katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338 
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 3, 2016 18:52:11 GMT
Susi lampaan vaatteissa
14.5.2014
Ihmiset katsahtelivat häneen, huolissaan tai uteliaina. Jotkut näyttivät pilkallisilta, toiset taas myötätuntoisilta ja pahoittelevilta. Dewn ei välittänyt. Hän kuivasi verestäviä silmiään hihaansa ja antoi otsansa vaipua syvemmälle kämmenen kuoppaan.
”Hei”, kuului ääni, ”oletko ihan okei?”
”Jeah, olen, kiitti”, Dewn tokaisi nopeasti. Se kuulosti tylyltä ja häntä kadutti välittömästi, kun poika, joka oli ollut tarpeeksi ystävällinen kysyäkseen tuntemattoman vointia, käveli olkiaan kohautellen tiehensä. ”Hitto!” Dewn kirosi tunteella.
Hänellä oli ollut välitön aikomus lähteä siltä seisomalta takaisin kotiin, kun oli kuullut uutiset. Mutta isä oli vakuuttanut, ettei hänen tarvinnut. Että Dewnin tuli nyt vain hoitaa koulunsa kunnialla loppuun ja keskittyä päättötyöhönsä ja kokeisiinsa—niihin, joihin taatusti häntä huvitti sillä hetkellä kaikista vähiten maailmassa uhrata ajatustakaan. Kuinka hän voisi miettiä nuottien kestoa tai yleistieteen keskeisimpiä teemoja, kun äiti oli joutunut sairaalaan ja Charlotte oli pahasti sairaana? Tytön puhelin ei ollut edes päällä eikä Dewn ollut saanut tätä kiinni kahdestakymmenestäkahdeksannesta soitosta huolimatta.
Joku muu tosin soitti hänelle.
Richard.
Oli siinä ja siinä, ettei Dewn olisi lyönyt tälle luuria korvaan.
”Haloo.”
”Howdy”, sanoi Richard ja kuulosti varovaiselta, ei yhtä karskilta ja reteältä, kuin mihin Dewn oli tottunut hänen suustaan. ”Sain… tekstarisi.”
”Joo, niin, ne jotka lähetin viikkoja sitten”, sanoi Dewn lyhyesti ja koleasti. Richard oli hiljaa. Dewn irvisti rumasti itselleen. ”Äh, sori. Vähän paha ajoitus vaan… kiva, kun… soitit.”
”Ai, ööh…”, Richard oli vaivaantunut. ”Sori. Soittelen sitten… myöhemmin—”
”Ei, odota. Odota.” Dewn veti syvään henkeä ja koetti rauhoittua. ”Ei paha ajoitus siinä mielessä. Sain vain juuri… huonoja uutisia.”
”Oh?”
”Äiti on sairaalassa ja sisko on sairas.”
”Aww, damn… hei… oon pahoillani.”
”Jeah…”
”Onko vakavaakin?”
”En tiedä. Ei kai ihan kuolemanvakavaa.”
”Oh man”, Richard huokaisi. ”Mä halusin vain, tiedätkö… oon miettinyt asioita viime aikoina ja sitten lähetit ne viestit ja, niin, no… sori, etten vastannut niihin aikaisemmin. Mä kai… jänistin.”
”Joo-o.”
”Halusin ihan oikeesti pyytää anteeksi, kaveri”, Richard tunnusti. ”Sä olet hyvä jätkä. Olet aina ollut. Mä vain… menin jotenkin ihan hermoiksi, tiedätkö? Sekosin… jotenkin.”
Ei, en tiedä, olisi Dewn halunnut sanoa, muttei sanonut.
”Kaikki se puhe ja huhut susta ja… ja… siitä Clintonin heebosta”, Richard kiersi maininnan Maxista melko pakonomaisesti, ”ja sitten Rosa—”
”Unohdetaan hemmetti jo se Rosa, okei?” Dewn älähti. Hänen kärsivällisyytensä oli todella vähissä sillä hetkellä, eikä hän taatusti jaksaisi jälleen kerran ruveta vatvomaan sitä samaa vanhaa puuroa.
”Juu juu, olin tulossa siihen”, Richard kiirehti, ennen kuin Dewn olisi paukahtanut raivosta puhelimeen. ”Se oli nimittäin Rosa, joka mut sai lopulta järkiini... se sanoi, että käyttäydyin niin kuin mun omien ongelmieni pohjalta ja leikin, että ne on sun ongelmia tai jotain sinnepäin. Jotain psykologista paskaa… kuitenkin, niin, se sanoi, että mun täytyy lopettaa sun ahdistelu teidän asioista ja sun suhteista, vanhasta ja—sanoi, että se on jo yli kaikesta ja antanut sulle anteeksi, joten niin munkin pitäisi.”
Dewn ei sanonut mitään. Hän ei ollut vaikuttunut. Kuinka kauan Richardilta oikein oli vienyt ymmärtää tuo kaikki?! Ja vasta, kun Rosa sanoi sen päin hänen naamaansa, se valkeni Richardille. Ei, että hän itse olisi mitään pohtinut tai omia motiivejaan ajatellut, ehei. Dewnin elämä oli Dewnin elämä, ja Richardilla oli omansa. Mikä siinä oli niin vaikeaa itse tajuta?
”Joten hei… oikeesti. Sori. Kaikesta. Oon kai ollut aika kusipää.”
”Enemmän tai vähemmän”, Dewn sanoi synkästi.
”Joo… tiedän sen nyt… mutta ei se ole niin kuin, hei, sä olisit ollut täydellinen enkeli itsekään.”
Dewn tuijotti tuimasti soraan maassa kenkiensä edessä.
”Mutta ei sillä väliä”, Richard ehätti lisäämään. ”Kuule. Ei sillä, että todellakaan mitenkään arvostelisin tai tuomitsisin, jokainen saa olla sellainen, kuin on, enkä tosissani piittaa, jos ootkin yhtäkkiä miehiin päin, mutta… ootko ihan oikeesti sen tyypin kanssa?”
Dewn puri alahuultaan, kovaa. Siitä alkoi tulla verta. Richard odotti hänen vastaustaan, muttei saanut sitä, sillä Dewn ei uskonut kykenevänsä avaamaan suutaan ilman huutoa ja todella voimakkaita ärräpäitä, joilla linnutkin olisivat lähteneet karkuun puiston puista.
”Älä ota tätä nyt mitenkään loukkaavana. Mutta kuulin juttuja—”
”Juttuja”, Dewn kuiskasi pahaenteisesti.
”Öh, no, enemmän kuin juttuja sitten. Asioita, joilla on todistajia. Okei? Että öö… se Clinton-hemmo on, öö… jonka kanssa oot ollu, niin…”
Dewnin teki mieli tokaista, että Richard kakistaisi vain ulos kaiken, mutta malttoi kielensä.
”Niin se ei… ole välttämättä ihan sellainen, kuin antaa sun ymmärtää.”
”Ihanko totta?” sanoi Dewn sarkastisesti. ”Ja tunnet hänet tarkalleen ottaen… kuinka hyvin?”
”En väitä, että tietäisin kuinka hyvin sä sen tunnet”, Richard oikaisi, edelleen varovaiseen sävyyn, ikään kuin jonkin verran varuillaan Dewnin reaktioista. ”Mutta mä tunnen hyvin ne, joilta nää jutut kuulin, ja sun kannattais ottaa tää ystävän varoituksena.”
”Ystävän varoituksena, sitäkö tämä on?” Dewn toisti lähes surullisen huvittuneena. ”No, kiitos huolenpidostasi, mutten taida sitä tarvita. Varsinkaan joltakulta, joka ei omien sanojensa mukaan enää edes ole ystäväni.”
”Äh, niin siitä—odota! Kuulin, että se tyyppi ei ole ihan tasapainoinen tai jotain… mieleltään siis.”
Dewn harkitsi hyvin syvästi lopettavansa puhelun siihen. Mutta sitten Richard hönkäisi: ”Kuulin, että se… että se tappoi oman äitinsä.”
”Maxin äiti kuoli ratsastusonnettomuudessa”, Dewn toisti konemaisesti sen, mitä Daniel oli kertonut hänelle. Hänelle oli silti yhtäkkiä tullut outo olo. Niskavillat olivat nousseet pystyyn, vaikka aurinko paistoikin suoraan suihkulähteelle ja häneen.
”Joo? Mutta hän aiheutti sen”, Richard vakuutti, hengästyneenä ja selvästi tosissaan.
Dewn alkoi tulla vihaisemmaksi joka sanalla. ”Tuo on tosi vakava syytös.”
”Niin mä kuulin!”
”Kuulit keneltä? Redshootin bilekavereiltasi kännissä jossain juhlissa?”
”Ei. Kuuntele—”
”Oletko koskaan edes tavannut häntä?”
”Joo. Oikeastaan... olen mä.”
Dewn hätkähti. Mitä? ”…Ai olet?”
”Jeah.” Richard kuulosti vaikealta. ”Ja kuulin myös, että se varasti jotain hevosia ja hakkasi ne ja muuta paskaa. Että se ei oikeasti ole ihan normaali päästänsä. Ja koska sä olet tollanen hevospoika ja teillä on hevosia ja oot ollu sen kanssa tekemisissä niin… niin ajattelin, että mun kannattaisi kertoa.”
Opiskelijat olivat kaikonneet ruusutarhasta, varmaankin palanneet opistolle. Dewn istui yksinään delfiinisuihkulähteen alla ja tuijotti tyhjyyteen. ”…Mitä sinä sanoit?”
”En sano, että hän niin teki, kerroin vain mitä olen kuullut, joten… joten nyt sitten tiedät”, Richard kangerteli. ”Lähteeni ovat luotettavat.”
”Hevoset… mitä ne lähteesi sanoivat niistä hevosista?”
Richard epäröi jonkin aikaa, ehkä yllättyneenä radikaalista sävyn muutoksesta Dewnin äänessä. Se oli nyt lähes vaativa.
”Että ne oli jonkun rikkaan heebon hevosia, ja ne oli hakattu ja mäiskitty tosi paskaan jamaan ja hylätty sitten vaan jonnekin—”
”Ei…”, Dewn kuiskasi tuskin ääneen.
”—ja että se jäbä on oikeesti ihan pimeä, tiekkö, huonolla tavalla.”
”Kuka sinulle kertoi tästä?” Dewn tivasi.
”Ööh, nääs…”
”KERRO MINULLE!” Dewn karjaisi.
”En voi, sori”, Richard sanoi ja kuulosti kieltämättä aidosti pahoittelevalta.
”Miten niin et voi? Mikset?!”
”No, se on sellainen arkaluontoinen asia, öö—”
”Richard!” Dewn oli menettämässä malttinsa. ”Minun on pakko saada tietää!”
”Siinä oli kaikki, en tiedä muuta.”
”Mutta kuka tästä kaikesta puhui sinulle?!”
”Dewn, kamu”, sanoi Richard huolellisesti. ”Sä olet siisti tyyppi ja kaikkea, mutta en ihan totta voi kertoa. Varoitin jo siitä tyypistä sulle enkä olis saanu oikeesti kertoa edes noin paljoa, mutta kerroin silti, koska oot mun kaveri enkä oikeasti voisi pitää tollasia faktoja sulta salassa kerta oot sen… Clintonin kanssa ollut tekemisissä.”
Dewnin suu oli yksi tiukka, loppumaton vana naamalla. Hän vain juuri ja juuri hallitsi itsensä.
”Okei”, hän lopulta pakotti itsensä väkisin sanomaan. Sanat tulivat töksähdellen ja luonnottomasti ulos hänen suustaan. ”Kiitos, kun soitit. Arvostan… sitä.”
”Joo?” helpotus oli kuultavissa Richardin äänessä. ”Halusin vain tehdä ystävän palveluksen.”
Se kuulosti tutulta. Dewn oli kai käyttänyt samaa fraasia yhdessä sovittelutekstiviestissään Richardille.
”…Jeah…”, oli kaikki mitä Dewn kykeni sanomaan kuin kylmä, eloton robotti. ”Nyt täytyy mennä.”
”Ookkei”, Richard sanoi ja kuulosti huojentuneelta. Hän varmaan tunsi nyt omatuntonsa puhtaammaksi. Dewn, sen sijaan, tunsi oman mielensä likaiseksi ja painavaksi lyijykasaksi. ”Nähtäillään taas?”
Puhelu loppui. Vihdoinkin.
Dewn antoi kännykän luiskahtaa kädestään hiekkaan. Hän ei tehnyt muuta, kuin tuijotti tyhjyyteen pitkän, pitkän aikaa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964 
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 3, 2016 18:58:41 GMT
Kuninkaan tie päättyy 15.5.2014 ”On nämäkin… synttärit”, Alexiina naurahti nuivasti. Hänen äänensä oli käheä ja karhea ja hän näytti värittömältä maatessaan sairaalalakanoissa, mutta ainakin hän pystyi jonkin verran hymyilemään—vaikkakin heikosti ja väsyneesti.
Hän koetti nousta parempaan asentoon, jolloin Raicy heti kumartui hösäämään hänen viereensä.
”Kai te jotain teette? Mitä te täällä kuppaatte… teidän pitäisi olla kotona ja tarjoilla hoitajille kakkua ja hevosille sokeria. Kings Road täyttää yhdeksän vuotta!”
Kukaan ei vastannut. Ilmeet olivat vakavia ja mustia, kun he tuijottelivat Alexiinaa. Alexiinaa sekä huvitti, että harmitti.
”Älkää näyttäkö noin pahoilta, se tekee vain minun oloni tukalammaksi”, hän huokaisi. Emilyn täytyi kääntyä poispäin taputellakseen nenäliinalla silmäänsä. Gillian ja Kitty vaihtoivat synkeät katseet.
”Charlotte…”, Raicy kuiskasi. Alexiina hätkähti ja kääntyi katsomaan häntä kasvoihin, huolissaan. Mitä Charlottesta? ”Hän on sairas.”
”Sairas?” Alexiina toisti. Aivot tuntuivat kumisevan tyhjää. Lääkkeet saivat olon puuroiseksi. Kun kukaan ei katsonut häntä silmiin, Alexiinaa alkoi harmittaa vielä lisää. ”Miten niin sairas? Millä tavalla sairas? Raicy!”
”Hänellä on korkea kuume”, vastasi Emily vuorostaan. Alexiina kääntyi häneen päin. ”Ja hän hourailee…”
Raicy ampui äitiinsä varoittavan katseen, mutta Alexiina oli tarkkasilmäinen ja ehti huomata sen.
”Niin??”
”Hän…”, Emily hypisteli nenäliinaa. Hänen nenänsä punoitti. ”Hän oli ollut yön jossain.”
Alexiina saattoi kuulla Raicyn hampaiden kiristelyn. Hän ymmärsi Raicyn huolen ja suojeluhalun, mutta siinä tapauksessa tämän pitäisi myös ymmärtää Alexiinan samankaltaiset tuntemukset lapsiaan kohtaan, eikä salailla häneltä asioita, vaikka Alexiina olisikin sillä hetkellä letkutettuna sairaalan petiin.
Alexiina odotti jatkoa, mutta kaikki olivat kuin kielensä nielleitä pölvästejä.
”Missä hän sitten oli ollut?”
He pudistelivat päitään. ”Ei tiedä. Tämä poika—”
”Äiti”, Raicy sanoi uhkaavasti.
Emily kuitenkin jatkoi: ”Tämä eräs nuori mies toi hänet aamuyötä vasten takaisin kotiin. Lotte ei ollut oikein tajuissaan.”
Alexiina ei tiennyt miten olisi pitänyt reagoida, joten hän vain töllisteli heitä kaikkia vuoronperään ja silmät tuntuivat turpoavan ulos kuopistaan. Hänen hengityksensä kiihtyi ja sitä myötä kiihtyi myös piippailu laitteessa hänen vuoteensa vierellä. Raicyn suuttumus näytti olevan suorassa yhteydessä koneen piipitykseen.
”Kuka nuori mies?”
”Sinun täytyy levätä eikä rasittaa itseäsi turhaan”, sanoi Raicy, ennen kuin Emily ehti avata suutaan, ja painoi sitten Alexiinan takaisin tyynyyn.
”Äsh!” Alexiina henkäisi ja huiski kädellään miehensä käden pois. ”Älä viitsi—minun täytyy kuulla! Kyse on Charlottesta!”
”Ei ole mitään, mitä sinun täytyisi kuulla juuri nyt, juuri tässä huoneessa! Me kerromme kaiken, kun olet taas kunnossa.”
”Minä olen kunnossa!” Alexiina kähähti, mutta silloin hänen kylkeään kivisti taas ja hän joutui vaikenemaan, yrittäen piilottaa kivun kasvoiltaan liian myöhään. Raicyn otsa meni niin suurille uurteille ja hän näytti niin rasittuneelta ja väsyneeltä ja huolestuneelta, että Alexiinaa alkoi sattua sydämestäkin. ”Olen tarpeeksi kunnossa kuullakseni tämän”, hän sanoi maltillisemmin ja antoi lopulta Raicyn asetella itsensä paremmin makuulle.
Emily näytti pelästyneeltä eikä uskaltanut sanoa enää sanaakaan.
”Mitä te teette täällä? Jos te olette kaikki täällä, kuka on huolehtimassa Lottesta kotona? Vai onko hänkin sairaalassa?”
”Hän on kotona”, Raicy rauhoitteli. ”Moto on hänen luonaan.”
”Moto?” Alexiina huudahti. ”Ette te voi jättää häntä Moton harteille! Raicy! Nyt lähdette ja saman tien takaisin hänen luokseen!” Raicy katsoi häneen ja Alexiina mulkoili takaisin. ”Minä tulen kotiin välittömästi.”
”Sinä pysyt täällä, kunnes kaikki on varmaa, että te molemmat olette kunnossa”, Raicy rähisi ja sen sanominen sai Alexiinan hiljaiseksi. Hän vajosi tyynyynsä.
”Hyvä on. Mutta menkää jo, herrantähden, Charlotte tarvitsee teidän tukeanne enemmän kuin minä!” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 3, 2016 19:09:38 GMT
Sydämen salat
16.5.2014
Kun Dewn oli ollut yksivuotias, Alexiina oli nostanut hänet Sandyn selkään. Sandy oli ollut mustankimo vanha shetlanninponitamma, lempeä sydämeltään, ja kävelyttänyt pikkuista Dewniä ympäri ratsastuskenttää. Mutta ensimmäinen ratsastuskokemus, joka oli varsin tavanomainen, ei ollut se syy, joka ajoi Dewnin myöhemmin satulaan. Eikä se ollut myöskään se puinen hieno keinuhevonen, jonka hän sai syntymälahjaksi Kanadan isoisältään ja jonka selkään hän oli tarpeeksi pieni aina alakoulun puoleen väliin saakka; tai ne lännenfilmit, joita hän tuijotteli varpaitaan heilutellen sohvalta isän käden alta ja myöhemmin leikki äidin aamutakin narulla pitkin pihoja cowboyta; tai kaikki ne kerrat, kun hänet otettiin mukaan seuraamaan äidin este- ja kouluratsastuskilpailuja (joista jälkimmäiset Dewn muisti pitkästyttäviksi)—vaikka totta kai niillä kaikilla oli pieni osansa asiaan.
Mutta se, mikä oli kaikista ratkaisevin seikka siinä, että Dewn sai niin sanotun ”hevoskärpäsen pureman”, tapahtui hänen ollessaan kuusivuotias ja seuratessaan erästä ratsastustuntia kotikentällä. Yksi ratsastajista oli nuori poika, joka silloin vaikutti iättömältä Dewnin silmissä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna oli ehkä kaksitoista tai kolmentoista, ei varmaankaan ainakaan yli viidentoista. Hänellä oli ollut musta tukka ja värittömät silmät, jotka eivät koskaan kohdistuneet mihinkään tai kehenkään, sillä ne olivat sokeat. Dewn muisti äitinsä sanoneen poikaa Janiksi tunneillaan.
Jan oli Dewnin ensi-ihastus.
Ei hän sitä tietenkään niin silloin ajatellut. Hän oppi nopeasti, että Jan ratsasti joka tiistai puoli kuusi ja saapui tallille ennen viittä. Hän meni tallissa pitkän kepin kanssa, jolla sohi eteensä ja tiesi ulkoa karsinat ja joidenkin tallin hevosten satuloiden paikat satulahuoneessa, niiden, joilla oli mennyt ennenkin. Dewn meni aina kentän tai maneesin reunalle seuraamaan sitä tuntia, jolla Jan ratsasti. Siinä oli jotakin todella mielenkiintoista; hänen tavassaan ratsastaa ja ohjata hevosia, vaikkei tämä itse nähnytkään mitään. Se herätti Dewnissä kiinnostusta ratsastaa itsekin, muutenkin kuin vain silloin tällöin olla ponin selässä taluteltavana. Jokaisen tunnin päätteeksi Dewn koetti kasata rohkeutta mennä puhumaan Janille, kysyäkseen häneltä miten saattoi ratsastaa, jos oli sokea? Miten tietää minne ohjata ratsuaan? Näkikö tämä todella kokoajan mustaa vai ehkä jotain värejä vai ei mitään? Miten saattoi nähdä ei mitään? Ja ennen kaikkea, kuinka hän saattoi olla niin rohkea, että uskalsi sokeudestaan huolimatta nousta satulaan ja ratsastaa, jäämättä oman heikkoutensa vangiksi?
Mutta joka kerta, jokin pysäytti Dewnin menemästä pojan luokse ja niin hän jäi vain katsomaan kuinka Jan nousi autoon, joka hänet haki tallilta aina tiistai-illalla ja kaasutti pois.
Kunnes yhtenä tiistaina Jan ei tullutkaan.
Dewn odotti tunnin alkua ja meni sitten kysymään äidiltään, missä tämä oli. Alexiina oli katsonut häneen, ravistellen päätään: ”Jan, kulta? En tiedä. Ehkä hän ei ratsasta enää. En ole kuullut hänestä, rakas.”
Seuraavana tiistaina sama. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Jan ei koskaan enää tullut Freundlichiin, ei enää koskaan tullut ratsastamaan. Pikku-Dewn ei saanut uutta tilaisuutta puhua tälle ja kysyä mieltään kutkuttaneita kysymyksiä eikä koskaan saanut vastauksia. Mutta innostus ratsastaa ei silti hävinnyt.
Dewn oli unohtanut kaiken Janista vuosiksi, kunnes muisto tuli yhtäkkiä taas hänen mieleensä aivan tyhjästä. Hän ei ollut ikinä puhunut siitä kenellekään. Se oli sellainen asia, sellainen muisto, jota vaali vain itsellään ja omassa mielessään.
Olihan niitä muitakin ihastuksia ollut. Tyttöjä, suurimmaksi osaksi. Yksi oli hänen ala-asteluokaltaan. Saksalainen tyttö, Ylli, jolla oli ollut pitkän pitkä letti ja lasit sekä miljoonia söpöjä pisamia kasvoillaan. Hän oli hymyillyt paljon ja hänellä oli ollut iso reikä hampaiden välissä jatkuvasti, sillä aina kun yksi rautahammas oli kasvanut irronneen maitohampaan tilalle, oli toinen hammas pudonnut. Hän myös nauroi paljon ja opettajat pitivät hänestä, sillä hän oli hyvä koulussa ja viittasi tunnilla. Kaikki pitivät hänestä. Dewn oli kerran kysynyt, kerättyään viikkoja siihen rohkeutta, haluaisiko tämä jakaa hänen purukuminsa välitunnilla. Ylli oli lyönyt häntä letillään suoraan naamaan ja sitten kävellyt ystävineen tiehensä. Dewn ei ollut pitänyt hänestä enää sen jälkeen.
Sitten oli eräs Arymanda, hyvin pitkä tyttö, joka oli ollut vähän pelottava. Hän oli ollut pidempi, kuin suurin osa ala-asteen pojista ja tiesi sellaisia sanoja, joita lapset kuiskailivat tukka pystyssä toisilleen peläten jäävänsä kiinni opettajille ja saavansa moitteita tai jälki-istuntoa vain siitä, että ylipäätään tiesivät sellaisia termejä. Dewn oli yksitoista. Arymanda ei ollut hänen luokallaan, mutta viereisellä. Dewn oli pitänyt tämän tulisesta palosta silmissä; ja siitä, että hän kerran varasti Dewnin rullalaudan ja teki temppuja, joita Dewnkään ei osannut sillä tehdä; ja siitä, että tämä piti lumilautailusta ihan niin kuin Dewnkin. Dewn ei koskaan paljastanut tytölle tunteitaan. Arymanda muutti toiseen kaupunkiin, kun Dewn siirtyi korkeammalle luokka-asteelle eikä hän kuullut tästä enää. Paitsi kerran, kun Dewn oli yhden luokkalaisensa syntymäpäiväjuhlilla ja Dewn oli melko varma, että yksi heistä oli ollut Arymanda, muttei voinut olla siitä täysin varma, sillä näki tämän vain kaukaa ja hän oli vaikuttanut niin kovin muuttuneelta. Dewn ei halunnut ottaa selvää tarkemmin oliko se ollut hän, sillä hän mieluummin säilytti miellyttävän muistikuvansa tytöstä, kuin näkisi millainen tästä oli tullut.
Yläasteella Dewn keskittyi enemmän ratsastamiseen eikä häntä kiinnostanut paljon muu kitaransoiton ja hevosten lisäksi. Lumilautailu jäi Saksaan, kun he muuttivat Englantiin Dewnin ollessa viidentoista.
Englanti oli märkä ja kylmä ja vanhanaikainen. Dewn ei pitänyt siitä ollenkaan. Hän joutui jättämään kaverinsa toiseen maahan ja opettelemaan ihan uusille tavoille Englannissa, jossa nuoriso hänen mielestään oli täysin hullua. Hänet ajettiin nopeasti luokan perälle, sillä hän ei pitänyt juhlimisesta tai kännäämisestä ja oli ”saksalainen hevospoika”. Hän sai koulun kiusaajilta monia suloisia lempinimiä Adolferista Sausagedicklickeriin—sieltä kevyimmästä päästä. Dewn ei tykännyt brittiläisestä aksentista, joka oli laajaa ja aluksi vaikeaa ymmärtää. Hän unohti saksan muutamassa hassussa vuodessa käytönpuutteesta ja koska ei uskaltanut tai voinut sitä koskaan koulussa puhua eikä se kotona ollut enää tarpeellista.
Dewn ei koskaan pahemmin kertonut vanhemmilleen olevansa koulukiusattu.
Hänen luokallaan oli tyttö nimeltä Suzanne, jolla selvästi oli ihastus Dewniin. Dewn usein huomasi tämän katselemasta häntä tunnilla ja ruokalassa vain sitten nopsasti ja kainosti hymyilläkseen alas käsiinsä. Joskus Dewn mietti, vuosia myöhemmin, miksei hän koskaan tehnyt mitään asialle. Dewn olisi voinut olla tytölle ystävällisempi ja kysyä häntä ehkä joskus ulos, sillä tämä selvästi oli liian ujo tehdäkseen sitä itse. Mutta sen sijaan, että Dewn olisi koskaan pahemmin tämän kanssa puhunut, hän tyytyi olemaan, kuin ei huomaisikaan tämän kaihoja katseita ja kokeilevia hymyjä. Ei tytössä mitään vikaa ollut. Hän oli vaikuttanut fiksulta ja mukavalta, hauskaltakin, mutta ehkä hän vain ei ollut Dewnin tyyppiä.
Muutto Englantiin oli tärkeässä roolissa Dewnin ja Charlotten suhteen lähentymisessä. Lottella ei ollut paljoa sen helpompaa, kuin Dewnilläkään, ja niinpä heille muodostui tapa, että Lotte kiipesi illalla Dewnin sänkyyn ja he juttelisivat kaikesta—siitä miten ikävöivät takaisin kotiin Saksaan ja siitä miksi Englanti oli kamala vetinen räkälä; millainen heidän unelmahevosensa olisi; ja kuinka isä ja äiti olivat aina niin kiireisiä.
Yksinäisyytensä ja ulkopuolisuuden tunteensa takia Dewn pyrki vain kahlaamaan koulun läpi niin kuin pakollisesta pahasta, viettäen mahdollisimman paljon aikaa vain kotona ratsastaen ja tallilla notkuen. Hän kehitti itselleen kovakoppaisen haarniskan ja käyttäytyi ehkä jokseenkin itsekeskeisesti tallilla—siitä puhtaasta syystä, että häntä pelotti jonkun tallovan hänen varpailleen myös kotona sen lisäksi, että oli jo syrjitty koulussaan.
Eipä hänestä niin hirveästi kotitallillakaan pidetty, mutta ainakin hän tunsi olevansa paremmin turvassa ja suojeltu kovan kuorensa takana. Vain yksi henkilö todella pääsi murtamaan tiensä Dewnin suojausten lävitse, joku, joka oli tavattoman ärsyttävä ja vielä pahemmin piloille hemmoteltu ja niin monella tapaa erilainen kuin Dewn… |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 3, 2016 19:28:20 GMT
Hädässä ystävä tunnetaan
16.5.2014
Dewn oli ottanut bussin aikaisin aamusta ja ajellut ulos kaupungista puistoon, jossa hän ja Max olivat harjoitelleet itsepuolustusliikkeitä. Dewn oli itse asiassa innostunut siitä niinkin paljon, että oli lähtenyt jopa kursseille opinahjonsa ulkopuolelle ja jo ottanut selvää Waterphewn harrastusmahdollisuuksista, jahka vielä joskus palaisi kotiinkin. Jotain edistystä siis hänenkin laimeahkolle harrastusmielelleen.
Hänellä olisi luentoja vasta iltapäivästä, joten saattoi siihen asti kuppailla rauhassa itsekseen toisaalla ja oli lähes huomaamattaan valinnut sen puiston kohteekseen. Häntä oli yhä enemmän ja enemmän alkanut taas ahdistaa koulussaan, eikä hän millään olisi jaksanut enää edes jutella Zackin tai Seanin kanssa, vaikka olikin molempiin erikoislaatuisiin huonetovereihinsa jo tottunut. Kaikki vika oli ihan Dewnin omassa päässä ja hän tiedosti sen kyllä.
Hän joutui hieman etsimään, jotta löysi samat kivet, joilla he olivat silloin kerran olleet. Niiden näkeminen sai veren hulmahtamaan Dewnin kasvoihin ja hän oli iloinen siitä, että sai olla puiston sydämessä yksinään poissa uteliailta katseilta. Hän laski kätensä lohkareelle taputellen sitä hellän epävarmasti ja muisteli kuinka oli tönäissyt Maxin sitä vasten; kuinka Max oli nauranut vapautuneesti ja hänen silmänsä loistaneet tavalla, jolla ne eivät olleet koskaan aikaisemmin loistaneet; ja kuinka Dewn oli sen päivän jälkeen ollut onnellisempi kuin pitkään, pitkään aikaan…
Mutta nyt hän ei tiennyt ollenkaan mitä olisi ajatellut tai tuntenut. Hän oli kertakaikkisen hukassa.
Voisiko se, mitä Richard oli kertonut, olla totta? Kaikki se, mitä hän oli sanonut Maxista? Toinen puoli Dewnistä huusi: ”Ei! Ne olivat vain juoruja, huhuja, älä tee hätiköityjä johtopäätöksiä ennen kuin olet puhunut Maxin itsensä kanssa henkilökohtaisesti ja kuullut myös häntä asiasta!” Mutta koska Dewn muka saisi siihen tilaisuuden? Maa oli nielaissut pojan itseensä, eikä Dewnillä ollut mitään käsitystä mistä hän tämän löytäisi. Max voisi olla jo vaikka ihan toisessa reservissä, ties vaikka toisessa maassa!
Toinen puoli Dewnistä taas supisi ja uumaili pahaenteisesti hänen päänsä sisällä: ”Mutta ne olivat aika raskauttavia tosiasioita, jotka tiedät itsekin, joista Richard puhui. Mistä hän olisi ne voinut tietää, ellei jostain luotettavasta lähteestä? Sitä paitsi, Maxin poissaolo ja outo käytös… et voi kieltää sitä itseltäsi, etteikö se kaikki puhuisi jo puolestaan.” Tuon äänen päästessä vauhtiin Dewn usein hakkasi ohimoaan tai alkoi soittaa kitaraansa, jotain, joka oli mahdollisimman kaukana hänen ja Maxin yhteisestä sävellyksestä.
Dewn silmäili puhelintaan ja selasi soittoluetteloa alaspäin, kunnes pysähtyi ja painoi vihreää kuvaketta nimen ”Nora” kohdalla. Hänen täytyi todella päästä puhumaan jollekulle tai hän sekoaisi vielä pahemmin päästään. Jollekulle luotettavalle. Jollekulle, joka ei tuomitsisi, joka kuuntelisi häntä kaikesta huolimatta ja auttaisi hänet ulos tästä sotkujen… sotkusta.
Äkkiä Dewn panikoi ja lopetti puhelun kesken soiton. Mitä hän oli oikein tekemässä? Ei hän voinut soittaa Noralle. Nora ei olisi hänen tukenaan, hänhän suorastaan inhosi Maxia kiihkeällä intohimolla! Dewn ei saisi unohtaa millainen sekin kesä oli ollut, jolloin ne kaksi olivat joutuneet vähintään kymmenen metrin läheisyyteen toisistaan. Ilmakin oli muuttunut siitä jääksi ja auringon porotuksesta huolimatta Dewnin oli tehnyt mieli vetää sormikkaat käteensä.
Sitä paitsi, Nora ei tiennyt kaikkea, ei viimeisimpiä käänteitä… oikeastaan, hän ei tiennyt mitään, nyt kun tarkemmin ajatteli. Dewn oli vain sanonut, että ”mahdollisesti oli joku” Noran uteluihin siitä, oliko kukaan kollegessa pistänyt erityisesti Dewnin silmään… Dewn oli antanut ystävänsä muhia omissa kuvitelmissaan ja päätelmissään, että totta kai Dewn oli tarkoittanut jotain tyttöä… sitä paitsi asian ajatteleminen, siis, että hän ja Max, se oli jotain sellaista mihin Dewn ei kyennyt. Sillä aina, kun hän yritti, se aiheutti hänelle intoleranssioireita. Miten hän siis edes voisi vihjata jotain sellaista Noralle, kun ei pystynyt itsekään kohtaamaan totuutta suoraan?
Hei, muistatko sen karmivan tyypin, joka seuraili hevostani ympäriinsä, kun olit täällä—no, vaikuttaa vähän siltä, että hän on nyt minun perässäni ja ykskaks yllättäen ilmestyi samaan kouluunkin, ja arvaa mitä, siinä ei ole vielä edes kaikki: hänen veljensä on musiikkiopettajani ja sain kuulla jotain raskauttavia mielipuolisia huhuja, joista en tosiaan tiedä mitkä on totta ja mitkä ei, mutta nyt hän on joka tapauksessa kateissa ollut jo pitkään ja taidan olla siihen lätkässä. Apua?
Se kuulosti pähkähullulta jo hänen omassa mielessään, vaikka olikin, harmi kyllä, totta.
Dewn painoi otsansa kiveä vasten. Elämä oli jatkuvaa draamaa. Miksei se voinut rauhoittua edes hetkeksi, edes muutamaksi viattomaksi vuodeksi? Jos hän oli joskus valittanut tylsyyttä, hän katui ja pahoitteli sitä nyt katkerasti, ja halusi selventää maailmankaikkeudelle vielä kerran, että hän ei todellakaan ollut tarkoittanut haluavansa tätä sen sijaan…
Kännykkä alkoi äkkiä soittaa Larrytown Boysin tunnusmusiikkia pelästyttäen Dewniltä melkein ulosteet kalsareihin. Nopeasti hän painoi luuria vain saadakseen puiston hiljaisuudessa häijyn kovan ja väärältä kuulostavan musiikin sammumaan.
”Mistä tuulee?” säksätti Noran tuttu nenäkäs ja kärkevä ääni yhteyden toisessa päässä, meren kuohunnan tuolla puolen. Dewn tunsi heti rauhoittuvansa vain pelkästä parhaan ystävänsä äänen kuulemisesta.
”Ei mistään, miten niin?” Se oli surkein vale, jota hän oli koskaan suustaan päästänyt, eikä Nora millään tavoin ansainnut sitä. Dewn tiesi, että Nora oli tarkka kuin haukka, ja osittain jopa toivoi, että tämä näkisi hänen epävarmojen sanojensa ja peittely-yritysten, heikon yhteyden ja Dewnin raukkamaisuuden lävitse.
”Sinä juuri kilautit minulle, etkä tee sitä ikinä. Ajattelin, että joko olet taas perse etkä halua maksella ylimääräisiä ulkomaanpuhelinmaksuja, tai että olet tekemässä kuolemaa ja halusit vihdoin ja viimein tunnustaa ikuisen rakkautesi minulle, kaikista maailman ihmisistä—minkä, totta kai, ymmärrän ja hyväksyn täydellisesti. Joten… kummasta on kyse? Et kuulosta kovin kuolevaiselta, joten veikkaan ensimmäistä.”
”Ei kumpikaan, oikeastaan. Taisin soittaa vahingossa, istuin tämän päällä tai jotain.”
”Yritähän uudelleen”, Nora nakkasi huvittumatta, ”ja ehkä uskon seuraavan valheesi.”
”Okei. Saatoin ehkä soittaa…”
”Ja?”
”Uin syvässä… paskassa…”
”No niin. Nyt kuulostaa jo enemmän siltä miltä pitääkin. Kuinka syvässä?”
”…Niin kuin niin syvässä, että Eiffel-torni uppoaisi sinne koko pituudeltaan...”
”Jes, no tämä laittoi asiat mittasuhteisiinsa.”
”En tiedä mitä teen.”
”Ei huolta! Kerääpäs kaikki informaatio, yksityiskohdat ja käsitteet ja anna Rouva Noran erikoispalvelun huolehtia muusta.”
”…Rouva Noran?”
”Hmh, hih hih. Palataan siihen myöhemmin. Kerro ensin kaikki. Alusta! Äläkä jätä mitään pois.”
Dewn veti hyvin syvään henkeä. Tästä se lähtisi, hän ei voisi perääntyä enää. ”Äläkä sinä sitten pudota tukkaasi”, hän varoitti.
”Minä? Tukkaani? No en ikinä.”
”Muistatko sen kaverin… sen yhden jätkän, joka oli meidän tilalla sinä kesänä, kun sinäkin olit käymässä? Mustahiuksisen—”
”Sen, joka kuokki juhlasi, toi kävelykeppisi sinulle mereen ja sitten lukitsi itsensä luurankohevosesi karsinaan? Joo, kyllä minä muistan.”
”Öö, niin, hänen nimensä on Max…”
”Kiehtova fakta, jonka nyt jo kyllä mieluummin unohtaisin.”
”Hän on aika keskeisessä osassa ongelmiani.”
”Enkä ihmettele hetkeäkään. Sellainen psyko.”
”Psyko”, Dewn nielaisi äänettömästi. ”Niinkö sinusta?”
”Ah-hah. Minulla on kuudes aisti ihmisten suhteen, niin kuin aivan hyvin tiedät.”
Dewn ei ollut iloinen sen kuulemisesta. Ei sitten yhtään. Hän huokaisi. ”Hän on täällä.”
”Mitä, missä?” Nora henkäisi. ”Tarkkailemassa sinua? Juuri nyt? Älä pelottele, tuo oli ihan kuin kauhuelokuvasta tai kummitustarinasta.” Oli ironista, kuinka lähelle se osui.
”Tarkoitin, että täällä, samassa koulussa, kollegessa. Tai oli… nyt hän on vähän niin kuin… kadonnut.”
”Ja??”
”Hänen veljensä on musiikinopettajani.”
”Ja sitten?”
”Hän ei opiskele täällä, ei ole koskaan opiskellutkaan. Hänellä oli ilmeisesti töitä pimeästi, veljensä kautta.”
”Jatka.”
”Okei, se nyt kai ei ollut kauhean oleellista, mutta outoa silti. ’Sattuma muka.’”
”Voi luoja, ei taas noita sinun filosofisia hölynpölyjäsi”, Nora huokaisi. ”Onko Kohtalo taas soitellut sinulle?”
”On sinunkin pakko myöntää, että se nyt on vähän outoa!”
”Että Redshootissa on muitakin ihmisiä? Joo, Kanada on iso paikka…vai kuuluiko se Amerikkaan?”
”Heh heh, ja niinpä, se on iso paikka. Ja yhtäkkiä hän on samassa helkkarin kaupungissa, kuin minäkin? Samassa kollegessa?? En edes tiennyt, että hän on täällä töissä! Ja tuskin tiesi hänkään, että minä olen täällä opiskelemassa… näimme viimeksi Waterphewssä. Väitätkö, että tämä kaikki on pelkkää sattumaa?”
”Väitän.”
”Argh”, Dewn antoi olla. Ei ollut mieltä alkaa kinastelemaan elämän tarkoituksesta juuri nyt, etenkään Noran kanssa.
”Sanoit, että hän on kadonnut. Joten onko joku sitten siepannut hänet vai ajattelitko kyseessä olevan... murha?”
Dewn oli jonkin aikaa hiljaa. ”Mi-mitä? Minä… ei, hän… hän on varmaan vain lähtenyt. Lopetti työnsä ja… lähti.”
”Ja tämänkö takia sinä soitit!” Nora helähti. ”Tämäkö on sinun esteesi elämään? Et usko hänen katoamisensa takana olevan mitään epätavallista tai ihmeellistä, vaan siinä, että hän on samassa yleisessä isossa pääkaupunkiseudun koulussa?! ’Sinun’ koulussasi?”
”Ei, enkä minä—” Moinen ajatus ei ollut koskaan edes poikennut Dewnin mielessä. ”Tarkoitatko…?”
”On kolme vaihtoehtoa”, sanoi Nora virallisena. ”Yksi: joku on siepannut hänet ja vienyt muualle. Ja ei—ei alienteorioita, pysytään ihan maankamaralla. Kaksi: hänet on murhattu. Kolme: tai hän on tehnyt itsemurhan.”
”Hei—VOU! Vou, vou, vou”, Dewn huudahti. Juttu alkoi lähteä käsistä. ”Tai neljä, hän lähti omasta halustaan omin jaloin?”
”Na-a”, sanoi Nora. ”Epätodennäköistä. Sitä paitsi et silloin olisi näin huolissasi. Miksi muuten olet näin huolissasi…?”
”No, ei yhtään sen epätodennäköisempää, kuin sinun teoriasi…”
”Hänen veljensä tietäisi.”
”…Mistä sinä tiedät, ettei hänen veljensä tiedä?”
”Koska hän on sinun opettajasi ja jos kyseessä on se sama musiikkiproffa, josta olet laaritellut kuin hän olisi miesihastuksesi tai jotain—”, Dewn päästi vastustelevan älähdyksen, ”—niin siinä tapauksessa oletan sinun todella tuntevan hänet yhtä hyvin, kuin olet hänestä hehkuttanutkin, ja jos tiedät heidän olevan sukua niin hänkin varmaan puhuu sinulle enemmän tai vähemmän ja on todennäköisesti maininnut, kerta sinäkin tunnet sen emozin, ettei ole tietoinen tämän sijainnista. Ja kukapa tietäisi asiasta paremmin, kuin lähisukulainen samassa kaupungissa, hänen työnantajanaan?” Sanat pyörivät ja poukkoilivat Dewnin päässä. Nora todella oli tarkka kuin haukka.
”No… totta. Daniel ei tiedä. Mutta heidän välinsä eivät kylläkään ole niin hyvät, että hän välttämättä muutenkaan tietäisi… Daniel sanoi, että Max sanoi asuntonsa irti aikaisessa ja lopetti työt ilmoittamatta kenellekään edes kollegesta.”
”Ui, oikein Daniel. Hmm, se yliviivaa ensimmäisen teorian”, Nora pohti. ”Odotas, ei, ei pakosta. Sieppaajat saattoivat myös pakottaa hänet tekemään sen, jotta se vaikuttaisi luonnollisemmalta… kuin jättää asunto yhtäkkiä tyhjäksi maksamatta vuokria. Paitsi, että… sittenhän se olisi rohkaissut ajattelemaan, että se todella teki itsemurhan. Mutta myös, että hänet olisi murhattu jossain muualla, kuin omaan asuntoonsa ja se taas olisi niin epäilyttävää, että laittaisi heti poliisit perään… toisin kuin hänen lopettaessa sopimuksensa itse… niin, se johtaisi muuten heidän jäljilleen… jep, tajusin.”
Dewn oli hämmentynyt. ”Joka tapauksessa, tämä ei oikeastaan ollut se pääasia—”
”Kuinka hyvin tunnet hänet?”
”No, ööh, olin juuri tulossa siihen. Katsos, kun… minä… me—” Dewn nieleksi, hänen sydämensä väpätti.
”Oh god”, sanoi Nora silloin teatraalisesti henkäisten.
”Mitä?” Dewn hätiköi ja hänen sydämensä hakkasi entistä äänekkäämmin.
”Oi, ei mitään”, Nora huokaisi kevyemmin, mutta kuulosti jostain syystä ärtyneeltä. ”Sorppa. Katsoin äsken, ettei hevosenhoitaja ollut laittanut Garyn jalkoihin linimenttejä, mutta pintelit olivatkin vain mustan väriset.”
”Ah…”, sanoi Dewn ja tunsi jonkin valahtavan pois itsestään, hetken hurjan jännityksen hiipuvan. ”Mitä… mitä oikein teet?”
”Minäkö? Olen talleilla. Viime viikolla yksi kaksivuotiaista teki uuden ennätyksen radalla.”
”Siistiä, hienoa”, Dewn sanoi. Hänen kurkkuaan kuivasi. ”Isäsi on varmaan iloinen.”
”Hän on. Ja Gary on kultalurppamussukka”, Nora leiskui puhelimeen. ”Olen niin tyytyväinen, että Alexiina myi sen.”
”En ole edes nähnyt koko hevosta”, Dewn totesi hiljaisesti. Gunslinger Feig oli siirtynyt Kings Roadista F&H Stablesiin ja sieltä Rosevillageen kuin pommi, josta kaikki yrittivät päästä mahdollisimman nopeasti eroon. Paitsi Nora. Hän aina piti vaikeista tapauksista, siis niistä, joiden suhteen kaikki muut luovuttivat. Tai niin Dewn oli Garystä kuullut, että se vasta olikin tapaus.
Dewn alkoi menettää rohkeuttaan. Jo nyt hänestä tuntui uskomattomalta, että oli niin helposti melkein kymmenen sekuntia sitten paljastanut suurimman salaisuutensa ensimmäistä kertaa…
”Sinun pitäisi!” Nora jatkoi hehkuttamistaan aiheesta poiketen. ”Tulet taas tänne pian, vai mitä?? Mutta niin, mitä olit sanomassa? Mihin jäinkään? Niin, kuinka hyvin tunsitkaan hänet?”
”Se on monimutkaista…”, Dewn mutisi väsähtäneenä, kuin kaikki mehut olisi äkkiä imaistu hänestä ja jäljellä olisivat vain kurpat kuoret.
”Minä elän monimutkaisuuksille”, Nora lupasi lojaalisti.
”Uskotko todella, että hänet olisi…”, Dewn ei saanut sanottua sitä ääneen. Oli ollut todella, todella huono ajatus soittaa Noralle.
”No, jos olemme onnekkaita, niin kyllä”, Nora vastasi suorasukaiseen ja kaunistelemattomaan tapaansa. ”Nostan esille kaikki mahdollisuudet veitsenterävällä älykkyydelläni.”
”Mmh…”
”Sekö sinun Ranskan tornin suuruinen kakkapötköongelmasi oli?”
Dewn ajatteli kertoa hänelle vielä siitä, mitä oli kuullut Richardilta, mutta se todennäköisesti vain vahvistaisi kaikkia Noran itsensä jo muodostamia mielipiteitä ja käsityksiä Maxista—eikä siinä vaiheessa puolueettomuudesta olisi enää tietoakaan, jos sitä nyt oli ollut alun alkaenkaan.
”Joo. Se.” Dewn valehteli taas. Nora teki jotakin linjan toisessa päässä, sillä aiheutti rahinaa ja kohisevia ääniä.
”—mitä luulet tekeväsi? Et voi antaa sitä sille! Se tekee siitä vain levottoman yötä vasten, yksi desilitra aamulla ja siinä kaikki. Sekoitettuna vitamiinikerran kanssa!” hän räkytti jollekulle.
”Kuulostat kiireiseltä. Jätän sinut jatkamaan puuhiasi”, Dewn sanoi hiljaa.
”Sori. Typerät tallipojat, ne vain eivät tajua”, Nora hönkäisi luuriin voimakkaalla brittiaksentilla ja maiskautti suutaan. ”Garyn oma hevosenhoitaja Ambry on sairaana. Oliko vielä jotain muuta? Ai niin!” Hän kuulosti yhtäkkiä innostuneelta. ”Et ole kuullut… Noah kosi minua!”
”Pyhät taivaat”, Dewn rukoili ääneen, kuten hänen isoäidillään oli joskus tapana.
”Tiedän, ettet pidä hänestä—”
”Lievästi ilmaistuna. Tavalla, jolla sinä et pidä Maxista.”
”Noah on suloinen, ihan totta”, Nora vakuutti ties kuinka monennetta kertaa ja aivan turhaan.
”Nora! Olet tuskin yli kahdenkymmenen, kuinka voit…?” Ajatuskin oli outo ja vieras Dewnille.
”Tuskin…? Olen vanhempi kuin sinä, herra Dick.”
”Joo, mutta… voi kamala.”
”Kiitos, tiedän nyt ainakin tiputtaa sinut pois häävieraslistalta.”
Dewn ei voinut edes huijata olevansa iloinen ystävänsä puolesta. Ja, vaikka Nora kuinka vakuutti olevansa tarkkanäköinen ja yliaistillinen ihmisten suhteen, Dewnillä oli aina ollut se tietty aavistus, että Noah ei ainakaan taatusti ollut missään määrin ’se oikea’ Noralle.
”Hän vihaa hevosia, varmaan teurastaa Garyn nukkuessasi ja tekee siitä makkaraa leipänsä väliin!”
Nora nauroi kristallista pikkuporsaan nauruaan. ”En antaisi hänen syödä hevostani—söisin sen itse!”
”Vakavasti ottaen, Nora. Mieti vielä, minä pyydän. Mikä kiire?”
”Miksi vetkutella, kun on löytänyt sen oikean?” hän heitti kirpakasti takaisin. ”Sitä paitsi, olemme tunteneet jo vuosia. Sillä aikaa Kanadassa…”
”Älä käännä tätä minuun. Älä.”
”Selvä. Mutta älä sinäkään tuomitse tai arvostele minun elämääni, Dewn Center. Minä en tarvitse sinun hyväksyntääsi tai sinua pitämään minun miehestäni.”
”Sinun miehestäsi…”
”Ja jos tässä on kyse mustasukkaisuudesta—aivan suotta. Olen silti ystäväsi, vaikka olisinkin saanut renkaan sormeeni.”
”Voi luoja, lopeta jo”, Dewn aneli. Kaikki se puhe teki hänet sairaaksi. Onneksi Nora ei voinut nähdä hänen ilmeitään, tai sitä, kuinka Dewn yökkäili äänettömästi itsekseen.
”Voi, kasvaisit jo”, tokaisi Nora, kuin olisi kuitenkin nähnyt kaiken. ”Noah on rehellinen, ymmärtäväinen, hauska, uskollinen—”
”Niin kuin kuka tahansa kunnon ihminen!” Dewn huusi, yllättyen itsekin omasta reaktiostaan. Jopa Nora hiljeni, mutta vain hetkeksi.
”Mutta kunnon ihmisiä ei ole aina helppoa löytää”, hän sanoi ja kuulosti jo sangen viileältä. Dewn tiesi tulleensa hänen bs-sietokyvyn rajalle.
”Mitä isäsikin sanoo?”
”Onpas tekopyhää! Mutta sinussa ja hänessä on paljon samaa tässä suhteessa”, Nora kirahteli kitkerästi.
”Oho, hyvä, että joku muukin on ottanut ne vaaleanpunaiset lasit silmiltään!” Dewn kailotti.
”Älä pelkää, hän tulee vielä muuttamaan mielensä, ennemmin tai myöhemmin. En tiedä mikä siinä on, että elämäni miehet kaikki nyrpistelevät Noahista…”
”Ehkä, koska he näkevät hänessä jotain, mitä sinä et?”
”Tai he eivät näe sitä jotain, mitä minä näen?”
”Äh. Antaa olla.”
”Todellakin. Olemme juuri sulkemassa ovia.”
”Sulkemassa…? Ai niin, aikaerot.”
”Hauskaa, että muistit. Täällä on oikeastaan aika myöhä jo.”
”Ja aamu täällä. Olen puistossa…”
”Kuitenkin, pidä se kapula pois perätaskustasi, jottei sievä pyllysi enää vahingossa soittele minulle.” Nora alkoi lopetella puhelua. ”Ja sano terveiseni Charlottelle, Alexiinalle ja muille.”
”Sanon…”, Dewn mutisi ja muisti sitten, että oli unohtanut kokonaan kertoa Noralle kotitilan tapahtumista. Nyt oli kuitenkin jo liian myöhäistä aloittaa siitä aiheesta, sillä Nora oli selvästi kimpaantunut hänelle ja lopetti keskustelun melko napakasti.
”Heippa!”
”Moikka…”
Dewn huokaisi raskaasti ja laski puhelimen korvaltaan. Mikä fiasko.
Hän kapusi kiven päälle ja päätti tehdä jotain, mitä ei ollut ennen tehnyt, vaikka suuri mielihalu siihen olikin kasvanut hänen sisällään jatkuvasti: huusi keuhkojen ja kurkkunsa täydeltä koko mahdillaan. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 4, 2016 13:06:51 GMT
Kirjekyyhky
17.5.2014
Lintu nakutteli jossakin ikkunaan. Lotte aukaisi silmänsä ja tuijotti sänkynsä vuodepylväisiin. Hänen otsallaan oli märkä pyyhe ja lakanat olivat iljettävästi takertuneet kiinni ihoon ja sotkeutuneet jalkoihin.
Hänellä oli olo, että hän oli nukkunut hyvin, hyvin pitkään.
Nakuttelu jatkui. Hetkisen kuluttua Lotte tajusi, ettei se ollutkaan lintu, vaan hänen ikkunansa takana oli joku. Hän kömpi vaikeasti pois peitoista ja meni ikkunalleen. Sophie silmäsi häntä kiivaasti lasin toiselta puolelta. Lotte nosti ikkunan auki, ja Sophie tunkeutui siitä sisään enempiä odottelematta.
”Tiedätkö, meillä on ihan ovikin, jota voi käyttää…”
”Mitä oikein meinaat?” Sophie sähisi. Lotte yllättyi hänen tiukkaa äänensävyään. ”Luulitko voivasi vältellä mua ihan vain sulkemalla puhelimesi?”
Lotte räpytti silmiään. Hän ei edes tiennyt missä hänen kännykkänsä oli…
”Sä lupasit! LUPASIT!” Sophie näytti todella vihaiselta, ja Lotte oli aivan pihalla. Hän oli edelleen ihan unenpöpperössä ja tunsi olonsa heikoksi.
”Olen ollut kipeänä, en muista paljoa mitään… mitä on tapahtunut?”
”Älä esitä, ettetkö tietäisi!” Sophie kiljui. Hän käveli yhdelle Lotten seinällä olevista julisteista ja repäisi sen alas. Lotte henkäisi ja alkoi nyt itsekin suuttua.
”Lopeta! Et voi tehdä noin!”
Sophie ei piitannut, vaan meni seuraavalle julisteelle ja repi senkin alas. Lottella oli nälkäinen ja heiveröinen olo, joten sen sijaan, että olisi käynyt Sophien kimppuun ja estänyt häntä, hän meni huoneensa ovelle ja huusi: ”ISÄ!”
Sophie tuli niin lähelle Lottea, että melkein astui tämän varpaille. ”Olet valehteleva narttu”, hän sanoi todella rumasti. Se tuntui pahalta. Lotte oli aivan äimistynyt astuessaan kauemmas Sophiesta, joka näytti menettäneen järkensä. Tyttö nakkasi niskaansa ja meni takaisin ikkunalle, kiipesi karmin yli ja siitä pihalle kuistin katon päälle. Lotte katsoi epäuskoisena hänen peräänsä, kunnes paiskasi ikkunan kiinni.
Emily kiipesi yläkertaan huolissaan. ”Charlotte, olet jalkeilla.”
Jostain syystä Lottea ei itkettänyt laisinkaan, vaikka Sophie oli huutanut ja haukkunut päin hänen kasvojaan, repinyt muutaman Lotten lempijulisteista ja häipynyt samantein enempiä selittelemättä saati antamatta Lottelle puheenvuoroa. Hän tunsi kuumotusta kasvoillaan, mutta se ei johtunut kuumeesta, vaan tuntui enemmänkin terveeltä kiukun hohkaamiselta.
”Mummi, mitä on—?”
”Olet ollut kovin kipeä”, isoäiti sanoi levollisesti ja talutti Lotten harteista takaisin sänkyyn. ”Olin kuulevinani huutoa.”
”Se meni jo”, sanoi Lotte ja katsoi ikkunansa suuntaan. ”Mummi…?”
”Niin?”
”En oikein muista kaikkea… mikä päivä nyt on?”
Emily hymyili lohdullisesti. ”Lauantai, kultaseni. Olet ollut kovassa kuumeessa neljä päivää.”
”Hmph.” Lotte veti peiton takaisin korviinsa, silti mulkoillen ikkunaansa osin hämmentyneenä, osin kirpakkana. Mikähän Sophieen oli taas iskenyt? Isoäiti istahti hänen sänkynsä reunalle ja silitteli hänen poskeaan, kokeili otsaa. Sitten Lotten silmät suurenivat lähes lautasen kokoisiksi. ”Äiti…! Missä äiti on, miten äiti voi?!”
”Älä huoli”, Emily sanoi, ”hänellä ei ole hätää. Hän on vielä sairaalassa.”
”Minä…”, Lotte nieleksi.
”Isäsi menee tänään taas katsomaan häntä, kunhan saa ensin työnsä tehtyä. Hän joutuu tekemään kaksin verroin hommia tallillakin, kun äitisi on poissa.”
”Minä lähden mukaan”, sanoi Lotte. Hänen rinnassaan painoi hellittämätön ja tuskallinen paino, jonka hän toivoi voivansa heittää hiivattiin.
”Katsotaan. Mitataan ensin kuumeesi”, sanoi isoäiti.
*
Raicy ei puhunut syyttävästi tai vihaisesti Lottelle—ei puhunut oikeastaan ollenkaan—vaikka Lotte oli sitä odottanut. Mutta isä oli todella rasittuneen oloinen; silmiensä alla hänellä oli suuret ja tummat renkaat sekä ylikasvanut sotkuinen parransänki, jota ei ollut jaksanut ajella. Niinpä Lottekaan ei sanonut mitään.
He ajoivat pitkässä painostavassa hiljaisuudessa sairaalaan ja etsivät sitten äidin huoneen. Lottelta oli päästä parku, kun hän näki äitinsä sairaalavuoteessa, vaikka tämä olikin kohotettu istuma-asentoon ja luki lehteä suhteellisen pirteän oloisena.
”Äiti…!” Lotte henkäisi ja kiiruhti lähemmäs. Alexiina laittoi lehden pois ja oli yhtä hymyä; hän ei ollut enää vihainen Lottelle Kalifornian tempauksesta tai mustasta tukasta.
”Charlotte!”
Lotte painautui halaukseen ja nyyhkytti, ja Alexiina silitti hänen hiuksiaan. ”Voi rakas, älähän nyt. Olen jo ihan kunnossa.”
Raicy kiersi vuoteen toiselle puolelle ja antoi vaimolleen suukon. Lotte kohottautui poispäin ja pyyhki silmäänsä.
”Olen ollut huolissani sinusta”, Alexiina sanoi ja otti Lotten käden omaansa.
”Ai minusta?”
”Sinusta… ja Dewnistä… en ole voinut muuta ajatellakaan, kuin teitä. Sinä olet ollut kuulemma hirveän kipeä!”
”Hän vaati päästä mukaan katsomaan sinua”, sanoi Raicy.
”En minä enää niin pahasti…”, Lotte sanoi. ”Kuume on laskenut jo.” Oli outoa, kun ei voinut kunnolla muistaa kaikkea. Muistissa ja päässä oli iso tyhjän sumea aukko—kuin joku muu olisi elänyt muutamat viime päivät hänen puolestaan. Hän muisti vain etäisesti, kuin unikuvina, jotain sieltä sun täältä, muttei voinut olla aivan varma olivatko ne olleet totta vai vain hänen kuumeisia houreuniaan.
”Sait tulla mukaan vain, koska olemme sairaalassa. Apu ainakin on lähellä”, Raicy nurisi.
”Mikä sinulla sitten oli? Kuulin vain, että sait korkean kuumeen. Mikä se sellainen oli, mistä se tuli?”
”En minä tiedä”, Lotte sanoi huulet väpättäen. ”…Äiti…”
Lotte halasi äitiään uudelleen ja hiljaiset kyynelvirrat valuivat hänen poskeltaan äidin peitolle. Hän ei koskaan voisi kertoa olevansa syyllinen siihen kaikkeen; syyllinen siihen, että äiti oli lähes kuollut hänen takiaan. Se oli jotain liian hirveää ajateltavaksi. Syyllisyys ja raskas paino kuristi Charlotten kurkkua ja vatsaa. Hän ei huomannut vanhempiensa jatkavan äänetöntä keskustelua silmillään hänen selkänsä takana.
”Koska tulet kotiin?” Raicyn rauhallinen ääni kysyi.
”Niin pian, kuin suinkin. Minä olen jo kunnossa, mutta…”, Alexiina vaikeni. ”En oikein pidä sairaaloista”, hän sitten kuiskasi Lottelle ja hymyili kuin salaliittolainen. Lotte virnisti vähän takaisin sumusilmien läpi. Tuntui hyvältä, etteivät he olleet enää riidoissa. ”Mutta tuo tukkasi”, Alexiina sitten huokaisi ja katseli lähietäisyydeltä Lotten mustia hiuksia, ”se on kyllä suoraan sanottuna aivan kamala!”
”Äiti!” Lotte syytti.
”Se näyttää niin oudolta sinulla, rakas. En ole vielä oikein tottunut siihen…”
”Oletko vielä vihainen minulle?” Lotte kysyi arasti.
”En ole. Mutta rangaistuksesi on yhä voimassa, samoin kuin Sophie-kielto.”
”No, se ei enää haittaa”, Lotte totesi ja rypisti otsaansa äkkiä syvästi harmistuneena. ”Hän on pimahtanut.”
Äidin kulmat olivat koholla. Lotte mutristi suutaan ja pudisti päätään.
Hoitaja tuli huoneeseen, ja Lotte ja Raicy lähtivät takaisin kotiin. Lotten olo oli aavistuksen verran parempi.
Kun hän myöhemmin etsiskeli puhelintaan (ja lopulta löysi sen—tai sen, mitä siitä oli jäljellä—sänkynsä alta), hän tuli tehneeksi toisenkin löydön lipastonsa eräästä laatikosta. Hautautuneena papereiden ja muun roinan alle oli palasia rikkoutuneesta posliinikoristeesta, joka oli joskus ollut kyyhkynen. Hän unohti kaiken, mitä oli ollut juuri sillä hetkellä tekemässä kaivaessaan palaset varovaisesti käteensä ja istuutuessaan sitten matolleen niiden kera. Hänen oli pitänyt korjata se, mutta oli sittemmin unohtanut. Nyt hän koetti asetella osia toisiinsa.
Lotte käänsi isoimman ehjän palasen nurinpäin, palan, johon siivet olivat kiinnittyneet, ja jotakin leijaili sen sisältä lattialle. Lotte nosti ihmeissään pienen paperilappusen sormiinsa. Miten hän ei ollut sellaista huomannut aiemmin? Paperissa oli liimaa ja se oli ilmeisesti ollut kiinnitettynä linnun pohjaan niin tiiviisti, ettei sitä ollut huomannut. Lotte kääri paperin auki.
Lappu oli kirjoitettu puoliksi ranskan kielellä ja puoliksi huonolla englannilla ja luki:
Hoi, Oiseau! Tavatako me vielä joskus? Tässä minun salainen numero. Soita, jos haluaa hän joskus vielä tavata! Lucas odottaa.
Lotte purskahti itkunauruun. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 4, 2016 13:19:50 GMT
Kettumetsään 18.5.2014 Alexiina palasi kotiin pyörätuolissa. Hän hymyili väsyneesti, mutta hymyili, ja ensimmäiseksi tervehti lämpimästi kaikkia, jotka olivat häntä vastassa kotitilan pihalla. Kitty oli tuonut Mandyn ja Phoeben, Alexiinan suosikkihevoset, ulos tervehtimään häntä.
”Voi, kiitos kamalasti kaikille”, Alexiina sanoi vastaanottokomitealle. ”Ei teidän olisi tarvinnut… ja vielä sunnuntaina… mutta olen iloinen.”
Raicy työnsi hänen tuoliaan eteenpäin.
”Rakas lapsi”, Emily sanoi ja otti Alexiinan kädet omiinsa. ”Dewn odottaa soittoasi.”
”Kuten myös Tossah, hän soitti yksi päivä ja lupasin, että soittaisit takaisin heti kotiuduttuasi.”
”Soitan heille hetimiten”, Alexiina nyökkäsi. Hän katsahti ihmisiin, hevosten hoitajiin ja muutamiin vakiotuntilaisiinsa, kaikki siellä häntä varten. ”Missä Charlotte on?”
”Huoneessaan.”
”Oh.” Alexiina vilkaisi ylös Lotten ikkunaan. Hahmo hävisi nopeasti näkyvistä.
”Miksi olet pyörätuolissa?” kysyi yksi ratsastajista.
”Lääkärit istuttivat minut tähän”, Alexiina naurahti. ”Ei sillä, ettenkö voisi kävellä, jaloissani ei ole mitään vikaa. En vain kai saisi ’rasittaa itseäni’ liikaa.” Alexiina tuhahti.
”Toivottavasti paranet pian”, sanoi toinen ratsastaja.
”Me teimme sinulle kortin”, sanoi kolmas.
”Kiitos, kuinka ihana!” Alexiina sanoi ilahtuneena ja otti kortin vastaan. ”Onpa hieno.”
”Mennäänhän”, sanoi Raicy ja työnsi hänet liikkeelle. ”Autan sinut sisälle.”
”Odota—haluan ensin käydä tallissa”, Alexiina sanoi. ”Haluan nähdä jokaisen hevosen.”
Raicy oli kahden vaiheilla, mutta käänsi sitten renkaat ympäri ja otti suunnaksi tallin.
”Kiitän kaikkia teidän ystävällisyydestänne ja huolestanne hyvinvointini puolesta”, Alexiina heilutti mennessään hoitajien ohi. ”Olen pian jaloillani ja piiskaamassa teitä taas!”
”Vauva, kuinka se voi?” Emily kysyi heti, kun Raicy oli tallikierroksen jälkeen ottanut Alexiinan sisään ja he olivat vain perheen kesken.
”Ei välttämättä vakavaa”, Alexiina huokaisi. Hän oli hyvin uupunut.
”Ei välttämättä?”
”Ultrassa ei näkynyt mitään mainittavaa”, Raicy sanoi. ”Saamme veri- ja muut koetulokset myöhemmin.”
”Ah.”
Alexiina pyrki nousta jaloilleen.
”Mitä sinä nyt—?”
”Minun täytyy keskustella Charlotten kanssa…”
”Puhutaan kaikki. Istu alas”, Raicy komensi. Alexiina mumisi jotakin, mutta istuutui takaisin ja Raicy työnsi hänet eteisaulasta olohuoneeseen.
Lotte tuli kutsusta alakertaan. Hän näytti vaivaantuneelta. Emily, Alexiina ja Raicy odottivat häntä olohuoneessa. Hän raahusti heidän luokseen, kuin hyvin syyllisen näköinen koira.
”Äiti kotiutui”, sanoi Raicy alkajaisiksi.
”Se on kiva”, sanoi Lotte ja hymyili vaisusti Alexiinan suuntaan. Alexiina kutsui hänet käsillään luokseen ja Lotte suostui halaukseen. Sitten hän taas vetäytyi kauemmas luimistellen.
”Mummipa kertoi, että olit päätynyt keskellä yötä takaisin kotiin jonkun pojan toimesta”, jatkoi Raicy. ”Me haluaisimme kaikki nyt kuulla tämän tarinan.” Lotte näytti hätkähtävän heidän kaikkien tarkkaillessa häntä.
Lotte tuijotti eteensä lattialle ja väänteli käsiään hermostuksissaan. Alexiina tunsi myötätuntoa häntä kohtaan. Mitä tyttö salailikin, hän näytti olevan sen johdosta selvästi poissa tolaltaan.
”Charlotte, ole kiltti ja kerro meille.”
”Minä…”
”Mitä teit yöllä ulkona? Lähdit ulos sen jälkeen, kun äiti haettiin ambulanssilla.”
Lotte vain riiputti päätään.
”Kenen kanssa olit?”
Lotte näytti niin tuskastuneelta, että Alexiinan teki pahaa hänen puolestaan.
”Olemme vain huolissamme. Oliko hän ystäväsi?”
Lotte ei siltikään sanonut mitään.
”Charlotte, tämä on vakava asia”, Raicy painosti.
”No, annetaan hänen olla”, Alexiina huokaisi, ja Lotte liikahti. ”Hän kertoo omalla ajallaan. Mutta, Lotte, muista, että voit puhua meille kaikesta. Varsinkin, jos sinulla on huolia.”
Sitten Alexiina kohensi asentoaan pyörätuolissa. ”Itse asiassa, minullakin olisi kerrottavaa teille ja kaikille muillekin. Olen tässä viime aikoina mietiskellyt itsekseni ja lopulta sairaalassa päätin… tämä on Kings Roadin loppu.”
Kaikki olivat niin yllättyneitä ja järkyttyneitä tästä tiedonannosta, etteivät saaneet pihaustakaan aikaiseksi. Lopulta Emily istuutui hitaasti alas ja Raicy vain toljotti, mutta Lotte sai kielensä äkkiä takaisin.
”Äiti! Ei! Et voi!”
Alexiina vain virnuili omahyväisesti, eikä se millään tavoin käynyt kenenkään muun järkeen.
”Minä—minä en muista!”
Katseet kääntyivät nyt Charlotteen, joka oli yhtäkkiä hyvin hätäisen ja panikoivan näköinen. ”En muista, mitä tein silloin yöllä ulkona enkä miksi tai mitään… en vain… en muista!”
”Muistisi palaa kyllä jossain vaiheessa”, Alexiina rauhoitti.
”Olen pahoillani!” Lotte huusi. ”Mutta äiti, et voi sulkea tallia!”
”Sulkea tallia?” Alexiina toisti ihmeissään. ”En minä ole sulkemassa tallia, mitä sinä hupsit?”
”Mutta… sanoit juuri, että—”
”Niin. Kings Roadin aika on ohi, muttei suinkaan tallin tai tilan ylipäätänsä. Tietenkään!” hän naurahti. ”Ajattelin, että nyt, kun meistä on tullut hevostilan lisäksi karjatila, olisi taas aika ottaa uusi nimi käyttöön...”
”Jaaha”, Raicy murahti, mutta kuulosti nyt huojentuneelta. Alexiina hymyili heille kaikille.
”Miltäs… Fox Wood kuulostaisi?” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 4, 2016 14:55:46 GMT
Partio
21.5.2014
Charlottella oli kaksi vaihtoehtoa: soittaa Dewnille ja kysyä kaikki, mitä tämä tiesi Maxista, tai sitten kärsivällisesti odottaa, kunnes Max taas ilmestyisi Kings… siis Fox Woodiin, ja Lotte voisi puhua hänelle itse.
Hän ei ollut ollut sataprosenttisen rehellinen sanoessaan vanhemmilleen, ettei muistanut mitään. Kyllä hän jotain muisti. Ja nyt hän tiesi, että se, mikä kaikista eniten oli tuntunut epätodelliselta ja unelta, saattoi sittenkin olla eniten totta… mutta saadakseen siihen varmuuden, Lotten olisi löydettävä Max.
Ja siihen hän tarvitsi taustatukea.
”Amy, Emma!” Lotte huusi ilahtuneena nähdessään ystävänsä pihattotarhassa harjaamassa Lumboa ja Attea. ”Minulla on niin paljon kerrottavaa!”
Tytöt katsahtivat toisiinsa, ikävystyneen merkityksellisinä, ja jatkoivat sitten puuhiaan Lottesta välittämättä. Charlotte kiipesi aidan yli ollessaan liian laiska ja malttamaton kiertääkseen portista.
”Ette ikinä usko mitä minulle on tapahtunut!”
”Rupesit angstiemoksi?” sanoi Emma, eikä kuulostanut ystävälliseltä.
Lotte rypisti otsaansa ihmeissään. Hän ei heti ymmärtänyt, mikä hänen ystäviään kaihersi. Molemmat vaikuttivat kylmiltä ja etäisiltä. Nyt vähemmän innostuneesti Lotte tuli lähemmäs. Jopa Amy käänsi päänsä hänestä poispäin.
”Mitä… on meneillään?” Lotte kysyi varovaisesti. Minkä takia kaikki hänen ystävänsä yhtäkkiä hylkäsivät hänet, ja vielä silloin, kun hän oli kovassa kuumeessa?
Emma hymähti.
Lottesta tuntui kolmannelta pyörältä, tungettelijalta, epämieluisalta etanalta. ”H-hei?”
”Etkö muka tiedä?” Emma tokaisi.
”…En?”
”Sen jälkeen mitä teit?”
”Mitä minä olen tehnyt?” Lotte henkäisi. ”Olen ollut—”
”Sie jätit rannalle”, sanoi Amykin pettyneenä, ”kun myön oli tarkoitus pitää yhdessä hauskaa.”
”…Oh”, Lotte ymmärsi äkkiä kaiken, ”niin, niin silloin, kun Sophie—”
”Sophie sitä, Sophie tätä”, Emma kähähti. ”Millainen ystävä unohtaa omat kaverinsa sillä tavalla jälkeensä?”
”Olen pahoillani”, Lotte aneli. ”Oikeasti, olen tosi tosi tosi pahoillani! Sophie on iso persreikä, valtava ja haiseva!”
Emma ja Amy näyttivät yllättyvän.
”En ole enää hänen kaverinsa… Antakaa anteeksi… Olin idiootti!”
”Mikset ole enää hänen kaverinsa?”
”Hän haukkui minua ja huusi päin naamaa ja kaikkea… repi julisteitani...”
Emman kulmakarvat kohosivat korkeuksiin.
”Joo, tiedän, tiedän…”, Lotte huokaisi. ”Seuraavaksi sanot: ’Minähän sanoin.’”
”Minähän sanoin”, Emma totesi. ”Enkö ollutkin oikeassa hänestä koko ajan?”
”Et kaikessa… mutta hän… hän on…”, Lotte etsiskeli sopivaa sanaa, ”ärsyttävä.”
”Ärsyttävä?” Emma haukahti.
”No, komentelevainen ja arvaamaton ja—”
”—manipuloiva, narsistinen sekopääbimbo. Olisit nyt yrittänyt vähän kovemmin… mutta hyvä, että tulit lopulta järkiisi.”
”Oletteko vielä vihaisia minulle?”
Emma ja Amy katsoivat keskenään toisiinsa.
”Ehkei niin paljoa—”
”Jes, ihanaa!”
”—muttet kyllä silti ole saanut vielä kokonaan anteeksi.”
”Mitä minun pitäisi tehdä?” Lotte kysyi silmät ymmyrkäisinä, valmiina antamaan itsensä orjaksi ja toteuttamaan ystäviensä kaikki toiveet.
Emma sukaisi Atten karvaa. ”Hmm… sanotaanko näin, että muistelet millainen hyvä ystävä on, ja voimme sitten keskustella aiheesta lisää.”
”Okei”, Lotte nyökkäsi kiivaasti. Hän hymyili vaisusti. ”Mutta saanko nyt kertoa mitä kaikkea minulle on sattunut?”
”Anna mennä.”
Hän hengitti syvään ja purskahti: ”Olen rakastunut!”
Molemmat, Emma ja Amy, lakkasivat harjaamasta poneja.
”…Vou.”
”Mitä?!”
”Tiedättehän Maxin—”
”Kuka?”
”—Fifin hevosenhoitajan—”
”Aaaaah. Se.”
”Niin… okei, pissaan ihan kohta alleni, mutta taidan olla aika pihkassa.”
”Mitä ihmettä?!” Emma huudahti. Amy tuijotti Lottea suu hieman raollaan.
”Yksi päivä—oikeastaan se oli synttäreilläni—menin tuulimyllylle—”
”Joo, muistan. Minä löysin sinut sieltä.”
”Niin, mutta ennen kuin tulit… hän oli siellä.”
”Mitä te teitte?”
”Ei mitään. Tai hän soitti siellä harppua—se oli upea, en ole ikinä kuullut mitään niin hienoa!!—ja sitten hän vain lähti, kun huomasi minut…”
”Harppua?”
”Harppua. Tiedätkö… soitin!”
”Ajattelin jotain ihan toisenlaista 'harppua'…”
”No joo, pidä ne ajatukset itselläsi.”
”Se on soitin, jota enkelit soittavat”, Amy avitti hennosti.
”Jooo, jatka, kyllä minä tiedän, mikä harppu on.”
”Se oli niin kaunista”, Lotte huokaisi uneksuen.
Amy ja Emma kurtistelivat kulmiaan vuorotellen.
”Parempaa kuin Qiastro?”
”Lol, miljoona kertaa.” Lotte näytti kieltä.
”Ja, mitäs sitten? Pussasiko hän sinua?”
”Mitä? …Ei! Sanoinhan jo, että sitten hän vain lähti.”
”Siinäkö se?”
”Eikö hän ole vähän arka?” Amy muisteli vaisusti.
”Tai ujo. Hän ei kai puhu paljoa”, Lotte sanoi.
”Katsos, Amy, hän ei varmaan puhu paskaa”, sanoi Emma. Sitten hän toljotti taas epäuskoisena Lottea, kuin tämä olisi hänestä paitsi lapsellinen, myös typerä. ”Näet hänet soittamassa harppua, ette ole koskaan vaihtaneet suunnilleen sanaakaan ja nyt olet muka rakastunut häneen? Ei tuossa ole mitään järkeä.”
”Sitä on vaikea selittää…”, Lotte punastui, ”se on sellainen… tunnejuttu.”
Emma nauroi kuin koira, rajua ja karheaa naurua. ”Eipä olisi sinusta uskonut!”
”Miksei?” Lotte kysyi, pikkuisen loukkaantuneena. ”Enkö minä voi tuntea?”
”Ei, vaan… eihän sinulla ole ikinä ollut ihastuksia”, Emma sanoi. ”Mitään isoja ainakaan. Julkkiksia ei lasketa! Muistatko, kun käytiin luokat joskus läpi? Inhosit kaikkia ja jokaista. Ja joka vuosi sama. Sinulla ei ole ikinä ollut oikeaa ihastusta, Lotte!”
”Ei… ei ole totta”, Lotte yritti, mutta kai se oli melko lähellä totuutta. Ainakin niin pitkälle, kuin hänen ystävänsä tiesivät, Lotte ajatteli, särkynyt kyyhky mielessään…
”Tietääkö se?” Emma jatkoi.
”Ai, että pidän hänestä? E-ei…”, Lotte leiskahti punaiseksi.
”Minkä ikäinen hän edes on?” Emma tokaisi.
”Varmaan samanikäinen, kuin Dewn...”
”Siis—hetkinen! Hän on yli kaksikymmentä... ja sinä olet neljäntoista?! Kai tiedät, mitä se tarkoittaa?”
Lotte räpsäytti viattomana ripsiään.
”Se on laitonta. Olet ihan pikkulikka hänen silmissään! Ei hän voi sinusta mitenkään pitää, olet ihan liian lapsi!”
”Enkä!” Lotte vastusteli.
”Kyllähän!”
Lotten korvia kuumotti. ”Mutta ette ole vielä edes kuulleet isointa juttua!” hän kiirehti jatkamaan. ”Jotain tapahtui yksi yö, en muista ihan tarkalleen, mutta mummi kertoi, että nuori mies toi minut aamuyöstä kotiin… se oli hän.”
Se yhteinen kauhunhenkäys, joka pääsi Emman ja Amyn suusta olisi voinut olla koominen.
”Olit yöllä ulkona jätkän kanssa, joka on paljon sinua vanhempi, etkä muista siitä mitään?!” Emma ei selvästikään voinut uskoa korviaan ja lähes pudotti silmänsä järkytyksestä ja kiihtymyksestä.
”No... se kuulostaa pahalta nyt, kun sanot sen noin, mutta… Enkä sanonut, etten muista mitään, vaan—”
”LOTTE!” Emma panikoi. ”Tajuatko edes, kuinka paha juttu tämä on?!”
”Paha…?”
”Hän olisi voinut, vaikka… tehdä jotain sinulle! Huumata ja—”
”Mitä, ei!” Lotten päässä pyöri. Ei tämän näin pitänyt mennä. ”Ei mitään sellaista! Minulla oli korkea kuume enkä sen takia muista! Hän toi minut kotiin. Varmaan pyörryinkin jossain kohtaa ja hän kantoi minut kotiin, kuin yön prinssi…”
”Kuinka voit tietää varmaksi, jos et muista?” Emma kärtti.
”No, tiedän vaan!” Lotteakin alkoi jo karmia ystäviensä ylireagoinnin johdosta. Hän ei ollut enää itsekään aivan yhtä varma kaikesta.
”Kai olet kuitenkin käynyt testeissä?”
”Missä ihmeen testeissä?”
”Mitä vanhempasi sanoivat?” Amy kysyi.
”Eivät oikein mitään vielä… mummi oli tietysti kertonut, mutta he suhtautuivat yllättävän hyvin, kun sanoin, etten muista.”
”Luoja, Lotte”, Emma päivitteli.
Hänen ystävänsä tuijottivat häntä kuin ei olisivat koskaan ennen nähneet.
”AaaaAAAH!!” Lotte yhtäkkiä henkäisi niin äänekkäästi, että he molemmat pelästyivät rajusti ja pomppasivat vähän ilmaan. Amy katsoi säikähtäneenä olkansa yli, kuvitellen kai, että Lotte oli nähnyt Maxin seisomassa pihattotarhan muurin takana. Lotte läiskäisi käden suulleen ja silmäsi kaukaisuuteen edessään. ”Nyt tajusin!”
”Mitä??!” Emma oli jo lähes repimässä housujaan.
”Menin sinne… äiti ja—minun piti, mutten uskaltanut—”
”Minne?? Mitä? Lotte, sinä höpiset!”
”MURU”, Lotte sitten sanoi.
”...Anteeksi mitä?”
”En saisi…vannoin...mutta oikeastaan…ihan sama se kai enää.”
”Koeta nyt saada tolkkua!”
”Sophie—”
”Huoh! Ei hän taas”, Emma ärähti.
”Ei, kun—sen takia hän tuli raivoamaan minulle.” Lotte alkoi kävellä edestakaisin. Atte oli jo vaeltanut kauemmas katoksen alle hamuilemaan oljenkorsia, kun harjaustuokio oli yllättäen päättynyt kesken, ja Lumbo näytti torkahtaneen pystyyn. ”Olin kuulemma valehtelija ja pettänyt lupaukseni… mutta mistä hän tiesi? Ellei sitten…” Ajatus kylmäsi Lottea.
”Mikä on MURU?” keskeytti Amy hänen yksinmutinansa. Lotte ei enää kokenut velvollisuudekseen valan noudattamisen. Melkein pieneksi kostoksi Sophielle…
”Mustien Ruusujen klaani. Sellainen… no, kerho, kai… tavallaan.”
”Kulttikerho?”
Emma älähti niin, että tukkansa oli nousta pystyyn. ”Oletko sotkenut itsesi mukaan johonkin abrakadabra-seuraan?! Hyvä tavaton, Lotte! Olet uskomaton imbesilli!”
Lotte oli vielä niin oman heurekansa lumoissa, että antoi Emman motkotuksen mennä toisesta korvasta. ”No, ne oli niitä Sophien kavereita, joista silloin puhuin.”
”’Tosi kavereita’”, Emma tuhahti ilottomasti.
”He auttoivat…”, Lotte piti tauon. Niin. Huono vointi valtasi hänet taas, kun kuvottava, oksettava olo kiipesi hänen vatsaansa.
”Niin missä?”
Lotte nielaisi. Hän ei voisi kertoa sitä. Se oli jotain liian kamalaa.
”En ollut ihan järjissäni”, hän yritti puolustella tekoaan. ”Olin vihainen isälle ja äidille… ja sitten S-Sophie, hän istutti sen ajatuksen päähäni ja vaati minua pitämään lupaukseni—”
”Olet aina ollut surkea lupausten pitäjä, sori”, Emma huomautti karusti.
”Ja hän oli niin mukava ja kannustava… ja minä…”
”Sophie?”
”Hänen äitinsä…”
”Täh?”
”Sophien äiti siellä klaanissa...”
”Niin, missä he sitten auttoivat?”
Lotte ähki. ”Tunnen oloni ihan hirviöksi!” hän ulvahti. ”Jos äiti tai isä saisi koskaan tietää…!”
”Kerro meille. Meihin voit luottaa, me ei kerrota kenellekään.” Emma katsoi kysyvästi Amyyn, joka nyökkäsi.
”Minä pyysin, että he hankkiutuisivat siitä eroon!” Lotte kiljaisi.
Hänen ystävänsä katsahtivat toisiinsa. ”Mistä?”
”…V-vauvasta…”, Lotte piipitti.
Amy näytti vakavalta, Emma sekavalta ja iljettyneeltä. ”Tuo ei käy mitenkään—”
”Onko se jokin mustan magian kultti?” Amy kysyi hiljaa Lottelta. Emma ei voinut estää silmiään pyörähtämästä.
”J-joo, niin kai…”
”He opiskelevat ja käyttävät loitsuja ja kirouksia”, Amy selitti Emmalle, joka pyöritteli silmiään vielä lisää.
Emma irvisti ärtyneenä. ”Mutta ei sellainen ole totta. Se on fantasiaa.”
”On se...”, sanoi Amy. ”Se on jonkinlainen ikivanha perinne, salatietoutta, vähän niin kuin uskonnot. Olen lukenut kirjoja.”
”Pöh”, Emma sanoi itseriittoisesti, ”ei taikuus ole totta, niin kuin ei uskonnotkaan.”
”Miten määrittelet taikuuden?”
”Äh, taivaan tähden… kyllä te tiedätte... voodoota ja jotain sauvanheiluttelua ja savunpöllähdyksiä, teatteria. Se on höpönlöpöä se, huuhaata!”
”Äiti joutui sairaalaan sen jälkeen!” Lotte pisti väliin, yhä kauhuissaan teostaan.
”...Sattumaa…”
”Se tapahtui heti pari yötä myöhemmin, kun minä…”, Lotte puri kynsiään, ”kun minä menin sinne ja osallistuin siihen riittiin, jossa he tekivät jotain outoa ja sitten… ja sitten…” Lottea puistatti. Hän oli hirviö. ”Minuakin kuvotti ja melkein pyörryin jälkeenpäin...! Ne poltteli kaikkia savujuttuja ja mutisivat outoa kieltä... se on minun vikani!”
”Outoja, creepyjä yhteensattumia”, Emma vakuutti, muttei kovin itsevarmasti, ”ja joskus ne nyt vain osuvat samaan aikaan jonkin toisen ihan tavallisen tapahtuman kanssa. Niille löytyy luonnollinen selitys.”
Lotte ei ollut ollenkaan samaa mieltä. Se oli jotenkin hänen vikansa, taatusti oli.
”Ja sitä paitsi”, Emma jatkoi edelleen, sillä näytti siltä, että hänen täytyisi jotenkin saada heidät kaksi järkiinsä, ”miten he olisivat voineet sinun äitiisi vaikuttaa? Olkaa nyt loogisia. Eihän tämä ollut koskaan heitä nähnytkään, vai?”
”Minun piti viedä jotain äidin omaa sinne”, Lotte kuiskasi. Hänen kurkkuaan kuristi. ”Vein sukan, äidin sukan, joka minulla oli silloin jalassa.”
”Ei se ole mitään muuta kuin massailluusiota, harhaisuutta, vilkasta mielikuvitusta, silmänkääntötemppuja ja vähän pelottelua”, Emma totesi tylysti. ”Ja eihän sille vauvalle mitään edes käynyt, vai kävikö?”
Lotte hätkähti. ”Ei... testitulosten mukaan sen pitäisi olla ok.”
”No niin, siinäs näet. Hölynpölyä.”
Mutta Lotte oli jäänyt pureskelemaan uusia ajatuksiaan.
Niin… miksei vauvalle ollut käynyt mitenkään? Lotte oli aikonut mennä autiotalolle etsimään Mustia Ruusuja, jotta olisi pyytänyt heitä perumaan kaiken, perumaan taian, jonka oli pyytänyt langetettavaksi äitiinsä, kun Alexiina sai kohtauksensa ja vietiin sairaalaan, mutta Lottehan ei ollut koskaan päässyt sinne asti... vai oliko, muttei vain muistanut siitä enää mitään?
”Mitäs nyt sitten?” kysyi Amy.
”Minun täytyy löytää Max”, Lotte mutisi.
Emman levottomuus näytti laskevan nyt, kun he lakkasivat höpisemästä kirouksista ja muista yliluonnollisuuksista. ”Mistä hänet löytää?”
Lotte hengitti sisään, ulos. Hän kokosi itsensä ja katsoi päättäväisesti kumpaankin ystäväänsä. ”En tiedä. Sen takia tarvitsen teidän apuanne.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 4, 2016 15:17:55 GMT
Siitä musiikista
22.5.2014
”Ei tästä mitään tule!”
Kynä putosi Dewnin kädestä lattialle, kun hän juoksutti kymmentä kirjoittamisesta ja soittamisesta jäykkää sormeaan turhautuneesti hiustensa lävitse. Paperit pöydällä hänen edessään tuijottivat monine nuottisilmineen, eikä Dewn ollut yhtään tyytyväinen. Stressi ja hermostus tukehduttivat häntä, kuin kaksi kuumaa kättä kaulalla.
”Tarvitsisitko apua?” kysyi Zack avuliaasti. Poika teki jotain kudontahommaa yläsängyllään, ei sentään taas huopahelminauhoja, joita oli jo niin paljon, että niitä roikkui heidän naulassaankin kymmenisen kipaletta. Sean pelasi nurkassa tietokoneellaan hiljaisella säestyksellä piu, piu, piu, papapapam, piu, piu, twiit, piu. ”Olenko vielä koskaan kertonut, että olen soittanut huilua lapsiorkesterissa?”
Dewn hieroi kasvoja käsiinsä. ”Äh, en pysty… keskittymään... enkä pidä siitä”, hän sanoi ja näytti rumaa naamaa viivastoille.
”Älä sitten tee sitä”, Zack tuumasi. Dewn ei voinut mitenkään käsittää, että tämä saattoi ottaa niin rennosti ja puuhailla omia vapaa-ajan juttujaan, vaikka Zackilla oli enemmän aineita ja harrastuksia, kuin Dewnillä, Samilla ja Seanilla yhteensä!
”On pakko! Diplomitöiden loppuesitykset on ensi viikolla eikä tämä ole vielä valmista nähnytkään!”
”Soita vähän siitä, mitä teit Clintonin kanssa. Ehkä osaan auttaa. Missä kohtaa jumittaa?”
”Kumman Clintonin…”, Dewn mutisi, mutta niin hiljaa, ettei kukaan kuullut. Dewn upotti sormet silmiinsä vähäksi aikaa ja näki sen jälkeen täpliä. Hän räpytteli ripsiään ja katsoi uudestaan nuotteihin, mutta ne olivat edelleen aivan yhtä sekavat ja näyttivät vaativan vastauksia kysymyksiin, joihin Dewn ei osannut vastata. Hänen päässään ei liikkunut kerrassaan mitään. Seanin pelin etäinen piipitys ja naputtelukin häiritsivät. ”Ei”, Dewn sanoi kumartuessaan poimimaan kynää lattialta, ”ei se siitä.”
Ulkona paistoi aurinko ja puut olivat vihreitä, linnut lensivät opistopihan ylitse ja opiskelijoita käveli nautiskellen lämpimästä kesäilmasta. Kuinka hekin saattoivat ottaa noin rennosti, Dewn tiukkasi kiukkuisesti mielessään. Eikö kenellekään ollut päättötöitään tehtävänä!
Dewn nousi ylös.
”Taidan mennä taas tapaamaan professori Clintonia”, hän mutisi ja nakutti paperit tasasivuiseksi pinoksi pöytää vasten.
”Professoria? Hän ei ole koulussa”, Zack tiesi kertoa ja lopetti puikkojen kilistelemisen. Dewnkin pysähtyi.
”Eikö?”
”Ei. Hän on ottanut vapaata. Varmaan aikainen kesäloma. En usko, että hän tulee enää takaisin ollenkaan ennen kuin koulu päättyy.”
Dewn lysähti sängylleen.
Mitäs nyt? Jos professori Clinton ei ollut koulussa, Dewnin musiikkiopettaja ja tukihenkilö koskien hänen diplomiaan, mitä hän nyt sitten tekisi ja kenenkä puoleen kääntyisi saadakseen apua sävellykseensä? Dewn oli totisesti pulassa.
”—hänen nimensä oli kai Janice tai Stacey tai jotain sen suuntaista”, Zack tuumaili palaten taas neulontansa pariin.
Dewn huokaisi uupuneesti. ”Kenen?”
”Clintonin sijaisen.”
*
Puolituntia myöhemmin Dewn käveli yksin koulun käytävää pitkin. Oli jo ilta, mutta hänelle oli neuvottu, että uusi musiikinopettaja olisi vielä koulun studioilla valmistelemassa jotakin. Niinpä Dewn työnsi lasiovet edestään auki ja kaarsi portaisiin, jotka veivät alas, alas, alas aina koulun kellaritasolle asti, josta studiot löytyisivät. Kellertävät lamput toivat maalatut tiiliseinät rumasti esiin, kun Dewn harppoi niiden läpi studio kolmosen ovelle ja painoi kutsunappia. Hetken kuluttua painava äänieristetty ovi aukeni ja nuori nainen ruskeankiharaisella tukalla ja purppuraisilla silmälaseilla katsoi käytävälle.
”Moi, etsin tässä professori Widgetiä.”
”Se olen minä”, nuori nainen sanoi. Hänellä oli ruskeat silmät ja punaiset huulet.
”Öö… minä olen Dewn, Dewn Center. Professori Clintonin oppilaita.”
”Aijaa!” Professori Widgetin kasvot kirkastuivat. ”Daniel mainitsi sinusta kyllä. Tule sisään, minulla on vielä vähän hommat kesken… täytyy saada uusi äänipöytä toimintakuntoon.”
Dewn seurasi häntä studioon. Ilma oli paksua ja tuhtia, seinät ja katto vuorattu vaalealla puulaudoituksella. Keskeltä huoneen kattoa roikkui mikrofoni alaspäin.
Professori Widget meni lasin taakse miksaushuoneeseen. ”Mehän emme ole vielä tavanneet, emmehän?”
”Ei. Minulla on enää harvoja tunteja.” Dewn katseli, kuinka tämä paineli ja napsautteli vipuja ja nappuloita äänipöydässä—ja niitä oli paljon.
”Niinpä, kouluvuosi on ihan kohta ohi!” Professori Widget nosti toisen isoista kuulokkeista korvalleen. ”Kuule, voisitko mennä tuon mikrofonin luokse ja puhua siihen jotakin? Minun täytyy laittaa kaikki valmiiksi huomisen lauluäänityksiä varten.”
Dewn meni mikrofonin luo. Hän avasi suunsa. ”…Ööööh…”
”Oliko sinulla jotain erityistä mielessäsi, kun tulit minua etsimään?” Professori Widget avitti toisesta huoneesta. Dewn näki hänet ikkunasta.
”Öh, no… en edisty päättötyön kanssa.”
”Mitä teet diplomiasi varten?”
”No, mmmhh... se on sävellys.” Dewn puristi nuottikansiota kädessään. ”Soitan kitaraa.”
”Aivan. Ymmärtääkseni teitä on kolme, jotka lopettavat koulunsa sävellyksen kera tänä keväänä”, hän hymyili Dewnille lasin läpi. ”En ole ihan uusi täällä, olen jeesaillut Danielia ja Simonia ennenkin.”
Hän laittoi kuulokkeet pois. ”Kiitos, se riittää. Kaikki toimii täydellisesti.” Hän väläytti toisenkin hymyn Dewnille ja iski silmää. Dewn vaihtoi painoa jalalta toiselle, hymyili kainosti takaisin ja raapi takaraivoaan.
Professori kieputti kaapelit kerälle ja siirsi tavarat omille paikoilleen, painaen virrat pois.
”Joten”, hän sanoi astuessaan ulos paneelihuoneesta, sammuttaen valot perässään ja lukitessaan oven. ”Minkä takia työsi on jumissa?”
Dewn ojensi kansion hänelle. ”En tiedä… se vain jotenkin ei toimi, minun mielestäni siis… en pidä siitä ollenkaan.”
”Katsotaan.” Professori Widget käänteli irtosivuja. ”Tämä on etydi, niinkö?”
”Niin… on olevinaan”, Dewn mutisi. Hän katseli ympäri studiota sillä aikaa, kun professori pitkän aikaa tutkaili hänen tuotoksiaan kaikessa rauhassa.
”Hmph”, tämä lopulta sanoi. Dewn ei ollut varma oliko se ihan ookoo –hymähdys vai myötämielisyydeksi ja kehuksi tarkoitettu hymähdys. Tuskin ainakaan jälkimmäinen. Professori Widget nosti katseensa. ”Sinulla on kitarasi siinä”, hän sanoi, ”soitas vähän.”
Dewn epäröi pienen hetken ja kaivoi sitten kitaransa esiin kotelosta. Professori tuuppasi hänelle jakkaran ja Dewn istuutui sille, kohottaen polven ylemmäs ja laskien kitaranrungon lepäämään reitensä varaan. Hän sai eteensä nuottitelineen ja omat nuottinsa jostakin alun puolesta välistä.
”Siitä niin vaan”, professori Widget kannusti.
Dewn hengitti syvään sisään ja ulos, rypisti otsansa keskittyneeseen ryppyyn, nojautui eteenpäin ja kokeili ensin pari kertaa, että kielet olivat vireessä... sitten hän soitti. Oli outoa, kuinka seinät imaisivat musiikin itseensä, kuin pesusieni veden, ennen kuin se edes ehti kunnolla kuulua. Hän soitti jonkin matkaa, mokasi, eikä ehtinyt jatkaa, kun professori jo sanoi: ”Onko sinulla muita versioita?”
Dewn suoristi selkäänsä. ”Tästä? Jotain aikaisia versioita, joo, mutta ne ei oikein—”
”Ei, tarkoitin jotain ihan toisenlaista. Muita kokeiluja, sävellyksiä? Ehkä… dialogia?”
Tavassa, jolla hän sanoi sen, Dewn aavisti professorin olevan jo ennestään tietoinen siitä toisesta Dewnin sävellyksestä, joka makasi hiljaa erillisessä kansiossa Dewnin laukun pohjalla.
Dewn nousi jakkaralta penkomaan reppuaan ja veti kansion esiin, jonka kannessa oli nimitarra ”Kettu & Susi”. Professori Widget ojensi kättään ja Dewn antoi kansion hänelle.
”Miksi et soita tätä?” professori kysyi. Dewn tunsi vatsansa vaihtavan epämukavasti kylkeä.
”Se on yhteissävellys ja harpunsoittajaa ei ole... enää saatavilla”, hän mutisi ja raapi taas päätään.
”Mitä siitä? Tämä kitaraosakin, se on tosi hyvä ja erikoinen. Vähän vain hiomista ja sovittamista sooloon, ja siinä se. Tämähän on jo valmis, eikö?”
”Suunnilleen…”
”Loistavaa! Hmm… tämä on todella hyvä, oikeasti.” Professori Widget vaikutti aidosti vaikuttuneelta siitä sovituksesta, lukien läpi nuotteja. Dewn mutristi mielessään. Hän ei ollut aivan yhtä vaikuttunut. Varsinkaan, kun häntä pienen pienesti harmitti, että hänen oma sävellyksensä ei ollut saanut kovin lämmintä vastaanottoa, mutta sen sijaan se, joka oli suurimmaksi osaksi täynnä Maxin käsialaa… ”Anteeksi. Daniel vihjaisi minua tästä ja halusin todella nähdä sen itsekin.”
”Joo”, Dewn sanoi latteasti. Eipä ihme. Olihan se Danielin veljen musiikkia, totta kai hän hehkuttaisi siitä ympäriinsä…
”Totta kai sinä soitat tämän!” Professori Widget totesi päättäväisesti ja lättäsi kansion takaisin Dewnin käteen.
Dewnin suolet kiemursivat taas. ”Se pitäisi soittaa duona”, hän toisti niin kuin sitä ennen Zackille, professori Clintonille ja itselleen. Jos hän lähtisi yksin väsäämään heidän yhteisen työnsä kanssa, se tuntuisi jotenkin... väärältä.
”Pitäisi, mutta menee mainiosti pelkällä kitarallakin ja riittää hyvin lopputyöhön.” Professori katseli kansiota intensiivisesti. ”Ei sen tarvitse olla mitään täydellisen loppuunhiottua konserttitasoa, ymmärräthän. Pakko sanoa, että se harppu oli kirjoitettu hyvin. Olen itsekin harpisti.”
”Ai”, Dewn yllättyi.
Professori Widget näytti rikkoutuvan lumouksestaan ja nosti kahvikuppinsa toiselta jakkaralta. ”Mieti jotain muuta siihen introon, vaihdat skaalaa ja tiputat tietysti harppuosiot pois... se on jo puolivalmis. Sinulla ei ole mitään syytä hermoilla!” hän heläytti ja hymyili taas Dewnille, mutta se ei laisinkaan keventänyt Dewnin oloa.
”Jeah…”, hän sanoi kävellessään naisen ohitse ulos studiosta.
Ei ollut helppoa selittää, minkä takia ajatus tuntui Dewnistä huonolta, etenkään, kun hän ei tiennyt sitä itsekään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 126
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Jan 4, 2016 15:34:13 GMT
Esikoisen paluu
25.05.2014
Niin se päivä sitten tuli kohdalle, vaikka kuinka olisi yrittänyt karkuun juosta.
Raicy oli juuri ajamassa Jack the Greeniä maissipellolla, kun pihaan tupsahti tyylikkäästi ja siististi pukeutunut mies hieman epäröiden ympärilleen katsellen, käsissään kimppu valkoisia kukkia. Raicy pysäytti traktorin pellon laitaan.
Emily oli nostelemassa pyykkejä kuivumaan narulle takapihalla. Hän vilkaisi Raicyyn muurin yli istumassa traktorissaan ja jätti sitten pyykkikopan maahan mennäkseen tuota tuntematonta vierailijaa vastaan…
Vierailijaa, joka oli viimein saapunut kaikkien niiden vuosien jälkeen.
*
”Ottaisitko vielä lisää sumppia?”
”No, mikä ettei, kiitos.”
”Ja tottahan toki jäät myös päivälliselle?”
”Noo… enköhän minä—”
Raicy astui sisään ulkoa, saappaat mudassa ja nälkäisenä, ja iski stetsoninsa seinälle naulakkoon. Hän jäi tuijottaen seisomaan eteisen ja olohuoneen väliseen kaarioviaukkoon.
Ruokapöydällä oli maljakossa valkoisia kukkia. Mies, jolle Emily oli juuri kaatamassa lisää kahvia, tuijotti veljeään niiden yli takaisin.
”Raicy”, Emily sanoi sopuisasti kohottamatta katsettaan, ”laitanko sinullekin kahvia? Illallinen ei ole ihan vielä.”
Hitaasti William nousi seisomaan. Raicyn silmät kapenivat viiruiksi.
”Terve, Raicy”, sanoi William. Ilmasta olisi voinut putoilla jääkuutioita, niin hyytäväksi ja kiristyneeksi tunnelma kävi.
Raicy ei vastannut, vaan paineli suoraan eteisen kylpyhuoneeseen.
Illallinen oli vaivaannuttava. Raicy teki parhaansa, jottei edes vahingossa katsahtaisi Williamin suuntaan. Emily yritti keventää tunnelmaa tehottomilla yrityksillä, joihin oikein kukaan ei mennyt halpaan, ja William vastaili äitinsä kysymyksiin aina yhtä kohteliaasti ja hienovaraisesti—aistien varmasti kireyden, jonka hänen saapumisensa oli aiheuttanut.
Kun Emily oli siirtynyt taas keittiöön, William rikkoi omalta osaltaan kiusallisen hiljaisuuden kääntymällä lähimpänä istuvan Charlotten puoleen: ”Joten… minkäs ikäinen sinä nyt olitkaan?”
”Neljätoista. Täytin juuri.”
”Niinkö? Sittenhän minun täytyy hankkia sinulle vielä myöhäinen syntymäpäivälahja, eikö niin?”
”Ei, ei tarvitse—”
”Älä suotta ole vaatimaton. Kyllähän minun setänäsi täytyy jotakin ostaa… mistä sinä mahtaisit pitää?”
Charlotte hymyili kuin iltapäiväaurinko. Raicy rypisti raivoisasti otsaa lautaselleen: kuinka halpamaista olikaan kalastella hänen lastensa suosiota lahjonnalla! Raicy tiesi kyllä, että William koetti päästä heidän kanssaan väleihin kaikin mahdollisin kieroin keinoin, jotta saisi siten iskettyä kyntensä tähän perheeseen jo melkein sisältä käsin… Raukkamaisuutta, sitä se oli, eikä Raicy voinut sietää kaksinaamaisia selkäänpuukottajia.
Alexiina tarkkaili Raicya sivusilmällä ja tuntui jälleen kerran olevan ajan tasalla tämän ajatuksenjuoksusta. Hän taputti Raicyn polvea pöydän alla rauhoittelevasti.
”Rakas William, olen niin kovin mielissäni!” Emily huokaisi jo kolmannen kerran. ”Ajatella, että olet kotona! Molemmat poikani, saman katon alla jälleen kerran! Mikä ihana yllätys, kerta kaikkiaan!”
”Ajattelin, että voisin käydä nopeasti kylässä… katsomassa, että mitä tänne kuuluu... pitkästä aikaa.”
”Kyllähän sinä jäät tänne hieman pidemmäksikin aikaa?”
”Niin, no… olen oikeastaan työmatkalla ja menossa Seattleen. Jatkan myöhemmin vielä Japaniin. Yövyn tänään Villtownissa.”
”Villtownissa? Eihän se passaa. Meillä on tilaa täällä vaikka ja kuinka, ei tule kuulonkaan, ettetkö jäisi yöksi—tänne, kotiin!”
William vaikutti kiusaantuneelta. ”Mmmhh… kiitosta vain, äiti. Onhan siitä totisesti vierähtänyt pitkä… tovi.”
”Muista, William, että olet aina tervetullut.”
Raicy ei voinut pidätellä enää itseään, vaan yskäisi provosoivasti. Hän laski haarukan kädestään niin kärsivällisesti, kuin kykeni, ja taputteli tiukalle viivalle vedettyä suutaan lautasliinalla ennen kuin puhui. Kaikki olivat vaienneet. Alexiina puristi Raicyn polvea katseilta näkymättömissä.
”Tämä on myös minun kotini”, hän sanoi silmät kohdistettuina jonnekin päin ruokapöydän keskiosaa ja kukkamaljakkoa, ”ja minun taloni. Minun perheeni.” Hänen äänensä tavoitteli rauhallisuutta, mutta oli vedetty niin kireälle, että tärisi hivenen. ”Minä päätän kuka on tänne tervetullut ja kuka ei.” Niin sanoessaan hän nosti katseensa hitaasti ja haastavasti. William katsoi ilmeettömästi takaisin.
”Voi, älä höpsi, Raicy!” sanoi Emily siinä samassa ja rikkoi jään. ”Te olette veljeksiä, molemmat syntyneet tässä samaisessa talossa! Älkää antako joidenkin menneiden vuosien kinojen hiertää välejänne. Mennyt on menneessä!”
Raicy ei antanut katseensa laskea ensin. Se oli William. Aina William—sellainen hän oli aina ollut. Tekopyhä marttyyri.
”Emily, tämä salaatti on… todella hyvää”, Alexiina sanoi niin selvän teennäisesti, että Charlotte tirskahti.
”Setä, mitä mieltä olet hiuksistani?” kysyi Charlotte maireasti.
William näytti hätkähtävän tuijotuskilpailusta Raicya vastaan ja käänsi kasvonsa hämmentyneesti Charlotten puoleen. Hän kauhoi itselleen lisää perunamuusia Emilyn tarjoamasta kattilasta ja vaikutti poissaolevalta. ”…Hiuksistasiko?”
”Kaikki sanovat, että se on hirveä—tai eivät he sitä suoraan sano, mutta niin he kuitenkin ajattelevat. Näytän kuulemma emolta.”
”Emolta”, William toisti ja kohotti kulmiaan kummissaan. ”En tiedä, mikä se sellainen on, mutta minusta hiuksesi näyttävät oikein hyviltä. Olen aina pitänyt tummista naisista.”
Kun Charlotte kikatteli sormiinsa, Raicy mutisi itsekseen: ”…Kati…”
William kuuli sen, muttei ehtinyt vastata pilkkaan, kun Emily jo sanoi ihmeissään: ”Mitä muuten Katielle kuuluu?”
”Katille. Me… öh…”, William häpläsi veistä kädessään, ”me… erosimme.”
Emily nosti käden pahoittelevasti suulleen. ”Olen pahoillani, William.”
”Entä lapsesi?” tiedusteli Alexiina kohteliaasti. ”Teillähän oli useampikin lapsi, ellen väärin muista?”
”On. Kolme tyttöä ja kaksi poikaa. He jäivät vielä toistaiseksi kotiin Katin sisaren huostaan…”
”Muistan Lauran, pikkutyttö, hän taisi olla silloin mukana meidän häissämme. Muistatko, Raicy?”
”Laura on jo liki kolmenkymmenen. Hän valmistuu eläinlääkäriksi… Billy on yli viidentoista ja Annakin siinä huitteilla ihan pian, Robert taas kahdeksanvuotias. Nuorimmainen, Isabella, on viiden.”
”Tännekin on tulossa uusi Center”, ilmoitti Emily ylpeästi. Raicy söi pakonomaisesti ja jauhoi nakkia konemaisesti, Charlotte taas nojasi tuolissaan niin taakse, että olisi voinut sillä kaatua. Hymy oli häipynyt äkkiä kasvoilta.
William katsoi yllättyneenä Alexiinaan. ”Ai jaha…?”
”Sitä odotellessa”, sanoi Alexiina kainosti, silitti vatsaansa ja hymyili pienesti.
”Onneksi olkoon siinä tapauksessa.”
”Mutta kuinka sinä et ottanut heitä kaikkia mukaan! Minä haluan ehdottomasti nähdä heidät kaikki”, Emily moitti.
”Kuten sanottua, en ole pitkällä vierailulla, vaan työasioilla…”
”Sitten tulette kaikki tänne kesällä”, Emily nyökkäsi. Williamin hymy oli epämääräinen. Hänen katseensa kierteli huoneen poikki ruokailuvälineiden kilahtelun ja kalahtelun yli, tarkastellen valokuvia seinillä.
”Eikös teillä ole poikakin?” hän sitten kysyi silmäillen pianon takana olevaa perhevalokuvaa.
”Dewn on kollegessa”, Lotte ehti vastata kaikista nopeiten, suu täynnä perunamuussia.
”Redshootissa”, selvensi Alexiina, ”hän viimeistelee musiikkiopintojaan ja viimeistä lukuvuottaan.”
”Ai musiikkia? Mitä hän soittaa?”
”Akustista kitaraa”, Lotte helähti. ”Minä soitan pianoa… tai siis soitin ennen.”
”No, kitara varmaan sopiikin hyvin, eikä pyörätuoli siinä haittaa”, totesi William.
Pöytään lankesi kiusallinen hiljaisuus. Nuo pienet asiat, harmittomat kommentit ja kysymykset, jotka paljastivat kuinka vähän William oli Center, vaikka ehkä kantoikin samaa sukunimeä…
”Öh…”, Alexiina nuolaisi huuliaan ja koetti asetella kasvoilleen sovittelevaa hymyntapaista, ”ei.”
William katseli nyt pöytäseurueen vaivaantunutta ruoan kaapimista yllättyneenä.
”Oh, anteeksi, sanoinko jotain väärin? Muistin, että—”
”Oli hän pyörätuolissa, mutta on jo kuntoutunut ja kävelee ihan omin jaloin”, sanoi Alexiina.
”Ahaa. No, sehän on erinomainen uutinen sitten.”
He jatkoivat syömistä. Williamin katse harhaili edelleen seiniä pitkin, päätyen lopulta hyllylle uurnan kohdalle erään miestä esittävän maalauksen alle. ”…Isä… onko hän…?”
”Mmh, siinähän hän”, vastasi Emily haikeasti.
William tuijotti uurnaa jonkin aikaa. Sitten hän laski kasvonsa.
”Haluaisin pyytää anteeksi teiltä kaikilta. Olen pahoillani, että olen pitänyt niin vähän yhteyttä ja jäänyt paitsi monesta. Isän hautajaisista ja—”
Emily hymyili surumielisesti, mutta anteeksiantavaisesti. Raicy oli ensimmäisenä valmis ja työnsi tuolinsa taakse.
”Menen katsomaan karjaa”, hän ilmoitti noustessaan ylös ja harppoessaan pöydän ohi viemään lautastaan keittiöön.
”Joten… teillä on lehmiäkin?” nosti William päätään.
”Muutama kymmenen”, sanoi Alexiina. ”Raicy hankki, tänä keväänä, itse asiassa. Uusi projekti.”
”Hän sitten innostui tilan jatkamisesta ja farmeilusta kuitenkin”, William sanoi olohuoneesta, kun Raicy oli jo eteisessä iskemässä stetsonia takaisin päähänsä. ”Muistelin, että hän silloin vannotti, ettei kuunaan jatkaisi isän esimerkistä, mutta—”
Ulko-ovi heilahti kiinni jättäen ruokapöydän äänet taakseen, ja Raicy marssi koleaan, pimenevään iltaan toivoen, että palatessaan hänen veljensä olisi jo tipotiessään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 4, 2016 15:55:15 GMT
Jännitys tiivistyy 26.5.2014 Pian Williamin todellinen syy lapsuuskotinsa yhtäkkiseen vierailuun kävi selväksi. Ilmeisesti hänen entinen vaimonsa ei voinut ottaa lapsia itselleen, vaan kaikki neljä alaikäistä lasta jäivät isänsä kontolle. William oli saanut työnsä puolesta siirron vaihtoehtoisesti joko Yhdysvaltoihin tai Japaniin, ja päätti valita Seattlen, jatkaakseen siellä töitään lakifirmassa. Mitä hän kysyi oli, voisivatko hänen lapsensa asua tilalla isoäitinsä ja setänsä perheen hoivissa niin kauan, kuin hänen työsopimuksensa Yhdysvalloissa olisi voimassa—kuinka kauan, se ei ollut vielä varmaa, mutta luultavasti ainakin kaksi vuotta.
”Kaksi vuotta!” huusi Raicy valmistellessaan yhtä karsinoista uutta tulevaa karjahevostaan varten muutaman päivän sisällä. Hänellä oli jatkuva vimma päällä, jopa pahempi kuin tavallisesti, eikä ehtinyt paljoa rupatella kahvikupposella tai edes päivällispöydässä—selvästi välttääkseen kaiken mahdollisen kanssakäymisen veljensä kanssa. ”Ei edes kuolleen ruumiini yli.”
Emily näytti toivottomalta. ”Ole rehti, Raicy. He ovat lapsenlapsiani.”
”Ei”, sanoi Raicy kireästi.
”Meillä riittäisi tilaa vallan mainiosti—”
”He eivät tänne jää ja sillä selvä.”
”...No, mutta Raicy!”
Alexiina kuunteli anoppinsa ja miehensä keskustelua kauempaa käytävältä, harjailemasta Hippoa. Hän näki kuinka Emily pudisti lohduttomana päätään ja käveli leuka kämmenkuopassaan ulos tallista.
”Sinä tarvitsisit kyllä apua karjan kanssa, tiedätkös”, Alexiina huomautti Hipon takaa melkein kuin ohimennen. Raicy vilkaisi häneen päin ja katosi sitten takaisin karsinaan. ”Thomas ei voi olla täällä joka päivä. Hänellä on oma tila täynnä eläimiä ja tehtäviä hoidettavanaan, vaikka onkin niin avulias, että jättää vaikka yöunet välistä, jotta ehtisi joka paikkaan... Et voi olettaa, etkä pyytää häntä palvelukseesi jokaisena päivän ja yön tuntina.”
”En edes yritä tulkita vihjailuasi”, Raicy murahti karsinasta.
”Minä en mitään vihjaile, vaan puhun suoraan. Turhaan sinä lapsia mistään tässä syytät, he ovat viattomia sinun ja veljesi välisiin ristiriitoihin. Heistä voisi olla paljonkin apua tilan askareissa... hevostenkin kanssa. Vanhimmat olivat Dewnin ja Lotten ikäisiä. Heille voisi varmasti antaa joitain vastuutehtäviä.”
”Ne ovat Williamin mukuloita, kaupunkilapsia, tuskin nähneet lehmää tai hevosta kertaakaan elämässään muuten kuin lautasella. Heistä olisi enemmän haittaa, kuin hyötyä. Sitä paitsi omatkaan lapseni eivät ole kamalan avuliaita, ei tunnu kumpaakaan paljoa kiinnostavan tai täällä näkyvän.”
”Älä nyt viitsi, Dewn on opiskelemassa...”
”Mutta se ei hyödytä täällä tilalla.”
Alexiina silotteli Hipon otsatukkaa ja antoi sitten valkoiselle tammalle suukon turvalle. ”Minusta se ei olisi huono idea. Ei ollenkaan.”
”Sinusta mikään ajatus on harvoin huono”, mumisi Raicy näkymättömistä.
”Ehkä... johtuisikohan se siitä, etten ole yhtä ennakkoluulojen pilaama, kuin sinä? Mutta mietihän nyt, Charlottekin voisi saada uusia ystäviä—”
”Charlottella on ystäviä, vähän liikaakin ilmeisesti, kun kokoajan pitää hypätä jossain ties missä iltariennoissa eikä kotiin ehditä tulla saati soitella missä mennään. Ja hän aloittaa uudessa koulussaan syksyllä, sieltä hän saa vielä lisää samanlaisia hulivilikavereita. Kuka sitä nyt serkkujen kanssa haluaa olla...”
”Mitä vikaa siinä on? ...No, ehkä olet oikeassa...”, Alexiina tuumasi ja jäi miettimään asiaa itsekseen. ”Mutta tarkoitinkin, että lähinnä täällä kotitilalla olisi enemmän seuraa. Ehkä hän sitten viihtyisi paremmin, jos saisi samanikäistä seuraa kotona—totta kai aina ovat Emma ja Amy, mutta eivät hekään pääse aina tallille... ja näin kesän tullen varmaan matkustelevat ja sen sellaista. Sitten on tietysti Gillian, mutta... en tiedä, hänhän on aika ujo. Minusta tuntuu joskus, että hän on ehkä ihan mielelläänkin omissa oloissaan... hänkin voisi kyllä saada heistä uusia kavereita.” Alexiina taputti paitaansa. ”Ja niistä nuorimmistakin olisi iloa...”
Vastaukseksi Alexiina sai talikollisen hevosenkakkaa heitettynä kottikärryihin.
Hän myhäili itsekseen ja kääntyi katsomaan Hippoa suoraan silmiin. Tamman mustat silmät olivat kirkkaat. Alexiina oli aina ajatellut, että Hip oli yksi söpöimmistä hevosista, joita hän oli koskaan nähnyt—vaikka sillä olikin tapana esitellä myös vähemmän hurmaavaa puoltaan ja yleensä vielä enemmän, kuin tätä toista puolta.
”Mitäs sinä siihen kaikkeen sanot?” hän kysyi hevoselta. Hippo ei vastannut, mutta sen sijaan veti korvansa äkkiä luimuraan ja näytti rumaa naamaa. Käytävältä kantautuvien askelten valpastamana Alexiina kääntyi ympäri ja oli pian vastatusten siististi, muttei turhan virallisesti pukeutuneen miehen kanssa. Alexiina ei ollut nähnyt tätä koskaan aiemmin. ”Niin? Voinko jotenkin auttaa?” Alexiina kysyi kohteliaasti.
”Anteeksi tungetteluni, mutten tavoittanut ketään talolla. Onko Maxmiliam Clinton täällä?” Kysymys tuli suoraan ja reippaasti.
”Hmh? Ei, en usko... pi-pitäisikö olla?” Alexiina kysyi hämillään miehen suorasukaisesta, virallisesta puhetavasta ja olemuksesta.
”Käsittääkseni hän on kuitenkin käynyt täällä useasti.”
”Oh...”, Alexiina räpytti silmiään nopeasti, ”ahaa... niin Max—kyllä, hän oli poikani hevosenhoitajana.”
Raicy tuli ulos karsinasta ja käveli heidän luokseen, talikko silti toisessa kädessään, kuin hornankeppi. ”Mistä on kysymys?”
”Hyvää päivää”, vieras mies tervehti ja käteltyään Alexiinan, ojensi kättään myös Raicylle. Raicy vilkaisi siihen, pyyhki omansa liiviinsä ja ravisti. ”Minulla olisi esitettävänäni muutamia kysymyksiä. Olen RCMP-agentti D. Hast”, mies sanoi ja näytti heille virkamerkkiään, ”Kanadan ratsupoliisin erikoisrikososastolta.” |
|
