katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342 
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Nov 19, 2016 13:34:02 GMT
Varjoista valoon
28.11.2015
Pää painoi sata kiloa. Ainakin. Silmäluomet olivat kuin kaksi raskasta rautaesirippua, jotka väkisinkin painuivat kiinni… Charlotte retkotti hervottomana pöydän ääressä avaamattomat koekirjat vieressään. Hän ei millään kykenisi nyt lukemaan. Ei yksinkertaisesti jaksaisi. Päätä kiristi. Aivoja särki ja silmissä kipunoi. Hän voi lievästi pahoinkin taas.
Kittyn kimakka ääni ja nauru olivat kiinni olevan ikkunankin läpi kuin luoti aivoihin, yhä uudelleen ja uudelleen. Charlotte irvisti kasvot piilossa käsivarsien alla. Paitsi, että hän oli varmaan taas saamassa migreenikohtausta, hän märehti ja piehtaroi jälleen surkeudessaan. Siinä miten kaikki hänen yrittämänsä meni aina myttyyn; miten kaikki hylkäsivät hänet… jatkuvasti muualle lähtevä Dewn; hänen parhaat ystävänsä Amy ja Emma, joista jälkimmäisestäkään hän ei ollut kuullut mitään hetkeen, tämä kun oli ilmeisesti liian kiireinen; Lucas, joka oli jättänyt hänelle numeronsa, muttei kai oikeasti halunnut Charlottea sotkemaan kuvioita; hänen entinen paras ystävänsä Sophie; jopa hänen vanha hevosensa Linda; ja nyt myös Andrew, joka ei enää vastannut mitään viesteihin tai soittoihin…
Elämä oli niin pyllystä.
Charlotte ei vaivautunut edes katsomaan ulos edessään olevasta kuuraisesta ikkunasta, vaikka sieltä kuului mekkalaa, naurua ja kirosanoja. Oli taas kaunis ilma, vieläpä lauantai, mutta hän eli kuin tyhjiössä. Maailma hänen sisällään ja tuolla jossain ulkopuolella tuntuivat irrallisilta, ne tuntuivat tulevan täysin toisista ulottuvuuksista. Charlottea masensi niin, että hänestä tuntui, että olisi aivan sama, mitä seuraavaksi tapahtuisi… talo kaatuisi… niin, ehkä se kaatuisikin, jos William sen todellakin vetäisi pian heidän altaan kuin pöytäliinan kattaukselta…
Hänen huoneensa ovi oli auki ja Charlotte kuuli ylösnousevia askeleita portaista. Äiti puhui jotakin jollekulle… Charlotte ei välittänyt kenelle tai mitä…
”—ja sain onneksi ajan varattua. Pitäähän tässä jo jotain saada tehtyä! Lotte?” äiti astui huoneeseen, mutta Charlotte ei kääntynyt katsomaan. ”Edistyykö lukemisesi?”
”…Elämä ei edisty…”
”Mitä? En saa selvää, kun mutiset käsiisi. Moto on täällä.” Kolme viimeistä sanaa äiti lausui ilmoitusluontoisesti, muttei silti saanut Charlotteen toimintaa. Hatarasti Charlotte mietti, kuinka ironista… elämätunti juuri nyt… mistä Moto aina tiesikin…
”Akuna omo, Charlotte”, lempeän syvä miehenääni sanoi. Ulkoa kuului taas kiljuntaa ja sitten naurua, mikä kuulosti Billyltä.
”Mitä tuolla tapahtuu?” äiti kysyi, tuli lähemmäs ja kurkkasi ikkunasta Charlotten yli.
”…Inferno on karannut…”, mumisi Charlotte ääni paksuna poski vasten pöytää.
”Ei kai taas? Minun täytyy mennä auttamaan…” Äiti puristi Charlotten olkaa ja lähti huoneesta. Charlottesta tuntui, että jäätyään kaksin Moton kanssa, hänen täytyisi edes yrittää ryhdistäytyä, ja niinpä hän suurin ponnistuksin kampesi istumaan suoraan ja kääntyi niin, että näki pitkän, mustan miehen, joka tutki sangen kiinnostuneesti bändijulisteita.
”Onko meillä NLB-tunti tänään?” kysyi Charlotte yrittäen urhoollisesti kuulostaa innostuneelta—mutta onnistuen siinä surkeasti.
Moto kumartui lähemmäs Qiastron kitaristia. ”Ellei sinulla ole kovasti juuri nyt muita kiireitä?”
Charlotte puhalsi hitaasti ilmat ulos keuhkoistaan. Hän vilkaisi avaamattomia koulukirjojaan. Kyllähän sitä ehtisi lukea huomennakin… jos jaksaisi…
”Ei.”
”Hienoa.” Moto kääntyi häneen päin ja hymyili leveästi. ”Haluaisin kokeilla pientä testiä kanssasi.”
”Testiä?” sanoi Charlotte varuillaan: äiti oli jo varannut hänelle ajan neurologisiin ja psykologisiin testeihin, ja sen lisäksi huomenna Tamulissa olisi heille järjestettyä kriisineuvontaa. Mihin muihin testeihin hänen vielä pitäisi mennä?
”Voi, voimme tehdä sen aivan hyvin täällä huoneessasi”, Moto sanoi kuin olisi lukenut Charlotten ajatuksia, ”tai oikeastaan: se on parasta tehdä täällä.”
Charlotte oli edelleen varauksellinen ja katsoi hieman huolestuneena, kun Moto sulki huoneen oven ja istuutui sitten risti-istuntaan seepramatolle. Hän viittasi eteensä ja Charlotte valui tuoliltaan lattialle.
”Oletko jälleen päästänyt synkkyyden valtaamaan mielesi?” Moto sanoi tarkkasilmäisesti, eikä se kuulostanut kysymykseltä.
Charlotte mutisi jotain hiljaa.
”Älä anna sille valtaa, Charlotte.”
”Ei sille mitään mahda”, sanoi Charlotte käheästi.
”Mutta sinullahan se mahti on”, sanoi Moto aina yhtä ärsyttävän selkeästi, ”sinulla on valta valita. Meillä kaikilla on kaksi puolta itsessämme, joita itse tykkään nimittää Varjoksi ja Valoksi, mikä on tarpeeksi yksinkertaista kaikkien käsittää... ja voimme aina valita näistä kahdesta puolesta kumpaa kuuntelemme.”
Charlotte puristi huulensa yhteen, sillä hän oli eri mieltä. Ei hän ollut tahallaan masentunut. Ei se ollut tietoinen valinta, jonka hän oli tehnyt. Hänelle vain oli sattunut niin paljon huonoa, että miten siinä kukaan oletti, että joku jaksaisi vielä tanssia ympäriinsä iloisesti lauleskellen?
Moto tuntui jälleen pysyvän hänen ajatustensa kulussa kärryillä.
”Voi, kuinka helppoa se onkaan heittäytyä itsesääliin… kietaista marttyyrin viitta ylleen ja olla vain se uhri, jota elämä potkii päähän…!”
”Minä en leiki mitään marttyyriä”, Charlotte kimpaantui.
Moto myhäili.
”Katsohan, Charlotte… on tähdellistä, että ymmärrät erään tärkeän salaisuuden. On turha yrittää hallita ja kontrolloida sitä, mitä ei voi hallita; et voi muuttaa ulkoisia tekijöitäsi tai ulkoista maailmaa, ja jos sitä yrität, tulet kokemaan pettymyksiä pettymyksen perään. Miksi siis tuhlata siihen paukkuja, kun kuitenkaan ei voi onnistua? Sen sijaan keskittyisin niihin kolmeen asiaan, joita voit kontrolloida: se, mitä ajattelet, mitä tunnet… ja se, miten toimit.”
Charlotte aukaisi suunsa, mutta Moto keskeytti kohottaen mustaa kämmentään.
”Kun hallitset nämä kolme asiaa, toisin sanoen itsesi, vasta silloin saat avaimet muuttaa myös muuta maailmaa. Silloin olet ottanut vastuun itsestäsi ja luopunut uhrimentaliteetista, mikä ei aiheuta mitään muuta kuin pelkoa, ahdistusta ja surkeutta. Ymmärrätkö tämän?”
Charlotte laski katsettaan.
”Nyt, Valopuoli sinussa edustaa kaikkea, mikä tuottaa sinulle rauhaa ja iloa; Valon ohjauksessa ja sen ollessa sielunmaisemassasi valloillaan, tunnet olevasi turvassa, koet mielentyyneyttä, olet tyytyväinen ja luottavainen elämään ja tulevaan. Mitä kauemmas ajaudut Valopuolestasi, sitä suuremman otteen sinusta saa Varjopuoli, joka on täynnä kaunaa, vihaa, katkeruutta, ahdistusta ja epätoivoa. Mutta silloinkin”, Moto jatkoi, ”tulee muistaa, että se puoli sinussa ei ole aitoa—se ei ole totuus. Pimeys on vain valon puutetta, varjoja ei oikeasti ole olemassakaan. Ne ovat harhaa. Musta ei ole väri. Onko auringossa varjoja?” Moto kohotti toista kulmaansa. ”Sinä voit valita seuraatko sydäntäsi, joka on kompassisi ja joka aina johdattaa sinut kohti Valoa. Jos sinulla ei mitään muuta mahtia ole, se valta sinulla on, että voit valita näistä kahdesta polusta.”
Charlotte räpläsi matonnöyhtää. Moto vaikeni joksikin aikaa, Charlotte ei katsonut häntä silmiin, ja sitten mies äkkiä kysyi: ”Oletko tehnyt antamiani harjoituksia? Listannut iltaisin mielessäsi kiitollisuudenaiheita, aamuisin tervehtinyt aurinkoa ja tehnyt kannustavan suunnitelman itsellesi tulevan päivän kulusta?”
Charlotte tuijotteli varpaitaan. Hän nyökkäsi epämääräisesti matolle.
”Jatka niitä. Saat nyt lisäksi uuden harjoituksen.”
Charlotte kohotti katsettaan vasta, kun uskoi sen olevan turvallista: Moto noukki ruskeasta samettilaukusta esiin jotakin ja laski heidän väliinsä lattialle useita CD-levyjä ja nousi sitten seisomaan. Charlotte silmäsi niitä vain etäisesti kiinnostuneena.
Moto käveli toistolaitteen luo. ”Et varmaankaan pane pahaksesi pientä musiikkihetkeä?”
Charlotte pudisti päätään ja käänsi sormissaan levyä, jonka oli ottanut käteensä. Hän syventyi niin hajamielisesti tutkimaan niitä ja lukemaan niiden takakanteen listattujen kappaleiden nimiä, että hätkähti yllättyen, kun Qiastro alkoi soida kaiuttimista.
”Onko tämä sinun lempimusiikkiasi?” kysyi Moto.
Charlotte nyökkäsi. Moto tuli takaisin hänen luokseen rokin raikuessa ympäri huonetta. Charlotte katsoi ja odotti hieman hämmentyneenä, sillä hän luuli, että he kuuntelisivat Moton tuomia levyjä.
”Pistähän makuultesi siihen”, Moto sanoi. Charlotte totteli helpottuneena siitä, ettei hänen toivottavasti tarvitsisi tehdä mitään kovin fyysistä eikä toivottavasti puhuakaan paljoa, työnsi levyt syrjään ja asettautui selälleen matolle. ”Sulje silmäsi”, Moto kehotti. ”Ja nyt… keskity musiikkiin.”
Bassokaiuttimen matala jytke kumisi ja tuntui korkeiden sähkökitaran vingahdusten ja rumpujen mäiskeen läpi. Hänen mieleensä muistui Tomford soittamassa bassokitaraa koulussa… Jos bändistä vielä joskus tulee jotain, pyydän häntä mukaan, ajatteli Charlotte, mutta tuskin sitä saadaan koskaan aikaan. Sitä paitsi, eikö Billy halunnut olla basisti? Hän ei pitäisi siitä, että Tomford tulisi… eihän hän pitänyt Tystäkään… Billyllä oli jotain Charlottea ja hänen ystäviään vastaan… vaikka eihän Tomford oikeastaan sinänsä ollut hänen ystävänsä. Charlotten päätä särki ja kipu voimistui. Ja Ty oli kiinnostuneempi Gillianista, kuin hänestä…
”Keskity musiikkiin, Charlotte”, Moton syvä ääni sanoi. Charlotte pinnisti. Takaraivossa jyskytti. Hän osasi levyn ulkoa sekä etu- että takaperin. Hän oli kuunnellut sen melkein puhki… Hän oli soitattanut sitä Sophien kanssa ja Andrewn kanssa… Mutta hän ei kyennyt nauttimaan musiikista juuri nyt — vai oliko hän kyennyt ollenkaan viime aikoina? Eipä oikeastaan… musiikki oli jäänyt sivuun, taka-alalle, sen hän tajusi. Musiikki oli aina ollut tärkeä osa häntä, mutta hän ei osannut enää nauttia siitä…
”Miltä tuntuu?” kysyi Moto, kun ensimmäinen kappale vaihtui.
Charlotte raotti silmiään ja siristi niitä. Moto laittoi äänentoiston kiinni.
”Päätä särkee”, sanoi Charlotte hieroen ohimoitaan.
”Älä nouse vielä.” Moto kumartui, otti yhden omista levyistään ja laittoi sen sisään soittimeen. ”Laita taas silmäsi kiinni.”
Charlotte totteli väsyneesti ja kuunteli pian sellaista musiikkia, mitä ei itse ikinä kuunnellut, mutta joka muistutti vähän niitä levyjä, joita äiti soitti alakerrassa joskus harvoin. Se kuulosti afrikkalaisesta tanssimusiikilta, ja Charlotte epäilikin kyseessä olevan Moton mielilevy.
Moto soitatti hänelle muutaman kappalepätkää useasta eri levystä, kunnes jätti viimeisenä vuorossa olleen, tasaista merenloiskintaa ja rauhallista, huilumaista harppumusiikkia sisältävän taustalle – se passasi hyvin Charlottelle, jonka pääkipu oli pikkuhiljaa jatkuvasti yltynyt.
”Osaisitko kertoa minulle, minkälaisia tunteita ja tuntemuksia kukin musiikki sinussa herätti?”
”Onko tämä se testi?” kysyi Charlotte kammetessaan istumaan.
Moto hymyili. ”Onpa hyvinkin.”
Pohtien hetken aikaa, Charlotte sanoi: ”No… tästä viimeisestä ainakin tulee rauhallinen olo.”
”Ja melko seesteinen, eikö? Ehkä vedensolina tuntuu meistä niin turvalliselta ja tyynnyttävältä, sillä äidin kohdussa kellumme veden ympäröimänä. Meren kohinaa ja aaltojen loputon ääni… sama ääni, joka muuten kantautuu tuulimyllylle.”
”Ei ihme, että Dewn rakastaa olla siellä pohtimassa omiaan”, sanoi Charlotte hajamielisesti ja kietoi käsivartensa polvien ympäri. Samassa hän muisti kerran kuulleensa uskomattoman upeaa harpunsoittoa tuulimyllystä…
”Entä millaisen olon sinussa tekivät muut musiikkielämyksemme?”
”Klassinen oli myös ihan rauhoittavaa, tai ainakaan se ei ärsyttänyt päätä niin kuin se discolevy. Ja se afrikkalainen—oliko se afrikkalaista?—siitä tuli vähän pirteämmäksi, se oli niin iloista.”
Moto nyökkäsi samanmielisesti.
”Entäpä sinun rokkilevysi?” hän kysyi.
Charlotte epäröi hetken. Qiastrosta tuli liian vahvasti Sophie mieleen…
”En osaa sanoa.”
”Tulitko siitä iloiselle tuulelle?”
”En…”
”Rauhoittiko se mieltäsi?”
”No, ei…”
”Saitko hyvän olon tunteen?”
Charlotte kurtisti kulmiaan ja tuijotti miestä.
”En”, hän sanoi, ”mutta toisaalta pääni on nyt kipeä, en oikeastaan jaksa kuunnella sellaista musiikkia.”
”Ah, voin laittaa tämän kiinni”, sanoi Moto ja astahti kohti soittolaitetta, josta hempeä huilunkilinä, tuuli ja valtameren ääni loiskahtelivat.
”Ei se haittaa”, Charlotte sanoi nopsaan, joka oikeastaan piti siitä levystä.
Moto laski kätensä ja tuli taas istumaan Charlottea vastapäätä. Hän meni lotus-asentoon nostaen kädet polvilleen sormet yhdessä koukussa, selkä suorana ja hengitti hitaasti ja syvään. Hän ummisti silmänsä ja sanoi: ”Tällä kokeella oli tarkoituksensa. Halusin viritellä sinua tarkkaavaisemmaksi.”
”Minulla on absoluuttinen sävelkorva”, vastasi Charlotte heti, vaikka arvasikin, ettei kyse tainnut olla siitä. Moto piti edelleen silmät kiinni puhuessaan.
”Se on hieno lahja. Mutta tarkoitin… tarkka-aistikkaammaksi, sillä… osaatko sanoa, Charlotte, mitä musiikki oikeastaan on?”
Taustalla kuuluvien äänten tanssiin oli nyt liittynyt delfiinien tai valaiden surumielisen haikeaa ääntelyä. Se kuulosti hyvin kauniilta.
”Ääntä… ääniä…?”
Moto aukaisi silmänsä.
”Pääsetkö sinä tähän asentoon?” hän keskeytti ystävällisesti. ”Jos et, ei haittaa… käy kuitenkin risti-istuntaan ja laske kämmenet ylöspäin polvillesi, sulje silmäsi ja hengitä hyvin syvään… keskity hetki vain hengitykseesi, sen rytmiin, kuinka se kulkee läpi kehosi…”
Muutaman minuutin kuluttua Moto puhui jälleen ja Charlotte havahtui seesteisestä hetkestään, jonka ajaksi oli jo miltei unohtanut, että he istuivat hänen huoneensa lattialla, eivätkä suinkaan merenrannalla.
”Musiikki ja ääni ovat värähtelyä”, mies kertoi rauhoittavalla, syvällä äänellään, jota oli hyvin miellyttävää kuunnella, ”ne ovat energian värähtelyä. Jokaisella säveltaajuudella, nuotilla ja irrallisella äänellä on oma värähtelynsä ja, kun ne järjestetään yhteen musiikin tai äänimaailman tuottamiseksi, tällä kokonaisuudella on myös oma energiatasonsa. Musiikkienergian tuottama värähtely voi olla joko ylöspäin suuntautunutta… tai sen virtaus voi olla suunnattua alaspäin. Aaltopituudet kulkevat kehomme ja energiakenttämme lävitse, kun kuuntelemme musiikkia, ja se vaikuttaa meihin ylentävästi tai alentavasti. Sen huomaamme tuntemuksissamme: jokin musiikki saa meidän liikuttumaan syvästi, toisesta tanssijalkaa alkaa vipattaa, kolmannesta meissä herää kapinansiemen…”
Charlotte raotti luomiaan, sillä Moton sävy viimeisen vertauksen kohdalla kuulosti erityisen merkitykselliseltä, mutta kun Charlotte vilkaisi häneen, tämän silmät olivat yhä kiinni.
”Tämänkertainen uusi harjoitus on seuraava: yritä tästä lähtien virittäytyä kuuntelemaasi musiikkiin ja arvioida sitä objektiivisesti, tuomitsematta tai omiin mieltymyksiisi nojautumatta. Kokeile, kykenetkö tunnistamaan, minkälaisesta musiikista saat sisäistä voimaa ja hyvää oloa, mikä taas vetää sinua alaspäin ja aiheuttaa kielteisiä tunteita, kuten aggressiivisuutta, ahdistusta tai pelkoa. Mutta ole tarkkana: jokin musiikki voi aluksi antaa voimantunteen, kuten esimerkiksi rokkimusiikki, mutta jälkeenpäin huomaatkin olevasi nuutunut, kuin kertarytinällä äkkiä sinuun iskeytynyt energia olisi saman tein imaistu takaisin vieden mukanaan kaiken muunkin sinussa jo olleen voiman.”
Charlotte avasi silmänsä ja näki Moton katsovan takaisin. Charlotte nyökkäsi merkiksi, että oli ymmärtänyt tehtävänannon.
”Suosittelen myös lämpimästi, vaikken voikaan sitä sinulta kieltää”, mies jatkoi noustessaan hyvin ketterästi seisomaan ollakseen niin pitkä, ”että vähennät tämänkaltaista musiikkia ja tiettyjä genrejä, joilla on… synkähkö imago.” Hän osoitti Qiastron julistetta, jonka yhdellä bändijäsenellä oli pääkallomaski ja toisella paita, jossa katkennut puukko valui veripisaroita.
”Onko niistä oikeasti vai jotain haittaa?” kysyi Charlotte hieman karheasti, sillä oli ollut niin pitkään hiljaa.
”Sen voit arvioida itse antamani harjoituksen perusteella.” Moto keräsi levynsä kokoon, harkitsi hetkisen ja sanoi sitten: ”Jos pidit jostakin tuomastani, voin lainata sitä sinulle.”
”Tykkään tästä”, sanoi Charlotte soivasta merenkohinasta. ”Se tuo mieleen Dewnin.”
”Hyvä, erinomainen valinta. Tässä on sen kannet. Ehdotan, että kuuntelet tätä ennen nukkumaanmenoa samalla, kun listaat kiitoksiasi. Kuinka mainio olo siitä tuleekaan ja niin mukavat yöunet!” hän iski silmää, ja Charlotte liikahti hieman paikallaan: tiesikö Moto, että viimeaikoina kaikki Charlotten unet olivat olleet pelkkää painajaista?
Oppitunti näytti päättyvän siihen. Ennen kuin Moto lähti, hän halasi Charlottea, mutta pysähtyi sitten vielä käsi ovenkahvalla, laukku olallaan.
”Älä vaivu itsesääliin, Charlotte”, hän sanoi ja kuulosti ensimmäistä kertaa melko totiselta. ”Mikään tässä maailmassa tai tässä elämässä ei ole niin vakavaa, etteikö aina voisi iloita aamulla nousevasta auringosta – vaikka se sitten olisikin heti idän horisontissa pilvien takana, sillä siellä se silti on, piilossakin.” Ja hymyillen vielä kerran sädehtien, hän aukaisi oven ja lähti huoneesta. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Nov 19, 2016 17:33:57 GMT
Ei jotain huonoa, ellei jotain hyvääkin
23.12.2015
Joulukuun tullen kaikilla tuntui olevan yksi yhteinen toive: rauha, joka viimein laskeutuisi Orange Woodiin; äänettömät, mutta väsyneet huokaukset siitä, että onni kääntäisi vihdoin takkinsa paremmalle puolelle ja kriisit päättyisivät – että kerrankin voitaisiin vain elää normaalia elämää, sellaista tylsää ja arkista, työntäyteistä hevoselämää, jossa ei koskaan tapahtuisi jonkun ponin ähkykohtausta tai satulasta putoamista kaameampaa.
Charlotte, joka ei oikeastaan edes tiennyt, mikä piti hänet vielä tolpillaan näiden muutamien syyskuukausien jälkeen, jotka olivat olleet silkkaa painajaista päivin ja öin, oli viimein päättänyt, ettei ensivuodesta tulisi yhtä kamala – koska hän ei vain kestäisi sitä. Hän kävi mukisematta Gillianin, Billyn ja Kittyn kanssa Tamulissa kriisiavussa; äidin kyyditsemänä Isterissä aivoskannerissa ja psykologin juttusilla; ja koetti parhaansa mukaan noudattaa Moton neuvoja, vaikka välillä hänen itsekurinsa oikutteli ja toisinaan usko kaikkeen horjui, muttei kuitenkaan kieltänyt sitä, etteikö niistä harjoituksista olisi aina tullut parempi olo… eikä hän oikeastaan muuta halunnutkaan. Hän jatkoi Shalian kanssa Judithin valmennuksessa, ja Andrewlle uhkailuistaan huolimatta teki päätöksensä, ettei ajattelisi Mustia Ruusuja enää. Ja sen päätöksen tehtyään, painajaiset alkoivat viimein vähentyä ja lientyä.
Billy opiskeli edelleen salaa ja odotti seuraavalta vuodelta ennen kaikkea sitä, että pääsisi vihdoin kouluun. Hän oli sangen tyytyväinen elämäänsä, vaikka syyllisyys tuppasi joskus kummittelemaan hänelle, ja alkoi jo uskoa siihen, ettei sedän perhe heittäisi häntä kotitilaltaan pihalle, vaikka Billyn isä olikin tehnyt sen mitä oli. Tomfordille vinoilun ja pojan kiusaamisen hän kuitenkin ajatteli laittaa toistaiseksi jäihin – eihän olisi hauskaa, että häntä itseään kolme kertaa joka suhteessa isompi mies tulisi joku yö sisään ikkunasta ja laittaisi Billyn maksamaan pikkuveljensä piinaamisesta…
Gillianin perheessä taidekoulusta tai Linkasta ei enää puhuttu, ja Gillian oli toiveikas, että ehkä uhkaus oli ollut katteeton, eivätkä Zoey ja Ralph myisikään hänen hevostaan. Sitä paitsi Gillian täyttäisi tulevana maaliskuuna yhdeksäntoista ja olisi silloin Kanadan mittapuulla täysi-ikäinen, joten hänen täytyisi sinnitellä vain muutama hassu kuukausi enää… Hän maalasi muotokuvan Tystä tytölle joululahjaksi ja kirjoitti mukaan mahdollisimman ystävällisen kirjeen, jossa kertoi epämiellyttävästä olosta, joka hänellä tämän seurassa tuli. Hän toivoi, ettei Ty pahastuisi liikaa, mutta antaisi Gillianille vastedes enemmän tilaa… Tomfordillekin hän aloitti kirjettä, muttei loppujenlopuksi uskaltanutkaan antaa sitä, vaan jätti pojan saatavaksi pelkän lahjapaketin. Gillian ajatteli, ettei hänkään saisi enää ahdistella tätä… jos Tomford ei enää halunnut olla hänen kanssaan, Gillianin täytyisi kunnioittaa sitä, ja antaa tämän mennä…
Kitty jatkaa porskutti eloaan niin kuin siihenkin asti: naiivin pirteänä ja juuri kahta sekuntia kauempaa mitään murehtimatta—paitsi ikäänsä, jota hän voivottelisi ainakin uudenvuoden yli ajatellessaan, että jo tulevana vuonna olisi kolmekymmentä ja ”virallisesti” aikuisten oikeasti aikuinen. Samalla hän haaveili romanssista, joka voisi vuosikausien odottelun jälkeen puhjeta hänenkin osakseen, sillä eihän se nyt ollut reilua, että vain nuoriso sai tuta moista hauskuutta!
Emilyn ajatusmaailmasta ei tiennyt kukaan. Vain se oli varmaa, että luottamuksellisimmat tuumailunsa isoäiti kertoi tuhkauurnalle olohuoneen seinällä, kun ketään muita ei talossa ollut paikalla kuulemassa.
Raicy ja Thomas olivat edelleen ihmeissään alalaakson karjan ja maiden yllättävästä käänteestä ja siitä, että Dirk Daviesista oli päästy niin vähällä. Kuka oli saanut sen aikaan?
Ja Alexiina, joka edelleen hermoili hevosopistohanketta ja kaikkia siihen kuluvia kustannuksia, remonttia, suurta arjen mullistusta sekä maneesin rakennusta, siirsi huolensa sivuun aina kouluttaessaan tuota villiä ja vapaata kultaisena kimmaltavaa oria, sillä jotenkin hänestä tuntui, että se toisi hänen poikansa nopeammin kotiin.
Jouluaattoa edeltävänä iltana tallissa humisi tyytyväinen, pehmeä hörinä ja rouske hevosten syödessä heiniään. Heinäkärryt nojasivat seinää vasten; ämpärit ja raipat oli siivottu pois jaloista; ja karsinanpielissä kiemurteli kransseja ja havuköynnöksiä, joista roikkui pipareita, joulunpunaisina rusetteja ja kauniita koristepalloja. Oli tunnelmallista ja oli rauhallista. Vain yksinäinen hahmo kiersi vielä tallissa kurkkimassa hevosten pilttuisiin varmistaakseen kaiken olevan kunnossa ennen kuin sammuttaisi valot ja siirtyisi talon puolelle nauttimaan joulunodotuksen kutkutuksesta täyteläistä illallista muiden kanssa.
”Tomford!” ääni kutsui. Poika säpsähti niin, että pomppasi hieman stetsoneineen ilmaan, mutta rauhoittui nähdessään, että tallinovilta kurkkiva tulija olikin vain Charlotte. ”Tule, me aletaan jo syömään.”
”Olin juuri tulossa”, Tomford sanoi ja suoristi lieriään. Hän vilkaisi vielä, ettei mitään ollut unohtunut minnekään minne ei kuuluisi, ja käveli sitten Charlotten luo ja he sammuttivat valot sekä sulkivat ovet yhdessä.
”Sinä säikähdit minua äsken”, sanoi Charlotte. ”Luulitko, että olen veljesi?”
”Se kävi kieltämättä mielessä”, Tomford vastasi vaiteliaana. ”Huomenna on jouluaatto ja minun pitäisi mennä viettämään sitä mumman ja paapan luo. Jaredkin on siellä, mutta hän olisi saattanut tulla hakemaan minua jo nyt… hän kysyi, mutta kieltäydyin, sillä Alexiina kutsui ensin pikkujouluihin tänne.”
He lähtivät kohti taloa, jonka ikkunat kajastivat kutsuvasti, ja katonpieliä pitkin loistivat kirkkaat jouluvalot.
”Miksi sinä pelkäät häntä?”
Tomford puntaroi vastaustaan. ”Minä… en minä oikeastaan häntä pelkää.”
”Ai etkö? Olet ollut kauhusta kankea joka kerta, kun hän on käynyt täällä!”
”Niin, mutta… se ei ole hänen syynsä. Oikeastaan minä…”, Tomford kiskoi hieman kaulaliinaansa kuin olisi ollut pakkopannassa, mutta päätti sitten ilmiselvästi rohkaistua ja sanoi: ”Kun näin Jaredin viimeksi, elimme todella vaikeita aikoja. Hän muistuttaa minua niistä ajoista. Pelkään niitä muistoja, joita hän tuo mukanaan, en niinkään häntä.”
”Ahaa”, sanoi Charlotte. Hän ei kysynyt minkälaisia vaikeita aikoja Tomford sitten oli silloin elänyt; se ei tuntunut juuri nyt sopivalta, etenkään joulunkynnyksellä, jolloin tahtoi vain heittää kaikki murheet romukoppaan. Sen sijaan hän kysyi jotain muuta. ”Miksi sinä olet vältellyt Gilliania?”
Kaivon ympärille sytytettyjen lyhtyjen himmeässä valossa samea puna nousi Tomfordin vaaleille poskille. Hän laski heti syyllisenä katseen jalkoihinsa.
”En ole tarkoittanut vältellä…”
”Et ole tarkoittanut, mutta sitä olet kuitenkin tehnyt.” Charlotten äänessä oli hienoinen nuhteleva sointi. ”Gillian on hämillään ja hirveän pahoillaan. Se ei ole kovin kauniisti tehty.”
Tomfordin pää meni entistä enemmän kumaraan ja hänen ryhtinsä valahti.
”Olen vain ajatellut hänen parastaan…”
Charlotte pysäytti hänet kuistin portailla ennen kuin he menisivät sisään. Joululaulut raikuivat seinän läpi tunkkaisina heidän korviinsa.
”Millä tavalla Gillianille on parasta se, että sinä olet ääliö?” kysyi Charlotte onton huvittuneesti. Häntä myös jokseenkin kismitti: hän ei voinut käsittää, mitä Tomford oikein pelleili – jos tämä kerran oli saanut (ihme ja kumma, jos ihan rehellisiä oltiin) vastakaikua ihailemaltaan tytöltä, miksi hän käyttäytyi niin läpeensä typerästi? Toiset olivat kohtalon pilkkaamia saamatta edes tilaisuutta nähdä mielitiettyään, saati elää yhdessä, ja toiset heittivät nuo avokämmenellä tarjotut mahdollisuutensa tyystin hukkaan.
”Gillianne on hieno neiti, joka ansaitsee parasta”, sanoi Tomford vakaasti, vaikka käänsikin kasvonsa poispäin Charlottesta niin todetessaan.
”Gillian luulee, ettet pidä hänestä enää.”
Tomfordin kädet vapisivat vähän: hän katseli laitumelle, jota ei siinä talvihämäryydessä juuri näkynyt. ”Mutta kyllähän sinä pidät, etkö pidäkin?” Charlotte tivasi silmät kuistivaloissa kiiluen.
Josh häpisteli hansikoitaan.
”Pidän… pidän kyllä, hyvin kovasti.”
”Joten mikä tässä on ongelma?” naurahti Charlotte. Hän nosti kätensä ja laski sen ystävällisesti Tomfordin olkapäälle. Poika käännähti katsomaan häntä yllättyneenä. ”Kuule, saanko antaa pikkuvinkin? Ei ole mitään hyötyä siitä, että heittäytyy marttyyriksi… opin sen itsekin vasta hiljan ihan kantapään kautta… elämässä ei voi hallita mitään muuta, kuin omia tunteitaan ja tekojaan. Kannattaisiko siis valjastaa ne siihen, että saat sen, mitä havitteletkin?”
Tomford tuijotti häntä ällistyneenä. Charlotte hymyili itseironisesti.
”Huomenna on jouluaatto. Kitty tai mummi, tai molemmat yhdessä, tekee sen jäynän, että ne ripustavat niitä hemmetin misteleitä pitkin kattoja… niin kuin tässä haluaisi suudella sukulaisiaan...” Charlotte ajatteli Billyä huulet törrössä ja irvisti. ”Suosittelen, että hakeudut sellaisen lähettyville ja juuri, kun sopiva hetki koittaa…” Hän nosti toista kulmaansa ja laski sitten kätensä pojan hartialta. Josh katsoi häntä, mutta nyökkäsi. Hän näytti äkkiä seisovan ryhdikkäämmin ja näyttävän paljon tarmokkaammalta kuin vain hetki sitten, jolloin hän oli ollut kuin kaikki maansa myynyt miespoloinen.
”Kiitos tuosta, neiti Charlotte. Lausuitte juuri hyvin viisaita sanoja.”
Charlotte naurahti ääneen. Häneltä viisaita sanoja? Jo oli aikoihin eletty…
”Onko sovittu sitten?”
Tomford nyökkäsi entistä ponnekkaammin. Charlottekin nyökkäsi ja oli jo avaamaisillaan ulko-ovea, kun Josh kiirehti edelle ja piti sitä hänelle herrasmiesmäisen kohteliaasti auki. Charlotte hymyili ja niiasi kiitokseksi, ja niin he kävivät yhdessä eteiseen.
”No, viimeinkin! Mikä ihme teillä maksoi? Pian nyt, haluan pitää perhekokouksen.” Äiti viiletti tonttulakki päässään heidän editseen olohuoneeseen. Takanreunuksella roikkui jo eriväristen sukkien rivi ja arinalla rätisi iloisesti tuli. Vanhan kaappikellon edessä nurkassa seisoi vielä naku joulukuusi, jonka Thomas oli edellispäivänä heittänyt heidän pihaansa, ja jonka he koristelisivat kaikki huomenna yhdessä. ”No niin, hiljaisuutta kiitos! Billy, laitatko sitä musiikkia hetkeksi pienemmälle? Emily, tule sinäkin tänne.” Isoäiti jätti glöginvalmistuksen ja tuli istumaan pöydän ääreen. Billy ja Gillian kääntyivät nojaamaan sohvan selkänojan yli kasvot pöytään päin kiinnostuneesti Alexiinaan katsoen; Charlotte pisti sivusilmällä merkille, että Tomford nyökkäsi ja hymyili tytölle epävarmasti, joka näytti ilahtuvan siitä suuresti. Pari viikkoa sitten vuoden täyttänyt Oliver istui Raicyn sylissä pöydän päässä ja heillä kummallakin oli myös tontunmyssy – ihme, että äiti oli saanut isän pukemaan sellaisen päähänsä. Läsnä olivat lisäksi Moto, joka hymyili Charlottelle sädehtien, ja Judith, joka ei ollut vielä aivan kotonaan Centereillä ja sen huomasi hänen aavistuksen jäykästä olemuksestaan yrittäessään vältellä keskustelua papupatana pälpättävän Kittyn kanssa, istuessaan pyörätuolissa itsekseen sivummalla pieni konjakkilasillinen kädessään ja oma tonttulakki ihan vinossa.
”Säästin näitä uutisia, sillä halusin, että te olisitte kaikki paikalla…”, äidin posket olivat punaiset ja hän puhui melkein läähättäen. Hän otti selkänsä takaa esiin jotain: se oli paksu nivaska postia. Hän selasi niitä ja viskasi muutaman sivuun. Loput hän painoi rintaansa vasten ja silmät suljettuina hengitti pari kertaa syvään. ”Tarkastustulokset tulivat!”
Seurue puhkesi heti äännähdyksiin.
”Nyt jo?” Raicy sanoi ja kohensi Oliveria polvellaan.
”Hevosopistosta? No, mitä siinä sanotaan?”
”En tiedä, en vielä avannut tätä!” äiti henkäisi. ”Mutta käydään se läpi viimeisenä… minua jännittää liikaa… Tässä on joulukortteja”, hän erotteli postikortit kirjekuorista ja laittoi ne yksitellen kiertämään pöytää ympäri. ”Dewniltä, hauska kuva… ja vanhemmiltani Suomesta, Dorikselta, Hannaltakin tuli—hän on kuulemma perustanut oman tallin ja mennyt naimisiin. F&H Stablesin porukoilta, totta kai, sekä Norringtoneilta… ja Ranskasta Huttikselta.”
Charlotten sydän hypähti pienesti.
”Ja tämä kirje on sinulle”, äiti sanoi ojentaen yhden harmahtavan kuoren Charlottelle. Lyhyen, hullun hetken ajan Charlotte oli aivan varma, että kirje oli Lucasilta, mutta sitten hän lukikin kuoren yläkulmasta lääketieteellisen laitoksen nimen. ”Ajattelin, että haluat ehkä lukea sen itseksesi. Minun täytyy kuitenkin kuulla, mikä on lopputulos.”
”Ei sillä väliä”, Charlotte sanoi toivuttuaan pienestä pettymyksestään. ”Voi sen katsoa heti, että olenko minä hullu vai en.”
Äiti katsoi häneen hellästi nuhdellen, kun Charlotte otti laiskasti tulokset esiin. Hän vilkaisi ne nopeasti läpi.
”Ei mitään”, hän sitten sanoi. ”Aivokuvat normaalit...”
”Hyvä”, isä sanoi heti.
”Niin on”, äiti sanoi huojentuneena. Hän taputti nopsasti Charlotten poskea ja palasi kirjeiden ääreen. ”Sitten, sitten…”, äiti nosti eteensä jonkin pitkältä luettelolta näyttävän. ”Haluaisin keskustella alustavasti teidän kaikkien kanssa seuraavasta vuodesta. Minulla on tässä ylhäällä vähän hahmotelmaa siitä, mitä tuleman pitää… voitte esittää niistä mielipiteenne. Ensiksi, Shalian astutus—”
”SHALIAN ASTUTUS?!” huusi Charlotte niin kovaa, että äiti katsoi häntä moittien ja Moto hörähteli naureskellen.
”Kuulit oikein—”
”Me siis astutetaan Shalia??” Charlotte oli niin innoissaan, että tuntui kuin takapuoli voisi irrota.
”Hyvä päätös”, virkkoi Judith taustalta.
”Voi, miten kivaa!” Gillian ilahtui ja Kitty yhtyi samaan.
Äiti ryki. ”Tammikuussa olisi tarkoitus pitää siitospäivät… luentoja ja sellaista aiheeseen liittyvää. Siinä samalla sitten astutetaan Shalia sekä Vitani—tai siis Candy.”
”Millä orilla? Joko se on valittu? Saanko minä valita??”
”Ori on jo valittu”, äiti sanoi, ”mutten usko, että sinulla on siitä mitään valittamista.”
Ja vähän yllättäen Charlotte pudisti päätään ja oli vain pelkkää hymyä: hänen oma arabinsa saisi pikkuarabivauvan!
”Ystävänpäiväksi ajattelin järkätä taas jotain… tai oikeastaan toivoin, että te keksisitte jotain”, Alexiina viittasi nuorisoon. ”Lumbostahan tiedätte sen verran, että se ei varmaan elä enää kauaa… Olen esittänyt mielenkiintoni yhtä Tossahin myynnissä olevaa vuonohevostammaa kohtaan... joitain muitakin uusia hevosia varmasti tulee talliin.”
Siihen Billy, Gillian ja Kitty vaihtoivat tyytyväisiä ilmeitä. Olihan se aina hauskaa, kun sai tutustua uusiin kaviokavereihin.
”Olen nyt myös sitä mieltä, että meidän kengittäjään ei voi oikein luottaa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän tekee yllättäen tenät, eikä joulunalusaika ole ainut syy. Niinpä pidän silmät avoinna siltä saralta, että kengittäjä tulee vaihtumaan”, jatkoi äiti. ”Kiinnostaisiko sinua, Moto, pitää taas joku NHB-klinikka?”
”Ilomielin”, musta mies vastasi.
”Heinäkuussa olisi myös yksi Englannin matka, mitä tuumiskelin… jos Shalia on jo silloin käytössä, haluaisitko lähteä kanssani reissuun?” äiti kysyi katsoen Charlotteen.
Charlotten leuka loksahti.
”Ai… ai niin kuin, että minä ihan jopa tosiaan pääsen oikeasti mukaan?”
”Etkä vain mukaan, vaan koko matka olisi sinulle”, äiti nyökkäsi.
”Minne sitten? Ninthwoodiin?”
”Voisimme poiketa sielläkin, mutta eräällä peribrittiläisellä hevostilalla, Hemsburyssä, olisi Horse Show –tapahtuma, johon voisit osallistua Shalian kanssa.”
Charlotte oli yhä suu auki. Lopulta hän tajusi, että häneltä odotettiin vastausta, joten häkeltyneenä hän nyökytti nopeasti päätään ja ähki: ”J-Joo …joo!” Hän ei edes välittänyt, mitä tapahtuma sisältäisi, hän tiesi vain, että se kuulosti hurjan hauskalta.
Äiti nyökkäsi.
”Ja sitten… no, Raicy, haluatko sinä kertoa tähän väliin?”
Hän katsoi pöydän yli isään, joka rykäisi.
”Niin… no, voisinhan minä. Billy tietääkin jo”, Raicy sanoi, ja Billy röyhisti siihen ylpeänä rintaansa sohvalla – Gillian pukkasi häntä huvittuneesti, ”että alalaakson juttu ratkesi… osittain.”
”Ai se, että kuka osti ne maat?”
”Niin… tai ratkesi ja ratkesi. Kävi ilmi, Thomasin salapoliisin työtä taas, että… Dirk Daviesin ajoi ulos herra Madclock.”
”Mitä?!” huudahti Charlotte tyrmistyneeseen hiljaisuuteen, joka huoneeseen oli tuon julistuksen myötä laskeutunut. Hän oli tuskin vielä edes toipunut Shalia-uutisista. ”Mutta… mutta eihän se ole mahdollista! Herra Madclockhan on—”
”Kuollut. Niin on. Tämä on kartanon uusi omistaja”, Raicy sanoi.
”No, kuka hän sitten on?”
”Sitä, kun ei tiedä.” Isä levitti käsiään ihmettelevä ilme omillakin kasvoillaan. ”Ei kuulemma ole paljastanut henkilöllisyyttään. Mutta Thomas sanoi, että varmaa on, että hän on Colt Amen Villan uusi omistaja ja käyttää myös nimeä ’Herra Madclock’… tai pelkkä M”, Raicy lisäsi sellaiseen sävyyn, kuin kukaan, joka käyttää pelkkää kirjainta nimenään, ei voi olla ihan normaali.
Charlotte vaihtoi hämmästyneitä katseita muiden kanssa, mutta valitettavasti paikalla ei ollut juuri sitä henkilöä, jolle se oli tarkoitettu.
”Ja hänkö nyt omistaa alalaakson?”
”Suurimmaksi osaksi.”
”Eli? Mitä se nyt sitten tarkoittaa? Voidaanko me pitää lehmiä siellä?”
Raicy nyökkäili hitaasti. ”Siltä vaikuttaa. Thomas oli anonut tältä mysteerimieheltä lupia, ja ne olivat heti heruneet.”
”Kummallista”, sanoi äiti hiljaa, mutta hyväksyvästi. Isä kohautti taas harteitaan.
Jonkin aikaa kaikki olivat vaiti ja varmasti miettivät, kuka tämä salaperäinen uusi Madclock oikein oli – kaikki paitsi Judith, joka hikkasi itsekseen nurkassaan ja mutisi perään: ”Anteeksi vain…”
”Ehkä se selviää ajallaan”, äiti sanoi, ja lumous tuntui särkyvän. Hän otti postipinosta esiin ison ruskean kirjekuoren. ”Sitten on tämä asia”, hän sanoi vähemmän innostuneesti, ”oikeudenkäsittelykirje Williamin asiasta.”
”Onko sitä pakko avata nyt?” Raicy murahti. ”Jos vasta joulun jälkeen…”
”En minäkään haluaisi joulumieltä tällä pilata, mutta pakkohan se on katsoa missä nyt mennään”, Alexiina huokasi. Hän repäisi kuoren auki ja otti esiin virallisen näköisen kirjeen, jonka taitteli auki ja luki kurttu jo valmiiksi otsallaan läpi. Mutru kuitenkin silisi nopeaan ja sen tilalle nousi ällistynyt hämmästys. Äidin suu avautui ja hän kuiskasi: ”…Oho.”
”No?!” kaikki tuntuivat sanovat yhteen ääneen.
”William… oikeudenkäsittely, joka oli määrätty tulevaksi helmikuuksi ja jossa oli tarkoituksena käsitellä omistajuuskiistaa… on… peruttu.”
Kaksi sekuntia kaikki vain toljottivat häntä kuin eivät olisi ymmärtäneet sanaakaan; sitten lähimpänä Alexiinaa istuva Charlotte repäisi kirjeen hänen kädestään lukeakseen itse, mitä siinä sanottiin. Äiti jäi käsi vielä pystyyn tuijottamaan Raicyä, joka näytti täysin hukanneen puhekykynsä. Oliver heilutteli veitikkamaisesti hymyillen tonttulakkiaan.
”Eikö me menetetäkään taloa?” kysyi Charlotte luettuaan useita kertoja niin kapulakielellä kirjattuja lauseita, ettei silti voinut olla varma ymmärtäneensä kaiken oikein.
”Onneksi olkoon”, Moto toivotti syvällä äänellään.
”Ihanaa!” huudahti Gillian sohvalta. Kitty löi voitonnyrkkiä ilmaan.
”Älkääs nyt, näytä minulle sitä”, Raicy sanoi ryhdistäytyen ja otti kirjeen. ”Tässä on varmaan joku koira taas haudattuna… Williamin temppuja varmaan…” Mutta isä ei kuitenkaan tuntunut löytävän porsaanreikää, sillä ei sanonut enää muuta.
”William on vetänyt haasteen takaisin”, Alexiina sanoi varovaisesti, kuin ei aivan voisi uskoa sitä todeksi ja vakuuttelisi asiaa vielä itselleen. ”Hän luopui siitä.”
”Siltä näyttää…”, Raicy mutisi pöllämystyneenä silmät kirjeessä. Ja viimein kaikki puhkesivat juhlintaan, huokauksiin ja ilahtuneeseen puheensorinaan. Suuri ja raskas paino tuntui liuenneen heidän rinnastaan; Charlottestakin tuntui, että hän kykeni äkkiä hengittämään paljon vapaammin.
”Mikä mahtoi muuttaa hänen mielensä?” ihmetteli äiti hiljaa, kun nuoret riehakoivat onnellisina, ja Moto katseli heitä hyväntahtoisesti; Judith paheksuen.
Raicy pudisti päätään ja otti sen sijaan pitkän kulauksen glögilasistaan.
”Tähän hyvien uutisten listaan mahtuu sitten varmaan vielä lisää iloisia yllätyksiä”, isä sanoi ja viittasi viimeiseen avaamattoman isoon kuoreen: hevosopistotarkastuksen tuloksiin. ”Katsotaan sekin nyt pois, että pääsee kunnon pirskeet vasta käyntiin ja voidaan kohotella maljat.”
Alexiina nielaisi ja siirsi kätensä kuoren päälle, muttei ottanut sitä käteensä. Hän tuijotti sitä.
”Avaa! Avaa! Avaa!” kaikki alkoivat toistaa kuorossa. Äiti katsahti heihin ja naurahti ilottomasti, nosti kirjeen ja alkoi tärisevin käsin avata sitä. Puolivälissä hän kuitenkin hengähti ja pudisti päätään.
”Ei, en pysty siihen. Josh, avaa sinä.”
Tomford otti kuoren tottelevaisesti ja repäisi sen loppuun asti auki. Hän poimi kirjeen esille… Kätten rytmikäs taputus hiljeni, kun kaikki ikään kuin kumartuivat lähemmäs. Tomford tuuppasi silmälasejaan paremmin nenälle ja keskittyi lukemaan:
”’Hevosopiston perustamislupahakemuksen tarkastuksen tulokset… annettu virallinen päätös joulukuun—’”
”Hyppää suoraan vain siihen päätökseen”, Raicy sanoi. Äiti istui lamaantuneena aloillaan eikä näyttänyt uskaltavan hengittääkään. Charlotte tunsi ensimmäistä kertaa jotain kummallista: mitä ihmettä se oli? Myötätuntoa äitiä kohtaan? Tämä oli ollut niin innoissaan tästä hankkeesta… ja Charlotte tajusi, että hän oikeastaan toivoikin, että he olivat saaneet luvan.
”’Lupa opiston perustamiselle on…’”, Tomford rykäisi hiljaa ja kaikki tiesivät tuloksen jo ennen kuin hän sanoi sen: ”’evätty.’”
Tonttulakki valahti äidin päästä ja tipahti lattialle.
”Ooooh”, Kitty ja Billy voihkaisivat.
”Sillä lailla”, tokaisi Judith ja auttoi itselleen uuden ryyppylasillisen.
Charlotte kääntyi pahoillaan äitiin päin, jonka ilme oli tulkitsematon, ja taputti tätä kädelle. Äiti yritti hymyillä kiitokseksi lohdutuksesta, mutta hymy oli hyvin teennäinen ja iloton. Hän oli selvästi karvaasti pettynyt.
”Mitä varten ne sen eväsivät?” Raicy ärähti. ”Vaimoni hutki hullunlailla töitä mokoman eteen ja hekö voivat sitten siellä yläportailla vain keksiä, ettei onnistukaan?”
”’Päätöksestä on oikeus valittaa neljäntoista vuorokauden kuluessa—’”
”No totisesti valitetaan”, Raicy sanoi.
”’—päätökseen vaikuttavia tekijöitä… puutteelliset ratsastus- ja opetustilat—’”, Tomford jatkoi kirjeestä lukien.
”Puutteelliset ratsastustilat?” isä keskeytti taas. ”Mitäs varten se maneesi on tuonne nousemassa, ei ainakaan maisemakoristeeksi! Sitähän sanottiin niille ja niihin anomuksiin kirjattiin, että ratsastushalli valmistuu—”
”Shh”, Emily hyssytti, ja Tomford jatkoi: ”’—puutteita turvallisuustekijöiden huomioimisessa—’”
”Se oli meidän vika”, Charlotte sanoi heti. ”Ne tarkastajat näki miten pallo iski Castroa pers—”
”Ääääh, eiii!” Kitty huudahti. ”Se oli mun idea, että pelataan pesistä!”
”No ei ne nyt siitä voineet hernettä nenään ottaa”, Billy tiuskaisi.
”Osuit Tomfordiin kahdesti ja sitten Tomford lyö hevoseen…”
”Joo, huonoa tuuria, mutta ei täällä normaalisti pesäpalloa pelatakaan.”
”Väliäkö sillä? Ne näki sen silloin ja ei niitä muut päivät kiinnosta…”
”No niin, ei auta tapella siitä enää”, Emily sanoi Billylle ja Charlottelle. ”Jatka, ole hyvä, Josh.”
”’…puutteelliset majoitusmahdollisuudet opiskelijoille, kuten myös ympärivuotiseen asumiseen sopimaton tallin yläkerran tila—’”
Äiti liikahti vasta silloin ensimmäisen kerran tuloksen kuultuaan. Ääni hieman käheänä hän kuiskasi:
”Kuinka niin sopimaton asumiseen? Tallin yläkerta suunniteltiin majoittamaan opiskelijat.”
Tomford pudisti päätään.
”En osaa sanoa, ma’am. Tässä ei selitetä sitä sen tarkemmin.”
”No jo on taas!” Raicy sanoi.
”Mulkkuja mitä mulkkuja”, Charlotte nakkasi olkaansa. Isä osoitti varoittavalla sormella häntä kohti.
”Mitäs te nyt meinaatte?” kysyi Judith nurkastaan. Hänen kasvonsa rusottivat aika tavalla. Vastauksen antoi ystävällisellä, horjumattomalla äänellä Moto: ”Yrittää uudelleen, tottahan toki.”
Äiti näytti saavan miehen lämpimästä hymystä voimaa, sillä hän ravisteli äkkiä päätään, nosti pudonneen lakin Jujen suusta ja asetteli sen takaisin nutturalleen.
”Tottahan toki”, hän sanoi reippaammin, vaikka sanat värähtelivätkin vielä.
”Mitä, yritetäänkö?” Charlotte hämmästyi.
”Tietysti… ei sitä näin helpolla luovuteta, niinhän sinä sanoit minulle.” Äiti iski Charlottelle silmää. ”Ensin perehdyn jokaiseen epäkohtaan, jonka takia hanke kaatui… ja sitten teemme niille jotain. Toivon mukaan voimme pian sen jälkeen jo anoa lupaa uudelleen.”
”Et kai nyt, kun on joulu?” sanoi Charlotte huolissaan. Alexiina nauroi.
”Siinä tapauksessa”, isä heilautti kättään ja pomputti Oliveria polvellaan niin, että taapero näytti olevan ponin kyydissä, ”eiköhän oteta kaikki uudet mukilliset glögiä ja nosteta malja tulevalle vuodelle!”
Ja heti saatuaan Emilyn jakamat lasilliset eteensä, kaikki kohottivat ne ilmaan.
”Ensivuodelle” sanoi Raicy, ja muut toistivat kuorona perässä: ”Ensivuodelle!”
Vaan millainen vuosi ja sen mukana tuomat tempaukset koettelisivat Orange Woodia seuraavaksi? Se selviää… |
|
