katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Oct 4, 2016 13:00:15 GMT
Likes and Jabs 21.11.2015
Pitkä kiharainen musta harja kaartui kauniisti tamman kaulaa pitkin ja sitä karheutta vasten tuntui hyvältä painaa poski.
Gillian ei itkenyt enää. Hän silitteli rauhallisesti friisiläisensä ylvästä päätä ja katseli sitä utuisin silmin, kuunteli hevosen tasaisen hengityksen tahtia. Miten onnekas hän oli, kun oli saanut niin upean hevosen omakseen… Hän tuskin kuuli oven raossa tuuppivan kannustusjoukon tsemppauksia, mutta arvosti syvästi niistä jokaista.
”Älä huoli, me ei anneta niiden myydä Linkaa”, he muun muassa toistelivat.
”Joo, me vaikka pelotellaan kaikki ostajaehdokkaat tiehensä kertomalla mikä torahampainen lihansyöjä se on.”
”Sinun pitää viivytellä niitä ainakin siihen asti, että täytät yhdeksäntoista—”
”—sitten ne ei voi enää myydä sitä ilman lupaasi—”
”—ja sanotaan suoraan kaikille tänne tuleville, että ne on erehtynyt, ettei se ole oikeasti myynnissä—”
”—maalataan sen jalkoihin punaista ja sanotaan, että se kolhii aina itseään—”
”Kiitti”, Gillian hymyili turpealta tuntuvilla kasvoillaan ja niiskautti.
”Oikeasti, sinun porukkasi… mikä niitä vaivaa?” Charlotte tokaisi. Gilliania ilahdutti sanoja enemmän kaikkien heidän närkästyksensä hänen puolestaan, sillä itse hän oli alkushokin mentyä joutunut jonkinlaiseen epätodelliseen tilaan, jossa kaikki tuntui vain pahalta unelta; äidin tökerö julistus Linkan myymisestä, isän pettynyt päänpudistelu vieressään, Boulicen kissamaiset silmät kimmeltäen taustalla... kuin painajaisunta, siltä se nyt tuntui.
”He haluavat, että lähden taidekouluun, kun lukio loppuu… mutta minä sanoin, että haluaisin vielä miettiä ja tehdä tallitöitä sen aikaa.”
”Ja he yltyvät kiristystoimiin? Aivan käsittämättömät vanhemmat sinulla, sori vaan.”
Gillian huokasi pienesti ja silitteli yhä Linkan turpaa. ”Tiedän…”
”Meidän pitää tehdä jotain... mukavaa!” ilmoitti Kitty äkkiä reippaasti.
”Joo, ainakin mennä pois niiden tarkastajien jaloista tai minunkin äitini hebaa”, sanoi Charlotte.
”Lähdetään maastoon?” ehdotti Billy.
”Ei”, Kitty sanoi ovelasti, ”mulla on parempi ajatus. On ihan virkistävää tehdä välillä jotain ei hevosiin liittyvää…”
Muut vaihtoivat kysyviä katseita keskenään.
”Tadaa!” julisti Kitty hetkeä myöhemmin ladonperukoilla, mistä hän oli vetäissyt esiin laatikollisen urheilutamineita. Pihattohevoset olivat sisätiloissa lämmittelemässä ja seurailivat heidän puuhiaan uteliaasti. ”Vanha kunnon Emily vihjaisi tässä yksi päivä, kun etsin hyppynarua, että täällä on säilössä kaikenmoista jänskää!”
Kitty ehkä piti puolihomeisia urheiluvermeitä mielenkiintoisina, liikuntaintoinen kun oli, mutta muut eivät suoranaisesti näyttäneet riemastuneilta. Gillian sentään yritti hymyillä kuin laatikollinen pölypunkkeja ja koita voisi pyyhkiä Linkan hänen mielestään.
”Mitä me noilla?” Billy murahti tympeästi.
Kitty kaivoi muutaman kappaletta räpylöitä kainaloon ja viskasi niitä sitten summanmutikassa Billylle, Charlottelle ja Gillianille. Gillian nuuhkaisi hennosti omaansa; se haisi erittäin vanhalta hieltä ja tomulta.
”Mitäs tuumaatte?” Kitty sanoi innoissaan ja pyöritteli sormissaan pesäpallomailaa, jonka oli myös löytänyt.
”Minä en laita tätä käteeni”, ilmoitti Billy ykskantaan haistettuaan hänkin hanskaansa. ”Hyi hemmetti sentään!”
”Voi hellanlettas, meneekö manikyyri piloille?” irvaili Charlotte ja virnisti ilkeästi. Häntäkin selvästi ällötti, mutta koska halusi ilmeisesti näyttää serkkupojalleen, iski räpylän tomerasti paikoilleen. Billy roikotti omaansa kahden sormen välissä ja nyrpisteli nenäänsä.
”Tästä voi saada ties minkä taudin”, hän valitti.
”No, haluatsä olla lyöjä ensteks?” Kitty sanoi ja vippasi mailan hänelle.
”Kitty, oletko aivan varma, että voimme mennä pelaamaan, kun Alexiina esittelee parhaillaan niille tarkastajille talliympäristöä?” kysyi Gillian varovaisesti. Hän ei sitä paitsi ollut kovin hyvä pesäpallossa. ”Tietty! Mennään kentälle niin ei olla kenenkään tiellä, kun nyt ei oo ketään menossa ratsastamaankaan.” Tallityttö johdatti heidät pontevin askelin takaisin ulkoilmaan. Raicy oli keräämässä polttopuita ladon seinustalla olevasta liiteripinosta.
”Tuletko mukaan pelaamaan, Raicy?” Kitty huikkasi.
”Ehdottomasti en”, tämä vastasi täyttäessään pärekoria halkopaloilla. Charlotte erkani heidän joukostaan ja meni juttelemaan jotain isälleen, kysyi jostakin, mihin Raicy pudisteli päätään ja mutisi vastaukseksi. Mutta sen enempää Gillian ei heitä katsellutkaan, sillä Tomford oli juuri saapunut ja käveli kohti tallia.
Gillian sanoi muille: ”Odottakaa hetki”, ja kiirehti poikaa vastaan.
Josh jähmettyi aivan sennäköisenä kuin jänis, joka tietää, ettei pääse enää pakoon, ja kosketti vähän häpeillen stetsoniaan.
”Hei”, sanoi Gillian hengästyneesti ehdittyään tämän luokse ja tunsi poskiaan alkavan kuumottaa.
”Hei”, Josh sanoi.
He olivat kiusaantuneesti hetken hiljaa.
”Umh…”, Gillian aloitti, mutta Josh sanoi: ”Tarkastajat ovat sitten tulleet, näin tuolla vieraan auton.”
”Niin, joo ovat… He ovat varmaan tallissa juuri, toimistossa Alexiinan kanssa luultavasti.”
”Niin.”
He olivat taas vaiti. Gillian ei ymmärtänyt miksi poika oli niin jäykän ja virallisen oloinen hänen kanssaan, tämä täydellinen asenteenmuutos oli tapahtunut kuin yhdessä yössä. Kai se tosiaan oli niin, että Josh vain oli lakannut pitämästä hänestä. Ja siinä tapauksessa hänen pitäisi kertoa se suoraan. Oliko Gillian tehnyt tai sanonut jotakin, mikä oli saanut tämän tunteet viilenemään? Kuristava tunne nousi taas hänen kurkkuunsa. ”Tuota…”
”Hoi! Tulkaa jo! Tomford mukaan kans!” Kitty huusi ja viittoili heille vimmatusti, sitten lampsi Billyn ja Charlotten kanssa jo kentälle.
”Olette keskellä kiireitä?” sanoi Josh.
Gillian nieleskeli palan alas ja pakotti äänensä normaaliksi, hymyilikin.
”Pesäpalloa.” Hän näytti räpyläänsä. ”Kittyn idea, tarkoituksenaan piristää minua, mikä on tietysti ihana ele… vaikka minua piristää jo vain hänen läsnäolonsa, Kitty on oikea ilopilleri.”
Josh asetteli silmälaseja paremmin nenälleen ja näytti lievästi hämmentyneeltä.
”Pi-piristää?” tämä sanoi ja kuulosti hieman tukkoiselta, kuin olisi samassa saanut flunssan.
”Ah, niin… äitini…” Gillian kertoi hänelle Linkasta. Tomfordin hätäisyys lauhtui hieman tarinan kuultuaan ja hän osoitti kohteliaasti, mutta pidättyväisesti myötätuntonsa ja kauhistuksensa. Gillian olisi kaivannut jotain muutakin kuin sanahelinää, ja juuri, kun hän liikahti hieman eteenpäin halatakseen Joshia, tämä astui samaan aikaan sivuun todeten liioitellun rempseästi, mikä ei lainkaan sopinut hänen suuhunsa: ”En ole pelannut vuosiin, mutta voisihan sitä kokeilla…”, ja lähti kentälle päin missä Kittyn raikuva nauru kiri kirpakassa ilmassa ja Billyn ja Charlotten viiltävä sanasota heitti pistoksiaan toisiinsa kuin taistelevat skorpionit.
Ja myrkkypistolta se tuntuikin Gillianin rinnassa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Oct 19, 2016 15:10:29 GMT
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Oct 30, 2016 15:47:30 GMT
Enkeleitä, onko heitä 22.11.2015
Waterphewn vanha puukirkko oli pieni ja simppeli ilman pöyhkeileviä kattomaalauksia, värilasiruutuja tai suurieleisiä kaiverruksia. Ainut huomiota herättävä asia oli oikeastaan vain suuri kivipatsas alttarin etuosassa, joka esitti korkeaa, kypäräpäistä ja sauvakätistä siivekästä arkkienkeliä, jonka käsivarsilta roikkui erikseen siihen kiinnitettyjä kauniin harsomaisia sähkönsinisiä kaapuja ikään kuin patsaan viittana. Enkelin kasvot olivat mahtipontisen päättäväiset, mutta samalla tyynet, kun hän seisoi siinä ottamassa vainajat vastaan ja saattaisi heidät sitten tuonpuoleiseen.
Charlotte istui kirkon puolimaissa. Omituinen onttouden tunne jylläsi hänen vatsassaan ja samalla hän pohti oliko jotenkin sydämetön, kun ei ollut kyennyt tihrustamaan kyyneltäkään Sophien vuoksi – hänen entisen parhaan ystävänsä, sittemmin arkkivihollisen, joka nyt makasi alttarin korokkeella lepäävän kukilla peitetyn arkun sisässä. Hän vältteli sen tuijottamista tarkoituksellisesti ja silmäili sen sijaan tuota enkeliä esittävää melko komeaa patsasta, miettien etäisesti Moton opetuksia. Oliko kuolema päätepiste, kaiken loppu, vai todellakin vain uusi ovi seuraavaan seikkailuun?
”Se on Michael, Waterphewn suojelupyhimys”, kuului kuiskaus hänen takaansa. Charlotte hätkähti ja näki Andrewn, joka oli ääneti hivuttautunut hänen takana olevalle penkkiriville; samoissa vetimissään niin kuin aina ennenkin nahkatakissa, maastohousuissa ja maihareissa.
”Mitä sinä teet täällä?” Charlotte hämmästyi.
”Tulin osoittamaan rispektini vainajalle”, Andrew vastasi tyynesti ja nyökkäsi alttarin suuntaan. ”Osui sopivasti nätti ilma.”
Kirkasta talvista auringonpaistetta tosiaan siivilöityi korkeista kirkkoikkunoista sisään ja valaisi pientä salia hohtavilla pölykimmaltavilla verhoillaan kuin suurilla kultaisilla enkelinsiivillä. Rauha ja hiljaisuus, joka paikassa vallitsi, tuntui miellyttävältä ja siinä hetkessä melkein kykenikin uskomaan johonkin suurempaan, ihmeelliseen ja lohdulliseen näkymättömään voimaan. ”Kannattaa heittää visiittiä joskus Albertaan. Banffissa on Lake Louisella sen retriitti.”
”Niin mikä?”
Andrew viittoili enkelipatsasta kohti ja samaan aikaan alttarilla alkoi näkyä liikettä, joten he vaikenivat: vainajainmuistotilaisuuden sinettitoimittaja, kirkon hengennainen, tuli esiin sivuovesta ja alkoi sytytellä kapoisia pitkiä kynttilöitä arkun ympärillä oleviin telineisiin. Salissa ei ollut juuri muita. Charlotte kääntyi ympäri nähdäkseen muut osanottajat eikä huomannut kuin takarivissä istuvan vanhan hautausmaanhoitajan neiti Fedellin harmaa huntu kasvoillaan, tuntemattoman hämyisään nurkkaan kätkeytyneen miehen ja ilmeisesti vasta äskettäin paikalle saapuneen pitkätukkaisen ja synkän mustamekkoisen tytön.
Charlotten suu avautui ällistyksestä. Hän yritti kaukaa tavoittaa Patrician katseen, mutta tämä tuijotti ilmeettömästi kirkon etuosaan kohti arkkua.
Huumaava urkumusiikki kajahti siinä samassa ja lähti kaikumaan ympäri salia. Charlotte kääntyi takaisin oikeinpäin ja kuunteli alkusoiton itsekseen ihmetellen. Eikö ketään muita ollut tulossa? Sophien luokkalaisia, hänen kavereitaan? Olihan Sophiella ollut koulussa jenginsä… vai oliko sittenkään? Ja entä hänen perheensä, äitinsä Mustista Ruusuista, jonka Charlottekin oli tavannut? Charlotte oli puolittain odottanut kohtaavansa heidät, mutta toisaalta, ehkä he eivät ottaneet sitä riskiä, että olisivat ilmestyneet paikalle... Loppujenlopuksi Charlotte oli aika varma, että juuri Mustien Ruusujen takia hän nytkin istui sinä sunnuntaina siellä Sophien muistotilaisuudessa sen sijaan, että olisi ollut kotona viettämässä hauskaa aurinkoista pakkaspäivää, kun muut odottivat jännityksellä Fifin varsan Infernon paluuta.
Musiikki vaimeni ja hengennainen lausui juhlavasti, kantavalla äänellä: ”Lähteeltä valosi olet saanut, ja päiväsi täällä täyttänyt. Punnitkoon taivainen vaaka säteet, jotka niitit, mitä kylvölläsi maanpäällä sait aikaan. Olkoot se oppisi tuleva ja uusi polkusi kulkeva. Karkottakoot pyhäin armo tieltäsi varjot, avautukoot eteesi porttien salvat ja lämmetkööt kohtalon ahjot. Korkeimpaan huomaan on meidän jättävä sinut. ”Rakkaat lähimmäiset, olemme kokoontuneet tänne tänään muistamaan elämää, jonka matka täällä keskuudessamme päättyi aiemmin kuin kukaan olisi uskonut…”
*
”Uskotko sinä taivaaseen?”
Charlotte ja Andrew astuivat kirkon ulko-ovista takaisin aurinkoiselle pihamaalle, jossa vähäinen lumi kimmelsi kauniisti. Muistotilaisuus oli juuri päättynyt. Andrew katsahti ylöspäin ja siristi silmiään kirkkaasta säihkeestä, hamuillen takkinsa rintamusta.
”Joo… uskon mä”, hän sanoi hitaasti ja iski aurinkolasit silmilleen.
”Uskot vai?” Charlotte hämmästyi, sillä jotenkin nuorukaisesta ehkä helposti kuvitteli muuta.
”Joo-o”, Andrew sanoi. ”Se on usein sininen ja kun se sataa niskaan kylmää vettä tai paistaa tälleen aurinko, on sitä kai pakko uskoa, että tuolta jostain taivaalta ne tulee.”
”Heko heko”, sanoi Charlotte tajuttuaan Andrewn vetäneen häntä vain höplästä. Mies virnisti. Charlotte laittoi kynsikkäitä paremmin käsiinsä. ”Tiedät kyllä mitä tarkoitin. Mitä sinun mielestäsi kuoleman jälkeen tapahtuu?”
Andrew pohti kysymystä useamman pakkaslumesta narahtelevan askelen verran ennen kuin sanoi mitään.
”No…”, hän viimein virkkoi verkkaisesti, ”yleisesti ottaen mä vähän lämpenen itämaisille opeille. Ja siis, uudelleensyntymän ajatus on aika mukava. Eiks oo kiva aatella, että voi saada vielä second chancen, jos tässä elämäs möhlii?”
”Ansaitsevatko kaikki sinusta sitten toisen mahdollisuuden?” kysyi Charlotte miettien Sophieta, tämän oikkuja ja epätasapainoista narsistista luonnetta. ”Mitä Sophielle tapahtuu nyt? Mitä ne tekevät ruumiille?”
”Se siirretään krematorioon ja sitten viimeisenä sijoituspaikkana sitä odottaa sun lempimesta: synkkä ja karmiva mausoleumi.”
”Eihän”, Charlotte pysähtyi ja henkäisi hiljaa. Musta aave häilyi inhottavasti hänen mieleensä ja häntä puistatti.
”No, eihän se sitä tiedä”, Andrew sanoi ja kohautti hartiaansa niin, että nahkatakki narisi.
”Minä ainakin palaisin kummittelemaan verenhimoisena ja hirmuisena, jos minut lykättäisiin sinne!” Charlotte hönki ja kiiruhti sitten taas Andrewn perään. ”En ihmettele enää, että näin sen aaveen silloin, muistatko? Se oli takuulla yhtä hurjistunut kohtalostaan!”
”Takuulla.”
Charlotte näki edessäpäin tietä poispäin lipuvan hahmon, jonka pitkä silkkisen musta tukka kiilteli auringossa. Hän kiri samassa askeliaan ja kuuloetäisyyden päässä tästä huudahti: ”Patricia! Hei!” Goottityttö hidasti liki tahtomattaan, muttei kääntynyt katsomaan taakseen tai pysähtynyt odottamaan. Vasta, kun Charlotte oli hölkännyt hänen kohdalleen, tämä pysähtyi vastentahtoisesti. ”Vau”, huohotti Charlotte tuijottaen tätä kuin ihmettä, ”en voi uskoa, että se olet todella sinä.” Patricia ei vastannut. Hänen haaleat silmänsä katsoivat viileän etäisesti jonnekin kauas Charlotten yli. Andrew lampsi laiskasti heidän luokseen.
”Pääsit sitten pois poliisien kynsistä?” Charlotte sanoi. Hänellä oli niin paljon kysyttävää ja puhuttavaa tytön kanssa, joka oli ollut kateissa, tuntenut Sophien ja tiesi Mustista Ruusuista, ettei tiennyt mistä aloittaa. Patrician ilmeetön katse viivähti Andrewssä Charlotten vierellä, kun hän käänsi kasvonsa toiseen suuntaan ja katseli välinpitämättömästi lumesta kimaltelevaa kaupunkia vastaamatta mitään. ”Mitä he… tai siis… sinä…”, Charlotte äkkiä epäröi, sillä Patricia vaikutti torjuvalta, ”tuota ööh… mitä oikeastaan edes tapahtui? Missä olet ollut? Olen ollut kuolla saada tietää. Sophie, ja sitten sinä katosit lokakuussa ja—”
Andrew liikahti hieman levottomasti. Charlotte tapitti Patriciaa, joka katsoi muualle. Eikä hän vastannut, saati edes tervehtinyt kääntyessään seuraavaksi yhdessä hulmahtavien mustien hiusten heilahduksessa ja kävellen lumi kenkien alla hiljaa narskuen poispäin. Charlotte aukaisi hölmistyneenä suunsa ja astahti askelen hänen jälkeensä, mutta Andrew tarttui häntä yllättäen olkapäästä. ”Hei, anna olla.”
”Mitä?” Charlotte närkästyi ja kääntyi häneen päin. ”Miksei hän sanonut mitään? Aivan kuin ei olisi edes tuntenut minua! Hän oli pitkään kadoksissa! Ja sinä”, hän lisäsi äkkiä taas suuttuneena ravistellen miehen kouran hartialtaan, ”et kerro minulle enää mitään, et mitään, mitä poliisit tekevät tai ovat saaneet selville tai yhtään mitään!”
Andrewn ilme oli totinen ja leuka kiristyi.
”Niin, katso nyt”, Charlotte tokaisi kuin miehen käytös olisi juuri todentanut hänen sanansa. ”Minä haluan tietää, mitä on tekeillä!”
”Et tulisi siitä hullua hurskaammaksi ja pääsi vain sekoaisi”, sanoi Andrew ja koputti Charlottea todella ärsyttävästi otsaan. Charlotte huitaisi hänen kätensä vihaisena pois. Hän intti ja vänkäsi koko lyhyen matkan Andrewn moottoripyörälle, muttei saanut tästä irti yhtään sen enempää kuin äsken Patriciastakaan – Andrew oli päättänyt vaieta Mustista Ruusuista, tutkimuksista ja työstään tykkänään, eikä Charlotte edes uhkailemalla saanut irtoamaan siitä aiheesta enää sanaakaan.
”No, koulussa minä nyhdän hänestä edes jotakin”, Charlotte vakuutti uhmakkaasti, kun Andrew iski kypärän päähänsä ja murahti epäuskoisesti kiristäessään leukahihnaa.
”Mites, ootsä… tästä ihan…?” Andrew viittilöi kirkkoon päin.
Charlotte käänsi selkänsä rakennukselle ja kohautti olkaansa. Hän ei tuntenut surua, vihaa tai katkeruutta, mikä olisi liittynyt Sophieen. Hän ei oikeastaan tuntenut mitään muuta kuin kummaa onttoutta, jota ei osannut oikein itsekään nimetä, mitä se oli. Hän toivoi voivansa viimein jättää Sophien elämästään lopullisesti, mutta samalla hän tahtoi tietää, mitä tämä kaikki tarkoitti, ja nämä kaksi ristiriidassa olevaa tuntemusta kamppailivatkin alituiseen hänen mielessään.
”Etkö voisi kertoa minulle edes, mitä olet saanut—?”
”Mähän sanoin jo”, Andrew ärähti, ”anna olla. Mee sinne kriisiapuun.”
”Mutta mikset voi—” Charlotte ei saanut sanottua sanottavaansa loppuun, sillä Andrew oli polkaissut menopelinsä käyntiin ja kaahasi äkkiä pois paikalta niin kuin Patricia oli tehnyt, jottei Charlotte voinut härnätä häntä inttämisellään enää enempää. Turhautuneena, Charlotte nosti päänsä kohti taivasta. ”Miksei kukaan voi kertoa minulle?”
Hän ei saanut pilvien päältä vastausta. Kiukkuisena hän mulkoili vielä hetken kadonneen pyörän perään ennen kuin kääntyi ahdistusta tuntien ja maleksi tien toiseen varteen, missä äiti odotteli häntä autossa. Ehkä hänen pitäisikin unohtaa tämä kaikki, mutta miten hän voisi? Hän tiesi liikaa ja kuitenkaan ei tiennyt tarpeeksi. Oli ollut hänen elämänsä surkein päivä, kun hän oli tutustunut Sophieen.
”Miten meni?” äiti kysyi varovaisesti, kun Charlotte istui sisään autoon.
Charlotte kohautti olkaansa ja käänsi lämmittimen osoittamaan itseään ja kohmeisia sormiaan.
”Tietävätkö ne vieläkään mihin hän kuoli?”
Charlotte pudisti päätään.
Äiti katseli häntä myötätuntoisesti. ”Olikohan hänellä jokin sairaus…? Sellaisethan voivat joskus iskeä hyvin yllättäen, viedä nuoren ihmisen mennessään… En voi väittää, että pahemmin pidin siitä tytöstä, mutta kyllähän tällaiset tapaukset aina aika hiljaiseksi vetää… Oletko varma, että olet kunnossa?” hän lisäsi huolissaan. ”Tai ei, et tietenkään ole—”
Charlottea ei huvittanut keskustella Sophiesta, joten hän vaihtoi puheenaihetta väistäen äidin yrityksen koskettaa hänen poskeaan ja sanoi: ”Joko te haitte Infernon?”
Äiti veti kätensä takaisin.
”Ajattelin mennä nyt tällä samalla reissulla, jos haluat tulla mukaan…?”
”Joo”, sanoi Charlotte heti, joka kaipasi kipeästi jotain muuta ajateltavaa.
He pääsivät palaamaan kotiin vasta useampi tunti myöhemmin, sillä Fifin ja Hipon eläinkodissa kuntoutuksessa asuneista kaksosvarsoista toisen, Inferno-oriin, saaminen kuljetuskoppiin ei ollut kovin yksinkertaista. Mutta ei sen saaminen perillä taas uloskaan ollut niin helppoa, sillä nuori hevonen oli suorastaan vimmainen eikä alkuun halunnut tulla trailerista lainkaan, ja kun se lopulta saatiin houkuteltua, se teki jättiloikan Orange Woodin tallipihalle, kiskaisi narusta niin voimallisesti, että äiti meni nurin ja tuuppasi Kittyä, joka oli itsekin pyllähtää ja saada hevosen kaviosta naamaansa. Isä ei ollut laisinkaan hyvillään.
”Mitä tämä on?!” hän sanoi vihaisena ja mulkoili rieppuvaa palominoa, jonka pitelemiseen vaadittiin kaksia naruja. ”Sehän on ihan mahdoton!”
”Vähän temperamenttinen vain…”, äiti mutisi kömpiessään maasta jaloilleen.
”Et kertonut sen olevan näin perustavanlaatuisesti vailla koulutusta! Tämähän on ihan raakile, hengenvaarallinen! Eipä ihmekään, ettet hakenut sitä aiemmin tällä viikolla - jos ne tarkastajat olisivat tämän nähneet—”
Inferno päätti harmi kyllä juuri silloin, että Raicy oli sille uhka, ja hyökki tätä päin korvat luimussa ja hampaat irvessä. Isä karjaisi sille.
”Se lähtee sitten heti takaisin tai joutomaalle olisi kyllä parempi!”
”Älä nyt liioittele”, äiti sanoi hermostumatta. ”Rauhoitu, poika, rauhassa!”
Charlotte seurasi turvallisen välimatkan päästä miten uusi hevonen ohjattiin rinkiin pyörötarhaan ja päästettiin siellä irti. Se ampaisi heti hurjaan laukkaan nakellen päätään ja pukitellen, hirnuen korvia huumaavasti ja katsoen kaikkia karsaasti.
”Mitä sinä tuolla teet, mokomalla pirulaisella?” isä ärisi. Äiti katseli oriin laukkaa vaiteliaana. Kun ei saanut vastausta, Raicy lähti jupisten tiehensä. Eihän hän ollut aikoinaan pitänyt Fifistäkään ja vielä vähemmän siitä, että Dewn oli salaa kouluttanut hermoheikkoa hevostaan, mutta kuitenkin kaiken sen vaivan lopputulos seisoi nyt rauhallisena toisessa tarhassa korvat hörössä seuraamassa tapahtumia.
”Onhan se vähän… ei sen ihan noin villi pitänyt olla”, äiti mumisi vaivaantuneena, ”mutta…”
”Kyllä me saadaan se ruotuun”, Kitty sanoi luottavaisesti silmäillessään hevosta innoissaan. ”Pieni pippurisuus ei oo ennenkään ketään tappanu.”
”Juurihan tuo ’pieni pippuri’ yritti iskeä sinulta silmämunat sisään”, Billy, joka oli myös tullut seuraamaan tapahtumaa, sanoi.
”No, annetaan sen päästellä höyryjä ja jätetään se nyt rauhaan”, sanoi äiti. ”Eikä sitten pesäpalloa, ettei käy niin kuin teillä Castron kanssa kävi…”
Kitty ja Billy virnistivät toisilleen ja he lähtivät Alexiinan perästä kentän laidalta takaisin tallipihaa kohti. Charlottekin lähti, mutta kääntyi vielä jonkin matkan päästä katsomaan taakseen. Auringon säihkeestä kultaisena kimaltava voikko kavahti juuri takajaloilleen niin, että ohutta lunta pyörteili sen ympärillä. Charlotte ei voinut olla murehtimatta, että olisiko Infernossakin jotain sellaista, mitä Mustat Ruusut halusivat – niin kuin sen isässä, Fifissä, ilmeisesti oli.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Oct 30, 2016 16:27:11 GMT
Hätkähdyksiä 23.11.2015
Charlotte heräsi huohottaen. Hän tuijotti kotvan pilkkopimeän huoneensa vastapäiseen seinään, johon ikkunaruudut muodostivat ristikkoa tallipihan valoista. Hän nousi istumaan vuoteessaan sydän yhä pamppaillen ja painoi kasvot käsiinsä; hän oli nähnyt aivan karmeaa painajaista, ja vaikkei muistanut siitä enää nyt herättyään onneksi kaikkea, kammottava pelonsekainen tunne muljui yhä hänen vatsassaan.
Hän ei tiennyt koskaan tunteneensa niin suurta tarvetta jonkun rakkaan läsnäololle; jotakuta turvallista ja lämmintä halaamaan, pitämään häntä sylissä, vakuuttamaan, ettei hänellä ollut mitään syytä pelätä… Hän alkoi itkeä hiljaa polviaan vasten, heijasi siinä itseään ja itki ja tunsi ankaraa yksinäisyyttä. Jokin hyvin pehmoinen ja karvainen kähähti käyntiin ja lempeästi kehräämään ryhtynyt pitkäkarvainen kissa hissutteli sängyn jalkopäästä hänen vierelleen. Charlotte nikotteli vaisusti ja siirsi kätensä mitä silkkisimmän kissan päälle. Hänen itkustaan huolestunut Lucas hyrräsi kovaäänisesti ja koetti kiivetä hänen syliinsä nostaen vaativan tassun Charlotten jalalle. Charlotte kävi hitaasti takaisin makaamaan, ja kissa mätkähti pörröiseksi keräksi hänen rinnalleen niin, että hän joutui hengittämään sierainten täydeltä kissankarvaa. Kehräämisensä tahdissa Lucas puristeli hellästi kyntensä Charlotten aluspaidan läpi ja leipoi siinä, karvatupsut Charlotten kasvoilla kutitellen.
Ensin Charlotte hymyili kyyneltensä läpi—hänellä oli niin ihana kissa!—mutta sitten hän ajatteli ihmis-Lucasia kaukana Belgiassa, ja alkoi itkeä taas.
Ja tällaisia öitä hän sai nykyään usein. Öitä, jotka olivat täynnä ankaraa ahdistusta, toisinaan jopa äänetöntä lamauttavaa kauhua - pitkäpiimäisimpiä öitä ja pelottavimpia painajaisia, joita oli koskaan joutunut kokemaan. Ja niinä öinä Charlotte oli varma, että maailmankaikkeus vihasi häntä; että sillä oli jotain henkilökohtaista hampaankolossa hänen suhteensa, sillä miksi muutoin kaikki meni hänen kohdallaan aina niin pieleen?
*
Aamutuimaan hän vaelsi alakertaan aamiaiselle kuin zombi, silmät liki muurautuneina yön jäljiltä yhteen niin, että hyvä kun eteensä näki, ja sai puolimatkassa seuraa yhtä surkealta näyttävästä Gillianista, jonka naama punoitti ja ääni oli tukkoinen. Joko hän oli surrut hevosensa Linkan myyntipakkoa tai sitten itsekin omia sydänsurujaan – tai ehkä molempia. Kumpikaan ei toivottanut toiselle huomenta, vaan he vaikenivat silkasta kurjuuden yhteisymmärryksestä astuessaan olohuoneeseen.
”Katsos, neiti unikeot ovat kömpineet pystyyn”, sanoi mairean pilkallinen ääni puurolautasen ääreltä. Billy ja tämän piikittely olikin vihoviimeisin asia, mitä Charlotte siltä surkealta aamulta vielä kaipasi, kun ulkona ikkunoiden takana ei ollut tietoakaan eilisestä kauneudesta, vaan taivas märki päivänkoitteen loskaa ja tiedossa oli maanantai-iloksi kaikkia Charlotten inhoamia oppitunteja: Tearsin hikipinkoilua, matematiikkaa ja todennäköisesti taas pistokoe historiasta.
Billy näytti jostain syystä tänään tavallistakin tärkeilevämmältä ja loi tyttöihin alentuvan katseen. Hänhän oli tietysti ollut jo pitkään ylhäällä ja Raicyn mukana todennäköisesti varhaistuntien karjanajossa, ruokkinut kanat ja kerännyt munat, hyvällä lykyllä pyykitkin ehtinyt pesemään. Mokoma tekoreipas suorittaja.
”Sanoitko jotain?” Billy kysyi kopeasti, kun Charlotte oli mutissut jotain pahansuopaa itsekseen ja mennyt keittiöön hakemaan itselleen tukevan annoksen Emilyn keittämää mustikkapuuroa. Isäkin istui pöydässä ja vaikutti omituisesti sekä hämmentyneeltä, että jostain syystä vahingoniloiselta, mikä oli hänelle melko eriskummallinen yhdistelmä. Emily syötti Oliveria ja äiti nakutteli sormillaan puupintaa otsa lievässä kurtussa.
”Mikä teillä on?” Charlotte tokaisi yrittäen hieroa unihiekkaa silmistään ja ottaessaan itselleen paikan niin, ettei joutunut näkemään Billyn naamaa. ”Onko jotain taas tapahtunut?”
”Ei tietenkään, sillä eihän maailma jatka pyörimistään sillä välin, kun toiset vielä nukkuvat…”
Charlotte ei piitannut Billystä, vaan iskosti sumuisen katseen vastapäätä istuviin vanhempiinsa. Alexiina avasi suunsa, piti sitä avoinna jonkin aikaa kuin miettien sanoja, ja loksautti leukansa takaisin kiinni. Isä hymähti ja hiveli sänkistä leukaansa toinen käsi kahvikupin ympärillä. Billy lusikoi puuroaan ynseästi, mutta selvästi sellaiseen tyyliin, että oli tyytyväinen asemestaan saada tietää jotain tärkeää aikuisten asiaa, mitä he muut vähäpätöiset alaikäiset eivät.
”Niin?” Charlotte sanoi äidilleen, joka lipoi synkän mietteliäänä huuliaan.
”Tiedätkö Dirk Daviesin?” kysyi isä äkkiä. Charlotte kääntyi siis toljottamaan häntä.
”En, mutta kai se on joku niitä lehmäkauppiaita.”
Raicy tarkasteli häntä tiiviisti, mutta niin kuin hänen ajatuksensa oikeasti olisivat ihan muualla.
”Juttu on niin, että hänellä ja isällä on ollut pitkään kiistaa keskenään”, jatkoi nyt vuorostaan äiti ja hypisteli ruoanmurusia pöydänpinnalta, ”laidunnusmaista alalaaksossa. Hän uhkasi, että meidän täytyy vetää omat lehmämme pois hänen mailtaan, sillä hän suunnitteli laajentavansa omaa karjaansa.”
Charlotte ei tiennyt eikä piitannut paljon mitään lehmistä, joten uutinen sinänsä ei häntä kamalasti hetkauttanut.
”Niin, mitä sitten?”
”No, sehän olisi tarkoittanut meidän tilan lehmänpidon loppua…”
”Olisi?” Charlotte tarkensi.
Äiti vilkaisi isään, joka siveli edelleen partaansa ja katseli miettiväisesti Charlottea.
”Niin, paitsi, että—”
”Kävikin niin, että hän lähti”, isä urahti. ”Thomas kertoi, että Davies on myynyt suurimman osan maistaan tuosta laaksosta ja niistä laidunalueista.”
Charlotte ei vieläkään aivan käsittänyt miksi uutinen oli niin hämmentävä, että molemmat äiti ja isä vaikuttivat sen johdosta häkeltyneiltä.
”Sehän on sitten… hyvä uutinen”, sanoi Gillian arasti. Isä siirtyi katselemaan häntä tuolla oudolla ilmeellä, mistä Gillian ilmiselvästi hieman hätääntyi. ”E-Eikö…?”
”On on, mutta te ette tunne häntä”, Raicy sanoi. ”Davies on häijy ja konstailematon bisnesmies, joka ei luopuisi yhtäkkiä ykskaks noin vain tilaisuudestaan omistaa maita tai hankkia lisää rahaa ja valtaa. Vain jokin parempi tarjous on voinut kääntää hänen päänsä... eikä sekään selitä sitä, että hän päätti noin helposti jättää minut rauhaan.”
Charlotte kohotti kulmiaan.
”Kuten sanoin, heillä on jo pitkään ollut kiistaa”, äiti sanoi ryhtymättä pidempiin selittelyihin. ”Jaa… no”, Charlotte sanoi, sillä hänellä ei oikeastaan ollut siihen mitään sanottavaa, ”ehkä hän vain totesi, ettei pidäkään lehmistä.”
Joku äännähti kärsimättömästi.
”Sinulla ei ole hajuakaan, vai mitä?” Billy näpäytti ja kurkotti kaulaansa sen verran, että saattoi luoda Charlotteen Gillianin punaisen tukkapehkon takaa halveksivan katseen. ”Hän lähti, koska joku muu osti ne maat, daiju.”
Charlotte muotoili kielellään jo vastatiuskaisua, mutta isä ehätti edelle: ”Niin se on. Joku muu osti sievän lohkon alalaaksosta, käytännössä melkein kaikki laidunnukseen käytetyt ja kelpaavat osat, mistä vain prosenttiosuus kuuluu Thomasille.”
”No, entä sitten?”
”Lotte, tästä henkilöstä riippuu isäsi karjankasvatuksen tulevaisuus”, äiti sanoi. ”Lehmämme ovat nyt hänen omistamallaan maalla ja kuka tietää millainen hän on. Teoriassa meidän pitäisi saada karja nyt pois sieltä, sillä meillä ei ole virallista lupaa käyttää hänen maataan.”
”Siirrätte ne sitten siksi aikaa muualle”, sanoi Charlotte, joka ei vieläkään käsittänyt mikä oli ongelma. ”Minnes siirrät kaksitoista blackjerseytä ja kahdeksan texasilaista?” isä sanoi Billyn tuhahdellessa taas pilkallisesti taustalla. ”Sinun huoneeseesi?”
Charlotte otti puolustuksellisen ilmeen. ”No, en minä tiedä mitään lehmistä! Eikö niitä sitten voi laittaa vaikka sinne Thomasin puolelle?”
”Ei, hänen oma karjansa on nyt siellä, kunnes saadaan selville, kuka alalaakson osti.”
”No… no…” Hän tuhahti. ”Kamala vaiva joistain märehtijöistä... parempi olisi vain myydä ne…”
”Se voi hyvinkin olla edessä”, äiti sanoi painavasti ja katsoi Charlotteen tuimasti, ”ja se olisi surku.”
Charlotte ei vastannut, sillä äidin varoittava ilme käski niin, mutta hänen henkilökohtainen mielipiteensä oli, että isä olisi päässyt paljon vähemmällä päänsäryllä, stressillä ja vatsavaivoilla, jos olisi jättänyt koko cowboyleikin sikseen.
”Ottaako joku lisää puuroa?” Emily kysyi utuisesti kohottautuen Oliverin pääpuolesta ja näyttäen siltä, ettei ollut kuunnellut keskustelusta sanaakaan.
*
Maanantai ei näyttänyt paranevan vanhetessaan. Kun Charlotte astui kouluaamun ensimmäiselle ja päivän ainoalle miellyttävälle tunnille musiikinluokkaan hiukset loskassa ja housut märkinä (bussinkuljettaja oli ajanut pysäkille niin, että vetisestä lokalammikosta oli roiskunut hänen päälleen), hän toivoi oven avattuaan sinä silmänräpäyksensä voivansa muuttua näkymättömäksi. Koko luokka oli seisaallaan ja toljotti häneen kuin olisivat puhuneet hänestä vain pari sekuntia sitten. Se ei kuitenkaan ollut todennäköistä, sillä kaikki olivat totisia ja hiirenhiljaa. Tuskin he hänen pientä myöhästymistäänkään mulkoilivat, se kun nyt ei ollut Charlottelta mitään ihan uutta, vaikka olihan hän toki koettanut petrata.
Musiikkilehtori, rastatukkainen James Hillberg, ravisti hänelle vähän päätään ja katsoi kulmat kurtussa, kun Charlotte hipsutti vapaalle paikalle lähelle ikkunaa. Hän jäi muiden tavoin seisomaan ja odottamaan jotakin, mitä he kaikki tuntuivat odottavan, katsellen ympärilleen aavistuksen hämillään. Sitten keskusradiosta kajahti samassa: ”…Kiitos. Voitte istuutua. Hyvää oppitunnin ja päivän jatkoa.” ”Ceentterrr”, James-ope pärryytti, kun oppilaat vetivät itselleen tuoleja ja radiossa pimpahtelivat äänimerkit kuulutuksen loppumisen merkiksi. ”Mikä on sun Maija Myöhäsen selitys? Jos et keksi, käy tsekkaan ovesta joku sopiva.” Musiikkiluokan ulkopuolella ovessa oli nimittäin pitkä lista syistä lintsaukseen ja myöhästymiseen, joita James kertomansa mukaan oli opettajanuransa aikana ehtinyt kuulemaan: ’Vessa syttyi tuleen, kun harjasin hampaita’ ja ’Armeija yritti tulla hakemaan, joten jouduin tappelemaan tieni kouluun’ eivät olleet edes vähiten uskottavimmasta päästä.
”Löytyykö sieltä vaihtoehtoa ’moraalittomalle koulukuskille, joka loiskuttaa vettä tahallaan päällesi ja kaahaa karkuun, kun pitäisi pysähtyä?’” Charlotte kysyi.
James Hillberg nakkeli nuottikirjoja omalaatuiseen tapaansa äkkiarvaamatta oppilaiden syliin. ”No jos ei, mä lisään”, hän lupasi. Hän ei kuulostanut ärtyneeltä tai moittivalta tai tivannut sen enempää, ja oikeastaan katsoi Charlottea myötätuntoisesti hetken ennen kuin jatkoi matkaansa ja puhui taas reilulla äänellä yleisesti kaikille: ”Ookkei, tiedätte homman nimen. Valkkaatte jonkun kivan soittimen—ei samaa kun viimeksi, vaihtelua hei!—ja sitten otatte kirjasta mukavan kipaleen ja alatte lämmitellä. Rockton, se rumpukapula irti nenästä, sä et tiedä mitä yhet kolmoset teki sillä viime perjantaina…”
”Mitä äsken tapahtui?” Charlotte kumartui kysymään vieressään istuvalta Candyltä, jonka edessä pöydällä oli soittopeli.
”Seistiin minuutti hiljaa sen kuolleen tytön muistolle”, Candy vastasi surullisena. ”Kolmasluokkalaisen Sophie Lynnin. Iltapäivällä salissa on vielä koko koululle jokin tiedotustilaisuus kai siihen liittyen.”
Charlotte vetäytyi takaisin omalle paikalleen. Ilmeisesti Sophien tapausta oli haluttu pitkittää muistotilaisuuden yli ennen kuin se otettiin julkisesti käsittelyyn, hän ajatteli kitkerästi. Varmaankin skandaalin välttämiseksi… selittämätön nuoren kuolema… toisen katoaminen… Luokan toisella puolella James nosti opettajainpöydälle kaksi pahvilaatikollista soittimia, joiden ääreen muut tuuppivat ja hälisivät kinaten parhaista, mutta Charlotte käänsi kasvonsa ikkunaan ja tuijotteli siitä hajamielisesti ulos kieltään pureskellen.
Hän havahtui aatoksistaan vasta kun Ty mätkähti hänen eteensä. Tämä oli kiskaissut itselleen Adamin tuolin melkein pojan alta (joka marmatti siitä pitkään) ja lysähti sen kanssa aivan Charlotten nenän eteen laskien leuan pulpetille käsiensä päälle.
”Kurja juttu”, hän totesi tervehdykseksi.
Charlotte ei vastannut. Hän lehteili poissaolevana musiikkikirjaa. Hän ei oikeastaan ollut lainkaan soittotuulella, vaikka kaikkialla ympärillä sekalaiset nuotit, pimputtelut, sähkökitaran rähinä, basson matala jymähtely, marakassien rytminen helistys ja rumpujen pauke olivat alkaneet elämöidä. ”Se, että Patricia ei tule takaisin…”
”Mitä?” Charlotte nosti katseensa. Ty huokaisi pitkään.
”Joo… se jätti koulun kesken.”
Charlotte tapitti häntä tiiviisti. ”Miksi?” hän kuiskasi, vaikka se ei siinä metelissä oikeastaan ollut mitenkään tarpeen. Kukaan ei kuullut heitä.
Ty kallisteli päätään puolelta toiselle.
”Ei se halua kai jatkaa enää. Ei sillä, en mäkään tulisi”, hän lisäsi ja suurensi pieniä silmiään. ”Mieti nyt, mitä kaikkia huhuja siitä lentelee!”
”Mitä huhuja?” Charlotte kysyi heti. Ei hän ollut kuullut mitään huhuja.
”Etsä tiedä?”
Charlotte pudisti epävarmana päätään. Ty alkoi leikkiä Charlotten kirjan kulmalla, taitteli siitä kolmiota ja suoristi taas, muttei oikeastaan keskittynyt puuhaansa. ”Kaikkea sellaista, että se tietäis jotain Sophien kuolemasta, kun siis… puhutaan, että poliisit on aivan ymmällään… pitäneet sitä huostassa ja ristikuulustellu ja kaikkea... Jotkut jopa kuiskii, että se olis voinut olla jotenkin osallisena siinä, Patricia siis.”
”Eikä”, sanoi Charlotte heti kauhistuneena. ”Sehän on ihan hirveä syytös!”
Ty nakkasi olkaansa. ”Ne on vaan huhuja. Sitä paitti, Peller ei välttis halua ottaa sitä niiden juorujen takia enää takaisin. Koulun maine, nääs… vastahan se sulkeminenkin peruttiin, koska se aiheutti vaan enemmän harmia ja heitti ihmisille vettä myllyyn. Salailu ei yleensä kanna kovin pitkälle...” Charlotte oli jonkin aikaa järkyttyneesti vaiti.
”Ty”, hän sanoi sitten vaimeasti ja vilkuili hermostuneesti luokkatovereitaan, joista kukaan ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, ”mitä sinä… ööh… tiedät Mustista Ruusuista?”
Tyttö kellisti taas päätään ja painoi poskeaan kämmenselkää vasten.
”Jaa siittä?” hän tunnusteli. ”No, eiks ne oo niitä Bridgetweetin orpoja? Sieltä mistä Patricia ja Sophiekin just on?”
”Ovatko he orpokodista?!”
”Hei, te kaks”, Jamesin ääni kähähti. ”Lopettakaas suun soittaminen ja tulkaa hakeen joku oikee soitin.”
Ty pomppasi saman tien ylös ja heläytti: ”Joo!”, mutta Charlotte seurasi aivot vinhasti raksuttaen ja karmiva tunne selkäpiissään kipittäen vasta hetken perästä.
Hän oli juuri innottomasti kalunnut laatikosta käsiinsä triangelin, kun opettaja napsautti hänelle sormiaan ja vinkkasi luokseen. Charlotte laahusti triangeli toisessa ja sen metallitikku toisessa Jamesin luo.
”Pärjäiletsä?”
Kysymys yllätti Charlotten, mutta hän toipui nopeasti ja nyökkäsi epävarmasti. James kaapi pitkiä rastoja molemmilla kourilla mustan paitansa harteitten yli ja sipaisi sitten pitkää suippoa letitettyä partaansa. ”Hei tota… reksi pyys, että meet käymään sen boksissa.” Hänen äänensä oli tavallista pehmeämpi ja jotenkin isovelimäinen. ”Niin kun… nyt”, James sanoi.
”Miksi?” Charlotte laski hämmentyneenä triangelin kädestään. Mitä varten hänen piti mennä rehtorin pakeille? Myöhästelystäkö? Siinä tapauksessa hän aikoisi saman tien valittaa koulukyytikuljettajasta, joka toivottavasti saisi sen seurauksena potkut.
”Mee ny”, James vain sanoi ja kääntyi jo poispäin neuvoakseen Ireneä, joka ei osannut piuhoittaa sähköviulua vahvistimeen.
Charlotte tunsi muun luokan kärkkyvät silmät selässään ovelle asti ja kiiruhti sitten käytävää eteenpäin portaisiin ja kerrokset alas. Kun hän saapui kanslian luo, hän kopautti oveen ja odotti hermostuneena hetkisen.
”Terve, Charlotte”, sanoi Kenneth Peller aukaistuaan oven, ”käy sisään.”
Charlotte totteli, kävi peremmälle ja istuutui empien rehtorin viittaamaan tuoliin. Hän katsahti hieman seinille ja tunsi punastuvansa lievästä häpeästä: viimeksi, kun hän oli istunut siellä rehtorin kanssa kahden, hän oli ollut syytettynä koulutappelusta ja sitä ennen varkaudesta – kumpikin epäonninen hänen päänsä menoksi lavastettu tapaus Sophien toimesta.
Charlotte odotti jännittyneenä mitä asiaa rehtorilla olisi, kun tämä kiersi pöytänsä taa ja istuutui rennosti häntä vastapäätä, käsivarret levällään käsinojilla.
”Mitä sinulle kuuluu?” Kenneth Peller kysyi huolissaan, otsa syvillä uurteilla. ”Miten olet jaksellut?” Charlotten kulmat kohosivat vähän. ”Ihan—ihan hyvin…?”
Kenneth Peller laittoi suuhunsa pastillin pienestä purkista pöydältään ja tarjosi Charlottellekin, jonka tämä otti vastaan vaivaantuneena.
”Halusin vain kysyä vointiasi”, rehtori jatkoi. ”Tiedäthän, että kannan huolta tämän koulun oppilaista. Ymmärsin muutaman lehtorin puheiden perusteella, että sinä ja Sophie olitte enemmänkin tekemisissä yhdessä, ja ottaen nämä viimeaikaiset todella surulliset käänteet huomioon...”
Charlotte köhäisi, sillä hän oli hengittänyt hyvin voimakkaan hapanpastillin aromia väärään kurkkuun. Kyynelet kihosivat hänen silmiinsä. Kenneth Peller katseli häntä myötätuntoisesti.
”Halusin kertoa sinulle henkilökohtaisesti, että järjestämme kriisiapua. Se on suunnattu lähinnä hänen luokkatovereilleen ja hänet paremmin tunteneille, mutta koskettaa toki koko koulua… niin ikävä tapaus… kriisiapua siis sinulle myös, totta kai. Mutta siitä kerrotaan tarkemmin tänään iltapäivällä koko koululle.”
Miksi kaikki kuvittelivat, että Charlotte oli kriisissä?
”Me saadaan jo”, Charlotte sanoi käheästi ja yski vielä hieman.
”Ai, niinkö? No… sehän on hyvä. Mutta olisi tähdellistä, että tulisit tähänkin. Patricia Icemondhan oli kanssasi samalla luokalla?”
Oli osui lauseesta Charlotten korvaan erityisesti. Ty oli siis oikeassa.
”Joo… kiitti… mutta olen ihan… ihan okei.” Hän yritti kuulostaa reippaalta ja normaalilta. Kenneth Peller nojasi tuolissaan taaksepäin ja kiikkui hiljaa edestakaisin.
”Hmm… todella ikävä juttu tämä”, hän puheli sitten vakavana pöydällä lepäävälle paperipinolle. Charlotte ei ollut varma, tarkoittiko rehtori ikävä uhrien, itsensä vai koulun kannalta. Hän odotteli lievästi vaivaantuneena sen aikaa, kun Kenneth Peller järjesteli poissaolevana ajatuksiaan tuolissaan keinutellen ja nosti sitten yllättäen pastillirasiaa ja tarjosi siitä taas Charlottelle.
Charlotten kurkkua poltti ylimalkainen arktinen raikkaus yhä, joten hän pudisti päätään yrittäen näyttää kohteliaalta.
Kun hän hetkeä myöhemmin poistui kansliasta yhdestä erityisen eriskummallisesta hetkestä kaksin rehtorin kanssa ja talsi takaisin kohti musiikkiluokkaa, joku tuli samaan aikaan luokkahuoneen ovesta ulos ja oli törmätä häneen.
”Eh”, sanoi Matt Paul kiusaantuneesti ja virnisti pahoitellen äkkinäistä tupsahdustaan Charlotten varpaille. Charlotte oli ollut niin omissa aatoksissaan, että tuskin oli ehtinyt tajuta koko tilannetta, kun poika, jolla oli ollut ihastus Charlotteen siitä asti, kun Charlotte oli muuttanut Waterphew’hen, oli jo jatkanut matkaansa.
Charlotte astui luokkaan tavallista hitusen hengästyneempänä.
Sitten hän irvisti itsekseen.
Hänellä oli aivan liikaa asioita päässänsä, aivan liikaa draamaa ja tragediaa, että hänellä olisi ollut aikaa enää yhdellekään miespuolisille, jonka kanssa joutuisi säätämään!
Hän lysähti takaisin paikalleen, missä laukkunsa oli odottanut ja alkoi taas tuijotella sen kummemmin katselematta ikkunasta ulos. James järjesteli juuri mikrofoneja rivissä seisovien laulajien, muutaman tytön ja Adamin eteen. Candy istui pianon ääressä harjoitellen edessään lepääviä nuotteja; Ty löi steppaavaa rytmiä rummuilla ja Tony sekä Nancy räpläsivät sähkökitaroita. Hitaasti Charlotte havahtui paremmin todellisuuteen ja jäi kuuntelemaan yhtä erityistä ääntä tarkemmin: joku soitti bassoa, soitti oikein hyvin. Sen matala ääni erottui muiden alta ja kutitti mukavasti sisuksissa. Hän kohottautui istumaan suoremmin nähdäkseen syyllisen pianon takana ja hämmästyi suuresti. Vaalea cowboyhattu, leveälahkeiset farkut isoine solkineen ja pitkä kauluspaita huolettomasti auki –Tomford ei oikeastaan näyttänyt laisinkaan niin pahalta silloin, kun soitti bassokitaraa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Nov 1, 2016 13:17:49 GMT
Mustaa ja kultaa 24.11.2015 Pyöreään tarhaan kisakatsomon takana, siihen, jota ringiksi kutsuttiin, oli yön aikana ilmestynyt hevosenmentävä reikä. Puunsäpäleitä lojui hämmentävästi jopa kentällä asti, kun lankut olivat katkenneet ja päreet sinkoilleet yltympäriinsä.
Eikä siitä palominosta hevosesta, joka tarhassa oli yönsä viettänyt, näkynyt enää jälkeäkään.
”Älkää vain kertoko Raicylle”, mutisi Alexiina hermostuneena Kittylle ja Billylle. ”Hän saa raivokohtauksen, jos kuulee tästä…”
Kitty näytti mahtipontisesti kuinka hän vetää näkymättömän vetoketjun suunsa editse kiinni, ja Billy pudisti päätään.
Nimi oli kyllä nuorella orilla kohdillaan: Inferno oli kuin kiirastuli – läkähdyttävä, polttava, taltuttamaton ja arvaamaton. Oli onni tosiaan, että hevosopiston tarkastajat olivat käyntinsä jo tehneet.
Castro luimuili happamana heille viereisestä tarhasta, kun Alexiina nosti yhden risaisen puunkappaleen maasta käteensä.
”Meidän täytyy hajaantua etsimään sitä. Toivottavasti se ei ole rynninyt suin päin tielle…” Välähdys Lindasta nousi hänen silmiensä eteen, eikä se ollut kaunis näky. Pitäisiköhän tallitien päähän rakennuttaa vastaisuuden varalle kunnon portti ja aita?
”…tai syönyt ketään vastaan osunutta lenkkeilijää, koiraa tai pesukarhua”, Kitty luetteli.
”Minä menen katsomaan pellolta”, Billy sanoi. ”Moni karannut hevonen juoksee aina sinne.”
”Ja mä teen tarkastuksen rannan suuntaan josko löydän raatoja”, Kitty sanoi. He lähtivät, ja Alexiina jäi tarkastelemaan uupuneena tuhon jälkiä. Mitähän tästäkin vielä tulisi… Mutta mitä muutakaan hän saattoi? Oriparka—ei ollut sen vika, että se oli kasvanut ilman emää niin kuin Wizzerbuzz, joutunut elämään eläinten kuntoutuskodissa heikon vointinsa vuoksi, missä sille ei ollut tarpeeksi yksilöllistä aikaa eikä Alexiina ollut voinut pitää sitä täällä kotitallilla. Eikä sillekään geneettiselle skismalle enää oikein mitään mahtanut, että Inferno oli saanut vanhempiensa ilmeisen tappuraisimmat ja huonosti yhteensopivat piirteet itseensä: Hipon happamuuden ja kärttyisyyden, ja Fifin sukujuurissa virtaavan mustangiveren. Se olisi pakko saada koulutettua edes jotenkuten pakettiin, jotta kukaan tahtoisi mokomaa ostaa, ja jos kukaan ei tahtoisi sitä ostaa…
Alexiina nakkasi huokaisten laudanpalan kädestään.
Toivottavasti Wizzerbuzzin kanssa ei tarvitsisi tätä samaa soppaa myöhemmin hämmentää.
* ”Näkyikö mitään?”
Kitty tuli samaan aikaan sisään talliin pääovista ja Billy hengästyneenä sivuovesta, kun Alexiina laski rakennustarvikkeet käsistään. Molempien posket rusottivat reippaasta juoksentelusta ees ja taas.
”Ei rannalla ainakaan. Eikä löytynyt ruumiita.”
”Tarkistin talon takaa, laitumentaustat ja tuon mettikön”, Billy heilautti kättään. ”Lumessa ei näkynyt mitään siihen viittaavia jälkiä.”
”Epäilen suuresti, että se olisi lähtenyt kovin pitkälle”, Alexiina sanoi. ”Otan kuitenkin varmuuden vuoksi auton ja lähden ajamaan kierrosta kauempaa. Jos ja kun—”, hän lisäsi nopeasti, madaltaen ääntään, ”—Raicy tulee ja kysyy jotain, sanokaa, että olen näyttämässä Infernoa eläinklinikalla…”
”Mitä jos Inferno ilmaantuu sillä välin, ja Raicy ehtii nähdä sen?”
”No, sanokaa, että se lähti teidän lapasesta ihan hetki sitten.”
”Entä rinki, kun se on mäiskänä?”
Alexiina näytti tallijakkaralle laskemaansa työkalupakkia.
”Homma on hoidossa.” Hän hymyili vienosti, ja Kitty ja Billy katsoivat toisiinsa kuin salaliittolaiset.
Mutta kohtapuoliin huolissaan porteilta ulos ajava Alexiina ei huomannut, kuinka kaukana hänen takanaan korkealla mäellä jokin liikkui paljaitten puitten lomassa; laukkasi niin, että lumi pyörteili, kohti harjanteen nokassa tönöttävää tuulimyllyä…
...yksinäinen kultainen hevonen.
* Charlotte oli kohtuuttoman huolestunut kuultuaan Infernon katoamisesta palattuaan iltapäivällä koulusta.
”Siis niin miten se karkasi?”
”Sanoinhan jo: se oli riehunut niin, että oli rikkonut aidan ja puskeutunut sen läpi väkipakolla. Yvonne on tulossa tarkastamaan noita ruhjeita.”
”Se siis karkasi varmasti ihan omin päin?”
Alexiina rypisti kulmiaan ja raapi päätään. ”Niin, tietysti. Mitä muutakaan?”
”Ja se löytyi tuulimyllyltä?”
”Niin, sieltä niin.”
”Kuka sen löysi?”
”Minä.” Alexiina katseli karkulaista, joka puhisi heille karsinastaan ja pyöri levottomana kehää. Se toi niin elävästi mieleen Fifin, että Alexiinan sydämestä kirpaisi. Kun hän oli tullut autollaan rantatietä takaisinpäin, hän oli nähnyt hevosen myllyharjanteella ja rientänyt sitten hevosilla Kittyn ja Billyn kanssa sitä pyydystämään. Hänellä oli mäen päällä ollut hassu tunne, tai ehkä ennemminkin ajatus, että Dewn olisi ollut siellä ja saattanut hetkenä minä hyvänsä astua myllyn takaa voikkoa hevosta taluttaen... Alexiina kääntyi taas tyttärensä puoleen, joka silmäsi Infernoa hänen vierellään ilmeettömästi. ”Onko tällä kaikella sitten jotain merkitystä?”
Charlotte ei vastannut, mutta vaikutti levottomalta. Alexiina leppyi tuumittuaan, että hänkin mahtoi ajatella samaa ja ikävöidä vain veljeään.
”En usko, että Inferno satutti itseään liian pahasti”, hän sanoi ystävällisesti. ”Onhan nuo ryntäät pahannäköiset, mutta varmasti paranevat normaalisti. Kunhan ei mitään tikkuja ole lihaan mennyt.”
”Onko sitä viisasta pitää ulkotarhassa ollenkaan, jos se voi tulla sieltä läpi?” Charlotte kysyi ja hätkähti, kun Inferno potkaisi seinään heidän suuntaansa. ”Eikö olisi parempi… jos se olisi vain täällä tallissa lukkojen takana...?”
Alexiina taputti häntä rauhoittavasti olkapäälle.
”Muistelehan millainen Fifi oli, kun se tuli meille: sehän oli kamalan ahdistunut sisätiloissa nököttämisestä ja alkoi minusta parantua kohisten vasta päästyään laitumelle ulkosalle tähtitaivaan alle. Eiköhän samaa voi ajatella Infernosta. Tällä kertaa isompi murhe on vain, miten sen saa päivittäistä käsittelyä ja koulutusta varten kiinni, jos sen kerran vapauttaa isompaan tarhaan tai laitumelle…”
”Niin, mutta—”
”Katsos, Judith tulee tuolta. Eikö teillä ala kohta valmennus – mitä Shalia on edelleen pihalla?”
Judith Becker tosiaan rullaili juuri talliin nyökäten heille tervehdykseksi ja tuli suoraan heitä kohti. Häiriintyneen oloinen Charlotte laahusti tiehensä hakemaan hevostaan.
Nainen pysähtyi hänen tilalleen Alexiinan vierelle, kohottautui käsivarsiensa varaan nähdäkseen paremmin ja tarkasteli Infernoa tiukkailmeisenä.
”Onko tämä sieltä eläinkodista?”
”On.”
”Hmph.”
Inferno paukutti lautaa ja inahteli vihaisena itsekseen. Alexiina odotti nihkeästi Judithin kertovan mielipiteensä, jotain samaan tapaan kuin Raicy: kuinka turhaa olisi yrittää kouluttaa niin pipipäistä hevosta, kuinka se olisi vaarallinen itselleen ja muille, ja kuinka siitä ei koskaan kuitenkaan saisi mitään hyötyeläintä.
Mutta Judith ei sanonutkaan mitään sellaista, pudisti vain vähän päätään ja kääntyi sitten sen sijaan katsomaan kuinka kavioiden kopse yltyi ja Charlotte toi Shalian talliin sisään. Alexiinakin riisti silmänsä Infernosta ja vakuutti jälleen kerran hiljaa mielessään itselleen, että olihan Fifinkin kanssa onnistuttu. Miksei siis Infernonkin?
Charlotte kiinnitti hevosensa käytävälle ketjuihin, ja valpas tamma tarkkaili silmät kirkkaina heidän kaikkien päitten yli jonnekin kauas. Infernon riehuminen taukosi hetkeksi ja se työnsi hieman päätään karsinasta, nuuhki ilmaa. Ohikiitävän hetken tamma ja ori tuijottivat toisiaan. Sitten Inferno alkoi huutaa korvia vihlovan kimakalla oriäänellä.
”Lotte, et voi jättää Shaliaa niin lähelle!” Alexiina sanoi. ”Vie se tuonne ihan toiseen päähän!”
Charlotte otti Shalian taas irti ja käännytti sen ympäri. Infernosta levottomaksi muuttunut arabi sipsutti hänen perässään häntä ylhäällä peremmälle tallikäytävällä.
”Siinä on kyllä hieno hevonen”, sanoi Judith äkkiä hyväksyvästi ja rullasi lähemmäs. Alexiina seurasi. Judith jäi silmäilemään Shaliaa tarkasti sillä välin, kun Charlotte nouti sen harjakorin ja alkoi sukia mustaa hevostaan. ”On, on kyllä. Oikein erinomainen…”
”Shalia on menossa kantakirjaan”, Alexiina virkkoi taustalta. ”Se on saanut kiitettävät sertit näyttelyistään.”
Shalia nuuhkaisi Judithin kämmenselkää itämaisen herkkään tapaansa ja liikahteli sitten kärsimättömänä paikoillaan, malttamattomana päästä liikkumaan.
”Onko se varsonut kertaakaan?”
”Ei ole…”
”Kannattaisi ehdottomasti tiineyttää. Jollain hyvätapaisella, rauhallisella oriilla.”
Charlotten silmät olivat ymmyrkäiset, kun hän kuunteli heidän keskusteluaan hevosestaan.
”No, niin no… niin varmaankin”, sanoi Alexiina. ”Totta puhuakseni olin ajatellut, että kun Shalia vasta tuli meille ja… tuota niin”, hän katsoi suoraan Charlotteen, joka tapitti takaisin samalla, kun pyöritti Shaliaa kumisualla, ”kun se ostettiin Lottelle kisakaveriksi, ei tuntunut kovin järkevältä ajatellakaan varsoja vielä muutamaan vuoteen.”
”Pikkujuttu. Ensimmäinen varsa on hyvää näyttöä ja nostaa tamman arvoa, jos jälkeläinen vain on yhtään laadukas. Treeniä voi jatkaa pitkälle tiineyden aikanakin ja se on yksi hujaus, kun tamma pääsee takaisin käyttöön.”
Alexiina oli sen suhteen epäileväinen, mutta sitten Charlotte sanoikin: ”Vau, Shaliasta varsa! Se olisi ihanaa.”
”Olisiko?” Alexiina kysyi kulma koholla.
”No joo!”
”Teille tulisi tauko valmennukseen. Sinähän olit niin kärsimätön pääsemään kisakentille.”
”Juu, mutta ei se haittaa... ei se tauko iänpäivää kestä, niin kuin Judith sanoi... Voidaanko me astuttaa Shalia, että ensikesänä sillä on varsa?” Charlotte näytti toiveikkaalta.
”Katsotaan…”
Mutta niin onnellinen oli tuo hymy, hymy, jollaista Alexiina ei ollut taas pitkään aikaan tyttärensä kasvoilla nähnyt, että Alexiina päätti heti illalla ruveta kalastelemaan orivaihtoehtoja Shalialle.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Nov 1, 2016 15:39:05 GMT
Kobra 25.11.2015
”Ootteko ikinä tullut ajatelleeksi—siis kunnolla, oikeasti ajatelleeksi—miten mahdottoman paljon maailmassa on ihmisiä ja että ne kaikki on vielä ihan omia persoonia, kaikki erilaisia…?”
Voi ei, Charlotte ajatteli, Kitty on taas tällä tuulella.
”Tai siis, me ei koko meidän elämän aikana tavata kuin murto-osan murto-osa maailman väkimäärästä… ja mieti mikä tsänssi siinä on, että tutustutaan just niihin, keihin tutustutaan… Eikö oo ihan järkyttävän ällistyttävää?”
”Minä uskon, että elämä tuo meidän eteen juuri ne ihmiset, joilta voimme oppia jotain”, sanoi Gillian. ”Mut jos maailmassa on kullekin vain Se yksi Oikea—”
”Sitten hänet tapaa, kun aika on kypsä.”
”Kypsä? Entä, kun kohta alkaa olla jo ylikypsä?” Kitty repäisi purupaalin kahtia ja se valahti Lovexin karsinaan. ”Musta alkaa tietteks tuntua, että kuolen kuitenkin vanhanapiikana…”
Gillian pyyhki kiharoita kasvoiltaan sivuun ja keräsi sitten purupaalien muovisuojukset kottikärryihin. Hän katsoi Kittyä ystävällisen epäuskoisesti hymyillen.
”Sinulla on vielä aikaa löytää Hänet”, hän vakuutti hennosti, ”et ole edes kolmekymmentä.”
”Ensvuonna oon!” Kitty määki. ”Mulla on jo nyt kolmenkympin kriisi… Saan ikäkriisin aina, kun on synttärit! Taas yksi vuosi mennyt—minne se meni?—ja oon vieläkin tässä, ihan samassa tilanteessa ja samanlaisena kuin edellisvuonna, ja sitä edellisenä ja sitä…”
Charlotte oli hiljaa. Hänen elämänsä siinä suhteessa oli Kittyn kanssa täysin päinvastainen eikä hän siksi osannut täysin samaistua tallitytön tuskaan. Charlottesta hänen omassa elämässään sattui ja tapahtui enemmän kuin oli sallittua, ja hän oli sentään vasta viidentoista. Jos tätä jatkuisi, hän olisi haudassa Kittyn ikäiseksi ehdittyään vain siksi, että meno oli äitynyt liian hurjaksi…
”Ja tiedättekö, oon miettinyt sitäkin, että mä en oo kauheesti edennyt elämässäni oikein mihinkään… siis joo, saan tehdä hienoo työtä hevosten kanssa, mutta tietteks, joskus sitä vaan miettii, olisko ittestä ollu johonkin muuhunkin… ehkä enempäänkin…”, Kitty jatkoi kumartuessaan nostamaan toisen paalin ja kantaessaan sen seuraavaan karsinaan. ”Siis, mä tulin Alexiinalle töihin, kun olin jotain kahdeksantoista, oon nyt kakskytkahdeksan… ei kun hemmetti, siis kakskytyhdeksän – tässä on hujahtanut kymmenen vuotta ja mitä oon saanut aikaan?”
”Ainakin muskeleita?” Gillian hymyili.
”Kitty, sinä olet niin nuorekas, että vaikutat meidän ikäiseltä. Rauhoitu”, Charlotte sanoi. Mutta tallityttö oli edelleen vähän levoton potkaistessaan nasevasti paalin rikki ja polkaistuaan isoimmat klöntit puuteriksi. Kitty ei tosiaan kovin innostunut merkkipäivästään. Ja joka vuosi kenkä puristi samasta syystä: Kittyn kuvitteellisesta ikäkriisistä, mitä Charlotten ja Gillianin oli ehkä hivenen vaikea ymmärtää, sillä paitsi, että Kittyllä oli aikuisista todennäköisesti vähiten aihetta moiseen stressiin, he kaksi odottivat kummatkin innolla, että täyttäisivät yhdeksäntoista ja tulisivat täysi-ikäisiksi.
”No kun, mä oon nyt kymmenen vuotta tehnyt vain tätä, luonut paskaa päivästä toiseen, ja miettikää niitä kaikkia ihmisiä ympäri maapalloa! Kaikkia, joita en oo koskaan ees nähnyt, kun oon ollut jumissa vaan teidän nurkissa… kaikkia mahdollisuuksia elämässä... mitä jos se mun Oikea onkin Kiinassa, mutta mä oon jäänyt junnaamaan tänne enkä nähnyt enemmän maailmaa?”
”Sitten elämä järjestää asiat niin, että te varmasti tapaatte!” sanoi Gillian romanttisesti. Charlotte tiesi, että hän katsoi vaivihkaa häneen päin, mutta teeskenteli pudistelevansa juuri irtopuruja niin keskittyneesti vaatteistaan, ettei muka huomannut.
Ja kyllä hän tiesi, mitä Gillian ajatteli, sillä ajatteli juuri itse samaa.
Charlotte ja Lucas, niin satumaiselta ja uskomattomalta kuin se edelleen tuntui, olivat kohdanneet juuri niin romanttisesti, että se oli ollut kuin kohtalon sanelemaa. Mutta oliko Lucas hänelle Se Oikea? Sillä jos oli, kuinka tämä oli nyt Belgiassa ja Charlotte täällä, Kanadan kauimmaisella laidalla?
Kittyn mieli oli mutkikas ja teki oikukkaita käänteitä, niin kuin nytkin: ”Mut hei, tietteks, kuka sanoo, että kaikille on vain yksi ja ainut oikee? Ehkä niitä voi olla useampia”, tallityttö pohti viisaasti. Hän pysähtyi katsomaan utusilmäisenä kaukaisuuteen. ”Joo… jos niitä on enempi, niin mahikset tavata joku niistä on paremmat...”
Gillian hihitti. ”Voihan sen kai niinkin ajatella…”
”Tuokaa lisää paaleja, täällä on monta karsinaa vailla purua!” Billyn ääni huusi kauempaa tallista.
”Ne loppu!”
”No, hakekaa lisää!”
”Ei, kun ne loppu kokonaan! Alexiinan pitää tilata uusi satsi.” Kitty lysähti tallijakkaralle. ”Siinä on jollekin tosi Romeo…”, hän tuhahti, kun Billy raakkui närkästyneenä. ”Billylle ei ole olemassa ketään koko planeetalla”, sanoi Charlotte matalalla äänellä ja hymyili ilkeästi. ”Ei kukaan tyttö halua, että poikaystävällä kestää hiustenlaitto itseä kauemmin.”
Kitty kiljahti lyhyesti ja tukahtuneesti, mistä oli epäselvää oliko se riemukkaasti vai vähän toruen. Gillian lehahti punaiseksi.
”No… mua lohduttaa, ettei teilläkään oo vielä vakkaridaameja!” sanoi Kitty sitten spontaanisti ja venytteli oikein leveästi. Charlotte katsahti Gillianiin, joka laski oman katseen jalkoihinsa.
Kun he kohta lähtivät kahden hakemaan tarhoilta loimitettuja hevosia sisälle iltamössöjä varten, Charlotte huomasi Gillianin nostelevan vähän väliä arkaa katsettaan Tomfordin suuntaan, joka kolasi yksinään lunta tuonnempana kaivon ympäriltä. Gillian huokaisi hiljaa.
Charlottekin silmäili pojan selkämystä ja vuoroin Gilliania otsa kurtussa. Hän kumartui likemmäs ja kysyi hiljaa: ”Ööh… mitä sinulla ja… öh… Lieriöllä on nyt meneillään?”
Gillian punastui ja alkoi kävellä nopeammin.
”Onko se niin näkyvää?”
”Te tuskin puhutte toisillenne, saati katsotte silmiin. Ihan kuin te välttelisitte toisianne.”
”En minä välttele häntä”, sanoi Gillian hengästyneesti, ”vaan hän välttelee minua.”
”Miksi?”
Gillian pudisti päätään ahdistuneena. ”En tiedä…”, hän kuiskasi.
”No jaa, muistan sen vaiheen, kun hän vältteli minuakin…”
”Eikö se alkanut sen jälkeen, kun hän ei enää pitänyt sinusta sillä tavalla tai yrittänyt saada huomiotasi?”
”No… no joo, tavallaan…”
Gillian näytti entistä masentuneemmalta.
Charlottella ei kuitenkaan ollut halua toimia parisuhdeterapeuttina, sillä hänellä oli ihan omia sydänhuolia aivan tarpeeksi. Mutta onneksi hänen ei siinä hetkessä tarvinnutkaan, sillä Gillian vaihtoi itse puheenaihetta.
”Pitäisiköhän minun sittenkin lähteä sinne taidekouluun…?” tämä mumisi itsekseen, kun he kumartuivat tarha-aidan ali. Charlotte mulkaisi häneen epäuskoisesti lähtiessään tarpomaan kohti söpössä vaaleanpunaisessa takissa seisoskelevaa poniaan.
”Että mitä? Sitä ja vanhempiasi vastaanhan olet tässä sotinut koko ajan!”
Gillian näytti kiusatulta ja ahdistuneelta.
”Minusta on niin hirveää olla jatkuvasti riidoissa. En kestä sitä… mutta äiti on niin kamala ihminen.”
”Ethän sitten halua tehdä niiden pillin mukaan?”
”No, kun minä… se mitä Kitty sanoi… että hän on kymmenen vuotta tehnyt vain tätä ja mitä kaikkea hän olisi tähän mennessä voinut tehdä…”
”Gillian”, Charlotte sanoi uskomatta korviaan, ”tätä Kitty juuri haluaa tehdä. Etkö sinä sitten haluakaan?”
”Ha-Haluan!” Gillian hätääntyi. ”Mutta…”
”Ei Kitty varmasti tarkoittanut, että katuisi pätkääkään—”
”Ei, en minä sitä ajatellutkaan.” Gillian riiputti päätään, kun hän kiinnitti narun Dexterin riimuun ja silitti hajamielisesti ruunaa kaulalta. Charlotte noukki Lunan ja he poistuivat niiden kanssa tarhan portista yhtä aikaa. ”Lotte, mitä sinä haluat tehdä isona?” kysyi Gillian.
Charlotte pyöritteli riimunvartta kävellessään.
”Haluan esteratsastajaksi”, hän sanoi mietittyään hetken. ”Hyväksi sellaiseksi. Haluan voittaa Power Jumpin joskus. Ja sitten… no… oma bändi olisi aika nasta.”
Tomford kippasi juuri lumia talon taa. Charlotte katseli häntä taas ja mietti tätä bassokitara käsissään...
Tytöt kopistelivat talliin ja käännyttivät ponit vastaputsattuihin karsinoihinsa. Dexter nosti heti häntäänsä ja läjäytti puhtaille puruille tuoreen kasan.
Kun Gillian vaikutti edelleen synkältä, Charlotte kajautti karsinanovea kiinni laittaessaan: ”Vai mitä, Kitty, ettet sinä kadu sitä, että olet ollut tallilla töissä?”
”Häh?” tallityttö näytti täysin pöllämystyneeltä moisesta. ”No, en totisesti!”
”Etkä vaihtaisi päivääkään pois?”
”En ikinä. Mistä sä tollastakin sait päähäsi?”
Mutta se riitti, ja Charlotte kääntyi Gillianiin päin. ”Noin, näetkö nyt? Joten turhaan murehdit.”
Kesken Charlotten lauseen talliin asteli yllättäen lumimies — tai niin Charlotte yhden mielipuolisen sekunnin ajan ainakin kuvitteli. Gillian kirkaisi pelästyneenä ääneen ja pudotti Dexterin riimunvarren käsistään. Charlotte, joka oli myös hätkähtänyt äkkiseltään ilmestynyttä tulijaa sekä Gillianin huudahdusta, oli vaistomaisesti tarrautunut läheiseen luutaan kuin miekkaan. Vieras mies, hervottoman kokoinen, suorastaan järkälemäinen mies, jonka massiivisilla hartioilla lepäsi tuoretta lunta, oli pysähtynyt ovensuuhun tuijottamaan heitä hupun uumenista, joka kätki kasvot varjoihin, taustanaan hämärtyvä ilta ja laiska lumisade. Charlotte ja Gillian tuijottivat ilmestystä järkyttyneinä; Gillian oli jopa astahtanut Charlotten taa ikään kuin piiloon ja ottanut kiinni tämän käsivarresta.
Jonkin aikaa kaikki olivat vain hiljaa hevosten pärskähdellessä karsinoissaan, sitten mies murahti karhealla äänellä: ”…Moro”, ja kiskaisi hupun päästään. Hän oli kalju, ja ensimmäiseksi huomio kiinnittyi tatuointeihin, jotka miehellä kiemurtelivat takaraivon ja pään ympärillä kuin musteiset käärmeet. Vaikutelman pahaenteisyys vain korostui.
Kitty tuikkasi kaulaansa yhdestä karsinasta käytävälle tiiraillen, mistä oli oikein kyse.
”Oonks mä oikees paikas?” tuntematon vieras kähähti. ”Onks tää Orange Wood?”
Gillian ei ilmeisesti uskaltanut puhua; hän näytti edelleen hyvin säikähtäneeltä. Charlotte nyökkäsi miehelle tankeasti vastaukseksi.
”Moi, voinko mä jotenkin auttaa?” Kitty onneksi puuttui viimein peliin ja pomppasi reippaasti eteenpäin.
”Onks Josh täällä?” mies töksäytti.
”Josh?” Kitty räpytteli typeränä silmiään. ”Jaa, aijaa, siis Tomford vai…?”
”Hän kolaa lumia talon pihalla”, Charlotte sanoi robottimaisesti, huomasi sitten, että piteli yhä luutaa ja laski sen vähän nolona kädestään. Hän nosti Gillianille kulmiaan, joka päästi hämillään irti hänen olkavarrestaan ja noukki pudottamansa narun ylös.
”Ai mis, tos pihas vai?” Mies kääntyi jo ympäri esittelemättä itseään sen tarkemmin ja lampsi takaisin ulos. Charlotte ja Gillian katsahtivat toisiinsa ja riensivät sitten uteliaina hänen peräänsä nähdäkseen mitä tapahtui, ja hämmentynyt Kitty seurasi heitä.
Lunta oli alkanut tupruttaa rankemmin: sitä leijaili tummanvioletilta taivaalta spiraalimaisin kiertein. Ilmassa oli jo lähestyvän joulun tuntua. Tallin ja ladon kulmalla olevat lamput paloivat oransseina ja niiden kajossa he näkivät kaapinkokoisen miehen harppovan eteenpäin, käännellen päätään ja selvästi jotakuta etsien.
”Kuka hän on?” Gillian kuiskasi peloissaan Charlottelle, kun he kipittivät talolle päin tuntemattoman vieraan jalanjäljissä. ”Mitä hän haluaa Joshista?”
Tomford oli ilmeisesti lopetellut tehtävänsä, sillä lumikola nojasi talon seinää vasten Jujen kopin vieressä. Kuistin valo paloi merkkinä siitä, että joku oli juuri kulkenut ovesta.
”Mis se o?” mies ärähti heille porttitarhan kulmauksella. ”Tuol talos vai? Sisäl vai?” Hän näytti lähtevän harppomaan noin vain suoraa päätä Centerien kotitalolle, kun Charlotte, jota tämän pelottavan vieraan epäkohtelias käytös jo hieman kismitti, tokaisi: ”Hei anteeksi, mutta kuka sinä edes olet?”
Mies ei vastannut. Hän oli juuri ehtinyt portaille asti, kun ulko-ovi avautui ja Tomford astui terassille Juje innokkaana narunpäässä, ilmeisesti aikeenaan lähteä viemään koiraa lenkille.
”No, siinä sä oot!”
Tomfordin reaktio oli välitön: hän kumartui salamannopeasti hieman lysyyn, ikään kuin väistääkseen näkymätöntä luotia, ja lamaantui niille sijoilleen. Juje alkoi murista. Siinäkin huonossa valaistuksessa Charlotte saattoi erottaa jotain kauhunsekaista pojan kasvoilla, ilmeen, jonka Charlotte oli nähnyt hänellä kerran aikaisemminkin… sairaalassa… silloin, kun Charlotte oli tullut katsomaan häntä ja pyytämään anteeksi tyrkättyään tämän mereen…
”Eks sää omaa veljees enää tunnista, tä?” kaljupäinen tatskamies kähähti.
Charlotten leuka loksahti auki. Gillian hänen vieressään vinkaisi ja pudotti taas käsissään pitelemänsä riimunnarun, joka valahti kuin käärme kasaksi hänen jalkojensa juureen.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Nov 4, 2016 11:13:26 GMT
Bro 25.11.2015
Hyvin kalpeaksi valahtanut Tomford tuijotti tyrmistyneenä eteensä ja pingottunut hiljaisuus tuntui vain jatkuvan, Jujen muristessa pojan takana häntä koipiensa välissä, irvistellen ja silmät välkähdellen; se oli epätavallista, sillä harvoin Juje suhtautui aivan noin aggressiivisesti kehenkään, edes täysin ventovieraisiin.
Tankkimainen mies ei näyttänyt piittaavan koirasta tai ilmeisen nihkeästä vastaanotosta pätkän vertaa – hän levitti massiivisia käsivarsiaan viittoillen muhkeaan rintaansa.
”No mitä hä? Eksää mua enää tunnista? Tä?”
”Mitä teet täällä, Jared?” kuiskasi Tomford niin hiljaa, että sanoja tuskin kuuli Jujen ärinän yli. Sävyssä ei ollut juurikaan sitä tyypillistä kohteliaisuutta, mihin kaikki hänen puhetavassaan olivat tottuneet, vaan se oli kylmä ja pelokas.
Gillian liikahti vaistomaisesti hieman, kuin olisi ollut aikeissa mennä halaamaan häntä.
Mies ei näyttänyt kuulleen kysymystä tai ei ainakaan välittänyt vastata, sillä hän astui yhdellä isolla askeleella kuistiportaat ja kiersi valtavan käsivartensa Tomfordin ympäri. Jujen murina voimistui, mutta ehkä tunkeilijan iso koko tai se, ettei hän ollut näkevinään koko hurttaa, latistivat muutenkin aran koiran itsevarmuutta, ja se peruutti nyt piiloon tyhjän keinutuolin taakse.
”Vieläksää piät tota tyhmää hattuu?” tatskamies sanoi ja tyrkkäsi sen Tomfordin päästä nyrkillään. Hän ravisteli Joshia omasta mielestään ilmeisesti kaverillisesti, mutta Josh seisoi loukossa hänen kainalossaan jäykkänä kuin lauta. ”No, eiksoo kiva nähä omaa broidia taas, tä? Tänne sää oot luikkinu tällä välin, mitä? Lola ja Tim sano, sano niin, että oot tänne muuttanu, joo. Sain sun osotteen niiltä, joo, kävin kattoo mut etsää ollu siel, tä? Sit oot töis tääl, vai, hä?” Hetken hän virnuili omahyväisesti, vilkaisi sitten sivusilmällä alaspäin Joshiin, joka oli edelleen kuin haravanvarsi ja ärähti: ”No sano ny perkele jotain.” Hän kohotti katseensa heihin kolmeen muuhun, jotka seisoivat edelleen pihamaalla hölmistyneesti suut auki. ”Onks tää nykyää aina näin mykkä?”
Gillian oli hirveän pahoillaan Joshin puolesta, joka ilmiselvästi pelkäsi veljeään hurjasti.
”Päästä irti hänestä”, kivahti Charlotte äkkiä ärsyyntyneenä ja astahti tuimasti askelen eteenpäin. Tatuoitu mies käänsi kasvonsa häneen päin. Hän virnisti.
”Ooksää likkafrendin menny hommaan, Josh, hä?” Hän pyöräytti nyrkkiään vielä Tomfordin päälaella, mutta vapautti hänet puristuksestaan; Josh horjahti ja otti tukea kaidepylväästä. Gillian kiirehti lähemmäs nostaen pudotetun cowboyhatun samalla maasta. ”No, mä tuun tsiigaan sua huomenna. Paree olla kämpillä”, mies sanoi, harppasi askelmat alas, nykäisi hupun takaisin päähänsä ja lähti hölkkään ohittaen heidät kaikki tervehtimättä tai silmiin katsomatta.
Ulko-ovi avautui ja Alexiina pisti päänsä kuistille. Juje livahti heti rakosesta sisälle.
”Ai, siinähän te olette. Täällä on pannukak—mitä te teette?” hän lisäsi hämmentyneenä, kun kaikki toljottivat porteille päin, jonka varjojen ja valojen laikkuihin järkälemäinen hahmo oli juuri kadonnut. Gillian katseli suruissaan Joshia, joka tutisi hiljaa ja hieroi silmäluomiaan lasiensa alta.
”Joo, se kiinnostaisi meitäkin”, Charlotte sanoi havahtuen äkisti ja ilman ennakkovaroitusta astui kädet ojossa Tomfordia kohti puskien tämän selästä työntäen Alexiinan ohi peremmälle tupaan, Kitty (joka edelleen silmäili pimeyteen häipyneen hahmon perään) kannoillaan ja Gillian stetsoni yhä käsissään perää pitäen. Alexiina vilkaisi yhtenä kysymysmerkkinä portille ja vetäisi sitten oven heidän jäljestään kiinni.
Charlotte istutti Joshin hartioista painaen ruokapöydän ääreen, jossa heitä odotti isoäidin valmistama herkullinen pannari-illallinen kynttilöineen päivineen Kittyn syntymäpäivän kunniaksi. Gillian istuutui Joshin viereen ja otti arasti tätä kädestä, Charlotte nykäisi tuolin tämän toiselle puolelle tapittaen poikaa silmä kovana ja Kitty, joka kiersi pöydän seinän puolelle, raotti vähän verhoa ja kurkki vielä toiveikkaan oloisesti pimeälle pihamaalle. Alexiina laittoi päällä olevasta televisiosta ääntä pienemmälle, jonka ääressä sohvalla Raicy nuokkui istualtaan ilmeisen puoliunessa Lucas karvaisena keränä hänen reittään vasten.
”Mitä te nyt olette keksineet?” Alexiina kysyi epäluuloisesti istahtaessaan pöydän päähän. Emily keitti keittiössä isossa kattilassa heille kaakaota, mutta kurkotteli välillä kaulaansa kuunnellen, mistä oli kyse. ”Tomfordin veli teki pikavisiitin”, Charlotte sanoi irrottamatta tästä katsettaan. Alexiinan ilme kiristyi yllättäen sen kuultuaan ja hän kääntyi totisena Joshiin päin.
”Niinkö? Oletko kunnossa, Josh?”
Tomford oli hyvin kalpea ja sen huomasi entistä paremmin nyt sisätiloissa. Gillian puristi häntä lujemmin pöydän alla. Tämä nyökkäsi pienesti, tuijottaen edelleen eteensä yhtä lamaantuneena.
Charlotte käännähti äitinsä puoleen kulmat kurtussa. ”Miten niin, ’oletko kunnossa’?”
Alexiina ei vastannut, vaan nosti lautaspinosta yhden puhtaan lautasen ja leikkasi siihen aimo palan pannukakkua.
”Otapas tästä, Josh”, hän sanoi ankaran ystävällisesti. ”Haluatko siihen päälle marmeladia, hilloa, kermavaahtoa…?”
”Miten niin, ’oletko kunnossa’?” toisti Charlotte äänekkäämmin ja vaativammin. ”Onko normaalia kysyä, jos on tavannut veljensä pitkästä aikaa, että oletko kunnossa—?”
Alexiina katsahti kysyvästi Joshiin, jolta sai entistä pienemmän nyökyn, ja siirrettyään kaikki pannarin päällepanijaiset tämän kädenulottuville, ryhdistäytyi istumaan suoraan ja sanoi vakaasti: ”Joshin veli on ollut vankilassa. Ilmeisesti hän on nyt viimein sitten päässyt sieltä pois?”
Josh nyökkäsi taas ja laski katseen pöydältä syliinsä.
”Vankilassa?” Charlotte toisti ilmeettömästi ja töksäytti heti perään: ”Mistä syystä?”
”No se nyt ei kuulu sinulle, minulle tai meille muillekaan”, Alexiina tokaisi. ”Juotko kaakaota, Josh?”
Emily kauhoi keittiössä kattilasta kuumaa maitoa mukiin ja toi sen hänelle. Tomford otti sen vapiseviin käsiinsä. Gillian siveli hänen puolestaan marmeladia pannukakun päälle.
”Ai. Sinä kuitenkin tiesit siitä”, sanoi Charlotte terävästi. Alexiina jakeli lautasia nyt kaikille muillekin. ”Niin, niin tiesin. Se tuli ilmi, kun palkkasi Joshia meille töihin.”
”Oliko hän sitten joku murhaaja? Pahoinpitelijä?”
Äiti mulkaisi häntä tuimasti.
Josh tuijotteli ahdistuneena höyryävän mukinsa syvyyksiin ikään kuin sieltä löytyisi pelastus. ”Hän... menetti toisinaan… malttinsa”, hän sanoi käheästi.
Gillian ei ollut koskaan kuullut Joshin perheestä – tämä ei ollut halunnut jostain syystä puhua heistä. Niinpä hän pidätti nyt hengitystään, ja niin tuntuivat tekevän kaikki muutkin odottaessaan, että Josh jatkaisi. Sohvalta pääsi Raicyn kuorsauksen matalaa korinaa.
”Sinä et pidä hänestä”, Charlotte teki huomautuksen. Tomfordin pää painui yhä enemmän kumaraan. ”Minä…” Hän epäröi ja puristikin äkkiä Gillianin kättä piilossa pöydän alla takaisin – Gillian säpsähti, mutta sitähän ei kukaan muu huomannut. ”Asuin hänen kanssaan muutaman vuoden, kunnes hän joutui linnaan ja muutin silloin mumman ja paapan luo. En osannut odottaa, että hän ilmaantuisi tänne...” Josh vaikeni.
”Mitäpä lapsoset tekisivätkään ilman isovanhempiaan?” virkkoi Emily, joka oli jäänyt Gillianin ja Joshin taakse kuuntelemaan. ”Vai mitä, Raicy?”
Raicy heräsi nimeensä ja murahti unisesti.
Alexiina katseli Tomfordia vielä hetken harmissaan, sitten sanoi: ”No, syökää pannaria, ennen kuin se jäähtyy”, vapauttaen siten Joshin painostuksen alta. Raicy kömpi sohvalta pystyyn ja liittyi heidän seuraansa Lucasin venytellessä makeasti ja sipsutellessa ruokakipolleen.
He olivat juuri päässeet aloittamaan aterioinnin ja välittämättä Kittyn kauhistuneista vastusteluista aukaisemassa suunsa laulaakseen tallitytölle onnittelulaulun, kun ulko-ovi remahti äänekkäästi rämisten auki ja luminen Billy harppoi mulkosilmäisenä eteisen ja olohuoneen väliseen oviaukkoon.
”Hoi! Te unohditte minut!” hän ärähti vimmastuneena. ”Jätitte siivoamaan yksin karsinoita sillä välin, kun itse kestitsette täällä! Reilua!”
Eikä hän uskonut vakuutteluja, että he olivat vasta juuri aloittaneet ja hän ehtisi yhä mukaan tai sitä, ettei hän ollut jäänyt mistään paitsi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Nov 16, 2016 12:14:17 GMT
Omillaan 27.11.2015
Bussi odotti jo koulunedustalla paikallaan, josta suuntaisi sitten kohti rannikkoa. Charlotte, joka ei ollut nähnyt Gilliania pariin päivään, sai tytön kiinni juuri ovilla, ja he astuivat sisään ensimmäisten joukossa. Kuski ei katsonut heihin päinkään, eikä Charlottekaan turhaan vaivautunut tervehdyksiin. He istahtivat Gillianin kanssa linja-auton puolimaihin.
”Onneksi on perjantai”, Charlotte huokasi perin juurin uupuneena tunkiessaan laukun jalkojensa juureen bussin täyttyessä muista koululaisista. ”Miten sinulla menee?”
Gillian yritti urhoollisesti hymyä, joka tosin jäi aika vaisuksi.
”Ihan hyvin.”
”Oletko saanut järkeä porukoihisi Linkan suhteen?”
Gillian pudisti päätään ja kääntyi sitten katsomaan haikeanoloisena ulos puoleisestaan ikkunasta. Charlotte murahti myötätuntoisena. ”Tuletko tallille kuitenkin tänään?”
”Tulen… tulen, minä. Anteeksi, etten eilen ollut, minun piti lukea kokeisiin.”
Joku käveli ohi lysähtäen aivan Charlotten taakse ja koputti häntä olkaan. Ty virnisti penkkien välistä. ”Morjens!”
”Ty?” Charlotte hämmästyi. Gillian näytti levottomalta. ”Mitä varten sinä olet meidän bussissa?”
”Mä asun Bridgetweetissä tätä nykyä”, tyttö sanoi. ”Muutettiin mutsin kanssa… saatiin aika hyvä kämppä läheltä sitä vanhaa majakkaa.”
”Bridgetweetissä?” toisti Charlotte varuillaan ja epäuskoisena.
”Jooo… tiiän, sillä on vähän kyseenalainen maine, vai mitä? Mutta ei haittaa, se tekee siellä asumisesta vaan kahta jännempää. Äippä oli ihan innoissaan, kun kerroin sen synkistä tarinoista. Ja sitä paitsi, siellä on hyvä koirapuisto.”
Charlotte naurahti kalseasti. Hän ei mistään hinnasta ikinä koskaan milloinkaan muuttaisi kyseiselle saarelle asumaan, ei, vaikka toinen vaihtoehto olisi olla koditon. Hän kääntyi takaisin oikeinpäin. Bussi tutisi ja lähti liikkeelle, kaartoi poispäin Waterphewn lukion pihasta. Gillian selaili hajamielisesti piirrosvihkostaan, jonka oli ottanut esille laukustaan ja vaikutti alakuloiselta.
Käsi ilmestyi penkkien välistä ja tökkäsi Gilliania lapaan ja tämä säpsähti.
”Hei, koska sä tekisit musta sen maalauksen?”
”E-en osaa sanoa vielä”, hän änkytti. ”Nyt juuri on niin paljon kokeita ja – ja muita kiireitä…” Vähän pettyneesti Ty vetäytyi takaisin.
Charlotte jäi tarkkailemaan sivusilmällä Gilliania, joka silloin tällöin nosti surumielistä katsettaan Tomfordin suuntaan, joka istui monta penkkiriviä edempänä yksinään, kuten aina.
”Vaikea uskoa, että sillä on sellainen veli”, sanoi Charlotte siirrettyään arvioivan katseensa pojan takaraivoon, ja Gillian hätkähti taas hieman. Olipa hän säikyllä tuulella. ”Tomfordilla. Sellainen talonkokoinen ja nyrkkeilyapinan näköinen. Kun Tomford taas on tuollainen ruipelo.”
Gillian ei sanonut mitään.
”Meniköhän se käymään hänen—mitä?” Charlotte kääntyi, sillä nyt häntä oli taas koputettu riuskasti olkaan.
”Hei, tulkaa meille tänään. Mä tuumasin, että voisi mennä tutkimaan lähemmin sitä autiomajakkaa.”
”Minä e-en pääse!” Gillian sanoi heti hätäisesti ja pudotti luonnosvihkonsa lattialle. Hän kumartui poimimaan sitä. ”Minun… umh… Boulice käski - käski tulla suoraan kotiin.”
Charlotte kohotti toista kulmaansa, sillä juurihan Gillian oli sanonut tulevansa tänään tallille.
”Se vanha pieru? Pöh”, Ty irvisti. ”No, Lottis?”
Ajatus Bridgetweetistä ei ollut mieltä ylentävä, Andrewn varoituksetkin korvissa kaikuen, joten Charlotte pudisti hitaasti päätään.
”Enpä tiedä… meillä on uusi hevonen, jota aletaan tänään käsitellä, joten haluan olla paikalla.”
”Oottepas te mälsiä”, valitti Ty ja vetäytyi jälleen takaisin omalle puolelleen, pistäen kädet puuskaan. Charlotte katsahti Gillianiin, joka oli kasvoiltaan punertava ja keskittyi taas kuumeisesti piirroksiinsa. ”Kuule, tuota…”, tämä mumisi jonkin ajan kuluttua omituisella äänensävyllä, ”minulla kävi mielessä… tai siis… haluaisin oikeastaan kertoa jotain.”
Charlotte osoitti kuuntelevansa, kun Gillian—nyt hyvin epäröiden—puri huuleensa ja kurottautui kaivamaan reppunsa sivutaskusta jotakin. Hän ojensi kättään ja Charlotte otti vastaan pienen ryppyisen ja taitellun paperinpalasen, johon kirjoitetun lauseen hän luki yhdellä vilkaisulla.
”’Tsekkaa kultainen hevonen?’” Charlotte sanoi. ”Mikä tämä on?”
”Minä sain sen… eräs mies… Ta-Tamuli-iltana… olin yksin ja hän tuli pöytääni ja—ja sanoi jotain norsunmuistista ja antoi tuon.”
Charlotte siirsi hitaasti tuijotuksensa serkkuunsa, joka näytti tavattoman hermostuneelta. Hänen suuret silmänsä olivat huolesta suunniltaan ja hän nosti sormet huulilleen ja alkoi pureskella kynsiään.
”Mikset ole kertonut?” Charlotte tivasi matalalla äänellä. Hänen sykkeensä oli noussut kohtuuttoman kovaksi. Ikkunoiden takana vilkkui tummia havumetsiä, maa oli kevyen lumivaipan peitossa. ”Sanoitko poliiseille?” hän kuiskasi.
Gillianin ilmeestä hän päätteli vastauksen.
”Minä—olin niin peloissani, kun Sop—ja kun luulin, tai siis me kaikki luulimme... ja sitten en enää muistanut sitä ja myöhemmin en enää uskaltanut ja…”
Charlotte katsoi lappua tuimasti.
”Kuka mies se oli?”
”No kun… hänellä oli Zorron naamio ja asu yllään, mutta… sitä minä halusin kysyä siltä ystävältäsi—Andrewltä… kun minusta”, Gillian hengitti raskaasti ja laittoi tärisevin käsin luonnosteluvihkonsa kiinni, ”kun minusta se oli hänen äänensä. Silloin, kun hän tuli teille syömään, minä tunnistin sen… mutten tietysti voi olla aivan varma… mutta sitten hän kertoi, että tutkii Tamulin tapausta ja minä ajattelin, että sen oli pakko olla hän. Tai siis”, Gillian oli nostanut nyt toisenkin käden suulleen ja jyrsi kynsinauhoja miltei fanaattisesti, vilkuillen huolestuneena ympärilleen ja kuiskien niin hiljaa kuin suinkin, ”jos hän on töissä poliiseille, niin ei kai se sitten haittaa, etten minä… tai kun…”
Charlotte puristi paperilappusta sormissaan.
”Anteeksi”, Gillian kuiskasi. ”Minun olisi pitänyt puhua jo aiemmin, mutta minua pelotti.”
Charlotte ei vastannut. Hän tuijotti tiukkailmeisenä Gillianin ohi ulos ikkunasta pikkuhiljaa hämärtyvään iltapäivään.
Andrew oli ollut Tamulissa ja jättänyt vihjauksia Gillianille. Kultainen hevonen—sehän tarkoitti tietysti Fifiä. Kuulosti siltä, että Andrew oli tiennyt jo ennestään jotakin siitä, mitä Sophie oli kertonut Charlottelle: että Mustat Ruusut halusivat Fifin, jostain tuntemattomasta syystä... Mutta eniten Charlottea inhotti, ettei Andrew ollut varoittanut siitä häntä! Jos tämä oli tiennyt, miksei hän ollut vihjannut Charlottelle asiasta, joka olisi voinut… voinut vaikka—
Kolmas tökerö tökkäisy iski hänen olkapäähänsä juuri, kun hän muhi näitä sekavia ajatuksiaan.
”No mitä?!” hän tiuskaisi ärtyneenä.
”No anteeks”, sanoi Ty takaisin Charlotten aggressiiviseen sävyyn. ”Ajattelin vaan kysyä, että tuleeko siitä meidän bändistä enää mitään?”
”En tiedä”, Charlotte tokaisi. Hän vilkaisi automaattisesti Tomfordiin päin. ”Katsotaan sitä sitten joskus.” Sitten hän loi Gillianiin tiukan merkitsevän katseen, johon tämä vastasi surkeana.
*
Marraskuinen jäisyys tuntui pureutuvan luihin ja ytimiin, nakersi ulkoilmaan harhautuneiden nenänpäitä ja kohmetti varpaat ja sormet rukkastenkin läpi, kun he viimein hyppäsivät alas bussista, mutta eivät suinkaan töhrityllä pysäkillä lähellä Orange Woodia. Aikeenaan päästä mahdollisimman ripeästi takaisin lämpöön Charlotte kiirehti askeliaan Goosejaw’ta kohti vanavedessään huolestunut ja sennäköinen Gillian kuin ei omasta puolestaan olisi oikeastaan halunnut tulla lainkaan mukaan. Jonkin matkaa ennen arkkitaloja pienen romupaikan kohdalla heidän takaansa alkoi kuulua voimistuvaa pärinää ja rousketta, ja violettimusta moottoripyörä suhahti sopivasti heidän ohitseen kääntyen edessäpäin Spencerien talon pihaan. He näkivät nahkatakkisen miehen loikkaavan sen selästä, nostavan kauppakassit pyörän sarvista, katsahtavan heidän suuntaansa ja harppovan sitten huomattavan joutuisasti sisälle. Oven kiinni rämähtäminen kaikui kauas.
”Me puserramme hänestä kaiken ulos”, Charlotte puhisi ja lisäsi askeliinsa vauhtia. Gillian tuli puolihölkkää hänen rinnallaan sanomatta mitään.
Pihaan ennätettyään Charlotte riensi ulko-ovelle ja horjahti hiukan liukkaalla portaalla. Löydettyään taas tasapainonsa, hän iski määrätietoisen peukalonsa ovikellonnapille.
Hän soitti heti perään uudelleen.
Epävarmanoloinen Gillian puri alahuuleensa ja liikehti levottomasti.
Charlotte ei antanut periksi.
”AVAA OVI, senkin homesieni!”
Hän rämpytti soittonappulaa alituiseen niin kauan, että jostain viimein kuului kalahdus ja räminää ja makuuhuoneen ikkuna lennähti auki. Mies, jolla oli puolipitkä musta tukka huolettomasti taaksepäin suittuna ja mielenkiintoisesti (sekä harhaanjohtavasti) hajamielisen oloiset kasvonpiirteet, työnsi päänsä ulkoilmaan ja katsoi heihin raukean ärtyneenä tupakka kahden sormensa välissä ja nojautui ikkunalautaan kyynärpäittensä varaan. Hän teeskenteli yllättynyttä, aivan kuin olisi vasta nyt hoksannut heidät.
”No… mitäs te, neidit, haluatte?”
Charlotte mulkaisi häntä pahasti ja kiskoi ovenkahvaa. ”Meillä on asiaa.”
”Musta tuntuu, etten oikeestaan haluu kuulla teidän asiaa”, sanoi Andrew tyynesti, silmäili Charlotten ponnistelua ja nosti tupakkaa huulilleen.
”Oi, kyllä sinä haluat.” Charlotte rämppäsi edelleen kahvaa ja kirskutteli kalisevia hampaitaan. ”Voisitko ystävällisesti päästää meidät sisälle, koska täällä on kylmä?”
Andrew nosti laiskasti toista kulmakarvaansa.
”Nääh…”, hän sanoi hitaasti, muka makustellen ajatusta, ”parempi näin. Varaturvatoimi.” Hän puhalsi ylimielisesti savua heidän suuntaansa. Charlotte riuhtaisi ovea vielä viimeisen kerran kiukuspäissään, mutta turhaan.
”Öh, anteeksi”, sanoi Gillian äkkiä, ja Charlotte ja Andrew vilkaisivat molemmat häneen. Hän oli nostanut kintaan nenänsä ja suunsa eteen ja puhui siksi vähän tukahtuneesti. ”Jos mitenkään mahdollista… voisitko olla polttamatta? Kaikki savu tulee suoraan tänne.” Hän tapitti rullaa Andrewn sormissa lapasensa yli.
”Jaa”, sanoi Andrew ilmeettömästi, ”sori.” Ja hetken emmittyään, hän nakkasi sen ykskaks ikkunasta hankeen.
”Kiitos”, sanoi Gillian. ”Tupakointi on hyvin epäterveellistä ja vaarallista ja siitä aiheutuu kohtalokasta haittaa myös muille läsnä oleville – on siis melko itsekästä polttaa toisten läheisyydessä. Tupakointi voi myös olla oire äitikompleksista, puute turvallisuudentunteesta, yhteydestä äidin ja lapsen välillä, kun vauva imee tissiä.”
Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka rikkoi tiellä ohikulkevien lasten riemunkiljunta. Sitten Charlotte naurahti töllöttäen Gilliania, joka näytti hyvin totiselta. Andrew syynäsi punapäätä silmät sirrillään.
”No, päästätkö sisään?” Charlotte toisti hetken kuluttua hieman hämmentyneenä; yhtaikaa huvittuneena ja ärsyyntyneenä. Andrew käänsi hitaasti päätään häneen päin, mutta silmänsä piti edelleen tutkivasti Gillianissa, joka punehtui moisesta ja laski itse katseensa maahan.
”En.” Andrew suoristautui ylväästi. ”Jos teillä on jotain sanottavaa, sanokaa tässä, että voin tarpeen tullen vain lätkäistä ikkunan kiinni.”
”Minä heitän tämän mopoosi”, uhkasi Charlotte ja kumartui nostamaan portaiden juurelta yhden sopivasti käteen mahtuvan ison kiven, joita sulaneen lumen alta pilkotti esillä. Gillian henkäisi.
”Sitten sä joudut maksaan tahallisesta vahingonteosta”, Andrew sanoi ikkunasta.
”Katsotaanko? Gills todistaa puolestani.” Gillianin kauhusta kangistunut reaktio hänen vierellään kieli ehkä muuta, mutta Charlotte ei piitannut siitä tai ollut kuulevinaan serkkunsa vaimean hätääntynyttä kuisketta: ”Lotte, älä…!” Charlotte tuijotti miestä uhitellen kivi koholla.
”Et sä sitä tee”, Andrew sanoi, mutta aavistuksen epäluuloisen näköisenä.
Charlotte venytti kättään taa, nosti toisen kulmansa ylös ja oli ottavinaan tähtäystä viattomaan menopeliin. Andrewn silmät värjyivät hänen, kiven ja mopon väliä.
”Kolmosella lentää ja kolahtaa. Yksi…”
”Älä, Lotte! Joudut kamaliin hankaluuksiin! Et voi tehdä s-sitä!”
”Kaaaksi…”
”No joo joo”, Andrew töksäytti ja katosi ikkunasta. Se vedettiin kalahtaen kiinni, siitä vain hetkeä myöhemmin kuului rapinaa ja sitten ulko-ovi potkaistiin näyttävästi apposelleen. Maireasti myhäillen Charlotte katsoi kalvenneeseen Gillianiin, joka uskalsi hymyillä pienesti takaisin nuhtelevaan sävyyn, ja nakkasi sitten kiven kädestään harppoen edeltä sisälle taloon.
Andrew oli jääkaapilla tonkimassa sen sisältöä purkamattomat kauppakassit tiskipöydällä selkä heihin päin käännettynä ja siinä oli jotain tutulla tapaa mielenosoituksellista. Charlotte oli nähnyt tuon välttelevän olemuksen ennenkin. Hän kaatoi heti vahingossa ulko-oven viereen ladotusta tyhjästä tölkki- ja muovipullorivistöstä osan ja ne kierivät pitkin lattiaa. Gillian hänen jäljessään katseli uteliaasti ympärilleen: hänhän ei ollut ennen käynyt Spencereillä. Ajokypärä lepäsi keittiön pienellä pöydällä; nahkatakki oli viskattu puolihuolimattomasti yhden tuolin selkänojalle. Tiskialtaassa viikkojen pesemättömät likaiset astiat kohosivat huterannäköisinä lautaspinoina, keittiötasot olivat kuuraamatta, lattialla lojui ylitsetursuavista roskalaareista pudonneita paperi- ja pahvikääreitä, ja kaappien pinnat olivat roisketahraisia.
Charlotten silmät olivat lipuneet nopeasti koko komeuden yli ja iskostuivat nyt ylenkatseellisesti Andrewn selkämykseen.
”Kiva… läävä.”
”Itepä te vinguitte päästä sisään.” Andrew oli ottanut jääkaapista makaronilaatikon ja kurkisteli foliokääreen alle.
”Koska täällä oikein on viimeksi siivottu? Silloin kun Emma oli käymässä, vai?”
”Jokin haisee palaneelta…”, Gillian sanoi nuuhkien ilmaa.
”Mulla on ollut kiireitä. Joo, yritin toissapäivänä leipoo kuivakakkua, mutta ei siitä oikein mitää tullu…” Andrew aukaisi uunin ja näytti heille sen sisään käpristyneen ja hylätyn epämääräisen möykyn. ”Ja se on siitä asti ollut siellä?” Charlotte tokaisi inhoten.
”Haluutteks maistaa?”
”Ei kiitos.”
Andrew oli lampsinut mikroaaltouunin eteen, työnsi makaronilaatikon sinne sisään ja paineli nappuloita. Laite hurahti käyntiin. Charlotte mulkoili hänen selkäänsä, joka oli taas käännetty heihin päin. ”Ja miten niin sinulla on ollut kiireitä? Sinähän olet lomalla.” Hän ei saanut vastausta, joten tuuppasi sitten serkkuaan eteenpäin. ”Gillianilla on sinulle asiaa.”
Gillian hätkähti ja pudisti hänelle kiivaasti päätään, mutta Charlotte oli armoton; hän teki käskevän ilmeen ja vinkkasi kärsimättömästi. Gillian näytti kuitenkin niin kauhistuneelta, että lopulta Charlotte huokasi turhautuneesti ja riisti pienen paperilapun hänen kädestään.
”Näyttääkö tämä kenties tutulta?” hän sanoi kovaan ääneen ja lätkäisi paperin pöydälle. Andrew katsahti vain laiskasti olkansa yli.
”Mikä se on?”
”Niinpä.”
Andrew kääntyi taas kaluamaan jääkaappia ja mutisi sen uumenista: ”Tiekkö… älä alota tästä taas.”
Kiukunpuuska tuntui roihahtavan Charlotten sisuksissa, mutta hän pinnisteli itsehillintää sulkien silmänsä ja tuupaten taas Gilliania.
”Kerro hänelle, Gills!”
Hirveän levottomanoloinen Gillian katsoi häneen anovasti, muttei saanut apuja. Charlotte taittoi kätensä tiukkaan puuskaan.
Lannistuneena Gillian huokaisi äänettömästi ja pyöritteli hermostuneesti peukaloitaan.
”Niin… mi-minä… ööh…”, hän alkoi änkyttää hiljaa, ”silloin Tamulissa eräs mies… Zo-Zorroksi pukeutuneena… hän tuli pöytääni, kun olin yksin ja antoi…”
Andrew ei katsonut heistä kumpaakaan. Charlotte nakutti kengällään lattiaan.
”…ja antoi minulle tuon lapun”, Gillian päätti vaisusti.
Charlotte katsoi taas Andrewn takaraivoa. ”No?” hän kärttäsi.
Kesti hyvä tovi, ikään kuin olisi pelannut vähän aikaa, ennen kuin Andrew puhui. Mikro kilahti ja hän laahusti sen eteen toisessa kädessään muovikassista kaivamansa uusi mansikkamehutölkki, otti makaronilaatikon esiin ja asetteli ne pöydälle vetäen alleen tuolin ja sanoi vasta kaiken sen tehtyään: ”Mitä no?” Hänen äänensävyssään oli etäisesti jotain vahingoniloista, hän ilmeisesti nautti voidessaan kiistää ja kiertää kaiken, ja se suututti Charlottea entisestään.
”Sinä annoit tämän Gillianille Tamulissa!” Charlotte sanoi. ”Sinä olit se ’Zorro’.”
Andrew naukkaili mehupurkistaan ja puhalsi höyryävään makaronilaatikkoon.
”Teillä on vilkas mielikuvitus.”
”Jatka, Gills”, Charlotte sanoi taas terävästi hilliten vain vaivoin itseään menettämästä malttiaan. Gillian tuntui entistä epävarmemmalta. ”Kerro hänelle kaikki, mitä kerroit minulle.”
”Niin… no… kun…” Gillian näytti siltä kuin olisi syvästi katunut kertoneensa Charlottelle yhtään mitään tästä aiheesta. Hän ei katsonut Andrewtä, vaan kenkiään ja oli taas punainen. ”Minusta… tai siis… silloin, kun kävit Orange Woodissa syömässä, minusta… minä tunnistin äänesi ja se kuulosti samalta kuin sen Zorron ääni silloin Tamulissa—”
”Siinäs kuulit!” huudahti Charlotte. ”Joten turhaan kiertelet ja väität, ettet muka tiedä, mikä tämä on!” Andrew katsoi häneen tylsämielisesti. Charlotte tuijotti kiukkuisena takaisin.
”Jutteliko tämä hurmaava ystäväsi kauankin sen Zorron kanssa?”
Charlotte käänsi kysyvästi kasvonsa Gillianin puoleen.
”Öh…”, Gillian vilkuili heitä hiustensa takaa, ”e-en oikeastaan… hän kysyi vain ’Onko sinulla norsunmuisti?’ - muistan sen hyvin, koska minulla oli norsunasu... enkä minä sanonut mitään, ja sitten hän jo lähti…”
Andrew teki Charlottelle niinpä niin –ilmeen. ”Ja disco oli varmaan vielä käynnissä, musiikki kovalla ja ihmisiä pölisemässä joka puolella”, hän jatkoi tyynesti haarukoidessaan makaronia suuhunsa. ”Saa olla aika superkuulo ja hitsin tarkka muisti, jos noin lyhyestä lauseesta voi tunnistaa vieraan äänen. Tarkoitan”, hän lisäsi, ”että erehdys on niissä olosuhteissa ymmärrettävä.”
”Se olit sinä”, Charlotte julisti. ”Minä tiedän.”
”Kuule”, Andrew nojautui äkkiä tuolissaan taa ja katsoi suoraan häneen otsa hienoisilla rypyillä, ”yks ihmisten isoimmista vioista on se, että ne luulee tietävänsä jotain jostakin, vaikka todellisuudessa niillä ei oo hajuakaan. Ja sitten kun ne kerran on niin pirun tietäväisiä, ne ei ota totuutta kuuleviin korviinsa—ja siitäpä soppa syntyy.” Hän siirsi vakavan katseensa nyt Gillianiin, joka näytti hätääntyvän. ”Uskoisin, että sä olet teistä se järkevä tyttö, järkevämpi kuin tuo ahdasmielinen tyypillisen mustavalkoisesti ajatteleva teini vieressäs. Sanon tän taas ja toivottavasti viimeisen kerran: unohtakaa kaikki fiaskot, juorut, mustat ja kirjavat ruusut, ja antakaa olla. Keskittykää omaan elämäänne, menkää sinne kriisiapuun, jonka muuten sain järjestettyä teille Tanssivaan Muuliin, ja lakatkaa ahdistelemasta mua näillä spekulaatioilla.” Hän otti lappusen pöydältä, katsoi siihen vain ohimennen ja ryttäsi sitten nyrkkiinsä.
Gillian lähti jo epäröiden peruuttamaan kohti ulko-ovea ja mutisten, että heidän pitäisi varmaan sitten lähteä, mutta Charlotte seisoi tasan siinä missä seisoi ja tulistui.
”Sinä et tajua yhtään miltä minusta tuntuu, vai mitä?” hän kärisi miehelle, joka vain edelleen lappasi hänestä välittämättä makaronilaatikkoa kitaansa. Charlotten teki hirveästi mieli pyyhkäistä pöydällä nököttävä mopokypärä lattialle. Andrewkin taisi aistia sen, sillä nosti sen yllättäen pois ja sanoi nopsaan:
”Ennen kuin repeät liitoksistas, mä en edelleenkään ole sulle tilivelvollinen mistään. Voisit oikeastaan ajatella sen niin, että mä en saa kertoa sulle enää mitään.”
”Mitä sitten!” huusi Charlotte. ”Milloin sinä muka olet piitannut säännöistä tai mistään minkään vertaa?!”
”Ööh, aina”, sanoi Andrew laiskasti.
”Joo just!”
”Lotte, jos hän ei voi kertoa—”
Charlotte karjaisi kuin pieni leijona, ja sai Gillianin vaikenemaan säikähtäneenä. Andrew laski haarukkaa suustaan molemmat kulmat hyvin ylhäällä, mutta Charlotte ei piitannut: häntä raivostutti, häntä turhautti, hänellä oli niin eksynyt ja epätoivoinen ja epänormaali olo, eikä kukaan voinut laisinkaan käsittää, mitä hän oli joutunut sen syksyn myötä käymään läpi!
”Luuletko, että on helppoa vain antaa kaiken olla sen jälkeen mitä olen saanut tietää ja mitä olen kokenut?” hän raivosi. ”Luuletko, että on kivaa, kun kotona minua pidetään sekopäänä? LUULETKO, että voin vain unohtaa, että poliisit ovat varoitelleet minua, ja että Dewn… ja entinen kaverini on kuollut ja—” Hänen äänensä lohkesi. Gillian tuijotti häntä suu järkytyksestä auki. ”Sinä et käsitä ollenkaan. Kukaan ei käsitä. Minulla on ollut aivan hirveä vuosi ja olen ihan loppu! Jos sinä et kerro, jos sinä—minä otan siinä tapauksessa itse selvää. Menen Bridgetweetiin, menen niihin tunneleihin ja mausoleumiin ja—”
”Meinaatko uskaltaa?” Andrew kysyi hiljaa.
”Sinä tiedät jotain uutta, sait selville jotain!” Charlotte mesosi välittämättä nyt siitäkään, että Gillian taustalla tuli yhä hämmentyneemmäksi. ”Minun piti auttaa sinua tässä! Sinä itse vaadit, että minun täytyy auttaa tai sinun käy tosi huonosti—”
”Hyvä LUOJA sentään!” huusi nyt Andrewkin niin kovaan ääneen, että makaroninpalasia lensi hänen suustaan pitkin pöytää. Hänen naamansa oli punehtunut. ”Enkö sanonut jo, etten saa kertoa enää mitään?! Herranjumala sentään, miten mä saan sen sun päähän? Koko maailma ei pyöri Neiti Centerin navan ympärillä!”
”AIKA HYVIN TE ANNOITTE NIIN YMMÄRTÄÄ SIELLÄ KUULUSTELUSSA—”
”NO MENE SITTEN LAITOKSELLE JA VAADI NIILTÄ PÖYTÄKIRJOJA LUETTAVAKSES!”
”MINÄ HALUAN VAIN TIETÄÄ MIKÄ ON TILANNE!”
He mulkoilivat toisiaan kiukkuisesti pöydän yli. Gillian ei todennäköisesti uskaltanut edes hengittää; hän oli epävarman oloisesti ulko-oven edessä miettien kenties, olisiko hänen parempi vain poistua takavasemmalle.
”Mikä Valkoinen Ruusu on?” tivasi Charlotte.
Andrew ei vastannut.
”Mitä Patricialle tapahtui? Miksi annoit sen lapun Gillianille? Miksi—?”
”Mä en tiedä miten voisin auttaa”, nuorukainen tokaisi ja nosti haarukan taas käteensä. ”Ehkä mä tiedän jotain, ehkä en, mutta sun vänkääminen ei muuta sitä tosiseikkaa suuntaan tai toiseen, siis sitä, että mä—en—kerro—sulle—enää—mitään siihen liittyen enkä ainakaan, jos intät ja kinaat kuin mikäkin pentu. Enkä halua keskustella tästä aiheesta sun kanssa enää. Piste.”
”Lotte”, Gillian sanoi hiljaa. Hän odotti edelleen ovella. Charlotte oli aukaissut vielä suunsa; hän ei ollut tottunut antamaan periksi tai häviämään, mutta jotenkin hänestä tuntui, että Andrew oli kerrankin erittäin ehdoton. Mies ei katsonut häneen enää, vaan keskittyi taas ruokaansa kireänoloisesti. ”Selvä”, sanoi Charlotte hyytävästi sävyssään lopuntuntua. ”Selvä! Tästä eteenpäin me ollaan sitten omillamme. Mutta minä aion ottaa tästä kaikesta selvää, autoit siinä tai et.”
”Kuule”, mies virkkoi, ”tee ihan mitä lystäät.” Andrew nousi ylös katsomatta heihin ja heitti vuoan menemään.
”Tule, Lotte”, Gillian sanoi taas. Charlotte heitti vielä yhden häijymielisen mulkaisun Andrewn takaraivoon ennen kuin seurasi Gilliania ulos. Ovi heilahti rämisten heidän takanaan kiinni. Charlotte kihisi kiukusta kylmässä talvisäässä.
Gillian oli varmasti täynnä kysymysmerkkejä, mutta niin tyhmä hän ei sentään ollut, että olisi niistä ruvennut nyt utelemaan; Charlotte oli niin pahalla tuulella, että hädin tuskin malttoi olla kääntymättä kannoillaan ja kaatamasta koko moottoripyörää kumoon ja marssimasta takaisin Spencereille sanomaan Andrewlle vielä pari muuta mukavaa sanaa, jotka hänen mieleensä siinä bussipysäkkiä kohti kävellessä pulpahtivat mieleen.
Mutta kun he seisoivat siellä hytisten linkkua odottelemassa, Charlotten suuttumus laantui asteittain ja sen sijaan hänet täytti suuri, ammottava hätä, joka tuntui purevan häntä sisältä käsin. Hän kääntyi poispäin Gillianista, sillä ei ollut varma kykenisikö pidättelemään kyyneleitä, jotka jäisyys ja tunnekuohu nostattivat luvatta pintaan.
Jos hän oli tosiaan omillaan... Andrew ei enää ollut hänen puolellaan, hänellä ei ollut ketään, jolle uskoutua… Andrew, niin rasittava kuin olikin, oli suonut hänelle turvallisuudentunteen läsnäolollaan, mutta nyt… mitä Charlotte nyt tekisi?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Nov 19, 2016 12:39:33 GMT
Painajainen 27.11.2015 Kova kirkaisu keskellä yötä havahdutti nukkujat Centereillä. Alexiina pärskähti unestaan ja kohottautui kyynärpäidensä varaan.
”…Raicy, kuulitko?” hän ravisti miehensä hereille. ”Mikä se oli?”
Raicy nosti korvaa tyynyltä. ”Kuulosti Charlottelta…”
”Niin, se tuli yläkerrasta…” Alexiina heilautti peiton sivuun ja oli jo makuuhuoneen ovella ennen kuin Raicy oli ehtinyt edes nousta vuoteessa istumaan. Hän viiletti huolissaan pimeän ja äänettömän olohuoneen halki, jonka ikkunoista tulvi ruokapöydälle tallipihan valoa, päässään mielikuvia murtovarkaista, tytön ruumiista putoamassa yläkerran ikkunasta... Eteisessä Juje oli jo levottomana jalkeilla ja arasti häntäänsä kysyvään sävyyn lekuttaen seurasi Alexiinaa takkahuoneen portaiden juureen, kun hän kiirehti yläkertaan. Charlotten huoneen kohdalla hän kopautti kerran oveen ja astui hetimiten sisään.
”Mikä hätänä? Sinäkö kiljuit?”
Hän sytytti valot ja hetken silmiään räpytellen näki Charlotten istumassa sängyssään pää polvien välissä ja itkevän hartaasti. Lievä huojennus valtasi hänet: ei ruumiita, ei varkaita; mutta sitten hän huolestui uudelleen Charlotten lohduttomasta itkusta.
”Lotte, mikä hätänä?” hän kysyi lempeämmin ja tuli istumaan tytön vierelle kietoen kätensä tämän harteitten ympäri. Charlotte vain itki itkemistään vavahdellen mielenliikutuksesta eikä kyennyt puhumaan. Raicy ilmaantui oviaukkoon.
”No? Mikä on?” hän murahti unisesti silmät sirrissä ja tukka sojottaen.
”Ei mitään”, Alexiina sanoi. ”Painajainen varmaan. Mene sinä vain takaisin nukkumaan.”
”Hmpgh”, sanoi Raicy ja katsottuaan heitä vielä hetken kuin vakuuttuakseen tilanteen olevan hallinnassa, kääntyi ja lähti.
Alexiina paijasi Charlotten hiuksia. ”Älähän nyt”, hän rauhoitteli. Lucas hyppäsi vuoteelle ja purisi äänekkäästi Charlotten jalkoja vasten. ”Katsohan, Lucaskin on sinusta huolissaan…”
Charlotten itku yltyi jo melkein lohduttomaksi ulinaksi. Alexiina otti hänet halaukseen ja tuuditteli verkkaisesti.
”Noo, noo… shh… kaikki on hyvin…”
”Näin hi-hirveää… unta t-taas”, hikkasi Charlotte tukahtuneesti.
”Millaista unta, haluatko kertoa?”
Mutta Charlotte pudisti päätään eikä sanonut enempää jatkaen vain epätoivoista itkuaan, joka tuntui kumpuavan jostain niin syvältä, että Alexiinankin äidinsydäntä särki. Hän lohdutteli tytärtään sanoitta ja oli hyvin kiitollinen siitä, että Andrewn oli onnistunut järjestää Tanssivaan Muuliin kriisiapua sunnuntaille.
”Mikä Lottella on?” uninen, hento ääni kuului oven luota. Gillian seisoi siellä vuorostaan pupupyjamassaan.
”Hän näki pahaa unta.”
”Ai…”, Gillian katsoi heitä myötätuntoisena.
”Gillian, laitatko oven kiinni, ettei muiden tarvitse turhaan huolestua?” huikkasi Alexiina tytön perään, joka tottelevaisesti sulki oven lähdettyään.
Puolentunnin kuluttua Charlotte ei jaksanut enää itkeä, vaan nikotteli enää satunnaisesti nuhaisena ja niiskutteli hiljaa. Alexiina auttoi hänet takaisin tyynyille.
”Jos tuon sinulle lämmintä maitoa?”
Charlotte nyökkäsi vaisusti ja Alexiina jätti hänet vaitonaisena ja turpeasilmäisenä silittelemään Lucasia, joka oli kiertynyt yhdeksi minimoottorilla varustetuksi pehmopalloksi tytön vierelle. Alexiina tunsi myös siitä kiitollisuutta; Charlotte tuntui juuri nyt tarvitsevankin ystävällisen lemmikin antamaa hellyyttä.
Hiljaisessa keittiössä tiskivalon tiukassa loisteessa kattilassa maitoa lämmittäessään Alexiina pohti… Dewn oli joutunut vastoinkäymisten runtelemaksi ja Charlotten teini-ikä oli osoittautunut miltei mahdottomaksi – millainen tulevaisuus heidän kuopuksellaan tulisi olemaan? Alexiina ei voinut mitään sille suurelle huolelle, joka vaivasi häntä ja valvotti öisin; epämääräiselle, mutta kohtalokkaalle tunteelle siitä, että heidän perhettään koetteli jonkinmoinen kyltymätön epäonni, jonka iskuilta hän äitinä olisi halunnut tehdä kaikkensa varjellakseen lapsiaan. Mutta samalla hän joutui katkerasti hyväksymään sen totuuden, ettei hänen mahdillaan voitu sitä pysäyttää – ja sen hyväksyttyään hänen täytyi vain luottaa siihen, että kaikella oli tarkoituksensa ja kova elämänkoulu, joka oli koitunut Dewnin ja Charlottenkin osaksi, tietäisi mitä tekisi.
”Ei, älä tule. Paikka.” Alexiina lähti kapuamaan takaisin yläkertaan kuuma maitomukillinen kädessään, Jujen jäädessä taas uskollisesti portaiden juureen odottamaan. Charlotte ei ollut liikkunut sillä välin lainkaan, vaan häpisteli edelleen poissaolevana pitkää kissanturkkia. ”Tässä”, Alexiina sanoi ja laski mukin hyllynreunalle posliinista ja paperista tehtyjen lintujen viereen, josta Charlotte ylettyisi sen ottamaan. ”Voitko jo paremmin?”
Charlotte nyökkäsi.
”Kuule… huomenna minä soitan ja kysyn niistä neurologisista testeistä, että koska niihin pääsee, ja sitten ajattelin… voisitko ehkä harkita meneväsi terapiaan?”
Charlotte ei sanonut mitään. Hän katseli Lucasia silmät itkemisestä punaisina.
”Muistatko, kun Dewn kävi terapiassa kuntoutuksensa yhteydessä, silloin Englannissa ja vielä täälläkin jonkin aikaa? Hän kävi fysioterapiassa ja Rosen-terapiassa, mistä voisi olla sinullekin apua… ja sitten ehkä EMDR-terapiaa kannattaisi kokeilla.”
Charlotte nosti maitomukin käteensä.
Alexiina katseli häntä pitkään hellästi. ”Puhutaan niistä lisää sitten. Pärjäätkö nyt?”
Charlotte nyökkäsi taas vaisusti, ja suukotettuaan häntä otsalle, Alexiina palasi alakertaan. Matkan varrella hän kuitenkin tarkisti, että ulko-ovi olisi varmasti lukossa – kuten Raicy tykkäsi pelotella, nyt elettiin levottomia aikoja.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Nov 19, 2016 12:47:04 GMT
Syyllisyys 28.11.2015
Tallilla juoruttiin sinä lauantaiaamuna vilkkaasti. Se, mikä oli ollut vain Charlotten näkemä painajainen, oli muodostunut jo seuraavana päivänä kertauksen tuloksena yölliseksi skandaaliksi, eikä kukaan ottanut kuuleviin korviinsa Gillianin ponnetonta kiistämistä siitä, että hän muka olisi kuullut Alexiinan nähneen järkälemäisen lumimiehen hyppäämässä kuistin katolta maahan ja pakenevan pimeyteen murtauduttuaan ensin Charlotten huoneeseen. Tämä yhdistettynä sanaan Tomfordin gangsteriveljen dramaattisesta ilmestymisestä oli levinnyt ripauksella liioiteltuja piirteitä (että hän oli muka uhannut tyttöjä aseella vaatien saada tietää Tomfordin olinpaikan; ja, että Juje oli ajanut hänet pois tallipihalta napaten palan miehen housuista) niidenkin tallihiirien sekaan, jotka eivät yleensä Centerien elämästä pahemmin mitään ihmeellisempää tienneet, ja isoin syyllinen siihen oli todennäköisesti lörpöttelijäluonteinen Kitty, joka tuntui innostuneen aiheesta oikein olan takaa.
Billy oli juuri saanut ohimennen kuulla kaikesta höpötteleviltä hevosenhoitajilta satulahuoneessa ja etsinyt sitten käsiinsä Kittyn, joka viimeisteli hevosten aamupöperöitä rehuhuoneessa Gillianin kanssa.
”...Näittekö ne tatuoinnit? Aivan sairaan makeita, sillä on varmaan keho täynnä muitakin, jos vaan pääsisi näkemään…”
Billy istui hyvin kylmäkiskoisen oloisena rehulaatikon päällä ja pyöritteli oljenkortta sormikkaissaan. ”Oliko se oikeasti sen veli?” hän tivasi.
”Tietty! Ja hitsit, se oli niin pitkä ja leveä, en usko, että se olis mahtunu ovesta taloon sisään. Vai mitä luulet, Gills?”
”Mistä tiedätte, että oli?” intti Billy. ”Jos niissä ei edes ollut yhtään samaa näköä, niin kuin äsken väitit.” ”Miksi Josh valehtelisi?” Gillian sanoi siirtäessään Kittyn täyttämiä väkirehuämpäreitä kärryihin.
Billy kohautti jäykästi harteitaan.
”Hei, ei mussa ja mun pikkuveljissäkään samaa näköä ole!” sanoi Kitty.
”No, eihän ne edes ole sinun oikeita sisaruksiasi”, Billy sanoi.
”Onpas.”
”Eipäs. Sinut on adoptoitu.”
”Hmmmmph! Kiitos, kun muistutit, Herra Tahdikas”, Kitty sanoi ja napsautti multivitamiinipullonkorkin kiinni. ”Näyttääkö teidän perheessä sitten kaikki porukoittesi kopioilta?” Billy liikahti ärhäkästi: hänen vanhempansa olivat arka aihe, mutta kun hän vastasi, hän puhui tyynen ylevästi. ”Laura ja Anna ovat Katin näköisiä, Robert, minä ja Isabella enemmän isän.”
”Alexiina on sanonut, että sinä näytät enemmän Raicyltä kuin Williamilta”, sanoi Gillian huolellisesti. Billy pisti korren suuhunsa ja nojasi laiskasti taaksepäin, katsellen, kun tytöt lastasivat viimeisetkin mössökipot rehukärryihin. Hän notkautti taas olkaansa.
”Jaa. Voi olla.”
”Pienenä minä toivoin aina, että minulla olisi sisaruksia. Olisi leikkikavereita ja seuraa, kun äiti ja isä olivat poissa.” Gillian piti rehulan ovea auki, kun Kitty tuuppasi kärryt liikkeelle. Billy laskeutui laatikon päältä ja seurasi heitä.
”Onko se varmasti päässyt vankilasta?” jatkoi Billy keskustelua Tomfordin yllättäen ilmaantuneesta veljestä. Hän yritti pitää hermostuneisuutta poissa äänestään, eikä uskonut kummankaan tytön sitä huomaavan. ”Siis, ettei se ole vaikka—”
”Oi vitsit, jos se olis vankikarkuri!” Kitty innostui kipatessaan mömmöjä Dexterille. Gillian taputti Dodoa kaulalle ennen kuin sulki karsinanoven. Billy kulki heidän kannoillaan kädet puuskassa.
”—niin, tai meinasin, ettei se ole vaikka ehdonalaisessa vapaudessa…?”
”Ei me tiedetä”, Gillian sanoi jatkaessaan seuraavalle karsinalle tallin oikeanpuoleista käytävää, Kittyn tehdessä samoin vasemmalla. Billy tarttui kärryihin ja työnsi niitä heidän välissään hitaasti eteenpäin samalla, kun pohti kuumeisesti.
”Mitä se on sitten tehnyt?”
”Jotain huumeista Tomford sanoi.”
”Ovatko he kovinkin läheisiä…?”
”En usko”, sanoi Gillian alakuloisesti. ”Josh näytti pelkäävän veljeään kovasti.”
Sen kuultuaan Billy rauhoittui hieman. Hän alkoi tuuppia kärryjä heti rennommalla otteella. Eihän sitä kukaan muu tietysti tajunnut, mutta kieltämättä häntä oli alkanut hikoiluttaa kuultuaan Tomfordin rikollisveljestä, sillä eihän Billy suoranaisesti ollut mikään Tomfordin ylin ystävä… ja jos tämä vaikka olisikin maininnut joistain epäkohdista Billyn suhteen tälle lihaskimppuveljelleen… Mutta jos he kerran olivat kehnoissa väleissä, ei Billyllä silloin ollut mitään pelättävää.
”Toivottavasti se tulee taas käymään”, sanoi Kitty utusilmäisesti. ”Olis mukava päästä paremmin juttelemaan. Mikä sen nimi olikaan? Jared?”
”Miksi sinä haluat päästä hänen kanssaan juttelemaan?” kysyi Gillian.
”No jaa…”, Kitty hymyili, ”olisin vaan kysynyt niistä tatskoista… Mennäänkö sitten juoksuttamaan Infernoa, kun tämä on saatu tehtyä?”
Turhaan hätäännyin, ajatteli Billy, kun he ruokinnan jälkeen suunnistivat liinan ja piiskan kera pihamaalle. Ja sitä paitsi, ei kenelläkään ole mitään todisteita mistään minua vastaan.
|
|