katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964 
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Dec 28, 2015 20:51:19 GMT
Appelsiinipuun luvut 3 vuodelta 2014 Dewn suorittaa musiikkiopintonsa ja huomaa tempautuneensa yhä syvemmälle ongelmiin salaperäisen Maxin myötä. Charlotte kohtaa teini-iän haasteet ja päätyy huonoille teille kyseenalaisen ystävänsä Sophien kanssa. Kaikilla on totuttelemista, kun merten takaa heidän kotitilalleen yllättäen ilmaantuu lisää Centereitä...
 |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Dec 28, 2015 20:57:27 GMT
Happamia, sanoi kettu susista 3.1.2014 On tammikuu jälleen, ja maa on kova ja harmaa. Puissa ei ole laisinkaan lehtiä, eikä kangistunut ruoho siellä täällä ole kuin kitukasvuista ja kuollutta. Itsepäinen tuuli paukuttaa yhä uudelleen ja uudelleen toista auki jäänyttä ladon ovea. Ladossa tuoksuu voimakkaasti heinä ja multamaa, ja Jack the Green nukkuu siellä pressuihin peiteltynä. Sitä ei ole käytetty hetkeen ja niinpä se kärsivällisesti talviunessaan odottaa kevään tuloa, töitä pellolla sekä lantakuorma-ajoja.
Kaksi korppia istuu kaivon puisen katoksen päälle jutustellen äänekkäästi ennen kuin ottavat siivilleen väistäessään liian likeltä hölkyttävää mustaa, pitkäturkkista koiraa. Koira kantaa jotakin suussaan. Lähempää katsottuna se jokin näyttäisi olevan vanha hevosenharja.
Koira ohittaa keltaisen koppinsa sangen tyytyväisenä itseensä ja kiertää talon taakse. Kulmauksen alla on nyt tyhjä kukkapenkki, joka aina kesän lopuilla kuitenkin kukoistaa kauniisti auringonkukkasista. Aitauksessa kivimuurin mutkassa kaksi vaaleanpunaista porsasta nojaa toisiinsa, silloin tällöin hiljaisesti köhäisten tai pihisten. Koira ei niistä välitä, mutta hidastaa käyntiin. Joku on kumartuneena puutarhan takana. Vanha nainen maalailee mehiläiskotoja. Hänellä on maalia esiliinansa etumuksessa ja hansikkaissaan ja huivi kietaistuna päänsä ympäri, mutta hän kääntyy hymyillen ja tervehtii koiraa, kysyen mitä tämä suussaan kantaa, ja koira heilauttaa vain häntäänsä jatkaessaan matkaansa. Tassut eivät piittaa kylmästä. Karvapeite on tiheä ja paksu.
Lopulta koira pysähtyy ja iloisena itsekseen käy makoilemaan, ottaa kunnon otteen aarteestaan hampaillaan etutassujen pitäessä sitä paikallaan. Käydessään sitä pureskelemaan, vihellys kiirii tilan läpi talon etupuolelta. Koira nousee viipymättä unohtaen lelunsa siihen – vain palatakseen nopeasti takaisin ottaakseen sen mukaansa ja lähtee uudelleen laukkaan.
Portaiden edustalla odottaa nainen hupputakissa ja ratsastushousuissa. Hän antaa koiralle hellän rapsutuksen korvan taa, sitten vilkaisee hieman tarkemmin ja nopeasti nappaa harjan tämän suusta.
”Mikäs se tämä on? Hmm, en usko, että sinulle tekee hyvää syödä tätä”, hän sanoo ja nakkaa harjan kuistin kaiteen päälle. Sitten hän jatkaa matkaansa tallille, ja koira seuraa häntä, vain jäädäkseen talliovien ulkopuolelle naisen mennessä sisään. Se tietää, ettei sen ole sallittua mennä talliin ilman lupaa.
Nyt, ilman leluaan, se vaeltaa hieman vähemmän itseriittoisena sinne ja tänne tallin seinustaa pitkin nenänsä vietävänä, kunnes pysähtyy ladon avonaiseen ovensuuhun ja katsoo sisään. Se nuuhkii mielenkiintoisten tuoksujen perään, seuraa niistä yhtä erityistä ja löytää hiiren pipanoita. Parin lipaisun jälkeen se toteaa, etteivät ne ole yhtä hyvän makuisia, kuin miltä tuoksuvat. Ladon hämyissä on myös hienoinen eläimentuoksu, mutta se poikkeaa ystäväkissojen ominaistuoksusta. Pesukarhuja. Ruosteisten kärrynpyörien ja tyhjien öljytynnyrien välissä on puinen laatikko. Sen sisällä on jonkinlaisia tavaroita ja esineitä, ainakin hevosenkenkiä ja vanhaa paperia, niin kertoo tarkka vainu.
Huvittunut nauru kuuluu ulkopuolelta säestettynä vilkkaalla pälpätyksellä. Tuttu ääni saa koiran huomion ja se käännähtää anturoillaan hölkäten takaisin ulos tervehtiäkseen yhtä laumansa jäsenistä. Nuori tyttö on palannut kotiin vaaralliselta saalistusretkeltään, koira juhlii, tai kenties tiedustelumatkaltaan. Koira kipittää tytön luo ja huomaa, että tytön seurassa on toinenkin nuori tyttö, josta koira ei erityisemmin pidä. Se hidastaa arastelevaan kävelyyn ja heilauttaa häntäänsä epävarmana, liian ujona pyytääkseen äänekkäämmin osakseen huomiota, mutta mukava tyttö kulkee ohitse eikä huomaa. Hän on syventynyt juttelemaan toisen tytön kanssa.
Koira laskee häntänsä alas ja seuraa heidän jäljessään turvallisen välimatkan päässä. Koira silti muistaa, kuinka tuo toinen epämukava tyttö kerran veti sitä kovaa hännästä ja se sattui, mutta kukaan laumasta ei tullut sen avuksi, vaikka koira ulvaisi ja uikutti. Nyt koirasta on parempi pysytellä etäällä ja välttää joutumasta reviirikamppailuun samaisen ihmisen kanssa.
Se yrittää kuitenkin vielä tervehtiä mukavaa tyttöä uudelleen heidän tavoittaessaan kuistin, mutta tyttö nauraa juuri jollekin, mitä toinen tyttö on sanonut, eikä siltikään katso koiraan. Hänen äänensä on riemukas, ja koira heiluttaa ilahtuneena häntäänsä. Ennen kuin ulko-ovi heilahtaa kiinni heidän mennessään sisälle, paha tyttö mukavan tytön jäljessä, hän kääntyy ja katsoo koiraan eikä hänen ilmeensä ole ystävällinen, vaan vääntynyt ilveeseen, jota koira ei tunnista. Koira tietää iloiset ja hymyileväiset kasvot, surumieliset kasvot ja vihaiset kasvot, mutta sellaisia kasvoja koira ei tunnista.
Ennen kuin ovi on ehtinyt täysin sulkeutua, se aukeaa taas, ja toinen lauman johtajista tulee vuorostaan ulos. Hänkin puhuu; ensin olkansa yli vetäessään takkia ylleen, sitten käteensä harppoessaan kuistin portaat alas. Hän vilkaisee taivaalle, sitten taas jalkoihinsa ja huomaa koiran, joka on tullut tykö, hypähdellen iloisesti miehen jaloissa. Mies on kuitenkin kiireinen ja työntää koiraa kevyesti, mutta päättäväisesti tieltään. Koira kiiruhtaa nopeasti kopilleen ja koettaa keksiä mikä lahja olisi tarpeeksi kelvollinen vietäväksi näytille, jotta sillä haluttaisi miehen leikkiä, ja nappaa jo moneen kertaan kalutun kumiluun. Mutta mies ei huomaa, vaan menee autolleen. Koira niin kovasti tahtoisi mukaan, tuuppii pohjetta kuonollaan, mutta mies istuu jo autoon ja paiskaa oven kiinni ja koira jää pihaan.
Auto ajaa pois.
Koira pudottaa kumiluun.
Vihdoin lauman johtaja tulee ulos tallista. Hän taluttaa perässään hevosta. Hän on aina yhtä luotettava ja huolehtivainen, ja hänellä on aina aikaa.
”Juje! Tänne, poika!”
Ääni on ystävällinen, ja mielissään koira seuraa. Sillä aikaa, kun johtaja ratsastaa, se istuu ratsastuskentän ulkopuolella vahdissa – yhtä uskollisena kuin aina. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338 
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 21:28:29 GMT
Enkeli
15.1.2014 Raicy oli kevätkesällä aloittanut maissinviljelyn vanhalla pellolla talon takana. Ensimmäinen sato oli ollut hyvin mitätön, mutta uuden ideansa innoittamana hän ei ollut vielä lannistunut. Emily ja Alexiina olivat istuttaneet auringonkukkia talon kulmauksen alle, ja ne sitä vastoin olivat syyskesällä kukkineet railakkaasti laiskojen ja paksujen iltasäteiden valossa. Alexiina rakasti auringonkukkia, ja Emily taas piti puutarhatöistä, joten kerrankin anoppi ja miniä löysivät jotain yhteistä, sopusointuista tekemistä. Talon taakse oli ilmaantunut muutakin uutta; Thomas Jordan oli kiikuttanut heille possutytöt Dianan ja Fannyn, jotka olivat erityisen ihastuneita tuoreisiin omeniin.
Charlotte oli muuttunut kuluneen vuoden aikana reippaasti: hän oli kasvanut pituutta; vaatekaappinsa vaihtunut hempeistä väreistä ja kukka- sekä perhoskuvioinneista mustaan, violettiin ja raitaan sekä pääkallokuviointeihin; huoneensa monet pehmolelut hävinneet järjestäen yksi toisensa jälkeen jonnekin vintin pahvilaatikkoon ja niiden tyhjät sijat korvanneet sen sijaan lukemattomat musiikkilevyt sekä uusi mankkalaite; ja huoneensa hevostaulut, vesi- ja puuvärityöt saaneet korvaajikseen bändien synkät julisteet.
Dewn oli ollut kiireinen koko viime vuoden koulunsa parissa, eikä hän ollut ehättänyt kotiinkaan kesäksi, vaan oli tehnyt kesäopintoja. Sen lyhyen aikaa, jonka hän oli Waterphewssä poikennut, hänen jalkaansa oli taas alkanut särkeä menneet kolaukset ja vastoin tahtoaankin hän löysi tutun kävelykeppinsä vasemmasta kädestään.
Mutta se, mikä oli ollut varsinainen kolaus ja suorastaan heittänyt hänet pois kurssistaan, oli tapahtunut edellisvuoden syksyllä, pian normaalin koulun arkirytmin jälleen alettua…
***
”—joo no, nähdään sitten myöhemmin!” Dewn oli kohentanut laukunhihnaa olallaan. Oikealla kädellään hän oli tervehtinyt ystäviään, Zackia, Seania ja Samia, läksynuoteilla, jotka musiikkiprofessori Clinton oli antanut hänelle opeteltaviksi. Ystävykset erkaantuivat koulun pihalla jatkaen matkaansa Starbucksiin. Dewn sen sijaan otti suunnakseen jo niin tutuksi ja läheiseksi tulleen ruusutarhan kampusalueen takana; sekä siellä häntä rauhallisella, pulputtavalla soinnillaan helisevä kivinen delfiinisuihkulähde.
Vaikka paikka oli kaunis ja viihtyisä, siellä harvemmin kävi ketään muuten kuin silloin tällöin ohi kävellen. Se oli Dewnistä erikoista, vaikkakin mitä vähempi porukkaa, sen parempi hänen kannaltaan. Hän voisi siinä tapauksessa jälleen kerran keskittyä soittamaan kitaraansa ja lotina ja pulputus toisivat vain inspiraatiota sekä lisäsävyä hänen nuoteilleen.
Mutta sillä kertaa suihkulähteen luota kuuluikin jo musiikkia, pari satunnaista säveltä, Dewnin lähestyessä sitä. Joku muukin oli näemmä vihdoin keksinyt kuinka mieltä tyynnyttävä, erityisesti musiikillisesti rauhaisa ja sopiva paikka ruusulähde oli. Aavistuksen harmissaan, Dewn oli ollut aikeissa kääntyä pois – no jaa, kai on vain harjoiteltava studiossa tai omassa huoneessa, hän oli ajatellut, kun jähmettyikin äkkiä aloilleen.
Soittaja oli samassa saanut melodiansa elämään aivan uudella lailla ja sen hempeän kaunis, koskettava sointi liehui ja lipui kivisen ikuisesti ilmaan hyppäävien delfiinien takaa Dewnin kaikkien aistien koettavaksi; ja se, mitä hän silloin koki, oli jotain mitä hän ei ollut koskaan ennen kokenut tai tuntenut.
Sitä ei voinut määritellä; oli kuin nuottien soljuva virta olisi tanssinut hänen rintansa lävitse sydämen kohdalta; sävelet poukkoilleet suihkulähteen pisaroiden seassa, kuin huumaava vesiputous; ja melodia kietoutunut hänen ympärilleen yhä uudelleen ja uudelleen, jolloin kuulija ei enää kuullut tai aistinut mitään muuta, kuin tuon uskomattoman kauniin kokemuksen… ja vaikka sitä kestikin aivan liian lyhyen aikaa ja soittaja lopetti soittonsa aivan liian aikaisin, Dewn ehti ajatuksissaan jo ajatella, että tältäkö todellinen musiikkikokemus oikeasti tuntui; tätäkö sisäistä harmoniaa oopperakatsomossa istuvat hakivat maksaessaan hävyttömiä summia esityksestä; tähänkö mahtipontiset orkesterit pyrkivät? Siinä tapauksessa, Dewn ajatteli, hän ei ollut koskaan ennen edes kuullut musiikkia!
Ja niin vain tämä lähes laittoman kaunis soitto lakkasi, aivan liian tylysti ja kylmästi ja epäkunnioittavasti niin heleälle soinnille. Kuin raukea leijaileva uni, josta joku äkkiä ravistaa hereille heittämällä nukkujan päälle hyytävän kylmää vettä!
Dewn oppi pikkuhiljaa taas, kuinka hengitetään.
Soittaja istui patsaan takana, eikä Dewn siis nähnyt häntä. Hänen oli kuitenkin välttämättä ja ehdottomasti saatava tietää, kuka noin lahjakas oli sormistaan ja kuka laittoi noin täydellisesti oman sielunsakin soittoonsa – sillä tuollaista soittamista ei kuullut aina niiltäkään, jotka olivat teknillisesti taitavia. Joku osasi ehkä lukea nuottiviivastot vinoon ja väärinpäin ja hallita jokaisen tauon ja puolinuotin teoreettisen moitteettomasti, muttei soittanut koskaan sydämestään. Silloin ei musiikkikaan tavoittanut kuulijaansa. Dewn ei ollut asiantuntija, mutta tämän hänkin ymmärsi. Ja siitä professori Clintonkin oli usein puhunut: ”Jos haluat todella soittaa, siis todella, oikeasti soittaa ja saada jonkin liikuttumaan kuuntelijasi syvällä sisimmässä, sinun täytyy ensin itse olla liikuttunut omasta musiikistasi ja laittaa siihen kaikkesi – ei vain loogisia, matemaattisia ajatuksiasi – mutta sydämesi ja tunteesi, puhtaalla intentiolla. Muutoin musiikki on pelkkää numerosarjaa, elämätöntä toistoa; nuottia toisen perään tietyssä järjestyksessä, tietyllä kaavalla, tietyssä ajassa. Oma tulkinta on kaikista tärkeintä!”
Tätä aiemmin lähes yhtä suuren mielenliikutuksen toisen ihmisen soitto oli Dewnissä saanut aikaan vain australialainen pianisti Emrys sekä Dewnin musiikkiprofessori itse.
Dewnin sydän hakkasi vimmatusti. Hän saattoi vahvasti erottaa sen onton jumputuksen kylkiluitaan vasten. Hän nielaisi pakonomaisesti ja rohkeasti ja innokkaasti kiersi sitten patsaan toiselle puolen. Hänen olisi ehdottomasti saatava kertoa soittajalle, että tämän soitto oli uskomatonta—!
Veri valahti siinä samassa Dewnin sormien ja varpaiden päihin asti ja jätti hänet lähes turraksi. Kykenemättä edes räpyttämään silmiään ihmeissään, saati päästämään äännähdystäkään, Dewn oli tuijottanut Maxia, joka keskittyi puhdistamaan kultaisen harppunsa kieliä niin keskittyneesti, ettei katsellut ympärilleen.
Dewnin jalat juurtuivat hiekkaan ja hänet olisi kaivettava siitä kaivurin kauhalla ylös. Hän olisi halunnut heittäytyä pusikkoon ja kadota näkyvistä ennen kuin tuo poika kohottaisi katseensa ja näkisi hänet, sillä silloin kaikki olisi menetetty, mutta jostain syystä Dewn ei kyennyt liikauttamaan varvastaankaan. Pakokauhun tunne kuohui hänen ylitseen, veri kohisi ja virtasi suonissa… ja kaikki se oli tapahtunut vain muutamassa sekunnissa siitä, kun kaunis harppusävel oli lakannut soimasta muutoin niin hiljaisella ruusutarhan pihalla, jossa suihkulähteen vesi solisi, muutama lintu raakkui jossain puiden oksistoissa ja kaukana tiellä autojen liikenne erottui vain tasaisena humuna.
Ja sitten Max kohotti katseensa, ja sen hyytävän pitkältä tuntuvan ajan he tuijottivat epätodellisessa usvassa toisiinsa. Dewn ei kyennyt peilaamaan omaa järkytystään pojan kasvoilta; ne olivat yhtä patsaanomaiset, lukemattomat, kuin aina ennenkin.
Vihoviimeisin ihminen vihoviimeisimmässä paikassa tekemässä vihoviimeisintä asiaa, mitä Dewn olisi koskaan edes uskaltanut uneksia.
Lopulta Max irrotti katseensa ensin, täysin tyynesti, ja asetteli maidonvaaleiden käsiensä pitkät sormet harppunsa kielille antaen niiden kerran lipua kaikkien niiden yli yksitellen, kuin runoillessa. Ääni teki Dewniin kaikessa kauneudessaan kipeää.
”Ei – älä!” Huuto oli ollut tuskin henkäystä kuuluvampi, mutta Max jäykistyi heti. ”Älä…”, Dewn huohotti rauhallisemmin. ”Ole kiltti, äläkä soita enää.”
Max laski hitaasti kätensä polvilleen.
Se hetki oli syvästi vaivaannuttava.
Dewn oli edelleen niin hämillään kaikesta, koko tilanteesta, ettei oikein kyennyt toimimaan, joten hän seisoi paikoillaan varmasti typerän näköisenä. Max kumartui ja otti harppukotelon viereltään, alkoi avata sen vetoketjua ja pakata soitintaan sinne. Dewn pani merkille, ettei tällä ollut minkäänlaisia nuottipapereita mukanaan; hän oli siis soittanut omasta muististaan. Dewn huomasi senkin, että Maxin kädet vapisivat vähän, kun hän mahdutti suuren soittimensa mustaan kankaaseen.
Max oli jo tekemässä lähtöä, oli noussut ylös kivetykseltä lähteäkseen, kun Dewn vihdoin sai järkensä jotenkuten pelaamaan. ”Öh…!”
Max seisahtui, vaikka se näytti olevan hänelle pakonomaista. Hitaasti, hän käänsi päänsä Dewnin suuntaan, muttei katsonut häntä missään vaiheessa suoraan silmiin.
Hän oli pitempi, kuin Dewn muisti, eikä Dewn ollut ennen nähnyt niillä kasvoilla sänkeä saatikka parranalkua. Maxin hiukset olivat kasvaneet ja otsatukka roikkui nyt pitkänä niskassa sekä jääkylmien sinisten silmien edessä. Silmien, jotka Dewn oli nähnyt monissa unissaan, hän ymmärsi äkkiä.
”En tiennyt, että soitat.” Dewn katui typeriä sanojaan heti, kun ne pääsivät ilmoille. En tiennyt, että soitat? hän toisti päässään, kuin kaikuna. Mutta hän oli edelleen jonkinlaisessa horteessa, kuin lievässä lamaannuksen tilassa, eikä hänen päänsä kuitenkaan toiminut vielä kunnolla. Ennemminkin hänen pitäisi todeta, mitä hän tiesi Maxista, sillä se lista jäisi huomattavasti lyhyemmäksi.
Tämä oli eriskummallisin henkilö, jota Dewn oli koskaan tavannut, ja hän oli sentään viettänyt elämästään Zackin ja Seanin kanssa samassa huoneessa jo vuoden.
Seuraavat sanat, jotka karkasivat hänen suustaan, olivat lähes yhtä typeriä ja saivat Dewnin pään ja niskan seudun kuumotuksen aallon valtaan: ”...Soitat kauniisti.”
Se oli kyllä täyttä totta, sillä Maxin harpunsoitto oli ihaninta, mitä Dewn oli koskaan sallinut korviensa kuulostella.
Hän oli ehkä toivonut näiden kankeiden alkutervehdystensä ties kuinka pitkän ajan jälkeen karistavan painostavan jään heidän väliltään, mutta siinä hän erehtyi. Max kääntyi samassa ympäri hartiat korvissa ja marssi poispäin hänestä. Kuten niin monta kertaa ennenkin, Dewn oli jälleen täysin häkeltynyt tämän reaktiosta.
”Hei… Hei, odota!” Dewn juoksi pojan kiinni.
”Sun ei olisi pitänyt kuunnella”, tämä mutisi ensimmäiset sanansa sitten heidän äkillisen ja yllättävän jälleennäkemisensä.
”Kuinka niin? Se oli todella… en usko, että sanon tätä, mutta… upeaa!”
Max ei vastannut, vaan oli kirinyt askeliaan kantaen painavaa harppukoteloa selässään, kädet syvällä punaisen hupparinsa taskuissa ja musta tukka liehuen katseensa edessä, pää painettuna alas. Dewnin sydän hakkasi edelleen kiivaasti ja hän halusi välttämättä sanoa ihmeellisiä asioita, jotka pälkähtelivät hänen päähänsä kuin kuplat, mutta ne olivat niin hurjia ja niin utopistisia ja täysin sopimattomia, että hän nieli ne kaikki ja tyytyi sen sijaan toteamaan: ”En varmaan ole ikinä kuullut sellaista soittoa. Oletko soittanut kauankin?”
Max tuijotti jähmettyneenä maahan edessään, kuin kivipatsas, joka oli vain ohjelmoitu liikkumaan eteenpäin. Suihkulähteen lotina etääntyi hiljalleen taustalla hiekkatien soran rahistessa heidän kenkiensä askelluksen alla. Dewnin päässä kieppui tuhat ja yksi asiaa ja kysymystä, jotka kaikki halusivat ulos kerralla, ja hänen oli vaikea hahmottaa punaista lankaa.
”Kun katsos… minäkin soitan”, hän sitten lisäsi kohottaen tarpeettomasti kitarakoteloa kädessään, jonka Max varmasti oli jo huomannut. ”Tulin tänne—hei, ethän sinäkin ole täällä opiskelijana?”
Kun Max ei vieläkään vastannut, vaan tarpoi eteenpäin tahdin kiihtyessä, Dewn teki jotain hätäistä: hän tarttui poikaa kyynärpäästä jarruttaen hänet pysähtymään. Ele tuli niin luonnostaan, että Dewn pelästyi sitä itsekin, ja niin hätkähti Maxkin, joka liukui pysähdyksiin kuin säikähtänyt kissa ja kavahti hänestä kauemmas kuin häväisty.
Dewn ei antanut hänen ylireagointinsa tönätä itseään taas pois raiteilta. ”No, miten sinä olet täällä? En ole nähnyt sinua ennen... täällä siis.”
Maxin valpas katse, tuo sininen hyytävä tuijotus, sinkoili vasemmalta oikealle mustan tukan varjostamana. Hän vältteli edelleen suoraa katsekontaktia.
”Mitä se sulle kuuluu?” hän mutisi hyvin varautuneesti ja pingottuneesti.
”Minua kiinnostaa”, Dewn sanoi vilpittömästi. Jos hän joskus aiemmin oli paheksunut ja suorastaan inhonnut tätä luisevaa, kalpeaa ja omituista poikaa, nyt hän koki tätä kohtaan lähes silkkaa pohjatonta uteliaisuutta ja kiinnostusta: miten hän oli samassa paikassa kuin Dewn, miten hän oli päätynyt juuri tänne ruusutarhaan ja kuinka sattumoisin heidän tiensä olivat täällä kohdanneet kahden, kuin jostain kohtalon oikusta. Ja entäs se, mitä oli tapahtunut joskus kauan aikaa sitten kotona tuulimyllyssä—
Dewn aisti Maxista uhkuvan painokkuuden tunnun, kuin näkymätön käsi olisi alati pyrkinyt pitämään Dewniä loitolla. Mutta siinä oli jotain muutakin; aivan kuin tämä näkymättömissä oleva käsi ei olisi ollut ihan täysin tosissaan. Se antoi Dewnille rohkeutta ja itsevarmuutta jatkaa tivaamistaan, vaikka Maxille puhuessa tuntui, kuin olisi keskustellut itse seinän kanssa.
”Voitaisiinko… voisimmeko jutella?”
Maxin oltua ensin vastahakoinen ja epäluuloinen, mutta samalla jollain erikoisella tavalla myöskin utelias, niin ainakin Dewn arvioi, he palasivat samaa reittiä takaisin suihkulähteelle ja istuutuivat sen kylmälle kivelle tällä kertaa vieretysten; vaikkakin Max teki heti selväksi, että hänen ja Dewnin väliin piti jäädä reilun kokoinen tila, johon olisi mahtunut vielä kaksi miestä.
Dewnistä tuntui, että hän osasi lukea Maxia paljon paremmin ja tarkemmin kuin ennen. Oliko tämän soittama musiikki, jota Dewn oli salaa kuunnellut, avannut jonkun henkisen kommunikointiyhteyden heidän välilleen tai aukaissut Dewnin silmät näkemään asioita, joita hän ei ollut ennen nähnyt?
Dewn katseli vaitonaisena, kuinka hellästi ja varoen Max käsitteli harppuaan; laski kotelon maahan hitaasti ja kuinka hänen kätensä viipyilivät sen kangaspinnalla ennen kuin katosivat taas takaisin hupparin taskuihin. Dewn sai kangeta ja udella, tiedustella hienovaraisesti ja itse päätellä, mutta Maxista irtosi hyvin vähän. Dewn ei esimerkiksi saanut selville, miksi Max oli Redshootissa.
Kun Dewn kysyi asuiko tämä Waterphewn Bridgetweetissä, Max vaikeni ja näytti pälyilevän silmät mulkoillen sivuilleen. Dewn ei kysynyt uudelleen, sillä hän oli jo saanut vastauksensa.
”Siitä on kauan, kun näin sinut viimeksi”, hän sanoi lopuksi. ”Minne oikein katosit sen kaiken jälkeen? Sen jälkeen, kun—”, Dewn hiljeni hetkeksi ja nielaisi. Kuin sanomattomasta sopimuksesta, molemmat olivat ikään kuin ’unohtaneet’ kaiken tuulimyllymäkeen liittyvän. Sitä ei vain ollut koskaan tapahtunut, ja sillä hyvä, ”—silloin, kun juoksit ulos kioskilta”, Dewn päätti.
Max liikahti epävarmasti, sitä hetkeä Dewn ei aivan osannut tulkita, ja siinä samassa Dewn muisti jotakin.
”Ai niin!” Hän tapaili taskujaan ja käänsi sitten laukun syliinsä. Max tarkkaili häntä sivusilmällä, kun Dewn veti lompakkonsa esiin sivutaskusta ja kaivoi sieltä muutaman kolikon. ”Vaihtorahat”, hän sanoi ja ojensi rahoja avonaisella kämmenellään kohti Maxia. ”Siitä limupullosta silloin. Ota.”
Maxin kalpeat kasvot saivat hieman lisää sävyä ja hän ärähti vihaisesti: ”En tarvitse almujasi.”
Sanat ja ääni toivat uusia muistoja Dewnin mieleen, ja hän hätkähti.
”Pärjään ihan ilmankin”, Max totesi kylmän viileästi ja käänsi päänsä poispäin.
”En minä—”, Dewn oli taas hämmentynyt, hänen aivonsa raksuttivat kuumeisesti. ”Tässä on vain kaksi vuroa. Sitä paitsi, sinun ne olivat alun perinkin, en minä ole antamassa sinulle omistani mitään.”
Selitys ei ollut tarpeeksi, ja Max oli kuin ei olisi kuulevinaan. Lopulta Dewn luovutti ja huokaisi, tunkien rahat takaisin lompsaansa.
”Sinua ei näkynyt Kings Roadissa viime kesänä laisinkaan. Hevosenhoitajan yksi tehtävistähän on silloin tällöin nähdäkin nimikkohevostaan…”
Max vaihtoi istuma-asentoaan. Hänen teki ilmeisesti mieli sanoa jotakin, mutta päätti edelleen itsepintaisesti vaieta. Hän oli hankalin puhetoveri, jota Dewnillä oli kuunaan ollut. Dewnin teki lähes mieli ottaa hänestä kiinni ja ravistella; ja vaivoin hillitsi sinä päivänä jo muutoinkin holtittomasti käyttäytyviä käsiään puristamalla ne laukunhihnan ympärille.
”Kuule”, Dewn sanoi äkkiä ja toivoi vain jotenkin saavansa jään rikottua. Max osoitti kuulevansa katsahtamalla omiin kenkiinsä. ”Voisitko sittenkin soittaa vielä vähän?”
Se oli varmasti yllätys; Max käännähti selvästi vastoin parempaa tahtoaankin katsomaan häntä, ja niin siinä vain kävi, että Dewn hymyili hänelle; hymyili aidosti ja vilpittömästi koko sydämestään. Max oli jäykistynyt tuijottamaan häntä; hänen kasvojaan ja hänen hymyään; eikä näyttänyt hetkeen saavan niistä sinisiä silmiään irti.
Sitten aivan, kuin jokin näkymätön ja äänetön olisi murtunut tai lauennut, ja sitä kesti vain sekunnin murto-osan, mutta Dewn ehti kuitenkin nähdä vilauksen jonkinlaisesta narahtaneesta hymyn tapaisesta, joka oli kiirinyt noille kolhoille viileille kasvoille. Max käänsi samassa kasvonsa poispäin ja hänen jalkansa taputtivat hermostuneena soraa allaan, mutta Dewn koki jo suurta helpotuksen tunnetta.
Ei tuo poika ollutkaan täysi kivi, kävi huojentuneena hänen mielessään.
Ja sitten Max katsahti ujosti harppukoteloonsa, otti kultaisen soittimensa esiin ja alkoi soittaa. Eikä Dewn tiennyt mitään harpuista, mutta se soitin näytti juuri sellaiselta, jota enkelit soittavat.
Ja se kuulosti juuri sellaiselta, miltä vain enkelin soitto voisi kuulostaa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 21:57:26 GMT
Valkoinen kuningas
20.1.2014
Dewn nousi hätiköiden sängyltään kääntämään äänentoiston pois ja tunki pukittavaa hevosta esittävän kaulakorunsa kiireesti paidan kauluksen alle. Poikien huoneen ovi oli lennähtänyt seuraavassa sekunnissa auki, kuin toivottaakseen koko opistollisen kavereita käymään peremmälle Dewnin rauhaan – ja siltä se näyttikin. Zackin, Seanin ja Samin jäljessä huoneeseen tallasi muitakin: Amton, Gary, Jonathan, Kirke… Noita atleettisia ja pitkiä Seanin koripallojoukkueen jäseniä, jotka Dewn oli parin muutaman kerran tavannut ja jotka olivat kaikki ihan mukavia heppuja, mutta aivan liian isoja ja kookkaita ahtautumaan yhtä aikaa huoneeseen satakuusikymmentäyhdeksän.
”Moi, D!”
”Mitä täällä kuunnellaan?” kysyi Sam tylysti ensimmäisenä ja hänen tarkkaavaiset pienet silmänsä välkkyivät kannettavan suuntaan, jonka Dewn oli juuri läimäissyt kiinni. Kuten aina, hänen ilmeensä oli hapan ja arvosteleva, mutta Dewn oli jo kuluneen vuoden aikana tottunut siihen.
”Klassista!” ilahtui Zack ennätettyään pöydän ääreen ja otettuaan käteensä Emrysin levyn. Hän oli suurilla, laajoilla eleillään lätkäistä Seania, mutta Sean, joka oli niin pitkä ja roteva, tuskin huomasi. ”Dewnillä on hyvä musiikkimaku! Olenko koskaan kertonut, että minäkin soitin huilua—?”
”Vain parisataa kertaa”, ärähti Sam ja sieppasi levykotelon hänen kädestään, jotta sai syynätä sitä itse. ”Minä luulin, että sinä olet ’country boy’”, hän huomautti siristellen silmiään nyt Dewnin suuntaan.
Dewniä harmitti, että hänen huonetoverinsa olivat palanneet niin aikaisin. Hän oli juuri ollut uppoutunut omiin, yksityisiin ajatuksiinsa, ja heidän tulonsa oli suoraan sanottuna ’puhkaissut kuplan’.
”Eikö teillä pitänyt olla harjoitukset?” hän kysyi Seanilta, joka veti pelipaidan yltään ja heitti sen nurkkaan. Hänen joukkuetoverinsa tungeksivat edelleen ovensuussa, valuivat huoneeseen ja kävivät istumaan Seanin vuoteelle, lattialle tai seisoivat seinustalla.
”Ne peruttiin”, Sean murahti.
”Miksi?”
Seanin sijasta Zack vastasi innoissaan: ”Shakkiturnaukset pidetään siellä!”
”Eikä meille viitsitty ilmoittaa yhtään ajoissa”, sanoi nureasti yksi pelaajista. Jos Dewn muisti oikein, juuri hänen nimensä oli Gary.
”No, ettekö voi harjoitella missään muualla?”
”Ei”, murahti Sean lyhyesti.
”Ja te ajattelitte hengata täällä, niinkö?” Dewn katsoi heitä kaikkia hivenen epäuskoisena, mutta Sean kohautti harteitaan ja istuutui oman tietokonepöytänsä ääreen. Hänen kaverinsakin kohottelivat olkiaan ja kerääntyivät hänen ympärilleen.
Huoneessa alkoi olla jo sen verran ruuhkaa ja haista miehisille aromeille, että Dewn kaappasi kitaransa ja takkinsa ja suunnisti ulos, mutta Zack otti hänet nopeasti kiinni käytävällä.
”Kai sinä sentään tulet katsomaan turnausta?” hän kysyi hengästyneenä. ”Minäkin pelaan.”
”En oikein tiedä…”
”Tule nyt, se on koko vuoden isoin matsi! Koulun mestaruus! Viime vuonna en voinut vielä osallistua, mutta tänä vuonna pääsin listoille.”
Oltuaan viimeisen opistovuoden vuorotellen joko nenä kiinni koulukirjoissa tai kitarassaan, Dewnin kaverit olivat yrittäneet saada häntä mukaan moneen kollegen tarjoamaan kerhotoimintaan: tennikseen, minigolfiin (oi kyllä), videopeleihin, piirtämiseen… joista yksikään ei ollut oikein saanut Dewnin intoa syttymään, ei enää sillä lailla, kuin se hetken huuma ajatuksesta soittaa koulun bändissä, mutta joka tietenkin nyt oli jo kauan sitten kuopattu idea.
”Et voi viettää kaikkia päiviäsi lukittuna huoneeseen”, sanoi yllättäen Sam, joka oli Dewnin lisäharmiksi seurannut heitä koulun käytävää pitkin. Ilmeisesti häntäkään ei kiinnostanut jäädä seuraamaan Seanin ja tämän kavereiden huutoa ja mekastusta, kun he alkoivat pelata jotain tietokonepeliä. ”Se on liian epäilyttävää.”
”En vietäkään”, Dewn ärähti. ”Käyn pihalla useammin, kuin te kolme yhteensä. Ja Starbucksiin kävelyä sinne ja pois ei lasketa. Soitan sitä paitsi kitaraa ja professori Clinton on taas antanut uusia nuotteja, minun täytyy keskittyä niihin—”
Se oli totta, mutta Dewn tiesi myös, että hänen oma sävellyksensä, johon musiikkiprofessori oli häntä lopputyötä varten kannustanut, jumitti auttamattomasti, eikä Dewnillä ollut oikein intoa soitella niin kuin ennen. Hän ei millään saanut itsestään ulos sitä jotakin, mitä halusi, ja mitä tarvitsi päättötyön viemiseksi loppuun saakka.
”Pöh”, Sam murahti.
”Tule, tule, ehkä innostut shakista! Siellä on hiljaista eikä kukaan puhu juuri mitään… Sinä pitäisi sellaisesta”, Zack lupaili ja otti Dewniä jo käsikynkästä.
”Superhauskaa”, Sam sanoi ivallisesti ja pyöritti silmiään.
Dewn oli edelleen aikeissa kieltäytyä; häntä huvitti juuri nyt kävellä ruusutarhaan ja kuunnella veden solinaa; mutta se, mitä Zack sanoi seuraavaksi, sai hänet äkisti muuttamaan mieltään.
”Se pirskatin Clinton, hän voittaa varmasti taas, ei hänelle kukaan pärjää.”
”Clinton?!” Dewn oli seisahtanut koulun pihaan. ”Professori Clinton, pelaako hänkin shakkiturnauksessa?”
”…Professori? Eiii”, Zack kohotteli kulmiaan vuorotellen, ”ei, kun se Maxmiliam-talkkari. Pelasin häntä vastaan kerran ja hän pieksi minut kuin hyttysen. Se oli kaikkien aikojen lyhyin matsini!”
”Ei mitään mahdollisuuksia”, Sam toisti kaikuna heidän takanaan.
”Se mittelö kesti ehkä jotain kaksikymmentä sek—”
”Max?” Dewn sanoi käheästi. ”Onko hän professori Clintonin veli?”
Palaset loksahtivat kohdalleen siinä kalsean lumettoman talvipäivän keskellä koulun pihamaalla. Dewn oli jo huomaamattaan ollut kävelemässä kohti rakennusta, jossa koulun liikuntasali sijaitsi.
Tavattuaan Maxin aikaisemmin syksyllä, Dewn oli nähnyt häntä sen jälkeen vain silloin tällöin. Max selvästi vältteli häntä, mutta joskus he olivat osuneet samaan aikaan samaan paikkaan – lähinnä aina ruusutarhassa ja kerran Dewn oli nähnyt hänet kaupungilla kadun toisella puolen, mutta Max oli jättänyt hänen huutonsa täysin huomiotta... Mutta poika ja hänen harppunsa olivat pyörineet alati Dewnin mielessä ja hän oli käynyt läpi kaikki kokemuksensa aiemmilta vuosilta, jotka jotenkin liittyivät tähän. Hän olisi ollut kovasti kiinnostunut puhumaan Maxin kanssa uudelleen, mutta hänen jäljittämisensä oli erittäin haasteellista – etenkin silloin, kun poika ei itse halunnut tulla löydetyksi. Ja nyt tämä yllättävä käänne, tietoisku, sai vihdoinkin kytköksensä tehtyä Dewnin aivoissa ja hän tunsi itsensä sangen typeräksi siitä, ettei ollut käsittänyt kaikkea jo aiemmin; vaikka vastaus oli toljottanut häntä suoraan päin kasvoja!
”Mennään sitten jo”, Dewn sanoi reipastuneena ja oli hänen vuoronsa tarttua Zackia kyynärtaipeesta ja kiskoa kohti salia. ”Milloin se alkaa?”
”Kahdenkymmenen minuutin kuluttua”, sanoi Zack, joka oli vaiennut hämmennyksestä Dewnin äkillisesti syttyneestä innosta shakkia kohtaan.
Turnauksia varten liikuntasaliin oli kannettu ruokalan pöytiä pitkiksi rivistöiksi, joissa tasaisin välimatkoin oli kaksi tuolia vastakkain ja niiden välissä ajanottopeli sekä shakkilauta. Jokaisen pöytärivin kummassakin päässä seisoi jo valmiina tarkkaavainen tuomari ja salissa soljui vaitonaisesti mumiseva oppilaiden ja myös muun henkilökunnan virta, jotka kaikki ottivat osaa mittelöön koulun shakkimestaruudesta.
Dewn tiesi vähän shakista; hän oli pelannut sitä vain pari kertaa Charlotten kanssa sillä ikivanhalla laudalla, joka oli kai kuulunut heidän isoisälleen, mutta aina oli käynyt niin, että he jossain kohtaa peliä kyllästyivät sen hitaaseen tempoon ja alkoivat pelata periaatteella ’kaikki napit voivat liikkua miten huvittaa’.
Zack kävi ilmoittautumassa, sai tietää ensimmäisen haastajansa ja hakeutui numeroidulle paikalleen. Zack, tuo ajantaivutuskyvyn omaava ikiliikkuja, oli shakkikerhon lisäksi ilmoittautunut ties kuinka moneen muuhun kollegen harrastustoimintaan. Sillä välin, kun Dewn makasi iltapäivät sängyssään kuunnellen musiikkia, ikävöiden kotiin tai lukien läksyjä ja kerraten kokeisiin, Zack kävi kaupungissa sellotunneilla, pelasi pöytätennistä kerran viikossa, pohti heidän huoneessaan omalla ajallaan sudokua, neuloi ja askarteli käsityökerhossa (hän oli huovuttanut kymmeniä huopapallokaulanauhoja, joista oli antanut Dewnillekin yhdet vaaleanpunaiset), kävi lenkillä koripalloilijan kuntoaan ylläpitävän Seanin sekä joskus ani harvoin Saminkin kanssa (Dewn ei ollut varma miten he viitsivät, sillä Sam valitti joka toisella askelella, huohotti henki pihisten kymmenen metrin hölkän jälkeen ja alkoi aina lopuksi kinuta taukoa, joka päätyi Starbucksista haettuun donitsiin), ja oli kaiken lisäksi vielä vakavissaan näytelmäkerhon kanssa, johon täytyi kuitenkin uhrata useampi iltapäivä viikossa mukaan lukien vuorosanojen opettelut, tamineiden tekeminen ja hankkiminen sekä auttaminen lavasteiden suunnittelussa. Zackin haave olikin tulla teatteriohjaajaksi, vaikka siinä sivussa häntä kiinnosti myös puvustus ja näytteleminen itsessään. Dewn ei vain voinut käsittää, kuinka Zack ei kuluttanut itseään puhki kaikella aktiviteetillaan ja jotenkin hänelle jäi vielä se vaadittu aika itse koulunkäyntiin.
Dewn tunsi itsensä suoranaiseksi no-liferiksi Zackin rinnalla.
Dewnin katse harhaili haravoiden salia ympäri: hän etsi yhtä ja tiettyä henkilöä valpastuneena ja jännittyneenä, varmana siitä, että pääsisi vihdoinkin taas tähän käsiksi. Hänellä oli niin paljon sanottavaa, niin monia asioita piti vielä selvittää...
Sam lyllersi rasittavasti hänen perässään ja näytti itsekin tarkkailevan ympärilleen Dewnin katseen jäljessä, aikeenaan taatusti ottaa selvää Dewnin mielenkiinnon kohteesta. Sen vuoksi Dewnin täytyi hillitä hieman itseään ja todettuaan, ettei kukaan salissa olevista vähän totisen sekä ikähaarukastaan vanhemman oloisen porukan pelaajista muistuttanut lähellekään sitä, ketä hän etsi, hän jättäytyi sivuun lähelle Zackia ja tämän vastustajaa.
Dewn tiesi, että Sam kävi vain yhdessä ainokaisessa kerhossa ja se oli kokkikerho (Zack olisi halunnut osallistua siihenkin, mutta se oli päällekkäin käsityöpajan kanssa). Eikä sielläkään Sam ollut sinänsä ruuanlaittamisen ilosta, vaan sen lopputuloksesta. Etenkin niinä kertoina, jolloin leivottiin jotakin. Hän oli kuitenkin ihan hyvä jauhopeukalo, minkä Dewn oli joutunut myöntämään maistettuaan kerran tytön heille tuomia ylimääräisiä leivoksia. Muutaman kerran Sam oli käynyt myös maalauskurssilla, mutta jättänyt sittemmin kesken, ja Dewniä vahvasti epäilytti, että hänen ainoa motiivinsa oli ollut kurssin alussa järjestetty alastonmaalaus sekä tutustuminen miesten anatomiaan.
Zackin ääni oli kaikista helein ja virtasi innokkaana ryöppynä muiden hiljaisemmin mutisevien pelaajien keskuudesta; hänen vastustajansa, oranssitukkainen tyttö, jonka paidassa oli avaruusolennon pää, keskusteli lähes yhtä vilkkaasti ja molemmat elehtivät pelilautansa yllä asetellessaan nappuloitaan riveihin oikeille paikoilleen. Sam jurotti Dewnin läheisyydessä ja siitä ärsyyntyneenä Dewn astui kauemmas. Sam ei kuitenkaan päästänyt häntä silmistään, ja jonkin ajan kuluttua Dewn ehti jo ajatella, että oli ehättänyt innostua turhaan, ettei tämä tulisi kuitenkaan; ja tietenkin juuri silloin mattimyöhäinen astui saliin.
Kaikki muu Dewnin ympäriltä hidastui ja ääni vaimeni. Hän näki ainoastaan kaukana salin toisessa päässä maleksivan punahupparisen pojan, joka kantoi toisessa kädessään skeittilautaa ja selässään harppukoteloa, vaihtoi muutaman sanan ovensuussa vahdissa olevan miehen kanssa, sai tältä jonkin paperilapun ja mies kuittasi jotakin vihkoonsa ja sitten tuo hahmo lampsi laiskasti salin poikki katselematta ympärilleen ja asettui istumaan siihen yhteen tyhjään tuoliin, joka oli usean pöydän päässä Zackista ja Dewnistä.
Tämä ei ollut huomannut häntä, Dewn ajatteli ja hänen sydämensä takoi kylkiluita.
Salin reunoille oli kerääntynyt katselijoita, niitä, joita koulun shakkiturnaus kiinnosti, mutta jotka eivät itse pelanneet. Katsojien ei ollut lupa häiritä pelaajia, joten Dewn ja Samkin joutuivat siirtymään Zackin selän takaa sivuun ja odottamaan vaiti niin kauan, kun väliottelu toisensa jälkeen meni ohi.
Dewn oli pelännyt kisan kestävän kauankin; olivathan hänen pelikokemuksensa shakista olleet äärettömän pitkäveteisen verkkaisia, mutta ottelijoilta otettiin siirtoihin kuluvaa aikaa ja he tiesivät mitä tekivät, joten mittelö toisensa jälkeen oli nopeasti ohi. Siellä täällä kilahteli, kun pelaajat vuorotellen painoivat oman siirtonsa lopuksi kelloa, shakkinappulat siirtyilivät, keskittyneet ilmeet olivat kiinni valkomustaruudullisissa laudoissa. Vaikka Dewnin olisi tietenkin pitänyt seurata Zackia, hän ei voinut mitään harhailevalle katseelleen, joka kerta toisensa jälkeen liimautui tiiviisti mustatukkaisen pojan niskaan. Ja kun niin tapahtui, Max silloin tällöin nosti toisen kätensä ja hieroi epämukavana niskaansa tai ravisteli tukkaansa, aivan kuin olisi tuntenut Dewnin kaukaisen tuijotuksen itsessään.
Zackilla meni aluksi hyvin. Hän voitti kolme ensimmäistä vastustajaansa ja siirtyi aina jatkoon, mutta neljäs erä oli tiukka ja Zack hävisi sen niukasti. Hän siirtyi katselijoiden joukkoon vähän pettyneen näköisenä saatuaan päätuomarilta kuittauksen ja kerättyään nappulansa pois laudalta.
Nyt Dewn saattoi vapaasti seurata vain Maxia, joka vähäisillä eleillään sekä erittäin lyhyillä erillään eteni yhä pidemmälle jatkoon. Pelaajat nousivat tuoleistaan, vaihtoivat paikkaa. Uusi vastustaja. Kello helähti, matsi alkoi. Tuomarit seurasivat kaikkea sivusta.
Kun jäljellä oli enää semifinaali: kaksi paria, joiden voittajat pelaisivat lopuksi finaalissa toisiaan vastaan ja selviäisi senvuotinen koulun shakkimestari, Dewn jännitti kiihkeästi Maxin puolesta. Jopa Sam vaikutti kannattavan häntä, samoin Zack, joka arvioi kuiskien Dewnin korvaan tietoja pelaajien taktiikoista ja tyyleistä.
Max voitti oman eränsä, samoin hänen vierellään pelannut afrotukkainen tyttö. Tuomari kuulutti heidän nimensä (Dewn sai vahvistuksensa: Maxmiliam Clinton) ja finaalin alkavaksi, ja ruskeakasvoinen tyttö ja valkoihoinen poika istuivat toisiaan vastatusten. Tyttö vaikutti päättäväiseltä ja voitonhaluiselta; hän oli nojautunut eteenpäin laudan ylle ja silmäili vuoroin sitä, vuoroin vastustajaansa, joka taas nojasi hieman taakse nojaten täysin tyynen ja jopa hieman välinpitämättömän oloisena.
Kello helähti.
Max aloitti, sillä hän pelasi valkoisilla.
Siirto. Kello.
Tyttö tarttui nappulaan. Siirto. Kello.
Maxin vuoro. Siirto. Kello.
Tytön vuoro.
Pojan vuoro.
Yleisössäkin seurattiin tätä taistoa henkeä pidätellen. Dewn tiesi Samin yhä tarkkailevan häntä ja hänen ilmeitään ja eleitään, joten hän yritti pitää ajatukset ja tunteet itsellään ja vaikuttaa ulospäin kevyen kiinnostuneelta shakkiottelun lopputuloksesta näin yleisessä mielessä. Zack oli kohonnut varpailleen ja rystyset suussaan mutisi hyvin hiljaa jotakin itsekseen.
Tytön ilme alkoi käydä kireämmäksi. Max vaikutti edelleen yhtä rauhalliselta, kuin pelaaminen koulun mestaruudesta olisi ollut paitsi arkipäiväistä, myös tylsää.
Kellon kilkahdus ja hyvin hiljainen ääni sanoi: ”Shakki.”
Tytön kasvot tarkkasivat tilannetta hetken, kunnes kääntyivät ilveeseen ja hän luovutti pettyneesti vetäen kätensä pois pöydältä. Tuomari soitti isompaa kelloa, joka kumahti ja kaikui salin seiniä ja kattoa myöden, ja Maxmiliam Clinton julistettiin shakkimestariksi tehtyään viimeisen ratkaisevan siirtonsa valkoisella kuninkaallaan.
Yleisö herkesi taputuksiin, kun Max nousi laiskasti ylös tuolistaan, kätteli tuomaria ja sai tältä pienen kultapystin, joka esitti shakkinappulaa. Hän kääntyi vain kankeasti yleisöön päin ja nyökäten tuskin huomaamattomasti päällään, kasvojen jäädessä tummien hiusten varjoon, kumartui laittamaan pokaalia laukkuunsa.
Se oli Dewnin hetki.
Väkijoukko alkoi tasaisena virtana soljua ulos salista rupatellen ja puhuen ottelusta, ja Dewn erkani siitä sivummalle kävelläkseen kohti Maxin punaista selkää, joka oli käännetty hänen suuntaansa. Dewn kuuli päässään jyskeen ja korvissaan huminan, hänen jalkansa olivat äkkiä puuroa ja kätensä velliä, mutta silti hän kurkkuaan kuristaen (miksi hän tunsi näin?) siirtyi pojan taakse, rykäisi ja sanoi: ”Hyvin pelattu.”
Maxin hartiat jähmettyivät silminnähden hetkeksi. Sitten hän veti nuhjuisen mustan reppunsa vetoketjun kiinni ja kääntymättä ympäri, alkoi kerätä pelilaudalta omia valkoisia kuluneita shakkinappuloitaan. Dewn astui hänen viereensä kylmän hien pistellessä kämmenissä. Hän aikoi juuri sanoa jotakin muutakin, kun hän huomasi professori Clintonin kävelevän heitä kohti salin poikki. Tämä näytti kummastelevan jotakin etäältä heitä katsoessaan, mutta jatkoi kulkuaan. Maxkin huomasi hänet ja alkoi äkkiä kauhoa nappuloitaan ripeämmin pieneen pussukkaan, jonka sulloi sitten hupparinsa isoon taskuun ja heilauttaen repun selkäänsä hän alkoi kiirehtiä pois.
Professori Clinton pysäytti hänet ojentamalla kätensä esteeksi, yrittäen sanoa jotakin, mutta Max sysäsi sen sivuun ja paineli ulos salista. Dewn ei ollut ehtinyt kuin katsoa tapahtumia otsa kurtussa ja havahtui nyt siihen, että Max oli pääsemässä häneltä taas karkuun. Hän pinkaisi juoksuun ohi yhä hölmistyneenä seisovan musiikkiopettajansa, jättäen täysin huomiotta peräänsä kaikuvat Zackin ja Samin kysyvät huudot. Hänen olisi saatava Max kiinni ennen kuin tämä katoaisi taas kuin maan nielemänä…
Mutta ehkä Dewn oli hieman liioitellut, sillä rynniessään liikuntasalin ovet perässään paukkuen käytävälle, hän näki Maxin vain vähän matkan päässä etenemässä verkkaisesti painavan harppukotelon, repun ja skeittilaudan kanssa. Kohta hän tiputti laudan maahan ja laski toisen jalkansa sille, vaikkei koulun käytävillä saanutkaan rullailla.
”Max – odota!” Dewn huusi.
Poika ikään kuin liukui hitaasti pysähdyksiin ja kääntyi katsomaan taakseen, kun Dewn hölkkäsi hänet kiinni. Hänen äkillinen spurttinsa oli nostanut sykkeen korkealle ja nyt hän huohotti nojaten käsillä polviinsa. ”Voisitko… sinä…”, Dewn koetti saada puheensa tasaiseksi, ”…onneksi olkoon.”
Max ei vastannut, ei hymyillyt tai hymähtänyt, vaan polkaisi maassa olevalla jalallaan vauhtia ja antoi laudan kolisten ja ratisten ajaa eteenpäin. Kerran hän oli vähällä horjahtaa kantamustensa alla, ja Dewn ikään kuin kohotti kätensä ottaakseen hänestä kiinni, mutta siinä samassa Max oli jo saanut tasapainonsa takaisin ja jatkoi matkaa Dewnin kävellessä reippaasti hänen rinnallaan. Kaikki tapahtui nopeasti ja oli ohi yhtä pian, mutta heidän välilleen jäi Dewnin eleen jäljiltä roikkumaan kiusallisuus.
He jatkoivat niin, rinnatusten, kulkuaan ulos rakennuksesta. Kuin jälleen kerran jonkinlaisessa äänettömässä yhteisymmärryksessä, he ottivat suunnakseen ruusutarhan eivätkä puhuneet sanaakaan koko sinä matkana, jonka hiekka rahisi skeittilaudan pyörien alla ja Dewnin askelet kuuluivat karheina.
Vasta, kun he pääsivät määränpäähänsä ja Dewn istuutui alas, hän sanoi: ”Professori Clinton on siis veljesi.”
Tietoisku ei ollut niin järisyttävä, kuin olisi voinut luulla. Jotenkin Dewn oli kai alitajuisesti tiennyt sen jo kauan sitten.
Kuten tavallista, Max ei vastannut, vaan laski kantamuksensa maahan suihkulähteen kivetyksen vierelle ja otti harppunsa esiin. Dewn katseli sitä tovin ajatuksiinsa vajonneena, kun saikin yllättäen idean.
”Soita jotain niin kokeilen tulla mukaan”, hän ehdotti ja heilautti oman kitarakotelonsa auki.
Max pysähtyi kesken soittimensa asettelun polvien väliin ja käänsi aavistuksen päätään toljottaakseen epäileväisenä Dewnin kitaraan. Dewn ei sitä huomannut, vaan kaiveli kotelon pohjalta plektraansa. Kun hän lopulta suoristautui ja pyyhkäisi silmilleen tulleet hiuskiharansa sivuun, hän huomasi Maxin tuijotuksen ja sanoi siihen: ”Mitä?”
Max siirsi katseensa pois ja asetteli sormensa harpun kielille. Dewn odotti kärsivällisesti, että hän aloittaisi, mutta Max jäi siihen; hänen sormensa olivat kielillä, mutta hän ei alkanut soittaa. Dewn kohotti ensin toista kulmakarvaansa, sitten katsahti häneen.
”No? Tarvitsetko nuotteja? Soitithan silloin viimeksikin ilman, kun kuuntelin—”
”Soita sä ensin.”
”—oh”, Dewn sanoi ja ryhdistäytyi, ”no okei sitten.”
Oli tuulinen päivä eikä nuottipapereiden kanssa ulkona olisi tullut mistään mitään, joten jännittynyt ja äkkiä kovin hermostunut Dewn otti muutaman kokeilevan nuotin omasta päästään lämmitelläkseen sormiaan ja päästäkseen vireeseen. Max istui hänen vieressään, kohteliaan välimatkan päässä taas, ja kuunteli laiskanoloisesti Dewnin epävarmoja kitarasointeja.
Hetkisen kuluttua Dewn rentoutui. Musiikki helmeili kalseassa talvessa ja kuulosti mehukkaalta, ja Dewn antoi tuntuman viedä häntä eteenpäin. Max asetteli kätensä uudelleen asemiin, odotti vielä hiljaa paikoillaan ja yhtyi sitten mukaan Dewnin soittoon.
Vaan kuinka monessa asiassa tuo poika olikaan niin lahjakas? Dewn tuli kerta kerran jälkeen hänestä yhä enemmän hämmästyneeksi ja ihmetteleväiseksi, muttei tuntenut enää sitä kateuden kalvavaa tunnetta kuin aiemmin, ei edes ajatellessaan Maxia ja hevostaan Fifiä.
Ja siinä yhdessä soitellessaan hämärtyvässä illassa, kevyttä lunta alkoi hiljalleen sataa kuivaan maahan ja jääkylmä vesi suihkusi delfiinisuihkulähteestä heidän takanaan tasaisena kohinana luonnonäänien yhtyessä heidän kanssaan yhdeksi kauniiksi melodiaksi.
Dewn tunsi olevansa elossa ja koki syvää sisäistä rauhaa. Juuri siinä hetkessä, hän tosiaan eli hetkessä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 29, 2015 13:47:22 GMT
Autiotalo 21.1.2014 Charlottenkin huoneesta kuului kovaäänistä musiikin jumputusta, mutta jotain aivan muuta, kuin samaan aikaan veljensä opiskeluboksissa Redshootissa...
”—MY EARS CAN'T HEAR WHAT YOU SAY TO ME—”, Sophie huusi seisten sängyn päällä, pyöritellen päätään ympäri.
”—HOLD YOUR MOUTH FOR THE WAR—”, Lotte yhtyi mukaan ja kiekaisi. Sophie nauroi ja veti hänet käsivarresta vuoteelle, jossa he toisiinsa nojaten pomppivat ja lauloivat täyttä kurkkua. Kynäpurkki pöydän kulmalla tärisi.
”—DETERMINED!” tytöt huusivat yhtä aikaa niin, että kurkku meinasi revetä. Sitten Sophien toinen polvi petti hänen altaan ja hän kompastui kolahtaen sängyn vieressä seinällä olevaa hyllyä vasten. Hylly tärähti ja osa Lotten tavaroista putosi alas. Posliininen kyyhky iskeytyi lattiaan ja särkyi palasiksi.
”EI!” Lotte kiljaisi ja loikkasi lattialle. Hän käänsi musiikin pois ja polvistui rikkoutuneen esineen viereen. ”Ei...”
”Ohups.”
Lotte nosti yhden palasen särkyneestä linnusta vapisevin käsin ylös. Sophie nakkeli niskojaan ja naksautti kieltään. ”Se oli vain joku turha koriste”, hän sanoi ja naurahti epävarmasti.
Lotte niiskaisi.
”Älä viitsi”, sanoi Sophie ja loikkasi alas. Hän tuli Lotten vierelle ja tönäisi jalallaan sirpaleita. ”Et kai nyt ala itkeä jonkin tuollaisen takia?”
”Ei se ollut vain koriste”, Lotte sanoi ääni vapisten.
”Joo no, miten vain”, Sophie kohautti. Lotte pyyhkäisi kyynelen poskeltaan. Posliinikyyhkynen oli ollut lahja eräältä pojalta, mutta sitähän Sophie ei tiennyt, eikä Lotte kertoisikaan. ”Hei, anna sen jo olla. Kuunnellaan vielä Rise uudelleen.”
Lottea harmitti ja suututti. ”Eikä kuunnella.”
Sophie oli, kuin ei kuulisikaan ja käänsi äänentoiston taas päälle. Lotte pyyhki silmäkulmansa vielä hihaansa, kyyryssä tuhon äärellä. Olipa noloa tihrustaa itkua tuollaisesta. Sophie jatkoi jorailua itsekseen. Hän tönäisi Charlottea kannustavasti.
”Come on! Tää on sun lempikappale.”
Kun Lotte ei sanonut mitään, Sophie katsahti alas Charlotteen tämän hypistellessä sirpaleita surullisena käsissään. ”Huokaus! Kato, sen voi varmaan liimata vielä yhteen, ei se mennyt ihan niin silpuksi. Mutta älä nyt ala murjottaa, jooko, okei?” Sophie räpytti sympaattisesti silmiään ja liikutti nenäänsä ja siinä olevaa nenäkorua hassusti, tavalla, jota hän aina käytti Lotten lepyttelemiseen.
Se näytti huvittavalta.
”...Okei”, Lotte huokaisi hiljaa ja lopulta jouti hymyilemäänkin – ihan vähäsen.
Sophie virnisti hänelle ja nosti Lotten kädestä seisaalleen. ”Hyvä tyttö! Tanssitaan!”
Charlotte ja Sophie olivat olleet ystävyksiä koko viime vuoden. Sen vuoden aikana Lotte oli muuttunut paljon: hän viihtyi nykyään enemmän muualla, kuin kotona myös iltaisin ja oli alkanut kuunnella erilaista musiikkia kuin aikaisemmin; pianonsoitto oli jäänyt ja muutamista viimeisimmistä koulun kokeista numerot olivat tulleet huimasti alaspäin; tyylikin oli muuttunut mustempaan pääkallohuiveineen ja housuista roikkuvine ketjuineen. Hankalinta oli, että yhä enemmän Lottesta tuntui, että hän jäi paljosta ulkomaailman hauskasta paitsi oman poninsa Lunan tähden.
”Tytöt, laittakaapa pienemmälle sitä ärjymistä”, sanoi Lotten isä Raicy Charlotten huoneen ovelta. Kumpikaan tytöistä ei kuullut tai huomannut, joten Raicy astui soittimen luokse ja sammutti sen itse.
”Hei!” Sophie ja Lotte huudahtivat yhteen ääneen.
”Nyt riittää”, sanoi Raicy.
”Et voi tulla tänne koputtamatta!” Lotte huusi ja yritti laittaa musiikkia takaisin päälle. Raicy työnsi hänen kätensä tyynesti pois ja irrotti johdon pistokkeesta.
”Minä koputin. Ette te kuulleet mitään.”
”Et silti voi tulla sisään noin vain... voisimme olla vaikka tekemässä jo–jotain...”, Lotte mutisi.
”Niin kuin esimerkiksi mitä?” Raicy kohotti toista kulmaansa.
”Tyttöjen juttuja, herra Center”, Sophie sanoi reteästi ja hymyili reippaasti. Raicyn kulma nousi entistä enemmän. Lotte heitti ystäväänsä varoittavan katseen.
”Vai niin. Mutta tätä ei enempää tänään tai korvani palavat puhki. Mitä tuossa on?” Raicy osoitti lattialle sirpaleisiin, jotka olivat jääneet jäljelle rikkoutuneesta posliinikoristeesta.
”Öö...”
”Siivoa se pois, Charlotte.” Raicy käveli ulos huoneesta. Lotte mutrisi huuliaan harmistuksissaan.
Hän kääntyi Sophieen päin. ”Ole kiltti äläkä sano isälle tuollaisia...”, Lotte sanoi vaisusti.
”Ai millaisia?” Sophie ihmetteli viattomana.
”No, tiedät kyllä... tuollaisia... muka 'tyttöjen juttuja'. Ei hän tajua...”
”Hah hah! Totta kai tajuaa, hän on aikuinen mies!” Sophie nauroi ja löi käsillä reisiinsä. ”Mitä? Nolottaako?”
Lotte tunsi korviaan kuumottavan. ”Hän luulee kohta, että me tehdään jotain tuhmaa.”
”Mitä sitten? Mistä hän tietää, ettei me tehdäkin?”
Lotte ravisti päätään. ”En minä halua sellaista.”
”Ei sitten. Mutta mennään muualle, kun täältä loppui hauskanpito...”
Tytöt menivät ulos. Maassa oli vielä kevyesti lunta. Sinä vuonna, kuten edellisenä, oli tullut epätavallisen paljon lunta, joka kuitenkin suli nopeasti. Taivas oli tuhkanharmaa, vain sieltä täältä leijaili yksittäisiä hiutaleita. Lotte veti pipon syvemmin päähänsä. Sophiella ei ollut päähinettä. Lotte mietti itsekseen eikö tämän korvaansa paleltanut, sillä Sophien tukka oli lyhyt eivätkä hiukset suojanneet kylmyyttä vastaan.
”Minne me mennään?”
”Yhteen paikkaan”, Sophie vastasi. ”Se on vielä salaisuus. Onko sulla se taikapilli tallessa?”
”Joo. Otanko sen mukaan?”
Sophie nyökkäsi. Lotte juoksi takaisin sisälle. Portaissa Alexiina pysäytti hänet.
”Lotte. Et ollut vienyt Lunan loimea pyykkiin, vaikka pyysin.”
”Ai niin...”
”Ole kiltti ja tee se nyt. Voisit myös kääriä ne pintelit, jotka ovat maanneet harjakorin pohjalla ties kuinka pitkään. Tiedät, ettei niiden paikka ole siellä.”
”Äiti! En minä nyt ehdi, olen menossa Sophien kanssa ulos!”
”Ulos? Taasko? Minne te nyt tällä kertaa olette menossa?”
”En tiedä, jonnekin...”
”Jonnekin? On aika myöhä. Minä tahdon tietää.”
”No, en minä tiedä vielä! Se on yllätys, joku Sophien paikka.”
”Minä en oikein pidä näistä Sophien paikoista”, Alexiina sanoi ja rypisti otsaansa paheksuvasti. Hän muisteli kai sitä kertaa, kun Sophie oli vienyt Lotten tutkimaan vanhoja, suljettuja kultakaivoksia ja tytöt olivat eksyneet tunnelin kätköihin. ”Kai muistat, että sinulla on velvollisuuksia täällä kotona. Oletko edes lukenut niihin kokeisiin, jotka sinulla on kahden päivän päästä? Ja Luna näyttää edelleen olevan mutaisena ja harjaamattomana tarhassa. Enpä oikein tiedä haemmeko me Lindaa ollenkaan, jos et huolehdi edes nykyisistä tehtävistäsi. Alan pikku hiljaa epäillä, oletko sittenkään valmis uuteen hevoseen.”
”Äiti!” Lotte polki jalkaansa turhautuneena. ”Ei se nyt yhteen kertaan kuole, jos en heti ole sukimassa vähän pölyjä pois! Älä aina jaksa valittaa kaikesta! Minä luen kyllä ja teen kaiken!”
Alexiina näytti tiukalta. ”Charlotte, kyseessä on sinun ponisi—”
”Minä tiedän!” Lotte huusi. Hän juoksi huoneeseensa ja alkoi vimmastuneena etsiä Sophien antamaan taikapilliä. Se oli lipaston laatikossa, samassa, jonne Lotte oli laittanut posliinikyyhkysen palaset. Lotte pysähtyi katsomaan sitä hetkeksi, hänen rintaansa pisti pienesti, mutta sitten hän työnsi laatikon kiinni ja unohti asian.
”Hyvä, mennään!” Sophie sanoi, kun Lotte kiiruhti takaisin pihalle ja he juoksivat yhtä matkaa ulos Kings Roadin porteista. Maa oli liukas ja tytöt nauroivat mennessään heidän ääntensä kaikuessa kallioseinämistä, luiskahdellen vähän matkaa mäkeä alas ja ottaen toisistaan tukea hävitessään illan hämäryyteen.
Alexiina katsoi heidän peräänsä keittiön ikkunasta, eikä ollut tyytyväinen.
*
Sophie vei Lotten ylös umpeen mennyttä polkua, jyrkkää mäkeä. Se oli jonkin matkan päässä maastoesteradalta, mutta eipä Charlotte ollut aiemmin uhrannut paikalle ajatustaan, tai siis sille, mitä mäen yllä kuusikon takana mahtoi olla. Kun he pääsivät ylös asti, Lotte tajusi paikan olevan vanha ja autio pieni tila. Kolme taloa olivat puolilahoja ja pihalla lojui rikkinäisiä laudanpätkiä. Viimeisin, neljäs talo oli enää mustunut kasa puuta.
”Mikä paikka tämä on?” hän kysyi. Sophie toi hänet aina mitä mielenkiintoisimpiin ja ihmeellisiin paikkoihin, joista tyttö sitten kertoi hänelle selkäpiitä kutkuttavia tarinoita.
Sophie kohautti harteitaan. ”Pyydystin täällä kesällä lepakoita taikapillin avulla. Vinha paikka, eikö olekin?” Sophie hymyili omahyväisesti ja käveli tumman talon lasittoman ikkunan kohdalle, katsoen siitä sisään. Paikassa oli ikävän tuntu. Lotte ei oikein pitänyt siitä, muttei sanonut mitään. Sophie laski molemmat kätensä ikkunalaudalle ja ponnisti itsensä sen päälle.
”Mitä nyt—?”
”Mennään tästä sisään.”
”Eikö ovesta voi?”
”Kuka menee ovesta, kun ikkunastakin pääsee? Paljon hauskempaa!” Sophie sanoi ja heilautti jalkansa sisäpuolelle. ”Sitä paitsi se ovi on jämähtänyt kiinni, varmaan umpilukossa. Tule.”
Lotte ei voinut muutakaan, joten hän seurasi perässä. Niin hän aina teki, kun Sophie johdatti hänet seikkailuihin... useimmiten myös vaikeuksiin.
Sisällä talossa oli pimeää ja haisi oudolle: vanhalle, mädälle ja... kuolleelle, myös hieman palaneelle ja savulle. Sophie kaivoi tulitikkurasian esiin ja raapaisi yhden tikun palamaan. Sen liekki valaisi kuloharmaat likaiset seinät heidän ympäriltään ja lattian, jossa oli hiekkaa, kiviä ja isoja irtonaisia lautalevyn paloja. He kävelivät oviaukosta toiseen huoneeseen. Lotte vilkuili hermostuksissaan olkansa yli ja pysytteli mahdollisimman lähellä Sophieta ja pienen heikon tulen väpättävää valokeilaa. Huoneen seinällä oli iso mustalla tehty merkki: kolmio, jonka sisällä oli tähtisymboli. Lotten vainoharhainen ja epämiellyttävä tunne vain voimistui.
”BOO!” Sophie huusi tyhjälle talolle. Liekki sammui ja Lotte hätkähti. Sophie raapaisi uuden.
”Hyst – älä niin kovaa!”
”Miksen? Ei täällä ole ketään... tällä hetkellä. Olisimme tietäneet jo, jos olisi. Paitsi aaveita on, tietysti.”
”No, heh heh.”
”Mitä? Etkö sinä muka usko kummituksiin?” Sophie katsoi Lotteen suu sievänä pyöreänä o:na ja silmät suurina. Lotte ei ollut varma vitsailiko Sophie hänen kustannuksellaan. ”Sitä paitsi, tämä on vampyyrien kokoontumispaikka.”
”No, en tietenkään.”
”Tietenkään?!” Sophie rääkäisi ja puhalsi tulitikun sammuksiin. Lotte vinkaisi.
”Hei... hei, älä viitsi, Sophie. Laitatko sen takaisin? Täällä ei näe—mikä se oli?!” Lotte hypähti eteenpäin pelästyen jotain hailahtavaa varjoa silmäkulmassaan. Jostain kuului narahdus, aivan kuin talo olisi vaihtanut makuuasentoaan. ”Sophie. Sophie, lopeta. Sophie... missä sinä olet? Ole kiltti, laita se takaisin!” Lotte kurotti käsiään eteenpäin yrittäen osua Sophieen, mutta tapaili vain tyhjää. Sophien nauru kuului toisesta suunnasta ja Lotte kääntyi ympäri. Hänen sydämensä hakkasi hurjasti ja silmät laajenivat niin ammolleen, kuin mahdollista yrittäen saada pienenkin valon käyttöönsä nähdäkseen jotakin. Huoneen ainoat ikkunat oli laudoitettu ulkoapäin kiinni. ”Sophie!” Lotte huusi.
”Rauhoitu. Mitä oikein pelkäät? Ethän sä usko aaveisiin”, kuului Sophien ääni tällä kertaa lähempää ja pian Lotte taas näki hänet, kun uusi tulitikku raapaistiin liekkiin, joka valaisi jälleen huoneiston.
”Tuo ei ollut yhtään hauskaa!” Lotte mökötti.
Sophie irvisti sympaattisesti. ”Olitko kamalan peloissasi? Voi poloista...”
”No, en nyt niin... lähinnä ottaa päähän tuollainen käytös”, sanoi Lotte ristien käsivartensa.
”Okei. Koska sun olisi syytä pelätä. Kummitukset on ihan oikeita.”
”Älä viitsi”, Lotte tiuskaisi. Hän värähti kylmästi.
”Eivätkä vain kummitukset, vaan pahat henget ja kiroukset ylipäätänsä! Kiroukset ovat mörrimöykkyjä, jotka asettuvat eri paikkoihin ja imevät elävistä voimaa itselleen—”
”Sophie! Lopeta jo!”
”Täälläkin on niitä...” Sophie käänsi osoittamaan valolla huoneen toiseen nurkkaan, ikkunoiden väliselle seinälle. Silläkin seinävälillä oli jotain mustaa suttua lautapaneeleissa. Hän käveli lähemmäs. ”Tuossa.”
Lottea inhotti, mutta hän ei voinut olla katsomatta seinään. Hän ei nähnyt siinä muuta, kuin jonkun töhryämää kuviointia, josta ei saanut mitään selvää mitä se esitti.
”Joo-o...”, hän mutisi ja katseli huonetta ympäri. Siellä ei ollut tavaroita, vain yksi puolikas pöytä nojallaan oviseinustaa vasten ja iso kallistunut kahvaton kaappi. ”Mennäänkö pois jo? Täällä ei ole… täällä on tylsää.”
Sophie ei vastannut. Hän oli jäänyt tuijottamaan näyttämäänsä seinää, yhtä sen kohtaa valoa tuova käsi edessään. Hän ei liikkunut. Liekki hiipui itsekseen.
”S-sophie?” Lotte äännähti arasti. Hän tuli Sophien vierelle ja ehti nähdä tämän kasvot ennen kuin pimeys jälleen laskeutui. Sophien silmät olivat auki ja tuijottivat eteenpäin. Hän näytti järkyttyneeltä, ja Lotte pelästyi pahanpäiväisesti veren valahtaessa jalkoihinsa. ”Sophie, Sophie! Lopeta tuollainen! Hei!” Lotte otti Sophieta kiinni olkapäistä ja ravisti.
Hänen otteessaan Sophie laskeutui alas kyykkyyn ja piilotti pään polviinsa.
”Sophie? Oletko kunnossa? Lopeta, minä en...” Lotte toivoi, että Sophie sanoisi jotain ja lakkaisi pelottelemasta häntä.
Oltuaan hetken hiljaa kyyryssä, Sophie alkoi täristä. Lotte huolestui entisestään, varsinkaan, kun ei nähnyt mitään. ”Sophie! Sophie!” Lotte jo huusi.
Lopulta Sophien nauru rävähti kovana ja epäinhimillisenä, tulitikku värähti palamaan ja sen kajossa Lotte näki Sophien naurunkyynelistä kostuneet kasvot, jotka oli kohotettu ylöspäin Lottea kohti.
”Hah ha ha haa!” Sophie nauroi ja pyyhki vapaalla kädellä silmiään. Lotte tuijotti häntä suu auki. Sophie ei ollut saada naurultaan henkeä ja sen aikaa kun hän hekotti, Lotte tuli enemmän ja enemmän vihaiseksi.
”'Sophie, Sophie, lopeta tuollainen, Sophie, Sophieeee…'”, Sophie matki Lottea pilkallisesti, nauru laimeni ja hän nousi uhkaavasti seisomaan. ”Voi mikä uuno!”
”Hei. Älä viitsi.”
”'Älä viitsi.' BOOHOO!” Sophie huusi eikä nauranut enää. Lotte kääntyi ympäri ja käveli huoneen oviaukolle, tarkoituksenaan lähteä ulos talosta Sophieen taas kerran ärsyyntyneenä, mutta jäikin epäröiden paikoilleen. Huoneistossa oli pimeää. ”Mitä nyt?” Sophie sanoi ilkeästi hänen takaansa. ”Menossa jonnekin?”
”Pois, koska olet taas aika törkeä.”
”Aha. No, mene sitten.”
”Niin menenkin.” Lotte astui ulos huoneesta. Hän katsahti ympärilleen. Musta oviaukko näytti avonaiselta suulta, valmiina syömään hänet. Hän empi taas pari askelta.
”Etkö löydäkään ulos?”
Lotte ei sanonut mitään.
”Tule tänne, Charlie.”
”Haluan nyt mennä kotiin.”
”Mäkä mäkä, mä en kerro miten pääset pois enkä anna valoa, jos et tule tänne. Me lähdetään sitten, kun mä sanon niin.”
Lotte ei uskaltanut lähteä hortoilemaan, vaikka olisi halunnut, sillä talo pelotti häntä liikaa, joten hän palasi vastahakoisesti takaisin Sophien luokse. Sophie seisoi keskellä huonetta kädet puuskassa jälleen uusi tulitikku palaen edessään. ”Hyvä. Nyt, ota taikapilli ja puhalla siihen.”
”Miksi?”
”Kokeile. Sillä kutsutaan kummituksia!”
”En minä halua…”
”Koska sulla menee pupu pöksyyn, joo joo, yhyy. Puhalla nyt.” Sophie odotti kärsimättömänä. ”Puhalla!”
Lotte tunsi tämän painostuksen eikä osannut olla Sophieta vastaan. Vielä näin ärsyttävä Sophie ei ollut koskaan ollut. Lotte kaivoi pillin käteensä ja puhalsi siihen. Mitään ei kuulunut... eikä mitään tapahtunut. Lotten sydän tykytti ja kylmät väreet kirivät pitkin hänen käsivarsiaan ja selkäänsä. Sophie kääntyili itsensä ympäri osoitellen valollaan eri suuntiin. ”Kukkuluuruu, örvelöt! Tulkaa esiin!” hän huhuili.
”Sophie.” Lotte yritti kuulostaa niin tiukalta, kuin osasi. ”Minä soitan nyt äidille, jos et päästä minua lähtemään.”
Sophie kääntyi katsomaan häneen. Lotte otti kännykän käteensä. Sen kalpea valo pimensi kaiken muun hänen näkökenttänsä ympäriltä.
”Okei, okei, odota”, Sophie henkäisi ja astui lähemmäs, viskaten sammuneen tikun olkansa yli ja ottaen esiin taas uuden. ”Anteeksi. Älä soita äidillesi… voidaan me lähteä, mutta tullaan joskus tänne toiste uudelleen, jooko?”
Lotte laski puhelinkätensä.
”Jooko?”
”No… ehkä. Voitko nyt näyttää mistä me tultiin?”
”Lupaatko?”
”No, kun näytät nyt—”
”Lupaatko? Jooko, Lottyska, jooko…” Sophie liikutti nenäänsä ja yritti näyttää koiranpennulta. ”Chaaarlieeee...”
Lotte huokaisi. ”Hyvä on. Mutta nyt lähdetään täältä ja vähän äkkiä.”
Matkalla pois autiotalon pihasta, Sophie kaapi maasta vähän lunta ja teki siitä pallon. Lotte katseli häntä varauksella ja oli oikeassa – matka takaisin Kings Roadiin oli yhtä lumisotaa! |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Dec 29, 2015 13:56:08 GMT
Saksalainen vaihtokauppa 24.1.2014 Oliko se sattumaa vai jotain muuta (Alexiinahan tosin ei sattumaan uskonut), hänen rakas kisahevosensa Fiia jouduttiin lopettamaan samaa päivää vastaavana yönä, kuin Lotten uusi hevonen (hannover myöskin) haettiin välittäjältä Vancouverista Kings Roadiin.
Elämän ironiaa.
Alexiina oli jo henkisesti alkanut valmistautua siihen, että yksi jos toinenkin hänen tärkeistä vanhoista hevosistaan alkaisi pikku hiljaa hamuilla kohti mehevämpää laidunmaata, sillä monet niistä olivat jo kovin iäkkäitä. Tieto siitä ei suinkaan helpottanut asian hyväksymistä, vaan rakkaan eläimen menetys sattui aina yhtä paljon – koki sen sitten kuinka usein tahansa. Se oli asia, johon ei koskaan voisi tottua.
Raicy vilkaisi vaimoonsa ja puristi tämän kättä. Alexiina ei kohdannut hänen katsettaan tuijottaessaan ulos auton ikkunasta, mutta vastasi puristamalla omilla sormillaan. Ajomatka oli ollut sangen vähäsanainen. Jopa Charlotte, jonka olisi voinut olettaa pälättävän yhtäjaksoisesti innoissaan uudesta hevosestaan, istui takapenkillä hiljaa ja räpläsi puhelintaan. Kaikki olivat väsyneitä ja äreitä rankasta, pitkästä yöstä, eikä edes kaunis kirkas aurinko, joka kiiri maiseman takana yhä ylemmäs kuulaalla taivaalla saanut mieliä iloisemmiksi.
Hiljaisuuden rikkoi lopulta ei Lotten, mutta Alexiinan puhelin.
”Hei”, Alexiina vastasi väsyneesti, vaikkakin hellästi. Raicy käänsi katseensa tiestä häneen. ”...Niinkö? No, sehän on ihana kuulla, meillä on ollut sinua niin kova ikävä. Tarvitsetko silloin kyytiä? Me olemme itse asiassa nyt juuri tulossa takaisin Vancouverista, kävimme hakemassa Lindan…”
Lotte naputteli rytmiä sormillaan äitinsä istuinnojaan edessään, kuulokkeet korvissa.
”Niin… tiesitkö, Fiia kuoli eilen…”, Alexiinan ääni värähti. ”En tiedä vielä, jonkinlaiseen kohtaukseen. Yvonne lähettää raportin myöhemmin.” Alexiina katsoi taas ulos ikkunasta ja pyyhkäisi vapaalla kädellä kasvojaan. ”Kiitos, rakas. Kyllä se tästä. Tämä tuli vain niin puun takaa taas, Fiia oli vielä eilen hyvässä kunnossa ja söi ruokansa mieluisasti. En tiedä mistä moinen.”
Raicykin huokaisi raskaasti ja katsoi taas kulmat kurtussa ajotiehen edessään.
”Mutta olipa ihana saada hyviä uutisia. Nähdään silloin… niin?” Alexiina oli aikeissa lopettaa puhelun, mutta nosti luurin vielä takaisin korvalleen. ”Oho? Aikamoinen yhteensattuma. Kuuden ihmisen teoria… jos hän on siellä, se selittää miksei häntä ole näkynyt täällä sitten viime syksyn.”
Alexiina oli vähän aikaa hiljaa, kuunnellen mitä hänelle sanottiin.
”Enkö muka? Luulin, että te olitte yhteyksissä keskenänne. Niin, hän kävi täällä ja ratsasti Fifillä... niin silloin, kun Tammimäkeläiset hakivat Jipun. Viime syksynä.”
Puhelimesta kuului kovaäänistä puhetta.
”Enhän minä sitä voinut tietää!” Alexiina henkäisi rauhallisesti. ”...Mutta oikein hyvin.”
Raicy vilkaisi Alexiinaan kulmat rytyssä.
”No… puhutaan siitä lisää sitten, kun tulet kotiin. Niin. Hei, hei, rakas. Opiskele ahkerasti.” Alexiina laski kännykän korvaltaan.
”No?” Raicy sanoi. Lotte ei kuullut heidän sanoistaan mitään, korvat täynnä Qiastroa.
”Dewn on tulossa kotiin avajaisia varten”, sanoi Alexiina ja hymyili, verkkaisesti, mutta aurinkoisesti, ensimmäisen kerran sinä päivänä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 126
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Dec 29, 2015 14:00:00 GMT
Ja lehmät lentää
7.2.2014
”Se talvi olikin sitten siinä. Syttyi ja sammui yhtä nopeasti. Olisihan se ollut hauskaa, että avajaisissa olisi ollut lunta maassa kaunistamassa paikkoja, mutta toisaalta kenttää ei nyt tarvitse lapioida puhtaaksi ratsukoita varten.”
”Mm…”
”Kauan sitä kestikin, ja lunta oli paljon. Nyt enää noin vähän maassa, kaikki on silti edelleen ihan roudassa. Hyhmä tuntuu ihan erilailla ilman lunta. Eikö viime vuonnakin tullut yllättävän paljon? Mutta sitähän sanottiin, että se talvi oli kylmin aikoihin. Mitähän tämä oikein meinaa…”
”...Yh-ym...”
”Ensi kesä on sitten varmaan vastapainoksi kuuma, kuin Egyptissä. Jaa-a, kyllä kaipaankin jo kunnon aurinkoa.”
Raicy ei vastannut, vaan antoi Bluesin löntystää löyhällä ohjalla eteenpäin. Alexiina ratsasti hevosellaan Buukilla heidän vierellään.
”Kitty parka!” Alexiina yhtäkkiä huokaisi. ”Hän on aivan murtunut Fiian lähdön takia… En edes osaa laskea kuinka monta vuotta hän oli Fiian hoitajana. Minun käy häntä niin sääliksi… ensin se ilkeä tapaus ja asunnon menetys ja nyt vielä tämä… En ymmärrä miksi häntä näin koetellaan, mukava ja vilkas tyttö. En ole koskaan nähnyt häntä niin murtuneena ja alakuloisena kuin tässä viime aikoina.”
Buuki kompastui.
”Hops, hops, hops! Noo… mitä sinä sillä tavalla? Olettepa te kaikki kovin uneliaita tänään.” Alexiina kokosi hevosen ohjat takaisin käsiinsä. He saapuivat takaisin tallipihaan maastoretkeltään. Raicy ohjasi Bluesin ensin sisään tilan porteilta. Hän oli aina ollut enemmän ajomiehiä, mutta kaverinsa Thomas Jordanin esimerkistä innostunut istumaan nykyisin enemmänkin satulassa; lännenratsastustyyliin.
Thomas Jordan oli eläinaktivisti, epävirallinen eläintohtori ja piti kotonaan eläinpihaa. Hän oli ollut mukana auttamassa Fifin löytymisessä ja sittemmin pelastamisessa, ollen näin tärkeä linkki Dewn ja Fifin välillä. Hän tutki ja seurasi tuttavansa Moton sisaren kanssa Kanadan ja Nevadan villihevosia, erityisesti Firehedgen alueella olevaa Icebreakerin laumaa, ja vastasi omalta osaltaan niiden suojelusta ja säilymisestä. Hän oli ollut mukana mielenosoituksissa eläintenoikeuksien puolesta jo nuoresta pojasta lähtien.
Ja ennen kaikkea, Thomas Jordan oli Raicyn hyvä ystävä, jota Raicy aina kuunteli tietyllä kunnioituksella. Harvoja ihmisiä Raicy nimittäin oikeasti kuunteli, mutta Thomas oli heistä yksi.
Tämän hetkinen intoilu oli saanut alkunsa siitä, että Thomas oli näyttänyt emakkonsa porsaat Raicylle ja kertonut vakuuttavasti kuinka paljon siat edistivät hyvinvointia ja terveyttä ja ehkäisivät sairauksia ympäristössään. Hänellä oli jopa aiheesta kirjoitettuja lehtileikkeitä sanansa painoksi. Lopulta patikkaretken jälkeen Raicy oli jotenkin lupautunut harkitsemaan asiaa, eikä vain harkitsemaan, vaan Kings Roadiin muutti tästä muutama viikko myöhemmin kaksi possua. Niille nikkaroitiin oma tarha talon taakse ja vaikka ensin sisaruksiin suhtauduttiin epäluuloisesti, niistä tuli hyvin nopeasti osa tilan kasvavaa perhettä… sillä porsaisiin väki ei suinkaan jäänyt, vaan nyt Thomas oli alkanut istuttaa taas uutta ideaa Raicyn päähän.
”Kuulehan. Yleensä se olet sinä, joka lauot ihmeellisyyksiä ja ajatuspuuskia ilmoille täysin tyhjästä”, Raicy aloitti, kun he jalkautuivat vaimonsa kanssa ratsailta tallin takana olevan harjakatoksen luona. Alexiina kohotti kulmaansa ja taputti Buukia kaulalle. Oria kyllästytti ja se yritti vähän väliä näykkiä mitä tahansa mihin huulet ylsivät sekä saada itseään solmuun ohjien kanssa.
”Kuulostaa… lupaavalta…”, Alexiina sanoi hitaasti.
”Tällä kertaa on minun vuoroni. Mitä jos—mitä? Älä virnuile, kuuntele! Mitä jos hankkisi pari nautaa… ja alkaisi pitää karjaa?”
”Mitä ihmettä, Raicy?” Alexiina nauroi ja sitoi Buukin kiinni sidontapuomiin.
”Thomas sanoi—”
”Vai sanoi se Thomas taas jotain”, Alexiina keskeytti ja hymyili. ”Ettäkö tällä kertaa on sinun vuorosi? Kuka vasta viime vuonna alkoi viljellä maissia, jätti työnsä, hankki meille porsaita?”
”No, niin no...” Raicy oli hetken hiljaa.
”Ei mutta, minä kuuntelen. Vai Thomas sanoi… Miten te oikein ajattelitte tämän hankkeen toteuttaa? Oletko huomannut, että meillä on talli täynnä hevosia, ei suinkaan navettaa?”
Alexiina sanoi sen kaiken lämpimästi kiusoitellen. Raicy ei ottanut sitä itseensä.
”Thomasin tuttava omistaa paljon maata, sattumoisin myös tuosta laaksosta tuolla”, Raicy viittasi laitumien suuntaan. Niiden takaa jyrkänteen reunalta avautui huima näkymä alas laaksoon, mäkikummuille ja niiden läpi mutkittelevalle hiekkatielle, joka oli yksi maastoratsastusreiteistä.
”Niin?” Alexiina oli nyt enemmänkin kiinnostunut.
”Lehmät saisivat laiduntaa siellä. Sillä ehdolla tosin, että osa tuotannosta menee tälle... Thomasin tutulle... Hän saattaa myös hankkia omia lehmiä samalla tai tehdä sijoituksia. Navetta rakennetaan talkootyönä.”
”Rakennetaan minne?”
”Alas. Laakson reunaan. Siellä on se yksi iso tyhjä tontti, muistatko? Puhuimme siitä silloin kerran, kun ratsastettiin ohitse.”
”Tiedän sen. Selvä… mutta mitä karjaa sitten olit ajatellut?”
”Lihakarjaa, mahdollisesti myös maitokarjaa, crackereita ja longhorneja...”
”Sinä tiedät, etten tykkää lihakarjasta. Mistä niitä aiot?” Alexiinan kysyi.
”Thomas järjestää. Ainakin kuulemma Deadwood Rangereilta saisi.”
”No sitten... Luuletko, että sinusta on lehmipojaksi?”
Raicy naurahti ja taputti Bluesia lautasilta. Ruuna havahtui puoliunestaan.
”Jiihaa!” Raicy sanoi ja heitti kuvitteellisen lännenhatun ilmaan.
”Mutta kuka tämä Thomasin kaveri on, jos hän niin paljon maata omistaa?”
”Dirk Davis.”
”Dirk Davis?!” huudahti Alexiina. ”Sekö Dirk Davis?”
”Niin...”
”Se villihevoskauppias? Mutta eihän hänen tilansa ole täällä päinkään – sehän on jossain Douglasissa!”
”Niin on, mutta hän kuulemma osti maata herra Madclockilta. Kyllähän hänellä mantuja on siellä ja tuolla.” Herra Madclock oli rikas vanha mies, Fifin entinen omistaja, ja asui yksin isossa kartanossaan Redairessa. ”Miksi juuri täältä, sitä en tiedä...”
”No, jopas on merkillistä”, Alexiina totesi ja suki punaruunikon karvapeitettä rivakasti. ”Menee jo melkein liian kummalliseksi… ostaa nyt maata täältä asti, ihan vain, jotta saisi sinne laiduntamaan lehmiä! Järjetöntä.”
Raicy raapi päätään. ”Ehkä se on sijoitus, mistä sitä ikinä tietää. Hän tunsi Madclockin ukon. En halua olla enää missään tekemisissä niiden rahanpyörittelyiden kanssa, joita jouduin katselemaan vuosikymmeniä VIBW:n leivissä. Toivottavasti kyseessä ei ole mikään lehmänkauppa…”
Raicy oli hetken vaiti ja tajusi sitten ironian sanoissaan ja purskahti Alexiinan kanssa nauramaan.
”Äitiii”, Charlotte tuli juuri silloin maristen ulos tallin sivuovesta kesken heidän hekottelunsa. ”Linda ei anna laittaa suitsia päähän.”
”Miten niin ei anna?”
Buuki tempaisi itseään riimunnarussa ja näytti hampaitaan Lottelle. Lotte kavahti sivuun.
”No, just joo. Kaikki on tänään minua vastaan!”
”Miten niin ei anna?”
”Se nostelee sitä päätään taas koko ajan, en minä yltä sinne…”
”Laitat riimun kaulaan niskan kohdalle, ei se sitä voi niin korkealle nostaa—”
”No, nostaa silti ja näykkii… iskä, tule auttamaan.”
”Kuule, neitiseni. Se on sinun hevosesi, sinun täytyy ihan itse se hallita ja pystyä käsittelemään, eihän tuosta muuten mitään tule. Haistan lusmuilun ja laiskottelun tästä läpi, en mitään muuta”, Alexiina soimasi.
”Ei sitten, en mene ratsastamaan!” Lotte huusi, kääntyi ympäri ja paiskasi tallin oven perässään kiinni. Alexiina huokaisi. ”Vai, että Dirk Davis”, hän jatkoi heidän kesken jäänyttä keskusteluaan, kuin Charlotten tempausta ei olisi välissä tapahtunutkaan. Alexiina näytti epäileväiseltä, eikä ihme. Raicykaan ei pitänyt Dirkistä. Eikä Thomas, vaikka pyrkikin pitämään tähän sovittelevat välit – lähinnä sen vuoksi, että saattoi edistää omaa asiaansa villihevosten suojelun suhteen ja mahdollisesti estää Dirk Davisin mustanginpyynnöt.
Alexiina kumartui näkyvistä nostamaan Buukin etujalkaa. ”Olet ottamassa paljon projekteja, mutta ehkä se on ihan hyvä. Huomaatko, kuinka pikku hiljaa tulet enemmän ja enemmän tilalliseksi Georgen tavoin?” hän sanoi huolettomasti samalla, kun puhdisti kaviota.
Raicyn hyväntuulisuus viileni ja hänen hartiansa jäykistyivät, kun hän murahti: ”Hmph”, ja se oli kaikki, mitä hän siihen virkkoi. Hänen välinsä isäänsä olivat aina olleet jokseenkin tulehtuneet ja vaikka kuinka Raicy oli aikanaan nuorena vannonut kautta pyhän lehmän ja ensimmäisen hevosen, ettei koskaan tulisi palaamaan kotitilalle Waterphewhen sen jälkeen mitä hänen, Williamin ja isän välillä oli käynyt, niin täällähän Raicy nyt kuitenkin taas oli ja vielä isänsä saappaissa. Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän vanhat perinteet ja tilanpyöritys kiehtoivat häntä. Liekö Centerien suvun leima otsassa tai geeneissä…
”Mutta oletko ihan varma, että kannattaa ryhtyä johonkin näin sitovaan sellaisen henkilön, kuin Dirk Davisin kanssa? En ole koskaan tavannut häntä, mutta kaikki mitä olen hänestä kuullut… no, ei sillä, en koskaan haluaisi muodostaa ihmisistä ennakkoluuloisia käsityksiä ennen kuin olen heitä tavannut, mutta… mutta ainakin voisin sanoa olevani monesta hänen toimestaan eri mieltä.”
”Eiköhän me aikuiset ihmiset osata asiamme järjestää”, Raicy tuumasi. ”Häntä tuskin koskaan näkee, eiköhän hän kaikesta huolimatta omalla tilallaan pysy.”
”Mmh…”
Raicy suoristi selkänsä. ”Jaa. Lähdetkö mukaan, kun tehdään suunnitelmakierros paikan päälle? Katsotaan vähän mitä tulee minnekin.”
Alexiinakin suoristautui ja heitti kaviokoukun koppaan. ”Vielä kysyt”, hän sanoi ja näytti lapsenmielisesti ja pienesti kieltä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 29, 2015 14:47:25 GMT
Ystävänpäivä
14.2.2014
Dewn ylitti kouluruokalan sinne, missä Zackin naurettava antennipanta heilui tämän pään päällä. Ihmiset halailivat toisiaan useammin kuin yleensä ja kävelivät käsikkäin. Ruokala oli täynnä pieniä paperisydämiä ja konfetteja laukesi pöytien päällä, jos joku veti niistä roikkuvista naruista. Dewn ei voinut kuin tuntea sympatiaa niitä kohtaan, jotka joutuisivat siivoamaan ruokalan jälkeenpäin – ja niitä, jotka saivat paperisilppua lautasilleen.
”Ne o Flikin huntohalvet”, Zack oli juuri sanomassa jogurttisuullisen lomasta, kun Dewn saavutti heidän pöytänsä.
”Minkä takia niiden päissä sitten on pallot?” sanoi Sam elämään kyllästyneellä äänellään. ”Ne eivät näytä niin miltään.”
”Hosplayssa ei hole kyhe pelkähtään thäydellihyydenhavoitteluhta ja pikkuhalkkhuudehta.” Zack nielaisi suunsa tyhjäksi niin, että aataminomena hypähti. ”Siinä on kyse yhteisöllisyydestä ja tunteesta!”
”Tunteesta olla hulluja nörttiyhteisössä. Me ollaan koulussa, ei missään comic-conissa.”
”No, tällä hetkellä tämä paikka näyttää kyllä joltain ihan muulta, kuin koululta”, Dewn totesi laskien tarjottimensa alas Zackin viereen ja pyöritti silmiään.
Zack nyökytteli rivakasti lusikka kädessään ja antennipallot heiluivat. ”Niin! Ja nörtit ja cosplayerit eivät todellakaan välttämättä tarkoita samaa. Cosplay—”
”Miten meni proffa Clintonin luona, Dewn?” Sean kysyi, kun Zack laski jogurttinsa alas, veti henkeä ja aloitti suullisen esitelmänsä hahmopukeutumisen saloista, jota kukaan ei oikeasti kuunnellut.
”Tavallisesti”, Dewn vastasi. ”Matsi?”
”Hyvin.”
”Jeah?”
Dewn antoi katseensa lentää Seanin olan yli pitkin ruokalaa. Hän pysähtyi jokaisen mustatukkaisen kaverin ja ei-tarkoituksellisesti myös tytön kohdalla sekä jokaisen musta tai punainen huppari päällään laiskasti tarjottimineen laahustavan opiskelijan. Hänen vatsansa vierähti kierteelle, kun huomasi mustapaitaisen ja mustahiuksisen pojan juttelemassa läheisesti erään tytön kanssa, mutta tämä oli aivan liian lihaksikas.
Dewn kaivoi puolihuolimattomasti puhelimensa esiin laukkunsa sivutaskusta ja vilkaisi sitä, sitten taas ihmisiä syömässä ja keskustelemassa keskenään ja selasi puhelinluetteloon. Hän epäröi erään nimen kohdalla.
”Dewn.”
”Huh?” Dewn tajusi, ettei ollut kiinnittänyt mitään huomiota ystäviinsä. Zack oli lopettanut puheensa ja suoristeli nyt tuohtuneena antennipantaansa; Sam luki kirjaa (jotain mustaa romantiikkaa, kuten aina); ja Sean katseli Dewniä raskaiden luomiensa alta.
”Vaikutat hermostuneelta”, Sean sanoi matalalla, hitaalla äänellään.
”Mitä? Ei, olen ihan okei”, Dewn vakuutti ja keskittyi lounaaseen edessään. Hitaasti, Samin silmät nousivat kirjan yläpuolelle tarkastellen Dewniä sirrillään.
Sean ryysti limutölkistään. ”Varma? Onko sulla jo ystävänpäiväseuralaista?”
Dewn henkäisi murusen ruokaansa väärään kurkkuun. Hän yski ja ravisti rajusti päätään, kunnes sattui huomaamaan Samin ilmeen väreilevän niin uteliaisuutta, kuin epäuskoakin ja ties mitä muita häijyjä mielipiteitä Dewnistä. Jostain syystä (Dewn ei tiennyt mikä häneen iski) Dewn vaihtoi lennosta mieltään ja rykäisi kurkkunsa auki.
”Jeah... jeah, voi olla”, hän lisäsi, yrittäen kuulostaa hieman salaperäiseltä tunnelman luomiseksi. Salaa hän nautti tytön ilmeestä, jonka pani merkille silmäkulmastaan. Se olkoot valkoisen valheen väärti.
Dewn vakuutti itselleen, että väitti moista ihan huvin päiten. Mutta hän ei ollut miettinyt asioita loppuun saakka.
”Valehtelet”, Sam päätyi toteamaan, kun Dewn katsoi häneen sivusilmällä. Tyttö risti käsivartensa ja jatkoi kirjansa lukemista.
”Miksi valehtelisin?” Dewn ihmetteli.
Sam ei vastannut.
Dewniä alkoi ärsyttää. ”Luuletko, ettei minulla voisi olla muita kavereita, kuin te?”
”Tiedät mitä meinaan”, Sam puhui kirjalleen.
”Ei”, Dewn sanoi. ”En tosiaan tiedä?”
”Okei, nyt”, Sean tuli heidän väliinsä. Zack ei ollut saanut sanottua mitään seuratessaan heidän sanallisen kinastelunsa kehittymistä. ”Nyt on ystävänpäivä. Ei tappeluita tänään, eihän? Dewnin asiat ovat hänen omia asioitaan, eivätkä kuulu meille.”
Dewn halusi murahtaa vielä jotain, mutta oli kiitollinen Seanille. Hän painoi huulensa yhteen. Juuri nyt Dewniä ei todellakaan kiinnostanut ruveta vänkäämään mistään – täysin turhaa ajan ja energian haaskausta.
Äkkiä kaikki iloiset pariskunnat ja ystäväporukat heidän ympärillään alkoivat tuntua raskailta ja lievästi vastenmielisiltä. Dewn alkoi taas selata puhelintaan.
Hän ei ollut nähnyt Maxia nyt ainakaan viikkoon, ei sen jälkeen, kun oli löytänyt tämän Zackin näytelmäkerhon jälkeen jäämässä lakaisemaan salin lattioita. Ja niin ovela, kuin Dewn olikin, hän ei ollut voinut vastustaa kiusausta vilkaista Maxin kännykkää, jonka tämä oli jättänyt hupparinsa taskuun yhden penkin selkänojalle—ja kyllä—tämän oma numero löytyi kuin löytyikin soittoluettelosta, jonka Dewn kopioi omaansa. Eivät kaikki muistaneet numeroitaan ulkoa.
Mutta pitäisikö hänen tehdä se?
Dewn silmäili nimeä näytöllä ja hänen peukalonsa häilyi sen yläpuolella. Äh, anti mennä, mitä menetettävää hänellä oli? Todennäköisyys, että Max edes vastaisi mitään, oli sangen pieni, ja jos tämä koskaan mainitsisi jotain siihen viittaavaa kielteiseen sävyyn heidän keskustelussaan, Dewn voisi käyttäytyä, kuin ei tietäisi mistään mitään... Siinähän hän oli lahjakas. Ja, jos Max vastaisikin... siinä tapauksessahan tämä välitti tarpeeksi vaivaantuakseen näkemään sen vaivan, jonka viestin näpyttäminen takaisin edellytti. Suora soitto, kun oli ehdottomasti poissuljettu vaihtoehto. Dewn ei sentään niin epätoivoinen ollut.
Dewn naurahti kalskeasti mielessään.
Ha ha, epätoivoinen...
Häiritäkseen itseään jännitykseltä, jonka näinkin pieni asia hänessä jostain syystä aiheutti, Dewn rummutti jalallaan laattalattiaan tahtia viime rumputunnilta ja yritti keksiä jotain nokkelaa kirjoitettavaa.
Oi, miten menee? Sain numerosi. Onko joskus aikaa? Voitaisiin hengailla joku kerta. Cool.
Dewn luki, mitä oli kirjoittanut. Hän irvisti ja pyyhki tekstin pois. Se kuulosti liian tungettelevalta ja... tekoletkeältä.
Hei, sori, en ole varma onko tämä numerosi, Max, mutta jos on, voitko tekstata takaisin?
Äsh, ei. Se oli liian... anelevaa. Dewn otti haarukallisen ruokaansa. Katkarapusalaattia.
”...niin kuin, tiedätkö, joidenkin kirjoittajien pitäisi ihan totta uudelleenmiettiä mitä he oikein kirjoittavat...”
”Mitä?” Dewn nosti päätään.
”Osa niistä—se menee jo sairauden puolelle!” Zack hönkäili. ”Vai mitä, D?”
”Vain koska sinä et tiettyä kirjalajia ymmärrä, ei tarkoita tai muuta yhtään mitään”, Sam huomautti ja sulki kirjan aggressiivisesti syliinsä.
”Joo, miten vain”, sanoi Dewn olkaansa kohauttaen, vaikkei ollut varma mistä he puhuivat.
”Niin, D:kin on samaa mieltä, kuin minä”, sanoi Zack ylpeästi.
Sam pyöräytti silmiään heille halveksuen, avasi kirjansa uudelleen ja nosti sen eteensä peittämään kasvot.
Dewn painoi 'Lähetä' ja veti syvään, hitaasti henkeä. Sinne lähti. Hän laski puhelimen tarjottimelle ja tuijotti sitä samalla syödessään ruokansa loppuun. Ikään kuin hänen tuijotuksensa olisi jotenkin nopeuttanut vastauksen saapumista.
*
Hän odotti vastausta koko iltapäivän jännittyneenä viimeisillä tunneilla ja luennoilla ja käydessään ulkona sekä suihkulähteellä (jossa sillä kertaa oli istumassa liikaakin ihmisiä, ja Dewn kääntyi sen heti huomattuaan kannoiltaan pois). Lopulta, kun hän teki läksyjään yksin huoneessaan, hänen puhelimeensa välkähti merkkivalo. Dewniä alkoi välittömästi hikoiluttaa ja hän kaappasi kännykän, jota oli viime päivinä pitänyt epätyypillisesti liiankin lähellä itseään, käteensä.
Hän ei ollut varma, mitä oli odottanut.
Kuka hitto sä oot?
Hups. Dewn oli unohtanut mainita nimensä. Maxilla ei tietenkään ollut hänen numeroaan...
Sori... Dewn.
Klik.
”Okei”, Dewn sanoi rauhoittavasti itselleen ja istahti sängyn laidalle. Tuskin hänen takalistonsa oli painanut lakanan kuopalle, kun jo huoneen oveen kuului koputus. Dewn sätkähti takaisin jaloilleen. Zack oli sudokukerhossa, ja Sean ja Sam lähteneet yhdessä ulos... Dewnin syke voimistui. Hän pyörähti ympäri kannoillaan, tarkasti itsensä peilistä, tarttui kännykkäänsä vain laittaakseen sen taas pois kädestään pöydän kulmalle ja sitten meni ovelle hengitystään tasaillen, sotkien hiuksiaan sekaisin mennessään.
Viiden tytön ryhmä (etäisesti tutunnäköisiä, joten Dewn oletti heidän olevan samoilta kursseilta, vaikkei sen pahemmin tuntenutkaan) oli juuri aikeissa lähteä jatkamaan matkaansa poispäin.
”Oh!” He tulivat takaisin, kun Dewn avasi oven. ”Hyvää ystävänpäivää!” he toivottivat kuorossa ja tarjosivat sitten ystävällisiä halauksia. Dewn huomasi sydämenmuotoiset kartongit roikkumassa heidän kaulastaan, joihin ihmiset olivat raapustaneet nimiään ja terveisiä. Dewn oli vielä niin hämmentynyt, että hän halasi heidät kaikki (ilmeisestikin he olivat tekemässä kierrosta ihmisten luona) ja raapusti sitten oman nimensä muiden nimikirjoitusten sekaan. Kun tytöt jatkoivat matkaa, Dewn sulki oven ja meni seisomaan huoneen keskelle joksikin aikaa.
Tunne ja jännityspiikki alkoi laantua.
Huh, olipa hän kuvitellut naurettavia sen villin hetken, kun oli luullut Maxin todella seisseen hänen ovensa takana... naurettavaa, todellakin...
Hän tarttui kännykkään nopealla, vähän äkäiselläkin eleellä ja pudotti sen vahingossa lattialle. Nostaessaan sen ylös, Dewn huomasi yhden lukemattoman uuden viestin.
K... Happy VD to u2.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 232
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Dec 29, 2015 14:59:38 GMT
Kehä
19.2.2014
Villit pilkut laukkasivat tallipihan yli perässään pari pukkipotkua ja mun niiden jälkeen heittämä riimunnaru.
”Obba on ulkona taas!”
Surkea yritys lassota, vaikka kyllähän mä tiesin miten kehää pyöritettiin ilmassa; Raicy oli sen avuliaasti iskostanut mun päähäni niinä parina auringonnoususta laskuun kestäneillä harjoituksilla Mandyn tai Fifin selässä, myrskysäässä ja pakkasessa. Voi Mandy… nyt kun katson miten toi Feikin orvoksi jäänyt riiviömukula rienaa pihamaalla (okei, jotain sympatiaa kai täytyy sillekin antaa), niin mieli tekisi päästää se lehmä-äiti vapaaksi kasvattipoikaansa noutamaan.
Tallinhenki Alexiina riensi ulos tallista Raicy perässään, jonka kädessä oli edelleen Axen remmit ja pesusieni. Näin, että Charlottekin pidätti Lindan pysähdyksiin ratsastuskentällä muurin toisella puolella ja katseli tallipihalle päin, että mitä nyt taas oli tekeillä.
”Kevään kukkaset”, huokaisi Alexiina, ”neljäs kerta jo? Se on todella päässyt vauhtiin.”
Noukin kasaksi maahan valahtaneen narun taas käteen ja pyöritin sitä ilmassa. Poniruuna pärski vapauden ja kapinan tuuletuksiaan ilmaan, ja kaikki nauroivat huvittuneina sen ilolle, mutta mua otti lähinnä päähän. Aamupäivä olikin sitten mennyt siinä, että yritti pitää tota hemmetin rasittavaa dalmatialaista aitojen sisäpuolella—vaan kun ei. Mulla oli jäänyt aamulenkkikin välistä ja Fifi olisi pitänyt juoksuttaa jo tunti sitten ja tallissa oli vielä monta hevosta odottamassa harjaamistaan.
Alexiina ravisteli päätään. ”Ei se mitään! Anna sen nauttia vähän aikaa, kyllä se siitä tasaantuu ja sitten on helppo ottaa kiinni.”
Jäin kaivon viereen seisomaan ja löin narulla reiteeni.
Kun saan sen sitten joskus kiinni, niin laitan sen kettinkiin.
Obba kirmasi jonkin aikaa laitumen ulkoaitaa pitkin, mutta kuten Alexiina oli tuumannut, hetken päästä se kyllästyi jahtileikkiin, jossa kukaan ei tullutkaan sen perään ja alkoi ruohostaa kovaa maata kaljujen puitten katveessa. Maleksin rauhallisesti sen luo ja pääsin ponin pään kohdalle, kun se hörähti ja nosti mustat kirkkaat silmänsä.
”Ei auta tähtikatse muhun”, mutisin. ”Tiedän, mikä mätä olio oot oikeesti sisimmässäsi.”
”Kaikki hyvin?” huikkasi Alexiina, kun talutin Obban sinne missä muut edelleen seisoksivat talliovien ja ladon välissä hoomoilasina sirkusta seuraamassa. Raicy tajusi siinä vaiheessa keskenjääneet puuhansa käsissään ja palasi talliin.
”Joo”, vastasin. ”Mutta miten se tekee sen? Portti on edelleen kiinni.”
”Toivottavasti ei hyppää aidan yli, koska silloin olemme vaikeuksissa.”
”Mistä saadaan tietää? Pitäisikö ottaa jonkinlaiset vahtivuorot yksitellen, vai?” ehdotin.
Alexiina hieroi korvaansa mietteliäänä. ”No, ehkä alustavasti voisikin pysytellä tässä lähistöllä ja pitää Obbaa silmällä. Tuollainen sirkustemppuilu ei kuitenkaan loppu viimein ole kovin kiva juttu, ei sille eikä muille.”
Päästin iloisen, nyt viattomalta näyttävän täpläruunan takaisin pihattotarhaan. Hyvätapainen Atte odotteli uteliaana räväkän kaverinsa paluuta, mutta vaaleankeltainen norjalainen Lumbo torkkui puun alla välittämättä tippaakaan siitä, mitä sen ympärillä tapahtui. Harmittomasti ilmaan nuuhkien—kuin moinen itseoikeutettu juoksentelu kuuluisi sen tavallisiin päivärutiineihin—Obba löntysti kauemmas. Pyöritin silmiäni sen perään ja sitten heitin narun aidalle. Ei kannattanut pitää sitä kaukana, sillä koskaan ei tiennyt, milloin se saisi taas päähänsä kävellä aitojen läpi.
”Sinä voisit ottaa ensimmäisen seurannan”, sanoi Alexiina Lottelle, joka istui edelleen Lindan selässä kentän puolella. ”Ei mitään ihmeellistä, pysyttelet tässä lähistöllä siivoamassa vaikka tarhaa tai keräämässä risuja pois tai jynssäät juomakaukalon pitkästä aikaa.”
”Mitä? Miksi?”
”Että nähdään, jos Obba karkaa taas ja tiedetään hyppääkö se aidan yli. Siellä on autoparkki toisella puolella. Portti on aina ollut kiinni, joten ei se sitäkään auki saa.”
”No, miten muutenkaan se karkaisi? Lentämällä? Ja miksi minä? Olin menossa vielä metsään Lindalla!”
”Se voi odottaa, tämä on tärkeämpää.”
”Äh, äiti!” vinkui Lotte Alexiinalle. Sama äiti-tytär-skenaario oli aika tuttua kauraa näillä kulmilla. ”Eikö Kitty voi tehdä sitä?”
”Kittyllä on nyt Fifin juoksutus ja sitten töitä. Charlotte, en pyydä sinua kahdesti.”
Olin tyytyväinen, että Alexiina sälytti homman Lottelle, koska ihan oikeasti mun piti ehtiä tehdä tänään jotain muutakin, kuin olla lapsenlikkana ylivilkkaalle ponille. Charlotte tosin ei tietenkään ollut siitä yhtään iloinen, vaan vihaisesti mutisten itsekseen käänsi Lindan kovakouraisesti takaisin kenttää kohti ja potki raviin.
Menin talliin ja suunnistin sen voikon ruunan karsinan luo, josta oli tullut aika sympaattinen hevonen näin loppu viimein. Kyllähän sitä muisti millainen nahkamatkalaukku se oli ennen ollut; silmät oli pyörinyt päässä kuin vesikauhuisella ja hampaat napsineet usein muutakin kuin ilmaa. Nyt se oli tuollainen höpöläntti, vaikkakaan viime aikoina ei taas ihan oma itsensä. Mä, jos kuka, ymmärsin miltä siitä tuntui. Olihan sen tyttöystävä Fiia kuollut yllättäen, ja Fiia oli ollut munkin lempihevonen.
”Hei, poika”, tervehdin sitä hellästi ja astuin karsinaan. Fifi tuskin kiinnitti muhun mitään huomiota, huokaisi vain raskaasti. Sivelin sitä kaulalta lavoille ja taputtelin vähän. ”Joo, mä tiedän… mäkin ikävöin Fiiaa.”
Sen silmissä oli niin apaattinen sävy, että mun aiempi ärsytys Obbaa kohtaan alkoi lientyä. Sujautin riimun ruunan päähän ja talutin sen ulos kentälle. Lotte tuli vastaan Lindaa takaisin talliin päin taluttaen, ei katsonut muhun päinkään, vaan meni nokka pystyssä ja tuiman näköisenä. Ikään kuin sille langennut nöyryytys poninvahdista olisi jotenkin mun syy.
Annoin pitkää liinaa, kun Fifi lähti muodostumaan kehälle. Sitä täytyi jatkuvasti pyytää reippaammaksi, koska se pudotti vauhtia alaspäin joka toisella askeleella.
”Yritä nyt, kyllä se vielä siitä”, kannustin, mutta ruuna vain painoi pään alas ja laahusti jaloillaan maantieojaa kentän keskelle. Kohta siinä olisi kunnon vallihaudat mun ympärillä.
Vilkaisin olan yli, kun verkkainen ja matala ääni kentän laidalta sanoi: ”Ei näytä kovin hyvältä.” Moto nojasi muuriin käsivarsiensa varassa ja sormet ristittyinä rennosti eteensä. Se oli seurannut meidän jokseenkin ponnetonta harjoitusta.
”Fifi suree”, mä sanoin.
”Niin. Se ottaa aikansa, niin kuin ihmisilläkin. Eläimilläkin on tunteet.”
Maiskutin äänekkäästi ja muutaman askelen verran Fifi ravasi reippaammin, sitten taas vaipui horrosmaiseen löntystelyyn korvat luimussa.
”Ei tästä taida olla mitään iloa”, mä sanoin Motolle selkäni taakse, kun hitaasti pyörin ympyrää Fifin liikkeen mukana. Mun teki pahaa katsoa hevosen ahdistusta. ”Tuntuu väärältä painostaa sitä.”
”Jatka vain. Se tekee hyvää. Karsinassa seisominen kuin vahanukke ei ainakaan auta. Fifi tarvitsee nyt paljon ulkoilua ja muiden hevosten seuraa lohduksi, ei staattista talli-ilmaa.”
Muiden hevosten seuraa lohduksi… niin kai, mutta Fifi ei oikein välittänyt muiden hevosten seurasta. Fiia oli ollut poikkeustapaus, johon Fifi oli suorastaan rakastunut; Fiiaan, tuohon tallin aikaisempaan ehdottomaan kuningattareen (ennen Lindaa), joka oli lähes yhtä kopeasti suhtautunut lajitovereihinsa. Mutta niillä kahdella hevosella, mustalla ja palominolla, vain oli jotenkin heti klikannut.
”Mietin vain”, tuumailin enempi itelleni, ”että jos Dewn olisi täällä—”
”Se saisi varmasti ihmeitä aikaan”, nyökkäsi Moto kiviaidalta. Hän taputti sitä sanansa päätteeksi ja kääntyi sitten lähteäkseen.
Katselin taas keskittyneesti Fifiä ja huokailin ääneen. ”Hei, älä huoli, hepparukka”, sanoin sille. ”Dewn on tällä taas pian. Hän on tulossa kotiin.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 29, 2015 15:35:26 GMT
Dewn toimi nopeasti. Hän tarttui kitaraansa, omaan nuottivihkoonsa ja penaaliin ja oli jo poikien huoneenovella matkalla ulos, kun Zack tuli pois suihkusta kuivaillen hiuksiaan kirkkaan violettiin pyyhkeeseen.
”Minne olet menossa? Eikö sinun pitänyt tulla suihkuun seuraavaksi? Kello on melkein jo yhdeksän ja meillä on huomenna se esitelmä, jota piti jo kertaalleen siirtää, vai oletko jo unohtanut?”
”Tuli mutkia matkaan... tai ei sinänsä mitään siihen liittyvää, mutta tuli äkkiä tekemistä... täytyy—täytyy mennä...”
”Musakamojen kanssa? Et kai Clintonin luo näin myöhään? Okei, okei. Näytit vain siltä, kuin olisi kipinä syttynyt pakaroiden välissä...”
Takki vain puoliksi heitettynä harteille, Dewn juoksi tyhjää opistokäytävää pitkin, alas portaikosta, aulan läpi ja pihalle. Oli pimeää ja vain etäiset kaupunginvalot sekä opinahjon kalpeat lamput valaisivat maata kampusalueella. Dewn tarkisti, että hänellä oli avaimet mukanaan tai hän ei pääsisi enää takaisin kouluun sisään, sillä ovet lukittiin automaattisesti yötä vasten. Juostessaan hän kaivoi kännykän käteensä ja katsoi uudestaan saapuneen viestin—varmistaakseen, että oli taatusti lukenut ja ymmärtänyt sen oikein.
@ lähde. Tuu?
Kyllä. Ei sitä kai voinut mitenkään muutenkaan tulkita.
Dewn hidasti kävelyyn lähestyessään ruusupuutarhaa ja suihkulähdettä. Hän kuuli sen laimean solinan ennen kuin edes näki itse paikkaa puistikon oksien takaa. Hän seisahtui katselemaan ympärilleen, mutta valaistun kahden kivisen delfiinin luona ei näyttänyt olevan ketään. Dewn ehti jo kyseenalaistaa oman luetunymmärtämiskyvykkyytensä, kun yksinäinen tumma hahmo erottuikin äkkiä mustien kuusien reunustamana taustastaan.
Tällä oli musta paksu hupparinsa ja huppu vedettynä pään yli, kädet syvällä taskujen uumenissa. Ei ollut mitään epäilystäkään kyseisestä henkilöstä.
Dewn veti muutaman kerran syvään henkeä rauhoittaakseen itsensä ja tiedostaen hassun tuntemuksen polviensa alueella, lähti kumijaloin hahmoa kohti. ”Moi, whazap?”
Maxilla oli harppunsa, kuten oletettua. Dewn oli varautunut siihen. ”Haluatko pitää harjoitukset? Eikö ole vähän myöhäinen ajankohta...? Mehän kokeiltiin sitä uutta komboa vasta toissapäivänä.”
Eräiden erikoisten käänteiden jälkeen muutama päivä sitten, kun Dewnin vihdoin onnistui jäljittää Max kividelfiinin alta epäonnistuttuaan siinä ensin useita kertoja (hän oli käynyt monta kertaa päivässä suihkulähteellä etsimässä tätä, tietäen, että joskus heidän tiensä siellä kuitenkin taas kohtaisivat), he olivat taas päättäneet yrittää spontaanisti yhdistää kitaraa ja harpua keskenään.
Dewnin mielestä he olivat silloin luoneet oman, epävirallisen kahden ihmisen yhtyeensä. Tosin tätä hän ei ollut tietenkään sanonut ääneen, koska ei ollut uskaltanut ja koska epäili, että se saattaisi karkottaa Maxin jälleen tiehensä... ja olivathan he kuitenkin virallisesti harjoitelleet yhdessä nyt vasta kolme kertaa. Silti Dewnin mielestä heidän soittonsa yhdessä kuulosti kerta kaikkisesti niin hyvältä, että olisi suorastaan rikos jammailla vain omaksi iloksi. Ehkä joskus, kun he olisivat siihen valmiita, he voisivat antaa muidenkin kuulla ja nauttia heidän musiikillisesta elämyksestään.
Kokoontuen yhteen (joka kerta Dewnin kysymänä ja järjestämänä) he olivat nähneet joko suihkulähteellä tai musiikkisalissa, kirjoittamassa ja kokeilemassa omia sävellyspätkiään. Se vaati Dewniltä kamalasti aivotyötä, mutta jostakin häneen kumpusi siihen syvää tarvetta, ja hän huomasi suorastaan innolla odottavansa jälleennäkemisiä Maxin kanssa. Dewn oli tämän myötä löytänyt ihan uutta inspiraatiota elvyttämään jämähtänyttä päättötyötään ja sitä paitsi hänellä oli kutina, että tämä, jos mikä, tekisi hyvää hänen diplomalleen – työskentelihän hän yhdessä tutorinsa veljen kanssa.
Jostain syystä Max vain tuijotti oudosti alas Dewnin kenkien suuntaan, eikä sanonut mitään.
”Tai siis... toki, voidaanhan me—öö—kokeilla jotain. Otin kaiken mukaan.” Dewn kohotti kitarakoteloa olallaan. ”Saitko jonkin yhtäkkisen idean?” hän kysyi kohteliaasti.
”...sain”, Max mutisi. Dewn nyökkäsi.
Oli tosin aika viileää. Dewn ei ollut tajunnut ottaa hansikkaita mukaansa lähtiessään niin vauhdilla heti Maxin tekstiviestin huomattuaan.
”Ööh... voidaan varmaan mennä musiikkisaliin taas? En oikein voi soittaa täällä mitään, näpit jäätyy ilman hanskoja. Sitä paitsi täällä ei näekään mitään, enkä voi oikein kirjoittaa merkintöjä ylös ilman, että vihko kastuisi.”
He menivät lähimmän musiikkisalin oville toisen sisäänkäynnin kautta. He eivät nähneet ketään matkallaan. Max sähelsi jonkin verran avaintensa kanssa avatessaan heille ovea, hänelle oli annettu talkkarin yleisavain käyttöön. He eivät oikeastaan olisi saaneet olla salissa niin myöhään ilman jonkin lehtorin lupaa, mutta kai he olivatkin erikoistapaus...
Dewn sytytti saliin valot sivummalta sähkötaulusta. Sen tunnelmallinen valaistus valaisi rivistön punaisia penkkirivejä. Dewn rakasti musiikki- ja teatterihalleja. Se sali oli koulun paras ja vastasi ihan oikeaa näytelmäsalia. Niissä oli aina yhtä jännittävä viba, hyvää energiaa jääneenä ilmaan leijumaan ihmisistä valmistautumassa esityksiään varten ja katsomossa innokkaasti odottavasta yleisöstä. Kerta kaikkisen mukava paikka oleilla, varsinkin iltaisin tyhjillään ja rauhallisena. Se tuntui lähes lumotulta.
Max kiipesi edeltä ylös tyhjälle lavalle missä himmeät spottivalot muodostivat hänen mustien hiustensa ympärille hennon valokehän. Hän riisui hupparinsa ja heitti sen lavan sivuun, otti ison harppunsa, siirsi pianojakkaran keskemmälle flyygelin luota ja istuutui sitten sille. Dewn laski muistivihkonsa alas lattialle ja avasi sen, selaillen hieman mitä he olivat tehneet viimeksi ja mihin jääneet. Mitä suttua.
”Kannattaisiko aloittaa ihan kokonaan alusta vai suoraan kakkososasta? Se alku sujuu kuitenkin aika hyvin jo”, hän kysyi edelleen silmäillen omia merkintöjään, selkä Maxiin päin. ”Sekoilen edelleen kakkosen 1/3-osassa... ehkä on ihan hyvä ottaa ensin alusta asti ja sitten keskittyä niihin, mitkä tarvitsee vielä parempaa hiomista. Vastahan tässä tietysti—”
”Dewn.”
Dewn vaikeni oman nimensä kuullessaan ja kääntyi katsomaan. ”Jeah?”
”Mä soitan ensin.”
”...Ah, ai joo. Sanoitkin, että sinulla on joku uusi idea. Anna mennä.”
Dewn sulki vihon ja istuutui alas lavan lattialle ristittyjen jalkojensa päälle, nyt kokonaan kääntyneenä Maxiin päin. Ennen kuin tämä alkoi soittaa, Max odotti pitkän aikaa syvässä hiljaisuudessa. Dewn ymmärsi sen. Musiikin kanssa ei saanut kiirehtiä. Kun Max aloitti, sointi oli erilainen, kuin mitä hän yleensä soitti tai mitä he olivat siihen asti yhdessä säveltäneet. Oikeastaan, se oli erilaisempi, kuin mikään Dewnin koskaan kuulema, eikä muistuttanut yhtäkään melodiaa tai kappaletta, jonka Dewn olisi tiennyt. Yleensä hän, lähes luonnostaan, haki kuulemistaan musiikeista sitä jotakin; tunnistettavaa melodian alkua tai usein käytettyjä sointurimpsuja; säveliä, jotka herättelivät jotakin hänen muistoistaan ja synnyttivät tuttuja tuntemuksia. Mutta tämä... tämä oli puhtaasti vain sitä ilman minkäänlaisia assosiaatioita mihinkään toiseen asiaan. Ja se juuri teki Maxin soitosta niin ainutlaatuista ja yksilöllistä.
Kuin sielu muuntautumassa nuottivirraksi, toteuttaessaan itseään aidosti musiikin muodossa. Hyvänen aika, Max oli niin lahjakas. Tiesikö hän sitä edes itse, ymmärsikö oikeasti kuinka taitava oli? Dewn halusi kertoa sen hänelle, sanoa ääneen, muttei mitenkään olisi voinut rikkoa sitä huumaavaa äänten värähtelyä, joka hänen ympärillään kietoutui taianomaiseksi musiikkiverhoksi.
Häilähtelevät sävyt tanssivat salin nurkissa; lämpimät ja kylmät, pehmeät ja kovat, valot ja varjot. Ne heijastuivat kultaisesta harpusta upeasti saaden sen kimaltelemaan, kuin pohjoiselta taivaalta ropiseva tähtipöly. Sen tyynnyttävä sävelmä oli kuin kehtolaulu sulkien Dewnin hitaasti ja pehmeästi jonkinlaiseen transsiin...
Hänellä oli hyvin painava ja unelias olo, mutta hyvällä, luonnollisella ja harmonisella tavalla. Hän ei edes huomannut silmäluomiensa hitaasti painuvan kiinni. Hän vain seurasi näkymätöntä tunteiden tietä ihmeiden, mielikuvien ja ilon purkausten metsään. Linnut kaikissa väreissä lensivät hänen päänsä ylitse ja juuri, kun hän ajatteli—ei, tunsi—lentävänsä itsekin, hän oli jo ilmassa siivillään ja yksi niistä tuhansista.
Hän oli vesipisara kevyen sateen jälkeen, ainokainen jäljellä tummasta pilvestä kääntymässä ukkosmyrskyyn. Hän oli ensimmäinen ja viimeinen kevään sekä syksyn lehti; elämänkierron alku ja loppu; puhkeamassa kukkaan vihreässä majesteettisuudessa ja feenix-linnun lailla uudelleen syntymässä loppuun palaneen auringon sydämessä ikuisen valtameren takana. Hän oli yksi hiekanjyvänen aavikolla, joka muovaantui ikiliikkujan tavoin jatkuvasti tiimalasissa; ja hän oli ylhäisin huippu kaikkein korkeimman vuoren seisoessa yksin vuoristojonossa. Hän oli osa sitä tuulta, joka puhalsi hänet kotiin. Yksi kieli tuulessa, jonka ääni oli niin herkkä ja särkyväinen, että vain kaikista tunteikkaimmat sielut saattoivat sitä kuulla; tuo ääni, joka tuli kultaisesta harpusta, jota soitettiin musiikkihalli E:n esiintymislavalla Aquafallenin kollegessa Redshootissa, Firehedgessä, Kanadassa, Maapallolla, Aurinkokunnassa, Linnunradan galaksissa, avaruudessa...
Dewnin paluu niin voimakkaalta mielenmatkalta oli järisyttävä kokemus. Hän ei ollut varma, kuinka paljon aikaa oli kulunut, sillä ajalla ei ollut väliä ja se oli pelkkää illuusiota.
Hän ei tiennyt, milloin Max oli lakannut väräyttelemästä harppunsa kieliä. Dewn ei avannut silmiään, ei, vaikka hiljaisuus oli jo langennut saliin ja musiikin kaiku kaionnut. Hän ei halunnut hoputtaa mitään, ei painostaa seuraavaa liikettä, sillä kiirettä ei ollut. Se, mitä seuraavaksi tapahtuisi, tulisi luonnostaan ja elämän myötä, ja hän myötäilisi siinä kuin vesi virtasi vapaana joessa.
Ja niin tunnustelevasti ja hellän pehmeästi Dewn tunsi lämpimien, arkojen huulten painuvan omilleen, ja otti ne vastaan täynnä kiitollisuutta, iloa ja rakkautta koko maailmaa kohtaan.
|
|
