katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964 
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 14, 2016 16:20:54 GMT
Idea 12.11.2014 Hullu ajatus oli äkkiseltään välähtänyt hänen mieleensä ja, kuten aina, kun hän sai jonkin inspiroivan uuden idean, se ei jättänyt häntä rauhaan. Ehkä se oli vauva, joka oli saanut aivojen rattaat hyrräämään niin kiihkeästi? Tai se tosiseikka, että raskautensa loppuvaiheilla hänellä oli ollut paljon aikaa mietiskellä ja pohdiskella omiaan olematta jatkuvasti työntouhussa talleilla, ja siinä sivussa uudet suunnitelmat olivat muovautuneet hänen päässään lähes itsestään?
Alexiina ei ollut varma, kuinka hänen lapsensa suhtautuisivat ajatukseen, että Orange Woodista tulisi hevosopisto, muttei suotta pitänyt lippuaan kovin korkealla. Eivätkö he olleetkin jo saaneet tarpeeksi kouluista ilman, että sellainen tunkeutuisi jo heidän kotiinsakin? Toisaalta, tämä oli ihan eri asia. Täysin eri asia. Jotain aivan erilaista, mitä he olivat koskaan yrittäneet... Se saattaisi olla totaalinen epäonnistuminen ja virhe, surkein projekti koskaan, mutta minkä takia se sitten tuntui, kuin potentiaaliselta ovelta ja mahdollisuudelta eteenpäin, tulevaisuuteen? Siinä voisi oikeasti olla bisnesideaa. Alexiinassa oli aina ollut vähän yrittäjän vikaa, sanan teknokraattisessa ja symbolisessa mielessä.
Hän oli varautunut etukäteen Charlotten voimakkaaseen reagointiin, mahdolliseen raivokohtaukseen, erityisesti viime ajat huomioon ottaen. Charlotte oli nykyisin hyvin aggressiivinen ja vihainen jatkuvasti ja saattoi kuvainnollisesti (joskus jopa kirjaimellisesti) heittää pöydän nurin pienimmästäkin ärsykkeestä. Tuskin meni ohi päivääkään ilman pauketta ja lasin helinää. Oli kamalan uuvuttavaa ja rasittavaa, että tämän kanssa sai jatkuvasti olla varpaillaan. Olivatko teini-ikäiset yleisesti ottaen niin hankalia? Alexiina ei ollut varma, sillä Dewnin kohdalla murrosikä oli mennyt ohi muissa synkissä merkeissä… hänen Alexiina uskoi suhtautuvan suopeammin. Yleensä Dewn siunasi hänen suunnitelmansa ensimmäisenä, kultainen ja herttainen poika—tai no, nuorimies—kun oli.
Alexiina oli puhunut asiasta vasta Raicylle, ja tämä oli reagoinut viileästi. Selvästikään tämä ei pitänyt Alexiinan ajatuksesta yhtään, mutta oli tarpeeksi huomaavainen peitelläkseen tavanomaisesti suorasukaista tyyliään. Ja taas toisaalta, niin Raicy aina suhtautui ensin: kieltäen, väitellen, kyseenalaistaen, tarjoten toista vaihtoehtoa, todeten, että se mitä oli nyt, oli ihan tarpeeksi hyvää… kunnes loppujen lopuksi lämpenisi koko jutulle saatuaan sulatella sitä rauhassa. Niinpä Alexiina ei ollut miehensä suhteen kovin huolissaan. Vaikkakin, Raicy todennäköisesti tulisi tarvitsemaan tavallista pidemmän aikaa sulattaakseen sen, että hänestä tulisi myös opettaja… siitä Alexiina, nimittäin, ei ollut viitsinyt vielä mainita.
Emily, tuo aina yhtä tyyni ja seesteinen muori puutarhassaan ja mehiläistensä parissa hyöriessään, suhtautuisi varmasti aivan yhtä tyynesti ja seesteisesti tähänkin isoon muutokseen. Mitä enemmän ihmisiä voisi auttaa ja palvella, sitä onnellisempi isoäiti. Muut lapset—Williamin lapset—olivat kertomislistalla myöskin, mutta vasta Charlotten mahdollisesti kamalan kohtauksen jälkeen.
*
”Joo, ihan sama.”
”…Mitä?” Alexiina ei ollut uskoa korviaan. Hän räpytteli silmiään tyttärelleen, varmana siitä, ettei tämä ollut nyt täysin ymmärtänyt asiaa. ”Anteeksi, kulta, mutta—”
”Kyllä, ymmärsin mitä sanoit. Mitä odotit minun vastaavan?” Charlotte ei katsonut häneen päin, vaan jatkoi rauhallisesti hevosensa harjaamista tallikäytävällä. Alexiina oli hetken ajan sanaton tästä yllättävästä käänteestä.
”Niin, mutta… ei, en halua sinun sanovan mitä luulet minun haluavan kuulla, vaan haluan sinun sanovan, mitä oikeasti ajattelet asiasta. Tämä on iso muutos, mikäli se tapahtuu, eikä siihen tietenkään kannata suhtautua liian kevytkenkäisesti meistä kenenkään. Haluan kaikkien olevan varmoja ja sitoutuvan hankkeeseen, koska sen jälkeen ei ole enää takaisin kääntymistä. Ja tämä tulee kyllä muuttamaan meidän kaikkien elämää.”
Charlotte ei vaikuttanut mitenkään huolestuneelta. ”Eikös niin ole käynyt jo aika monta kertaa?” hän totesi tyynen viileästi. ”Isoja muutoksia, jotka 'muuttaa meidän kaikkien elämää'… Hämmästyisin, jos menisi parikin vuotta ilman suurempaa draamaa. Eiköhän me olla jo totuttu siihen, että järjestät tasaisin väliajoin mullistuksia.”
Alexiinaa nämä sanat kouraisivat ja hänen sydäntään kylmäsi. Kuinka välinpitämättömään sävyyn Charlotte puhui! Oliko Alexiina ollut aivan kamala äiti, pakottaessaan niin monet elämänmuutokset perheensä kestettäviksi, yhä uudelleen ja uudelleen? Jos he kuvittelivat, että hän ei menettänyt joskus yöuniaan murehtiessaan niitä monia muuttoja ja vastoinkäymisiä, joita he olivat kohdanneet osittain yleensä—kyllä—hänen aikaansaamanaan, niin he olivat väärässä.
”Olen vakavissani, Charlotte”, hän haki äänensä takaisin vakaaksi. ”Täällä tulisi asumaan ainakin kymmenen muukalaista kanssamme. Päivittäin.”
”Joo. No. Niin kauan, kun minun ei tarvitse majoittaa ketään omaan huoneeseeni—”
”Ei tietenkään, eivät he asuisi talossa. Laajentaisimme talliin yläkerran, jonne tulisi luokkatilan lisäksi majoitushuoneet opiskelijoille. Mutta...”
”Siistiä”, Charlotte sanoi kepeästi, mutta hänen äänessään ja kasvoissaan ja eleissään oli jotain teennäistä. Alexiina ei voinut, kuin tuijottaa ja tuntea syvää rauhattomuutta ja levottomuutta ja… surua. Miksi heidän välilleen oli muodostunut tällainen kylmä muuri? Tuntui, etteivät he tavoittaneet toisiaan enää laisinkaan.
Alexiina painoi käden isolle vatsalleen. Vauva potkaisi, ja Alexiina tiesi sen reagoivan hänen tunnekuohuihinsa. Charlotten silmät välähtivät, kun hän huomasi tämän silmänurkastaan.
”Charlotte, oletko varma, että olet—?”
”Äiti, mikään ei voisi olla loistavammin”, hän vakuutti tekopirteästi ja heitti Lindan harjan koppaan.
Alexiina oli silti henkisesti erittäin huolissaan ja vähän poissa raiteiltaan, kun hän myöhemmin koputti Dewnin huoneen oveen. Hän tiesi, että lähitulevaisuudessa joutoaika kuistilla sitruunateetä siemaillen tulisi valumaan vielä enemmän vähiin, kun hänellä olisi paitsi vauva hoidettavanaan, kohta mahdollisesti myös uusi bisnesmuoto pyöritettävänään. Se tulisi olemaan rankkaa ja se tulisi olemaan kovaa työtä, mutta hän pystyisi siihen. Hän rakasti sitä; uusia innovaatioita ja luovia suunnitelmia ja ideoita, päästessään toteuttamaan niitä käytännössä… Hän laittaisi kyllä kaiken toimimaan ja korjaisi kaiken, niin suhteen lapsiinsa, kuin kaiken muunkin.
”Jeah”, hän kuuli poikansa vastaavan sisältä huoneestaan. Alexiina avasi oven ja näki Dewnin raapustamassa nuotteja alas vihkoonsa säkkituolin päällä ikkunasyvennyksen luona, joka avautui Charlotten viereisen huoneen tavoin alas etupihalle. Dewn nosti päätään. ”Tarvitaanko tallilla apua?” hän kysyi.
”Ei, kaikki hanskassa.” Alexiina käveli lähemmäs. Hän tunsi olonsa oudoksi ison vatsansa ja Charlotten tapauksen takia. ”Kirjoitatko taas musiikkia?”
”Jeah”, Dewn hymähti. ”En mitään erityistä… en oikein osaa laittaa sitä kasaan, mutta…”
Dewn ei ollut soittanut tai säveltänyt sitten palattuaan kollegesta. Jotain siellä oli sattunut, Alexiina tunsi sen sisuksissaan, mutta saattoi vain toivoa, että mikäli Dewn haluaisi siitä puhua, hän tekisi sen omasta aloitteestaan eikä äidin painostuksesta. Alexiina oli joka tapauksessa hyvin iloinen huomatessaan, että poika oli tarttunut taas kitaraan.
”Ehkä voisit soittaa minulle vähän?”
Dewn vilkaisi häneen, epävarmasti, ja epäröi hetken, mutta kohautti sitten hartiaansa ja nosti kitaran lattialta. Alexiina istahti hänen sänkynsä reunalle, odotti ja kuunteli pienen pätkän herkästä melodiasta, joka toi hänelle itselleen mieleen sateisen syysaamun.
”Se on kaunis”, hän sanoi, ”ja jotenkin surullinen.”
”Jeah…”, Dewn punastui aavistuksen ja laittoi kitaran sivuun. Hän hypisteli nuottipapereita. ”Oliko sinulla jotain asiaa?”
Alexiina suoristautui sängyllä sen verran, mitä mahaltaan kykeni.
”On, itse asiassa. Ehdotus. Aika iso sellainen… ja tarvitsen kaikkien siunauksen, ennen kuin mitään lyödään lukkoon.”
Dewn kohotti toista kulmakarvaansa. Hänellä oli tuuheat, tummat kulmat, kuten isällään ja vähän Alexiinallakin.
Kaikki tiesivät, että aina toisinaan Alexiinan ajatukset lentelivät sinne ja tänne, tulivat ja menivät kuin mereltä puhaltavan tuulen mukana, eikä niistä kaikista koskaan syntynyt mitään sanahelinää tai nenäliinan nurkkaan raaputettuja ranskalaisia viivoja kummempaa. Mutta joskus niistä syntyi isompia unelmia, jotka kasvattivat siivet ja toivat suuria mullistuksia heidän arkeensa... kuten esimerkiksi muutto Englantiin ja Englannista pois. Alkuperäinen idea Saksaan muutosta oli kylläkin ollut Raicyn protestiyritys juosta karkuun rahaongelmia, se yksi ja ainoa hänen aikaansaamansa mullistus heidän elämässään. Kaikki loput sitten olivatkin melkein järjestäen Alexiinan syytä…
”Mitä sanoisit ja ajattelisit, jos… anottaisiin Orange Woodille hevosopiston paperit?”
Dewn katsoi häneen, eikä näyttänyt aivan käsittävän. Alexiina taputteli sängyn peitteen ryppyjä sileiksi.
”Täällä. Meillä. Pienimuotoista opistotoimintaa, hevosakatemian tyyppinen… vapaamuotoisempana, tosin. Ei suuria kampusalueita, ei mitään sellaista tietenkään, vaan ihan vain… muutama kurssi ehkäpä... teoriaopintoja... Majoitettaisiin parisenkymmentä opiskelijaa maksimissaan ja arki pyörisi aikataulutettujen oppituntien mukaisesti—sisältäen ratsastustunnit, joten sinänsä ei kamalasti poikkea aikaisemmasta ratsastuskoulutoimintaperiaatteesta. Seuraatko? Alussa tietenkin maksaa jonkin verran, kuten aina projektien liikkeelle pano, mutta uskon, että se maksaa itsensä takaisin ennen pitkää. Tallilla täytyy, totta kai, tehdä joitain suuria uudistuksia… täällä vain sitten asuisi kanssamme puolituntemattomia ihmisiä. Tallilla olisi taatusti enemmän kuhinaa ja vilskettä, mutta työtaakka tallihommissa pienenisi huomattavasti, kun apukäsiäkin olisi entistä enemmän.”
Dewn antoi hänen puhua loppuun, kunnes Alexiina vaikeni poikansa synkkään ilmeeseen. Poikansa, joka oli jo nuori mies ollut pitkään, ja kuitenkin Alexiina edelleen näki hänet sinä pellavapääpoikasena, joka ratsasti jumppaesteitä pullamahaisen ruskean hevosensa Heden selässä…
Alexiina tuli entistä enemmän huolestuneemmaksi, kun Dewn nosti kitaransa taas ylös sanomatta mitään.
Alexiina odotti.
”Tiedän, tämä on todella iso pala sulateltavaksi”, hän sanoi, kuten oli sanonut Charlottellekin. ”Tarvitset tietenkin aikaa käsittelemään sitä.”
Hän nousi ylös. Dewn rypisteli otsaansa kitaran kielille.
”En tiedä”, Dewn sanoi, kun Alexiina oli huoneen ovella.
”Mitä et tiedä?”
”Ihmisiä”, Dewn sanoi. ”Minne he kaikki muka mahtuisivat?”
”Me laajentaisimme tallia”, Alexiina vakuutti. ”Eivät he talossa majaile, jos sitä pelkäät.”
”Tungosta, ihmisiä…”, Dewn mutisi itsekseen.
”Ehkä enemmänkin useita päivittäisiä tuttuja kasvoja, mutta ei mikään festivaali”, sanoi Alexiina.
”En tiedä”, Dewn sanoi taas. Hän heläytti kieliä ja epävarma nuotti väreili ilmassa. Sitten toinen. Eikä hän sanonut enää muuta. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 14, 2016 16:46:01 GMT
Kiveen hakattu
17.11.2014
Centereillä oli monia perinteitä, mutta he eivät olleet mitenkään uskonnollinen perhe. Itse asiassa, isoisä George Center oli vihannut kaikkea uskontoon liittyvää niin paljon, että oli kieltänyt kaiken puheen taivaan lahjoista ja manalan kylmänpolttavista kuiluista kattonsa alla. Raicy ja William oli kasvatettu mentaliteettiin ’ainut palvomisen ja kunnioituksen aihe on tämä maa, joka tarjoaa ravinnon ja veden, ei mikään muu’, ja niinpä hekin oppivat samaan ajattelutapaan. Paitsi, että sitten William, veljeksistä vanhempi, meni ja rakastui naiseen, jolla oli korkeat moraaliset näkemykset oikeasta ja väärästä, juuri niin kuin George Center ei olisi koskaan hyväksynyt, ja se oli vain yksi niistä monista tekijöistä, jotka pirstaloivat isän ja esikoispojan suhteen koko heidän loppuiäkseen. Kuultuaan Williamin vaihtaneen maailmankatsomustaan vaimonsa mukana, George raivostui ja kielsi hänet, nimittäen poikansa narriksi ja pelleksi. George inhosi yllätyksiä ja taikureita ja temppuja, eikä koskaan myöntäisi pojakseen jotakuta moista takinkääntäjää. Nyt, kun isoisä oli ollut kuolleena jo vuosia tuhkina uurnassa olohuoneen hyllyllä häntä esittävän muotokuvan alla, oli ironista kuvitella, mitä George Center sanoisi, jos näkisi tilan elämän sellaisena kuin se nykypäivänä oli.
Alexiina oli innostunut Taosta etsittyään enemmän tietoa maanläheisestä synnyttämisestä ja lapsenkasvatuksesta surffaillen aina virtaavan veden filosofisiin aatteisiin asti; Raicy ei ollut koskaan osoittanut kiinnostusta syvällisempiin henkisiin keskusteluihin; ja Dewn taas oli selvästi temperamentiltaan mietiskeleväinen, mutta piti pohdintansa omana tietonaan.
Kaikilla tuntui olevan edes jonkinlainen henkilökohtainen käsitys kuolemasta ja mitä sen jälkeen tapahtui, eikä sen ajatteleminen ollut vaivannut Charlottea juuri koskaan, mutta nyt se oli hänen alituinen seuralaisensa takaraivossa. Eikä pelkästään, koska yksi tallin vanhoista poneista, Waterloo, oli lopetettu kaksi päivää sitten.
Saatuaan syytökset koulussa tapahtuneesta näpistyksestä, mikä oli Charlotten päänmenoksi lavastettu juttu, rehtori oli sopinut Charlotten vanhempien kanssa seuraavaa: että Charlotte sitoutuisi kuukauden tai parin mittaiseen työkokeiluun ja suoriuduttuaan siitä koulun ohella kelvokkaasti, hänen huonosti startannut kouluvuotensa voisi alkaa puhtaalta pöydältä. Vaikka Charlotte oli vinkunut ja vikissyt ja vakuutellut vanhemmilleen tilanteen epäreiluudesta ja siitä, ettei hän ansainnut moista kohtaloa ja hän ei ollut tehnyt mitään väärää, ja vaikka he ehkä uskoivatkin sen, he olivat joka tapauksessa sitä mieltä, että ajatus työkokeilusta koulun ohella oli hyvä. Ja niin oli Charlotte nyt päätynyt sinne missä oli, nimittäin Waterphewn hautausmaalle, katselemaan kylmien unohdettujen kivien perään ilta toisensa jälkeen. Mahtavaa. Kivaa. Siinä lukiessa kuluneita kaiverrettuja nimiä kivien pinnoista tuli väkisinkin pohdiskelleeksi, millaisia heeboja makoili hänen jalkojensa alla ja millaisia he olivat joskus olleet, mitä heille oli tapahtunut ja minne he olivat sitten menneet…
Knok, knok, knok… vierivät kivet kalahtelivat toisiinsa ja kiirehtivät alas mäkeä. Charlotte kirosi ääneen ja onnistui pitämään tasapainonsa ottamalla kädellä maasta tukea. Hän oli astunut huolimattomasti irtokivien päälle, jotka olivat liukkaita maan ollessa roudassa ja kevyessä lumessa, ja oli melkein taittanut nilkkansa. Kun hän kumartui hieromaan jalkaansa, hän vilkuili varuillaan ympärilleen: saisivatko hänen kirosanansa pahat henget paikalle? Sitten hän naurahti vähän itselleen, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa ylös lievästi hermostuneena.
Waterphewn hautausmaa oli, kuin suoraan kauhuleffasta: vanha, nykyisin lähes käyttämätön ja harvinaislaatuisen epäkäytännöllinen—karmiva siis kaikessa suhteessa. Se oli rakennettu mäkeen ja kerros kerrokselta kapea polku mutkitteli alhaalta ylöspäin huipulle, jossa kolkko mausoleumi tökötti, taatusti haamuja ja manauksia täynnä, muutaman kitukasvuisen pystyyn kuolleen puun ja karskin pensaikon vierellä. Hautakivet pistivät esiin maasta siellä ja tuolla ilman selkeää linjausta tai järjestystä, kuin myrkkysienet odottamassa epäonnista ottajaansa. Niiden huoltaminen oli jo senkin vuoksi jokseenkin hankalaa, sillä osa niistä oli aikojen saatossa päätynyt mitä eriskummallisimpiin paikkoihin. Osa niistä oli niinkin vanhoja, että olivat lähes murenneet kokonaan tomuksi tai muuten lohkeilleet liitoksistaan, ja parin ensimmäisen työpäivänsä jälkeen Charlotte oli löytänyt niitä lisää, inhottavasti piilossa mausoleumin takana maassa olevasta kuopasta, auringon ja hallan kuivattaman tiheän pusikon kätköistä ja yhden, jonka päälle oli kasvanut puu niin, että hautakivestä näkyi vain vähän juurien alta.
Kaikki se oli johtanut reiluun kysymykseen heti, kun Charlotte oli saapunut paikan päälle ensimmäistä kertaa: mitä tarvetta hänen työpanokselleen täällä oli? Ketään ei enää haudattu hautuumaahan, ei oltu enää vuosiin; monilla kivistä ei ollut enää luettavia nimiä kyljissään, jotta olisi edes saanut tietää keiden unhoitettujen luiden muistoja ne pyrkivät pitämään yllä; ja vaikka mausoleumi edelleen keräsi uurnia hämyisiin kätköihinsä, uusivanhan tavan ja tottumuksen mukaisesti ihmiset Waterphewn kylässä hautasivat rakkaansa mieluummin omaan maahan tai pitivät tuhkat itsellään, kuin olisivat kiikuttaneet ne homehtumaan hautausmaan kylmään ja eristäytyneeseen varastoon. Oikeastaan, tuhkauurnien kerääminen vainajilta, joilla ei ollut perhettä tai omaisia heistä välittämässä, oli ainut toiminta, johon hautausmaa enää sai kuolettavan kylmät sormensa tungettua.
Kuinka hirveää olisi maata täällä, Charlotte oli ajatellut.
Kun isoisä oli nukkunut pois, he eivät pitäneet hautajaisia. Tietoisena aikansa vähenemisestä, vanha mies oli ennen kuolemaansa tokaissut: ”Ei sitten niin minkäänlaisia seremoonioita, ei hilavitkuttajia itkeä pillittämässä eikä tasan niin taatusti yhtäkään kirkonmiestä kävelemään edes maatuneen mahani ylle.” Sellainen oli George Center ollut. He eivät siis kerääntyneet Waterphewn pieneen puukirkkoon, vaan oman tilan tuulimyllymäen laelle, kunnes lähettivät isoisän krematorioon. Kun hän tuli takaisin, George Center oli harmaassa suljetussa maljassa, jonka pintaan hänen nimensä ja elinaikansa oli kirjattu, ja Emily vaali sitä, kuin arvokkaintakin aarretta koko maailmassa, asetellen sen esille hyllyyn, josta se olisi ruokahaluja nostattavasti näkyvillä ruokapöytään.
Raicy oli ehdottanut, että hautaisivat jäänteet maahan viljapellolle, sillä maanviljely oli ollut isoisälle niin tärkeää viimeisten langanlaihojen ja koinsyömien entisten ravihevostensa ohella, ja Alexiinalla oli ollut kaunis ajatus tuhkien lennättämisestä tuulen mukaan tuulimyllymäeltä… mutta isoäiti oli vain ravistanut päätään ja hymyillyt surumielisesti ja jatkanut uurnan kiillottamista vanhalla kangasnenäliinalla, joka kerran oli kuulunut hänen rakkaalle miehelleen. Salaa Charlotte oli ollut helpottunut, ettei tuhkia laitettu viljapeltoon. Kuinka vastenmielistä olisi syödä omasta maasta sen jälkeen, kun tietäisi, että saattaisi syödä omaa isoisäänsä?
”Tämä hautausmaa on maamerkki, kaupungin suojelunkohde, jolla on historiallista tunnearvoa”, oli Waterphewn hautausmaan haltija ja Charlotten pomo, laiha ja valkohapsinen vanha nainen neiti Fedell kertonut hänelle Charlotten ensimmäisenä työpäivänä. ”Se tulee säilyttää, aivan niin kuin Kullankaivajienkylä, vanha keskusta, kirkko ja Morty Lot.”
Mutta Charlotten mielestä (jonka hän mutisi lähinnä itselleen), puolikuolleiden kukkapensaiden kastelu ja lehdettömien puiden huolto sekä kivien kasaaminen, joista kukaan ei kuitenkaan enää välittänyt (paitsi neiti Fedell), oli auttamatta turhaa ajanhukkaa. Neiti Fedell vain ei nähnyt sitä niin. Hän selvästi eli koko paikalle, mikä oli sekin todella ironista, sillä kuka eli hautausmaata varten, joka oli kuolleiden paikka? Tämä kumartui huolehtivaisesti satoja vuosia vanhojen kadonneiden sielujen äärelle vaalien niitä, kuin isoäiti helli isoisän uurnaa, ja tuntui todella uskovan, että mausoleumin pölyjen pyyhkiminen ja lakaisu sekä joidenkin kitukasvuisten rikkaruohojen kitkeminen tekivät ehostusta hautausmaalle. Kylähallitus olisi ehkä saattanut ottaa koko paikan alas ja tehdä tilalle jotain funktionaalisempaa, mutta valitettavasti se tuntui koostuvan samanlaisista historiaintoilijoista, kuin neiti Fedell. Tämä oli niin hauras ja kalpeakin, minkä Charlotte tuumi johtuvan suurimmaksi osaksi eletystä ajasta hautaholvin pimeydessä. Hän oli niin vanha, että Charlotte oli varma neiti Fedellin odottavan omaa kuolemaansa puolittain innolla, ehkä oli suunnitellutkin jo mihin kohtaa hyllyä haluaisi oman tuhkakuppinsa laitettavan...
Charlotte värähti inhosta ja kylmästä ja samalla virnisti vähän pöhköille tuumauksilleen, jatkaen sitten harmahtavan kiven rapsuttamista sen päälle kasvaneesta jäkäläntapaisesta mönjästä, jotta muinainen nimi tulisi taas näkyviin.
Tietenkään kylän lapset eivät ohittaisi moista tilaisuutta testata sietokykynsä rajoja. Joinakin hurjina öinä, kun kuu kumotti ja taivas oli sateen partaalla, tiesi Charlotte isänkin kertomana, mukulat peruskoulusta lyöttäytyivät pieniksi ryhmiksi ja usuttivat toisensa vaeltamaan hautausmaan polun läpi sekä murtautumaan mausoleumiin. Hautaholvilla oli useampia kerroksia myös maan alla, hyllyköitä täynnä kuollutta tuhkaa… ja alimmassa pohjakerroksessa, niin Charlotte oli kuullut, oli jopa kokonaisia pääkalloja ja luita näytillä aina kylän vaikutusvaltaisimmista ensimmäisistä perustajista ja Phew-intiaaneista lähtien, ja yhden Waterphewn urbaanin legendan mukaan siellä olisi myös luukku tunneliin, joka johtaisi tuntemattomaan, manalan rajan taa…
Parin työpäivän jälkeen ja hyväksyttyään viimein kohtalonsa orjana hautausmaalla, Charlotte oli yrittänyt ottaa selvää noista huhuista. Hautaholvi oli pelottava päivälläkin, ja kun Charlotte löysi neljänteen kerrokseen johtavan portin lukittuna ikivanhalla takorautaisella lukolla ja ketjulla, hänellä ei ollut mitään aikomusta yrittää siitä väkipakolla läpi. Ei etenkään, kun juuri silloin hän kuuli outoja, karmaisevia kalahduksia joistakin alemmista oletetusti tyhjistä kellarikerroksista ja sai äkkiä vipinää kinttuihinsa pinkaista kaksi askelmaa kerralla takaisin ylös ja ulos mausoleumista. Sen jälkeen hän olikin mieluummin rapsutellut kivikasoja pihalla, kuin vapaaehtoisesti astunut jalallaankaan takaisin sisälle.
Uhkarohkeat, typerät lapset eivät olleet ainoita. Hautausmaa oli myös kokoontumispaikka gooteille ja—kuten Charlotte ajatteli happamesti ja huolissaan—varmasti myös muunlaisille epäilyttäville kulteille, kuten Mustien Ruusujen klaanille. Neiti Fedell asui lähellä, mutta jos hän tuli lamppujensa kanssa yöaikaan tarkastamaan paikkaa ja löysi sieltä epämääräistä porukkaa hiipparoimasta, hänellä ei ollut monia valttikortteja heidän häätämisekseen. Kukaan ei ottanut hänen sanojaan vakavasti, eivätkä poliisit kiinnostuneet lähtemään asialle, ellei jotain oikeasti tapahtunut… sen nyt, kun kaikki tiesivät, että vampyyrifanaatikot tekivät leikkejään hautausmaalla oikeanlaisen tunnelman luomiseksi.
”Miten yhteiskuntapalvelus rullaa?” Dewn vitsaili, kun hän nouti Charlotten myöhemmin illalla hautausmaan liepeiltä. Dewn uskoi Charlottea, tai niin hän oli väittänyt, muttei voinut mitään koko tilanteen huvittavuudelle naureskellessaan yhdessä Kittyn kanssa, että hänenpä siskonsa oli oikeakin kriminaali, kun oli joutunut siviilipalvelukseen. Dewnillä itsellään oli uusi työpaikka Vanhakylästä, postitoimistosta, koska hän halusi ansaita omaa rahaa itse ja aina, kun heidän työaikansa täsmäsivät, hän nouti Charlottenkin samalla kotiin. Charlotte sai vähän taskurahaa vaivanpalkaksi, muttei mitään paljoa ja kolikot hävisivät yhtä nopeasti, kuin tulivat.
”Kuolettavan pitkäveteistä”, hän vastasi vajotessaan penkkiin, kädet kohmeisina ja arkoina kaikesta kivien hinkkaamisesta ja raaputtamisesta.
”Sinähän sen tiedät”, Dewn nyökkäsi muka vakavana, sitten virnisti ilkikurisesti. Hän käänsi radion päälle vaihtoehtorokille, sillä tiesi, ettei Charlotte sietänyt kuunnella kantrimusiikkia, jota äiti, isä ja isoäiti soitattivat päivät pääksytysten niin kotona, kuin tallilla.
Charlotte hymähti. Hän tarkkaili Dewnin käsiä ratilla: etusormet näppäilivät rennosti musiikin tahdissa. Dewn huomasi katseen ja vilkaisi häneen. ”Mitä?” hän sanoi tuijotukseen.
”Voinko minä ajaa?”
Dewn pärskähti lyhyeeseen, maltilliseen nauruun. ”Mmh, ehkä kymmenen vuoden kuluttua, kun olet omistanut ajokortin ensin vähintään kolme vuotta.”
”Isä antoi minun ajaa autoasi”, Charlotte sanoi. Vaikka se olikin vain muutama metri.
”Tiedän. Se oli minun ideani.”
Charlotte käännähti häneen päin yllättyneenä. ”Sinun? Miten niin? Miksi?”
”Miksi ei? Vuosi ja muutama kuukausi ja täytät 16 kuitenkin, voisi olla ihan hyvä, että hankit oman kulkuneuvosi, jotta minun ei tarvitse ajella sinne ja tänne poimimassa sinua kyytiin milloin jälki-istunnosta, milloin hautausmaalta tai poliisin putkasta.” Hän nauroi taas, mutta Charlotte uskoi, ettei siinä ollut koko totuutta.
”Ei, kun oikeasti. Miten suostuttelit isän siihen? Ja minä kun luulin, että hän oli seonnut… odotin vähintään julkista teloitusta.”
Dewn oli pelkkää lievästi huvittunutta hymyä. Hän oli selvästi hyvällä tuulella.
”Sanoin vain, että ehkä pieni vastuu lisää tekisi ihan hyvää. Älä tuomitse isää, ei hän niin paha ollut… äiti on myös pahoillaan, tiedäthän sen. Hän on ollut hermostunut vauvan takia ja saa tunnepuuskia hormonien tähden.”
Charlotte irvisti eikä halunnut kuulla yhtään tarkemmin äidin hormoneista.
”Niin hän väittää”, hän murahti. Se ei silti täysin oikeuttanut kaikkea sitä epäkunnioitusta ja –luottamusta, jota hän oli saanut osakseen, vauva tai ei. ”Ja nyt hän on saanut tämän hullun ajatuksen, että tallista tehdään koulu. Siis mitä? Näin pitkälle ei äidin älynväläyksissä ollakaan varmaan vielä menty. Pistääkö se vauva hänen päänsä ihan sekaisin?”
Dewn naurahti epävarmasti eikä ollutkaan enää aivan niin huvittunut. ”Joo, hän puhui minullekin. En kyllä yhtään lämmennyt ajatukselle.”
”No älä. Mitä hän kuvittelee? Isä ei ikinä suostu, ei varmasti.”
”Mmh.”
Charlotte seurasi puoleisestaan ikkunasta kylää, kun he ajoivat sen läpi. Aurinko oli laskemassa helmiäisenä pienen lauttasataman ja järven taakse, josta lähtevä Yellowbriskin joki laski aina mereen asti. Gillianin perhe asui Crittlinissä, sataman takana. Waterphewn keskustasta oli noin yhdeksän kilometriä Orange Wood Ranchille, joka lepäsi jyrkänteellä meren yllä.
”Kuule”, Dewn sanoi mietiskelevään sävyyn pitkään jatkuneen hiljaisuuden jälkeen, juuri radiosta soivan Hurtsin päälle, ”olen ajatellut…”
”Oi ei”, Charlotte henkäisi. Dewnin kulmakarvat nousivat ihmetyksestä. ”Sinä olet lähdössä, etkö olekin?”
Dewn käänsi päänsä katsoakseen häneen hämmästyksen vallassa, suu hieman raollaan.
”No… olen. Mistä tiesit?”
”Koska”, Charlotte sanoi painokkaasti, ”olet yhtäkkiä pelkkää virnettä ja huulenheittoa, työpäivän jälkeen, ja olet vakuuttanut isän opettamaan minut ajamaan autoa alaikäisenä ja sitten tarjonnut jopa OMAA autoasi koekaniiniksi teini-ikäiselle siskollesi, joka ei ole eläissään rattiin koskenut… unohtamatta, että puhuit varmaan isän ympäri, ettei hän paistaisi minua pannulla päivälliseksi, ja sitten aloitat tuolla äänellä ’kuule’ ja tiedän, mitä siitä aina seuraa… viimeksi, kun sanoit noin, kerroit olevasi muuttamassa kaupunkiin ja meneväsi kollegeen!”
Dewn vaikutti hetken aikaa sanattomalta. Sitten hän nauroi. Kovempaa ja vapautuneemmin, kuin aiemmin vitsaillessaan Charlotten rikosrekisteristä.
”Vau. Tunnet minut hyvin. Olet oikeassa. Ajattelin lähteä maantiereissulle.”
”Maantiereissulle?! Minne?”
”Maantielle.”
”Eh heh hee—ei, kun oikeasti!”
”Kanadan ja Yhdysvaltojen ympäri.”
”Mitä?” Charlotte oli kauhistunut. ”Kanadan ja jenkkien läpi? Eikö sellainen kestä niin kuin... ihan hitsin kauan?”
”Ei ikuisuuden, mutta—”
”Niin sanoit viimeksikin!”
”Eikä se kestänyt ikuisuuden, vai kestikö?”
Charlotte ei antanut hänen päästä niin vähällä. ”Isä on varmaan jo myöntynyt, kun olet noin varma asiasta. Sen takia puolustit häntä!”
Dewn katseli tietä heidän edessään. ”Ei paha, neiti Etsivä.”
”Tiedän! Kerroinhan, että meillä on tämä salapoliisiryhmä ja… tai”, hän vaikeni, ”tai ainakin oli.” Charlotte oli äkkiä taas muistanut ystävänsä ja alkanut tuntea olonsa haikeaksi. ”En voi uskoa, että jätät minut taas!” hän sitten huusi, työntäen muistot Emmasta ja Amysta sivuun.
”Ehkä vähän melodramaattista”, Dewn sanoi karheasti, mutta hymyili. ”Minun täytyy. Se on hyvä tilaisuus selvitellä vähän päätä…”
”Selvitellä? Selvitellä mistä?”
”No, vaikka siitä mitä aion tehdä, mitä haluan tehdä, kuka olen… juttuja.”
”Filosofista kakkaa.”
Dewn virnisti maantielle. ”Jeah. Filosofista kakkaa.”
Charlotte mutristi suutaan ja risti kätensä rinnalleen, painuen syvemmälle mökötykseen istuimeensa. ”Koska sitten lähdet?”
”Ei ole ihan varmaa vielä, mutta vasta joskus keväämmällä ehkä... eikä se ole täysin huviajelu, se kuuluu työnkuvaan.” Dewn nojautui eteenpäin ja nappasi jonkin kortin tuulilasin alta, heilauttaen sen Charlottelle. ”Kierrän läpi kaikki listatut postitoimistot, saan niistä raportin ja leiman. Kun kortti on täynnä, voin palata.”
Charlotte käänsi kortin sormissaan ympäri ja huomasi sen olevan täynnä valkoisia tyhjiä ruutuja odottamassa leimaamistaan.
”Kaksi… neljä… kuusi… kahdeksan… Niitä on ainakin sata!” hän haukahti.
”Viisikymmentäkuusi vain”, Dewn korjasi.
”Vain?! Joudutko vierailemaan viidessäkymmenessäkuudessa eri postitoimistossa ympäri maata?”
”Jeah.”
Charlotte ojensi kortin takaisin. ”Ja entä sitten?” hän tivasi.
Dewn laittoi kortin sinne, mistä oli sen ottanutkin. Hän puhalsi syvään ulos.
”En tiedä. Elän päivä kerrallaan. Jos olen onnekas, keksin vastaukset kaikkeen matkani aikana ja, kun tulen takaisin, tiedän mitä haluan tehdä.”
”Kuten aloittaa uran postimiehenä?” Charlotte napautti. Dewn nauroi taas.
”No, siihen minulla on jo varma vastaus”, hän sanoi, ”ja se on ehdottoman taatusti ei ikinä.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338 
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 14, 2016 16:51:48 GMT
Pyrstötähti
21.11.2014
Dewn käveli pimeässä metsässä. Puu toisensa jälkeen näyttivät aivan samalta, toistuvilta kuvioilta. Mitä tuo kaikuva tipluttava ääni oli? Aivan kuin rikkinäinen hana, joka vuoti vettä pisara kerrallaan… tap… tap… tap…
Dewn ei tiennyt missä hän oli, mutta se ei myöskään vaivannut häntä liiaksi. Tärkeintä oli jatkaa eteenpäin ja löytää—
Mustalle taivaalle leimahti äkkiä valoa; pyrstötähti kohisi latvojen yli ja hohkasi synkkyydessä, kuin toivon kipinä. Dewn pysähtyi ihastelemaan sitä, vaikka siinä oli hiukkanen pahaenteisyyden tuntua. Sitten hän muisti jatkaa matkaansa. Tähti putosi puiden taakse hänen edessään, ja Dewn kääntyi sinne suuntaan. Hän tiesi tähden olevan kahden kiven rakosessa, vaikkei ollutkaan vielä ehtinyt paikalle asti.
Maa murtui hänen jalkojensa alla ja vajosi mustuuteen. Dewn tarttui kapeaan oksaan, joka kurottui häntä kohti yhdestä puista, ja jäädessään siihen roikkumaan tyhjän päälle Dewn äkkiä tajusi kaiken olevan vain unta.
Aivan, hän ajatteli. Tämä on unta. Voin päättää… minä en putoa, voin lentää.
Hän päästi oksasta irti ja tunsi äkillisen voimantunteen valtaavan itsensä. Hän ei pudonnut, vaan käveli laajoin ilmavin askelin kuilun poikki toiselle puolelle syvänvihreään pehmeään sammaleeseen. Pudonnut tähti hehkui aivan lähellä…
Keltaiset silmät välähtivät tummien puiden siimeksessä. Dewn pysähtyi tuijottamaan. Vaikka hän oli nyt unensa haltija, hänellä oli silti eriskummallinen olo… kuin hän ei olisi yksin tässä unessa, että hän oli, kuin kuokkija toisen sisäisessä maailmassa…
Silmät välähtivät vielä kerran. Musta, karvainen hahmo liikkui puiden takaa ja vajosi takanaan olevaan pimeyteen. Dewn katsahti pyrstötähteen maassa kivien välissä ja huomasi sen sammuneen. Hän otti sen käteensä ja se tuntui kylmältä, tavalliselta kiveltä.
Silloin sama hohde syttyi taas, mutta tällä kertaa siellä, minne silmät olivat kaikonneet. Dewn lähti juoksemaan ja hänellä oli tunne, että tuo loiste oli tavoitettava…
Mutta Dewn unohti taas, että se oli vain unta, ja sitten se vaihtui toiseen, tavalliseen uneen, missä Gary Larrytown Boysista pyysi hänet mukaan maantiekiertueelle moottoripyörällään. Kun he pysähtyivät ostamaan matkan varrelta jäätelöä, he olivatkin teatterissa ja Zack esitti pääroolia laulavana heinäsirkkana…
Kun Dewn aamulla heräsi, hänellä ei ollut minkäänlaista mielikuvaa unistaan. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 14, 2016 17:03:00 GMT
Voima ja vastavoima
25.11.2014
Ylväs on tamman laukka, vapautta olla yhtä hevosensa kanssa…
”Hienosti, Charlotte!”
Lindan kaviot tuntuivat keveiltä, kun hannoverilainen astui sivuaskelin. Linjaus oli täydellinen, Moto kehui, ja tahti hyvä, mutta silti Lindan korvat olivat rytyssä ja tasaisin väliajoin se puri kiinni kuolaimeen ja nojasi vasten Charlotten kättä—kuin sabotoidakseen heidän onnistuneen suorituksensa tahallaan, tai ikään kuin muistuttaakseen, ettei häntä oltu voitettu.
”Laske kädet alas, rentoudu”, Moto muistutti matalalla, vakaalla äänellään. Oli vaikeaa pitää kädet rentoina, kun Linda jatkuvasti testasi niitä. Se oli kuin hiljainen sota heidän välillään; kumpi naaras oli alfa? ”Charlotte, olkapääsi ovat jälleen kireät.”
Charlotten kasvot kävivät kireiksi ja hän yritti, todella yritti, mutta sitten Linda yhtäkkiä pysähtyi. Se vain pysähtyi—noin vain. Tamma teki täydellisen pysähdyksen, kaikki jalat tasan; ainut vain, ettei Charlotte ollut pyytänyt sitä.
Ehkä hän voisi teeskennellä, että niin oli ollut tarkoitus.
Mutta eihän Moto ollut sokea. Hän kyllä näki mitä tapahtui.
”Kehotinhan rauhoittumaan”, musta mies sanoi aina yhtä kärsivällisesti ja lähti kävelemään heitä kohti. Charlotte oli huonolla tuulella taas. Hän oli nykyään aina, etenkin koulussa ja ratsailla. Hemmetin Linda, hevonen oli ollut hirveä erhe ostaa hänelle. Charlotte ei ollut koskaan edes oikeasti halunnut Belindaa, mutta kun äiti nyt halusi sen hänelle ostaa menetettyään juuri yhden parhaista kilpahevosistaan, hannoveritamma Fiian. Grand Prix –ratsu. Charlotte tiesi tarpeeksi, mitä hänen selkänsä takana kuiskittiin talleilla: tyttö sai itselleen hevosen, joka on hänelle aivan liian vaikea, aivan eri tasoa, vain, koska hän sattuu olemaan tallinomistajan tytär… hän ei koskaan pääse sen hevosen tasolle. Hän ei ole tarpeeksi hyvä ratsastaja. Hemmoteltu, sitä hän on…
Charlotte sahasi vasemmalle ja oikealle pienillä sormenliikkeillään, puristaen jalkansa Lindan ympärille ja puristaen hevosta kasaan, kunnes se alkoi peruuttaa. Hän jatkoi ja jatkoi ja kasvoi yhä ärtyneemmäksi, ja Linda peruutti ja alkoi viskoa päätään. Charlotte sivuutti Moton sanat. Hänellä oli päänsärkyä. Linda veti äkkiä ohjat alas, sitten heitti päänsä ylös ja kohottautui takakenoon. Charlotte nojautui vaistomaisesti eteenpäin kaulalle, ja Moto oli siinä jälleen nopeassa hetkessä, tarttui ohjaan ja sai Lindan takaisin maahan.
”Alas”, hän käski Charlottea. Hänen äänensä ei ollut vihainen, mutta se oli jämäkkä, eikä hyväksynyt vastaväitteitä. Charlotte tunsi olonsa nyt häpeälliseksi pettymyksensä ja kiukkunsa lisäksi. Hän heilautti jalkansa satulan yli ja laskeutui maahan. ”Mitä oikein teit?”
Charlotte oli nyt vihainen itselleen; hänellä oli kyyneliä tulossa silmissään. Moto tuijotti häntä ja, jos Charlotte olisi hetkeksi rauhoittunut ja tarkastellut tilannetta objektiivisesti, hän olisi ehkä huomannut huolen ja myötätunnon Moton silmissä, mutta nyt ne olivat hänelle vain syyttävät. ”Pärjäsitte hyvin. Miksi menetit malttisi?”
Charlotte tuijotti ratsastussaapikkaidensa varpaita ja hamusi hanskojensa sormia.
”Se ei kuuntele minua”, hän sanoi ja tuli vain äkäisemmäksi kuullessaan äänensä rakoilevan. Mikä häntä riivasi, kun itkukiukku oli hänessä aina niin herkässä? Hänen tunteensa olivat, kuin huono putkiliukumäki! Eikä nyt ollut edes se aika kuusta…
”Ei”, Moto sanoi. ”Hän kuuntelee oikein hyvin, ja se on ongelma. Puhut liian kovaa. Käytät liian kovia sanoja, menet pää edellä, sarvet pystyssä. Linda on herkkä hevonen, jolle tulee kuiskia, puhua hempeitä, mutta sitä vastoin sinä huudat ja se vastaa samoin.”
”Se tekee sen tahallaan! Aina, kun—”, Charlotte aloitti, mutta vaikeni sitten.
”Mikään hevonen ei ole tahallaan vaikea”, Moto muistutti samoin, kuin oli tehnyt monesti. ”Ne ovat hankalia ratsastajan mielestä silloin, kun ratsastaja on itse hankala; kun ihminen ei ole maadoittunut eikä ymmärrä tai jaksa kuunnella. Ihmiset ovat kiireisiä, he ovat hätäisiä, ja heidän mielensä tulee väliin joka asiassa… tulit vihaiseksi ajatuksistasi, purit vihasi Lindaan. Olit hermostunut, jännittynyt ja negatiivinen satulassa, vaikka alussa meni niin hyvin, koska olet peloissasi. Olet peloissasi, koska pelkäät epäonnistua.”
Charlotte tuijotti maahan ja hänen korvansa olivat kuumat kypärän alla.
”Katso häntä”, Moto sanoi nyt hellemmällä äänellä, ja Charlotte nosti vastentahtoisesti katseensa. ”Katso häntä. Katso häntä silmästä silmään. Mitä näet?”
Charlotte näki tummanruskeat hevosen silmät. Mustat pupillit, joista ympäristön ja maan vaaleus heijastui ja Charlotten sekä Moton pienet kuperat hahmot. Hän näki rähmää silmänurkassa, pitkät hevosenripset, ruskeaa karvaa… Charlotte ei ollut varma, mitä muuta hänen pitäisi nähdä. Oli hän nähnyt Lindan monesti, sehän oli sentään hänen hevosensa, se, josta hänen piti joka päivä huolehtia, vaikka aina ei kyllä huvittaisi… mutta eihän omasta hevosesta saanut ikinä valittaa. Sehän oli maailman täydellisin olento. Aina, kun Charlotte vähänkin ilmaisi tästä äitinsä kuullen… ”…Linda oli kallis ja me ostimme sen sinulle, totta kai se on joskus hankala, onhan se sentään entinen GP-tason hevonen, mutta se on vain hyvä ja oiva opettaja sinulle, kun jaksaisit keskittyä, älä aina luovuta niin helpolla ja mene sieltä, mistä aita on matalin, jäkäti jäksänsää…!!!”
Charlotte irvisti.
”Mitä pitäisi nähdä?” hän kysyi. Moto hieroi Lindan turpaa kahdella tummalla sormellaan, kevyitä pyöriviä liikkeitä verkkaisesti. Tamman korvat olivat edelleen taittuneet taakse, mutta nyt toinen niistä kääntyi vähän eteenpäin, sivulle, eteen—kuin epävarmana siitä, mihin suuntaan sen oikein pitäisi törröttää.
”Minä näen jonkun hyvin samankaltaisen, kuin eräs toinen ystäväni”, sanoi Moto, puhutellen hevosta kohti. ”Näen jonkun itsepäisen, mutta kuitenkin hienovaraisen ja herkän; jonkun känkkäränkän, mutta syvällä sisimmässään pelokkaan ja vain itsestään epävarman. Näen jonkun, joka voisi kurkottaa tähtiin, jos haluaisi, mutta he eivät usko omiin kykyihinsä… jonkun ylpeän, jota loukataan ja joka piiloutuu; jonkun itsekriittisen ja tylyn itseään kohtaan.”
Hän ei katsonut enää Lindaan, vaan oli kääntänyt ystävälliset, tummat kasvonsa Charlotteen. Charlotte tunsi olonsa vaivaantuneeksi ja vältteli hänen katsettaan. ”Entä sinä?”
”En tiedä…”, Charlotte mutisi.
”Usko itseesi”, mies rohkaisi, ”koska ilman sitä, kuinka voit uskoa kehenkään muuhunkaan?”
Kun hän punttasi Charlotten takaisin satulaan, Charlotten oli pakko kysyä: ”Uskotko, että olen tarpeeksi hyvä Lindalle?”
Kysymys ei näyttänyt tulevan Motolle yllätyksenä.
”Uskotko sinä olevasi tarpeeksi hyvä Lindalle?” hän kysyi vuorostaan. Charlotte kokosi ohjia.
”En ole varma, siksi kysyin sinulta. Tiedät minua paremmin, olethan meidän valmentaja…”
”Mitä minä uskon tai ajattelen, ei loppupeleissä merkkaa mitään”, Moto sanoi, ”mutta se, mitä sinä uskot ja ajattelet, määrittää kaiken. Noin, otahan käyntiin.”
Kun Charlotte pyysi Lindan liikkeelle, hän jauhoi miehen sanoja mielessään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 14, 2016 17:07:10 GMT
Varo, mitä toivot
25.11.2014
Omasta mielestään hänen elämästään puuttui jotakin.
Ehkä jokin pieni tekijä, sellainen seikka, joka toi lisäväriä ja intoa kaikkeen tekemiseen ja olemiseen.
Dewn ei olisi luonnehtinut itseään suoranaisesti masentuneeksi, sillä hän oli joskus ollut masentunut ja tiesi kyllä, millaista se oli. Mutta kuitenkin elämä tuntui joinakin päivinä sangen tyhjältä ja merkityksettömältä, ja aina iltaisin yksin sängyssään hän pohti mielensä sopukoissa olevaa salaista arkkua, joka sisälsi kaiken hänen kokemansa Maxin kanssa. Niinä pimeinä tunteina tuijottaessaan huoneensa seinään ja tallipihalta siihen heijastuviin oransseihin valoihin, hän mietti oliko hän tehnyt oikein.
Hän oli jättänyt Maxin huomiotta, kuten tämä oli pyytänyt: Dewn ei ollut käynyt enää viemärissä, ei Bridgetweetissä päinkään. Miksi häntä siis kuitenkin silloin tällöin kalvoi epäilys ja syyllisyys kaapi raskailla kettinkikourillaan hänen sisikuntaansa?
Vaikka päivisin hän piti itsensä omissa puuhissaan Fifin kanssa, tallitöissä, asioilla ja kaupungilla, öisin hänet valtasi taas se sama kalvava ahdistus. Joinakin kertoina se vaihtui vihaan ja ärtymykseen, itsesääliin sekä kirpeän katkeriin ajatuksiin; toisina kertoina hän olisi saattanut vähän itkeä suruaan ja mielipahaansa, jos kyyneliä olisi tullut.
Niin kovasti hän yritti sulkea jääkylmät silmät mielestään, että pelkäsi pakahtuvansa.
Ja jokainen yö hän päätyi siihen samaan huokaukseen: kunpa hän ei olisi koskaan tavannut Maxia, kunpa hän ei olisi koskaan joutunut tuntemaan tätä, kunpa ei olisi koskaan joutunut tähän liemeen, jossa nyt kellui tyhjän päällä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 14, 2016 17:32:15 GMT
Äidin suhteen
1.12.2014
He olivat juuri yhteisellä sunnuntaiaamiaisella, kun puhelin eteisessä soi. Alexiina ja Raicy katsahtivat toisiinsa pöydän yli ja, kun Alexiina liikahti noustakseen valtavaksi jumppapalloksi paisuneen vatsansa kanssa, Raicy työnsi nopeasti tuolinsa taaksepäin ja nousi ylös.
”Minä vastaan”, hän sanoi poistuessaan pöydästä. Charlotte vain leikitteli lusikallaan muroissaan kuulokkeet korvissa, ja Anna, kuten tavallista, oli jälleen myöhässä aamiaiselta, sillä hän nukkui aina viikonloput pitkään. Isabellalla oli yksi isoista EI-päivistään ja kieltäytyi avaamasta suutaan puurolusikalle, jota Emily yritti tarjoilla niin autona, laivana, lentokoneena, kuin karkkiponinakin. Robert, joka oli pelannut Dewnin kanssa Playstationia eilen myöhään ja sitten suuttunut häviämisestään ja heittänyt ohjaimen seinään, oli kerrankin hiljaa silmät lähes puoliksi muurautuneina kiinni. Gillian vietti viikonloppua kotona, sillä hänen vanhempansa olivat kerrankin paikalla, ja Kitty oli aamuvuorossa pitämässä tallissa silmällä Lunaa, jonka olisi määrä varsoa aivan lähipäivinä.
Raicy palasi hetkisen kuluttua ja näytti paljon vakavammalta, kuin lähtiessään pöydästä.
”Kuka se oli?” Alexiina kysyi.
”Urpfgh”, vastasi Raicy istuutuessaan alas ja vetäessään lautasen lähemmäs itseään. ”William”, hän sanoi sitten selkeämmin, kuin nimen ääntäminen olisi ollut paitsi vastenmielistä, myös erittäin vaikeaa.
”William?”
”Mitä hän sanoi, Raicy?” kysyi Emily. Levollisesti hän pyyhki valuvaa voisilmää Bellan leualta.
”Hän on tulossa käymään”, Raicy puhui jäyhästi aamiaiselleen, ”huomenaamulla.”
Raicy silmäsi Billystä Alexiinaan jollain tapaa merkityksellisesti. ”Asia koskee äitiänne”, hän lopulta sanoi, nyökäten Billyn suuntaan.
Billy, Anna, Robert ja Isabella olivat viettäneet kuluneen vuoden Orange Wood Ranchilla, tätinsä ja setänsä tilalla, jonne heidän isänsä oli jättänyt heidät isoäitinsä huostaan. William oli kiireinen lakimies, jonka työ joskus otti hänet tuonne ja tänne, viimeisimpänä Seattleen. Dewn oli muiden aikuisten tavoin saanut kuulla, että heidän serkkujensa äiti, Kati-täti, oli ollut pahasti sairas Williamin ja hänen erotessaan, eikä sen vuoksi voinut ottaa lapsia itselleen.
Bob päästi äänekkään karjaisun, josta Dewn ei ollut aivan varma, oliko se ilon vai turhautumisen huuto, ja Isabella työnsi lusikan Emilyn kädestä. Se kalahti lattiaan, puurolautasen pian seuratessa perästä ja mätkähtäessä koomisesti väärinpäin lattiaan, kuin imukuppi.
Billy nousi äkkinäisesti ja robottimaisesti ylös ja hänen kasvoillaan värähti eriskummallisen ilmeetön katse.
”Anteeksi”, hän sanoi kuristuneella äänellä ja poistui pöydästä. He kuulivat ulko-oven läimähtävän kiinni pojan jäljestä.
Aikuiset katsoivat toisiinsa pöydän yli huolestuneina ja myötätuntoisina. Billy oli serkuksista kaikista parhaiten sopeutunut Kanadan elämäänsä ja rakasti päivittäistä työtä hevosten parissa. Jos tämä merkitsi aikaista paluuta Suomeen, se olisi hänelle varmasti muita kovempi isku.
”Onko Kati päässyt sairaalasta?” Emily ihmetteli kurotellessaan nostamaan lusikkaa ja lautasta lattian rajasta. ”Eivät kai lapset vielä lähde... puhehan oli ainakin kahdesta vuodesta...”
Raicy ei vastannut, vaan söi jäykästi.
Alexiina näytti huolestuneelta katsellessaan tuolistaan ikkunaan. ”Billy-parka. Minun täytyy mennä hänen peräänsä…”
”Minä voin”, Dewn tarjoutui. Hän oli jo syönyt aamiaisensa joka tapauksessa.
Hän oletti tietävänsä minne Billy oli mennyt, eikä ollut väärässä. Tallissa, Tofun karsinassa, Billy oli harjaamassa lempihevostaan. Sen verran heillä ainakin oli yhteistä, hänellä ja Dewnillä. Kun elämä kävi kovaksi, paras paikka paeta oli oman suosikkihevosen harjaan.
”Olen OK”, tämä sanoi ennen, kuin Dewn ehti edes avata suutaan, ”ja pahoittelen, että lähdin pöydästä niin tylysti.” Tomfatin, kuten Billy sitä kutsui, naama oli tavanomaisen rakastavainen ja ystävällinen; silmänvalkuaiset välkkyivät ja korvia tuskin näkyi otsatukan alta.
”Älä sitä murehdi. Mutta mummi antoi kyllä puuronloppusi Bellalle.”
”Ei haittaa. En ole enää nälkäinen”, Billy vastasi jostakin hevosen harmaan vasemman takajalan suunnalta. Hän yritti selvästi kuulostaa reippaammalta, mitä juuri nyt oli.
Dewn nojasi karsinan ovea vasten. Hän yritti tarjota kättään Tofun nuuhkaistavaksi, mutta jättiläisruuna, joka piti kaikista niin kovasti, vilautti hänelle sen sijaan hampaitaan. Dewn veti kätensä nopeasti takaisin ja piilotti sen pilottitakkinsa taskuun.
”Ehkä sinun ei tarvitse mennä”, hän yritti keksiä jotain rohkaisevaa sanottavaa, ”takaisin Suomeen siis.”
Billy täyttäisi seuraavana vuonna kahdeksantoista, ja oli Dewnin mielestä jo aivan oikeutettu päättämään itse tekemisistään tai siitä, jäisikö tänne vai lähtisikö takaisin.
Billy ei vastannut heti.
”Kun tuota…” Hän lakkasi sukimasta ja tuijotti pölyharjaa, kuin näkisi sen ensimmäisen kerran. ”Äiti… me ei…” Hän yhä mulkoili sukaa kädessään. Hän ei tuntunut keksivän, kuinka jatkaa.
”No, olen varma, ettei äiti tai isä, eikä varsinkaan isoäiti, pistä laisinkaan pahakseen, jos jäät tänne vielä pidemmäksi aikaa. Jos kyse nyt siis on jostain sellaisesta. Sitä paitsi, olet todella iso apu täällä tallilla ja isä on puhunut sinusta paljon hyvää laaksotöissä.” Dewn tarkoitti jokaista sanaansa. Hän piti Billystä, ja kukapa ei? Tämä oli hauska, ahkera, kohtelias ja mukava heppu.
Billy alkoi taas harjata Tomfattia, nyt hitaammin. ”Niin kai.”
”Sitä paitsi sekin vielä”, Dewn jatkoi, ”että saatan olla jossain vaiheessa itse lähdössä, joten olisi hyvä, jos täällä olisi joku, joka voisi talliduunit ja Fifin hoitaa puolestani…”
Billy kääntyi Dewniin päin. ”Minne olet lähdössä?”
”Sain yhden työkeikan keväämmälle kiertää viitisenkymmentä postitoimistoa läpi. Vähän niin kuin maantiereissu.”
”Oikeasti? Kuulostaa siistiltä.”
”Jeah”, Dewn nyökkäsi. Hän oli itsekin ilahtunut ajatuksesta ja innoissaan siitä. Hän halusi nähdä lisää maailmaa, vaikka sitten vain Amerikoita ja, jos sen sai tehdä yksin, niin aina parempi. Se myös antoi hänelle loistotilaisuuden ajatella asioita. ”Saan asunto-auton lainaan toimistolta, joten ajattelin jättää omani sillä aikaa vaikka Charlotten käyttöön, jos isä opettaisi hänet ajamaan.”
”Hyvä idea”, Billy myönsi.
”Mutta hei”, Dewn sanoi ja teki käännöksen kantojensa ympäri. ”Puhun äidille ja isälle tästä, okei? Olen varma, ettei mitään ongelmaa heidän puoleltaan ole siinä, että viipyisit meillä sen verran, kuin haluat…”
Billy hymyili, mutta vähän hajamielisesti Dewnin mielestä. ”Kiitti”, hän sanoi ja käänsi sitten selkänsä Dewnille, jatkaen Tomfatin jalkojen harjaamista.
Dewn empi vielä hetken aikaa pohtien, pitäisikö hänen sanoa vielä jotain… mutta hänellä oli tunne, että Billy tahtoi olla itsekseen, joten Dewn jätti hänet rauhaan.
*
Anna oli tietenkin onnesta soikeana kuullessaan uutiset. Hän ei ollut koskaan halunnut tulla Orange Woodiin, hän oli kaupunkilaistyttö, joka inhosi työntekoa, hevosenhajua ja ötököitä sekä huonoa nettiyhteyttä kännykässä. Kuullessaan, että heidän isänsä oli tulossa käymään ja mahdollisesti hakisi heidät pois sieltä piinaavalta kidutusleiriltä, Anna puhkesi suorastaan kukkaan. Into tosin lakastui vähän, kun hän sai tietää, että paluu Suomeen ei kuitenkaan tapahtuisi ihan heti.
Bob ja Bella taas saivat yhdessä aikaan isomman show’n.
”EIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!” huusi Robert puumajasta. Hän ei halunnutkaan lähteä joko, koska oli ehtinyt tottua puolivapaaseen elämänmenoon maalla tai, koska hän nyt vain periaatteesta vastusti kärkkäästi kaikkea aina ensin ja, kun Alexiina ja Raicy suostuivat muitta mutkitta Billyn suhteen, Bob sai aikaan ison numeron kiukunpuuskassaan. ”BILLY EI LÄHDE, MINÄ EN LÄHDE!” hän kirkui ylhäältä majasta, jonka William ja Raicy olivat joskus rakentaneet lapsena ja, jonka Raicy oli korjauttanut Charlotten kanssa.
”Robert”, Emily kutsui, ”tule alas niin jutellaan!”
”EN LÄHDE!”
”En lähde, en lähde!” toisti Isabella, kuin kumiseva kellokaiku, sillä hän matki Bobia melkein kaikessa. ”En lähde, en, en, en!”
Emily näytti uupuneelta, ja Billy kiipesi tikkaille pyydystämään kuritonta pikkuveljeään.
William itse tuli käymään seuraavana aamuna. Hänen mustankiiltelevä autonsa liukui lumi pöllyten pysähdyksiin lapsuuskotinsa pihaan, ja Anna, joka oli odottanut häntä koko aamun, kuin vireä peipponen, kiiti välittömästi vastaan.
Dewn oli juuri rikkomassa jäätä kaivon vesikaukalosta Billyn kanssa, ja Bob leikitti Bellan kanssa koiria talon edessä. He yrittivät tehdä lumesta palloja, mutta se oli puuteroitunutta ja kevyttä eikä pysynyt kasassa, joten sitten he antoivat Jujelle ja Edille kunnon lumikylvyn.
”Tervetuloa taas kotiin, William”, Emily toivotti vanhemmalle pojalleen, kun tämä vapautui äkkiä päällensä karanneen lapsilauman kourista. ”Kuppi kahvia?”
”Kyllä kiitos, Äiti hyvä, mutta en viivy pitkään. Olen vain läpikulkumatkalla.”
Emily seisoi kuistilla tohveleissaan. ”Alexiina on päiväunilla ja Raicy nikkaroi laajennusta laitumelle”, hän kertoi hymyillen.
William näytti hajamieliseltä ja kireältä.
”Isä, koska me lähdetään?” Anna tiedusteli välittömästi ja kiehnäsi isänsä ympärillä, kuin kissa minttuhuuruissa.
”Minä en halua lähteä!” ilmoitti Robert.
Anna vilkaisi häneen tylysti. ”Senkus jäät tänne, katso kuka välittää”, hän tokaisi.
”Noh noh”, William sanoi aika ponnettomasti. Hän yritti ravistella lapsiaan irti käsistään ja jaloistaan, kun koirat pyörivät häntäänsä heiluttaen heidän ympärillään.
”Mahdollisimman pian?”
”Katsotaan nyt, riippuu siitä miten saan työasiat ja... muut asiat järjestettyä. Ehkä joskus tammikuussa.”
”Tammikuussa?! Vasta”, Anna parahti.
”Lapset, tulkaahan jo sisään”, Emily kutsui ovelta, ja he riensivät hänen peräänsä. William nyökkäsi merkitsevästi myös Annalle, joka lähti vähän laahustaen heidän jälkeensä. Sitten William vilkuili ympärilleen, kohtasi heitä katselleen Billyn katseen ja vinkkasi tämän luokseen. Billy vilkaisi Dewniin, joka hymyili hänelle kannustavasti.
”Billy”, Dewn kuuli Williamin aloittavan, kun Billy ehti isänsä luokse. ”Kuulin, ettet ole palaamassa Suomeen...” Dewn kuulosteli etäämmältä ja teeskenteli edelleen rikkovansa jäätä, jottei vaikuttaisi liian tunkeilevalta. Harmi kyllä, jään rouskutus ja mureneminen peitti osan äänistä. ”...ymmärrätkö, että se on pois kysymyksestä”, Williamin ääni sanoi hieman kovempaa. ”Äitinne—”
Billy käyttäytyi yleensä aina hyvin. Oikeastaan, hän oli serkuista kaikista asiallisin (Laurasta Dewn ei osannut sanoa, sillä ei ollut koskaan tavannut tätä) ja nyt, kun hänen äänensä oli kohonnut, Dewn saattoi erottaa voimakkaita termejä Billyn sanojen seasta, mikä oli kyllä jotain sellaista, mitä ei koskaan muutoin kuullut. Hän oli aina niin kärsivällinen ja pitkäjänteinen jopa monsteriveljensä Bobin suhteen, johon kaikki muut menettivät joko hermonsa tai voimansa.
”Minä en lähde”, Billy vastusti ja kuulosti kovalta, mikä ei ollut ihan hänen tapaistaan. ”Minulla on täällä nyt töitä ja tykkään olla täällä, täti ja setä—”
”Me kaikki lähdemme ja sillä hyvä, tämä on tärkeää, äitinne—”
”Sanoin jo, minä en halua lähteä!”
”Kuuntele! Kuulostat nyt ihan Bobilta. Äiti—”
”Jään tänne.”
”Äitinne on kuollut!”
Dewn jähmettyi. Hän näki Billyn koukistaneen kätensä, kuin pakonomaiseen puristukseen, ja William seisoi vakavana ja hiljaa hänen edessään.
Dewn ei tiennyt kaikkea serkkujensa äidistä. Mitä heille oli kerrottu, oli vain, että hänen vuokseen William alun perin oli muuttanut Suomeen ja jättänyt kaiken: lapsuudenkotinsa ja perintötilansa, vaihtoi jopa vakaumuksensa. Mutta sitten he erosivat ja hänen vaimonsa sairastui, ja lapset tulivat väliaikaisesti asumaan Orange Woodiin.
Billy käänsi selkänsä ja harppoi suoraan talliin, ohi Dewnin ja tuijottaen kenkiinsä. William otti muutaman askelen seuratakseen häntä, mutta Dewn astui setänsä eteen.
”Minä voin puhua hänelle”, hän sanoi. William katsahti häneen ja avasi suunsa, kuin väitelläkseen, mutta tyytyikin sitten nyökkäämään jäykästi.
Se oli jo toinen kerta, kun Dewn löysi serkkupoikansa Tofun karsinasta. Tällä kertaa Billy vain seisoi siellä ja häpläsi ruunan jouhia. Hänen katseensa oli lasittunut eikä tarkentunut oikein mihinkään ja hän näytti painiskelevan hankalien tunteiden kimpussa. Dewn ei olisi halunnut häiritä, mutta…
”Hei”, hän sanoi varovaisesti ja piti huolen, että pysyi tarpeeksi etäällä möhköfantista, ”olen... pahoillani.”
Billy odotti kolme sekuntia ennen kuin vastasi.
”Isä haluaa, että me kaikki mennään takaisin Suomeen äidin hautajaisiin.”
”No…”, Dewn tuumi hitaasti, ”ehkä kannattaa mennä, mutta ainahan voit tulla takaisin heti, kun pääset. Äitisi hautajaiset kuitenkin... kai haluat sentään mennä katsomaan häntä vielä viimeisen kerran?”
Ilmassa oli äkkiä latautunutta sähköä, kuin näkymättömiä kipinöitä, ja Billyn olemus oli muuttunut hyvin jännittyneeksi ja kireäksi. Hänen kätensä kouristelivat Tomfatin harjalla.
”…En”, hän tokaisi ja kuulosti metalliselta. Dewn ei ollut ikinä aistinut sellaista tunnekylmyyttä hänessä.
”Tiedätkö, jos haluat puhua siitä, niin… niin olen pelkkinä korvina.”
Billy ei vastannut, ja Dewn kääntyi lähteäkseen—
”Vihaan häntä.”
Dewn pysähtyi ja kääntyi takaisin. ”...Äitiäsi?”
”Vihaan häntä”, Billy toisti, tällä kertaa kuuluvammin. Sen sanominen ääneen näytti tekevän hänelle hyvää. ”Ja toivoin, että hän jäisi sinne lukkojen taakse lopunikäänsä, mutta jos hän on kuollut... aivan sama. Parempi niin.”
Dewn oli hämmentynyt ja epäili, ettei Billy tarkoittanut, mitä nyt sanoi, vaan oli shokissa ja päästeli suustaan mitä sylki suuhun toi.
”Mitä tapahtui?” Dewn kysyi hiljaa.
Billy antoi käsiensä pudota. Hänen leukansa liikkui, kuin ylimääräinen ratas aivoissa, määritellen mitä sanoisi tai mistä alkaisi kertomaan.
”Kun olin pieni”, hän sitten lopulta aloitti, ”niin isä oli poissa kotoa paljon. Hänellä oli aina niitä liikematkojaan. Me oltiin surullisia, kun se lähti, mutta myös innostuneita, koska aina, kun isä tuli takaisin, se toi jotain jännittäviä ja mielenkiintoisia tuliaisia eri maista, näytti kymmeniä valokuvia matkoiltaan… mutta aina, kun hän oli poissa, asiat kotona muuttuivat. Äiti muuttui.”
Billy alkoi taputella Tofua, sivellä sitä pitkin vedoin, ja ruuna pyöritteli silmiään Dewnille. ”Se alkoi käyttäytyä oudosti ja se oli aika pelottavaa. Se saattoi saada näitä typeriä ideoita, kuten lukita itsensä kylpyhuoneeseen koko päiväksi ja laittaa hanan auki täysillä, tai keksiä, että tehdään lakanoista köysi ja laskeudutaan sitä pitkin alas kadulle kerrostalon kuudennesta kerroksesta.”
Dewnin otsa oli pelkkää kurttua; hän ei ollut tiennyt tästä puolesta tädissään.
”Laura ja minä oltiin vanhimmat, joten, kun isää ei ollut kotona ja äiti alkoi käyttäytyä, kuin pahainen lapsi itsekin, meidän piti olla perheessä ne aikuiset. Laura huolehti äidistä ja minä katsoin pikkusisarusten perään.”
Se selitti Billyn isovelimäisen ja vähän holhoavan suhtautumisen Bobiin ja Bellaan, Dewn ajatteli.
”Isä ei ymmärtänyt ja sitä oli vaikeaa selittää. Aina, kun hän tuli takaisin kotiin, äiti olikin yhtäkkiä taas normaali. Laittoi ruokaa, nauroi ja katseli innoissaan valokuvia, mitä isä toi… ja, jos me jotain sanottiinkin, niin äiti kuittasi sen ’lasten hupsutuksilla’ ja viittasi kaiken olleen vaan leikkiä. Ja isä uskoi. Mekin ajateltiin, että ehkä kaikki nyt sitten olikin hyvin, kunnes isä taas lähti ja sama toistui uudestaan…” Billy kumartui alas sivelemään Tomfatin jalkoja, eikä Dewn nähnyt häntä hetkeen. ”Me suhtauduttiin siihen kaikki omalla tavalla. Anna oli paljon ulkona kavereiden kanssa, yöpyi frendin talosta toiseen, jotta välttyi olemasta kotona silloin, kun isä oli työmatkalla. Bob, usko tai älä, oli ennen tosi ujo ja kiltti lapsi, mutta alkoi sitten äidin tempausten jälkeen muuttua levottomammaksi. En voisi koskaan syyttää häntä siitä, mitä hän on nyt, koska se on kaikki äidin syytä.”
Dewn ajatteli Robertista uudella tavalla ja löysi itsestään myötätuntoa tuota pientä rasavilliä poikaa kohtaan. Vaikka tuo...lapsirukka...olikin yrittänyt pilkkoa hänen autonsa osiin…
”Bella oli vielä pieni, muttei jäänyt äidin oikuista paitsi. Kerran”, jääkylmä, armoton väri oli palannut Billyn ääneen, ”äiti otti hänet yöllä, kun me oltiin nukkumassa ja vei joelle, laittoi koppaan ja lähetti virran mukaan. Onneksi kori ei ajelehtinut kauas, vaan jäi kiinni rantaan vähän matkan päähän ja ohikulkevat ihmiset löysivät sen ja toimittivat poliisin kautta sosiaaliviranomaisille, ja Isabella löysi tiensä takaisin kotiin. Äiti väitti, että hän oli saanut "näyn", jossa Bella oli pyhimys ja hänet piti lähettää virran mukana parempaan paikkaan pois tästä maailmasta ja pahojen voimien kynsistä, jotka häntä tavoittelisivat. Sen tapauksen jälkeen äiti pistettiin hoitolaan.”
Billy nousi takaisin ylös jaloilleen ja Dewn näki hänen ilmeensä: surua, vihaa, pelkoa, pettymystä... ja häpeää.
”Minulle on aivan sama onko se elossa vai kuollut”, hän tokaisi. ”Minulla ei ole ollut äitiä enää vuosiin!”
Dewn oli sanaton.
”Hän oli ehkä sairas, mutta olen varma, ettei hän koskaan tarkoittanut teille pahaa”, hän sanoi rauhallisesti.
”En koskaan anna hänelle anteeksi”, Billy sylkäisi. ”En koskaan. Enkä taatusti mene takaisin.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 14, 2016 17:37:28 GMT
Iltatähti 14.12.2014 Se oli ensimmäinen päivä pitkään jatkuneen sateen jälkeen, kun vihdoin satoi lunta. Hentoa, valkoista, puhtoista lunta leijaili pehmeästi ja keveästi taivaalle pakkautuneiden helmiäisenvaaleiden pilvien luota ja kerääntyi maiseman maahan ohueksi puuteripeitteeksi.
Sinä päivänä, joulukuun toisena sunnuntaina myöhään aamulla puolikymmenen aikoihin, Alexiina lahjoitti kolmannen kerran elämän uudelle ihmiselle. Vaikka vielä eilen oli kaikki näyttänyt rumalta puiden ollessa paljaita ja maan jähmettyneenä roudasta kovaksi, kuivaksi mudaksi, tänään lumivaippa kirkasti päivän kauniiksi.
Alexiina oli suunnitellut synnytyksensä huolellisesti etukäteen. Ensinnäkin, se piti ehdottomasti tapahtua kotitilalla, ei epäluonnollisissa oloissa ja keinovaloissa sairaalassa. Tapahtuman ajan hän oli kylpyhuoneen ammeessa lämpimässä vedessä ja kaikki tapahtui sangen kivuttomasti eikä kestänyt kauaa; vain puolisen tuntia supistusten alkamisen jälkeen hänen sylissään oli vaaleanpunainen möykky, josta jonain päivänä kasvaisi hieno uusi ihminen. Raicy oli ollut koko ajan hänen vierellään ja ottanut vauvan omin käsin vastaan, muiden odoteltua alakerrassa paikalle kaiken varalta soitetun kätilön kanssa.
Nyt Alexiina makasi vuoteessaan kohotettujen pehmeiden tyynyjen päällä ja piteli käsivarsillaan hiljaista ja tervettä, kasvojaan rypistelevää pientä poikavauvaa.
”…Poika?!” Charlotten silmät olivat suuret, kun hän seurasi Dewniä ja Emilyä makuuhuoneeseen nähdäkseen äitinsä.
Alexiina hymyili uupuneesti, mutta onnellisesti. ”Niin, tule tervehtimään uutta veljeäsi.”
Alexiina avasi toisen käsivartensa kääreestä ja otti vanhemman poikansa ja tyttärensä puolihalaukseen. Dewn antoi hänelle kevyen suukon poskelle. Vauva oli hyvin hiljainen, vaikka olikin hereillä ja rypytettyjen ihopoimujen seassa killuivat pienet silmät.
Charlotte näytti silti olevan hyvin hämmentynyt.
”Onko se varmasti poika?” hän kysyi.
Alexiina naurahti levollisesti. Hän raotti pyyhettä, joka oli kietaistu vauvan ympäri. Charlotte näytti hyväksyvän tämän todisteen.
”Hmph. Se näyttää punertavalta nauriilta”, hän totesi pää kallellaan, ”ja se on niin pieni…”
”Eikö olekin?” Emily kaikui ylpeänä. ”Mikä iltatähti; kahdeksas lapsenlapseni… vaan koska mahtaa ensimmäinen neljännen sukupolven edustaja ilmaantua…?” Jostain syystä isoäiti katsahti toiveikkaasti kohti Dewniä.
”Äiti, vettä”, Raicy muistutti äkkiä kurkkuaan karaisten.
”Ai niin, tulossa heti.” Isoäiti kiiruhti ulos huoneesta. Vastasyntynyt haukotteli.
”Teidän molempien olisi hyvä nyt levätä”, Raicy puhui, ”ottaa oikein makeat nokoset. Tarvitsisitko vielä jotain muuta?”
Hän oli niin komea, tummat ja vakavat kasvot, mutta kuitenkin silmissään niin täynnä elämäntulta... Alexiina kurkotti koskettamaan miehensä sänkeä ja hymyili sydämensä täynnä rakkautta.
”Se olisi ihanaa, mutta Gillian ja muut…”
”He voivat vierailla toisena päivänä.”
”Mmh… hyvä on… Jääthän kanssamme torkkumaan?”
Raicy nyökkäsi.
”Äiti?” Charlotte sanoi, kääntyen ovensuulta, jonne Raicy saattoi hänet ja Dewnin. Hän hymyili äkkiä vähän ujosti. ”Olen iloinen, että se on poika.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 14, 2016 17:44:32 GMT
Sinisilmäisestä hevosesta 27.12.2014 ”Ei, äiti! Et voi myydä Phoebea!”
Alexiina rypisti otsaansa Charlottelle, joka oli juuri sännännyt makuuhuoneeseen, kuin villiintynyt pahkasika, näyttäen juuri niin ylidramaattiselta kuin hankalat murkut yleensä. Saattoiko hän edes joskus hengähtää pohtimaan kuulemaansa, näkemäänsä tai kokemaansa hetkistä pidemmäksi aikaa, eikä välittömästi reagoida ensimmäisellä tunnepuuskallaan? Eipä kai, mutta toisaalta, Alexiina huokaisi mielessään, ei hän ollut itsekään tyystin unohtanut millaista oli olla teini-ikäinen.
”Charlotte, kiltti, älä huuda. Yritän ruokkia vauvaa ja tarvitsen—”
”—rauhallisen ilmapiirin ympärille, tiedän! Mutta kuinka saatat tehdä niin?!”
”Tehdä minkä?”
”Myydä Phoeben!”
”Kuka niin väittää?”
”Kitty sanoi, että Phoebe on kohta viimeisiä viikkojaan täällä… mutta ei sillä ole väliä, mistä sen kuulin, vaan ÄITI, et voi! Phoebe on paras hevosesi ja—”
Alexiina jatkoi vauvan imettämistä tyynesti. Charlotte ei yleensä halunnut nähdä sitä (koska "iyh"), mutta nyt hän oli selvästi liian kiihdyksissään välittääkseen.
”Olet ymmärtänyt jotain väärin. Minulla ei ole mitään aikomusta myydä Phoebea.”
Charlotte aivan kuin hidastui silminnähden ja hänen ryhtinsä valahti hieman.
”Eikö? Miksi sitten—?”
”On totta, että jossain vaiheessa Phoebe on lähdössä täältä—”, Alexiina kohotti kättään, kun Charlotte avasi suunsa ammolleen, ”—mutta ei varmaan nyt vielä kuukauteen tai kahteenkaan.”
Charlotte tuijotti häntä ja sitten vauvaa. Center-minijuniorin tukka oli kasvanut hämmentävän nopeasti, ja oli jo saanut vaaleanruskehtavan lainehtivan peitteen kallonsa päälle. Alexiina tosin epäili, että se saattaisi vaaleta vielä lisää myöhemmin iän myötä. Vauva lopetti äkkiä imemisen ja näytti aivan, kuin katsovan Charlotteen. Se oli hieman epätavallista, ja Charlotte käänsi kasvonsa nopeasti poispäin. Alexiina hämmästeli lastaan hiljaa itsekseen—hän oli tuntenut sen jo ensihetkestä lähtien, että tämä lapsi oli jollain tavalla erityinen.
”Mitä se tarkoittaa, että on lähdössä?” Charlotte intti. ”Minne? Miksi?”
”Se on Phoeben parhaaksi. Se on hyvässä, terveessä kunnossa oleva tamma, valmiina kisaamaan parhaimmassa iässään, mutta minä itse en ole mitenkään kykenevä siihen juuri nyt. Pääkeskittymiseni on tällä hetkellä tässä”, hän kohotti vauvaa sylissään. ”Enkä voisi katsoa Phoeben kituvan ja pitkästyvän karsinassaan, siitä tulee helposti ikävystynyt ja sitten alakuloinen. En koskaan tekisi niin sille, tai toisellekaan hevoselle.”
”Miksei Kitty voi kisata Phoebella?” Charlotte jatkoi. Alexiina tiesi, että Charlotte piti Phoebesta. Olihan se kaunis ja suloinen, herkillä sinisillä silmillään lumosi kenet tahansa (vähän toisin, kuin Buuki-isänsä aikanaan). Alexiina saattoi hyvin kuvitella, että Phoebe oli paljon ihmisystävällisempi hevonen, kuin esimerkiksi Linda.
”Kittyllä on jo monia vastuutehtäviä. Hän ei voi halkaista itseään kahtia, vaikka haluaisikin. Jos annan hänelle vielä yhdenkin hevosen lisää hoidettavaksi, hänen täytyy leikata tallitöistä ja meillä ei ole siihen tällä hetkellä varaa. Kitty on oikea käteni.” Alexiina yritti sanoa sen kaiken kevyesti ja huolettomasti, muttei onnistunut täydellisesti peittämään sitä pientä syytöksensävyä, joka oli tarkoitettu moittimaan Charlottea tämän laiskuudesta ja tallitöiden väistelystä. ”Jos sinä voisit auttaa enemmän tallilla—”
”Minä käyn lukiota!” parahti Charlotte napakasti. ”Sinulla ei ole mitään hajua, kuinka paljon läksyjä sieltä satelee. Hyvä, että ehdin ratsastaa iltapäivisin!”
”Mikä tuokin mieleeni erään toisen asian, jota olen tässä pyöritellyt mielessäni. Mitä, jos muuttaisimme kalenteriasi niin, että Moton valmennukset olisivat aamuisin?”
”Aamuisin?!” Charlotte toisti kauhistuneena. ”Joo, niin kuin miten se edes olisi luonnonlakeja rikkomatta mahdollista?”
”Heräät tarpeeksi aikaisin pirteänä ja reippaana, menet suoraan tallille ja otat Lindan ulos. Sitten laitat sen takaisin tarhaan tai talliin, käyt pikaisesti suihkussa, nappaat aamiaisen ja menet kouluun. Ei sen kummempaa, järjestely- ja ajankäyttökysymys.”
”Ei toimi ikinä!” Charlotte marisi. ”Minun pitää herätä, mitä, joskus kolmelta yöllä?!”
”Höpönlöpön, koulubussi on pysäkillä kahdeksalta, joten viideltä ylös riittää ihan hyvin.”
Charlotte näytti siltä, että uskoi vakaasti äitinsä pilailevan. Vauvakin tuijotti häntä taas.
”Mitäs siinä tuijotat?” Charlotte tokaisi sille.
”Lotte”, Alexiina moitti.
”Mutta entä Phoebe!” hän palasi takaisin alkuperäiseen aiheeseen. ”Etkö voi hommata sille jotain ratsastajaa tai kisaajaa tai—”
”Olen sopinut tästä jo Tossahin kanssa. He ottavat mielellään Phoeben, enkä laskisi hevostani kenenkään muun, kuin Tossahin käsiin.”
”F&H Stablesiin!” itki Charlotte. Hän risti käsivartensa. ”No, entä Rex?”
”Mitä Rexistä?”
”Lähetätkö senkin pois?”
”En tietenkään, en. Miksi minä niin tekisin? Ori on vielä koulutuksessa ja sitten, kun se on valmis starttaamaan ensimmäisellä kisakaudellaan, minäkin olen jo siinä kunnossa, että voin ratsastaa sitä itse.”
Charlotte näytti yhä happamelta, mutta lähti lopulta huoneesta, ja Alexiina saattoi keskittyä taas vauvaansa.
”Entä sinä?” hän kuiskasi sille hellästi. ”Eihän sinusta tule viidentoista vuoden päästä yhtä hankalaa, kuin tuosta isosiskostasi?” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 14, 2016 17:52:56 GMT
Hartaus
29.12.2014
Dewn tuli äkkiä muistaneeksi viime aikaiset unensa, kun paikallinen eläinlääkäri Yvonne tuli käymään tilalla. Kittyn hevonen Jupiter oli nimittäin saanut ikävän joululahjan johtajatammalta, potkun sääreensä, ja nyt kaunis cremello tamma ontui pahasti. Dewn oli kovin pahoillaan Kittyn puolesta, joka oli valahtanut Jupiterin onnettomuudesta mykäksi—erittäin epätavallista tämän yleensä niin puheliaalle ja sosiaaliselle persoonallisuudelleen. Dewn ei voinut moittia häntä; Jupiter oli ollut Kittyllä vasta muutaman kuukauden ja nyt kävi näin.
”Terve, Dewn”, Yvonne tervehti tavanomaisen tympääntyneellä ilmeellään, tosin näytti sinä päivänä tavallistakin äkeämmältä. Hän oli mitä suurimmissa määrin eriskummallinen eläinlääkäri, sillä Yvonne nimittäin inhosi eläimiä, mutta hänen omien sanojensa mukaan, 'eläinlääkäri ei ole eläinrakkaiden ammatti, se on kovaa, raakaa, vaikeaa ja rankkaa työtä, eikä sitä tehdä ruusunpunaiset lasit silmillä.' Jostain hassusta syystä Dewn piti hänestä. Yvonne ei koskaan hymyillyt, ellei todella niin halunnut—ja sitä tapahtui harvoin—eikä hän taatusti koskaan yrittänyt tehdä kehenkään vaikutusta. Siinä oli jotain karkeaa kauneutta, minkä Dewn koki kiinnostavaksi.
”Näytät pahalta”, Dewn totesi, kun Yvonne alkoi tutkia Jupiterin jalkaa. ”Pitkä päivä?”
”Pitkä yö, ennemminkin”, eläinlääkäri murahti, ”ja tupakit on loppu—ei ollut aikaa edes poiketa kioskille. Kaksi varsontaa ja lehmä loi vasikkansa, sekä hylätty koira radanvarrella, jolta oli häntä katki.”
”Auts”, sanoi Dewn ja irvisti.
”Onneksi tämä on viimeinen keikka”, Yvonne sanoi vedellen kättään ylös ja alas hevosen etusäärtä pitkin, ”sitten laitan lapun luukulle, vaikka kokonainen eläintarha saisi epidemian. Jep. Kuuma, kuin vastakeitetty pannukahvi… nyt muuten maistuisi kahvi. Oletteko pitäneet kylmäkääreitä?”
Kitty nyökkäsi. Hän otti Yvonnen tarjoaman riimunnarun ja talutti Jupiteria vähän matkaa. Hevonen näytti masentuneelta ja konkkasi pahasti aina, kun joutui laskemaan painoa kipeälle jalalle. Yvonne pyöritteli päätään vakavana, musta moppitukka heilahdellen hänen pyöreiden vauvankasvojensa ympärillä.
”Tuo poni ei kyllä enää juokse. Tai tee paljoa muutakaan. Hyvä, jos kävelee.”
Kitty henkäisi kuuluvasti ja rutisti Jupiterin narun käteensä. Se oli ainakin varmaa, että Yvonne esitti asiat aina suoraan eikä elätellyt turhia toiveita, mutta sympatiaa häneltä sitten saikin hakea. Dewnkin katsoi hevosta otsa rypyssä.
”Entä nyt?”
”Otan sen mukaan ja pistän kuvauksiin”, eläinlääkäri sanoi, ”mutta en todellakaan elättelisi suuria toiveita. Voi olla, että jos sääri on murtunut ja, jos luunsiruista aiheutuu ongelmia… niin se on adiöös, kaikkien kannalta on parasta vain kaivaa kuoppa valmiiksi.”
Kitty alkoi nyyhkyttää, ja Dewn laski kätensä hänen olalleen.
”Aina yhtä harras, kuin tuomiopäivänjulistaja”, kuului lempeä ääni tallikäytävältä. Alexiina käveli heidän luokseen kääreisiin rullattu mytty sylissään, josta näkyi vain vähän pientä naamaa. ”Jupiter on reipas ja liikkuvainen, se ei tule tykkäämään paikallaan seisoskelusta.” Hän silitti hevosen turpaa ja tervehti sitten mulkoilevaa eläinlääkäriä: ”Päivää, Yvonne.”
Yvonne käänsi hänelle selkänsä ja mutisi jotain, minkä Dewn kyllä kuuli: ”Niin kuin et nähtävästi sinäkään…” Sieltä hän sitten pällisteli hetken aikaa Alexiinan sylissä olevaa käärylettä ja tokaisi: ”Vai tuli teille sitten vielä tuollainenkin. Oletteko vielä nimeä keksineet?”
Alexiina katsahti Dewniin ja hymyili. ”No, on meillä muutama ehdotus mielessä…”
Kittyltä pääsi pieni lohduton urahdus hiljaa itsekseen, joka näytti palauttavan kaikki takaisin tilanteen tasalle.
”Mutta niin, emmeköhän keksi jotain myös Jupiterin suhteen, jotta tamma ei aivan ylipitkästy sairaslomastaan.”
”Jos tulee mitään sairaslomaa”, nurisi Yvonne. ”Minä ehdottaisin kyllä jo tältä seisomalta piikkiä. Helpoin, halvin ja nopein keino. Tottahan te ajattelette kaikki täällä hevosen parasta.”
”Tietenkin”, sanoi Alexiina yhä levollisesti, hermostumatta Yvonnen suorasukaisuudesta, ”mutta se päätös ei ole minulla, vaan Jupiterin omistajalla.” Hän katsoi ystävällisesti Kittyyn, jonka silmät olivat punaiset. ”Älä vielä itke, Kitty, Jupiterin jalka ei välttämättä ole murtunut niin pahasti.”
”Äläkä ota Yvonnea niin tosissasi”, Dewnkin sanoi. ”Hän aina mielellään maalailee piruja seinille.”
”Hmmmmmmmmph”, murahti eläinlääkäri ja suipisti suutaan. ”No jaa, auttakaas lastaten tämä mukaani sitten, että pääsen joskus kotiinkin. Yöunet jäivät välistä, joten haluan päästä pian nukkumaan ennen kuin silmäni ovat ihan keltaiset…”
Se herätti Dewnissä hataria muistikuvia ja sitten hän alkoi jostain syystä ajatella Maxia.
”Hei, Yvonne”, hän sanoi äkkiarvaamatta, kun muut ryhtyivät hääräämään Jupiterin ympärillä, ”mikä Colt Amen Villan tilanne on?” Colt Amen Villa oli herra Madclockin vaaleanpunainen kartano Waterphewn kylän laidalla. Se oli ollut tyhjillään jo pitkän aikaa, siitä pitäen, kun herra Madclock, viimeinen suvustaan, kuoli. ”Joko he ovat löytäneet sen perijän?”
”Eivät ilmeisesti”, Yvonne vastasi vain laimeasti kiinnostuneena tästä puheenaiheesta, ”sillä siellä se on edelleen, seisoa tönöttää ja rapistuu pikkuhiljaa. Mikä hävyttömyys moista hienoa rakennusta kohtaan. Ihan itse tekisi mieli mennä sinne ja laittaa paikkoja kuntoon… sillä kartanolla on historiaa, nimeä ja taatusti näkyä.”
”Sinusta olisi pitänyt sittenkin tulla arkkitehti”, heitti Dewn, mutta jokin vaivasi häntä edelleen… hänen mielessään oli välähdyksiä unestaan, jossa tumma susimainen hahmo vaani puiden hämyssä, keltaiset silmät hehkuen…
”Arkkitehti? Pöh! Ei ikinä. Historiantutkija, ehkäpä. Satuinpa vain nukkumaan niiden kokeiden ohi.” Eläinlääkäri raapusti paperin ja antoi sen Alexiinalle. ”Siinä. Älkääkä sitten odottako ihmettä. Teinä varautuisin siihen pahimpaan.”
He lastasivat Jupiterin hyvin tuettuna Yvonnen eläinlääkärin hevoskärryyn, ja Dewn jäi pohtimaan omiaan. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 14, 2016 18:15:33 GMT
Varjo sammuu
30.12.2014
"You took your coat off and stood in the rain,
You're always crazy like that.
And I watched from my window,
Always felt I was outside looking in on you.
You're always the mysterious one with
Dark eyes and careless hair,
You were fashionably sensitive
But too cool to care.
You stood in my doorway, with nothing to say
Besides some comment on the weather.
You're always brilliant in the morning,
Smoking your cigarettes and talking over coffee.
Your philosophies on art, Baroque moved you.
You loved Mozart and you'd speak of your loved ones
As I clumsily strummed my guitar.
You'd teach me of honest things,
Things that were daring, things that were clean.
Things that knew what an honest dollar did mean.
I hid my soiled hands behind my back.
Somewhere along the line, I must have gone
Off track with you.
Excuse me, think I've mistaken you for somebody else,
Somebody who gave a damn,
Somebody more like myself.
These foolish games are tearing me,
You're tearing me,
You're tearing me apart,
And your thoughtless words are breaking my heart.
You're breaking my heart."
Jewel - Foolish Games
Hän ei olisi siellä enää.
Dewn tiesi sen vaistomaisesti jo ennen kuin väänsi rautatangot paikoiltaan ja astui pimeään viemäritunneliin Bridgetweetin sillan alle. Hänen viheltämänsä tunnussävelmä, pätkä heidän yhteisesti säveltämästään kappaleesta, kaikui ja kimpoili kaarevista seinistä edestakaisin saamatta vastausta.
Lakanakasaa tai muovikasseja ei enää ollut, eikä mikään olisi kielinyt viemärinputkessa vietetystä majailusta, ellei lattialla olisi paikoitellen siellä täällä ollut yksittäisiä vanhoja heinänkorsia…
Meidän heinää, Dewn ajatteli jostain syystä katkerasti.
Paikassa oli pysähtynyt ja pahaenteinen tuntu, josta Dewn ei pitänyt laisinkaan. Se oli kuitenkin selvää, ettei Max ollut täällä ollut enää aikoihin.
Dewn tuijotti synkeästi tummaa mustetuhrun näköistä läikkää hämärässä seinässä.
Minne Max oli mennyt? Takaisin kotiinsa—tuskin.
Oliko poliisi jo löytänyt ja saanut hänet kiinni?
Sitten, seuraavana päivänä, soitto, jota Dewn oli jo ehtinyt unohtaa odottaneensa, lopultakin tuli.
Hän oli juoksuttamassa Fifiä ympyrällä pyörötarhassa, kun ruuna yhtäkkiä pysähtyi kuin seinään ja jäi hämmentyneenä pällistelemään jonnekin. Maassa oli lunta niukasti, mutta ilma oli teräksen kylmä ja ikään kuin jäätynyt paikoilleen. Dewn hämmentyi Fifin hassusta käytöksestä, mutta saattoi itsekin tuntea niskavillansa nousevan hiljalleen pystyyn—eikä talvipakkasesta johtuen.
Hän oli varma, että oli juuri nähnyt—
”Dewn!” kuului huuto, ja hän käännähti ympäri Kittyn hölkätessä tarhan aidalle lenkkivaatteissaan. ”Mitä hyötyä on uudesta puhelimesta, jos et edes vastaa soittoihin?” Tallityttö ojensi Dewnin kännykkää kaiteen yli. ”Joku DC yritti soittaa sulle, mutta puhelu katkesi jo.”
”DC?” Dewn toisti ja oli äkkiä lähes varpaillaan. ”Oletko varma?”
”No, katso itse”, Kitty nakkeli niskojaan ja kääntyi jo mennäkseen samaa reittiä takaisin. Hän oli ollut vähän pahalla tuulella Jupiterin tapauksen jälkeen.
Dewn selasi lokitietoihinsa ja kylmä hiki virtasi hänen kämmeniinsä, kun hän varmistui soittajasta.
Daniel Clinton.
Miksi Daniel soitti hänelle nyt? Liittyikö se jotenkin Maxiin?
”Dewn”, vastasi puhelimeen kohtelias ja pahoitteleva, mutta samalla jotenkin oudon tyhjä ja etäinen ääni hetken kuluttua. ”Kiitos, kun soitit takaisin näin pian… ja anteeksi omaa myöhäistä soittoani.”
”Siitä on kuukausia, kun jätin soittopyynnön”, Dewn sanoi syyttävästi entiselle professorilleen.
”Niin, ja olen hyvin pahoillani. Minun on tunnustettava, että unohdin soittosi tyystin lähes heti, kun huomasin sen. Viime ajat ovat olleet… melkoista ylä- ja alamäkeä. Lähinnä alamäkeä.” Daniel kuulosti aidosti uupuneelta ja kovia kokeneelta, mutta Dewnillä oli silti epäilyttävä tunne vatsassaan. Hän tiesi hyvin, millainen ihminen hänen kollegeaikainen musiikkiopettajansa oli, eikä ollut lainkaan hänen tapaistaan jättää yhteydenotto kuukausiksi. ”Itse soittosi aiheesta ja huolesta…”, toisessa päässä oli suriseva hetki, rätinää, ”joudun toimittamaan sinulle suruuutisia, pelkään pahoin. Veljeni… Max… hän on…”, hetken hiljaisuus, ”valitettavasti... kuollut.”
Se oli oudointa, mitä Dewn oli koskaan elämässään kuullut. Hän ei oikein käsittänyt sitä heti ja sanat vain pyörivät hänen päässään ympyrää, kuin tyhjäkäynnillä, eikä hän lainkaan huomannut Fifiä tuuppimassa häntä olkavarteen. Ja sitten, Dewn halusi nauraa. Reaktio oli absurdi, mutta siltikin Dewnin täytyi tosissaan vastustaa mielihalua pärskähtää ääneen raivokkaasti.
”Anteeksi?” hän sai puristettua huultensa välistä jokseenkin asiallisen kuuloisesti.
”Hänet löydettiin… kuinka tämän nyt sanoisi kauniisti… niin, poliisin mukaan, tyhjästä talosta Sinicoastin puolelta. Etkös sinä asunut Waterphewssä jossain siellä päin?”
”Kyllä”, Dewn vastasi monotonisesti. Halu nauraa oli kaikonnut yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin.
”Niin muistelin. Toistaiseksi on vielä epäselvää, mitä tapahtui, mutta kaikki viittaa siihen, että… hän teki sen oman käden kautta.”
Itsemurha.
Dewn tuijotti mustaa lintua, joka lensi hänen yläpuolellaan kelmeällä taivaalla. ”…K-Kuinka... hän…?”
”Hänet löydettiin eräästä autiotalosta ilman selviä tai tuoreita merkkejä väkivallasta tai…”, Danielin puhelin särisi. ”Kyseessä on todennäköisesti huumeyliannostus, mutten ole saanut vielä virallista selontekoa kuolinsyytutkijoilta tai lääkäriltä. Sinä olet, totta kai, tervetullut ottamaan osaa veljeni hautajaisiin, sillä kuten olen ymmärtänyt, välillänne vallitsi jonkinlainen… ystävyys”, Daniel jatkoi hetken kuluttua, kun Dewn oli edelleen hiljaa. ”En voi väittää, että on monia, jotka ovat kiinnostuneita ottamaan osaa hänen muistotilaisuuteensa… lähetän sinulle kutsun myöhempänä ajankohtana. Nythän tilanne on vielä se, että… tapaus on auki ja käsittelemättä, joten… poliisitutkinta nimittäin... en ole aivan varma, milloin voin luvata, että… että saamme laskea hänet haudanlepoon.”
Tapaus oli auki. Dewnin päässä helisi.
”Olen pahoillani, kun otan tämän vielä näin puheeksi, mutta olithan sinä… sinähän olit tietoinen hänen tilastaan?” Daniel kysyi varovaisesti. Dewn koki juuri olevansa hieman erillään kehostaan, kuin olisi leijunut sentin tai pari sivussa itsestään ja kentän kylmän hiekkapinnan yläpuolella. Se oli kuin… unta.
”Mistä?”
”Toivottavasti et tee mitään nopeita johtopäätöksiä hänen suhteensa liian hätiköidysti, vain sen takia, että hän… Max oli vaikea, ongelmanuori, jolla oli ollut rankka lapsuus ja… mutta olen varma, ettei hän koskaan tarkoittanut pahoja aikeitaan, joita teki—”
”Hän ei ole tehnyt mitään”, Dewn örvelsi äkkiä eikä täysin tajunnut sanoneensa sen itse. Häneen alkoi yhtäkkiä valua uutta särmää, jääkylmää vihaisuuden tunnetta.
Daniel oli vuorostaan hiljaa jonkin aikaa, varmaankin yllättyneenä Dewnin äänensävystä.
”Minä en… ole varma kuinka hyvin tunsit hänet tai millaiset välinne olivat”, hän sitten sanoi edelleen huolellisesti, ”mutta veljelleni oli diagnosoitu joitain vakaviakin psyykkisiä sairauksia. Hän kärsi hallusinaatioista ja vääristyneestä maailmankuvasta—”
”Max ei ollut mielisairas!”
”Hänellä oli kyllä lääkitys—”
Dewn ei halunnut kuulla enempää. Hänen kurkkunsa ja suunsa olivat kuivat inhosta. ”Hän joskus mainitsikin, että te sanoisitte noin.”
”Ah, aivan varmasti”, Danielin ääni oli sekä surullinen, että oudon rauhallinen. ”Hän puhui silloin tällöin asioita niin sanotusti ’sumusta’, eikä ollut itse ajan tasalla ymmärtämässä, mitä houraili…”
”Kuinka saatatte?” Dewn ärisi. Sellaista vihaa ja raivoa hän ei muistanut ennen tunteneensa. Se oli täysin jääkylmää, ei kuuman roihuavaa, kuin yleensä, kun hän suuttui. ”Minä tiedän kihlatustanne, siitä, kuinka hän levitteli perättömiä huhuja ja valheita Maxista…!”
Daniel oli hiljaa, kunnes puhelimesta kuului vaimea huokaus ja kylmä ääni sanoi: ”Niin hän totisesti uskoi.”
”No, minä uskon häntä”, Dewn näpäytti. Hän puristi kännykkää nyrkissään.
”Tämä on vaikea tilanne ja järkytys, mutten voi väittää, etteivätkö epäilykseni olisi alkaneet nousta jo aiemmin. Tässä on paljon—”
”Minua ei kiinnosta, jos sinä tai Richard tai poliisi tai kuka tahansa ei usko hänen syyttömyyteensä, mutta MINÄ USKON!” Dewn ei ensin tajunnut äänensä nousseen, mutta ennen kuin malttoi tai edes halusi kontrolloida itseään paremmin, hän jo huusi. Fifi säikähti ja heitti päätään taakse, mutta Dewn ei välittänyt. ”Minä TIEDÄN!” hän toisti.
”Dewn…”, Daniel yritti, mutta Dewn oli saanut tarpeekseen.
”Saatte vielä nähdä!”
Puhelimen särinä tuntui epäinhimilliseltä. Sitten Daniel sanoi juuri, kun Dewn oli lyömässä hänelle luuria, kuulostaen vaivaantuneelta ja vaikealta: ”Niin no... itse asiassa soitin, koska... hänen hallustaan löydettiin kirje...” Veri valahti siinä samassa Dewnin kasvoilta. ”Se oli osoitettu 'D:lle' ja ensin luulin, että se tarkoitti minua—”
”Kirje on minulle”, Dewn tiesi välittömästi.
”Se kävi mielessäni sittemmin, kun en itse oikein ymmärtänyt... ehkäpä se todellakin olikin sinulle.”
”Luitteko te—?”
”Katsoin sisällön, tietenkin, luulinhan sen ensin olleen tarkoitettu minulle. Valitettavasti—”
”Minä haluan sen.”
”—kuten olin juuri sanomaisillani, sitä ei ole minulla enää. Poliisi otti sen tutkittavakseen.”
Dewn kirosi hiljaa ääneen.
”Vasta myöhemmin löysin vielä toisen paperin”, Daniel jatkoi, ”jota en ollut huomannut aiemmin. Siinä tosin ei ole mitään kovin erikoista... mutta voin joka tapauksessa lähettää sen sinulle, mikäli haluat.”
”Eikö poliisi takavarikoi sitäkin?”
”Tuskin he tekevät sillä mitään. Tässä toisessa kirjeessä ei nimittäin lue mitään...”
”Ei lue mitään?”
”Hän oli piirtänyt symbolin... jonkinlainen koirantassun kuva. Jos et tee sillä mitään, minä voin—”
”Ei, minä otan sen. Haluan sen.”
”Rehellisesti sanoen mielessäni kävi, että ehkä haluat jonkin muiston hänestä ja sen takia soitin ja kysyin... hyvä on, minä lähetän sen sinulle. Saanko vielä osoitteesi?”
*
Vielä myöhemmin iltamyöhällä, kun Dewn oli omassa huoneessaan märehtimässä, hänen kännykkänsä alkoi taas vilkkua. Dewn vilkaisi siihen vain kerran todetakseen soittajan olevan Danielin jälkeen heti seuraava, jonka kanssa Dewn ei halunnut juuri nyt puhua. Hän antoi soiton mennä omia aikojaan, vain alkaakseen heti uudestaan. Ja uudestaan. Dewn tuijotteli raivoisasti ulos ikkunastaan pimeään, nähden varsin hyvin valojen välkkeen heijastuksena hänen sängyltään, kunnes nousi ylös ja tarttui siihen—
”…öh, morjens”, hengähti äkkiseltään yllättynyt ääni, joka ei varmaan ollut odottanut Dewnin lopulta vastaavan. ”Hei, kaveri, kuulin juuri… sori.”
Dewn tuijotti seinään.
”Tiekkö”, Richard jatkoi, ”tarkoitan sitä, kamu. Mä—”, hän piti vaivaannuttavan tauon. Dewnillä ei ollut mitään aikomusta auttaa tai tulla häntä vastaan. ”Oon niin kuin yksi iso sori.”
”Et piitannut hänestä piiruakaan”, Dewn sanoi hiljaa hampaittensa välistä. Hän ei ollut varma miksi, mutta Richardin pahoittelun kuuleminen sai hänet vain vihaiseksi. Tällä kertaa juuri hehkuraudan vihaiseksi. Aivan, kuin tämä olisi vain puhdistellut omaa syyllisyydentuntoaan Dewnin niskaan. Se oli kerrassaan vastenmielistä.
”Mutta mä välitin—ja välitän—susta, kamu. Tiedän, että olitte… no siis, you know… ja oon oikeesti pahoillani.”
En tarvitse sinun sympatiaasi vähääkään, Dewn halusi sanoa, muttei kyennyt puhumaan ääneen kiukultaan.
”Joka tapauksessa, mä… haluaisitko hengailla taas tässä... ehkä joku päivä?” Richardin äänessä oli pieni toivonheläys. Dewn ei voinut uskoa hänen käytöstään; oliko Richard halukas palaamaan hänen ystäväkseen nyt, kun Maxia ei enää ollut kuvioissa? Mitä hän oikein kuvitteli Dewnistä?!
”Jeah, kattellaan”, Dewn sanoi kylmästi.
”Oot varmaan ihan molo otsassa mun suhteen”, Richard sitten sanoi varovaisemmin. ”Ja se on… ihan oikein. Niin sun pitäisikin.”
Dewn ei vastannut.
”Okei… soittelin vaan kertoakseni... ehkä mun pitäisi lop—”
”Et kertonut minulle”, Dewn keskeytti hänet äkkiä. Hän saattoi kuulla Richardin vaikenevan syvään hiljaisuuteen. ”Et kertonut minulle, kuinka tunsit Maxin. Mistä kuulit kaikki ne juorut.” Hänen äänensä oli täynnä syytöksiä. Richard oli edelleen hiljaa.
”Dude…”, hän aloitti.
”Minä en ole mikään dude”, Dewn ärähti.
”…Erh… tiedän, että te kaksi hengasitte keskenänne ja niin, mutta mun täytyi… mun täytyi suojella—”
”—parempia kavereitasi?” Dewn avitti ilkeästi.
”Eh, ei, du—Dewn”, Richard säpsähti. ”Ja mähän soitin sulle. Mutta se jätkä oli weirdo ja—”
”Mistä sinä tiedät, millainen hän oli?!”
”Mä…. okei”, Richard kuulosti nyt antavan periksi. ”Jay, muistatko sen?”
Dewn murahti.
”Sen sisko on Daniel Clintonin kihlattu…”, Richard odotti Dewniltä jonkinlaista reaktiota, jota ei saanut, ”…ja, ööh, se kertoi… siis sen sisko kertoi… Daniel ei koskaan kieltänyt mitään. Se itsekin sanoi, että sen veli on ollut mielisairaalassa, mutta karkasi sieltä.” Richardilla oli tarve selittää itseään, se oli selvää. ”Sä oot kokenut paljon kaikkea paskaa, en tiedä ketään toista äijää, joka olis käyny yhtä vaikeita asioita läpi ja olis saanut elämänsä noin hyvin takaisin raiteilleen, kuin sä—”
”Minun koettelemukset ei ole mitään verrattuna siihen, mitä Max joutui kokemaan!” Dewn huusi. Hänen äänensä katkeili. Hänen silmiään poltteli. Hän ei ollut itkenyt vielä kertakaan Danielin puhelun jälkeen, mutta nyt kiukun kyyneleet tekivät tuloaan, eikä Dewn missään nimessä halunnut murtua kesken Richardin puhelun.
Richard ei sanonut taas mitään pitkään hetkeen, jonka Dewn hengitteli raskaasti nenänsä kautta. Kun hän lopulta puhui, hän kuulosti oudolta.
”Mun pitäisi mennä nyt—öö—jalkapallomatsi…”, hän takelteli.
Dewn ei koskaan lopettanut puhelua. Ontto ja etäinen tuuttailu tuli hänen korviinsa omia aikojaan. Hän oli hyvin lähellä viskata puhelimen kädestään, mutta se oli uusi, eikä hän halunnut rikkoa sitä. Niinpä hän vain puristi sen nyrkkiinsä niin kovaa, että se tasan sattui.
Kukaan ei ymmärtänyt, eikä tulisi ymmärtämään. Hän oli yksin nyt. Max oli poissa, ja Dewn oli jätetty oman onnensa nojaan. Kaikki hänen ympärillään oli pelkkää väärinkäsitystä, valheita, salaisuuksia… Dewn oli toivoton ja voimaton sen suuren mysteerin edessä, mikä oli jäänyt Maxista jäljelle.
Mutta Dewn aikoisi tehdä jotain.
Hänen täytyisi tehdä jotain.
Se oli ollut hänen syynsä, että hän oli jättänyt Maxin yksin, vaikka oli luvannut auttaa tätä... Dewn oli pettänyt hänet, oli Max sitten miten outo ja kummallinen tahansa... Oliko Dewn vain tulkinnut hänet koko ajan väärin, ottanut tämän kalseuden ja luotaantyöntävyyden liian voimakkaasti? Mitä, jos Max oli oikeasti halunnut hänen pysyvän kanssaan, mutta sen sijaan Dewn oli vain kävellyt pois...?
Hänen olisi pitänyt tehdä se jo kauan aikaa sitten, eikä vain kääntää Maxille selkäänsä.
Dewn aikoisi vihdoin selvittää, miten kaikki liittyi Maxiin, Fifiin ja herra Madclockiin, ja sen selvittäminen alkaisi alkupisteestä.
Colt Amen Villan kartanosta. |
|
