohti rekkaa, josta parhaillaan lastattiin alas hevosia. Heidän Englannin tilaltaan tulleita hevosia. Centerien tilalla ei oltu nähty hevosia sitten niiden kahden viimeisen, jotka George Center oli hävinnyt kapakassa juomapelissä viime vuoden syyskuussa.
”Hän ei ole muusta puhunut, kuin tänne muutosta”, Raicy sanoi vilkaistuaan tytön perään ja kääntyessään sitten auttamaan vanhaa äitiään raivaamaan kuistilta tilaa flyygelin sisääntuomiselle. ”Joka päivä, taukoamatta, joulusta lähtien.” Hän levitti käsiään tavarapaljouden yli ja sitten kohti hirnahdusten ja pärskähdysten ääniä hevosten hämmästellessä meri-ilmaa ja uutta ympäristöään. ”Kai te nyt olette varmasti varautuneet tähän?”
Emily taputti hymyillen nuoremman poikansa karheaa poskea.
”Jos totta puhutaan”, hän kuiskasi pilke silmäkulmassaan, ”mistään muusta en ole minäkään puhunut sitten joulun!”
Raicy hymyili väkinäisesti. Sitten hänen ilmeensä kiristyi.
”Entä isä…? Hän kai tietää, että tänään on muuttopäivä?”
Emilyn hymy hiipui, vaikka yritti yhä sanoa kevyellä sävyllä: ”Kyllä, kyllä hän tietää.”
George Centeriä ei ollut näkynyt. Hän ei ollut vastassa poikansa perheen saapuessa, ei auttamassa muuttokuorman kanssa. Hän ei ollut sosiaalinen mies. Eikä hän ollut kovin vakuuttavasti tilan pelastamisen puolesta puhunutkaan, heidän vieraillessaan Kings Roadissa Englannissa Raicyn ja Alexiinan tilalla viime jouluna.
Raicy kantoi tuolin ja pari laatikkoa sen mukana synkkäilmeisenä sisään.
Talo oli onneksi iso. Kaksi kerrosta, kellari ja ullakko; yhteensä seitsemän makuuhuonetta. Sen perusteella, mitä laatikoiden päälle oli kirjoitettu, osan Raicy vei suoraan olohuoneen läpi yhteen alakerran makuuhuoneeseen ja sieltä kellariin. Osa jäi huoneiden seinustoille odottamaan tarkempaa läpikäymistä ja tarpeellisuuden sekä käyttötarkoituksen määrittelyä, joka eittämättä tulisi olemaan organisoinnin mestarin, Alexiinan heiniä.
Raicy pysähtyi hetkeksi katselemaan ympärilleen. Muistoja tulvi mieleen. Tuossa nurkassa, missä nyt oli sohva ja televisio, mummo Drinda tapasi aina istua muhkeassa nojatuolissa poltellen piippua, tuima ilme kasvoillaan arvostelemassa heidän touhuilujaan mustat hiukset aina samanlaisella, päälaelle nostetulla tiukalla nutturalla. Raicy oli poikasena pelännyt häntä. Ja tuolla eteisen takana yläkertaan vievien portaiden alla olevassa pienessä takkahuoneessa isä aina istui toisessa noista ruskeista antiikkituoleista, tuijotellen mitään sanomattomana tuleen. Lasipintaisella pöydällä tuolien välissä oli yhä likainen kahvimuki ja tuhkakuppi, aivan kuten aina. Vanha kaappikellokin oli yhä paikoillaan; se huone ei ollut muuttunut miksikään. Williamin kirjoituspöytä oli ollut olohuoneen nurkassa, johon flyygeliä nyt kannettiin. Siellä hän oli lueskellut isoja pinoja puuduttavan pitkäveteisiä, kuivia kirjojaan tai kirjoitellut omia ajatuksiaan ja tutkielmiaan aivan yhtä tylsään sävyyn. Raicy ei ollut koskaan voinut ymmärtää sitä. He olivat veljeksinä olleet kuin yö ja päivä; Raicy oli juossut ulkona pihalla, hyppinyt lantakasoihin tallin katolta ja ajanut kanoja takaa sillä välin, kun William oli kyhjöttänyt sisällä nenä kiinni kirjoissa.
Mutta sitten Raicystä oli tullut aivan yhtä eloton ja hapeton. Hänkin oli päätynyt silmäilemään vain pitkiä numerorimpsuja, tekemään laskelmia, analysoimaan kirjanpitoja, istumaan päivät pitkät tietokoneella. Kauemmas lapsuuden haaveistaan hän ei olisi voinut päätyä. Hänestä oli pitänyt tulla karjapaimen, maanviljelijä, mutta sen sijaan hänestä tuli kirjanpitäjä.
Raicy ravisti päätään tajutessaan jääneensä tientukkeeksi eteisen ja olohuoneen välisen holvikaaren alle, ja palasi pihalle auringonpaisteeseen seuraavan laatikon kimppuun.
Toisella puolen isoa pihaa, Charlotte talutteli poniaan, Lunaa. Luna oli pieni rautias walesinponi. Sillä oli kaunis valkoinen pää ja korkeat sukat ja se oli oikein sievä. Se oli Lotten ensimmäinen oma poni, jonka oli saanut täytettyään yhdeksän vuotta. He olivat Lunan kanssa jo kilpailleet seuratason pikkukisoissa ja niistä Lottella oli useampi ruusukekin todisteena. Hän aikoisi huippuesteratsastajaksi ja tulisi vielä jonain päivänä hyppäämään äitinsä tavoin Power Jumpissa rataestemestaruuden kansainvälisissä arvokilpailuissa – ja miksei Olympialaisissakin!
Hänen äitinsä, Alexiina Center, vei juuri sisään talliin muita rekasta ulos otettuja hevosia kuljetusloimet ja -suojat yllään. Lotte pysähtyi rapsuttelemaan Lunaa otsalta.
”Mitäs tykkäät?” hän kysyi siltä.
”Hienot maisemat”, vastasi pojan ääni. Ääntä säesti soran rahina renkaiden alla. Lottea paljon vanhempi poika, ehkä seitsemäntoista vuoden ikäinen, rullasi pyörätuolin kanssa lähemmäs. ”Kävin vähän kiertelemässä. Laitumien takaa näkyy kauas alas laaksoon.”
”Minä haluan nähdä!”
”Mennään myöhemmin. Sinne oli aika vaikea mennä tällä, meinasin jäädä kiinni mutaan. Ajattelin mennä nyt katsomaan tuulimyllyä.”
”Odota, minäkin tulen!” Lotte nykäisi Lunaa narusta ja kiirehti viemään sitä talliin. ”Äiti, menen Dewnin kanssa käymään myllyllä!”
Alexiina keskusteli juuri hevosrekan kuljettajan kanssa.
”Ahaa, varovasti sitten. Se näytti jyrkältä kalliolta.”
”Joo!” Lotte laittoi Lunan karsinaan, jonka eteen oli tuotu ponin varusteet: satula ja suitset, vaaleanpunainen loimi ja huopia, harjapakki. Sitten hän juoksi taas ulos, ohitti miehen taluttamassa ruunivoikkoa Isaac-ponia sisään, ja näki Dewnin jo menossa ratsastuskentän laitaa pitkin kohti haapapuiden valloittamaa mäkeä. Lotte juoksi hänet kiinni. Dewn vilkaisi olkansa yli, virnisti ja alkoi pyöräytellä renkaisiinsa lisää vauhtia niin, että pienet kivet sinkoilivat. He kisasivat mäen juurelle asti, mutta pysähtyivät siihen.
”Jaaha”, Dewn virkkoi ja haroi kullankeltaisia hiuksiaan. ”Aika ryteikköinen.”
Lotte astahti urheasti eteenpäin ja kauhoi käsillään oksia ja kasveja sivuun.
”Täällä menee polku”, hän sanoi silmäillen jalkoihinsa.
”En tiedä pääsenkö sinne tällä.”
”Haenko kepit?”
Dewn arvioi matkaa mäen huipulle, jossa puiden takana tumma mylly kohosi vasten sinertävää, kuulasta taivasta.
”No. Hae.”
Lotte pinkaisi taas juoksuun. Dewn otti läheisimmän puun rungosta kiinni ja nosti itsensä ylös. Jokin säksätti. Hän katsahti oksistoon ja näki mustan oravan, joka tuijotti takaisin, sitten loikkasi toisen puun oksalle ja siitä taas seuraavan. Dewn mutristi huultaan.
”Täs-sä”, Lotte palasi huohottaen, mukanaan Dewnin kainalosauvat. Dewn tukeutui niihin. Hän nosti päättäväisesti leukaansa.
”Näytä tietä, Indy Jones.”
Ja virnistäen, Lotte lähti edeltä raivaamaan umpeenkasvanutta polkua ylöspäin.
Alexiina sen sijaan raivasi tyhjien vilja- ja rehusäkkien kaatopaikkaa pois tallin takaosasta, jotta tallin läpi pääsisi kulkemaan. Jo jonkin aikaa tyhjillään ollut tallirakennus oli ankeassa ja likaisessa kunnossa. Hämähäkinverkkoja oli siellä täällä, ummehtunutta jäljelle jäänyttä heinää, rikkoontuneita valjaita. Kädet lanteillaan hän naksautti kieltään. Mikä työmaa! Paljon olisi tehtävää ennen kuin tästä saisi siistin ja ennen kaikkea asiakkaiden kestävän tallin – nimittäin yritystoimintaansa hän aikoisi jatkaa täälläkin. Englannissa hänellä oli ollut ratsastuskoulu ja muutaman kilpahevosen talli, Kings Road. Hän oli tehnyt etukäteistutkimuksia Waterphewn kaupungista. Kanadan luoteisosassa sijaitseva pieni, mutta maineikas kullankaivajakylä oli ilman yhden yhtäkään ratsastuskoulua. Toki maatiloja oli paljon, karjatoimintaa ja hevostallejakin, mutta ei kunnon ratsastuskoulua. Varmasti täällä olisi kuitenkin paljon hevosihmisiä, lapsia ja nuoria ja aikuisiakin, joita tällainen toiminta palvelisi – ja sen raon hän aikoisi täyttää. Puitteet olivat jo aivan uskomattomat: meren läheisyys, ranta, vuoristomaisemat. Tila sijaitsi korkealla kallioilla, ympärillään sankkoja havumetsiä eli mitä todennäköisimmin loistavia maastoilureittejä. Ratsastuskenttä oli olemassa ja se oli valtava, joskin huonossa kunnossa, aidatkin rempallaan. Epätasainen pinta, kuopille ajettu ja suurimmaksi osaksi täynnä rojua: rikkinäinen traktori rengaskasoineen, öljytynnyreitä ja -kanistereita, eri mittaisia lautoja ja tiiliskiviä pienen mökin tarpeisiin, risukasoja, viljasäkkejä, muovitettuja heinäpaaleja, jotka olivat kai jääneet käyttämättä viimeistenkin eläinten lähdettyä tilata. Ja epäilemättä jo homeessa koko talven yli siinä seistyään. Oli piikkilankakeriä, puoliksi irrallaan tuulessa väpättävän pressun alta pilkistävä peräkärry täynnä turvetta. Betoniharkkoja, jostain kumman syystä. Trail-radalla mahdollisesti käytettyjä puomeja, lokkien ja varisten valtaamia perkuujätekasoja, sälelaatikoita.
Alexiina nosti käden otsalleen. Hän näki jo kymmenen seuraavaa vuotta terävästi edessään: tämän tilan uuteen uskoon saattaminen tulisi olemaan pitkä ja kivinen tie.
Kentän yllä, Dewn ja Lotte olivat ehtineet myllyn luo tilan korkeimman mäen päälle.
”Oh hoh”, Lotte sanoi hiljaa kurkistaessaan varovasti rosoisen reunan yli kuolettavaan kivikkoon, joihin aaltojen tyrskeet iskivät kaukana alhaalla.
Dewn tutki kiinnostuneena myllyrakennuksen ovea, jonka oli löytänyt. Hän tuuppasi sitä keppinsä kärjellä. Ovi avautui pitkään naristen. Aavemaista tunnelmaa lisäsi tuulen ujellus myllyn läpi epäilemättä sen reikäisessä harjakatossa ja rikkinäisissä siivekkeissä.
”Köh köh”, Dewn sanoi ja painoi suutaan hartiaan. Myllyn sisällä haisi ummehtuneelle homeelle ja linnunkakalle. Haju oli äklömakea ja oven avautumisen myötä ilmaan noussut pölypilvi kirveli silmiä. Lotte tuli kielekkeen yli lumoutuneena tuijoteltuaan hänkin myllyn ovelle.
”Hyi!”
”Ei kovin siisti mesta.”
”Karsea haju!”
”Täällä on varmaan joku kuollut.”
”Luuletko?”
Dewn ponnisti sauvojensa varassa peremmälle. Myllyssä oli hämyisää, mutta ikkuna-aukoista tulviva valo riitti tarkasteluun. Se ei ollut iso. Keskellä tilaa kulki lahon näköinen tukipilari suoraan ylös, monta kerrosta aina kaukana siintävään korkeaan päivänvaloa tulvivaan kattoon asti, jossa risteili puisia parruja ja näkyi risuheinäisiä linnunpesiä. Pieniä varpusia ja pääskyjä sekä lokkeja vilahteli sirkuttaen edestakaisin, ilmoittaen toisilleen tunkeilijoiden saapumisesta. Dewnin katse palasi alas. Myllykin oli jonkinlainen varasto, kuten näytti olevan vähän kaikki paikat farmilla. Juuttikankaisisia ikivanhoja viljasäkkejä nojasi yhteen seinään. Pahvilaatikoita toiseen.
”Kuolleita elukoita ainakin”, Dewn mutisi ja osoitti kepillään lattialla lojuvaa linnunpoikasta, joka oli melkein pelkkä ruipelo rusina. Seinustoilla laatikoiden takana rapisi ja kuului kipitystä. ”Rottia tai hiiriä.”
”Mitähän näissä on?” Lotte oli kurkotellut varpailleen ja avannut päällimmäisen pahvilaatikon läpät. ”Höh. Tyhjä.”
Dewn palasi ulos. Hänen oli saatava taas happea. Raikas meri-ilma tuntui paremmalta kuin olisi voinut uskoa. Horisontissa lipui purjevene vasten utuista taustaansa. ”Hei!” Lotten ääni kuului myllyn sisältä. ”Katso tätä!”
Hän riensi ulos ja kädessään roikotti vaaleanruskeaa stetsonia. ”Löysin tämmöisen!” Hän käänteli sitä päivänvalossa. ”Onkohan se ollut isoisän?”
”Luultavasti isän, se näyttää aika pieneltä. Missä se oli?”
”Niiden pahvilaatikoiden takana. Ne kaatui, niissä ei ollut mitään, mutta sitten näin lattialla tämän.” Hän piteli sitä päänsä yläpuolella ja käänteli hattua kuin silmätäkseen miten se istui hänen asukokonaisuuteensa.
”Laita kunnolla päähän.”
”No enkä laita, hyi! Koita ja hometta, yök.” Hän rapsutteli pinttynyttä likaa irti lierin pinnasta.
He päättivät lähteä takaisin ja seurasivat samaa reittiä puiden lomitse alas ranchille. ”Täältä voi löytää vielä vaikka mitä aarteita!” Lotte intoili mennessään edeltä. ”Täällä on niin paljon paikkoja ja kamala määrä rojua, vaari on voinut säilöä kaikenlaisia salaisia rikkauksia!”
”Jos hänellä olisi ollut sellaisia rikkauksia, meidän ei olisi tarvinnut muuttaa tänne ja pelastaa tätä paikkaa”, mutisi Dewn, mutta Lotte ei kuullut huiskiessaan lehvästöä intomielisesti tieltään, eikä sisko olisi varmaan ymmärtänytkään – mutta Dewn käsitti, että heidän tänne tulonsa oli paljon monimutkaisempi asia, kuin tuoda pari rekallista uutta tavaraa vanhan päälle ja hevoset kaiken kukkuraksi.
Taakse jääneet myllyn siivekkeet narahtivat itsekseen pyörimään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 27, 2015 11:57:25 GMT
Sielunveljekset29.6.2011Oli kulunut kolme kuukautta siitä, kun Centerien perhe hevosineen muutti Englannin Ninthwoodista Kanadan länsirannikolle Yukoniin, pieneen kaupunkiin nimeltään Waterphew. Siellä heitä odotti Raicyn vanhempien kotitila. Puisen lahonneen ja kulahtaneen tervetulokyltin alta oli vanhat rengaskasat siivottu pois, heinäladon homehtuneet seinät uusittu, talli siivottu hämähänkinseiteistä, kenttä raivattu ja karsinoissa sekä laitumella oli jälleen elämää.
Hevoset olivat palanneet vanhalle Centerien tilalle.
Ikävä kyllä, George Center ei ollut itse tätä kaikkea näkemässä. Isoisä oli nukkunut pois keinutuoliinsa huhtikuun alusta, jonka orvoksi jääneen tyhjän paikan terassilta oli Alexiina vallannut itselleen. Isoäiti Emily tykkäsi sanoa, että hänen puolisonsa oli saanut rauhan ehdittyään nähdä sukutilan pelastuneen lunastusuhalta, johon Raicy taas oli karkeasti murahtanut, ettei koko perinnön ulosottouhkaa olisi alunperin tullutkaan, ellei hänen isäukkonsa olisi velkaantunut niin pahasti itseaiheuttamallaan pelaamisella ja holtittomalla vastuuttomuudella, mitä hevostilan ylläpitämiseen tuli. Muistotilaisuus oli ollut hyvin pieni ja vaatimaton, isoisän toiveiden mukainen, ja isoäiti oli kyynelsilmin asettanut tuhkauurnan olohuoneen hyllylle Georgen muotokuvan alle. Charlottelle jäi tavaksi kiertää tuhkaruukku kaukaa, vältellen koskaan katsomasta siihen suoraan tai kohtaamasta isoisänsä tuimaa tuijotusta olohuoneen seinältä.
”Noin. Siitä Georgen on hyvä katsella meitä kaikkia”, oli Emily sanonut hellästi.
Tuskin kukaan oli ollut kovinkaan yllättynyt siitä, ettei Raicyn veli William osallistunut Georgen muistotilaisuuteen – pojista vanhempi, kun oli aikoinaan pettänyt heidän isänsä odotukset, eivätkä heidän välinsä olleet koskaan enää palanneet ennalleen.
Mutta jotain hyvääkin oli tapahtunut.
Dewn oli kuntoutunut ratsastusonnettomuudestaan niin mainiosti, että oli päässyt jälleen kävelemään omin avuin ja pyörätuolista oli luovuttu. Lääkäri, fysioterapeutti ja terapeutti olivat kaikki iloisen ihmeissään ja totesivat, että pojalla mahtoi olla paljon sisua sekä silkkaa luonteenlujuutta, mikä oli mahdollistanut nopean parantumisen – eikä sitä voinut kukaan kiistää. Uusi maisema ja uudet mahdollisuudet kavereihin sekä uuteen alkuun olivat varmasti osaltaan vaikuttaneet myönteisesti toipumiseen. Omien sanojensa mukaan Dewn ei Englantia kaivannut. Se toi hänelle edelleen mieleen vain vanhoja ja kipeitä muistoja, eikä hän halunnut erityisemmin niitä muistella. Sonata AQUA:sta puhuminen ei tullut kysymykseenkään, vaikka Dewn säilytti edelleen huoneessaan valokuvaa hänestä ja edesmenneestä hevosestaan. Hän kävi harvemmin tallilla, mutta joskus auttoi pikkuaskareissa kuten ruokinnassa, muttei ollut vielä noussut takaisin satulaan tai muutoin osoittanut halua vielä joskus palata entisenlaiseensa hevoselämään. Eikä häntä siinä haluttu hoputtaa. Olisi tärkeää, että hän tietäisi itse milloin oikea hetki tulisi, hetki, jolloin menneisyyden haamut olisi aika jättää taakse.
*
”Ne on nyt löydetty!”
Raicy tuli ovet paukkuen sisälle, nosti lippalakin naulakosta ja poimi autonavaimet eteisen piirongin päältä. ”Ne kaksi kuukausi sitten kadonnutta hevosta sieltä Madclockin kartanosta!”
Alexiina oli juuri kylpyhuoneessa letittämässä Charlotten hiuksia.
”Ne, jotka ilmoitettiin varastetuiksi?” Alexiina kysyi ja kieputti hiuslenkin vielä viimeisen kerran letin ympäri.
”Niin, hevoset on hylätty autioon latoon muutaman, vajaan kymmenen kilometrin päähän kaupungin ulkopuolelle. Pahasti nälkiintyneitä... lähden auttamaan Thomasia niiden kanssa”, Raicy iski lakin päähänsä ja kääntyi lähteäkseen saman tien takaisin ulos. Thomas Jordan oli hänen hyviä tuttaviaan eläinsuojeluyhdistyksestä, johon Raicy oli Kanadaan muuton jälkeen liittynyt.
”Voi kauheaa. Pitäisiköhän minun tulla mukaan?”
”Minä haluan tulla mukaan, isi!” henkäisi Lotte innoissaan ja huiskautti lettinsä olan taa juostessaan eteiseen.
”Ei. Ne ovat aika pahassa kunnossa.” Raicy nosti surumielisen, merkitsevän katseen vaimoonsa pomppivan Lotten pään yli. ”Niitä on ilmeisesti kohdeltu muutoinkin kaltoin kuin pelkästään jättämällä oman onnensa nojaan.”
Alexiina ymmärsi tarpeeksi. Hän värähti ja pudisti päätään surullisena. ”En halua kuulla enempää. Poloiset.”
”Saanko lähteä?” Lotte intti äidiltään.
”Ei, et. Jäädään mieluummin kotiin, se on varmasti murheellista nähtävää.”
Lotte näytti pettyneeltä, mutta Raicy oli myös ehdottomasti myös sitä mieltä, ettei niin herkän ja eläinrakkaan sydämen, kuin mikä Charlottella oli, kestäisi nähdä moista. Hevoset jouduttaisiin todennäköisesti lopettamaan, mikäli niiden eteen ei olisi enää mitään tehtävissä.
Raicy käveli rivakasti kohti parkkipaikkaa ja autoaan, mutta pysähtyi kuullessaan poikansa kutsuvan häntä nimeltä. Dewn konkkasi keppisauvojensa varassa tallin suunnalta isänsä kiinni.
”Isä! Onko jotain tapahtunut, minne olet menossa?”
”Joku löysi ne kuukausi sitten kadonneet kartanon hevoset ja menen katsomaan niitä Thomasin kanssa”, Raicy sanoi ja jatkoi kävelyään autolle.
Dewn ei empinyt hetkeäkään. ”Voinko minä tulla mukaan?”
Raicy pysähtyi yllättyneenä ja kääntyi. Dewn suoristi selkäänsä ja näytti itsepintaiselta siitäkin huolimatta, että nojasi kahteen kävelykeppiinsä. Hänen ilmeensä oli päättäväinen. Raicy ei olisi uskonut, että Dewn haluaisi lähteä katsomaan huonosti kohdeltuja hevosia, mutta mikäli hän itse sitä kysyi...
”No, tule vain. Mutta varoitan sinua, ne voivat olla hyvin pahassa kunnossa.”
He ajoivat laakeuden poikki kohti Waterphewn kaupungin keskustaa ja taustalla häämöttäviä lumihuippuisia vuoria, ohi ruohikkoisen aron ja havumetsien, ylittivät sillan, jonka alla joki virtasi kuohuten. He kiersivät kaupungin ja ajoivat sen ympäri, pysähtyen lopulta rupistuneen niityn laidalle tien sivuun. Paikalla oli jo useampia autoja, poliisiautoja sekä yksi, jonka Dewn tunnisti heille jo tutuksi käyneen eläinlääkäri Yvonne J. Flatterin limenvihreäksi pieneksi kuplaksi. Niityn laidassa tönötti vinoon kääntynyt vanha lato. Ruostunut rautalanka piiritti sitä toiselta puolelta ja toisella puolella oli korkeita, murenevia kivikasoja. Kaksi poliisia kärkkyi paikan ympärillä.
He astuivat ulos autosta. Dewn nosti ensin keppinsä maahan ja siirsi sitten jalkansa, nousten niiden varaan. Ladon ovet olivat sepposen selällään ja tumma, farmaripukuinen mies stetsonissaan käveli sieltä juuri ulos.
”Raicy!” mies tervehti, tuli lähemmäs ja he löivät Raicyn kanssa kättä, vaikkakin hymyt olivat vain ohimeneviä.
”Thomas, tässä on poikani Dewn.”
Mies kätteli myös Dewniä.
”No, miltä näyttää?” Raicy kysyi.
”Ei hyvältä.” Thomas rapsutti paksua mustaa sänkeään ja huolestuneet rypyt muodostuivat hänen otsalleen. ”Laihoja kuin pyykkinarut; toisella on syvä arpi lautasella ja toinen ontuu kahta jalkaansa.”
He ohittivat vahdissa olevat poliisit, jotka nyökkäsivät heille, ja kävelivät sitten sisälle latoon. Dewn haistoi heti ummehtuneen pahan hajun, joka muistutti jotain elävältä mädäntynyttä. Ladossa oli hyytävän kylmä, vaikka lämpötila ulkona oli liki pakahduttava. Epätasainen lattia oli täynnä irtokiviä ja hiekkaa, puunsäleitä ja pieniä sirpaleita. Puiset pilttuut oli kaluttu lähes olemattomiin, kun nälkää nähneet hevoset olivat yrittäneet saada alas edes jotakin.
Ja siellä ne olivat.
Ladon toisessa päässä, hämärässä. Toinen, mudasta mustunut, makasi maassa kuihtuneena ja luurangonlaihana. Sen silmät olivat lasittuneet ja mitään näkemättömät. Sen karva oli täynnä likaa, iho arvilla ja ruvilla ja vereslihalla. Sen turvan ympärillä kulki pahasti tulehtuneen näköinen, melko tuore haavajono.
”Ne oli sidottu rautalangalla”, Thomas sanoi ääni mustana.
Toinen hevosista seisoi turtuneena ja lamaantuneena paikoillaan. Se oli likaisenharmaa, kaviot kuluneet ja halkeilleet ja lautasten yli kulki pitkä, syvä uurre. Sen kaulan ympärille oli nyt pujotettu puhdas, pehmeä riimu, mutta se ei saanut näkyä yhtään sen lohdullisemmaksi. Eläinlääkäri Yvonne oli tutkimassa varovaisesti hevosen haavoja.
”Miten kukaan voi tehdä tällaista?” karkasi lapsekas kysymys Dewniltä. Hän tunsi vihan leimuavan rinnassaan eläinparkojen puolesta ja puristi keppejään entistä voimallisemmin nyrkeissään.
”En tiedä. Ihminen, jolla viiraa ja pahasti.”
”Tälle piti antaa rauhoittavaa, sitä ei pystynyt muuten tutkimaan ollenkaan”, sanoi Yvonne, pyöreäkasvoinen ja tukeva mustapolkkatukkainen nainen, likaisenharmaan hevosen luota ja kätteli lyhyesti Raicyä sekä ohimennen Dewniä. ”Heikko, mutta ei päästänyt ketään koskemaan itseensä. Se olisi stressannut itsensä hengiltä.”
”Ififlammalle, sen nimi on Ififlamma”, oikaisi paksu ja karhea vanhan miehen ääni yllättäen heidän takaansa.
Ulkoa sisälle nilkutti iäkäs mies poliisin seurassa. Hän oli laiha, siististi pukeutunut ja käveli hieman etukumarassa. Näytti siltä, kuin hän olisi irvistellyt pysyvästi, sillä hänen hampaansa lepäsivät ylähuulen päällä. Raicy riisui heti lippansa ja pyyhki kätensä reiteensä.
”Herra Madclock”, Thomas tervehti kunnioittavasti. Herra Madclock puristi heidän käsiään löyhästi.
”Tuo toinen on Rosebud”, hän jatkoi hinkuvalla äänellä ja tiiraili verestävillä silmillään heidän ohitseen hevosiaan. Hän katsoi niitä niin haikeasti, mutta kuin näkisi ne ensimmäistä kertaa.
Dewn puolestaan tuijotti Ififlammaa. Hän ikään kuin kykeni aistimaan, tuntemaan omassa sielussaan sen tuskan, näki sen silmissä kytevän pelon ja surun, vaikka hevonen nyt seisoikin vain apaattisena kuin pystyyn kuolleena, eikä jaksanut liikahtaakaan. Sitä ei enää kiinnostanut. Se ei enää jaksanut. Sen elämänhalu oli palanut loppuun ja se seisoi kuilun reunalla, kuilun, jossa millään ei ollut enää mitään väliä... Dewn tiesi tuon kuilun itsekin, oli katsellut sen uumeniin synkimpinä hetkinään, mutta jotenkin kuitenkin aina kiivennyt sieltä takaisin. Se jokin, joka silti jaksoi heikoimmillakin hetkillään kannatella, kuin pienen pieni kynttilänliekki palaisi edelleen mustan luolan uumenissa... ja tuohon liekkiin ja sen kajastukseen oli Dewn aina tarttunut yhä uudelleen, vaeltanut sokkona, kunnes oli nähnyt sen taas. Tässä hevosessa oli jotain samaa, Dewn tiesi sen alitajuisesti.
Yvonne jutteli vakavasti herra Madclockin kanssa sivummalla. Tämä nyökkäsi surullisena ja lähti sitten laahustamaan ulos ladosta. Yvonne tuli Raicyn, Thomasin ja Dewnin luokse kaivaen eläinlääkärinlaukkuaan.
”Ei voi muuta, ne on pakko piikittää”, hän sanoi ja kaivoi neulan esiin. ”Lupa saatu. Selväähän se jo oli. Emme voi tehdä näiden kahden hevosen hyväksi enempää. Parempi päästää ne pitkittyneistä kärsimyksistään ja Samuel on samaa mieltä.”
Dewn hätkähti tiiviistä tuijotuksestaan seisovan hevosen silmiin. ”Ei!” hän hengähti kuristuneella äänellä ja nolostui sitten, kun aikuiset kaikki katsahtivat häneen päin. Heidän ilmeensä olivat myötätuntoisia, mikä ärsytti Dewniä entisestään. Herra Madclock pysähtyi ladon ovensuulle. Dewn nielaisi.
Yvonne katsoi Dewniä melkein ärtyneen säälivästi, kuin pikkulasta, joka ei ymmärrä asioiden todellista laitaa aikuisten näkökulmasta. ”Niin niin, on se aina vaikea päätös, mutta nämä eläimet ovat jo kärsineet tarpeeksi—”
”Ei saa luovuttaa liian aikaisin!” Dewn sanoi hätäisesti ja vihaisena, saaden ääntään takaisin. Hän iski toisella kepillään tahattomasti maahan, hermostuneena siitä, ettei häntä kuunneltaisi ja annettaisi perustella. ”Olen varma... jos annatte mahdollisuuden... niin voisin varmasti—tai voisin ainakin yrittää...”
”Dewn, yritä nyt käsittää—”, Raicy aloitti.
”Toivonsa menettäneitä ovat kyllä”, Thomaskin virkkoi harmissaan ja raapi partaansa. ”Mutta minkäs teet, aina ei ehdi olla sankarina joka paikassa.”
”Tällä tammalla ei ainakaan ole enää vähäisintäkään toivoa”, sanoi eläinlääkäri Yvonne tiukasti ja testasi ruiskua näyttäen jo tuimalta. ”Se ei pysty kävelemään, sen molemmissa etujaloissa on murtumia, jotka ovat todennäköisesti tulleet siitä, että sitä on lyöty jollain raskaalla jalkoihin. Oletteko te inhimillisiä vai ette?”
”Mutta entä tuo toinen?” Dewn intti. ”Olen varma, että voin auttaa sitä!” Hän ei tiennyt itsekään mikä sai hänet sanomaan niin, vakuuttamaan jotain sellaista, josta ei ollut mitään takeita, mutta jotenkin hänestä todella tuntui, että tuon toisen hevosen suhteen ei ollut vielä liian myöhäistä. Kuin kohtalo olisi vetänyt häntä sen puoleen, Dewn oli siitä varma, vuorenvarma.
Vanha mies kääntyi verkkaisesti ympäri ja laahusti hitaasti takaisin heidän luokseen, aivan lähelle Dewniä. Hän katsoi tätä silmästä silmään, noilla verestävillä, paljon nähneillä vanhoilla silmillään. Sitten hän sanoi: ”Kerro nimesi, poika.”
Dewn nielaisi ja nosti hieman päätään. ”Dewn”, hän vastasi.
Vanhus tarkkaili häntä kasvoillaan erityislaatuinen ilme. ”Sinulla on kuudes aisti hevosten suhteen”, tämä lopulta totesi. ”Ehkäpä...”
Kaikki kääntyivät nyt vuorostaan katsomaan herra Madclockia, joka nojasi kaksin käsin kävelykeppiinsä ja tuijotti Dewniä tutkivasti.
”Anteeksi?” sanoi Yvonne äreästi taustalta.
”Joskus sen vain tietää ja silloin kannattaa todellakin kuunnella sydäntään. Sano, poika, uskotko todella, että pystyisit pelastamaan Fifi-hevoseni?” Herra Madclock ei irrottanut katsettaan Dewnistä. Hänen harmaiden tutkivien silmiensä katse tuntui etsivän vastauksia elämän suuriin kysymyksiin Dewnin silmistä, Dewniltä, joka oli vain jo nuoreen elämäänsä katkeroitunut keskenkasvuinen poika.
”Uskon”, sanoi Dewn kykenemättä siirtämään omaakaan katsettaan pois.
Herra Madclock odotti hetken yhä häntä katsellen ja lopulta sanoi sitten, kääntyen poispäin: ”Muistutat paljon erästä... toista nuorukaista... niin...” Hän kääntyi Yvonnen sekä Thomasin puoleen. ”Muutin mieleni. Annan hevoseni tälle nuorelle pojalle.”
”Mutta—”
Kaikki olivat kuin puulla päähän lyötyjä, mutta vähiten Yvonne. Nainen huokaisi ilottomasti ja vilkaisi likaisenharmaaseen ruunaan.
”Miksi en ole yllättynyt”, hän totesi tylysti. ”Tyypillistä Samuelilta. Olen tuntenut hänet jo vuosia ja hän yhä vain jaksaa uskoa ihmeisiin, varsinkin, jos niitä on toteuttamassa joku nuori, kiivas sielu. Hyvä on. Annatko lausuntosi, Thomas?”
”Kai sitä kannattaa yrittää”, Thomas nyökäytti päätään verkkaisesti.
Dewnin kasvonlihakset hellittivät jo vähän. Nyrkit eivät enää puristaneet keppejä rystyset valkoisina. Hän ei katsonut isäänsä silmiin, mutta saattoi tuntea tämän ajatukset, melkein kuulla ne. Raicy yskähti.
”Herra Madclock, tarkoitatteko, että annatte—?”
”Pidä siitä huolta, poika. Uskon sinuun”, vanhus sanoi Dewnille välittämättä Raicystä ja kääntyi sitten laahustaakseen ulos ladosta. ”Mutta Suuremman Voiman nimeen, auttakaa rakas tammani jo paremmille laitumille.”
Ja niin Yvonne antoi maassa makaavalle tammalle pelastavan ruiskeen. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 27, 2015 12:08:29 GMT
Yhteys
28.7.2011
”Se sitten ei asetu. Ei millään.” Kitty oli tullut Dewnin taakse, joka istui hiljaa pallilla tallikäytävällä karsinan edessä. Ovi oli rakosellaan vain sen verran, että hän kykeni näkemään sisään ja siitä paikaltaan hän saattoi seurata harmahtavan, mutakarvaisen ja levottoman hevosen hermostunutta ravailua ja pärskintää ympäri pilttuuta.
Dewn ei sanonut heti mitään. Hänen otsansa oli rypyillä ja nyrkkinsä puristivat keppejä käsissään.
”Kuules…”, Kitty jatkoi, kun he olivat molemmat siinä silmäilleet rauhatonta hevosta karsinassaan jonkin aikaa, ”eikös Raicy ollut vähän sitä mieltä, ettet saisi vahdata avonaisen karsinan edessä keppeinesi? Sun voi käydä hullusti, jos tuo rynnii päin, kuka tietää.”
”Sen täytyy tottua minuun”, Dewn vastasi silmiään irrottamatta hevosesta, jonka pärskähtely rohisi karsinan hämärissä, ”ja läsnäolooni.”
”Joo, mutta tuossa mielentilassa se ei kyllä omaksu sisäänsä yhtään mitään. Näkeekö se edes eteensä, toissailtana kuulin sen törmäilevän seiniin ja ajattelin jo, että sillä vippaa päästä ihan kunnolla tai ehkä se sairastui aivokuumeeseen. Ei ole ihan normaalia käytöstä.”
”Onko normaalia joutua ihmisten hakkaamaksi, hylkäämäksi ja melkein kuolla nälkään?” tokaisi Dewn, joka olisi mielellään istunut siinä hiljaa yksinään ja yrittänyt meditoida Ififlamman kanssa ilman ylimääräistä häirintää.
Kitty, joka harvoin vaikeni, tuntui kerrankin imaisevan kielensä sisään vähäksi aikaa.
”Ei se tuosta kumminkaan kummene”, tallityttö sitten sanoi vain sanomisen pakosta. ”Korkeintaan yhdistää sun naamasi ja hajusi tähän tukalaan tilanteeseen, kun on joutunut taas ahtaaseen paikkaan loukkoon—”
Dewn jauhoi sitä mielessään; Kitty ei ollut täysin väärässä. Samaa hänkin oli ajatellut. Hänestä Ififlamma olisi pitänyt päästää laitumelle, mutta äiti ja isä olivat sitä mieltä, että sen terveydentilan vuoksi hevosta oli helpompi seurata ja hoitaa karsinassa, kuin jos sen olisi päästänyt vapaaksi laitumelle, josta sitä ei olisi taas saanut enää millään kiinni. Ruuna kun ei edelleenkään antanut koskea itseensä ilman rauhoittavia.
Dewn oli lääkkeitä vastaan. Hän ei tietenkään saanut tulla lähellekään, kun Ififlammaa käsiteltiin (Yvonne kävi tilalla säännöllisesti tarkkailemassa hevosen kuntoutusta ja vointia), sillä erityisesti isä suhtautui Dewniin kuin haavoittuneeseen lintuparkaan vain sen vuoksi, että Dewnillä oli kepit. Se oli hänestä rasittavaa, sillä totta kai hän halusi olla läsnä ja mukana uuden hevosensa auttamisessa.
Ja hän oli luvannut herra Madclockille, että tekisi parhaansa…
”Se pitäisi päästää ulos”, Dewn sanoi lähinnä itsekseen.
Kitty oli astunut vähän lähemmäs ja kurkotti katsomaan karsinaan kalterien välistä. Hevonen inahti ja korskahti, ja äkkiä Kitty astahti taaemmas. ”Huh! Mä pidän kyllä tulisuudesta, mutta tätä käy lähinnä vain sääliksi.”
Dewn näki kuinka Ififlamma käveli karsinan takaseinällä olevan ikkunan luo ja koetti haistella siitä raikasta ilmaa ulkona. Tallista kuului kalahdus, kun joku löi hoitaja- tai satulahuoneen oven kiinni ja sen seurauksena hevonen oli taas liikkeessä; vain hetkisen kestänyt rauha jatkui nyt jopa katselijaa hermostuttavana kehän kiertämisenä, puuskutuksena ja vihaisena vikinänä.
Kitty pudisti päätään lampsiessaan poispäin ja jätti Dewnin yksinään vahdiksi uudelle, mahdottomalle hevoselleen.
Dewn nojautui eteenpäin kyynärpäidensä varaan ja risti kätensä suunsa eteen. ”Ole kiltti ja rauhoitu, sinun ei tarvitse pelätä enää, ole kiltti ja koeta asettua, täällä sinun on hyvä olla eikä kukaan satuta sinua enää…”
Mutta Ififlamma ei kuullut hänen hiljaista, lähes äänetöntä muminaansa, ei piitannut hänestä. Se jatkoi levotonta pyörimistään, ja Dewn istui seuraamassa sitä iltaan asti.
*
Viileä tuuli silitti hänen poskeaan, kirkas täysikuu loisti tarkkarajaisen pyöreänä ja ystävällisenä valaisten valkoisella valollaan tallipihaa ja pienet tähdet pilkahtelivat rohkaisuiksi, kun Dewn hiipi pihan yli tallin oville ja pujahti sisään.
Hän oli taas kerran nukkunut huonosti, nähnyt painajaisia vanhasta hevosestaan ja onnettomuudestaan ja siitä, että hän oli täysin jalaton, joutuen raahaamaan itseään käsiensä varassa eteenpäin… Ne unet olivat tuttua kauraa, samoja pätkiä tai samantyyppisiä painajaisia, joita hän oli nähnyt useita. Mutta tässä unessa sinä yönä oli ollut jotain muutakin, jotain uutta. Ryömiessään naarmuttavaa kovaa hiekkaa pitkin mutaisena ja verisenä, nöyryytettynä ja yksin, hän oli nähnyt hohtavan lämpimän valon lankeavan edessään ja kohotettuaan katseensa oli kaunis, pellavaharjainen ja kullankeltainen hevonen laukannut hänen luokseen ja ottanut selkäänsä. Dewn oli sulautunut upean kauniin, keveästi keinahtelevan hevosen kanssa yhteen niin, että heistä oli tullut yksi olento, ja Dewnin jalattomuus oli korvaantunut neljällä terveellä, elinvoimallisesti eteenpäin laukkaavalla kaviollisella raajalla…
Dewn oli herännyt vuoteessaan ja käynyt katsomaan ulos yläkerrassa sijaitsevan huoneensa ikkunasta pimeälle pihamaalle tallin suuntaan ja päätös oli muotoutunut hänen päässään: hän tiesi sen olevan oikein, tiesi sen auttavan heitä molempia ja ryhtyi toimeen.
Dewn astui pimeään talliin sytyttämättä valoja, sillä tiesi sen paitsi paljastavan mahdollisesti talossa hereillä oleville perheenjäsenille jonkun läsnäolosta, myös hermostuttavan hevosia ja sitä hän nyt viimeiseksi tahtoi. Hän yritti laskea kepit maahan mahdollisimman hitaasti lähestyessään vakaasti ja rauhallisesti sitä karsinaa, jonka mustuuden näkymättömissä tiesi unensa hevosen odottavan.
Jo ennen kuin hän ehti karsinan kohdalle, sieltä alkoi kuulua hermostunutta tuhinaa ja kauhontaa, kun levoton jalka polki pahnoja ilmaan. Ilmeisesti Ififlamma oli nukkunut yhtä lailla koiranunta.
Dewn alkoi puhua matalalla, rauhoittavalla ja tasaisella äänellä; vain jotakin, epämääräisiä sanoja ja turhia lausemuodostelmia, puuta heinää. Hän avasi karsinanoven lukostaan ja työnsi sitä sitten hyvin hitaasti ja hiljaa auki…
”Hrnh!!” sanoi Ififlamma, jonka varjomaisen hahmon Dewn erotti takana olevaa karsinaluukkua vasten ja siitä sisään kumottavassa kuunvalossa. Se näytti kavahtavan kauemmas, heilauttelevan päätään ja häntäänsä, ja hetken ajan Dewn tunsi pettymyksen pistävän itseään. Sitten hän löi nyrkillä itseään reiteen (mikä sattui): oliko hän tosiaan ollut niin lapsellinen, että kuvitteli kaiken muuttuneen äskeisen unensa jälkeen? Että Ififlamma, Fifi, suhtautuisi häneen yhtäkkiä paljon luottavaisemmin, että se tuulesta tempaistu ajatus, että ehkä… ehkä he kaksi kuuluivat todella yhteen, olivat juuri nähneet samaa unta ja se olisi tuonut heitä läheisemmiksi?
Kai hän todellakin oli niin lapsellinen, mutta heti perään Dewn jo ymmärsi paljon syvemmin unensa merkityksen. Ei se ollut tarkoittanut kaiken muuttumista taikaiskusta siinä hetkessä, vaan se oli ollut rohkaisu hänelle jatkaa tällä tiellä, sillä se oli oikea tie, eikä hän pyristelisi ponnistuksissaan turhaan päädyttyään tämän luurangonlaihan ja ihmisiä pelkäävän hevosen uudeksi suojelijaksi. Hänestä olisi siihen ja hän pystyisi siihen, vaikka hän oli itsekin vielä puoliraajarikko. Ja se olisi tärkeää Fifille, mutta myös hänelle itselleen.
Tämän lähinnä tunnetasolla itselleen pitämänsä kannustuspuheen jälkeen Dewn veti syvään henkeä, astui uhkarohkeasti karsinaan ja sulki silmänsä…
Ja niin hän teki joka ilta siitä eteenpäin.
Muiden mentyä nukkumaan, talon ollessa hiljainen ja ulkona mustana nököttävässä tallissa kaiken rauhoituttua, hän hiipi ulos ja meni Fifin karsinan ovensuuhun, viipyi siellä jonkin aikaa vain seisten tekemättä mitään ja sitten lähti pois. Joskus hän puhui jotakin, joskus hän vähän lauloi (muttei vihellellyt, sillä siitä Fifi hermostui) ja joskus oli aivan hiljaa. Hän ei tiennyt mitä hän teki, mutta yritti mielessään luoda jonkinlaista yhteyttä hevoseen. Hän ei tiennyt tekikö hän minkäänlaista edistystä, mutta ainakin hänestä tuntui, ettei Fifi enää kavahtanut häntä aivan yhtä dramaattisesti muutaman yön jälkeen, ei inahdellut yhtä pelokkaasti eikä ravaillut ympäriinsä aivan yhtä hermostuneesti.
Dewn loi tätä hiljaista yhteyttä, teki tätä äänetöntä parannustyötä yöaikaan pääosin kahdesta syystä: ensinnäkin, Fifi oli rauhallisempi yöaikaan, jolloin ympäristön ärsykkeet olivat minimaaliset ja toiset hevoset pääosin unessa, ja toisekseen siksi, että silloin Dewn saattoi olla rauhassa eikä hänellä ollut jatkuvaa alituista stressiä siitä, että joku tulisi ja häiritsisi häntä tai isä tulisi ja raivostuisi Dewnin varomattomuudesta…
Lopulta, vihdoinkin, hänen kova työnsä palkittiin, kun yhtenä iltana Fifi suhtautui häneen ensimmäistä kertaa rauhallisesti.
Dewn tuli tottumuksensa mukaisesti talliin ja karsinaan noin kahdentoista aikaan keskiyöllä. Muutama uninen hevosenhirnahdus tervehti häntä kysyvästi, ehkä toiveikkaina yömyssyistä, kun hän valoja sytyttämättä konkkasi tutulle karsinalle ja avasi sen. Hänen ruunansa seisoi karsinan perällä, jossa se yleensäkin kyyhötti ja haisteli yöilmaa ikkunastaan. Mutta kun Dewn astui sisään, se kääntyi, muttei pelokkaasti pois päin, vaan hänen suuntaansa ja hetken aikaa jopa höristi korviaan ennen kuin asettautui tyynesti kauemmas korvat luimussa. Tuo hetkenkin kestänyt pieni ystävällinen ele riitti paisuttamaan sydäntä Dewnin rinnassa, joka kierähti nyt kallelleen ylpeydestä ja ilosta; Fifi oli hetkisen verran ikään kuin sanonut: Hei, kiva kun tulit, odottelinkin sinua tässä jo katsellessani pihalle.
Dewn hymyili niin, että se tuntui poskilihaksissa. Hänen ennen niin nauravaiset ja hymyileväiset kasvonsa olivat olleet jo niin pitkään jäyhät ja ahdistuneen surumieliset, että sellainen lihasjumppa tuntui olevan niille aivan uutta. Niin kuin Fifi opetteli jälleen höristelemään, Dewn opetteli hymyilemään. Kummallakin oli vielä matkaa kuljettavanaan, mutta ainakaan he eivät enää olleet tiellään yksin.
”Siellä on kaunis yö, hiljaista ja sirkat sirittävät yösoittojaan. Tuulee tuskin ollenkaan eikä ole kylmä eikä lämmin, taivas on kirkas, mutta kuuton. Mielisit varmaan sinne haistelemaan?” Dewn puheli osin itsekseen, osin hevoselle, jolle ojensi toista nyt kepitöntä kämmensyrjäänsä.
Fifin lähempi korva kääntyi kuulostelemaan hänen ääntään, ääntä, johon se oli jo tottunut ja sitten se tuntui tarkkailevan pohtivaisesti hänen ystävällisesti ojennettua kättään. Dewn odotti kärsivällisesti, odotti ja hänen kätensä alkoi jo puutua ja Fifi vain mietti ja tuumaili uskaltaisiko sitä nuuhkaista…
Se alkoi yhdestä epäröivästä askelesta lähemmäs, sitten toisesta ja kolmannella ruuna ylti jo Dewnin käden luo. Se laski päätään varovasti ja hitaasti, kunnes Dewnin sydän jälleen hypähti siitä pienistä pienimmästä kosketuksesta, joka hipaisi hänen sormiaan, henkäys lämpöistä ilmaa. Fifin turpa ei tuntunut silkkiseltä tai pehmeältä, se oli rohtunut ja karhea, mutta sen ele oli täynnä herkkyyttä ja lempeyttä.
Ja sillä hetkellä Dewn tiesi jo, että saisi nostaa kättään ylemmäs ja koskettaa sillä hellästi hevosen kaulaa. Fifi ei vastustellut eikä astunut sivuun, vaikka sen pää nytkähtikin ylös, ja Dewn laski avokämmenensä pehmeästi sen korppuuntuneelle karvalle. Fifiä ei oltu vielä kertaakaan päästy kunnolla harjaamaan tai pesemään, joten se oli edelleen pölyinen ja kovettuneen lian peitossa, mutta Dewn oli nyt jo varma, että pääsisi pian niinkin pitkälle. Jo tämä oli suuri saavutus heidän välisessään luottamuksessa.
”Ensi yönä”, Dewn supisi ja laski kätensä alas. ”Silloin minä haen sinut ja me menemme yhdessä ulos tästä ahtaasta kopista.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 27, 2015 12:16:00 GMT
Minä pystyn
29.7.2011
Sinä iltana Dewn varasi mukaansa pari palaa sokeria, porkkanan, omenan ja jopa piparkakun (eihän ollut vielä varmaa, mikä herkku erityisesti miellyttäisi Fifiä) ja hiipi keppeineen talliin. Hän oli jo päättänyt, että yrittäisi, vaikkei ollutkaan laisinkaan varma, että aika olisi siihen vielä sopiva. Hän nosti satulapidiketangossa roikkuneen riimunnarun käteensä ja sääti jonkin aikaa saadakseen karsinan oven auki. Fifi oli odottamassa häntä ja vaikutti aluksi jopa ilahtuneelta hänen tulostaan, mutta sitten ruuna pelästyi Dewnin kädessä vahingossa heilahtanutta varjomaista narua ja kavahti pelästyneenä karsinan nurkkaan. Dewn pelästyi hevosen pelästymistä ja toinen hänen kepeistään putosi kalahtaen tallin lattialle; sen ääni sai Fifin säikähtämään entistä pahemmin ja se kirkaisi äänekkäästi, rynnäten pari askelta ovensuuta kohti kuin aikoisi juosta Dewnin kumoon. Dewn kompuroi takaperin ulos karsinasta, mutta Fifi oli jo kääntynyt takaisin ja alkanut pärskien ja hönkien siirtyillä karsinansa takaseinän kulmasta toiseen.
Dewn kirosi mielessään huolimattomuuttaan ja ärsyttäviä keppejään, jotka olivat aina tiellä, yrittäessään noukkia niistä kaatunutta lattialta. Hänen suunnitelmansa oli mennyt mönkään jo siinä: Fifi oli nyt aivan liian hermostunut, jotta Dewn voisi edes kuvitella yrittävänsä viedä sitä salaa laitumelle. Niinpä hän harmissaan pujotti narun takaisin ja sulki karsinanoven, jättäen hevosen kuoputtamaan pahnoja itsekseen.
Ensi yönä sitten uusi yritys, Dewn ajatteli.
Samassa hän joutui räpyttelemään silmiään äkkinäisessä häikäisyssä, sillä talliin oli yllättäen lävähtänyt valot päälle. Torkkuneet hevoset korskahtelivat hereille, ja Dewn tihrusti talliovien suuntaan kohti hahmoa, joka seisoi hänen auki jättämänsä tallioven edessä käsi valokatkaisimilla.
”Mitä hittolaista, sinäkö se täällä oletkin?” sanoi hänen isänsä äreänkuuloisesti ja Dewnin mieliala laski. Onneksi isä ei kuitenkaan ollut ehtinyt saada häntä kiinni Fifin karsinasta. ”Poika, tiedätkö edes mitä kello on? Luulin, että täällä on varkaita tai jotain tunkeilijoita, sen Madclockin tapauksen jälkeen en enää yhtään ihmettelisi.” Raicy harppoi lähemmäs lapio kädessään kuin lyömäaseena, ja Dewn yritti parhaansa mukaan näyttää viattomalta, astuen kiireesti kauemmas Fifin karsinasta, jottei hänen tarkoituksensa tallissa notkuiluun yöaikaan olisi ollut liian päivänselvää. Raicy tarkkasi häntä tuimasti.
”En saanut unta ja ajattelin vain vähän kävellä ja poiketa tallissa katselemassa hevosia…”, sanoi Dewn. Hän oli tietoinen pullottavista taskuistaan täynnä hevosen nameja. Hän siirsi lantakikkareen lattialta kepinkärjellä sivuun. ”Olin jo menossa takaisin nukkumaan.”
Raicyn katse kävi hänessä, hänen taskuissaan ja sitten Fifin karsinassa. Ruuna tuntui tuntevan tuon katseen, sillä se potkaisi seinään.
”Mitä sinulla on tarkuissasi?”
”Äh... e-ei mitään...”
”Näytä!” Isä astui tungettelevasti lähemmäs ja tunki Dewnin vastustelusta huolimatta kätensä hänen taskuunsa, vetäen kourallisen sokereita ja porkkananpaloja esiin. Hänen silmänsä leimusivat. ”Ethän mennyt karsinaan?” hän tiuskaisi.
”En”, Dewn valehteli.
”Parasta olisi, sillä se hevonen voi tehdä mitä tahansa. En edelleenkään tykkää siitä, että herra Madclock antoi sen sinun vastuullesi. Sinun pitäisi keskittyä omaan kuntoutukseesi eikä yhden hullun hevosen—”
”Se on okei, minä pystyn tähän kyllä!” sanoi Dewn. Hän ei kuitenkaan kyennyt katsomaan isäänsä silmiin, sillä tämän katseesta Dewn näkisi sen mitä isä hänestä ajatteli: että Dewn oli vain pikkupoika, rampa, jolle voisi sattua mitä tahansa; ettei hän pärjäisi yksin tai ilman apua. Ja sitä Dewn ei missään nimessä halunnut nähdä, ei kuulla eikä uskoa. Oli ollut tarpeeksi kova työ terapian avulla saada omaa itseluottamusta ja arkea elämään takaisin ilman, että isä tai kuka tahansa muu tulisi ja yrittäisi horjuttaa sitä omien pelkojensa varjolla.
”Se hevonen sai tulla tänne silkasta kunnioituksestani herra Madclockia kohtaan”, Raicy jatkoi. ”Ei muusta. Kuuletko? Ja sinä pysyt kaukana siitä, ettet tule vielä pahemmin runnotuksi. Tuliko selväksi?”
Hampaitaan narskutellen, kasvot kireinä, Dewn konkkasi isänsä vahtikoiramaisesti seuraamana ulos tallista ja hoki joka askeleella ankarasti, lähes vihaisesti mielessään: minä pystyn! Minä pystyn! Minä PYSTYN! |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 27, 2015 12:29:54 GMT
Vinksallaan
1.8.2011
”Minä ajattelin, että tänään voisimme kokeilla päästää Fifin ulos”, sanoi Alexiina päivällä tallissa rehuhuoneessa, jossa hän oli Kittyn kanssa sekoittamassa kukkaisterapiauutteita ruunan ruoka-annokseen Gillianin ja Dewnin seuratessa kiinnostuneina vierestä.
Raskas taakka tuntui valahtavan pois Dewnin harteilta sen kuullessaan; olihan hän jo ehtinyt stressata miten onnistuisi yrittämään Fifin vientiä sinä yönä laitumelle, kerran isä oli jo narrannut hänet yöaikaan tallista.
”Se on hyvä, auttaa sitä varmasti paranemaan nopeammin”, sanoi Gillian luottavaisesti.
”Ehdottomasti, olen jo pitkään harmitellut, kun emme ole voineet sitä vapaaksi päästää. Yvonnen on kuitenkin tarvinnut päästä siihen säännöllisesti käsiksi, emmekä tiedä kuinka vaikeaa Fifiä on saada kiinni enää sen jälkeen, kun se on kerran päästetty irti! Voi olla, että se karauttaa laitumen toiseen päähän ja jää sinne”, sanoi Alexiina ja kiersi ukonhattu-uutepullon korkin kiinni ja pisti sen takaisin hyllylle. Rehulassa tuoksui makealle heinälle, tuoreille porkkanoille ja niille siemen- ja viljamössöille, joita puisessa rehusäiliössä muhi. ”Mitäs sanot?” hän kysyi kääntyen Dewniin päin; toisin kuin isä, äiti suhtautui Dewnin arviointikykyyn ja päätöksiin Ififlamman suhteen huomattavasti kunnioittavammin.
”Minä olen halunnut viedä sen ulos jo pitkään”, Dewn vastasi rehellisesti.
”No, annetaan mömmöt ensin ja katsotaan iltapäivällä miten me onnistuisimme siinä.”
Uutinen siitä, että tallin eittämättä mielenkiintoisimmaksi hevoseksi kohonnutta Ififlammaa yritettäisiin siirtää laitumelle levisi nopeasti ja pian paikan päällä oli seuraamassa niin oma talliväki, kuin Thomas Jordan ja Yvonne J. Flatterkin.
”Pois tieltä!” käski Raicy uteliaita naamoja käytävällä. ”Tämä ei ole mikään sirkushuvi. Kaikki kauemmas!”
Fifi paukutti karsinan seiniä ja Raicy, jonka mielestä tämä oli ollut huono ajatus alunperinkin ja vielä liian aikaista, näytti kireältä. Gillian, Kitty ja Lotte seurasivat kauempana, samoin Dewn, joka tosin yritti uutterasti puskeutua lähemmäs ja saada osansa toiminnasta. Alexiina näytti lievästi huolestuneelta, Yvonne yksinomaan tympeältä, kuten pessimisti-eläinlääkäri tuppasi aina näyttämään, ja Thomas Jordan keskittyneeltä käydessään valmiiksi avaamaan karsinanovea. Raicy piti riimunnarua kädessään ja lähestyi karsinaa. Fifi sätki ja inahteli hermostuksissaan sen toisella puolella.
”Isä...!” Dewn yritti, mutta kukaan ei kuunnellut; Thomas oli katsonut kysyvästi Raicyyn, joka nyökkäsi ja he avasivat jo ovea. Raicy yritti astua sisään tarttuakseen ruunan riimuun—
Fifi korskahti äänekkäästi ja tulisesti ja äkkiä Raicy joutui heittäytymään sivuun nopeasti; hevonen tuli rynnien suuaukolle ja hämmentyneenä ihmispaljoudesta ja kuuluvista henkäyksistä sekä varmasti levottomasta ilmapiiristä näykkäili eteensä silmänvalkuaiset muljahdellen.
”Ovi kiinni, ovi kiinni!” Raicy huusi, mutta liian myöhään: Fifi oli jo puoliksi käytävällä ja äkättyään käytävän toisessa päässä avonaisen tallioven, laukkasi kaviot hurjasti kopsien betonia vasten ulos ja katosi pihalle.
”Prkele!” huusi Raicy ja paiskasi lippalakkinsa maahan.
Kauhuissaan sivuun painautuneet ihmiset kiiruhtivat nyt tallioville katsomaan minne karannut hevonen oli laukannut. Fifi oli juossut tallia vastapäätä olevan pihaton aidalle ja pärski siellä nyt toisella puolella hämmästeleville tarha-kavereille. Se vaappui puolelta toiselle hämmennyksen vallassa, mutta kuultuaan ihmisten äänet (”Tuolla se on!” ”Älkää pelästyttäkö sitä enää enempää!” ”Ei saa juosta!”), kääntyi pian ympäri ja laukkasi häntä perässään liehuen kenttämuurin reunaa pitkin.
”Olkaa rauhassa, älkää ajako sitä takaa tai hermostuttako sitä!” Alexiina aneli.
”Joka iikka pysyy tallin sisällä”, käski Raicy, joka oli hyvin pahalla tuulella. Hän oli lyönyt kyynärpäänsä hermon ikävästi karsinanpieleen poistuessaan hevosen tieltä ja hieroi sitä nyt irvistäen.
”Minun olisi pitänyt tehdä se”, sanoi Dewn, joka konkkasi keppien varassa niin reippaasti kuin kykeni isänsä, Alexiinan ja Thomasin perässä ulos tallista, minne muut jäivät. ”Se luottaa minuun, olen käynyt sen karsinassa ja totuttanut sen—”
”Käynyt sen karsinassa?!” mylväisi Raicy, jonka sieraimet alkoivat väpättää. ”Mitä sinä sanoit?!”
Dewn puri kieleensä pahasti myöhässä. ”Vain pari kertaa, ei se ole ollut—ei se—meillä alkoi mennä jo hyvin, kun—”
”Minähän käskin pysyä kaukana siitä hevosesta!” Raicy karjui tuohtuneena. ”Mitä osaa siitä et ymmärrä? Mitä? Onko sinun pakko leikkiä jatkuvasti hengelläsi—?!”
”En minä mitään leiki!” Dewn huusi takaisin äänen narahtaessa ja tunsi suuttumuksen kuuman aallon pyyhkäisevän otsahiukset kasvoiltaan. Pitikö isä häntä pikkupoikana, jolle kaikki oli vain jotain leikkiä? ”Yritän auttaa sitä, niin kuin lupasin Madclockille—tiedän, että pystyn siihen! Sinä taas et selvästikään usko minuun yhtään!”
”SINÄ PYSYT EROSSA TÄSTÄ JA SIITÄ HEVOSESTA, ONKO SELVÄ?!” ärjyi Raicy nyt niin vihaisesti, että kaikki muutkin vaikenivat nöyrästi ja peruuttivat takavasemmalle. Thomas vaikutti kiusaantuneelta raapiessaan takaraivoaan stetsonin alta. Alexiinan ilme oli epämääräinen.
Dewn koki leiskuvaa raivoa ja tiesi, ettei tottelisi isänsä käskyä. Ensinnäkään, isällä ei ollut mitään oikeutta käskytellä häntä, eikä myöskään mitään oikeutta puuttua Dewnin elämään.
”Mene talliin!” Raicy sanoi.
”En”, Dewn sanoi uhmakkaasti.
”Menet nyt talliin tai lähetän tuon hevosen heti huomenna teuraaksi”, sanoi Raicy pihisten, silmät leimuten.
Dewnin vatsaa kouraisi kylmyys ja pelko. Voisiko isä todella tehdä sen? Lähettää Fifin teuraaksi, vaikka Fifi oli nyt Dewnin hevonen?
Dewn päätti, ettei ottaisi asiasta selvää, vaan kääntyi ja lähti kävelemään keppeineen. Hän polki ne joka askeleella maahan niin tuimasti, että oli ihme, etteivät ne menneet poikki. Hän ei mennyt talliin, sillä hän ei halunnut kohdata kenenkään kasvoja, olivatpa ne myötätuntoisia tai pettyneitä tai huolestuneita tai mitä ikinä — hän halusi olla yksin. Hän ei myöskään mennyt kotiin talolle. Sen sijaan hän kiersi tallin takaa ja lähti sitten kohoamaan ylös haapojen kansoittamaa mäkeä, joka nousi korkealle harjanteelle ratsastuskentän ohi merenlahden poukaman yläpuolelle ja jossa tummista laudoista rakennettu tuulimylly seisoi.
Dewn kihisi niin paljon kiukusta ja itseinhosta ja raivosta isäänsä kohtaan, ettei jäänyt edes seuraamaan kuinka he saisivat Fifin kiinni tai ohjatuksi laitumelle, joka nyt oli tyhjennetty ruunaa varten yksityiskäyttöön.
Matka tuulimyllymäelle oli raskas, sillä hän oli vasta totuttelemassa taas jalkojensa käyttöön aktiivisesti, mutta yhtä kaikki Dewn puri hampaansa yhteen ja piti itsepintaisesti päänsä ja kärsi sen säryn ja kivun, joka hänen jaloissaan ja selkälihaksissaan ja käsivarsissaan jyskytti, ja kohosi yhä vain ylöspäin, kunnes pääsi perille saakka. Vasta silloin hän mätkähti uupuneesti yhdelle niistä kivistä, jotka tönöttivät myllyn edessä reunanteella ja jäi silmä tiukkana tuijottamaan eteensä merelle.
Hän oli keksinyt paikan oivaksi pohdiskelulle ja omalle ololle sen jälkeen, kun isoisän pieni muistotilaisuus oli siellä pidetty. Alkuvuodesta George oli käskenyt heidän kaikkien pysyä mäestä kaukana eikä ketään ollut oikeastaan niin paljoa kiinnostanut siellä käydäkään lahon oloista myllyä ihmettelemässä, mutta nyt isoisän mentyä menojaan horisontin tuolle puolen, Dewn ajatteli valtaavansa sen pienen maailmankolkan nokan aivan itselleen.
Ja siellä hän nytkin istui ja märehti, kiroili ja mutisi itsekseen, potkaisi irtokiveä, joka lensi reunan yli ja katosi näkyvistä ja empi ohikiitävän hetken verran heittää keppinsäkin siitä mereen; puuska meni kuitenkin ohi, vaikka houkutus olikin suuri ihan vain, jotta saisi nähdä isän raivostuneen ilmeen, kun Dewn kävelisi takaisin omin jaloin ilman tukea alas myllymäeltä…
Dewn laski kepit käsistään kiven viereen. Hetken ajan hän vain tuijotti yhä eteensä, sitten hän käsillään voimaa hakien pyrki nousemaan jaloilleen. Polvet notkuivat ja tutisivat kuin ikälopulla raihnavanhuksella, rapautuneet reisilihakset tärisivät, kun hän koetti seistä niiden varassa… ja sitten hän ei jaksanut enää, se oli liian rankkaa, hän oli väsynyt ja putosi takaisin kiven päälle. Se sattui häntäluussa ja hän menetti tasapainonsa ja valui sivuttain kyljelleen maahan toisen keppinsä päälle alas kiveltä.
Voi miten tyhmältä ja kiusalliselta se tuntui!
Vaikkei ketään ollut näkemässä, Dewniä harmitti vietävästi hänen oma voimattomuutensa ja avuttomuutensa, eikä hän heti jaksanut edes räpiköidä takaisin pystyyn, vaan jäi siihen kallellaan makaamaan maiseman näyttäytyessä hänelle siitä näkökulmasta aivan vinksallaan. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 27, 2015 12:34:10 GMT
1 + 1 = ?
5.8.2011
Se nyhti ruohoa tiheässä tahdissa, kuin pelkäisi, ettei kohta taas saisi maistaa sitä vuosikausiin. Se koki tehneensä jotain tuhmaa ja oli sen vuoksi varpaillaan, ikään kuin varuillaan, että pian sen päälle taas käytäisiin. Ja vaikka laaja laidun oli tyhjä tätä yksinäistä hevosta lukuun ottamatta, silti sen epäluuloiset korvat ja tarkkaavat silmät pitivät jatkuvasti ympäristöä silmällä. Jouhet läiskivät puolelta toiselle sen reisiin, kärpäset lentelivät sen ympärillä, mutta se oli jo niin tottunut niihin, ettei jaksanut liiaksi hätyytellä niitä tiehensä.
Se söi sellaisen kiihkon vallassa, että kuvitteli varmaan voivansa sitä kautta kaivaa tunnelin maan läpi parempaan maahan, preerialle, villihevosten tantereelle.
Satoi vettä, mutta se ei haitannut; Dewn jatkoi istumistaan laitumen aidan tuntumassa ja seurasi herkeämättä sitä kaukaista pilkkua, joka oli hänen hevosensa. Sadeveden nuollessa likoja ja pölyjä hevosen karvapeitteestä se alkoi pikku hiljaa vaaleta eikä näyttänyt kaukaa katsottunakaan enää yhtä alakuloisen harmaalta; oli kuin koko hevonen olisi saanut ripauksen elämänliekkiään takaisin päästyään vapauteen ja värien palatessa taas sen pintaan.
Alexiina oli myöhemmin kertonut Dewnille, että Fifi oli laukannut suoraan laitumelle, jonka portti oli ollut auki; heidän ei ollut tarvinnut kuin sulkea se sen perästä ja ruuna oli painellut niin pitkälle kuin oli päässyt, pysähtynyt, kieppunut vähän ympyrää ja lopulta todettuaan jahdin loppuneen käynyt ruohostamaan.
Ja siellä se nyt laidunsi edelleen.
”Reppana, mutta kyllä se alkaa näyttää jo paremmalta. Vai kuvittelenko vain?” sanoi Alexiina, joka oli tullut sateenvarjoineen Dewnin luokse mukanaan rasiaan aseteltu voileipä ja muki mehua. ”Ihailen sinnikkyyttäsi, olet istunut täällä yhtä soittoa nyt neljä tuntia.”
”Äiti, minä kävin kuukauden ajan joka yö Fifin karsinassa”, Dewn tunnusti ottaessaan nälkäisenä tuodun välipalan vastaan.
”Mmm, tiedän”, sanoi Alexiina lempeästi, ja Dewn yllättyi, sillä äiti ei kuulostanut lainkaan syyttävältä tai huolestuneelta.
”Tiedät?”
”Tiedän. Olin hereillä muutamana yönä, kun kuulin ulko-oven käyvän. Kävin kurkkaamassa huoneeseesi ja huomasin vuoteesi tyhjäksi; samoin Raicyn kerrottua, että löysi sinut yöllä tallista, osasin kyllä laskea yhteen yksi plus yksi...”
”…on kaksi”, sanoi Dewn etäisesti ja siristeli silmiään Fifin suuntaan. Sade oli yltynyt nyt rankemmaksi ja maisema ja laidun alkoi peittyä harmaaseen usvaan.
”Enpä tiedä, ei se kai aina”, Alexiina sanoi ropinan ja kohinan yli, eikä Dewn heti pysynyt kärryillä mistä nyt puhuttiin. ”Että se on kaksi, siis”, Alexiina selvensi, ”joskus yksi plus yksi onkin… kolme.” Hän hymyili, iski silmää ja lähti takaisin kotia kohti. Hänen mentyään ja vietyään sateenvarjon mukanaan, Dewn sai taas sadekuuron päällensä, mutta veti vain sadetakkinsa hupun paremmin ylleen, jääden vähän hämmentyneenä mussuttamaan leipäänsä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 27, 2015 12:40:13 GMT
Kaksi kuukautta myöhemmin, Dewn oli taas laitumen laidalla katselemassa Fifiä, mutta sillä kertaa taivaalta ei tullut vettä, vaan räntää, ja aikaisemmin kaukana epäluuloisesti kyyhöttänyt harmaanlikainen eläin ei ollut enää kovin kaukana, ei niin epäluuloinen eikä harmaanlikainenkaan; siitä oli tullut kauniin hennon voisilmän keltainen, valkojouhinen ja, kun lopulta kaikki lujastikin kiinni pakkautunut muta oli saatu irtoamaan, paljastui, että hevosella oli herkkä pitkä pyrstötähtimäinen piirto otsassaan.
Märkien räntäklimppien läiskiessä maahan ja harteilleen, Dewn kumartui kepit edellä laidunaidan ali ja lähti kulkemaan hieman lähemmäs. Voikko ruuna katseli häntä jonkin matkan päästä ja sen katse oli levollinen, luottavainen. Se tunsi Dewnin ja tiesi, ettei tämä hermostuisi siihen eikä tekisi mitään vihaisesti. Edes nuo kaksi outoa ylimääräistä metallista raajaa, jotka olivat saaneet oman osansa Fifin totuttelusta yhdessä koulutuksensa vaiheessa viime viikkojen aikana, eivät enää vaivanneet sitä kovin.
Kun Dewn oli muutaman metrin päässä, hän pysähtyi ja kutsui rauhallisesti: ”Fifi. Tule.”
Ruuna käänteli korviaan, mutusteli vähän köyhtynyttä ruohotuppoa suupielessään, empi ja lähti sitten lähestymään häntä. Se höristi korviaan, sitten veti ne taakse ja pysähtyi sen verran lähelle, että Dewn yletti koskettamaan sen kaulaan kättään kurottamalla. Pää oli Fifille edelleen arka paikka, mutta muutoin se antoi Dewnin kosketella itseään kaikkialta; mutta vain Dewnin, ei kenenkään muun. Alexiina tai Kitty kykeni kyllä taluttamaan sitä ja sai sen tarvittaessa talliin ja tallista takaisin laitumelle ilman samanlaista esitystä kuin alussa, mutta vain Dewnin Fifi salli tulla tarpeeksi lähelle ja tarpeeksi pitkäksi aikaa, jotta hevosen saattoi hellästi harjata. Kavioita ei voinut vielä puhdistaa, sillä Fifi ei sallinut jalkoihinsa kajoamista ja riimun laiton suhteen sai olla kärsivällisen tyyni ja erityisen herkkätunteinen.
Mutta mikä mielenkiintoisinta, Fifi suhtautui Raicyyn yhtä hermostuneen äksysti ja peloissaan kuin heihin kaikkiin muihinkin ensimmäisinä päivinään tilalle saavuttuaan. Myös Thomas Jordania Fifi pelkäsi, mutta Raicyä se ei suoraan sanottuna sietänyt. Syynä saattoi olla, että Raicy oli säikäyttänyt sen pahasti yritettyään ottaa sitä ulos karsinasta. Tai ehkä se tiesi, että Raicy oli uhannut heittää sen makkaraksi?
Tämä ei ainakaan ollut mitenkään omiaan lämmittämään Raicyn suhtautumista hevosta kohtaan, josta hän piti lähes yhtä hartaasti kuin Fifi hänestä. Dewn olikin saanut (äidin pehmittämänä) suostutella isän aikamoisella ponnistuksella suostumaan siihen, että Dewn sai nykyisin sukia Fifiä tallissa ja käydä katsomassa sitä laitumella. Tosin ehto oli ollut, että joku oli aina läsnä ja katsomassa Dewnin perään, mutta kuka nyt jaksoi alituista lapsenvahtia…
Dewn rapsutteli hymyssä suin Fifin karvaa, joka oli alkanut saada kiiltoa ja eloa äidin käyttämistä kukkauutteista ja hyvästä ravinnosta. Ruuna ei enää ontunut, vaikkakin sen takajalat kävivät vähän oudosti käynnissä, ja sen silmissä oli kirkkautta, joka kieli siitä, että se oli päässyt pahimman masennuksensa ylitse. Se kaikki sai Dewnin pakahtumaan onnesta ja kiitollisuudesta. Jos hän ei olisi puuttunut peliin juuri oikealla elämän hetkellä – jos ei olisi kävellyt isänsä kanssa sinä päivänä latoon ja nähnyt Fifiä ja päättänyt vakaasti pelastaa sitä, se laukkaisi nyt pilvilaitumilla yhdessä Rosebudin kanssa.
Dewn lähti kävelemään poispäin kuulostellen. Hän vilkaisi silmäkulmastaan ja huomasi Fifin astuneen pari askelta hänen jäljessään ja sitten ruuna löntysti verkkaisesti hänen perässään aina laitumen aidalle asti. Se kuitenkin pysähtyi pari metriä ennen ja jäi siihen seisomaan, katsoen Dewniä hellyyttävästi kuin kysyen, joko oli aika tulla sisälle ja onko ihan pakko.
Dewn naurahti, kääntyi rapsuttamaan Fifiä vielä lavalta ja koukkasi sitten kömpelösti aidan ali. Ruuna jäi hamuamaan märkää syysruohoa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 27, 2015 12:49:58 GMT
Vakoilija
16.10.2011
Tumma hahmo juoksi kaatosateen ja harmauden turvin tallitietä pitkin. Hän empi sekunnin portilla, mutta jatkoi sitten nopeasti juoksuaan heinäladon seinustalle, sen etupuolelle, katsoi ympärilleen ja veti oven auki puikahtaen vikkelästi sisään. Jos kaikki oli sujunut siihen mennessä suunnitelmien mukaan, kukaan ei ollut huomannut häntä...
*
Samaan aikaan tallissa vaaleahiuksinen poika suki voikkoa hevostaan käytävällä. Sateen rummutus kuului sisälle asti, mutta tallissa oli lämmintä ja suojaisaa. Toinen pojan kävelykepeistä nojasi karsinan ovea vasten ja toisen varassa hän yritti vapaalla kädellään harjata hevostaan.
Myös hän halusi välttää huomatuksi tulemisen. Juuri sillä hetkellä käytävällä ei näkynytkään ketään muuta, oli sunnuntai ja kaikkialla hiljaista sateen tasaista jyskettä ja hevosten heinänkahistelua lukuun ottamatta. Poika vilkaisi vielä varmuuden vuoksi käytävän kumpaankin suuntaan. Sitten hän suoristautui täyteen pituuteensa ja tuijotti tuimasti jalkojaan. Hän pudotti harjan koppaan ja otti kaksin käsin kiinni yhdestä kepistään. Hän kokeili varovaisesti painoa vasemmalle jalalleen. Sitten hän hivutti keppiään kauemmas ja laski sen rauhallisesti nojaamaan parinsa viereen karsinaa vasten.
Hän päästi irti ja seisoi ilman tukea omilla jaloillaan.
Siihen mennessä kaikki hyvin. Nyt pitäisi vielä päästä liikkumaan.
Poika liikutti laahaten oikeaa jalkaansa eteenpäin. Hän ei uskaltanut nostaa sitä kovin teatraalisesti. Hän liikutti myös vasempaa ja horjahti aavistuksen. Voikko hevonen seurasi sivusilmällä hänen puuhiaan ja nyökytteli päätään reippaasti, kuin kannustukseksi. Poika veti syvään henkeä ja suurin ponnistuksin kiskoi oikean jalkansa irti betonikäytävän lattialta, joka tuntui raskaalta ja liimautuneen siihen kuin magneetti rautaan. Juuri, kun hän oli astumassa askelen eteenpäin, hänen polvessaan vihlaisi polttavan pistävästi ja ennen kuin hän tajusikaan, hän makasi jo rähmällään tallikäytävän lattialla ja löi otsansa kipeästi maahan.
”Dewn!” Ronski tummapiirteinen mies juoksi käytävän toisesta päästä suorinta tietä pojan luokse. ”Dewn! Loukkasitko itsesi? Mitä? Vastaa!”
”Ei... ungh... hätää, isä...”, Dewn henkäisi ja kohottautui käsiensä varaan. Hänellä oli mennyt roskia ja heinänkorsia suuhun ja hän sylki ne pois. Raicy auttoi hänet ylös, pudisteli vähän paitaa Dewnin vastusteluista huolimatta (”Lopeta isä, en ole mikään avuton pikkulapsi!”) ja ojensi molemmat kepit hänelle takaisin totisena. Dewn otti ne vastahakoisesti vastaan. Raicy katsoi häntä tuimasti.
”Mitä sinä oikein meinasit? Kävelit ilman keppejäsi!”
”No, eikö minun pitänyt harjoitella...”, Dewn mutisi tuskin kuuluvasti.
”Olisit voinut kaatua pahasti! Lyödä pääsi, pilata jalkasi, tuo hevonen olisi voinut talloa sinut... et saa pelleillä tai paranemisesi vain viivästyy!”
”Ja kuinkakohan kauan siihen mahtaa vielä mennä? En jaksa tätä enää, haluan olla normaali!”
”Normaali!” Raicyn silmät pullistuivat hivenen. Hän joutui rauhoittelemaan itseään, jottei saisi kohtausta. Hevonenkin heidän vieressään steppasi sivuttain hermostuneena ja vihaisena, näykkäili ilmaa pelokkaana, sillä mies oli liian lähellä. ”Dewn...” Raicyn kasvot pehmenivät vähän, kuin hän olisi pakottanut itsensä säyseämmäksi ja purren huuleensa epäröi käsi koholla ennen kuin laski sen isällisesti poikansa olkapäälle. Tämä käänsi päänsä uhmakkaasti toiseen suuntaan. ”Sinä olet edistynyt huimasti. Etkö huomaa sitä itse? Siitä on vasta... yli vuosi ja sinä kävelet jo melkein ilman keppejä—”
”Enhän.”
”—ja paraneminen jatkuu, mutta se vie oman aikansa, niin kuin hyvin tiedät. Se fysioterapeuttikin sanoi, että sinä olet oikea taistelija!”
Dewn puri alahuultaan ja hänen silmänurkkiaan poltteli. Raicy ravisti häntä vähän; ele oli ystävällinen, mutta kärsimätön. ”Rohkeutta ja pitkäjänteisyyttä, poikani. Kyllä sinä vielä kävelet! Katso Fifiäkin! Te olette samassa veneessä, molemmilla omat pelkonsa ja haasteensa voitettavina, mutta kumpikaan ei anna periksi. Yhdessä te juoksette kyllä vielä maaliin, vaikka edessä olisi esteitä.”
Raicy laski kätensä ja Dewn katseli hänen paitansa etumuksen nappeja.
”Vau, isä”, hänen oli pakko hiljaa sanoa, kun tukahdettu hymy nyki hänen suupieltään. ”Et olekaan ennen pitänyt noin mahtipontista puhetta.”
”No jaa, onneksi et ole kuullut juttujani iltahippojen jälkeen!” sanoi Raicy kepeämmin, ja Dewnkin hymyili voimatta itselleen mitään. ”Mutta tiedätkös, vaikken olekaan aina ollut ehkä ihan niin... kannustava ja tukenasi tässä aiemmin”, isä jatkoi äkkiä vakavempana vilkaisten epämääräisesti luimistelevan ja silmiään pyörittelevän Fifin suuntaan, ”haluan sinun kuitenkin tietävän, että olen sinusta todella ylpeä.”
Dewn ei tiennyt mitä siihen sanoisi, joten ei sanonut mitään.
Fifi inahti hermostuneesti. Raicy katsahti siihen kurttuisemmin. ”Jaaha... minä voin kyllä lenkittää Fifin, vaikkakin—”
”Ei”, Dewn sanoi nopeasti. ”Minä teen sen itse. Sitä paitsi Fifi ei pidä sinusta.”
”Vieläkään”, Raicy huokaisi katsellen voikkoa ruunaa osin ärtyneesti, osin harmissaan, ja siveli leuansänkeään. ”Hyvä on. Tulen kuitenkin juoksuttamaan hevoseni tässä samalla, vaikka siellä sataakin aika lujaa.”
Dewn oli pitänyt tarkasti kiinni Fifin kuntoutusohjelmasta, joka oli käynnistynyt lokakuun alussa. Hän kävelytti ja juoksutti sitä joka päivä ja sai samalla itselleen liikuntaa. Tuo lopetusuhalta pelastettu hevonen oli edelleen luikku ja luiseva, mutta niin koko kesän ja syksyn kestänyt yhdessäolo päivittäin oli tuottanut tulosta. Fifi oli muutenkin huomattavasti rauhallisempi verrattuna siihen, kun se oli saapunut. Silloin se oli purrut ja potkinut ja pelännyt kaikkea liikkuvaa ja äänekästä. Nyt se toimi Dewnin kanssa kuin koiranpentu ja jokseenkin myös Dewnin äidin, Alexiinan käsittelyssä.
Raicy vei ensin ravurioriinsa, Freund Hexenschussin, ulos tallista. Dewn irrotti Fifin ketjut, kiinnitti riimunnarun ja jätti toisen kepeistään pois, mutta konkkasi oikeaan keppiinsä nojaten ulos tallista. Fifi seurasi häntä säyseästi. Se tuntui tietävän, ettei Dewn ollut fyysisesti täysin voimain tunnossa, eikä siksi koskaan yrittänyt mitään.
*
Salaperäinen tumma hahmo katseli ladon ovenraosta kuinka ensin mustaan sateenpitävään takkiin ja lippalakkiin pukeutunut mies tuli ulos tallista ja hänen vierellään kulki ruunikko hevonen pää alhaalla juoksutusliinassa.
Sitten tallista heidän jäljessään tuli turkoosissa tuulitakissa ulos pellavapäinen poika, joka tukeutui kävelykeppiin toisella kädellään.
Hahmo liikahti vähän. Riimunnarun päässä ulos astui pää korkealla ja sieraimet laajenneina laiha voikko hevonen, jonka päässä oli valkoinen kapea laukki. Hahmo katseli piilostaan kuinka poika kompastui, mutta jatkoi sitten kävelyään pää yhtä ylväästi pystyssä kuin vierellään kulkevalla hevosella, kasvot päättäväisesti vasten sadetta hevosekin luimistaessa korviaan tuulessa.
Pian he olivat kadonneet tallin taakse mennäkseen kentälle.
Hahmo raotti heinäladon ovea, puikahti ulos ja juoksi sateen läpi takaisin Kings Roadin portille — ja katosi. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 27, 2015 12:57:25 GMT
Hahmo myllymäellä
1.11.2011
Mutta se saattoi olla vain mielikuvitusta, ehkä temppu silmissä, sillä Dewn ei luottanut enää sataprosenttisesti aisteihinsa sen jälkeen, mitä yksi yö oli tapahtunut. Hän oli ollut aivan varma, että hänen huoneessaan oli ollut kammottavalla tavalla kieroontunut, pelottava kummitusmainen hevonen, mutta kun hän oli hetken kuluttua rääkäistyään lyönyt valot päälle ja katsonut uudestaan, se olikin ollut vain hänen kuntoutuslaitteensa nurkassa, jonka päälle Dewn oli edellisiltana heittänyt vanhat tallivaatteensa. Tietenkin hänen juuri näkemästään painajaisesta maastoesteratsastuskilpailuihinsa liittyen herännyt stressi ja trauma saivat hänet pelkäämään omaa heijastuskuvaansakin huoneen tummaa ikkunaa vasten. Ei siis mikään ihme, että hän kuvitteli näkevänsä epämääräisiä hahmoja keskellä päivääkin…
Kuitenkin jokin sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaa ja vietyään Fifin takaisin laitumelle harjaussession päätteeksi, Dewn ajatteli varmuuden vuoksi käydä ylhäällä mäellä tarkistamassa asian. Kun hän oli kerran pahemmin ajattelematta kevytmielisesti maininnut näyistä tuulimyllyn luona ääneen päivällispöydässä, isoäiti oli katsahtanut lempeän haikeasti hymyillen isoisän kuvaa ja sanonut, että Dewn oli varmasti nähnyt Georgen hengen, joka yhä piti hevostilaansa silmällä. Charlotte oli sen kuultuaan melkein lentänyt tuolilta ja siskon ilme oli ollut niin hupaisa, että juttu oli unohtunut siihen, kun kaikki nauroivat Lotten kauhistukselle.
Konkkaaminen kesti yhä kauan. Jos hän liikkui enemmän, Dewn joutui edelleen käyttämään kahta keppiä, mutta tallissa pyöriessään ja hevosia hoitaessa hän pärjäsi nykyään jo yhdelläkin. Sitä paitsi silloin oli helpompaa käsitellä ja tehdä asioita, kun sentään toinen käsistä oli vapaa.
Kun hän lopulta ehti mäen päälle asti, ei siellä ketään ollut. Kivet, joilla hänellä oli tapana istua, olivat siinä missä ennenkin kylminä ja harmaina hyhmäisessä maassa ja pilvinen taivas levittäytyi harmaanvalkoisena pitkälle taivaalle ulapan yli.
Dewn kiersi myllyn ympäri ja tarrasi sitten ovenkahvaan ja riuhtaisi sen auki.
Tyhjä.
Myllyssäkään ei ollut ketään. Mitä hän oli oikein olettanut?
Vaikka hän kävikin usein mäellä, tuulimyllyyn sisään hän harvemmin poikkesi. Se ei ensinnäkään ollut kovin miellyttävä, vaan siellä haisi aika pahalle ja ummehtuneelle ja vanhalle, ja toisekseen se oli pieni ja ahdas ja täynnä turhaa pölyistä kamaa, kuten ikivanhoja heinäpaaleja, pahvilaatikoita, viljasäkkejä ja joitain rikkoutuneita kulhoja tai astioita, joilla kai oli joskus ollut jokin tarkoituskin.
Dewn katsahti ylöspäin kohti myllyn kapeita kerroksia, joista pääsi huoltamaan jyväsimen eri osia. Tuskinpa sielläkään ketään oli, vaikkei hän siitä maasta sinne nähnyt. Mutta eipä hän olisi voinut, saati jaksanut tikkaita ruveta kiipeämään, joten hän laittoi oven kiinni perässään ja hengähdettyään hetken suolaista ja viileää meri-ilmaa keuhkoihinsa, kääntyi lähteäkseen takaisin alas kotiin. |
|
