Post by Cella on Apr 9, 2023 9:06:09 GMT
Torailijoita ja tornadosireenejä
Keskiviikolta ja torstailta
[Lue myös tämä]
Kitty Tyler Manny
Cellan päätä särki heti herätessä. Siitä tiesi, että jokin oli kummallisesti.
"Olet varmasti juonut liian vähän vettä eilen. Vaikka meillä oli välipäivä kisasuorituksista, lämpötila on hellelukemissa ja tulee helposti juotua liian vähän", Alexiina hössötti äidillisesti Cellan ympärillä ja viipaloi blondin vesimukiin kurkkua. Charlotte mulkoili äitiään otsatukkansa alta ja siirsi pistävän katseensa sitten Cellan vieressä istuvaan Iirikseen, joka kehtasi haukotella. Iiris ei välittänyt Lotten kyräilyistä, vaan alkoi kuiskailla häiritsevästi Mannylle, joka silmät kiiltävinä kertasi aamun reiningohjelmaa. Manny työnsi Iiriksen irvailevaa päätä pois samalla kädellä, jolla piteli juustoleipää. Iiriksen poskeen jäi raita margariinia.
Tylerin äiti vilkaisi täytenä kuhisevan keittiönsä ikkunoista huolestuneesti pilvistä taivasta.
Sää ei antanut mitään varoitusta muutoksestaan. Cellan, Iiriksen, Raicyn ja Alexiinan purkautuessa yhdestä autosta Freewind Farmin valtavan kisa-alueen parkkipaikalla ilma oli niin painostava ja liikkumaton, että värikkäät Westernweek-liput roikkuivat salkojaan vasten kuin ne olisi tehty märästä farkusta. Sen kahden tunnin säteellä, jonka aikana Suomi-Kanada -porukka ehti kiertää markkina-alueella ja Iiris auttaa Angelseista ensimmäisenä lähtövuorossa olevaa Cellaa laittamaan Noelin kuntoon, tuuli oli noussut puuskaiseksi ja tasaisena matalalla riippunut pilvimassa oli alkanut velloa lähes tummanvioletteja raitoja paljastaen.
"Mitä hel - ", Iiris älähti astuessaan tallin oviaukosta ulos vihaisen sivutuulen tulilinjalle, ja joutui ottamaan lähes hattunsa menettäneestä Cellasta kiinni. Noel luimisti suippoja korviaan ja käänsi vaistomaisesti takaosaansa tuulen suuntaan. Iiriksen nenänvarren oliivi-iho rypistyi aavistuksen nyrpeänä, kun se katsoi taivaalle, josta alkoi tihuttaa vettä epäsäännöllisinä ryöpsäyksinä.
"Mä toivoin et oisin tänään saanu vähän rusketusta, ei kukaan tyyliin usko että oon ollu näin etelässä", Iiris mutisi, mutta sen haaveilun keskeytti Charlotten viiltävä ääni:
"Iiris!! Onko tääkin sun jäljiltä??"
Iiriksen leuka kiristyi ja se hymyili Cellalle uhkaavan merkitsevästi kääntyessään kohti Lottea, joka oli löytänyt jälleen jonkin asian josta nokitella Iirikselle.
"Tosin jos jotkut täällä sais päättää, mun pitääkin pysyä kalpeena ja hiljaa jossain luutakaapissa", Iiris jupisi Cellalle, ja lähti sotavalmiutta huokuvassa ryhdissä kohtaamaan kädet ristissä odottavan Charloten.
Cella katsoi Iiriksen perään. Ilmassa oli sähköisyyttä ja painetta, ja se taisi vain osittain johtua vihaisesta Lottesta.
”Varoitustiedote Freewind Farmille, varoitustiedote: tornadomuodostuma havaittu koillisen suunnassa, toistan: tornadomuodostuma havaittu koillisen suunnassa Houstonista. Pysykää rauhallisina. Varautukaa menemään suojaan. Saatte lisäohjeita. Varautukaa menemään suojaan."
Cellan korvissa humisi. Tornadovaroitus oli kuulunut ensin kerran, mutta nyt se kaikui Freewindin aluetta kiertävissä valtavissa kaiuttimissa jatkuvalla syötöllä.
Kaikki tapahtui jotenkin sumussa, kuin automaatiolla, vaikka Cella jossain aivojensa sopukassa kyllä ymmärsi ettei automaatiosta voinut puhua tilanteessa jossa ei ollut koskaan eläissään ollut. Cella yritti soittaa Vilille ja Iiris Mannylle, sillä High Rollin' Ridersin tiimiläisiä ei ollut kukaan nähnyt tornadokuulutusten alettua. Jo kolmas ohikulkeva henkilö huusi Cellan kisatakkiselle hahmolle infoa, että luokat oli siltä päivältä peruttu. Aivan kuin Cella olisi idiootti ja luulisi kaikkien leikkivän iloisina tynnyrinkiertoa, vaikka tornado heittelisi lähipellolle naapuriosavaltiosta mukaansa nappaamia talojen kattoja.
Karma kiskoi luultavasti Iiriksen riimunnarua pitelevät kämmenet vesikelloille heidän taluttaessaan levottomasti hypähteleviä hevosia Freewindin aukealle laitumelle. Cellasta tuntui järjenvastaiselta päästää Noel irti, ulos, orilaitumen väliaikaislaumansa suojiin samalla kun Cella itse tiesi lukittautuvansa sisätiloihin niin tiukasti kuin vain voisi. Mutta niin oli ohje kuulunut. Hevoset ulos, niin että niillä oli tilaa liikkua, ja ihmiset majoitustiloilleen mahdollisimman rauhallisesti siirtyen.
Rauhallisuus tuntui jotenkin absurdilta toiveelta, vaikka kaikki kulkivatkin kuin jotenkin hidastettuna. Kaoottisuus oli käsinkosketeltavaa. Tammalaitumen portin suunnalla Iiris oli astunut ryöpyttävän sateen ja tallaavien hevosenkavioiden luomaan mutaan, ja Cella kävi auttamassa sen lievän pakokauhuisesti nykivän jalan irti ansastaan. Tuuli ulvoi välillä niin että mitään muuta ei kuulunut. Andrews-Willkesin ranchilla majoittuva sekalainen sakki pakkautui autoihin tunge mihin mahdut -periaatteella, ja Cella löysi itsensä ahtautuneena Raicyn kyytiin, takapenkin ikkunapaikalle Mannyn viereen.
"Päätornado ei ole liikkumassa tänne päin... ei hätää..." Raicy mutisi kuskin paikalla rätisevän radioäänen päälle äänensävyllä, josta sai käsityksen että mies vakuutteli lähinnä itseään. Cella toivoi, että vanhempi cowboy olisi keksinyt jotain muuta puhuttavaa, ihan mitä tahansa, mikä saisi extreme-säähän tottumattomien suomalaisten ajatukset muualle. Raicyn mutina kuitenkin hiljeni ja mies jäi tuijottamaan ulos ankaralla ilmeellä.
Hetken auton hiljaisuutta halkoi vain Raicyn ylitöitä tekevät tuulilasinpyyhkijät. Iiris tuijotti lasittuneesti aiemmin mudassa dipanneen jalkansa likaantunutta farkunlahjetta. Vili kaivoi etupenkillä puhelintaan, jolla videoida tien molemmin puolin aukeavaa aavaa, neonviolettien salamoiden halkomaa peltomaisemaa.
Vilin henkäisy ja katseen nosto puhelimen ruudusta saivat Cellan kääntämään päätään niin, että niska naksahti. Sateen lomasta näkyi, kuinka taivaan synkät pilvet alkoivat kiertää myötäpäivään pyörteilevää, laajenevaa ympyrää, ja elottomien peltojen hiekka nousi pöllyämään suoraan syklonin alapuolella. Cella ei ollut nähnyt koskaan mitään niin hirveää. Oli kuin vain muutaman hehtaarin päässä taivaalle olisi auennut portti Stranger Things -sarjan mörköjen alaulottuvuuteen, josta jokin tunki suppilomaista jalkaansa hitaasti Cellan tunteman maailman puolelle.
Sykloni kuitenkin hajosi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Pilvet tasoittuivat, niin paljon kuin pitkiä haaraisia salamoita päästelevät pilvet nyt saattoivat tasoittua, eikä tornadomuodostelma lähtenyt kehittymään.
Cella kuuli tinnittävien korviensa läpi, että Raicy sanoi matalalla äänellään jotain rauhoittavaa. Blondi ei edes tajunnut, että puristi yhä kauhusta kankeita sormiaan vieressä istuvan Mannyn sormien ympärille.
--
Myrskyn jälkeen kaikki tuntui hiljaiselta ja puhdistuneelta.
Cella seisoi Tylerin vanhan kotitilan hiljaisella pihalla vetäen Raicy’s Angels –farkkutakin hihoja viluisten sormiensa peitoksi. Kun Houstonin aurinko nousisi kunnolla, se kuivattaisi yöllisten myrskysateiden jättämän kostean ilman ja tunnelma palaisi hikiseksi ja pölyiseksi. Näin varhain aamulla ilmassa oli kuitenkin yhä myrskyn kaikua ja koleutta. Cella pudotti väsyneen päänsä takakenoon ja puhalsi tupakansavua hitaasti kohti helmenharmaata, tasaisen pilvistä taivasta. Sitä tavallista, viatonta pilvikerrosta katsoessa oli vaikea uskoa, millaisia pyörteitä, väläyksiä ja vainoharhaisten tornadonpelkääjien sydämen pysäyttäviä pystysuoria sadepatsaita se oli esitellyt vain muutamia tunteja aiemmin.
Mutta täysikasvuiset tornadot eivät olleet iskeneet majoitustilalle, eivätkä Freewindin tiluksille, johon hevoset olivat jääneet pitelemään myrskyä. Kaikki olivat kunnossa. Cellasta tuntui lähes surrealistiselta, kuinka normaalisti texasilaiset suhtautuivat kuolettaviin luonnonvoimiin. Tylerin äiti heilautteli lähes huvittuneesti kättään myrskyn ilmaan puuskauttamille, pikkutornadon muotoisille vesi- ja hiekkamuodostumille joita Cella, Iiris ja Charlotte olivat tuijottaneet sadeveden vääristämästä ikkunasta silmät suurina. Freewindin henkilökunnalta tuli iloisia viestitiedotteita tornadon alta peruttujen luokkien järjestämisestä seuraavan päivän aikatauluun, kuin maailmanlopun luonnonvoimat olisivat lähinnä pieni logistinen ryppy.
Niin kuin ne täälläpäin varmaan olivatkin.
Cella heitti tupakan käytännössä vain häntä varten tuotuun tuhkakuppi-suolakurkkupurkkiin ja nosti katseensa, kun auto kaarsi pihaan. Charlien ja Tylerin hahmot erottuivat maasturin valoa heijastelevan tuulilasin läpi vain hädin tuskin. Samaan aikaan ranchin verkko-ovi kalahti kiinni, kun Charlotte asteli portaille auton äänen kutsumana. Lotten silmät olivat vielä tummemmat kuin tavallisesti. Cella oli nähnyt tytön keittiön pöydän ääressä täysissä pukeissa, sen näköisenä että oli ollut hereillä jo tunteja, kun oli luikahtanut itse pihaan.
“Ootko ok?” Cella kysyi Lottelta hiljaa, kun taustalla Charlien kuskinpuoleinen ovi aukesi äänekkäästi. Lotten pistävä katse naksahti Cellaan. Suu liikahti ennen vastausta ilmeikkäästi, kuin se olisi pidätellyt monia vaihtoehtoisia sanoja, mutta lopulta Lotte vain virkkoi:
“Joo. Haluun vaan päästä tarkistamaan Karman.”
Verkko-ovi aukesi uudelleen, ja Alexiina, Raicy ja Robert astelivat kuistille. Viimeksi mainittu venytteli näyttävästi käsiään, pyöritti antiikkisen vaatekaapin levyisiä harteitaan ja näytti Charlottelle hampaitaan. Lotte käänsi katseensa pois sen näköisenä, että oli juuri sillä hetkellä päättänyt sytyttää Robertin sängyn seuraavana yönä tuleen.
“Tiimikisapäivä kaksi, yritys kaksi, anyone?” Charlie huikkasi toinen jalka ulkona autostaan ja hymyili vähän vinoksi taittuvaa hymyään. Cella liikahti kohti autoa, mutta tuli melkein kaadetuksi, kun verkko-ovesta eilisten myrskytuulien tavoin juokseva Kitty säntäsi pelkääjänpaikalla istuvan Tylerin taakse.
“Mä tuun tähän kyytiin!! HUH kun eilinen oli jännittävää, pitää päästä kisapaikalle valmistautumaan että itse näkee että tornado ei oo vetänyt sitä sileeksi!!!” Kitty kailotti niin, että aamurauhasta nauttinut lintu lennähti närkästyneenä ilmaan lähipuusta. Sitten skotti käänsi katseensa ja huiski kärsimättömänä hymyillen. “Tuu Cella!! Lähetään!”
Cella oli saanut Charlien auton takapenkillä hädin tuskin turvavyön kiinni, ja Charlie vasta käännettyä renkaita kohti pihatietä, kun Kitty jo ojentautui nojaamaan leukaansa edessään istuvan Tylerin penkin hartiatukeen. Tylerin koko olemus kiristyi ja Cellan piti purra poskeaan. Kitty oli joskus niin mahdoton.
“Oliko teillä kivaa eilen?” Kitty kujersi Tylerin korvanjuuressa janoisella äänellä. Charlie vilkaisi taustapeilin kautta Cellaa ja Cella levitti kuskille aavistuksen merkitsevästi silmiään. “Tai no ei nyt varmaan kivaa, kun joutui olemaan myrskyn takia jumissa sisällä, mutta toivottavasti olitte turvassa, me pelailtiin vaan jotain korttia ja mun teki niiiin mieli soittaa sulle Tyler - “ Kitty paasasi eteenpäin odottamatta Tylerin vastausta.
Siinä kohtaa kun Kitty, varmaan omasta mielestään hienovaraisesti, valitteli että myrskyisenä yönä sängyssä yksin nukkuminen oli ollut kylmää ja ikävää, Cellan oli pakko irrottaa katsekontakti Charliesta, koska muuten Cella olisi todennäköisesti revennyt ääneen. Cella tuijotti koko loppumatkan tiiviisti autotien pengertä, jota kirjoi siellä täällä tornadotuulien heittämät laudanpätkät, roskat, ja yksi surullisen yksinäinen postilaatikko.
// Kuules, kirjoitat itsekin hahmot niin hyvin, että kateeksi käy!
Ah, toivoinkin, että pääsen lukemaan vielä tästä näkökulmasta myrskytunnelmista, jes!! En kestä tuota Kittyn kuvailua myrskyn jälkeen - ihan paras ja niin osuva, näin kaiken todella selvästi tapahtumassa 
Keskiviikolta ja torstailta
[Lue myös tämä]
Kitty Tyler Manny
Cellan päätä särki heti herätessä. Siitä tiesi, että jokin oli kummallisesti.
"Olet varmasti juonut liian vähän vettä eilen. Vaikka meillä oli välipäivä kisasuorituksista, lämpötila on hellelukemissa ja tulee helposti juotua liian vähän", Alexiina hössötti äidillisesti Cellan ympärillä ja viipaloi blondin vesimukiin kurkkua. Charlotte mulkoili äitiään otsatukkansa alta ja siirsi pistävän katseensa sitten Cellan vieressä istuvaan Iirikseen, joka kehtasi haukotella. Iiris ei välittänyt Lotten kyräilyistä, vaan alkoi kuiskailla häiritsevästi Mannylle, joka silmät kiiltävinä kertasi aamun reiningohjelmaa. Manny työnsi Iiriksen irvailevaa päätä pois samalla kädellä, jolla piteli juustoleipää. Iiriksen poskeen jäi raita margariinia.
Tylerin äiti vilkaisi täytenä kuhisevan keittiönsä ikkunoista huolestuneesti pilvistä taivasta.
Sää ei antanut mitään varoitusta muutoksestaan. Cellan, Iiriksen, Raicyn ja Alexiinan purkautuessa yhdestä autosta Freewind Farmin valtavan kisa-alueen parkkipaikalla ilma oli niin painostava ja liikkumaton, että värikkäät Westernweek-liput roikkuivat salkojaan vasten kuin ne olisi tehty märästä farkusta. Sen kahden tunnin säteellä, jonka aikana Suomi-Kanada -porukka ehti kiertää markkina-alueella ja Iiris auttaa Angelseista ensimmäisenä lähtövuorossa olevaa Cellaa laittamaan Noelin kuntoon, tuuli oli noussut puuskaiseksi ja tasaisena matalalla riippunut pilvimassa oli alkanut velloa lähes tummanvioletteja raitoja paljastaen.
"Mitä hel - ", Iiris älähti astuessaan tallin oviaukosta ulos vihaisen sivutuulen tulilinjalle, ja joutui ottamaan lähes hattunsa menettäneestä Cellasta kiinni. Noel luimisti suippoja korviaan ja käänsi vaistomaisesti takaosaansa tuulen suuntaan. Iiriksen nenänvarren oliivi-iho rypistyi aavistuksen nyrpeänä, kun se katsoi taivaalle, josta alkoi tihuttaa vettä epäsäännöllisinä ryöpsäyksinä.
"Mä toivoin et oisin tänään saanu vähän rusketusta, ei kukaan tyyliin usko että oon ollu näin etelässä", Iiris mutisi, mutta sen haaveilun keskeytti Charlotten viiltävä ääni:
"Iiris!! Onko tääkin sun jäljiltä??"
Iiriksen leuka kiristyi ja se hymyili Cellalle uhkaavan merkitsevästi kääntyessään kohti Lottea, joka oli löytänyt jälleen jonkin asian josta nokitella Iirikselle.
"Tosin jos jotkut täällä sais päättää, mun pitääkin pysyä kalpeena ja hiljaa jossain luutakaapissa", Iiris jupisi Cellalle, ja lähti sotavalmiutta huokuvassa ryhdissä kohtaamaan kädet ristissä odottavan Charloten.
Cella katsoi Iiriksen perään. Ilmassa oli sähköisyyttä ja painetta, ja se taisi vain osittain johtua vihaisesta Lottesta.
”Varoitustiedote Freewind Farmille, varoitustiedote: tornadomuodostuma havaittu koillisen suunnassa, toistan: tornadomuodostuma havaittu koillisen suunnassa Houstonista. Pysykää rauhallisina. Varautukaa menemään suojaan. Saatte lisäohjeita. Varautukaa menemään suojaan."
Cellan korvissa humisi. Tornadovaroitus oli kuulunut ensin kerran, mutta nyt se kaikui Freewindin aluetta kiertävissä valtavissa kaiuttimissa jatkuvalla syötöllä.
Kaikki tapahtui jotenkin sumussa, kuin automaatiolla, vaikka Cella jossain aivojensa sopukassa kyllä ymmärsi ettei automaatiosta voinut puhua tilanteessa jossa ei ollut koskaan eläissään ollut. Cella yritti soittaa Vilille ja Iiris Mannylle, sillä High Rollin' Ridersin tiimiläisiä ei ollut kukaan nähnyt tornadokuulutusten alettua. Jo kolmas ohikulkeva henkilö huusi Cellan kisatakkiselle hahmolle infoa, että luokat oli siltä päivältä peruttu. Aivan kuin Cella olisi idiootti ja luulisi kaikkien leikkivän iloisina tynnyrinkiertoa, vaikka tornado heittelisi lähipellolle naapuriosavaltiosta mukaansa nappaamia talojen kattoja.
Karma kiskoi luultavasti Iiriksen riimunnarua pitelevät kämmenet vesikelloille heidän taluttaessaan levottomasti hypähteleviä hevosia Freewindin aukealle laitumelle. Cellasta tuntui järjenvastaiselta päästää Noel irti, ulos, orilaitumen väliaikaislaumansa suojiin samalla kun Cella itse tiesi lukittautuvansa sisätiloihin niin tiukasti kuin vain voisi. Mutta niin oli ohje kuulunut. Hevoset ulos, niin että niillä oli tilaa liikkua, ja ihmiset majoitustiloilleen mahdollisimman rauhallisesti siirtyen.
Rauhallisuus tuntui jotenkin absurdilta toiveelta, vaikka kaikki kulkivatkin kuin jotenkin hidastettuna. Kaoottisuus oli käsinkosketeltavaa. Tammalaitumen portin suunnalla Iiris oli astunut ryöpyttävän sateen ja tallaavien hevosenkavioiden luomaan mutaan, ja Cella kävi auttamassa sen lievän pakokauhuisesti nykivän jalan irti ansastaan. Tuuli ulvoi välillä niin että mitään muuta ei kuulunut. Andrews-Willkesin ranchilla majoittuva sekalainen sakki pakkautui autoihin tunge mihin mahdut -periaatteella, ja Cella löysi itsensä ahtautuneena Raicyn kyytiin, takapenkin ikkunapaikalle Mannyn viereen.
"Päätornado ei ole liikkumassa tänne päin... ei hätää..." Raicy mutisi kuskin paikalla rätisevän radioäänen päälle äänensävyllä, josta sai käsityksen että mies vakuutteli lähinnä itseään. Cella toivoi, että vanhempi cowboy olisi keksinyt jotain muuta puhuttavaa, ihan mitä tahansa, mikä saisi extreme-säähän tottumattomien suomalaisten ajatukset muualle. Raicyn mutina kuitenkin hiljeni ja mies jäi tuijottamaan ulos ankaralla ilmeellä.
Hetken auton hiljaisuutta halkoi vain Raicyn ylitöitä tekevät tuulilasinpyyhkijät. Iiris tuijotti lasittuneesti aiemmin mudassa dipanneen jalkansa likaantunutta farkunlahjetta. Vili kaivoi etupenkillä puhelintaan, jolla videoida tien molemmin puolin aukeavaa aavaa, neonviolettien salamoiden halkomaa peltomaisemaa.
Vilin henkäisy ja katseen nosto puhelimen ruudusta saivat Cellan kääntämään päätään niin, että niska naksahti. Sateen lomasta näkyi, kuinka taivaan synkät pilvet alkoivat kiertää myötäpäivään pyörteilevää, laajenevaa ympyrää, ja elottomien peltojen hiekka nousi pöllyämään suoraan syklonin alapuolella. Cella ei ollut nähnyt koskaan mitään niin hirveää. Oli kuin vain muutaman hehtaarin päässä taivaalle olisi auennut portti Stranger Things -sarjan mörköjen alaulottuvuuteen, josta jokin tunki suppilomaista jalkaansa hitaasti Cellan tunteman maailman puolelle.
Sykloni kuitenkin hajosi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Pilvet tasoittuivat, niin paljon kuin pitkiä haaraisia salamoita päästelevät pilvet nyt saattoivat tasoittua, eikä tornadomuodostelma lähtenyt kehittymään.
Cella kuuli tinnittävien korviensa läpi, että Raicy sanoi matalalla äänellään jotain rauhoittavaa. Blondi ei edes tajunnut, että puristi yhä kauhusta kankeita sormiaan vieressä istuvan Mannyn sormien ympärille.
--
Myrskyn jälkeen kaikki tuntui hiljaiselta ja puhdistuneelta.
Cella seisoi Tylerin vanhan kotitilan hiljaisella pihalla vetäen Raicy’s Angels –farkkutakin hihoja viluisten sormiensa peitoksi. Kun Houstonin aurinko nousisi kunnolla, se kuivattaisi yöllisten myrskysateiden jättämän kostean ilman ja tunnelma palaisi hikiseksi ja pölyiseksi. Näin varhain aamulla ilmassa oli kuitenkin yhä myrskyn kaikua ja koleutta. Cella pudotti väsyneen päänsä takakenoon ja puhalsi tupakansavua hitaasti kohti helmenharmaata, tasaisen pilvistä taivasta. Sitä tavallista, viatonta pilvikerrosta katsoessa oli vaikea uskoa, millaisia pyörteitä, väläyksiä ja vainoharhaisten tornadonpelkääjien sydämen pysäyttäviä pystysuoria sadepatsaita se oli esitellyt vain muutamia tunteja aiemmin.
Mutta täysikasvuiset tornadot eivät olleet iskeneet majoitustilalle, eivätkä Freewindin tiluksille, johon hevoset olivat jääneet pitelemään myrskyä. Kaikki olivat kunnossa. Cellasta tuntui lähes surrealistiselta, kuinka normaalisti texasilaiset suhtautuivat kuolettaviin luonnonvoimiin. Tylerin äiti heilautteli lähes huvittuneesti kättään myrskyn ilmaan puuskauttamille, pikkutornadon muotoisille vesi- ja hiekkamuodostumille joita Cella, Iiris ja Charlotte olivat tuijottaneet sadeveden vääristämästä ikkunasta silmät suurina. Freewindin henkilökunnalta tuli iloisia viestitiedotteita tornadon alta peruttujen luokkien järjestämisestä seuraavan päivän aikatauluun, kuin maailmanlopun luonnonvoimat olisivat lähinnä pieni logistinen ryppy.
Niin kuin ne täälläpäin varmaan olivatkin.
Cella heitti tupakan käytännössä vain häntä varten tuotuun tuhkakuppi-suolakurkkupurkkiin ja nosti katseensa, kun auto kaarsi pihaan. Charlien ja Tylerin hahmot erottuivat maasturin valoa heijastelevan tuulilasin läpi vain hädin tuskin. Samaan aikaan ranchin verkko-ovi kalahti kiinni, kun Charlotte asteli portaille auton äänen kutsumana. Lotten silmät olivat vielä tummemmat kuin tavallisesti. Cella oli nähnyt tytön keittiön pöydän ääressä täysissä pukeissa, sen näköisenä että oli ollut hereillä jo tunteja, kun oli luikahtanut itse pihaan.
“Ootko ok?” Cella kysyi Lottelta hiljaa, kun taustalla Charlien kuskinpuoleinen ovi aukesi äänekkäästi. Lotten pistävä katse naksahti Cellaan. Suu liikahti ennen vastausta ilmeikkäästi, kuin se olisi pidätellyt monia vaihtoehtoisia sanoja, mutta lopulta Lotte vain virkkoi:
“Joo. Haluun vaan päästä tarkistamaan Karman.”
Verkko-ovi aukesi uudelleen, ja Alexiina, Raicy ja Robert astelivat kuistille. Viimeksi mainittu venytteli näyttävästi käsiään, pyöritti antiikkisen vaatekaapin levyisiä harteitaan ja näytti Charlottelle hampaitaan. Lotte käänsi katseensa pois sen näköisenä, että oli juuri sillä hetkellä päättänyt sytyttää Robertin sängyn seuraavana yönä tuleen.
“Tiimikisapäivä kaksi, yritys kaksi, anyone?” Charlie huikkasi toinen jalka ulkona autostaan ja hymyili vähän vinoksi taittuvaa hymyään. Cella liikahti kohti autoa, mutta tuli melkein kaadetuksi, kun verkko-ovesta eilisten myrskytuulien tavoin juokseva Kitty säntäsi pelkääjänpaikalla istuvan Tylerin taakse.
“Mä tuun tähän kyytiin!! HUH kun eilinen oli jännittävää, pitää päästä kisapaikalle valmistautumaan että itse näkee että tornado ei oo vetänyt sitä sileeksi!!!” Kitty kailotti niin, että aamurauhasta nauttinut lintu lennähti närkästyneenä ilmaan lähipuusta. Sitten skotti käänsi katseensa ja huiski kärsimättömänä hymyillen. “Tuu Cella!! Lähetään!”
Cella oli saanut Charlien auton takapenkillä hädin tuskin turvavyön kiinni, ja Charlie vasta käännettyä renkaita kohti pihatietä, kun Kitty jo ojentautui nojaamaan leukaansa edessään istuvan Tylerin penkin hartiatukeen. Tylerin koko olemus kiristyi ja Cellan piti purra poskeaan. Kitty oli joskus niin mahdoton.
“Oliko teillä kivaa eilen?” Kitty kujersi Tylerin korvanjuuressa janoisella äänellä. Charlie vilkaisi taustapeilin kautta Cellaa ja Cella levitti kuskille aavistuksen merkitsevästi silmiään. “Tai no ei nyt varmaan kivaa, kun joutui olemaan myrskyn takia jumissa sisällä, mutta toivottavasti olitte turvassa, me pelailtiin vaan jotain korttia ja mun teki niiiin mieli soittaa sulle Tyler - “ Kitty paasasi eteenpäin odottamatta Tylerin vastausta.
Siinä kohtaa kun Kitty, varmaan omasta mielestään hienovaraisesti, valitteli että myrskyisenä yönä sängyssä yksin nukkuminen oli ollut kylmää ja ikävää, Cellan oli pakko irrottaa katsekontakti Charliesta, koska muuten Cella olisi todennäköisesti revennyt ääneen. Cella tuijotti koko loppumatkan tiiviisti autotien pengertä, jota kirjoi siellä täällä tornadotuulien heittämät laudanpätkät, roskat, ja yksi surullisen yksinäinen postilaatikko.
// Kuules, kirjoitat itsekin hahmot niin hyvin, että kateeksi käy!
Ah, toivoinkin, että pääsen lukemaan vielä tästä näkökulmasta myrskytunnelmista, jes!! En kestä tuota Kittyn kuvailua myrskyn jälkeen - ihan paras ja niin osuva, näin kaiken todella selvästi tapahtumassa 