katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Aug 17, 2016 17:09:43 GMT
Tosi äiti 30.10.2015 Alexiina raapusti makuuhuoneen työpöytänsä ääressä tehtävälistaa asioista, joita hänen tulisi hoitaa sen viikonlopun aikana. Kengittäjä oli tehnyt tenät ja ihmeellisen katoamistempun aivan yhtäkkiä, hevosilla oli edessään syksyn madotus ja muutaman päivän päästä talliin kopistelisi aivan uusi tulokas, kun Kittyn innolla odottama ja Orange Woodin yksityiseksi majoitettava Tornadot viimein saapuisi. Sen lisäksi Alexiina odotti yhteydenottoa uudelta ratsastuksenopettajaksi heidän tallilleen havittelevalta; Juje tarvitsi lekuria katsomaan, mikä koiraan puhjennut ihmeellinen patti oli; ja pian virkaintoiset tarkastajat tulisivat taas tekemään katsaustaan siitä, olisiko talli nyt ensiremontin jäljiltä kelvollinen hevosopiston perustamiseksi.
Hän ei ollut vielä ehtinyt edes vaihtaa vaatteita saati syömään kunnolla, Oliver oli myös vallan syöttämättä ja hänen pitäisi pian mennä katsomaan anoppinsa vointia, jonka kuume oli aikaisemmin aamulla ollut vielä melko korkea. Alexiina oli juuri ehtinyt kirjoittaa kenkävajaisten hevosten nimet ylös takaraivossaan jumputtava stressi seuranaan, kun kiireisen aamupäivän keskeytti kärkäs puhelimen pirinä. Hän vastasi ja sai sen jälkeen kuunnella pitkään teräväsanaista suoltamista, epäsuoria epäkohteliaisuuksia ja hyytäviä äänenpainoja.
”Aha, vai niin”, hän sanoi tyynesti, kun soittaja viimein veti henkeä. ”Onpa sääli. Meidän oli tarkoitus lähteä sunnuntai-iltana Unicorn Campille. Eikö hän olisi saanut tulla sinne mukaan—?”
Puhelimesta kuului korotettua, tiukkaa ääntä. Alexiina irvisti itsekseen ja siirsi luuria kauemmas korvastaan. Parin säksätyksen jälkeen kuului vain kilahdus, ja yhteys katkesi. Alexiina puhalsi ilmat sierainten kautta pihalle ja hieroi sormella korvaansa. ”Että tämäkin vielä…”
Charlotten uusi pitkäkarvainen metsäkissa Lucas, joka oli kotiutunut heille oikein mainiosti, oli hiipinyt sillä välin makuuhuoneeseen ja loikkasi nyt hänen sylinsä kautta pöydälle. Vielä puolillaan ollut teekupponen kaatui kumoon tietokoneen näppäimistön ja tehtävälistan päälle. ”No voihan nyt!” Kissa pinkaisi karkuun Alexiinan sadatellessa itsekseen ja kiskaistessaan tyynyliinan ensihätään kuivaamaan vahinkoa.
Arki oli totisesti mennyt mullin mallin heidän kisareissunsa aikana.
* ”Auta minua”, Alexiina parahti, kun Raicy palasi karjanajosta tavallista aikaisemmin päivällä laittaakseen ruokaa, joka muutoin olisi kuulunut Emilyn vastuulle. Raicy nakkasi stetsonin naulaan ja vilkuili epäluuloisesti sivuilleen kuin pelkäisi talon katonkin vielä romahtaneen sisään kaikkien muiden huolten jatkeeksi.
”Äiti?”
”Ei, ei Emily, mutta osuit heti ongelman ytimeen: arvaa kuka soitti ja haukkui minut päästä varpaisiin!”
Raicy ei näyttänyt käsittävän.
”Zoey Waves!” Alexiina pullisti silmiään ja henkäisi. ”Herranjumala se nainen on akka.”
”Mitä hän tahtoi?” Raicy meni keittiöön ja alkoi pestä käsiään.
”No, lyhyesti ottaen ilmoitti suoraan, ettei Gillianilla ole enää lupaa olla meidän kanssamme missään tekemisissä.”
Raicy murahti. ”Mitäs Ralph?”
”En tiedä. Tämä on jo naurettavaa.”
”Pistetään Linka sitten pihalle, vai?”
Lucas oli tullut mouruamaan keittiöön. Se liehutti häntäänsä ja puski itseään jääkaappia vasten. Alexiina toljotti kissaa, vaikkei oikeasti sitä katsonutkaan.
”Ihan käsittämätöntä… kyllä on niin herttaisella tytöllä hirveät vanhemmat, anteeksi nyt vain. Tai no, en osaa sanoa Ralphista, en oikein ole koskaan kunnolla tavannut häntä.”
”Siitä Ranskastako tämä johtuu?”
”Siitä ja miljoonasta muusta epäkohdasta, jotka kaihersivat tämän niin sanotun äidin kengässä.” Alexiina pyöritteli silmiään. ”Mistä näitä epäkypsiä aikuisia oikein sikiää?”
”Tai miksi he sikiävät?” Raicy tokaisi. ”Äiti on sellaisessa kunnossa, että jos William enää yhtään painostaa meitä, hän varmaan kirjoittaa sen sopimuksen ihan vain, jotta pääsee ahdingosta. Minä tiedän millainen tossu äiti on, hän oli aina isänkin pompoteltavissa miten sattuu ja mistä vetoa, että Williamkin sen tietää ja käyttää sitä hyväksi!”
”Älä, päätäni särkee”, Alexiina henkäisi ja nosti käden otsalleen.
”Äiti meni aivan pois tolaltaan. Hän järkyttyi jo pelkästään sellaisen suurkaupungin, kuin Seattlen elämänmenon näkemisestä.”
”Voin hyvin kuvitella…”
”Annetaan muksujen hoitaa se.”
”Hoitaa mikä?”
”Se Gillianin juttu. Eiköhän tuo mene ohi omalla painollaan. Nokkelat nuoret, he keksivät varmaan jotain.”
Alexiina siirsi sormen mietteliäästi huulilleen. ”Mmm… siinä voi olla papua ja itua.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Aug 19, 2016 11:52:17 GMT
Kuuhulluus 31.10.2015 Täysikuu ja lokakuun viimeinen päivä ei ollut ollenkaan hyvä yhdistelmä. Paitsi, että kummitukset tietenkin liihottelivat vilkkaimmin liikkeellä juuri tähän aikaan vuodesta, taivaalla mollottava valtaisa hopeapallo teki ihmiset ja hevoset levottomiksi.
Alexiinan alla musta puoliveriori säikkyi jo kuudennen kerran, eivätkä he olleet ehtineet vielä alkulämmittelyravia pidemmälle.
”Noh!” Alexiina älähti. ”Se oli minun pohkeeni, pöhkö hevonen!”
Rex korskahti ja jatkoi vielä väistöliikettään kauhistuneena, kuin olisi vasta nyt tajunnut, että ihminen istui sen selässä.
Alexiina nosti silmät taivaaseen. ”Luulin, että olemme yli tämän vaiheen. Täytyykö palata koulutuksessa taapäin, takaisin perusteisiin?”
Rex maiskautti kuolainta ja jatkoi jonkin aikaa hyvin ravissa eteen — sitten säpsähti pientä ruskalehteä, joka pahaonnisesti sattui leijailemaan sen kuonon editse.
Joku taputti katsomossa. Alexiina ei aluksi välittänyt keskittymisensä ollessa sataprosenttisesti nuoressa ratsussaan, mutta sattui sitten vilkaisemaan sinne suuntaan – ja oli pudota satulasta. Nahkatakkinen nuorukainen nojaili kisakatsomon seinään letkeän oloisesti ja yksinään, mutta aivan sennäköisenä, kuin olisi eksynyt ihan väärään paikkaan. Hän kohotti kättään tervehdykseen Alexiinan katseen kohdatessaan, ja hetkeksi hämmentynyt Alexiina punehtui hivenen, kun Rex päätti juuri silloin ryöstää päätään vihmoen ja heitellen peräpäätään pari kertaa hermostuneesti ilmaan.
”Terve. Näytti hauskalta”, nuorimies sanoi tylsistyneesti, kun Alexiina viimein tuli käyntiä aidalle ja pysähtyi.
”Kaikkea muuta. Syy taitaa olla tuo kuu. Kaikki nukkuivat viime yön heikonpuoleisesti.”
”Mh. Se on aika epätavallisen iso.” Nuorukainen haroi hiuksia otsaltaan. Alexiinalla oli hupsun tyttömäinen olo, jollaista ei ollutkaan herranaikoihin kokenut. ”Onks Charlotte kotosalla? Kukaan ei tullut avaamaan talolla äsken ovea.”
”Hän meni isänsä ja Billyn kanssa hakemaan kurpitsoita Thomasin luota.” Alexiina heilautti itsensä maahan; Rex ei ollut siinä mielentilassa, että omaksuisi juuri nyt yhtään mitään.
”Meneeks siinä kauan?”
”Ei varmaankaan. Tule toki sisälle odottelemaan sillä välin! Heitän vain tämän hevosen ensin talliin…”
Rex kalisteli hampaitaan.
* ”Tällä kertaa tiedän olla tarjoamatta mitään missä on maitoa”, Alexiina hössötti tuodessaan ruokapöydän ääreen istahtaneelle yllätysvieraalle simaa. ”Vai ottaisitko sen kanssa jotain vahvempaa? Viskiä—”
”No, voishan sitä, tattista.”
Alexiina lorautti toiseen lasiin itselleenkin ja veti sitten tuolin Andrewtä vastapäätä. Hän katseli miekkosta silmiään räpsytellen. Andrew vaikutti äkkiä hivenen vaivaantuneelta.
”Te sitten olitte siellä jossain… Ranskassa?”
”Oltiin juu. Pitkä reissu, pidempi kuin ensin piti, mutta jäin ystävän tueksi.”
Andrew siemaili lasistaan, häpisteli sitä sormissaan pöydällä. Kello seinällä tikitti. Alexiina aukaisi juuri suunsa kysyäkseen, miten tämän historian tutkimukset edistyivät, kun Kitty tuli makuuhuoneestaan makeasti haukotellen.
”Oh hoh”, hän sanoi kesken toimituksen, ”täällähän on miesväkeä, ja mulla vain näin vähän päällä.”
”Nukuitko maittavat tirsat?”
”Joo, eiköhän tää aikaeroshokki tästä taas ala asettua. Meen justiinsa kohta vielä talliin.”
”Andrew—tässä on Kitty, tallityttömme ja virallinen oikea käteni. Kitty—ööh, tämä tässä on Drew… Andrew, Charlotten…” Alexiina vaikeni hämillään, jolloin Kitty paikkasi reippaasti hänen puolestaan: ”Lotten poikkis? Tai kuinka mones nyt sitten oletkaan, kun Lottellahan noita miehiä piisaa.”
Alexiina loi Kittyyn varoittavan katseen, mutta nuorukainen oli ehtinyt synkistyä. ”Jaa?”
”Toisilla sitä vientiä riittää, toiset kelpaa vain ruunille!” Kitty nakkeli niskojaan ja meni keittiöön. Alexiina jäi kiusaantuneeseen hiljaisuuteen nuorukaisen kanssa.
”Niin, että mikä juttu…?” tämä vähän ajan kuluttua mutisi.
”Kitty liioittelee”, Alexiina toppuutteli heti.
Jääkaapilta kuului tyytymätön maiskautus. ”Kaikki sanovat aina noin! Sillä oli ranskalainen heila, varmasti oli!”
”En minä ainakaan nähnyt häntä kenenkään kanssa.”
”Entäs toi sitten?” Kitty osoitti Lucasia, joka kynsi mielihyvässään puristen juuri sohvan tyynyä—kuusta sekaisin sekin.
”Huttiksen kissoja”, Alexiina sanoi, muttei kuulostanut itsekään täysin varmalta.
Kun vielä kymmenisen minuuttia oli kulunut, Andrew nousi hitaasti seisomaan.
”Kiitti viskistä, mutta mä taidankin tästä jo lähteä…”
Samalla kun hän puhui, pihalta alkoi kantautua kovaäänistä keskustelua, joka vaikutti sanaharkalta.
”No, nyt he tulivat!” Alexiina sanoi, ja jo melkein katuvalta näyttävä Andrew valahti takaisin tuoliin. Hetken päästä ulko-ovi rämisi ja lähes huudon tasolla oleva riitely jatkui eteisessä.
”—voinut antaa sen olla!”
”Ei ollut minun vikani!”
”Sinä päästit siitä irti, vaikka sanoin, että pidä kiinni!”
”Tuuppasit tahallasi isoimmalla! Olisin voinut lyödä pääni!”
Alexiina nousi kulmat kurtussa ja päätään ärtyneesti ravistellen ylös ja käveli olohuoneen ovensuuhun.
”Älkääpä taas riehuko tuolla tavalla, meillä on vieraita! Minne Raicy jäi?”
”Kuka vi—?”
”Billy muussasi parhaimmat kurpitsat!”
”Se painoi ihan helkkaristi!”
”Treenaisit enemmän ja laittelisit hiuksia vähemmän, niin olisit miehekkäämpi!”
”Charlotte!” Alexiina järkyttyi. Billy loi tyttöön hyytävimmän katseensa, marssi Alexiinan ohi olohuoneeseen ja huudahti äkkiä halveksuen: ”Sinä!”
Alexiina kääntyi ympäri ja näki Billyn jähmettyneen puolitiehen, Andrewtä mulkoillen. Tämä nosti laiskasti kättään ja teki sillä laimean sotilastervehdyksen noustessaan taas seisomaan.
”Moro.”
”Huijari!”
”Huono häviäjä.”
Alexiina ei ymmärtänyt yhtään mitään. Alkoholi alkoi närästää ja hän röyhtäisi vaimeasti.
”Te sitten olette jo tavanneetkin…?”
”Ole kiltisti, ettet jää kiinni mistään alaikäisten laittomuuksista”, puhui Andrew pehmeästi Billylle, joka oli punehtunut kasvoiltaan. Poika ei vastannut mitään, vaan jatkoi matkaansa ja painui huoneeseensa. Andrew notkautti harteitaan, kun Alexiina raapi hämmentyneenä otsaansa.
”Aah… draamaa…”, sanoi Kitty jännittyneeseen hiljaisuuteen nautinnollisesti itsekseen kananmunavoileipää haukaten.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 19, 2016 13:05:31 GMT
Pulapoliisi 31.10.2015
”Tuutko mukaan?” Andrew osoitti sanansa Charlottelle, joka seisoi äitinsä selän takana. Charlottella oli kiukkuinen mielentila, mutta hän nyökäytti aggressiivisesti päätään ja toista olkaansa. ”Pihalle”, Andrew lisäsi, kun Charlotte oli kääntynyt kohti portaikkoa.
”Kiva, kun kävit!” äiti heläytti ja hikkasi, kun he vetivät kenkiä jalkaan eteisessä. ”Tule toki taas!” Charlotte pyöritti silmiään. Andrew astui kuistille ja piti hänelle ovea auki, sitten he harppasivat askelmat yli ja kävelivät rinnatusten kaivon ohi. Charlottella oli vahvasti epäilys, että äiti kyyläsi heitä olohuoneen ikkunasta.
”Minne…?”
”Joku paikka, missä ei oo uteliaita korvia”, Andrew sanoi hiljaa. ”Päästäänkö me tonne katsomoon sisään?”
”Kuuluttajan koppiin vai? Se on lukossa ja siihen tarvitsee avaimen.” Charlotte kääntyi ja tuli pian takaisin avaimet mukanaan. He kiersivät kentän ohi ja nousivat sitten portaat kisakatsomon ylätasanteelle. Charlotte meni kopin ovelle, väänsi avainta lukossa ja he kävivät sisään pieneen huoneeseen, jossa oli vain lipastollinen pöytä ja mikrofoni, pari hyllyä, kello seinällä sekä laaja ikkuna, josta näki koko ratsastuskentän. Raicy oli rakennuttanut kisakatsomon pari vuotta aikaisemmin, jotta kivimuurilla notkujat saataisiin muualle ratsastustunteja ja -kilpailuita seuraamaan.
Heti, kun ovi oli heilahtanut heidän perästään kiinni ja he olivat ahtaassa kopissa keskenään, Andrew harppasi eteenpäin ja kietaisi kätensä Charlotten alaselän ympäri. Hän kiskaisi tytön itseään vasten ja suuteli tätä.
Charlotte huudahti tukahtuneesti ja rimpuili irti.
”Mitä sinä oikein teet?!”
Andrewn sinisissä silmissä välkähti jotain mielenosoituksellista.
”Annoin kunnollisemman paluutoivotuksen”, hän sanoi. Charlotte mulkoili häntä.
”Kiitos ei!”
”Mikä sua vaivaa?”
”Mikä sinua vaivaa?”
”Se on sitten totta”, Andrew astahti taaksepäin. Hän tunki nyrkkiin menneet kädet pusakan taskuihin. ”Sulla on joku toinen.”
Charlotte ei tiennyt mistä mies oli sen saanut päähänsä, muttei kiistänyt. Hän kääntyi poispäin katselemaan tyhjää kenttää. Toisessa päässä jokin tumma ja matala liikkui, varmaan pesukarhu, joita oli muutamia niillä seuduilla. Kiukun alla häntä vaivasi onttous; Andrew ei aiheuttanut hänessä enää jännityksenväreitä, ei kirppuja pomppimaan vatsalaukkuun. Charlotten sydän oli nyt muualla, jossain päin Belgiaa…
”Joku heppapoika, hännystelijä—”
”Sinulla oli kai ihan asiaakin?” Charlotte kääntyi raivokkaasti ympäri. Andrew ei katsonut häneen, vaan murjotti pää sivulla. Äkkiä hän nosti molemmat kädet otsalleen ja tarttui turhautuneena hiuksiinsa.
”Helvetti!” hän huudahti. ”Ja mä olen jo kertonut sulle liikaa!” Hän kiroili rankasti ja näytti melkein kiskovan tukkaa itseltään irti, sulkien silmät kärsivän oloisesti.
Charlotte ei sanonut mitään, katseli vain. Ehkä aivan pieni myötätunnon pisara läikähti hailakasti hänen sisällään ja Andrewn epätoivon nähdessään tyynnytti Charlotten omaa vihaisuutta. Hän antoi miehen mutista ja mesota itsekseen jonkin aikaa, kunnes tämä vaikeni sormet upotettuina ummistettuihin silmäluomiinsa.
”Se on mun vika”, hän lopulta sanoi hiljaa ja katkerasti. ”Itepähän menin kusemaan omiin muroihini…”
”Tämä nyt liittyy kai siihen Valkoiseen Ruusuun?”
Andrew ei laskenut kättä kasvoiltaan.
”Mä luulin… mutta olin idiootti… ja nyt…” Hän mumisi ahdistuneena. ”Onko se vakavakin se teidän juttu?” hän yhtäkkiä kysyi ja katsoi taas Charlotteen.
Charlotte kohotti kulmiaan.
”Kato, kun… tai ei sekään mikään peruste ole, mutta…” Andrew hiveli hermostuneena otsaansa. ”Mä olen uskonut sulle asioita, joita en olis saanut. Osa niistä on arkaluontoisia, vain tän tapauksen tutkimiseen erikoistuneen poliisiryhmän tiedossa.”
”En minä ole käskenyt sinua kertomaan, jos ne on niin salaisia”, Charlotte vastasi tekopyhästi. Andrew oli varmasti asiasta toista mieltä, mutta jatkoi siitä huolimatta: ”Kun tilanne on nyt vähän muuttunut… ja on paha juttu, että mä oon esittänyt sut tässä valossa—”
”Missä valossa?” Charlotte pisti väliin.
”No… niin kun… että meillä on jotain...”
”Mitä sitten?” Charlotte huudahti kimakasti. ”Mitä ihmeen merkitystä sillä on poliisitutkintojen kanssa?”
”On sillä, kun mä oon uskonut sulle sisäpiirin tietoja!” Andrew pullisti silmiään ja näytti hetken kuuhullulta. ”Sitä tässä yritän justiinsa sanoa! Sä tiedät liikaa ja jos mä en saakaan… tai siis, jos sä et—” ”Mitä? Et saa minua pidettyä lähelläsi, sitäkö yrität vihjata?”
Andrew sulki ja aukoi suutaan, mutta ilmeisesti juuri sitä hän tarkoitti. Charlotte hengitti dramaattisesti ulos.
”No huh huh! Johan on! Todellista salapoliisin ammattikäytöstä, sekoittaa soppaan viaton alaikäinen tyttö, joka ei päästäkään housuihinsa ja siinä onkin sitten koko tutkimus vaakalaudalla!” Pilkkaava ja epäuskoinen ääni raikui pienessä huoneessa.
”Mä tiedän, oon kusessa—”
”Olet todella!”
”Hommaa hankaloittaa se, etten oikeasti ole poliisi… virallisesti.”
”Onhan sinulla virkamerkki.”
”Se on feikki”, Andrew sanoi vaisusti. ”Käytän sitä pelottelemaan epäiltyjä tai kuulustelunalaisia, koska poliisille ei valehdella yhtä helposti kuin siviilille.”
”Onko tuo edes laillista?” Charlotte kysyi epäluuloisesti. Andrew kohautti hartiaansa.
”Mulla on siihen erikoislupa.”
Äkkiä Charlotte risti käsivartensa. ”Ymmärrän nyt”, hän sanoi. ”Sinä olet pulassa, koska jos jäät kiinni tästä, että olet sekoittanut minut mukaan, poliisi evää oikeuksiasi. Koska sitähän sinä työksesi teet, freelancer-salapoliisi, autat FPCI:tä vapaaehtoisesti?” Andrew ei vastannut, mutta Charlotte tiesi osuneensa naulan kantaan. ”Oi voi, mitä sinä sitten teet, kun menetät hommasi?” Charlotte ei voinut itselleen mitään, sille, että hänen sävynsä oli ilakoiva. ”Ehkä on aika palata alkuperäiselle tiellesi eli hautaholvien ryöstäjärikolliseksi!”
”Voisitko olla edes hitusen vähemmän vahingoniloinen?” Andrew näytti nyt äreältä.
”En voi!” Charlotte hönkäisi. ”Olet yrittänyt käyttää minua hyväksi! Mitä, jos menen raportoimaan sinusta vaikka heti—?”
Avokämmen paiskaantui seinään aivan Charlotten naaman vierestä. Andrew seisoi äkkiä siinä hänen edessään miehen mitassaan, tiukkana ja joustamattomana. Charlotte ei pelästynyt, hän ei ollut koskaan osannut pelätä Andrewtä, vaikka tämä kuinka olisi yrittänyt uhitella, mutta laittoi silti suunsa kiinni ja tuijotti tuimasti takaisin.
”Pidit siitä tai et”, mies sanoi matalasti, ”sä olet nyt tässä jutussa mukana ja autat mua.”
He ottivat toisistaan mittaa katseellaan. Charlotte ei aikonut antaa periksi ensin. Andrew näytti siltä, ettei taipuisi itsekään, mutta lopulta hän vetäytyi hieman taa ja kohotti leukansa. Hän oli Charlottea paljon pitempi ja niin tehdessään tahtoikin antaa itsestään isottelevamman vaikutelman. Charlotte peruutti pari askelta ja kiipesi istumaan lipastopöydän kulmalle. Hän nosti toisen jalan polvensa yli. ”Sitähän olen yrittänyt sanoa jo kauan”, hän totesi viileästi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Aug 19, 2016 14:57:35 GMT
Poikia ja miehiä 31.10.2015 Alexiina seisoi ikkunassa.
”Ihan mukavahan tuo kaveri on”, hän hymisi katsellessaan, kuinka Charlotte ja Andrew tarpoivat pihan poikki. ”Rutkasti Lottea vanhempi tietysti, mutta kuitenkin muuten ihan…”
Kitty mässytti pöydän ääressä.
”Mulla on eläissäni ollut vain yksi kundikaveri”, hän puheli sormiaan nuollen. Lucas tarkkaili häntä tuuhean häntänsä puolelta toiselle heilahdellen. ”Lopulta se lähti käpälämäkeen, ei kestänyt, kun olin sitä miehisempi. Miehet on tosiasiassa nynnyjä.”
Ovi kolahti, Charlotte poikkesi eteisen piirongilla ja avainnippu helisten palasi sitten taas ulos ja hölkkäsi kauempana odottelemaan jääneen Andrewn kiinni. Alexiina tuskin kuuli, mitä Kitty sanoi. Kun nuoret olivat kadonneet tallin nurkan taa kentän suuntaan, siitä hetkisen kuluttua jokin vilahti ikkunan editse ja yritti hiipiä äänettömästi sisälle. Pian Kitty kirkaisi teeskennellyn kauhistuneesti ja matalasti muriseva ääni edelleen ulos tuijottelevan Alexiinan selän takana sanoi rahisten: ”He-he-hervotonta Ha-Halloweeniaaa…”
”Oi, älä viitsi, Raicy”, Alexiina sanoi ja kääntyi vilkaisemaan miestään. ”Onpa rumilus.”
Raicy irrotti karvaisen hirviömaskin kasvoiltaan. ”Niin sen on tarkoituskin.”
”Nyt ei sitä paitsi ole Halloween. Tämä tulee olemaan ensimmäinen tällä tilalla vietetty vuosi, jolloin emme vietä sitä kamalaa ’juhlaa’!”
”No sinä olet siitä kyllä ainut helpottunut”, Raicy totesi ja katsoi Kittyyn, joka virnisti.
”Turha olla noin synkkänä. Saithan pitää kurpitsasi”, Alexiina huomautti. ”Eikä sekään reissu mennyt ilman suunsoittoa?”
”Pari mäiskähti matkalla rikki, loput on nyt ladossa Dewnin lavurin päällä.”
”Niitä kaiverretaan sitten vasta huomenna.”
”Jaaha.” Raicyn ilme muuttui äkkiä kireäksi. ”Olin näkevinäni jonkin motskarin alaparkissa—”
”Drew on täällä”, Alexiina hymyili. Raicy nytkähti sennäköisenä, että meinasi saada lihaskrampin, mutta hillitsi kuitenkin itsensä. ”Hänethän voisi kutsua huomenna juhlimaan kanssamme Valopäivää—”
”Jos pidetään tämä ensimmäinen kerta kuitenkin ihan perheen välisenä”, tokaisi Raicy siihen. ”Joko Gillianin sotku on setvitty?”
”Puhuin Charlotten ja Billyn ja Kittyn kanssa asiasta. He suunnittelevat järjestävänsä huomenna Waveseille pikku yllätyksen…”
”Siitä tulee hupaisa”, Kitty vakuutti.
”Pääasia on, että saatte jotain tolkkua hänen vanhempiinsa”, Raicy muistutti. Alexiina katsoi häntä viistosti.
”Mitenkäs sinuun saisi tolkkua?” hän livautti.
Raicy sivuutti vitsin reagoimatta. ”Käyn katsomassa äitiä ja kai minun sitten täytyy mennä hakkaamaan niitä kavioita, kun ei sitä kengittäjää kuulu tai näy.”
”Mä meen jo edeltä”, ilmoitti Kitty ja lähti.
”Jätä tuo sitten pois”, Alexiina sanoi osoittaen naamiota, kun Raicy aikoi takkahuoneeseen päin.
Raicy tuhahti. ”Anna nyt miehen pitää edes yksi ilo!”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 19, 2016 16:57:10 GMT
Merkitty mies 31.10.2015
Charlotte istui pöydällä ja kuunteli tarkkaavaisesti, vaikka pitikin ilmeensä epäystävällisenä. Andrew pohjusti häntä ensin kaikenlaisilla katteettomilla uhkauksilla vaitiolovelvollisuudesta, luotettavuudesta; vetosi jopa siihen pieneen hyvyyteen Charlottessa, joka oli varmasti mustuneena ja käpristyneenä nokipallona siellä jossakin tämän sisikunnan pimennoissa. Charlotte vain äännähteli kärsimättömästi, luoden halveksuvia katseita mieheen, jota oli alkanut äkkiä pitää melko säälittävänä. Niin epäkypsänä, lapsellisena… Kuinka hän oli joskus voinut olla tämän lumoissa? Jos sai maistaa täydellisestä täytekakusta, sellaisesta kuin Lucas oli, ei mikään eräpäivänsä menettänyt kuivakakku ollut enää yhtään mitään.
Vain, koska Charlottea edelleen ainakin jossain määrin kiinnosti Sophien ja Mustien Ruusujen mysteeri, hän suostui toistaiseksi työskentelemään Andrewn hyväksi. Ainakin siihen pisteeseen asti, kun kokisi sen mielekkääksi. Hänellä ei tosin ollut enää minkäänlaisia aikomuksia toimia tämän marionettinukkena—tai syöttinä.
”Tää voi sitten kuulostaa todella yliampuvalta, etkä varmaan heti usko, mitä kerron…”
Charlotte räpytti silmiään hyvin hitaasti ja ikävystyneesti.
”…mäkään en vielä ihan… mutta ei oikein oo muitakaan selityksiä…”
”Mene jo asiaan.”
”Niin, no… okei sitten. Alotetaan vaikka siitä, että se toinen kadonnut tyttö löytyi—”
Charlotte ryhdistäytyi heti ja hänen silmänsä avautuivat. ”Patricia?! Onko hän…?”
”Hengissä, on”, Andrew nyökkäsi. ”Ei fyysisesti mitään vikaa, mutta se ei suostu puhumaan. Mitään.” Charlotte oli huomaamattaan nojautunut pöydänreunalla eteenpäin.
”Se on ollut nyt laitoksella kuulustelevana, mutta siitä ei oo saatu irti vielä sanaakaan. Ei oo kertonu missä on ollut, mitä on tapahtunut tai näin. On vaan hiljaa ja…”, Andrew värähti inhosta. ”Mäkin olin jututtamassa sitä, mutta se oli kuin olisi seinälle puhunut.”
”Mistä…?”
”Bridgetweetistä”, Andrew sanoi. ”Tiedätkö sieltä sellasen, kuin Dr. Blasen orpokoti?”
Charlotte äännähti epäselvästi.
”No, se paikka on ollut suljettuna jo pitkään. Siitä on aina ollut näitä huhuja liikkeellä, tiedäthän, urbaanilegendoja. Kuinka siellä on kidutettu mielisairauden partaalle lapsia ja muuta hilpeää…”
Charlotte katsoi ikkunasta taivaalla mollottavaan täysikuuhun. Hän värähti hieman. Kuinka sopiva kauhutarina Halloween-iltaan…
”Mitä hän teki siellä?”
”Ei tiiä. Sillä on vähän... epämääräinen tausta. Taas yksi näitä tyhjästä tulleita nuoria, jotka liittyy Bridgetweetiin… Mutta siis niin: sehän tutkittiin asemalla päästä varpaisiin ja kaikki sillä olleet esineet takavarikoitiin. Eipä sillä kauheesti mitään ollut, mutta arvaa mitä oli?”
”No??” Charlotte kysyi suurta mielenkiintoaan peitellen.
Andrew katseli häntä jonkin aikaa jännitystä lisäten ja tokaisi sitten: ”Valkonen ruusu!”
Charlotte nojautui hitaasti taas taa sulatellen kuulemaansa. Hänen aivonsa tuntuivat jäätyneiltä.
”Tekokukka”, Andrew jatkoi ja oli alkanut pyöriä pientä ympyrää Charlotten nenän edessä. ”Valkonen ruusu—niin kuin siinä lipussa, josta puolet löytyi rannalta ja toinen puoli tunnelista.”
”Tunnelista?”
”Bridgetweetin viemäritunneleista.”
”Ahaa…”
”Niitä on kartoitettu, mutta niitä on ihan liikaa, se on yhtä labyrinttiä. Niiden rakentamisesta tai olemassaolosta ei ole mitään virallisia dokumentteja. Niitä ei käytännössä katsoen pitäis ollakaan... ja kuitenkin meren alla, täälläkin, niitä risteilee pitkin poikin.”
Charlotte katsahti väkisinkin jalkoihinsa.
”Kuka ne on rakentanut?”
”Sepä se, ei tiedetä varmasti.”
”Mitä varten—?”
”Siitäkään ei oo varmuutta, mutta on kyllä… epäilyksiä.”
”No miksi?”
Andrew pysähtyi.
”Niin. Siitä mennään sitten niille vielä kummallisemmille vesille. Katsos, tää Mustien Ruusujen kultti… tiedätkö sä, mikä se oikeestaan on?”
Charlottea inhotti koko asian muisteleminen, mutta hän nyökkäsi epäröiden.
”Jokin sellainen outo kerho”, hän mutisi. ”He kuulemma auttavat nuoria tai jotain, en kyllä ole ihan varma miten… jotain…”, hän naurahti hyvin epävarmasti. Andrew oli kuitenkin vakava.
”Se on sellainen niin sanottu taikaryhmittymä, jonka juuret johtaa kauas historiassa”, hän sanoi. ”Mustan magian harjoittajia. Niiden pääasiallisessa käytössä ne tunnelit on ollut.”
Charlottea kylmäsi. ”Niin jotain sellaista olen ajatellutkin. Sitä Sophie sanoi.”
”Poliisissa ne ei oikein tiedä miten suhtautua, joten niitä on ryhtynyt tutkimaan pieni, perehdytetty ryhmä, johon mäkin kuulun”, Andrew jatkoi. ”Se on arkaluontoinen asia. Niillä on yllättävän paljon vaikutusvaltaa moniin toimijoihin… on tullut ilmi… ja mikä oudointa, niiden jäljille on mahdottoman vaikea päästä, koska…” Andrew vaikeni.
”Niin??” Charlotte yllytti. Andrew haroi hiuksiaan huolestuneena.
”Niille, jotka pääsevät pisimmälle, käy kalpaten.” Andrew oli selvästi jokseenkin järkyttynyt. ”En koskaan edes uskonut, että jotain tollasta on oikeasti olemassa, mutta niin se vaan on. Pari poliisia, jotka oli tutkimassa niitä tunneleita, eksyi ja löydettiin päiviä myöhemmin päästään seonneina… Hast, meidän ykkösmiehiä, se joutu vetäytyyn tehtävistä kesken kaiken… sillä olikin kattavin pohjatyö ja Hastin ansiosta ollaan päästy jo näin pitkälle. Joten ymmärrätsä”, Andrew äkkiä jatkoi erilaisella, paljon levottomammalla äänensävyllä, ”että jos sulle käy jotain tai tapahtuu jotain—”
”Minä olen ollut niiden kanssa tekemisissä henkilökohtaisesti”, Charlotte sanoi. ”Sophie vei minut niiden paikkaan, sinne autiotaloille. Osallistuin niiden riittiinkin. Sophie on voinut kertoa minusta kaiken, olin niiden keskellä yksin, ja olen edelleen tässä.” Hän levitti käsiään.
Andrew näytti siltä, että oli todella poissa tolaltaan.
”Ethän sä vain ole ollut niissä tunneleissa?”
”No en, ei kauheasti innosta mennä minnekään maanalaisiin viemäreihin.”
”Hyvä, äläkä koskaan menekään. Paitsi, jos nyt sanon näin, sä varmaan teet juuri päinvastoin. Mutta mä olen tosissani, se on erittäin vaarallista!”
”Rauhoitu. En aio mennä sinne.”
”Me ei vielä tiedetä, miten ne toimii, mutta ilmeisesti ei koskaan suoraan”, Andrew jatkoi ja lähti taas kävelemään. ”On tärkeetä, että ei paljasta oikeaa nimeään… siksikin Walter Kidd… Musta tuntuu, että se Valkoinen Ruusu on meidän puolella”, Andrew sanoi. ”Se likka, Patricia, joka löydettiin… se johti meidät taas uusille jäljille sen lopettaneen orpokodin kautta. Selvityksillä saatiin tietää, että sitä ne käytti vuosia yhtenä toimipisteenään—ilmeisesti ne vei sieltä lapsia, kodittomia ja orpoja, sellaisia, joita kukaan ei kaipaa… ja otti riveihinsä, palvelemaan niitä ja jatkamaan kultin toimintaa.”
Charlottea inhotti syvästi.
”Ruusu, joka sillä oli, musta tuntuu, että se oli meille vihje. Puumerkki. Tältä niin sanotulta Valkoiselta Ruusulta.”
”Valkoinen Ruusu on siis joku henkilö?”
”Niin mä luulen.”
”Mutta…”, Charlotten sydän tykytti, ”kuka?”
Andrew ravisti päätään. ”Joku, jolla on tietoa tästä, tietoa Mustista Ruusuista, mutta ei pelaa niiden pussiin.”
Ajatus kävi Charlotten mielessä. ”Mitä jos Patricia on se—?”
Andrew katsoi häntä. ”Ei”, mies pudisti päätään, ”tuskin. Mutta jos se puhuisi, me voitaisiin tietää paljon enemmän. Se toinen, epäonnisempi likka, Sophie, sen kuolemansyy on ja varmaan jääkin arvoitukseksi.”
Charlotte hätkähti. ”Miten niin?”
Andrew pudisteli päätään. ”Ei ole pystytty osoittamaan mihin se kuoli. Se vain ikään kuin kuoli, noin vain, kaatui maahan, sydän pysähtyi, mutta se ei ollut sydänkohtaus. Myrkkyjä ei ruumiinavauksen jälkeen ole tullut ilmi, vielä on harvinaisempien ja jäljettömämpien myrkkyjen tutkinta kesken, mutta näyttää vahvasti siltä, että sen keissi jää ratkaisematta poliisien arkistoon.”
”Hän oli todella sekopäinen sinä iltana”, Charlotte muisteli osin kauhunsekaisen kutkuttavasta jännityksestä hykertäen, osin oikeasti pahoin voiden. ”Hän kertoi minulle sekavia juttuja, en ymmärtänyt puoliakaan, mutta sain käsityksen, että hänen olisi pitänyt tehdä jotain mitä hän ei kuitenkaan sitten halunnut tehdä. Hän sanoi... tuota noin... Sitten hän käski minun ottaa Fifin”, Charlotte vaikeni hetkeksi ja jätti kuitenkin mainitsematta Sophien varoitukset poliiseista. Hän katsoi Andrewhen, joka tapitti häntä hyvin kärkkäästi kuunnellen, ”Dewn hevonen…”, Charlotte selvensi, mutta Andrew nyökkäsi sennäköisenä, että tiesi kyllä. ”Niin… niin otin Fifin ja vein sen lähellä olevaan piharakennukseen piiloon. Sophie sanoi, että ne veisi sen, jos saisivat kiinni. Tiedätkö mitä”, Charlotte äkkiä henkäisi, ”Fifi tulikin meille vähän outojen oikkujen kautta! Se oli ollut rääkättynä ja hylätty emänsä kanssa yhteen latoon—”
”Tiiän”, Andrew sanoi.
”Onko sillä—liittyykö sekin tähän?”
Andrew nyökkäsi. ”Sun veli”, hän yhtäkkiä sanoi, ”koska se meinaa tulla takaisin… vai tuleeko enää ollenkaan? Melkein olisi parempi, jos ei tulisi...”
Charlotte oli jäänyt pohtimaan Fifiä ja sitä, kun Dewn oli saanut sen, että säpsähti melko tavalla Andrewn yhtäkkisiä sanoja.
”Hän soitti, kun me oltiin Ranskassa, ja sanoi, että kyllä me tavataan taas pikemmin kuin osaan odottaa. Miksi?” hän lisäsi entistä epäluuloisemmin. ”Eihän Dewn kai tähän liity mitenkään?”
Andrew meni vähän vaikeaksi, ei heti vastannut. Charlotte jatkoi hänen tillitystään ja nyt uusi suuri levottomuus valtasi hänetkin.
”Mitä!” hän huusi vastausta vaatien.
”Mun ei varmaan ole hyvä…”
”Kerro! Heti!”
”Ei… siis, kun… jos mä kerron sulle, sä et saa tehdä asialle mitään. Pystytkö siihen?”
”Tehdä mille mitään? Drew, miten Dewn liittyy tähän?!” Charlotte jo huusi huolestuneena. Häntä oli alkanut äkkiä pelottaa. Ulkona ikkunan takana pimeys hiljalleen laskeutui, kuun kammottava kumotus lankesi myllymäen metsikköön ja kentälle…
”Mä en aio kertoa, jos sä et pysty pitämään sanaasi!” Andrew komensi tiukasti. ”Et saa puhua kellekään, et vihjata mitään kellekään, etkä varsinkaan sille itselleen—”
”Minä lupaan! Mitä tahansa! Mutta kerro jo!”
”No”, Andrew veti ja pidätti henkeään, ”sen perässä ne ilmeisesti on”, hän sanoi samalla, kun hengitti ulos, ”Mustat Ruusut. Ei sun, niin kuin me ensin luultiin... vaan sun veljen, Dewnin.”
Kylmyys ja pelko, jollaista on mahdotonta kuvailla, syöksi jääpuikkonsa suoraan Charlotten sisikunnan läpi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 19, 2016 17:06:34 GMT
Damsel 1.11.2015
Kuinka paljon ihmisen psyyke kestää?
Laiminlyöntiä, vähättelyä, panettelua, uhkailua… Väkivallan ei aina tarvitse olla fyysistä, usein psyykkinen, mentaalinen ja henkinen supressio jättävät pahimmat ja syvimmät haavat.
Kosteat kyynelet olivat sotkeneet sivun Gillianin päiväkirjasta. Kuulakärkikynän muste oli lähtenyt leviämään… sanat ’Kukaan ei voi olla yhtä’ ja ’Hirviö’ olivat vääristyneet, venyneet ja suttaantuneet. Hänen rehottava tukkapehkonsa oli kuin pomminjäljiltä, kampaamaton ja laittamaton. Hänen silmänurkkansa punoittivat kaiken itkemisen jäljiltä, mutta juuri nyt hänen ilmeensä oli tyyni — hän oli nukahtanut uupumuksesta kevyeeseen uneen kirjansa päälle — vaikkakin lukemattomien pisamien alla kasvot olivat yhä kalpeat ja huulensa yhteen puristetut.
Jälleen ansassa, vankina omassa talossaan, Gillian retkotti hervottomana pöytänsä ääressä.
Modernin valkoisen talon käytävillä aina mustissa kulkeva taloudenhoitaja vartioi ja kuurasi mennessään lattioita; olohuoneessa rätisevän tekotakkatulen ääressä kannettavalla tietokoneellaan jykevä punatukkainen nainen naputteli näppäimistöä pitkillä kynsillään.
Oli hiljaista, oli rauhallista ja kaikki niin tavattoman järjestelmällisesti järjestyksessä.
Ensimmäinen poikkeama tähän asialliseen viileyteen kotitunnelmassa oli ovikello, joka soi heleästi ja kirkkaasti.
Zoey Wavesia ei mikään hätkähdyttänyt eikä hänen nakuttelunsa tahti edes hetkiseksi hidastunut. Taloudenhoitaja lopetti heti puuhansa ja sangen ketterästi hieman pyyleväksi naiseksi ehti ulko-ovelle, jonka ovisilmästä hän kurkisti pihalle.
”Kuka siellä on, Boulice? Jos jokin ovelta ovelle kaupittelija, älä avaa ollenkaan.”
”Ei ketään, rouva.”
”Miten niin ei ketään?” rouva Waves ei vieläkään kohottanut katsettaan.
”Ei ketään, rouva, en nähnyt ketään”, taloudenhoitaja toisti.
Ovikello soi samassa uudestaan. Boulice kiiruhti jälleen eteishalliin ja katsoi ovisilmästä. Sitten hän aukaisi ulko-oven, mutta se kesti jonkin aikaa: hänen täytyi kaivaa lasisen eteiskaapin avain povitaskustaan, avata se, painaa virtalukko päälle, poistaa ovesta ketju ja vasta sitten aukaista ulko-ovi.
Oven takana ei ollut ketään.
”Boulice!” Zoey Wavesin ääni huusi sisältä olohuoneesta. ”Sulje ovi, vikkelään!” Taloudenhoitaja kiirehti tottelemaan, kun jostain lässähti tomaatti suoraan rakosellaan vielä olevasta ovesta sisään ja mäiskähti vastapuunatun eteishallin kiiltelevälle ruutulattialle. ”Ne ovat penskoja, Boulice! Karkki- ja keppostelukierroslaisia, äkkiä äkkiä, meillä ei ole heille mitään!”
Boulice sulki oven, mutta liukastui sitten liian liukkaalla lattialla olevaan märkään tomaattiin – ja lensi nurin. Virtalukkolasikaapin avain kiiti hänen hyppysistään pitkälle.
Zoey Waves kirkui. Toinen tomaatti oli lentänyt päistikkaa olohuoneen ikkunaan ja valui nyt ulkopuolella sitä pitkin kuin verinen silmämuna.
Huoneessaan, Gillian hätkähti hereille. Pöllämystyneenä ja paikat puutuneina hän kohottautui istumaan suoraan ja katsoi juuri ikkunastaan, kun siihen ilmestyi käsi. Gillian räpytti hämmästyneenä silmiään ja kämmentä seurasi käsivarsi, sitten olkapää… Tomford ilmaantui lasin toiselle puolen, hymyillen vaisusti tytölle sisällä, joka oli edelleen hyvin ihmeissään.
Tomfordin toinen käsi oli kipsissä. Hän osoitti sitä terveen käden sormellaan. Kipsissä luki:
NYT!
Gillian tuijotti sitä hetken, sitten aivan kuin olisi saanut sähköiskun, ponkaisi pystyyn ja riensi huoneensa ovelle. Hän pisti päänsä siitä käytävälle, katsoi molempiin suuntiin… ja lähti liikkeelle. Jostain päin taloa kuului kirkunaa ja ulinaa. Gillian ei aikaillut, vaan mahdollisimman huomaamattomasti kiirehti kohti eteishallia. Siellä hän otti esiin kenkänsä, sujautti ne jalkoihinsa hermostuneesti huohottaen, nosti takkinsa ja huivinsa kaapista, ja meni ulko-ovelle. Lasivitriinin ovi oli selkosenselällään, virta oli yhä pois päältä. Äiti huusi juuri: ”Ei! Ei uima-allasta!”, kun Gillian avasi oven. Se aukeni kuin portti taikamaailmaan ja hän puikahti siitä pihalle. Jännityksestä täristen hän juoksi tielle asti.
Crittlinin rannalla venetalojen edustalla Tomford odotteli häntä. Hän heilutti toista kättään ja Gillian juoksi hänen luokseen. He halasivat ja Gillian nauroi ääneen.
”Minä pääsin ulos!” hän henkäisi.
”Oletko kunnossa?” poika kysyi hellästi, vaikka häneltähän Gillianin olisi pitänyt tiedustella vointia. ”En… tiedä. Luulen niin. Oi ei, äiti ei kyllä yhtään tykkää tästä…”
Jonkin aikaa odoteltuaan rannalle juoksivat äänekkäästi hekottaen myös Billy sekä yltä päältä tomaatissa oleva Kitty, perässään Charlotte.
”Jees!” Kitty huusi, kun he saavuttivat heidät. ”Operaatio Pelastakaa Prinsessa on onnistunut!”
Charlotte ja Billy hidastivat pysähdyksiin ja molemmat huohottivat polviinsa nojaten. Billy painoi toinen silmä kiinni pistävää kylkeään.
Kitty nosti kätensä ylös ja esitteli hauistaan. ”Oloni on sangen ritarillinen!”
”Kuinka te… minä…”, Gillian oli sanaton. ”Kiitos kamalasti, olen ollut vangittuna sisälle siitä lähtien, kun tultiin takaisin. Äiti on mennyt aivan mahdottomaksi eikä isä ole ollut kotona…” Hän katsoi heitä kaikkia äkkiä liikuttuneena, ja he hymyilivät hänelle ystävällisesti takaisin. ”Mutta kuinka te onnistuitte?”
”Nopeudella, ajoituksella, erinomaisella sihdillä ja ripauksella lykkyä”, luetteli Kitty virnistäen.
”Mitä te teitte uima-altaalle?”
”Niin se… Billie-kuoma hoiti sen, vai mitä?”
”Ämpärillinen sammakonkutua ja pari oikeaakin sammakkoa”, sanoi Billy olkaansa kohauttaen kuin se ei olisi ollut mitään. ”Siinäpähän skuuppaavat niitä jonkin aikaa.”
”Hyi, yäk”, Gillianin oli pakko hihittää.
”Alexiina kertoi meille, että olet pulassa. Mutta pitäähän sinun nyt valopäivänä tulla kaivertamaan kurpitsoita ja mukaan yövaellukselle Unicorn Campille!”
”SEIS!” kuului samassa huuto. Boulice oli tullut ulos talosta Zoey Waves taustanaan, nähnyt heidät rannalla ja lähtenyt juoksemaan heitä kohti.
Nuoret rääkäisivät ja kikattaen pinkoivat karkuun.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 22, 2016 16:04:54 GMT
Mutta mitä ne tahtoivat hänestä?
Tämä kysymys pyöri Charlotten mielessä, kun he varustivat hevosia tallipihalla valmiina maastoretkelle—oli Valopäivän sunnuntai ja he ratsastaisivat ympärillään illan laskeutuessa Sungroan Hillsin metsään Unicorn Campin leiripaikalle. Gillian oli aikaisemmin pelastettu onnistuneesti Pahattaren kynsistä ja hänen levottomuuteensa isä oli vakuuttanut, että hän ei päästäisi ketään ”Bombulaa” tai muutakaan Zoey Wavesin kätyriä Orange Woodin porttia edemmäs tätä takaisin hakemaan. Gillian oli kuitenkin ollut koko päivän turhaan huolissaan, sillä Boulicea tai Lucasin vartijoiden tapaisia virallisia miehiä ei ollut tullut heidän peräänsä. He olivat syöneet hyvin mausteista ja suolaista ruokaa, pitäneet kurpitsankaiverruskilpailun (jonka tietysti Gillian oli voittanut) ja auttaneet Emilyä sytyttelemään kynttilöitä ympäri pihaa: ne loistivat nyt kuistikaiteen ympärillä, kaivonkatolla, männynoksissa ja tallin seinustoilla. Rannalle oli sytytetty kokko, jota katsomaan oli tullut muitakin paikallisia, ja Billy oli palkittu parhaimmasta naamiaisasusta konvehtirasialla (hän oli pukeutunut yksisarviseksi illan huipennuksenkin kunniaksi). Oli kuitenkin vaikeaa nauttia hauskan retken fiiliksistä, kun suuri ennen kokematon huoli nakersi Charlottea sisältä käsin. Muut rupattelivat pilaillen ja iloisesti, toisiaan leikillään säikytellen, mutta Charlotte oli aivan aidosti peloissaan; eikä hän saanut puhua siitä kenellekään. Mutta miten hän voisi olla puhumatta, miten hän voisi noudattaa Andrewn komentoa olla vaiti ja vihjaamatta vanhemmilleenkaan siitä, että Dewn saattoi olla vaarassa? ”Älä tee mitään hätiköityä. Konsultoit mua aina ensin! Se ei hyödytä mitään, että menet kertomaan jollekin asiasta. Mitä sun mutsi tai faija voisi tehdä – ei mitään. Me ollaan ainoita, jotka voidaan tehdä asian eteen jotain ja meillä on homma hanskassa”, oli Andrew vakuuttanut, mutta Charlotte ei oikein enää uskonut poliisien hanskoihin. Miten he voisivat varmistua Mustien Ruusujen toimista, jos eivät edes tienneet missä nuo tällä hetkellä majailivat? Poliisit eivät edes osanneet selittää heidän toimintatapojaan, sillä he viimeiseen asti etsivät jotain muuta ”loogista ja järkeenkäyvää” vaihtoehtoa sille, mitä Sophiellekin oli tapahtunut. Mutta mitä jos selitys ei ollut järjellä selitettävissä? Oli se kuinka pähkähullua hyvänsä, Charlottea ei jättänyt rauhaan hiljainen aate: Sophie oli ollut kirottu. Ehkä Charlottekin oli, mutta jotenkin Ranskassa viettämänsä aika Lucasin kanssa oli pyyhkinyt hänestä pois sen pelon, joka hänellä aikaisemmin oli ollut, eikä hän enää ollut huolissaan omasta puolestaan. Päinvastoin, hänestä melkein tuntui, että ellei juuri nyt olisi ollut lokakuun ja marraskuun vaihde, syksyn pimeimmät ja synkimmät yöt sekä jättimäinen karmiva kuu taivaalla, hän olisi melkein uskaltanutkin marssia autiotaloille lyömään luun kurkkuun muutamalle kulttilaiselle, jos he siellä enää olisivat olleet.
Charlottea kadutti, että hän oli niin vietävän utelias ja valmis inttämään jääräpäisesti, kunnes saisi toiset puhumaan. Andrew oli surkea salapoliisi, kun ei osannut pitää suutaan: hänen olisi pitänyt vain yksinkertaisesti kieltäytyä kertomasta tätä seikkaa Charlottelle, joka ei nyt enää saanut hetken rauhaa piinasta, että Dewn olisi jollain tavalla vaarassa.
Ensimmäistä kertaa ikinä, Charlotte toivoi koko sydämestään, ettei Dewn palaisi; ei ainakaan ennen kuin olisi taas varmaa, että se olisi turvallista. Charlottessa vällyi kauhunsekaista hermostusta tarkistaessaan tallille johtavan hiekkatien, että kohta Dewnin asuntoauto kurvaisi sieltä mäntyjen reunustamaa tietä kotiin…
’Ei se välttämättä ole hän, mitä ne haluaa. Se voi olla jotain, mitä sillä on.’ Charlotte kiristi Shalian vyötä huultaan purren Andrewn sanoja jälleen päässään vatvoen. Fifi? Senkö ne halusivat? Olivatko Mustat Ruusut syypäitä hevosten aikaisempaan ryöstöön herra Madclockilta? Mutta miksi? Mitä ihmeellistä tuossa palominossa oli? Ja mikseivät he siinä tapauksessa vain tulleet heille, murtautuneet talliin tai kesällä vieneet hevosta suoraan laitumelta? Charlotte ei vain käsittänyt.
Nyt hänen pitäisi lakata pohtimasta näitä asioita. Kuten Andrew oli todennut, ei hänkään voisi mitään tehdä. Hänen olisi jatkettava normaalisti elämistä ja vain odotettava, että asiat edistyisivät johonkin suuntaan.
Ja, jos Andrew oli vaistossaan oikeassa, auttaisihan heitä tuo mystinen Valkoinen Ruusu...
”Oletteko valmiita?” Äiti istui Mollyn satulassa ja suoristi valkoista stetsoniaan. Isä seisoi Rickyllä hänen vieressään valmiina, iso telttarinkka selässään. Charlotte sipaisi Shaliaa kaulalta ponnistaessaan kyytiin ja toivoi, että hänen otsassaan olisi nappi, jota painamalla aivot saisi kytkettyä pois päältä. ”Hyvä!” äiti sanoi, kun kaikki näyttivät peukkua. ”Lähdetään.”
Konkkaronkka keinahti käyntiin, Molly ja Ricky etunenässä. Seuraavana menivät Gillian Fifillä (Charlotte tuijotti voikkoa hypnotisoituneena), Shalia, Billy Africalla, käsipuoli-Tomford Tofulla ja perää piti Kitty Castrolla.
Charlotte hakkasi itseään ohimoon vapaalla kädellään. ”Älä ajattele sitä, älä ajattele sitä. Hän ei ole täällä nyt, hänellä ei ole juuri nyt hätää, joten ei auta hermoilla…”
”Kielii mielenvikaisuudesta, kun puhuu päälleen”, kuului mairean omahyväinen ääni Shalian takaa ja Billy virnuili häijysti, kun Charlotte erehtyi vilkaisemaan sinne suuntaan. Billyä selvästi kaihersi, että Tomford oli taas saanut hänen lempihevosensa ja oli siksikin naama pidempänä kuin Africalla.
Charlotte ei vaivautunut huomioimaan häntä mitenkään, vaan veti muutamaan kertaan syvään henkeä ja koetti viimein päästä tunnelmaan mukaan: siihen, että heillä oli edessä kauhujen yö keskellä pimeää metsää, ei turhankaan kaukana Sophien autiotaloista, tarkemmin ajatellen…
*
”Pistäkää lamput päälle, jos ei vielä ole! Metsäpolku on pimeä”, isä huusi olkansa yli, kun maantiepätkä päättyi ja he kääntyivät sivuun kohti polkua, joka nousi mäkeen. Otsalamput syttyivät ja valaisivat kiiloja ratsujen välille sekä edellä kulkevan persuksiin. Charlotten silmät pysyivät Fifin vaaleassa hännässä.
”Ei! Tofu!” kuului jonkin ajan kuluttua takaa; Kitty sätti Tomfordin puolesta kimoontuvaa harmaata jytkyä, joka oli pysähtynyt hamuamaan jotakin kankeaa heinikkoa polunvarresta Castron irvistellessä hyvin pahaa enteillen sen takana. Shalia nousi mäkeä reippaasti korvat höröllä – sille ei rankka maastoretki ollut mitään.
Varjot liikkuivat puissa heidän sivuillaan. Charlotte säpsähti niitä aina välillä, mutta joka kerta katsoessaan tarkemmin uudelleen, ei nähnyt mitään paranormaalia. Lehdettömät oksat olivat kuin luisia sormia, jotka hapuilivat heidän suuntaansa; tiheiden kuusten lehvästöt luoksepääsemättömiä mustia-aukkoja; ja mäntyjen korkeat rungot kuin pimeyden valtakunnan rajalla seisovia pylväitä. Kylmät väreet vilisivät Charlotten selkäpiissä, kun hän mietti, että jossain noittenkin puitten takana Mustien Ruusujen yksi majapaikoista oli ollut…
Reitti oli koko matkan ylämäkeen ja vaati hevosilta enemmän lihaksia. He kevensivät kantamusta irrottamalla takamuksiaan satuloista ja ratsut venyttivät kaulaansa alas nähdäkseen paremmin mihin kavionsa asettivat. Oli jännittävää taivaltaa jo yönpimeässä metsikössä, mutta onneksi siellä ei tarvinnut olla yksin.
Lopulta, useamman kilometrin jälkeen, maa alkoi tasaantua ja hevoset pärskivät helpottuneina. Edessäpäin näkyi jo aitausta sekä heinänsäilömiseen tarkoitettu puolilaho aittarakennus. Isä hyppäsi edeltä alas maahan ja sytytti lyhdyt, jotka roikkuivat Unicorn Campin portilla.
”Perillä ollaan, tervetuloa. Riisukaa hevoset tuolla puomilla ja tuokaa tänne—tuohon aitaukseen menee Castro ja Tofu, Fifi ja Africa tänne…”
Kun hevoset oli saatu levähdyspaikalleen ja heinät turpien eteen, muut hajaantuivat tarkastamaan leiripaikkaa. Se oli pieni puuton alue lähellä metsän rajaa kallioilla, joilta näkyi merelle, kun siitä vielä jatkaisi pidemmälle. Paikalla oli tilaa pystyttää useampia telttoja, nuotiontekokohta sekä yksi pöytä ja muutamia tuoleja sivummalla.
Billy ja Raicy alkoivat heti pakertaa isoa nuotiota, johon Kitty kantoi heille polttopuita heinäaitan sadesuojasta, ja äiti merkkaili teltoille pystytyspaikat valmiiksi. Gillian vaelsi Tomfordin kanssa kahden vähän kauemmas katselemaan tähtitaivasta, joka pilkahteli silloin tällöin tummien pilvien lomasta; ja Charlotte, jolla ei ollut erityistehtäviä, istahti eräälle kivelle ja jäi vain poissaolevana seuraamaan muiden touhuja.
”Sinä voisit kantaa noita tuoleja valmiiksi”, äiti sanoi ohi mennessään. Niinpä Charlotte nousi ja vei tuolit nuotiopaikan luo. Raicy selitti juuri Billylle erilaisia tapoja asetella puut pinoon ja mihin kohtaan tuohta piti asettaa, jotta tuli lähtisi liekkeihin ilman savuttamista. Charlotten mielessä kävi, että isä vaikutti suhtautuvan Billyyn jo liki kuin omaan poikaansa. Kannettuaan tuolit, Charlotte meni hevosten aidalle ja jäi katselemaan niitä siksi aikaa, että lämmin hehku valaisi leiripaikan ja kaikki kerääntyivät eri suunniltaan tulen ääreen.
Ensimmäiseksi sen keskelle laitettiin nokipannu vedenkeittämistä varten, ja Raicy istahti vuolemaan makkaratikkuja kepeistä, joita Tomford ja Gillian olivat keränneet. Äiti toi muonatarvikkeita: sieniä, muikkuja, soijamakkaroita, maissia, tomaatteja, juustoja, kurpitsaa ja muuta, jota he voisivat alkaa grillailemaan heti, kun saivat valmiin tikun käteensä.
”Kai joku toi vaahtokarkkeja?” Billy kysyi huolestuneena.
”Totta mooses nyt vaahtiksia pitää olla!” Kitty ilmoitti äänekkäästi ja veti omasta repustaan kolme isoa pussillista näitä pehmeitä karkkeja.
”Vasta ruoan jälkeen sitten”, muistutti äiti. ”Kai minäkin voisin tehdä poikkeuksen ja ottaa nyt kaakaota…”
Kun kaikilla oli jo mukavasti ruskistumassa oma herkkutikku persoonallisin variaatioin, Kitty sanoi äkkiä tulikuumaa tomaattia sormellaan tökkien: ”Raicy, kerro meille kummitustarina!”
Isä kohotti katseensa makkaratikkunsa päästä. ”Jaa, vai kummitustarina?”
”Tiedät varmasti joitain”, Kitty jatkoi, ”George on takuulla kertonut.”
”Hmm… no, kyllä isä meille tosiaan muutamia tarinoita kertoi silloin, kun vielä olimme pikkupoikia. En välttämättä kyllä muista niitä enää kokonaan. Eikä se taida kummitustarina olla, mutta—”
”Anna kuulua!”
Raicy nojautui polviensa varaan ja iskosti katseensa nuotion liekkeihin. Niiden valot ja varjot tanssivat hänen kasvoillaan, ja Charlotte saattoi melkein kuulla shamaanirumpujen jytkeen niitä lumoutuneesti katsellesssaan.
”No, hyvä on. Voisin kertoa teille tarinan tästä paikasta”, hän aloitti jo mystisemmällä äänellä, selvästi nauttien tilaisuudesta päästä vähän pelottelemaan heitä kaikkia jännittävillä kertomuksilla, ”siitä, mistä nimi Unicorn Camp on lähtöisin.”
”Kuulostaa hyvälle”, Kitty virnuili innostuneesti, ja Gillian nosti hänelle sormen huulilleen hyssytellen. Äiti hymyili itsekseen pilkettä silmäkulmassaan.
”Olipa kerran noita, joka asui juuri tässä samaisessa metsässä—siihen aikaan, kauan, kauan aikaa sitten, koko Sungroan Hillsiä peitti tiheä ja läpitunkematon suuri havumetsä, jonka kätköihin oli noidan helppo piiloutua. Häntä etsittiin ja vainottiin, sillä noidan uskottiin loihtineen intiaanien tulevan luvatun suuren päällikön, Kultaisen Auringon, kultaiseksi hevoseksi ja vieneen tämän mennessään. Intiaanit kuitenkin pelkäsivät noitaa, eivätkä uskaltaneet tulla tähän metsään. Niinpä he joutuivat nöyrtymään ylpeydessään ja pyytämään apua muualta: kullankaivajien jälkeläisiltä, joita vastaan olivat vain vuosia aiemmin sotineet Yellowbriskin jokirantatörmäiden äärellä. Lopulta heitä suostui auttamaan peloton nuorukainen, joka vakuutti kykenevänsä vastustamaan noidan taikavoimia. Vastapalkaksi urotyöstään, nuorukainen vaati viimeisetkin intiaanien maista, jotka nämä olivat onnistuneet sodan jälkeen pitämään itsellään: kaikista hedelmällisimmän ja kultarikkaimman suiston Phew-järven ympärillä. Pitkin hampain intiaanit suostuivat, sillä he uskoivat poppamiestensä ennustuksiin suuresta päälliköstään Kultaisesta Auringosta, joka auttaisi heitä jälleen valloittamaan kaikki menetetyt alueet takaisin valkonaamoilta. Niinpä intiaanit väistyivät alueelta ja nuorukainen lähti matkaan. ”Mutta nuorukainen ei koskaan enää palannut tästä metsästä. Intiaanit raivostuivat ja uskoivat, että heitä oli huijattu; he hyökkäsivät kullankaivajien kylään, mutta joutuivat kokemaan karvaan tappion ja vetäytymään lopullisesti kauas vuorille – missä heidän yksittäisiä jälkeläisiään edelleen on. Sanotaan, että tappio oli heille niin karvas, että se lopullisesti hajotti heidän yhteisönsä.”
”Mitä nuorukaiselle tapahtui?” Kitty ei malttanut pitää kieltään. Kipinät nuotiossa sinkoilivat.
”Huhu kertoo, että hän tosiaan löysi ja tapasi noidan eräänä täydenkuun yönä”, Raicy sanoi salaperäisellä äänellä. ”Hän iski tätä miekalla, jonka oli valmistanut varta vasten noituutta vastaan, vaadittuaan ensin Kultaisen Auringon lumouksesta vapauttamista, johon noita ei suostunut. Hevonen pääsi karkuun ja se laukkasi pakoon... ja noita kuoli… mutta samalla, kun noita kuoli, myös nuorukainen sai osansa noidan kirouksesta… hän varisi maahan tuhkaksi siinä missä seisoi ja noita, joka huusi ja ulvoi kohti kuuta, sai uuden olomuodon… ”Vielä yhä, täällä metsän pimennoissa noita juoksee, keltaiset häijyt silmänsä pahansisuisesti välkkyen, ja etsii hevosta, joka häneltä kerran karkasi…” Raicy nosti makkaratikkua ja tarkasteli sitä joka puolelta.
Kaikki muut kuuntelivat yhä hiirenhiljaa henkeään pidättäen.
”Mitä—mitä sitten tapahtui?”
”Tarinaan kuuluu vielä eräs toinen seikka, josta isäni ei tiennyt, mutta Thomas kerran kertoi, kun jutustelimme pehmeitä laaksotöissä. Aina täydenkuun aikaan, niin se on, metsälähteellä, paikassa, jonne urhean nuorukaisen tuhkat maatuivat, puhkeaa kukkaan kaunis, yönvaloakin kalpeampi valkoinen ruusu—”
Charlotte huudahti ääneen, mutta kukaan muu ei välittänyt hänestä.
”—ja silloin, kun tuo ruusu puhkeaa, ilmestyy kuunvalosta esiin myös valkoinen, upeaakin kauniimpi yksisarvinen…”
”Ooh! Siitä Unicorn Camp!”
”Tarkoittaako se tuota lampea, joka on tässä ihan lähellä ja josta haetaan tänne aina vettä?”
”Luulisin”, isä nyökkäsi ja irrotti makkaran varovaisesti kepistä.
”Se on se nuorukainen!” Kitty oli kuin lentoon lähdössä. ”Hänestä tuli yksisarvinen!”
”Miten surullinen tarina”, äiti sanoi hiljaa.
”Niinpä, sankariparka!”
”Minä tarkoitin kylläkin enemmän sitä, että tuohan kertoo tämän paikan alkuperäisasukkaiden, Phew-intiaanien, vuosituhansia vanhan heimon lopullisesta katoamisesta.”
Kitty pärskähti. ”Mitä niistä inkkareista, hehän täällä sotivat ja hyökkäsivät kullankaivajien kimppuun syyttä! Ei ollut nuorukaisen vika, että se noita tappoi hänet…”
”Mutta he olivat täällä ensin. Kullankaivajat saapuivat ja ryöväsivät maat ja ajoivat heidät pois asuinsijoiltaan. Ei se nyt ole kyllä kovin reilua”, äiti sanoi hassunkurisen vakavana. Isäkin taisi ajatella hänestä niin, sillä lisäsi: ”Tämä on satua, täkäläisiä tarinoita. Tuskin siinä on faktaperää muussa kuin siinä, että täällä tosiaan oli aikoinaan intiaaneja ja sitten kullankaivajat, esi-isämme, tulivat ja perustivat Waterphewn kylän.”
Äiti pudisteli edelleen tyytymättömänä itsekseen päätään.
”Se oli kaunis tarina, minäkin olen kuullut sen”, Gillian sanoi. ”Vaari kertoi minulle siitä joskus, mutten kyllä muistanut kaikkia yksityiskohtia.”
Raicy nyökkäsi hänelle. ”Ai niin”, hän äkkiä sanoi, ”siihen kuului sellainenkin, Thomas kertoi, että yksisarvinen auttaa metsään eksyneitä ja opastaa heitä takaisin poluille, toivoen ilmeisesti siten, että joku joskus osaisi neuvoa sitäkin takaisin kotiin.”
Gillian pyyhkäisi poskeaan ja Kitty niiskutti.
”No, se siitä”, Raicy totesi. ”Katsokaa niitä paistoksianne, etteivät kärähdä.”
Kun rupattelu leirinuotion äärellä jatkui Kittyn intoillessa Tornadotista ja yleisestä harmittelusta siitä, ettei Dewn ollut paikalla kitaransa kanssa luomassa retkeilyn tunnelmaa vielä lisää ja Tomfordin äkkiä vetäistessä terveellä kädellään taskustaan huuliharpun, jota alkoi soittaa heille; Charlotte toljotti hyisen jäätyneenä tuleen tuntematta sen lämpöä.
Siinä se oli taas tullut. Valkoinen Ruusu. Ketä… tai mitä se oikein tarkoitti?
”Oi!” joku äkkiä henkäisi. ”Katsokaa!”
Mustalta taivaalta oli alkanut hiljalleen leijailla suuria, pehmeännäköisiä puhtaanvalkoisia lumihiutaleita, jotka pian täplittivät maan puuteripeitteellään.
”Lunta!”
”Se on ensilumi.”
”Syksy oli sitten siinä taas. Talvi tulee. Teltat täytyy pystyttää ennen kuin maa menee kuuraan.” Kitty työnsi kielensä ulos ja Gillian pyydysti hiutaleita hellästi kämmenet avoinna. Billy ravisteli niitä omasta stetsonistaan ärtyneenä.
*
”Hakisivatko jotkut meille lisää vettä?” äiti kysyi, kun telttoja oli alettu pystyttää. Tytöt nukkuisivat omassa, äiti ja isä yhdessä ja pojat toisessa (mistä Billy ei pitänyt yhtään, muttei viitsinyt narista Alexiinan ja Raicyn kuullen).
”Mä!” Kitty huusi heti.
”Ja minä voin tulla mukaan”, Billy sanoi, jotta välttyisi heidän telttansa pystyttämiseltä, jota Tomford ei kipsikätisenä voinut tehdä.
”Ottakaa tästä nämä ja täyttäkää niin paljon, kuin jaksatte kantaa… älkääkä unohtako otsalamppujanne tai ette näe siellä yhtään mitään. Lähde on vain sadan tai parinsadan metrin päässä tuohon suuntaan, törmäätte siihen kyllä niiden isojen kivien äärellä.”
Kitty ja Billy nappasivat kannelliset sangot.
”Ties vaikka nähtäisiin se yksisarvinen!” sanoi Kitty innokkaasti. ”Nyt on täysikuuyö!”
”Mutta taivas on puoliksi pilvessä…”
”Älkää eksykö sitten”, Raicy huomautti heidän peräänsä, kun nämä katosivat kuusten taa sangot kalisten.
Charlotte seisoi jälleen apaattisena ja jollain omituisella tavalla itsensä ulkopuoliseksi tuntien yksinään erään männyn alla sen runkoon kädet selän takana nojaten. Hitusen vaaleampaa yötaivasta vasten kaukana kalliokummulla näkyi kaksi mustaa siluettia hyvin lähekkäin: Gillian ja Tomford siellä olivat romanttisesti kuhertelemassa… Syvä kaipaus ja haikeus täyttivät Charlotten sydämen; kunpa Lucas vain voisi olla siellä hänen kanssaan. Mutta sen sijaan heidät erotti toisistaan paitsi valtameri, myös kokonaiset mantereet. Kaikkien tarinoita ei ollut kirjoitettu onnellisten tähtien alla.
”Psstt…”, kuului jostain kutsusupinaa. Charlotte nosti silmät maasta ja näki äidin viittilöivän hänelle heidän pystyyn jo nousseen teltan suuaukolta, jonka sisässä oli ollut pitkään häärimässä. Isä oli vielä pykäämässä tyttöjen ja poikien telttoja ylös. Charlotte työnsi itsensä irti puusta ja laahusti lähemmäs.
”Niin?”
”Ota kengät pois”, äiti sanoi teltan sisältä. Charlotte kumartui ja riisui jalkineet ja ryömi sitten kontillaan telttaan. ”Kuppi iltateetä ennen uinahtamista?”
”Joko me mennään nukkumaan?”
”Minä ainakin. Huomenna me lähdetään kuule jo aamusta takaisin.”
”Jaa… no.” Charlotte myöntyi vaitonaisesti ja risti jalat alleen. Äiti nosti nokipannua alustaltaan ja lorautti höyryävää vettä kahteen kuppiin. Hän tökkäsi toisen niistä Charlotten eteen ja ojensi teepussukkaa, josta Charlotte poimi ensimmäisen hyppysiinsä osuvan pussin.
”Onko Gillianin ja Joshin välillä nyt jotain?” äiti sitten kysyi huolettomasti hämmentäessään hunajaa. Charlotte liuotti teepussia omassaan ja katseli siitä värjääntyvää vettä. Teltassa lasilyhdyt loivat kodikasta valoaan.
”On joo”, hän sanoi. ”He seurustelevat. Se alkoi sieltä Tamulista.”
”No niin, kun katselin, että he viihtyvät aika paljon kaksin. Se on tosi kiva”, äiti nyökkäsi hyväksyvästi. ”Josh on mukava poika.”
Charlotte hörppäsi mukistaan.
”Mitenkäs sitten… sinulla ja Drewllä…?”
Olisihan se pitänyt arvata, että äiti lämmittelisi häntä ensin ennen kuin siirtyisi oikeaan aiheeseensa. Charlotte ei kuitenkaan hermostunut tai nolostunut. Täysin tyynesti hän vastasi: ”Ei mitään. Me ollaan vain… kavereita.” Se nyt oli kai järkevin sana, Charlotte ajatteli, sillä 'epäviralliset työpartnerit' –termi olisi vaatinut lisäselityksiä.
Äidin kulma nousi epäuskoisena, mutta Charlotte teeskenteli, ettei huomannut sitä.
”Vai niin… vai kavereitako vain? Eikö yhtään mitään… sen enempää?”
”Ei”, Charlotte sanoi niin rauhallisesti, että äiti jäi oikein ihmettelemään häntä pitkäksi aikaa Charlotten ryystäessä kuumaa teetään.
”No… jaa… vai niin sitten… minä, kun ihan luulin… tai siis…”
”Isä varmaan ilahtuu”, Charlotte puhui latteasti.
”Niin… no hän… mutta…” Jotenkin epämääräisesti Charlottesta tuntui, että äiti taisi olla jopa vähän pettynyt.
”Onko minullekin?” Siinä paha missä mainitaan: isä työnsi päänsä teltan aukosta sisään.
”Teetä?” äiti hätkähti transsistaan. ”On, on tässä sinullekin.”
Isä ryömi peremmälle ja Charlotte väisti häntä.
”Kappas vain, mukava pieni kotipiiri meillä pitkästä aikaa”, hän sanoi hyväntuulisesti. ”Mitäs likkani?” ja hän pörrötti Charlotten hiuksia niin, että tämä kolautti teemukin hampaisiinsa. ”Aamulla saadaan varmaan kahlata matalassa lumipenkassa takaisin”, hän sitten sanoi Alexiinalle.
”Kiva, kun tulee lunta valaisemaan maisemaa, mutta kaikki ruskalehdet eivät olleet vielä ehtineet tippua!” äiti harmitteli.
”Värit niistä lähtee kuitenkin nyt, kun lumi kastelee ja palelluttaa.” Isä madalsi ääntään: ”Pitää sitten varmaan pitää yövalvojaisia ja vahtia noita kahta…”
Äiti oli kysymysmerkki.
Isä nyökkäili päällään sivuun ja kuiskasi vieläkin matalammin: ”Gillian ja Josh ovat vähän…”
”Jaa!” Äiti alkoi hymyillä. ”Älä höpötä hassuja, onhan siellä Kitty ja Billy.”
”Ei kuule tiedä, nuoret kyyhkyläiset, mitä ne keksivät yön pimeinä tunteita vierekkäisissä teltoissa…” Kyyhkyläiset.
Charlottea kouraisi taas ja hän laski tyhjän kupin kädestään. Se värähti ja hän nieleksi, pakottaen räpyttäen silmiään pitämään kyynelet sisässä. Äiti ja isä alkoivat epäsuorasti flirttailla keskenään, mikä vain pahensi Charlotten oloa, joten hän toivotti äkkiseltään vanhemmilleen hyvää yötä ja peruutti ulos. Kylmä yöilma, joka oli saanut raikkaan vivahteen lumentulon myötä, tuntui hyvältä hengittää. Charlotte veti keuhkonsa niin täyteen kuin suinkin, ja siirtyi sitten hänen, Kittyn ja Gillianin telttaan. Se oli tyhjä, joten hän saattoi rauhassa käpertyä jo omaan makuupussiinsa nukkuvaa teeskentelemään, kun joskus paljon myöhemmin ensin Gillian hiipi hiljaa omaan punkkaansa ja siitä vielä myöhemmin Kitty kovan metelöinnin säestyksellä ja ulkoa kantautuvalla hänen, Raicyn ja Billyn keskustelulla: ”Mikä teillä kesti? Olin jo lähtemässä perään!”
”Me eksyttiin kuitenkin!”
”Kittyn lampusta loppui akku—”
”—ja Bills mukamas niin hyvin tiesi mistä me tultiin, pah!”
”Tuokaa ne tänne telttaan, mutta hiljaa, Alexiina nukkuu jo… ne saattaa jäätyä, jos jäävät ulkopuolelle hankeen.”
”Ei nähty yksisarvista, mutta Bills väittää, että se näki…”
”Sen hirviön!”
”Minkä hirviön?”
”Siitä tarinasta—”
”Ihan tasan taatusti siellä oli jokin musta, jolla oli keltaiset silmät!! Näin miten ne välähti puitten välissä!”
”Mielikuvitustemppuja.”
”Ei ollut! Olen ihan satavarma, että näin silmät!”
”Jos se oli jokin elikko? Lampunvalo heijastui vain takaisin.”
”Niin—niin se näytti isolta ja—ja hyi hitto!”
”Noh.”
”Mä tiedän, mikä se oli. Se oli se yksisarvinen, joka neuvoi meidät takaisin polulle!”
”Ei”, Billyn ääni värähti ja sitten hänen hyytävät sanansa kantautuivat pimeään telttaan sisään, äkkiä hiljempaa ja karmivammin: ”se oli ihan varmasti… ihmissusi!”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Säänkestävä stetsoni ja hyvä hevonen - siinä on kaikki, mitä cowboy tarvitsee.
Viestejä: 134
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Aug 23, 2016 16:07:28 GMT
Isien arvo 2.11.2015
Kyllä oli mies paikallaan, oikealla alalla ja oikeassa ammatissa, sormi pystyssä osoittamassa muita syyttäjän roolissaan.
Raicy käytti oikein nautinnollisesti lyhyen tuokion siihen, että poltti turhat ylimääräiset kopiot asiakirjapapereista, joita he olivat Seattlessa käsitelleet—siinä samassa kasassa myös valokuvan veljestään, jonka Emily oli siivotessaan löytänyt. Oli tyydyttävää nähdä liekkien nuolevan ja syövän Williamin syyttävät, vaikkakin virallisuuden ja vaikeaselkoisuuden verhoon muotoillut sanat, niiden tuhkaksi murentuen. Niin. Viekää tuhkatkin pesästä. Sitähän tämä yritti.
Niin, yritti. Raicy ei yli kuolleen ruumiinsakaan antaisi sen tapahtua. Kuulostiko hän nyt aivan isältään?
Joku laskeutui hitaasti portaita. Raicy käännähti ympäri takkahiilloksen äärestä ja näki vanhan äitinsä tulemassa verkkaisesti askelmia alas, päätään toisella kädellä pidellen.
”Mitä sinä taas teet ylhäällä?” Raicy nousi seisomaan. Emily ei ensin vastannut, huitoi häntä vain kädellään kuin olisi yrittänyt päästä häiritsevästä kärpäsestä, ja jatkoi matkaansa. ”Äiti”, Raicy sanoi painokkaasti.
”Kylpyhuoneeseen tässä olen menossa”, Emily mumisi ja otti tukea kaiteesta.
”Yläkerrassa on kylpyhuone, aivan huoneesi vieressä.” Raicy astui lähemmäs tämän eteen ja vanha nainen nojautui häneen. ”Äiti, älä rasita itseäsi liikaa.”
”Minä mitään rasita…”
”Hääräsit jo eilen ylhäällä, vaikka olet vielä sairas.”
”Mutta kun oli halloweenipäivä, ja minähän sytyttelin vain vähän kynttilöitä…”
”…ja tiskasit ja imuroit ja olisit varmaan tampannut matotkin, ellei sinua olisi pysäytetty.”
Emily näytti surkealta. Hänen äänensäkin kuulosti surkealta, rahisevalta ja yllättäen ikivanhalta, mikä sai Raicyn levottomaksi. Hänen äitinsä ei tosiaan ollut enää mikään varhaismuori… hänellä tuo ikä jo varmasti alkoi painaa. Mitä heille ja heidän kotitilalleen tapahtuisi, jos Emily äkkiä kuukahtaisi?
”Sinä vain huolehdit liikaa, niin kuin aina”, Emily sanoi äkkiä äksymmin, kuin tavallisesti puhui. ”Huolehdi vain… omista asioistasi…” Hän alkoi yskiä.
”Minä huolehdin sinut nyt takaisin vuoteeseen”, Raicy ärähti. ”Kuume on ehkä laskenut, mutta tällä menolla se kohoaa takaisin ja entistä rajummin.”
Emily suostui talutettavaksi takaisin yläkertaan ja taltutettavaksi vuoteeseen. Hän huokaili raskaasti käydessään pitkälleen.
”Oletkos käynyt kankeammaksi?” Raicy huomioi.
”Minä olen notkea kuin tuorepulla, päästä vain vähän huippaa…”
”Ahaa, no niin! Tuon kuumemittarin ja maitoa.”
Raicy kiehautti keittiössä kupillisen kuumaa omamaitoa ja haki eteisen lääkekaapista muut tarpeet. Oli hiljainen aamupäivä. Penskat olivat koulussa ja Kitty huolehtimassa hevosista tallilla, Alexiina Oliverin ja Jujen kanssa kaupungilla, ja Raicy oli palannut juuri alalaaksosta vain löytääkseen äitinsä hyörimästä tyhjässä talossa epämääräisesti itsekseen houraillen ja siivoten, ja oli hänen onnensa, että Raicy oli tullut ajoissa töistä kotiin lassoamaan vanhan äitinsä takaisin sänkyyn.
Juuri, kun Raicy oli aikeissa palata yläkertaan, hän kuuli ulkoa soran rahinaa: auto ajoi aivan heidän ulko-ovensa ja kuistin eteen. Hän laski mukin ja mittarin käsistään eteisen peilipöydälle ja katsoi ikkunasta. Matala, hyvin kalliin ja hienon näköinen teräksenhopeainen urheiluauto kiilteli valjua maisemaa vasten ja oli jättänyt portilta perässään pihan ohuiseen lumipeitteeseen tummemmat renkaanjäljet.
Raicy astui terassille ennen kuin kuljettaja ehti tulla ulos autostaan.
Lyhyenläntä, vaalea mies nousi esiin ja löi autonoven kiinni.
”Päivää”, tämä tervehti.
”Päivää.”
”Häiritsenkö pahaan aikaan päivästä?” vieras kysyi ja katsahti sivuilleen. ”Jos se vain mitenkään sopii juuri nyt… haluaisin tulla puhumaan tyttärestäni.”
*
”Vai niin on asiat”, sanoi Raicy.
”Olen kovin pahoillani hänen puolestaan. Tulin heti, kun sain kuulla tästä. Palasin työmatkalta vasta eilen illalla.”
”Ymmärrän.”
”Totuus on, että Gillian on käynyt täällä siitä lähtien, kun on ollut polvenkorkuinen, ja hänelle tämä on kuin toinen koti. Isomummila—ja enemmänkin. Mutta valitettavasti vaimoni on sitä mieltä, että nyt, kun Gillian lähestyy jo täysi-ikäisyyttä ja päättää pian opintonsa lukiossa, on hänen tullut aika aikuistua ja vakavissaan ajatella tulevaisuuttaan. Työllistymismahdollisuuksiaan, jatkokoulutusta… Kyllähän te ymmärrätte, itsekin isänä, että vanhemmat haluavat vain lastensa parasta. Henkilökohtaisesti sydämeni ilajaa, kun hän on onnellinen, mutta isänä tehtäväni on myös olla se järjenääni. Haluan, että Gillian saa parhaat mahdolliset lähtökohdat elämälle.”
”Työn kautta”, Raicy nyökkäsi, vaikkei erityisen ymmärtäväisesti.
Ralph Waves hiveli kapeaa leukaansa.
”Tämä on kiusallinen tilanne meille kaikille. Tulin henkilökohtaisesti pyytämään vaimoni puolesta anteeksi aikaisempaa käytöstään, mutta toivon teidän myös käsittävän, että hänkin toimii vain Gillianin intressit mielessään. Tyttönen on aina ollut kovin haaveiluun taipuvainen, hän elää toisinaan muille täysin käsittämättömissä fantasiamaailmoissa, mutta oikea elämä on jotain ihan muuta, kuin prinsessaleikkejä yksisarvisten ja ponien kanssa—allekirjoitatte varmasti saman, maatilan isäntänä ja kovan työn raatajana. Hänen on tullut aika ottaa tosissaan vastuuta tulevaisuudestaan.”
”En ole aivan varma, mitä tekemistä minulla tässä kohtaa on”, sanoi Raicy tyynesti. Hän hörppäsi muina miehinä kahviaan.
”Tottahan te olette hänelle kuin sedän asemassa, näin olen ymmärtänyt. Varmasti, jos sinä ja vaimonnekin ottaisitte oikeat arvot esille ja kertoisitte hänelle opiskelun ja työnteon tärkeydestä, hän saisi enemmän itseluottamusta—”
”En usko Gillianilla olevan mitään epäselvyyttä niistä arvoista.”
Ralph näytti hetkiseksi hivenen hämmentyneeltä. ”Ei, ei välttämättä”, hän oikaisi sitten, ”mutta hän on jollain tavalla vielä jäänyt… niin sanotusti lapsuusaikoihin, mistä toki syytämme syvästi itseämme Zoeyn kanssa, sillä emme ole olleet hänelle läsnä niin paljon, kuin olisimme totta kai halunneet… mutta hän on jo nuori nainen, jonka täytyy oppia päästämään irti sen ajan menneistä leikeistä ja siirryttävä aikuisten todellisuuteen. Heppailustahan ei elantoa saa—”
”Vaimoni on ratsutalliyrittäjä, ratsastuksenopettaja ja hevoskasvattaja, sekä aiomme anoa lupaa hevosopiston toiminimeen”, keskeytti Raicy. ”On totta, että hevosten kanssa eläminen ja harrastaminen on tyyristä”, hän näki koko ajan olohuoneen ikkunasta taatusti törkyhintaisen Gillianin isän auton heidän pihallaan ja rypisti otsaansa, ”mutta kyllä tälläkin touhulla elää, jos sille antaa kaikkensa.”
”Niin, varmasti, varmasti…”, mutisi Ralph Waves, muttei kovin vakuuttuneesti.
”Eiköhän tärkeintä ole tehdä sitä, mistä tykkää?”
”Totta kai, enhän minä sitä… mutta pelkillä haaveilla ei eletä, se nyt vain on karu totuus, enkä haluaisi mistään hinnasta tyttäreni joutuvan siihen tilanteeseen, jossa häneltä äkkiä loppuvatkin varat tehdä juuri sitä, mistä hän tykkää.”
”Se tuskin on kovin realistinen pelko”, huomautti Raicy urheiluauto edelleen silmäkulmassaan, mutta Ralph Waves ei tainnut ymmärtää hänen vihjaustaan tai ei ainakaan tarttunut siihen mitenkään.
”Minä ja vaimoni tiedämme millainen tärkeys ja merkitys on sillä, että elämässä saa vakaan pohjan ja tasaisen elannon. Uralla etenemisen mahdollisuus nostaa pärjäämisen mahdollisuutta, se on suora yhtälö.”
”Käsittääkseni Gillian on meilläkin töissä. Alexiina on palkannut hänet yhdeksi talliapulaisista.”
Lievästi epäuskoinen ilme näkyi Ralphin kasvoilla hetken verran.
”Niin, mutta eihän se…”
”Etteikö ole oikeaa työtä, sitäkö aioitte sanoa?”
Ralph Waves ei vastannut.
”Juurihan tukeuduitte minuun sanoessanne, että ’maatilan isäntänä ja kovan työn raatajana’ ymmärrän teitä. Se, mitä minä teen, ei juurikaan eroa Gillianin vastuutehtävistä kuin sillä, että minun päähommiani ovat lehmät, ja hänen hevoset.”
”Niin, aivan, aivan…” Ralph Waves oli jonkin aikaa vaivaantuneen oloinen. ”Pahoittelen jälleen, en missään nimessä tarkoittanut aliarvioida tekemäänne työtä, joka varmasti on tärkeää ja—”
”Mutta ei soveliasta teidän tytöllenne? Enpä tiedä”, Raicy ravisti päätään ja laski kahvikuppia kädestään. ”Sillä nuorella naisella voi aivan hyvin olla rahkeita vaikka mihin, mitä ainakin ratsastamiseen tulee. Kuulittehan te ainakin siitä, että hän sijoittui siellä Ranskassa Power Jumpin mestaruuskilpailuissa?” Ralph hämmästyi. ”Mitä? Gillianneko? Ei, en tiennyt…”
”Hän pärjäsi erinomaisesti niin korkean tason kilpailuissa. Isänä teidän sietäisi olla ylpeä.”
”Tottahan, minä olenkin, en vain ollut kuullutkaan—”
”Jos hänellä on lahjoja tälle alalle, eikö teidän vanhempina pitäisi tukea häntä siinä?” Ehkä pieni omantunnonpistos iski Raicyyn, kun hän sanoi niin, mutta nyt olikin kyse Gillianista eikä hänen omista lapsistaan.
Ralph Waves pohti hänen sanojaan.
”Olette oikeassa, kyllä, kyllä me tuemme”, hän sanoi. ”Olemme kustantaneet hänelle näitä kyseisiä hyppykisaretkiä ja annoimme rahaa myös hänen hevoseensa, jonka hän osti teiltä vuosi sitten. Mutta”, Ralph oli äkkiä taas takaisin raiteillaan, ”hänellä on lahjoja toisaallekin. Taiteeseen. Se kulkee hänen veressään, toisin kuin tämä niin sanottu 'pikkutyttöjen heppahulluilu'. Itse asiassa hän on sukumme ensimmäinen siitä kiinnostunut… Joka tapauksessa, hänen isoäitinsä oli erittäin taiteellinen, ja tämä on selvästi periytynyt myös Gilliannelle. Näkemyksemme vaimoni kanssa on, että tämä taideharrastus ja luovuus kantaa hedelmää pidemmälle, kauemmas tulevaisuuteen. Senkin vuoksi on erityisen tärkeää, juuri tässä iässä, että hän suhtautuisi vakavammin lahjojensa terävöittämiseen. Hän ei ole vielä osoittanut halua ehdottomastamme taidekoulusta, joka vaimoni mielestä on mitä soveliain hänelle. Lisäksi, onhan tässä hevosten kanssa touhuiluissa omat riskitekijänsä…”
Raicy joi kahvinsa ja kysyi, ottaisiko miekkonen lisää. Tämä kieltäytyi.
”En osaa auttaa enempää”, Raicy sanoi. ”Olen kertonut kantani ja lyhyesti toistettuna se on, että Gillian on hyvä ratsastaja ja tykkää hevosten kanssa touhuamisesta, joten en näe tässä mitään ongelmaa.”
”Ette kuitenkaan kiistä sitä, että hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu yhtä sun toista?”
”En tietenkään.”
”Ettekä sitäkään, että hänessä on potentiaalia muillekin aloille?”
”En, en ole koskaan sanonut, ettei olisi. Mitä ensimmäiseen väitteeseen tulee, sehän on itsestään selvää, että kun tässä ollaan tekemisissä satakiloisten saaliseläinten kanssa, joskus jotakuta kolahtaa ja toiseen osuu. Mutta Gillian ei ole mitenkään vajaa ja täysin tiedostaa nämä riskit ja on ne hyväksynyt. Mitä tulee hänen taiteellisuuteensa, siihen en hirveästi osaa sanoa, mutten epäile vähääkään, etteikö siinä tytössä olisi taitoja sillekin suuntaa. Loppu viimein päätös on kuitenkin hänen. Päätös siitä, mitä hän aikoo.”
”Isänä sinäkin varmasti käsität, että suojelunhaluni häntä, ainokaista lastani, kohtaan on valtaisa. Jos hänellä on valittavanaan kahdesta polusta vaarallisempi ja vaikeampi ja epävarmempi, sekä siitä, joka on sopivampi, tottahan haluaisin saada hänet ymmärtämään kummalle niistä lähteä!” Ralphin äänensävy oli jonkin verran kiristynyt.
”Tässä näkemyksemme hyvästä polusta ilmeisesti eroavat”, Raicy tuumasi. ”Minusta, kun taas kaikkea ei lapsenkaan eteen kannata silotella ja jokaista kiveä poistaa. Kuinka hän muuten oppii yhtään mitään ja maalissa tuntee, että sinne pääsy oli oikeasti vaivain arvoista?”
Siihen Ralph Waves ei vastannut, mutta ilmeestään päätellen, jonka tosin osasi melko hyvin peittää, hän oli tyystin Raicy Centerin kanssa eri mieltä näistä kasvatuksellisista seikoista.
Kun hän viimein kertaakaan edes koskematta hänelle tarjottuun kahvikupilliseen edelleen ystävällisesti hymyillen ja hyvästellen otti ja lähti hopeaisella autollaan, Raicy pudisti itsekseen päätään ja lähti lämmittämään äitinsä maitoa uudelleen.
Jo oli. Tyttörukka, äitinsä yritti kiertää kynsiään hänen kurkulleen Alexiinan kautta ja isä taas—ehkä vähän hillitymmin—Raicyn kautta. Ei ollut uusrikkaiden vanhempiensakaan ainoalla lapsella nimittäin helppoa, vaikkei niitä ongelmia sisarukset olleetkaan teettämässä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
When life hits you, make it a catch.
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Aug 23, 2016 16:32:15 GMT
Suklaanappi 3.11.2015
Ai vitsit. Kattokaa sitä.
Noita hurmaavista hurmaavimpia pilkkuja, kuin suklaarusinoita vaniljajäätelöön ripoteltuna, ja tota möllöttävää katsetta, jonka voisi vaikka syödä koko komeuden kirsikkana!
Sillä oli kivannäkönen selkä, pehmeä ja pyöreä eikä mitään törröttinaiskaluntappajasäkää, joten kyllä tällä pääsisi pyllypeppuilemaan sitten rannalle ja mettään onnellisena. Hyvät askellajit, mitä ehdin käynnin ja ravin tallipihassa narun päästä tsekkaan. Laukan katon sitten myöhemmin, mutta varmasti se on kuin kinuskivanukkaan luisumista toffeemaisesti puulusikasta suuhuni…
No nyt iskee hirveä makeanhimo näistä karamellivertauksista.
Mutta ah!!! Minkä mahtaa, pakkohan tälle oli kutsumanimeksi Choco antaa!
”Silmissäsi vilkkuu ja toinen pupillikin on erikokoinen”, huomioi ihanan tarkkasilmäinen ystäväni B niin kuin ’Boohoo, jolla ei olekaan omaa hevosta.’
”Pää kiinni, kukaan ei kysyny sulta mitään, meillä on herkkä ensirakkauden syntymisen momentti just käynnissä.”
”Niin sanoit Jupiteristakin… vaan kuinkas kävikään…”
”Kuuro, sokea ja katkera? Etsä näe näitä mun pään ympärillä sinkoilevia sydämiä, jotka kielii siitä, että DO NOT DISTURB?” Mullistin silmiä muka raivostuneena, ja Billy vain nauraa louskautti epämääräisesti. Se oli ollut vähemmän hilpeä jo jonkin aikaa, mä tiedä, mikä sitä riepoi. Kai se, ettei päässyt mukaan Ranskaan. Sinne missä rakkaushetkiä hevosten kanssa oikeesti arvostettiin, koska l’amour aux chevaux, indeed!
”Miten vaan, have fun”, se toivotti ja viimein ymmärsi poistua. Kolmas pyörä pyöri pois... vai miten se lastenlaulu meni.
Ja mä jatkoin vähän tuubin ja vielä matkan jälkeen ihan pöhnässä olevan knabbarin pusuttamista. Tui! Meistä tulis kuin paita ja peppu, tai heppa ja peppu… noo, ihan miten vain.
Jäin vielä roikkuun karsinanpieleen uutta hevostani raukeesti ihaillen, mutta kai pikkuhiljaa se piti jättää omaan rauhaansa, kun tallista jo valojakin alettiin sammutella. Toivottavasti se nukkuisi ensimmäisen kanadanyönsä mua paremmin, koska tää likka tuskin saa silmällistäkään huomisia jatkotreffejä odotellessa!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Aug 23, 2016 16:51:24 GMT
Onnellinen elämänsä loppuun saakka 2.11.2015 2. marraskuuta 2015 Ninthwood, Pohjois-Yorkshire, Iso-Britannia
Hei kaikki,
Olen tällä hetkellä vielä F&H Stablesissa Tossahin ja Adeksin vaivoina, mutta lähden jatkamaan taas heti huomenna reissuani palaamalla ensin meren yli takaisin sille puolen. Täkäläiset laaksokummut ja perienglantilaiset maisemat olivat hauska poikkeama näköaloissa, mutta huomaan silti, etten lainkaan enää viihdy täällä tai koe oloani kovin mukavaksi.
Laitoin mukaan kuvan meistä, Noran häistä edellispäivältä (hän ja Noah pitkittivät kuherruskuukauden matkaansa parilla päivällä, jotta voivat poistua kanssani samaa matkaa). Juhlat menivät hyvin ja olivat yllättäen melko vähemmän spektaakkeli, kuin olin kuvitellut Noran tuntien. Hänen isänsä saattoi hänet alttarille ja tämä itki ja Nora itki ja kaikki kyynelehtivät vuolaasti liki koko toimituksen ajan. Ruoasta ei kuitenkaan oltu tingitty vähääkään, kakku teidän olisi pitänyt nähdä, mutta harmi ettei minulla ole siitä tähän hätään laittaa kuvaa. Nora puhui jotain belgialaisista kuninkaallisista, joita oli yrittänyt Ranskasta houkutella ja saada kutsuttua häihinsä, muttei ollut siinä onnistunut. Lie uskoako moista, hän voisi aivan hyvin taas liioitella.
Ed voi hyvin ja on osoittautunut oikeaksi matkakoiraksi. Minullakaan aika ei käy pitkäksi tai yksinäisyys ehdi vaivata, sillä olen jonkin matkaa taittanut myös yhdessä uusien ystävieni kanssa. Silti toisina päivinä kaipaan sitä, että saan mennä kahden vain Ed vierelläni.
Kaiken kaikkiaan voin kertoa teille kaikille sinne kotiin, että olen tosi onnellinen, onnellisempi kuin muistan todennäköisesti koskaan olleeni, mutta että kaipaan teitä kaikkia kauheasti ja odotan jo suurella innolla hetkeä, jolloin retkeni näyttää päättyvän ja palaan jälleen kotiin…
Siihen asti voikaa hyvin, Dewn
|
|