katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 170 
Oma hevonen: Deluxe
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Feb 3, 2016 18:06:37 GMT
Tuulen sävel 2
2.9.2015
”You're fuckin' crazy… old child… ya know you're crazy… I said you're craaazyyy”, lauloi Billy karheasti serkkutytölleen—sille yhdelle ja ainoalle—kun he talsivat tämän perässä myllymäkeä pitkin ylös kohti tuulimyllyä. Billy tiesi osaavansa laulaa. Hän oli myös etevä matkimaan toisia ja heidän puhetyylejään, mutta teki sitä harvemmin, sillä ihmiset eivät yleensä kamalasti ilahtuneet siitä, että heistä tehtiin viattomalla hassuttelulla vähän pilkkaa…
”Kiitos, Bills, mutta säästä ääntäsi ensimmäisiä varsinaisia harjoituksia varten”, Charlotte tokaisi. Tämä mennä viipotti päättäväisenä edellä, nokka pystyssä, kuten hänellä oli tapana. Haavat hulmusivat ja tiputtelivat syksyn ensimmäisiä lehtiään heidän päällensä. ”Saat sitä paitsi antaa Tylle ja Patricialle näytteet äänilahjoistasi vähän panostetummin heti, kun testataan akustiikkaa.”
Mutta pian myös Ty lauloi Charlotten olevan mielenvikainen, kun he läväyttivät vanhan tuulimyllyn oven selälleen auki ja heitä vastaan pyörteili heinäpölyn ja ötökänjätösten tuulahdus.
”Lovely”, sanoi Ty suutaan maiskauttaen. ”Niin mikä akustiikka? Täällä homeisessa myllyssä mitään akustiikkaa ole koskaan kuultukaan…”
”Niin, ei vielä”, sanoi Charlotte vaikuttaen itseensä kovinkin tyytyväiseltä tästä pähkähullusta tempauksestaan heidän soittopaikakseen, ”mutta voin pyytää isää tekemään jotain asialle. Ehkä seiniä voisi vähän laudoittaa—”
”Koko paikka pitää laittaa maan tasalle ja uusiksi”, Ty tokaisi. Tämä tyttö, joka oli olevinaan kovakin kundi, oli Billystä äärimmäisen rasittava. Hän ei edelleenkään ollut varma, mitä koko bändijutusta tulisi tuon kanssa…
”Tällä on paitsi historiallista, myös tunnetason merkitystä”, hän tokaisi takaisin purevasti, mutta oli harmi kyllä siitä samaa mieltä, ettei tuulimyllyssä ollut tietoakaan minkään sortin akustiikasta.
”Mutta tila riittäisi”, Charlotte arvioi heistä piittaamatta, ”kunhan ensin tietenkin siivotaan paikkoja…”
Patricia kiersi myllyn heistä ensimmäisenä hyvin tarkasti läpi ja katsoi korkeuksiin tikkaille, jotka veivät myllyn eri kerroksiin.
”Hei—soitetaan jokainen omalla tasolla: mää oon rumpujen kanssa alhaalla, viulu vaikka tossa seuraavalla ja laulaja sitten kiekaisee oikein kunnolla tuolta ylimmältä kerrokselta”, vitsaili Ty. Hän kiipesi ensimmäiset tikkaat. ”Hyi hitto—täällä on ties mitä moskaa…”
”Oletko edes varma, että me saataisiin käyttää tätä?” epäili Billy vahvasti Charlottelta. Charlotte katsoi häntä uhmakkaasti, tummat kulmat kurtussa ja ruskeat silmät leimuten.
”Miksi ei saataisi? Ei tällä mitään funktiota ole muutenkaan, täällä se nököttää yksinään ja senkin ainoa vakiovierailija on tällä hetkellä ties missä kaukana!”
Se oli totta, mutta Billystä silti tuntui, etteivät täti ja setä aivan ratkeaisi riemusta kuullessaan, että Centerien tuulimyllystä tehtäisiin bändikerhon kokoontumiskeskus…
”Kannattaisiko kumminkin ensin kysyä, ennen kuin lyödään mitään lukkoon?”
”Joo, joo, kyllä minä huolehdin… paitsi, että sinähän sitä voisit kysyä!” Charlotten ilme äkkiä suorastaan aukeni, kun hän töllötti Billyä. ”Tietysti! Sinä kysyt äidiltä ja isältä! He eivät varmastikaan kiellä niin jyrkästi, kuin jos minä esittäisin saman asian…”
”A-haa! Eli epäilet itsekin, ettei tämä onnistu”, näykkäsi Billy tarkkana.
”Juhuu!” huusi Ty korkealta heidän yläpuoleltaan, mahdollisesti ylimmältä tuulimyllyn kerrokselta. ”Hei te siellä, maan matoset! Täältä näkee aika kivasti kauas merelle…”
Patricia kierteli tutkiskellen jyrkänteen reunalla olevia kivenlohkareita, kun Billy ja Charlotte tulivat ulos. Tuuli mereltä oli navakka ja vihmoi heidän hiuksiaan pois kasvoilta. Patrician mustansileät pitkät hiukset aaltoilivat ilmassa, kuin öinen savupilvi. Billy katseli niitä lumoutuneena.
”Veljeni tuppasi istumaan tässä”, kertoi Charlotte Patricialle käveltyään tämän vierelle ja potkaistuaan laimeasti yhtä kivistä. Goottityttö tuijotti nyt kauas horisonttiin poissaoleva ilme kasvoillaan. Billykin tuli heidän rinnalleen, mutta häntä korkeus ja pitkä pudotus vaahtopäisiin kuohuihin ja teräviin kiviin alapuolella kahmaisi vatsalaukusta ja teki polvista hyytelöä, joten hän peruutti takaisinpäin. Ei hän korkeita paikkoja pelännyt… mutta vältti kyllä, jos mahdollista. Kysyi jo tarpeeksi itsekuria ja rohkeutta ratsastaa tallin isoimmalla, 180-senttisellä Castrolla, eikä pelkästään ruunan pahantahtoisen temperamentin vuoksi.
”Koska hän tulee takaisin?” Patricia kysyi sointuvan kylmällä äänellään, joka vain tuskin kantautui Billynkin korviin humisevan tuulen yli. Osasikohan hänkin laulaa… tuolla äänellä varmasti hyvin ja se sopisi duettoon Billyn oman äänen kanssa… ehkä paremmin, kuin serkkutytön… Charlotten vastausta Billy ei sitten kuullutkaan. Ty rääkäisi heille ja vilkutti tuulimyllyn siivekkeitten takaa. Ne pyörivät melko nopeassa tahdissa ympäri.
”No? Mitä tuumaatte tästä?” Charlotte kysyi käännyttyään takaisin myllyyn päin.
Kukaan ei vastannut. Billyä edelleen epäilytti, ja Patricia vain muuten piti omat ajatukset mielellään omana tietonaan. Siinäpä vasta mielenkiintoinen ja mystinen tyttö…
Billy lupasi tiedustella tuulimyllyasiasta Raicyltä joku kerta, kun sopiva hetki siihen vaikka alalaaksossa tulisi. Charlotte hoputti ja painosti häntä lähestymään myös Alexiinaa samalla asialla, mutta Billy ei sanonut siihen vielä juuta taikka jaata.
”Laula vähän nyt jotain”, serkku sitten käskytti. ”Testataan, miltä täällä kuulostaa!”
”Mä voin!” tarjoutui Ty ja samassa jo karjaisi niin nuotin vierestä, että kylmät väreet kipittivät pitkin Billyn niskaa kaulahuivin alla. Hän ei piilotellut mielipidettään tytön laulutaidoista irvistäessään kärsivästi.
Charlotte oli pitänyt kasvonsa paremmin peruslukemilla. Hän katsoi Billyä merkitsevästi ja Billy valittavasti takaisin.
”Korvani menivät lukkoon, ei nyt pysty”, hän sanoi ja työnsi etusormen korvakäytäväänsä toinen silmä kiinni. ”Mitä, jos sinä laulaisit?” hän ehdotti kääntyen Patrician puoleen. Tämän valkoiset kasvot eivät värähtäneetkään, vaikka Billy koetti yhtä hymyvalikoimansa sievintä ja sokerisinta tietyllä varauksella.
”Ei me kaikki voida olla solisteja!” valitti Charlotte närkästyneenä varmaankin Billyn temppuilusta. Billy tykkäsi temppuilusta. Hän tykkäsi myös korttitempuista ja kaikenlaisista muista tempuista, kuten jonglöörauksesta (jota oli toistaiseksi huonolla menestyksellä yrittänyt opettaa Kittylle). Ehkä hänen olisi pitänyt hakeutua pelleksi sirkukseen.
Samaa mieltä näytti Charlotte olevan. ”Sinä sen sijaan olet, joten alapa laulaa!”
”No, mitäs saisi olla?” Billy hieraisi käsiään yhteen. ”Jotain lisää G&R:ltä?” Hän kokeili sieltä sun täältä mitä tulikin mieleen yleisönään kolmen tytön tylsämielinen seura: Charlotte oli jatkuvasti äreän näköinen, Ty vaihteli halveksuvan ja pilkan väliltä kasvonilmeitään ja Patricia tuijotti ilmeettömänä ihan päinvastaiseen suuntaan kohti seinää. Nuottirimpsut hävisivät jonnekin korkeuksiin, rakoilevan myllyn seinien koloihin. Billy lopetti. ”Ei tästä mitään tule”, hän tokaisi.
”Se meni ihan hyvin.”
”Ei—kun tästä bändijutusta”, huokaisi Billy. ”Meillä ei ole paikkaa, ei kaikkia jäseniä koossa eikä yhteisymmärrystä.”
Charlotte ei näyttänyt haluavan antaa periksi. ”Kyllä tästä vielä jotain saadaan aikaiseksi!” hän vakuutti tarmokkaasti.
Ehkä, ajatteli Billy, ehkä ei. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 126
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Feb 4, 2016 16:53:11 GMT
Villin lännen mailla
4.9.2015
Laakso oli valeltu kauniilla, kimmeltävällä kullalla. Kumpuilevat kukkulat lakaisivat vuorollaan maisemaa: aamu-usvainen hämäryys ja nousevan auringon kirkkaus vuorottelivat niiden rinnuksilla. Billy ratsasti hänen jäljessään polkua pitkin mäkeä alas tasapainotellen itseään Castron kapeassa selässä. Vaikka Williamin poikia olikin, Raicyn oli myönnettävä, että Billy oli näppärä apu lehmien kanssa. Hän myös tuntui perinteikkäästä vapaakarjan kasvatuksesta aidosti kiinnostuneelta, toisin kuin Raicyn omat lapset. Niinpä Raicy ei napissut tai narissut laisinkaan—eikä varsinkaan näin kauniina alkusyksyn aamuna—kun he ottivat raville hiekkatiellä ja jatkoivat vielä muutaman kilometrin kohti kaakkoa.
”Huomenia!” tervehti Thomas Jordan, kun he ratsastivat paikalle. Thomas oli jaottelemassa rehuja heinälakeriin, Cookien vetämään puiseen kärryyn, josta ne viskeltäisiin lehmien saatavaksi. ”Terve, Billy.”
Hommaa alalaaksossa riitti aina, joten apukädet olivat erittäin tervetulleita. Paitsi, että lehmät piti lypsää aamuin illoin, muuta karjaa piti pitää silmällä omilla kaukaisemmilla laidunmaillaan. Orange Woodin sorkkakansaan kuului noin kymmenpäinen lypsykarja, kanadalaisia black jerseyitä, jotka elivät pienemmällä rajatulla laidunalueella kesäisin ja siirrettiin pihatolliseen tarhaan talvikaudeksi, sekä toiset kymmenen sonnikaveria. Lihakarjasta osa kuului Thomasille, osa Dirk Daviesille.
”Jaaha, pitäisi sitten alkaa sitä pihattoa taas katsomaan”, sanoi Thomas, kun Raicy jalkautui. ”Talvi tulee yllättäen sitten, kun se tulee.”
”Niinhän se on. Pärjäätkö? Veisin Billyn aamutipsuttelulle.”
Thomas heilautti kättään ja uuden kuormallisen heinää lakeriin. ”Kyllä tämä tästä. Jotain niitä Dirkin poikia on tulossa auttelemaan piakkoin.”
Raicy haki puiset kuhmot ja kuhmokärryn, kiinnitti Rickyn satulan remmeihin sen varret ja nousi takaisin ratsaille. He ratsastivat aitaportille, jonka Billy sai avata Castron kanssa. Raicy seurasi hänen kättentyötään kärsivällisesti. Vaalea ruuna luimisti korviaan Raicyn quarterille, joka oli kuin ei huomaisikaan. Billy sulki portin ja he lähtivät käymäjalkaa kohti ruskeantummaa laumaa lehmiä.
Raicy laskeutui jälleen satulasta ja laski Rickyn ohjakset maahan. Hän suoristi stetsoniaan ja alkoi irrottaa kuhmokärryjä. ”Lypsettävä lehmä ajetaan tuohon aitaukseen”, hän ohjeisti, ”ja se on sinun hommasi. Se pitää ajaa ensin erilleen ja ohjata sisään portista. Sen jälkeen otat yhden noista kuhmoämpäreistä ja alat hommiin.”
Billy nyökkäsi keskittyneesti ja pyysi Castron jälleen liikkeelle. Sillä välin, kun Billy valikoi lähimmistä lehmistä yhden ja lähti ohjaamaan sitä maiskutellen ja äännähdellen ja lassoköysikerällä reiteensä läpsytellen avoimista porteista pienempään aitaukseen, Raicy talutti Rickyn irti kärrystä ja seurasi veljenpoikansa lehmänkäsittelyä sivusilmällään.
”Hyvä”, hän sanoi. ”Sulje portti.”
Billy jätti lehmän muista erilleen, sulki portin ja ratsasti hakemaan ämpäriä. Raicy ojensi hänelle yhden, jonka Billy pujotti satulan nupikkaan. ”On tärkeää, että tuore maito lypsetään puuastiaan”, Raicy kertoi. ”Jos se joutuu kosketuksiin metallin kanssa, vitamiinipitoisuus kärsii.”
Aamu oli siinä vaiheessa jo valjennut ja aurinko kirinyt kunnolla taivaalle, kun Billy ja Raicy löntystivät varovaisesti takaisin täysinäinen kuhmokärry perässään. Raicyn tyynen rauhallinen ja tyytyväinen mieliala sai happaman särmän, kun kauempana hiekkatiellä näkyi heitä kohti navettapihatolta päin ajavan tummanvihreä maasturi. Se jarrutti pölypilvi pyörteillen sivuun heidän kohdallaan ja kuljettajan puoleinen autonikkuna veivattiin alas: siitä ulos katsoi lihava, häijynnäköinen mies sikari suussaan.
Tervehtimättä tai muutoin mitään sanomatta, Raicy pysäytti Rickyn hivenen vastentahtoisesti.
”Vielä sinä jaksat, Center?” mies autosta töräytti ilkeästi. ”Kiikuttaa litkuja, kuin mikäkin maitotyttö. Lehmilikkojen puuhaa tissien häpistely!”
”Davies”, Raicy sanoi jäykästi. Ovi pongahti auki ja pallomainen mies kampesi itsensä ulos. Hän tuprutteli sankkaa savupilveä sikaristaan, joka lensi säyseän tuulen mukaan. Hän seisahtui kärryjen viereen ja nosti yhden kuhmon kantta, tiiraten sen sisään.
”Pah!” hän ilmoitti ja löi kannen takaisin kiinni. ”Mitä turhaa...”
”Jatketaan”, sanoi Raicy Billylle, joka oli seurannut välikohtausta Castron selässä hämmentyneen oloisena. Valtava ruuna näytti kiukuttelevaa naamaa miehelle, joka astahti taemmas kärryistä, ja mistä Raicy oli salaa mielissään.
”Noista ämpärillisistä tule penninhyrrää!” mies ilmoitti savukkeensa takaa heidän peräänsä. Raicy vain nosti toisen kätensä ilmaan, eikä vastannut.
”Dirk Davies kävi täällä”, sanoi Thomas heti, kun he ehtivät navettapihatolle asti ja Raicy jalkautui Rickyn selästä irrottamaan kuhmokärryjä.
”Mmh, hän kaasutti meitä vastaan ja pysähtyi oikein voidakseen jälleen kerran kertoa mielipiteensä työstäni”, vastasi Raicy laiskasti.
”Mitäpä uutta auringon alla”, tuhahti Thomas. ”Vaan tiedätkö, mitä hänen teki mieli täällä ilmoittaa?”
Billy liukui alas Castron satulasta ja hetken emmittyään ajatteli taputtaa hevosta vähän lavalle, mutta katui virhearviotaan välittömästi, kun hampaat napsahtivat vain muutaman sentin päässä hänen sormistaan. Raicy otti Castron häneltä ja vei kiinni puomiin. ”En tiedä, uskallanko kuulla.”
”Pitäisi kuulemma rakennuttaa kunnon navetta ja sinne uusimmat vimpaimet ja vempaimet, sellatteet robottilypsäjät!”
”No, tietenkin, kun hänellähän on vain lihakarjaa.”
”Äläs muuta virko! Kumma juttu, että täytyy toisten asioihin leveä pärstänsä tunkea...”
”Mikä sitä miestä vaivaa?” kysyi Billy nostellessaan ja kantaessaan painavia puuämpäreitä sisään kylmäkellariin.
”Pomotuskompleksi.”
”Hoh hoh, hyvin sanottu”, tuumasi Thomas liittyessään heidän avukseen. Yhdessä he kantoivat kaikki maitoämpärit kylmiöön odottamaan. ”Häntä näkee täällä silloin tällöin, tuleepahan henkseleitään paukuttelemaan mukamas niin tärkeänä ja katsomaan, mitä hänen maillaan ja karjallaan tehdään.”
Raicy opasti Billyä taas kaatamaan osan maidoista kannuihin, jotka he sitten lastasivat Thomasin lava-auton kyytiin.
”Jaaha, taitaa olla lounasaika”, totesi Raicy vinosti hymyillen, kun Billyn maha päästi valtaisan murahduksen saaden Thomasin hekottelemaan.
”Totta turiset”, tumma mies vastasi ja istahti autoonsa. ”Haistan jo tänne asti Emilyn muhennokset...” Thomas lähti ajamaan Orange Woodiin maitokuorman kera, kun Raicy ja Billy nousivat taas ratsaille ja lähtivät hänen vanavedessään hevosineen.
”Setä”, sanoi Billy, kun he laukkasivat kevyttä tahtia hiekkatietä pitkin. Kukkulan mutkan takaa edessäpäin siinsi jo mäen päällä maneesityömaan korkeat rakennustelineet, laimentuneen vihreälehtiset puut ja tumma tuulimylly, jonka vaaleat siivekkeet pyörivät hitaasti ympäri. ”Onko tuulimyllyllä mitään virkaa enää?”
Raicy ei oikein ymmärtänyt kysymystä. ”Mitä tarkoitat?”
”Haittaisiko, jos... tai voisimmeko me ottaa sen käyttöön?”
Pojannulikan suorasukainen tyyli miellytti Raicya: hän piti suoraselkäisistä ihmisistä, jotka eivät turhia kaarrelleet ja kiemurrelleet, vaan kävivät suoraan asiaan.
”Kenestä meistä mahdat puhua?”
”Minä ja Charlotte ja hänen pari ystäväänsä. Me kootaan bändiä.”
Ricky höristi korviaan ja kiri vähän askeltaan; kaipa silläkin oli jo kiire kotiin lounasheinälle. Lehmien laidunmussutusta katsellessa kelle tahansa hummalle olisi nälkä tullut. Raicy ei jarrutellut.
”Mielenkiintoinen idea. Aiotteko siis soittaa tuulimyllyssä? Enpä ole moisesta kuullut!” Hän näki Billyn kysyvän, epävarman katseen, ja lisäsi: ”Jaa... miksi ei, jos meinaatte jotain saada siellä aikaan. Onhan se vanha enkä tiedä miten se sadettakaan pitää, ylimmille kerroksille taitaa vähän tiputella, enpä ole vuosiin kiivennyt ylös asti katsomaan.”
Billyn kasvoja valaisi leveä hymy valkoisine hammasrivistöineen.
”Mutta minä en aio osallistua”, Raicy lisäsi, sillä hänen tyttärensä voisi aivan hyvin tulla seuraavaksi kinuamaan, että Raicyn pitäisi nikkari-isänä tehdä sitä sun tätä, kuten laudoittaa myllyn sisäseinät uudelleen tai muuta vastaavaa... ”En ymmärrä mitään musiikista tai siitä, mitä te harjoitustilaltanne vaaditte, mutta kaipa se niin kelpaa ihan tuollaiseen kotikutoiseen pimputteluun. Mutta joudutte itse huolehtimaan asioistanne, minä en siihen puutu. Tietysti ensin luvan kanssa.”
”Se on OK, setä”, vakuutti Billy ja passitti venäläistä kirimään nopean quarterin perään.
”Tuletkos muuten illallakin auttamaan?” Raicy sitten vuorostaan kysäisi.
”Voisinhan minä”, vastasi Billy. Raicy hymyili hänelle tyytyväisenä ja kiitollisena; ja siinä hetkessä unohti ensimmäisen kerran täydellisesti, että Billy oli hänen veljensä poika. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964 
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Feb 4, 2016 17:25:18 GMT
O 6.9.2015 Eteisen naulassa roikkui lännenhattujen rivi, jokainen niistä erilainen. Kittyn oma oli vaalea, Charlottella oli uusi ja tyylikäs musta, Alexiinalla valkoinen, Raicylla tummanruskea, Billyllä harmaa ja Gillianilla suklaanruskea. Ainoastaan Emily ei käyttänyt stetsonia, vaan sen sijaan kietaisi mieluummin päähänsä huivin tai kesäkuumalla kukkasilla koristellun hellehatun.
Tänään siellä oli myös yksi ylimääräinen, vanha ja käytetty, mutta Centerien naulassa ennennäkemätön peessi cowboylakki.
”Mitä ottaisit juomaksi ruoan kanssa, Josh?” Alexiina yritti olla mahdollisimman ystävällinen hymyillessään oman toivonsa mukaan rohkaisevasti vaalealle pojalle, joka oli edelleen vähän kalpea ja hiljainen. Alexiina oli ollut sitä mieltä, että Josh pitäisi ehdottomasti pyytää syömään heidän kanssaan. Läpikäytyään länsikärjen huuhtoutumisen, Josh oli kohteliaaseen ja vaiteliaaseen tapaansa ilmoittanut toiveensa eroamisesta ja työkokeilun keskeytyksestä, mutta Alexiina oli välittömästi viitannut moiselle kintaalla: ei tulisi kuuloonkaan, että Josh nyt lopettaisi työnsä heillä niin hirveän koettelemuksen jälkeen. Se ei saisi olla syynä hänen lähtöönsä, Alexiina päätti vakaasti, ja pyrki tekemään pojan olon mahdollisimman mukavaksi ja tervetulleeksi heidän perhepöytäänsä. Jostain syystä Josh herätti hänessä äidillistä suojeluhalua. ”Juotko maitoa? Raicy ja Billy toivat juuri toissa-aamuna uuden erän ihan tuoretta omilta lehmiltämme. Siinä on paljon hyviä mineraaleja.” Josh tosiaan näytti siltä, että kaipaisi piristettä ja ponnetta. ”Tai omenamehua? Vettä?”
Se saattoi olla mielikuvitusta, mutta näytti siltä, kuin poika olisi värähtänyt aivan pienesti.
”Kiitos, Ma’am, juon mielelläni maitoa”, Josh vastasi säyseästi, mutta vähän vaisusti.
Emily kaatoi raskasta, kermaista maitoa pojan lasiin. ”Oh oh, jopas on kohtelias poika!” isoäiti sanoi hyväksyvästi. ”Minä pidän tästä nuoresta miehestä.”
Kenestäpä ei isoäiti pitäisi, ajatteli Alexiina itsekseen hiljaa mielessään. Billy kalautti oman maitolasinsa pöytään hivenen voimakkaasti.
Perhepäivällinen joka päivä kello kuusi oli tapa, joka toi ainoana päivän hetkenä koko porukan yhteen saman pöydän ääreen. Moto, Yvonne ja Thomas Jordankin olivat Centereille aina tervetulleita, jos sattuivat paikalla olemaan, mutta yleensä Yvonne karttoi väkijoukkoja ja kieltäytyi lähes poikkeuksetta kutsuista. Motoa ei ollut Orange Woodissa hetkeen näkynytkään, ei enää, kun Charlotte Lindan kanssa ei ollut hänen valmennettavanaan. Mies oli silti lupautunut opiston käynnistyessä tulemaan NHB-opettajaksi, mikä oli Alexiinalle suuri helpotus. Vielä olisi saatava Yvonne puhuttua ympäri hevosterveydenohjaajaksi ja löydettävä jostain ainakin se yksi uusi ratsastuksenopettaja Alexiinan itsensä lisäksi… muutoin hommaa jäisi hänen harteilleen aivan liikaa. Jo pelkästään tallilla tuntui jatkuvasti oleman jotain tekemättä, vaikka Charlotte olikin petrannut tallitöissään saatuaan kunnon porkkanan; Kitty hutki yhtä reippaasti, kuin aina ennenkin; ja Billy teki osuutensa. Gillianiakin näki heillä kuitenkin tätä nykyä harvemmin, minkä syynä oli todennäköisesti hänen vanhempansa, jotka olivat yhtäkkiä havahtuneet katsomaan tyttärensä ajanvieton perään kahta tarkemmin.
Kunpa Dewn olisi kotona…, Alexiina huomasi taas haikeasti toivovansa. Ei siis tullut kysymykseenkään, ettäkö Josh lopettaisi. Hän oli hyvin ahkera ja teki aina mukisematta kaikki työtehtävät, jopa ne vähemmän miellyttävät, jotka hänelle ohjeistettiin; samaa ei todellakaan voinut sanoa Charlottesta, eikä oikeastaan aina Billystäkään. Vaikka Josh olikin joutunut kummallisten edesottamusten kohteeksi heti heille saavuttuaan, Alexiina oli varma, että rutiinilla ja työnteon vain lähtiessä hyvin käyntiin, hänestä tulisi ennen pitkää korvaamaton apukäsi.
Kukaan ei puhunut mitään. Se oli aavistuksen kiusallista, ja Alexiinan teki mieli patistaa kaikkia avaamaan suunsa ja olemaan normaaleja, mutta pöydän yli värisi jokseenkin vähän virittynyt tunnelma, jonka syytä Alexiina ei kyennyt arvaamaan. Hän katsoi vähän epätoivoissaan mieheensä, joka katsoi takaisin ilmeettömästi haukatessaan kasvispihvistään. Charlotte häpläsi puhelintaan, josta Alexiina joutui pariinkin otteeseen huomauttamaan, ja jopa Kitty oli hiljaa hotkiessaan ruokaansa suuhun vauhdilla. Sillä tytöllä oli aina kiireinen aikataulu ja nytkin hän oli puolijalkaa jo menossa, mikä oli hieman ikävää.
Sitten jostain kuului viheltävä ääni, joka sai kaikki havahtumaan transsistaan ja lautasistaan ja katsahtamaan kummissaan ympärilleen.
”Charlotte, laita nyt se puhelin pois”, Alexiina motkotti omasta mielestään tuhannetta kertaa.
”En se minä ollut!” tyttö väitti, mutta laittoi kännykän vihdoin sivuun. ”Billy!”
”Mitä?” Alexiinan langon poika, joka oli kuin ilmetty Raicy nuorena, kohotti katseensa hölmistyneenä ja syyttömänä. ”No, en se kyllä ollut minäkään.”
”Ei sillä ole väliä kuka se oli, kunhan viritti edes jotain keskustelua!” huokaisi Alexiina. Sitten hiljainen vislaus kuului uudestaan. Nyt Alexiinakin katseli hämmentyneenä puolelta toiselle. Ääni oli ollut hento ja erikoinen, mutta tuli selvästi heidän keskuudestaan ruokapöydän äärestä. Oliko joku opetellut puhumaan vatsasta vai eikö heidän illallisestaan ollut joku möhömaha saanut tarpeekseen?
”Mikä se oli?”
Kaikki olivat hiljaa ja kuulostelivat… ja sitten:
”Viiizzh… plörp.”
Seitsemän silmäparia kääntyi pöydän päähän, jossa pieni ovelansuloisesti hymyilevä poikalapsi heilutteli lusikkaa ilmassa ja hänen ruskeat silmänsä kimaltelivat, kuin hän tietäisi jotain, mitä kukaan muu pöydän aikuisista ei.
”Oliver!” sanoivat Charlotte ja Emily yhtä aikaa. ”Oliver osaa viheltää!” huudahti Charlotte suu auki. ”Ennen kuin osaa edes puhua!”
Alexiina oli sanaton tuijottaessaan taaperoikäistä kuopustaan, jossa oli kyllä jo heti synnytyksestä lähtien tiennyt olevan jotain erityislaatuista.
”Pllrrr…”, sanoi Oliver, joka oli muuten todella hiljainen lapsi eikä itkenytkään miltei koskaan.
”Aikooko se nyt sanoa ensimmäiset sanansa?” innostui Charlotte.
”Hyshh!” sanoi Emily, joka kumartui lähemmäs lasta, kuin kuulostellen, josko tämä kuiskaisi hänelle jotain salaista. Mutta Oliver ei sanonut enää muuta eikä vihellellyt nyt, kun kaikki tuijottivat. Poika tiputti lusikan pulleasta nyrkistään pöydälle ja jäi vain silmät kirkkaina vekkulimaisesti katselemaan heitä.
Hetken päästä puheensorina ja keskustelu toden totta virisivät taas pöytäseurueeseen Oliverin ansiosta, mutta Alexiina jättäytyi siitä ulkopuolelle: hän toljotti lastaan huulet hämmästyksestä raollaan vielä pitkään, kun Emily jo alkoi kerätä astioita pois ja väki työnteli tuolejaan taa.
Ja aivan varmasti Oliver katsoi äitiinsä silmiin suoraan takaisin, muttei lapsensilmin, vaan jonkun hyvin älykkään ja viisaan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Feb 4, 2016 17:28:30 GMT
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 8, 2016 14:22:02 GMT
Laupeus
8.9.2015
Sade piiskasi ikkunalaseja vihaisesti. Taivas oli raskas ja ilta oli muutenkin painostava ilman vielä sitä, että tuntui, kuin vatsassa olisi möyrinyt raskas rosoreunainen kivenjärkäle. Charlotte, joka kärsi paraikaa naistenvaivoista, makasi käppyrällä sängyllään kuumavesiputeli vatsaansa vasten ja kuunnellen hiljaisesti musiikkia korvanapeistaan, selaillen samalla hänen ja Billyn kirjoittamia laulunsanoja ja katsellen postikorttia sekä valokuvaa, joka oli saapunut hänen veljeltään Quebecista. Siinä Dewn ja hänen koiransa Ed poseerasivat mahtavan rakennuksen edessä kameralle, rennon ja tyytyväisen oloisina. Ukkonen taisi todella tehdä alkusyksyn myrskyakkansa kera tuloaan, sillä ikkuna tuntui rämisevän äänekkäästi. Charlotte vain huokaisi, irvisti kipuillessaan ja käänsi lehtiön seuraavalle sivulle.
Hetkisen kuluttua hän rypisti otsaansa ja nappasi toisen kuulokkeen korvastaan; aivan kuin jossain olisi äsken rämähtänyt ihan kunnolla. Hän kuulosteli hetken ja kuuli vain sateen hakkaamista ja ropinaa, kohautti itsekseen olkaansa ja laittoi napin takaisin paikalleen... Dr. Hammer täytti hänen korvansa...
RYSK RYSK RYSK!
Nyt rytinä oli sen verran voimallista, että Charlotte kuuli sen jälleen musiikin yli ja kiskaisi molemmat tulpat korvistaan.
RYSK! ikkuna sanoi, ja Charlottesta se ei kyllä kuulostanut enää pelkältä ukkosen jytinältä. Hän heilautti jalkansa sängyn laidan yli ja nousi seisaalleen, painaen putelin alavatsaansa ja käveli työpöytänsä ja ikkunansa ääreen. Ulkona oli niin mustaa ja huoneen valot peilaantuivat voimakkaasti takaisin, ettei Charlotte oikein nähnyt sateelta ulos kuin oman naamansa. Hän kurkisteli pihalle päin ja kurottautui sitten avaamaan ikkunan salvan.
Vasta, kun litimärkä ja riutuneen, surkean näköinen tumma tyttö puski itsensä välittömästi ikkunan avauduttua sisään, Charlotte tajusi kenet oli tahtomattaan kutsunut kastelemaan seepraraidallista mattoaan.
”Sophie!” sanoi Charlotte tuimasti ja ällistyksissään. Tyttö värisi kylmissään ja hänen liki mustanvioletit hiuksensa olivat liimautuneet pitkin kasvoja ja niskaa. Jos Charlotte olisi nähnyt, että juuri Sophie oli rämistelemässä hänen ikkunansa takana, hän ei tasan olisi tälle sitä aukaissut.
Charlotte mulkoili. Viimeksi, kun Sophie kipusi hänen ikkunastaan, se oli ollut heidän ystävyytensä lorun loppu. He eivät olleet nähneet aikoihin; eivät koko kesänä.
Charlotte marssi huoneensa ovelle, valmiina huutamaan alakertaan, mutta Sophien aneleva, heikko ja värisevä ääni pysäytti hänet käsi ovenkahvalla: ”Odota... älä mene, Charlie...” Se ei kuulostanut laisinkaan Charlotten tuntemalta omahyväiseltä ja lierolta Sophielta. Charlotte kääntyi katsomaan tyttöä: tämä ei katsonut suoraan takaisin, vaan hieroi käsivarsiaan alakuloisena ja eksyneenä ja uusi väristys juoksi hänen ylitseen. Kuului niiskaus.
Niin vihainen kuin Charlotte olikin ja niin paljon kuin hän inhosi Sophieta, jokin tämän olemuksessa oli täynnä sellaista surkeutta, että Charlotten oli pakko kokea tätä kohtaan nyt myös rahtunen sääliä. Sophie katseli alakuloisesti ympäri Charlotten huonetta, niiskautti taas ja sanoi sitten heiveröisen ja nuhaisen kuuloisena: ”Sulla on vielä Qiastron julisteet seinällä.”
Hämmentynyt Charlotte koki vihlovaa kipua ristiselässään ja painoi kuumaputelia lujemmin vatsaansa.
”Joo, kaikki ne, mitä et ehtinyt tuhota.”
Sophie ei reagoinut mitenkään tähän ärtyisään muistutukseen. Hän oli hajamielisesti ottanut kyyhkyä esittävän posliinikoristeen ikkunan vieressä olevan lipaston päältä käteensä ja katseli sitä epämääräisen poissaolevasti. ”Sä oot korjannut tänkin.”
Charlotte odotti kulmat kysyvästi koholla, kunnes tokaisi: ”Sophie, mitä sinä teet täällä?”
Sophie tarkasteli posliinilintua. ”Mä...”, hän sanoi. ”Voinko jäädä sun luo täksi yöksi?”
Charlotte ei ollut uskoa korviaan. Hän ravisti vähän päätään. ”Me ei olla enää kavereita”, hän muistutti. ”Sinä hakkasit minut koulussa ja lavastit varkaaksi. Sinun takiasi jouduin kuukausiksi töihin hautausmaalle!”
Sophie oli kääntänyt hänelle selkänsä. Hän oli hiljaa eikä vastannut. Charlotte käveli taas huoneensa ovelle.
”Voit poistua ihan ovenkin kautta, ole hyvä.”
Hento, vavahteleva nyyhkäys. Charlotten kiukkuisuus tyyntyi hieman, kun hän tajusi, että Sophie oli alkanut itkeä hiljaa. Tämä nosti kädet kasvoilleen, selkä edelleen Charlotteen päin ja hartiat täristen itki kämmeniinsä. Yhä enemmän ja enemmän hämmentynyt Charlotte ei tiennyt mitä tehdä. Hän oli kyllä kokenut Sophien krokotiilinkyynelet ennenkin, mutta jotenkin hänestä tuntui nyt, ettei tyttö näytellyt... että hän itki aidosti.
Kamppaillen ristiriitaisten inhon ja suuttumuksen sekä myötätunnon ja huolestuneisuuden tunteiden välillä, Charlotte sulki hitaasti huoneensa oven ja irvisti itsekseen säryissään. Hän olisi niin kovin mielellään vain hautautunut peittonsa alle lämpimään ja toivonut jomotuksen aamuun mennessä kaikonneen, mutta nyt hänen täytyi käsitellä vielä tämä yllättäen huoneeseensa varoittamatta tupsahtanut surkeana itkevä vihamies.
Vannoen ääneti mielessään, että mikäli tämä oli taas Sophien temppu, hän ei takuulla enää koskaan luottaisi kehenkään, Charlotte astui muutamat askelet lähemmäs. Hän ei ollut varma sopivista sanoista.
”Mikset mene niiden Mustien Ruusujen, äitisi luo? Miksi tulit minun luokseni?”
Sophie itki vähän äänekkäämmin. Värisevien henkäystensä väleistä Charlotte sai selvää vain: ”...jahtaa mua...” ja ”...jätti yksin...”
”Kuka jahtaa?”
”...tahtoo sen takaisin...”
”Minkä?”
”Sun täytyy auttaa mua!” parkaisi Sophie ja käännähti äkkiä ympäri heittäytyen itkien Charlotten kaulaan. Charlotte pudotti kuumavesiputelinsa ja se läpsähti lattiaan. Sophie oli iljettävän likomärkä ja räkäinen. Nyt hän parkui Charlotten korvaan, joka yritti hienovaraisesti työntää tätä itsestään irti.
”No, okei, okei, katsotaan... kastelet minutkin... päästä irti, Sophie.”
Charlotte kampesi hytisevän tytön irti ja meni vaatekaapilleen. Hän kaivoi sieltä rumimman hupparinsa ja tallikäyttöiset ikitahraiset kollegehousut ja viskasi ne keskelle huonetta jääneen hiljaksiin nikottavan Sophien niskaan.
”Vaihda ensin noihin”, hän sanoi. Sophie näytti nieleskelevän.
”Voinko mä jäädä tänne?” hän kysyi taas kuristuneella äänellä. Charlotten olisi niin tehnyt mieli kirkua kielteisesti, mutta sanoi vain: ”Joo, no... kai nyt sitten voit. Mutta vain täksi yöksi. Huomenna saat luvan häipyä.”
Sophie riisui märän raitapaitansa ja kuoriutui farkuistaan ja pujahti Charlotten tarjoamiin vaateparsiin. Hän ei sanonut niistä mitään, ei arvostellut kuoseja tai nyrpistellyt niille nenäänsä. Päinvastoin, hän oli äkkiä kiitollisen ja huojentuneemman oloinen ja kuivaillessaan silmiään hihaansa, katsoi, kun Charlotte nosti putelin lattialta.
”Oletsä kipeä?”
”Kerta kuussa intoleranssi”, vastasi Charlotte. Hän istahti sänkyynsä jomotusta koko selässään ja jaloissaan tuntien, nosti Dewnin postikortin ja valokuvan vihkon väliin ja heilautti sen pois tieltä. Sophie näytti siltä, että ajatteli kömpiä Charlotten vuoteeseen, joten Charlotte sanoi äkkiä: ”Odota täällä, niin haen vieraspatjan ja jonkun peiton...”
Noin puolituntia myöhemmin Sophie istui kyyhöttäen lattialla patjalla peitto harteittensa yli heitettynä, istui vain ja tuijotteli tyhjäsilmäisesti lakanan ruusuköynnöskuviointeja. Charlotte pureskeli omassa sängyssään kieltään, jottei vaikeroisi ääneen. Hänellä oli levoton olo eikä tiennyt uskaltaisiko laisinkaan ummistaa silmiään Sophien ollessa läsnä; mitä, jos tämä hänen nukkuessaan iskisi vaikka tikarin hänen rintaansa?
”Haluatko kertoa, mitä on tapahtunut?”
Sophie värähti. Juuri, kun Charlotte ajatteli, ettei hän kumminkaan puhuisi ja oli laittanut silmäluomensa jo kiinni, Sophien karhea ääni pimeästä sanoi: ”En tienny minne muuallekaan voisin mennä... sä olet ollut mun paras ystävä, sä olet mun siskoni...” Hänen sanansa vaimenivat. Charlotte palasi taas hereille.
”Noin sinä sanoit aina.”
”Sä varmaan vihaat mua...”
Charlotte mumisi tyynyynsä. ”Enemmän tai vähemmän...”
Sophie oli taas pitkään hiljaa, niin pitkään, että Charlotte ehti nukahtaa.
*
Aamulla äänet tallipihalta ja ulkoa kuuluivat tavallista voimakkaammin Charlotten huoneeseen, joka hätkähtäen herätessään ja heti Sophien muistaessaan, tärisi myös kylmästä. Viileä ilma risteili hänen huoneessaan ja kohottautuessaan tyynyistään kyynärpäiden varaan, Charlotte huomasi Sophien patjan tyhjäksi. Ikkuna oli auki ja pihalta kuului juuri ihmisten tavallista puhetta, Jujen haukuntaa sekä Executorin tärkeilevä kiekaisu. Sade tuntui yhä jatkuvan tasaisena ropinana. Charlotte koetti kömpiä ylös, totesi olevansa edelleen siinä kunnossa, ettei jaksaisi kouluun lähteä, ja vajosi takaisin peittoonsa. Äiti saisi kirjoittaa hänelle poissaololuvan sitten myöhemmin... Mutta unien jatkamisesta ei kuitenkaan meinannut tullut enää oikein mitään, sillä avuton ja kurja Sophie risteili huolestuneesti hänen päässään.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 170
Oma hevonen: Deluxe
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Feb 8, 2016 15:50:19 GMT
Postia
9.9.2015
Billy kurkotti postilaatikkoa kohti Castron selästä. Hän oli taas reippaasti pyytänyt saada kiertää portin kautta noutamaan aamupostia alalaakson reissun jälkeen, minkä setä todennäköisesti tulkitsi ylimääräisenä ahkeruutena. Ei vain ollut helppoa päästä niin korkealta laatikkoon käsiksi, saada sitä auki ja kerätä kirjeitä kokoon. Castro luimi vihaisena, kun postipakan välistä alas maahan luiskahti suurikokoinen, ruskea kirjekuori. Billy kiroili ääneen, pujotti nopeasti selattuaan muut kirjeet kädestään lännensatulan laukkuun ja empi sitten hetken maassa olevaa kirjettä. Se näytti hänen odottamaltaan kuorelta… Hän käänsi Castroa kauemmas, mutta ilkeä hevonen laski tarkasti etukavionsa keskelle ruskeaa kirjekuorta ja jätti siihen kenkänsä jäljen. Billy mutisi taas itsekseen joutuessaan jalkautumaan. Hänen tuli olla nopea ja varovainen, sillä Castro ei ollut ystävällisin mahdollinen hevonen, jonka kanssa olisi kiva jäädä maasta käsin tappelemaan.
Billy noukki kirjeen ja ponnisti nopsasti takaisin satulaan hevosen keltaisten hampaiden napsahtaessa hänen takapuolensa kohdalla ilmassa. Huokaisten voitonriemuisesti, Billy passitti ruunan käyntiin kohti talon kuistia.
”POOOSTIAAA!” hän ilmoitti iloisesti ovelle, sillä toivoi jonkun tulevan ottamaan kirjeet häneltä suoraan vastaan, ja katsoi samalla vähän tarkemmin tuota Castron postileiman saanutta virallisen oloista kirjekuorta. Se ei ollut hänelle osoitettu (Billy pettyi), mutta hän tunnisti oitis isänsä lakifirman leiman ja logon.
”Huusiko joku? Voi, kiitos, poikakulta”, sanoi Emily avattuaan ulko-oven ja kurkistettuaan terassille. Hämmentynyt ja hämmästynyt Billy antoi postin isoäidilleen, joka jotenkin ihmeen kaupalla kykeni tekemään eleensä ja liikkeensä tyynen rauhallisesti Castron viuhuvien hampaiden läsnä ollessa. ”Tulipas tänä aamuna paljon… mitäs täältä löytyy…”, isoäiti mutisi ja taapersi takaisin sisälle. Billy raapi leukaansa.
Ratsastettuaan Castron takaisin talleille ja jätettyään sen Kittyn purettavaksi, hän pohti pitäisikö hänen kertoa tuosta ruskeasta kirjekuoresta esimerkiksi Charlottelle. Mutta serkkutytöstä oli tullut niin koppava ja utelias, että Billy päätti olla sittenkin sanomatta. Ehkä hän ja muut saisivat myöhemmin tietää, mikä tuo isänsä lakifirman virallinen kirje oli ollut, kirje, joita Billy oli ennenkin nähnyt ja, jotka yleensä liittyivät juridisiin haasteisiin… mutta eihän se käynyt mitenkään järkeen. Oliko isä vain halunnut postittaa asiansa veljensä perheelle työpaikkansa kuoressa?
Näitä miettiessään, Billy suunnisti heinälatoon ja kapusi tikkaat heinäparvelle. Hän kiersi heinäpaalien taakse ja raotti niistä yhtä taaimmaisista: paalin alta paljastui kolme kirjaa, jotka hän keräsi käteensä ja palasi sitten takaisin maahan ja itsekseen vihellellen meni sisälle taloon. Nenäkkään Charlotten varalta, Billy oli joutunut piilottamaan koekirjat varmaan talteen: hän ei halunnut serkkutytön lähtevän kailottamaan pitkin maita ja mantuja, että Billy luki itsekseen lukion oppikirjoja. Varsinkaan, kun Billy oli hakenut Waterphewn lukioon, sinne samaan, jota Gillian ja Charlotte kävivät. Billy ei halunnut kenenkään tietävän siitä vielä mitään siltä varalta, että hän epäonnistuisi, eikä pääsisikään sisään… Droppiin täytyi olla hyvät keskiarvot, mutta jos hän lukisi kunnolla perusteita kiinni, ehkä hän saisi mahdollisuuden pääsykokeisiin… Billyn opiskelut olivat Suomessa jääneet kesken, kun heidät oli äidin laitokseen joutumisen jälkeen viskattu asumaan Kanadaan serkkujen luo. Nyt hän oli kuitenkin tullut siihen tulokseen, että olisi ihan mukava jatkaa opinnot loppuun ja ehkä sittemmin edetäkin elämässä. Raicy näytti olettavan, että Billy jäisi ikuisiksi ajoiksi tämän apulehmipojaksi, mutta sellainen ei kyllä ollut päällimmäisenä Billyn itsensä mielessä. Hän halusi eläinlääkäriksi, mutta sitä varten täytyisi opiskella kunnolla.
Olohuoneessa matalasti keskustelleet aikuiset vaikenivat, kun ulko-ovi kävi ja Billy tuli eteiseen. Hän vilkaisi sinne suuntaan ja näki tädin, sedän ja isoäidin jokseenkin vähän omituiset kasvot kääntyneinä häneen päin. Kaikki näyttivät huolestuneilta. Alexiinan kädessä oli kirje, jonka hän nopeasti taitteli ja tyrkkäsi Raicyn käteen.
”Onko jokin vialla?” kysyi Billy omasta mielestään kypsään ja miellyttävään sävyyn. Hän tiesi, miten aikuisia tuli puhutella, jos halusi olla heidän kanssaan samalla tasolla. Usein hän kokikin olevan paremmin samalla aaltopituudella aikuisten, kuin oman ikäistensä (kuten Charlotten ja Gillianin) kanssa.
Alexiina ja Raicy vilkaisivat toisiinsa. Emily nosti kämmenen poskelleen ja laahusti sitten jotain hiljaa itsekseen mumisten keittiöön.
”Ei… ei laisinkaan”, sanoi Alexiina tekokepeästi, mutta ilme edelleen kovettuneena.
”Vaikutatte huolestuneilta”, sanoi Billy sopivan kiinnostuneesti, mutta maltillisesti.
”Ei… kaikki on…”, Alexiina ei näyttänyt kykenevän puhumaan lausettaan loppuun. Hän vilkaisi taas syrjäkarein Raicyyn. ”Billy, odota—sinullekin tuli postia.”
Olohuoneen poikki kohti huonettaan lähtenyt Billy hätkähti ja pysähtyi. ”Tuliko?”
”Kirje Waterphewn lukiosta”, sanoi Alexiina jokseenkin nyt vino ilme kasvoillaan. Hän lampsi ruokapöydän luo ja nosti yhden valkoisen kuoren käteensä tuoden sen Billylle. Täti tarkasteli häntä läheltä ja setä kaukaa, kun Billy otti kirjeen vastaan.
”Pahus, ei sen näin pitänyt mennä…”, Billy mutisi ja Alexiina kohotti kulmiaan. Kirje oli varmaan jäänyt häneltä suuresta postikasasta huomaamatta, kun yksi niistä oli pudonnut maahan ja Castrossakin oli ollut varomista. Sanomatta muuta tai vastaamatta kysymättömiin kysymyksiin, Billy meni huoneeseensa ja sulki oven perässään. Isossa kuoressa oli pisaranmuotoinen leima. Hänen sydämensä jyski, kun hän heitti koulukirjat kirjoituspöydälleen ja repi kuoren auki…
Hän luki muutaman rivin jännityksestä kireänä. Sana sanalta, lause lauseelta hänen ilmeensä alkoi lakastua… Ehdittyään loppuun asti, Billy ruttasi kirjeen ja heitti sen kertaosumalla suoraan roskakoriin. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 8, 2016 16:32:30 GMT
Sotku
10.9.2015
Lieriö vältteli Charlottea, kuin vakavan taudin kantajaa. Charlotte yritti parhaansa osoittaakseen teoillaan, eleillään ja ystävällisillä sanoillaan, että oli hyvin pahoillaan siitä, miten oli tyrkännyt pojan mereen ja hukuttanut miltei heidät molemmat, mutta Tomford ei antanut hänelle siihen juuri mahdollisuuksia lipumalla ihmeellisesti pois näkyvistä joka kerta, kun Charlotte vain lähestyikin.
Koulussa tämä ei enää katsellut häntä ja kohotellut lakkiaan tervehdykseen; ei pyytänyt lainaksi teroittimia ja kuulakärkikynää; ja mikäli Charlotte sanoi tälle jotakin, poika oli kuin ei kuulisikaan tai näytti pelästyneeltä ja laukkasi kiireen vilkkaa tiehensä.
Syyllisyys oli kamalaa aina, kun pääsi kalvamaan hänen sisuksiaan, ja Tomfordin puolustamisesta Charlotte oli ottanut itselleen uuden elämäntehtävän. Billy ei nimittäin ollut laisinkaan lämmennyt tälle tallin mukavimman pojan maineen kilpailijalleen ja käyttäytyi Tomfordia kohtaan edelleen huolellisen ilkeämielisesti aina, kun Alexiina tai kukaan aikuinen ei ollut näkemässä. Charlotte oli leikistä jo luopunut. Billy, joka ei tiennyt mitä rannikolla tarkalleen oli tapahtunut, ei voinut käsittää Charlotten äkillistä takinkääntöä ja aina, kun Tomford oli puheena, suhtautui lähes yhtä nihkeästi Charlotteenkin. Saattoi sillä olla jotain tekemistä myös Tyn kanssa, josta Billy ei myöskään pitänyt ja josta oli Charlottelle valittanut, mutta Charlotte oli tyystin kieltäytynyt edes harkitsemasta, että Ty saisi kenkää.
”Hän on meidän rumpali!” Charlotte sanoi. ”Ja sitä paitsi ystäviäni. Jos sinä et tule hänen kanssaan toimeen, voi voi, ehkä sinun sitten pitäisi—”
”Tämä on aivan sairaan epäreilua! Minä olen toinen tämän bändin perustajista!” kiljui Billy, kun he olivat ruskapäivänä kaksin siivoamassa tuulimyllystä homeheinäpaaleja ja pölyisiä rikkinäisiä kulhoja, eikä juuri sillä hetkellä ollut laisinkaan niin hurmaava ja karismaattinen kuin yleensä. Sen keskustelun jälkeen oli ollut Billyn vuoro pitää Charlotteen miehistä mykkäkoulua.
Charlotte oli myös pelännyt, että Tomford puhuisi Charlotten äidille siitä, mitä länsikärjessä oli tapahtunut, mutta ilmeisesti poika oli mieluummin tykkänään aiheesta vaieten; Alexiina ei vielä nimittäin ollut etsinyt Charlottea käsiinsä vaarallinen nyt-sinun-käy-huonosti-ilme kasvoillaan. Charlotte lohduttautui haaveilemalla L’amour aux Chevauxista odotellessaan malttamattomana lähestyvän lokakuun loppua… sekä pitämällä itsensä kiireisenä uudenkiiltelevän mustan hevosensa ja Andrewn kanssa.
Siitäkään Charlotte ei ollut aivan varma, mikä hänen ja Andrewn tilanne oikein oli. He näkivät silloin tällöin ja tekivät jotain hauskan päätöntä, yleensä Andrewn soiteltua hänelle ja pyydettyä illalla ulos, mutta Charlotte ei tiennyt saattoiko hän olettaa heidän nyt seurustelevan. Mies kyllä käyttäytyi toisinaan läheisesti, he pussailivat ja kujersivat kuin kyyhkyläiset konsanaan, mutta sitten kuitenkin Charlotte jäi kaipaamaan sellaista turvallisuudentunnetta, jota olisi tarvinnut ja, jota Andrew ei oikein osannut antaa. Toisaalta, tämä oli Charlotten ensimmäinen suhde tai tapailu tai miksikä Andrew sitten sen vielä mielsikin, joten Charlottella ei ollut vertailukohteita. Ehkäpä sitä Andrew juuri käyttikin hyväkseen… Charlotten kokemattomuutta?
”…Ai miten niin et pääse?”
”No, kun meillä on tänään kotona ruskapäivä…”
”Jaa mikä?”
”Ruskapäivä… talkoopäivä…”
”Tä? Pitääks sunkin sitten osallistua?”
”No, joo… kaikkien täytyy. Me siivotaan tallia ja tallipihaa ja—”
”Voi morjens. No, ei sitten voi mitää. Mulla olis ollu mielessä yks juttu, mutta okei sitten.”
Charlotte kirosi ääneti. Hän olisi niin paljon mieluummin lähtenyt ajelemaan Andrewn kanssa, kuin sietänyt nipottavan Billyn ja häntä sukkelasti pakoilevan Tomfordin seuraa, mutta isä toimi jonkinlaisena ruskapäivän managerina ja valvojana pihalla ja piti huolen siitä, ettei kukaan jäänyt viittä minuuttia pidemmäksi aikaa vaille työtehtäviä.
”Joo…”
”Haistellaan sitten joskus myöhemmin. Moro.” Andrew lopetti puhelun ja se kilahti ikävästi Charlotten korvaan. Harmissaan hän työnsi kapulan takaisin takkinsa taskuun ja huokaisi voivotellen, kun isä lähestyi alhaalla mäessä häntä valppaasti sen näköisenä, että oli keksinyt tyttärelleen mitä kurjimman homman hoidettavaksi…
Mutta isä viittasikin jotakuta seuraamaan taivaltaessaan ylös kohti tuulimyllyä, ja sitten Charlotte näki mustaan mekkoonsa sonnustautuneen goottitytön seuraavan Raicyn vanavedessä.
”Miltä näyttää?” kysyi isä myllyyn asti ehdittyään ja kurkattuaan sisään. Billy kantoi vanhoja viljasäkkejä ulos. Tavaraa oli kasattuna tuulimyllyn ulkopuolelle. ”Teidän täytyy sitten viedä nämä pois täältä.”
”Minne?”
”No… vaikka latoon, jos sinne mahtuu. Väliaikaisesti”, isä lisäsi. ”Tulin vain katsomaan miten teillä menee. Sinulle tuli vieras.” Hän viittasi Patriciaan, joka mitään sanomatta lipui pysähdyksiin. Charlotte hymyili tälle. ”Töihin sitten vain takaisin ja hihat heilumaan”, sanoi isä kääntyessään kannoillaan. Hän mietti hetkisen ja nosti sitten yhden pahvilaatikollisen rikkonaisia kulhoja syliinsä. ”Voin minä tämän verran jeesata”, hän mutisi lähtiessään takaisin alas samaa tietä. Oli harva hetki päivästä, kun sade oli hellittänyt hetkeksi. Taivaankansi oli harmaassa pilvessä. Kaukana alhaalla maneesityömaalla ja tallipihalla kuului kalketta, nakutusta, sahanääniä ja ihmisten ääniä.
”Kiva, kun tulit”, sanoi Charlotte uuvahtaneena. ”Saatkin auttaa meitä tämän myllysiivouksen kanssa.”
”Onko veljesi tullut vielä takaisin?”
Charlotte murahti. ”Ei… Siltä tuli postikortti pari päivää sitten, mutta ei maininnut mitään siitä, koska tulee takaisin kotiin. Ota tästä”, Charlotte heilautti viljasäkin Patricialle, joka otti sen käsiinsä kuin kuolleen raadon.
Hutkittuaan kolmisin hyvän aikaa ja saatuaan oikein evästarjoilun mäen päälle saakka Emilyn lähettämänä ja maalituhruisen Gillianin tuomana, Charlotte, Patricia ja Billy istahtivat Dewnin kiville syömään ja katselemaan merelle. Ei ollut kovin hääppöinen näköala nyt, kun sää oli synkkä ja viileä. Meri velloi. Charlotte hieroi hikistä niskaansa ja huomasi kaulaketjunsa lukon valuneen eteen.
”Hmph”, hän hymähti, ”joku tummatukkainen ajattelee minua.”
”Häh?” tokaisi Billy suu täynnä sämpylää.
”Tummatukkainen”, Charlotte toisti ja osoitti kaulaansa. ”Kun ketjun lukko menee oikealle puolelle, joku vaaleatukkainen ajattelee sinua juuri, mutta jos se on vasemmalla…”
Billy pyöritti silmiään. Patrician silmät sen sijaan katsoivat hyvin tarkkaan ja hän näytti hetkeksi unohtaneen omenansa tyystin. Charlotte hinasi lukon taas niskaansa ja hörppäsi mehua pullosta.
”Olisikohan kyseessä se mysteeripoikaystävä?” Billy heitti äksysti ja haukkasi ison palan. Kurkku putosi sämpylän välistä kalseaan ruohoon. ”Mikä mahtaa olla miehiään, kun pitää pitää niin salaisena…” Oikeastaan Charlotte oli miettinyt jotakuta ihan muuta kuin Andrewtä, ja hämääntyi hetkeksi sen tajutessaan.
”Salaisuuksista olet kyllä paraskin puhumaan”, hän sitten tokaisi kärkkäästi takaisin. ”Mitä lie päiväkirjoja jemmailet huoneessasi!”
Siihen Billy näytti äkkiä tavallistakin synkemmältä.
”Onko Alexiina tai Raicy puhunut mitään… jostain?” hän kysyi jonkin ajan kuluttua vähän epämääräisesti, hypistellen sämpylän kääreitä.
”Jaa mistä?”
”Jostain”, poika kohautti hartiaansa. ”Onko?”
”Vähän vaikeata vastata. Joo, on ne jostain puhunut, ainahan ne puhuu, äiti varsinkin.”
”Muttei mitään erityistä”, tuntui Billy nyökkäävän ja jatkoi levollisempana syömistään.
”Minun täytyy nyt lähteä”, sanoi Patricia äkkiä viileästi ja nousi seisomaan.
”Oh, okei”, Charlotte sanoi. ”Nähdään koulussa.”
”Mmh”, Patricia vastasi ja lähti laskeutumaan mäkeä ylväästi, tuulen leikitellessä hänen mekkonsa helmoissa ja pitkissä hiuksissa. Billy katseli tämän menoa utuisesti, kunnes Charlotte tuhahti äänekkäästi ja paukautti poikaa mehupullolla päähän. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 9, 2016 10:04:43 GMT
Särky
11.9.2015
Perjantaina koulussa Charlotte koetti kaula pitkällä nähdä vilausta Sophiesta, mutta tästä ei edelleenkään ollut missään häivähdystäkään eikä häntä ollut näkynyt muuallakaan sen jälkeen, kun oli häipynyt erääseen aamuun mennessä vähin äänin Charlotten huoneesta. Charlotte mumisi tästä havainnoistaan äidinkielen parityötunnilla Tylle, joka tosin ei Sophieta oikeastaan tuntenutkaan.
”Se ei taida tulla enää takaisin”, tämä yllätti kertomalla. Charlotte katsoi Tytä ihmeissään.
”Mistä tiedät?”
”Patricia mainitsi jotain jollekulle sen Sophien luokkalaiselle, kuulin siinä sivussa.”
Charlotte katsoi ympäri luokkaa. ”Missä Patricia muuten on...?”
”Kipeenä kai”, kohautti Ty rennosti olkiaan.
Samoihin aikoihin sisällä Centerien talossa Emily hymisi itsekseen pyyhkiessään pölyjä hyllyiltä ja isoisän uurnasta, sytyttäessään takkaan kotoisasti lämmittävän tulen ja keräillessään likaisia pyykkejä eri huoneista. Charlotten tyhjässä huoneessa hän pistäytyi vetämässä apposen selällään olevan ikkunan kiinni juuri, kun jossain kaukana jyrähti taas ukkonen. Horisontti oli musta, vaikka oli aamupäivä. Myrsky aikoi siis tulla takaisin ja jatkaa pauhaamistaan. Poistuessaan pojantyttärensä huoneesta, isoäiti lakkasi äkkiä hyräilemästä ja hänen otsalleen ilmestyi ennennäkemätön ruttu. Hän peruutti takaisin, sillä oli juuri nähnyt jotakin lattialla... hän lähestyi Charlotten valkoista lipastoa... seeprakuvioidulle matolle oli levinnyt valkoisia posliininpalasia. Emily kumartui, polvet narahtelivat, ja poimi yhden isoimmista särkyneistä palasista kurttuisiin hyppysiinsä. Hän katsoi sitä hetken, käänsi ympäri, hymähti ja noukki ja nosti kaikki sitten talteen Charlotten lipaston päälle. Olisihan sääli, jos joku siruista joutuisi jonkun paljaaseen jalkaan...
Muutama tunti myöhemmin, kun hevostila oli kietaissut tumman myräkkäpuvun ylleen, kaikui epätoivoinen uliseva huuto talossa: ”EEEEeeeiiiiiii!”
Koulustaan palannut Charlotte tuijotti tyrmistyksissään sitä, mitä ei voinut uskoa todeksi.
”KUKA ON OLLUT HUONEESSANI?!”
Se oli ollut Billy.
Charlotte vain tiesi sen. Serkku, joka oli näreissään Charlottelle paitsi Tomfordista ja Tystä, myös siitä, että Charlotte oli pistänyt hänet puhumaan äidille ja isälle tuulimyllystä (vaikkakin he olivat yllättäen olleet sitä mieltä, että idea oli hauska) ja erityisesti siitä, että Charlotte oli yrittänyt kaivella tämän huoneessa esiin niitä salakirjoja, jotka tiesi pojan jonnekin piilottaneen... Billy oli saanut hänet siitä kiinni itse teossa — ja tämä nyt oli kosto sitten siitä kaikesta: Billy oli rikkonut Charlotten rakkaan posliinisen kyyhkysen, jonka Charlotte oli saanut Lucasilta Ranskassa. Sillä Billy juuri oli tiennyt sen olevan jo ennestään rikkoontunut, eikä siis varmaankaan kokenut niin huonoa omaatuntoa sen rikkomisesta uudelleen!
Charlotte pihisi ja kihisi suuttumuksesta. Hän tömisteli huoneensa ovelle, riuhtaisi sen auki ja karjaisi: ”BILLY!!!!!!!!!!”
”Mikä on hätänä?” kysyi Emily, joka imuroi yläkerran käytävää ja sammutti imurin Charlotten kiljaisun kuultuaan.
”Billy on tapahtunut!” raivosi Charlotte ovensuussa. ”Hän on ollut huoneessani tekemässä tuhojaan!”
”Billykö...?”
”Hän on tahallaan rikkonut koristeeni!”
”Ei... ei se Billy voinut olla”, sanoi isoäiti rauhallisesti. ”Olen siivonnut tänään koko aamun ja päivän ja olisin nähnyt, jos Billy olisi mennyt huoneeseesi. Hän ei ole ollut kotona. Minä löysin sirpaleet lattialta ja nostin ne lipaston päälle.”
Charlotte ei kuunnellut; hän oli varma, että Billy oli syypää. ”BILLY!” hän huusi uudestaan alakerran portaiden suuntaan. Sitten hän läimäisi ovensa taas kiinni ja meni katsomaan tuhoa tarkemmin. Se näytti menneen hajalle suunnilleen samoista liimatuista liitoksista, joten Charlottella voisi olla onnea sen korjaamisessa uudelleen. Lintuparka katsoi häneen murheellisesti pienellä keltaisella topaasisilmällään. Se sai Charlotten miltei kyyneliin, mikä suututti häntä entisestään.
Ovi narahti hiljaisesti auki. Billyn pää katsoi siitä sisään varauksellisesti. ”Huusit?”
”Oletko nyt tyytyväinen?” Charlotte osoitti sirpaleita. ”En olisi sinusta uskonut, että vajoat noin alas.”
Billy näytti kiihkottomalta. Lähes laiskasti, poika sanoi: ”Minulla ei ole mitään hajuakaan mitä meinaat.”
”Minä tiedän, että se olit sinä!” syytti Charlotte posket kuumotellen. Hän tiesi myös, että Billy oli oiva valehtelija. Billy näytti viattomalta, mutta sitä Charlotte ei halunnut uskoa, joten hän katsoi vihaisesti seinälleen ja käveli paiskaamaan ovensa kiinni serkun syyttömän naaman edestä.
Olihan se pakko olla ollut Billy. Kuka muukaan? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 9, 2016 11:14:59 GMT
Shallalaa
12.9.2015
Tasaiset aallot löivät rantakivikkoon, vuoroveden soljuessa kuin käärme aina yhä pidemmälle ja pidemmälle hiekkaan ja luikerrellen komean kivikaaren alle. Sen varjossa ja kosteassa viileydessä, lokkien kirkahdellessa ja lennellessä yläpuolella rannikolla ympäriinsä, seisoi hevonen kaviot osittain edestakaisin valuvassa vedessä...
Ai kappas, oli siellä joku muukin.
Ruskettunut, pisamakasvoinen tyttö mustat hiukset poninhännällä ja suora otsatukka valuen vähän silmille kaiveli paljasvarpain samaa märkää maata vähän matkan päässä syvemmällä kivikaaren kätköissä ja näytti etsivän jotakin. Hänen ohjista kiinni pitämänsä ratsu, musta sekin väriltään, höristeli korviaan eteenpäin ja tasaisin väliajoin heilautti siroa turpaansa ylös kuin tervehdykseen.
”Näkyykö?” tyttö huusi kohottamatta katsettaan jaloistaan ja hänen äänensä kaikui kylmiä kiviseiniä pitkin. Näkyykö, näkyykö, kö, kö…
Jostain kaukaa kaaren toiselta puolelta, sieltä minne myöhäinen kesäaurinko vielä paistoi kuin ei olisi koskaan syksystä kuullutkaan, kuului kieltävä äänekäs murahdus.
”Se on pakko löytyä!” tyttö huusi taas ja hänen kaikunsa toisti ontosti ja etäisesti hermostuneisuutta hänen äänessään. ”Jos Dewn kuulee…”
Mutta mistä Dewn kuulee, se ei selvinnyt, sillä ulkoa oli äkkiä kuulunut voimakas yllättyneisyyden naurahdus ja ärähdys, ja mustatukkainen tyttö oli välittömästi riistänyt huomionsa myllätystä hiekasta, jonka aallot taas silottivat koskemattomaksi. Hän maiskautti hevosensa liikkeelle ja hölkkäsi sen kanssa yhtä matkaa ulos varjoisasta viileydestä lämpimään syysaurinkoon.
Vähän matkaa eteenpäin, kivikaaren sivulla olevien kivien päällä seisoi mustassa nahkaisessa niittitakissa liki yhtä mustatukkainen nuori mies. Nyt hän oli kääntynyt selin ja tuijotteli jonnekin kivikon sekaan.
Mustatukkaisen tytön hetken innostus ja helpotus lauhtui ja nyt hän maleksi lähemmäs liki kirpeän pettyneenä. ”En minä siellä ollut, ei se sinne ole voinut pudota.”
”Tuus katsomaan.”
Charlotte nykäisi kevyesti Shaliaa ohjaksista ja talutti sen vielä lähemmäs, laski sitten ohjat alas maahan ja kapusi samojen kivien päälle, joilla hänen poikaystävänsä seisoi. Andrew oli sillä välin hypännyt alemmas kivien väliin ja alkanut nyhtää irti jotakin, mikä sinne oli kiinnittynyt. Kun Charlotte oli noussut näköetäisyydelle, hän huomasi, että se jokin oli riekale jonkinlaista isoa kangasta, mikä oli kiinni katkenneessa pitkässä puisessa puomissa.
”Mikä se—?” Charlotte vaikeni. Hän oli äkkiä tunnistanut rievun.
”Siinä on joku kuvio.” Andrew repi kangasta, joka oli jäänyt kiinni lohkareiden väliin. Hetken tempomista seurattuaan Charlotte laskeutui auttamaan ja yhdessä he vetivät kankaan vapaaksi. Kun he levittivät sen rantahietikolle lähempää tarkastelua varten, he erottivat siinä osan jostain etäisesti pyöreähköstä valkoisesta muodosta, joka oli repeytynyt juuri keskikohdastaan. Kangas itsessään oli hyvin tummansininen, lähennellen mustaa.
”Näyttää… lipulta”, sanoi Charlotte hiljaa. Häntä värisytti. Muistot länsikärjestä poukkasivat äkkiä taas mieleen.
Andrew suoristeli kurttuista kangasta. ”Hei, kato... eiks tää vähän...”
Charlotte tiesi mikä hänen päähänsä oli pälkähtänyt, sillä sama ajatus kävi hänenkin mielessään, kun hän katseli lipunraakiletta.
”Merirosvoja?”
”Mutta ei niitä ny enää ole?”
”Enää? Onko niitä sitten joskus oikeasti ollutkin?”
He katsoivat toisiaan. Andrew kohautti olkaansa ja naurahti. ”No jaa, tuskin sentään. Mutta jokin laivanlippu se voi hyvinkin olla. Nythän toi myrskyrage vasta tyynty, mitä kestikin monta päivää. Ehkä joku laiva haaksirikkoutu tässä lähellä.”
”Tuo on lillunut länsirannikolla jo kauan sitä ennen”, Charlotte livautti.
Andrew ei kuunnellut. ”Kato nyt, eikö tosta sais pääkalloa?” Hän piirsi sormellaan hiekkaan jatkoksi loput puolikkaasta kuvasta. ”Jep, ihan selvästi.”
Charlotte katseli sitä pää kallellaan ja murahti sitten epämääräisesti. Heidän ylitseen liiti lokki omasta mielestään varmasti majesteettisesti, olivathan ne näillä seuduin rannikon aatelisia. Se kirkaisi kovaa ja palautti Charlotten nopeasti takaisin maanpinnalle.
”Se koru!” hän sanoi ja kääntyi kannoillaan ympäri, jatkaen rantaviivan kaluamista nenä melkein vuorovettä viistäen.
”Hei, Lotte, oletsä edes varma, että se putosi just täällä?”
”Olen!” Charlotte vakuutti. ”Tai ainakin aika varma... tulin eilen illalla Shalian kanssa tänne, joten se saattoi silloin irrota.”
”Mutta se on voinu pudota mihin tahansa, mihin kohtaan koko rannan pituudelta”, tokaisi Andrew ja kuulosti jo siltä, että oli omasta puolestaan laittanut hanskat tiskiin. ”Vaikka veteen!”
Charlotte ei vastannut. Se koru oli tärkeä ja sen oli löydyttävä. Sitä paitsi, se ei ollut edes hänen. Hänen isoveljensä Dewn, joka oli ollut jo useamman kuukauden maantieretkellään Kanadan ja Yhdysvaltojen halki, oli keväällä ennen salaista lähtöaamuaan jättänyt jäähyväiskirjeensä päälle kaulaketjunsa, jota oli siihen asti pitänyt aina kaulassaan. Koska Dewn kaihtoi tunteellisia hyvästejä ja ennen kaikkea läksiäisjuhlia tai juhlia nyt ylipäänsä, hän ei ollut kertonut kenellekään tarkkaa ajankohtaa milloin lähtisi. Eräänä aamuna hän oli vain poissa, hänen koiransa Ed oli poissa ja kitara oli poissa, ja olohuoneen ruokailupöydälle oli ilmestynyt vaatimaton taitettu kirjepaperi, jossa oli ollut vain muutama lause:
Hei äiti, isä, mummi,
Lotte ja pieni veljeni Oliver,
Gillian- ja Billy-serkut,
sekä Kitty.
Lähdin aikaisin aamuyöstä matkaan. Kuten sovittua, jätin lavurini Lotten käyttöön.
Älkää soitelko tiuhaan, sillä haluan välttää suuremmat koti-ikävät. En tiedä reissuni kestoa, mutta lähetän mahdollisimman monesta kaupungista – tai ainakin osavaltiosta – sitten postikortteja, joiden kautta voitte seurata kulkuani.
Dewn
PS. Koska Lotte kuitenkin kimpaantuu katoamistempustani,
jätän hänen huostaansa tärkeimmän koruni.
Käsi kohosi automaattisesti ja tapaili turhaan Charlotten kaulusta siltä alueelta, jossa Dewnin pukittavaa hevosta esittävä kultainen kaulakoru oli aiemmin vielä levännyt. Nyt se oli poissa. Charlotten otsa painui huolen uurteille ja hänet valtasi uusi pakottava tarve löytää koru, meni siihen kuinka kauan tahansa.
”Jos ostat sille vain uuden, samanlaisen, niin ehkä se sun broidi ei niin kovaa vedä siitä melonia nenään?”
”Ei se ole sama asia”, Charlotte nurisi. Andrew oli pyllähtänyt hiekkaan ja vetänyt tupakkiaskin takkinsa taskuista. Hän käänsi yhden savukkeen huulilleen. Charlotte ei halunnut vielä lannistua, vaan hitaasti askel askeleelta kävi rantaa eteenpäin, kumartuen aina jonkin pilkahduksen tai kimmellyksen nähdessään todetakseen vain, että se olikin ollut vain kiiltävä kivi tai hiekanjyvänen.
”Ihan kiva, että täälläkin paistaa joskus aurinko”, puheli Andrew omiaan jäätyään jo pitkälle taa. Charlotte ei vaivautunut vastaamaan hänen yksinjutteluunsa. Shalia laidunsi säyseästi ja kuuliaisesti vihertävää ruohoa vähän matkan päässä nurmialueella, joka oli osa maastoesterataa. Tämä Charlotten uusi oma hevonen oli ollut hänellä vasta viikon päivät...
*
”Charlotte, kuulehan”, oli Alexiina kutsunut toimistostaan eräs ilta, kun Charlotte oli ollut kävelemässä avoimen oven ohitse. Hän oli tottelevaisesti tullut kurkkimaan ovensuulle ja kuulemaan mitä asiaa hänen äidillään oli, joka oli viittonut pöytänsä edessä olevaa ’vierastuolia’, pyytäen näin Charlottea istuutumaan. Charlotte kieltäytyi silkasta mielenjohteesta ja jäi sitä vastoin keikkumaan ovenkarmeihin. ”Olen tässä miettinyt…”, Alexiina laittoi kaiken muun edestään sivuun keskittyen vain häneen, ”kun me kerran ostimme Lindan sinulta ja Luna ei tule enää kysymykseenkään, sinulla ei tällä hetkellä oikeastaan ole ratsua.”
Charlotte taittoi päätään ilmaisematta mitään erityistä kasvoiltaan. ”Niinpä olen huomannut.”
”Isäsi ja minä—ja isoäiti tietenkin myös, olemme pohtineet ja tulleet siihen päätökseen, että… me ostamme sinulle uuden hevosen.”
”Niinkö?” Charlotte uskalsi räpytellä silmiään. Hän hieman uumoili näin jalomielisen lahjan pian kääntyvän kuitenkin siihen isoon MUTTA:an, joka vaatisi häneltä jotain vastineeksi. Sen takia hän ei vielä pomppinut ilosta.
”Niin”, Alexiina nyökkäsi huolellisesti ja harkitusti. ”Olethan vielä sitoutunut ratsastamiseen?”
”Joo”, vastasi Charlotte epävarmasti. Hän oli, eikö ollutkin? Äiti nimittäin tarkoitti tavoitteellista ratsastusta, sellaista, jossa ratsastaja halusi alati kehittää itseään ja mahdollisesti kilpailla. Ei pelkkää köpöttelyä. Mutta, jos hän saisi paremman hevosen, niin…
”Sinun pitäisi”, äiti painosti, ”koska jos tämä päätös tehdään—”
”Olen minä, lupaan”, Charlotte vakuutti.
”Myös kilpailuiden suhteen?”
”Esteillä, joo.”
”Mmm, koska minä…”, äiti näytti äkkiä katuvaiselta, lähes anteeksianovalta. ”En ole voinut olla ajattelematta, ettei Lindan ostaminen sinulle ratsuksi ollut ehkä se kaikista paras ratkaisu. GP-ratsu, tiesinhän minä vallan hyvin, mutta jotenkin oletin… mutta nyt huomaan, että olet suuntautunut enemmän rataesteille, eikä entisen huipputason kouluratsun kanssa sellainen ole kovinkaan käytännöllistä eikä reilua kummallekaan teistä.”
”Joo, no, mitä nyt pari estettä sai silloin tällöin silläkin ylittää”, Charlotte narisi kärkkäästi. Häntä oli usein kielletty ’kuluttamasta Lindaa puhki’, mikä oli aika typerää ottaen huomioon, että Charlottelle oli ollut tarkoituskin ostaa aktiivinen kisaratsu.
”Tiedän ja olen pahoillani. Kunnon ratsun puute on varmasti rajoittanut ja hidastanut kehitystäsi, ja se mahtaa harmittaa. Suorastaan ajattelematonta minulta. Minun olisi pitänyt tajuta se jo aiemmin, että te kaksi… että te kaksi ette oikein niin sanotusti ’natsanneet’. Sen sijaan sanoin itselleni—ja sinulle—että jos vain yrität kovemmin, treenaat kovemmin, saisitte sen toimimaan yhteispelillä, mutta taisin vain huijata itseäni ja kaikkia muitakin. Moto sanoi minulle monesti—”
”Mitä Moto sanoi?”
”Moto sanoi, että Linda ei sovi sinulle, ja meidän pitäisi harkita sinulle uutta hevosta. Se olikin osasyy, miksi silloin aikaisemmin ehdotin, että ostaisimme Lindan pois vastuultasi opiston käyttöön. Ja tammahan siirtyy pian mammaloman jälkeen joka tapauksessa eläkkeelle.”
Charlotte sanoi sen, minkä Alexiinakin aivan hyvin tiesi: ”Jos tästä nyt oikeasti joku opisto tehdään, niin tänne tarvitaan paljon uusia tuntiratsuja. Suurin osa on vanhoja kuin taivas, kuinka moni on minunkin lapsuudestani tuttuja naamoja? Ja sitten on tuollaisia, joilla ei voi edes ratsastaa kunnolla.”
Alexiina huokaisi. ”Niin. Tiedän.”
He olivat hetken vaiti Charlotten katsellessa tarpeettomasti ympäri toimiston seiniä. Tapetit olivat keltaiset ja elleivät piilossa korkeiden mappikansioita ja papereita pursuavia hyllyjä, niin sitten ruusukkeita ratsastuskilpailuista ja valokuvia hevosista sekä tuntilaisista. Siellä oli useita kuvia erityisesti Charlottesta Lunan kanssa, Charlottesta ylittämässä esteitä Lunalla, Charlottesta ilman satulaa Lunalla, Charlotte, Charlotte, Charlotte…
”Minun olisi pitänyt kuunnella sinua enemmän”, äiti jatkoi, ”silloin, kun valitit ratsastamisesta ja Lindasta. Pidin sitä kaikkea vain ’teinin murmutuksena’. Niin minun ei olisi koskaan pitänyt tehdä. Viime vuosi oli, aika, jolloin odotin Oliveria… olin todella hermostunut hänestä, en ole enää niin nuori äiti ja kaikki tämä, mitä olen lukenut lapsen parhaasta mahdollisesta tavasta kasvattaa, ruokkia, vanhemmuuden vastuu… pelkäsin, etten olisi tarpeeksi hyvä.” Alexiina laski katseensa käsiinsä. Charlotte kuunteli häntä nyt hiljaa. ”Pelkäsin, että tekisin virheen taas, niin kuin sinun kanssasi.”
Charlotte tutki ääneti äitiään, joka oli nyt piilottanut kasvonsa sormien taakse.
Äitikö peloissaan? Että tekisi virheen? Ennenkuulumatonta! Hän oli aina niin varma, käyttäytyi kuin tietäisi kaiken kaikesta ja kaikista; että hänellä olisi vastaus kaikkeen.
Hän piti kasvonsa piilossa, ja Charlotte toivoi, ettei äiti alkaisi itkeä hänen nähtensä. Se olisi vaivaannuttavaa, sillä Charlotte ei ollut kovin hyvä lohduttamisessa eikä etenkään oman vanhempansa kohdalla. Vanhempien oli tarkoitus lohduttaa lapsiaan, eikä toisinpäin. Hän huojentuikin suuresti, kun äiti lopulta nosti päänsä ylös eikä hänen kasvoillaan onneksi ollut kyyneliä.
”Joten nyt aiot ostaa minulle hevosen pahoitellaksesi huonoa valintaa edellisen kohdalla?” Charlotte näpäytti, mutta kevyeeseen, pohtivaiseen sävyyn.
Alexiina naurahti lyhyesti ja hermostuneesti. ”En tiedä. Jos sinä hyväksyt lahjuksia.”
”En tiedä olenko ihan niin korruptoitunut ja vajonnut teidän tasollenne”, Charlotte tuumasi.
Hänen äitinsä kohotti katseensa ja se heijasti huojentunutta yllättyneisyyttä, kuin kiitollisuutta siitä, että Charlotte suhtautui asiaan niinkin aikuismaisesti. Ja siellä ne olivat, Charlotte huomasi: kyynel-pisaroiden kimmellys äidin silmäkulmissa, joita hän oli piilotellut.
Ennen kuin tilanne olisi käynyt kiusalliseksi, Charlotte kiirehti jatkamaan kääntäen katseensa toisaalle: ”Joten siitä hevosesta sitten. Voinko minä tällä kertaa valita?”
”Hmm, me oikeastaan rajasimme ne jo muutamaan vaihtoehtoon”, äiti sanoi ja hänen äänensä oli jälleen vahva ja vakaa, äitimäinen jälleen kerran.
”Ai te olette?” Charlotte terästäytyi. ”Kysymättä minulta?”
”Tietenkin saat tehdä lopullisen päätöksen”, Alexiina sanoi, ”mutta nämä ovat osa sitä Suomen hevosvälittäjäverkostoa, sitä johon minulla on yhteyksiä, ja olisi enemmän kuin sopivaa—rahan ja muun suhteen—että suosimasi hevonen olisi yksi niistä.”
”Aaagh, hienoa!” Charlotte henkäisi. ”TAAS teet hevoskauppoja MINULLE kysymättä MINULTA. Saanko koskaan valita itse itselleni hevosta??”
”Hyvä on, jos kerran vaadit, ole hyvä ja etsi ja osta itsellesi hevonen. Minulla on vain kaksi kysymystä: mistä ajattelit aloittaa, ja toisekseen, millä rahalla?”
”En minä sitä meinannut! ARGH!” Ja niin heidän keskustelunsa oli jälleen hyvin kotoisa, hyvin äiti-tytär-tyylinen ja se tuntui tutulta ja turvalliselta.
”Jos voisit vain hetkeksi rauhoittua ja edes katsoa hevosia, jotka olemme löytäneet!” Alexiina sanoi. ”Sitten voit valita.”
Charlotte heitti kätensä ilmaan. ”Kuinka monta?”
”Kuusi me rajasimme, jotka katsoimme sinulle soveltuviksi. Kaikki melko nuoria, mutta hyvin koulutettuja ja—heidän sanojensa mukaan—hyväluontoisia, sopivia nimenomaan esteratsastukseen ja—”
”KUUSI? Olen aikeissa valita seuraavan hevoseni, jonka kanssa tulen kuitenkin viettämään pitkät aamut ja illat joka ikinen päivä, jonka kanssa treenaan ja kisaan, ja saan valita jopa KUUDESTA eri vaihtoehdosta niistä miljoonista, joita maailmassa hevosia on! ÄITI!”
”Taivaan vallat, Charlotte. Olen lähes varma, että pidät—”
”Onko yhtäkään kimoa?”
”…Kimoa? Ei, ei tainnut olla—”
”No niin. Näetkö?? Haluan kimon, olen päättänyt sen jo, että seuraava hevoseni tulee olemaan kimo.”
”Ole aikuinen, Charlotte, tai voimme unohtaa koko hevosen.”
”Et voi vaatia minulta jotain sellaista, johon en vielä ole kykenevä”, vastasi Charlotte näsäviisaasti. ”Tarkalleen ottaen en ole vielä aikuinen, joten voin—”
”Hyvä, huomaankin, että olet täysin kypsymätön hevosenomistajaksi. Unohda koko juttu.”
”Olen kyllästynyt ruskeisiin!”
”Karvan värillä ei ole mitään merkitystä!”
”ONPAS!”
”Kuinka lapsellista, vikisevä murkku! Hevonen voi olla vaikka kuinka upea ja hyvä tahansa ja paras mahdollinen sinulle, oli se sitten sininen tai vihreä!”
”Kunhan se ei ole ruskea!”
”Huokaus!”
Alexiina veti toimistopöydän laatikosta tulostetun ja yhteen nidotun paperikasan. Charlotte näki, että siinä oli pieniä kuvia hevosista ja jotain tekstiä kuvien alla. Hän oli jo valmiiksi kapinallisessa mielentilassa ja kehitteli mielessään mahdollisia ongelmia jokaiselle äitinsä ehdotukselle, miksi yksikään niistä ei olisi hänelle sopiva…
”Niin, lyhyesti ottaen, tässä on neljä ruunaa ja kaksi tammaa—”
”Oh, en pärjää oreille, vai? Ei tammaa!!”
”Suu suppuun. Ja, suuresti pahoitellen, yksikään niistä ei ole kimo.”
”Tylsää!”
”Mutta olen aika varma, että tämä yksi on sinusta mielenkiintoinen…” Alexiina käänsi paperin pöydän yli Charlotten nähtäväksi, joka (tylsistynein ilmein ja raskain luomin) vilkaisi sitä lyhyesti, sitten nopeasti uudelleen.
”A-arabi?!” hän henkäisi lähes kuulumattomasti. Äidin suu kääntyi vinoon hymyyn.
”Yhtäkkiä varteenotettava vaihtoehto?”
Charlotte jätti äidin omahyväisen huomion omaan arvoonsa. Hän oli liian kiireinen tuijottelemaan pientä blurraantunutta, pikselimössöistä kuvaa tulevasta hevosestaan sekä lukemaan sen alle painettua tietotekstiä:
Arabialainen täysverinen, tamma.
Musta, 6-vuotias. 100 cm, helppo A.
Kaunis ja hyväkäytöksinen, liikkuu kevyesti ja ilmavasti rodulle tyypilliseen tapaan.
SA arvoinen, ASE-S: Bronze.
Shalia ox.
Shalia.
Shalia.
Charlotte ei ollut edes kiinnostunut enää näkemään muita hevosia. Äiti silti kannusti häntä olemaan vastuullinen eikä tekemään liian hätiköityjä päätöksiä, vaan ottamaan kaikki tarjoukset huomioon—mutta että arabialainen! Charlotte oli unelmoinut arabialaisesta sitten…
Erittäin elävä ja värikäs kuva Lucasista punaisen arabitammansa selässä laukkaamassa varusteetta kukkivalla niityllä kiekautti Charlotten vatsan ylösalaisin raikkaalla, kutkuttavalla tavalla.
”Minä haluan tämän”, hän päätti välittömästi.
”No, se ei ole kimo”, äiti totesi. ”Ja ehkä sinun pitäisi kuitenkin harkita näitä muitakin. Tämä ruuna esimerkiksi tässä, se on kylläkin rautias, mutta erittäin kokenut ja varmajalkainen esteratsu sekä varmasti erinomainen opettaja, sen isä on—”
”Ihan sama”, Charlotte sanoi. ”Haluan Shalian.”
”Mmmh”, äiti huokaisi, ”kyllähän minä sen jo tiesin. Sanoin Raicyllekin: ’Odotas, kun hän näkee sen arabialaisen, ja se on siinä.’”
*
Käveltyään niin pitkälle rantaa pitkin, että Andrew ja Shalia olivat enää vain miniatyyrien kokoisina rannan toisessa päässä, Charlotte viimein luovutti ja hartiat kasassa maleksi takaisin heidän luokseen.
”Ei onnea?” Andrew luki laiskasti hänen olemuksestaan.
Charlotte pudisti päätään. ”Dewn tappaa minut…”
Andrew väänsi huulensa myötätuntoisesti vinoon. Sitten hän viskasi tupakan olkansa yli ja kääntyi vieressään maassa olevan riepukasan puoleen. ”Entäs tämä, mitä tehdään sille?”
Charlotte katsoi lipunpuolikasta. ”En minä tiedä. Ei kiinnosta... tee sillä mitä lystäät.”
Kovinkin potentiaalisesta merirosvolaivan lipusta innostunut Andrew teki kehotuksesta totta ja kääräisi kankaan rullalle ja tunki taskuunsa. Charlotte käveli mustan arabialaisensa luokse, moikkasi alakuloisesti Andrewn, joka meni sitä vastoin oman mustan metalliarabinsa selkään, ja molemmat lähtivät eri suuntiin. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 9, 2016 16:38:21 GMT
Redilocks
13.9.2015
”Gillianne-neiti, äitinne kysyy teitä olohuoneeseen.”
Boulice oli kopauttanut ja avannut Gillianin huoneen oven. Vastausta odottamatta, taloudenhoitaja poistui, mutta jätti oven silti auki. Gillian istui lattialla selkä seinää vasten ja kädet polvien ympäri tiukasti kiedottuina. Hän pyyhki kyyneleisiä kasvoja hihaansa ja niiskaisi ihan hiljaa. Jalkojen juuressa hänen vieressään oli avonainen valokuva-albumi, jonka hän oli itse askarrellut: kuvia vuosien varrelta Centerien tilalta hänen näkökulmastaan. Yhdessä hän nauroi ensimmäisen hevosensa, lämminveriruuna Stardustin, selässä ja söi samalla porkkanaa, Georgen seisoessa heidän vierellään ja pitäen isoa kovasta työstä kovettunutta kättään Gillianin polvella. Gillian muisti sen päivän kirkkaasti: se oli ollut hänen yhdeksänvuotissyntymäpäivänsä ja lahjaksi hän oli saanut yhden Georgen vanhoista ravureista. Hän oli ollut tavattoman onnellinen sen kaksi vuotta, kunnes Stardust oli menehtynyt ähkyyn.
Toisessa valokuvassa Gillian poseerasi ujosti kurkistellen puumajasta Centerien takapihalla; kuopi kukkamaata Emilyn kanssa puutarhassa; istui ajokärryillä Georgen kanssa; ja yhdessä kuvassa oli talvi ja George kiskoi häntä pulkassa senaikainen Emilyn lammaskoira Frog vierellä lönkyttäen. Albumissa oli uudempiakin kuvia: Gillian ja siinä vielä niin lapsennäköinen vaaleahiuksinen Charlotte keinussa; Gillian ja Dewn keppiensä kera rakentamassa lumiukkoa; Gillian ja hänen yksi suosikkiponeistaan Waterloo laukkaympyrällä kentällä; Gillian ja Emily leipomassa; Gillian harjaamassa täyskuraista Bluesia; Gillian ja koko Centerien perhe leveästi virnuillen laitumenaidalla...
Kuva-albumissa ei ollut yhtäkään valokuvaa hänen vanhemmistaan.
*
Zoey istui heidän siistissä, modernissa olohuoneessaan, jossa sähköinen tekotakka leimusi hiljaa lasikehyksiensä sisällä. Gillian oli aina arvostanut oikeaa tulta, etenkin leirinuotioita ja kokkoja, eikä pitänyt ollenkaan moisista valeliekeistä. Zoeyn edessä teepöydällä oli avonaisena kannettava tietokone ja Gillianin äidin pitkät, siistit punaiset kynnet naputtelivat juuri sanoja sen näppäimistöllä. Hän ei keskeyttänyt tai kohottanut katsettaan Gillianin laahustaessa paikalle.
”Niin?” Gillian sanoi vaisusti. Äiti viittasi häntä odottamaan, kirjoitti vielä loppuun sen, mitä sitten tekikin (varmasti työasioitaan) ja painoi kannen kiinni. Hän nosti kärkkäät silmänsä terävästi.
”Gillianne, naamasi punoittaa”, hän huomautti viileästi. ”Mene pesemään se ja tule sitten takaisin. Minulla on sinulle asiaa.”
Huokaisten hiljaa, Gillian meni kylpyhuoneeseen taputtelemaan itkusta turvonneita kasvojaan ja palasi olohuoneeseen, jossa Boulice oli tarjoilemassa Zoeylle iltapäiväteetä. ”Saako olla nuorineiti Wavesillekin?”
Gillian pudisti päätään.
”Istu”, äiti käski ja viittasi elegantisti kädellään vastapäiseen matalaan sohvaan. Gillian istui. Boulice poistui. ”Isäsi ja minä olemme lähdössä Sveitsiin tapaamaan hyvää ystävätärtäni lokakuun loppupuolella. Heillä on erittäin taiteellinen ja miellyttävä poika, jonka haluaisin sinun tapaavan...” Tässä kohtaa Gillianin kulmat kapusivat korkealle otsaan ja hän toljotti suuret sinisensurulliset silmät ammollaan äitiään. ”...joka toivoakseni saa sinuun valettua enemmän itseluottamusta ja intoa tulevaa Le Grande Arthén kouluasi varten. Viime kerrallahan olit niin kovasti sairaana, ettet voinut lähteä, mutta tällä kertaa haluan sinut ehdottomasti mukaan Sveitsiin.”
”Enhän minä ole vielä edes luvannut lähteväni siihen kouluun...”, mutisi Gillian hiljaa.
”Siitä aiheesta meidän ei tarvitse enää keskustella. Sinä menet”, hänen äitinsä tokaisi kylmänviileästi. Gillianin posket alkoivat taas helottaa.
”Lokakuun lopussa? Meillä... silloin on Ranskan matka ja minä—”
”Olet menossa Ranskaan, muttet ranskankieliseen kouluun? Olet tekopyhä, Gillianne.”
”Mutta minä—”
”Peruutat sen matkan. Sinä tulet Sveitsiin.”
”Minä kisaan Power Jumpissa!”
”Minua ei kiinnosta hevosleikkinne, nyt on kyseessä sinun tulevaisuutesi—”
”Minun tulevaisuuteni?” sai Gillian parahdettua. Uudet kyynelet olivat taas tekemässä tuloaan. Hän itki nykyään alati ollessaan kotona. Hän veti vavahdellen henkeä: ”Sinä teet kaikkesi juuri pilataksesi tulevaisuuteni.”
Zoey nosti teekupin punatuille suipistetuille huulilleen. ”Älä ole naurettava.”
Gillian tuijotti äitiään sydän kallellaan mielipahasta eikä voinut kuvitellakaan, kuinka joku saattoi olla niin sydämetön ihminen. Hänen oma äitinsä!
”Lähdemme seitsemästoista päivä lauantaina ja palaamme kuun loppuun mennessä.”
”Silloin on syystanssiaiset—”
Zoey laski kupin asetilleen niin, että helähti. ”Yritätkö tahallasi tehdä tästä meille näin hankalata? Äläkä viitsi jälleen itkeä, se vääristää kasvosi niin kovin”, hänen äitinsä vielä tokaisi, kun Gillian oli pyyhkäissyt kuuman pisaran pisamiltaan.
”M-Minäkö hankaloitan?” hän kuiskasi kuristuneella äänellä. Zoey ei ollut kuulevinaan.
”Ihastut Sveitsiin. Siellä on hyvin kaunista ja rauhallista”, hänen äitinsä lisäsi painottaen. ”Ystävättäreni perhe asuu Czirighissä, heillä on—”
”En aio lähteä”, sanoi Gillian. Hänen kätensä vavahtelivat vähän, joten hän sulloi ne syliinsä. Hän pelkäsi äitiään. Zoey Waves oli hurja nainen, jolla oli voimakas tahto ja joka talloi alleen jokaisen, joka nousi häntä uhmaamaan.
”Lopeta rienaaminen, Gillianne, aiheutat minulle pian ahdistuskohtauksen”, Gillianin äiti sanoi ja leyhytti hivenen toisen käden sormilla kasvojaan. ”Sinusta on aivan mahdoton tullut. Olet saanut liian vapaan kasvatuksen siellä Centereillä. Minun olisi pitänyt järjestää sinulle kotiopettajatar tänne, joka pitää sinut paremmin aisoissa, mutta kun Ralph—”
”En lähde”, Gillian toisti enemmänkin omaa rohkeuttaan pönkittääkseen, kuin kinatakseen. ”Minä... lähden Ranskaan ja kisaan Dodolla Power Jumpin rataestemestaruudesta.”
”Sehän nähdään”, hänen äitinsä sanoi kylmästi. Gillian nousi.
”Jään Orange Woodiin yöksi”, hän sanoi ja käveli poistuakseen olohuoneesta. Jalat tuntuivat pumpulilta ja vaappuivat.
”Gillianne, odota—et mene minnekään. Sinä olet täällä niin kauan, että suostut sopuisasti tulemaan Sveitsiin—”
Gillian ei pysähtynyt, vaan suunnisti jo kohti eteistä hakeakseen skootterikypäränsä.
”Boulice!” kiljui Zoey. ”Älä päästä häntä lähtemään ilman minun lupaani!”
Taloudenhoitaja ilmestyi jostakin tyhjästä Gillianin tielle. Zoey oli sillä välin mennyt, avannut eteisen seinässä olevan lasikaapin pienellä avaimella ja painanut jotakin siellä olevaa nappulaa. Talon ympäri kuului hentoinen naksahdus, josta Gillian tiesi, että kaikki ovet ulos oli lukittu. Hänet oli vangittu oman kotinsa seinien sisään.
”Kas niin”, sanoi Zoey Waves tyytyväisenä ja tipautti kaulassaan roikkuvan avaimen takaisin piiloon muhkean povensa suojiin. ”Voitkin pistää sen kypäräsi takaisin hyllylle, sillä et tarvitse sitä täällä kotona.”
Lannistettuna, Gillian antoi otteensa siitä kirvota ja pudota Boulicen myötätuntoisesti, mutta tottelevaisesti odottaville käsivarsille. |
|
