Post by Dewn on Dec 27, 2015 13:03:24 GMT
Pukittava kaulakoru
12.11.2011
12.11.2011
Tuuli tuntui viilteleviltä puukoniskuilta pyyhkäistessään kentän yli kuin vihastunut sarvipäinen härkä. Dewn oli peittänyt korvansa kaulaliinalla, mutta oli unohtanut hansikkaansa talliin ja koukisteli nyt toisen käden paljaita, kohmeisia sormiaan toisen käden kevyesti pidellessä juoksutusliinaa. Voikko ruuna ravasi isoa ympyrää pojan ympärillä. Se laski ja nosti päätään tasaisesti ja silloin tällöin pärskähti muutaman kerran äänekkäästi. Dewn kääntyi sen mukana paikallaan ympäri ja seurasi hevosen eleitä: kun se laski päänsä ja alkoi aukoa suutaan maiskutellen, Dewn pyysi sen takaisin käyntiin.
”Hyvä poika!” hän sanoi hevoselleen, joka pysähtyi ja nosti kauniin päänsä korkealle ylös katsoakseen jonnekin Dewnin ylitse. Poika käänsi sille selkänsä ja odotti hetken. Kului tuskin montaakaan sekuntia, kun hiljainen töminä kertoi kavioiden lähestyvän ja pian hän tunsi turvan työntyvän niskaansa ja puhaltavan mukavasti lämmittävää ilmaa hänen takinkauluksensa sisään.
Korkean kivisen muurin takaa, joka reunusti kentän tallinpuoleista sivua, kurkki mustatukkainen hahmo. Hänen silmänsä kapenivat viiruiksi, kun hän silmäsi vaaleahiuksista poikaa, joka taputti voikon hevosen turpaa. Kun he lähtivät tulemaan porttia kohti, hahmo horjahti ja putosi selälleen hiekkaiseen maahan. Hetkeksi hänen hengityksensä näytti salpaantuneen ja hän haukkoi pari sekuntia ääneti henkeä, ponkaisi sitten nopeasti ylös ja juoksi matalana kyyryssä piiloon latoa vasten olevien heinäpaalien taakse.
Ruuna pysähtyi korvat höröllä ja töllisteli kivimuuria.
”Mitä nyt, Fifi?” Dewn kysyi ja katsoi hevosta, joka tapitti suurilla mustilla silmillään suoraan eteenpäin. Dewn nykäisi kevyesti liinasta. ”Ei siellä mitään mörköjä ole, tule vain.”
Fifi päästi pienen inahtavan hirnahduksen ja heti perään pidemmän, korvia särkevän hirnunnan. Dewn virnisti sille. ”Minä voin mennä edeltä, jos se helpottaa?”
Mutta kun hän otti askeleita eteenpäin kohti porttia, ruuna lähtikin äkkiä kevyeeseen raviin ja hölkkäsi Dewnin edelle. Dewn pidätteli sitä ihmeissään ja Fifi alkoi pyöriä ympyrää hänen ympärillään. Dewnin oli vaikea pysyä sen perässä nojatessaan toisella kädellään keppiinsä ja oli vähällä horjahtaa ja kaatua.
”Kuinka sujuu?” kuului hilpeä ääni. Dewnin pikkusisko, Charlotte, ratsasti pienellä maitopäisellä ponillaan Lunalla sisään kentän porteista.
”Ai sinä se olit, Luna hermostutti Fifin”, Dewn sanoi ja yritti selvittää juoksutusliinaa irti takinliepeistään. Fifi oli kuitenkin jo rauhoittunut ja nuuski lempeästi ilmaa turpa koholla. Dewn sai talutettua sen ulos kentältä, mutta kun hän aikoi viedä sen sisään tallin sivuovista, se yhtäkkiä taas pysähtyi ja jäi tuijottamaan heinäpaalikasan suuntaan ladon seinustalla.
”Kaikki on hyvin”, Dewn toisteli sille jo vähän kärsimättömänä. ”Tule sisään, niin saat karsinassasi heinää.”
Fifi oli tavallista hermostuneempi sinä päivänä.
Suittuaan hevosensa, Dewn vei juoksutusliinan takaisin paikalleen satulahuoneeseen. ”Höh”, hän hämmästyi, kun huomasi, etteivät hänen hansikkaansa olleetkaan satulahuoneen penkillä, mihin hän oli muistinsa mukaan ne jättänyt. Hän kurkisti penkin alle ja katsoi ympärilleen, muttei huomannut niistä vilaustakaan.
”Ehkä jätin ne Fifin harjakoppaan”, hän tuumi ja meni koluamaan vielä hevosenharjapakkinsa, mutta sormikkaista ei ollut jälkeäkään.
”Hei Dewn, etsitkö jotakin?” kysyi hiljaa Gillian, punakiharatukkainen vähän ujo tallityttö ja Dewnin pikkuserkku, joka lykkäsi kottikärryjä tallikäytävää pitkin.
”En vain löydä hanskojani mistään”, Dewn kohautti harteitaan. ”No jaa, ehkä ne ilmestyvät aikanaan jostain.”
”Oletko hukannut jotain muutakin? Kuten... tämmöisen?” Gillian veti pusakkansa taskusta tummuneen, kultaisen ohuen kaulaketjun, josta roikkui pukittavan hevosen siluetti.
”Ei näytä tutulta”, Dewn pudisti päätään otettuaan ketjun sormiinsa. Hän katseli sitä. Se oli itse asiassa aika kiva. Koruton ja yksinkertainen. Hieman kulunut ja naarmuinen, joten ei ainakaan mikään uusi.
”Löysin sen heinäladosta ovensuulta. Kysyin jo Lottelta, mutta hän sanoi, ettei se ole hänen...” Gillian kohautti kainosti olkaansa ja jatkoi matkaansa.
Dewn jäi häpistelemään korua. Jostain syystä se tuntui hyvin erityiseltä.