katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 24, 2016 12:22:56 GMT
Karma opettaa 4.11.2015
”Näitkös kirjeen, joka tuli tänään postissa?”
”Minkä kirjeen?” Charlotte nosti päänsä läksykirjasta—niin, hänkin teki joskus läksyjä, vaikkei sitä aina uskoisi. Kylpytakissaan matkalla suihkuun oleva äiti liihotti hänen ohitseen ja tipautti eteisen pöydältä nappaaman kirjekuoren Charlotten hyppysiin.
Charlotte kiskaisi kirjeen esiin. Hänen sydämensä löi kurkkuun, kun hän tunnisti veljensä käsialan. Onneksi tämä ei kuitenkaan maininnut mitään aikeistaan vielä olla takaisin tulossa, ja Charlotte hengitti hitaasti huojentuneena ulos.
”No? Eikö ole ihanaa saada taas kuulumisia?”
Charlotte mumisi jotain vastaukseksi. ”Hän näyttää oudolta tässä kuvassa”, hän sitten sanoi mulkoillen kirjeen mukana tullutta valokuvaa Dewnistä ja Norasta. ”Tuo parta…”
”He näyttävät vähän hääparilta itseltään, eikö sinustakin? Vähän hämmentävää”, äiti sanoi omituisella äänellä, ja Charlotte irvisti inhoten. ”Mutta minä menen nyt suihkuun. Se uusi ratsastuksenopettajanpaikkaa hakeva tulee parin tunnin päästä käymään ja minun täytyy mennä silloin häntä vastaan…”
Saatuaan läksyt taputeltua, Charlotte vaihtoi tallivaatteisiin ja lähti hakemaan melko mutaisena seisoskelevaa Shaliaa tarhasta. Hän talutti hevosen sisälle talliin, kiinnitti käytävälle, haki harjakorin ja ryhtyi kuuraamaan mustaa hevostaan kuivahtaneesta mutakerroksesta, joka peitti tamman jalkoja ja kylkiä. Se oli tietysti tomerana tyttönä etsinyt tarhasta sen ainoan vielä kuraisen kohdan, jota heikko lumi ei ollut muuttanut routaan, ja pyörähtänyt siinä muutamaan otteeseen, kun kerran vielä ehti. Kun hän oli ehtinyt jo hännän siistimiseen asti, tallitoimiston ovi äkkiä avautui ja äidin ääni puhui jollekulle: ”—aivan. Nyt voin vielä tarkemmin esitellä ja näyttää niitä paikkoja…” Äiti astui tallikäytävälle ja jäi pitämään ovea auki. Charlotte ei kiinnittänyt heihin huomiota omissa ajatuksissaan viimeaikaisia murheitaan pohtien ja kumartui keskittymään kurapalleroihin Shalian jouhissa. Askelet lähestyivät ja pian äiti sanoi lähempää: ”Tässä onkin tyttäreni hevonen, Shalia. Se ei ole käytössä tunneilla. Lotte—”, äiti pyysi hänen huomiotaan.
Charlotte vilkaisi heihin, muttei nähnyt kuin äitinsä seisomassa Shalian pääpuolessa. Sitten melko tiukka ääni sanoi jostain: ”Tervehdys.”
Charlotte kurkotti kaulaansa ja astui sivuun ja näki sitten Shalian lavan taa piiloon jääneen tuimailmeisen ja kapeakasvoisen naisen. Hänen piirteensä olivat terävät; pitkä ja ohut nenä, hyvin kapea suu, pienet silmät ja silmälasit. Hiukset olivat vaaleanruskehtavat ja hienoiset, vedettyinä aivan päänmyötäisesti poninhännällä takaraivoon. Hän oli Alexiinaa vain puoleenväliin saakka eikä sen takia ollut näkynyt hevosen takaa.
Nainen istui nimittäin pyörätuolissa.
Charlotte ei tajunnut edes vastata tervehdykseen, vaan oli jäänyt tuijottamaan suu typerästi hieman auki. Tuhat yhtäkkistä muistoa Dewnistä ja tämän onnettomuuden jälkeisestä ajasta tulvi hänen mieleensä, joita vain lisäsi se, että juuri tänä aamuna Dewniltä oli tullut kirje tuolta Englannin synkkyydestä, jossa tämä oli viettänyt elämänsä vaikeimman ajan pyörätuoliin kahlittuna väliaikaisesti halvaannuttuaan viisi vuotta sitten kaaduttuaan hevosensa kanssa maastoesteellä.
”Tylleröllä ei järki ainakaan liian tiuhaan leikkaa”, nainen huomautti melko terävästi. ”Kissako kielen vei vai etkö ennen ole tuolia renkailla nähnyt?”
”Itse asiassa olemme kyllä tulleet niiden kanssa hyvin tutuiksi”, sanoi yllättäen äiti Charlotten puolustukseksi. Ja hän kertoi lyhyesti Dewnistä.
”Jaa, vai niin”, nainen pyörätuolissa sanoi siihen hivenen lauhtuneemmin, mutta edelleen jokseenkin nihkeään sävyyn.
”Charlotte, Judith Becker on uusin lisäys Orange Woodin henkilökuntaan. Hän aloittaa täällä ratsastuksenopettajana itseni lisäksi.”
Charlotte, joka ei ymmärtänyt mikä häneen meni, mutta jokin tuossa naisessa kiusasi häntä, levitti kauhistuneena silmiään ja toivoi sitten, ettei Judith vain itse sitä nähnyt. Tämä kuitenkin oli ilmeisen tarkkasilmäinen ja viiltäväkielinen, sillä sanoa töksäytti: ”Huomaan, että olet hämmästynyt. Luuletko, etten osaa opettaa ratsastusta, jos olen pyörätuolissa?”
”E-En”, Charlotte änkytti ja punastui häpeästä.
”Mietit varmaan, miten tässä näin kävi”, Judith Becker jatkoi karskisti ja levitti käsiään.
Charlotte koetti saada itseensä taas ryhtiä ja kysyi arasti: ”Ratsastus…?”
”Pah! Kaikki aina olettavat niin”, nainen hörähti ilottomasti. ”Ikävä tuottaa pettymys, mutta tällä ei ollut mitään tekemistä hevosten kanssa. Olin lenkillä koiran kanssa, kun se pääsi karkuun ja juoksi autotielle, jolla auto kaasutti ylinopeudella kohti. Koetin huitoa autoa pysähtymään ja sitten pelastaa mokomaa hurttaa, mutta auto ei jarruttanutkaan… Ratissa oli sinun ikäisesi nuori tytönhupakko, kaatokännissä ja kortitta ’pitämässä vähän hauskaa’. Minullakin oli oikein hauskaa herätä myöhemmin sairaalasta ja saada tietää, etten enää koskaan juoksisi minkään koiran kanssa lenkeillä.”
Charlotte ei kyennyt sanomaan siihen tarinaan mitään. Paha, oksettava olo aaltoili äkkiä hänen vatsalaukussaan. Nainen puhui kuin olisi tiennyt jokaisen Charlotten synneistä ja peilannut ne surutta häneen takaisin. Äiti oli jokseenkin ilmeetön, ja sen pidemmittä puheitta Judith Becker käänsi pyörät ympäri ja rullasi Alexiinan edellä peremmälle talliin.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 24, 2016 15:35:38 GMT
Oppitunti elämästä 6.11.2015
Viikko Ranskasta paluun jälkeen, Moto saapui jälleen Orange Woodiin aloittaakseen Charlotten kanssa sopimansa elämävalmennuksen. Charlotte ei osannut laisinkaan arvata mitä sen taholta olisi luvassa ja olikin siis uteliasta odotusta täynnä, kun äiti tuli sanomaan hänelle perjantai-iltana talliin, että Moto oli kutsunut hänet tuulimyllylle.
Charlotten veljellä oli ollut tapana märehtiä maailmanmenoa ja pohtia itsekseen myllymäen kivillä, joten Moton valitsemaksi ensimmäisen oppitunnin paikaksi se ei tuntunut täysin sattumalta. Kun hän kuuli Charlotten lähestyvän mäkeä ylös, musta afrikkalaismies nousi hymyillen seisomaan ja risti kämmenet edessään odottavaisesti yhteen.
”Iltaa, Charlotte”, hän tervehti. ”Mainiota, että pääsit tulemaan.”
Charlotte epäröi hieman. ”Mitä me aiotaan tehdä?”
Moto säteili hänelle. ”Teitkö kotiläksyn, jonka annoin, kun viimeksi tapasimme?”
”Tein.” Charlotte kaivoi taskustaan paperiarkin, johon oli kirjoittanut kymmenen kiitollisuudenaihettaan. Hän aikoi ojentaa sen Motolle, mutta tämä ei ottanut sitä vastaan.
”Hyvä. Minun ei tarvitse nähdä sitä.”
Charlotte laittoi paperin vähän pettyneenä pois. Hän oli käyttänyt siihen aikaa ja vaivaa. Hän oli jopa kirjoittanut jokaisen kiitoksenaiheen erivärisellä kynällä!
”Siinäkö se?” hän sanoi eikä saanut harmia äänestään täysin piilotettua.
”Tästä lähtien”, Moto sanoi, ”teet saman asian joka ilta ennen nukkumaanmenoa.”
”Joka ilta?!” Charlotte parahti.
”Se on ensimmäinen NLB-harjoitus”, nyökkäsi Moto.
”Äääh…”, Charlotte voihki hiljaa.
”Sinun ei tarvitse kirjoittaa niitä ylös, ellet halua. Voit tehdä listan mielessäsi juuri ennen kuin nukahdat. Keskity jokaiseen asiaan henkilökohtaisella tunnetasolla ja koeta keksiä vähintään kolme uutta asiaa joka ilta. Muista, että voit olla kiitollinen hyvin pienistäkin asioista. Sen ei aina tarvitse olla jotain suurta.” Moto hymyili Charlotten harmille. ”Tulehan tänne”, hän sitten sanoi. Charlotte totteli, käveli lähemmäs kivien luokse. ”Ole hyvä ja istu alas”, Moto kehotti ja levitti suurta kämmentää sille kivelle, jolla oli itse istunut, ikään kuin olisi kutsunut Charlotten teekupilliselle olohuoneeseensa. Charlotte istuutui kasvot kohti iltamekkoista ulappaa ja sitten kääntyi katsomaan kysyvästi mieheen, joka yhä hymyili hänelle seesteisesti. Moto elehti heidän ympärilleen. ”Kerrohan, mikä on ensimmäinen asia, joka nyt tulee mieleesi.”
”Häh?” sanoi Charlotte, joka ei ollut enää varautunut vastaamaan, vaan kysymään itse kysymyksiä ja saamaan vastauksia isoon ongelmaan nimeltä elämä. Hän vilkuili sivuilleen. ”Jaa… niin kuin täällä nyt vai?”
”Niin, täällä. Juuri nyt”, Moto kannusti säyseästi.
Charlotte katseli valikoivasti ympärilleen. ”Mmh… meri?”
”Ymmärrettävästi. Mitään muuta?”
Charlotte katseli näköalaa. Vasemmalla puolellaan Moton takana tummapuinen tuulimylly kohosi korkealle. Sen vaaleat siivekkeet eivät juuri liikkuneet. Alhaalla oikealla puolella oli autio hevosten kesälaidun. Sen reunalla seisova mahtava tammi oli karun näköinen lehdettömänä. Valkoiset lankkuaidat kiersivät paikkaa. Sitäkin paljon kauempana mäntyjen takana alhaalla rannalla mutkitteli hiekkarannan viiva ja sen kyljessä maantie kuin harmaa käärme. Katulamppujen valot olivat syttyneet sen rinnalle ja näyttivät pieniltä riviin asetetuilta tähdiltä taustanaan tumma mäkinen metsämaasto, jonka uumenissa mäen päällä Unicorn Camp sijaitsi. Taivaalla veden yllä yksittäisiä hiljaisia lokkeja kaarteli laajoja laiskoja kaaria vasten kullan ja oranssin leimuavaa auringonlaskua, tulipalloa, joka oli laskeutumassa yölliselle kylvettelyhetkelleen valtamereen.
Charlotte siristeli silmiään. ”Auringonlasku?”
”Mm-hmm, se onkin oikein komea tänä iltana”, Moto arvioi kääntäen katseensa hyväksyvästi horisonttiin.
”Mitä minun olisi pitänyt ajatella?” kysyi Charlotte, kun he molemmat olivat hetkisen ihailleet vaiti luonnonilmiötä. Hän ei ollut uhrannut vastauksilleen paljon ajattelua. Hän oli varmasti ollut hyvin ennalta arvattava. Moto oli tietysti odottanut häneltä jotain hirveän hienoa ja filosofista, mutta ainut, mitä Charlotte kykeni ajattelemaan oli se mitä hän yksinkertaisesti vain näki.
”Olenko minä määrittelemään, mitä sinun pitäisi ajatella?” esitti Moto rauhallisesti vastakysymyksen. Charlotte rypisti kulmiaan. ”Sinä kysyit ensimmäistä mieleeni tulevaa asiaa…”
”Joka oli mikä?”
”No… se mitä sanoin. Meri ja—”
”—auringonlasku. Kaunista.” Moto katseli merelle ja näytti nautiskelevan matalan auringon säteistä, jotka hivelivät hänen tummia kasvojaan.
Charlotte katseli häntä ja urahti. ”Mutta se ei ollut se, mitä minun piti sanoa, vai mitä?”
Musta mies käänsi päätään hänen suuntaansa arvoituksellinen ilme kasvoillaan. ”Elämään ei ole olemassa oikeita tai vääriä vastauksia, Charlotte.”
Charlotte ei ollut tyytyväinen, sillä hän olisi halunnut tietää, mitä Moto oli häneltä vastaukseksi odottanut. Hän ei kuitenkaan inttänyt. Hetken kuluttua Moto kysyi: ”Miksi luulet, että valitsit juuri meren ja auringonlaskun?”
Charlotte oli pureskellut mietteissään huultaan. Hän seurasi lähimmän lokin liitoa. Lokki kirahti käheästi. Charlotte tiesi, että lokkien huuto oli yksi Dewnin lempiäänistä maailmassa (kuulemma harppumusiikin ja vedensolinan lisäksi), mutta Charlottesta se ääni oli aina ollut hirveä. Se oli jotenkin niin… raaka, eikä kuulostanut linnulta lainkaan. Lokit eivät laulaneet kauniisti kuin metsänlinnut tai kaikuneet arvokkaasti niin kuin kotkat, mutta oli niissä kuitenkin ehkä jotain eleganssia, joka sopi rantatörmälle. Nyt tuo ääni sai hänet haikeaksi ja ikävöimään veljeään, eikä se nyt oikeastaan ihan niin kamalalta kuulostanutkaan.
”En tiedä”, hän vastasi. ”Kai minä… ne vain näkyvät täällä, hallitsevat maisemaa niin sanotusti.”
”Niin”, Moto oli samaa mieltä. ”Meri todella vetää katseen puoleensa täällä ylhäällä. Se rauhoittaa ja puhdistaa ajatuksia turhasta roskasta, eikö totta? Minulla ainakin. Ja kuinka virkistävän viileä henkäys ulapalta käy. Talven voi siinä jo ihan maistaa.”
Charlottesta tuuli oli kylmänpureva ja hän nosti kauluriaan paremmin suun eteen.
”Elementtinä vesi… se kuohuu kuin tunteet toisinaan, toisinaan ulapalla on mielentyyneys…”, Moto katsoi taas aurinkoon. ”Sinun vallitsevat elementtisi ovat tuli ja maa. Tuli, niin kuin aurinko. Pysyessään harmoniassa keskenään, tulen niittämän maan tuhkasta kasvaa uutta ja parempaa, mutta joutuessaan epätasapainoon nämä kaksi voimaa aiheuttavat suurta tuhoa… tuli tuhoaa kaiken, mikä on epäpuhdasta… ja pian maasta on vain hiiltynyt karuus jäljellä. ”Muistathan, mitä olen opettanut NHB:ssä sinulle? Mitä aistimme kokevat, sinne huomiomme suuntautuu… ja missä huomiomme on, siellä pisteemme on.”
”Ai mikä… mikä piste?”
”Kohdepiste. Huomiopiste. Fokussi.” Moto nosti sormeaan ja osoitti sillä suoraan aurinkoon. ”Ajatustemme energia suuntautuu ja kultivoituu pisteessä, huomiomme keskiössä. Mitä pidempään ja mitä suuremmalla intentiolla ruokimme tuota kohdetta, sitä enemmän se voimistuu.” Hetken hän seisoi siinä käsi ojossa ja näytti siltä, kuin yrittäisi liikuttaa aurinkoa ajatuksen voimallaan. Charlotte tuijotti hämmentyneenä. ”Siihen opetukseni hevostenkin kanssa perustuu. Valintasi oli tietysti hyvin luonnollinen.” Moto laski käden alas ja räpytti pari kertaa silmiään. Sitten hän katsoi taas Charlottea ja sanoi reippaammin: ”Joten, kerrohan minulle, mitä eroa on tytöllä, joka istuu mäellä ihailemassa auringonlaskua, ja tytöllä, joka polttelee harmaata pilveä synkän kaupungin pimeällä kujalla?”
Charlotte ei tiennyt miten keskustelu maisemasta auttaisi häntä elämässään eteenpäin, mutta hän kuitenkin kuunteli hiljaa Moton puhetta. Nyt hän nosti toista kulmaansa.
”Mitä?” hän nauroi epävarmana.
Moto ei hymyillyt vahvistukseksi huvittuneisuuteen, vaan katsoi häntä valppaasti odottaen vastausta. Charlotte hieraisi vaivaantuneena nenäänsä, joka oli kylmennyt koleassa illassa hieman lämmittävistä auringonsäteistä huolimatta, ja empi hermostuneena naurahdellen eriskummalliselle ajatustehtävälle. ”Noo… okei… mitä eroa, vai? Maisema ainakin”, hän sanoi, ”ja ympäristö.”
”Selvästi”, Moto sanoi. ”Viereisen kerrostalon kiviseinän ja laikkuja täyteen syljetyn asfaltin ihailu ei varmastikaan yllä läheskään samalle tasolle meidän näköalamme kanssa, vai kuinka?”
Charlotte mumisi myöntävästi.
”Mitä muuta eroa näillä tytöillä on, paitsi ympäröivä maailma sellaisena, kuin se näyttäytyy?”
”Mmmh…” Charlotte huomasi kengällään kohmeisesti liikkuvan ison ötökän ja ravisti sen pois. Toisen kengän nauhat olivat päässeet avautumaan ja hän kumartui sitomaan niitä kiinni nostaen polven rintaansa vasten kiven päälle. ”Heidän…”, hän epäröi, ”…tai no… en tiedä.”
”Oikeita tai vääriä vastauksia ei ole”, Moto muistutti kärsivällisesti.
Charlotte laski jalan takaisin maahan ja suoristi takkiaan. Hän yritti miettiä ja huokasi: ”Heidän käytöksensä? Tai… nääh, ei, en minä keksi.”
”Hyvä, se on totta. Heidän täytyy käyttäytyä ainakin jossain määrin eri tavoin ja sitä vastoin ajatella eri tavoin, kerta toisen kotina on saastainen kaupunki ja toisella merinäköala.”
”Mutta eikö kaupunkilainen voi sitten mennä sinne, missä paistaa aurinko?” kysyi Charlotte. ”Jos hän on valinnut kaupungin…”
”Valitsisitko sinä pimeän, likaisen kaupungin mieluummin kuin tämän?” Moto kysyi ystävällisesti.
Charlotte tuijotti häntä.
”No en todellakaan”, hän tuhahti.
”Miksi tämä tyttö sitten mahtaa olla kaupungissa eikä siellä, missä toinen on?”
”Ehkä hän ei pääse pois sieltä. Tai hän on eksynyt”, Charlotte ehdotti antautuen lopulta leikkiin vähän vastahankaisesti mukaan.
”Hyvin mahdollista. Itse asiassa, on erittäin todennäköistä, että hän on eksyksissä.”
”Niinkö?” hämmästyi Charlotte, joka ei ollut olettanut minkään sanomisensa tai huulenheittonsa olevan oikeasti varteenotettava kommentti. ”Miksi todennäköistä?”
Moto katseli häntä ja taas hymy syttyi hänen kasvoilleen, mustat silmät leimuten oranssia ja kultaa. ”Koska miksi muuten hän kyyhöttäisi pimeässä, ellei tietäisi missä aurinko on?”
”Ehkä hän ei halua nähdä auringonlaskua?” heitti Charlotte vastaan.
”Etkö sinä halua nähdä auringonlaskua?” Moto nosti kätensä kohti liekehtivää iltataivasta.
”No… haluan, mutta jos kyse ei ole minusta, vaan jostain toisesta—”
”Ei, aivan niin”, sanoi Moto. ”Katsos, minun mielestäni on kaksi vaihtoehtoa: yksi, kaupunkityttö ei yksinkertaisesti tiedä auringonlaskusta tai miten sen pääsee näkemään ja täten tyytyy jäämään varjoihin löytämättä tietään ulos. Tai kaksi, hän on päättänyt vapaasta tahdostaan pysyä pimeässä sen sijaan, että lähtisi etsimään tietään ulos pelottavien kujien sokkeloista päivänvaloon.”
”Joten…?”
”Joten, oli kyseessä kumpi tahansa, minkä luulet olleen syynä tähän, että hän on päätynyt kaupungin kadulle? No niin, puhutaan ensin tapauksesta, että tämä kaupunkityttö ei tiedä paremmasta: ei valtameristä tai valkoharsoisista pilvihattaroista… Minkä sinä näkisit olevan tähän syynä, että toisin kuin tämän rannalla olevan tytön kohdalla, kaupungin kujatyttö ei edes tiedä mistä on jäämässä paitsi?” Charlotte oli pyörällä päästään ja hämmentynyt, kun hän kiskaisi yhden kivien välistä törröttävän heinänkorren irti ja alkoi pyöritellä sitä sormissaan. Yrittikö Moto viitata esimerkillään häneen henkilökohtaisesti? Rannan tyttö ja pimeiden kujien tyttö… kuulostivat melkein Charlottelta lapsena ja Charlottelta nyt…
”Joku ei ole kertonut hänelle”, Charlotte sanoi käännellen kortta edestakaisin. ”Hän on voinut syntyä kaupungissa, mutta kukaan ei ole koskaan vienyt häntä sieltä minnekään. Eihän hän silloin voi muusta tietää.”
”Miksi joku ei kertoisi tälle, miten kaunista kaupungintakaisella niityllä ja kukkuloilla on?”
Charlotte kohautti olkaansa. Hän katsoi heinää hyvin tarkkaavaisesti välttyäkseen Moton tuijotukselta, joka tuntui yrittävän imeä Charlottesta jokaisen ulos pyrkivän pienenkin ajatuksen haivenen, vaikka osa niistä oli niin sumuisia, ettei Charlotte olisi osannut niitä nimetä.
”Eikö sinustakin ole melko selvää, että joko kaupungissa ei ole ketään muutakaan, joka tietäisi tai voisi hänelle kertoa… tai jos on, hän ei joko kerro tai häntä ei—mahdollisesti—oteta tosissaan? Voisiko siellä olla joku, joka ei halua tytön tietävän?”
Charlotte kohautti taas. Hänellä ei ollut valmiita vastauksia. ”Vaikka sitten niin.”
”Hmm”, sanoi Moto vakavanpohtivaisella sävyllä. ”Pohditaanpa sitä hetki… voisiko se olla joku hänen kujaystävistään, joka ei tahdo kertoa auringosta ja merenvaahtopäistä tytölle, vaikka tietäisikin niistä?” Murahtaen, Charlotte teki eleen olankohautuksen ja alistuvan nyökkäyksen väliltä.
”Todellako?” Moto sanoi niin hämmästelevästi, että Charlotte kääntyi rypistämään miehelle otsaansa. ”Sitten he eivät voi olla kovin hyviä ystäviä.”
”Hyvä on, vihollinen sitten”, Charlotte oikaisi tympääntyneesti.
”Mutta, jos se olisi vihollinen, miksi tyttö kuuntelisi heitä eikä sen sijaan noudattaisi vaistoaan, joka ohjaa tutustumaan kaupungin ulkopuolellekin? Voisihan luulla, että sitä usein tehdään päinvastoin, mitä vihollinen sanoo.”
”Ei vihollinen välttämättä käske pysymään siellä, mutta tyttö voi olla liian peloissaan lähteäkseen.”
”Voi olla. Ja mikä harmi”, musta mies huokaisi, nostaen katseensa jälleen tällä kertaa surumielisesti laskevaan aurinkoon, ”ajatella, että joltakulta jäisi tällainen luonnon näytelmä kokematta.”
Charlotte siirsi katseensa kohmeisesta korresta kädessään horisonttiin kunnioittaakseen itsekin hetken hiljaisuudessa tätä hienoa näkymää. Olihan se suuri onni, että juuri hän sai asua niin hienolla paikalla, että heidän kotipihastaan kelpasi maailmaa ihastella. Kunhan se vain tulisikin pysymään heidän kotinaan… Charlotte koki äkkiä ymmärtävänsä paremmin, miksi Dewn viihtyi tuulimyllyn luona niin paljon. Hassua, ettei Charlotte ollut ennen sitä nähnyt niin.
Viimein Moto, huokaisten pitkään ja syvään, jatkoi: ”Joten, olemme tulleet yhteisymmärrykseen siitä, että tyttö varjoissa on liian peloissaan ja hänen on mahdollisesti annettu ymmärtää vihollisensa väärin, ehkäpä ystävikseen, eikä siten löydä ulos kaupungin sokkeloista. Oletko samaa mieltä tähän asti?”
”Vaikka.”
”Mitä tämän tytön vihollinen hyötyy siitä, ettei tyttö löydä aurinkoa?”
”Koska se on vihollinen”, sanoi Charlotte yksinkertaisesti. ”Nehän tekevät kaikkensa, että muut ovat kurjia.”
”Ei kuulosta täysin tyydyttävältä… heidän täytyy jotenkin hyötyä siitä. Ehkä heidän elämänsä pyöriikin täysin tytön—muiden ympärillä? Ehkä he ovat riippuvaisia muista eivätkä siksi halua, että nuo muut lähtevät ja jättävät kaupungin…”
Charlotte rypisti kulmiaan.
”Voisimmeko olettaa, että heille olisi jollain tavalla haitaksi, jos tyttö saisi tietää auringosta, sillä silloinhan hän varmasti haluaisi lähteä sitä katsomaan ja tuskin enää palaisi…?”
”En tiedä…”
”Hmm…”, Moto pohti kyynärpää kämmenellään ja toinen käsi leuallaan, ”jos viholliset hyötyvät tytöstä, he eivät halua tämän lähtevän. Ja tyttö lähtisi, jos tietäisi auringonlaskuista, joten viholliset eivät halua hänen saavan niistä vihiä…”
”No, miksei nekin vain lähde?” Charlotte sanoi. ”Koko konkkaronkka rannalle…”
”Oikein hyvä huomio”, Moto ilahtui. ”Mutta ehkä nuo niin kutsutut viholliset pelkäävät itse? Pelkäävät, eivätkä uskalla lähteä, joten muutkaan eivät saa lähteä… Voihan olla, etteivät hekään ole koskaan nähneet aurinkoa, kuulleet vain huhuja ja tarinoita, ja se pelottaa heitä… heillä voi olla vääristynyt kuva auringosta. He voivat kuvitella, että sen polttama kirkkaus on heille liikaa.”
Kuulosti oudolta, mutta Charlotte nyökkäsi.
”No niin siis, jos asia olisi niin, mitä jos joku—ei vihollinen—joka on nähnyt auringonlaskun ja valtameren ja kaiken tämän komeuden, tuleekin jonain päivänä kaupunkiin ja tapaa sen savuiselta kujalta tämän tytön, kertoisi tälle näkemistään ihmeistä… Seuraisiko tyttö tätä kulkijaa ulos varjojen maailmasta päivänvaloon?”
”Joo, jos sitä ei pelota enää.”
”Ja mitä jos tyttö onkin vielä peloissaan ja epävarma?”
”No, sitten hän ei välttämättä lähde kuitenkaan.” ”Todennäköisesti. Mutta jotain on muuttunut. Osaatko sanoa mikä?”
Charlotte imeskeli heinänkortta ja nosti polvet leukaansa, kietoen kätensä lämmittävästi niiden ympäri ja silmäsi raukeasti merelle. ”Ainakin hän tietää nyt, mistä jää paitsi…”
”Niin!” Moto sanoi. ”Nyt hän tietää. Ja sillä seurauksella hän on äkkiä kuten vihollisensa, jotka tietävät…”
Charlotte osoitti äännähtäen olevansa eri mieltä. ”Mutta tyttö ei käytä ketään hyväksi, ei se ole sama asia.”
”Eikö? Mutta entä, jos oletetaan, ettei ilman valoa voi tyystin elää, kuten ei voikaan? Varjojen kujallakin on pakko saada jostain edes hiukkasen valoa, sillä mikään ei kasva täysin pimeydessä… ja mistä silloin ovat hänen vihollisensa saaneet tarvitsemansa valon, jotka eivät ole koskaan kaupungista aurinkoon poistuneet? Tähän asti tyttö on ollut viaton, hän ei ole tiennyt muusta, mutta nyt hän tietää, ettei ilman valoa voi elää… ja hän kyseenalaistaa kaiken… ja hänellä on edessään päätös.”
”Ehkä hän pitää siitä”, Charlotte tuumi, ”pimeästä.” Hän virnisti kylmäkiskoisesti. ”Ehkä hän onkin vampyyri.”
”Mutta eiväthän vampyyritkään selviä ilman verta, eikä veri virtaa ilman auringonvaloa, sillä veri on kuin fyysistymä auringonsäteiden virrasta maan päällä.”
Koko juttu tuntui jo lähteneen ohi aiheen, mutta Charlotte jatkoi silti: ”Ei se haittaa, hän voisi metsästää.”
”Entä mitä hän metsästää?”
”No, niitä joilla on vielä verta.”
”Eli niitä onnettomia poloisia, jotka eivät tiedä…”
Charlotte kurtisti otsaansa.
Moto näki sen. ”Niinpä niin, tyttö valitsi siis sen tien ja liittyi vihollistensa joukkoon. Sillä selvitäkseen tästä eteenpäin, hän tietää, että pimeydessä hänen valonsa on tullut muilta, hän on varastanut, sillä ei ole lähtenyt hakemaan itse valoa auringosta… ja nyt hän voisi päättää toisin, mutta sen sijaan hän jatkaakin varastamista?”
”En minä kyllä sitä tarkoittanut…”, Charlotte mutisi. Hän ei oikein pysynyt enää kärryillä. Moto, joka oli seissyt koko tämän ajan, istuutui nyt toiselle kivelle Charlotten viereen. ”Miksi vaivautua moiseen? Eikö olisi helpompi keino lähteä ja nauttia valo suoraan sen alkuperäisestä lähteestä?”
”Ehkä hän on laiska.”
”Estääkö laiskuus sinua juomasta vettä, kun olet todella janoinen?”
”…”
”Metsästäminen jatkuvasti, yöstä toiseen, se kuulostaa paljon uuvuttavammalta minusta. Aurinkorannalla hänen ei tarvitsisi murehtia moista enää koskaan.”
”No… en minä tiedä. Se oli vain vitsi.”
”Ehkä… ehkä häntäkin pelottaa nähdä aurinko? Miksi muutenkaan hän ei lähtisi sitä katsomaan, jos tietäisi, että tarvitsee joka tapauksessa valoa pysyäkseen hengissä? Ei kuulosta järkevältä… muuten kuin, että tyttö itse asiassa onkin peloissaan. Tuntemattoman pelko, se on tavanomaista.”
”Mitä pelättävää auringossa on?”
”Niin, mitä pelättävää!” Moto elehti äkkiä isoilla käsillään suurieleisesti ja hämmentynyttä esittäen. ”En minä vain tiedä! Kuka voisi pelätä jotain noin kaunista ja elävöittävää, elämänantajaa? Kuka, tosiaankin? Onko hän hullu?” Moto pullisti silmiään mielenvikaisesti. Charlottesta miekkosen pää taisi olla vähän vimpsahtanut.
”Hän voi oikeasti haluta vain kuolla…” Charlotte sanoi hiljaa.
Moton ilme tasaantui taas normaaliksi.
”Niin”, hän puhui jälleen rauhallisesti, ”mutta silloinhan hän ei vaivautuisi varastamaan muiltakaan. Minusta hän käyttäytyy niin kuin joku epätoivoinen, joka itse asiassa pelkää… itse elämää.”
Charlotte oli hyvin vakavamielinen tuijotellessaan käsiään.
”No niin… oletetaanpas sitten, että katukujalla on kaksi tyttöä. Toiselle on kerrottu auringosta; toinen ei edelleenkään ole koskaan kuullutkaan siitä. Kuitenkin, molemmat jäävät varjoihin. Mikä merkittävä ero heidän välillään on?”
Charlotte oli pitkään vaiti. Lopulta hän taas kohautti olkiaan hajamielisenä, hieman melankolisena.
”Päätös”, Moto vastasi hänen puolestaan. ”Valinta, jonka pohjalta on tehty päätös! Toinen on päättänyt jäädä, toinen ei ole päättänyt jäädä, mutta on kuitenkin jäänyt. Ja mitä täytyy olla aina ennen kuin valintaa voidaan tehdä?”
Charlotte pudisti päätään.
”Tietoisuus”, Moto sanoi. ”Tietoisuutta, tieto siitä, että on mahdollisuuksia. Vaihtoehdot, joiden syyt ja seuraukset he ymmärtävät. Heidän täytyy valita – valita, ollako vai eikö olla, lähteäkö vai jäädäkö. Ero näiden kahden pimeyden tytön välillä on merkittävä… toinen heistä voi valita, mutta toinen ei… sillä kuinka voit tehdä valintaa, jos et tiedä vaihtoehtoja? Auringosta tietämätön tyttö… hän on viaton tietämättömyydessään, kun taas toinen, hän ei voi enää palata viattomuuteensa siitä, ettei tiedä, vaan hänen on täytynyt jo tehdä päätöksensä… ”Ymmärrätkö? Elämä on jatkuvaa liikettä jompaankumpaan suuntaan: valoon… tai pimeyteen. Ja voidaksesi liikkua, sinun täytyy tehdä valintoja kumpaa polkua seuraat… joka ikinen elämäsi hetki.”
”Mitä jos en valitse kumpaakaan?” heitti Charlotte äkkiä. ”Jos en halua valita?”
”Onko se mahdollista?” Moto tiedusteli.
”J-joo…?”
”Missä sinä sitten olisit? Ei ole sellaista, kuin ’valon ja varjon välissä’. Olet aina joko valossa tai olet pimeässä. Eri sävyisessä kirkkaudessa ja eri asteisessa varjossa, mutta aina jompikumpi. Ei ole harmaata, puolueetonta aluetta, jossa voisit olla tekemättä päätöstä kummastakaan.”
”Minä…”, Charlotte koetti järkeillä. ”Jossakin, niin kuin… missä valo alkaa ja varjo häipyy… tai jotain sellaista… siis, varjon reunalla, missä on valo ja varjo, molemmat.” Hän osoitti mustaa varjoa, joka lankesi tuulimyllystä alas myllymäkeä. Se yltti kauas tallin kuparinoranssille tiilikatolle asti yli lehdettömien haapojen.
Moto katsoi häneen, nosti kulmaansa ja ponnisti jaloilleen. Hän käveli tuulimyllyn luo ja pysähtyi juuri tarkkaan kohtaan, jossa rakennuksen varjo ja laskevan auringon punertava valo leikkasivat toisensa; kasvot puoliksi varjossa, puoliksi valossa.
”Näinkö?” hän varmisti.
”Joo, jotain sellaista”, Charlotte mumisi.
”Hyvä”, Moto sanoi. Hän risti käsivarret rinnalleen ja… odotti. Charlotte tuijotteli häntä kiveltään kysyvän näköisenä, mutta Moto ei selittänyt enempiä. Hän ei puhunut mitään, seisoi vain siellä, eikä Charlottella ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa.
Ajallaan ilman, että Moto liikkui paikaltaan laisinkaan, varjo siirtyi. Hitaasti Moton mustanruskeat kasvot olivat tulleet kokonaan auringon puolelle.
”Oh”, hän sitten sanoi muka hämmästyneenä ja veti Charlotten huomion takaisin itseensä pienistä kivistä, joita tämä oli käännellyt kengänkärjellä maasta. ”Se ei oikein toiminut”, hän ilmoitti. Charlotten silmät kapenivat. ”Katsohan, Charlotte”, Moto asteli takaisin lähemmäs, ”elämä liikkuu. Jatkuvasti. Se ei koskaan pysähdy hetkeksikään, eikä se aio pysähtyä odottamaan niitä, jotka eivät tahdo tehdä päätöstään, aio tulla sen virtaan mukaan. Kaikki ympärillämme muuttuu alati… se on elämä kasvamassa itsekin… Elämä rakastaa muutosta, eikä kukaan voi sitä pysäyttää. Sinä et todella voi paeta sitä totuutta, että sinun on tehtävä valinta—ja joka hetki uudelleen ja uudelleen!—aivan niin kuin et voi estää aurinkoa putoamasta horisontin taa jok'ikinen ilta ja nousemasta taas seuraavana aamuna. Olemme kaikki mukana tässä pyörteessä, elämän kulussa ja kierteessä, ja siinä ainut, mitä voit valita on, haluatko mennä sen mukana vai sitä vastaan.” Moto hymyili sympaattisesti, mutta merkityksellisesti. ”Suuntia on kaksi: ylös”, hän osoitti sormellaan kohti korkeuksia, ”… tai alas”, ja hän laski sormensa hitaasti ruohoon jalkojensa juuressa, sen ohi kielekkeeltä alas teräviin kiviin aallokossa useiden metrien pudotuksen matkaa heidän alapuolellaan.
Charlotte pureskeli kieltään hieman nyreänä.
”Jos et valitse, elämä valitsee puolestasi”, Moto jatkoi, ”tai joku muu. Haluaisitko, että joku valitsee puolestasi, miten elämäsi sujuu? Päättäisi kaiken: mitä syöt, mitä ajattelet, mistä haaveilet, minne menet ja mitä lopulta saavutat… tai et saavuta ollenkaan?”
Charlotte pudisti pienesti päätään.
”En totisesti minäkään. Silloin sinun on otettava vastuu itsestäsi. Omasta elämästäsi. Tehtävä siitä valinnoillasi ja päätöksilläsi tämän oppikoulun ja matkan arvoinen, jota elämäksi kutsutaan! Sillä tottahan haluat mieluummin kasvattaa kyyhkysen siivet ja lentää korkeuksiin, nähdä minne asti ja kuinka ylös oikein voisitkaan yltää... kuin sen sijaan yhä vain vajota syvemmälle synkkyyteen, josta lopulta on liian myöhäistä enää nousta... ja silloin kaikki on ollut turhaa, kaikki, elämä sinussa, on mennyt hukkaan... Ja nyt sinä tiedät”, Moto virnisti niin, että valkoiset hampaat tulivat selvästi esille, ”nyt sinä tiedät.”
Aurinko oli jo melkein kadonnut kokonaan. Kaikkialla oli äkkiä hämärämpää. Ensimmäiset tähdet räpyttelivät toisella puolen taivaankantta, vuorten takana. Viimeiset valonsäteet kerääntyivät yhteen kasaan aivan merihorisontin ylle kuin tulesta leimuava pala kultaharkkoa, pienentyen ja pienentyen… Pian yö taas saapuisi ja yksi päivä olisi jälleen ohi.
Oli tullut entistä kylmempi ja Charlotte värähteli palellen.
Moto sanoi hetken tauon jälkeen: ”Tiedätkö kuitenkin, mikä siinä on juuri parasta?” Charlotte hytisteli itsekseen ja pudisti päätään. ”Se, että voit valita. Pohdipas sitä, se on läksysi toiselle oppitunnillemme.” Juuri ennen kuin aurinko upposi mereen, Moto nosti molemmat kämmenensä ilmaan eteensä kasvojen tasolle ja teki niillä pyörivää liikettä. Charlotte katsoi, kun hän saattoi kämmenet lopulta yhteen vastakkain ja laski sitten taas alas. Hän kääntyi, aurinko hänen takanaan viimein katosi, ja heidän katseensa kohtasivat.
”Toivotin auringolle hyvää yötä”, tämä vastasi kysymättömään kysymykseen. ”Kiitin siitä, mitä hän opetti meille taas tänään.”
Charlotte laski katseensa.
”Miettikäämme yhdessä seuraavalla kerralla lisää tästä aiheesta”, Moto sanoi ja laski kätensä Charlotten olalle, puristi siitä rohkaisten. Se oli lämmin, mutta Charlottella oli murjottava olo jostain syystä. Hän mökötti leuka polvissaan.
Mies käveli poispäin, lähti laskeutumaan alas myllymäkeä, mutta Charlotte jäi vielä joksikin aikaa järjestelemään ajatuksiaan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Aug 28, 2016 11:33:41 GMT
Mätiä omenoita 7.11.2015
Ruskeat vastaan vihreät silmät. Kummankaan katse ei rävähtänytkään. Se oli hiljaista tahtojen taistoa. ”Ei”, poika toisti matalasti ja painokkaasti.
Pupillit kapenivat. Pölyhuiska vihmoi lattiaa. Sitten se jännitti lihaksiaan…
”Ei!” käski poika lujemmin. Peto empi, häntä pyyhki edestakaisin, korvat kääntyilivät— ”Sitä sinä et tee. HUS!”
Yön villi monsteri päätti kuitenkin luovuttaa ja ampaisi käsien huitaisusta jonkin matkaa kauemmas, jääden kiivaasti nuolemaan itseään takkahuoneen nojatuolin juureen. Billy puuskahti kuin ottelun voittanut sonni.
”Joo, se vikisee kiihottavasti ja liikkuukin mielenkiintoisesti, mutta se—ei—ole—hiiri”, hän puhui kissalle, joka silmäsi häntä nyt aavistuksenomaisen ylpeästi ja alkoi sitten kynsiä selkänojaa. ”Hei, lopeta!” Billy hätyytti Lucasin irti antiikkituolista.
Eikös hän ollutkin sanonut, että tuosta kissasta koituisi pelkkää haittaa? Ja mitä teki Charlotte, jonka vastuulla mokoma katti oli? Ei ainakaan katsonut sen perään yhtään tai leikittänyt sitä, jotta se saisi tyydytettyä saalistusvaistojaan turvallisesti… Kohta he saisivat löytää vain verisen karvahapsun eteisen lattialta, kun muuta hamsterista ei olisi jäänyt jäljelle…
Billy laittoi sormensa terraarioon ja tökkäsi sillä Animalia. Oli se sentään vielä hengissä. Se tuhahti ja alkoi sitten pörrätä kuin pieni vihainen moottori olisi siinä käynnistynyt. Tuhisten se lyllersi piilopaikkaansa minimökkiin.
Niin, olihan se vanha ja aika turhake, vihainenkin ja puri lähes kaikkia, mutta toisaalta oli se kuulunut perheeseen Lucasia kauemmin — Animalilla oli siis kotietu. Uuden kollin pitäisi vain opetella talon tapoihin. Dewnkään tuskin ilahtuisi takaisin tullessaan siitä, että hänen hamsteristaan olisi sillä välin tullut välipala Centereille luvatta muuttaneelle Euroopan pedolle…
Billy piti eläimistä. Itse asiassa hän halusikin eläinlääkäriksi, mutta se ammattihaave ei ollut aivan yksinkertainen. Ensinnäkin, vaikka hän kuinka yritti, hänelle koulunkäynti oli vaikeaa ja koulukirjojen tahkoaminen liki ylitsepääsemätöntä. Vika ei tosiaankaan ollut siinä, etteikö häntä olisi kiinnostanut, sillä toki hän halusi pärjätä mukiinmenevästi, mutta silti koetulokset tuntuivat aina vain irvailevan päin hänen naamaansa: hän oli ollut koulussa luokkansa heikoimmasta päästä, mikä ei toisaalta kannustanut enää edes yrittämään yhtä tarmokkaasti… Lisäksi hänellä oli ollut liian vähän aikaa uhrata opiskeluun, kun pikkusisaruksista oli pitänyt pitää huolta ja riesana oli ollut alituinen huoli äidin odottamattomista ja mahdollisesti kohtalokkaista tempauksista.
Hän oli päässyt peruskoulusta läpi, mutta paperit eivät olleet kummoiset tai sellaiset, joilla kehtasi ylpeillä. Lukion hän oli päättänyt Suomessa jättää välistä, sillä miten hän koskaan kykenisi vielä tiiviimpään lukutahtiin, jos normiopinnotkaan eivät ottaneet luistaakseen? Sitten tuli muutto Kanadaan, jossa hän oli nyt asustellut melko vapaamuotoisesti olemalla Orange Woodin nuorisokatraan ainut, joka ei viettänyt päiviään koulussa serkkujensa tavoin… Hän oli sen loven paikannut auttamalla Raicyä laaksossa ja Alexiinaa hevostenhoidossa, ja oli ollut hyvin tyytyväinen tähän hommaan.
Kuitenkin lapsuudenhaave oli taas pulpahtanut pintaan, kun hän oli jutellut paikallisen eläinlääkärin Yvonnen kanssa, joka oli eräänä päivänä tullut katsomaan yhtä Thomas Jordanin longhorneista, joka oli alkanut märkiä silmistään ja sieraimistaan. Tämän Billylle epärohkaisuksi tarkoitetut sanat siitä, kuinka eläinlääkärin homma oli alituista taistelua aikaa ja kohtaloa vastaan; kuinka epävarmuus ja epäonnistumiset olisivat alituinen kumppani sillä alalla; ja aina kiitosta ei saanut, vaikka mitä tekisi, olivat aivan päinvastoin lisänneet Billyn tarmoa. Hän oli auttajaluonne, vähän marttyyri ehkä, mutta vilpitön halussaan auttaa pienempiään ja heikompiaan, ja kaltoin kohdeltuja eläinpoloisia maailmassa riitti pelastettavaksi!
Toisekseen, miksi se ei olisi niin yksinkertaista: hänen vanhempi siskonsa oli ehtinyt jo häntä ennen.
Laura kouluttautui eläinlääkäriksi, eikä Billy päässyt siitä kiusaavasta ajatuksesta, ettei samassa perheessä kaivattu kahta samaa alaa harjoittavaa—eikä isä ollut koskaan ottanut Billyn haaveita tosissaan: ”Nyt, kun ensimmäisellä lapsella on jo selvät sävelet elämässä, sinä olet seuraava, jonka pitäisi keksiä mitä aiot tehdä. Eläinlääkärin ammatti on viety, mutta se nyt olikin enemmän tyttöjen heiniä tuo lemmikkien kanssa hääräily, vai mitä? Miten olisi asiakirjamies? Tilinpitäjä? Vai haluaisitko seurata minua ja ryhtyä lakimieheksi… ehkäpä joskus jopa itse tuomariksi?”
Niinpä pikku-Billie oli niellyt ja haudannut unelmansa, sillä ’se olisi naurettava.’ Naistenala. Eläinlääkärin ura olisi tyttöjen juttu…
…mutta Yvonnen äksyt toteamukset siitä, miten rankkaa se työ oikeasti oli, oli virittänyt Billyssä uutta toivoa. Siltikään hän ei ollut vielä uskaltanut puhua kenellekään tulevaisuudensuunnitelmistaan. Sen hän tekisi vasta, kun reitti olisi varmasti selvä, sillä muutoin yksikin epäluottamuslause tai nauraminen päin hänen naamaansa saattaisi taas latistaa hänen itsevarmuuttaan.
Ja, jos hän mielisi siihen suuntaan elämässä, sitä ennen hänen pitäisi käydä lukio ja sitä varten hänen pitäisi petrata osaamistaan ja mahdollisesti korottaa peruskoulunumeroitaan kursseilla tai jollain—ja olihan se nyt noloa, ettei meinannut päästä edes toisen asteen koulutukseen. Waterphewn lukio oli jo evännyt hänet, mutta toisaalta se oli tietysti, Billyn oli myönnettävä, melko korkeatasoinen oppilaitos…
Jos hän ei pääsisi edes lukioon, kuinka kukaan koskaan voisi ottaa häntä vakavasti eläinlääkärin ammatista? Hehän kaikki nauraisivat hänet pellolle!
Hän laittoi hamsterin veden ja ruoat hapan maku suussaan.
Käytännönkokemusta hänellä ainakin jo oli eläinten käsittelystä, sillä Billy hääräsi päivittäin tilan eläinten kanssa ja omasta mielestään vielä muita enemmän: hän ruokki Animalin ja siivosi sen häkin; vei Jujen aina aamuisin muiden lähtiessä kouluun lenkille, pesi ja harjasi ja leikitti koiran; huolehti, että ulkokissoilla oli tallin puolella aina kipoissaan ruokaa ja raikasta vettä; kävi rapsuttelemassa ja syöttämässä sikoja; keräsi munat, kuurasi kanalan ja toisinaan vietti aikaa opettaen lempiyksilölleen Ladylle temppuja; ajoi Raicyn kanssa karjaa ja lypsi lehmiä; ja kaiken tämän lisäksi huolehti tietysti myös vastuuhevosistaan Tofusta ja Nemosta.
Yläkerrasta kuului köhää. Kunhan hän saisi purut vaihdettua, hän kävisi katsomassa mummin vointia.
Ainoastaan Raicy tuntui olevan Billyn kanssa samalla aaltopituudella murheesta isoäidin suhteen: tämän jo pitkään jatkunut kehno olotila saattoi kieliä vakavistakin seuraamuksista. Saattoi olla, ettei isoäidillä ollut enää kovin montaa vuotta elinaikaa…
Niin ei tietysti voinut sanoa varmasti, ja Gillian saattoi hyvinkin olla poikkeus, mutta omasta mielestään Billy oli isoäidin kanssa lapsista kaikkein läheisin. Hän oli lapsenlapsista ainakin eniten Emilyn kanssa tekemisissä, sillä Billy oli usein tämän seurana possujen, kanojen ja mehiläisten luona, mitä isoäiti arvosti suuresti ja monesti kehui Billyä kultapojaksi ja reippaaksi nuoreksi mieheksi. Billy kunnioitti vanhempaa sukupolvea ja useimmiten viihtyikin vanhusten ja aikuisten seurassa omanikäisiään paremmin, eikä siis voinut käsittää sitä epäkiinnostuksen määrää, joka esimerkiksi Charlottella oli perhettään kohtaan. Perhe oli maailman tärkein asia, elämän alku ja kivijalka ja, jos perhe olisi yhtään kunnollinen niin kuin sedän ja tädin perhe, joka Billynkin oli kuin omaksi pojakseen ottanut, oli se yksi suurimmista lahjoista, joita elämältä saattoi saada! Siitä sietäisi olla ikionnellinen! Hyvä ja turvallinen perhe ei todellakaan ollut kaikille itsestäänselvyys. Billystä Charlotte siis oli kertakaikkisen kiittämätön ja itsekeskeinen – aivan niin kuin Annakin oli, jonka tempauksia täällä Billy oli saanut hävetä silmät päästään. Nyt hän häpesi myös isäänsä. Tämän omituinen suhtautuminen veljensä perheeseen ja jopa äitiinsä oli äärimmäisen ala-arvoista, ja Billy olisi ollut valmis antamaan paljosta, jos jotenkin geneettisesti olisi voinut vaihtaa keskenään sukuhaarojaan…
Se olikin kolmas kompastuskivi, josta ei puhunut edes oman päänsä kanssa: häpeä outoa perhettään kohtaan piti Billyn hermoissaan siitä, että hänet saatettaisiin koska tahansa hylätä – tädillä ja sedällä ei ollut velvollisuuksia häntä kohtaan ja, jos he äkkiä menettäisivät totaalisesti hermonsa Williamiin, ehkä he alkaisivat olettaa Billystäkin jotain isänsä kaltaista petturia? Vaikka he edelleen suhtautuivat häneen mitä ystävällisimmin, Billyn suurin ja syvimpään juurtunut pelko lapsuudestaan oli, että hänet äkkiä torjuttaisiin vääristä syistä… ja ehkä ihan pieni osa hänestä pelkäsi myös, että hän saattaisi itsekin napsahtaa joku päivä päästänsä niin kuin äiti.
Billy ei voinut mitään sille, että Charlotten koppavuus ja nokkavuus raivostutti häntä. Tyttö oli leuhka ja pyöri täysin oman napansa ympärillä, kuvitteli, että kaiken ja kaikkien pitäisi taipua hänen tahtoonsa ja teinioikkuihinsa…
Billy potkaisi eteisen matolla lojuvaa Jujen vinkuleluankkaa.
Kellään muulla tilalla ei ollut selkärankaa nousta häntä vastaan niin kuin Billyllä! Aivan niin kuin hän oli voittanut Charlotten kissan tahtojen taistossa, hän ei antaisi periksi ja taipuisi tytön typeryyksiin. Elämään ei saanut suhtautua itsestäänselvyytenä!
Kuinka hän oli ajautunut katkerissa ajatuksissaan jo näin pitkälle…?
Hän oli liian kiihtynyt, menettänyt taas malttinsa omasta päänsä sisäisestä yksinpuhelusta. Hän suoristi tuohtuneena huiviaan ja koetti rauhoittua. Ei auttanut raivostua… Hän oli ennen kyennyt hillitsemään itseään paremmin… Mikä häneenkin oli mennyt…
Yläkerrasta kuului taas yskintää ja katsoen itseään vielä peilistä, hengittäen hitaasti, hän ryhdistäytyi ja lähti tarkistamaan, että mummilla olisi kaikki hyvin – eihän sitä koskaan tiennyt, vaikka nämä olisivat viimeisiä hetkiä, jotka tämän kanssa saisi vielä viettää.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 28, 2016 12:32:42 GMT
Vikapää 7.11.2015
Charlotte ei osannut vastata oikein mitään, kun äiti kysyi kuinka ensimmäinen oppitunti Moton kanssa oli sujunut. Tarkkaan ottaen Charlotte ei ollut juuri tajunnut hönkäsen pöläystä siitä, mistä he olivat keskustelleet, mutta äiti ei tuntunut olevan tyytyväinen hänen vastaukseensa.
”Koetahan sitten skarpata. Moto hyvää hyvyyttään auttaa sinua.”
”En minä sanonut, etten yrittäisi! Mutten vain sisäistänyt ihan kaikkea siitä, mistä oli kyse…”
”No, hänellä on varmaan tarkoituksensa kaikella mitä tekee ja sanoo. Pidät vain silmät ja korvat auki hänen seurassaan ja mielen avoinna. Eikös vain?”
Moto ei ollut suinkaan ainut, joka tahtoi tahkota Charlotten päähän jotain uutta, ja olihan Charlottella koulustakin velvollisuuksia. Judith Becker, äidin palkkaama uusi ratsastuksenopettaja, oli samalla myös Charlotten ja Shalian estevalmentaja – eikä Charlotte ollut yhtään sen enempää kärryillä hänenkään ensimmäisellä tunnillaan.
”Aivan liian kovat kädet, hellitä, hellitä… Kun annat pohkeilla käskyn, tee se oikeaan aikaan: nyt… nyt… nyt… eikö sinulla ole lainkaan rytmitajua? Puristat vain nopeasti silloin, kun vasen takajalka on ilmassa… no nyt… nyt…” Pienennäköinen nainen rullatuolissa – häntä kohtaan voisi luulla tuntevansa myötätuntoa, mutta pah ja aivan muuta: Judith oli jo vain muutaman päivän sisään osoittanut olevansa tehty totisesta tappurasta, eikä häntä vastaan pullikoitu. Hän sanoi kaiken mitä ajatteli, ja sattui se sitten kuulijaan tai ei, se ei ollut ’hänen murheensa.’
”Minä en totisesti ole mikään päähäntaputtelija. Terve kritiikki kasvattaa, ja sen teho vain vahvistuu, kun asiat sanoo napakasti. Missä painopisteesi oikein on, tyttö hyvä? Shalia viistää, kun et istu suorassa!”
Tunnin lopuksi Charlotten teki mieli itkeä, vaikka hän ei yleensä sillä tavalla ottanut itseensä. Hänellä oli olo, että hän oli tumpeloin ratsastaja koskaan, ja Judithin palautteesta sai käsityksen, että Shaliaa suorastaan pahoinpideltiin. Tilannetta ei helpottanut yhtään, että kentänlaidalle oli kerääntynyt uteliaita katsojia, joita kiinnosti minkälainen tämä uusi Alexiinan palkkaama ratsastuksenopettaja olisi. Kitty, Gillian, Tomford, pari tuntiratsastajaa ja hevosenhoitajaa, sekä äiti sylissään Oliver, seisoivat muurin takana – kaikki melko totisen näköisinä.
Charlotten pää oli muutenkin jo halkeamispisteessä kaikesta tänä syksynä saadusta ajattelemisenaiheesta. Ihme, ettei hän ollut vielä ihan seonnut!
”Esteitä et tule näkemäänkään ennen ensivuotta”, Judith louskutti leukojaan ja rullasi lähemmäs, kun Charlotte jalkautui Shalian selästä itku kurkussa. ”Ensin käymme totaalisesti käsiksi perustyöskentelyysi, jossa on vakavia puutteita—älä nyt herranen aika, tyttö hyvä, ala siinä pillittää.” ”En minä pillitä”, Charlotte mutisi, mutta hänen äänensä kuulosti tukkoiselta.
”Sinulla ei ole mitään syytä ottaa tätä niin itseesi. Nykynuoret sitten ovat heikkohermoisia. Sanoinko minä kertaakaan, että olet huono? Luuletko, että suostuisin alkuunkaan opettamaan sinua, jos en näkisi, että sinussa on potkua paljon enempää kuin äsken näytit?”
Charlotte pyyhkäisi kasvojaan hihaan salaa samalla, kun heilautti ohjat tammansa pään yli ja lähti sitten taluttamaan sitä ulos kentältä.
Äiti näytti myötätuntoiselta, ehkä jopa vähän syylliseltä siitä, että oli pistänyt Charlotten moiseen hornankirstuun. Charlotte meni vaisuna talliin ja alkoi alakuloisena riisua Shaliaa.
”Se oli aika rankkaa tekstiä”, sanoi Gillian pehmeästi. Hän ja Tomford olivat seuranneet häntä sisään. ”En tiedä uskallanko itse ollenkaan mennä hänen tunneilleen. Hän haukkuu varmaan minutkin ihan pystyyn.”
”Tuskin. Sinä olet luonnonlahjakkuus”, Charlotte tokaisi katkerana. ”Olet aina ollut hyvä hevosten kanssa ja ratsastamaan… minä olen surkimus sinun rinnallasi.”
”Älä puhu noin”, Gillian henkäisi.
”Puhunpas, koska se on totta. Kyllähän se nähtiin jo Lindan kanssa, en minä mitään osaa…”
”L-Linda oli tosi… mo-monimutkainen hevonen! Kyllä se minullekin kiukutteli silloin harvoin, kun sen kanssa olin… sinä sait siitä paljon irti Moton tunneilla, varmasti enemmän kuin minä olisin saanut.”
”Kiitos, kun yrität lohduttaa, mutta tuota ei niele kyllä kukaan.” Charlotte veti satulan Shalian yltä ja poimi vyön istuinosan päälle, kohensi sitä uupuneena käsivarsillaan. ”Tyttöystäväsi on patahuono valehtelemaan, vai mitä?” hän lisäsi Tomfordille, joka hätkähti.
Gillian punastui ja avasi suunsa vielä jatkaakseen, mutta Charlotte käveli jo pois kohti varustehuonetta. Siellä hän lysähti penkkiin valutettuaan ämpäriin lämmintä vettä ja heitettyään sinne pesusienen, mutta äkkiä kaikki voimat olivat hänestä poissa ja hän antoi käsiensäkin valahtaa tarpeettomina alas. Hän painoi pään etukumarassa polviinsa ja sulki silmänsä. Päässä humisi ja korvissa särisi. Aivoja särki. Kunpa elämästä voisi anoa sairaslomaa… Hän voi oikeastikin nyt melko pahoin… lihaksia heikotti… Äkkiä hän nosti kauhuissaan päätään, muttei ehtinyt tehdä muuta, kun suuri yökki ravisteli hänen sisälmyksiään ja pian vesisangon viereen satulahuoneen lattialle levähti oksennuslammikko. Onneksi ketään ei ollut näkemässä. Kädet vapisten hän pyyhki suutaan ja huuhtoi sen sitten vedellä ämpäristä, jota ei vielä ollut ehtinyt käyttää satulanosien siistimiseen. Näkökenttä tuntui oudon sumealta, hän ei kyennyt katsomaan suoraan tai tarkentamaan mihinkään… päässä jyskytti… Mitä hänelle oli tapahtumassa?
Satulahuoneen valo tuntui kuin laserpistoolilta, ja Charlotte ummisti kärsien luomiaan. Kello tikitti kuin aikapommi, tik…TAK…tik…TAK…TIK…
Hän painoi pään taas piiloon ja tunki kädet korvilleen ja mongersi ahdistuneena, huonovointisuuden heijaten kuin merenaallot mahalaukussaan.
Hän oli sittenkin viimein menettänyt mielenterveytensä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 31, 2016 13:01:42 GMT
Tikkejä 7.11.2015
Joskus pimeys on ystävä.
”Onneksi olkoon, sinulle on puhjennut päänsäryistä katalin: migreeni.”
Charlotte siristi silmiään kylmäkääreen alta, joka rauhoitti jonkin verran vannemaista tunnetta otsan ja ohimoiden alueella. Hänen huoneensa oli hämärretty, kaikki sähkölaitteet kiinni ja ikkunassa verhot. Silti valoa oli liikaa. Pienikin harmiton säde jostain verhonraosta tai oven ali oli kuin aivoihin tungettu neula.
”Minä tiedän miltä se tuntuu, vaikken kyllä koskaan ole noin rajua saanut. Otapas tästä”, äiti ojensi vesilasillista ja särkylääkettä. ”Se menee ohi, kunhan lepäilet.”
Charlotte kohottautui istuma-asentoon ja kulautti nesteen irvistellen alas.
”Annatko sukan tai jonkin, jonka voin laittaa silmille?”
Äiti otti tyhjän lasin vastaan ja meni penkomaan vaatelipastosta puhtaan tummanvioletin sukan, jonka heitti hänelle. Charlotte otti kopin, kävi takaisin pitkäkseen ja asetteli vaateparren huolellisesti kiinni olevien luomiensa päälle.
”Onko sinulla ollut usein päänsärkyjä?”
”Ei…”
”Hmmh. Omituista, miksiköhän tämä sinulle nyt sitten näin yllättäen tupsahti? Ja vielä voimalla, kun oksensitkin ja kaikkea.”
Charlottella oli kyllä siihen teoria, mutta tyytyi olemaan vain hiljaa ja esittämään kärsivän osaansa mallikkaasti.
Äiti mutisi jotain huolissaan itsekseen miettien.
”Äiti”, Charlotte mumisi, ”jos et pahastu… haluaisin nyt olla hiljaisuudessa ja pimeässä.”
”Ah, totta kai”, äiti sanoi pahoitellen. ”Toivottavasti se menee pian ohi.”
Äidin lähdettyä, Dewn tuli huoneeseen. Hän istui Charlotten sängynlaidalla ja alkoi soittaa kitaraa ja laulaa Tracy Lawrencea, mikä sai Charlotten parkumaan kuin pikkuvauva. Hän pyysi, että Dewn lopettaisi ja veisi sen sijaan Shalialle heinää, koska oli unohtanut ruokkia hevoset. Dewn vastasi hänelle, että Shalia oli myyty, sillä Charlotte ei ollut voittanut sillä GP-luokkaa ja hevonen oli halunnut Tystä osaavamman ratsastajan. Charlotte ei uskonut sitä, vaan kinasi vastaan, sanoi, ettei Ty edes pitänyt hevosista ja, että Shalia kyllä välitti hänestä enemmän…
Uni sulautui ja muuttui toiseen…
Kaikkialla oli miellyttävän pimeää ja äänetöntä… kuin sumussa, kuin kuolemassa, kun mitään ei enää ole… Hänellä ei ollut hahmoa tai muotoa, hän vain jotenkin oli, vaikkei samanaikaisesti ollutkaan… Kylmyys oli hänen olotilansa…
Eikä hänellä ollut silmiä, mutta silti hän jotenkin selittämättömällä tavalla alkoi nähdä jotain… jokin häiritsi hänen olemattomuuttaan… vaati hänen huomiotaan… Kirkas silmä, heiluva ja liikkuva silmä… se suureni, valokiila, joka nuoli ympäristöään… tumma hahmo eteni varovaisesti… askelet kaikuivat utuisesti… ympärillä häilyi riveittäin harmaita kivimäisiä möhkäleitä…
Pinnistellen Charlotte erotti enemmän ja vaikka pimeys, äänettömyys ja kylmyys vetivät häntä puoleensa, hän ponnisteli erkaantuakseen niistä… tässä oli jotain tärkeää, jotain merkityksellistä… Tumma hahmo liikkui ja valaisi tietään valolla… Huoli syttyi Charlottessa… Ei… hän halusi huutaa hahmolle, varoittaa… älä mene sinne, se ei ole… Hahmon käsi kohosi ja teki eleen, kuin olisi haronut hiuksiaan taa…
Pahaenteinen tunne voimistui ja sitten—yhtäkkiä—valo sammui.
Charlotte heräsi samanaikaisesti unestaan. Sukka oli valahtanut hänen kasvoiltaan, mutta ikkunoiden takana ilta oli pimentynyt ja talo kuulosti hiljaiselta, joten oli todennäköisesti jo myöhä. Päätä särki jonkin verran yhä, muttei niin voimallisesti, että pahin oli jo mennyt ohi. Mutta hänen sydämensä kiivas syke oli herättänyt hänet ja iho oli kananlihalla, vaikka samalla kylmänhiessä.
Hän makasi tovin aloillaan olotilaansa ja äskeistä untaan maistellen. Jokin pehmoinen hypähti kevyesti hänen sängylleen ja tuli puristen lähemmäs. Lucas, joka oli osoittautunut erittäin huomionkipeäksi kissaksi varsinkin hälinää enimmäkseen karttavan Happyn ja ihmisiä mielellään ruoaksi metsästävän Chippyn rinnalla, oli ottanut itselleen mieluisan lokoilupaikan Charlotten karvamatolta—ja tämän vuoteesta.
Charlotten olo oli levoton ja hermostunut, vaikkei hän täysin käsittänyt miksi. Miksi hän oli niin huolestunut? Sehän oli ollut vain unta… Ja kuitenkin, hän ei osannut selittää sitä, mutta jollain eriskummallisella tavalla hänellä oli aavistus, ettei se ollut ollut pelkkä tavallinen uni.
Nukkumisesta ei tullut enää mitään. Hän oli mennyt migreenistä johtuen maaten jo iltapäiväviiden aikoihin ja tunsi olonsa nyt pitkien päiväunien jälkeen virkeäksi. Hajamielisesti hän silitteli Lucasia, joka oli käpertynyt sykkyrälle hänen rintansa päälle ja kehräsi siinä rauhoittavasti… Hänen ajatuksensa askartelivat toisaalla… Mitä jos hän oli kuitenkin oikeassa ja uni olikin ollut jotain muuta? Hän ei ollut koskaan kokenut sellaista, nähnyt sellaista unta, joka tuntui niin voimakkaasti ikään kuin… varoitukselta.
Äkkiä hän ei kestänyt enää sitä epävarmuutta, vaan kopeloi sängynviereiseltä hyllyltä kännykkäänsä. Hän soitti, vakuuttaen itselleen, että saisi siten mielenrauhan, mutta päinvastoin: soitto jatkui ja jatkui, mutta ei saanut koskaan vastausta. Paha aavistus sen kun voimistui, ja samassa Charlotte teki jo mielipuolisen päätöksen. Syteen tai saveen, mitä menetettävää hänellä oli, jos hän ottaisi kuitenkin asiasta selkoa?
Lucas ei ollut tyytyväinen, että Charlotte nousi ylös ja nosti kissan hellästi päältään.
”Anteeksi, Lupu, tulen pian takaisin.” Hän antoi sille suukon, ajatteli pienen pistävän hetken ihmis-Lucasia, ja ravitsi sitten hiuksiaan kerätessään vaatepartensa kokoon ja kiskoessaan farkut jalkaan. Hän pakkasi pieneen reppuun mukaansa kännykän, taskulampun, evästä, vettä ja varmuudenvuoksi keittiöveitsen, ja hiipi hiljaa eteiseen laittamaan kenkiä. Siihen hänen melko uhkarohkea ja päätön matkansa tosin tyssäsi, sillä kuistin valo syttyi samassa palamaan ja sen valoneliöt heijastuivat ulko-oven lasiruutujen läpi eteisen lattialle.
”Pahus”, Charlotte mumisi. Hän oli luullut kaikkien olevan jo nukkumassa.
Ovi aukeni ja äiti astui sisään. Hän sytytti valon, haukotteli ja kääntyi—
”Herranpieksut!” Äiti nosti käden rinnalleen ja näytti kamalan pelästyneeltä. Hetkisen hänen täytyi odottaa tyyntymistään säikähdettyään nurkassa seisonutta Charlottea pahanpäiväisesti. ”Ai kamala! Ah…”, hän kokosi itsensä. ”Joko migreeni meni ohitse?”
Charlotte avasi suunsa, mutta äiti jatkoi äkkiä epäluuloisemmin: ”Miksi sinulla on reppu—oletko menossa jonnekin?”
”Minun täytyy käydä ulkona”, Charlotte sanoi robottimaisesti.
Äiti näytti hämmästyneeltä. ”Tiedätkö mitä kello on, neitiseni?”
”Tämä on akuuttitapaus.”
”No kerro sitten lisää.”
”Käyn vain tarkastamassa yhden jutun…”
”Laitoin juuri tallin kiinni.”
”Ei, kun… en viivy koko yötä.”
Äidin ehkä olisikin pystynyt taivuttelemaan siihen, että Charlotte painuisi keskellä yötä kotoa kertomatta tarkkaa syytä, mutta valitettavasti isäkin kopisteli juuri silloin ulkoa sisälle ja Charlotte tiesi heti, että peli oli menetetty.
”Kaikki kunnossa…”, hän mutisi Alexiinalle, ja huomasi sitten heidät molemmat. ”Lotte?”
Charlotte pudotti toivottomana kassin lattialle.
”Sain tämän yöhiipparin verekseltään kiinni”, äiti ilmoitti nostaen kädet lanteilleen. ”On kuulemma akuuttiasia.”
”Kävisin vain nopeasti ulkona, ei mene kauan, otan puhelimen mukaan!”
”Minne asti?”
”No… nnh…”
”Niin?”
”…kaupungilla jossain…”
”Kaupungilla?!” äiti naurahti sävyllä älä-edes-uneksi. ”Että päästäisin sinut yöllä kaupungille, varsinkin sen jälkeen mitä tanssi-illassa tapahtui?”
Charlotte hieroi harmistuneena silmiään.
”Kyse voi olla hätätilanteesta!” hän sanoi.
”Joka ei kestä aamuun?”
”No… ei välttämättä!”
”Jos se niin hätäinen on, soita sitten poliiseille.”
Isä oli riisunut heidän välissään saapikkaitaan ja takkiaan mitään sanomatta ja pudisteli nyt stetsoniaan ennen kuin pujotti sen hattunaulaan.
”Poliisit?” Charlotte säpsähti sanaa ja unessa kokemansa paniikki nosti jälleen päätään. Hän katsoi kelloa: jos hän menisi nyt, hän ehtisi vielä juosta pysäkille puoli yhden bussiin…
Äiti sanoi vielä jotain muuta, mutta Charlotte oli kääntynyt ja tempaissut oven auki aikeenaan kiirehtiä, kun jostain häntä nappasi villapuseron kauluksesta salamannopea käsi ja isän tiukka koura puristui Charlotten olkavarren ympäri.
”Sinä et mene minnekään”, Raicy totesi karheasti.
”Au, sattuu!”
Isä veti hänet niskavilloista takaisin sisään ja potkaisi ulko-oven rämähtäen kiinni. Se olisi mennyt melkein gangstaleffan kohtauksesta, ellei Charlottea olisi sattunut isän kova ote niin paljon, että oli sokea kaikelle muulle.
Isä päästi hänestä irti. Charlotte jäi hieromaan kipeää kohtaa, johon tulisi kunnon mustelmat aiempien Lucasin ja Billyn aiheuttamien kokoelman jatkeeksi.
Äiti näytti järkyttyneen, muttei puuttunut tilanteeseen.
”Tuo oli tarpeettoman rajua”, Charlotte sanoi hampaittensa välistä. Häntä melkein itketti, osin kivusta ja osin siitä, että isä oli käyttäytynyt häntä kohtaan niin, mutta nieli sen kitkeränä.
”Et usko järkipuhetta”, isä totesi tyynen viileästi.
”Kerro, mistä on kyse. Jos me voimme jotenkin auttaa…?” äiti ehdotti Charlottelle nyt säyseämmin vastapainoksi isän väkivallalle.
Charlotte pudisti päätään kiukkuisena. ”Ei.”
Äiti huokasi. ”No, emmepä tietenkään…”
”Mene huoneeseesi”, Raicy sanoi ja osoitti sormellaan hänelle merkiksi poistua mukisematta. Charlotte meinasi vielä kiistellä, kun hänen mieleensä tuli toinen ulkoreitti, ja niinpä hän kääntyi nopeasti ja kapusi rappuset takaisin yläkertaan edelleen toista käsivarttaan hieroen.
Huoneessaan hän sulki oven takanaan… ja riensi sitten työpöytänsä luo ja kurkotti sen yli avaamaan ikkunan. Hän kokeili vielä kerran soittaa—edelleen tuloksetta—ja laittoi kännykän sitten taskuun, kapusi pöydän päälle ja hivuttautui ikkunankarmeihin. Yöilma oli kylmä ja kirpakka, ja otti nenästä ja sormenpäistä. Hän veti repustaan sormikkaat käsiinsä ja lähti sitten varovasti tiilikattopintaa pitkin. Kengät luistivat, sillä aiemmin satanut ohut märkä lumi, kertaalleen sulaen ja taas jäätyen, oli tehnyt kuistikaton pinnasta vietävän liukkaan. Kerran hänen jalkansa luiskahti pahasti ja Charlotte jäi vatsalleen huohottamaan tasatakseen peljästyksensä siitä, että oli melkein lentänyt alas maahan asti. Siinä olisi käynyt hullusti… mutta hän kyllä olikin aika hullu.
Kun hän sai kieputettua itsensä kaidepylvään ympäri ja alkoi liukua laskien sitä pitkin alaspäin päätyäkseen turvallisesti kuistin vieressä kasvavaan pusikkoon, jostain häntä tarrasi sillä kertaa säärestä erittäin luja pihtiote—
”Nyt minä menetän hermoni”, Raicyn vaarallinen ääni varjoisalta terassilta murisi, eikä Charlottella ollut muita vaihtoehtoja kuin laskeutua kaiteen yli kuistille ja tulla isän entistäkin tiukemmasta poliisiotteesta talutetuksi jälleen sisälle.
Ilmeisesti hän oli aavistanut Charlotten aikeet tai kenties kuullut hänet, kerta oli tullut kyttäämään ja ottamaan tämän heti vastaan. Tehtyään täyden ympyrän, Charlotte palasi alkupisteeseen eteisen sateenvarjo- ja kenkätelineen viereen kohdatakseen taas tuimat vanhempansa.
”Oletko riivattu?” isä ärjäisi. ”Luuletko, etten tiedä tuota reittiä? Olen kuule itsekin poikasena siitä kotoa karannut.”
Äiti seisoi kädet puuskassa ja tiukkailmeisenä.
”Lotte”, hän sanoi vihaisena, ”tämä ei ole enää ollenkaan hauskaa. Mikä sinua oikein vaivaa? Et saa tehdä tuolla tavalla, katto on liukas ja voit pudota!”
”En olisi voinut uskoa, että sinusta kasvaa tuollainen sekopää—”
”Minun on pakko käydä tarkistamassa! Drew voi olla—”
”Drew?” Raicyn ääni oli äkkiä kuin kuiskaus, kuolemanjulistus. ”Vai niin.” Hän nousi täyteen ryhtiinsä, pakottautui tyyneksi, vaikka se nyt oli kaikille ilmiselvää, että sen vaarallisemmaksi hän ei voisi enää käydä. Charlotte kirosi itsensä mielessään lipsautuksestaan alimpaan manalaan. ”Että sen miekkosen luo yösydännä ajattelit hiippailla, vai?” Isän vasen silmänurkka nyki. Sitä oli pelottavaa katsoa. ”SEN HEMMON LUO YÖKYLÄILEMÄÄN, VAI?”
”Raicy, älä—”
Isä ei ollut kuulevinaan.
”Tässä se tuli nyt”, hän puhui hiljaa ja matalasti, melkein läähättäen. ”Tämä oli se. Vika tikki. Minä en salli sitä, sinä ja se hyypiö, laitonta vehkeilyä, minä en salli. Nyt riittää.” Raicy puristeli hitaasti käsiään nyrkkiin. Äitikään ei uskaltanut sanoa enää mitään, mutta Charlotten uhmakkuus otti hänestä jälleen vallan eikä hän enää yrittänytkään hillitä kieltään.
”Et sinä pysty sitä mitenkään estämään!” Charlotte sanoi hirveän ärsyyntyneenä siitä, että isä kuvitteli edelleen voivansa määräillä Charlotten elämästä kuin omastaan.
”SINÄ ET ENÄÄ IKINÄ SAA TAVATA SITÄ MIESTÄ!”
”Milläs estät!”
”NIIN KAUAN KUIN ASUT MINUN TALOSSANI, SINÄ ET SEN MIEHEN KANSSA VEHKEILE!”
”Vehkeile!” Charlotte huusi pilkallisesti. ”Minä näen ketä haluan!”
”ET NIIN KAUAN, KUIN OLET TÄSSÄ TALOSSA—”
”HYVÄ ON!” ärjäisi nyt Charlottekin voimalla. ”SITTEN MUUTAN VAIKKA HETI HUOMENNA POIS!”
Billy ja uninen Kitty olivat heränneet meteliin ja kurkkivat nyt säikkyinä olohuoneen seinän takaa. Charlotte marssi vanhempiensa ohitse, jälleen portaisiin ja jälleen omaan huoneeseensa paiskaten oven perästään lujaa kiinni. Heittäytyen huolissaan ravaamaan seepramattoaan edestakaisin hän toivoi, toivoi vapisten, että hänen näkemänsä uni oli sittenkin ollut vain unta, eikä Andrew tosiaankaan nyt maannut yksin ja tajuttomana—tai sitäkin pahempaa—Waterphewn hautausmaan mausoleumin kellarissa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Aug 31, 2016 13:21:22 GMT
Hätäkokous 8.11.2015 Pöydän ääressä vallitsi sanattomuus. Tunnelma muistutti jossain määrin sitä viime perhekokouksen kertaa, jolloin Williamin uhkaukset oli tuotu kaikkien tietoon.
”Että niin…”, Alexiina sanoi heikosti yleisesti heille kaikille. ”En oikein muutakaan enää keksi. Ja minusta Kittyn sanoma oli erittäin tärkeä, otan siitä heti tänään enemmän selvää. Näin meno ei kuitenkaan voi enää jatkua.”
Raicy istui jäyhänä kuin sotilas. ”Onko kellään muulla mitään ideoita, tietääkö joku jotakin oleellista? Puhukoot välittömästi.”
Huolestuneenomaiset, levottomat katseet harhailivat ja törmäilivät toisiinsa, mutta kukaan ei sanonut mitään. Gillian oli kalpea — he olivat juuri puhuneet myös hänen perheasioistaan, mikä oli vetänyt tyttöraasun ihan maanloveen kuultuaan, että hänen isänsä oli saapastellut Centereille Zoeyn käskystä. Billy oli ilmeetön, mutta äreänoloinen, ja Kitty sennäköinen, kuin ei aivan tajuaisi missä mennään. Hän oli puristanut pienet kasvonsa syvään kurttuun.
”Kenelläkään teistä ei siis ole sen enempää omia mielipiteitä?” Alexiina katsoi heihin anovasti, toivoen vastauksia enemmän kuin koskaan, jotakuta auttamaan häntä ymmärtämään erityisesti tytärtään, joka tuntui sillä hetkellä elämän suurimmalta mysteeriltä. Mutta nuoret pudistelivat edelleen vaitonaisina, hämmentyneinä päitään.
Kitty kohautteli olkiaan. ”Olihan se aika shokki, tai siis, me kaikki luultiin, että se oli hän… ja eikös se likka ollut kuitenkin sen hyviä kavereita?”
”Oli. Ja kuten todettua, se mitä sanoit tässä aiemmin, se on tärkeyslistallani juuri nyt ensimmäisenä. Minähän kyllä yritin suostutella häntä silloin heti ottamaan sellaiseen yhteyttä, mutta hän vakuutti kaiken olevan hyvin—”
”Totta kai hän niin sanoo. Sitä ei pidä uskoa. Käytös kertoo ihan muuta. Jos ei hyvällä, niin väkisin sitten”, Raicy sanoi.
”Kai minun olisi pitänyt yrittää kovemmin”, huokasi Alexiina raskaasti. ”Haluaisin niin kovin uskoa, että hän on vain vähän vaikea murkku… ettei tämä ole tyystin ainoastaan meidän vika…”
”Ei se ole teidän vika”, pukahti yhtäkkiä Billy puhumaan. Siihen asti hän oli ollut tyystin sanomatta sanaakaan koko perhekokouksen aikana. ”En tiedä, mikä serkun ongelma on, mutta oli se mikä hyvänsä, se ei johdu teistä.” Poika sanoi sen niin tarmolla, niin täysin tosissaan, että jokin liikahti syvästi liikuttuneena Alexiinan rinnassa.
”Kiitos, Billy”, Raicy vastasi hänen puolestaan, sillä Alexiina oli hetkeksi mennyt tyystin mykäksi mielenliikutuksesta ja pyyhkäisi silmänurkkia etusormillaan. ”Gillian, millainen hän on koulussa, osaatko kertoa?”
Gillian änkytti jotakin hädissään: ”E-En… Me—Me emme ole niin paljon y-yhdessä kouluaikana… e-en tosiaankaan osaa sanoa… kyllä hän—kyllä hän minusta ihan hyvin… ta-tarkoitan… en tiedä, että hänellä mitenkään—”
”Hän ei ole koulukiusattu?”
Gillianin suuret silmät laajenivat. ”E-En usko, en tiedä, että o-olisi.”
”Eikä hän ole koulukiusaaja?”
Pöytäseurue kohahti: kai ajatus oli melko sopimaton. Alexiina ainakin henkäisi kauhistuneena ääneen. Gillian ravisti kiivaasti päätään, silmät järkytyksestä selällään.
Raicy murahti kiitokseksi, ja Gillian sulki nopeasti suunsa ja jäi tuijottamaan alas eteensä.
”Olisipa Dewn täällä!” Kitty voivotteli ja läiskäisi kämmenet pöydälle. ”Hänelle Lotte varmasti uskoutuisi, vaikkei meille muille!”
”Niin varmaankin”, Alexiina totesi nuhaisesti, ja muut nyökyttelivät. ”He ovat aina olleet läheisiä.”
Yläkerrasta kuului narahdus ja sitten katon yli askelia, jotka päätyivät portaiden yläpäähän. Kaikki vaikenivat.
”Nyt hän tulee”, Alexiina sanoi kiireisesti ja nosti kätensä pöydältä syliinsä. Askel askelmalta joku laskeutui portaita takkahuoneeseen. Sitten laahustava ääni lähestyi ja Charlotte ilmestyi eteisen ja olohuoneen välisen holvikaaren aukkoon. Hän pysähtyi niille sijoilleen nähdessään heidät kaikki muut siinä, pöydän ääressä, niin vakavailmeisinä ja häntä tuijottaen.
Hän silmäsi heitä epäluuloisena. ”...Onko jotain sattunut?”
Alexiina yritti rykiä kurkkuun jumittunutta palaa alas ja saada äänensä mahdollisimman rauhalliseksi sanoessaan: ”Tule tänne istumaan kanssamme hetkiseksi.”
Charlotte epäröi, mutta totteli sitten ja veti tuolin itselleen Kittyn ja päädyssä jöröttävän isänsä välistä. Hän vilkuili heitä kaikkia.
”Ei kai mummi—?”
”Mummi voi… kohtalaisen hyvin”, Alexiina tyynnytteli.
”Joku hevosista…?”
Alexiina vilkaisi Raicyyn, joka vain katsoi takaisin lyhyesti ja vakavasti.
”Ei ei, kaikki hevoset olivat tänä aamuna ihan kunnossa.”
Charlotten ilme kuitenkin vain synkistyi.
”No, sitten tämä koskee varmaan minua”, hän sanoi hyvin hiljaa. Alexiina huokaisi pitkään ja syvään.
”Mehän olemme yrittäneet keskustella aikaisemminkin siitä, mikä sinun mieltäsi painaa—”
”Ei minua mikään vaivaa…” Vastalause oli melko ponneton.
”Kävimme tässä yhdessä läpi vaihtoehtoja”, Alexiina jatkoi, ja Raicyn muistutukset mielessään koetti olla päästämättä tytärtään keskustelussa niskanpäälle, ”ja sinä aloitit jo Moton kanssa, mikä on hieno homma, mutta todennäköisesti tarvitset muutakin apua, johon meidän keinomme eivät riitä—”
”Te ette käsitä, ette te ymmärrä…”
”Auta sitten ymmärtämään!” Raicy samassa ärähti, mutta Alexiina nosti kättään hänen suuntaansa ja tämä nojautui takaisin penkkiin, josta oli tuohtuneena äsken kohottautunut.
”Se ei ole sitä, Drewn kanssa, mitä te kaikki luulette”, Charlotte puuskahti.
”Palataan siihen asiaan aivan kohta, mutta sitä ennen… Tulimme ajatelleeksi, että olit niin kovin masentunut ennen Ranskaan lähtöä, että kyse on todennäköisesti kuitenkin siitä Tanssivan Muulin traagisen illan tapauksesta.”
Charlotte ei reagoinut mitenkään.
”Sen käsittelyhän jäi vielä täysin työstämättä. Kitty ehdotti — ja tämä on teidän kaikkien etu ja koskee teitä kaikkia, ei sinua pelkästään — aion soittaa tänään Tamuliin ja kysyä, järjestävätkö he jotain palvelua sitä koskien, siis kriisiapua. Osallistutte siihen kaikki.” Alexiina odotti vastustelua, mutta Charlotte ei kiistänytkään ehdotusta. Siitä huojentuneena, Alexiina jatkoi: ”Sitten, aivan varmuudenvuoksi, me haluaisimme, että kävisit myös kuvauksissa…”
Nyt Charlotte rypisti synkän epäluuloisena tummia kulmiaan. ”Missä kuvauksissa?”
”Magneettikuvauksissa”, Alexiina sanoi rauhallisesti. ”Tutkituttamassa pääsi, ettei siinä vain ole vikaa—”
”Että olisin päästäni vialla, vai?” Tytön poskille kiri pahastunut puna.
”Sieltä selviäisi ainakin, ettei—minun mielestäni—hieman epätavallisen voimakkaaseen mielialavaihteluusi ja nyt myös noin rajusti yhtäkkiä ilmenneeseen migreeniin vain ole syynä jokin… vaikka fysiologinen muutos… aivoissa.”
Äsken noussut puna haihtui saman tien ja Charlotten pisamatkin suorastaan kalpenivat. Kuten Alexiina oli uumoillutkin, tämä vaihtoehto ei ollut edes käynyt hänen mielessään.
”Olet pudonnut monesti pahastikin ratsastaessasi... päällesikin. Ja muistathan Buukin? Sillä todettiin aivokasvain, joka oli syynä käytöksen yhtäkkiseen muutokseen—”
”Ei minulla ole syöpää!” Charlotte huudahti inhoten. ”Ei voi olla!”
”Toivottavasti ei! Mutta ei se mitään tapa, että käy ihan vain varmistamassa… me maksamme sen, totta kai…”
Charlotte silmät olivat jättimäiset ja kauhistuneet.
”Saan mielenrauhan siitä. Sinä menet”, Alexiina lisäsi hivenen tiukemmin. ”Kunhan se on poissuljettu ja olette saaneet Tamulin jupakkaan apua, katsotaan sitten, mikä on tilanne… Suostutko tähän? Et jätä meille kamalasti vaihtoehtoja, sillä et ole ollut kovin yhteistyökykyinen.”
”Me halutaan vain sinun parastasi”, Gillian kuiskasi heiveröisesti. Kitty nyökytteli ponnekkaasti. Billy tuhahti nenänsä kautta ja käänsi katseen pois, muttei väittänyt vastaan.
Charlotten kasvot alkoivat taas tasaisesti punehtua. Lopulta, vaikuttaen melkein kiusatulta, hän nyökkäsi lyhyesti. Alexiina kiitti taivaita mielessään ja onnistui sitten jo hymyilemäänkin. Mutta Raicy istui edelleen totisen suorana kuin olisi sotaan lähdössä.
”Niin… ja sitten tämä Drew-asia…”, Alexiina joutui jatkamaan vastahakoisesti.
”Minä kerroin jo”, Charlotte tokaisi heti ja osoitti sanat suoraan äidilleen. ”Meidän välillä ei ole mitään sellaista.”
Alexiina katsahti Raicyyn.
”Pidätkö meitä ihan idiootteina, äitiäsi ja minua?” Raicy kysyi kireästi. ”Karkaaminen yöllä salaa sitä miestä tapaamaan, luuletko, ettei se laita hälytyskelloja soimaan? Ja meidän pitäisi uskoa silmät ja korvat täyteen teinitytön löpinöitäsi?”
Lotte näytti kiristelevän hampaitaan ja pohtivan jotain ruskeat silmänsä leimuten. Äkkiä hän avasi suunsa ammolleen ja huudahti: ”Hyvä on!” hän sanoi erittäin kuuluvasti. Kaikki pidättivät henkeään. ”Hyvä on! Näin unta, joka ei tuntunut unelta, missä hänelle tapahtui jotain outoa ja minulla oli tunne, että hänelle tapahtui jotain! Heräsin siihen ja yritin soittaa hänelle, mutta hän ei vastannut, eikä ole vastannut viestiini ja ajattelin, että menen tarkistamaan asian! Varmistamaan, että hänellä on kaikki kunnossa!” Hän oli hetken hiljaa ja lisäsi sitten vielä ilmeisen mielijohteesta: ”Ja nyt, koska ette päästäneet eilen, että olisin käynyt Goosejaw’ssa, hän voi olla jo vaikka kuollut!”
Kaikki toljottivat häntä. Siinä tikittävässä hiljaisuudessa, jossa melkein saattoi kuulla kaikkien aivojen raksuttavan erinäisiä aatoksiaan äskeisestä tarinasta, Juje alkoi mistään mitään tietämättömänä lutkuttaa ruokapöydän alla hännänalustaansa.
Kittyn suupieliä nyki. Gillian tuijotti Charlottea suu hieman raollaan kuin olisi nähnyt aaveen. Billy tyrskähti pilkallisesti samaan aikaan, kun Alexiina vihdoin sanoi tyyntä tavoittelevalla sävyllä: ”Mutta se oli varmasti vain—”
”Tiesin tämän! Minähän sanoin, ettette te ymmärrä! Se ei ollut vain uni! Siis ei tuntunut siltä... Mutta ei sitä voi selittää…”
Alexiina ei oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt ajatella. Charlotte oli hänelle kertakaikkisen mahdoton kysymysmerkki. Miten tähänkin nyt pitäisi suhtautua?
”Sekopää”, Billy kuului kuiskaavan Gillianille vieressään.
”Oletko yrittänyt soittaa hänelle tänään?”
”Olen”, Charlotte ärähti. ”Ei vastausta.”
”No, sitten... sinäkin saat varmasti siitä mielenrauhan, jos käyt katsomassa häntä vaikka heti aamiaisen jälkeen—”
”Hetkinen nyt.” Kaikki vaikenivat, kun Raicy puhui. ”Lisää liirumlaarumia? Enkö ole vieläkään tehnyt kantaani tarpeeksi selväksi siitä, että sinä—et—enää—ole—sen—miehen—kanssa—missään—tekemisissä?” Jokaisen sanansa tahtiin Raicy löi nyrkillä pöytään kuin tuomari, joka iskee nuijalla viimeisen tuomion. Hän katsoi suuttuneena myös Alexiinaan, joka tunsi punastuvansa ja katsoi pois. ”Mikä helvetti tässä on niin vaikea ymmärtää?”
”Sinun on vaikea ymmärtää, ettet ole mikään ylijumala, joka voi määrätä toisten elämistä täysin mielivaltaisesti!” Charlotte huusi isälleen. ”Olet vanhanaikainen ja olet niin kuin isoisä—kohtelet minua ylitiukasti vain, koska sinua suoranaisesti kalvaa se, että hän kohteli sinua lapsuudessasi samoin!”
Hyytävä kylmyys lankesi heidän päälleen. Raicy ei mesonnut enää naama laikukkaana; hän oli valahtanut lumenvalkeaksi. Alexiina tiesi, että Charlotte oli sivaltanut sanoillaan juuri asian ytimeen, mutta oli eri asia, halusiko Raicy lainkaan kuulla sitä näsäviisaan ja kapinallisen lapsensa huulilta päin naamaansa – etenkään siinä tilanteessa kaikkien muidenkin kuullen.
Kaikki tuntuivat odottavan jännityksellä mitä nyt tapahtuisi ja mitä Raicy sanoisi. Hän oli jäätynyt ja vaikutti valmiilta alkamaan taas rähjäämään, mitä oli harrastanut huomattavasti herkemmin ja enemmän Williamin ulosottokirjeiden jälkeen, mutta sitten hän nousikin seisomaan. Sanomatta mitään, Raicy käveli jäykän hitaasti pois eteiseen, ja he kuulivat hänen laittavan hatun päähänsä ja poistuvan ulko-ovesta.
”Oi voi”, Alexiina huokaisi väsähtäneenä ja nosti käden kasvoilleen.
”Mutta niin se on”, sanoi Charlotte jukuripäisesti, hieman puolustelevaan sävyyn. Alexiina tunsi hänen vetoavan itseensä ja kohotti päätään. Charlotte tuijotti häntä tukea vaatien. ”Ei hän voi määräillä minua tuolla tavalla.”
”No, ei periaatteessa”, Alexiina sanoi hiljaa.
”Niin! Jos haluan nähdä Drewtä, niin minä näen häntä—”
Alexiina katsahti muihin nuoriin; he onneksi ymmärsivät vihjeen ja Gillian nousi ensimmäisenä.
”Bi-Billy… lähdetkö kanssani maastoretkelle?”
”Hei joo, mäkin voisin tulla, kun on sunnuntai eikä just nyt niin kiireitä.” Kitty ponnisti seisaalleen, ja hetken harmissaan vitkuteltuaan Billy seurasi heitä pois olohuoneesta.
Kun Alexiina ja Charlotte olivat jääneet kahden, Alexiina sanoi: ”Mutta kyllähän sinä ymmärrät, ja ymmärrätkin, kuten äsken sanoistasi tuli ilmi, mikä isän kenkää puristaa. Hän on äärimmäisen rasittunut veljensä takia ja huolissaan nyt myös äidistään ja siitä, että me kohta menettäisimme kotimme…” Charlotte puristi huulet vakavana yhteen. ”Ja vaikka hänellä onkin epäluuloja ystäviäsi kohtaan, nekin pohjautuvat vain siihen, että hän on huolissaan myös sinusta ja sinun turvallisuudestasi. Tämä ainainen jatkuva riitely… se ei ole laisinkaan hyvä asia. Onko mielessäsi koskaan mahtanut käydä, että isää saattaa pelottaa, että sinun ja hänen välinsä menevät niin pahasti pieleen kuin hänellä ja omalla isällään aikoinaan meni?”
Charlotte laski uhmakkaan katseensa. Alexiina veti kätensä pöydälle ja tapaili sillä tyttärensä kättä, jota sitten puristi hellästi.
”Minulla ei ole mitään Andrewtä vastaan—itse asiassa, minä ihan pidän hänestä jostain hassusta syystä. Mutta vaikka isä onkin tässä asiassa epäoikeudenmukainen, ettekö voisi yrittää sopia… ennen kuin asiat menevät peruuttamattomasti pieleen? Ethän sinäkään sitä halua?”
”Miten?” Charlotte tivasi. ”Isä ei kuuntele yhtään. Pitääkö minun valikoida ystäväni tästä lähtien hänen mittapuunsa mukaan, jotta hän pysyy tyytyväisenä?”
”Ei…”, Alexiina sanoi venyttäen, ”mutta tämä Drew ei esimerkiksi ole käynyt vielä kertaakaan kunnolla esittäytymässä täällä. Toki minä olen hänet jo tavannut, mutta Raicy—”
”Isäkin on nähnyt hänet.”
”Muttei kunnolla. Ohimennen tienposkessa? Minkälaisen kuvan hän siinä sai? Tuskin kovin positiivista. Minä ajattelin, että jos voisit kutsua Andrewn tänne joku päivä, niin hän ja Raicy voisivat kunnolla keskustella ja ehkä isäsi sitten huomaisi myös, että hän on ihan kunnon jannu.”
”Isä julisti, ettei Drew saa koskaan astua jalallaankaan tänne”, Charlotte sanoi.
”No… niin hän uhkaili, mutta jos minä puhun hänelle.”
Charlotte pureskeli kieltään kireänä ja tuijotti pöytää. Lopulta hän niksautti toista olkaansa.
”Mutta ei meillä ole mitään juttua”, hän intti vielä. ”Minä…”, hän empi ja liikutteli sormiaan äkkiä hermostuneena, sitten jopa punastui hieman, ”minä tapasin Ranskassa erään toisen.”
Alexiina nosti kulmat hämmästyneenä ylös. ”Se on siis totta, mitä Kitty sanoi?”
”Niinhän Kitty luulee…”, Charlotte paineli etusormella pöydänpinnassa olevaa karahkan jättämään tummempaa kohtaa. ”Minä autan vain Drewtä hänen tutkimuksissaan, me ollaan kavereita, ei sen enempää.”
Alexiina odotti vaiti. Sitten hän naurahti helpottuneena.
”Vai niin! No, sittenhän tässä ei pitäisi olla mitään ongelmaa. Isäsi tietysti on erinäisistä syistä eniten huolissaan…”
”Turhaan. Osaan pitää itsestäni huolen.”
”Minä tiedän sen.”
Alexiina hymyili. Vihdoin hänestä alkoi tuntua, että jonkin sortin yhteys heidän välilleen alkoi taas palata. Kunpa tätä saisi vain pidettyä yllä.
”No”, hän sitten sanoi jo huomattavasti reippaampana. ”Koetahan soittaa vielä hänelle ja, jos hän ei vastaa, mene käymään. Minä etsin Raicyn sillä välin ja juttelen hänen kanssaan…”
Charlotte nyökkäsi ja nousi ylös. Hän viiletti tiehensä, ja Alexiina jäi vielä yksin ruokapöydän ääreen järjestelemään sanojaan valmiiksi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Säänkestävä stetsoni ja hyvä hevonen - siinä on kaikki, mitä cowboy tarvitsee.
Viestejä: 134
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Aug 31, 2016 13:33:13 GMT
Virtaus 8.11.2015
Talvi oli alkanut tehdä tuloaan. Kuulas taivas enteili pian saapuvia entistä kovempia pakkasia, vaikka lunta maassa oli edelleen vain niukanpuoleisesti. Harmaus ja teräksisyys, joka liittyi usein marraskuuhun, liittyi hyvin tiiviisti myös Raicyn mielialaan. Kun vuoden paras aika, Halloween, kauhuineen ja piloineen oli juhlittu; kurpitsat syöty ja naamiaisasut taas haudattu seuraavaa vuotta varten; Raicyn hupaisuus luhistui kuin veltto lumikasa ja kovettui kovaksi jääksi.
Lapsena George oli näihin aikoihin aina jälleen sulkeutunut jäyhään kuoreensa, ja poikien kuritus oli taas alkanut. Milloin Raicy ei ollut täyttänyt hänen odotuksiaan; milloin ei ollut yltänyt veljensä tasolle. George ei ollut koskaan tyytyväinen mihinkään, mitä Raicy teki, ja marraskuu oli ollut koettelemusten kuukausi, jolloin George halusi ojentaa heidät takaisin ruotuun.
Se, että oma tytär kehtasikin irvailla päin hänen kasvojaan ja sanoa moista…
Kykenemättä raivoltaan muodostamaan edes ajatuksissaan sanoja tunteelleen, Raicy viskasi paalin alas heinävintiltä ja se tömähti valkoisen auton lavalle.
”Raicy…” Alexiina oli tullut latoon Juje ulkoilutusnarun päässä ja väisti nyt toista aggressiivisesti parvelta lentävää heinäpaalia. ”Raicy… voimmeko jutella?”
”Ei ole mitään juteltavaa.”
”Minusta… minusta on.”
”Olen jutellut tarpeeksi ja sanonut, mitä mieltä olen.”
”Niin, mutta siitä täytyy kyetä vielä keskustelemaan. Lähde kanssani koiralenkille. Meidän täytyy yhdessä löytää ratkaisu.”
Paali jysähti edellisten päälle.
”Ratkaisu on se, että likka lakkaa tapailemasta sitä motoristia.” Raicy suoristi selkänsä ja naksautteli hansikoidut sormensa. Hän laski ylhäältä alas heittelemänsä paalit ja alkoi sitten kantaa kauempaa parvelta niitä vielä lisää lähemmäs reunaa.
”Minusta tällä ei ole mitään tekemistä Andrewn kanssa”, Alexiina huomautti alhaalta. Juje läähätti ja uikutti hänen vieressään. Raicyn poskilihas nytkähti, kun hän raahasi kahta heinäpaalia. ”Tämä liittyy sinuun ja isääsi, sinuun ja Williamiin.”
Raicy potkaisi paaleja ja ne putosivat raskaasti parvelta alas lavurin päälle. Juje pelästyi ja kieputti itsensä Alexiinan jalkojen ympäri, joka alkoi sitten setviä talutusnarua. ”Myönnät sitä tai et, tiedät sen kuitenkin itsekin. Ja tämä on surullista sanoa ja vielä surullisempaa katsoa sivusta, mutta ellet ala pohtia omaakin käytöstäsi, sinä ja Charlotte ajaudutte kohta täysin erillenne etkä varmasti halua, että teille käy niin kuin sinulle nuoruudessasi!”
Raicy jäi hypistelemään yhden paalin naruja.
Sanat satuttivat ja päällimmäisenä reaktiona hänellä oli aina viha, viha ja katkeruus, jotka kumpusivat jostain sisuksista ja ottivat hänestä vallan, mutta toisaalta – niin inhottavaa, kuin se olikin itselle myöntää – nainen oli taas kerran oikeassa…
”Se likka ei lainkaan mieti omaa käytöstään”, Raicy sitten urahti ärtyneenä peittääkseen surun, joka oli meinannut kohota vihan alta pintaan. ”Mennä nyt kaiken maailman—”
”Vielä ei ole mitään sattunut, joten miksi olet niin vastahakoinen hänen suhteensa?”
”Vai ei ole sattunut? Pitääkö ensin aina sattua jotakin, jotta saa murehtia? Minä koetan tehdä parhaani ennaltaehkäistäkseni, jotta mitään pääsisi sattumaan!”
”Mutta onko sekään aina ihan viisasta?” pohti Alexiina vakavissaan.
”On, jos kyseessä on minun tyttäreni!”
”No, mikä sitten on suurin huolesi? Mitä voisi sattua, mitä sinä pelkäät, että hänelle tapahtuu?” Raicy mumisi jotain ja heitti taas yhden paalin alas. ”Mitä tahansa sellaisessa seurassa! Kaahata mopolla ympäriämpäri… yömyöhään keikaroida kaupungilla… näillä main on paljon epäilyttävää väkeä…” ”Tuo on hyvin epämääräistä ja ympäripyöreätä. Et pysty edes suoraan nimeämään, mikä sinua pelottaa.”
”Se, että hänelle sattuisi jotakin!” Raicy ärähti. Eikö se hemmetti vie ollut itsestäänselvää? ”Että menettäisin hänet...” Hän tasasi hengistystään. ”Hän on tapaturma-altis ja aina ajautumassa hankaluuksiin! Siitä on ollut jo paljon edesottamuksia! En voi nukkua öitäni rauhassa, kun joudun murehtimaan, mitä hän seuraavaksi keksii!”
”Ei siitä ole kauaakaan, kun olit yhtälailla ylihuolissasi Dewnistä”, Alexiina muistutti lempeästi. ”Sinun mielestäsi hänen elämänsä oli ratsastusonnettomuuden myötä pilalla: ensin et halunnut hänen enää koskaan olevan hevosten kanssa, seuraavana, kun lääkärit tulivatkin tulokseen, että hän pääsee sittenkin taas kävelemään, olitkin äkkiä sitä mieltä, että hänen täytyy ehdottomasti kuntoutua ja palata satulaan, ja entä nyt? Dewn piti oman päänsä ja ihan kelpo nuorimies hänestä kaikesta huolimatta kasvoi. Erittäin tasapainoinen ja fiksu, ellen äitinä erittäin ylpeänä sanoisi. Joten mitä se sinun murehtimisesi silloinkaan mitään saavutti?”
”Charlotte on eri asia”, Raicy murahti. Hän lähti laskeutumaan tikkaita.
”Vähän rasavillimpi ja vaikeampi, toki.”
”Hän on minun pikkutyttöni—”
”Aivan”, Alexiinan silmät välkähtivät hyväntahtoisesti ja hän hymyili ilkikurisesti. ”Hän on sinun pikkutyttösi, ja oikea ongelma taitaakin olla, ettet haluaisi, että hän koskaan kasvaa siitä yli… kasvaa sinusta yli.”
Raicy jalkautui maahan nyt samalla tasolla vaimonsa kanssa ja seisahtui siihen. Hän tuijotti tätä: vaimonsa hempeää, mutta ovelaa vinoa hymyä ja kirkkaita silmiä, joista heijastui ulkoilman alkutalven harmaus ja kuulaus. Hänen poskensa olivat terveen punaiset ja nenänpää samaten. Vaaleat hiuskiehkurat olivat karanneet korkealta löyhältä nutturalta kasvoille.
”Ehkä sinäkin tarvitset Moton oppeja”, Alexiina lisäsi hyväntuulisesti. ”Hän nimittäin kertoi minulle jotain hyvin viisasta: elämä on alati muuttuva, alati liikkuvaa virtausta… ken hyppää virtaan mukaan ja antaa sen kuljettaa, se huomaa kaikkien ongelmien jäävän kivikkoineen taa… mutta ken sitä vastaan koettaapi väkisin pulikoida, sen elämä olkoot jatkuvaa taistoa.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Sept 4, 2016 15:05:22 GMT
Lätkässä 8.11.2015 Moottoripyörä. Sen hän laittoi ensimmäisenä merkille. Kevyen lumisessa maisemassa se oli ainut putipuhdas, kiiltelevä kohde. Spencerien arkkitalon kolmella puuaskelmalla oli sohjo tummunut useista siitä käyneistä kengistä, kun Charlotte lampsi ne ylös ja painoi sormikkaansa etusormen ovikellonapille. Vain hetkistä myöhemmin ovi aukeni ja siinä seisoi Andrew ilmeisen täysissä ruumiinvoimissaan, posket pullollaan ruokaa ja punavalkoinen kaulahuivi huolettomasti harteillaan. Charlotte tajusi pidätelleensä hengitystään ja laski nyt ilmat hitaasti ulos keuhkoistaan. Mies, josta hän oli ehtinyt olla hyvin huolissaan, kohotti toisessa kädessään siivua pizzaa ja sanoi kysyvään sävyyn:
”Sienisalami?”
Pian Charlotte istui Andrewn ja tämän isän kanssa jälkimmäisen ahtaassa hieltä ja liialliselta testosteronilta haiskahtavassa makuukammarissa lievästi kiusaantuneena tuijottamassa katonrajassa rahisevaa kuvaputkea, jossa oli meneillään Kanadan kansallisurheilun raisu ottelu: Kanada vastaan Suomi. Ei aivan sellainen sunnuntai-iltapäivä, kuin hän oli ajatellut…
”OOOOI!” miehet huudahtivat yhteen ääneen, kun musta kiekko – josta Charlotte ei muuten piitannut piiruakaan; hänen perheensä ei ollut koskaan ollut urheilufanaattinen – oli ollut lähellä liitää kotimaaliin, mutta kimposi viime hetkellä jonkun pelaajan lavasta takaisin jäälle ja peli jatkui. Nyppien nyrpeänä salamin siivuja pois pizzapalastaan, Charlottella oli vieras olo, eikä hän siinä tilanteessa päässyt tivaamaan Andrewltä selityksiä. Hän yritti luoda tähän vähän väliä merkityksellisen murhaavia katseita, mutta nuorukaisen huomio oli vuoteellaan aidon sohvaperunan elkein loikovan isäukkonsa tapaan liimautunut kaukalon tapahtumiin.
Charlotte pyöritti laiskasti silmiään. Miehet…
”Katto ny, mitä ne tekkee? Ei tolleen syötellä…”
”Lapa ylhäällä!”
”Kiertoo ny, perskule…”
”Syötä Troylle, syötä Troylle—no hemmetti!”
”TAKLAA!”
”ÄÄRH!”
Andrew ja hänen isänsä mylvähtivät kuin haavoittunut härkä. Sinivalkoiset pelaajat ruudulla tuulettivat ja luistelivat yhteen, punavalkoisten joukkueen pudistellessa pettyneinä päitään. Selostajan ääni raikui. Charlotte ei ymmärtänyt yhtään mitään, eikä pystynyt edes seuraamaan vilkasta peliä tarpeeksi nopeasti.
Andrew kumartui poimimaan lattialla lojuvasta kylmälaukusta uutta tölkkiä, jonka passasi isälleen. ”Tarjoo pimullekin”, tämä röhisi siirtämättä silmiään televisiosta. Andrew katsahti Charlotteen kulmat koholla ja kohotti sitten kysyvästi kaljatölkkiä. Charlotte empi hetken – mutta otti sen vastaan. ”Ei jumankekka! Katto mitä räävintää—VAIHTAKAA HARJOIHIN, JOS TAHOTTE KENTTÄÄ LAKASTA! Peijjooni…”
”Otatsä?” Andrew nosti pizzalaatikon ylimääräiseltä tuolilta. Charlotte pudisti päätään.
”Voidaanko me kohta… mennä?” hän mutisi, mutta juuri silloin jompikumpi joukkue teki taas uuden maalin ja Andrewn isä päästeli rankkoja ärriä. Toosassa pillit vihelsivät, selostaja kuulosti kiukkuiselta. ”Samperi! Ihan surkee esitys, kyl ois poikien pitäny paremmin pelittää.”
”Neljä-nolla, pahasti tuli turpiin.”
”Pikkukanadalla kävi vaan mäihä, kyl me oltais voitettu, jos olis Olympialaisis.”
”Takuulla.”
Andrewn isä alkoi arvostella Suomen joukkuetta, mikä painoi Charlotten ärsytysnappia. Ei hän mitään jääkiekosta tiennyt, mutta kommentit kuulostivat kohtuuttomilta äskeiseen voittoonkin nähden.
”Minä olen puolisuomalainen”, hän tuhahti yhtäkkiä arvokkaasti. Hän jätti tosin tietoisesti huomiotta sen, että oli käynyt Suomessa vain kerran ja silloinkin kapalokääreenä, mutta mitäpä yksityiskohdista. Molemmat miehet käänsivät päänsä häneen päin; Andrewn isä katsoi häntä vasta silloin ensimmäistä kertaa.
”Ekkä.”
Charlotte nyökkäsi koppavasti ja siemaisi tölkistään, mutta kakoi sitten ja irvisti; mitä hirveää litkua! Andrewn isä alkoi nauraa röhkiä ja Andrewkin liittyi siihen mukaan, kun Charlotte laski tölkin happamesti kädestään ja mulkoili heitä häijysti.
”No jaa, mää otan nyt tupluurit… Painukaas helkkariin”, Andrewn isä murahti vaihtaessaan laiskasti kanavaa. Andrew nousi ylös ja Charlotte seurasi hänen esimerkkiään.
”Mennäänkö nyt?” Charlotte sanoi, kun taakse jääneestä huoneesta alkoi kuulua jonkin saippuaoopperan naisen kimitystä ja Andrewn isän räkimistä.
”Minne?” Andrew näytti hölmistyneeltä.
”No… ulos.”
”Tjaa…”, Andrew raapi sänkistä leukaansa, ”mä otin just pari kaljaa…”
”Mennään kävellen sitten”, Charlotte päätti napakasti ja seisoi jo ulko-oven edessä. Andrew katseli häntä miettien, kohautti viimein harteitaan ja nappasi huoneensa vuoteelta nahkatakin niskaansa. He painuivat pihalle vilpoiseen, kirkkaaseen talvenalun päivään ja ohittivat maleksien Andrewn rakkaan violettimustan pyörän.
”Mikä meininki?” tämä kysyi huolettomasti nakatessaan tupakkaa huuleen.
Charlotte tunsi uuden ärsytyksen pistoksen aiheettoman kepeästä sävystä.
”Et vastannut. Soitin sinulle ja jätin viestin.”
”Joo… no… oli paha paikka.” Andrew hieroi taas leukaansa. ”Oliks sulla sitten joku hätänä?”
”Minulla vai?” Charlotte pysähtyi ja jäi mulkoilemaan. ”Minä luulin, että sinulla on hätä. Mikset voi vastata edes, että kaikki on OK, jotta olisin tiennyt?! Onko miehille kommunikointi oikeasti noin ylitsepääsemättömän vaikeaa?”
Andrew ei osannut vastata siihen mitään.
”Näin omituista u—tai siis, minulle tuli tunne, että sinulle on sattunut jotain. Kaikki kotona luulevat, että olen pöpipää. Se on sinun syysi”, Charlotte oikaisi äksysti. ”Joudun menemään ties mihin aivoskannereihin ja kohta varmaan äiti soittaa psykologin pakeille. Mutta mitä hyötyä siitä on? En voi kertoa kenellekään siitä, mistä oikeasti on kyse! Sinä olet ainoa, jolle voin uskoutua, mutta sinua ei saa kiinni, kun tarvitsee!”
Andrew tarkkaili häntä hajamielisen sinisillä silmillään, joiden väri näytti nyt ulkoilmassa erityisen voimakkaalta. Äkkiä hän raapi otsaansa vähän hämmentyneenä.
”Olitsä huolissasi sitten, vai?”
Charlotte hengitti höyryhahtuvia raskaasti heidän välilleen. Siihen kysymykseen hänen ei tarvitsisi antaa vastausta.
He jatkoivat laiskaa kävelyä.
”Sinun pitää tulla käymään meillä”, Charlotte sanoi. ”Kunnolla. Esittäytymässä muillekin, kuin äidille. Niin, että isä on paikalla. He haluavat tavata kundin, jota tapailen.”
”Eihän me tapailla?” Oliko Andrewn äänessä rahtunen toiveikkuutta?
”Ei niin. Mutta se ei muuta sitä, että sinun täytyy tulla kertomaan perheelleni, mitä teet oikeasti.” Andrew puhalsi pitkän savuvanan sieraintensa kautta ilmaan. ”En mä just nyt tee mitään.”
Charlotte jatkoi hänestä piittaamatta: ”Isä ajattelee varmasti, että olet motoristikriminaali. Ja äidille syötit niin epäuskottavaa hölynpölyä; vai, että historiantutkija! Näytä heille virkamerkkisi niin muuttuu ääni kellossa, ja minä pääsen vähemmällä piinalla.”
Iloinen perhe kiljuvine lapsineen pipot korvilla tuli heitä vastaan. Isä siinä työnsi rattaita ja äiti nauroi. Pieni terrieri, joka muistutti Lucasin Chevoria, kirmaili narun päässä lasten perässä. Charlotte tai Andrew, kumpikaan ei puhunut pitkään aikaan mitään, molemmat ajatellen itsekseen omia ajatuksiaan. ”Ei onnistu”, sanoi Andrew lopulta iltapäivän rauhaisaan hiljaisuuteen lasten riemunkiljahdusten jo kaikottua. ”Mä oon just nyt… lomilla.”
”Lomilla”, Charlotte toisti.
”Jep.”
”Mitä se meinaa, että olet ’lomilla’?” tiukkasi Charlotte epäuskoisesti.
”Sitä, että oon lomalla. En just nyt… tee töitä. Pientä virkavapaata tässä välissä.”
Charlotte seisahtui taas. Andrew kääntyi häneen päin huokaisten ja irvistäen sanoi ennen kuin Charlotte ehti ensin: ”Joo, arvaan mitä sanot seuraavaksi. ’Kuinka voit jäädä lomille kesken kaiken?!’” -—Charlotte sulki avonaisen suunsa, sillä juuri sitä hän tosiaan oli ollut tiuskaisemassa—, ”mutta katsos… en just nyt voi tehdä asioiden eteen sen enempää. Ne menee omalla painollaan… sellasta se on, kun tekee tätä hommaa.”
”Ei poliisitkaan päätä yhtäkkiä heittäytyä lojumaan riippumattoon, kun on tosi kyseessä!”
”Mä en ole poliisi. Oon freelanceri.”
”Joo, niin olen kuullut.” Charlotte alkoi taas kävellä. Kun hän kulki jonkin matkaa Andrewn perässä, hän pisti äkkiä merkille, että mieshän linkutti hitusen—kuitenkin niin vähän, että kykeni kätkemään sen miltei kokonaan.
”Mitä sinulle on tapahtunut?”
”Tä?”
Charlotte osoitti tämän toista jalkaa. ”Sinä onnut.”
Andrew katsahti alas.
”Nääh”, hän sanoi, ”kaaduin motskalla tässä yks päivä. Ei sen kummempaa.”
Mutta heidän edelleen kävellessään keskustan halki kohti järveä, joka loisti edessäpäin, Charlotte muisti Andrewn moottoripyörän, jonka aiemmin oli juuri nähnyt priimakunnossa eikä laisinkaan sen näköisenä, että sillä olisi hiljan menty nurin.
”Mitä sinun isäsi tekee?” Charlotte sitten uteli, kun he olivat tulleet Sunportin rannalle ja jäivät katselemaan Crittlinin suunnalle.
Andrew viskasi tupakantumpin sormistaan ja polkaisi sen maahan. ”Eiköhän sun tullut se tänään jo nähtyä.”
”Meinasin työkseen.”
”Ei mitään… enää. Se oli joskus palomies”, Andrew nosti roskansa, kun Charlotte osoitti sitä paheksuen, ja tunki taskuunsa. ”Mutta siitä on suunnilleen yhtä kauan kuin galaksien keksimisestä.”
”Asut vielä kotona”, Charlotte huomautti. ”Luulisi, että salainen agentti tienaa tarpeeksi hankkiakseen edes oman asunnon.”
”Ei tolla hommalla elätä itseään kuin hyvällä lykyllä muutaman kerran vuodessa. Se kuuluu yrittäjän toimenkuvaan. Ja äijä tarvii seuraa, varsinkin nyt, kun systeri on eteläs.”
”Eikös sinun pitänyt olla FPCI:n leivissä.”
Andrew katsoi häneen sivusilmällä.
”Joo, no”, tämä urahti, ”mä myyn niille palvelujani. Jos en saa selvitettyä ja urkittua lisää tietoja, jään puille paljaille. Että palkkaa ei tipu kuin hanasta, vaan sen eteen pitää jotain tehdäkin. Pelkästä virkanimestä ei nääs mulle makseta.”
”Just just”, Charlotte sanoi tuhahtaen. ”Eli ryöstät niitä hautoja kuitenkin. Tiesin sen aina.”
Siihen Andrew vain hymyili vaisun vinosti sanomatta mitään.
Kun he olivat aikansa henganneet järvenedustalla ja lopulta kääntyneet takaisin kasvot kohmeisina, Charlotte kysyi Mustista Ruusuista.
”Mulla ois sulle ihan superneuvo”, Andrew sanoi siihen melko yllättävän riuskaan sävyyn, ”ota säkin vähän lomaa ja unohda ne. Jatka tavallista elämääsi.”
Charlotte ei uskonut korviaan. Oli aika paksua pyytää häntä unohtamaan jotain sellaista, joka oli järkyttänyt hänen elämäänsä enemmän kuin mikään muu koskaan kokemansa! Hän alkoi puhista. ”Sinä itse sanoit, että Dewn on vaarassa! Miten kuvittelet, että unohtaisin—”
”Mutta sehän on nyt jossain kaukana. Älä sitä nyt mieti, usko mua. Kaikki on reilassa. Keskity säkin vaan… no, mihin sitten keskitytkin. Niihin heppoihin.”
Pöyristynyt Charlotte ei ollut laisinkaan tyytyväinen. Andrew oli yhtäkkiä kääntänyt kelkkansa, mutta ei hän voinut olettaa, että Charlotte voisi yhtä helposti tehdä samoin.
”Kai mä sittenkin voisin…”, Andrew tuumi, kun he olivat takaisin Spencerien pihalla. Charlotte oli ollut vaiti ja pohtinut niin kuumeisesti tätä takinkäännöstä, ettei tiennyt mistä tämä puhui. ”Poiketa teillä”, mies selvensi. ”Miksei. Teillä saa aina jotain hyvää sapuskaa.”
Charlotte palasi maanpinnalle.
”Kai kuulit sen kohdan, missä sanoin, että isä pitää sinua mopojengiläisenä?”
”Joo. Ihmisillä on aina ennakkoluuloja.”
”Sekö ei haittaa?”
”Eipä oikeastaan… Jaa, mä voisin varmaan jo ajaa. Nappaan vaan kypärät.”
Charlotte räpytteli silmiään. ”Mitä? Nyt vai?”
”Eikse sitten käy?”
”En tiedä… juuri tänä aamuna…” Charlotte muisti riidan isän kanssa. Ehkei ollut vielä tarpeeksi turvallista mennä sohimaan äreää karhua. ”Ei, ei tänään”, hän pudisti päätään, ”mutta ehkä viikolla sitten.”
”OK”, Andrew nyökkäsi. Hän poikkesi sisälle ja palasi kypärät kainalossa. ”Anna mun kuitenkin heittää sut kotiin?”
Ja niin he sorvaisivat arkkitalon pihasta jälleen maantielle.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Sept 7, 2016 18:32:08 GMT
Hits 10.11.2015
Kaikki on sallittua sodassa, rakkaudessa ja—
”AYEEEEHH!”
Gillian hätkähti uppoutuneista ajatuksistaan niin, että sylillinen koulukirjoja valahti käytävälle avonaisine penaaleineen päivineen. Eriväristen kuulakärkikynien ja tussien tanner vieri pitkin lattiaa ja oppilaat hyppäsivät nopsasti niiden yli kiiruhtaessaan matkallaan välitunnille.
”Sori sori”, sanoi pyöreäkasvoinen, pienipiirteinen ja vihreätukkainen suuressa pelipaidassa, katu-uskottavasti kuluneissa maastohousuissa ja maihinnousukengissä hänen niskaansa hyökännyt tyttö, joka kumartui reippaasti napsimaan kirjoja käteensä. ”Se oli vähän liioiteltu tervehdys, vai mitä? Taisit säikähtää, vai mitä? Vitsit, miks sulla on näin montaa eri kynää ja pyyhekumia? Eikö lyijärillä ja yhdellä mustekynällä pärjää?”
Gilliankin oli kyykistynyt keräämään omaisuuttaan.
”Minä tarvitsen niitä…”, hän mumisi.
”Ai joo”, sanoi Ty, joka oli nostanut maasta erään auenneen vihkosen. Se oli täynnä Gillianin koulussa hahmottelemia luonnostelmia muista oppilaista, opettajista, maisemista… ”Vou, ihan sairaan hienoja. Vähän sä oot hyvä.”
”En minä…”, Gillian punastui, ”ne on ihan… nopeita suttuja vain…”
”Vai suttuja?!” Ty tuhahti. Hän lehteili vihkoa nousten seisomaan. ”Jukran pujut, kyllä mä näin sun maalauksiakin sun huoneessa, mutta ihan totta… makeeta.” Hän ravisti päätään kuin ei voisi uskoa kenenkään kykenevän laittamaan kynää synnyttämään sellaista jälkeä ja lätkäisi piirroslehtiön sitten kiinni ja ojensi Gillianille, joka sujautti sen nopeasti täpötäyteen laukkuunsa. ”Mäkin osaan piirtää. Tikku-ukkoja ja tähtiä nimittäin, mutta niistäkin tulee aina eriparisakaraisia. Sun pitäis pyrkiä johonkin taidekouluun noilla kyvyillä, ihan totta, vai mitä?”
He lähtivät kävelemään yhtä matkaa ulko-oville päin.
Gillian haroi levottomana kiharoitaan korvan taa.
”Äiti yrittää saada minua sellaiseen”, hän tunnusti vaisusti.
”Joo? Hyvä homma”, sanoi Ty selvästi huomaamatta Gillianin vastahakoisuutta ajatukselle ja oli jo vaihtanut puheenaihetta. ”Kuulitko jo, ettei Droppia suljetakaan?”
Gillian ravisti päätään ja räpytti silmiään.
”Joo, ei meidän tarvi hajaantua ympäriämpäri. Tieto ei oo vielä virallista”, Ty madalsi ääntään kuin salaliittolainen, vilkuillen ovelasti sivuilleen ja kuiskasi: ”mutta huhu kiertää, että kun ne kadonneet oppilaat löydettiin…”
Gillian puristi laukkua tiukemmin rintaansa vasten. Syystanssit Tamulissa oli ollut paitsi ihanin, myös kamalin ilta koskaan, ja hänellä oli hyvin ristiriitaisia tuntemuksia sen muistelussa. Lähinnä kuitenkin pahoinvoivia, ja niinpä hän nytkin pudisti taas päätään ahdistuneena.
”Tietsä Patricia, meidän luokalta?” Ty jatkoi ja hieroi nukkemaisen pieniä käsiään yhteen. ”Kihisen jännityksestä, että mitä sille tapahtui, mutta ilmeisesti sitä pidetään tiukasti jossain huostassa vielä.”
Gillianin ei tarvinnut vastata, sillä he olivat ehtineet pihalle ja Tyn johdattamana nurkkapaikalle, jossa pieni jengi poikia pompotteli palloa toisilleen. He huitaisivat hänelle kutsuvasti kättään. Kieltäytyen kohteliaasti, Gillian jäi empien sivummalle seuraamaan, kun Ty lyöttäytyi peliin mukaan, mutta hänen mielensä haahuili levottomana kuitenkin toisaalle… Tsekkaa kultainen hevonen.
Gillian vavahteli ja alkoi nakertaa hajamielisenä kynsiään.
Mies, joka oli jättänyt hänelle lapun käteen… Hänen oli täytynyt tietää jotakin. Mutta miten se oli liittynyt tyttöön, Sophieen, joka oli sittemmin löydetty kuolleena? Vieläpä juuri hevosten luota…
Kylmät väreet, joilla ei ollut kyllä mitään tekemistä kirpakan marraskuisen sään kanssa, vilistivät pitkin hänen käsivarsiaan takin alla.
Oliko hän tehnyt oikein, kun ei ollut sanonut kellekään mitään? Gilliania kalvoi sanoinkuvaamaton levottomuus, että hänen olisi kuitenkin pitänyt mainita asiasta… mutta siinä tilanteessa, heti tapahtuman jälkeen, hän oli ollut vielä niin poissa tolaltaan, ettei ollut kyennyt ajattelemaan selkeästi… ”Varo!”
Joku oli potkaissut palloa liian kovaa ja se kiisi häntä päin. Gillian hätkähti, mutta se lensi hänen ylitseen — ja osui kopsahtaen ilmeisesti johonkuhun toiseen kauempana hänen takanaan. Sen sijaan, että olisivat huolestuneet aiheuttamastaan tällistä, pojat remahtivat vahingoniloisesti nauramaan Ty heidän joukossaan, ja Gillian kääntyi.
Vaaleatukkainen, silmälasipäinen poika isoissa buutseissa, joka oli ollut ilmeisesti lähestymässä häntä, oli seisahtunut huojuen ja piteli kättä otsallaan. Toinen kyynärvarsi oli kipsissä rintakehän päällä. Maassa hänen jalkojensa juurella lojui beige cowboyhattu.
”Josh!” Gillian henkäisi kauhuissaan ja riensi lähemmäs.
”…Tervehdys... Gillianne”, Tomford hymyili lievän irvistyksen takaa (Gillian oli pyytänyt, ettei tämä puhuttelisi häntä niin formatiivisesti) ja piteli yhä päätään. Gillian katsoi häntä huolestuneena ja nosti sitten hatun maasta.
”Sattuiko sinuun pahasti?”
”Ei, eihän toki… Pieni kumaus vain, en laisinkaan huomannut… uh…” Hän aristeli kohtaa otsassaan. ”Pikkuruinen kuhmu tosin siihen saattaa tulla.”
”Hoi—Lieriö!” huusi yksi pojista. ”Iskikö pallo kovaa? Tuliko päästäsi nyt ihan soikio?” He nauroivat taas. Joku löi ylävitoset huutajan kanssa. Tomford sai hieman väriä poskilleen asetellessaan lakin takaisin. Gilliankin kasvot kirkuivat varmasti punaisena myötätunnosta ja suuttumuksesta Joshin puolesta.
Ty tuli hölkkää heitä kohti ja noukki sivuun kierineen pallon kainaloon.
”Tuu, Gilly”, hän sanoi virnuillen ja viittilöi.
Mutta Gillian pudisti päätään.
”Ei, mene sinä vain…”, hän sanoi ja ylitti itsensä ottaessaan Tomfordia rohkeasti kädestä ja kääntyessä hänen kanssaan ympäri. Poikajengi heidän takanaan ulvoi pilkkanaurusta, vislasi ilkeästi ja heitteli vielä Joshin perään piikikkäitä kommentteja. Tyn hymy pyyhkiytyi pois, kun hän mulkoili heidän jälkeensä. ”Sinun ei olisi pitänyt”, Tomford sanoi, kun he olivat etsineet rauhallisemman paikan, johon istahtaa pihapenkille. Gillian nosti stetsonin lieriä ja tarkasteli hellästi osumakohtaa tämän otsalta. ”Ei minun takiani…”
”Shh…”, hän sanoi lempeästi ja kosketteli kuhmua. ”Laitetaan siihen jotain kylmää.” Hän nousi ylös ja kaapi lähimmästä puhtaasta paikasta kourallisen lunta, jonka paineli sitten varovaisesti värähtävän Joshin otsalle. ”Tuntuuko paremmalta?”
”Kyllä, kiitos”, tämä sanoi vaisusti. Hän pyöritteli hattua sormissaan ja näytti alakuloiselta. ”O-Olivatko he ystäviäsi?” hän kysyi ja yritti kuulostaa reippaammalta.
Gillian paineli lumella kuhmua ja pyyhki hihansuulla sulanutta vesinoroa pois Joshin ohimolta.
”Eivät oikeastaan… Ty vain, kai, tavallaan… En ole ihan varma.”
Ty oli tosiaankin ryhtynyt Gillianin seuralaiseksi sen jälkeen, kun oli tuurannut tätä hänen puolestaan kotona, jotta Gillian oli saattanut salaa lähteä syystansseihin Joshin kanssa. Mutta Gillianin äiti oli kuitenkin saanut sen selville, ja nyt Gillianista tuntui, että olisi ollut parempi vain jättää koko ilta välistä ja jäädä tottelevaisesti kotiin. Hän ei kestänyt riitelyä eikä sitä, miten kylmänkolhosti äiti suhtautui häneen useiden tottelemattomuuksien jälkeen. Isäkin oli vaikuttanut taas entistä etäisemmältä ja viileämmältä petyttyään pahasti Gillianin vastaväitteistä taidekoulua kohtaan, vaikka aina silloin tällöin (kun he olivat Gillianin kanssa kahden) heillä tuntui sujuvan ihan hyvin.
Josh katseli lierihattuaan. ”He nauravat minulle… ja sitten he nauravat sinullekin...”
Gillian sanoi heti: ”Älä välitä heistä.” He eivät tunne sinua niin kuin minä tunnen, hän olisi halunnut lisätä, muttei uskaltanut.
Josh oli silti alakuloinen.
”Tämä stetsoni oli isäni”, hän sanoi sitten hiljaa. Hänen äänensä värähti, Gillian kyllä kuuli sen. ”Meillä oli karjatila Texasissa. Hän opetti minua, tahtoi aina parastani. Ja hänkin sanoi aina niin... 'Älä välitä heistä, niistä, jotka nauravat. He ovat toisesta maasta.' Niin hän sanoi.”
Herkkätunteisena Gillian kääntyi hieman poispäin pudistellakseen lunta lapasistaan, jotta Josh sai aikaa kuivata poskiltaan muutkin kuin lumivesinorot. Sitten hän laittoi hatun takaisin päähänsä. Sen enempää perheestään Josh ei ollut puhunut Gillianille vielä koskaan—hän vältti aina puheenaihetta ja vaihtoi sen mieluusti johonkin muuhun, jos joku kysyi, joten Gillian ei udellut.
Hän tuli taas miettineeksi, miten urhea tämä oikeasti oli… Maailma ei ollut kovin suopea Josh Tomfordia kohtaan, mutta siitä huolimatta hän ei koskaan puinut nyrkkiä tai päästänyt valituksen sanaakaan… Hän oli armollinen niillekin, jotka olivat häntä kohtaan vihamielisiä (ja karu tosiasia oli, että Josh Tomford ei todellakaan ollut Dropissa mitenkään suosittu), eikä kantanut kiusaajilleen kaunaa tai hyökännyt takaisin.
Ja sitten se iski häneen ja äkkiä Gillian tajusi, miten itsekäs oli ollut. Kyllä äiti ja isä varmasti ajattelivat vain hänenkin parastaan… Hänen pitäisi olla onnellinen, että nämä olivat etsineet hänelle parhaimman kouluvaihtoehdon jo valmiiksi, ja tehneet työkiireidensäkin lomassa kaikkensa, jotta Gillian saisi jatkaa taidealalla ja kehittää luovuuttaan yhä eteenpäin… Sen sijaan hän oli käyttäytynyt heitä ja heidän uurastustaan kohtaan kuin keskenkasvuinen, kiittämätön lapsi…
Kello pärisi välitunnin päättymisen merkiksi. He nousivat ylös, katsoivat toisiinsa ohikiitävän hetken, tervehtivät sitten kainon lämpimästi ja jatkoivat eri suuntiin seuraaville oppitunneilleen. Gillianin mielessä pyöri, että hänen täytyisi yrittää tehdä sovinto vanhempiensa kanssa, koettaa palauttaa kotirauha, sillä niin pahalta hänestä muuten tuntui. Hän kaivoi luonnosteluvihkosen esiin sekä luottolyijykynänsä ja lähti jo kävellessään kohti kuvaamataidonluokkaa hahmottelemaan maalausta, jonka tekisi äidilleen ja isälleen lahjaksi, sillä tiesi heidän kummankin pitävän hänen töistään aina kovin paljon—kertoihan siitä jo Wavesien talon ateljee, jonka seinät olivat täynnä Gillianin maalauksia. Ehkä he ilahtuisivat niin ja tajuaisivat samalla, ettei Gillianin lahjakkuus ollut hälventymässä hevostelusta huolimatta, että he saisivat kaikki yhdessä neuvoteltua rakentavamman ratkaisun Gillianin koulunkin suhteen.
Kaikki on sallittua sodassa, rakkaudessa ja taiteessa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Sept 8, 2016 14:34:35 GMT
Kahdet hautajaiset 12.11.2015 Piirin keskelle matalaan hankeen oli sytytetty kaksi kynttilää. Oli mitä upein talvipäivä: aurinko oli kirkas, lumi kimalsi kuin siihen olisi ripoteltu timanttihiekkaa ja taivas oli uskomattoman sininen, mutta tunnelma siitä huolimatta melankolinen. Billy oli saanut pääpuheenvuoron ja lausuikin nyt juhlallisen murheellisesti muiden hiljaa kuunnellessa: ”Olemme kokoontuneet tänne tänään muistamaan perheemme jäsentä, joka on täten poistunut keskuudestamme ja, jonka pitkän elämän salaisuus jäänee meille mysteeriksi. Vanhuuden sanotaan olevan viisauden amme, ja iän karttuessa tuovan sitä vain lisää. Haikeus sydämessämme, meille jää enää vain muisto…”
Kitty töräytti pieneen nenäliinaan. Gillianin pakkasesta rusottavilla poskilla kyynelkarpalot säihkyivät auringonsäteistä. Tomfordin terve käsi lohdutti tytön ympärillä.
”Mistä Billy on tuollaista kieltä oppinut?” jupisi Charlotte hyvin hiljaa itsekseen, kun taustalla serkkupojan mahtipontinen sanahelinä kumisi. Alexiina hänen vierellään kuuli ja vastasi hieman huvittuneeseen sävyyn:
”Ilmeisesti heidän äitinsä oli melko paatoksellinen.”
Charlotte tirskahti ja Alexiinakin hymyili, kunnes tuli tarkemmin ajatelleeksi mitä oli juuri sanonut, ja katui sitä heti. Ei ollut oikein puhua pahantahtoisesti edes leikillään edesmenneestä ihmisestä, joka ei ollut aivan terve. Hän pyrki taas laittamaan osaaottavan naamion kasvoilleen.
”…jäljet jää. Voimme vain toivoa, että sen pieni elämä oli autuutta täynnä”, julisti Billy puheensa päätteeksi.
”Minun etusormeeni ainakin jää ikuiset jäljet niistä torahampaista”, mutisi Charlotte taas, mutta sitä tuskin kuulivat muut. Kitty alkoi juuri parkua ääneen, kun Emily, käsissään punaiseen samettikankaaseen kääräisty nyytti, astui lähemmäs ja laski pikkuruisen paketin kynttilöiden välissä olevaan kuoppaan.
”Hyvästi, Animal, jyrsijöistä kaikkein paras”, toivotti Billy rintaansa röyhistäen ja siirsi sitten lapiolla kangasnyytin päälle routaista maata ja tasoitteli haudan lumella. Muutkin sanoivat jotain pientä, sitten kääntyivät ja lähtivät hitaasti laahustaen palaamaan takaisin talolle päin.
”Se oli hieno puhe”, Alexiina sanoi Billylle. ”Öh, oikein…”
”Ehkä vähän överi”, sanoi Charlotte lipevästi heidän takanaan.
”Ei minusta. Mutta minä olinkin sen kanssa eniten tekemisissä”, poika totesi tärkeillen.
”Dewn on varmasti iloinen, että pidimme hänen hamsterilleen näin koreat jäähyväiset”, Alexiina lepytteli.
”Nyt Lucas ei ainakaan pääse syömään sitä.”
”Hei!” Charlotte älähti. ”Silloin siitä tuhoeläimestä olisi ollut jotain hyötyäkin!”
”Puhutko siitä katista? Se vasta tuhoa aiheuttaakin ja kynsii kaikkea heti, kun silmä välttää—”
”Et parjaa Lucasia!” raivostui Charlotte.
”—mutta mistäs sinä sen tietäisit, kun et yhtään katso sen perään—”
”No, onneksi sinä ehdit tehdä senkin, kun sinä et käy koulua!”
Siinä kohtaa alati yltynyttä kinaa Alexiina koki jo tarpeelliseksi erottaa riitapukarit toisistaan ja käskeä toista auttamaan Emilyä päivällisen kanssa, toista heittämään Jujen kanssa ulkoilutuslenkin. Jos Charlotte ei riidellyt tulisesti isänsä kanssa, niin sitten Billyn. Alexiina ei tiennyt mitä noille kahdelle oikein tekisi.
Se oli kuitenkin jo aikamoinen harppaus ja saavutus, että Raicy oli suostunut pitkin hampain siihen, että Andrew liittyisi heidän ruokapöytäänsä sinä iltapäivänä. Aikaisemmin hän oli mutissut, että suostuisi harkitsemaan asiaa vain ja ainoastaan, jos Charlotte toisi seuraavista kokeistaan kiitettävän numeron kotiin, ja tytönpeijakas oli sen tosiaan ranskantestistä tehnyt. Sangen itsetyytyväisenä heidän nenäkäs tyttärensä oli heittänyt koepaperin isänsä naamalle ja muistuttanut tätä lupauksestaan. Nyt Alexiinaa kuitenkin hermostutti kuinka kaikki sujuisi ja olisiko jälkiruoaksi lenteleviä veitsiä ja rikkoutuneita lautasia, mutta ainahan tietysti kannatti toivoa ennemmin parasta, kuin pelätä pahinta. Joka tapauksessa hän vaihtoi juomalasit niihin vähemmän hienoihin – ihan vain varmuuden vuoksi.
”Kai hän syö kalaa?”
”Eiköhän.”
”Pitikö hän siitä kurpitsamehusta viimeksi? Vai ottaisiko hän viiniä? Juoko hän viiniä? Viski ainakin—”
”Äiti”, Charlotte kääntyi mulkoilemaan häntä, mutta näytti myös huvittuneelta. ”Anna olla, olet hänelle liian vanha eikä sinun tarvitse tehdä häneen vaikutusta.”
Alexiina punasteli harvoin, mutta nyt hänelle tuli tunne, että niin saattaisi käydä, joten mutisi nopeasti jotain kohteliaisuudesta ja hyvistä tavoista ja käänsi tyttärelle selkänsä. Pöytä oli pian katettu ja kaikki kokoontuivat sen ääreen—kaikki paitsi odotettu vieras, jota ei vielä kuulunut tai näkynyt.
”Odotetaan vielä, älkää aloittako.”
”Onko tänään joku juhlapäivä?” Kitty uteli tarkatessaan kattausta. ”Servietit ja kaikki.”
”Animalin muistoruokailu”, Charlotte vinoili. Billy katsoi häneen koppavasti.
”Kai sinä sanoit hänelle, että kuudelta meillä syödään?” Alexiina varmisti Charlottelta.
”Joo joo. Kyllä se tulee, ellei sitten äkkiä jänistänyt.”
Raicy, joka oli ollut ulkoilemassa Oliverin kanssa, vaikutti jäykältä, mutta muutoin tyyneltä. Hän oli vetänyt ylleen paremman puseronsa todennäköisesti siinä toivossa, että näyttäisi siten arvokkaammalta ja vakavammin otettavalta, vaikka tuskinpa Andrew olisi sen kummemmin hänestä vakuuttunut, vaikka Raicy olisi laittanut puvun ja kravatin.
Alexiina katsoi hermostuneena seinällä olevaa kelloa. Se oli viittä vaille…
Ikkunoiden takana vilahti pitkä nahkatakkinen mies, joka pian perästä soitti ovikelloa. Charlotte lähti avaamaan ja nälkäinen seurue hieroi käsiään yhteen, kun Emily kantoi kalapedin ja kattilallisen perunoita keittiöstä.
”Terve vaan”, tervehti Andrew yleisesti heitä kaikkia tullessaan Charlotten perästä olohuoneeseen. Gillian hätkähti ja pudotti serviettinsä pöydän alle.
”Hei, käy pöytään! Mukavaa, kun päätit tulla”, Alexiina sanoi iloisesti ja viittilöi vapaata paikkaa. Andrew haroi hiuksiaan ja istahti tuoliin vastapäätä Charlottea, Kittyn viereen, joka virnisti ja heitti heti vitsinpuolikasta. ”Sitten syödään!”
Alkuruokailu sujui varsin mallikkaasti. Alexiina uskalsi pikkuhiljaa rentoutua ja piti keskustelua yllä, mutta Raicy näytti ottaneen uuden taktiikan: hän ilmeisesti teeskenteli, ettei kukaan ollut Andrewn tuolissa ja oli istunut itse tästä niin kauaksi kuin pääsi. Oliver hymyili kokoajan aurinkoisesti heille kaikille ja oli oikea päivänpiriste; Lucas naukui sohvalla huomiota ja Juje paimensi pöydän ympäri putoavien suupalojen toivossa; Kitty lörpötteli; Charlotte ja Billy olivat toisiaan kohtaan epäluonteenomaisen kohteliaita ojennellessaan mehukannuja; Emily tuntui olevan vielä vähän muissa maailmoissa; ja Tomford, jonka käsi oli edelleen kipsissä Castron purtua häntä pahasti, istui Gillianin vieressä. Tyttö taas näytti jostain syystä tuijottelevan Andrewtä eriskummallisella ilmeellä.
Billy silmäsi tätä miltei yhtä nyreänä kuin Raicy olisi saattanut, jos olisi edes vahingossa katsonut Andrewhen päinkään.
Alexiina ajatteli, että hänen varmaan täytyisi vähän lämmitellä heitä ja niinpä ääntään hieman korottaen sanoi: ”Andrew—tai Drew—minua jäi vielä kiinnostamaan... kertoisitko tarkemmin siitä, mitä oikein teet työksesi? Oletko siis historiantutkija vai…?”
Andrew pyyhki suunsa serviettiin ja tarttui juomalasiinsa.
”Jaa, no niin…”, hän rykäisi, ”kuten sanottua tosiaan, tutkin historiaan liittyviä seikkoja, selvitän kauan sitten tapahtuneita tapauksia ja rikoksia, jotka on jäänyt ratkomatta.”
Kaikki hiljenivät oitis kevytmielisestä jutustelustaan ja ruokailuvälineiden kilistelystä. Alexiina tunsi suunsa loksahtavan hieman raolleen. Raicykin siirsi nyt ensimmäistä kertaa sivusilmänsä tarkan katseen nuorukaiseen.
”Ihan totta?” Alexiina hämmästeli hölmösti.
”Tällä hetkellä työskentelen FPCI:lle”, Andrew jatkoi tyynesti. Seurueeseen virisi taas jännittynyttä eloa sen tiedon myötä; Kitty katsahti Billyyn ja Gillianiin innoissaan, ja Tomford tuuppasi silmälasinsa paremmin nenälle; mutta nuorenmiehen seuraavat sanat saivat heidät kaikki taas vaikenemaan: ”Sain tehtäväksi selvittää Samuel Madclockin murhaa.”
Raicyn puolimatkassa suuhun ollut juomalasi hiipui kesken kaiken ja palasi takaisin pöydälle. Nyt hän toljotti Andrewtä suoraan. Charlottekin näytti hämmästyneeltä, sillä hänen paksut kulmansa olivat kohonneet hieman ilmaan.
”Herra Madclockin…?” Raicy karaisi kurkkuaan ja näytti asiallisen epäluuloiselta, ”mutta eihän se… hän kuoli sydänkohtaukseen.”
”Sydänpysähdys, niin, muttei tavallinen terveydellinen sydänkohtaus. Anteeksi, en oikeastaan voi kajota yksityiskohtiin… vaitiolovelvollisuus, nääs.”
”Niin, niin tietysti”, Alexiina hätäili ja vilkaisi Raicya, jonka otsa oli syvässä kurtussa. Hän näytti äkkiä vähän eksyneeltä ja jäi tuijottamaan lautasta aatoksissaan.
”Eikös se ollut se vanha ukko siitä vaaleanpunaisesta kartanosta Redairessa?” Kitty sanoi haarukoidessaan perunaa kitaansa.
”Jolta Dewn sai Fifin”, sanoi hiljaa Gillian. Hänen suuret silmänsä kohdentuivat jälleen Andrewhen ja kapenivat.
”Ja sitä epäillään, että se olisi… voi sentään”, Alexiina nosti sormet huulilleen. ”Onpa kamalaa. Kerta kaikkiaan.”
”Eikös se tapahtunut joskus viime vuonna?”
Andrew nyökkäsi.
”Se on sitten aikalailla vaarallista”, sanoi Raicy äkkiä taas, ja kaikkien päät kääntyivät häneen päin. Andrew räpytteli silmiään. ”Vaarallista puuhaa”, Raicy toisti ja leikkasi veitsellään perunan terävästi halki, ”Charlotten olla moisessa mukana. Sellaisissa touhuissa.”
”Eihän Lottella nyt ole mitään tekemistä Andrewn työn kanssa”, Alexiina sopotti väliin. Mutta Charlotte oli äkkiä kovinkin kiinnostunut ruoastaan.
”Siis joo, se mitä mä teen, se on tietty ihan oma lukunsa”, Andrew sanoi nojaten lunkisti taaksepäin käsivarsi tuolin selkänojan yli heitettynä.
”Keskenkasvuisen tytön apu ei olisikaan millään muotoa tarpeen”, Raicy sanoi painokkaasti, Alexiinan mielestä vähän turhankin painokkaasti.
Andrew vaikeni hetkeksi. Charlotte keihästi kalanpaloja lautaseltaan.
”Selvitän parhaillaan myös Tanssivan Muulin tapausta”, nuorukainen jatkoi.
Alexiina henkäisi. ”Me puhuimme siitä juuri! Yritin ottaa sinne yhteyttä, kysyä järjestävätkö ne sieltä jonkinlaista kriisipalvelua näille nuorille, muttei päästy puusta pitkään…”
”Mä voin järkätä”, lupasi Andrew, ”mulla on kokemusta nuorisotyöstäkin.”
Alexiina hymyili hänelle suuresti ilahtuneena.
”Siitä mulla itse asiassa oli asiaakin...” Andrew kääntyi taas Charlotteen päin. ”Välitän sulle kutsun sen Sophien muistotilaisuuteen, seuraavan viikon sunnuntaina kello kymmenen aamulla, Waterphewn kirkossa.”
Vaivaantuneessa hiljaisuudessa Charlotte tapitti häntä takaisin ja nyökkäsi sitten lyhyesti.
Kun päivällinen oli syöty, mahat pullollaan ja jälkiruokakin sujunut kerrankin suussa sulavasti, Andrew alkoi tehdä lähtöä ja Charlotte lupautui saattamaan hänet porteille. Alexiina pukkasi Raicya kyynärpäällään merkitsevästi kylkeen ja mulkaistuaan ensin karsaasti, Raicy lähti lähestymään nuorikkoa. Alexiina hiipi hänen jäljessään.
Raicy yskäisi, ja Charlotte pysähtyi ja kääntyi katsomaan eteisestä, missä hän oli vetämässä toppaliiviä ylleen.
”En väitä, että olisin ollut täysin väärässä”, Raicy aloitti kukkomaisesti, ja Alexiina pyöritti itsekseen silmiään, ”mutta myönnän, että olen jossain määrin voinut toimia tietyllä tasolla hätiköidysti ja mahdollisesti… hieman… ennakkoluuloisesti…” Hän näytti ponnistelevan kyetäkseen saamaan sanat ulos suustaan. ”Tarkoitusperäni ovat kuitenkin olleet aina vilpittömät. Halusin siis vain sanoa...” Hän mutisi kankeasti, kun Alexiina nyökytti hänelle päätään ja viuhtoi käsillään jatkamaan, ”että… tuota noin…” Raicy ei lopulta kuitenkaan saanut kieltään toimimaan, joten ojensikin sen sijaan äkkiseltään riuskasti kouraansa. Andrew katsoi siihen ohikiitävän hetken, sitten ojensi omansa ja he puristivat niitä yhteen mieheen. Alexiina liihotti onnellisena heidän luokseen ja muiskautti suukon miehensä poskelle. ”Varoitan kuitenkin”, Raicy ärähti, kun Charlotte ja Andrew aikoivat jo lähteä pihalle, ”että silmäni ovat selässäsi, nuorimies. Jos jotain sattuu pikkutytölleni…”
”Ei huolta, herra Center”, vastasi Andrew hätkähtämättä, ”mun silmäni ovat sen selässä.”
|
|