katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338 
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 29, 2015 18:14:13 GMT
Sillisälli
1.4.2014
Dewn luuli ensin, että äiti oli keksinyt surkeimman aprillipilan ikinä soittaessaan hänelle aikaisin aamulla ennen luentojen alkua ja kertoessa, että Centereitä oli luvassa lisää.
”Rakas, en kai herättänyt sinua?”
”Et”, Dewn valehteli liukkaasti laahustaessaan vielä puoliunessa sängystään vessaan, sotkien takatukkaansa mennessään. Sean käänsi raskaasti kylkeä vuoteessaan ja Zack oli herännyt jo ainakin tunteja aikaisemmin, jotta ehtisi tehdä aamulenkin koulun puistossa. Se levoton sielu.
”Olen pahoillani, mutten malttanut odottaa iltaan enkä tiedä kuinka pitkään sinulla on opintotunteja tänään... Me saadaan vauva!” Alexiina henkäisi heti perään, eikä selvästikään voinut salata intoaan edes puhelimessa. Dewn, joka yritti yhdellä kädellä saada puolityhjästä hammastahnasta jotain ulos hammasharjalleen, murahti epämääräisesti.
”Että... mitä?”
”Niin, teille pikkuveli tai pikkusisko! Voitko kuvitella…”
Dewn syttyi hieman hitaasti. ”…Pikku—mitä?!”
”Hii!” kuului epätavallisen tyttömäinen ja iloinen henkäys. Sitten Dewn muisti mikä päivä oli kyseessä.
”Äiti, soititko ihan totta näin aikaisin vain heittääksesi minua aprillilla?”
”Hm? Ai niin, tänään on huhtikuun ensimmäinen… onpa hassua.”
”Heh heh, äiti.”
”Ei—en minä pilaile! Tämä on tosinta totta!”
Dewn iski harjan suuhunsa. ”En kyllä mene tähän halpaan.”
”Saimme tietää muutama päivä sitten, kävin eilen lääkärissä vielä… ja kyllä!”
Dewn jäi tuijottamaan omaa kuvajaistaan silmiin vessan peilin kautta. Äidin oli pakko olla tosissaan, niin intopiukealta hän kuulosti, vaikka Dewn ei silti vielä täysin voinut uskoa kuulemaansa. Hän ei tiennyt mitä sanoa.
”Vau”, hän lopulta kuiskasi. ”Onneksi… olkoon.”
”Voih!” Alexiina henkäisi äänekkäästi ja liikuttuneesti langan toisessa päässä. ”Et tiedä kuinka onnellinen olen, kun sanoit noin! Kiitos, kulta! Kiitos oikein paljon!”
”Tämä on tosi… tosin vähän outoa.”
”Tiedän. Isäsi on aivan kiemuralla ja olen kyllä itsekin edelleen vähän pölkyllä päähän lyöty, pakko myöntää… emme ole vielä kertoneet Emilylle. Charlotte taas—”
”Mitä hän sanoi?”
”No tuota… ei suhtautunut aivan yhtä hyvin kuin sinä, rakas.”
”Mitä hän sanoi?”
”Ei mitään.”
”Ei mitään?”
”Painui ovet paukkuen huoneeseensa ja soitti musiikkia kovaa myöhään. Emme viitsineet liian tiukasti mennä sanomaankaan mitään. Isäsi—”
”Mitä hän nyt tekee?”
”Hän on koulusta jollain luokkaretkellä. Tulee takaisin huomenillalla, katsotaan millainen sota siitä sitten syttyy…”, Alexiina hengitti äänekkäästi sisään. ”Hohhoijakkaa!”
Dewn laski harjan suustaan. ”Hän ei ole soittanut minulle pitkään aikaan.”
”No, hän nyt on… ollut kiireinen Sophien kanssa ja sellaista. Sanonko hänelle terveisiä, kun hän tulee kotiin?”
Dewn sylkäisi, pyyhki suupielensä ja laittoi hammasharjan pois. Heidän huoneensa ovi kävi. Zack varmaan palasi lenkiltään.
”Nah. Soittelen varmaan itse hänelle tässä joku päivä”, Dewn sanoi lopulta.
”Selvä. Mutta lopetan nyt, sinulla alkaa varmaan luennotkin… oletko ehtinyt vielä syödä aamupalaa?”
”En.”
”Niin. Minunkin täytyy lähteä tallille ruokkimaan hevoset. Halusin vain kertoa sinulle! Ai niin, isältä tietysti paljon terveisiä—ja isoäidiltä.” Huokaisu. ”Olet rakas, Dewn, muista se.”
”Joo, niin tekin. Heippa.”
”Hei hei!”
Dewn laski puhelimen altaan reunalle ja jäi katsomaan itseään peilistä. Hän katseli harmaita silmiään ja vaaleita luonnonlaineille kaartuvia hiuksiaan, jotka olivat nyt nukkumisen jäljiltä vielä sangen sekaisin; hän yleensä vain haroi ne sormin vähän paremmin järjestykseen. Hän nosteli mustia voimakkaita kulmakarvojaan ja tutkaili leuassaan olevaa kuoppaa. Hän kosketti sormillaan kahta luomea, jotka hänellä oli otsallaan. Toisinaan ne jäivät otsahiusten alle. Hän tarkkasi kasvojaan edestä ja molemmilta sivuilta. Hänellä oli uusi finni nenänpielessä ja se oli arka. Partaa ei tarvinnut vielä ajaa.
Dewn suoristi selkänsä ja siristeli silmiään. Hän oli aina pitänyt leveistä harteistaan, jotka olivat hänellä ihan luonnostaan. Vielä, jos hän saisi hieman lisää lihasmassaa ja saisi jonkinlaiset paremmat rintalihakset…
Zack koputti vessan oveen ja kysyi olisiko hän siellä vielä kauankin.
Dewn mutristi suutaan. Millainen uudesta Center juniorista mahtaisi tulla? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342 
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 29, 2015 18:29:28 GMT
Käärme 2.4.2014 Tytöt istuivat Waterphewn keskustassa sen samaisen kioskin edustalla, jossa Dewn oli kerran ollut kesätöissä. Toinen oli kietonut kädet polviensa ympäri, toinen heilutteli vapaasti eriparikenkäisiä jalkojaan. Korvalappustereoiden johto yhdisti toisen tytön korvan toisen korvaan.
”—voitko uskoa sitä?!”
”No en! Kuvottavaa! Vanhempasi ovat ikäloppuja, kuinka he silti voivat vielä saada lapsia?”
”…En minä tiedä…”
”Niin outoa.”
”Ihan paskaa.”
”Totisesti.”
Pyöräilijä ajoi heidän ohitseen. Charlotten leuka lepäsi polvien välissä.
”Onneksi se koulun reissu sattui juuri samaan aikaan. En kestä olla kotona. En voi katsoa heitä silmiin enää ikinä!”
”Toitko mulle mitään sieltä?”
”Mistä?”
”No, sieltä retkeltä!”
”Jaa… no, ostin yhden käärmekorun—”
”Ai mulle?”
”Niin no… voin minä sen antaa…”
”Sanoit, että ostit sun veljelle jotain. Totta kai myös mulle?”
”Ei minun pitänyt mitään tuliaisia erikseen ostella, mutta siellä kun oli sellainen hauska pieni kettupatsas, joka näytti ihan D-kirjaimelta. Kunhan ajattelin.”
”Onko sulla se koru?”
”En ottanut mukaan.”
”Mennään hakemaan se.” Sophie hyppäsi alas pöydältä.
Lotte avasi suunsa. ”Juurihan sanoin, etten halua mennä kotiin!”
”Muuta mun luokse.”
”…Häh?”
Sophie pompahti hieman ilmassa ja teki pienen piruetin. ”Ajatteles! Kuin siskokset! Oho, sori… kuka tietää, jos saatkin nyt ihan oikean siskon? Ehkä sitten hylkäätkin mut…”
”Älä viitsi, Sophie. En koskaan hylkäisi sinua. Olet paras kaverini!”
”Lupaatko?”
”Lupaan.”
”Mutta, mitä jos?”
”Mitä jos mitä?”
”Muutat meille—ei, kun me voidaan hankkia oma kämppä! Kahdestaan!”
”Sophie…”
”Niin kuin se tyhjä talo kukkuloilla lähellä teidän räntsirintsyä. Me voidaan muuttaa sinne!”
”Oletko ihan tosissasi?”
”Miksi ei?”
”Sophie. Se paikka on asuinkelvoton.”
”Et saisi olla noin pikkutarkka nipottelija. Koska susta on moinen pikkusievä tullut? Me voidaan kunnostaa se miten huvittaa!”
”Meillä ei ole—”
”Kuvittele! Viisi kerrosta, lampi ulkona ja uima-allas, totta kai. Haluan ison tornin mistä voin ampua vieraita…”
”Sop—”
”Me voidaan vaikka tehdä sellainen pieni aita pihalle niin voit tuoda rakkaan makkarasikin, et kuitenkaan ilman sitä lähtisi… Enkö olekin ajattelevainen? Väitätkö, ettei se kuulosta mahtavalta?”
”En, mutta—”
”Eikö se olisikin siistiä?”
”Minä… joo, joo olisi se. Mutta—”
”Joten mikä ongelma?” Sophie heitti kädet ilmaan. ”Muutetaan heti. Käydään vain hakemassa sun tavaroita teiltä ja lähdetään.”
”Pelleilet taas, vai mitä? Tiedät aivan hyvin, ettei me voida niin tehdä.”
”Miksei voida? Sanoit, ettet halua tavata vanhempiasi enää, etkö sanonutkin?”
”Hah hah, Sophie! Ei me voida elää yhdessä siellä, se talo on mätä kuin suo eikä sitä taatusti voi mitenkään pelastaa enää… sitä paitsi, sinä ja minä? Me ei olla edes, niin kuin, viisitoista tai jotain.”
”Sä et ole. Mä olen.”
Charlotte pudisti päätään, puoliksi huvittuneena, puoliksi lannistuneena. Sophiella oli välillä aivan hurjia ehdotuksia.
Sophie risti kätensä puuskaan.
”Tiedätkö mikä sun ongelma on? Olet aivan liian ahdasmielinen ja liian kiinni jossain yhteiskunnan normeissa ja oletuksissa. Ota vähän lunkimmin ja relaa—se on sun elämä ja voit tehdä mitä ikinä haluat!”
”Äiti ei koskaan antaisi.”
”Mitä väliä mitä sun mutsi sanoo? Sanoit juuri itse, ettet halua olla niiden kanssa enää tekemisissä, vai unohditko jo?”
”En, mutta minä—”
”Ne saa uuden tyttären nyt, Charlie. Ei ne sua enää tarvitse.”
Charlotten sydän hypähti järkytyksestä ja hetken hän oli hiljaa. Sitten hän kuiskasi: ”Sophie. Älä.”
”Ne paijailee sitten sitä. Usko pois! Mä, jos kuka tiedän, että niin siinä käy. Se on merkki sulle häipyä niiden jaloista. ’Et ole enää lapsi. Sun on aika alkaa elää omaa elämää ja plaaplaa’, sitä ne sunkin mutsis ja faijas sulta odottaa.”
”Ei se ole… ei se—ei ole edes varmaa, että se on… tyttö.”
”Oi, on se!”
”Miten niin?”
”Kaverit kerto.”
Lotte siristi silmiään epäluuloisena. ”Mitkä ’kaverit’?”
”Voin kysyä, jos ne suostuu auttaan sua.”
”Miten he auttaisivat?”
”Jos olet tosi kiva ja lupaat, että me muutetaan vielä joskus asumaan yhdessä, kysyn voivatko ne ehkä tehdä jotakin tuon syntymättömän siskosi asialle.”
”En ymmärrä.”
”On kuolettavan tylsää ja aika jo alkaa tapahtua jotakin!” Sophie yhtäkkiä huudahti oltuaan ensin niin salaperäinen. ”Esittelen sut niille, mutta lupaa—”
”Sophie, oikeasti. En mitenkään voi luvata jotain sellaista!”
”No, okei. Sanoit, ettet haluat siskoa tai toista veljeä… mutta sitten sun täytyy luvata, että—”, hän veti dramaattisesti henkeä, ”—mä olen sun siskosi sen sijaan.”
Lotte ei ollut varma kuuliko oikein.
”Sun täytyy luvata”, Sophie toisti ja katsoi häntä tiukasti silmiin.
”…Sinä olet kaverini, eikä me olla sukua. Miten ihmeessä me voitaisiin olla siskoksia?”
”Lupaa, Charlie.”
”…mutta…”
”Haluatko apua vai et?”
”…J-joo!”
”Lupaa sitten!”
”No, hyvä on, minä lupaan!”
Sophie rauhoittui. ”Ne voivat tehdä meistä siskoja. Sitten voimme olla yhdessä ikuisesti.”
”Ovatko ne kaverisi sitten jotain lääkäreitä?”
”Lääkäreitä?” Sophie rääkäisi ja nauroi räkäisesti. ”Ha ha ha! Miten vaan!”
”...? Ja he voivat auttaa… minua?”
”Varmasti. Ne on auttaneet mua monta kertaa.”
”Mutta miten he—”
”Älä vaivaa pientä kiireistä päätäsi asioilla, joita et ymmärrä. Kaikkea ei tarvitse aina tietää. Luotat vain muhun.”
Lotte ei ollut varma, mutta hän nyökkäsi silti. Hän laski jalkansa alas pöydän yli. Olo tuntui vähän paremmalta. Hän ei ollut varma mitä Sophien niin sanotut ystävät voisivat tehdä, mutta ainakin hän oli valmis ottamaan asiasta selvää. Hän ei todellakaan halunnut uutta sisarusta! Ei ikinä!
”Entäs kaupunki?” Sophie sanoi äkkiä ja hänen äänensävynsä oli jo toinen.
”Kaupunki?”
”Niin. Me voitaisiin muuttaa kaupunkiin.”
”Enkö jo sanonut, ettei se onnistu, Sophie!”
”Bylyly. Mutta pian huomaat, ettet olekaan enää tervetullut takaisin kotiin ja sitten toivot, että olisit muuttanut mun kanssani satulinnaan.” Sophie pyöri piruetteja Lotten edessä ja virnisti.
Lotte hymyili epävarmasti. ”Ai sinne autiotaloon?”
”Satulinna!” Sophie huusi ja pyöri monen monta kertaa yhä uudelleen ja uudelleen ympäri tyttöjen lähtiessä kävelemään poispäin. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Dec 29, 2015 18:42:04 GMT
Äitinsä poika 3.4.2014 Raicy oli raivoissaan.
”En voi uskoa sitä! Voitko sinä?” hän myrskysi samalla, kun pilkkoi vihanneksia. Alexiina pelkäsi, että hän leikkaisi pian sormensa poikki.
”Aika hassua...”
”Hassua?!” Raicyn silmät olivat hypätä pois kuopistaan. Yksi porkkanan palanen lensi lattialle. ”Se on nau-ret-ta-vaa!”
Juje kiirehti pöydän alle katsomaan mitä oli pudonnut. Sille kelpasi kaikki.
”En päästä häntä tänne”, Raicy uhkaili mulkoillen sipulia.
”Totta kai William on tervetullut kotiin”, sanoi Emily, joka luuttusi olohuoneen lattiaa.
”Kotiin!” Raicy haukahti kuulostaen ivalliselta koiralta ja saaden Jujen katsomaan häntä ihmeissään pää kallellaan.
”William on veljesi”, Emily sanoi niin, kuin Raicya olisi tarvinnut asiasta muistuttaa, ”ja hän on osa perhettä.”
”Vierailiko hän meillä, kun Charlotte tai Dewn syntyi? Ei. Kävikö hän katsomassa meitä, kun kotimme lähes paloi tai, kun Dewn putosi ratsailta ja melkein kuoli?”
Molemmat Alexiina ja Emily henkäisivät yhteen ääneen järkytyksestä. Raicyn oikea silmännurkka nyki.
Emily yritti sovitella: ”Hän—”
”TULIKO HÄN 'kotiin', kun isä menehtyi? Mitä?”
Emily sulki suunsa ja lakkasi luuttuamasta, tuijottaen alas lattiaan. Raicykin lakkasi pilkkomasta keittoaineksia ja suoristi selkänsä. ”Ei”, hän lopulta totesi viileästi. ”Hän ei tullut. Kertaakaan noina kertoina, kun niin sanottu sukulainen olisi tullut katsomaan tai edes soittaisi... William ei sitä tehnyt. Hän ei ole veljeni. Hän ei ole osa minun perhettäni.”
Alexiina huokaisi hyvin hiljaa ja vilkaisi nopeasti vatsaansa. Raicy seisoi jäykkänä jonkin aikaa tuijottaen paheksuen ja loukattuna ruoanlaittoaan ja jatkoi sitten leikkaamista tärisevin käsin.
”He asuvat kaukana”, sanoi Emily jälkeenpäin puolustellen vanhempaa poikaansa.
”Me asuimme kaukana”, sanoi Raicy.
”Ettekä käyneet kotona myöskään.”
Raicyn käsi jähmettyi ilmaan kesken vihannesten kaatamisen kattilaan. Alexiina tiesi, että se oli totta. He eivät olleet kertaakaan käyneet Waterphewssä sinä aikana, kun olivat asuneet muualla. Eivät koskaan. Alexiina tunsi äkkiä olonsa hyvin pahaksi sen johdosta, pahaksi Emilyn puolesta, ja sitten hän ajatteli omia vanhempiaan, jotka asuivat pohjoisessa Suomessa. Kuinka kauan siitä oli ollut, kun hän oli käynyt heidän luonaan? Hävettävän kauan.
”Se ei ole sama asia”, Raicy mutisi. ”Meillä oli talli pyöritettävänä, ei sitä voi niin vain jättää oman onnensa nojaan.”
”Georgella oli hevosia”, Emily huomautti kuulostaen kepeältä, mutta Alexiina erotti surun hänen sanoissaan. Alexiina mietti kuuliko Raicykin sen. Raicy näytti siltä, ettei keksisi enää sanottavaa (sillä totta kai hän tiesi, että raha olisi täysin turha argumentti) ja niinpä hän tyytyi olemaan hiljaa ja keskittymään ruoanlaittoon.
Alexiina oli silti harmissaan.
”Emily, olen pahoillani”, hän kuiskasi. ”Meidän olisi pitänyt järjestää enemmän aikaa sinulle ja Georgelle menneinä vuosina.”
Vanha Center astui lähemmäs häntä ja ravisti Alexiinan kättä.
”Älä sinä siitä murhetta kanna, tyttö hyvä”, hän sanoi ja hymyili lämpimästi. ”Me kyllä molemmat ymmärsimme teidän elämäänne, kuten sen kuuluikin olla. Tärkeintä on, että loppujen lopuksi toit kuitenkin Raicyn tänne takaisin kotiin.”
Raicy murahti hiljaa itsekseen. Alexiinalla oli kosteutta silmissään. Hän hymyili takaisin Emilylle eikä mitenkään enää voinut muistaa yhtäkään syytä miksi hänellä oli ollut joskus hankalia aikoja anoppinsa kanssa—tämä oli kerta kaikkisen mukava ja ymmärtäväinen, lämmin ihminen.
”Kultapieni, ethän sinä vain itke?”
Raicykin harppoi äkkiä heidän luokseen keittiöstä. ”Et saisi hermostua!”
”En minä ole hermostunut, en tiedä mikä minuun iski”, Alexiina kiirehti kuivaamaan poskiaan. ”Varmaan sipuli.”
Raicy rypisti otsaansa. Alexiinasta hän nykyään ylireagoi herkästi, joko vauvauutisesta johtuen tai sitten yllättävästä Williamin yhteydenotosta. Emily nyökkäili kaikkitietäväisenä ja hieman omahyväisenä kietoen kätensä Alexiinan ympäri. Se oli lohduttavaa, vaikkei Alexiina usein tarvinutkaan senkaltaista äidillistä huolenpitoa. Nyt se kuitenkin tuntui hyvältä. Hän oli yhtäkkiä hyvin tunteellinen eikä voinut olla ajattelematta omaa äitiään.
”Tulehan, voisit levähtää hetken ennen illallista.”
”Kiitos, Emily.”
”Oletko varmasti kunnossa?” Raicy huolehti.
”Olen. Ei hätää.”
Emily saattoi hänet makuuhuoneeseen. Kun Alexiina kävi makuulleen päiväpeitolle, viimeinen ajatus hänen mielessään ennen kevyeeseen torkkuun vajoamista oli, että hänen pitäisi heti herättyään soittaa Rovaniemelle—ei ainoastaan kertoakseen suuret uutiset, mutta myös sanoakseen, kuinka paljon hänen vanhempansa hänelle merkitsivät. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 29, 2015 19:00:27 GMT
Salista ulos
11.4.2014 Joka kerta, kun Dewn katsoi häntä tai oli hänen lähellään, erikoinen pistely juoksi hänen varpaistaan selkärankaa pitkin ja sisuskalujen kautta aina päänahkaan asti. Ensi alkuun hän oli ollut siitä kauhuissaan ja koettanut viimeiseen asti kieltää kaiken, kieltäytynyt todella kohtaamasta asiaa, sulkenut silmänsä ja sulkenut korvansa, pidellyt salaisia tuntojaan tiukasti sisällään... Ehkä hän oli muuttunut, tai Max oli muuttunut, tai koko maailma oli muuttunut. Miten tahansa, ei sillä niin väliä. Mutta jokin oli muuttunut.
Mutta Dewniä pelotti koskettaa tätä. Hän pelkäsi tulevansa toistuvasti torjutuksi. Hän pelkäsi olevansa ihan pihalla, erehtynyt, ymmärtänyt kaiken niin väärin, kuin vain oli mahdollista... eikä hän ikinä tiennyt mitä sanoa seuraavaksi.
”Hei...”
He olivat juuri soittaneet sävellyksensä loppuun jo toisen kerran, ja se oli mennyt hyvin. Se oli jo melkein valmis. Dewnin täytyisi ennemmin tai myöhemmin mennä keskustelemaan lopputyöstään tutorinsa ja opettajansa professori Clintonin luo, joka luonnollisesti oli kiinnostunut siitä, mitä Dewn kaavaili diplomiaan varten. Mutta Dewnin oma diplomiaan varten kirjoittamansa lopputyösävellys oli pahasti kesken edelleen, sillä hän oli niin paljon enemmän paneutunut soittamiseensa Maxin kanssa, ettei hänen oma soolonsa jaksanut siinä vierellä kiinnostaa läheskään yhtä paljon.
Max siveli harppuaan liinalla, jota piti aina mukanaan harppukotelossa. Kieli kieleltä hän veti ne kaikki hitaasti ja hellästi läpi.
”Hei...”, Dewn sanoi hiljaa uudestaan. Hän oli unohtunut seuraamaan Maxin käsien varmaa ja tasaista liikettä. ”Er... sinä—”, palanen jänishousua jumittui hänen nieluunsa, ”—soitit tosi hyvin taas”, hän sanoikin sen sijaan, että olisi kertonut kuinka upealta Maxin soitto kuulosti ja kuinka se kosketti Dewnin sielua; ja kuinka Dewn ei olisi koskaan voinut uskoa tuntevansa jostakusta niin kuin tunsi; ja kuinka hän halusi myös Maxin tietävän sen, että hän välitti ja, että hän toivoi tämän tuntevan samoin ja jos niin oli, voisivatko he ehkä lopettaa sen kylmäkiskoisen teeskentelyn ja olla kuten ystävät.
Max kohautti puolihuolimattomasti harteitaan, ikään kuin mitätöiden saamansa kehun. Dewn liikutti mietteliäänä leukaansa, pohti kuumeisesti sitä sanojen tornadoa, joka mylläsi hänen päänsä sisällä.
”Se on jo melkein valmis.”
Dewn ei tiennyt oliko se hyvä vai huono asia—hän ei ollut aivan varma. Hänen katseensa lähti vaeltelemaan ympäriinsä hiljaisessa autiossa salissa, jossa he istuivat Maxin kanssa kahden lavan reunalla. Dewnin katse pysähtyi Maxin repun kohdalle, jonka vetoketju oli auki ja sen sisässä näkyi hieman kirjan kantta. Dewn kumartui lähemmäs ja otti kirjan esiin. Se oli sama, Taikuus kädessäsi. Dewn käänsi sen ympäri nähdäkseen takakannen, sitten viattomana avasi kirjan selaillakseen vähän sen sivuja, mutta silloin Max nyppäsi kirjan hänen kädestään ja tunki nopeasti takaisin laukkuunsa.
”...Minun...”, hän mutisi katsomatta Dewniin päin, tukan liehuessa kasvojensa edessä ja veti vetoketjun koko pituudeltaan kiinni.
”Haluaisitko nyt näyttää jotain temppuja?” Dewn kysyi niin kohteliaasti, kuin pystyi. Se olisi hauskaa.
Max vilkaisi häneen melkein vihaisesti. ”En.”
”Silti ei? Harmi...”
Vaiti he pakkasivat soittimensa pois ja tekivät lähtöään musiikkisalista. Dewn kävi vielä läpi heidän nuottivihkoaan, kun hän huomasi otsikon. Tai siis sen, ettei otsikkoa ollut.
”Meidän täytyy vielä keksiä nimi tälle”, hän sanoi. ”Meillä ei ole kunnollista sävellysotsikkoa.”
Max oli jo pakannut soittimensa isoon koteloon, heittänyt selkäänsä ja lähtenyt edeltä ylös penkkirivien viertä kohti ovia ulos salista. ”Se tulee aina viimeisenä”, hän murahti olkansa yli.
”Mmh.” Dewn katsoi vielä kerran papereihin ja asetteli ne sitten siististi kansioon. Hän kiri askelensa Maxin perään, joka odotti häntä käsi ovenkahvoilla. Dewn ojensi kansion hänelle. ”Mitä sinulla on mielessäsi? Loppupäiväksi, tarkoitan.”
”Tiedä sitä”, Max kohautti vasenta olkaansa.
”Haluaisitko heittää vaikka pienen kävelylenkin suihkulähteelle? Tai ehkä voitaisiin harjoitella tänään lisää aikidoa?” Jostain syystä Dewniä jännitti sen kysyminen ja tunsi niskaansa kuumottelevan.
Mutta Max ei vastannut, sillä Dewnin opistokaverit olivat odottamassa heitä heti salin ulkopuolella.
”Mitä luulet tekeväsi?” Sam haukkui päin Dewnin naamaa siinä samassa. Tyttö näytti jostain syystä hyvin vihaiselta. Dewn huomasi heidän kaikkien näyttävän paheksuvilta.
”Häh? Me oltiin harjoittelemassa”, hän sanoi hämmentyneenä ja näytti kitarakoteloaan.
”Niin vai?” Sam raakkui. ”Ehkä olit unohtanut jotain?”
Dewn katsoi yksitellen heidän jokaisen pettyneitä kasvoja ja oli edelleen aivan ulalla. Hän koetti nopeasti käydä mielessään lävitse päivän ohjelman: ei kokeita tänään, hän oli ollut kaikilla kursseilla, varmasti... Sam silti odotti hänen reaktiotaan, kädet puuskassa.
”Voi ei”, Dewn henkäisi, kun se lopulta iski häneen. ”Syntymäpäiväsi!”
”Pirun oikein, Center. Minun hemmetin syntymäpäivä.”
”Meidän piti mennä sinne professori Clintonin suosittelemaan teatteriin, D”, Zack muistutti. ”Liput oli jo ennakkotilattu.”
”Ihan totta, olen tosi pahoillani”, Dewn hätääntyi. ”En ihan oikeasti muistanut...”
”Kiitos”, Sam näykkäsi kiukkuisena.
”Olin—”
”Sanoin eilen illalla, että tänään mennään kaupunkiin.”
”Mitä, milloin?”
”Dewn, tästä sovittiin jo viikkoja sitten”, Seankin moitti.
”Me odotettiin.”
Dewniä hävetti ja nolotti. Hän raapi päätään. Hän todella oli unohtanut suunnitelmat sille päivää—hän oli muistanut Samin päivän olevan vasta ensiviikolla (ja jotenkin oli edelleen siitä varma; aivan taatusti he olivat alustavasti puhuneet kahdeksannestatoista päivästä...)! Ja ollakseen rehellinen, Dewn oli ollut jonkin verran kiireinen edelleen sulatellessaan uutisia tulevasta uudesta sisaruksestaan; hermostuksissaan miettiessään loppukokeita ja päättötyötään; pohtiessaan itseään ja miettiessään Maxia... ja Nora oli soittanut viime iltana kertoakseen innostuksissaan, että oli ostanut Gunslinger Feign, yhden äidin hevosista, jotka asuivat F&H Stablesissa, ja sitten he olivat Noran kanssa unohtuneet juttelemaan tuntikausiksi, sillä hei—olihan hän Dewnin paras ystävä ja heillä oli ollut paljon kuulumisia vaihdettavanaan (tosin Dewn ei ollut "jostain syystä" kyennyt kertomaan Noralle käänteistä Maxin kanssa).
”Miksette tulleet sisään, jos tiesitte, että olen täällä?”
”Koputettiin tuhannen kertaa—”, sanoi Zack.
”Et vastannut puhelimeen...”, totesi Sean.
”Olitte lukkojen takana”, Sam sihisi. ”Harjoittelemassa kulissien takana... varmaan.”
Sam tiiraili häntä ilkeästi. Dewn ei pitänyt hänen äänensävystään.
”...Ja mitä niin, yrität vihjailla tuolla?” kysyi Dewn, joka oli alkanut syvästi hermostua tuntemattomasta syystä.
”Sam, älä...”
”Olet tuollainen homppeli”, Sam sylkäisi, kuin olisi odottanut saavansa sanoa sen iät kaiket. Hän ei katunut yhtään. Dewnin vatsalaukku haihtui tiehensä välittömästi. Hän oli hyvin kiusallisen tietoinen Maxin vaivaantuneesta liikehdinnästä vierellään, muttei voinut katsoa tähän päinkään.
”Enhän, enkä ole”, Dewn kuiskasi kuristuneella äänellä. Hän nieleksi ja saattoi tuntea korviensa alkavan pikku hiljaa käristyä, kuin joku olisi laittanut lieden tulelle. Max nakkasi hupun päänsä yli, mutisi jotakin hyvästiksi ja toinen jalka skeittilaudallaan lähti liukumaan sillä poispäin koulun käytävää.
Dewnin teki mieli huutaa hänen peräänsä, pyytää odottamaan, mutta oli juurtunut paikoilleen ja menettänyt puhekykynsä.
”Iso Hintti”, Sam jatkoi ilman mitään myötätunnon tai tahdikkuuden häivääkään. Melkein päinvastoin, hän näytti lähes ilakoivan saadessaan polkea Dewniä sievien tanssikenkiensä alle. Dewn ei katsonut heistä kehenkään eikä siis nähnyt Zackin pahoittelevaa, sympaattista ilmettä, jonka tämä vaihtoi Seanin kanssa. Samin ääni tihkui ivaa ja ilonpitoa. ”Me tiedetään kaikki, mitä teistä juorutaan.”
”Ette tiedä mitään”, Dewn sai sanottua tuskin kuuluvasti, ääni matalana ja paksuna. Jossain toisessa tilanteessa hän ehkä olisi tajunnut kuulostavansa aivan Maxilta. Dewn tunsi olevansa vihainen, syvästi pettynyt ja loukattu.
”Me tiedetään—”
Dewn taisteli ärsyttävää palaa kurkussaan, mutta ei saanut sitä alas. Hän puristi nyrkkinsä kitarakotelon kahvan ympärille ja lähti kävelemään pois.
”D—minne menet?”
Hän ei vastannut Zackille.
”Dewn!”
Dewn marssi pihalle asti. Edes sen tarkemmin ajattelematta hänen jalkansa veivät hänet tuttua reittiä delfiinisuihkulähteen luo. Hän ei voisi kohdata ystäviensä (tosi "ystäviä", Dewn ajatteli vihaisena) katseita ja satuttavia sanoja, jos olisi mennyt heidän huoneeseensa. Nyt, jos koskaan, Dewn toivoi, että hänellä olisi oma huone ja ovi, jonka saisi lukittua. Hän oli ollut aidosti pahoillaan hajamielisyydestään, kun oli unohtanut sovitun päivän, mutta nyt hän oli pelkästään syvästi loukattu. Hänen kätensä vapisivat, kun hän puristi kotelokahvaa ja laukkunsa hihnaa niin kovin, että sormiin ei enää kiertänyt veri. Hän osin toivoi näkevänsä Maxin suihkulähteellä odottamassa häntä, mutta sai pettyä suuresti.
Märehtien oman mielensä ja tunteittensa mutkikkuudessa, Dewn istui suihkulähteen reunalla, mutta toisin kuin kaikkina muina kertoina, ei nyt kyennyt nauttimaan pulppuavan veden lotinan ja sorinan tyyneydestä tai sateista kostuneen ruusutarhan mullan imelän paksusta tuoksusta. Hänen päänsä oli täynnä surisevaa ääntä ja kaikki, mitä hän näki, olivat kuvajaisia kaikkien hänen koskaan tuntemiensa ihmisten kasvoista: kaikkien katsoessa häntä tuomitsevasti ja arvostelevasti—Maxin kasvot niistä kaikista päällimmäisimpänä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 29, 2015 19:19:36 GMT
Aresti 15.4.2014 Kevätkukkaset olivat aina tehneet Charlotten iloiseksi. Ne eivät pelkästään tuoneet elämää takaisin nukkuvaan maahan talven jälkeen, vaan myös muistuttivat häntä monista mahtavista asioista: aurinkoisista ja lämpimistä päivistä, lähestyvästä rantaratsastuskaudesta, kesälomasta, satulattomasta laukasta niittyjen halki… ja hänen syntymäpäivästään. Niin, Charlotte ei millään olisi malttanut enää odottaa erikoispäivän tuloa—sitä päivää, jolloin hän vihdoin voisi laskea itsensä teiniksi, eikä vain rimpulaksi esimurkuksi. Tai ainakin keskustan kerho laskisi. Ja ollakseen vähän vanhempi, häntä ei kai enää rangaistaisi niin lapsellisin menetelmin... kuten arestilla.
Tultuaan kotiin luokkaretkeltään kolme päivää myöhässä (koska Lotte oli hengaillut Sophien kanssa eikä ollut halunnut mennä kotiin, lyöden luurin korvaan äidin ja isän soittoihin—jotakin, mitä Charlotte ei ollut koskaan ennen tehnyt ja jonka johdosta tunsi huonoa omaatuntoa, mutta myös jonkin verran kapinallista tyydytystä) hänen oli lopulta pakko kohdata kuolemanvakavat, pettyneet vanhempansa…
Se oli ollut kamalaa.
Oikea kotiaresti ensimmäistä kertaa elämässä oli sekin kamalaa, mutta nähtyään kuinka huolestuneita ja loukkaantuneita vanhemmat olivat hänen käytöksestään… se oli kaikista hirveintä.
Charlotte velloi omantunnontuskissa monta päivää itkien tyynyynsä eikä kokenut kenenkään olevan siellä hänen lohtunaan. Hän kaipasi veljeään enemmän kuin koskaan. Ja vaikka hän oli pahoillaan aiheuttamastaan mielipahasta, hänellä oli myös jonkin verran ylpeyttä, eikä Charlotte vain voinut mennä pyytämään suoraan anteeksi. Ei. Hän oli kuitenkin edelleen vihainen vauvasta. Itse asiassa, äidin ja isän pitäisi pyytää anteeksi häneltä. He eivät olleet edes ajatelleet kysyä, haluaako Charlotte pikkusisarusta ylipäätänsä… ja niinpä Lotte mökötti huoneensa ikkunassa, tuijottaen ulos ja laskien kaikki ne kevätkukkaset, jotka saattoi nähdä kukkimassa ilta-auringon kultaloisteessa laidunaidan laitamilla. Hänen kotiarestinsa kestäisi hänen syntymäpäiviinsä saakka. Kuinka epäinhimillinen rangaistus!
Hänellä ei ollut edes kännykkäänsä. Äiti oli ottanut sen pois sanoen, että jos Charlotten täytyisi jonnekin soittaa, hän informoisi asiasta ja puhelun aiheesta ja käyttäisi kotipuhelinta. Kotipuhelinta! Eikä hän tietenkään saanut soittaa Sophielle, josta äiti ja isä olivat alkaneet pitää yhä vähemmän ja vähemmän, vaikka tämä olisikin kerran pelastanut Charlotten hengen. Ehkä se kiitollisuudenvelan tunne, jota Lotten vanhemmat vielä kokivat, oli ainut syy, miksi he eivät niin tiukasti olleet kiistäneet Charlotten ystävyyttä Sophien kanssa. Charlotte oli vain lähettänyt tälle viestin kertoakseen olevansa arestissa ja sitten hänet oli ajettu töihin tallille—niin, kotivankila ei suinkaan tarkoittanut vapautta laiskotella omassa huoneessa päivät pitkät. Ehei. Hänen täytyi raataa tallilla kaksin verroin tavallista enemmän ja panostaa kotiläksyihinsä, joista Charlotte oli, kieltämättä, ruvennut lipsuilemaan viime aikoina. Enää ei ollut paljon jäljellä peruskoulusta ennen kuin hän siirtyisi seuraavana syksynä lukioon. Parasta uuteen kouluun menemisessä oli se, että Sophiekin olisi siellä!
”Mitä ihmettä…”, Charlotte henkäisi. Sophie yritti kiivetä hänen ikkunansa luo kuistin katon yli, kädet tapaillen reunan yli ja etsien jotakin, josta ottaa kiinni.
Hätäisesti Lotte avasi ikkunansa. ”Sophie!” hän huudahti niin hiljaa, kuin pystyi. ”Mitä sinä teet?”
Sophie yritti saada tennarinsa parempaan asentoon ja ponnisti itsensä katolle. Charlotte vilkaisi olkansa yli huoneensa ovelle peläten jonkun pian rynnistävän siitä sisään hurjistuneena. ”Olen arestissa! Äiti tappaa minut, jos näkee meidät!”
”Tappaa sut? Mähän tässä olen katolla, et sinä.”
”En saisi tavata sinua!”
Sophie horjahti, heilautti kättään ilmassa ja tasapainotteli kaikille neljälle raajalle nelinkontin.
”Älä putoa!” Charlotte pelästyi. Sophie vain nauroi.
”Tämä on hauskaa”, hän ilmoitti ja käveli sitten suoraan Lotten ikkunalle, asetellen molemmat kätensä alakarmille. ”Jeesaa ylös?”
Charlotte otti häntä kädestä ja veti kaikella voimallaan. Sophie ryömi ikkunan kautta huoneen sisäpuolelle, nousi ylös ja marssi sitten peremmälle katsahdellen ympärilleen. ”Eikö sun mutsi oikein tykännyt? Mieti, jos se olisi saanut sut kiinni nukkumasta sieltä bussipysäkiltä...”
Charlotte katsoi ulos ikkunasta pihan yli ennen kuin sulki sen. ”Mitä teet täällä?” hän sitten kääntyi Sophien puoleen. Tyttö oli käymässä Lotten musiikkipinoa laiskasti lävitse.
”Tulin katsomaan sua, tietty”, tämä vastasi selkä Lotteen päin. ”Ihan totta, vieläkö ostat CD-levyjä? Etkö tiedä, että netistä saa mitä tahansa musiikkia ilmaiseksi?”
”Se on laitonta”, Charlotte sanoi saaden Sophien tyrskähtämään pilkallisesti nenästään. Lotte meni huoneensa ovelle, raotti sitä ja tiiraili yläkerran aulaan, mutta siellä ei ollut ketään. ”Okei, turvallista toistaiseksi”, hän huokaisi. ”Ainakin niin kauan, kuin pysytään hiljaa, eikä kukaan saa yhtäkkiä ideaa—”
Sophie painoi Charlotten stereot päälle ja ne alkoivat soittaa kovalla Grusshinchia. Charlotte uikahti ja kiirehti kääntämään äänentoiston vaimeammaksi. ”Kuuntelitko yhtään? Sanoin, että pysytään hiljaa!”
Sophie pyöritti silmiään. ”Etkö saa enää kuunnella edes musiikkia huoneessasi?” hän hämmästeli sarkastisesti.
”No, saan, mutta...”
”Totta puhuakseni”, Sophie jatkoi hänestä välittämättä samalla, kun tarkasteli läheltä Charlotten seinällä olevia festari- ja bändijulisteita, ”—ja puhun aina totta—”, hän lisäsi, ”tulin hakemaan sua.”
Charlotte korjaili hiuksiaan paremmin pinnin taakse ja kurtisti kulmiaan. ”Edelleen arestissa, muistatko?”
”Mitä sitten?” Sophie irvisti Vinnie Paulille. ”Mistä olet tuon saanut?” hän lisäsi uteliaasti.
”…Saanut minkä? Jaa tuon… ääh, isä kai toi sen jostakin, en muista.”
”…Siistiä…” Sophie jatkoi kehystetyn valokuvan ohi, joka esitti Lottea ja Lunaa, ja hyppäsi isolla loikalla Charlotten vuoteelle. Hän hytkyi siinä hetken. ”Ja sitä sitten, että tuossa on ikkuna, josta juuri tulin sisään ja josta sä siis pääset ulos.”
Charlotte laittoi kätensä puuskaan. ”Vitsailet varmaan?”
”Näytänkö huvittuneelta?” Sophie heitti takaisin näyttäen syvästi tylsistynyttä naamaa. Charlotte aukaisi suunsa, mutta sulki sen sitten. ”Olen niin kyllästynyt kaikkeen!” Sophie ilmoitti tarpeettoman kuuluvasti ja kaatui suoraan selälleen. Lotte liikahti levottomasti. ”Jotain täytyy alkaa tapahtua ja pian tai kuolen! Tämä paikka on niin ylitsepääsemättömän tylsä ja ikävystyttävä, että hautausmaakin on kuin disko tähän verrattuna!” Sophie tuijotti kattoon. ”Mä tarvitsen sua, Charlie. Auta.”
”Mitä minä voin tehdä?”
Sophie kohottautui sen verran, että saattoi tähdätä häneen puoliksi sympatiaa anelevan, puoliksi syyttävän katseen. ”En mä tiedä! Se on sun ongelma ratkaistavaksi.”
”Miksi on minun ongelma, jos sinulla on tylsää?” Charlotte kysyi ihmeissään.
Sophie päästi turhautuneen kurkkurahinan sängyltä ja antoi päänsä tömähtää voimalla takaisin päiväpeitolle. Charlotte katseli omaa huonettaan.
”Okei… hmm… ehkä voidaan pelata jotakin? Viidakkoansaa?”
Sophie heilutti toisen polven päälle taitettua jalkaansa ilmassa.
”Taaai... katsoa joku elokuva? Tosin sitten saatetaan kyllä jäädä kiinni…”
”Mennään ulos”, Sophie sanoi.
Charlotte huokaisi. ”En voi!”
”Me ollaan takaisin ennen kuin ne huomaa mitään.”
”En ihan totta voi”, Charlotte intti. ”Äiti raivostuisi todella ja iskä… olen aiheuttanut jo tarpeeksi harmia.”
”Tarpeeksi harmia?!” Sophie kähähti. ”Tekemällä mitä?”
”Ennemminkin tekemättä, kun en tullut kotiin silloin, kun piti, enkä vastannut puhelimeen, jätin muutamat tallivuorot… se oli sitä paitsi sinun idea—”
”Oho, no, nyt se on sitten mun syy, että olet täällä lukkojen takana?”
”En ole lukkojen takana ja ei, en—”
”Jos et vastaa kapulaasi, niin sillä ei kyllä ole mitään tekemistä mun kanssa!” Sophie kirkaisi yhtäkkiä kiihtyneenä, silmät leimuten tuijottaen Charlottea. Joskus hän käyttäytyi todella arvaamattomasti ja oli toisinaan vähän pelottavakin, sillä Sophie saattoi tulistua hyvin nopeasti hyvin pienestä. ”Olisit vain painanut vihreää ja mennyt piipittäen takaisin kotiin, niin kuin kunnon isin pikkutyttö!”
”Älä viitsi”, Charlotte sanoi ponnettomasti. ”Sinä sanoit silloin, etten saa vastata tai—”
”Ai sanoin?” sanoi Sophie pilkallisesti. Se ei ollut kysymys. Se oli varoitus.
”J-joo…”, Charlotte tunnusti, tosin ei enää aivan yhtä rohkeasti. He mittailivat toisiaan katseellaan ja sitten, aivan yhtäkkiä, Sophie marssi hänen ovelleen.
”Tiedätkö mitä”, tämä sanoi astuessaan ulos huoneesta, ”säkin olet ihan yhtä tylsä. Ja mä en sitä paitsi ole se, joka vei kännykkäsi.”
Lotte kiirehti hänen peräänsä, kun Sophie käveli portaisiin. ”Odota! Et voi mennä sitä kautta—joku näkee…!”
”Nähkööt”, tyttö sylkäisi ja asteli portaat raskaasti tömähdellen askel askelmalta. Charlotte oli sekä vihainen, että hätäinen.
”Sophie, ole kiltti!” hän aneli. Lotten sydän oli jättää lyönnin välistä, kun ulko-ovi aukesi ennen kuin Sophie ehti portaiden alapäähän asti. Isoäiti Center tuli sisään mehiläishansikkaat, suojahattu ja viitta käsivarsillaan roikkuen. Pörriäiset olivat heränneet talviuniltaan ja Emily pääsi taas hoitamaan kennotaloja puutarhassa sekä keräämään hunajaa.
”Oih, iltaa”, isoäiti sanoi hieman yllättyneenä Sophielle.
”Oikein hyvää iltaa, Isoäiti”, tämä tervehti takaisin sokerisesti ja ohitti Emilyn ulko-ovelle. Isoäiti Center hymyili leppoisasti harhaillen jo taas omissa ajatuksissaan.
Charlotte ummisti kiitollisena ja huojentuneena silmänsä hetkeksi ja katsoi sitten portaikon yläpäästä kuinka Sophie käännähti pikkusievästi ovenraossa heittäen hänelle ilkeähkön vilkaisun, kadoten ovesta pihalle. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 29, 2015 19:34:47 GMT
Hevosten kirous 17.4.2014
“Oikeasti. En tajua, minkä takia olet hänen kanssaan”, sanoi Emma eräänä iltapäivänä koulun jälkeen. Kotiarestinsa johdosta Charlottella ei ollut oikeastaan lupaa seurustella sen kummemmin Emman, kuin Sophienkaan kanssa, mutta koska Emma kävi Kings Roadissa myös hevosten, eikä pelkästään Lotten takia, he tapasivat puolisalaisesti Lindan karsinassa.
”Hän osaa olla kivakin…”, Charlotte yritti puolustella, ”suurimman osan… ajasta…”
”Hän osaa?” Emma huudahti. ”Tuskin uskon.”
”Hän antaa minulle… juttuja.”
”Mitä juttuja?”
”No, juttuja vain…”
Emma ei ollut vakuuttunut, kun hän syvästi rypisti otsaansa Lottelle Lindan selän yli. Lotte esitti ettei huomaisi sitä, kumartuen sukimaan hannoveritammaa vatsan alta, vaikka oli käynyt hevosen kokonaan lävitse jo kahteen kertaan.
”Ihan totta, Lotte. Mitä juttuja?”
”Äsh, en minä… koruja, harvinaisia bändipinssejä, lippuja konsertteihin, meikkejä… kaikkea.”
”Ethän sinä käytä meikkiä”, Emma huomautti. ”Mutta… okei. Luulin jo, että jotain toisenlaisia ’juttuja’. Ehdin huolestua nuo sekunnit.”
Se vei muutaman lisäsekunnin Lottelta selvittää, mitä Emma tarkoitti ’toisenlaisilla jutuilla’.
”Oh god, ei!” hän kiljahti, kun lopulta tajusi. ”Hyi! Mitä oikein ajattelit?”
”No, taivaan kiitos siitä ei ole kyse! Tiedäthän, veljeni, olen kertonut—”
”Joo, mutta hyi! Miten voit ajatella minusta jotain sellaista edes hetken?!”
”Sori, sori, mutta oikeasti, en luota häneen.”
”Hän ei käytä aineita!”
”Oletko varma?” Emma nojasi hevoseen ja silmäili Lottea tarkasti.
”Olen!” Lotte vakuutti.
”Okei, selvä”, Emma sanoi nostaen kätensä ylös, muttei kuulostanut vakuuttuneelta.
”Sitä paitsi, hänellä ei ole muita ystäviä”, Lotte jatkoi vaisusti. ”Kerran hän sanoi, että minä olen hänen ainoa, kunnes sitten yhtäkkiä hän alkoi puhua toisista ystävistä…”
”Toisista ystävistä, eli et yhtäkkiä olekaan hänen ainoa kaverinsa?”
”En oikein tiedä… hän ei koskaan puhunut heistä aikaisemmin, paitsi vähän aika sitten. Sophien mukaan he voisivat auttaa…”
”Auttaa? Ketä? Sinua?” Emma kohotti toista kulmakarvaansa epäuskoisena. ”Miten ihmeessä Sophien niin sanotut ’ystävät’ voisivat auttaa sinua?”
Charlotte punastui. Hän nyppi Lindan karvoja harjasta. Emma oli se ystävä, joka pajatti järjen ja varoituksen äänellä niissä asioissa, joista hänellä itsellään oli huonoja kokemuksia. Lottesta tuntui, ettei olisi hyvä ajatus kertoa tälle koko tarinaa.
”Öh… hevosten kanssa? Tiedätkö…”
”Hevosten kanssa”, Emma toisti eikä kuulostanut pätkääkään siltä, että nielisi tarinan. ”Niin kuin sinä jotain apua tarvitsisit sen enempää siltä saralta—sinä, jolla on kaksi omaa hevosta, kotitalli ja yksityinen valmentaja kahdesti viikossa?”
”Linda ei ole liian helppo”, Lotte yritti tekosyytä ja se olikin osittain totta. Belinda GER oli sangen kinkkinen hevonen.
Emma katsoi häneen loukkaantuneena, että Lotte yritti tyrkyttää hänelle niin latteaa valhetta.
”Arvostaisin kovasti, jos puhuisit minulle, koska minä olen nähnyt hyväuskoisten ihmisten, kuten sinä—ei pahalla—joutuvan tekemisiin ei-niin-hyväntahtoisten ihmisten kanssa. Eikä lopputulos ole koskaan nätti. Jotakuta sattuu aina niissä piireissä.”
Lotte tunsi poskiensa käyvän kuumemmiksi ja kuumemmiksi. Hän ei tohtinut katsoa Emmaa silmiin, vaan piti katseensa edelleen Lindan harjassa, josta hän siivosi hitaan hartaasti karvaa pois—tosin paljon piittaamatta tästä tekemisestä. Sophien kanssa Lotte tunsi olevansa kuin eri henkilö; rohkeampi henkilö ja vahvempi ja itsenäisempi… Sophie oli todella siisti ja hän tiesi paljon jänniä juttuja, mitkä eivät ikinä olisi juolahtaneet Lotten mieleen. Ja hänen seurassaan oli suurimmaksi osaksi superhauskaa, ainakin silloin, kun tämä ei täysin tyhjästä kimmastunut jostakin, josta usein Lotte ei päässyt mitenkään päin kärryille.
”Kaikki on hyvin”, hän tyytyi sanomaan hampaitaan kiristellen, ”kiitos vain.”
”Yritin vain olla ystävä täällä”, Emma muistutti. Hän laittoi jonkin verran painoa sanalle ’ystävä’, mikä ei jäänyt huomaamatta. Lotte ei vastannut. Emma huokaisi ja kumartui Lindan kaulan ali toiselle puolen. Tamma yritti ottaa häntä kiinni takista, mutta hän oli tarpeeksi nopea välttyäkseen siltä. Emma astui ulos karsinasta tallikäytävälle jättäen Lotten yksin masentuneena tuijottamaan mitään näkemättömin silmin eteensä, harja yhä kädessään.
”Hei”, Emma sanoi yhtäkkiä ja kuulosti jälleen tavalliselta, tai oikeastaan lähes heleältä, ”onko Dewn tulossa pian kotiin?”
Lotte ravisti itselleen pienesti päätä ja nieli kovan kurkkuunsa nousseen palan takaisin alas. ”Kesäkuun alussa. Miten niin?”
”Kunhan mietin…”, haihtui Emman ääni ripauksella uneksuvaa toivoa. ”Hän on… hän on silti—?”
Lotte astui käytävälle, taistellen epämiellyttävää tuntemusta vastaan, joka oli noussut pintaan karsinassa. Oli Emman vuoro saada hivenen vaaleanpunehtuneet posket.
”Joo, hän kertoisi minulle heti ensimmäisenä”, Lotte lupasi kyllästyneellä äänellä, sillä hän oli toistanut samat sanat Emmalle satoja kertoja. Hän ei tiennyt mitä Emma näki Dewnissä. Toki, Dewn oli upea, mutta veljellisessä mielessä. Ei siinä mielessä, miten Emma selvästi ajatteli! Hyi!
”Luuletko, että hän jatkaa ensisyksynä yliopistoon?”
Lotte pudotti harjan Lindan koppaan. ”Toivottavasti ei! En kestä toista montaa vuotta ilman häntä, tätä on kestänyt jo tarpeeksi kauan!”
”Enpä voisi enempää olla samaa mieltä”, Emma nyökkäsi vakavana.
”Lotte, mitä olet tekemässä?” itse Päävangitsija jylisi tallikäytävältä.
”Voi ei…”, Lotte mumisi. Alexiina harppoi lähemmäs työntäen kottikärryjä talikko ja lattiaharja kyydissä.
”Näyttää siltä, ettei sinulla ole paljoakaan tekemistä”, äiti totesi.
”Olin harjaamassa Lindaa…”
”Olet harjannut Lindaa koko päivän. Ota tämä”, hän heitti harjan Lottelle. ”Lakaise keskitallin käytävä. Buukin ja Dexterin boksit on juuri siivottu ja siellä on turvetta lattialla. Sen jälkeen saat valita mitä teet kahdesta seuraavasta: peset Dexterin ulkona— pesukarsinan hana on edelleen korjaamatta—tai menet jynssäämään laitumien vesikaukalot kaikesta viime vuoden vanhasta pinttyneestä liasta, ruohosta, ötököistä ja kuolasta.”
”Pesen Dexterin!” Lotte henkäisi nopsasti.
”Hyvä on, mutta ensin lakaisu.” Äiti jatkoi matkaansa kottikärryjä työntäen tyttöjen ohitse.
”Näetkö? Kuin kidutusleirillä”, Lotte valitti Emmalle.
”Nah, enpä tiedä, minusta hän oli aika reilu, kun antoi sentään vaihtoehdot.”
”Reilu? Älä käytä sitä sanaa äidin kuullen. Hän saattaa innostua näyttämään, mitä reilu on…”
”Charlotte, minä kuulin tuon!”
Lotte irvisti, ja Emma naurahti kiusallisena.
*
Dexter oli hyvin mutainen ja sen pitkä, kiharainen häntä oli niin kertakaikkisen solmussa, että oli kuin rajumyrsky olisi pyyhältänyt sotatantereen ylitse. Ruuna oli yksi Kings Roadin muinaisjäänteistä, siis todella, todella vanha hevonen. Vaikka sen nuorempana niin kauniin heleästi hohtava mustansilkkinen karva oli nyt enemmänkin täynnä harmaita raitoja mutakerroksen alla ja selkä painunut alas sään takaa vuosien saatossa, oli sillä silti edelleen herrasmiesmäinen pilke ponimaisissa ruskeissa silmissään.
Lotte piti Dexteristä. Se silti edelleen kuvitteli olevansa ori ja laittoi naisväen edessä esitystä pystyyn, mutta kuitenkin sillä oli kohteliasta kunnioitusta tuntemiaan ihmisiä kohtaan—ja olihan siinä kieltämättä aikamoista kiistatonta charmia, tuossa hevosessa!
Lotte istui kiinnitystangon päällä pidellen löyhästi yhdellä kädellä vesisuihkua, jolla tähtäsi Dexterin jalkoihin. Hän haukotteli ja hieroi silmäänsä, omissa ajatuksissaan, kun yhtäkkiä Dexter meni aivan vauhkoksi.
Yleensä niin ammattimaisesti ja rauhaisasti käyttäytyvä welshcob kirkui nyt, kuin puukotettuna ja pyrki kohoamaan takakavioilleen, nykien voimakkaasti riimunnarusta, jolla se oli sitaistu kiinni sidontatolppaan. Siitä se sai vetopaniikin ja riehui entistä enemmän. Lotte pelästyi niin paljon, että lensi takaperin alas puomilta ja sai vesiletkusta kylmää vettä päällensä.
”Mmaaah!” hän huusi. Dexter syöksähti eteenpäin häntä kohti, mutta puomi heidän välissään pysäytti ruunan ja se jäi silmät pyörien korskumaan omalle puolelleen.
Juoksuaskelet tulivat sisältä sivuovesta, jonka kautta vesiletku oli vedetty ja vedentulo lakkasi.
”Oletko kunnossa?”
”Mitä täällä on menossa? Dexter, pruut!”
Vasta äidin auttaessa hänet takaisin ylös, Charlotte alkoi itkeä säikähdyksestä, väsymyksestä ja kolhusta, joka oli tullut hänen pudotessaan ja lyödessään päänsä seinään.
”Ä-äi-tiii…”, hän nyyhkytti.
”Hyvänen aika”, Alexiina Center henkäisi. ”Mitä ihmeen nimessä täällä taas tapahtuu? Ensin Buuki käyttäytyy kuin hullu, ja nyt Dexter…!” hän piteli Charlottea sylissään ja katsoi ihmeissään sekä vakavan kiivastuneena ja huolestuneena Raicya, joka yritti rauhoitella ruunaa. ”Taitaa olla aika soittaa Yvonnelle”, hän sanoi.
Raicy vain nyökkäsi vakavana.
”Sinä tiedät mitä tällainen käytös merkitsee”, tämä murahti ääni matalana huolen suuttumuksesta. Alexiinan suu oli kapea tiukka viiva, kuin viivoitin, mutta hän ei kiistänyt.
”Äitii!” Lotte itki. ”Se hyökkäsi kimppuu-uun!”
”Ei hyökännyt”, Alexiina lohdutti. ”Emme tiedä mikä Dexteriin iski, mutta jos sinä et tehnyt mitään, se ei johtunut sinusta.”
”En tehnytkään mitään! Istuin vain puomilla ja—ja—suihkutin sen jalkoja… en tehnyt m-mitään!”
”No niin, shh”, sanoi Alexiina.
Utelias yleisö oli kerääntynyt tapahtumapaikan laitamille seuraamaan tilannetta ja mellastusta. Heidän kasvoillaan oli sympaattiset ja huolestuneet ilmeet, mukaan lukien Emman.
”Olet tehnyt tarpeeksi jo tänään. Mene talolle ja pyydä mummia katsomaan sinulle kuivat, puhtaat vaatteet… samoin tarkistamaan tuo pääsi. Huimaako sinua?”
Charlotte pudisti päätään. Sitä kivisti ja tykytti, muttei pyörryttänyt.
”Hyvä.” Alexiina kääntyi taas synkein ilmein Raicyn puoleen, kun Lotte niiskautti ja lähti nilkuttamaan kotiin. Hän ei mennyt tallin läpi, vaan kiersi sen ulkokautta. Mikä ikinä oli ollut tempauksen syy, hän ei voinut kieltää ajatusta, että hevosilla oli kovasti jotain häntä vastaan. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 126
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Dec 30, 2015 18:07:32 GMT
Etsivän kutsu
19.4.2014
Limenvihreä kupla rullasi autotieltä hiekkatielle ja parkkeerasi itsensä pihattotarhan vieressä olevalle parkkipaikalle Centerien tummanhopeaisen Chevroletin viereen. Autosta astui ulos mustamoppihiuksinen, hieman pullea ja lyhyenläntä nainen mustissa housuissa ja valkoisessa tuulitakissa. Hän meni auton takaluukulle ja otti esiin pari salkkua ja kassia.
Raicy sulki sähkökaapin ladon seinustalla ja lampsi vastaan.
”Päivää”, hän tervehti.
”Päivää”, vastasi Yvonne ja maiskautti suutaan nyreästi. Hän paiskasi takaluukun kiinni ja lukitsi auton ovet. ”Myrsky on tulossa, siellä on tummia pilviä tulossa tännepäin pohjoisesta.”
”Niin”, sanoi Raicy, ”sen voi jo melkeinpä maistaa.”
Yvonne vilkaisi häneen ilottomasti ja hymähti.
”Ilma on aika paksua, lämmintä ja kosteaa”, Raicy selitti rauhallisesti ja nosti sormen ilmaan. ”Ukkosmyrsky lähestyy.”
He kävelivät yhdessä kohti tallin ovia.
”Onko ehtinyt tapahtua mitään uutta?”
”Buuki kompastui eilen etupolvilleen asti loppuverryttelyn aikana.”
”Rasituksesta. Vanha hevonenhan se on.”
”Mahdollisesti. Alexiinan mukaan ratsastus oli kuitenkin ollut hyvin kevyttä.”
”Selvitän asiaa, tosin epäilen, että kyseessä on vain ikääntymisen vaivat. Mitä tulee Dexteriin… ilmeisesti sitä tapahtui vain kerran?”
”Niin.”
”Ei silti hätiköidä liian nopeisiin johtopäätöksiin. Voi olla, että kovempi tuulenpuuska säikäytti tai ärsyttävä öttiäinen puri juuri kipeästä paikkaa.”
Yvonne marssi kahden viimeisen karsinan luo tallikäytävän perällä. Raicy seurasi.
”Se oli kyllä sitten todella kipeä paikka, jos kyseessä oli pelkkä ötökkä”, Raicy epäili kohteliaasti.
”Näit sen?” eläinlääkäri kysyi ja työnsi puoliverisen karsinaovea auki.
”Tulin rauhoittelemaan tilannetta. Dexter oli hikinen ja selvästi poissa tolaltaan. Mutta tyttäreni oli koko ajan paikalla. Voin noutaa hänet kertomaan itse.”
”Käyn mielelläni asiat perusteellisesti läpi, joten kuulisin kyllä Charlottea.”
Raicy tarkisti hoitajahuoneen (jossa vain radio soitti kantrilauluja yksikseen) sekä satulahuoneen. Alexiina oli laittamassa tavaroita takaisin hevosten kaappiin.
”Yvonne on täällä”, Raicy kertoi. ”Mutta missä Charlotte on? Talolla?”
”Ei, hän on pihatolla.”
”Hmm, en nähnyt häntä siellä…”, Raicy mutisi itsekseen. ”Hän voisi tulla todistamaan Dexterin tapausta.”
”Auts, kuulostaa vakavalta”, nauroi Alexiina pienesti.
”He voivat löytää tai voivat olla löytämättä häntä syylliseksi”, sanoi Raicy mennessään oikokautta ulos rehulan läpi. Emily oli nostamassa vettä pihakaivosta. Juje juoksi Emilyn luota Raicyn luo ja heilautti ujosti häntäänsä. Raicy rapsutti koiraa korvan takaa. Hän harppoi pihaton portille, jonka läheisyydessä Obba ja Lumbo nuokkuivat unisen näköisinä. Hän antoi katseensa kiertää pihattotarhan läpi, mutta Charlotte ei ollut sielläkään.
”Jaaha”, totesi Raicy. ”Juje, missä on Lotte?” hän kannusti koiraa. Jujen korvat nousivat pystyasentoon ja leuka jähmettyi puoliavoimena auki sen lopettaessa yhtäkkiä läähättämisen ja kiinnittäessään huomionsa häneen. ”Lotte, missä Lotte?” Koira alkoi heiluttaa häntäänsä, tällä kertaa innokkaasti, ja lähti kiirehtien nuuhkimaan maata heittäytyen etsimisleikin lumoihin. Se kävi piipahtamassa tallioven reunalla ja ratsastuskentän muurin nurkilla, laukaten sitten sen reunaa pitkin eteenpäin nenä melkein uurtaen maata. Raicy seurasi sitä rennosti kävellen.
”Ahaa, ymmärrän”, hän kuiskasi, kun Juje otti suunnan mäelle kohti tuulimyllyä. Kävellessään sinne päin, Raicy valmistautui moittimaan tytärtään ja löytämään tämän piilosta jonkun kaverinsa kanssa—pahimmassa tapauksessa Sophien. Raicy ei oikein pitänyt siitä tytöstä.
Raicy muisteli, miten oli pikkupoikana kuvitellut lähtevänsä vaellusretkelle metsään myllyn ja kodin välillä, leikkien eksyvänsä ja istuneensa jyrkänteen reunalle katselemaan upeaa maisemaa alas laaksoon. Äiti oli tullut hakemaan häntä syömään ja nuhdellut menemästä niin lähelle rotkoa, vaikka koko jännitys perustui juuri vaarojen uhmaamiseen. Kerran, Raicy muisti, hän oli tosiaan ollut lähellä pudota, kun kivi, johon hänen jalkansa olivat nojanneet lähtikin irti ja vierinyt alas. Raicy oli valunut jonkin matkaa jyrkkää alamäkeä ja taittanut nilkkansa. Hän ei ollut päässyt ylös omin avuin, vaan huutanut niin kauan, että William oli kuullut ja löytänyt hänet ja hakenut isän apuun. Isä oli ollut raivoissaan ja antanut Raicylle oksasta.
Raicyn lapsuudessa tuulimylly oli ollut kiellettyä aluetta lapsilta. Hänen isänsä oli kunnioittanut sitä omista syistään, todennäköisesti historiallisen taustan johdosta, eikä halunnut myllyn olevan ”pelleiltävänä lasten leikkikenttänä”. Nuori Raicy ei ollut välittänyt säännöistä ja meni sinne silti, jääden lopulta kiinni ja saaden vielä kovemmin oksasta.
Kultapoika William sen sijaan totteli isää. Niinä muutamina kertoina, kun hän ei totellut, hän ei kuitenkaan jäänyt kiinni niin kuin Raicy aina jäi. Pahimmassa tapauksessa Raicy sai Williamin teot kontolleen. Tai jos tämä jäikin, isä päästi Williamin helpolla. Raicy oli aina tiennyt, nähnyt ja tuntenut, kuinka isä suosi vanhempaa poikaansa.
Ja nyt tämä vanhempi poika oli tulossa käymään, kaikkien niiden vuosien ja ajan jälkeen. Raicy tiesi kokemuksesta, että Centerit eivät koskaan tulleet yhtäkkiä käymään hyvää hyvyyttään, vaan heillä oli aina jokin oma lehmä ojassa.
Juje kiersi yhdellä isommista myllyn takaisista kivistä istuvaa Lottea ympäri ja vispasi mustaa pitkäkarvaista häntäänsä iloisena sekä itseensä tyytyväisenä, että oli löytänyt etsintäkuulutetun. Lotte piteli heidän kissaansa, Happya, sylissään ja toisella kädellä taputti Jujea.
”Hyvä poika, Juje, löysit hänet.”
”…Isä!” Lotte käännähti nopsasti ympäri. Hän punastui ja näytti häpeälliseltä.
”Niin, eikö sinun pitäisi olla siivoamassa pihattoa, Charlotte?”
”Anteeksi, minä—”, tyttö vaikeni. Happy karkasi hänen sylistään saaden tarpeekseen Jujen nuuhkimisyrityksistä. ”Siivoan kyllä...”
”Miksi olet täällä?” Raicy tuli lähemmäs, katsoen ylös myllyn siivekkeisiin ja sitten yli kauniin maiseman. Vain hyvin heikko, lämmin ilmanhenkäys tuli häntä vastaan ulapalta. Kaukana oikealla rannikon yläpuolella häilyi pahaenteinen mustien myrskypilvien ryhmittymä.
”Kunhan olen…”
”Toivottavasti ei nouse ihan hirmumyrsky sentään.” Raicy silmäili horisonttia. Lotte ei vastannut. Raicy seisoi siinä hiljaa hetken aikaa nautiskellen näkymästä, kunnes: ”Tykkäätkö olla täällä, Charlotte?”
”…Häh?”
”Tykkäätkö olla täällä?” hän kysyi uudestaan. ”Kotona? Meidän tilalla?”
”Öö…” Etäinen jytisevä ääni kiiri veden ja vuorten yli, ”…joo?”
”Ettet ikävöi takaisin Ninthwoodiin?”
Lotte työnsi posket käsiinsä. ”Enpä oikeastaan.”
Raicy nyökkäsi itsekseen. ”Hyvä”, hän sanoi. Sitten hän kääntyi takaisin päin. ”Tule. Yvonne on täällä ja haluaisi kuulla sinun versiosi siitä, mitä tapahtui Dexterin kanssa toissapäivänä.”
”Okei.” Lotte nousi ylös. Hän pinnitti hiuksensa uudelleen ja käveli isänsä ja Jujen kanssa takaisin, koiran ravatessa heidän ympärillään välillä pysähtyen nuuhkimaan jotakin ja sitten taas kirien heidän edelleen.
”Terve, Charlotte”, sanoi Yvonne tallissa. Hän oli juttelemassa Alexiinan kanssa tallikäytävällä, jonne Dexter oli sidottu harjauspuomiin. Lotte jäi kauemmaksi.
”Moi, Yvonne”, hän sanoi vaisusti.
”Olen tutkinut molemmat Buukin ja Dexterin ja ottanut parit testit ja näytteet. Hengityselimet ja muut kuulostivat tavallisilta, ei kuumotuksia tai kuumetta ja niin edelleen… otan sitten uudelleen yhteyttä, jos testeistä löytyykin jotakin mainittavaa. Muutoin en nyt osaa suoralta kädeltä sanoa, mikä vika kummassakaan olisi, mutta minun täytyy jälleen muistuttaa, että nämä ovat molemmat seniori-ikäisiä hevosia, eivätkä elä ikuisesti.”
Alexiina näytti vakavalta eläinlääkärin selän takana.
”Luonnollisesti”, Raicy nyökkäsi.
”Voisitko kertoa minulle, kuinka Dexter käyttäytyi, tarkalleen ottaen?”
”Olin pesemässä sitä…”, Lotte aloitti. ”Istuin puomilla ja suihkuttelin sen jalkoja—”
”Oletko varma, ettei jokin siinä ollut syy käytökseen? Kun pesit sitä?”
”Dexter on sujut pesemisen kanssa”, Lotte sanoi puolustellen. Yvonnen selvä epäilyksen ääni ilmeisesti häiritsi häntä. ”Ei se ole koskaan ennenkään mennyt hulluksi vedestä!”
”Hyvä on”, Yvonne naksautti kieltään. ”Minkä sitten luulet aiheuttaneen pelästymisen?”
”En minä tiedä!” Lotte huudahti. ”En nähnyt tai kuullut mitään erityistä. Enkä itse tehnyt mitään”, hän lisäsi.
”Se ei ollut normaalia sätkyilyä”, Alexiina puuttui väliin Charlotten puolustukseksi. ”En ole koskaan nähnyt Dexterin menevän niin pois tolaltaan ja olen katsellut sitä hevosta vuosikaudet. Sama juttu aiemmin Buukin kohdalla.”
”Kaksi vanhaa hevosta sekoaa päästään lyhyen ajan sisällä, käyttäytyen epäluonteenomaisesti”, Yvonne summasi.
”Joiden karsinat ovat vielä vierekkäin.”
”Olen ottanut sen huomioon. Yksi syyhän voi olla homesienikasvusto keskitallin rakennelmissa tai karsinan puupielissä.”
”Se onkin sitten isompi juttu, koska puolitallia saattaisi päätyä sen seurauksena uudistettavaksi”, Raicy totesi otsa rypyssä.
”Näinpä”, Yvonne myönsi vähäisellä myötätunnolla. ”Joka tapauksessa. Onko vielä jotain, jota haluaisit lisätä?”
”Ei kai”, Lotte sanoi hiljaisesti.
”Lähetän sitten vain tulokset myöhemmin”, Yvonne kääntyi Alexiinan puoleen.
”Etkö jäisi teekupposelle tai ottaisi kupin kahvia ja palan kakkua? Tänään on Raicyn syntymäpäivä.”
”Kiitos kutsusta, mutta minun täytyy jatkaa matkaa…”
”Entä ottaisitko mukaan?”
”Äh, hyvä on, eipä pikakahvi nyt kauaa vie”, Yvonne muuttikin mielensä. ”Ja onnittelut juhlapäivän johdosta”, hän lisäsi nyökäten Raicylle ja tarjosi kättään. Raicy tarttui siihen.
”Mitä suotta…”, hän mutisi vaatimattomasti, ”onhan se joka vuosi.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 1, 2016 19:34:48 GMT
Koulumuistelmat
25.4.2014
Enää kuukausi jäljellä ja sitten kollege olisi ohitse.
Dewn käveli opiston käytävällä kanniskellen reppuaan ja kitaraansa, miettien kuinka nopeasti aika oikein kului niinä päivinä. Se tuntui vain viikolta tai korkeintaan kuukaudelta, kun hän oli tullut sinne opiskelemaan ja nyt se kaikki oli jo loppusuoralla. Toisaalta, olihan Dewnin opintomäärä ollut lyhennetty eikä täyspitkä ja hän oli aloittanut hieman myöhässä, mutta ei se silti selittänyt sitä kaikkea.
Hänen jalkansa eivät olleet vaivanneet kertaakaan Redshootissa asuttuna aikana. Dewn oli iloinen, että oli lähtiessään jättänyt keppinsä kotiin. Lukukauden alussa hänestä oli vielä tuntunut oudolta kulkea ilman kolmatta jalkaa—siis puujalkaa—saaden molemmat kädet täysin vapaiksi ja niinpä joskus hän oli huomannut etsiskelevänsä keppiä katseellaan ympäri luokkatilaa ennen kuin oli muistanut, ettei sitä hänellä ollutkaan enää.
Dewn käveli erään luentosalin editse. Ovi oli auki käytävälle ja Dewn näki valkokankaalle heijastettuja diagrammeja sekä professorin pitämässä luentoa opiskelijoille. Siitä hänen mieleensä muistuikin alkuajan koulupäivä; Dewn oli ollut istumassa juuri kyseisessä salissa kolmannella tai neljännellä rivillä takaa, kun yksi hänen elämänsä ensimmäisistä kollegeluennoista oli ollut juuri aikeissa alkaa. Hän oli tuntenut olonsa jännittyneeksi ja vähän eksyneeksi. Silloin hän ei ollut vielä tullut tutuksi muiden kanssa eikä tuntenut ketään (tosin vähän nolona myöntääkseen, niiden kahden vuoden aikana Dewn ei edelleenkään ollut oppinut kaikkien opiskelukavereidensa nimiä—hän oli todella sukka saamaan ystäviä) ja oli luonnollisesti ottaen vielä täysin tietämätön sen kaiken suhteen, mitä tulevat lukuvuodet toisivat tullessaan...
Se kaikki oli ollut hyvin uutta ja erilaista: ei rauhallisia heräämisiä aikaisin aamulla kotitilalla vuorten takaa nousevan auringon kirkkauteen ja Executor-kukon huutoon; keppi käteen ja Fifin riimunnaru toiseen käyden aamuheleälle laitumelle omaa voisilmän väristä hevostaan hakemaan... Sen sijaan täällä Dewn jakaisi huoneensa kahden muun ikätoverinsa kanssa toisen harrastaessa unissakävelyä (ja voiden sen johdosta alkaa keskellä yötä laulaa oopperaa tai tanssia balettia Dewnin päällä tämän yrittäessä nukkua) ja toisen kuorsatessa Richterin asteikolla seitsemän kieppeillä sekä viettäessä aamuisin suihkussa luvattoman kauan aikaa (ja silti haisten, kuin kissanpissa mädällä likaisella tyynyllä).
Dewn tulisi kanniskelemaan kitaraansa joka paikkaan, kuin ironista korviketta kävelykepistään; ajatellen toisinaan enemmän nuotein kuin sanoin; viettäen suurimmat osat vapaa-ajastaan maleksien yksikseen ympäriinsä kampusta ja istuskellen ruusutarhassa delfiinisuihkulähteen luona; pärjäten hyvin kokeissa, mutta mokaten biologiassa ja saaden kunnian olla biologian professorin silmätikku (koska Dewn, joka on yksi noista ’luokan-takarivin-hiljainen-tyyppi-joka-ei-koskaan-nosta-kättään’, oikeasti uskalsi kerran esittää eriävän mielipiteensä muutamiin yleisen ihmiskäsityksen teorioihin ja maailmankatsomuksiin ja kirjoittaa esseensä enemmän epätavallisesta näkökulmasta, ja siten ilmeisesti painattaen otsaansa ”sekopäähaihattelijan” leiman, ainakin tuon yhden professorin mielestä – niin, ja olihan Dewn sen johdosta lähetetty koulupsykologinkin luokse ihan vain varmuuden vuoksi, sillä hän kuulemma ilmiselvästi oireili epäterveellisten kasvatusmenetelmien ja traumaattisen lapsuuden takaumista... Dewnistä se kaikki oli sekä huvittavaa, että surullista ja pelottavaa huomata, ettei enää ollutkaan aivan niin yksinkertaista esittää omia mielipiteitä saamatta muita kyseenalaistamaan mielenterveyttäsi...
Hän ystävystyisi koulun kolmen epätodennäköisimmän kaverivaihtoehdon kanssa; kokisi ensimmäisen ja ehkä viimeisen tyttöystävänsä; muodostaisi lämpimät suhteet musiikkiprofessorinsa kanssa (joka sittemmin paljastuikin Dewnin hevosenhoitajan veljeksi, joka myös ilmaantui samaan kouluun Dewnin kanssa); ja nyt (sen ajatteleminen sai heti Dewnin suolet solmuun) hänen ja Maxin suhde oli käynyt yhä mielenkiintoisemmaksi...
Niin paljon oli tapahtunut kahdessa vuodessa. Jos Dewn ei olisi tullut koskaan tänne kouluun, asiat ja tapahtumat olisivat menneet hyvin toisella tavalla. Hän olisi jäänyt kotiin todennäköisesti edelleen keppiinsä nojaten ja tuntien suurta epätyydytystä tulevaisuutensa ja elämänsä suhteen. Hän ei olisi välttämättä koskaan nähnyt Maxia enää, sillä tämä olisi asunut Redshootissa. Dewn olisi ollut hyvin erilainen ihminen, ellei olisi saanut kokenut kaikkea sitä, mitä koulussaan sai. Se oli tähän asti osoittautunut tärkeäksi osaksi hänen siihen astista elämäänsä.
Dewn muisteli, kuinka mytätty paperipallo oli kimmonnut hänen pulpetilla levänneestä käsivarrestaan sinä päivänä luentosalissa ja oli sen johdosta kääntynyt etsimään heittäjää takarivistä; kiharatukkainen punapäinen nuorukainen oli virnistänyt hänelle ja kohottanut kahvimukillista kättään— Richard oli loikannut pari penkkirivistöä alemmas penkille Dewnin taakse, hymyillyt reilusti ja kysynyt kuinka kaikki sujui.
”Hienosti”, oli Dewn vastannut.
”Oletko jo asettunut tänne koulumaailmaan, farmipoika?”
”No, vielä ollaan aika alussa, mutta muutoin… jeah. Tapasin jo kaksi huonetoveria.”
”Jep, tulit vähän myöhässä syyslukukauden alusta, joten ei ihme. Täytyy ottaa vähän kiriä. Ensimmäiset—ne, jotka suostuvat maksamaan vähän ekstraa—voivat saada yksityisen huoneen. Onnenpekat. Vaikka meikäläisen kämppis, Greg, hän on kyllä huippu. Viime vuonna samassa huoneessa pyöri joku ihan ihme jannu…”
”Heh. Joten… mitäs itse teet täällä?”
”Pari viime vuoden kurssia jäi uupumaan. Yritän tässä hoitaa rästejä pois.”
”Damn.”
”Näh, perus. Hei, ihan siltä varalta, että koskaan tarvitset jotakin… apumiestä tai neuvonantajaa tai kokenutta senioria näyttämään miten hommat toimii tai jotakuta piristämään opiskeluviikkojen välissä… tiedät numeroni. Soita koska tahansa.”
”Kiitti.”
”Koska tahansa”, oli Richard nyökännyt ja lyönyt Dewniä ystävällisesti käsivarteen.
*
Dewn pudisti päätään ja jatkoi luentosalin ohitse.
Hänellä oli syyllinen olo. Kaikki kiitos kuului Richardille, että Dewn oli päätynyt Redshootiin opiskelemaan. Kaikki kiitos Richardille siitä, että Dewn oli parantunut traumastaan niin hyvin kuin oli. Kiitos Richardille, että Dewn oli tavannut Maxin uudelleen.
Richard oli ollut Dewnin ensimmäinen kanadalainen ystävä Waterphewhen muuton jälkeen. Tämä oli kestänyt Dewnin oikut, tahattoman epäystävällisyyden, eristäytymisen ja pitkät ajat vastaamattomuutta. Ja vaikka Dewn oli vihainen eikä aivan osannut täysin kääntää syyttävää sormea omaan otsaansa (mitä Dewn muka oli tehnyt, kun heidän välinsä niin viilenivät; Dewnin mielestä Richard oli tungetellut liiaksi Dewnin ja Rosan väliin, mikä oli ilmeisesti pääsyy ystävyyden katkeamiseen, mikä taas oli kerrassaan naurettavaa, sillä eihän sillä ollut mitään tekemistä Richardin itsensä kanssa!), oli hänellä silti syyllisyyden viitta harteillaan. Ehkä hänen täytyisi yrittää, ja tällä kertaa oikeasti yrittää tehdä se ystävänpalvelus, ja koettaa korjata heidän välinsä. Jos Richard vain haluaisi enää koskaan kuulla mitään Dewnistä...
Dewn kaiveli puhelintaan esiin ja oli juuri aikeissa etsiä soittoluettelosta Richardia, kun joku kutsui häntä sukunimeltä.
”Dewn”, sanoi professori Clinton, joka harppoi Dewnin perään ja näytti siltä, kuin olisi jo tekemässä lähtöä kotiin. Ulkona satoi ja hänellä oli toisessa kädessään suljettu sateenvarjo, toisessa laukkunsa.
Dewn pysähtyi ja odotti häntä, nyökäten tervehdykseksi. ”Professori.”
”Sano vain Daniel luokan ulkopuolella.” Professori Clinton vaikutti sangen mystiseltä lähestyessään ja avasi salkkuaan, vetäen sieltä jotain esiin. ”Hyvä, että näin sinua vielä. Meillä ei ollut tänään luentoja yhdessä. En ole varma kuinka, mutta… löysin tämän—”, hän ojensi vihkon Dewnille, ”—kotoatani.”
Se oli Dewnin ja Maxin musiikkinuottivihko heidän yhteistä sävellystään varten.
”Olenko ollut puoliunessa, kun olet antanut tämän minulle, vai onko sinulla jotain muuta järkeenkäyvempää selitystä sille, miksi tässä lukee sinun nimesi? En usko tuntevani ketään toista nimeltä Dewn.”
Dewn tuijotti vihkoa hölmistyneenä. ”Oh, öö… se on—Max otti sen, kun me viimeksi… viimeksi erosimme. Meillä on, öö, projekti… meneillään.”
”Projekti?” Professori Clinton oli ymmällään. ”Maxilla ja sinulla?”
”Me ollaan harjoiteltu jo jonkin aikaa. Tosin nyt en ole kuullut hänestä… hän ei vastaa puhelimeen.” Hän on pahempi kuin minä siinä suhteessa, Dewn lisäsi hiljaa mielessään. ”Hän soittaa harppua ja minä kitaraa.”
”Kuulostaa hyvin vähän siltä veljeltäni, jonka tiedän”, Daniel totesi epäuskoisena. ”Minulla ei ollut aavistustakaan, että te tunnette toisenne niinkin hyvin.”
”Niin, no…”, Dewn naurahti ilottomasti. Koko juttu tuntui edelleen hyvin epätodelliselta. ”Se tapahtui aika yllättäen ja arvaamatta.”
”Niinkö tosiaan?” Maxin veljen siniset silmät olivat kulmikkaiden lasiensa takana suuret ja kulmakarvat niin korkealla, että ne ylsivät miltei hiusrajaan saakka, kun hän tarkkasi Dewniä aivan uudenlaisella tyylillä sekoittunutta hämmennystä ja—vähäistä huolta?
Dewn selasi vihkoa. Max ei ollut lisännyt mitään heidän viimeisten merkkausten jälkeen. Jostain syystä Dewn oli siitä pettynyt.
”En tiedä kuinka hyvin hänet tunnet”, professori Clinton sanoi yllättäen, edelleen tarkastellen Dewniä. Hänen äänensä oli huolellinen ja jokseenkin melankolinen. ”Max on hyvin erilainen ja omalaatuinen, minkä varmasti olet itsekin huomannut. Joskus minusta tuntuu… etten oikeastaan ’pääse hänestä kärryille’, jos näin karrikoidusti voidaan sanoa. Ja olen aavistuksen murheissani.”
”Minä en usko, että on mitään syytä huolehtia hänestä”, Dewn sanoi ja tarkoitti sitä. Max oli yksi itsenäisimmistä henkilöistä, joita hän oli koskaan tavannut ja Dewn oli varma, että tämä selviäisi missä ja koska tahansa.
”Ei.” Professori Clinton hiljeni, kuin pohtien itsekseen voisiko sanoa seuraavaksi sen, mitä ajatteli. ”Mutta se ei silti estä huolehtimasta. Tiedätkös, perhetaustamme on…”
Dewn nielaisi. Ei, hän ei tiennyt. Hänellä oli tunne, että professori Clinton, tai Daniel, oli aikeissa puhua yksityisasioista, joita ei ollut tarkoitettu Dewnin korville. Mutta osa hänestä—ja se oli aika iso osa—kuoli uteliaisuudesta saada tietää Maxista lisää.
”Pyydän anteeksi”, Daniel sanoi ja otti lasinsa pois nenältään pyyhkiäkseen niitä. ”Halusin vain kysyä… jos hän on puhunut sinulle mitään tai—”
”Ei oikeastaan”, Dewn vastasi. Hän halusi sentään olla rehellinen. Mutta sitten Dewnille tuli olo, ettei Maxin veli ollutkaan tarkoittanut aivan sitä, mitä Dewn oli ensin luullut.
Daniel huokaisi. ”Niin vähän pelkäsinkin.”
”Tarkoitan, ettei hän ole puhunut paljon itsestään, jos sitä kysyitte”, Dewn oikaisi. ”Emme… hän ei… puhu. Hän ei puhu paljoa.”
”Ah”, professori laittoi lasit takaisin. ”Niin, se kuulostaa jo enemmän häneltä. Katsos…”, hän kokosi itsensä taas ruotuun. ”Hän ei koskaan soita harppuaan kenenkään kuullen—vain ja ainoastaan yksin. Joten ymmärräthän syyni olla erittäin kiinnostunut ja ihmeissäni siitä tosiseikasta, että hän soittaisikin jonkun muun kanssa ja vieläpä duettona, säveltää! Edes minä en ole kuullut hänen harpunsoittoaan... sinussa täytyy olla jotain todella erityistä itsessäsi.”
Kuuma aalto pyyhkäisi Dewnin vatsan yli sormenpäihin asti, jotka puristuivat kitarakotelon kantokahvan ympäri. ”Hän soittaa todella hyvin”, Dewn kiirehti sanomaan. Hänen korvansa leimusivat. ”Siis todella, todella hyvin. Hän on lahjakas.”
Musiikinprofessori katseli häntä ilmeellä, jota Dewn ei osannut aivan tulkita. Se oli jokseenkin kaihoisa.
”Sanoit, ettet ole nähnyt häntä hetkeen”, Daniel sitten sanoi ja äänensävy oli nyt erilainen, asiallisempi ja kuulosti taas enemmän professorilta itseltään.
”En.”
”Hän on lähtenyt.”
Dewn räpäytti silmiään. ”...Lähtenyt?”
”Ei hän maininnut suunnitelmistaan minulle. Eipä hän koskaan... jos olisin tiennyt… olin varma, ettei hänellä ollut ystäviä, vaikka toivoinkin hänen ehkä löytävän jonkun. Ajattelin työn olevan hänelle hyväksi ja täällä voisin pitää häntä silmällä...”
Dewn ei ollut aivan kärryillä. ”Hän on lähtenyt? Miten niin? Minne? Takaisin Bridgetweetiin?”
”En tiedä, toivoin, että sinä olisit tiennyt.”
Dewn pudisti päätään. ”Minulla ei ole aavistustakaan…”
Professori silmäili häntä.
”Niin. Niin ajattelinkin”, hän huokaisi. ”Maxilla oli huoneisto kaupungissa ja muutama päivä sitten, palatessani kotiin töistä, hän oli ilmeisesti käynyt luonani ja jättänyt tuon nuottivihon sinne. Nyt ymmärrän, että hän varmasti tiesi sen päätyvän takaisin sinulle minun kauttani. Menin tapaamaan häntä, mutta hän ei ollut asunnossaan ja se oli kuulemma sanottu irti.” Pettymyksellinen varjo vilahti Danielin kasvoilla. ”Olisin toivonut hänen olevan sen verran hyvätapainen, että olisi sentään kertonut lopettavansa taas.”
”…Taas?”
Professori mutristi suutaan lyhyesti. ”Hän oli täällä töissä aiemmin, vuosia sitten, siivoajana. Myönnän kyllä, että se oli hivenen pimeää hommaa ja sain hänet tänne, sillä olen hyvissä väleissä rehtorin kanssa... en halunnut hänen syrjäytyvän ja täällä—”
”Vai oli hän…”, Dewn toisti hieman happamesti itsekseen. Oli aina yhtä "hauskaa" huomata, kuinka vähän itsestään Max oli Dewnille kertonut.
”Hän oli sangen itsevarma aikeistaan olla palaamatta Bridgetweetiin—”
”Minä asun myös Waterphewssä.”
”Bridgetweetissä?”
”Ei, mutta siinä lähellä, Sinicoastin rannikolla.”
Daniel katsoi Dewniin suu auki, kuin näkisi tämän ensimmäistä kertaa. ”Onko sinulla aikaa, voimmeko jutella hetkisen?” hän sitten yllättäen kysyi, sillä kertaa aivan uudenlaisella äänensävyllä ja vilkuili opistokäytävää etsien soveliaampaa paikkaa.
”Jeah”, Dewn nyökkäsi ja valmistautui seuraamaan tätä tyhjään luokkaan.
”Ah, niin, vielä yksi asia”, professori Clinton sanoi kääntyen Dewnin puoleen. ”Anteeksi uteliaisuuteni, joka on joskus kuin lapsen konsanaan, mutta en voinut vastustaa kiusausta vilkaista hieman noita nuottejanne… tiedän, että olet työskennellyt ahkerasti opinnäytetyösi kanssa ja toivon, ettet loukkaannu, jos sanon, että minusta sinun kannattaisi todella harkita tätä diplomityöksesi.” Hän nyökkäsi pienesti nuottivihkoa kohti. Dewnin vatsaan laukesi parvi innostuneita kolibreja.
”Oikeasti?” hän sanoi typerästi. ”Siis… oletteko sitä mieltä?”
”Ehdottomasti”, professori kannusti.
”Siistiä… vau… hienoa”, Dewn mumisi vaatimattomasti, ”vaikka tosin… nyt onkin pieni ongelma”, hän sitten lisäsi vähemmän innostuneesti.
”Veljeni”, professori Clinton totesi yhteneväisesti Dewnin huokaistessa: ”Max.”
Professori painoi silmälasit paremmin nenänvarrelleen. ”Katsotaan, jos voin tehdä mitään asialle.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 1, 2016 19:47:36 GMT
Sisarusrakkaus
27.4.2014
Kävi ilmi, että Ogien Wulkanilla oli aivokasvain. Se selitti muutamia asioita, kuten miksi ori oli alkanut kompastella toistuvasti jopa tasaisella maalla ja miksi se joskus aivan yhtäkkiä käyttäytyi hyökkäävästi Alexiinaakin kohtaan, kuin ei tuntisi tätä. Buukin aivokasvain ei kuitenkaan selittänyt, mikä Dexteriä sitten oli riivannut.
Ja koska Buuki oli jo iäkäs hevonen, eläinlääkäritulokset olivat suora kuolemanlausunto. Sen hyväksi ei voitaisi tehdä enää mitään muuta, kuin auttaa hevonen helposti uneen.
Alexiina oli niin poissa tolaltaan suosikkikisahevosensa kohtalosta, että hänen täytyi ottaa jonkin aikaa vapaata tallilta.
”En voi, ei—en enää koskaan ala hevosen omistajaksi!” Lotte kuuli äidin itkevän makuuhuoneessa isälle. Charlotte ei ollut koskaan ennen kuullut äitinsä murtuvan niin pahasti hevosen menetyksen johdosta, ei edes silloin, kun Clausers Homer kuoli—tosin olihan Lotte ollut silloin aika pieni.
Paha, pelokas tunne jäi vaivaamaan Lottea ja niinpä hän soitti Dewnille.
”Äiti aikoo sulkea Kings Roadin?!” Dewn toisti kovaan ääneen hänen korvaansa. ”Tuo on naurettavaa. Olet varmaan taas ymmärtänyt jotakin väärin, ei olisi ensimmäinen kerta…”
Lotte antoi mollauksen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
”Mutta hän sanoi niin, minä kuulin! Hän ei halua enää omistaa hevosia… hän myy kaikki meidän hevoset!” Lotte itki melkein itsekin hysteriassaan.
”Lotte! Charlotte!” Dewn kutsui Lottea tämän oikealla nimellä vain niinä kertoina, kun yritti rauhoittaa tätä ja saada häneen vähän järkeä. ”Et ole nyt ihan tajuissasi. Voin luvata, ettei äiti niin aio tehdä. Vain… rauhoitu. Siellä tapahtuu varmaan paljon kaikkea nyt, mutta jossain kohtaa on tapahtunut silkka väärinkäsitys—”
”Sinun täytyy tulla kotiin”, Lotte nyyhkytti. ”Heti! Ja estää häntä!”
”Minä—kuunteles nyt. Olet kuohuksissasi etkä täysissä järjissäsi. Soitan äidille… tai voit antaa tämän hänelle nyt ja minä puhun hänelle. Okei?”
”Ei hän ole kotona.”
”Okei… no, soitan sitten myöhemmin. Jooko? Missä hän on?”
”Isä vei hänet jonnekin piristääkseen häntä.”
”Siinä tapauksessa en viitsi häiritä. Soitan, kun hän on taas kotona. Oletko muutoin ihan ok?”
Charlotte puri huultaan. ”Niin…” Hänen teki kovasti mieli kertoa, kertoa kaikki Dewnille, mutta jotenkin viime aikoina siitä oli tullut entistä vaikeampaa… Hän ei ollut nähnyt Dewniä tarpeeksi paljon ja… ”…kai.”
Dewnkin oli hetkisen hiljaa linjan toisessa päässä.
”Niin kai?” hän sitten toisti ihmetellen. ”No… entä vauvauutiset?”
”Vihaan sitä”, Charlotte totesi silmänräpäyksessä. Hän saattoi kuulla Dewnin hätkähtävän äänensävystään.
”Vihaat sitä?” Dewnin ääni kaikui ja kuulosti oudolta. ”Vauvaako? Miksi, Lotte?”
”En halua pikkusiskoa!” hän ilmoitti vihaisesti.
”Siskoa…? Joko se on varmaa?”
”Ei kiinnosta!”
”Hei”, Dewnillä oli taas ’veliääni’. ”Hei, hei, hei… miksi vihaat vauvaa niin paljon? Hän ei ole vielä edes syntynyt, et voi tietää millainen hieno ihminen hänestä tulee.”
Charlotte puri hampaansa tiukasti kiinni. ”He eivät kysyneet!” karkasi hänen suustaan.
”Ketkä?”
”Äiti ja isä! En halua toista sisarusta, haluan olla nuorin, he eivät koskaan kysyneet minulta mitään!”
”Haluatko kuulla lyhyttarinan?” Dewn kysyi. Lotte veti terävästi henkeä. ”Kun äiti kertoi minulle, että olin saamassa pikkusiskon—olin silloin kahdeksanvuotias—arvaa mitä sanoin siihen?”
Lotte äännähti kielteisesti ja pidätti hengitystään.
”Minä sanoin: ’Ei kiitos. En tarvitse limaista, haisevaa ja huutavaa matoa tielleni.’ Ja arvaa mitä äiti sitten siihen totesi? Muistan sen vieläkin… ’Näytänkö sinusta matelijalta?’ hän sanoi ja muistan pelästyneeni vähän hänen reaktiotaan. ’Koska en todellakaan ole ja siten en synnytä matoja niin kuin ne, joita tongit maneesin takana mullasta, Dewn, minä olen ihminen ja synnytän ihmisen ja siitä huutavasta limaisesta ihmisestä tulee sinun siskosi. Onko selvä?’”
Lotten suupieli nyki vastoin hänen parempaa tahtoaan.
”Ja minä olin, että: ’Selvä, äiti,’ enkä koskaan kyseenalaistanut olemassaoloasi enää, sillä kun näin sinut ensimmäistä kertaa, huutavana ja limaisena kyllä, mutta myös ihan söpönä ja iloisena varsinkin nauraessasi pientä vauvannaurua—”
Lotte naurahti pienesti ja kiukkuisesti.
”—ymmärsin lopulta, että vaikka meillä on samat vanhemmat ja jaoimme saman kodin ja vaikka myöhemmin rikoit lempicowboy-leluni… tajusin, että sinä olit oma yksilö, toinen ihminen, etkä olisi minulle uhka tai vihollinen. Me olimme sisaruksia ja se on yksi elämän hienoimmista lahjoista.”
Dewn vaikeni ja sitä seurasi vaivaantunut pitkä hiljaisuus, jonka aikana hän rykäisi omassa langan päässään ja puhelinlinja sirritti. Lotte tunsi hänet sen verran hyvin, että saattoi aistia Dewnin käyvän läpi pientä noloilua syvästä improvisoidusta puheestaan.
”Kiitti, Dewn”, Lotte kuiskasi. ”Olet paras isoveli ikinä ja olo on jo paljon parempi. Kiitos, että kerroit tuon.”
”Ole hyvä, rakas sisko”, Dewn vastasi helpottuneena. ”Ja nyt, toivottavasti voit antaa samanlaisen mahdollisuuden myös tälle toiselle uudelle ihmisille ennen kuin hyppäät liian hätäisiin ennakkoluuloihin hänestä?”
Lotte katseli kynsiään. ”Voin... yrittää”, hän vastasi. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 1, 2016 19:56:52 GMT
Repo hukassa
29.4.2014
Eräs yö Dewn makasi valveilla saamatta unta ja tuijotti huoneen kattoon. Poikien huoneen ikkuna aukeni kampusalueen pienemmän pihan puolelle, sille, jonka läpi Dewn usein käveli delfiinisuihkulähteen luo. Katuvalot ulkoa heijastivat suorakaiteen muotoisia ruutuja Dewnin seinälle.
Sean kuorsasi. Tämän rahisevan märkä kuorsaus oli pitänyt Dewniä hereillä ensimmäiset viikkonsa koulussa, mutta oli nyt jo tottunut niihin. Zack, joka nukkui sukat tyynyllä, oli täysin hautautunut kolmen peitteen alle ja vajonnut äänettömään koomaan. Dewn oli usein öisin miettinyt oliko tämä enää edes hengissä ja kuinka Zack mahtoi pystyä hengittämään siellä alla, mutta joka kerta Dewn helpottui aamuisin pojan pompatessa virkkuna jalkeille ja lähtiessä lenkille—jälleen yksi yö selvitty ilman ruumiita.
Kolmen tunnin toivottoman nukahtamisyrityksen jälkeen (Dewn oli katsahtanut kelloa aina vähän väliä), hän lopulta antoi periksi ja alkoi hiljaisesti kaivella paperikasaa sänkynsä alta. Hän veti esiin nuottivihon ja puhelimensa valossa avasi sen.
Mitä Maxille oli tapahtunut?
Dewn pelkäsi, että tämä oli mahdollisesti ottanut itseensä siitä, mitä Sam oli muljauttanut suustaan, tyypillisen rupikonnan, vaikka se oli kyllä kohdistettu Dewniin, eikä Maxiin... Miksei Max vastannut Dewnin soittoihin ja viesteihin? Eihän se, mitä Sam oli sanonut, ollut mitenkään Dewnin syy, eihän?
Mielessään hän kävi läpi heidän melodiaansa ja luki sivunreunaan raapustettuja merkintöjä. Maxin käsiala oli hyvin pientä ja terävää, kuin pisteliäät ruusunpiikit. ’C/D vaihto E:hen’, oli yksi hänen korjauksistaan. Lyhyesti Dewnin katse käväisi otsikossa, palasi takaisin sivun alalaitaan ja sitten nopeasti kiipesi takaisin ylös.
Tyhjän otsikon sijaan Max olikin jo lisännyt nimen heidän sävellykselleen.
Dewn tuijotti sitä. Hän ei ollut huomannut sitä siinä aiemmin. Nimi näytti kanjilta, mutta Dewn ei ollut varma, eikä siten tiennyt sen merkitystäkään. Hänen sydämensä oli alkanut jyskyttää lujasti kylkiluita vasten. Hän katsahti Zackin ja Seanin punkkien suuntaan; molemmat olivat edelleen unessa. Seanin tyyny lojui lattialla. Dewn pohti menisikö tietokoneelleen ja tarkistaisi nimen merkityksen heti vai odottaisiko sen sijaan aamuun, mutta hän oli liian jännittynyt.
Vikkelästi hän selasi vihon läpi etsien lisää häneltä aikaisempina selailukertoina huomaamatta jääneitä merkintöjä, mutta Max ei ollut lisännyt mitään muuta. Dewn heitti peittonsa sivuun ja hiljaa nouti kannettavansa ja palasi takaisin vuoteelle. Kun tietokone otti aikansa käynnistyäkseen, hän vakavissaan harkitsi taas soittavansa Maxille ja antavansa sen soida niin pitkään, että tämä lopulta vastaisi. Dewn laittoi kännykän soitolle ja laski sen peitolle kannettavan viereen.
Dewn etsi sanoja ja löysi lopulta niille käännöksen: ”Kettu ja Susi”.
Into lopahti hivenen. Ehkä hän oli odottanut jotakin vähän enemmän mystistä ja salaperäistä tai ehkä, hän ajatteli lapsekkaasti, jotakin, joka olisi auttanut hänet Maxin salaisuuksien jäljille ja antanut vihjeen tämän sen hetkisestä olinpaikasta… Mutta että Kettu ja Susi? Miksi? Mitä se tarkoitti? Max ei koskaan tehnyt mitään tarkoituksettomasti, se oli jotain, minkä Dewn oli oppinut. Pojan käytös saattoi vaikuttaa päättömältä ja sattumanvaraiselta, mutta hyvin usein taustalla oli jokin syvempi merkitys... Ei sillä, että Dewn yleensäkään ottaen pysyi kärryillä tämän ajatuksenjuoksussa—totisesti ei—mutta jotain hänkin sentään oli oppinut. Vielä oli kuitenkin niin monia kysymyksiä, jotka odottivat vastausta.
Kuten missä hitossa Max oli?
Seanin kuorsaus katkesi ääneen, jossa tämä miltei tukehtui omaan sylkeensä ja käänsi sitten raskaasti kylkeä. Dewn laski kannettavansa kantta ja odotti kymmenisen sekuntia ennen kuin jatkoi. Hän yritti etsiä eri selityksiä ja merkityksiä ketulle ja sudelle unitulkinnasta (Dewn muisti Maxin puhuneen usein unistaan), ennemerkeistä ja ennustuksista. Mikään niistä ei auttanut.
Hän nosti puhelimen korvalleen. Se soitti edelleen.
”Come on, nosta se”, Dewn mutisi hengenvetoonsa.
Toot toot toot.
Max oli lyönyt luurin korvaan. Dewn katsoi näyttöön, joka palasi normaaliin tilaansa. Hän rypisti otsaansa ja laittoi soimaan uudelleen. Puhelu ei yhdistynyt enää, vaan meni suoraan sulkuun. Dewn antoi kännykän pudota sängylleen.
Hän löytäisi tämän vielä. Vetiväthän he toisiaan puoleensa; päätyivät yhä uudelleen yhteen odottamattomissa paikoissa ja hämmentävissä tilanteissa.
Max ei voisi leikkiä piilosta loputtomiin. |
|
