katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338 
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 4, 2016 16:10:49 GMT
Ulvooko kettu
29.5.2014
Solmio oli vinossa.
Dewn suoristi sen ja silotteli housujaan. Hän kääntyi vähän peilin edessä, huomasi paidan takana olevan mutrulla ja kaapi sen housuihin. Hän katsoi itseään peilistä ja repi helmat sitten taas ulos, asetellen ne housujen päälle. Hän kääntyi toisinpäin sivuttain, rypisti kulmiaan ja huomasi solmion olevan taas vinossa.
Opiskelijahuoneen satakuusikymmentäyhdeksän ovi tempaistiin riehakkaasti auki. Zack roikkui ovenkahvassa. Hänellä oli yllään limenvihreä puku, joka taatusti erottuisi kaikista muista. ”D, alatko olla valmis jo?”
Dewn vääntelehti edelleen peilin edessä. Hän ei ollut koskaan ollut oikein hyvä valmistautumaan tällaisiin tilaisuuksiin—tilaisuuksiin, joissa ihmiset tuijottaisivat intensiivisesti häntä ja juuri häntä. Hän halusi totta kai näyttää hyvältä, muttei kuitenkaan liian tälläytyneeltä. Ei sillä, että ihmisten mielipiteillä hänestä olisi niin väliä...
”Se alkaa kohta! Mennään! Sean ja Sam menivät jo edeltä.”
Dewn huokaisi. ”Tullaan...”
Hän hyväksyi peilikuvansa vaivoin ja ehti jo kävellä ovea hänelle auki pitävän Zackin luokse, kun tämä katsoikin häneen jotenkin oudosti.
”Mitä?” Dewn kysyi.
”...Unohditko jotain?”
Dewn räpsäytti silmiään. Zack tuijotti ja elehti, ”Kitara?”
Dewn kääntyi kannoillaan ympäri ja kaappasi kitarakotelon sekä nuottivihon sängynsä päältä. Huone ei ollut koskaan ollut niin siisti, kun Dewn oli siinä asunut. He olivat jo eilispäivänä kasanneet tavaransa kokoon ja valmistautuneet lopettamaan opintonsa—huomenna he olisivat jo kaikki matkalla kotiin lopullisesti.
Zack ei sanonut mitään, kun he riensivät Dewnin kanssa käytävää pitkin opinahjon suurimpaan juhlasaliin, jossa päättötöiden esittely tapahtui. Tilaisuuteen osallistui koko koulu ja niinpä he jäivät pian jumiin salia kohti vyöryvän massan taakse. Zack viittasi Dewnille ja he oikaisivat toisen käytävän kautta salin takaoville, josta pääsivät suoraan pukuhuoneille.
Siellä oli myös muita lopputyönsä valmistelevia opiskelijoita. Tunnelma oli jännittynyt ja valpas, ja Dewnin vatsassa kolme matelijaa leikki hippaa keskenään.
Zackin diplomityö oli niin salainen, ettei Dewnillä vieläkään ollut siitä aavistusta—paitsi, että se ilmeisesti liittyi jotenkin shakkiin. Dewn ei oikein uskonut, että shakkipeliä kuitenkaan kelpuutettaisiin lopputyöksi.
”Terve, jännittääkö?” kysyi heidän opinto-ohjaajansa mennessään ohi. ”Hyvin se menee.” Hän viihotti tiehensä.
Dewn koetti kalastella väen yli omaa tutoriaan; professori Widgetin korkea kampaus osui silmään päiden yli.
”Dewn, siinähän sinä”, professori hymyili, kun Dewn oli kauhonut hänen luokseen. ”Tässä on vähän ahdasta. Mennään tuonne”, hän viittasi lähimpään avonaiseen pukuhuoneeseen, ja astui Dewnin perästä sisään. ”Miltä tuntuu?”
”Ihan”, sanoi Dewn.
”Tuntuuko sinusta, että hallitset hommasi?”
”Luulen niin.”
”Hienoa. Koska kyllä sinä pystyt siihen. Onko vielä jotain mitä voin tehdä hyväksesi, viime hetken tippejä sun muuta?”
Dewn mietti hetkisen. ”Onko... onko professori Clinton edelleen lomalla?”
Professori Widgetin hymy hyytyi hiukan. ”On. Mutta hän on täällä tänään, halusi tulla katsomaan esityksiä.”
”Onko?” Dewn ilahtui ja kohensi asentoaan.
”Kaikki opiskelijat paikoilleen!” kuului käsky käytävältä. Ihmiset alkoivat hälinän ja puheensorinan myötä valua yhteen suuntaan kohti sivuovia, jotka veisivät saliin.
”No, onnea matkaan!” professori Widget hymyili valkohampaista ja punahuulista hymyään ja passitti Dewnin opiskelijoiden virtaan. Joku veti Dewniä paidanreunuksesta, ja kun hän kääntyi, hän huomasi Zackin virnistävän ja kipittävän sitten hänen jäljessään, kuin omistajansa takana turvassa piilotteleva koira.
Valmistuvat opiskelijat istuivat ensimmäisissä riveissä. Dewn istuutui muiden mukana paikalleen, laski kitarakotelon jalkojensa juureen tuolin alle ja koetti olla ajattelematta jatkuvasti voimistuvaa jännityksen tunnetta. Zackin sormet hyppelivät tämän reisillä, kuin kymmenen tikku-ukkoa paraatissa.
Dewn kääntyi ympäri ja katseli lakeasti salissa istuvan ihmismassan yli. Hänen katseensa osui professori Clintoniin, joka istui sivussa muiden opettajien ja tutorien luona, mutta kuitenkin heistä jotenkin vähän erillään ja näytti jopa niinkin kaukaa kuin maansa myyneeltä.
Dewnillä ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä sitä ihmettelemään, sillä koulun rehtori kapusi lavalle ja tapsautti mikrofonijalkaa lattiaan, sorinan hiljalleen laimentuessa.
Tervetulo- ja esittelypuheen jälkeen tuli jokin yleinen vuosikatsauspuhe varalehtorilta, ja vasta sen jälkeen näytetöiden esittely pääsi alkamaan. Se käytiin aakkosjärjestyksessä ja niinpä Dewn tiesi olevansa hyvin alkupäässä—tarkemmin ottaen jo heti viides.
Se hetki oli epätodellinen, kun Dewn käveli paikaltaan lavalle ja koko sali taputti hänelle käsiään. Hän ei oikeastaan kuullut sitä ja hänen jalkansa kävelivät itsekseen, tuntuen irrallisilta ja kumimaisilta, kuin nukenjaloilta. Hänen sydämensä jyskytti ja veri humisi korvissa, kirkkaat valot lavalla olivat kovemmat ja kylmemmät kuin ne, joiden alla hän ja Max olivat harjoitelleet sävellystään kuukausia.
Dewnin perästä lavalle kuulutettiin hänen tutorinsa, mutta Dewn oli niin omissa maailmoissaan, ettei tajunnut lavalle nousevan henkilön olevan professori Clinton—ei professori Widget. Vasta, kun tämä avasi suunsa ja alkoi selittää ohjauksestaan Dewnin suhteen, Dewn havahtui ja koetti terästäytyä. Kohta olisi hänen vuoronsa puhua. ”...niin, joten Dewn, olisitko hyvä ja kertoisit tästä lopputyöstäsi sekä siitä, minkä takia päädyit juuri sävellykseen?”
Mikrofoni oli hänen edessään. Dewn astui askelen lähemmäs ja se, mitä hänen suunsa sanoi, ei millään tavalla ollut kytköksissä hänen päähänsä, eikä hän jälkikäteen muistanut mitään puhumastaan.
Ja sitten kaikki olikin yhtäkkiä hyvin hiljaista.
Dewn istuutui alas jakkaralle, jonka joku lavamanageri oli siihen häntä varten tuonut. Mikrofoni aseteltiin sopivalle korkeudelle kitaran eteen ja nuottitelineelle aukaistiin hänen nuottivihkonsa; hänellä oli jopa oma sivunkääntäjä, vaikka Dewn osasi komposition pitkälti ulkoa.
Koko sali tuntui hengittävän ja Dewnin päätä kuumotti, sormia syyhytti ja keuhkoja hengästytti, mutta hän aloitti.
Alku oli hänen omaansa. Sen hän muisti hyvin ja seurasi nuotteja vain suurpiirteittäin. Kitaran tunnelmallinen akustinen ääni toistui äänentoistolaitteista kovempaa, mutta Dewnin omat korvat olivat niin puuroutuneet, ettei hän sitä erottanut. Hän keskittyi vain soittoonsa; siihen, että sai sormet oikeille kielille oikeaan aikaan; siirsi kättään oikeaan asentoon oikeaan paikkaan; ja koetti olla ajattelematta liikaa mitään.
Jännityksen tunne haihtui pian ja hän jatkoi soittamista, jatkoi kitaransa näppäilyä. Kun hän pääsi siihen osaan, jossa alunperin olisi kuulunut olla Maxin harppukohta, hänen sydämensä teki pienen syyllisen hypähdyksen, mutta yhtä kaikki hän jatkoi kohdan ohi ja purjehti oman sovituksensa kitaralle läpi puhtaasti.
Vasta päästyään takaisin omalle paikalleen saatuaan kritiikin ja aplodien humisevan sateen, Dewn huomasi kuinka paljon hänen kätensä ja jalkansa tärisivät.
*
Esityksen jälkeen Dewn näki jo kaukaa professori Clintonin huomaavan hänen, nyökkäävän ja lähtevän mutkittelemaan oppilaiden ohi Dewniä kohden. Hän hymyili, mutta jokseenkin laimeasti, ja näytti väsyneemmältä sekä kulahtaneemmalta kuin koskaan.
”Halusin vain tulla onnittelemaan vielä näinkin, Dewn”, hän sanoi ja ojensi kätensä. Dewn tarttui siihen.
”Kiitos.”
”Olen pahoillani, etten ollut tukenasi viimeisillä viikoilla, mutta suorituksesi perusteella ei kovin pahaa vahinkoa päässyt tapahtumaan. Toivottavasti Janice oli apunasi.”
”Professori Widget auttoi paljon”, Dewn vakuutti.
Professori Clinton nyökkäsi ja hänen silmänsä vaikuttivat lasittuneilta. ”En ole huomenna tulossa lakitusseremoniaan, joten... nämä taitavat nyt myös olla sitten hyvästit.”
Dewn katsoi kasvoiltaan kuihtunutta miestä. Dewn olisi heti kysynyt mitä oli tapahtunut, sillä jotain selvästikin oli vialla, mutta ihmisten virta heidän ympärillään ei suonut siihen tilaisuutta.
Professori Clinton ojensi kätensä uudelleen, mutta kun Dewn tarttui siihen, tämä vetikin hänet puolihalaukseen.
”Onnea valmistumisesi puolesta”, Daniel sanoi vielä ja katosi väenpaljouteen.
Dewn oli kahden vaiheilla.
Ja niin hän lähti juoksuun, kiirehtien ihmisten ohi ja väleistä. Hän vilkuili ympärilleen, koetti löytää katseellaan pitkää mustatukkaista hahmoa ja juoksi aina ulos asti, mutta professori Clinton oli jo ehtinyt kadota. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 4, 2016 16:44:18 GMT
Fifin tarina
30.5.2014
Koulutodistus ja lakki, kitara sekä kolme matkakassillista tavaraa, Dewn palasi kotiin vietettyään kaksi vuotta Redshootissa. Hän ei silti tuntenut oloaan niin kovin ihmeelliseksi tai jotenkin sivistyneemmäksi. Ei yhtään sen enempää yhteiskunnalle hyödylliseksi tai omat tavoitteet saavuttaneeksi saatikka niitä itselleen selväksi tehdyiksi—melkein päinvastoin.
Mutta juuri sillä hetkellä Dewn ei halunnut ajatella tulevaisuuttaan, sillä hän eli paljon mieluummin nykyhetkessä. Mikä kuitenkin oli sangen selväksi tullut hänen poissaolonsa aikana, kaupunkilaiselämä ei hänen sykkeeseensä oikein sopinut. Ihmismassat ja hälinä, saasteet, liikenne ja se kaikki hektisyys ei vain sopinut hänen luonnolleen.
Se ei silti tarkoittanut, että kotona olisi ollut yhtään sen rauhallisempaa...
”Dewn, minulla olisi puhuttavaa”, kutsui Alexiina tallin ovilta, kun Dewn oli tervehtimässä Fifiä. Hän seurasi äitiään pihan poikki ja laitumien ohi aina jyrkänteen reunalle asti, josta avautuva näkymä laaksoon ja kauas etelään näytti täplikkään maiseman karjaa laiduntamassa ja jonkun ratsastamassa kirjavalla hevosella toisen rautiaan hevosen jolkotellessa ilman ratsastajaa ratsukon perässä.
”Onko tuo isä?” Dewn kysyi ja siristeli silmiään. ”Mandyllä?”
”On. Hän tutustuttaa uutta hevostaan, Rickyä, karjaan.”
Dewn seurasi heitä katseellaan.
”Kuule, Dewn...”, Alexiina aloitti ja hänen varovainen sekä epävarma äänensävynsä saivat Dewnin kiinnittämään huomionsa häneen. Äiti vaikutti hieman vaikealta. ”Oletko edelleen tekemisissä Maxin kanssa?”
Dewn ei ollut varautunut moiseen kysymykseen äitinsä suusta ja hetken aikaa vain tuijotti tätä pään suhistessa tyhjää.
”Miten niin?” hän kysyikin sen sijaan.
”No, kun, tuota noin...”
Dewnin sydän jyskytti.
”Poliisi kävi täällä kyselemässä hänestä.”
”...Poliisi?” Dewn toisti ja saattoi tuntea ruumiinlämpönsä laskevan monta astetta. ”Mitä he halusivat?”
”Mmmhh, halusi tietää mitä me tiedämme hänestä... kyseli jopa Fifistä sekä Fifin taustoista...”
Dewniä alkoi oksettaa ja huimata.
”Eivät he pienestä lähde siviiliasussa tiedusteluliikkeelle, sen on oltava jokseenkin vakavaa. Sanoin, ettet ole kotona ja, että hän tulee uudelleen jututtamaan myös sinua. Tänään.”
Dewnin suuta kuivasti. Hän tarttui kädellä kurkkuunsa. Hänellä oli tavattoman epämukava olo.
Alexiina tarkkasi häntä huolestuneena. ”Koska olet nähnyt häntä viimeksi?”
Dewn sormeili kaulaansa. ”Joskus... kuukausi tai pari sitten...”
”Kuinka paljon olet ollut hänen kanssaan tekemisissä?”
”...”
”Dewn. Sinun on joka tapauksessa kerrottava poliisille kaikki mitä tiedät.” Äiti katsoi häntä huolen uurteet kasvoillaan. ”...Oletko kunnossa?”
”Olen...”, Dewn nyökäytti pakonomaisesti ja hieroi niskaansa.
Alexiina huokaisi. ”Onhan tämä ikävää, hän oli Fifin hoitaja... mutta siitä huolimatta. Jäikö hän kaupunkiin?”
Dewn pudisti päätään. Hän ei kyennyt eikä jaksanut puhua. Hän halusi vain olla yksin.
Alexiina odotti hetken, mutta taputti Dewniä sitten myötätuntoisesti olalle ja lähti kävelemään takaisin kotiin päin.
Dewn jäi laitumien taakse jyrkänteelle ja tuijotti horisonttiin. Hän oli koettanut kieltää sen kaiken, välttänyt kaikin tavoin ajattelemasta asiaa, hyväksymästä totuutta...
*
Rikosetsivä D. Hast tuli, kuten sovittua, uudelleen käymään myöhemmin iltapäivällä. Alexiina tarjosi hänelle kahvia, josta hän kohteliaasti kieltäytyi, ja vetäytyi sitten Dewnin kanssa tallitoimistoon laittaen nauhurin päälle. Se oli vaivaannuttavaa.
”Maxmiliam oli siis hevosenhoitajasi?” hän totesi, ja Dewn riisti katseensa laitteesta. Oli kuin hän olisi ollut rehtorin kuulusteluissa tehtyään jotain tökeröä koulussa, mutta tämä oli pahempaa. D. Hast vaikutti kuitenkin miellyttävältä ja rennolta, mikä rauhoitti hieman Dewnin hermostuneisuutta.
”On... oli”, Dewn vastasi.
D. Hast katseli häntä ystävällisesti. ”Ififlamma, niinkö?”
”Niin.”
”'Voikko tilastoruuna, pääosin tuntematon suku (epäillään olevan mustangitaustainen). Kyseinen ruuna syntyi Colt Amen Villan kartanon hevostallilla, jossa eli vuoteen 2011 saakka. Toukokuussa 2011 raportoitu varastetuiksi emänsä Rosebudin kanssa. Poliisin alustava epäilty, entinen hevostenhoitaja Rick Wolfer, todettiin myöhemmin syyttömäksi. Löydetty edellä mainitun tamman kanssa heinäladosta Jeff Harroldsin mailta kesäkuussa 2011. Ilmoituksen eläinsuojeluun kahdesta kaltoinkohdellusta ja hylätystä hevosesta teki koiranulkoiluttaja Amanda Irwin. Tamma lopetettiin 29. kesäkuuta 2011 eläinlääkäri Yvonne J. Flatterin toimesta, omistaja Samuel Madclockin suostumuksella. Kyseessä oleva ruuna luovutettu ilman myynti- tai välitysmaksuja samana päivänä Dewn Nicholas Centerin omistukseen, siirtyen asumaan Kings Roadin (nykyinen nimi epävirallinen) hevostilalle, jossa asuu edelleen'”, D. Hast luki papereistaan.
Dewn katseli käsiään ja pohti kuulemaansa hiljaa, ihmetellen, mistä poliisi aina sai tietonsa. Siinä oli ollut uutta ja ennestään tuntematonsa tietoa Dewnille itselleenkin: ei hän ollut esimerkiksi tiennyt, että Fifi oli syntynyt Colt Amen Villassa... tai, että tallirenki oli ollut pääepäilty.
D. Hast oli jonkin aikaa myös vaiti, kuin odottaen, että Dewnillä olisi jotain sanottavaa tai mahdollisesti kumoaisi jonkin juuri luetuista väitteistä.
”Tämä paperi ei sisällä kaikkia tietoja”, etsivä lopulta sanoi, kun Dewn oli edelleen vaiti sormiaan hivellen. ”Ei esimerkiksi sitä, että Maxmiliam Umah Clinton -niminen nuori mies oli Ififlamman hevosenhoitaja jo Samuel Madclockin omistuksen aikana tai, että Samuel Efram Madclock itse menehtyi vuonna 2014.”
Dewn liikahti tuolillaan ja nosti katseensa hätkähtäen. ”Onko herra Madclock kuollut?”
Rikosetsivä tarkkaili häntä hetkisen. ”On. Sydänpysähdys, huhtikuussa.”
Dewn veti suunsa vinoon. Hän oli jo niin pitkään pohtinut, että hänen täytyisi käydä Colt Amen Villassa ja tapaamassa herra Madclockia, mutta sitten se oli jäänyt koulun ja Maxin astuttua kuvioihin, ja nyt olikin sitten jo liian myöhäistä.
”Minkä takia hän mahtoi antaa hevosensa sinulle, jonka ymmärsin olleen hänelle sangen tärkeä?”
Dewn vaihteli painoaan pakaralta toiselle. ”En tiedä. Kai minä vakuutin hänet tarpeeksi tai... jotain...”
”Minulla lukee täällä, että olit ollut ratsastusonnettomuudessa lokakuussa 2010 ja joutunut sen seurauksena pyörätuoliin. Asuitte tuolloin vielä Englannissa. Vuoden 2011 alussa muutitte kuitenkin Kanadaan isäsi, Raicy Christian Centerin, kotitilalle ja kuntouduit muutamassa kuukaudessa pyörätuolista kävelykeppien varaan”, etsivä piti tauon ja silmäsi Dewniin papereidensa yli. ”Olit kuitenkin vielä keppien varassa, kun Ififlamma siirtyi sinulle?”
Dewn ei ollut varma, oliko se kysymys vai toteamus, mutta nyökkäsi joka tapauksessa. Häntä ei kamalasti huvittanut jutella tästä aiheesta—tai oikein mistään juuri sillä hetkellä, jos rehellinen oli, ja samaan aikaan häntä ihmetytti, mitä merkitystä hänen fyysisellä kunnollaan oli Fifin kanssa (tai Maxin, sillä eikö tässä ollut kyse hänestä, eikä Dewnistä?). ”Tiesitkö, että myös Samuel Madclock oli nuorempana ollut ratsastusonnettomuudessa, jonka seurauksena menetti toisen jalkansa?”
Dewn ei ollut tiennyt.
”Hmm. Sitä sopii miettiä”, D. Hast hymyili ja nojautui sitten taaksepäin tuolissaan. ”Tiedätkö, minkä takia olen täällä ja halusin puhua kanssasi?”
Dewn ei vastannut pitkään toviin. Lopulta hän mutisi: ”Fifin ja Rosebudin varkauden takia...?”
D. Hast hymyili edelleen, ei iloisesti, mutta kärsivällisesti. ”Se on mielenkiintoinen sivuseikka, kyllä”, hän myönsi ja nojautui eteenpäin kyynärpäidensä varaan, ristien sormensa. Hänen ilmeensä lauhtui hieman ja muuttui totisemmaksi. ”Mutta en virallisesti ole juuri sen takia täällä. Sen sijaan minua kiinnostaa sinun yhteytesi ja tietosi Maxmiliam Clintoniin.”
Dewn tunsi sykkeensä kohoavan ja kätensä hikoavan. Hän miltei vaistonvaraisesti valmistautui taisteluun ja puolustukseen. ”Miksi?” hän tokaisi hiljaa.
”Hänet on ilmoitettu kadonneeksi”, D. Hast sanoi.
”Epäilläänkö häntä jostain?”
”Mmm. Mahdollisesti.”
Dewn oli varma, että lattia oli äkkiä pudonnut hänen jalkojensa ja tuolinsa alta ja, että hän putoaisi loputtomaan mustaan kuiluun ilman päämäärää tai tarkoitusta.
Hän puristi kätensä lujaan nyrkkiin ja puri hampaansa yhteen. D. Hast odotti, että uutisen aiheuttama ensishokki menisi ohi ja rypisti sitten kulmiaan. ”Vanhempasi eivät osanneet vastata siihen, milloin Maxmiliam oli palkattu hevosesi Ififlamman hoitajaksi. Osaisitko sinä kertoa paremmin?”
”Ei häntä oltu palkattu...”
”Hän teki täällä töitä ilmaiseksi, ilman korvausta?”
”No, ei varsinaisesti.” Dewn tunsi äkkiä suuren raivon, vihan ja katkeruuden syttyvän liekkiin jossain sisällään. Hän tunsi itsensä petetyksi, sydänjuuriaan myöten loukatuksi ja pilkkana pidetyksi. ”Hän vain ilmestyi ja alkoi vainota minua ja Fifiä omasta toimestaan.”
”Vainota?” rikosetsivä toisti kuulostaen nyt jo valppaammalta.
”Hän vakoili meitä tilalla ainakin vuoden verran ennen kuin paljasti itsensä”, Dewn selitti ja joka sanalla, joka muistelmalla, tuli entistä vihaisemmaksi. Kuinka hän oli saattanut kaveerata tämän kanssa! Kuinka hän oli saattanut avautua tälle, antaa tämän hoitaa Fifiä, olla hänen kanssaan... Sekavien tunteiden, häpeän ja itseinhon myrsky velloi Dewnin sisällä. ”Hän nimitti itse itsensä Fifin hoitajaksi.”
”Kertoiko hän sinulle olleensa Fifin hoitaja jo aiemmin?”
”Ei... tai kertoi. Joo, kertoi. Se oli oikeastaan varmaan ainut ja ensimmäinen kerta, kun hän kertoi yhtään mitään. Muutoin hän ei sitten paljoa koskaan puhunutkaan mitään itsestään.”
”Hmm”, sanoi D. Hast. ”Et siis tuntenut häntä kovin hyvin?”
Dewnin päässä kaikui. ”En”, hän sanoi.
”Olet ollut opiskelemassa Redshootissa ja opintosi alkoivat syksyllä 2012. Valmistuit tänä kesänä. Opettajasi kyseisessä Aquafallenin kollegessa on ollut Daniel Clinton. Oletko ollut siitä tietoinen, että kyseessä on juuri Maxmiliamin kasvattiveli?"
”Olen. —Hetkinen, kasvattiveli?”
”Hänen äitinsä meni uudelleennaimisiin Dick Clintonin kanssa.”
”Mi...ai...jaa...”
”Haitko Redshootin kollegeen, Aquafallenin kampukseen, nimenomaan Daniel Clintonista johtuen?”
Kysymys oli niin outo, että Dewn ravisti aavistuksen päätään ja katsoi rikosetsivää kulmat kurtussa. ”En hakenut. En tiennyt hänestä yhtään mitään vielä silloin, kun hain sisään.”
”Aloitit lukukauden hieman jäljessä. Minkä vuoksi?”
”Olin... minä...”, Dewn häkeltyi. Kysymysten tulva oli niin nopeaa ja rikosetsivän kieli napakkaa ja reipasta, että Dewn tunsi itse olevansa syytetty. ”Myöhästyin hauista, koska tein päätöksen opiskeluista niin äkkiseltään. Pääsin kuitenkin tuplaperuutuspaikalla sisään sekä todennäköisesti sain lisäpisteitä laajasta kieliosaamisestani.”
”Siinä kävi siis aikamoinen tuuri”, D. Hast huomautti. Dewn ei pitänytkään häntä enää yhtä miellyttävänä. ”Mikä sai mielesi muuttumaan?”
”Öö, eikö tässä pitänyt olla kyse Maxista, eikä minusta?” keskeytti Dewn.
D. Hast hymyili ja nojasi taas taaksepäin. ”Minun täytyy kartoittaa kaikki sivu- ja taustajuonteetkin”, hän totesi. ”Olen perinpohjainen.”
Totisesti, ajatteli Dewn ja pureskeli poskeaan. ”Yksi kaverini. Hän suositteli ja puhui minut ympäri hakemaan kouluun.”
”Opiskeliko hän itse kyseisessä oppilaitoksessa?”
”Kyllä.”
”Minkä niminen ystävä on kyseessä?”
Dewn empi muutaman sekunnin verran. ”Richard Ramsey.”
Rikosetsivän kulmat kohosivat tuntemattomasta syystä. ”Ja tunnet hänet alunperin mistä?”
”Myin netti-ilmoituksen kautta vanhoja sarjakuvalehtiä, ja hän osti ne. Tapasimme kasvotusten ostotilanteessa ja hän tarjosi minulle pikaruoat ja jäimme juttelemaan pitkäksi aikaa... sittemmin alettiin pitää yhteyttä.”
”Mm-hmm.”
”Sillä kai ei ole tämän kanssa mitään tekemistä?” Dewn totesi kysyvään sävyyn.
”Pienetkin seikat voivat olla tärkeitä tutkinnan kannalta”, D. Hast tyytyi vastaamaan. ”Tiesitkö opiskellessasi Redshootissa, että Maxmiliam oli myöskin muuttanut Danielin pyynnöstä asumaan Redshootiin?”
Dewn veti suunsa viivaksi. ”En aluksi, mutta sittemmin... tiesin...”
”Hän vietti aikaansa ilmeisesti kasvattiveljensä työpaikalla, koulussasi.”
”Hän oli töissä siellä”, livahti Dewniltä.
D. Hast kohotti toista kulmaansa. ”Niinkö?”
Dewniä kadutti pienesti, sillä hän saattaisi puheillaan saada Danielin hankaluuksiin. ”...Kai... ilman palkkaa varmaan, taas.”
”Mitä hän teki?”
”Jotain ylimääräisiä hommia, talonmiesjuttuja... luulisin.”
”Oliko hän kertonut sinulle?”
Dewn mietti kuumeisesti. ”En muista... varmaan joo. Ei. Joo.”
”Olit siis hänen seurassaan ja hänen kanssaan tekemisissä opintojesi aikana?”
Dewn kiristeli hampaitaan. ”...Olin...”
”Missä määrin?”
Dewnin sydän tykytti ja hän toivoi kovemmin kuin koskaan, ettei D. Hast vain kuulisi sitä. Yrittäen taiteilla niin värittömän ja yksinkertaisen ilmeen, kuin vain taisi, Dewn yskähti hiljaa: ”Hän opetti minulle musiikkia.”
”Musiikkia? Kuten Daniel Clinton, joka oli musiikkilehtori. Millaista musiikkia?”
”Soitan kitaraa ja tein siitä diplomityöni, oman sävellykseni. Hän auttoi joskus ohimennen sen kanssa.”
”Etkö saanut apua tutoriltasi?”
”Sain, mutta... hän oli lahjakas ja kerta tiesin hänet jo kotoa niin ajattelin, että miksei...”
D. Hast katseli Dewniä kiinteästi kuunnellen. ”Ja hänkö ei ikinä puhunut itsestään mitään?”
”Eipä oikeastaan.”
”Mitä sinä sitten tiesit hänestä?”
Dewn veti syvään henkeä ja raapi nenäänsä. Hänen kätensä tärisi vähän. ”Että hän oli ollut Fifin hoitaja Colt Amen Villassa; hän asui Bridgetweetissä isänsä kanssa sekä sitten kaupungissa; hänen veljensä oli opettajani; hän soitti harppua ja... niin. Siinä kai kaikki.”
”Entä mitä hän tiesi sinusta?”
Dewn räpäytti silmiään. ”...Miten niin? Ei kai mitään kovin erikoista, en minä muista mitä kaikkea olin ehkä sivumennen joskus sanonut tai puhunut.”
D. Hast nyökkäsi hitaasti. ”Koska näit hänet viimeksi tai koska viimeksi olit häneen yhteydessä?”
Dewn haroi takahiuksiaan. Hän olisi valehdellut, jos olisi esittänyt, ettei muistaisi viimeisintä päivää, jona oli Maxin nähnyt. ”Huhtikuussa.”
”Huhtikuussa?” D. Hast kohottautui istumaan paremmin ja selasi hieman papereitaan. ”Samoihin aikoihin, kun Samuel Madclock kuoli?”
”Hmh”, Dewn äännähti hämmentyneenä.
”Voitko kertoa, mitä teitte ennen hänen katoamistaan? Mikä oli viimeisin tilanne, jolloin näit hänet?”
”Öö... me...”, Dewnin vatsassa muljahteli ilkeästi ja hänen niskaansa alkoi lämmittää, ”me harjoiteltiin sitä sävellystä.”
”Sanoiko tai puhuiko hän mitään epätavallista?”
”Ei... ei muistaakseni.”
”Entä mitä muuta?”
”Ei muuta. Hän lähti omille teilleen ja minä omille, en sen kerran jälkeen enää saanut häneen yhteyttä.” Dewn jätti tahallaan turhat yksityiskohdat pois, kuten riitansa Samin kanssa. ”Mmh... meneeköhän tässä vielä kauan, minun täytyisi mennä juoksuttamaan Fifi...”
”Eiköhän tämä ollut tässä”, D. Hast nyökkäsi ja kumartui sammuttamaan nauhuria. Hänen kätensä kuitenkin pysähtyi ilmaan. ”Vielä yksi kysymys”, hän sanoi ja katsoi tutkivasti suoraan Dewnin silmiin. ”Oletko varma, ettet tiedä missä hän on nyt?”
Dewn oli ollut aikeissa nousta ylös, mutta haparoi hetken. Hän kuitenkin vastasi rehellisesti: ”En tiedä.”
D. Hast katsoi häntä vielä hetkisen, sitten napsautti nauhurin pois päältä ja keräsi paperinsa. He nousivat molemmat ylös.
”Kiitos”, rikosetsivä sanoi ennen kuin Dewn ehti poistua. ”Kävitkö muuten koskaan hänen luonaan Bridgetweetissä?”
Dewn seisahtui toimiston ovella, matkalla ulos.
”En”, hän sanoi vielä. ”Se ei koskaan tuntunut luontevalta.”
D. Hast nyökkäsi ja Dewn lähti, meni suorinta tietä hevosensa karsinalle. Voikko ruuna katsoi häntä ystävällisesti, ja Dewniä heikotti.
”Fifi”, hän kuiskasi, ”kerro minulle, ettei se ollut Max, eihän?” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964 
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 4, 2016 16:58:57 GMT
Toiset Centerit 10.7.2014 Reilua kuukautta myöhemmin, toden totta, saapuivat ne ”toiset Centerit”. Oli Raicy sitten mitä mieltä tahansa, siinä vaiheessa se ei nähtävästi paljon painanut, kun mustankiiltelevä, tupaten täyteen pakattu auto ajoi Fox Wood Ranchin porteista pihaan. Tosin, sen johdosta Raicy kai olikin päättänyt paneutua kisakatsomon rakentamiseen kahta kiihkeämmin.
Emily liikkui vikkelämmin kuin tavallisesti mennessään pihamaan poikki autoa vastaan kuistilta, jolla oli odottanut heidän tuloaan kuin aamuaurinkoa, koko konkkaronkka hieman perää pitäen. Dewn, Charlotte, Alexiina, Gillian ja Kitty kerääntyivät ottamaan vieraat vastaan—vieraat, jotka tulisivat viipymään toistaiseksi ennalta määrittelemättömän ajan heidän seuranaan tilalla.
”William”, sanoi Emily sydämellisesti ja halasi poikaansa, joka oli astunut ulos autosta ja hieman vaivaantuneen oloisena laskenut aurinkolasit silmiltään.
”Tulkaa ulos”, William sanoi autoon nostaessaan pienen tytön turvaistuimelta maahan. Viikarin näköinen poika loikkasi ulos ja kiiti jo tiehensä vastaanottokomitean ohi ennen kuin kukaan ehti edes henkäistä. ”…Bob!” William huudahti tämän perään, mutta poika oli jo juossut katsomaan kanoja. ”Anteeksi, hän on aika villi ja utelias. Meillä oli pitkä matka pelkkää istumista…”
”Totta kai”, Emily sanoi ja kumartui ilahtuneena juttelemaan pikkutytölle.
Autosta tuli ulos myös pitkä, punaiseen T-paitaan ja vihreään huiviin pukeutunut suklaahiuksinen poika, joka hymyili kohteliaasti heille kaikille ja tuli sitten käsi ojossa jokaisen kohdalle.
Alexiina ei voinut olla pistämättä merkille, että poika oli kuin ilmetty Raicy nuorena.
”Terve, minä olen Billy!” Raicy-junior sanoi reippaasti. ”Onpa hauska tavata kaukaiset sukulaiset. Moi, serkut!”
Dewn hymyili ja löi hänen kanssaan kättä.
”Tulisit nyt… kaikki odottavat… et voi istua siellä koko päivää…”, William oli kumartunut mumisemaan vielä jollekulle, joka istui edelleen autossa ilmeisesti kieltäytyen tulemasta ulos. ”Täällä on kuumakin, viedään tavarat taloon…”
”Minä en TULE!” kuului tiukka ääni.
William huokaisi. ”Älä viitsi, Anna… mummi haluaa nähdä sinut…”
Emily oli tullut auton luo. ”…Mitä nyt? Anna, tyttökulta…”
”Hauska tavata, minä olen Alexiina”, sanoi Alexiina tytölle, joka kyykki maassa ja keräsi pieniä kiviä käteensä.
”Minä olen Bella”, vastasi tyttö.
”Sinä näytät tutulta, olen nähnyt valokuvia. Oletko sinäkin serkku?” puhui Billy Gillianille. Gillian katsoi kainosti tuuheiden punakutriensa takaa ja lehahti persikaksi.
”En ihan… olen pikkuserkku.”
”Aijaa! Tämähän on kuin sukukokouksen tapaaminen. Mitäs sukua sinä sitten olet?”
”No, minä en ole sukua”, sanoi Kitty naurahtaen. ”Olen vaan töissä täällä ja asun kanssa talossa näiden riesana… ainakin toistaiseksi.”
William tuli heidän luokseen ja oli jollain konstilla onnistunut houkuttelemaan myös viimeisen Centerin ulos autosta. Hänen takanaan kyyrötti Emilyn kainalossa vaaleapolkkatukkainen happamen näköinen tyttö, korvissaan musiikkisoittimen johdot. Hän ei katsonut ketään silmiin seistessään kädet puuskassa.
”Niin… tässä he nyt sitten ovat, lapseni… Billy, Isabella, Anna—”, William nyppäsi kuulokkeen tytön korvalta, mutta tämä laittoi sen heti takaisin, ”—ja Robert juoksee jossakin.”
”Meidän lapsemme Dewn sekä Charlotte… tässä on Gillian, Wavesien tytär Emilyn sisaren puolelta, ja Kitty on tallityttömme. Ja Raicy juoksee myös jossakin, taitaa olla vielä Thomasin kanssa nikkaroimassa meille kisakatsomoa…”, Alexiina vilkaisi kentän suuntaan. William oli aavistuksen kiusaantunut.
Vieraiden tavarat vietiin ensiksi sisälle taloon. Billy, Robert ja Isabella jakoivat toisen alakerran leirihuoneista, sillä Kitty nukkui niistä toisessa. Yläkerran vierashuone, joka oli aiemmin ollut Gillianin käytössä, taas jäi kokonaan Annalle, joka jäi sinne murjottamaan, eikä tullut alas päivällispöytään muiden kanssa.
”Hänen voi kestää jonkun aikaa tottua”, William sanoi. ”Hän ei ollut aivan… myötämielisin tästä ajatuksesta tulla… tänne.”
”Ymmärrän kyllä.”
”…Eihän tästä varmasti ole liikaa vaivaa? En olisi muuten, mutta… tilanne nyt on mikä on, työsiirtoni tänne, vaimoni—en voinut heitä laittaa muualle. Laura opiskelee eikä voi majoittaa vastuulleen sisaruksiaan…”
”Ei tästä ole mitään vaivaa”, Alexiina vakuutti. ”Meillä on iso talo ja isot tilat, kyllä tänne mahtuu.”
”He ovat asuneet koko ikänsä kaupungissa.”
”Minä vietin lapsuuteni kaupungissa.”
”He eivät ole tottuneet… no, Billy kyllä kävi tallilla, jossa harrastettiin lännenratsastusta. Hän on kiinnostunut hevosista.”
”Niinkö? Sehän sopii.”
”Mutta muut… kai täytyy vain katsoa miten kaikki tästä selkenee.”
”William, Alexiina, älkää siellä supisko keskenänne vaan tulkaa pöytään!” Emily kutsui. ”Pitäisikö jonkun käydä kutsumassa Raicy ja Thomaskin syömään?”
”Eihän tähän pöytään kohta enää mahdu.”
”Höpsis. Mutta kävisitkö sinä, Lotte, nopeajalkaiseksi?”
Alexiina pelkäsi Lotten kimmastuvan kamalasti (kuten hänellä oli tapana), mutta onneksi tämä tyytyi vain urahtamaan ja meni laahustaen ulko-ovelle.
”Ai niin… Isabella on sitten allerginen melko monelle”, William aloitti vilkaistuaan tytärtään, joka maisteli ruokiaan lautaselta. ”Porkkanalle, omenalle—”
”—mansikalle, tomaatille ja ketsupille, sekä saa vatsanväänteitä vehnäjauhosta”, jatkoi Billy isovelimäisellä äänellä.
”Oh hoh, sitten pitää olla tarkkana”, sanoi Emily ja nappasi kirsikkatomaatin pois Isabellan lautaselta ennen kuin tämä ehti pistää sitä suuhunsa.
”Billy, isäsi vihjaisi, että olet ennenkin ratsastanut.”
”Niin olen, neljä vuotta yhdellä tallilla, jossa oli myös lännenratsuja.”
”Sittenhän sinusta on apua hevosten liikutuksessa täällä meillä, eikö totta?”
Billy näytti aivan puhkeavan hehkuun innostuksesta. ”Taatusti! Olen kamalan mielissäni tästä kaikesta, olen varma, että täällä tulee olemaan oikein mukavaa!”
”Kiitos, mekin toivomme sitä”, Alexiina vastasi hymyillen ja oli salaa hieman huvittunut Billyn mahtipontisesta tavasta puhua—mutta ainakin hän oli kohtelias ja aidosti iloissaan siitä tosiasiasta, että hänen kotinsa tulisi tästä eteenpäin ainakin pari vuotta olemaan meidän hevostilansa. ”Me ymmärrämme kyllä, että vie varmasti vähän aikaa teidän kaikkien tottua tänne meille ja meidän tapoihimme”, Alexiina vakuutti. ”Mutta uskokaa tai älkää, olemme käyneet läpi saman. Mekin aloitimme Suomessa ja päädyimme monen mutkan ja seikkailun myötä Saksan ja Englannin kautta lopulta tänne.”
”Meillä on leppoisaa”, sanoi Emily.
”Teemme asiat omalla tavallamme.”
”Minua kiinnostaa, montako hehtaaria maata tähän tilaan kuuluu?” sanoi Billy.
”Viitisenkymmentä hehtaaria, noin kaiken kaikkiaan.”
Ulkoa kuului puhetta ja tuminaa ja pian ulko-ovi kävi ja Charlotten johdolla kaksi miestä astui eteiseen.
”Päivää taloon”, tervehti Thomas farmarihousuissaan ja veti lakin päästään.
”Käykää pesemässä kädet ja tulkaa pöytään”, Emily kehotti.
”Thomas Jordan on Raicyn kavereita ja auttaa meitä aina silloin tällöin”, Alexiina kertoi. Miehet tulivat takaisin ja kättelivät vieraat.
”Setä Raicy”, sanoi Billy ja nousi oikein ylös penkistä.
Raicy puristi hänen kättään vähän jähmeästi. ”Sinäkö olit Billy? Olen tavannut teistä vain sen vanhimman tytön. Taisi olla viimeksi meidän häissä, pikkutyttöhän se silloin vielä oli...”
”Lauran. Hän opiskelee.”
”Niin kuulin.”
Pöytäseurue istuutui takaisin alas ja söi jutustellen niitä näitä. Robert ja Isabella poistuivat pikaisesti pöydästä heti syötyään ja juoksivat ulos, joten Billyn oli mentävä heidän peräänsä pitääkseen heitä silmällä ja, koska Billy ei tiennyt tilasta mitään tai tuntenut paikkoja, Dewn lähti hänen mukaansa. Alexiina, Emily, Kitty ja William upposivat keskusteluun, ja pian lasten perästä poistuivat myös Raicy ja Thomas jatkamaan urakointiaan ulkona. Charlotte ja Gillian menivät menojaan.
Kun pöytä oli siivottu, Alexiina kapusi yläkertaan mukanaan hieman ruoantähteitä. Hän koputti vierashuoneen oveen, jonka takaa kuului murahdus, ja astui sisään.
”Hei, Anna. Toin sinulle hieman ruokaa, olet varmaan nälkäinen pitkän matkan jälkeen.”
Suunnilleen Lotten ikäinen tyttö makasi sängyllä jalat ristissä ja nakutteli kännykkäänsä. Alexiina laski tarjottimen lipaston päälle ja istuutui sitten hetken emmittyään sängyn reunalle jalkopäähän. Tyttö mulkaisi häneen lähes epäuskoisesti ja häijysti, mutta kiinnitti sitten taas huomiona puhelimeensa.
”Isäsi kertoi, että olit kaikista eniten pahoillasi tänne tulosta.”
Anna ei vastannut.
”En aio tuhlata sanoja turhiin sepittelyihin, mutta halusin vain sanoa, että meidän kaikkien puolesta te olette oikein tervetulleita ja teemme parhaamme, että tulette viihtymään.” Alexiina silitteli reisiään ja nousi sitten ylös. ”Isäsi on kohta tekemässä lähtöä. Ajattelin, että haluat ehkä tulla silloin alas sanomaan heipat.”
Alexiina käveli huoneen ovelle ja saattoi kuulla naputtelun hetkeksi vaikenevan. Sitten hän poistui ja sulki oven perässään.
Pihamaalla alkoikin taas pian olla kuhinaa, kun William oli aikeissaan jatkaa matkaansa Seattleen. Emily nyyhkytti jälleen, todennäköisesti vain yleisesti suuresta mielenliikutuksesta, taputellen nenäliinalla nenäänsä, ja niin itkivät myös Isabella ja Robert täyttä huutoa roikkuen kumpikin isänsä molemmissa jaloissa.
”Byää…! Isii!”
”Älä jätä meitä taas!”
”Noh… minunkin tulee teitä ikävä… mutta minun täytyy jo jatkaa matkaa. Tulen käymään aina silloin tällöin, ehkä noin kerran kuukaudessa tai parissa.”
”Eii…!”
”Isä”, sanoi Billy vähemmän mahtipontisesti ja ojensi kätensä. Sitten hän nosti pikkusiskonsa syliinsä ja tarttui veljeään käsivarresta ja repi heidät irti Williamin kimpusta. ”Isän täytyy päästä nyt.”
”Ääääääh!”
”Katso vähän… näiden perään”, William mutisi. Billy nyökkäsi.
”Aja turvallisesti”, Emily huolehti ja saattoi Williamin autolle saakka. Tämä kääntyi vielä ympäri avatessaan auton ovea.
”Anna ei sitten tullut”, hän totesi. Sitten hän istuutui kuljettajan paikalleen.
”Hei, hei!” sanoivat kaikki, ja William löi oven kiinni, käynnisti auton ja ajoi pois kadoten tilan porteilta.
Isabella ja Robert ulisivat Billyn otteessa. Kaikki olivat jo lähtemässä takaisin omiin puuhiinsa, kun kuistin ovi yhtäkkiä lennähti auki ja Anna juoksi ulos, sännäten portille asti auton perään ja huutaen itkuisena: ”ISÄ, TULE TAKAISIN!” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 5, 2016 15:12:27 GMT
Kartanon mysteeriperijä
16.7.2014
Sen kesän varsat, Lunan Angel ja Phoeben Rex, leikkivät merilaitumella emiensä tuntumassa ja välillä uskaltauduttuaan myös vähän kauempana. Angel oli ujo ja vähän arka eikä koskaan mennyt liian kauas Lunasta, vaikka sen selvästi tekikin toisinaan mieli seurata rohkeaa ja itsevarmaa oripoika Rexiä, joka röyhkeydessään (ja vekaramaisuudessaan) näykki jopa omaa äitiään. Kärpäset surrasivat, tuuli suhisi ruohikossa ja lehvissä, merenaallot löivät kohisten rantakiviin ja lokit kirkuivat jossain kauempana ulapalla.
Kun Dewn laahusti takaisin talleille, hän huomasi Yvonnen limenvihreän auton seisovan parkkipaikalla. Eläinlääkäri oli siis taas käymässä tilalla tekemässä perustarkastusta äidin hevosille. Autosta ja Yvonnesta Dewnin mieleen juolahti jälleen jo hyvin pitkään kaihertanut ajatuksensa käydä Colt Amen Villassa. Hän ei tiennyt, mitä se enää auttaisi yhtään mihinkään, herra Madclockin jo kuoltua, mutta toisaalta Dewn ei ollut yhtään sen lähempänä Maxin arvoituksen ratkaisua, kuin oli ollut yli kuukausi sitten, jolloin D. Hast oli häntä kuulustellut.
Ajatus Maxista kylmäsi Dewnin sisuksia ja teki hänet nopeasti vihaiseksi.
Yvonnen aina yhtä jollottava ja ikävystynyt ääni kuului juttelevan Isaacin karsinassa. Dewn seisahtui ruunan karsinalle ja poni höristi korviaan hänelle hetkeksi, kunnes päätti taas luimistella häpäistynä, sillä eläinlääkärin käsi käpälöi juuri sen henkilökohtaisuuksia.
”…Jessus!” Yvonne yhtäkkiä huudahti havaitessaan Dewnin silmäkulmastaan. Isaackin hätkähti. ”Dewn! Kylläpä pelästyin. Miten menee Fifin kanssa?”
Dewn nojaili otsa rypyssä karsinankarmiin. ”Ihan hyvin.”
”En ole vielä ehtinyt tekemään sille tarkastusta—sittenpähän sen näen. Se on kuulemma päässyt karjanajoon.”
”Eipä sille ole sopivaa ratsastajaa”, sanoi Dewn.
Yvonne veti kumihansikkaat käsistään, sormi kerrallaan. ”Mikset sinä sitten itse ratsasta omalla hevosellasi?”
Dewn oli vaiti ja koetti tulkita Yvonnen totisesta ilmeestä oliko tämä ollut tosissaan.
”En minä v—”
”Voi?” Yvonne kohotti kulmaansa. ”Kuules”, hän sitten sanoi ja työnsi Dewnin tieltään, kääntyen tuijottamaan tätä tallikäytävän puolelta. ”Et pääse koskaan täydellisesti yli peloistasi, ellet kohtaa niitä. Tiedän, että olet kokenut kovia ja kokemus oli varmasti lamaannuttava… mutta sitä suuremmalla syyllä. Aiotko heittää paljon hyvää hukkaan vain jonkin sellaisen tapauksen takia, josta olet kuitenkin jo toipunut mitä erinomaisimmin?”
Dewn tunsi olonsa vaikeaksi ja kiusatuksi ja tuli taas vähän vihaisemmaksi. Eläinlääkäri siirtyi laukulleen, otti puhtaat hanskat ja meni seuraavalle karsinalle. Dewn kiristeli itsekseen hampaitaan, kunnes seurasi tämän perässä.
”Yvonne”, hän sanoi, ”sinähän tunsit… herra Madclockin?”
”Samuelin, tunsinhan minä.”
”Hänhän kuoli huhtikuussa…”
Tauko.
”Niin.”
”Mietin tässä… tiesitkö… tunnetko… Maxmiliam Clintonia?” Jostain syystä nimen lausuminen ääneen sai Dewnin niskavillatkin pystyyn ja häntä alkoi äkkiä jännittää, veren valahtaessa jalkoihin. Yvonnen vastaus oli kuitenkin suuri pettymys.
”…Clinton? Annas, kun mietin... ei, ei kyllä tule nyt mitään Clintonia mieleen. En.”
”…Ah”, Dewn lysähti vähän kasaan.
”Mutta se etunimi kuulostaa jotenkin tutulta”, eläinlääkäri jatkoi, ja Dewn pidätti taas hengitystään. ”Maxmiliam? Se poliisi taisi kysellä sen nimisestä.”
”Joo, niin”, Dewn rohkaistui, ”niin, hän kävi myös täällä. Kuulusteliko hän sinua?”
Yvonne tarkkasi Hipon suuta. ”Satuin olemaan käymässä Colt Amen Villassa juuri sinä päivänä, kun poliisikin oli ja kuulusteli kartanonväkeä.”
Dewn alkoi innostua; vihdoin keskustelu kääntyi mielenkiintoiseksi.
”Mitä hän sanoi?”
”Ei paljon, kyseli vain sidoksistani kartanoon ja kuinka hyvin tunnen Samuelin. Ohimennen hän kai mainitsi siitä Clintonista, mutta sanoin, ettei nimi kuulosta tutulta.”
”Mitä sinä teit Colt Amen Villassa?” kysyi Dewn, joka alkoi äkkiä miettiä kenen omistukseen kartano mahtoi nykyisellään kuulua, kerta herra Madclock ei siellä enää olisi.
”Olin tekemässä myyntitarkastusta hevosille”, vastasi Yvonne ja taputti Hippoa kaulalle.
”Onko kartanossa hevosia?”
”Ei enää. Ne myytiin.”
”Kuka paikan nyt omistaa?”
Jostain syystä Yvonne pysähtyi hetkeksi ja näytti pohdiskelevalta. ”Mmh. Juttuhan oli niin, ettei Samuelilla ollut perillisiä tai suvustaan elossa ketään, jolle kartano olisi siirtynyt... Madclockien suku tyrehtyi vähän niin kuin siihen. Siitähän oli paikallisessa lehdessäkin artikkeli: 'Waterphewn legendaarinen ja historiallinen verenperintö päättyy.' Samuel kuulemma testamenttasi kartanon jollekulle entiselle kartanotyöntekijälleen, mutta mitä olen ymmärtänyt, häntä ei ole saatu kiinni.”
”Eikö kartanossa asu ketään tällä hetkellä?”
Yvonne havahtui mietteistään ja jatkoi Hipon jalkojen tutkistelua. ”Ei. Se on tyhjillään toistaiseksi, kunnes perijä löydetään ja hän ilmoittaa mitä aikoo tilan kanssa tehdä. Tietysti, jos mitään ei tapahdu muutamaan vuoteen...”
Dewn raapi otsaansa. Se kaikki kuulosti jotenkin vähän oudolta. Hän ei ollut varma, mikä siinä kaikessa mättäsi niin kovasti. Ja miten se kaikki liittyi Maxiin—muuten kuin, että hän… Dewn nielaisi ja hieraisi silmäänsä pakonomaisesti. Ei. Sitä hän ei suostuisi taas ajattelemaan.
”Yvonne”, hän ähkäisi pitkän hiljaisuuden jälkeen, ”tiesitkö Ififlammaa ennen kuin se tuli minulle? Silloin, kun se vielä oli herra Mad—Samuelin.”
”Tiesin kaikki Colt Amen Villan hevoset, olinhan paikan vakioeläinlääkäri, niin kuin nykyään te olette asiakkaitani.”
”Millainen… millainen se oli… silloin?” Tuntui äärimmäisen typerältä, ettei Dewn ollut koskaan aikaisemmin ajatellut kysellä Yvonnelta tarkemmin Fifistä. Jotenkin hän oli aina tiennyt, että tämä oli todennäköisesti ollut Dewnin hevosen kanssa tekemisissä jo kauan ennen Dewniä, mutta siitä huolimatta Dewn ei ollut saanut aikaiseksi kysellä tältä asiasta tarkemmin. Paitsi nyt.
”Jaa”, Yvonne hymyili vähän ja kuivasti, ”lempeä ja anteeksiantavainen. Luottavainen.”
Dewnin sydäntä särki. ”Tiesitkö Fifin hevosenhoitajista?”
Yvonne kääntyi katsomaan Dewniin kasvoillaan hämmentynyt ja huvittunut ilme. ”Kylläpä nyt satelee kysymyksiä! Olen olettanut, ettet halunnut tietää sen kummemmin Fifin taustoista.”
”No, niin no…”
”Olen pahoillani, Dewn. En tiedä Fifin arkielämästä sen enempää enkä siitä kuka sitä ratsutti tai puhdisti kavioita. Näin sitä kuitenkin vain eläinlääkärikierroksillani silloin tällöin, kuten kaikkia muitakin tallin hevosia, mukaan lukien Rosebudia ja—”
”Rosebudia? Sehän on Fifin emä. Se tamma, joka...”
”Niin. Se juuri.”
Dewn jäi katselemaan, kuinka Yvonne kuunteli Hipon keuhkoja ja sydäntä ja siirtyi sitten tamman taakse. Dewnin aivot raksuttivat kovasti, mutta jotenkin pää tuntui humisevan usvaa, joka häiritsi ajatustyötä. Hippo vilautti Dewnille hampaitaan.
”Kenelle kartano testamentattiin?” hän kysyi astuessaan hevosen päästä kauemmas.
”Kerroinhan jo, tieto ei ole vielä julkista. Jollekulle kartanon työntekijälle.”
”Niin kuin sinulle.”
”Hih”, Yvonne kirahti osin huvittuneena, osin ärtyneenä, ”ei nyt sentään.”
”Mutta miksi ei? Sinähän olit herra Mad… Samuelin hyviä tuttavia.”
”Hänellä oli paljon tuttavia.”
”No, miksei hän testamentannut kartanoaan sitten jollekin heistä, mutta sen sijaan työntekijälleen? Eikö se ole vähän... en minä tiedä... kummallista?”
Yvonne ei vastannut. Dewniä harmitti, ettei Yvonne ollut selvästikään yhtä täpinöissään Colt Amen Villan tapauksesta. ”Kuka se voisi olla, kai sinulla nyt on joku aavistus? Tunsit varmasti kartanon porukkaa…”
”Miksi sinua kiinnostaa tämä niin paljon?” eläinlääkäri kysyi latteasti. ”Et ole siitä aikaisemmin ollut yhtä kiinnostunut, vaikka olet aina tiennyt mistä Fifi on sinulle tullut.”
”Koska—”, Dewn lähes paljasti kaiken, mutta otti sittenkin kielensä kiinni. Hän ei ollut varma halusiko puhua asiasta, ”—ajattelin pitkään käydä Colt Amen Villassa juttelemassa itse Samuelin kanssa, mutta hän ehti kuolla ensin. Enkä tiedä muita, joille puhua asiasta, kuin sinulle.”
Selitys näytti toistaiseksi kelpaavan Yvonnelle, joka katsoi häneen nyt tarkkaavaisemmin pienillä silmillään pullamaisista vauvankasvoistaan.
”Hyvä on. Tiedän, että Samuel oli läheinen ja kohtelias kaikille, jotka asuivat ja tekivät töitä hänen kartanossaan. Hän oli yleisesti ottaen hyvin tykätty ja miellyttävä herrasmies, reilu ja maanläheinen. Sen lisäksi hän oli kova hevosmies ja tunsi joitain vaikuttavia hevosmaailman nimiä ainakin Quebecin seudulta, muun muassa Greg Greenwachin—hän on laukkaurheilukomitean jäsen. Mutta he olivat kaikki rikkaita ja vaikutusvaltaisia kiireineen, eivät siis sellaisia, joille Samuelin tuntien tämä luovuttaisi talonsa, perintönsä… hän ei varmaankaan halunnut päästää kartanoa rapistumaan, vaan toivoi siinä edelleen elettävän... kenellepä se paremmin sopisi, kuin sellaiselle, joka jo tuntee paikat kuin omat taskunsa ja on muodostanut oman henkilökohtaisen suhteensa tilaan?”
Puhuessaan he astuivat ulos Hipon karsinasta ja Yvonne veti oven kalahdellen kiinni. Sitten he siirtyivät Bluesin karsinalle, jonka ovi tosin oli jo raollaan.
”Gillian!” totesi Yvonne.
”Ah, hei”, vastasi kaino punapehkoinen tallityttö. Hän oli ollut kyykkimässä Bluesin jalkojen luona pieni harja kädessään.
”Mitä kuuluu?” kysyi Yvonne, mutta enemmän tavasta, kuin kohteliaisuudesta. ”Minä tsekkaisin Bluesin nyt, jos sopii.”
Gillian tuli vikkelään ulos karsinasta, ja heihin vilkaisematta kipitti tiehensä. Dewn oli aikeissa jatkaa kesken jäänyttä keskustelua, mutta ilmeisesti Yvonne näki jo hyväksi vaihtaa Dewnin harmiksi puheenaihetta.
”Mutta minäpä kuulin, että teillä on tuplasti enemmän Centereitä täällä nykyään”, eläinlääkäri sanoi taputtaessaan Bluesia. ”Missäs vanhemman veljen perhe nyt on?” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 5, 2016 15:29:11 GMT
Colt Amen Villa
24.7.2014
Valkoinen lava-auto lipui hitaasti komeiden takorautaporttien editse. Dewn tuijotti silmä kovana pihamaalle korkean aidan läpi: ruusupuutarhaan ja sen takana kohoavaan vaaleanpunaiseen, valkopieliseen kartanoon. Hän oli juuri painamassa taas kaasua ja ajamassa pois, kun huomasi hahmon liikkumassa kartanon pihalla. Dewnin sydän teki kovaäänisen jysäyksen ja veret pakenivat hänen ratin ympärille puristuneisiin sormiinsa...
Olisiko se voinut olla...?
Dewn oli kuvitellut tilan olevan tyhjillään, niin kuin Yvonne oli sanonut, joten kuka siellä mahtoi liikkua?
Hetken emmittyään Dewn ajoi auton tiensivuun ja astui ulos. Kuuma aurinko tuntui läkähdyttävältä ja Dewn laski aurinkolasit otsalta silmilleen, löi autonoven kiinni ja asteli korkeiden porttien taakse, joihin oli taottu taiteellisesti, ’Colt Amen Villa.’ Dewn silmäili portin kaiteiden läpi kartanon pihamaalle, muttei nähnyt enää ketään. Hän kokeili portteja, mutta ne olivat lukossa.
Lämpöhelteestä huolimatta kylmä aavistus kiipeili pitkin Dewnin selkää ja hänellä oli omat aavistuksensa, joista täytyisi ottaa selvää. Hahmo oli näyttänyt etäisesti tutulta, eikä Dewn lepäisi, ellei varmistuisi asiasta…
Hän lähti kävelemään rauta-aitaa pitkin mittaillen sitä katseellaan. Hän oli varmasti tärähtänyt. Aita oli korkea, varmaan kaksi ja puoli metriä, ja päättyi nuolenkärjellisiin teräviin päihin, jotka ennustivat murtautujille kivuliasta kipuamista. Sen ylikiipeäminen olisi liki mahdotonta. Dewn käveli niin pitkään, että tuli sen pihasivun loppuun saakka. Aita jatkui toiseen suuntaan ja oli nyt tiheiden puskien peittämä. Dewn huokaisi, katsahti vielä kerran kauempana kököttävään autoonsa ja lähti tarkastamaan sitäkin puolta piha-aidasta. Oksat raapivat hänen paljaita käsivarsiaan ja poskiaan ja hyönteiset surrasivat hänen korvissaan. Onneksi aurinkolasit suojasivat kiukkuisten oksien tökkäämiseltä häntä suoraan silmään.
Juuri, kun Dewn ajatteli antaa olla ja palata, hän huomasi yhden kartanon pihan puolella olevan puun kasvavan hyvin lähellä aitaa. Sen jyhkeät oksat olivat tiiviin köynnöksen peitossa, mutta jos siitä roikkuvat häiveet olisivat tarpeeksi sitkeitä… Dewn voisi ehkä kiivetä sitä pitkin tarpeeksi korkealle päästäkseen aidan piikkien yli oksalle ja puun kautta alas kartanon pihan puolelle. Eri asia olisi, miten hän pääsisi sitten enää takaisin, mutta sitä oli turha miettiä nyt, jos hänen ylipäätään edes onnistuisi kavuta kartanon pihan puolelle.
Dewn otti kiinni roikkuvista köynnösoksista ja testasi niiden kestävyyttä. Ne tuntuivat tarpeeksi voimakkailta kannattelemaan hänen painoaan juuri sen verran, kuin olisi tarve…
Varovasti, mutta päättäväisesti, Dewn kiipesi niitä pitkin (mutisten itselleen olevansa hullu) ja otti tukea aidasta sekä paksummista oksista. Hänen jalkansa jäi kiinni yhteen köynnösmutkaan, eikä meinannut niin millään lähteä irti ja siinä itseään repiessään Dewn oli tipahtaa alas. Hän huohotti hetken aikaa ja tunsi jo itsensä kamalan rasittuneeksi. Lyhythihainen liimautui kainaloihin ja rintakehään ja hän kaapi ylipitkäksi venähtäneet vaaleat suortuvat otsaltaan.
Lopulta hän oli kovan rehkimisen jälkeen aidan päällä ja vaikka sen ylittäminen sattuikin haaraväliin, hän kapusi yli ja puun paksua oksaa pitkin taiteili itsensä kartanon pihan puolelle. Hän viittoi lehtiä sivuun ja katsoi alas: pudotusta oli sen verran, että jos hän loikkaisi, hän todennäköisesti murtaisi nilkkansa. Dewn koetti miettiä kuumeisesti ja lähti lopulta (sanottuaan ensin vielä kerran hiljaa kuiskaten itselleen, että oli todellakin tärähtänyt) laskeutumaan aidan sisäpuolta, piikkisiä köynnöksiä ja oksistoa pitkin alas.
Jossain kohtaa hänen otteensa tietenkin lipesi ja hän putosi rysähtäen maahan ikävästi vasemman kätensä päälle.
Vihlova kipu sokaisi hänet hetkeksi.
Dewn makasi maassa puristaen kättään ja kiroten äänettömästi. Hän kokeili pyöräyttää rannettaan, mutta se oli arka ja kipu vihloi taas.
Maattuaan jonkin aikaa henkeään haukkoen ja irvistellen, Dewn kompuroi ylös. Hänen ihonsa oli täynnä verisiä naarmuja ja nyt käsikin oli vääntynyt, mutta ainakin hän oli päässyt kartanon pihaan. Toivottavasti se oli kaiken sen vaivan arvoista. Toisaalta, jos hahmo, jonka Dewn oli nähnyt ja jonka oletti (sydän hurjasti takoen ja hengityksen salpautuessa) olevan ehkä jollain pienellä mahdollisuudella kuka hän luulikin, se olisi vaivan arvoista. Dewn ei voinut kuitenkaan mitään sillekin ajatukselle, että iso osa hänestä oli jo alkanut haaveajatella ja nähdä Maxia kaikkialla vain siksi, että tämä pyöri Dewnin ajatuksissa yhdeksänkymmentä prosenttia vuorokaudesta... eikä suurimmaksi osaksi positiivisessa mielessä. Jos Dewn joskus vielä saisi tämän kiinni.... Hän oli kuvitellut nähneensä Maxin monesti tallipihassa, tallissa, myllymäen metsikössä, hiekkarannalla sekä Waterphewn keskustassa, mutta kaikki se oli ollut harhaa tai vain joku muu.
Nyt Dewnin olo oli kuitenkin erilainen, paljon jännittyneempi ja kiihtyneempi, joten ehkä tämä kerta tulisi vihdoin olemaan bingo. Oliko syyllinen palannut rikospaikalle...?
Dewn harppoi puustikon alta pois ja siihen suuntaan, missä oli nähnyt hahmon kävelemässä. Edessäpäin oli pieni lampi ja sivummalla erillinen pieni rakennus, jonka Dewn oletti olevan puutarhavaja sekä autotalli. Hän käveli vajan luo pidellen koko ajan toista kättään. Sitä oli alkanut kuumottaa ja turvottaa, mutta Dewn riisti ajatuksensa siitä ja höristeli sen sijaan jatkuvasti tarkkaavaisesti korviaan ja katseli silmä kovana ympäri kartanon pihaa. Hän pysähtyi vajan kohdalle ja kurkisti pienestä ikkunasta sisään. Ilmassa tuoksui voimakas ruusujen tuoksu ja kuuma auringon hehku höllyi ilmassa, kuin tukahduttava trooppinen jätesäkki niskassa. Dewn näki sisällä vajassa ruukkuistutuksia, joiden kasvit olivat lakastuneet purkkeihinsa, multasäkkejä, kottikärryt ja muuta pihanhoitotavaraa, mutta muutoin se oli tyhjä. Dewn kiersi sen ympäri ja lähti kävelemään itse päärakennusta, kartanoa, kohti.
Colt Amen Villan kartano oli vaaleanpunaiseksi maalattu valkoisilla kaidetuksilla ja pylväillä. Sen piha oli rehevä ja vihertävä ja näytti sen vuoksi kuin leikkaa-liimaa-tontilta verrattuna kartanon pihan ulkopuoliseen ympäristöön, jossa maa oli enemmän kuivaa ja karua.
Jostain syystä, hetken mielijohteesta tai johdatuksesta ehkäpä, Dewn ei mennyt etupihan ja etuoven kautta, vaan käveli sen sijaan hitaasti ja varoen ympäristöään jatkuvasti tarkkaillen kartanon taakse. Syvennyksen alla takapihan puolella oli palvelijoille tarkoitettu kulkuovi ja, vaikka Dewn tiesi, että ovi olisi lukossa, hän meni silti sen luo ja painoi kahvan alas. Mitään ei tapahtunut, kahva löi tyhjää. Dewn ei voinut pettymykselleen mitään. Hänellä oli osittain rikollinen, osittain salapoliisimainen olo hiipiessään talon takapihalla eteenpäin ja peläten koko ajan, että joku yllättäisi hänet tulemalla äkkiä nurkan takaa tai katsoisi kartanon sisältä ikkunasta…
Hän mietti uskaltaisiko käydä kartanon etupuolella pääovilla, sillä siellä hänet nähtäisiin lähes joka paikasta pihaa (ja hahmo, jonka hän oli nähnyt, ehtisi löytää hänet ennen kuin Dewn löytäisi tätä), kun hänen katseensa harhaili toisen ulkorakennuksen suuntaan ja Dewn tiesi välittömästi, mikä rakennus se oli.
Talli.
Dewnin pulssi kiihtyi taas ja hänen jalkansa liikkuivat lähes itsestään tallin suuntaan. Vaikka Yvonne oli sanonut, että kaikki hevoset oli myyty… tämä oli Fifin vanha kotipaikka. Fifi oli asunut, ehkä jopa syntynyt tuossa tallissa! Nyt, kun siihen oli tilaisuus, totta kai Dewn halusi koluta paikkoja sen verran, kuin voisi…
Talli ei ollut vaaleanpunainen, vaan kylmänharmaata kiveä. Dewn vilkaisi kartanon pihan suuntaan ja meni sitten tallin ikkunalle, kurottaen varpaisilleen nähdäkseen sisään. Tallissa oli sen verran hämärää ja pimeää, ettei hän nähnyt oikein mitään. Vaikka tallikin olisi tietysti lukossa, Dewn meni silti oville ja rynkytti niitä vähän, kiersi sitten tallin ympäri ja löysi yhden sivuoven, joka sekin oli lukossa…
Mutta, kun Dewn kiersi jälleen tallin takaa kartanon ja tallirakennuksen väliin ja näki siitä takaviistosti kartanon etupuolelle, hän kuuli kolahduksen, joka kuulosti siltä, kuin kartanon pääovi olisi laitettu kiinni. Sydän melkein jäätyen rintaansa, Dewn kiirehti nopeasti ja äänettömästi kartanon seinän viereen ja katsoi sieltä niin varovaisesti kuin pystyi, kuinka hänen aikaisemmin näkemänsä hahmo lampsi kartanon portaat alas ja harppoi pihan poikki kohti portteja, tehden lähtöään…
Eikä se ollutkaan Max, jonka Dewn oli luullut nähneensä.
Mutta tällä kertaa hänen aavistuksensa oli silti osunut lähemmäs, kuin kertaakaan aiemmin.
Kartanon porteilta juuri poistuva hahmo oli nimittäin professori Daniel Clinton. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 5, 2016 15:42:58 GMT
Saisiko olla appelsiini? 27.7.2014 ”Siinä on jotain hassua”, totesi Dewn ja käänsi päätään hieman oikealle.
”Mmm... totisesti”, nyökkäsi Raicy ja siveli hitaasti sänkipartaansa.
”Mitä te kaksi oikein tutkailette siellä?” Alexiina huikkasi kävellessään pyykkikorin kanssa ohi ja pysähtyi kanalan edustalle, jossa miehet seisoivat ja tuijottivat mietteliäinä maassa makaavaa isoa puulautaa. Alexiinakin katsoi maahan. ”Onko tuo nyt se uusi porttikyltti?”
”Onhan se”, Raicy vastasi ja hiveli yhä leukaansa.
”Miksi te sitä tuijottelette?”
”Äiti, eikö siinä sinusta ole jotain… vialla?” kysyi Dewn.
Alexiina katsahti kylttiä uudelleen, tällä kertaa hieman tarkemmin. Se oli tummaa hyvännäköistä lautaa, jossa oli reiät paksuja köysiä varten, jotta kyltin saisi kiinnitettyä tilan porttipielpuuhun. Entinen, jokseenkin koreampi Kings Roadin kyltti oli jo otettu alas ja pistetty säilöön latoon samaan kasaan, jossa lojui kaikkea muutakin rojua ja rompetta. Alexiina oli monesti kehottanut Raicya kaluamaan heinäladon sisällön kaikesta muusta kuin heinästä, Jack the Green –traktorista sekä Raicyn omista huoltotarvikkeista, mutta toistaiseksi mitään ei ollut tapahtunut. Tilan nimi oli tilaustyönä painettu Alexiinan valitsemalla kirjaisimella ja puhkottu läpi, kuten oli toivottukin. Kyltissä oli myös kettusymboli, mikä oli ollut Dewnin toive. Mutta tilan nimi…
”Höh!” Alexiina hätkähti tajutessaan vihjeen. ”Orange Wood Ranch? Mitä tuo nyt on olevinaan?”
”Kai siellä tapahtui jokin kömmi”, sanoi Raicy ja laski lopultakin kätensä alas kasvoiltaan tarttuakseen kylttiin molemmin sormin ja nosti sen pystyyn maata vasten, jotta he voisivat katsoa sitä vielä paremmin. ”En tiedä mistä he saivat päähänsä painattaa Orange Foxin sijaan.”
”Kun tuossa on ketun kuvakin”, Dewn mutisi.
”Minähän sanoin, että sinun olisi pitänyt tehdä kyltti itse”, Alexiina sanoi. ”Ei kävisi moisia kömmähdyksiä.”
”No, niinpä kai olisi, mutta kun minulla on tässä hommaa riittämiin ihan muutenkin”, Raicy sanoi, mutta hänen äänensä hiipui sana sanalta Alexiinan painostavan katseen alla.
”Et voi syyttää työtaakasta ketään muuta kuin itseäsi”, hän muistutti. Raicy ei vastannut, vaan nousi ylös ja nosti kyltin kanalan seinää vasten.
”Pitänee sitten vain tilata uusi.”
”Siihen menee taas viikkokausia! Ei olisi pitänyt ottaa vanhaa kylttiä pois ennen aikojaan.”
”Sinähän siitä sanoit, ettei sitä voi siellä enää riiputtaa, kun emme ole enää Kings Road!”
”No, niin niin, mutta kun… näyttää kamalan pahalta ilman tilakylttiä. Jokaisella kunnon tilalla pitää olla porttikyltti!”
”Minkäs teet?” Raicy sanoi ja haroi hiuksiaan.
”Älä sitä nyt siihen ainakaan jätä, se on tiellä, kun ruokkii kanoja ja kanat vielä kakkii päälle… ripusta se vaikka väliaikaisesti ylös, vaihdetaan se sitten... joskus.”
Raicy katsoi Alexiinaan kulma koholla. ”Pistän sen jo roikkumaan, vaikka nimi on väärä?”
Mutta Alexiina meni jo pyykkikopan ja vatsansa kanssa ja heilautti kättä mennessään. Niinpä Raicy ja Dewn, Billy-serkun avustuksella, nostivat Orange Wood Ranchin kyltin ylös roikkumaan poikkiporttipuusta.
Meni päiviä. Ja viikkoja.
Raicy ei saanut aikaiseksi tilata uutta kylttiä, vaikka hänen piti, ja niin vain Fox Wood Ranchille johtavan tien ja mäen päällä navakammassa merituulessa natisi vielä kuukausiakin myöhemmin puinen kyltti, jossa luki Orange Wood. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 5, 2016 16:03:59 GMT
Soitto rajan takaa
4.8.2014
Varmasti siihen oli monta syytä, miksi Daniel Clinton, Dewnin entinen musiikkiprofessori Redshootin kollegesta, käyskentelisi Waterphewssä Colt Amen Villassa. Dewn vain ei keksinyt yhtäkään, vaikka kovasti yritti.
Hän istui satulahuoneessa aamuvarhaisella hinkkaamassa Fifin lännensatulaa Billyn ja Gillianin seurana, mutta tuskin kuulikaan mitä he kaksi puhuivat. Ikkunoiden takana pihamaalla väreili valju usva, eikä aurinko ollut tullut esiin pilvien takaa, vaikka sen harmaanvihertävä kajo valaisi jo taivaan rajaa. Dewn tuijotteli tyhjin silmin eteensä, ajatuksensa askarrellen kuumeisesti kartanon arvoituksessa.
Kun Yvonne oli puhunut kartanon perijästä, ei kai se vain ollut voinut tarkoittaa Danielia?
Ei, ei voinut, Dewn totesi itselleen yhä uudelleen. Yvonnehan oli sanonut, että perijä oli entinen työntekijä kartanolla... ja Daniel ei ollut. Hän opetti musiikkia opistolla, oli mennyt sinne heti valmistuttuaan, oli asunut koko opiskeluikänsä kaupungissa, niin tämä oli Dewnille kertonut.
Mutta mitä jos, hän oli kuitenkin jossain välissä ehtinyt olla herra Madclockille töissä?
Olisihan hän tietysti maininnut sen, eikö olisikin, kun sai kuulla Dewnin asuvan Waterphewssä?
Jos Dewn nyt saisi Maxin kiinni, hänellä olisi tälle niin monia kysymyksiä esitettävänään, ettei siihen todennäköisesti riittäisi päivä tai kaksikaan käymään niitä kaikkia läpi. Dewn varmistaisi, että Max myös vastaisi ja selventäisi kaiken—Dewn sitoisi hänet vaikka tuoliin kiinni, jotta tämä ei voisi tehdä uutta katoamistemppua.
Mielikuva Maxista pimennetyssä huoneessa tuolissa kettingeissä väräjävän kattovalon kiikkuessa yllään, oli häpeällisen tyydyttävä, ja Dewn tunsi nopean väristyksen vavisuttavan selkäpiitään. Sitten häntä alkoi heti perään kuvottaa oma itsensä ja kurtisti niin kulmiaan, kuin satulan rättiäkin.
Ongelma vain oli, että Max pysyi yhä edelleen yhtä tavoittamattomissa. Hänen puhelimensa ei enää hälyttänyt, vaan oli jatkuvasti suljettuna yötä päivää. Dewn oli kuluttanut kokonaisen kesäviikon ajelemalla autollaan Bridgetweetissä ja silmäillen taloja ja puistoja ja pikkukauppoja etsiskellessään merkkejä Maxista. Kartanolle hän ei ollut enää mennyt.
Tietysti, jos hän ei saisi Maxia kiinni, aina olisi toinenkin mahdollisuus kysyä...
Dewn nousi äkkiä pois penkiltä ja kiillotusliina silti kädessään jätti Gillianin ja Billyn kikattelemaan jälkeensä mennessään hoitajahuoneesta noutamaan kännykkäänsä, joka oli siellä laturissa. Hän irrotti sen pistokkeesta ja laahusti tallin toiselle puolelle toimistoon. Toimiston ovi oli lukossa, mutta Dewnillä oli sinne avain, ja hän sujahti sisään sulkien oven perässään vilkaistuaan ensin oikealle ja vasemmalle. Hän ei halunnut puhua hoitajahuoneessa, jonne kuka tahansa voisi yhtäkkiä rykäistä sisään.
Dewn empi ja jännitti vähän aikaa, mutta valitsi sitten numeron ja antoi sen soida, hipelöiden hermostuneena puhdistusliinaa yhä sormissaan. Puhelu tuuttasi monta kertaa, kunnes meni lopulta vastaajaan.
”Hei, tavoittelit juuri Daniel Clintonia. En valitettavasti kykene juuri nyt vastaamaan, mutta jätä viestisi äänimerkin jälkeen, ja otan pian yhteyttä.”
Dewn kuunteli särisevän monotonisen piippauksen ja veti syvään henkeä.
”Moikka, Dewn täällä. Dewn Center. Tuota noin… olisin vain soitellut Maxista, että onko hänestä kuulunut vieläkään mitään. En ole saanut häneen yhteyttä. Ajattelin, jos hän on antanut itsestään kuulua jotakin siellä, niin... niin olisi kiva kuulla... en ole varma, mutta... luulin nähneeni teidät Colt Amen Villan kartanolla. Joo... mmh, hei.”
Dewn laski luurin hitaasti kädestään ja hieroi sänkistä leukaansa.
Hän ehti kuitenkin unohtaa odottavansa vastapuhelua päivän mittaan, sillä tekemistä riitti.
Heillä oli hauskaa jahdata kanoja sisään kanalaan pitkin pihaa Billyn ja Bellan kanssa; Bob oli jättänyt hanan auki hoitajahuoneen kylppärissä ja lattia lainehti vettä, jonka Dewn joutui moppaamaan pois (koska hän sen vuotavan hanan oli löytänytkin, reilua); ja Charlotte halusi väenväkisin, että juuri Dewn juoksuttaisi tätä liinassa, kun Lotte tekisi Moton antamia puolivikellys, kaksi kolmasosaa venytys ja yksi kolmasosaa hengitysharjoituksia ilman satulaa Lindan selässä. Äidillä oli aika terveystarkastukseen ja Raicy lähti ajamaan häntä sinne, joten Dewnin piti kuulemma sillä välin olla ”vastuuhenkilö tilalla” heidän poissa ollessaan. Emily paistoi pitkästä aikaa ihania, kuumia, rasvasta tiriseviä räiskäleitä, jotka he nautiskelivat päivällisen jälkeen kermavaahdon ja omanmaan marjahillon kera istuskellen terassilla ja jutellen niitä näitä enemmän tai vähemmän turhanpäiväisyyksiä, Lotten intoillessa syksyllä alkavasta lukiostaan ja Billyn opettaessa Gillianille korttitemppua pelipakallaan, jota kantoi usein mukanaan. Se toi Maxin taas takaisin Dewnin mieleen.
Dewn jakoi hevosille illalla heiniä yhdessä Kittyn kanssa, kun Gillian tuli Larrytown Boysin tunnusmusiikkia rähisevä kännykkä kädessään Dewnin luo.
”Puhelimesi soi yksinään toimistossa”, Gillian sanoi avuliaasti ja ojensi puhelimen. Dewn muisti heti siinä samassa kaiken ja ravisteli nopeasti heinähanskat käsistään.
”Kiitos”, hän mutisi hätäisesti ja harppoi takaisin toimistoon sulkien oven perässään kiinni ennen kuin vastasi.
”Haloo?” hän henkäisi.
Linjan toisessa päässä oli hiljaista, vain kumeaa kohinaa. Dewn pidätti hengitystään.
”Haloo, Dewn tässä”, hän toisti hieman selvemmin, mikäli yhteys rakoili. Joskus heidän tilallaan kännykkäyhteydet pätkivät ja särkivät, minkä vuoksi he silti mieluusti käyttivät tilalla lankapuhelimia.
”…meidän pitää nähdä”, rahisi äkkiä hiljainen, karhea ääni toisessa päässä puhelinta.
Dewnin sydän oli pysähtyä juuri sillä hetkellä.
Ääni ei ollut Danielin.
Dewn vilkaisi nopeasti soittajaa; hän oli niin kuumeisesti olettanut soittajan totta kai olevan Daniel, ettei ollut edes katsonut nimeä; ja kävikin ilmi, että näytöllä luki pelkkä tuntematon. Dewn veti luurin takaisin korvalleen. Hänen sydämensä takoi melkein suussa asti ja kieli tuntui kuivuvan kiinni kitalakeen.
”…M-Max…?” hän sai hädin tuskin sanottua, muovaillen nimen rohtuneilta huuliltaan, kuin haudasta nousseen vainajan.
”Tänä iltana, puolenyön jälkeen… Bridgetweetin sillalla.” Maxin ääni kuulosti oudolta ja tunkkaiselta, kaikuen heikosti taustalla, ikään kuin hän olisi puhunut täyteen levää kasvaneen kaivon pohjalta. Dewn oli hätäinen siitä, että tämä katkaisisi yhteyden ennen aikojaan tai, että häneltä jäisi jotain tärkeää kuulematta veren suhistessa korvissa niin äänekkäästi, ettei hän edes hengittänyt.
”Okei”, hän sanoi vakavana ja nyökkäsi itsekseen, ”okei, ajelen sinne päin tänään kahdentoista aikaan”, hän lupasi.
Hän kuunteli vielä hetken ja kahiseva hiljaisuus puhelinten välillä tuntui omituiselta, aavemaiselta. Sitten tuttuakin tutumpi tuut, tuut, tuut alkoi tykittää hänen korvaansa, ja Dewn laski kännykän korvaltaan. Hän tuijotti sitä pitkään ja hitaasti veti jälleen ilmaa keuhkoihinsa. Hänen kätensä olivat hikoilleet kylmänhikeä ja konemaisesti Dewn pyyhki puhelimen löysiin, likaisiin tallifarkkuihinsa, edelleen ilmeettömästi toljottaen ilmaan edessään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 5, 2016 18:22:51 GMT
Arvoitus
5.8.2014
Tilalta pois ajaminen keskellä yötä ei ollut ihan yksinkertaista, mutta lähteminen aikaisemmin palaamatta kuitenkaan illalla ajoissa, ei sekään tulisi olemaan itsestäänselvää. Dewn odotti illan laskeutumista, katseli ikkunansa takaa taivaan kääntymistä tummansiniseksi peittonaan ruskeanlikaisten pilvien rintama jättäen alleen piiloon kaukaisuuden tuikkivat tähdet. Hän kuulosteli paksuja etäisiä television ääniä alakerrasta, kunnes äiti ja isä vihdoin sulkivat sen ja siirtyivät yöpuulle alakerran makuuhuoneeseensa. Hän kuuli isoäidin kiipeävän rappuset ylös, joka toinen askelma aina hieman painavampana kuin toinen, ohittavan Charlotten ja Dewnin huoneet mennessään omaan huoneeseensa yläkerran käytävän päähän.
Dewn tuijotti vuoroin ulos, vuoroin kelloonsa ja häpläsi sormissaan hieman kulunutta kultaista hevoskaulakorua, ajatellen etäisesti ja jännittyneesti sitä, mitä siitä illasta vielä seuraisi.
Mitä Maxille oli tapahtunut?
Nyt hän vihdoinkin ottaisi siitä selvää. Sillä ei ollut väliä mitä tämä yrittäisi, Dewn olisi valmis puristamaan totuuden ulos hänestä kuin mehun appelsiininhedelmästä. Dewn oli saanut tarpeekseen piilottelu- ja salailuleikeistä. Pelistä, joka oli jo alkanut eskaloitua vaarallisille vesille…
Myöntäisikö Max varastaneensa Fifin ja Rosebudin Colt Amen Villan kartanosta, hakaneensa hevoset ja jättäneen ne oman onnensa nojaan nääntymään nälkään? Vai kieltäisikö hän kaiken, ja erityisesti, uskoisiko Dewn hänen sanaansa? Dewn ei ollut varma. Hän ei ollut varma, mitä uskoisi.
Ennen puoli kahtatoista, Dewn vihdoin nousi korituolistaan kankeille polvilleen kuin sähköiskun saaneena ja vatsa vilisten perhosia, avaimet puristuneena nyrkkiinsä, lähti alakertaan niin hiljaa, kuin suinkin.
Mutta olihan se hänelle jo tuttua puuhaa: kuinka monet kerrat hän olikaan hipsinyt hiirenhiljaa talliin luomaan sidettään Fifiin?
”Ei, paikka”, hän kuiskasi Jujelle, joka oli noussut tassuilleen eteishallin koiravuoteeltaan huomattuaan Dewnin tekevän lähtöä ulos. Koira heilutti häntäänsä uteliaasti ja ihmetellen, astellen lähemmäs. ”Ei”, Dewn sanoi, ”en ole ottamassa sinua yölenkille. Paikka.”
Juje pysähtyi.
”Hyvä poika”, Dewn kuiskutti ja puikahti ovenraosta kuistille.
Yöilma tuntui viileältä ja lämpimältä samanaikaisesti. Dewn henkäisi kerran ja loikkasi ketterästi askelmien yli hiekkamaalle, yrittäen kävellä reippaasti, mutta viattoman oloisesti kohti autoaan parkkipaikalla ladon edustalla.
Pilkullinen Obba, tummanruunikko Atte ja voikukkakeltainen Lumbo torkkuivat kaikki lähellä aitaa pihattokatoksen alla. Dewn saattoi kuulla hiljaisia tuhisevia hevosenmuminoita, jotka mitä todennäköisimmin olivat peräisin vuonoruunasta.
Hän ajoi tietä alas, rannikkoa pitkin katulamppujen loisteen alla. Rätisevä yöradio soitti autossa lempeää klassista musiikkia, mutta kun Dewn tajusi sen, hän sammutti radion kiireesti. Hän ei ollut kyennyt kuuntelemaan klassista sitten kollegen.
”Sinulla on parasta olla helkkarin hyvä selitys kaikkeen alkaen alkuräjähdyksestä”, hän mutisi itsekseen, kun lavapaku kääntyi pompahdellen Bridgetweetin sillalle.
Hän ajoi hyvin hitaasti puristaen tuimasti rattia, kuin henkensä olisi ollut siitä kiinni, nojaten eteenpäin ja tiiraillen vuoroin vasemmalle ja vuoroin oikealle ollakseen varma, ettei yksikään katulamppujen keilan ulottumattomissa seisoskellut tumma hahmo jäisi häneltä näkemättä. Poliisiauto ajoi yöpartiollaan ohi, ja Dewn pohti etsivätkö he molemmat mahdollisesti samaa henkilöä...
Mitä lähemmäs Bridgetweetin sillan päätyä hän lähestyi, sitä pahaenteisempi tuntemus hänen ylleen hyökyi, kuin alhaalla pimeydessä hiljakseltaan läiskyvät laiskat meriaallot rantapenkereihin. Mitä, jos häntä olikin huijattu ja tämä oli jonkinlainen pila—tai ansa? Voisiko Max tehdä hänelle niin? Voisiko Max yrittää saada Dewnin vaikeuksiin?
Dewn veti autonsa pysähdyksiin sivuun kuluneen ja ränsistyneen ”Tervetuloa Bridgetweetiin!” –kyltin alle, kun silta viimein loppui. Tämä karmivalla saarellaan muista eristäytyneenä sijaitseva lähiö oli aina saanut Dewnin ihon kananlihalle.
Äkkiä hänen sydämensä oli lentää ylösalaisin.
Hän oli juuri huomannut taustapeilistään siluettimaisen hahmon seisomassa kivikasan päällä siltatien toisella puolella. Dewn olisi voinut kuvitella sen patsaaksi, ellei tietäisi, ettei siinä kohtaa ollut mitään patsasta. Kun hän tuijotti hahmoa peilistään silmä kovana, hän saattoi nähdä pienen oranssina väräjän valohehkun suun korkeudella sekä sen ympärillä leijailevan ohuen savuvanan, johon katulamppujen loiste tarttui.
Dewn empi jonkin aikaa ja hänen sydämensä tykytti ontosti rinnassa. Sitten hän veti kerran syvään henkeä (”Kaikki tai ei mitään...”) ja astui ulos autosta. Hän oli juuri läimäissyt autonoven kiinni, kun tuli ajatelleeksi, että olisi ollut hyvä, jos hänellä olisi kuitenkin ollut jotain kättä pidempää mukanaan. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Se hetki oli pitkä ja vaikea, kun hän hyvin tietoisena itsestään lähti kävelemään hahmoa kohti. Samaan aikaan hahmo loikkasi alas kivikasan päältä ja lähti maleksimaan häntä vastaan. Kun tämä alitti katulamput sillalle vievällä tiellä ja astui pimeydestä esiin, Dewn huomasi hupun vedettynä kasvojen yli sekä savukevapaan käden olevan haudattuna syvälle taskuun. Dewniä alkoi taas huolestuttaa. Hän vilkaisi ympärilleen, kuin etsien jotain tai jotakuta, jotakin, josta saisi turvaa.
Max oli ehtinyt ylittää tien ja seisoi nyt kohteliaan välimatkan päässä Dewnin edessä, poltellen hiljaisesti savukettaan. He seisoivat vaiti. Dewn ei nähnyt hänen kasvojaan, vain hehkuvan valopisteen hupun alla.
”...Haluatko?” Max lopulta korahti ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen. Hänen äänensä oli paljon matalampi ja karheampi, kuin Dewn muisti. Sen kuuleminen sai aikaan outoa kihelmöintiä Dewnin jokaisessa solussa.
”…M-mitä?” Dewn ähkäisi ja huomasi omankin äänensä olevan tavallista karkeampi, kuin ei olisi käyttänyt sitä vuosikausiin. Max ojensi taskustaan tupakka-askia häntä kohti. Dewn tunsi hartioidensa jännittyvän.
”Minä en polta.” Ja sinä tiedät sen, hän halusi lisätä, ja luulin, että sinun piti lopettaa.
Max kohautti toista olkaansa välinpitämättömästi ja laittoi askin takaisin taskuun.
Jälleen he seisoivat hiljaa, ja Dewn koki tilanteen suuresti vaivaannuttavana, mutta Max vaikutti rauhalliselta ja piittaamattomalta—kuten aina. Ainoastaan nyt se häiritsi ja suututti Dewniä enemmän kuin koskaan.
”No?!” Dewn lopulta ärähti, kun ei enää millään kyennyt pitämään kieltään. Maxin olemus raivostutti häntä. Tämä oli aivan liian huoleton, aivan liian en-välitä-mistään-tai-edes-tajua-minkälaista-päänvaivaa-olen-aiheuttanut-muille-saatika-vaivautuisi-pyytämään-anteeksi-mitään.
Max kääntyi ympäri ja lähti laahustamaan poispäin. Dewn seisoi vielä hetken ällistyneenä paikallaan kuin juurtuneena, kunnes lähti harppomaan tämän perään. ”Hei! HEI!”
”Älä huuda”, oli lyhyt vastaus Maxin selältä.
”Älä huuda… älä huuda??” Dewn toisti ja tiesi hyvin, että hänen itsehillintänsä oli tekemässä lähtöään totaalisesti. ”MINÄ HUUDAN, JOS HALUAN.”
Max ei pysähtynyt eikä kääntynyt ympäri katsomaan häntä. Dewn ei mitään halunnut sillä hetkellä niin kovasti, kuin, että Max kohtaisi hänet silmästä silmään. Rehellisesti ja suoraan.
”Ja SINÄ—”, Dewn jatkoi, kun raivostunut suuttumus lähti purkautumaan hänen vatsastaan myrskyisän tulivuorenpurkauman tavoin, ”—SINÄ—ODOTAT—NYT—SIINÄ.”
Max oli juuri aikonut kääntyä vilkaistakseen taakseen, eikä todennäköisesti tajunnut tarpeeksi ajoissa, sillä seuraavassa hetkessä oli Dewnin nyrkkiin painunut käsi jo lauennut hänen ohimoonsa, kuin tykki. Pojat puhkesivat sanattomaan nujakointiin, repien toisiaan takinpieluksista, tönien ja tuuppien. Dewn ei nähnyt paljoa, mutta sillä ei ollut väliä niin kauan, kuin hän vain ylettyi hutkimaan Maxia niin moneen paikkaan, kuin ylettyi. Max ei tietenkään tiennyt, että Dewn oli harjoitellut itsepuolustusta sen jälkeen, kun oli perehdyttänyt Dewnin lajiin. Ja vaikka Dewn ehkä saattoikin tuntea jossakin syvällä sisällään huonon omantunnonpistoksen rikkoessaan aikidon keskeisintä opetusta, juuri sillä hetkellä hän ei välittänyt. Hänen oli saatava purkaa sisällään jyllännyt levottomuus, viha, katkeruus, suru ja epätoivo, kaikki ne negatiiviset tunteet, jotka Max oli hänessä kuluneiden vuosien aikana aiheuttanut.
He jatkoivat nujakointiaan lopulta kompastuen ja jatkaen painiaan maassa, toinen toisensa lukottamista vuoronperään; Dewn aisti etäisesti kovan ja terävän kivun kämmenselässään ja aavisti Maxin tupakantumpin, jota tämä oli pitänyt hampaittensa välissä, juuri polttaneen ikimuistoisen pyöreän palojäljen hänen ihoonsa. Hän halusi satuttaa Maxia; hän halusi saada tämän kokemaan ja tuntemaan edes pienen osan siitä paskasta, tyhjyydestä, hämmennyksestä ja pettymyksestä, joita Dewn oli joutunut piilottelemaan sisällään. Hän halusi tämän TUNTEVAN edes osan siitä täydellisestä sisäisestä kurjuudesta. Ja siinä hetkessä, heidän kieriskellessään kylmässä ja kosteassa ruohikossa, Dewn ei vaivautunut tippaakaan ajattelemaan Maxin näkökantaa. Hän oli itsekäs, tiedosti sen, ja hyväksyi asian avosylin.
”Hitto soikoon, Maxmiliam”, hän ärisi oikein tunteella jostakin Maxin käsivarren alta. Hän kääntyi Maxin päälle, sitten Max taas hänen päälleen ja äkkiä he jatkoivat kierimistään painovoiman vetäminä alas liukasta rantaseinämää kohti merta, jonka reunamalle olivat huolimattomasti päätyneet. Kumpikaan heistä ei ollut valmis antamaan periksi ja luovuttamaan, ja niin kävi, että ennen kuin he päästivät toisistaan irti, he molemmat päätyivät päistikkaa hyiseen veteen.
Vasta silloin he vihdoin erkanivat, ja Dewn kapusi oitis takaisin rantaan, märkänä, kylmissään ja peittyneenä niin mutaan, kuin johonkin vastenmieliseen limaiseen, vihreään mönjään, joka oli kerännyt itseensä idioottimaisten ihmisten sillalta mereen heittämää roskaa. Dewn nyppi tupakantumppeja ja yhden rutistuneen trippimehupurkin itsestään irti.
”Helvetin, helvetin, helvetti!” hän kirosi itselleen epätyypillisen raskaasti ja yrittäen saada merikylvystä kastuneeseen kännykkäänsä eloa jäisin sormin. ”PASKA!”
Max oli noussut merestä hieman tuonnempana, tyynesti puristellen nyt vesiä hupparistaan ja paidastaan. Dewn jatkoi kiroilemistaan, suodatti hirveimpiä sadatuksia ja voimakkaimpia ärräpäitä, jotka vain tiesi, ja vajosi istumaan mutaiseen kivikkoon. Hänen koko kehoaan särki ja kolotti ja sattui pohjoiseen Tyyneen valtamereen kastautumisen jäljiltä. Hänen rystysensä olivat todennäköisesti hiusmurtumilla, vasen polvi oli kosketusarka ja hänen selkäänsä ja kasvojaan kivisti. Mutta sydämessään, sisällään, hän tunsi olonsa yllättävän hyväksi ja puhdistautuneeksi.
”En voi juuri nyt kuvitella ketään, jota vihaisin sinua enemmän”, hän mutisi. Varovaisesti hän tarkkaili palohaavaa oikean kätensä kämmensyrjässä hämärässä valossa. Se oli kirpeä.
Max käveli hänen taakseen. Dewn hätkähti, mutta huomasikin sitten, että Max tarjosi hänelle kättään. Dewn katsahti ylös Maxin kasvoihin, veti niin tuiman ilmeen ylleen kuin taisi (eikä se ollut edes vaikeaa) ja auttoi itse itsensä ylös koskematta Maxin ojennettuun käteen.
”Tänne”, Max sanoi yhtä rauhallisesti, kuin mitään käsikähmää ei olisi heidän välillään juuri tapahtunutkaan (tosin hieman hengästyneen kuuloisena), ja lähti kävelemään Bridgetweetin sillan alle. Dewn seurasi, vaikka häntä palelsi ja hän olisi halunnut ajaa kotiin, mutta hän oli edelleen vihainen ja vailla selitystä, joten uteliaisuus voitti. Hän käveli kankeasti epäileväisenä ja silmät Maxin takaraivoon sirrillään iskostettuna. Hänen mielessään kyllä kävi, jos Max veisi hänet nyt jonkin mafiajengin luo, joka hakkaisi hänet henkihieveriin… sitten Max pysähtyi suoraan sillan alla maahan upotetun suuren betonijalan ja siinä olevan viemärireiän eteen. Reikä oli kalteroitu. Merivesiraja ei ylettynyt viemäriin asti.
”Mitä—?” Dewn aloitti, mutta vaikeni tuijottaen, kun Max tarttui yhteen metallikalteriin ja väänsi sen pois paikaltaan. Hän laski sen alas piiloon kivikkoon ja tarttui toiseen ja irrotti myös sen. Nyt rako oli tarpeeksi iso, jotta he mahtuisivat menemään siitä sisään isoon viemäriputkeen sillan ja maan alla.
Epäröimättä hetkeäkään, Max pujahti sisään ja kääntyi sitten odottamaan Dewniä.
”Et voi oikeasti olettaa, että tulisin perässäsi viemäriin, ethän?” Dewn sanoi kylmästi. Max kohautti harteitaan.
”Mä olen täällä.”
”Nimenomaan”, Dewn alleviivasi, mutta seurasi tätä kuitenkin pimeyteen. Hän joutuisi vielä pulaan, aivan varmasti, mutta toisaalta hän oli nyt niin lähellä saada vastauksia…
Dewn luuli, että Max veisi hänet syvälle viemäriverkostoon, eksyttäisi hänet ja jättäisi kuolemaan yksin, ja yllättyi hieman, kun he kääntyivätkin vain heti parin metrin jälkeen viemäriristeyksestä vasemmalle ja jäivät siihen. Max kumartui alas, eikä Dewn nähnyt mitään pimeässä, kunnes äkkiä joka puolella oli kajastavaa valoa ja Dewn näki Maxin sytyttäneen yhden sellaisen ulkoilmatulen, joita talvisin poltettiin heidänkin tilallaan. Sen liekki oli suurempi ja lämmittävämpi kuin kynttilän.
Huomaamattaan, Dewn nojautui lähemmäs liekkejä lämmitelläkseen kylmästä ja kohmeesta väräjävää kehoaan.
Sitten Max kääntyi ympäri eikä huppu enää kätkenyt hänen kasvojaan, joten Dewn saattoi viimein nähdä hänet kunnolla. Hän säpsähti.
Max oli laiha, todella laiha, paljon laihempi, kuin Dewn oli koskaan nähnyt häntä, ja kalpea, miltei läpikuultava. Hänen poskensa olivat painuneet sisään muistuttaen enemmän kallon muotoja. Hän muistutti aavetta tai hukkunutta, joka oli palannut henkiin, etenkin seistessään siinä Dewniä tuijottaen kuurautuneena mutaan ja merilevään. Maxin silmiä reunustivat syvät tummat renkaat eivätkä ne olleet ollenkaan niin jäänkirkkaat, kuin Dewn oli aina muistellut niitä mielessään.
Dewniä pelotti. Nyt häntä todella pelotti, aiemmin häntä oli vain kalvanut epäilys ja huono aavistus, mutta nyt hän tunsi kammotusta. Hän peruutti monta askelta taaksepäin.
”Ota”, Max sanoi, äkkiä vältellen Dewnin katsetta melkein kuin ujostellen, ja heitti hänelle käppyräisen pyyhkeen. Dewn otti sen kiinni ilmasta, muttei saanut silmiään lopettamaan tuijotustaan Maxista. Hän erotti tuoreet sinipunertavat jäljet Maxin leuassa ja poskiluussa, ja tunsi heikon omantunnon pistoksen, vaikka koettikin jättää sen huomiotta.
Dewn kuivasti itsensä pyyhkeeseen pyyhkien suurimman osan mudasta pois vaatteistaan ja hiuksistaan, varoen kipeitä kohtiaan (ja tarkaten jatkuvasti Maxia silmäkulmastaan). Sillä aikaa Max kaiveli laukkuaan viemäriputken seinustalla. Dewn ymmärsi, että täällä Max oli asunut: maassa oli epämääräinen kasa riepuja, joiden päällä hän oli nukkunut ja jotka olivat ilmeisesti vanhoja vaatteita sekä homeelta haiseva räsymatto ja jokin, joka muistutti vanhaa kangasviljasäkkiä ja heinää (meidän tuulimyllystä, Dewn ajatteli turtana). Siellä oli myös kasa jo loppuunpalaneita, käytettyjä ulkotulia ja niin tyhjiä kuin täynnä olevia muovikasseja, joista suurimassa osassa oli todennäköisesti pulloja. Dewn etsi katseellaan kuitenkin jotain tiettyä.
”Missä harppusi on?” hän kysyi katseen harhaillessa betoniputkea pitkin ja tiiraillen Maxin takana olevaan hämäryyteen, jonne tulenkajo ei riittänyt.
Max oli edelleen reppunsa yllä, vetäen sieltä esiin joitain kuivia vaatteita, muun muassa punaisen hupparinsa sekä farkkuparin, joita oli käyttänyt paljon kollegeaikoina. Hän mutisi jotakin.
”Häh?”
”Myin sen”, tämä toisti ääni äkkiä terävämpänä. Dewn jähmettyi.
”Myit sen?” hän henkäisi järkyttyneenä. ”Eikä. Et voi myydä harppuasi!”
Kun Max ei sanonut siihen enää mitään, Dewn jatkoi edelleen, jostain syystä oudolla tavalla hirveän henkilökohtaisesti kauhistuneena, aivan kuin Max olisi kertonut myyneensä sielunsa paholaiselle: ”Oletko tosissasi? Miten saatoit myydä sen?! Harppusi! Sinähän—”
”Tarvin rahaa”, kuului kolea ja ilmeetön vastaus.
”Mutta…!” Dewn ei tiennyt mitä sanoa, joten hän vain aukoi suutaan kalamaisesti ja toljotti Maxin kyyristynyttä selkää. Dewn tiesi kyllä, kuinka tärkeä kultainen harppu oli ollut Maxille. Dewn oli nähnyt sen omin silmin. Se oli ollut Maxin tärkein omaisuus… miten hän oli saattanut myydä sen pois?!
”Vaihdan vaatteet”, Max sanoi hiljaa ja löntysti valon ulottumattomiin kadoten pimeyteen. Dewn mulkoili hänen jälkeensä vielä pitkään, vaikkei mitään nähnytkään, pohtien kuumeisesti mitä ihmettä oli tekeillä. Hän astui lähemmäs ulkotulta ja lämmitteli käsiään sen kajossa.
Jonkin ajan kuluttua Max tuli takaisin ja hänen askelensa kaikuivat putkessa.
”Sori, ei ole vaihtovaatteita sulle. Voit käyttää sitä pyyhettä ja lainata takkia”, hän sanoi ja nyökkäsi mustan nahkatakkinsa suuntaan, joka lojui omatekoisen löyhkäävän petinsä päällä.
”Max, mitä oikein on tekeillä?” Dewn sanoi heti. ”Olet ollut kateissa sitten huhtikuun. Täälläkö olet pakoillut poliiseja viime kuukaudet? Mitä tämä on? Miksi asut sillan alla viemärissä ja haluat yhtäkkiä tyhjästä tavata minut keskellä yötä? Käyttäydyt kuin… kuin rikollinen.”
”Et tiedä?” Max sanoi vain etäisesti kysyvään sävyyn. Hänkin lämmitteli käsiään nyt liekin yllä, vastapäätä Dewniä.
”En tiedä mitään mistään! Sekoan päästä kohta tästä kaikesta...”
”Mutta poliisi on ottanut yhteyttä?”
”No, niin on”, Dewn myönsi. Kysymys kapusi hänen kurkkuaan pitkin ylös ja liukui kieltä myöden kohti hänen huuliaan. Hän nielaisi ja tuijotti tuleen. ”Eli… olitko se si—?”
”En.” Vastaus oli niin nopea, että Dewn rauhoittui väkisinkin.
”Ah… minä vain—”, hän empi, ”—kuulin kaikkia… huhuja—”
”Se lavasti mut”, Max sanoi. Hän istuutui alas jalat ristissä ja lämmin hehku loi tummia tanssivia varjoja hänen kummitusmaisille vahakasvoilleen.
”Kuka?”
”Vanha äijä.”
”…Isäsi?”
”Se ole mikään isä. Sillä oli mun sormenjäljet pullossa. Klassista. Kuin musiikkia. Olin juuri vääntänyt sen irti sen kädestä...”
Dewn tuijotti häntä taas, koettaen kovasti ymmärtää, mistä nyt puhuttiin, mutta tunsi päänsä surisevan. ”Siis… en oikein tajua. Pullo?”
”Itsemurha”, Max sanoi, ”se teki sen sillä lasipullolla.”
”Uh…”, Dewn tunsi pistelyä kasvoillaan. ”Itsemurha, hmm, häh? Minä en… minä puhuin... ööh.”
Nyt Max siristi silmiään epäilevästi hänen suuntaansa. ”Puhuit jostain muusta, vai mitä?” hän totesi äkkiä koleasti. Dewn harkitsi hetken, mutta tiesi, että nyt oli viimein totuuden aika. Ei enempää valeita tai salailua.
”Niin puhuin… en tiedä mitään mistään pulloista. Kuulin juttuja koskien sinua ja… ja sitä mitä tapahtui Rosebudille ja Fifille.”
Max vajosi niin sulkeutuneeseen ja hiljaiseen tilaan, että se oli suorastaan pelottavaa. Hänen silmänsä olivat äkkiä pikimustat ja montut poskilla vain syvenivät entisestään.
”Vai niin”, hän kuiskasi karheasti. ”Kuka niin sanoi?”
”Err…” Dewn pohti kuumeisesti, ”yksi kaveri kollegesta.”
”Richard Ramsey”, Max sanoi heti hiljaa. Se ei ollut kysymys.
Dewn liikahti pakonomaisesti. ”Sinä sanoit, ettet tunne häntä!”
”Valehtelin”, Max totesi ilman hetkenkään epäröintiä.
”Miksi olisit valehdellut?”
”Sä tunsit sen.”
”Niin??” Dewn tuijotti Maxia. Max tuijotti ulkotulen liekkiä. ”Se on totta siis”, Dewn lopulta sanoi. ”Sinä teit sen.”
Maxin kasvot näyttivät synkkenevän entisestään, hän näytti suorastaan demonilta, ja siinä hetkessä Dewn oli varma, että tämä kykenisi moiseen julmuuteen. Richard oli ollut oikeassa, Nora oli ollut oikeassa... olihan Dewn sen aistinut alusta asti itsekin: Maxissa oli jotain pahasti pielessä. Mutta miksi Dewn sitten oli tässä?
”Oletko sitä mieltä?” Maxin ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi.
Dewn arvioi tilanteen vaarallisuutta, mutta Max ei liikahtanut tai näyttänyt siltä, että aikoisi käydä hänen kimppuunsa. Dewnin itsesuojeluvaisto oli herännyt ja syrjäyttänyt lamaannuttavan pelon sekä vihantunteen, täyttäen hänet uudenlaisella uhmalla ja uhkarohkeudella.
”Haluatko tietää mitä mieltä minä olen?” hän tokaisi. ”Olen sitä mieltä, että tämä juttu haisee ja pahasti! Jos sinä hakkasit ne hevoset, niin mikä estää minua paljastamasta poliiseille piilopaikkaasi—”, Dewn oli varmasti hullu puhuessaan siinä tilanteessa niin ja vielä henkilölle, jonka mielen vakautta oli syytä epäillä joka kantilta, ”—ja antaa heidän ottaa sinut kiinni? Minä en pelkää sinua!” hän lisäsi vielä, vaikka olisikin ollut oikeasti kauhusta kankea, ellei adrenaliinin syke olisi huumannut häntä luulemaan siinä hetkessä toisin.
Maxin kasvot olivat pelkkää mustuutta. ”Mä en sitä tehnyt”, hän sanoi edelleen niin hiljaisella äänellä, että sitä tuskin kuuli. Häntä olisi voinut luulla vainajaksi, ellei hän olisi ollut kyykkyasennossa ja tuijottanut tuleen.
Dewn oli astunut askelen lähemmäs, kädet nyrkissä. ”Selitä sitten, miksi Richard kuvittelee sinun tehneen sen!”
”Se likka—”
”Kuka likka?”
”—sun brittimuija—”
”Britti…? Et voi tarkoittaa Noraa, ethän?”
”—on aivan kuin hän—”
”Mistä hemmetistä oikein puhut?!”
”—Danin kihlattu.”
Dewn vaikeni. Elohiiri sykki hänen ohimollaan. Hitaasti, hän laski eteensä kohonneet nyrkit alas sivuilleen.
”Siis mitä?”
Max liikahti. ”Se on... vampyyri.”
Dewn uskoi kuulleensa väärin. Ellei tilanne olisi ollut mitä suurimmissa määrin epähuvittava, hän olisi voinut vannoa Maxin piruilevan Dewnin kustannuksella. Tämä kuitenkin tuijotti edelleen kivettyneenä ja raskasmielisen vakavana jätkänkynttilään sanomatta enää muuta.
”Vampyyri vai?”
”Yritin auttaa—”
”Ketä?”
”—Dania...”
Dewn kurtisti taas kulmiaan. Hän ravisti päätään ja painoi kämmenen otsalleen. ”Niin miten tämä kaikki liittyy hevosiin?”
Max katsahti Dewniin äkkiä nopeasti, aivan kuin olisi vasta silloin tajunnut tämän läsnäolon. Dewn laski kätensä otsaltaan ja katsoi takaisin, omasta mielestään täysin mitään ymmärtämättömänä, mutta edelleen uhmakkaana saamaan vastauksia. Hän ansaitsi tietää. Kyseessä oli hänen hevosensa.
”Se ei… pidä musta”, Max aloitti hitaasti, ”koska näin sen läpi heti. Kaiken sen mädännäisyyden ja mustuuden. Tunnistin sen välittömästi. Ja sitten se yritti mustamaalata mut kaikille, erityisesti Danille, jotta se ei pitäisi enää yhteyttä tai jotain muuta, mitä se sitten yrittikin sillä saavuttaa... lähettää taas laitokseen... Dan koetti puolustella, mutta sitten se vampyyri kuuli niiden puhuvan Colt Amen Villasta ja vakuutti Danin siitä, että mä oon on psykoottinen ja kaiken siellä tapahtuneen takana… Jay nieli asian ja kertoi Richardille—”
”Hetkinen”, Dewn ravisti taas päätään. ”Jay? Nimi kuulostaa tutulta…”
”Se oli siellä kollegen Halloween-juhlissa Richardin kanssa.”
”Ai niin”, Dewn sanoi muistettuaan, ”se jannu, jolla oli Jigsaw-puku…” Sitten Dewn katsahti Maxiin kierosti. ”Mutta mistä sinä sen tiedät?”
”Mä olin siellä”, Max sanoi.
”…Olit… siellä...? Sielläkin?”
”Guy Fawkes.”
Dewnin päässä pyöri ja äkkiä hänen suutaan alkoi kuivaa, kun palaset napsahtelivat kohdilleen ja järisyttävä muistikuva valtasi hänen mielensä.
”Ei hemmetti!” hän huudahti. ”Niin... nyt muistan! Se—sinä—varjostit minua ympäriinsä ja juuri, kun olin…”, Dewn vaikeni vaivaantuneena. Hän tunsi Maxin katseen, tunsi tämän ajattelevan sillä hetkellä juuri samaa asiaa. ”Okei. Selvä. En tiedä miten pääsit sinne tai mitä teit siellä, mutta samapa tuo. Jatka siitä Jaystä.”
”Se on myös Rosan kundikaveri”, Max totesi hiljaa, edelleen tuijotellen Dewniä väräjöivän valon yli, kuin tarkkaillen.
”Niinkö tosiaan?” Dewn huokaisi. ”No, tämän tiedonmurun ansiosta tosiaankin kannatti melkein hukkua, joutua hakatuksi ja raahatuksi yömyöhään viemäriin lainsuojattoman kanssa.” Hän naurahti kalseasti.
”Se kertoi Richardille tämän version musta”, Max jatkoi poissaolevasti.
”Että olet psykopaatti eläinrääkkääjä”, Dewn nyökkäsi. Hän alkoi pikku hiljaa lopultakin ymmärtää jotain. Ja ei sitten kuitenkaan.
”Sillä pullolla—”
”Odota, en ole vielä siellä asti”, Dewn sanoi nostaen kätensä ilmaan. ”Yksi asia kerrallaan. Tässä on paljon sulattelemista. Eli veljesi joku kihlattu on kusipää, tajusin sen verran. Ja hän näyttää Noralta. Hänellä on omia ongelmia, ilmeisesti.”
”Dan ei ole mun veli.”
”Niin... ai niin. Kasvattiveli?” Dewn sanoi. Toinen, vähän sivujuonteinen ajatus tunki hänen mieleensä etualalle. ”Oikea nimesi ei kai sitten olekaan Clinton?”
”Se otti sen kusipään...”, Max sanoi epämääräisesti, lähes itselleen. Hän katseli taas tulta, ikään kuin voisi hukuttautua sen liekkeihin.
”En kuitenkaan vielä ihan ymmärrä… miksi Danielin kihlattu inhoaa sinua niin paljon, että käy levittelemään perättömiä huhuja tyhjästä? Mitä se häntä hyödyttää ja eikö se ole aika riskialtista? Levittää noin vakavia syytöksiä... Kuinka Daniel sietää sellaista?”
”Sanoinhan jo, se on vampyyri ja mä paljastin sen”, Max toisti viileästi. Dewn ei halunnut takertua tähän erittäin epäolennaiseen kommenttiin, joten heilautti vain kättään kärsimättömästi saadakseen Maxin jatkamaan. ”Ja kun se jäi kiinni noista valheista, se selitti kaiken omaksi parhaakseen, että oli kuullut ja käsittänyt väärin, ja Dan uskoi. Se uskoo aina kaiken.”
”Aha.”
Max kohautti harteitaan. Hän kaivoi tupakkapaketin esiin ja otti sieltä yhden savukkeen. ”Haittaako?” hän sitten kysyi hieman varuillaan, silmäillen Dewnin suuntaan syvältä silmäkuopistaan. Dewn pudisti päätään, sillä oli liian kiireinen kuulemaan lisää.
”Mutta mitä varten?”
”Syntipukki? Niin kuin nyt oon. Jos jään vielä kiinni, se on tyytyväinen. Olis pitänyt arvata, että se pelaa äijän kanssa...”
”Tullaan siihen kohta… no, mitä nyt sitten? Huhuja kiertelee, että varastit kartanon hevoset ja hakkasit ne, mutta onko niillä juoruilla sitten lopulta niin paljon väliä? Sinua ei koskaan syytetty kai mistään virallisesti. Ja jos muutamat sen uskoo, niin hälläväliä… kai? Se on vain paskanpuhetta.”
”Sä uskoit”, Max huomautti sytyttäen savuketta ulkotulen loimussa. Dewn oli hetken vaiti.
”Niin… no…”, hän takelteli. ”Se on vähän eri asia… se koski minua. Minun hevoseni ja minä tiedän sinut ja… mutta mitä sitten, jos jotkut heebot kollegessa jäävät siihen uskoon, että sinä olet mielipuoli? En usko, että se sinua niin haittaa, siis se, mitä muut ajattelevat?”
”Ei.”
”Joten mitä sitten? Miksi katosit yhtäkkiä? Et kai niiden juorujen takia ainakaan?” Dewn seurasi, kuinka Max asetti tupakan huultensa väliin ja otti pitkän henkäyksen ennen kuin sanoi mitään. ”Miksi sinä katosit ilmoittamatta mitään?” Dewn toisti ja nolostui kuullessaan äänensä hieman rakoilevan. Hän ei olisi halunnut ottaa sitä niin henkilökohtaisesti, mutta tosiasiahan oli, että hän oli syvästi pettynyt ja verekseltään loukkaantunut, kun Max ei ollut ottanut häneen aiemmin yhteyttä.
Max kääntyi ja kumartui kahmaisemaan reppunsa kauempaa. Hän veti sen sivutaskusta jotakin. Se oli paperilappu, ilmeisesti kirje. Hän katsahti siihen ja ojensi sitten Dewnille.
Dewn otti kirjeen käteensä.
Max tuijotteli taas tuleen poltellen hiljaa itsekseen.
Dewn luki.
Maxmiliam,
kello käy hulluksi, numerot eivät ole sitä miltä näyttävät.
Neljä, yksi, nolla, kaksi, seitsemän, yksi, neljä.
Varo:
Mitä kelpaa ihastella, sen aromaa ja kauneutta,
vaan ahneus leikkaa ja toisinpäin, altain eläväisen tärkein virtaa.
Kirjeen lopussa oli pieni symboli, joka Dewnistä näytti koiran tassunjäljeltä.
”En… ymmärrä”, Dewn sanoi luettuaan tekstin vielä toistamiseen.
”Et?” Max sanoi rauhaisasti.
”Kuulostaa oudolta runolta. Mitä se tarkoittaa? Keneltä tämä on?”
”Se on kirjoitettu metaforisesti ja sisältää koodin”, sanoi Max ja vaihtoi hieman asentoaan.
Dewn katsoi kirjettä uudelleen. ”Eli ei päätä eikä häntää”, hän mutisi.
”Itse asiassa, se on aika selvä”, Max sanoi.
”Olet siis ratkaissut tämän jo?”
”Osittain”, tämä nyökkäsi ja puhalsi pitkän pätkän savua ulos suustaan. Dewn nyrpisti nenäänsä, muttei sanonut mitään. Hän oli liian kiireinen tutkimaan sanojen takana piilevää arvoitusta.
”No, anna mennä.”
”’Kello käy hulluksi’”, Max aloitti, ”tai aika. Kello usein kuvastaa aikaa. Päällisin puolin voisi ajatella, että jotain outoa ilmaantuu tulevaisuudessa—tai sitten, tässä tapauksessa, ehkä se kertoo jostakusta.”
”Hmm… häh?”
Dewnin katse harhaili Maxin huuliin, jotka jälleen puhalsivat savuhattaraa ulos, ja jotka toisin kuin kaikki muut Maxin kasvonpiirteet, eivät olleet lainkaan muuttuneet.
”Musta se on molempia. Jotain epätavallista sattuu jollekulle.”
”Kenelle?” Dewn kysyi ja pakotti silmänsä irti noista vaarallisista huulista.
”No, se on kaikista helpoin osa koko kirjeessä”, sanoi Max olkiaan kohauttaen. ”Se sanotaan siinä ihan suoraan.”
”Sanotaanko?” Dewn hämmästyi ja tarkkaili kirjettä taas. ”En minä vain näe mitään nimeä…”
”Hassua”, sanoi Max ja kallisti päätään, ”pidin sua kyllä vähän fiksumpana.”
Dewn kurtisti otsaansa äreänä ja koetti tosissaan ottaa tekstistä selvää. ”Hyvä on, älä sano. Ratkaisen tämän itse.” Hän tuijotti kirjaimia, käänsi sanoja nurinkurin, koetti parhaansa nähdäkseen niiden taakse… ”Tämä on hullua”, hän ärähti mutisten.
Sitten hän tuijotti hetken aikaa Maxia, joka katsoi häntä tyynesti takaisin.
Hullua.
”Hei… hei, odotas… onko se—?”
”Jeah”, sanoi Max.
”Herra Madclock!” Dewn sanoi ääneen ja hänen äänensä kajahti viemäritunnelin seinämistä. ”Hän kuoli… huhtikuussa!”
”Niin, se on kirjeen seuraava osa. Numerot.”
”Numerot eivät ole miltä näyttävät? Neljä, yksi, nolla, kaksi… kaksi nolla, yksi, neljä… kaksituhattaneljätoista? Aivan! Ja… ja…”, Dewn oli niin innoissaan orastavista salapoliisin kyvyistään, että unohti kaiken muun, ”seitsemän, yksi, neljä… seitsemästoista päivä neljättä, joka on huhtikuu!”
Hän nosti katseensa kiihkeästi ylös. Max katseli häntä melkein ikävystyneenä. Savukiehkura leijaili ylöspäin kohti tunnelin harmaata, matalalla kaareutuvaa kattoa. Se ei kuitenkaan latistanut Dewniä, joka tunsi olevansa oikea kovakin luu.
”Se on kuolinpäivä”, Max totesi.
”Koska sait tämän?”
”Sinä päivänä, kun nähtiin viimeksi”, sanoi Max, ”yhdentenätoista.”
”Joten…”, Dewn pohti asiaa ja tunsi kylmien väreiden juoksevan selkärankaansa pitkin, niiden, jotka eivät johtuneet kylmästä, ”tämä kirje…”
”Ennustaa hänen kuolinaikansa, jep”, totesi Max yhtä viileästi, kuin aina.
Dewn hengitti raskaasti. ”Mutta…”
”Jatka”, Max kehotti ja tiputteli tuhkia. Dewn käänsi taas itsensä kirjeen pariin.
”’Mitä kelpaa ihastella, sen aromaa ja kauneutta, vaan ahneus leikkaa ja toisinpäin, altain eläväisen tärkein virtaa.’ Kuulostaa joltain goottirunolta. Joltain, mitä Sam voisi lukea…”
”En vielä ole siitä varma”, Max nyökkäsi.
”Mitä sitten olet saanut selville?”
”No”, Max runttasi lopputupakan betonilattiaan, ”alku vaikuttaa melko suoralta verrattuna loppuosaan. Ehkä nätti metafora, ehkä, tai…”
Dewnin aivot olivat yhtäkkiä täynnä uusia huuruja. Hän jäi haaveillen vain tuijottamaan Maxin liikkuvaa suuta, joka selitti ja pohti, käänteli ja väänteli asiaa, mutta sanat eivät oikeastaan tavoittaneet Dewnin tajuntaa enää. Hän tunsi olonsa hyvin uneliaaksi ja lähes hypnotisoituneeksi, mutta samalla miellyttäväksi, ja vaikka hän halusikin tietää kirjeen salaisuuden, hän ei kyennyt keskittymään tarpeeksi Maxin sanomaan. Max tuntui niin erilaiselta…
”—mutta mitä, jos se ei olekaan täysin kuvainnollinen?” Maxin ääni saavutti taas Dewnin käsityskyvyn. ”Kirje ei kokonaisuudessaan ole kirjoitettu liian ovelasti, vaan suuntaa-antavasti, ikään kuin se, jolle kirje on osoitettu, kykenisi sen ratkaisemaan omasta henkilökohtaisesta näkökannastaan käsin.”
”Puhut nyt itsestäsi, eikö vain?”
”—Mitä sitten pitäisi ihailla? Erityisesti aromaa ja kauneutta? Mitä ne ovat?”
”...Mmmh...”
”Aromaata? Maiseman kauneutta?”
”...Jaa, häh?” Dewn kokosi itsensä. ”Ai, minä ajattelin sen aromana. Hajuna.”
Max jähmettyi toljottamaan Dewniä. Dewn katsoi takaisin ja kohautti vähän harteitaan. ”Aroma. Kauneus... vähän niin kuin ominaisuuksia, adjektiiveja.”
”Jotakin mitä voi kokea...”, mutisi Max enemmän itselleen ja alkoi äkkiä mumista niin hiljaa ja matalasti, ettei Dewn saanut hänen puheestaan selvää. ”Mitä voi kokea... mutta millä...”
”Hmm…?”
”Elämää koetaan tarkkailemalla ja kokemalla. Mitä tarvitaan, että voi huomata jonkin asian aroman? Tai kauneuden?”
”Silmiä? Aisteja?”
”Jeah. Aisteja.”
Dewn koetti terästäytyä. ”Tieteen näkökulmasta perusihmisaisteja on viisi. Näkö, kuulo, maku, tunneaisti ja… haju…”
Maxin silmät välkähtivät. ”Aroma eli tuoksu.”
”Jotain kaunista ja mikä tuoksuu?”
”Mitä ihaillaan...”
”Niin kuin…”, Dewn raapi takaraivoaan, ”kukkia?”
Max tuijotti häntä äkkiä jännittyneenä, lähes lasittuneena. ”Niin”, hän sanoi hitaasti.
”En olekaan ihan niin huono, vai mitä?” Dewn virnisti puolihuolimattomasti.
”Mutta mikä kukka...?” Max usutti hiljaa eteenpäin, ikään kuin olisi taas kääntynyt itseensä sisään.
Dewn hieroi leukaansa. ”Jaa. Ehkä se on, kuten sanoit, henkilökohtaista. Kirje oli osoitettu sinulle. Minä tykkään eniten tulppaaneista, äiti auringonkukista… joten, mistä kukasta itse pidät eniten, mikä se voisi olla?”
Max veti niin pitkään koristen syvään henkeä, että Dewn luuli jo, ettei hän koskaan lopeta. Ja kun hän sitten puhui, hänen äänensä oli täysin outo ja vieras, eikä Dewn olisi uskonut sen tulleen tästä, ellei olisi nähnyt Maxin suun liikkuvan.
”Ruusu”, Max kuiskasi.
”Okei. Hyvä. Itse asiassa”, Dewn jatkoi, kun oli ehtinyt kirjeen loppuvaiheeseen, ”sehän käy hyvin. ’Ahneus leikkaa ja toisinpäin’, vähän niin kuin, jos kukan kerää puutarhasta, niin se leikataan irti ja voihan sen ajatella ahneutena, kun ei anna kukan kukkia ja enää kasvaa—”
Max oli äkkiä kurottautunut tulen yli ja napannut kirjeen Dewnin hyppysistä. Hän roikotti sitä edessään kahdella sormella ja tuijotti, tuijotti vain ja pitkään, ja Dewn odotti vähän äreänä hänen sanovan jotakin.
”Puutarha...”, Max mutisi, mutta se kuulosti taas hänen puheeltaan vain itselleen, ”puutarha… puutarha…” Dewnistä Max oli viettänyt liian kauan aikaa yksin viemärissään. Max nousi seisomaan ja käveli vähän matkan päähän selkä Dewniin päin. Dewn istui ja odotti edelleen.
”Niin tietysti”, hän kuuli Maxin mumisevan, ”ruusupuutarha.”
”Kaikin mokomin”, sanoi Dewn. Max käännähti ympäri ja harppoi takaisin tulen ääreen, näyttäen nyt todellakin hieman psykoottiselta, sillä hänen silmänsä kimmelsivät suurina ja pyöreinä, vaikka kasvot muuten olivatkin vakavat.
”Jatka”, hän tokaisi ja heilautti kirjeen takaisin Dewnille. Se oli lähellä tarttua tuleen, mutta Dewn ehti napata sen ilmasta juuri ajoissa.
”No, siinä se kai olikin”, Dewn sanoi vielä kerran silmäillen sanoja paperilla, ”en minä enempää keksi.”
”’…altain eläväisen tärkein virtaa...?’”
”Ehkä jokin henkilökohtainen metafora taas?” Dewn ehdotti.
”Ei. Ei se ole henkilökohtainen.”
”Jaa…”
”Veri—”, Max sanoi ja veti hihansa ylös, näyttäen Dewnille pitkää rupista haavaa käsivarressaan, ”—virtaa.”
”Kyllä vesikin virtaa”, Dewn yritti.
”Ruusun piikit.”
”…Aah”, Dewn ymmärsi, ”niin joo. ’Ja toisinpäin’, kukka kärsii, poimija kärsii…”
”Puutarha!” Max muistutti silmät pullistuen. Hän näytti mielenvikaiselta.
”En puhunut mitään puutarhasta”, Dewn sanoi.
”Puhuit.”
”Niin, mutta se oli vain… sellainen kuvainnollinen juttu.”
”Madclockin ruusupuutarha sijaitsee Colt Amen Villassa”, Max sanoi ja hänen äänensä oli erikoisen pingottunut.
”Niin, tiedän. Näin sen. Mitä tekemistä ruusuilla on hänen kuolemansa kanssa?”
”Ilmeisesti kaikki”, sanoi Max ja istuutui vihdoin takaisin alas. Sitten hänen katseensa napsahti äkkiä Dewniin. ”Näit sen?”
”Jeah… kävin, ööh, siellä... kartanolla. Kerran. Olin utelias… öö, ja luulin nähneeni sinut siellä... En koskaan tullut käyneeksi paikan päällä vielä, kun herra Madclock oli elossa, vaikka olin kyllä usein ajatellut poiketa siellä. En vain… koskaan saanut aikaiseksi mennä ja sitten lähdinkin jo Redshootiin ja juttu unohtui.”
”Olit siellä? Kartanolla?” Maxin ilme oli tulkitsematon. ”Miten pääsit sisään? Portit ovat lukossa.”
”Hieno kysymys”, Dewn nyökkäsi ilottomasti, ”mutta vielä hienompi on, kuinka veljesi pääsi sisään?”
Maxin suu oli tiukka viiva. Hänen katseensa kohdistui väpättävään liekkiin ja hän vaikutti äkkiä taas kivipatsaalta.
”Näin Danielin tulevan kartanolta ja poistuvan porttien kautta. Onko hänellä sinne avain?”
Max nousi ylös. Hän käveli tunnelia pitkin ja jäi juuri ja juuri seisomaan valon ja varjon rajamaille, jotta Dewn näki hänestä epäselvän hahmon. Hän seisoi siinä hetken ajan, kuin empien, ja käveli sitten vielä pidemmälle kadoten kokonaan näkyvistä.
Hämmentynyt Dewn istui edelleen tulen äärellä, häntä kylmäsi, eikä Maxin nahkatakki paljoa auttanut.
”Max…?” hän sanoi pimeyteen hampaat kalisten, muttei saanut vastausta. Dewn empi ja mietti pitäisikö hänen seurata tätä. Kun Max ei palannut vähään aikaan, Dewn kankesi kohmeisille jaloilleen ja astui epäröivät pari askelta pimeyden suuntaan. Hän pysähtyi, katsahti haikeasti taakseen tuleen ja sitten taas pimeyteen ja kutsui: ”Max!”
Dewn käveli pimeään, kunnes huomasi, ettei tunnelissa ollutkaan niin mustaa silmien tottuessa hämäryyteen. Jonkin matkan päässä hän erotti edessään uuden haarauman tunneliputkissa oikealle ja vasemmalle ja siihen kohtaan ehtiessään, hän näki mustan itsensä kokoisen möykyn nojaavan seinään.
Hän pysähtyi epävarmana ja sanoi taas hiljaa: ”Öh... Max?”
Poika ei liikahtanut, joten Dewn ojensi kättään tämän tummaa hahmoa kohti—
”Älä koske muhun”, kuului kahahdus, matala, mutta kuitenkin kuuluva viemärin ontossa hiljaisuudessa. Dewn veti kätensä nopeasti takaisin ja saattoi erottaa Maxin nopean hengityksen, ikään kuin hän olisi pidätellyt huohotusta.
Dewn ei sanonut mitään, ja hetken kuluttua Max tuuppasi itsensä irti seinästä ja laahusti Dewnin ohi takaisin tulenkajoon. Dewn seurasi hämillään.
Uusi karmaiseva ajatus oli tullut Dewnin mieleen Maxin oudosta reagoinnista. Hän ei silti kyennyt sanomaan sitä ääneen. Ei, se ei voinut olla Daniel. He olivat palanneet jätkänkynttilän ympärille ja sen oranssinkeltainen kajo valaisi valokehän heidän ympärilleen. Molempien nuorten miesten mustat varjot tanssivat kaarevilla seinillä.
Dewnin silmät harhailivat kirjeeseen, joka lojui lattialla ja hän nosti sen ylös. ”Et vielä kertonut, mistä sait tämän kirjeen. Onko sinulla mitään aavistusta—?”
”On.”
”On?”
”Se on peräisin eräästä kultista nimeltä... Mustien Ruusujen klaani.”
Dewn kohotti toista kulmaansa. ”Mikä ihmeen kulttiklaani?”
”Merkki, kirjeen lopussa”, Max sanoi, ”se on mun symboli.”
Dewn silmäsi tassunjälkeä. ”Miten niin sinun symbolisi?”
”Olen… olin... yhden kultin jäsen. Jokaisella on oma merkkinsä. Tuo on mun. Kukaan muu ei tiedä sitä.”
Vain, koska tilanne oli nyt mikä oli, Dewn saattoi ohittaa kuulemansa siitä, että Max oli jonkin sortin voodooseuran jäsen (eikö Dewn aina ollut, tosin ei kovin tosissaan, epäillyt hänestä jotain sellaista?), ja keskittyä vain olennaiseen.
”Sinä nimesit meidän sävellyksen ’Kettu ja Susi’”, Dewn syytti. Hän ei voinut uskoa sitä itsestään, mutta tunsi korvansa kuumentuvan. ”Senkö takia, että—?”
”Jeah”, Max sanoi.
”Joten miksi kettu…?”
”Se on sun symboli.”
Dewn tuijotti. ”Kettu?” hän sanoi, räpytellen silmiään. ”Mutta ei minulla ole mitään symbolia, en minä kuulu—”
”Ei niitä keksitä päästä. Ne on henkieläimiä. Oppaita. Mä näen niitä. Näen sunkin. Ja se on kettu.”
Dewn ei tiennyt mitä sanoa siihen. Hän vajosi takaisin maahan istumaan tulen ääreen, pidellen kirjettä kädessään, mutta laski sen sitten hitaasti pois. Jokin hänessä uskoi kaiken, mitä Max sanoi. Jokin tämän olemuksessa kieli totuudesta, eikä Dewn osannut kyseenalaistaa sitä, vaikka olisi halunnut. Hänen mielensä ei vain jaksanut heti hyväksyä kuulemaansa, sillä se oli hieman liian hurjaa. Ehkä jossain toisessa tilanteessa, päivänvalossa ja mukavammassa ympäristössä, hän olisi saattanutkin rypistää Maxille otsaansa, nauraa, mutta nyt hän vain oli vaiti.
”Ei se ole niin epätavallista, kuin luulet”, Max jatkoi vaisusti. ”Useat ihmiset näkevät auroja. Toiset henkiä. Kolmannet keijuja ja peikkoja, mitä ikinä. Joku vastaanottaa aavistukset tulevasta. Mä satun näkemään ihmisten henkieläimet ja voin kommunikoida niiden kanssa. Kaikilla on omansa, mutta joskus ne voivat lähteä ja olla pitkäänkin poissa. Jotkut ovat ujoja, eivätkä halua näyttäytyä, joten en kykene tunnistamaan niitä.”
”Eli olet jonkinlainen mystikko?” Dewn sanoi ja hänen äänensä oli yllättävän vakaa ja asiallinen.
”Ei siinä ole mitään mystistä”, Max sanoi koleasti. Hän seisoi edelleen, kasvot piilossa varjojen takana. ”Suurin osa ihmisistä vain on niin unessa, etteivät he näe tai ymmärrä asioita niin kuin ne ovat. He elävät illuusioiden maailmassa, valheiden ja tietämättömyyden maailmassa, ja sulkevat silmänsä ja korvansa kaikelta muulta. He eivät halua kokea, aistia mitään pintaa syvemmältä.”
”Minusta kyllä tuo sinun juttusi kuulostaa enemmän illuusiolta”, Dewn totesi. ”Nyt muistankin. Sinä luit sitä taikurikirjaa, muttet ikinä suostunut näyttämään minulle temppujasi.”
”Koska näillä asioilla ei ole mitään tekemistä joidenkin korttitemppujen kanssa”, Max ärisi ja alkoi jo vaikuttaa aavistuksen turhautuneelta.
”Selvä”, Dewn sanoi. Hän silmäsi oikeaan ja vasempaan. ”No… onko minun henkieläimeni nyt täällä?”
Max katsoi Dewniä jotenkin oudosti, miltei mulkoillen ja pettyneesti, että Dewn kehtasikin tehdä asiasta pilaa. ”Saatoin erehtyä suhteesi”, hän ilmoitti ja hänen äänensä oli hyvin kylmä. ”En aavistanut, että olisit noin pikkusieluinen.”
”Pikkusieluinen!” Dewn kähähti. ”Anteeksi, jos tämä tieto oli minulle jokseenkin uutta, ja olen vielä aikas hiton hämmentynyt kaikesta! Olen saanut viimeisen vuorokauden sisään yli hilseeni meneviä tietopaukkuja enemmän kuin kylliksi, joten anteeksi nyt, jos en heti ole hengessä mukana. Mutta tiedoksesi, en missään vaiheessa sanonut, etten uskoisi sinua. Olen aina ollut sitä mieltä, että kaikki on mahdollista… sitä äitikin on aina hokenut... mutta kaikki kaikessa.”
Max ei näyttänyt vakuuttuneelta. ”Pidät minua pilkkanasi”, hän kuiskasi hiljaa vaarallisella äänellä.
”En pidä”, Dewn vakuutti. ”Olen enemmän hämilläni siitä, että sinä kerroit näistä ja kokemuksistasi, kuin itse siitä, mitä kerroit. Ja—”, hän nielaisi ja tunsi punastuvansa vastoin tahtoaan, ”—että luotit minuun niin, että kerroit. Tai ylipäänsä, kun otit minuun yhteyttä ja kutsuit minut tänne. Olen aina kokenut, että sinussa on jotain... hmm... no, outoa, tavallaan.” Dewn ymmärsi sanomansa samaan aikaan, kuin sanoikin sen, ja kuitenkin hän oli edelleen myös äärimmäisen epäluuloinen. Viha ja katkeruus ja pelko olivat kuitenkin tiessään.
Maxin jäykkyys heltyi vähän ja hän alkoi jo kaivella esiin toista savuketta. ”On se täällä”, hän sitten sanoi tupakka huulten välissä keinahdellen. Dewn jännittyi.
”Ai mikä?”
”Sun henkieläin.”
Dewn nielaisi. ”Missä?” hän kuiskasi.
Max kääntyi katsomaan Dewnin ohi, siihen suuntaan, josta he olivat tulleet sisään viemäriaukon kautta. Hän sytytti savukkeensa.
Hitaasti Dewn kääntyi ympäri.
Hän ei nähnyt mitään.
”Se vahtii juuri nyt viemäriaukkoa, jotta meitä ei yllätetä”, Max kertoi tupakka huulessa. Dewn ei ollut varma uskoisiko silti oikeasti vai ei, mutta ajatus oli kuitenkin kiehtova ja kutkuttava. Olisihan se kai ihan hauskaa uskoa... Max sai hänet haluamaan, että se, mitä hän kertoi, oli totta.
”Niin kuin joku nyt tulisi tänne keskellä yötä…”, Dewn sanoi ja naurahti perään, melkein äänellä, joka muistutti ketun kurlutusta.
Max katsoi häntä vakavana. ”Ei sun tarvitse tähän uskoa.”
”Joo… tiedän.”
He olivat jälleen kerran hiljaa.
”Joten… entäs sinun sutesi. Mitä se tekee nyt?” Dewn sitten kysyi lähinnä lämpimikseen. Hänelle oli tullut äkkiä jotenkin rauhallinen ja hassu olo, ja kaikki—koko tilanne ylipäänsä—tuntui lähinnä vähän huvittavalta.
Max kuitenkin näytti äkkiä sopimattoman levottomalta ja vaihtoi epämääräisesti painoa jalalta toiselle, tärisevän käden nostaessa savuketta huuliltaan.
”Jossain varjoissa”, hän mutisi, ja Dewn huomasi hänen välttelevän katseensa. Max hönkäisi savua ulos jokseenkin hätäisesti.
Kynttilä lepatti, sen sydän oli pienentynyt. Voimakkaat tuulen puhallukset ja ujellukset kuuluivat ulkoa, ulvoen aavemaisesti, kuin suden huuto…
”Siitä pullosta sitten”, Dewn lopulta sanoi ja ryhdistäytyi. Heillä oli vielä paljon asioita selvitettävänään ennen kuin aamu sarastaisi. Hän saattoi kuvitella, mutta Max vaikutti lähes huojentuvan puheenaiheen vaihdosta.
”Menin Dickin luo kirjeen jälkeen”, Max jatkoi, kuin heidän aiempi keskustelunsa ei olisi koskaan jäänytkään kesken.
”Dick on siis ottoisäsi?”
”Se oli tavanomaisessa tilassaan, mikä on syvä humala. Mutta se oli tavallistakin omahyväisempi, mutisten jotain sellaista, kuin: ’lopultakin he saavat ansionsa mukaan.’” Max piti tauon. Dewn ei halunnut nyt keskeyttää, vaan kuunteli hiljaa. ”Sitten se kävi päälle, heilutteli pulloa… otin sen pois, aika helposti. Laskin sen alas ja lähdin…”, Max puhalsi pitkään savuvanaa ulos. ”Myöhemmin kuulin, että se oli kuollut, saanut pullosta päähänsä ja taju kankaalla.”
”Auts”, Dewn irvisti.
”Poliisi oli liian hidas. Mutta paras osuus on se”, Max sanoi sarkastisesti, ”että se oli ehtinyt soittaa itse niille jo ennen kuin tulin sinne ja kertoa, että sen nuorempi poika tuli uhkailemaan sitä.”
”Oho, mitä?” Dewnin suu aukeni. ”Mitä hemmettiä? Eikö sitä voi todistaa valheeksi, jos olit bussissa silloin tai taksissa ja joku näki sinut?”
”Olin pihassa. En mennyt heti sisään taloon... ja se äijä näki ikkunasta.”
”Pahus!” Dewn kirosi. ”Mutta kai se silti todettiin itsemurhaksi?”
”Joidenkin todisteiden mukaan ne näyttää nyt punaista valoa”, Max mutisi kuulostaen tilanteeseensa nähden sangen välinpitämättömältä. ”Pullossa oli mun tuoreita sormenjälkiä.”
”Ei ole totta”, Dewn sanoi, kun ei keksinyt mitään muutakaan sanottavaa. ”Se on…”
”Oon haluttujen listalla, ainakin toistaiseksi”, Max sanoi. Dewn katsoi häntä ensimmäistä kertaa oikeasti pahoillaan ja myötätuntoisena.
”Mitä aiot tehdä nyt?” hän kysyi huolissaan.
”No”, Max totesi savupilven takaa, ”otan selvää tästä kirjeestä.”
”Miten tämä kaikki liittyy herra Madclockiin?” Dewn ei voinut olla ihmettelemättä. ”Isäsi lavastus, tuo kirje, Colt Amen Villa vailla perijää... jopa Fifi. Liittyvätkö nämä kaikki asiat jotenkin yhteen?”
Max puhalsi pitkän savujanan huultensa välistä ilmaan heidän välilleen.
”Senkö takia kutsuit minut tänne alunperinkin, tuon kirjeen tähden?” Dewn kysyi, koska hän halusi nyt auttaa Maxia miten vain voisi. Hän lopultakin alkoi ymmärtää, että tämä oli käynyt läpi paljon pahempaa, kuin Dewn itsekeskeisten emotionaalisten ongelmiensa suhteen…
”No… en oikeastaan”, Max vastasi lyhyesti. Hän liikkui taas vaikeasti. ”…Halusin...nähdä…sua.”
Dewn käsitteli kuulemaansa muutaman sekunnin ajan. Sitten hänen sisikuntansa vääntelehti ja posket syttyivät liekkiin heidän välissään palavan ulkotulen jatkoksi.
”…J-jeah?” hän kuiskasi ja raapi vaivaantuneena takaraivoaan. Maxin silmät olivat piilossa mustan, roikkuvan tukan alla. Miljoona sanaa ja asiaa juoksi kiireesti Dewnin mielessä, mutta sen sijaan, että olisi sanonut niistä yhtäkään, hän vajosi syvään hiljaisuuteen. ”Mutten silti voi uskoa sitä Danielista”, Dewn lopulta sanoi, lähinnä mutisten itsekseen, koska halusi vilkkaasti vapautua kiusallisesta hetkestä, ”ja hänestä kun oli juuri tulossa isäkin…”
”Siitä mitään isää tule”, sanoi Max äkkiä inhoten. Dewn katsahti häneen yllättyneesti moisesta äänensävyn muutoksesta.
”Miten niin?”
”Keskenmeno.”
”…Oh”, Dewn sanoi.
”Ole hyvä”, Max sanoi ei-kenellekään erityisesti. Hän ravisteli tupakkaa ja varisteli sen tuhkia lattialle. Dewn raapi taas päätään. ”Jos haluat tietää siitä lisää, puhu siskosi kanssa.”
Dewn hätkähti. ”Mitä Charlottella on tämän kanssa tekemistä?”
Max kohautti olkaansa. Varisteli taas tuhkia.
Dewnin otsa painui yhä syvemmille uurteille. ”Senkö takia Daniel jätti hommansa tutorinani ennen lukukauden loppua?”
”Jep.”
”Hmh.......”
”Dewn...”
Dewn katsahti taas Maxiin, hämmästyneesti, sillä oman nimen kuuleminen pojan huulilta aiheutti hänelle aina jonkinlaisen vatsakadon. Tämä tuijotti Dewniä nyt jopa vähän pelottavan kiinteästi sieltä, missä seisoi. ”Uskotko mihinkään, mitä oot tänään täällä kuullut?”
Dewn tuijotti noihin silmiin, silmiin, joita oli salaa kaivannut jo hyvin pitkään, ja jotka alkoivat taas saada sinistä väriään takaisin.
”Uskon”, hän kuuli itsensä sanomassa. Ja hänen sydämensä oli samaa mieltä.
”Sitten”, sanoi Max ja liiskasi lopputupakan tumpin kynttilään. Se sihisi hiljaa. ”Haluatko tietää, miksi et tunne enää kylmyyttä?”
Dewn räpytti silmiään. Hän vilkaisi alas käsiinsä ja koukisti sormiaan. Totta, hänellä oli oikeastaan ihan mukava, lämpöinen olo, jota ei ollut tullut siinä edes ajatelleeksi, eikä hänen hampaansa kalisseet enää yhteen…
”Jätkänkynttilä…?”
”Ei se lämmitä tarpeeksi. Susi…”, Max astui taaksepäin pois valohalosta, mutta Dewn ehti huomata hänen äkkiä aivan erikoisen ilmeen—lähes hempeän?—joka sai Dewnin sydämen tykyttämään hurjasti, ”…se makaa juuri nyt sylissäsi.”
Dewnin sydän takoi korvissa. Silmät suurina hän tuijotti alas omaan syliinsä, muttei nähnyt mitään muuta, kuin ristityt jalkansa, likaiset kenkänsä ja kuraiset housunsa. Eihän Max voinut tehdä hänestä nyt pilaa? Ei… Dewnillä todella oli erikoisella tavalla lämmin olo, ja turvallinen, vaikka he olivatkin juuri maan alla viemäritunnelissa ja ulkopuolella lainehti valtameri.
”Minä…”, Dewn aloitti hätääntyneenä.
”Se on OK. Voit liikkua vapaasti miten haluat. Se ei haittaa sitä”, Maxin ääni sanoi varjoista. Dewn nieleksi ja koetti rauhoittua, mutta ajatus siitä, että hänen sylissään makasi näkymätön susi, haittasi jonkin verran rentoutumista…
Mihin Max olikaan taas saanut hänet sekaantumaan… |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 5, 2016 18:37:21 GMT
Tele
6.8.2014
”Mitä tarkoitat, että puhelimesi on sammunut?”
”Pudotin sen mereen...”
”Aivan uskomatonta! Miksi sinä pudottaisit kännykkäsi mereen?”
”Kyllä, äiti, tein sen tarkoituksella...”
”Ja entä nuo ruhjeet sitten, sanoit, että kaaduit?”
”Kompastuin ja lensin naamalleni. Siinä sivussa se kännykkäkin tippui veteen.”
”Mitä sinä oikeasti teit?” kuiskasi Charlotte, kun Alexiina oli mennyt keittiöön päätään pudistellen ja mutisten mennessään jotakin sellaista, kuin elektronisista vempaimista aiheutui vain haittaa.
”Minähän sanoin jo, pudotin sen mereen”, Dewn toisti kärsivällisesti ja kumartui eteenpäin tarttumaan appelsiinimehukannuun. Charlotte katsoi häneen sellaisella ilmeellä, ettei ollut varma uskoisiko vai olisiko loukkaantunut siitä, että päin hänen naamaansa valehdeltiin. ”Ihan totta”, Dewn vakuutti laiskasti.
”Miten kukaan pudottaa kännykkänsä mereen?” Alexiina jatkoi tullessaan keittöstä ja kantaessaan mukanaan puurokattilallista, jonka laski pöytään. Se oli harvinainen hetki, kun lähes koko perhe vietti aamiaista yhdessä uusien serkkujen kanssa.
”Kahlasin rannalla ja katsoin kelloa ja... se lipsahti”, Dewn sanoi yksinkertaisesti kaataessaan mehua lasiinsa. ”Jalkaan ehkä tarttui jotain merilevää. Olin kömpelö.”
”Erittäin”, sanoi Alexiina ja seisoi siinä hetken toinen kulma terävästi koholla, kädet lanteillaan katselemassa poikaansa. ”Eihän siitä ole kauaakaan, kun Charlotten puhelin yhtäkkiä hajosi palasiksi... en tainnut koskaan edes saada sille selitystä?”
”Linda astui sen päälle”, Charlotte lirkutti heti häpeilemättä, ja Dewnille tuli olo, ettei hän ollut ainoa, joka keksi selityksiä mystisesti hajoaville matkapuhelimille. Mutta hänen selityksensä sentään oli puolioikea; se todella oli päätynyt mereen...
”No, syntymäpäiväsi ei ole kaukana, kyllä me voimme hankkia uuden”, sanoi Raicy lapatessaan puuroa lautaselleen.
”Mmmh”, Dewn sanoi mehulasistaan. ”Jos minun tarvitsee soittaa jonnekin, voin kyllä käyttää kotipuhelinta—”
”Jokainen nuori tarvitsee puhelimen”, sanoi Raicy. ”Kuinka me muuten saamme sinut kiinni ja tiedämme missä olet menossa?”
”Kuten viime yönä”, Charlotte kuiskasi taas vihjailevasti suupielestään niin, että vain Dewn kuuli. Dewn nielaisi mehunsa väärään kurkkuun ja se poltteli ruokatorvea.
”Ei, ihan totta”, hän yritti sanoa irvistellen ja kyynelet silmiinsä kihoten, ”ei puhelin ole niin must juttu...”
”Mutta, jos Dewn saa uuden puhelimen, kai minäkin saan?” sanoi Lotte koiranpentuäänellä katsoen vuorotellen toisesta vanhemmastaan toiseen.
”Minä annoin sinulle jo puhelimen.”
”Tuskin kutsut tätä puhelimeksi”, hän valitti ja läimäisi pöytään ison, painavan luurikkaan hupparinsa taskusta.
”Rakas, älä pidä kännykkää taskussasi”, Alexiina varoitti. ”Ne säteilevät.”
”Tämä on muinainen. Miltä aikakaudelta sanoitkaan hankkineesi sen...?”
”Niin kauan, kuin se soittaa meille ja vastaa meidän soittoomme, on kaikki mitä tarvitset”, totesi Raicy ykskantaan ja päätti keskustelun kännyköistä siltä erää siihen.
”Mitä muuten haluat syntymäpäivälahjaksi?” kysyi Billy vuorostaan Dewniltä. Dewn havahtui siihen, että jälleen oli vuosi vierähtänyt.
”En mitään. Sinun—kenenkään ei tarvitse hankkia yhtään mitään.”
”Varmasti? Ei mitään?”
”Ei.”
”Hän on niin vaatimaton”, isoäiti Center sanoi suloisesti ja silitteli Dewnin hiuksia hellästi. Dewn hymyili kiusaantuneesti ja koetti laimeasti väistää kädet.
”Ei se ole iso juttu”, hän lupasi. Hän ei oikeasti halunnut tai tarvinnut mitään. Tai, ehkä jotain, mutta se ei ollut mitään sellaista, jota kukaan siinä aamiaispöydässä voisi hänelle hankkia, oli heillä sitten miten paljon rahaa hyvänsä piilossa takataskussaan.
”Ei taskuun!” moitti Alexiina, kun Charlotte sujautti uusivanhan puhelimensa takaisin hupparin kätköön.
Loput aamiaisesta menikin Lotten ja Alexiinan kinaan, Raicyn poistumiseen pöydästä puhuakseen omassa puhelimessaan arvatenkin Thomasin kanssa, ja Billyn yrittäessä jotenkuten koordinoida lusikallista puuroa Isabellan suuhun samalla, kun Emily teki toimenpiteen sangen vaikeaksi kutittelemalla ja naurattamalla tyttöä.
Charlotte käänsi merkityksellisen katseensa Dewniin, kun muut eivät enää keskittäneet heihin huomiotaan, ja äiti oli mennyt viemään astioita keittiöön.
”Mitä?” sanoi Dewn niin viattomasti kuin tuntui luontevalta, silmäillen kevyesti sivuilleen. Charlotte kohotti kulmaansa hyvin alexiinamaiseen tapaan.
”Tiedät mitä”, hän äänsi huulillaan. Dewn pudisti päätään ja asetti tyhjän mehulasin paremmin pöytäliinan kukkakuvion päälle. ”Ajoit tiehesi yömyöhään. Olin hereillä ja näin pakusi huristelevan alas tietä... minne menit siihen aikaan?”
Dewn pidätti hengitystään, työnsi tuolinsa taakse ja nousi ylös. ”Sisko rakas, kuinka minä voisin tietää mitä teen sinun unissasi?” hän sanoi sokerisimmalla veliäänellään, hymyili ja taputti Charlottea päähän kävellessään tämän ohi.
”Minä otan siitä kyllä selvää!” tuli huuto perään, mutta Dewn vain heilautti kättään ja meni eteisen kautta ulos.
Aamu oli aikeissaan murtua yhdeksi kauniiksi, kirkkaaksi aurinkopäiväksi, mutta Dewnin mieli oli edelleen täynnä pitkiä, pimeitä viemäritunneleita. Uskomatonta, ettei tapahtuneesta ollut mennyt jo viikkoa... Aika tuntui käyttäytyneen oudosti viime yön aikana. Unista puheenollen, hänen unensa oli silti elävänä mielessä: keltaisia hohtavia silmiä, jotka seurasivat hänen harhailuaan tunnelien labyrintissä, seinän rakoilleista rei'istä kasvavat, kiemurtelevat haisevat merilevät... Aina, kun hän oli vähällä päästä ulos, hän löysi itsensä kalterien takaa tuijottaen kaukana siintävään pieneen oranssiin valotäplään...
Dewn tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Huolehdittuaan Fifistä, tarkistaessaan hevoset ja siivottuaan pari karsinaa, hän maleksi taas autolleen tällä kertaa mukanaan pussillinen ylimääräisiä porkkanoita rehulasta. Tietenkään, hän ei ollut odottanut tämänkään poistumisen olevan liian helppo.
”Minne olet menossa?”
”...En minnekään.”
”Aijaa? Miksi sitten säikähdit minua ja aloit äkkiä epäilyttävästi vain nojailla autoosi? Vähän outoa? Tulitko koko matkan talleilta tänne vain, jotta voisit nojata autosi pieleen?”
”Joo. Joo, ehkä tulin. Tämä on... todella kiva auto, tuota noin, nojailla. Pidän siitä. Sinähän et sitä tietysti ymmärrä, kun sinulla ei ole autoa.”
”Ja porkkanat? Mitä teet niillä? Ruokit niillä autoasi?”
”Voi, Lotte. Kuten sanoin, ethän sinä ymmärtäisi, kun et autoa omista, mutta olisin luullut sinunkin sentään tietävän, että autot käyttävät polttoainetta—eivät suinkaan porkkanoita.”
”Ah hah haa, vitsikästä.”
”Itse asiassa, nämä ovat minulle.”
”Et edes pidä porkkanoista!”
”Ehkä olen alkanut pitää?”
”Kenties eilisillasta lähtien...?” Charlotte veti silmänsä viiruiksi ja katseli Dewniä, käsivarret ristittyinä pihattoaidan päälle. Dewn rypisteli otsaansa hänelle takaisin.
”Mitäs itse sitten? Mitä sinä teet? Vakoilet ihmisiä sieltä aidan takaa? Eikö sinulla ole mitään parempaa tekemistä?”
”Vakoilen tiettyä ihmistä, tarkemmin ottaen”, Charlotte oikaisi. Hän pyöritteli Atten riimua laiskasti ilmassa. ”Sinä käyttäydyt epäilyttävästi.”
Dewn nauroi ontosti. ”Hyvä homma, Sherlock, mutta minä en ole Moriarty.”
Charlotte kapusi aidan yli ja asetti riimun naulaan. ”Ota minut mukaan”, hän sanoi ilman hetkenkään epäröintiä. Dewn tuijotti jonkin aikaa häkeltyneenä.
”Ööh... en.”
”Mikset?”
”Siksi, koska sinä et ole minun Watsonini.”
”Kuka sitten on Watson?”
”Nähdään taas, Charlotte”, Dewn hymyili, avasi auton oven ja pujahti sisään.
”Pitääkö Watsonisi porkkanoista?” Charlotte huusi. Dewn ajoi pois virnuillen itsekseen omahyväisesti, jättäen pettyneen ja päättäväisen pikkusiskonsa parkkipaikalle, käsivarret taittuen ristiin rinnan päälle. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 5, 2016 18:46:12 GMT
Partio B
11.8.2014
Hoitajahuoneen ovi paukahti auki, kun Charlotte syöksyi siitä sisään. Hetken ajan hän vilkuili hengästyneenä ympärilleen taukotilassa välittämättä muista hoitajista, jotka silmäilivät häntä uteliaasti yllättyneinä äänekkäästä saapumisesta. Sitten Charlotte hoksasi ystävänsä Emman kumartuneena pöydän ääressä Isaacin päiväkirjan ylle ja kiiruhti tämän luokse tarttuen tyttöä käsivarresta. ”Tule!”
”Heeei… en ole vielä kirjoittanut tätä loppuun.”
”Ei ole aikaa, ala tulla!”
”Mitä on tekeillä?” Emma valitti närkästyneenä, kun hänet raahattiin auttamattomasti ulos hoitajien huoneesta kynä edelleen kädessään ja Isaacin päiväkirja jääden pudottuaan lojumaan lattialle. ”Himmaa vähän, hei!”
”Meillä on tehtävä”, Charlotte sanoi päättäväisesti ja vihdoin tuuppi Emman sisään lantalaan.
”Täälläkö?!” Emma kauhistui ja nosteli kenkiään yksi kerrallaan ilmaan. ”Minä en auta lantalan tyhjennyksessä, jos tässä on siitä kyse. Jos Alexiina laittoi sinut tekemään—”
”Ei! Meidän piti vain tulla jonnekin varmaan paikkaan, jossa muut eivät kuule…”
”Joo? No, kiva valinta”, Emma sanoi huvittumatta.
”Kuuntele”, Charlotte hengitti raskaasti, ”meidän täytyy ottaa selvää Dewnistä.”
”…Dewnistä?” Emma toisti ja oli äkkiä valppaampi. ”Miksi? Eikös meidän koko kesän kestänyt Etsiväkerho koskenut Maxia?”
”No, se ei oikein saanut tuulta alleen tai edennyt yhtään mihinkään, vai mitä?” Lotte totesi ja rypisti kulmakarvojaan. ”Ei enää sen jälkeen, kun poliisitkin sekaantuivat mukaan. He omivat koko jutun itselleen. Hän on kadonnut kuin maan nielemänä, ja te kaksi ette löytäneet mitään—”
”Hoi! Minä olin se, joka laittoi eniten itsensä likoon koko hommaan! Olin kaksi viikkoa Kaliforniassa, ja sillä välin te ette olleet tehneet täällä yhtään mitään. Neiti Asia-Oli-Ehdottoman-Tärkeä ei nostanut pikkusormeaankaan tehdäkseen oman osuutensa, esimerkiksi, että olisi vain mennyt ja kysynyt asiasta veljeltään!”
”Ei se ole… niin yksinkertaista”, Charlotte motkotti ärtyneenä.
”Tarpeeksi yksinkertaista vain avata suunsa ja kysyä.” Emma risti käsivartensa. ”Eli se juttu on sitten ohi?”
”No… ei nyt niin sitäkään”, Lotte kiemursi, ”ennemminkin puoliajalla, toistaiseksi siirrettynä sivuun... sillä nyt on vaihteeksi toinen ääni kellossa. Kiinnostaako kuulla vai ei?”
Emma kävi selvästi sisäistä kamppailua; häntä toisaalta otti päähän Charlotten alati vaihtuvat ’missionit’, mutta toisaalta häntä kutkutti liikaa kaikki Dewniin liittyvä.
”No, anna tulla, kun ei täällä jaksa kauaa seisoskella. Täällä haisee kuin broidin varpaidenväli viikon suihkuttomuuden jälkeen…”
”En edes halua tietää, mistä tiedät miltä veljesi varpaat haisevat.”
”En minäkään”, Emma totesi ja kohautti harteitaan. ”No. Mitä Dewnistä?”
”Hän on outo”, Charlotte sanoi ja vilkuili vasempaan ja oikeaan. ”Hän käyttäytyy kummallisesti ja epäilyttävästi. Tätä on jatkunut jo viikon… joka päivä hän ajaa sopivassa välissä pois, yleensä iltaisin, mukanaan kassillinen jotain, esimerkiksi leipää tai porkkanoita…”
Emma antoi silmiensä sulkeutua ja avautua hitaasti. ”Leipää ja porkkanoita?” hän toisti. ”Ehkä hän ruokkii jotain hevosta jossain?”
”No, miksei siitä voi sitten kertoa?”
”En minä tiedä”, Emma kohautti. ”Oletko kysynyt?”
”Tietysti!” Charlotte intti.
”No, kas kummaa”, Emma mutisi pisteliäästi. ”Ehkä hän sitten haluaa pitää asian toistaiseksi vielä salassa? Haiseeko hän hevoselta?”
”Me asutaan hevostilalla, totta kai hän haisee hevoselta!”
”Oho. Totta.”
”Mutta… nah. Ei.” Charlotte pudisti päätään hieman. ”Ei se ole hevonen, olen varma. Se on jotain muuta… hän käyttäytyy aivan liian päivänselvän oudosti. Katoaa yöksi… jos se olisi hevonen, miksi lähteä katsomaan sitä aina myöhään iltaisin, eikä päivällä?”
”Mitä Alexiina ja Raicy ovat mieltä?”
”Ne? Mitä niistä? Mitä mieltä ne olisivat…? Tuskin välittävät. ’Dewn on aikuinen ja saa tehdä mitä lystää, kunhan hoitaa vastuutehtävänsä tilalla’”, Charlotte narisi matkien isänsä ääntä. ”Ja hän hoitaa, koska hän on velvollisuusfriikki—”
”Velvollisuusfriikki”, Emma hymähti huvittuneena.
”—ja hänellä on muutenkin vähemmän töitä kuin minulla! Se on epäreilua! Ne on niin paljon tiukempia minun suhteen, kuin Dewnin! Olen nuorempi ja käyn koulua ja silti saan enemmän hommia tilalla kuin hän IKINÄ.”
”Hänellä on ollut rankkaa”, Emma puolusteli aavistuksen pehmeästi.
”Ei se ole mikään peruste!” Lotte kimmastui. ”Minulla on rankkaa!”
”Ai on?” Emma kohotti toista kulmaansa. ”Niin rankkaa, kun on oma GP-ratsu ja yksityisvalmentaja, voi laukata pitkin merenrantaa ja pimputella flyygeliä?”
”Ihan totta, pää kiinni”, Lotte ärisi, mutta punastui vähän. Miksi kaikki aina olettivat, ettei hänellä ollut oikeutta omiin ongelmiin vain, koska oli sattunut saamaan elämässään materiaalisesti hyvin haluamansa? Ei heidän perhe silti mikään croisos ollut...
Emma taisi aavistaa loukanneensa häntä, sillä tämä todella sulki suunsa. He olivat hetken aikaa hiljaa.
”No, autatko vai et?” Lotte lopulta kränkkäsi.
”Joo”, Emma myöntyi levollisesti. ”Onko Amykin mukana?”
”Heti, kun tulee takaisin”, Charlotte nyökkäsi. Amy oli lomamatkalla Ranskassa. ”Ai niin!” Lotte henkäisi äkkiä jännittyneenä ja työnsi lantalan traktorioven auki. ”Dewn oli tekemässä kotona lähtöä taas... pakkasi keittiössä jotain ruokaa. Mennään äkkiä, että ehditään ennen kuin hän ajaa tiehensä!”
Tytöt juoksivat tallin ja ladon takaa parkkipaikalle, mutta valkoinen lava-auto oli jo poissa.
”Pahus!” Charlotte kirosi. ”Hän livisti TAAS.” |
|
