katso profiilia tai lähetä pm
Säänkestävä stetsoni ja hyvä hevonen - siinä on kaikki, mitä cowboy tarvitsee.
Viestejä: 134
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Mar 13, 2016 16:57:08 GMT
Varkain
4.10.2015
”Heh heh”, Charlotte sanoi. Hän tuijotti tummaa, kullalla ja sinisellä sävytettyä merkkiä tajuamatta oikeastaan, mitä edes katsoi. Tämä oli surkein vitsi ikinä. Andrew muka poliisi? Ei ikinä…
Andrew laittoi virkamerkkinsä takaisin nahkatakin uumeniin, huokaisten samalla tympääntyneenä. Hän jäi vielä nojaamaan autoa vasten ja katseli Charlottea kulmiensa alta, odottaen, että tämä sulattaisi uutisen. Charlotten päässä ei tapahtunut mitään.
Siinä äimistyneessä tilanteessa olisi voinut kuvitella huudahtavan: ”Salapoliisi? Kuinka jännittävää!” tai, vaikkapa: ”Uskomatonta”, mutta sen sijaan pitkän tikittäneen hiljaisuuden jälkeen, Charlotte sanoikin vain: ”...Oikeasti? Walter Kidd? Ihan kamala nimi.” Andrewn naama venähti. ”Kuulostaa jonkin kliseisen lastenkomediaseikkailun päähenkilöltä”, Charlotte mutisi. ”Et näytä yhtään miltään Walterilta. En usko sinua. Sinä olet rikollinen.”
”Olisko se parempi?” Andrew murahti äreästi ja tuuppasi itsensä irti autosta.
”Olisi”, Charlotte sanoi. ”Parempi ainakin, kuin joku Mini-Waltteri.”
”Se on vaan peitenimi, virkanimi, niin sanotusti.”
”Pah. Jos olisit oikea mestarivaras, sinulla pitäisi olla jokin sellainen nimi kuin esimerkiksi Razcliff Rowler tai... tai Xenom Fatalum.”
Andrew pärskähti. ”Mikä toi jälkimmäinen oli? Pidätkö mua jonain scifisupersankarina?”
”Katu-uskottavuutesi meni tuon nimen myötä”, Charlotte tuhahti ja lisäsi ivallisesti: ”Kidd.”
”Pidä se nimi omana tietonas”, Andrew sanoi äkkiä valppaasti ja tiukasti, ”äläkä käytä sitä missään muualla. Ymmärrätsä? Tää ei ole leikinasia.”
”Miksi sitten kerroit?”
”Siksi, koska nyt menin sekottaan Jimin tähän ja, jos tulee tilanne, missä ne puhuu sulle, sun täytyy tietää mistä on kyse…”
”Hyvä”, Charlotte pyyhkäisi otsatukkaa silmiltään. ”Olen siis agenttiapurisi. Saanko nyt tietää, minne olit menossa ja mikä se Bridgetweetin kartta on?”
”Et.”
”Voin kiristää sinua, ellet kerro!”
Andrew otti uutta savuketta esiin ja mutisi: ”Taisin taas tehdä ison virhearvion…”
”Sinä et vain voi vastustaa suloisten pähkinäsilmieni tenhoa”, Charlotte sirkutti omahyväisesti. Andrew katsahti häneen hetkeksi sytyttämätön tupakka huulessaan ja ilmeensä oli erikoislaatuinen. Charlotte ei sitä kuitenkaan huomannut, sillä hän kaivoi puhelintaan esille ja hoksasi Emmalta tulleen noin kuusituhattaviisi tekstiviestiä ja satakymmenentoista puhelua. Charlotten selatessa niitä läpi saadakseen lisäaikaa prosessoida tätä tietopaukkua (niitä tuli nykyään aivan liian tiuhaan), Andrew poltteli itsekseen tienvarressa ja katseli horisonttiin. Jonkin ajan kuluttua Charlotte sanoa pamautti hänelle auton ikkunasta: ”Jos kerran olet muka joku poliisi, miten varastelet mummoilta ja murtaudut hautaholveihin? Ei kuulosta ihan virkavallan toiminnan tapaiselta…”
”Mä en ole poliisi”, Andrew ärähti, ”vaan eräänlainen freelancer-salapoliisi, jos nyt tarkkoja ollaan.”
”Mikä se on?”
”No, just sitä, mitä nimikin kertoo.”
”Teet salaista poliisin työtä omatoimisesti?”
”Joo… no, periaatteessa… mutta ei se ole niin yksinkertaista. Kuule, mä en oikeastaan sais keskustella tästä—”
”Se on vähintään reilua. Sinun takiasi olin äsken joutua linnaan ja Dewnin auto ratsiaan!”
”Käskinkö mä sut mun perääni, kuin perskärpäsen?”
”Ehkä et sanallisesti, mutta käytökselläsi kylläkin…”
Andrew ravisti päätään.
”Varastelet siis harrastuksena, mutta työksesi olet kuitenkin poliisi—”
”Sanoin jo, en oo mikään poliisi.”
”Vaan?”
”Ootsä kuuro?”
”No, mitä sinä sitten teet?!”
Andrew ei kuitenkaan ehtinyt vastata. Hän katsoi kauas oikealle. Kaupungista päin oli tulossa auto. Charlotte vilkaisi taustapeiliin ja henkäisi: hän oli juuri erottanut punaisen lava-auton, joka lähestyi vääjäämättä…
*
Raicy ja Thomas Jordan harppoivat raput alas poliisiasemalta ja astuivat Thomasin autoon. ”No, tulipahan sekin nyt tehtyä. Eihän se ollut kuin pari viljasäkkiä ja lapio, mutta se lapio oli kuitenkin uusi—”
”Kaikki varkaus pitää ilmoittaa”, Raicy sanoi. ”Ei niitä rikkomuksia muuten saada koskaan kuriin, jos uhrit alkavat tekoja vähättelemään.”
”Olet kai oikeassa”, Thomas sanoi ja käynnisti moottorin. ”Tuntuu vain vähän turhalta vaivata poliiseja tämmöisellä vanhan miehen pikkumurheella… Olihan se oma vikani osittain, kun jätin lojumaan pitkin pihoja…”
”Varkaus tapahtui sinun tontillasi. Omalla pihalla voi olla vaikka kultakimpaleita siroteltuna pitkin ja poikin, ei kenelläkään ole oikeutta silti tulla niitä siitä noukkimaan.”
”Minä heitän sinut nyt takaisin. Mennäänkö vielä illalla laaksoon?”
”Mennään, pitäähän sitä kai käydä katsomassa, miten ne pojat pärjää…”
Punainen lava-auto huristeli Seaprout Avenuella, Coyotan läpi kohti Sinicoastia.
”…Mitäs tuolla on tapahtunut?” Thomas hymähti, kun he erottivat edessäpäin likaisenvalkoisen auton tien sivussa.
”Sehän on Dewnin lavuri”, Raicy sanoi. Kun hän erotti siinä myös moottoripyörän, Raicyn epäilykset heräsivät ja hän käski Thomasia ajamaan reunaan. Astuessaan ulos autosta, pitkä nuorukainen mustassa nahkatakissa viskasi tupakantumpin syrjään ja tallasi sen päälle. Charlotte astui ulos autosta etuhiuksiaan hermostuneesti taputellen. Raicy marssi lähemmäs ja tunsi levottomuutta, joka muuntui suuttumukseksi ja pettymykseksi tytärtään kohtaan. Siinä oli niin monta asiaa, joista hän halusi päästä ärähtämään, ettei tiennyt edes mistä aloittaa.
”Mitä—”, hän avasi suunsa, mutta Charlotte ehti livauttamaan ensin: ”Moi, isä! Miten… miten menee?” Charlotten irvistys oli niin karmaisevan teennäinen, että jopa nuorukainen hänen vieressään näytti myötähäpeävän.
Raicy mulkoili. ”Haluanko edes tietää, mitä teet täällä ja mitä tämä auto tekee täällä?”
”Drew antoi ajo-opetusta”, Charlotte vastasi nopeasti ja vilkaisi mustatukkaiseen mieheen, ”kun sinä et ole ehtinyt.”
”Drew.” Raicy tunsi silmäänsä nykivän. Thomaskin oli astunut ulos autosta ja jäi taustalle seuraamaan tilannetta. ”Vai tämä on nyt se motoristiäijä”, murahti Raicy ja hänen katseensa hamuili epäluuloisesti jossakin suunnilleen miehen nahkatakin rintamuksessa, jottei kohtaisi tämän katsetta. Nuorukainen harppasi rennosti eteenpäin käsi ojossa.
”Andrew”, tämä esittäytyi. Hetken ajan Raicy pohti vakaasti, ettei koskisikaan tämän ojennettuun käteen, mutta odotuksen tiivistyessä kaikkien ympärillä, hän vastahankaisesti nosti omansa ja he kättelivät. Charlotte seisoi heidän välissään näyttäen kiusaantuneelta ja hermostuneelta, mutta uskalsi nyt paljastaa toiveikkaan hymyn, johon Raicy loi synkän katseen ja sai Charlotten vetämään kasvonsa takaisin peruslukemille tavoitellen asiaan kuuluvaa syyllistä ja nöyrää ilmettä.
”Vai ajo-opetusta”, Raicy sanoi ja hänen katseensa kaartoi moottoripyörään, joka seisoi yksinään sivummalla. ”Ajelitteko toinen käsi mopolla ja toinen ratilla?”
”Eh…”, Charlotte sanoi ja lievä punastus kohosi hänen pisamakasvoilleen.
”Charlotten oli tarkoitus ajaa tästä kotiin niin, että seuraan perässä”, Andrew sanoi neutraalisti. ”Otin motskan mukaan, jotta pääsen ite takaisin kotiin. Kätevästihän se tossa lavalla tuli matkassa.”
Charlotte näytti katsovan Andrewhen sivusilmällä otsatukkansa alta, ja Raicy siveli sänkeään. Nuori mies vaikutti rehdiltä ja puhui asiallisesti, vaikka näyttikin epäluotettavalta. Kai se oli tuo nahkatakki, Raicy ajatteli.
”Katso, säästää sinulta aikaa ja vaivaa”, Charlotte uskaltautui sanomaan ja yritti taas hymyillä. ”Minulla menee jo ihan hyvin, eikö menekin?” hän tönäisi miestä vieressään.
”Joo-o”, Andrew vastasi.
”Minä päätän siitä, milloin sinulla menee tarpeeksi hyvin ajaa yksin”, Raicy tokaisi. ”Ei yksinajelua ennen korttia, vaikka olisi kokonainen poliisipartio edessä ja takana.”
Charlotte katsoi taas Andrewhen, joka käänsi päänsä tarkoituksellisesti poispäin.
”No niin, hyppää autoon siitä sitten”, Raicy sanoi ja lampsi heidän ohitseen. ”Matkustajan paikalle.”
”Mitä?” Charlotte hölmistyi.
”Minä ajan sinut nyt kotiin.”
”Minä… ei, kun meillä—”
”Heti.”
Charlotte puri hammasta, mutta näytti toteavan itsekseen, että nyt oli parasta totella. Hän katsahti nuorukaiseen, joka kohautti toista olkaansa ja nosti kypäränsä pois auton katolta kainaloonsa. Raicy heilautti kättään. ”Kiitos, Thomas, mutta me jatketaankin tästä tyttäreni kanssa.”
Musta mies kosketti stetsoniaan ja nyökäytti säyseästi, palaten omaan autoonsa. Charlotte istui hiljaa vedettyään vyönsä kiinni ja tuijotti ilmeettömästi eteenpäin. Raicy hääräsi jonkin aikaa poikansa autoa käynnistäessään, odotti, että Thomas Jordan ajeli ensin tieltä pois takaisin keskustaan. Hän nosti kätensä tervehdykseen punaisen lavurin pöristellessä ohi. Sitten hekin lipuivat tielle ja jättivät taa moottoripyörän, jonka selkään nahkatakkinen nuori mies oli istahtanut kypärä päässänsä. Charlotte mökötti eikä sanonut halaistua sanaa. Vasta Yellowbriskin sillalla Raicy tokaisi: ”Luulin, että kielsin sinua tapailemasta tuota miestä.”
”Et sinä voi siitä määräillä, äiti antoi—”
”Hän on aivan liian vanha ja vaarallinen.”
”Sinulla on homeisia ennakkokäsityksiä edelliseltä vuosituhannelta!”
”Olen isäsi ja tehtäväni on suojella sinua!”
”PAH!” Charlotte huusi. ”Äiti on antanut minun nähdä Drewtä sinulta salaa!”
Raicyn ilme valahti ja hän puristi rattia tiukemmin. ”Sitten minun on vaihdettava sananen hänenkin kanssaan.”
”Sinulla on pomotuskompleksi, haluat, että kaikki menee niin kuin sinä haluat!”
”Hillitse kielesi, nuori neiti! Sanakin vielä, etkä tule omaa autoa näkemään ikinä.”
”Olet yhtä lapsellinen kuin Billy!” huudahti Charlotte tuskastuneena. He ajoivat juuri kotipihaan, ja Raicy nytkähti hassusti sen kuullessaan. Charlotte tappeli itsensä irti turvavyöstä ja astui ulos jo ennen kuin auto oli kunnolla pysähtynyt.
”Charlotte…!” Raicy aloitti, mutta tyttö oli läimäissyt oven kiinni ja saapasteli hartiat korvissa pihan poikki.
Raicy jäi puristamaan rattia ja käymään läpi vaikeita tuntemuksia. Oliko hänen tyttärensä juuri vihjannut, että hän oli kuin... kuin veljensä… kuin William?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Mar 13, 2016 18:48:43 GMT
Hiippari 6.10.2015 Tallipihalle oli kerääntynyt pieni innoissaan kuhiseva joukkio, kun hevoskuljetusauto kaartoi porteilta sisään. Alexiina huiskaisi leveästi hymyillen pitkän lettinsä olan yli ja harppoi sitä vastaan etunenässä.
”Orange Wood?” kuljettaja kysyi astuessaan alas.
”Yksi ja ainoa”, Alexiina totesi. He kävelivät auton taakse ja kuljettaja avasi salvat, vetäisi ovet avonaisiksi ja rullasi lastaussillan alas. Auton uumenista kuului puhinaa ja kopinaa, ja pian Alexiinan viittoma Kitty kuljettajan kanssa asteli reippaasti sisään ja talutti alas ison puoliverisen sekä liinaharjaisen ponin. Alexiina meni heidän jäljestään noutamaan ulkoilmaan vielä yhden hevosen, ihastuttavan kikkurakarvaisen päistärikön.
”Zangersheideruuna Lovex Z, pohjoisnorjanponiruuna Pirat av Krime ja americanbashkircurlytamma Mustang’s Africagame”, kuljettaja luetteli leipääntyneenä listasta jätettyään ponin narun Kittyn toiseen käteen. Alexiina näytti hänelle henkilötodistuksensa ja otti kuittauspaperit vastaan, rustaten niihin allekirjoituksensa. ”Kiitos”, kuljettaja sanoi ja pujotti mustekynän rintataskuunsa. Hän lättäsi Alexiinan kouraan kansion, jonka Alexiina selasi läpi tarkistaen, että se sisälsi kaiken mitä piti: rekisteritodistukset, eläinlääkärinkuittaukset, sukutaulut ja kauppapaperit. Kaikki oli hyvin, ja kuljettaja nousi takaisin autoonsa ja huristeli tiehensä jättäen jälkeensä tallipihalle kolme uutta hevosta.
”Voi ei, katsokaa tuota!” Kitty ilakoi ja olisi osoittanut Alexiinan pitelemään Africaa, elleivät hänen molemmat kätensä olisi olleet täynnä kahta muuta hevosta. ”Iih… ihana kihara karva! Miten söpö!”
”Eikö olekin?” Alexiina hymyili ja antoi päistärikön tamman haistaa kämmentään. ”Missä Billy on? Hän voisi tulla ottamaan näistä yhden…”
Myöhemmin iltapäivällä uudet hevoset oli asutettu karsinoihinsa ja utelias talliväki häädetty häiritsemästä tulokkaita. Alexiina oli juuri printtaamassa niiden karsinakylttejä toimistossa ja mapittamassa asiakirjoja oikeisiin paikkoihin, kun hieman vaivaantunut Tomford ilmaantui avonaisen tallitoimiston ovensuuhun.
”Niin, Josh?” Alexiina sanoi levollisesti vertaillessaan juuri tulostamaansa Lovexin infopaperia. Sitten hän katsahti poikaan uudelleen: miten tämä näyttikin jotenkin… erilaiselta?
Tomford otti lakin päästään. ”Anteeksi, ma’am…”, hän aloitti, ”mutta ellen pahasti erehdy, joku kiipeilee talonne katolla.”
”Kiipeilee talon katolla?” hämmästyi Alexiina.
”Niin, ma’am”, Tomford sanoi, ”juuri äsken. Ajattelin… ajattelin ilmoittaa.”
Alexiina laski paperin kädestään ja tallasi ulos tallista Tomford perässään. Hän pysähtyi tallin vieressä kasvavan haapajonon varjoon ja kohotti katseensa talolle. Katolla ei ollut ketään. Vain varis rääkäisi ja lähti lentoon kukkotuuliviirin päältä.
”Oletko aivan varma?”
”Näin jotain, ma’am”, Tomford vakuutti. Hän kuulosti kuitenkin epävarmalta.
Alexiina siirsi katseensa talon katolta häneen otsa hienoisesti rypyillä. ”Kuka se sitten oli?”
”En tiedä, ma’am.”
”Etkö tunnistanut?”
”En, ma’am…”, Tomfordin vaaleat kasvot saivat vähän väriä, ”en erottanut kovin selvästi…”
Ja sitten Alexiina tajusi, mikä pojassa näytti erilaiselta.
”Missä sinun silmälasisi ovat, Josh?”
Nyt Tomford todella punastui. ”Minä…”, hän takelteli, ”minä…”
”Oletko hukannut ne?”
”Äiti!” Charlotte syöksyi talliin posket punaisina ja hengästyneenä, koululaukku vielä roikkuen olaltaan. ”Joko ne tulivat?”
”Hm? Juu, kyllä, tulivathan ne.”
Charlotten ilme kirkastui ja hän riensi talliin katsomaan uusia hevosia. Tomford seurasi häntä, joten Alexiina jäi itsekseen raapimaan päätään. Hän siristi silmiään vielä kerran talon suuntaan, mutta koska siellä ei enää näyttänyt ketään keikkuvan (kuka se muka olisi voinut olla?), hän palasi toimistoon jatkamaan työtään. Ehkä Tomford oli erehtynyt.
Hän pakersi edelleen papereiden kimpussa syvässä keskittymisen tilassa, kun tunteja myöhemmin Raicy aukaisi toimiston oven ja astui Oliver sylissään sisään.
”Olen menossa laaksoon”, hän ilmoitti ja laski Oliverin lattialle. ”Talolla ei ole ketään, paitsi Charlotte. Jätän pojan tänne.” Hän puhui jäykästi ja asiallisesti, etenkin mainitessaan Charlotten nimen. Siitä Alexiina päätteli, että Raicy oli edelleen vihainen heidän aiemmasta kiihkeästä ja kireästä keskustelustaan koskien Charlottea ja tämän tapailemaa miestä.
”Y-hym”, Alexiina sanoi kohottamatta katsettaan.
”Tulen myöhään.”
”Y-hym.”
”Oliver ei ole syönyt.”
”Yymm.”
Raicy pörrötti pienen poikansa pellavapäätä, suoristi selkänsä ja tarttui ovenkahvaan.
”Odota, Raicy”, Alexiina sanoi ja rypisteli taas kulmiaan. ”Sanoitko, että Charlotte on talolla?”
”Niin”, Raicy sanoi. ”Muita ei ole. Äiti on tapaamassa ystävätärtään ja minä otan Billyn mukaan.”
”Mutta Charlottehan on ratsastamassa Shaliaa kentällä”, Alexiina huomautti. ”Juurihan hän lähti.”
Raicy oli hetken aikaa hiljaa. ”Jaa”, hän sitten sanoi. ”Luulin… olin kuulevinani ääniä hänen huoneestaan yläkerrasta. Käskin hänen pysyä kotosalla, ja hän vastasi takaisin.”
Nyt Alexiinan kulmat olivat niin korkealla, että saattaisivat pian tipahtaa.
”Enpä tiedä kenet käskit meille jäävän, mutta se ei voinut olla Charlotte.”
Raicy toljotti häntä ja Alexiina katsoi takaisin silmät selällään. Hän yhdisti kaksi asiaa toisiinsa ja oli siinä samassa pongahtanut seisomaan: Raicy kääntyi ympäri ja poistui ripeästi tallista, Alexiina perässään Oliver kainalossa.
”Charlotte!” Alexiina huusi kentän muurin yli.
”Mitä?” tyttö huusi kentältä, ravaten Shalialla volttia. Alexiina ei kuitenkaan jäänyt vastaamaan saatuaan varmistuksensa, vaan kiirehti Raicyn perään kohti taloa.
”Kuka perhana siellä sitten oli hänen huoneessaan?” Raicy murisi harpatessaan kuistin portaat yhdellä isolla askelella.
”Katsoitko hänen huoneeseensa?”
”En, huusin portaiden alapäästä ja hän vastasi.”
”Mutta eihän se voinut olla Charlotte!”
He tulivat eteiseen ja takkahuoneeseen ja ylös portaita. Oliver oli hiljaa ja piteli kiinni Alexiinan kauluksesta, miltei itsekin pidellen hengitystään jännityksestä. Raicy tuli tasanteelle, kääntyi ja oli jo Charlotten ovella, avaten sen vitkastelematta. Alexiina tuli hänen askeltensa jäljessä.
Raicy seisoi seepramatolla ja katsoi ympärilleen. Alexiina hengitti raskaasti nenänsä kautta oviaukossa.
”Ei ketään”, Raicy sanoi.
”Mitä kummaa…?”
Raicy meni ikkunalle. Se oli raollaan.
”Onkohan Charlotte kuitenkin oikeassa…”
”Missä asiassa?” äyskähti Raicy ja kiskaisi ikkunan kokonaan kiinni.
”Että meillä kummittelee…”
”Pötyä”, Raicy murahti.
”Josh kyllä kertoi tänään aiemmin päivällä, että näki jonkun talon katolla.”
”Ja ikkuna oli auki”, Raicy kääntyi häneen päin, ”ei aaveiden niistä tarvitse pakoilla.”
”Raicy, minua on alkanut huolestuttaa”, Alexiina tunnusti ja kohensi Oliveria sylissään. ”On lokakuu ja kaikki, mitä on tapahtunut viime aikoina... Minusta on alkanut tuntua, että täällä todella on joku.”
Raicy ravisti päätään ja käveli hänen ohitseen ulos huoneesta takaisin käytävälle. ”Ainut, mikä minua huolettaa, ovat epäluotettavat tyypit”, hän murisi mennessään takaisin alakertaan. ”Varkaita, hiippareita… jengiläisiä…”
”Et kai taas puhu Andrewstä?” Alexiina huomautti terävästi, kun he etenivät askelman kerrallaan takkahuoneeseen. Raicy kiepahti eteiseen päin.
”Thomasilta vietiin pihasta tavaraa”, hän sanoi olkansa yli. ”Näillä main on rosvoja liikkeellä.”
”Ja siltä istumalta olet valmis teilaamaan Charlotten ystävän?” Ärsytys kuulsi Alexiinan sanojen läpi.
”Sanonpahan vain, että kaikkea tapahtuu.”
”Nyt olet kyllä täysin väärin perustein itse liikenteessä!”
”Katsotaan, kun poliisit saavat syyllisen selville.” Raicy aukaisi ulko-oven. ”Se on taatusti tuttu jätkä.”
”Höpönlöpöä!” Alexiina huudahti jo hyvin pöyristyneenä. ”Olet täysin sokaistunut ennakkoluuloistasi! Olen varma, että hän on ihan mukava poika, kun vain saisimme tilaisuuden tutustua—”
Mutta ovi oli paiskahtanut kiinni hänen nenänsä edestä ja Raicy lampsinut pois kuuntelemasta. Alexiina katsahti Oliveriin, joka katsoi ruskeine silmineen takaisin ja hymyili arasti.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 14, 2016 18:07:52 GMT
Hear Me 8.10.2015
Syystuuli pöllytti kentän hiekkaa ja lennätti Gillianin kutrit hänen silmilleen, kun hän seurasi käynnissä Dodon satulasta esteradan toisen ratsukon työskentelyä. Uusi tuntiponi Pi oli Matruusan testattavana ja he ylittivät juuri matalaa jumppasarjaa tasaisella rytmillä. Poni ei tuntunut piittaavan tuulesta vähääkään, vaan sen kaikki keskittyminen oli kokonaan aina eteen tulevassa puomissa—maassa tai ilmassa.
Kentän laidalle ilmestyi heitä valmentaneen Kittyn lisäksi muitakin katselijoita: Alexiina ratsasti sisään Lovexilla varjossaan mustapolkkatukkainen eläinlääkäri Yvonne. Myös aiemmin päivällä jo Shalian maastossa lenkittänyt Charlotte nousi Oliver sylissään istumaan kivimuurille lähelle Kittyä, joka puhui paidanpieluksessa olevaan pieneen mikrofoniin, jotta hänen äänensä kantaisi kisakatsomon kaiuttimista tuulen huminankin ylitse.
”…ja käyntiin! Ihan hyvin, Matruusa, mutta koeta enskerralla vähän kattoa, ettei tule noin kiemurreltua.”
Ponityttö taputti Pitä kaulalle. Gillian otti Dodon kevyeeseen raviin, sillä seuraavaksi olisi heidän vuoronsa. Power Jumpiin oli enää kaksi viikkoa, ja heidän pitäisi olla sitä varten tuliteräkunnossa. ”Vähän huono laukka, sellainen lakea”, Matruusa huikkasi tietäväisesti, kun Gillian ravasi ruunikolla poniorilla heidän ohitseen. ”Lunalla on paha ristilaukka radalla, mutta tämä menee matalana.”
Matruusa oli jo muutaman vuoden käynyt Orange Woodissa. Hän oli vasta noin kymmenen, mutta lupaava Kings Ridersin junnuratsastaja ja aikoinaan aloittanut heidän tallillaan Lunan hoitajana. Nykyisin hänen vanhemmillaan oli pihassa oma pieni talli Bellmountissa, jossa asui Matruusan kilpaponi Yesus, jonka toi aina mukanaan Orange Woodiin treeneihin muutaman kerran kuussa. Muutoin hän kävi tallilla niin usein kuin taisi ratsastamassa Lunaa ja nyt myös Pitä.
Gillian hymyili hänelle vastaukseksi ja jatkoi ravia kohti meren puoleista lyhyttä sivua.
”Matruusa, käsky kävi, tuo Pitä tännepäin”, Kittyn ääni kajahti kaiuttimista. Tyttö ratsasti tottelevaisesti ja ponnekkaasti lämmittelykentän puolelle. ”Gills, ota koottua laukkaa siellä päässä.” Kitty lähti rakentelemaan heille sopivampaa harjoitusrataa.
Dodon laukka puolestaan oli erittäin pyörivää ja pehmeää. Orilla oli erinomainen tekniikka ja se työskenteli koko kehollaan, takapuolta myöden, kaartaen kauniisti kaulaansa peräänantoon. Dodo oli hieman tavallista menohaluisempi raikkaasta säätilasta johtuen, mutta se pysyi kuulolla ja odottavaisena Gillianin apujen alla.
Alexiina käveli kentän keskivaiheilla pitkin ohjin uudella vaaleanruunikolla puoliveriruunalla, joka kulki turpa rullalla. Lämmittelykenttäpäädyssä Matruusa jalkautui juuri Pin selästä ja Yvonne astui lähemmäs tutkimaan ponia. Charlotte ja Oliver seurasivat taustalla. Kitty nosteli puomeja kevyesti kuin puukeppejä ja teki niistä värikkään, mutta yksinkertaisen noin satasenttisen radan Gilliania ja Dodoa varten.
”Anti tulla, tähän väliin kolme laukka-askelta ja tonne okserin ja trippelin väliin viisi”, Kitty sanoi niin, että kaikki kentällä olijat kuulivat.
Gillian veti syvään henkeä. Dodo höristi korviaan ja odotti malttamattomana, että pääsisi kavalettien jälkeen hyppäämään kunnolla. Kooten ohjaa käteen ja nostaen katseensa ensimmäiseen esteeseen, punavihreään okseriin, Gillian suuntasi Dodon laukan jatkumaan saumattomasti ympyrältä sitä kohti.
”Hyvä tahti, pidä se!”
Gillian puristi huulensa yhteen. Tuulenhumina kohisi hänen korvissaan ja peitti kaikki muut äänet. Dodon musta harja hakkasi hänen käsiään vasten…
Poni ponnisti ja hyppäsi. Gillian nojautui kaulalle ja antoi tilaa, nojautuen taas taaksepäin laskeutumisvaiheessa.
”Viisi… neljä…”, Kitty laski askelia ääneen, kun Gillian ja Dodo jatkoivat kohti valkopunaista trippeliä. Tuulenpauhu tuntui äkkiä muuttavan suuntaa.
Gillian!
”…kaksi… yksi…”
Kuin joku olisi äkkiä huutanut hänen nimeään, Gillian pelästyi ja sekosi keskittymisessään. Hänen tasapainonsa horjahti viime hetkellä ja sai Dodon kieltämään juuri ennen hyppyä. Poni heilautti päänsä trippelin alimman puomin yli, teki nopean käännöksen takaosansa ympäri ohjat roikkuen ja Gillian luisui sen korvien yli esteen päälle. Puomit kopisivat maahan.
Vähään aikaan hän ei ymmärtänyt yhtään mitä oli tapahtunut, sitten hän tunsi nykäisyn vasemmassa kädessään ja tajusi, että piti edelleen lujasti ohjista. Kun hän kömpi pystyyn ilman pahempia haavereita olkapäässä tykyttävää särkyä lukuun ottamatta, Kitty juoksi häntä kohti. Alexiina ehti ensin ratsastaen Lovexin Gillianin vierelle.
”Kaikki hyvin?”
”Ei hätää…”, Gillian mumisi ja suoristi kypäräänsä.
”Lähestyminen sujui hienosti—ja sitten yhtäkkiä humpsis. Pelästyikö Dodo…?”
”Ei, se olin… minä”, sanoi Gillian heilauttaessaan ohjat Dodon korvien yli. Alexiina katseli häntä korkealta Lovexin satulasta. ”Luulin… tai siis…”
”Älähän välitä”, Alexiina hymyili myötätuntoisesti, ”et kuule arvaakaan, miten paljon minua jännittää! Pahinta on, että pääsen Phoeben kanssa yhteiseen makuun vasta viikkoa ennen itse paikan päällä!”
Gillian asetti jalkansa jalustimeen ja ponkaisi takaisin satulaan. Vaikka kisajännitys ei ollutkaan ollut todellinen syy hänen äskeiseen virhearviointiinsa, hän ei sanonut mitään, vaan hymyili taas hajamielisesti ja hieraisi vähän toisella kädellä olkaansa.
”Trippeli hypätään silleen, että molemmat tulee yli yhtä aikaa”, sanoi Kitty ihmisäänellä nyt, kun hidasti hölkästä pysähdyksiin. ”Ei niin, että heppa sinkoaa ratsastajan edeltä, Gills.”
Alexiina nauroi iloisesti ja käänsi Lovexin takaisin uralle. Gillian pakottautui hymähtämään, vaikka oli edelleen hyvin vaivaantunut. Kun Kitty nosteli esteen takaisin kokoon, hän käänsi katseensa tuulimyllymäen suuntaan.
Hän oli taas kuullut sen…
”Sieltä tulee Dodo… se on meidän hienoin poni… iso tähti päässä, tuo valkoinen merkki on tähti, Oliver”, Charlotte jutteli pikkuveljelleen, kun Gillian tuli loppukäyntien jälkeen lämmittelykentälle ja jalkautui heidän edessään alas. Dodo pärskähti äänekkäästi ja hinkkasi päätään Gillianin reiteen, kun hän nosti jalustimet ylös, löysäsi vyötä pari reikää ja otti ohjat kaulalta. Hän talutti ponin lähemmäs kiviaitaa, jotta Oliver saisi kunnolla tervehtiä. Charlotten sylistä poikalapsi ojensi molemmat käsivartensa Dodoa kohti. ”Niin… kiva poni, eikö olekin?”
”Lotte”, Gillian sanoi vaisusti.
”Joo?”
”Minä… mmm…”, Gillian empi, ”se aave, josta silloin puhuttiin…”
Charlotte näytti hetken aikaa kivikasvoiselta. ”Joo?” hän sitten sanoi.
”Minä… minä kuulin sen taas.”
”Sen äänen?”
”Niin…” Gillian ei olisi kertonut näistä aatteistaan, ellei Charlotte olisi itse aikaisemmin lähestynyt häntä samaisella aiheella. Kerta Charlottekin oli nähnyt tämän kummituksen, hän uskoisi Gilliania. ”Se—”
”Hei, saanko minä hoitaa Dodon?”
Gillian hätkähti ja vaikeni. Matruusa lampsi leveästi hymyillen heidän luokseen ja pomppasi aidalle Charlotten viereen. Hän oli jo vienyt Pin pois Yvonnen eläinlääkärintarkistusta varten. Omatoiminen ja reipas tyttö oli usein ollut erityisesti Charlotten harmina ja riesana, sillä hän oli paitsi hyvin tietäväinen hevosten suhteen ja kertoili näkemyksiään ja ohjeitaan mielellään muille, myös yli-innokas hoitamaan erityisesti jok’ikistä tallin ponia.
”Ah… kyllä kai…”, Gillian sanoi ja Matruusa kiipesi heti kivimuurin yli ottaakseen Dodon huostaansa. Hänen mentyään, Charlotte kysyi otsa rypyssä: ”Kuulitko sen äsken vai, kun putosit?”
Gillian nyökkäsi. Hän puri huultaan ja nyppi ratsastushansikkaittensa sormia. ”Mitä luulet sen tarkoittavan?”
Charlotte näytti epätavallisen vakavalta. Lopulta hän sanoi matalalla äänellä: ”Muistatko Maxin? Fifin hoitajan? Sain tietää, että hän on kuollut.”
Kylmät väreet kulkivat Gillianin niskassa, eikä kauluksesta sisään puhaltavalla tuulella ollut sen kanssa mitään tekemistä.
”M-Miksi? Milloin—?”
”En tiedä”, Charlotte sanoi. ”Ne Dewnin kaverit kertoivat.”
Kentällä heidän takanaan Alexiina hyppäsi Lovexin kanssa helppoa rataa, Kittyn pälpättäessä ja Alexiinan naurun kiriessä heidän korviinsa. Gilliania palelsi ja hän katsoi levottomana sivuilleen eksyneen oloisena. Ääni, joka kutsui häntä unissa ja valveilla teki hänet hermostuneeksi. Mitä se oikein halusi hänestä?
”Aaagh…! Minusta tuntuu, että pääni hajoaa tästä kaikesta!” parahti Charlotte äkkiä kovaan ääneen ja pelästytti Oliverin. Poikaa alkoi itkettää ja Gillian tarjoutui ottamaan hänet syliinsä.
”Mistä kaikesta?” Gillian kysyi heijatessaan taaperoa käsivarsillaan. Oliver nyyhki hiljaa ja katseli hänen kasvojaan utuisin silmin.
”Olen saanut liikaa ajateltavaa liian lyhyessä ajassa… En pysty enää jäsentelemään mitään, kaikki on vain ihan sikin sokin tuolla.” Charlotte tökkäsi sormella otsaansa.
”Kokeile kirjoittaa päiväkirjaa”, Gillian ehdotti. ”Se auttaa minua.”
”En muistaisi kuitenkaan sitä ylläpitää. Unohdin Lindankin päikyn jossain vaiheessa, ja Shalialle en ole vielä edes hankkinut omaa.”
”Voithan ottaa vain kertakäyttöisen, mihin laitat vain vaikka juuri nyt päällimmäisenä olevat tunnot”, sanoi Gillian.
”Mmm…”
Gillian…
”Kuulitko?” Gillian pomppasi äkkiä eteenpäin ja kääntyi peloissaan tuijottamaan kentälle.
”Mitä?”
”Se ääni! Se sanoi taas nimeni!”
”Minä en kuullut mitään.”
Gillian mulkoili kauhuissaan maisemaa, jossa Lovex laukkasi pitkillä askelilla esteiden väliä Kittyn kiikkuessa yhden tolpan varressa, tuuli pyöritteli ruskalehtiä ja Juje hölkkäsi kentän poikki häntä liehuen. Oliver nyppäsi Gilliania kiharasta ja veti tytön huomion takaisin puoleensa. Poika katsoi häntä ruskeilla silmillään, kuin olisi halunnut sanoa jotain, mitä ei vielä osannut.
”Tiedätkö”, sanoi Charlotte taustalta, ”sinunkin kannattaisi varmaan kirjoittaa päiväkirjaan.”
”Minä kirjoitankin”, Gillian vastasi poissaolevasti ja tuijotti edelleen Oliveria silmiin. Oliver leikitteli hänen hiuksellaan ja hymyili arasti, poskillaan vielä kyynelnoroja äskeisestä vaiteliaasta itkustaan. Mutta niissä oli jotain muutakin. Ne silmät oli Gillian nähnyt joskus ennenkin, monia, monia kertoja…
”No jaa, minun täytyy nyt mennä lukemaan kokeisiin.” Charlotte tiputtautui aidalta. ”Vietkö sinä Oliverin? Kiitti.” Ja hän maleksi tiehensä.
Oivallus, ymmärrys ja toivo.
Elämän ylimaallinen ulottuvuus.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Mar 18, 2016 18:48:45 GMT
Kalmakirjoitus 9.10.2015
Ovikello soi Centereillä. Sitä ei tapahtunut lähes ikinä, sillä Orange Woodissa tultiin ja mentiin ulko-ovesta miten mielittiin ja, jos ranchille joku vieraampi toisinaan sattui, hän suunnisti yleisesti ottaen ensimmäisenä tallille ja sieltä toimistoon. Niinpä kaikki talossa olijat kohahtivat kuin yhteisestä suusta käheästi pärähtäneeseen ovikelloon, jonka äänestä huomasi kyllä, että se oli saanut olla pitkään hiljaa.
Charlotte istui pöytänsä ääressä liimaamassa posliinilinnun palasia taas takaisin yhteen ja toisella kädellä kirjoittamassa suttuiseen vanhaan vihkoon, jonka oli sattunut löytämään kirjahyllystään puoliksi täytettynä lehdistä leikatuilla hevoskuvilla ja –tarroilla. Hän oli juuri saanut kirjoitettua haamuhavainnoistaan ja Gillianin kuulemista äänistä, ja kohotti nyt päätään kuulostellen. Hän siirsi koristeen ja liiman sivuun ja kiipesi työpöytänsä päälle kontilleen, työntäen ikkunan varovaisesti edestään ylös kuullakseen paremmin, mitä kuistilla tapahtui.
Kaunis auringonpaiste sai vastapäisen tallin kuparisella katolla olevan rautaisen hevosviirin kimmeltämään. Vasta hetkeä aiemmin loppunut nopea sadekuuro tiputteli vielä säihkyviä pisaroita rännin ja katon reunoilta. Kitty ja Billy ratsastivat juuri kauempana poispäin Fifillä ja Africalla, Kittyn pälpättävän äänen raikuessa pihamaalla.
”Hyvää päivää”, Charlotte kuuli hatarasti tutun nuoren miehen äänen sanovan terassikatoksen alapuolelta, jonne hän ei ikkunastaan nähnyt. ”Anteeksi häiriö. Konstaapeli Jim Henning.” Charlotte henkäisi äänekkäästi ja tönäisi vahingossa posliinikyyhkyn pöydän reunan yli lattialle, jonne se särkyi jo kolmannen kerran. ”Valkoinen lava-auto Toyota Charm, rekisterikilpi OEL-788. Mahtaako kuulostaa tutulta?”
”Oivoi… minä en oikein ymmärrä mitään autoista, mutta sanoitteko valkoinen lava-auto? Kyllähän meillä sellainen on”, isoäidin ääni vastasi.
”Onko Dewn Center mahdollisesti kotosalla?”
”Ei. Ei, hän on reissulla, kiertelee maata ympäri…”
”Hänen omistuksessaan oleva kyseinen auto pysäytettiin viime sunnuntaina noin kello 13:30 Seaprout Avenuella, Coyotan puolella. Autoa ajoi tummatukkainen tyttö, joka ei suostunut ilmoittamaan henkilötietojaan tai näyttämään ajolisenssiään.”
Charlotte nielaisi.
”Jaa…”, sanoi isoäiti hämmentyneenä.
”Emily, onko jokin vialla?” Nyt oli äitikin ilmeisesti tullut ovelle. Charlotte osasi ennustaa, minne keskustelu oli matkalla ja varsinkin, mitä kohta tapahtuisi…
Vain muutama mumistu sana myöhemmin, Charlotten painettua silmänsä kiinni ja laskettuaan ääneti sekunteja, äidin käskevä kutsuääni kajahti alakerrasta melkoisella voimalla: ”CHARLOTTE.”
Charlotte peruutti kontaten alas pöydältään emmittyään hetkisen, että kiipeäisi karkuun ikkunastaan. Toisaalta, jos hän luiskahtaisi siitä alas, hän päätyisi suoraan tuon komean nuoren viiksekkään poliisin niskaan…
Hän laahusti ulos huoneestaan ja portaisiin. Askel askelmalta tuntui yhä enemmän, kuin olisi kävellyt hirsipuuhun. Eteisessä ja edelleen puolittain kuistilla seisoivat isoäiti huolestuneen näköisenä vaaleanpunaisenkukikkaassa kylpytakissa, kiukkuinen Alexiina, Jim-poliisi sekä toinen vanhempi ja jämäkämpi naispoliisi hänen vierellään.
Äiti ei sanonut mitään, kun Charlotte tuli lähemmäs. Charlotte ei katsonut ketään heistä silmiin.
”Terve taas”, poliisimies sanoi, kun äiti ja isoäiti olivat väistyneet pois tieltä, ”Charlotte.”
”Hei”, Charlotte vastasi ja koetti hymyillä arasti. Oliko jo liian myöhäistä esittää viatonta?
”Me näimmekin viime viikonloppuna”, Jim muistutti. Hän olisi aivan hyvin voinut olla vain joku miellyttävä uusi naapuri piipahtamassa lainaamaan sokeria, ellei olisi ollut virkapuvussaan ja kasvonsa neutraalin totiset. Hänen rintamuksessaan oli virkamerkki, jossa oli samat kolme kullattua v-merkkistä nuolenpäätä sekä niiden yläpuolella vaahteranlehti, jotka Charlotte oli nähnyt Andrewn merkissä.
”Juu…”, sanoi Charlotte. Naispoliisi Jimin vierellä nosti kätensä vyölleen. Charlotte katsahti häneen vain ohimennen, ja huomasi tämän tarkkailevan häntä tiiviisti.
”Esittely jäi silloin puolitiehen. Minä olen paikallinen konstaapeli Jim Henning, ja tässä on etsiväkomisario Clara Toller CTPA:sta.”
Charlotte nyökkäsi vaisusti, mutta naispoliisi vain siristi silmiään hänelle. Charlottella oli olo, ettei hän pahemmin pitänyt tästä toisesta poliisista eikä tämä hänestä.
”Kanadan territorioiden rikospoliisista? Mitä kummaa?” hämmästeli äiti tiukkailmeisenä.
”Tulisitko kanssamme käymään asemalla täyttämässä muutaman paperin?” Jim kysyi kohteliaasti Charlottelta, mutta osoittaen sanansa lähinnä Alexiinalle. ”Se ei vie kauaa.”
Charlotte vilkaisi äitiinsä, jonka huulet olivat tuimasti yhdessä ja tämä nytkäytti töksähtäen päätään. Laittaessaan kenkiä jalkaansa, Charlotte saattoi olettaa saavansa sapiskaa heti, kun tämä asia olisi hoidettu. Hermostuneena ja levottomana hän seurasi kahta poliisia ulos ja poliisiautolle, joka odotti portille johtavan hiekkatien varressa. Tuntemus hirsipuuhun kävelystä jatkui edelleen entistä voimakkaammin, vaikka nuorempi konstaapeli hymyilikin hänelle ystävällisesti avatessaan autonoven ja kiitti häntä yhteistyöhalukkuudesta. Oliko Charlotte nyt pahankin laatuinen pikkurikollinen?
Äiti jäi mulkoilemaan heidän jälkeensä sangen vihaisena.
*
”Kas niin”, konstaapeli Jim sanoi, kun he olivat laitoksella ja menivät pelkistettyyn, puolityhjään toimistohuoneeseen. Charlotte oli katsellut paitsi huolestuneena, myös uteliaana ympärilleen ja mietti nyt miltä mahtaisi tuntua olla ammatiltaan poliisi. Hän sai eteensä täytettäviä papereita, jotka kysyivät muun muassa hänen henkilötietojaan. Jim oli hyvin mukava, kertoi rauhallisesti, että kortitta alaikäisenä ajamisesta jäisi pieni merkintä heidän rekisteriinsä ja kannusti Charlottea vastedes pysymään paremmin ruodussa. Charlottea hävetti ja hän riiputti vähän päätään, mumisten myöntävästi ja raapusti allekirjoituksensa lomakkeen alalaitaan. ”Sitten”, Jim sanoi viimein, kun virka-asiat oli hoidettu alta pois, ”komisario Toller haluaisi esittää sinulle vielä muutamia kysymyksiä.”
Charlotte, joka oli toivonut pääsevänsä lähtemään, lysähti takaisin tuoliinsa. Jim poistui ja hänen tilalleen huoneeseen astui sama happaman ja jämptin näköinen naispoliisi, jolla oli iljettävä tapa kaivella hammastikulla hampaanloviaan. Hän ei tervehtinyt tai esittäytynyt, vaan meni suoraan asiaan.
”Olet ollut tekemisissä Walther Kiddin kanssa?” hän äyskähti eikä vaivaantunut edes istumaan, vaan seisoi edelleen kädet taas vyöllään ja liikutellen kielellä tikkua suussaan. Charlotten silmät laajenivat hämmästyksestä. Onneksi Andrew oli kertonut peitenimensä, sillä muuten Charlotte olisi vain istunut siinä suu auki hoomoilasena.
”Joo”, hän vastasi ja lisäsi jostain syystä aavistuksen omahyväisesti (ja ikään kuin kostoksi): ”Olen Andrewn... ystävä.”
”Vai olet”, komisario Toller murahti heti eikä tuntunut menevän millänsäkään. ”Mitä hän on kertonut sinulle?”
”Ei mitään”, Charlotte sanoi puolustuskannalla.
”Ei niin mitäänkö?”
”Ei.”
”Mutta pistänyt sinut sivutehtäviin, varjostamaan ehkäpä? Ottaman selvää joistain erinäisistä seikoista hänen puolestaan…?”
”Ei ole”, Charlotte tokaisi. Komisario Toller katseli häntä epäystävällisen epäillen. Hän tarttui tikkuun ja tökki sillä itseään hampaaseen.
”Hänellä ei ole lupaa sellaiseen, ymmärrätkö”, hän ärähti. Charlotte ei vastannut. Hän piti yhä vähemmän tästä poliisista. Komisario Toller tarkkaili häntä vielä jonkin aikaa sennäköisenä, kuin ei luottaisi häneen tippaakaan, ja sitten riuhtaisi esiin kansion, jonka läjäytti pöydälle heidän väliinsä. Charlotte pelästyi ja nojautui hieman taakse. ”Tunnetko häntä?” komisario käänsi kansiosta valokuvan Charlotten nähtäväksi.
Hän henkäisi, ja Tollerin silmät kapenivat.
”Max!” Charlotte sanoi mitään ajattelematta. Hän oli niin ällistynyt, ettei saanut katsettaan irti valokuvasta, jossa mustatukkainen ja sinisilmäinen synkän ja salaperäisen näköinen poika tuijotti jonnekin kauas kameran ohi.
”Sinä siis tiedät hänet.”
Charlotte nosti katseensa. Hän nyökkäsi.
”Ole hyvä ja kerro kaikki, mitä tiedät.”
Vaikka Charlotte ei tästä poliisista pitänytkään, tai tilanteesta, johon oli joutunut, hän alkoi kuitenkin kuuliaisesti kartoittaa kaikkea, mitä Maxista tiesi: että tämä oli ollut Fifin hoitaja, tuonut yhtenä yönä Charlotten kotiin, ollut Redshootissa, sittemmin kadonnut ja nyt kuulemma kuollut. Komisario Tollerin ilme ei värähtänytkään, kun hän raapusti ylös Charlotten sanoja ja kun Charlotte viimein lopetti, hän otti valokuvan takaisin ja laittoi sen kansioon.
”Mitä teit autiotalojen suunnalla sinä yönä, kun hän löysi sinut ja vei kotiin?”
Voimakas pistos tuntui jossakin vatsalaukun yläpuolella. Se oli ollut yksi Charlotten elämän kamalimmista öistä. Hän vältteli poliisin silmiä ja mutisi: ”Minä… olin hakemassa apua…”
”Apuako? Keneltä? Häneltä?”
”Ei, kun…”
”Kerholta nimeltä Mustien Ruusujen klaani?”
Jo toistamiseen Charlotte hämmästyi perin pohjin ja hänen suunsa loksahti auki. Se riitti etsivä Tollerille vahvistukseksi, sillä leuka ulospäin työnnettynä hän rustasi vielä jotain ja veti sitten hartiat taa ja ryhdistäytyi. ”Odota tässä”, hän sanoi ja poistui huoneesta. Charlotte jäi yksin istumaan pyörällä päästään, pureskellen poskensa sisäpuolta.
Hän ei yrityksistä huolimatta ehtinyt järjestellä ajatuksiaan, kun komisario Toller palasi mukanaan konstaapeli Jim—ja Andrew.
Charlotte nousi heti istumaan suoremmin ja haroi sormilla otsahiuksiaan ojennukseen.
Andrew ei osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa häntä kohtaan, vaan veti itselleen tuolin, johon Toller ei ollut istuutunut ja risti kätensä pöydälle eteensä. Jim sulki oven, otti itselleen toisen tuolin ja istuutui Andrewn viereen. Toller jäi seisomaan taustalle.
Kaikki katsoivat Charlottea, ja sitten Andrew sanoi etäisesti vaivaantuneena: ”No… on pari asiaa, mitkä pitäisi selvittää.” Hän puhui epäluonteenomaisesti, neutraalisti ja asiallisemmin, kuin metalliratsunsa selässä sätkä suussa tienposkessa. Charlotte tunsi outoa kihelmöintiä varpaissaan ja huomasi alkaneensa jännittää pahemmin, sillä hänen kätensä tärisivät hermostuksesta itsekseen. ”Ensinnäkin”, Andrew sanoi ja rykäisi, ”pahoittelut siitä, että jouduit sekaantumaan tutkimuksiin.” Toller loi hänen niskaansa polttavan katseen. ”Käytin sua niin sanotusti hyväkseni, mitä ei olisi saanut tehdä, mutta siitä on ollut hyötyä. Etsivä Darren Hast loukkaantui pahoin selvityksissään koskien Waterphewn karttaamatonta viemäriverkostoa ja epämääräistä ryhmittymää, joka käyttää itsestään nimeä Mustat Ruusut. Otin hänen paikkansa sen jälkeen. Kuulin Emmalta”, Andrew rykäisi taas eikä katsonut Charlottea silmiin, ”että oot ollut mukana niiden toiminnassa ja päätin soluttautua saadakseni lisää tietoa heidän liikkeistään. Kyseessä on erittäin vaikeasti tavoitettava epävirallinen seura, jota epäillään useista lastenkidnappaustapauksista.”
Charlotte toljotti. Andrewn sanat tuntuivat humisevana kaikuna hänen päässään ja niiden sulatteleminen vei aikaa Charlotten jo muutoinkin ylikuumentuneilta ja liikarasittuneilta aivoilta.
”Meillä on paljon aineistoa, joista useat säikeet tulevat sangen mielenkiintoisesti aina takaisin erääseen henkilöön.”
Tässä vaiheessa konstaapeli Jim nojautui eteenpäin ja tuuppasi kohteliaan vakavana kansion Charlotten eteen. Hän vilkaisi siihen, haki vahvistusta vastapäisiltä miehiltä ja sai Jimiltä pienen nyökkäyksen, joten aukaisi kannen ja tuijotti seuraavaksi omaa naamaansa.
”Charlotte Gabriella Center”, sanoi poliisimies Jim, ”mitä tekemistä sinulla on tutkimustemme kanssa? Tunnut olevan avainasemassa kaikessa.”
Charlotte oli puulla päähän lyöty. Heillä oli kokonainen oma kansionsa häntä varten—eikä hän olisi koskaan osannut sitä aavistaa! Sydän tykytti lujasti, kun hän käänteli sivuja. He tiesivät kaiken: hänen menneisyytensä kotipaikat, koulut ja koulumenestyksen (ja nujakoinnin Sophien kanssa), työharjoittelut hautausmaalla, hevostensa nimet, hänen sukulaisuussuhteensa ja jopa mielimusiikkinsa! Charlotte meni harvoin sanattomaksi, mutta nyt oli kyllä sellainen hetki. Pitkä tovi kului siihen, että hän luki itsestään kerättyjä tietoja ja kaikki kolme poliisia vain tutkailivat häntä ja odottivat vaiti. ”Sophie Lynn”, Jim rikkoi hiljaisuuden useiden minuuttien jälkeen. Hän veti uuden valokuvan esiin ja asetti sen Charlotten eteen. Tummaihoinen, lyhythiuksinen tyttö katsoi siitä Charlottea. ”Kadonnut viime kesänä, ollut tekemisissä Mustien Ruusujen kanssa, käynyt lukiota Waterphewssä—Charlotte Centerin kanssa.”
”Patricia Icemond”, jatkoi Andrew paljon matalammalla ja käheämmällä äänellä kuin Jim-poliisin kirkas ja miellyttävä sointi, ”kadonnut lokakuun alussa, ollut tekemisissä Mustien Ruusujen kanssa, käynyt lukiota Waterphewssä samalla luokalla… Charlotte Centerin kanssa.” Hän oli taittanut Sophien kuvan viereen toisen valokuvan pitkähiuksisesta valkokasvoisesta raskaasti meikatusta tytöstä.
”Maxmiliam Clinton”, puhui nyt jurottava komisario Toller kädet puuskassa takaseinältä, ”kadonnut viime vuoden kesällä, ollut tekemisissä Mustien Ruusujen kanssa sekä ollut työssä samassa koulussa Redshootin kaupungissa Dewn Centerin kanssa… Charlotte Centerin veljen.”
Kylmät väreet kirmasivat pitkin Charlotten ihoa ja hän katsoi kuvotusta sekä pelkoa tuntien poispäin valokuvista, joiden rinnalle Jim asetteli vielä aikaisemman Maxin valokuvan.
”Mitä yhteistä näillä kaikilla kolmella on?” konstaapeli Jim pohti ja katseli kolmen uhrin kasvoja väärinpäin.
”Mustat hiukset”, tokaisi Andrew ja vetäisi kädellään omien mustien suortuviensa lävitse.
”Mustat Ruusut...”, Jim mutisi.
Charlotten sisuskaluja kylmäsi, kun molemmat miehet nostivat yhtä aikaa silmänsä Charlotten mustaan tukkaan.
”Meillä on syytä epäillä, että sinä olet mahdollisesti ollut heidän seuraava kohteensa.”
”Siksi oon pitänyt sua samalla myös silmällä”, sanoi Andrew.
”Koska minulla on mustat hiukset?” parahti Charlotte, joka löysi taas äänensä päästä kiinni.
Jim ja Andrew vaihtoivat katseen, sitten Jim silmäsi Charlottea uudelleen. ”Emme usko, että siksi. Tuohan ei ole sinun oikea hiusvärisi?”
”Ei…”, Charlotte mumisi, ”olen vaaleapäinen tai kai se on tummunut ruskeaksi iän myötä.”
”Niin, katsos… näillä kolmella, olemme saaneet varmistuksen, luonnollinen hiusväri on musta.”
Charlotten oli vaikea ymmärtää, miksi kukaan napsisi uhrejaan hiusten perusteella. Mutta sitten taas toisaalta (hän värähti niin ajatellessaan), kyseessä olikin joku ihan sairas taikakultti, joten mistä sitä koskaan tiesi heidän motiiveistaan.
”Mitä nyt?” tarkkasilmäinen konstaapeli Jim kysyi huomattuaan Charlotten inhotuksen tämän elekielessä.
”Se oli Sophien idea, että värjään mustaksi”, Charlotte tunnusti. Häntä iljetti. Nyt hänen pitäisi värjätä hiukset muuksi. ”Ja hän punkkasi huoneessani ihan vähän aika sitten—”
Komisario Toller lakkasi kaivamasta hampaitaan, ja Andrew ja Jim nojautuivat vaistomaisesti hieman eteenpäin.
”Milloin?”
”Öö…”, Charlottea hävetti tuntemattomasta syystä, ”joskus kuukausi sitten… en muista tarkalleen… ei, kun joo—se oli varmaan kahdeksas päivä syyskuuta, koska Dewniltä tuli kirje päivää sitä ennen…” Konstaapeli Jim oli alkanut kirjoittaa kynä sauhuten. Andrew tarkkaili Charlottea taas sillä omalaatuisella ilmeellä, jota ei osannut oikein määritellä: se oli sekä kiihottunut, että ihmettelevä ja mietiskelevä. Se sai Charlotten häpeäntunteensa lisäksi nyt myös kiusaantuneeksi ja lämpöä alkoi kertyä hänen poskiinsa. Hän joutui selostamaan koko tapahtuman niin tarkkaan kuin vain suinkin muisti, mutta ei siinä ollut paljoa kertomista: Sophie oli tullut, nukkunut ja taas hävinnyt.
”Etkä ole sen jälkeen ollut minkäänlaisessa yhteydessä häneen?”
”En.”
”Ja hän sanoi, että joku jahtaa häntä ja haluaa jotakin takaisin, niinkö?”
”Niin… kai… suunnilleen. Hän itki, joten en oikein saanut selvää.”
”Saimme ilmoituksen hänen katoamisestaan ensimmäisenä koululta”, kertoi Jim. ”Kun häntä ei ollut tavoitettu tai nähty viikkoon, Waterphewn lukion rehtori Kenneth Peller teki meille ilmoituksen. Nyt on käynyt samoin Patricia Icemondin kanssa.”
”Jo kaksi kadonnutta sun koulustasi”, Andrew murahti ja vetäytyi taas taaksepäin. ”Ei tee hyvää sen mestan maineelle.”
”Sitä on kai yritetty pitää pimennossa”, konstaapeli Jim sanoi ja kirjoitti vielä viimeisen sanan muistiinpanoihinsa, ”mutta tuskin pysyy kauaa.”
”Bridgetweetin muksuja katoilee… se on hämärää seutua”, sanoi Andrew.
”Niin, sekin on heille yhteistä. Kaikki ovat asuneet ainakin jonkin aikaa Bridgetweetissä.”
”Voin kertoa teille kaiken mitä tiedän Mustista Ruusuista”, Charlotte sanoi nopeasti. Häntä karmi ajatella, että nuo kaikki kolme nuorta, jotka hän enemmän tai vähemmän henkilökohtaisesti tunsi, olivat kadonneet. Ei ihme, ettei Patriciaa ollut näkynyt koko viikkona koulussa, mitä Charlotte oli ihmetellyt yhdessä Tyn kanssa... Ja niin hän kertoi niistä muutamista kerroista, kun oli Sophien tutustuttamana ollut tekemisissä MURU:n kanssa.
”Kullankaivajien autiotalot rannikolla on tutkittu ja kaluttu läpikotaisin”, komisario Toller vakuutti tomeraan sävyyn.
”Olemme yrittäneet kartoittaa viemäriverkostoa, joka on osoittautunut paljon laajemmaksi, kuin aluksi uskoimmekaan”, sanoi konstaapeli Jim.
”Mm!” Charlotte katsoi Andrewtä. ”Se se kartta oli! Siinä oli tunneleita…”
Komisario Tollerin silmät lennähtivät taas erittäin paheksuvasti Andrewn niskaan, joka irvisti lievästi kuin paha poika, joka on jäänyt kiinni itse teossa.
”Onko sinulla kysyttävää?” konstaapeli Jim kysyi ystävällisesti, mutta vakavanoloisena kahistellessaan muistiinpanopapereitaan.
”Joo… on!” Charlotte hengitti kiivaasti ja peitti jännitystään pitämällä nyrkit sylissään. ”Kun te sanoitte, että minä olen niiden seuraava kohde…”, hän värähti pelosta, ”mistä niin päättelitte?”
Poliisimiehet vaihtoivat taas katseita. He näyttivät jostain syystä vaivaantuneilta. Andrew pyöritteli Jimin kuulakärkikynää laiskasti sormissaan, jottei joutuisi katsomaan Charlottea silmiin.
”Etkö sitten itse koe, että sinut on… saarrettu?” Jimin äänensävy oli jollain tavalla kummallinen, kun hän varovaisesti sanoi sen, ja komisario Toller tuhahti äänekkään paksusti hänen takanaan.
Charlotte ei ymmärtänyt kysymystä.
”Tämä ei ole ihan tavallinen tapaus”, Jim jatkoi hitaasti, kuin olisi punninnut jokaisen seuraavan sanansa. ”Me emme… tai siis… Darren Hast—”
”Nyt riittää”, komisario Toller tokaisi. ”Nämä menevät liian yksityiskohtiin, liikaan spekulointiin, toistaiseksi vielä salattuihin tietoihin, joista ei ole lupa puhua.”
”Hyvä on”, konstaapeli sulki säyseästi, mutta hivenen kiusaantuneesti suunsa ja laittoi paperit mappiin. Charlotte katsoi heitä kaikkia vuoronperään. ”Siis mitä?” hän uskalsi kuiskata epäuskoisena. ”Minulleko ei kerrota, miksi ne ehkä jahtaavat minua?”
”Sinulla ei ole hätää”, Jim-poliisi vakuutti. ”Sinua on tarkkailtu huolellisesti, eivätkä he toimi niin sanotusti ’päivänvalossa.’”
”Älä ole huolissasi.” Jimin puhuessa Andrew iski neutraalisti Charlottelle silmäänsä. Se ei kuitenkaan lohduttanut, päinvastoin.
”Minua jahdataan, enkä saa tietää miksi?!”
”Kuten sanoimme, olet mahdollisesti ollut seuraava kohde, mutta meillä on jo syytä epäillä, ettei asia välttämättä olekaan niin.”
”Ai, eikö minua halutakaan?”
”Luullaksemme sinä et ole heidän kohteensa, vaan—”
Komisario Toller rykäisi kuuluvasti ja astui nyt lähemmäs laskien jämerät miehen kätensä pöydälle. ”Riittää”, hän ilmoitti.
Konstaapeli vaikeni. Charlotten päätä alkoi särkeä. Hänellä oli tavattoman huono olo. Se taisi näkyä hänen kasvoistaan, sillä komisario Toller sanoi: ”Tyttö voi pahoin, eiköhän tämä ollut tässä. Palaamme asiaan uudemman kerran, jos se on tarpeen.”
Vaikka Charlotte halusi vielä tietää enemmän, hän otti poistumiskehotuksen huojentuneena vastaan. ”Meillä on vielä yksi pyyntö”, sanoi konstaapeli Jim, kun Charlotte alkoi nousta. ”Turvallisuus- ja tutkintasyistä… ethän puhu tästä kuulustelusta muille, vaan pidät sen aiheet ja täällä saamasi tiedon itselläsi? Tähän tapaukseen liittyy niin monta eriskummallista yksityiskohtaa, ettemme halua tehdä siitä vielä entistä monimutkaisempaa sotkemalla lisää ulkopuolisia mukaan.”
Charlotte nyökkäsi.
”Ja vaari, josta kannattaa ottaa vinkki”, lisäsi Andrew avatessaan Charlottelle ovea, ”pysy kaukana Bridgetweetistä.”
*
Äiti istui autossa odottamassa Charlottea, kun tämä viimein pääsi lähtemään poliisiasemalta. ”Mikä siellä kesti?” hän tiukkasi, kun Charlotte keinahti autoon sisään.
”He kyselivät”, mumisi Charlotte.
”Mistä?” Alexiina oli hetkisen painostavalla tavalla hiljaa ja kuiskasi miltei karkeasti: ”Mihin olet mennyt sekaantumaan, Lotte?”
Charlotte nipisti suunsa suppuun ja veti turvavyön kiinni.
”Olen sitä paitsi todella pettynyt sinuun”, äiti jatkoi tuimasti. ”Kuinka saatoit toimia niin vastuuttomasti? Ajattelitko ollenkaan omaa ja toisten turvallisuutta? Sen jälkeen, mitä Lindalle tapahtui autojen kanssa, olisi voinut luulla—”
”Tiedän.” Charlottesta oli parempi olla lisäämättä vettä myllyyn ja ryhtymättä huutamaan vastaan. Hän ei nyt jaksaisi. Hän oli henkisesti todella uupunut. Hän jäi töllöttämään eteensä. Äidin kulmat olivat hieman koholla ja hän laski ilmat ulos keuhkoistaan: kai hänkin oli odottanut riidan syttymistä ja hämmentyi nyt, kun Charlotte ei aikonutkaan rähjätä.
”Hyvä on”, äiti sanoi sitten ylpeästi ja käynnisti auton, ”oppi meni kai siellä jo perille.”
”Joo”, Charlotte sanoi. Etäisesti hän tajusi, ettei isä ilmeisesti ollut kertonut äidille, kuinka oli löytänyt Charlotten tienposkesta Dewnin auton ja moottoripyörän seurasta.
He olivat vaiti pitkään, sitten Alexiina sanoi: ”Mitä ihmettä CTPA:lla on tekemistä alaikäisten laittomuuksien kanssa?”
Charlotte ei voinut kertoa, joten hän ei vastannut.
”Mitä ihmettä täällä on tekeillä?” Alexiina jatkoi yksinpuheluaan tuskastuneena. ”Varkaita Jordaneilla, meillä kummittelee, autokolari… Ehkä meidän olisi pitänyt jäädä Ninthwoodiin, tässä kaupungissa on jotain pahasti pielessä... annetaanko suosiolla tila Williamille... Milloin viimeksi ne kävivätkään meillä? Eivät ne kai vielä voi siitä Maxin tapauksesta jatkaa?”
”Ai mitä?” Charlotte henkäisi yllättyneenä äidin nokkeluudesta. Alexiina kuikuili pahassa risteyksessä sivuilleen nähdäkseen paremmin.
”Niin, käviväthän ne silloin vuosi sitten kyselemässä hänestä. Muistatko? CTPA:n agentti ja kaikkea…”
”Ai silloin syksyllä?”
”Niin… no, tuleeko sieltä joku, kun ei tässä näe…” Chevrolet vilkutti ja he kääntyivät tielle, ja Charlotten aivoissa jomotus yltyi ja oksettava olo velloi sisällä.
Kotona (saatuaan kotiarestia viikonlopun yli) Charlotte raahasi väsyneet ja vaappuvalta pahvilta tuntuvat jalkansa yläkerran huoneeseensa ja aikoi heittäytyä päiväunille vuoteeseen, kun muisti pudottaneensa Lucasin lintukoristeen lattialle poliisien tultua hakemaan häntä. Hän laahusti pöytänsä ääreen… mutta sirpaleet eivät olleetkaan lattialla. Ne oli nostettu takaisin pöydälle ja liimattu takaisin kokoon. Kokonainen, naarmuinen ja säröjanoista arpinen valkoinen posliininen kyyhky odotti häntä vanhan päiväkirjavihkosen päällä keltainen topaasisilmä pilkahdellen. Charlotte rypisti kulmiaan, mutta huomasikin, että se sattui. Hän otti linnun varovasti käteensä ja huomasi liiman vielä märäksi. Oliko isoäiti tullut korjaamaan sen löydettyään taas sirut lattialta?
Charlotten väsynyt katse osui avonaiseksi jättämäänsä sivuun vihkosta, johon oli kirjoittanut kummitushavaintonsa. Pari riviä viimeistä lausettaan alempana oli huomattavasti isommalla käsialalla tikkukirjaimin vedetty kolme kirjainta, jotka eivät olleet Charlotten tekemiä.
Niissä luki: PÖÖ!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Mar 19, 2016 12:01:10 GMT
Vihjeitä 10.10.2015
”Olohuone… keskiyöllä… veitsi.” ”…Ei.”
”Ei.”
”Nope.”
”Y-ym.”
”…Hmph.” Alexiina poimi käsistään yhden kortin.
”Jaaha, vilautapas sitten vähän tähän suuntaan”, kiusoitteli Raicy, kun Alexiina kierosti hymyillen sujautti korttinsa tämän nähtäväksi. ”Niin, niin… vai sillä tavalla.” Raicy hymyili partaansa ja raapusti sitten jotakin papereihinsa.
Charlotte rypisteli otsaansa omille merkinnöilleen salapoliisin lehtiössään: hän epäili vahvasti murhan tapahtuneen ruusutarhassa ja syyllinen saattoi olla joko neiti Punakulta tai eversti Keltanokka, mutta ajankohdasta tai murha-aseesta hänellä ei ollut aavistustakaan.
Centerien perhe oli kokoontunut yläkerran käytävään viime keväänä Alexiinan sisustamaan "pelinurkkaan" patistamaan pieniä harmaita aivosolujaan liikkeelle. Charlotte, joka oli nukkunut puoleenpäivään mentyään aikaisin eilisillalla uupuneena nukkumaan, oli hutkinut kotitöitä muutoin koko päivän, jotta pääsi illalla mukaan pitkästä aikaa pidettyyn pieneen pelipiiriin. Kello oli jo paljon, kohta lähemmäs kahtatoista illalla, mutta arvoitus oli vielä ratkaisematta. Kitty, joka istui lattialla Raicyn ja Billyn tuolien välissä selkäsuorana, liikutti automatisoituneesti nappulaansa pelilaudalla ja karaisi kurkkuaan: ”Neiti Punakulta, kynttilänjalka ja… no, niin, olohuone kans.”
Billy ravisti päätään ja haukkasi palan pizzastaan. Charlotte, joka pelasi itse neiti Punakullalla ja epäili itse itseään, joutui näyttämään pöydän yli Kittylle korttiaan kynttilänjalasta.
”Jännät paikat!” sanoi Alexiina, joka oli vallan innostunut Cluedon peluusta ja raaputti jotain omaan lappuunsa. ”Valkopesuhan voisi kohta vaikka syyttää…”
”Jos menee yksikin väärin, niin olet ulkona pelistä”, muistutti Charlotte. Alexiina vain hymyili ovelasti. ”Minä olen ihan pihalla”, totesi Gillian vaisusti. Hän oli käpertyneenä paksut villasukat jaloissaan, kaakaomuki pillillä kourassaan ja viltti yllään sohvan nurkkaan, jonka toisessa reunassa Charlotte kökki polvet suussaan. Kitty päästi ammottavan haukotuksen — hän ei oikein perustanut koko pelistä, mutta meni muiden mukana.
”Billy, sinun vuorosi.”
”Juu, hetki… öm-öm… epäilen itseäni, siis rouva Siniveristä… kirjastossa ja… aamunsarastuksen aikaan.”
Charlotte pläräsi taas korttinsa läpi ja joutui paljastamaan serkulleen kirjastokortin. ”Minä joudun koko ajan näyttämään!” hän valitti. Billy näytti kieltään omahyväisesti.
”Hop hop nyt, että pääsee tästä vielä nukkumaan… tämä vuorokausi taitaa olla jo mennyttä”, sanoi Raicy ilonpilaajamaisesti ja katsahti sohvan yli seinällä olevaa kelloa. ”Kenellä on sunnuntain aamutalli?”
”Mulla”, mutisi Kitty väsyneenkuuloisesti.
”Älkää nyt, kun tulee minun vuoroni seuraavaksi, niin arvoitus ratkeaa”, vakuutti äiti ja nakutti kynällä poskeaan.
Charlotte siirsi nappulaansa ruusutarhaan. ”Ruusutarha, Punakulta, Kynttilänjalka.”
Kitty rypisti itsekseen otsaansa. Gillian katseli omia korttejaan verkkaisesti samalla, kun piteli suklaajuomalasiaan polviensa välissä. ”Eeei oleee”, hän lopuksi sanoi.
Äiti piti kynää huulillaan ja vain katsoi Charlotteen viekkaasti. Charlotte katsoi takaisin, mutta äitikin ravisti päätään.
”Ei ole”, sanoi Eversti Keltanokka eli Raicy.
”Ei”, sanoi Kitty Purppuravalo ja haukotteli taas.
Kaikkien katseet olivat nyt Billyssä, joka selasi omaa kokoelmaansa. Lopulta hänkin pudisti päätään. ”Nein.”
Pöydän ympärille laskeutui miettiväinen hiljaisuus. Charlotte piti kasvonsa peruslukemilla muina naisina merkitessään vahvistuksensa epäiltyjen listaansa. Hän voisi seuraavalla kierroksella tehdä syytöksen ja heittää arvauksella ajankohdan ja aseen suhteen, ehkä se riski kannattaisi, mutta äiti tietenkin ehtisi ensin…
”Oliko se siinä nyt sitten?” kysyi Gillian ja imi pilliään. ”Vai onko minun vuoroni vielä?”
”On, kukaan ei ole vielä tehnyt syytöstä—”
”Minä teen”, sanoi äiti reippaasti ja nojautui odottavaisesti eteenpäin korituolistaan. Gillian huokaisi ja hetken emmittyään sanoi vaisusti: ”Mmmh… Purppuravalo ja… biljardihuone, vaikka… mmh… en tiedä, iltapäivä?”
Raicy näytti murahtaen korttinsa, ja sitten äiti pääsi vauhtiin.
”Tästä lähtee!” hän sanoi ja siirsi Valkopesun kartanon keskimmäiseen tutkintahuoneeseen. Kitty, joka oli istunut vastauskorttien päällä varmuuden vuoksi, raotti takamustaan ja vetäisi kuoren esiin. Alexiina otti sen pitäen katseensa vakaana, veti vastaukset eteensä ja silmäsi ne läpi, sitten katsoi kaikkia pöydän äärellä vuoron perään. Hän hymyili. ”Neljä kautta neljä”, hän julisti itseensä hyvinkin tyytyväisenä. ”Todistusaineisto löytyy merkinnöistäni.”
”No, se oli siinä sitten.”
”Haluatteko jatkaa vai…?”
”Ei, kyllä nyt on parasta jo lopetella ja painua pehkuihin”, sanoi Raicy. Alexiina laski vastauskortit kaikkien nähtäville pelilaudalle.
”Minä tiesin, että se on ruusutarha ja Punakulta ja arvasin vielä aamunsarastuksenkin oikein!” ilmoitti Charlotte äänekkäästi ja vähän pettyneenä, ettei ollut saanut itse tilaisuutta todistella päättelytaitojaan.
”Minulla oli oikein aika, ja syyllisistä kyllä ajattelinkin sinua…”
”Minä en saanut mitään”, sanoi Gillian ja jälleen mehukkaasti haukotteleva Kitty naurahti samanmielisesti.
”No niin, hyvä homma”, sanoi Raicy lopetuksenomaisesti ja kampesi jaloilleen. ”Voittaja siivoaa.”
”Voittaja delegoi saavutuksensa toiseksi parhaalle”, sanoi Alexiina ja venytteli makeasti. Charlotte rypisti kulmiaan. ”Turha luulo.”
Kaikki nauroivat ja alkoivat nousta pystyyn, sanoivat toisilleen hyvää yötä ja lähtivät kuka minnekin suunnistaen vuoteitaan kohden. Alexiina kasasi säyseästi pelikortit, nappulat ja laudan pakettiin. ”Oletko menossa vielä alakertaan? Veisitkö nuo pizzalautaset.”
Viimeiseksi vitkastelemaan jäänyt Charlotte noukki tyhjät astiat lattialta. Alexiina hymyili hänelle kiitokseksi ja talsi yläkerran käytävää toiseen päähän kohti vinttiä palauttaakseen pelin säilytyspaikkaansa. ”Juje, alas sieltä!” Charlotte kuuli hänen käskevän Dewnin raollaan olevan huoneen oven kohdalta ohi mennessään. ”Pois sängystä!”
Charlotte kaartoi portaisiin ja tallasi ne haukotellen alakerran takkahuoneeseen. Joku pesi hampaita eteisen vessassa. Charlotte kasasi lautasia tiskialtaaseen, kun kuuli eteisestä rapinaa ja uikutusta. Billy harppoi hammasharja vielä suussaan ulko-ovelle ja avasi sen mustalle koiralle, joka oli jätetty yksin pihalle kuoputtamaan kuistin ovea päästäkseen yöksi sisälle.
”No, tule”, Billy sanoi aukaistuaan oven suu täynnä tahnavaahtoa ja tyytyväinen Juje sipsutti kainosti hänen ohitseen peremmälle käyden maaten omaan koiranpetiinsä. Kitty liihotti vielä keittiöön hakemaan vettä silkkiyöpaidassaan, toivotti Charlottelle hyviä öitä ja silmiään uupuneesti hieroen katosi pian alakerran käytävän omaan makuuhuoneeseensa.
Charlotte lipui vessan ovelle, jossa Billy huuhteli harjaansa.
”Mitä?” tämä äyskäisi. ”Etsi toinen vessa.”
”Tulin sanomaan, että kiitosta vain”, Charlotte sanoi lipevästi.
Billy mulkoili häntä epäluuloisesti. ”Anteeksi?”
”Koo ii ii tee oo äs”, toisti Charlotte laiskasti. ”Riittääkö?”
Billy katseli häntä edelleen varuillaan. ”Mistä hyvästä?” hän ärähti.
Charlotte pyöräytti silmiään. ”Kyllä sinä tiedät…”
Billy iski hammasharjan kippoon ja nosti sen peilikaappiin. ”En kyllä.”
”’Pöö?’” Charlotte sanoi vähän kyllästyneesti. ”Kiva, että korjasit sen, minkä rikoitkin, mutta ei silti tarvitse mennä lukemaan toisten päiväkirjoja…”
”Sinulla viiraa päässä.”
Charlotte tunsi ärsytyksen piston. ”Aijaa?” hän sanoi kiukkuisena. ”Minä tulin juuri sanomaan kiitos ja ehkä yrittämään sopia jonkinlaista rauhaa, antamaan sinulle toisen mahdollisuuden, ja sen sijaan, että sanoisit vain ’ole hyvä’, minä olenkin äkkiä se hullu tässä?”
”Pesisit joskus korvasi, niin huomaisit, että sinä se tulit ensiksi syyttelemään, että olisin muka lukenut jotain päiväkirjojasi”, Billy tölväisi. ”Minua, toisin kuin sinua, ei kuule tippaakaan kiinnosta mitä kirjoja muut lukee.” Hänen sanoillaan oli tarkka paino. Poika tuuppasi Charlottea kauemmas. ”Ja nyt anteeksi, voisitko poistua, olen menossa kuselle.” Hän vetäisi vessanoven kiinni napakasti, kuin alleviivatakseen viimeiset sanansa.
Charlotte tuhahti. Jos serkku halusi jatkaa sotajalalla, selvän teki…
Vasta kömmittyään vuodevaatteisiin ja maattuaan vihaisena kattoon tuijotellen sängyssään hiljaista talon tuhinaa kuunnellen, hän tajusi yllättäen erään hämmentävän seikan: kuinka Juje oli saattanut äsken olla kahdessa paikkaa yhtä aikaa?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 19, 2016 17:45:13 GMT
Mr Gloom 11.10.2015
Karhea, mutta yllättävän lempeä käsi laskeutui otsalle ja pyyhkäisi kiharoita sivuun. Gillian aukaisi silmänsä, ja isoisä hymyili hänelle partasuunsa takaa. Gilliankin puhkesi uniseen hymyyn.
”Jaksatko lähteä jaloittelemaan?” isoisä kysyi. Hänen äänensä oli käheä ja paksu.
Gillian nousi vuoteesta ja seurasi häntä. Huoneen ulkopuolella tyttö käveli juuri käytävällä. ”Anteeksi”, Gillian sanoi hänelle tönäistyään tyttöä melkein ovella, jonka oli aukaissut. ”En huomannut.”
Isoisä oli jo portaissa, vaikka oli kävellyt Gillianin takana. Gillian laskeutui askelmat takkahuoneeseen, jossa tuli roihusi lämpöisenä arinalla. Vanhoista valokuvista ja maalauksista seinällä hahmot tarkkailivat heitä.
”Istupas tähän”, isoisä sanoi ja taputti toista takan edustalla olevista vanhoista nojatuoleista. Hän itse istuutui siihen, jossa oli aina istunut kaikkein mieluiten kaappikellon edessä. Gillian kiepahti tyhjään tuoliin kerälle ja tuijotteli isoisää, joka katseli takaisin rahjuisesti hymyillen. ”Sinusta on tullut iso tyttö”, hän sanoi.
”Minulla on ollut sinua ikävä”, Gillian kuiskasi. ”Koska mennään taas ajamaan?”
”Stardustin täytyy antaa vielä lepuutella jalkaansa.”
”Ai niin… se kivi kengässä”, Gillian sanoi. Isoisä otti takkapöydältä piipun ja sytytti sen. Hän laittoi sen suuhunsa. Gillian seurasi hänen jokaista elettään ja liikettään kuin ilmasta kolmantensa osapuolena. ”Kerrohan, mitä olet ajatellut tehdä nyt, kun sinusta on tullut iso tyttö”, isoisä sanoi ja imaisi piippuaan.
”En oikein tiedä…”, vastasi Gillian.
”Maalaatko sinä vielä?”
”Maalaan”, Gillian sanoi. ”Minun pitäisi kai mennä taidekouluun Vancouveriin, mutten oikeastaan tahdo…”
”Zoey on topakka tyttö”, isoisä sanoi höyryhahtuvan takaa.
”Hän pelottaa joskus minua… ja kai isääkin.”
”Oletko jättänyt kokonaan ajamisen? Onko sinusta tullut pelkkä satulassa istuva hepsankeikka?” isoisä kuulosti vähän pettyneeltä.
Gillian punastui. ”Minä opetin Linkan kärryihin”, hän sanoi nopeasti ja vaisusti, ”ja se on mennyt jo ihan hyvin.”
Isoisä ei vastannut, jatkoi vain piipunpolttelua kaikessa rauhassa. Kaappikello kumahti.
”Katsopas, Gillian, kaikkia noita”, hän viittasi seinälle mustavalkoisiin ja synkänkellertäviin tauluihin. ”Siinä on isäni… isovanhempani… isoisovanhempani… Centereitä kaikki tyynni.”
Gillian katsoi ja, kun hän katsoi, taulujen ihmishahmot tuntuivat tulevan lähemmäs ja ikään kuin olevan läsnä kehystensä ulkopuolella samassa huoneessa heidän kanssaan. George Center katseli heitä hajamielisesti. ”Suvunperintö… se on tärkeää…”
”Minä en ole Center”, lipsahti Gillianilta, kun kaikki ne kaukaiset sukulaiset tuntuivat surumielisesti tanssivan tulen lepatuksessa heidän ympärillään. ”Minä olen Waves…”
”Vaimoni kaksoissisaren tyttärentytär”, isoisä mutisi ja vetäisi pitkän henkosen. ”Olet minulle kuin oma lapsenlapsi...”
Portaikossa heidän takanaan yläpuolella narahti. Taulut olivat äkkiä palanneet takaisin seinälle. Gillian kohotti katseensa ja käänsi päänsä ylös: puolimaissa hieman piilossa kyyryssä kyykki tyttö, joka tarkasteli häntä silmänvalkuaiset hämäryydessä hohtaen. Gillian ei piitannut, vaan kääntyi takaisin isoisän nojatuolia kohti, kun huomasi tämän kadonneen.
”Pappa…?” hän sanoi hiljaa pimeään, mutta kaikki tuntui seisahtaneen. Savuhöyryäkään ei ollut jäänyt jäljelle, viereinen tuoli oli tyhjä ja pölyinen. Portaissa naksahti taas. Tyttö oli noussut seisomaan ja kiivennyt takaisin. Gilliania uuvutti ja hän laski päänsä pehmeälle käsinojalle…
*
”Oh—mitä sinä siinä teet?”
Gillian säpsähti hereille, kun joku puhui jossain melko kovaan ääneen.
”Oletko nukkunut täällä? Miksi ihmeessä?” Charlotte laskeutui viimeisiä porrasaskelmia ja pällisteli Gilliania, joka kohottautui jäykästi ja hämmentyneenä istuma-asentoon tukka sojottaen. Miksi hän tosiaan oli takkahuoneessa? Hän näytti nukahtaneen toiseen ruskeista nojatuoleista, vaikkei muistanut siihen koskaan tulleensa.
Charlotte näytti äkkiä jostain syystä epäluuloiselta. ”Oliko se sinunkin huoneessasi?” hän sitten kysyi vakavalla äänellä.
Gillian hieroi pöllämystyneenä toista silmäänsä ja taittoi puutuneen jalkansa pois altaan. Hän ei ehtinyt edes vastata, kun Charlotte jo henkäisi: ”Mmmh! Se on joskus valvottanut minuakin. Sen takia pidän nykyään pallovaloja päällä yöllä.”
”Tuut tuut”, isoäiti hymisi lyllertäessään portaita alas ja jumittuessaan Charlotten taakse. ”Hyvää huomenta, tyttöset.”
”Huomenta, mummi.”
Isoäiti vilkaisi takkahuoneessa seinille ja pysähtyi. ”Noh”, hän hymähti astellessaan kaappikellon viereen ja tarttui yhteen vanhoista tauluista, ”mitäs tämä on ihan vinossa?”
”Tiedätkö, mitä tajusin eilen?” puheli Charlotte osin innoissaan, osin silmät suurina Gillianille, kun he menivät yhdessä keittiöön. Puolikuolleen näköinen Kitty istui siellä ryystämässä aamukahvia silmät kippuralla ja valtavat varjot niiden alla.
”Mä en pelaa enää ikinä Cluedoa”, hän mutisi itsekseen nuhaisena.
”Niin?” Gillian kysyi.
”Että eilen täällä oli kaksi Jujea!”
Gillian kallisti päätään. He ottivat keittiöstä appelsiinimehukannun ja paahtoleipävälineet ja tulivat niiden kanssa olohuoneen pöydän ääreen, josta Kitty hörppäsi juuri viimeiset pisarat kupistaan ja lähti eteiseen mennäkseen talleille.
”Mi…?”
”Äiti käski Jujea pois Dewnin vuoteesta, mutta miten Juje saattoi olla siellä, kun Billy päästi sen vain hetkeä myöhemmin sisään ulkoa?” Charlotte mullisteli silmiään tökätessään kaksi leipää paahtimeen ja painaessaan nappulan alas. ”Selitäpäs se!”
”Hmm…”, Gillian sanoi. ”Ehkä Alexiina erehtyi?”
”Otatteko munia?” kysyi isoäiti keittiön lieden äärestä. ”Paistettuna, kokkelia, munavoina…?”
”Munavoina”, Charlotte huikkasi. Gillian kaatoi heille kummallekin lasit täyteen mehua ja Emily laittoi hääräillessään radion päälle, joka alkoi heti paikallisilla aamun uutisilla. Ikkunoista sisään paistoi varhaista auringonvaloa. Gillian hieroi taas silmäänsä. Oliko hän kävellyt unissaan? Mutta eihän hän ollut tehnyt sitä sitten pikkutyttöaikojensa…
”…rinin uutta koulurakennusta on kaavailtu kaupunkiin ensi syksynä. Monen waterphewläisen mielestä onkin ollut jo korkea aika, sillä lukioiden vähyys on—”
”Viikon päästä on syystanssiaiset”, sanoi Gillian hajamielisesti katseltuaan ulos olohuoneen ikkunasta, jonka takana puut varistelivat kauniita ruskapukujaan tuulessa. Häntä alkoi äkkiä ujostuttaa miettiessään Tomfordia ja laski katseensa mehulasiinsa. ”Onko sinulla sinne paria?”
Charlotte, joka oli hetki sitten ynähtänyt kuin olisi vasta itsekin muistanut koko tanssit, ravisti päätään ja nielaisi suunsa tyhjäksi. ”Ei”, hän sanoi. ”Olin unohtanut koko jutun. Ja sitten on jo Ranskanmatka! Tässä on ollut vähän muuta ajateltavaa, etten ole edes tajunnut…” Hän otti aimo kulauksen mehua. ”Mikä sinua valvotti viime yönä, kun tulit nukkumaan alas? Eikö nojatuolissa ollut epämukavaa?”
”Minä en muista tulleeni siihen”, Gillian tunnusti.
”Kävelit taas unissasi?”
”Niin kai…” Jokin hatara muistikuva tuntui ikään kuin pyrkivän hänen tajuntaansa. Keittiössä paistinpannu ritisi herkullisesti ja isoäiti alkoi hyräillä samaan tahtiin uutisten loputtua alkaneen kantrikappaleen kanssa. Ovi kolahti jossain ja Alexiina tuli olohuoneeseen Oliver tuttuun tapaan kainalossaan.
”Hyvä, että olet jo varhain ylhäällä”, hän ilmoitti Charlotten nähtyään ja nosti Oliverin syöttötuoliin. ”Arestihommat jatkuvat vielä tänään.”
”Ääh…”, sanoi Charlotte. Paahdin paukautti hänen leipänsä ulos ja ne sinkosivat pitkin pöytää.
”Onko se totta, että poliisit tulivat hakemaan sinua?” Gillian kysyi uteliaana, hivenen jopa ihaillen, kun Alexiina meni keittiöön kysellen Emilyltä, mitä kotitöitä oli vielä tekemättä, jotka voisi sälyttää Charlottelle. Gillianista serkku oli aina ollut niin kovin rohkea ja omapäinen, että toisinaan Gillian toivoi itsekin olevansa yhtä urhea. Pieni kapinallisuus olisi hyväksi, jotta hän uskaltaisi nousta taas äitiään vastaan, joka palaisi tänään kotiin pitkältä työmatkaltaan Japanista.
”Joo”, Charlotte sanoi häkeltymättä poimiessaan paahtoleivät lautaselleen ja tarttuessaan voirasiaan.
”Siksi, että jäit kiinni autolla ajamisesta ilman korttia?”
”Niin.”
”Miksi sinä olit ajamassa?” Gillianin omat sanat hätkähdyttivät äkkiä häntä itseään. Oletko jättänyt kokonaan ajamisen?
”Muuten vain”, serkku tuumasi, kun isoäiti asteli heidän luokseen ja laski munavoikulhon pöydälle.
”Olisitko niin kovin ystävällinen tänään, Charlotte, ja auttaisit siivoamalla kanalan?” isoäiti sanoi tytölle, jonka ilme valahti. Hän mumisi jotain myöntävää. Gillian oli jäänyt tuijottamaan lasittuneena ikkunaan, sillä hän oli äkkiä muistanut…
Oliver taputti Gillianin pöydällä lepäävää kättä omallaan. Hän käänsi valtavina ammottavat silmänsä poikaan, joka hymyili ja nosti sitten kätensä poskelleen. Tämän ruskeissa silmissä oli älykäs katse.
”AAAAAAAaaaaaAAAAAAAAH!” karmaiseva huuto kajahti siinä samassa ympäri taloa. Gillian riisti itsensä sanattomasta keskustelusta Oliverin kanssa ja vaihtoi hämmästyneen ilmeen Charlottelle, jonka suussa törrötti munavoinen paahtoleipä ja joka kohautti toista olkaansa. Alexiina ja Emily vaikenivat jutustelultaan keittiössä aamupalaa tehdessään, kun olohuoneen takaisen käytävän ovi paukahti äänekkäästi auki ja kohta sieltä harppoi puhiseva Billy raivostuneena kuin sonni. Hän ei ollut vielä edes pukeissa, vain pelkkä paita päällään ja hevosenkenkäkuvioiset bokserit jalassa, lepattava kirja roikkuen kädestään. Kun hän äkkäsi Charlotten, hän rymisti suoraan tätä päin. ”ONKO TÄMÄ SINUSTA HAUSKAA?” hän huusi ja heitti kirjan tätä päin. Se kaatoi juomalasin ja keltainen appelsiinimehu levisi pitkin pöytäliinaa. Charlotte sävähti ja tipautti leivän suustaan. Gillian tapitti ällistyneenä Billyä, jonka posket helottivat mielipahasta ja hän seisoi siinä kostonhimoisesti Charlottea tuijotellen. Hän ei näyttänyt ollenkaan niin hurmaavalta ja karismaattiselta, kuin mihin Gillian oli yleensä tottunut. ”NO?” poika tokaisi.
”Billy!” Emily sanoi paheksuen.
Charlotte nosti mehusta kostuneen kirjan sormenpäillä ilmaan ja Gillian huomasi, että se oli fysiikan oppikirja. Billy hengitti yhä raskaasti ja mulkoili. Charlotte avasi sen Billyä tummien kulmiensa alta tuimasti tarkaten ja vilkaisi sille sivulle, jossa Billyllä oli lukumerkkinä pieni tarra. Hetken Charlotte tuijotti, sitten hän tirskahti.
”NO?” Billy huusi taas. ”ONKO HAUSKAA? ONKO? OLET HALPAMAINEN!” hän ärjyi, kun Charlotte nauroi hiljaa itsekseen.
”Mitä tämä on? Mitä siinä on?” Alexiina käveli heidän luokseen ja nosti kirjan Charlotten käsistä, joka peitti hymyään kääntäen päätään poispäin. Billy kiehui raivosta. Alexiinakin katsoi kirjan sivua ja hänen kulmansa nousivat noin kolmekymmentä senttiä. ”Charlotte…?” hän aloitti.
”En minä sitä ole tehnyt”, Charlotte tokaisi ja hymy oli äkkiä kaukana.
Alexiina katsoi Billyyn.
”SE OLIT SINÄ!” poika huusi. Alexiina irvisti.
”Billy, rauhoitu”, hän sanoi. ”Me kuulemme kyllä, vaikket karjuisi.”
”Saanko minä…?” Gilliankin otti kirjan. Avaruuden laajenemista käsittelevän luvun tyhjään kohtaan oli joku kirjoittanut mustalla tussilla tikkukirjaimin: JOS TEENNÄINEN HYMYSI LEVENEE VIELÄ VÄHÄNKIN, SE EI KOHTA MAHDU MINKÄÄN KOULUN OVISTA SISÄÄN.
Gillian nosti hämmentyneenä päätään. Billy toljotti edelleen Charlottea kasvot mitä syvintä inhoa paistaen ja nyppäsi kirjan Gillianin käsistä tähän vilkaisemattakaan. Hän kääntyi kannoillaan ja marssi takaisin käytävään, lyöden huoneensa oven paiskahtaen perässään kiinni.
”Olisipa hauska, kun viikkokin menisi ilman, että joku paiskoo ovia”, Alexiina sanoi huokaisten. ”Ihme, että talo pysyy yhä kasassa.”
”Mikä häntä mahtoi niin harmittaa?” kysyi isoäiti hajamielisesti tuotuaan kasan talouspaperia ja laskiessaan ne mehulammikon päälle.
”Joku oli sotkenut Billyn kirjoja”, Alexiina vastasi. Hän katsoi Charlotteen, joka tuijotti loukkaantuneena takaisin ravistaen tukkaansa.
”Se joku en ollut minä”, hän toisti.
”Vai niin. Kuka sitten?”
”Mistä minä tietäisin?”
”Teillä on jo jonkin aikaa ollut kränää—”
”Joten tietysti olen heti pääepäilty. Vitsit, että on mukavaa olla olemassa! Aina syytettynä siitäkin, mitä en ole tehnyt!” Hän nousi nyt itse vihaisena ylös ja otti paahtoleivät mukaansa. ”Anteeksi, mutta minulla on kotitöitä tehtävänä…” Ja marssi Billyn tavoin niskaansa nakellen tiehensä.
”Mitä minun pitäisi tässä ajatella?” Alexiina tokaisi puolustellen. ”Vaikka kuinka yritän, ei mistään tunnu tulevan mitään selkoa eikä sopua!”
”Jospa lakkaisit yrittämästä liiaksi”, isoäiti sanoi viisaasti ja nosti Oliverin lautasta voidakseen pyyhkiä senkin alta. Alexiina niiskaisi ja viipotti kohta pois olohuoneesta. Gillian, joka oli äärimmäisen hämmentynyt, jäi kaksin Oliverin kanssa pöytään isoäidin jatkaessa keittiössä yhtä raukeasti kuin aina aamupuuron keittämistä.
Ihan kuin heidän keskuudessaan olisi ollut pieni näkymätön ilkiö, joka nautti aiheuttaessaan riitaa ja eripuraa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Mar 24, 2016 14:47:20 GMT
Haamunnappaaja 12.10.2015
Billyn ja Charlotten välit näyttivät menneen lopullisesti ruvelle. Enää Billy ei naureskellut ilkeämielisesti Charlotten puheille tai pyöritellyt hänelle silmiään toisten selän takana, vaan käyttäytyi miltei kuin Tomford aiemmin: väistellen Charlottea aina, kuin suinkin. Toisin kuin aikaisemmin Tomfordin toimittua lähinnä jonkinlaisesta pelonsekaisesta kauhusta, Billyn käytös oli hyytävän kylmää ja välinpitämätöntä. Charlotte ei voinut olla pohtimatta, että mitä hän aina teki miespuolisten lajitovereidensa kanssa väärin. Andrewn suhteen se oli taas toisinpäin: Charlotte oli se, joka ei ollut ottanut yhteyttä kuulustelun jälkeen. Andrew oli lähettänyt hänelle yhden tekstiviestin, jossa oli kysynyt yleisesti, että miten menee, mutta Charlotte ei ollut vastannut hänelle. Hänellä oli omituisen vaivaantunut olo, joka oli alkanut sen jälkeen, kun hän oli saanut tietää Andrewn olevan poliisi (vaikka hän itse kivenkovaan väitti, ettei ollut poliisi, vaan salapoliisi, mutta kyttä kuin kyttä). Parempi olisi ollut, Charlotte ajatteli pikkuisen kirpakasti, että tämä olisi sittenkin ollut vain paatunut haudanryöstäjä. Nyt Charlotte tunsi itsensä kiusaantuneeksi Andrewtä ajatellessaan, eikä tiennyt kehtaisiko enää nähdä tätä ollenkaan. Puhumattakaan siitä, että Andrew oli ilmeisesti tutustunut Charlotteen silkasta työvelvoitteesta, ei mistään muusta… Olikohan Emmakin kuulunut juoneen alusta alkaen? Ja Charlotte, kun oli kuvitellut, että hänellä oli ohjat käsissään… Myös kotiyhtyeunelmat sai unohtaa, sillä Billy oli piilottanut heidän yhteisen sanoitusvihkosensa ja kieltäytyi kertomasta minne tai antamasta sitä Charlottelle. Charlotte oli huono keksimään lyriikoita itse eikä hänellä nyt ollut siihen aikaakaan, sillä hänellä oli niin paljon muuta ajateltavaa.
Koko koulupäivän hän ei voinut olla tuijottamatta Patrician tyhjää pulpettia ja pohtia, mitä tälle oli tapahtunut. Opettajat eivät osoittaneet mitään mielipidettä Patrician poissaoloon, mutta pakkohan heidän kaikkien oli olla huolissaan jo toisen Waterphewn lukion oppilaan katoamisesta. Vaikka hänen olisi kai pitänyt tuntea enemmänkin levottomuutta, ottaen huomioon, että poliisit olivat vihjanneet myös hänen turvallisuudestaan, silti Charlotten olo sisimmässä oli kummallisen tyyni. Hän oli nähnyt Mustat Ruusut, nähnyt Sophien äidin, ja kai nämä muistot saivat hänen olonsa rauhallisemmaksi—ikään kuin hän ei osaisi pelätä heitä. Mutta oliko hänellä edes aihetta huoleen? Charlotte ei kyennyt arvaamaankaan, miksi he ylipäänsä saattaisivat olla hänen perässään.
Mitä he tahtoivat hänestä?
”Tahtoisin pyytää palvelusta...” Gillian hivuttautui jostakin Charlotten kylkeen, kun tämä oli juuri päässyt aloittamaan aterioinnin seuranaan vain Ty, joka selaili omissa ajatuksissaan puhelimellaan nettiä. Hän näytti erikoisella tapaa melkein uhmakkaalta, mikä oli todella harvinaislaatuista Gillianin ollessa kyseessä, ja kiskaisi tarjottimensa kiinni Charlotten omaan.
”No?”
”Kun tänä viikonloppuna on ne syystanssit…”, Gillian hypisteli lautasliinaa ja näytti kiukkuiselta, ”…ja minun piti mennä Tomfordin kanssa…”
”Mitä?” Charlotte pärskäisi. Ty nosti katseensa.
”Niin…”, Gillian ei hämääntynyt, vaikka lievä punastus kirikin hänen poskilleen, ”niin, en taidakaan päästä ja minä—”
”Odota, odota”, Charlotte lekutti kädellään ilmaa. ”Onko Tomford siis sinun kavaljeerisi?”
”On joo…”
”Sinun parisi?”
Puna syveni ja toisin kuin yleensä nolostuessaan, nyt Gillian sai sen myötä vain lisää uhmakasta katsetta silmiinsä. ”Niin”, hän tokaisi.
”Sori, siis… ei siinä mitään, en minä sitä”, ehätti Charlotte oikaisemaan, sillä Gillianin ilme oli turhan kirpakka. ”Kiva… en vain tiennyt, että te… no, niin.” Hän jätti lauseen roikkumaan.
”Voitko auttaa minua?” pyysi Gillian.
”Miten? Mikset sinä pääse?”
”Äiti tuli eilen kotiin ja minun täytyy olla koko tämä viikko kotona, koska olen käynyt liikaa tallilla viime aikoina. Boulice kieli hänelle”, Gillian sanoi ja joi kulauksen vettä. Hänen kätensä tärisi. Juomalasi kalahti hänen hampaitaan vasten.
Charlotte irvisti epäuskoisena. ”Liikaa tallilla? Mutta ainahan sinä olet meillä”, hän huomautti.
”Nii-in…”
Ty silmäili heidän keskusteluaan kännykkänsä yli.
”Entäs Ranska?” Charlotte kysyi.
Gillian laski lasin alas. ”Isä puhui hänet ympäri, mutta äiti ei kyllä pitänyt siitä.”
”No… mitä minun pitäisi sitten tehdä? Kertoa Tomfordille, että äitisi ei päästä?”
”Minä… kun… ajattelin vain, että…”
”Niin, kakista ulos”, Charlotte sanoi.
Gillian veti syvään henkeä. ”Ajattelin, että sinä et kai välttämättä ole tulossa, kun sanoit, että olit unohtanut koko jutun ja minä… no… jos sinä voisit tekeytyä minuksi ja mennä meille siksi aikaa”, hän pamautti.
Charlotte tuijotti häntä entistä epäuskoisempana. ”Ööh…”
”Se riittäisi, että olisit vain huoneessani ja sanoisit opiskelevasi tai maalaavasi…”
”Öö—”
”Äidillä on ravintolaillallinen, joten hän ei ole kotona silloin, mutta Boulice on ja hän—”
”Gillian”, Charlotte sanoi, ”minä olen kyllä menossa Tamuliin.”
”Ai.” Gillianin ilme valahti vähän. ”Ai… no, niin tietysti… kun minä ihan totta haluan sinne myös, tai siis, lupasin jo Tomfordille ja—”
”Etkö voi pyytää isääsi puhumaan taas?”
”Ei se auta… He eivät koskaan riitele, mutta saivat kamalan sanaharkan aikaiseksi Power Jumpista… en ole koskaan kuullut isän huutavan sillä tavalla, yleensä hän on hyvin säyseä… Hän lähti riidan päätteeksi eikä tullut takaisin, kuin vasta seuraavana iltana.” Gillian riiputti päätään. ”Minä inhoan riitoja. En halua, että se toistuu.”
”Olisipa meilläkin Boulice”, sanoi Charlotte ja iski haarukan perunaan silmäillen sitä ärtyneenä. ”Mummi plus hän, eikä minulle jäisi mitään kotitöitä. Tiedätkö, että jouduin eilen siivoamaan kanalan, tamppaamaan petivaatteet, haravoimaan, pesemään matot ja vielä tänään saan kuulemma käydä vintin läpi? Arestin piti kestää vain viikonloppu, mutta ehei, isäkin laittoi sormensa peliin ja määräsi minulle vielä lisää kotitöitä! Ikään kuin kaikki aika ei menisi koulutehtäviin, kokeisiin ja Shaliaan ja Lunaan…”
Gillian mumisi hajamielisesti vastaukseksi, kuin ei olisi oikein kuunnellut, ja sanoi: ”Voisitko kertoa Tomfordille, etten minä pääsekään? Minä…”
”Mikset kerro itse? Hän on tänään koulussa.”
”No… kun—”
”Mä voin.”
Molemmat tytöt käänsivät päänsä Tyhyn päin, joka laittoi juuri puhelintaan pois pusakanuumeniin. Hän kohautti kepeästi olkaansa.
Gillian aukoi häkeltyneenä suutaan, kuin typertynyt kala.
”Kertoa Tomfordille?” Charlotte nosti kulmakarvaansa.
”Ei, kun tuurata”, Ty sanoi. Hän nyökkäsi Gillianiin päin. Gillianin suu jäi auki.
”Ai menisit Waveseille vai?” sanoi Charlotte nyt ja virnisti. Rämäpäinen ja tuhruvaatteinen Ty oli niin kaukana Wavesin modernin hienosta talosta, kuin tallin raskasrakenteisin Tofu oli sirpakasta Shaliasta. ”Joo”, Ty sanoi. ”Kuulostaa hauskalta.”
Gillian näytti arasti tunnustellen syttyvän uuteen toivoon.
”Niinkö? Te-tekisitkö sen todella… T-Ty?”
Charlotte pudisteli itsekseen päätään ja jatkoi ruokansa syömistä päättäen olla puuttumatta enää sen enempää.
”Joo”, Ty vastasi taas lojaalisti. ”Mutta mulla on yks kysymys… kuka on Boulice?”
*
Kuka kotikummitus taas on, selvisi viimeinkin koulupäivän päätyttyä. Charlotte astui ulos koulukyydin linja-autosta rumalle pysäkille ja jätti ahdistuneen näköisen Gillianin jatkamaan matkaansa Crittliniin, toivotettuaan tälle ensin onnea äitinsä kohtaamiseen. Bussi nostatti pölyä pyörteillen ilmaan kiihdyttäessään tiehensä ja Charlotte lähti laiskasti lampsimaan sen jäljessä tienpiennarta kohti kotitilalle kääntyvää hiekkatietä.
”Ho-hoi!” kuului huuto jostain, ja käännähdettyään katsomaan taakseen, Charlotte huomasi Tyn juoksevan hiekkapölyn uumenista laukkunsa kanssa hänen peräänsä.
”Moi, mitä sinä teet?” Charlotte hämmästyi ilahtuen.
”Haittaako, jos tuun teille?” Ty kysyi.
”Eipä kai, tosin olen kai epävirallisesti vielä kotiarestissa…”
”Mitä sä teit?” Ty uteli, kun he lähtivät yhtä jalkaa Orange Woodiin päin. Kun Charlotte oli kertonut tunaroinnistaan autojen ja mopojen kanssa, Ty nauroi mielissään. He tulivat kuistille, koputtelivat kenkiään kynnysmattoon ja astuivat eteiseen. Charlotte huokasi antaumuksellisesti saatuaan painavan laukun pois niskastaan ja pyöräytti harteitaan.
”Tervetuloa kotiin”, isoäiti toivotti siivotessaan Animalin terraariota. Billy leikitti Jujea nurkassa, mutta lopetti heti Charlotten nähdessään, suoristi ylpeästi itsensä ja meni tiehensä. Koira sen sijaan tuli tervehtimään heitä ja sangen rohkeasti jopa Tyn luo, jota ei ollut kuitenkaan nähnyt kuin muutaman kerran. Yleensä Juje oli hyvin ujo ja kaihtoi vieraampia ihmisiä, mutta Tystä se tuntui pitävän ja heilutti nyt kainosti häntäänsä, kun tyttö rapsutti sitä ilahtuneena leuan alta.
Charlotte katseli heitä ja jokin omituinen tajunta tuntui väräjöivän aivan kädenulottuvilla, kun hänen aivonsa raksuttivat itsekseen ja hän yhdisteli keskenään kahden Jujen ilmentymää, omaan ja Billyn vihkoon ilmestyneitä sanoja, hahmoa Dewnin ja mummin ikkunassa…
”Äitisi jätti tehtävänannon”, isoäiti sanoi sulkiessaan lasikantta.
”Ai?” Charlotte sanoi äkkiä varauksellisemmin ja riisti katseensa mustasta koirasta ja Tystä. ”Jätti? Missä hän sitten on?”
”Cherrinissä.”
Wizzerbuzz oli eläinsairaalassa kuntoutunut erinomaisesti, mutta sille ei oltu vielä löydetty adoptioäitiä. Kolmea tammaa oli kokeiltu, mutta niistä kukaan ei ollut huolinut orivarsaa itselleen. Raasu.
”No, mikä se tehtävä on?”
”Voisit käydä läpi vintin tavaroita ja samalla tuoda sieltä alakertaan kaikki naamiaisasulaatikot”, Emily sanoi. ”Lauantainahan te menette sinne syystansseihin ja tarvitsette sinne vaatteet.”
Vintti. Äkkiä Charlotte käsitti kaiken ja suuri kupla tuntui aivan laajenevan hänen sisällään.
”Onko se joku täkäläinen perinne?” kysyi Ty kyykkyasennosta Juje kainalossaan.
”Joo kai…”, Charlotte mutisi ohimennen, kiihtyneesti. ”Hyvä on, mutta muuta en tee”, hän sanoi ja oli jo menossa yläkerran portaikkoon.
Isoäiti viipotti olohuoneen suuntaan. ”Ei tarvitse”, hän heläytti mennessään.
Ty jäi jutustelemaan ja paijaamaan koiraa, kun Charlotte harppoi joka toisen porrasaskelen yläkerran tasanteelle ja käveli sitten itsetietoista pikakävelyä kohti käytävän päässä olevaa vintin ovea. Niin se on, hän ajatteli liki voitonriemuisesti. Nyt sen käsitän, käsitän kaiken! Tämä suuri ahaa-elämys oli muotoutunut kuin itsestään.
Hän pysähtyi oven edessä, veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja astui sisään. Hän napsautti valot päälle.
Kapean ja pitkämäisen vintin takaosassa, kahden pahvilaatikon välissä, joihin oli juurikin kirjoitettu ’Naamiaisasuja’, oli kasattu peti vanhoista verhoista. Niiden päällä makasi kissamaisella kerällä vanhan ummehtuneelta haisevan viltin alla mustatukkainen, tumma tyttö, joka irvisti hämäryyteen äkkiseltään pärskähtänyttä valoa ja siristeli silmiään Charlotten suuntaan. Charlotte laski ilmat ulos keuhkoistaan.
”Sophie”, hän sanoi.
*
”Sinä olet se kotikummitus”, Charlotte sanoi, kun hän sulki huoneensa oven huolellisesti takanaan ja toi lattialla jalat ristissä istuvalle nälkäiselle Sophielle lautasellisen eiliseltä päivälliseltä jäänyttä pataattimuhennosta ja hedelmäsalaattia. Ty istui myös seepramatolla, oli kuin ei olisikaan, ja teki läksyjään. ”Olet ollut täällä piilossa siitä lähtien, kun nukuit sen yhden yön huoneessani.”
”Teillä välähtää hitaasti”, Sophie sanoi ja tarttui ahnaalla ruokahalulla haarukkaan. ”Olin varma, että jään kiinni parissa päivässä… mutta sen sijaan olen ehtinyt majailla täällä jo kuukauden. Enkä ole edes yrittänyt olla mitenkään erityisvarovainen”, hän huomautti ahtaessaan pataattia kitaansa. ”Monta kertaa olin varma, että näit mut, mutta silti…”
”Tiedän!” Charlotte ärähti. Kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen. Äkkiä hän vain oli tajunnut, että hahmo, jonka hän oli nähnyt ikkunassa, oli todellakin näyttänyt Sophielta. Jotenkin hän oli vain niin mennyt menojaan aavefantasioissaan, ettei ollut todella ymmärtänyt sitä, mitä näki.
”Sun mummo on nähnyt mut monta kertaa”, Sophie jatkoi suu täynnä, ”muttei ole välittänyt lainkaan. Kummaa sakkia.”
”Sinut on ilmoitettu kadonneeksi ja poliisitkin etsivät”, Charlotte tokaisi. Sophie ei näyttänyt pahemmin piittaavan.
”Eikö ne tulleetkaan mua hakemaan silloin yksi päivä? Näin ikkunasta, että tien varressa oli poliisiauto, ja odotin jo niiden tulevan… mutta eivät tulleetkaan.”
”Ne hakivat minua…”, mutisi Charlotte ja seurasi happamesti Sophien hotkimista.
”Tää on hyvää”, hän ilmoitti ja osoitti lautastaan.
”Sophie, mitä sinulle on tapahtunut?”
Sophie nosti ensimmäisen kerran katseensa, vilkaisi syrjäsilmällä Tytä, joka kirjoitti biologian kirjaansa, ja laittoi sitten vesimelonin palasen suuhunsa. ”Ei mitään”, hän sanoi.
Charlottekin aisti Tyn läsnäolon olevan jonkin verran esteenä. Hän päätti toistaiseksi jättää Mustat Ruusut vielä pois.
”Sinä nauroit Samille.”
”Ha ha, joo”, Sophie reipastui taas ja virnisti. ”Sekö sen tonnikeijun nimi oli? Olin menossa nukkumaan tohon viereiseen huoneeseen niin kuin aina joinain öinä, mutta siellä oli jo joku… hirveä läskikasa, joka röhisi kuin kuoleva villisika”, hänen vahingoniloinen hymynsä vain leveni. ”Hiih-aah, viih, hiih-aah, viih”, Sophie matki rumasti ja nauroi. Ty hymähti huvittuneesti ja katseli Sophieta.
”Kirjoitit päiväkirjaani”, Charlotte jatkoi.
”Aika huvittavaa”, Sophie sanoi ja jauhoi antaumuksellisesti. ”Oli ihan kivaa olla teidän kotikummituksena. Te kaikki luulitte niin.” Hän näytti kovin tyytyväiseltä itseensä. ”Mitäs tykkäsit haamun palautteesta sen pojan kirjaan, joka haisee liikaa hiuslakalta?”
”Aiheutit sen, että Billy ja minä ollaan virallisesti välirikossa”, sanoi Charlotte, mutta hänen oli myönnettävä, että Sophien sanat olivat olleet osuvat.
”Oi, oliko se sun poikaystävä?”
”No ei, serkku.”
”Jaa… mutta kuka serkuista on koskaan välittänyt?” Ja Sophie kahmaisi uuden haarukallisen pataattia kitaansa. ”Mä tiedän sun perheestä nyt kaiken, oon tarkkaillut ja vakoillut teitä kaikkia. Se punapää kävelee unissaan. Se ilmaantui toissayönä huoneestaan ja oli pelästyttää multa suolet pihalle, kun olin ihan varma, että on turvallista mennä hakemaan ruokaa alakerrasta. Mutta se vain katsoi mua oudosti, ikään kuin mun läpi, ja mumisi jotain anteeksipyyntöjä ja meni nukkumaan takkahuoneen tuoliin. En kyllä silti viitsinyt mennäkään alas kuin tunteja myöhemmin, ihan varmuuden vuoksi. Sun mummo, se ei ole hetkeäkään hiljaa, mikä oli ihan hyvä, koska tiesin aina milloin se vaappuu tossa käytävällä ja millon uskaltaa pistää päätä vintistä pihalle. Se käy kokonaisia keskusteluja jonkun mielikuvituskaverin kanssa, jonka nimi on George—”
”Hän on isoisä”, Charlotte mutisi.
”—ja se kamala pikkuriiviö-sisaruksesi—”
”Älä sotke Oliveria tähän”, sihahti Charlotte samassa, ”hänellä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa, anna hänen olla.”
Sophie vaikeni ja katseli häntä ovelasti.
”Kenestä on yhtäkkiä ylpeä isosisko tullut?” hän sanoi pilkallisesti. ”Toista se oli silloin joskus—”
”Kuten sanoin, anna hänen olla.”
”Osuiko arkaan paikkaan?”
”Tuossa on ovi, jos sekaannut millään tasolla Oliveriin tai muutenkaan perheeseeni, saat luvan lähteä saman tien.”
Seurasi vähän kiusallinen hiljaisuus, jossa Sophie tuntui sanattomasti tunnustelevan Charlotten äänenpainoa ja arvioivan hänestä huokuvan olemuksen perusteella, kannattiko enää tökkiä jäätä kepillä. Ilmeisesti hän totesi Charlotten olevan hyvin tosissaan, koska hän laski kiltisti päätään ja jatkoi syömistä.
”Hyvä sulle”, hän mutisi nyt haikeasti, ”on se kiva, että joillakuilla on perhe…”
Charlotte vaihtoi vaivaantuneesti asentoa eikä vastannut siihen mitään.
”Olitko se sinä joka... oli hautausmaalla yksi yö, tulit mausoleumista? Vaikka ei, ei se voinut olla...”
”Mitä kaikkea täällä on oikein tapahtunu?” Ty sanoi nyt virnistäen ja laittoi kirjansa sivuun. ”Hitsi, ja mä, kun kuvittelin, että hevostalleilla vain haisee sonta ja sitten niitä makkaroita ratsastellaan eikä siellä koskaan voisi mitään jännittävää tapahtua. Taidan tosissani muuttaa Waterpheween!”
Sophie vaihtoi katseensa Charlottesta tähän. ”Kuka sä olet?”
”Ty.”
”Hmph”, Sophie sanoi. ”Olenkin nähnyt sut. Olet Charlien luokalla.”
”Ja mä tiedän sut”, Ty vastasi. ”Oot Lynn, Mustista Ruusuista.”
Charlotte oli heittää laukustaan juuri kaivamansa koulukirjat ilmaan, niin paljon hän ällistyi. Jopa Sophien suullinen jähmettyi hetkeksi ilmaan, jotta hän saattoi iskostaa epäluuloisesti siristyneiden silmiensä katseen Tyhyn, joka katsoi muina naisina takaisin, hitusen hymyillen.
”Olet jutustellut Patrician kanssa, huomaan”, Sophie sanoi viileästi.
”Joo”, Ty nakkeli niskojaan. ”Se kertoi susta sitä sun tätä.”
Sophie tuhahti. ”Vaan eipä taida enää.”
Charlotte oli niin pyörällä päästään, ettei hetkeen keksinyt mitään sanottavaa, vaihtaen vain töllötystään toisesta tytöstä toiseen, Sophien jatkaessa vähän innottomampaa syömistä ja Tyn vaihtaessa biologian kirjan psykologiaan. Sitten, koska Ty tuntui tietävän jo ennestään MURU:sta, Charlotte karaisi kurkkuaan ja sanoa töksäytti: ”Jos pakoilet niitä, mikset vain kerro poliiseille? Tai kerro edes minulle? Niillä on siellä paksu kansio tietoja, jotka koskevat minua ja Bridgetweetin—”
”Ei ne mitään voi”, Sophie tokaisi. ”Sä et tiedä mitään. Luulet ehkä tietäväsi, muttet tiedä. Kuvitteletko, että MURU on joku pilipalihihhulikerho?” Jostain syystä hän mulkaisi pahasti Tytä.
”En, vaan lastenkidnappaajien rikollisjärjestö!”
”Hah”, Sophie naurahti täysin ilottomasti. ”Kato nyt, et tiedä mitään.”
”No, mitä sitten?” Charlotte sanoi. ”Minun täytyy tietää! Ne—ne saattavat olla minunkin perässä!”
”Ei niitä sä kiinnosta”, sanoi Sophie ja kaapi viimeiset pataattimuhennoksen loput suuhunsa.
”Miten niin?”
”Ei ne sua halua, vaan sen, mitä sulla on.”
Charlotte tuijotti. Muutaman sekunnin ajan hän kävi kuumeisesti mielessään läpi kaikkea, mitä omisti, muttei keksinyt niistä yhtäkään, mikä voisi kiinnostaa pelottavaa ja outoa Mustien Ruusujen klaania. Qiastron Fainting Springs –levy? Sen he saisivat heti, jos jättäisivät hänet sillä rauhaan.
”No… no, mikä se on?”
Sophie vetäisi haarukan huultensa välistä ja iski salaattiin. ”En kerro”, hän sanoi. ”Niillä varmaan on se jo...”
Charlotte ärtyi ja hätääntyi. ”Mitä? Mikä? Miten niin et kerro? Pitäähän minun tie—”
”Tytöt”, isoäidin ääni kutsui alakerrasta. ”Joko siivositte vintin? Minne laitoitte pukulaatikot?”
”Äh…”, Charlotte huokasi. Hän empi, tuijotti Sophieta, joka ei hänestä välittänyt. ”Täytyy viedä ne pahvilaatikot alakertaan, unohdin. Tuletko mukaan, Ty?”
Ty nousi ylös.
Sophie istui ja pureskeli salaatinlehteä. Kun Charlotte katsoi häneen kysyvästi, hän kallisti päätään. ”Mä olen kummitus, muistatko”, hän sanoi, ”ja ne ei yleensä näy päivänvalossa.”
”Okei, odota sitten täällä. Tämä ei ollut vielä tässä. Tuskin kukaan tulee tänne, eikä meillä mene kauaa…” Hän ja Ty sulkivat oven perässään ja menivät vintille kantaakseen pölyiset naamiaisasulaatikot alas.
Mutta, kun he palasivat takaisin, lattialla lojuivat tyhjät lautaset, mutta Sophie ei missään. Charlotte kirosi, sillä hän oli arvannut, että niin kävisi. Ikkuna oli auki ja, kun Charlotte katsoi siitä pihamaalle, hänellä oli vahvasti sellainen tunne, ettei tulisikaan tätä enää näkemään.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Mar 24, 2016 16:57:06 GMT
Lorujen loppu 13.10.2015
Charlotte, sinä myöhästyt, Dewn huomautti. Hän istui korkean kiven päällä ja pyöritteli kävelykeppiä kädessään, katsoen alas Charlotteen.
Minne olinkaan menossa?
Rikkaruohot pitää kitkeä.
Antaa kasvaa, mitä se haittaa.
Jokin raapaisi häntä. Charlotte näki piikikkäiden köynnösten kietoutuvan nilkkojensa ympärillä, hitaasti liikkuen. Dewn osoitti häntä kiven päältä kepillään.
Sinä myöhästyit, hän toisti.
Kyllä minä vielä ehdin, Charlotte vakuutti ja yritti vetää jalkaa irti maasta, mutta kasvi oli ottanut siitä lujasti kiinni. Hän ähki ja rämpi, ja köynnökset menivät vain tiukemmalle, kipusivat jo polvien korkeudella. Dewn, auta!
Sinun olisi pitänyt olla tarkempi! Sinun olisi pitänyt tajuta, pitää silmät auki.
Auta, en saa—se vetää minut maan alle!
Annoit sen mennä ja kasvaa, mitä aiot tehdä nyt? Sinä myöhästyit, Charlotte. Aaah…!
Dewn oli noussut seisomaan ja hänen epäselvä hahmonsa kaartui kauas taivaisiin. Hänen tuomitseva sävynsä ja sojottava keppinsä oli kuin valtikka, jolla hän osoitti maassa piikkikasvin kanssa tappelevaa, hätääntynyttä Charlottea.
Samassa se ei ollutkaan enää köynnös, joka veti häntä alaspäin jaloista, vaan ne olivat käsiä… Sophien irvistävä naama hymyili hänelle pahaa enteilevästi.
Charlieeee, hänen oudosti kumiseva ääni kutsui.
Eeei! Päästä irti!
Charlotte…, toinen ääni sanoi viileään sävyyn, ja nyt Patriciakin oli hänen toisessa jalassaan. Tule meidän kanssa…
Ei, enkä! Päästäkää irti! Apua! Dewn!
Hän katsoi hädissään ylöspäin veljeensä, mutta Dewn oli poissa. Hänen tilallaan kivellä istui toinen poika, synkkä kalpea poika, jonka musta tukka roikkui silmien edessä, valkoisten, ammottavien ja mitään näkemättömien silmien edessä…
Charlotte vajosi maahan oman ähkinäksi kuihtuneen kirkunansa saattelemana, kylmien käsien kaapiessa häntä mukaansa. Kiveä pitkin ylös kiemurteleva piikikäs köynnös puhkesi kukkaan, täyteen mustia ruusunnuppuja, juuri ennen kuin Charlotten näkökenttä peittyi mustuuteen—
*
Herätessään, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän oli myöhässä.
Hän kohottautui ja kopeloi lattialta puhelintaan, nosti sen silmiensä eteen ja katsoi kelloa.
Hänellä oli viisi minuuttia aikaa ehtiä bussipysäkille.
Charlotte viskasi peiton syrjään ja veti vielä farkkuja jalkaansa konkatessaan ulos huoneestaan. Jos Gillian olisi ollut heillä yötä ja tullut samaa matkaa, hän olisi kyllä herättänyt Charlotten ajoissa. Miten hän oli unohtanut eilen illalla laittaa kellon soittamaan?
”Moikka, olen myöhässä!” hän huusi olohuoneen suuntaan, missä isoäiti näytti istuvan katsomassa televisiota kutomapuikot sylissään. Kitty venytteli itseään eteisessä eikä ehtinyt edes tervehtiä, kun Charlotte jo viiletti kuistilta pihalle ja juoksi laukku jalkojaan vasten hakaten kohti portteja.
Hän ehti nipin napin hiekkatielle asti, kun keltainen koulubussi kaasutti edestään ohi. Charlotte lakkasi heti juoksemasta ja jäi huohottamaan. Peli oli menetetty, ei kannattanut enää edes yrittää juosta pysäkille, sillä kuljettaja ei häntä odottaisi.
Hän kääntyi ympäri ja laahusti takaisin kotiin.
”Moi, tulin taas…”, hän sanoi astuessaan sisälle.
Kitty nosteli kulmiaan pyöritellessään polviaan. ”Se oli pitkä koulupäivä”, hän totesi.
”Jäin bussista…”
”Tarvitsetko kyytiä?”
Charlotte nyökkäsi, ja niin Kitty lähti heittämään häntä Sunportiin pienellä tummanvihreällä kopperollaan.
”Se on kyllä hyvä, että omassa kaupungissa on koulu. Mieti Villtownilaisia, ne joutuu tulemaan tänne tai kauemmas”, tämä puheli matkalla. ”Mutta se kylä onkin peräpukama. Älä missään nimessä mene ikinä Villtowniin, karsea paikka.”
”Yhtä karsea, kuin Bridgetweet?” Charlotte mutisi.
Kitty tuuppasi CD:n soittimeen ja se alkoi rahista jotain skotlantilaista kansanmusiikkia, säkkipillit ja kaikki. Charlotte ei sanonut mitään.
”Mä olen aivan täpinöissäni”, tallityttö tunnusti, muttei tainnutkaan puhua kamalasta musiikistaan. ”Power Jump on seuraavalla viikolla, siistiä päästä taas vähän maailmalle ja nähdä Tossahia... ja Adea pitkästä aikaa.” Kitty virnisti ilkikurisesti. ”Sitten arvaa, mikä on sitäkin parempaa?”
”No?” Charlotte kysyi ja yritti kuulostaa kiinnostuneelta.
”Tornadot!”
”Ai joo…”
Kittyn uusi hevonen, knabstrupperi, jonka lempinimeksi hän oli jo päättänyt Chocon, saapuisi vihdoin koko kesän ja syksyn mittaisen odotuksen jälkeen marraskuun alussa.
”Aah…”, huokasi Kitty haaveksuen. ”Jupiterin jälkeen mulla kävi mielessä, että ei hitsi, en löydä koskaan hevosta… Fiia on ollut mun elämäni hevonen, Jupiterilla olis voinu olla hyvät mahikset, mutta sitten sen piti mennä pilaamaan se jalkansa, kiitos Lindan—”, hän vaikeni ja vilkaisi sivusilmällä Charlotteen. ”Hei kuule”, Kittyn ääni oli äkkiä erilainen, ”sori hei kaikesta, en mä oikeesti koskaan ajatellut, että sulla olisi ollut mitään tekemistä sen kanssa.”
Charlotte puri hampaansa yhteen. Hän ei taas halunnut keskustella Lindasta.
”Se oli tosi traagista, ihan kamalaa. Ei kukaan sellasta aiheuttaisi tahallaan.”
”Joo”, sanoi Charlotte robottimaisesti. ”Oletko sinä tulossa lauantaina Tamuliin, mitä laitat päällesi?” hän vaihtoi sitten nopeasti puheenaihetta. Kitty katseli häntä edelleen omituisesti, myötätuntoisesti, ja auto hypähti kuopasta hieman ilmaan.
”Tuun mä. Kävin eilen läpi niitä pukulaatikoita vintiltä, muttei niistä oikein irronnut mitään… ajattelin hankkia jotain ihan uutta. Kai tää on meidän halloweenpukeutuminen, kun Alexiinahan haluaa, että me pidetään sen tilalla joku valojuhla? Kuulitko siitä?”
Charlotte nyökkäsi.
”Hauskaa vaihtelua, ei mua haittaa ainakaan”, Kitty sanoi. ”No, mitäs sä laitat?”
Hieman yli puolituntia myöhemmin he tulivat koulun pihaan, ja Charlotte astui huojentuneena ulos Kittyn ahtaasta autosta, joka oli täyttynyt hinkuvista pilleistä ja tamburiineista. Pihamaalla ei ollut ketään, joten tunnit olivat jo alkaneet. Charlotte suunnisti biologian luokkaan yläkertaan, mutta astuessaan sisään, huomasi Flattersin luokan tyhjäksi. Hän katsoi hämmentyneenä takaisin käytävälle. Oliko heillä käytännön ulkotunti?
Siivooja tuuppi pesukärryjä Charlottea vastaan, kun hän kiirehti askeliaan koulun käytävällä.
”Ööh…”, Charlotte sanoi ja pysähtyi. Hän oli matkanvarrella todennut, että kaikki luokat olivat tyhjillään — kaikki oppilaat olivat kadonneet. ”Missä—?”
”Siellä on tiedotustilaisuus alakerran salissa”, siivooja vastasi. ”Menehän, tyttö.”
Charlotte kiitti ja tarrautui laukkuunsa, rientäen portaat alas ja salin oville ehdittyään tasasi hetken sykettään ennen kuin meni sisään.
Tyttöjen liikunnanopettaja Tears seisoi heti ovien vieressä ja katsahti ärtyneesti Charlotteen, kun hänen ovenavauksellaan hämyisään tupaten täynnä olevaan saliin lankesi valokaista. Muutama taaimmainen pää kääntyi katsomaan. Charlotte irvisti, kun Tears pudisteli otsa rypyssä päätään hänelle. Lavalla rehtori Kenneth Peller puhui juuri jotain, mutta Charlotte ei ehtinyt kuunnella haravoidessaan katseellaan ihmispaljouden takaraivomerta ja hakiessaan omaa luokkaansa. Hän erotti Flattersin ikkunan puoleisella kaukaisella seinustalla Charlotten luokan kanssa, mutta ennen kuin olisi lähtenyt sinne puikkelehtimaan, joku otti häntä kiinni paidanhelmasta.
Gillian istui aivan penkkirivinsä päässä. Hän osoitti pari tuolia itsestään oikealle, jossa oli tyhjää. Charlotte empi hetken, mutta päätti sittenkin istahtaa siihen. Toisella seinällä rastatukkainen musiikinmaikka James nosti sormen huulilleen, ja Charlotte hymyili anteeksipyytävästi ängettyään tyhjälle paikalle.
”…kovin ikävää. On siis kaikkien parhaaksi ja eduksi, että näin toistaiseksi teemme tutkintojen ajaksi, sillä emme halua saman enää toistuvan. Samalla laboratorio, auditorio ja kellarikerroksen liikuntasali saavat vihdoin kaipaamansa uudistukset—”, rehtori selosti.
Charlotte kuunteli vähän hämillään, edelleen hengästyneenä. Hän tavoitti Gillianin katseen, joka ravisti melankolisesti aivan pienesti päätään ja punaiset kiharat pomppivat hänen kasvojensa kehyksinä.
”Mistä on kysymys?” Charlotte tivasi, kun tavoitti Gillianin tilaisuuden jälkeen salin ulkopuolella, missä oppilasvirrat jakautuivat taas mennäkseen jatkamaan oppituntejaan, kerkeästi keskenään äskeistä kuulemaansa pohtien.
”Droppi suljetaan”, Gillian sanoi vakavalla ilmeellä.
”Mitä?!”
”Remontin vuoksi kuulemma, mutta moni epäilee, että taustalla on muita syitä… että koulun maine on kärsinyt niiden kahden oppilaan katoamisen vuoksi—”
”Center!” Mrs. Flatters viittilöi Charlottea ihmisten takana, missä Charlotten oma luokka oli menossa päinvastaiseen suuntaan.
”Jutellaan myöhemmin”, Charlotte sanoi, kun jono vei Gillianin omiensa kanssa.
”Missä olet ollut?” napakka biologianopettaja kysyi.
”Myöhästyin vähän…”
”Niin, niin taas. Monesko kerta tämä jo on?”
”En minä ole hetkeen myöhästellyt, ainakaan pariin viikkoon.”
”Tule sitten, tunti jatkuu vielä. Koeta skarpata, Charlotte.”
”Terve”, joku sanoi ja Matt hymyili Charlottelle kävellessään vähän edempänä. Charlotte hämmästyi niin, ettei ehtinyt vastata, kun joku tuuppasi häntä takaapäin.
”Liikuta niitä kinttuja vähän reippaammin”, Raul murahti.
”Mitä sä kiusaat pienempiäs?” Ty ilmaantui jostain.
Raul hymyili ja Ty hymyili ja sitten he alkoivat tuuppia toisiaan kilpaa, päätyen taas leikkimielisesti nujakoimaan. Mrs. Flatters kiiti heidän luokseen.
”Jerkins! Rockton! Heti paikalla irti!”
”Toi aloitti”, poika sanoi.
”Aivan sama, kyllä tämäkin on jotain… Luulisi teitä hieman enemmän liikuttavan, että yksi luokkatovereistanne on sillä tavalla… sillä tavalla… ja koulukin suljetaan, eikö teillä ole mitään käytöstapoja?” Ja kireännäköinen Mrs. Flatters meni jo taas itsekseen jupisten.
Ty kohautti Charlottelle olkiaan. ”Ehkä Patriciakin ilmaantuu vain jostain, niin kuin Sophie.”
Niin, paitsi, että Sophie hävisi taas, ajatteli Charlotte itsekseen. Ja tällä kertaa minusta tuntuu, että ehkä jopa lopullisesti.
Jos rehtori Kenneth Peller olikin yrittänyt varjella Waterphewn lukion mainetta ja kunniaa, hänelle oli ilmeisesti tullut sosiaalisia paineita lopulta julkistaa katoamiset. Niiden aiheuttama kohu tietenkin sai itseensä uusia ulottuvuuksia, niin kuin koulumaailmassa on tapana. Moni kuiski, että hän oli keksinyt koulurakennuksesta puoliväkisin jotain korjattavaa, jotta voisi sulkea opinahjon määräajaksi remonttiin vedoten. Charlottelle remontit alkoivat jo tietää huonoa (maneesityömaa, heidän tallistaan hevosopisto), että hän kiristeli hampaitaan aina, kun tästä näkökannasta supistiin.
”Mitä meille sitten käy? Jätetäänkö mekin koulu vain kesken ja hengaillaan vaan kotona vuosi tai jotain?” hän sanoi, kun istui Gillianin ja tämän muutaman koulukaverin kanssa ulkona välitunnilla.
”Minulla on enää tämä vuosi lukiota jäljellä, harmi, että tässä vaiheessa käy näin”, Gillian sanoi.
”Meidät laitetaan muihin kouluihin lähikaupunkeihin”, Gillianin punarastatukkainen luokkatoveri sanoi.
”Mihin me mennään?” Charlotte katsoi Gilliania. ”Waterphewstä asti?” Isteriin olisi matkaa yli kaksisataaviisikymmentä kilometriä ja Cherriniinkin yli sata. Sophiella mahtaa olla hauskaa, Charlotte ajatteli. Hänen onnistui sulkea kokonainen koulu!
”Voi, ehkä tämä on sittenkin ihan hyvä…”, Gillian äkkiä huokaisi.
”Kuinka niin?”
”Ei mitenkään…”
Ty lähestyi heitä ja lysähti istumaan Gillianin viereen. ”Ootko vielä mukana?”
Gillian hätkähti.
”Se lauantain diili?” Ty selvensi.
”Ai… joo”, Gillian nyökkäsi, vaikkakin vähän kauhuissaan. ”Sinä siis edelleen haluat auttaa minua?”
Ty katsoi Charlotteen. ”Jep. Ei toisen talossa salaa asuminen voi liian vaikeaa olla”, hän sanoi jokseenkin merkityksellisesti. Charlotte vilkaisi häntä syrjäkarein.
”No… ei nyt sentään asua”, Gillian mutisi, ”se ilta riittää ihan hyvin. En vain tiedä vielä, miten pääsen kotiin Boulicen huomaamatta…”
Kello soi.
”Suunnitellaanko huomenna tarkemmin?” Ty ehdotti. He nousivat kaikki ylös, Gillianin ystävät lähtivät jo edeltä.
”Hyvä on”, Gillian sanoi vaisusti.
”Kiva tyttö”, Ty ilmoitti Charlottelle, kun he suunnistivat ranskanluokkaan. ”Mä pidän hänestä.”
”Mmm… Gillian on ihan mukava”, sanoi Charlotte epämääräisesti, sillä hän oli juuri huomannut Mattin taas hymyilemässä hänelle luokan ovelta ennen kuin meni heitä edeltäen sisään. Charlotte rypisti otsaansa hakeutuessaan paikalleen, vatsansa täynnä outoja muljahduksia. Matt, joka oli koko viime vuoden ollut, kuin Charlottea ei olisikaan, näytti taas yhtäkkiä ikään kuin tajunneensa, että he olivat edelleen samalla luokalla. Se hämmensi Charlottea, joka ei tiennyt oikein mitä ajatella tai tuntea, vilkuillessaan epäluuloisesti pojan suuntaan tämän jutellessa Adamin kanssa.
He saivat ranskankokeet takaisin, ja Charlotte ilahtui kohtalaisen hyvästä numerostaan. Toisaalta, olihan hänen motivaattorinaan toiminut paitsi Power Jump, myös Lucas…
Pää täynnä poikia ja heidän monimutkaisuuttaan sekä kummallisuuttaan, pisteenä iin päälle, Andrew kaasutti päivän päättyessä koulun pihaan pyörällään. Charlotte jäykistyi niille aloilleen, kun Andrew kurvasi vain juuri ja juuri tyttöjoukkion ohi ja he kiljahtelivat takinliepeiden ja hameiden noustessa ilmavirrasta korkealle. Kuului komea jarrutusääni, ja Andrewn metallinen ratsu pysähtyi melko tarkasti suoraan Charlotten eteen.
Andrew kiskaisi kypärän turhankin mahtaillen päästään ja haroi mustaa tukkaansa niin, että nyt äskeinen tyttöparvi kuikuili ja kikatteli hänen suuntaansa. Andrew hymyili puolimaireasti ja antoi moottoripyörän ärjäistä pari kertaa.
Charlottea kismitti suuresti.
”Mitä?” hän tokaisi. ”Tulitko tänne asti vain tekemään show-offit?”
”Uuu… iisisti”, Andrew rypisti otsaansa Charlotten tiukkaan äänensävyyn. ”Mä tulin kysymään, että onks kaikki ok?”
”Joo, miksei olisi”, Charlotte tuhahti ja lähti kävelemään hänen ohitseen.
”Vou, siisti menopeli”, sanoi Ty ihaillen ja silmäili Andrewn pyörää. Andrew katsahti häneen, muttei vastannut, vaan rullasi Charlotten perään ja rinnalle.
”Oliko rankka koulupäivä?”
”Haista home.”
”No, mitä ihmettä? Mistä hyvästä mä ton ansaitsin?”
Charlotte nipisti huulensa yhteen.
”Onks jokin hullusti?”
”Mitä sinä täällä teet, tulet tuolla lailla mahtailemaan? Vai oletko töissä? Varjostatko minua? Pidätkö kenties silmällä, ettei kukaan vain tule ja nappaa—”
”Hei, pidäs pienempää päätä”, Andrew varoitti nyt itsekin äreämpään sävyyn. ”Kuka pissi sun aamumuroihin? Mä ajattelin tulla tsekkaileen, kun susta ei ole kuulunut. Eikös mimmit siitä juuri tykkää, että niitä muistetaan? Otit yhteyttä tai sitten et, aina väärinpäin.”
”Et sinä mitään mistään piittaa”, Charlotte tokaisi. ”Minusta ainakaan… oikeasti...”
”Vieläkö se on jotenkin epäselvää?” Andrew oli pysähtynyt ja jäänyt jälkeen, joten (vastahankaisesti) Charlottekin kääntyi ympäri. Andrew tuijotti häntä kiukkuisena. ”Kuinka vaikea sitä oikein on tahkota naisten päähän?”
”Mitä…?”
”Jessus sentään...”, Andrew iski kypärän takaisin päähänsä. Charlotte alkoi hätääntyä.
”Odota”, hän astui empien lähemmäs. ”Minä…”
”Joo, morjens sitten”, mies tuhahti ja polkaisi pyörän käyntiin. ”Sori, kun häiritsin.”
Eikä Charlotte osannut estää häntä lähtemästä, vaikkei olisi halunnut nähdä hänen menevän, koska hänen ylpeytensä tuli jälleen kerran esteeksi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 25, 2016 10:39:31 GMT
Iam 14.10.2015
MINÄ OLEN, kirjoitti opettaja äidinkielentunnin lopussa suurin tikkukirjaimin fläppitaululle. ”Tehkää vähintään kolmen sivun essee annetusta aiheesta. Se on kotiläksy seuraavaksi viikoksi.” Gillian huokasi ja alkoi luokkatovereidensa tavoin kasata tarvikkeitaan laukkuun. Hän valui opettajapöydän luo. ”Ömh…”
”Niin, Gillian?”
”Kun minä en ensiviikolla tule kouluun, kun on se Ranskan matka, mistä mainitsin…”
”En ole vielä saanut vanhemmiltasi allekirjoitettua lappua asiasta.”
”Ai… no, minä…”
”Tuo lappu, niin sillä asia varmasti järjestyy. Teet esseen sitten sitä seuraavalle viikolle.” Opettaja suoristi silmälasinsa ja nousi pöytänsä takaa lähteäkseen. Gillian riiputti päätään laahustaessaan ulos luokasta. Kuka minä olen? hän pohti surkeana. Minä en ole kukaan…
Hän käveli juuri koulukäytävällä omissa ajatuksissaan, kun joku tuntui puhuvan, mutta ei heti tajunnut, että tervehdys oli tarkoitettu hänelle. Vasta, kun oli kävellyt vielä muutaman askelen alakuloisesti eteenpäin, Gillian pysähtyi hämmentyneenä katsomaan taakseen. Ty seisoi välipala-automaatin edessä ja potki sitä kengänkärjellään. ”Perhanan maatti, oksenna se ulos!” ”Hei”, sanoi Gillian säyseästi tultuaan Charlotten ystävän vierelle.
”Moi, kuulithan sä. Näytit ihan maasi myyneeltä”, Ty sanoi pienet kasvot edelleen rutussa, kun hän rämppäsi nappulaa. ”Oikeesti, mikä tätä vaivaa? Maksoin ylihintaa tollasesta pienestä pullosta, ja sitten se ei edes anna sitä!”
”Voinko minä?” Ty astui sivuun ja Gillian tuli tilalle: hän laittoi sormen nappulalle, nosti polven ylös ja polkaisi laitteen alaosaa samaan aikaan, kun painoi napin pohjaan. Kuului metallinen vaimea kalahdus ja sitten kolinaa, ja pullo putosi ottoastiaan. ”Ole hyvä”, Gillian sanoi ja ojensi limupullon.
”Toi tekniikka mun pitää oppia”, Ty ilmoitti arvostavasti. Gillian hymyili vaisusti.
”Onko Waterphew hyvä paikka asua?” kysyi Ty, kun he menivät yhtä matkaa välitunniksi ulos ja asettuivat ulkopöydän ääreen. Oli tuulisää, lehtiä ja pölyä kieppuili ilmassa, ja taivas oli ankean harmaa. ”On”, Gillian vastasi. ”Tai… minä ainakin pidän. Keskusta on kaunis ja vanhanaikainen, tunnelmallinen, ja merenranta on aina upea.”
”Mua kiinnostaisi muuttaa sinne”, Ty tunnusti ja hörppi pullostaan. ”Mutsi ja faija on käymässä eroprosessia läpi ja me ollaan mutsin kanssa muuttamassa muualle, muttei tiedetä vielä oikein, että mihin. Mä ehdotin sitten Waterphewtä, ja sitäkin ihan alkoi kiinnostaa. Aattelin vaan, että jos sieltä löytyis hyvä paikka.”
”Voi, Pomradge on todella hienoa seutua. Se on vähän muuta kaupunkia korkeammalla kukkuloilla, siellä on maatiloja, mutta…”, Gillian hiljeni vaivaantuneena. ”Mutta… tuota…”
”Mutta saattaa olla vähän turhan kallista”, Ty avitti olkiaan kohauttaen. ”Joo, me ei suoranaisesti rahassa uida, joten luksuksesta voi sen verran joustaa.”
Gillian punastui. ”Tomford muutti sinne myös hiljattain, Oldetowniin, että kyllä sieltä varmasti jostain löytyy teillekin... edullinen... tai siis ihan hyvä asunto.”
”Tomford?” Ty sanoi happamesti ja näytti siltä, kuin harkitsisi sittenkin asiaa uudemman kerran. ”Ai joo, tekö deittailette?” hänen äänensä oli vähän omituinen, vaikka yrittikin verhostaa sen huolettoman reteällä kepeydellä.
”E-Ei, ei, me!” Gillian panikoi. ”Me olemme ihan vain ystäviä...”
”Jaa jaa”, Ty tarkkaili häntä. Sitten hän läjäytti pullon pöydälle. ”No, käydäänkö nyt läpi mitä mun pitää tietää ja tehdä lauantaina?”
Ja niin he paneutuivat suunnitelmaan, joka sisälsi Wavesin talon pohjapiirroksen, kulkureitit Gillianin huoneeseen ja pois, Boulicen tavanomaisimmat kysymykset ja tehtävät, sekä Tyn imitaatioharjoittelua Gillianin äänestä, kun hän vastasi ”Niin”, ”En”, ”Hyvä on” ja ”Kyllä”. Oli kuitenkin parempi, ettei Ty näyttäytynyt hänen kotonaan etukäteen, ihan varmuuden vuoksi. Gillian ei koskaan tuonut ystäviä kotiinsa, ei enää alakouluaikojen jälkeen, jolloin suurin osa heistä oli halunnut tulla vain kokeillakseen uima-allasta tai pällistelläkseen uusinta uutta olevia vempaimia.
Kotimatkalle Charlotte lysähti bussissa hänen viereensä. ”Olen tehnyt päätöksen”, serkku tokaisi. Hän näytti tympääntyneeltä ja kaivoi laukustaan purukumipussia, heilauttaen yhden suuhunsa ja tarjoten sitten Gillianillekin. ”Tästä lähtien keskityn vain omaan elämääni, ja jätän kaikkien muiden ongelmat itseni ulkopuolelle.”
”Se kuulostaa ihan hyvältä”, Gillian rohkaisi.
”Olen saanut tarpeekseni pojista.” Charlotte irvisti kärsivästi. ”Huolehdin enää vain omista asioistani ja omistan elämäni hevosille. Tällä hetkellä ajattelen pelkästään Power Jumpia, en mitään muuta. Minusta tulee heppanunna.”
Gillian hihitti, kun linkku kaartoi mutkaan ja lähti kaasuttamaan suoraa tietä. Hän katseli ulos ikkunasta ja näki häivähdyksen omasta kuvajaisestaan lasia vasten. Hänen hymynsä hyytyi hiukan…
Mikä hänestä sitten tulisi? Kuka hän oli?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Apr 6, 2016 15:03:44 GMT
Ensimmäinen todistaja 17.10.2015
RAPORTTI Ajankohta: 17. lokakuuta 2015, noin kello 22:03 Tapahtumapaikka: Latodisco Tanssiva Muuli, Waterphew Rikos: Murha
Viisi tuntia aikaisemmin…
"Onnea, onnea, onnea vaan, Billy nyt seitsemäntoista on vaan, haaliihan kasvua, iloa, vuosiaan, onnea, onnea vaan!"
Pelleksi pukeutunut Billy istui ja virnisteli pöydän päässä suuren kakun äärellä, kun muut lauloivat hänen ympärillään onnittelulaulua. Eihän se vielä virallisesti hänen päivänsä ollut, mutta silloin puolet porukasta olisi L'amour aux Chevauxissa ja toinen puoli matkalla Seattleen, joten Billyn juhlat yhdistettiin syystanssipäivään.
”Minä sitten rakastan syntymäpäivänjuhlia”, ilmoitti isoäiti onnellisena ja taputteli pojanpoikaansa molemmille poskille.
”Minä en”, Raicy murahti. ”Se pistää aina ajattelemaan, kuinka nopeasti vuodet vierivät...”
”Ikä ja kokemus tulevat käsi kädessä”, sanoi Alexiina. ”No, puhalla vain!”
Billy pullisti keuhkoihinsa ilmaa ja tähtäsi tarkan ilmavirtauksen täytekakkunsa päällä olevan kynttilän liekkiin, joka sammui... ja syttyi samassa uudelleen. Billy hymähti ja yritti uudestaan. Taas kynttilä kyllä sammui, mutta oli pian jälleen täydessä liekissä. Yleisö pöydän ympärillä hekotteli jo, ja Billy vilkaisi heihin virnuillen, syyllistä hakien.
”Okei, hiffasin sen”, hän sanoi, ”bluffikynttilä.”
”Mitä?” Alexiina ihmetteli, kun katseita kääntyi häneen. ”Onko joku mennyt vaihtamaan tavallisen kynttilän?” Täti näytti aidosti hämmentyneeltä. Emily vaappui keittiöön ja tuli pian takaisin kädessään pussi, jossa kakunpäälliskynttilöitä oli.
”Ähäkutti-kynttilöitä”, hän luki pakkausselosteesta. ”’Pistä sankari puhkumaan ja puhaltamaan, mutta liekkiin ei loppua saa!’”
”Näytä tänne”, Alexiina riuhtaisi pussukan itselleen. ”No johan nyt... en huomannut ollenkaan, kun näitä kaupassa valitsin. Vannon, ettei tätä oltu suunniteltu etukäteen!”
”Yritetään yhdessä!” keijukaiseksi pukeutunut Kitty innostui ja kumartui Billyn olan yli. He vetivät keuhkot täyteen, mutteivät yhteistuuminkaan saaneet tulta sammutetuksi.
”No, riittää jo, ennen kuin kuorrute on ihan täynnä räkää”, sanoi Raicy, kun elefantti-Gilliankin oli tullut mukaan palokuntaan kärsä heilahdellen vaarallisen lähellä liekkiä. Isoäiti irrotti kynttilän huolellisesti kermavaahdosta ja asetteli sen tukevaan astiaan, jossa se sai palaa tapin loppuun saakka häiritsemättä kuitenkaan kakun syöntiä.
Billy leikkasi mahtailevin elein itselleen ensimmäisenä siivua, kun hänen katseensa osui Charlotteen seisomassa sivummalla kädet puuskassa kummituslakanan ympärillä ja tyly ilme silmissään. Billy oli kuin ei huomaisikaan, ja nauroi sen sijaan makeasti Kittyn murjaisemalle vitsille.
”Etkö ota ollenkaan kakkua, Charlotte?” isoäiti kysyi, kun kaikki muut olivat saaneet oman osansa. Serkku pudisti päätään.
”Ei siinä ole räkää”, Alexiina sanoi hymyillen.
”En minä sitä... ajattelin vain... että Dewn...” Billy näki, että tämä siveli lakanaa käsissään.
Alexiinan hymy lauhtui vähäsen. Kaikki olivat hetken hiljaa. Billykin olisi tietysti toivonut, että Dewn olisi ollut läsnä. Tämä oli kunnon kaveri, Billy piti hänestä, mutta minkä vuoksi kaikki näyttivät aina niin vakavilta, kun puhuivat hänestä? Hänhän oli vain maantiereissulla ja voisi palata mikä päivä tahansa—ei hän ollut kuollut, ellei sitten ollut sattunut ajamaan tänä aamuna kolaria.
”Olemme aina juhlineet hänen synttäreitään, paitsi tänä vuonna.”
”Paitsi tänä vuonna”, isoäiti toisti Charlotten sanat ja nyökytti surullisena päätään.
”Ja ne ovat olleet iso juttu, tuntuu omituiselta, että nyt—”
”Mutta nyt on Billyn vuoro”, Alexiina sanoi hieman terävästi ja pakotti taas iloisen ilmeen kasvoilleen, ”joten ota sinäkin kakkua, Charlotte.”
Billy oli juuri saanut lautaselleen toisen palasensa, kun ulko-ovi rämähti ja hetken kuluttua vaalea cowboylakkinen pää ilmaantui olohuoneen ja eteisen välisen holvikaaren alle. Siinä samassa Billyn juhlamieli laski kuin sen lehmän häntä, jonka pukuun Tomford oli itsensä muutoin tällännyt. Hän oli ilmeisesti löytänyt jostain rillinsäkin, jotka Billy oli piilottanut. No jaa, hyvä hänelle, näkisipä nyt ainakin Billyn ilmeestä, kuinka vähän toivottu juhlavieras hän oli.
”Josh, tule ottamaan kakkua!” täti helähti. ”Vielä, kun sitä on jäljellä.”
”Anteeksi, ma'am, tulin vain... että milloin lähdemme sinne...”
”Syömme tässä ensin ja Billy avaa lahjansa, sitten pääsette hakemaan hevoset”, Alexiina ilmoitti ja kaapi jo viimeistä palasta kakusta Tomfordille, joka saapui hämillisen oloisena pöydän ääreen. Hän empi.
”Anteeksi, teillä oli täällä juhlat menossa... tulin kuokkimaan... en—”
”Höpsis, sinä mitään kuoki”, tädin sävy oli ylitsevuotavuudessa ystävällisyydessään jo tiukka. Hän tönäisi kakkulautasta lähemmäs, jotta Tomfordin oli pakko tarttua siihen. Isoäitikin veti hänelle tuolia ja setä hymyili rohkaisevasti nyökäten. Billy, valheellisen päivän sankari, oli ilmeisesti ainoa, jonka mielipidettä ei kysytty.
Tomford katseli vaivaantuneena ympärilleen, huomasi Gillianin ja hymyili arasti.
”Eläintarhasta?” hän sanoi hiljaa ilahtuneeseen sävyyn. Gillian virnisti nolosti ja se vähä, mikä hänen kasvoistaan kärsän takaa näkyi, punehtui aavistuksen. Billy tunsi ylähuultaan nykivän epämiellyttävästi.
Käytyään läpi pakettinsa, Billy ja muut talsivat pihamaalle koleanoloiseen syysiltapäivään. Vain nuoriso oli lähtemässä viettämään puku- ja tanssi-iltaa keskustaan Tanssivan Muulin latodiscoon, joten Alexiina ja isoäiti Oliver sylissään toivottivat heille hauskaa aikaa. Raicy tuli laittamaan heille ratsuja valmiiksi. ”Muistakaa katsoa, että hevosilla on heinää ja vettä ja, että ne on kunnolla kiinnitetty”, hän muistutti puntatessaan Charlottea Billyn vasemmalla puolella Shalian satulaan. ”Ja ei alkoholia”, hän lisäsi, kun Kitty oli juuri huokaissut ikävöineensä kunnon boolia sitten Dewnin pari vuotta takaisten syntymäpäiväbileiden. ”Kitty, he ovat sinun vastuullasi.”
”Yes, sir!”
”Minä en sitten ollut täällä”, kuiskasi Gillian, kun Raicy oli hänen ja Linkan kohdalla. Raicy ei vastannut, kohotti vain kulmiaan.
He lähtivät matkaan, Kitty etunenässä Fifillä. Billy tuli viimeisenä kiharakarvaisella pienellä Africalla, seuraten Coyotan tienpiennarta pitkin Tomfordin ja Mollyn vaappuvaa perää. He olivat varmasti mielenkiintoinen näky omalaatuisissa asuissaan, jos matkan varrella olisi ollut ketään näkemässä, mutta heidät ohitti vain kaksi autoa ja yksi polkupyöräilijä ennen Oldetownia.
”Missä päin sinä asut, T?” huusi Kitty jonon edestä olkansa yli. Hänen ohuet keijunsiipensä väreilivät ja hileet kimaltelivat hentoisesta tuulesta ja lyhyessä kynityssä kuontalossaan killui vaaleanpunaoranssit sarvet.
”Postia vastapäätä, neiti”, Tomford sanoi takaisin, ja Billy kuuli Kittyn hihittelevän mielissään. Billy narskutteli hampaitaan. Jos hän olisi ollut Castrolla, hän olisi kannustanut ruunan kiinni Mollyn takapuoleen, jotta se olisi voinut haukata siitä palasen – tai toivon mukaan mieluummin ratsastajasta. ”Siinä Dewn on töissä!”
”Niinkö?” Tomford puhui jo lähinnä itsekseen. ”En ole tavannut häntä, mutta kaikki ovat puhuneet hänestä paljon hyvää.”
”Dewn on loisto heppu”, Billy huomasi sanovansa. Tomford katsahti häneen ja kohotti lakkiaan säyseästi. Billy sylkäisi maahan. Koko loppumatkan hän kyyläsi tämän selkää pahat ajatukset mielessään.
Lopulta he ratsastivat Tamulin eteen ja sen vieressä olevaan aitaukseen, jonne hevoset saattoi kiinnittää puomeihin odottamaan. Tanssipaikaksi kunnostetun vanhan ladon ovien yläpuolella oli kuparinen kyltti, joka esitti kahdella jalalla ripaskaa heittävää sulkahattuista aasia. Iloinen puheensorina, live-kantrimusiikin säestys ja tasainen, rytmikäs askelten poljenta kertoi syystanssien jo alkaneen. Ulkolavalla olikin esiintymässä laulaja ja pieni yhtye. Perinteisissä maalaisasuissaan tai naamiaispuvuissaan ihmiset vaelsivat latoon sisään ja ulos.
Billy liukui alas ja pyyhkäisi maantiepölyä klovnintakkinsa liepeistä.
”Molly tänne reunaan meidän viereen!” Kitty opasti. ”Gills, mikä Linkan jalassa on?” Tomfordin talutettua coloradorangerin pois hänen tieltään, Billy näki Gillianin kyykistyneen friisiläistammansa jalkapuoleen tutkimaan jotakin. Hän vetäisi sen vuohisjouhista irti oranssin palleron. ”Eep!” Kitty huudahti ja läiskäisi kämmenensä tapailemaan toista tuntosarvistaan. ”Keijuantennini! Se on lähtenyt irti!”
Billy sitoi nauraen African kiinni ja nosti hevosen eteen heinät. Sitten he lähtivät kaikki yhdessä latoon, paitsi Charlotte, joka jäi heistä jälkeen sähläämään kummituslakanaa ylleen. Hänen edellään Gillian ja Tomford kulkivat rinnakkain jutellen Billyn mielestä vastenmielisen kainosti, molempien punastellessa vuoron perään. Billyllä itsellään ei ollut tanssiparia valmiina, kuten ei Kittylläkään, joka juuri harmitteli sitä suureen ääneen hoksattuaan itsekin nämä kaksi kyyhkyläistä ja kävi heitä kiusoittelemaan. Mutta Billy ei ollut pahoillaan siitä, ettei hänellä ollut seuralaista, sillä ei häntä kiinnostanut tanssia muutenkaan. Hän nimittäin odotti uusia ystäviään, jotka olivat luvanneet tulla mukaan...
Sisätila koostui pikkuruisista kotoisista, korkeista pöydistä, joiden ääressä istuttiin pyöröheinäpaalien tai baarijakkaroiden päällä. Keskellä oli tanssilava, jossa porukkaa kiepahteli akustisen kitaran tahtiin liikkuvien valojen heilahdellessa maltillisesti heidän seassaan. Ladon toisessa päässä oli baaritiskitarjoilu, josta sai niin alkoholitonta, kuin iän salliessa vähän vahvempaakin.
”Onhan kaikilla omat massit mukana?” Kitty tiedusteli kuin vetäjä ryhmältään. ”Kuulitte, öö, Raicyn ohjeen: vain mehut, maito ja sooda on teille sallittua. Ette varmaan halua pudota paluumatkalla satulasta?” He olivat jääneet seisomaan avonaisiin oviin, takanaan alati hämärtyvä ilta, tarkkaillen tilannetta discon sisällä. Biisi vaihtui juuri ja sen hetken kestäneen hiljaisemman hetken ajan Billy erotti tutun soittoäänen. Hän kaivoi kännykkänsä pellen povitaskusta esiin. ”No, hajaantukaa sitten ja pitäkää hauskaa! Älkää unohtako käydä moikkaamassa hevosia tasaisin väliajoin, että niillä on kaikki jees.”
”Haloo”, Billy vastasi ja siirtyi sivummalle ladon ulkopuolelle, jossa partasuinen zorromaskinen nuori mies poltteli yksinään omaksi ilokseen.
”Sori, Zack tässä, pitää vielä kysyä missä se olikaan...”, hengästynyt, korkeavireinen ääni sanoi hänen korvaansa.
”Missä te olette?”
”Tässä merenrannalla—”
”Se on järvi, Zack!” kuului tytön ääni taustalta.
”Niin, jaa, no se näyttää niin suurelta... tässä järvenrannalla, tuossa vieressä on joku satama.”
”Ajakaa keskustaan päin”, Billy virnuili. Mies hänen vierestään tipautti savukkeen ja polkaisi sen liiskaksi. ”Kyllä te näette sen sitten, kun käännytte tien päästä. Valkoiset lankkuseinät.”
”Oookei, me tullaan”, iloinen ääni ilmoitti ja lopetti puhelun.
Billy laittoi kännykkäänsä mielissään pois ja päätti jäädä odottamaan kutsuvieraitaan. Hetkisen kuluttua hänelle tuli olo, että joku tarkkaili häntä, mutta kun hän vilkaisi ladon nurkalla seisovaan nuorukaiseen, tämä ei katsonut häneen päinkään. Silti Billylle jäi omituinen tunne...
Hän siirtyi muutaman metrin kauemmas tienvarteen ja koetti virittäytyä taas hyvälle tuulelle. Olihan hänen syntymäpäivänsä, tai juhlansa ainakin, ja tiedossa olisi varmasti hauska ilta. Sen lyhyen viikonlopun aikana, jonka Dewnin koulutoverit olivat viettäneet Orange Woodissa, Billy oli ystävystynyt Zackin ja Seanin kanssa. He olivat mukavia jannuja; Zack erityisesti kerrassaan hulvaton. Billy hymyili tyytyväisenä, kun häntä äkkiä alkoi taas vaivaannuttaa jokin... mutta samassa hän tunnisti jo punaisen avo-auton, joka kaasutti tietä häntä kohti ja pysähtyi renkaat mahtipontisesti vinkuen. Zack vilkutti Billylle innoissaan matkustajan paikalta, kun Sean käänsi rattia parkkiin. Sam löi Zackia käsilaukulla päähän.
”Löysitte”, Billy sanoi, kun käveli heitä vastaan. Zackillakin heilui Kittyn tavoin pään päällä antennimaiset sarvet, jotka tosin olivat harmaat. Hän virnuili niin leveästi ja intopiukeana pompatessaan autosta ulos, että Billyn pellen puku olisi sopinut hänelle paljon paremmin.
”En ollut tunnistaa sinua!”
”Teillä on tämä auto vielä.”
”Kirke sanoi, että jos muussataan vielä toinenkin etuvalo, saadaan se pian omaksi”, sanoi pitkä Sean, jolla oli merirosvon musta silmälappu toisen lurppasilmänsä päällä ja pääpallohuivi kietaistuna pään ympäri.
”Kuulostaa reilulta diililtä”, Billy nyökkäsi. Sitten hän katsahti takapenkillä istuvaa Samiin, joka mulkoili häntä voimakkaasti puuteroiduilla kasvoillaan inhoa ja pelkoa. Tyttö irvisti.
”He he, Samin mielestä asuvalintasi taisi mennä pieleen”, Zack huomautti. ”Hän ällöää pellejä.”
”Sinua minä ällöän”, tyttö murahti. Sean kävi kiskaisemassa hänet jaloilleen. Sam oli ylitällätty, kirkkaan pinkkiin prinsessamekkoon pukeutunut ja kiharoidensa päällä loisti hopeainen pieni kruunu. Billy kumarsi hänelle liioitellun kohteliaasti, johon tyttö vastasi ylenkatseellisesti, mutisten: ”Hovinarri”.
”Sam aikoo löytää prinssinsä tänä iltana täältä”, Zack supatti Billyn korvaan, kun he kaikki neljä lähtivät latoon päin kuulumisia samalla vaihdellen. Billy pisti merkille, että hetki sitten nurkassa seisoskellutta tupakkamiestä ei näkynyt enää.
”Eikö hän seurustellutkaan Seanin kanssa?”
”Juu, mutta et kai kuvitellut, että merirosvo kelpaa hänelle? Hän haluaa prinssin valkoisella ratsulla ja ruusu hampaittensa välissä!”
”Me tultiin ratsain, mutta kenelläkään ei kyllä ole valkeaa hevosta. Kelpaisikohan voikko?”
”Oi, tulitteko te hevosilla?” Zack innostui. ”Miten hauskaa!”
”Sinä et pysyisi satulassa edes niin kauaa, että ehtisit tajuta olevasi ratsailla, Zack”, Sam murjaisi äänekkäästi. Hän kantoi helmojaan korkealla, jottei astuisi huterannäköisillä korkokengillään niiden tai vesilätäköiden päälle.
He astuivat sisään ja mutkittelivat ohi ja ympäri väkijoukosta, joka horjahteli musiikin mukana tai kantoi tuoppeja, maitomukeja ja hot wings -lautasia käsissään. Billy oli erottanut Kittyn kimalluksen baaritiskin luota ja suunnisti sinne automaattisesti. ”Onko teillä nälkä, jano?” He ahtautuivat kahden baarituolin väliin tiskin ääreen ja tiirasivat ylös seinälle kiinnitettyyn liitutaulumenuun.
”Mmmmmhh...”, sanoi Zack, jonka nenä lähti menemään omia teitään ohi purjehtineen sipulirengastarjoilun perässä.
”Me tarjotaan”, murahti Sean matalalla kurkkuäänellään. ”Sullahan synttärit?”
”On joo, mutta... no, voisin ottaa jotain juotavaa.”
”Sean, ota minulle kasvishampurilainen!” Zack ilmoitti heidän takaansa jouduttuaan kahden ison miehen tuuppimaksi.
”Tule ottamaan itse, en mä sulle maksa. Tää on vaan Billylle.”
”Sean”, Sam sanoi merkitsevästi ja nyökäten lyhyesti.
”Joo, hot wingsejä? Mitä sä haluat, Billy?”
Billy silmäsi juomalistaa. Sitten hän tajusi, että Seanhan voisi ostaa mitä vain... hän oli Dewnin ikäinen... Billy vilkaisi olkansa yli sinne päin, missä Kitty oli ollut, mutta tämä oli jo siirtynyt kauemmas pieni boolidrinkki kädessään ja näytti nauravan aurinkoisesti jonkun tuntemattoman toisen nuoren naisen seurassa.
”Noo... tuo Villin Lännen Aurinko?” hän ehdotti mahdollisimman huolettomasti, kuin olisi useinkin juonut kyseistä alkoholijuomaa. Sean kääntyi heti tekemään tilausta baaritiskin toisella puolella olevalta kiireisenoloiselta hörökorvaiselta pojalta, joka oli tälläytynyt vanhanaikaiseen sheriffin asuun, kultainen tähti rintapielessään lukien: ”STAFF”.
”Tänne päin, tänne!” Zack viittoili heille lähimmästä sivummalla olevasta pöydästä. Saatuaan juomansa, Billy käveli hänen luokseen Sean ja Sam vanavedessään omine ruokalautasineen. ”Höh, missä minun hamppari?” Zack sanoi surullisena, kun Sean tuli pöytään vain oman pizzalautasensa kera.
”Mä sanoin, että osta itse.”
”En kuullut...”
Billy siemaisi paksulasisesta tuopistaan, jonka juoma oli syvän auringonlaskun oranssia kevyellä vaahtokuorrutuksella ja mustapippurisomistuksella. Se poltti hänen kieltään ja nieluaan, ja alkoi yskittää.
Sean hakkasi häntä muina miehinä vähän selkään samalla, kun hörppäsi omastaan olutta. Sam katseli pienillä silmillään ihmisväkeä tapaillen töppösormillaan kanansiipiä silloin tällöin suuhunsa ja mumisi aika ajoin arvostelevia kommentteja tai huomautuksia toisten puvuista, hiuksista tai tanssityylistä.
Vähään aikaan he eivät puhuneet mitään ja Billy nautiskeli juomastaan, joka pienen totuttelun jälkeen alkoi maistua paremmin, vaikka olisikin kaivannut maitoa rinnalle. Zack palasi pettyneen näköisenä heidän pöytäänsä ja laski paikalleen pelkän hillosipulihyytelön.
”Hampurilaiset on tilapäisesti loppu”, hän ilmoitti ja katsoi annostaan, kuin olisi sen päällä olevan yksinäisen kirsikan vika, ettei hän saanut haluamaansa. ”Olisin ottanut sitten hot wingsejä, mutta olin jo tehnyt tilauksen ja sitten joku mies alkoi puhua minulle, ja unohdin...” Hän katsoi toiveikkaasti Samin lautaselle. ”Ehkä voisin maistaa—” Hän kurotti kättään niitä kohti, mutta tyttö läimäisi häntä sormille ja kiskaisi lautasen sen jälkeen entistä lähemmäs itseään.
”Voit ottaa multa pizzaa”, Sean sanoi raukeasti.
”No jaa...” Zack tyytyi alistuneesti pyörittelemään annostaan puusauvalla.
Billykin katseli tanssilattian suuntaan. Hän irvisti rumasti itsekseen tuopin takana, kun näki Gillianin norsun ja Tomfordin lehmän lyövän kantaa yhtä aikaa maahan ja taputtavan käsiään yhteen nokat vastakkain. Heillä näytti olevan hauskaa... Siitä jonkin matkaa eteenpäin ovien suuntaan, Kitty näytti ryhtyneen jonkinlaiseen tiputanssiin aiemmin juttelemansa naisen kanssa. Hänen tuntosarvensa läpsyivät villisti ja siivet näyttivät varistelevan mennessään hienoista kimalletta ilmaan.
”Voidaanko me syömisen jälkeen mennä katsomaan niitä hevosia, joilla te tulitte?” Zack ehdotti Billylle, kun oli lusikoinut hyytelönsä jo melkein loppuun.
Billy kääntyi häneen päin. ”Joo... no, jos te haluatte.”
”Menkää te vain. Minä lähden etsimään prinssiäni”, Sam ilmoitti arvokkaasti ja nuoli kastiketta sormistaan.
”Onpas prinsessamaista käytöstä”, Zack hörähti. Sam mulkaisi häneen pahasti.
”Sulla on tossa tahra”, Sean auttoi ja osoitti itseään rinnuksille. Sam vilkaisi alas ja huudahti paheksuen, kun sutturaita koristi nyt hänen hienoa mekkoaan. Billy ja Zack nousivat ylös, sillä Billykin oli saanut jo juotua, ja niin he suunnistivat kaksin sivuovista Tamulin takapihalle, jossa ulkolavalla nainen keltaisessa mekossa lauloi ja kitaristi ja rumpali säestivät häntä. Taivas oli jo sävyttynyt violettiin, toisessa laidassaan kajasti vaalea harmaus, toisessa yhä tummenevampi väri muutamine pilkistävine tähtineen. Yöstä tulisi kirkas. He kiersivät sinne, missä hevoset heilauttelivat tylsistyneinä sivummalla häntiään sievässä rivissä ja hamuilivat olkiaan. Mutta siellä oli joku muukin: valkoinen kummitus kyyhötti Fifin pään vieressä ja syötti tälle erikseen ruohoa.
”Moi! Kuka sinä olet?” Zack sanoi tälle kuuluvasti, ja kysyi heti perään Billyltä: ”Onko nämä kaikki teidän hevosia sieltä?”
”On joo.”
Kummitus nousi hiljaa ylös ja ravisteli loput ruohot kämmenestään irti.
”Kiva asu! Perinteinen”, sanoi Zack tälle hyväksyvästi. Aave ei vastannut.
”Minä tulin tällä”, Billy esitteli ja taputti Africaa.
”Oho! Se on saanut föönistä.” Zack tunki pitkät sormensa tamman kiharaiseen karvaan. ”Teitkö sinä tämän?”
Billy nauroi. ”Se on amerikkalainen bashkir curly, niillä on tuollainen karva luonnostaan.”
”Mitä! Eikä.” Zack silitteli Africaa mietteissään. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat. ”Voisinko kokeilla nousta sen selkään?”
Billy oli hyvällä tuulella, joten hän kohautti olkiaan ja nyökkäsi. Olihan Africa tosi rauhallinen ja luotettava. Hän otti Zackin säärestä kiinni ja valmistautui tuuppaamaan tämän kunnolla ilmaan, mutta poika olikin paljon kevyempi kuin hän oli odottanut, ja tämä rääkäisi päätyessään lähes naama edellä toiselta puolen Africaa alas.
”Anteeksi”, Billy hätäili. ”Oletkin tosi kevyt!”
”Ei tässä... mitään...”, Zack läähätti ja suoristautui African paljaassa selässä. ”Vou! Täällä minä nyt istun!”
Billy virnisti. Kummitus lähti kiertämään hevosia heistä poispäin edelleenkään mitään sanomatta, mutta Billy ei välittänyt huomioida häntä. Africa nosti päätään ja lakkasi syömästä.
”Jee!” Zack huusi ja nosti toisen kätensä ilmaan, mutta nappasi sitten nopeasti lujasti kiinni hevosen harjasta. ”Tuon selkään en varmaan uskaltaisi, se on turhan korkea”, hän huomautti katsoessaan Fifiin.
”Joo. Se on Dewnin hevonen.”
”Aijaa?” Zack katsoi ruunaa uudestaan. ”Se on tosi tosi nätti! Tuollainen keltainen. Mutta on tämäkin aika erikoinen.”
”Se on päistärikkö.”
”Sinä se tiedät varmaan kamalan paljon hevosista”, Zack sanoi.
”No, en nyt tiedä”, Billy kohautti taas harteitaan, vaikka röyhistikin samalla vähän rintaansa. ”Mutta kun asuu hevostilalla, sitä oppii melkein huomaamattaan.”
”Niin, niin varmasti. Minuakin voisi kiinnostaa...” Zack lähti jo hamuillen laskeutumaan alas. Billy oli valmiina auttamaan häntä, mutta tämä keinahti ketterästi maahan saakka ja virnisti, kun huomasi Billyn vastaan ojennetut kädet. ”Tattis, mutta olen harrastanut balettia, joten ei tässä hätiä!”
”Jaa, jaa”, Billy sanoi ja hymyili.
Kun he kävelivät takaisin sisälle päin, Billy sattui vilkaisemaan taakseen. Hänellä oli nimittäin ollut tuntemus, että hevosten luona oli vielä joku... mutta katsottuaan sinne päin, ei nähnyt ketään.
*
Illan edetessä pidemmälle, ulkona mustuus lisääntyi. Ladon seinustoilla pihavalot syttyivät ja meno tuntui tiivistyneen, kiihtyneen. Tanssin hurma ei loppunut, vaan tanssilattian ympärillä pyörivät valokeilat saivat uusia sävyjä, nopeamman rytmin ja tekivät entistä villimpiä silmukoita—kuten osa tanssijoistakin. Kitty oli pomppinut ja pyörähdellyt niin kovasti, että sarvet hänen hiuksissaan olivat taittuneet ja niistä oli taas lähtenyt pallukka irti; toinen hänen siivistään retkotti ja ympäri ladon lattiaa saattoi valonheittimen sinne osuessa huomata kimaltelevaa hilettä, jota oli varissut hänen puvustaan.
Billy ei tiennyt missä muut menivät. Hän ei ollut viimeiseen tuntiin nähnyt muuta kuin arpakuutiot, joita heitettiin pienen pelipiirin keskellä erään nurkkapöydän ääressä.
”KAKSI KUUTOSTA!” hän huusi yltyneen metelöinnin yli, kun moni tärisytti jännityksessä sormillaan pöydän pintaa vasten. ”Kolmas kerta!”
”Uskomatonta”, Sean sanoi nojaten tuolissaan taakse. ”Kuka olis uskonut, että sä olet tuollainen pelimies?”
”Kiiiitos paljon”, Billy sanoi kahmiessaan voittojaan vastapelureilta, jotka kukin jupisivat tai tuhahtelivat jotakin halveksivan suuntaista. Muutama esitti jopa epäilyksensä Billyn täysi-ikäisyydestä, mutta hän ei ollut kuulevinaan, hörpätessään leveästi virnistellen viidennestä tuopistaan, jonka Sean oli hakenut hänelle.
”Sillä on synttärit, täytti justiinsa tänään”, Sean kertoi muille ja taputti isolla kämmenellään Billyä hartiaan. Billy ei viitsinyt oikaista häntä siitä, että tosiasiassa hänellä oli syntymäpäivä vasta vajaan viikon päästä ja, että vasta seuraavana vuonna hän saavuttaisi kotimaassaan täysi-ikäisyyden. Lato näytti jo keikkuvan, kun hän kohotti pitkästä aikaa katseensa, ja huomasi yllätyksekseen, ettei kyennytkään ihan tarkentamaan lähimpiin tanssijoihin.
Hän haukotteli. ”Pelataanko vielä yksi erä?”
”Saanko?” tuntematon ääni kuului hänen takaansa ja jo heti perään Billyä vastapäätä vapautuneeseen tuoliin istahti zorromaskinen nuori mies. Hän siirsi tyhjän tuopin sivuun tehdäkseen tilaa ja vetäisi taskustaan arpakuution. ”Kolmella nopalla?”
Sean oli noussut hakemaan itselleen lisää juotavaa baaritiskiltä, ja Billy oli jäänyt yksin. Hän siristi silmiään miestä kohti.
”Minä näin sinut”, hän sammalsi. Hän ei voinut sanoa ’sinä tuijottelit minua’, sillä se saattoi hyvinkin olla vain hänen kuvitelmaansa, mutta katsoi siitä huolimatta miestä syyttävästi. Tämä heilutteli noppaa avokämmenellä eikä vastannut. Billy laski kyynärpäät pöydälle ja nosti korttipakan käteensä katse edelleen zorronaamarin pienissä silmärei’issä, ja alkoi sekoittaa. Se oli hänen pakkansa. Ja ne kortit pitivät hänestä, ne eivät pettäisi häntä.
Zorro hymyili.
”Mitkä panokset?” kysyi Billy ammattimaisesti, vaikka pää tuntuikin raskaalta ja silmäluomet olivat lurpahdella. Hän katsoi edellisten kierrosten voittokasaansa. Mutta Zorro ei pelannut rahasta.
”Informaatio”, tämä vastasi ja iski nopan napakasti pöytään. Billyn jakajankäsi pysähtyi hetkeksi.
”Inf—?”
”Mä voitan, saan esittää sulle kysymyksiä, joihin vannot ja vastaat rehellisesti. Jokaiseen.”
”Siihenkin on olemassa sellainen toisenlainen leikki, kuin ’Totuus vai Tehtävä’”, vinoili Billy. Häntä oli alkanut epäilyttää jotenkin etäisesti, mutta toisaalta hänen salainen paheensa oli, että hän oli vähän yllytyshullu—etenkin pelatessa. Sitä paitsi moinen panos ei tuntunut laisinkaan pahalta. Vastata pariin kysymykseen? Helppo nakki. Vaikka ei hän tietysti häviäisi.
Zorro asetteli maskiaan vähän paremmin naamalle. ”Tää ei olekaan lastenleikkiä.”
”Mitä minä saan, kun voitan?” kysyi Billy mahtipontisesti. ”Sinulla tuskin on tietoa, mikä minua kiinnostaa... paitsi ehkä nimesi näin jälkikäteen, jotta tiedän kenelle ostan lohdutustuopin.”
Zorron musta kulmakarva kohosi mustan naamion yläpuolelle. ”Oot kovin varman oloinen.”
”Taatusti”, Billy kerskaili, ”minä en häviä tässä koskaan.”
Hän oli saanut kortit jaettua. Sean tuli takaisin mukanaan kaksi tuopillista Villin Lännen Aurinkoa, joista toisen hän asetti kalahtaen Billyn viereen.
”Vielä sä meinaat?” hän murahti hyväksyvästi ja otti itselleen paikan.
”Hän vaatii”, Billy sanoi osoittaen huojuvalla sormellaan Zorroa.
”Kolme noppaa?” Sean huomasi.
”Hänen.”
”Ootko ottanut sen käteen ja tarkistanu?”
”Ai joo...” Billy nosti Zorron arpakuution sormiinsa, käänteli sitä ja tarkisti, että siinä todellakin oli kaikki oikeat numerot oikeissa paikoissa. Hän testasi myös, miltä sitä tuntui heittää siltä varalta, että se olisi jotenkin painotettu. ”Se on okei”, hän sanoi lopuksi ja laittoi nopan takaisin keskelle pöytää kahden punaisen Seanin nopan viereen.
”Mistä te pelaatte?”
”Niin, mitä minä saan, kun voitan?”
Zorro kaivoi kuvettaan ja laski pöydälle siistin nivaskan seteleitä. Hän katsoi heihin kysyvästi.
”Hmm... näyttää hyvältä”, Billy mutisi rahankiilto silmissään. Tänään hän lähtisi Tamulista rikkaana miehenä. ”Sean, pidä vahtia”, hän lisäsi. ”Kumpi aloittaa?”
Zorro nojautui eteenpäin ja käänsi ensimmäisen korttinsa ympäri. Se oli ruutunelonen. Hän hymyili vinosti ja käänsi seuraavan kortin. Patakuutonen.
Billy ei hermostunut, vaan noukki kaksi noppaa pöydältä ja alkoi sekoittaa niitä kämmentensä välissä. Hän viskasi ne pöydälle. Nelonen ja vitonen. Hän hymähti tyytyväisenä ja otti ruutuneloskortin itselleen. Sitten hän käänsi omia korttejaan. Pataässä.
Zorro heitti omaa noppaansa. Ykkönen.
Billy rypisti hienoisesti otsaansa. Hyvä mäihä. Sean oli unohtunut tuijottamaan heidän sanatonta peliään lasi huulillaan, isot kellertävät silmät harallaan.
Zorro käänsi herttaseiskan, ruutuvitosen, ristikakkosen.
Billy otti kaikki kolme noppaa ja ravisti niitä kunnolla. Onnistu nyt, hän ajatteli. Hän heitti nopat pöydälle... kutonen... Billy pidätti henkeään... vitonen... ja... kutonen! Viimeinenkin arpakuutio kierähti oikeinpäin ja Billy paiskasi voitonhimoisena molemmat kämmenensä pöytään niin, että nopat lennähtivät uudestaan ilmaan ja vitonenkin muuttui kuutoseksi.
”Vooooooooooo-aaah!” sanoi Sean suu auki suuresti vaikuttuneena.
”HA!” Billy henkäisi ja nousi seisomaan pöytään nojaten välittämättä huimauksesta. ”Kaksi kuutosta! Taas!”
Zorro näytti mykistyneen hetkeksi. Sitten hän kokosi itsensä, pakottautui hymyilemään ja nojasi taaksepäin käsivarret reteästi sivuillaan heiluen.
”Ei paha”, hän sanoi. Billy juhlisti vielä tätä loisteliasta hetkeään kilistelemällä tuopit yhteen Seanin kanssa ja otti aimo kulauksen, vaikka pippurijuoma olikin alkanut jo tehdä kramppeja hänen vatsaansa. ”Otetaan vielä toinen erä.”
Billy pärskäytti Lännen Auringot suustaan uskomatta korviaan. Seankin toljotti Zorroa.
”Mitä—?” Billy pärski kuivatessaan kasvojaan hihaan. ”Ai vielä? Taidat olla huono häviäjä.”
”No... ei väkisin, jos ei kelpaa”, sanoi Zorro muina miehinä ja taputteli mustan viittansa alla olevan takin taskua ikään kuin vihjeeksi. Billy siristi silmiään siihen suuntaan.
”Toivottavasti olet valmis tuplahäviöön”, hän sanoi sitten ja suoristi selkänsä. Zorro, joka oli ollut nousemaisillaan ylös, istuutui takaisin epäselvästi tyytyväinen ilme kasvoillaan.
”Billy, ei kannata”, sanoi Sean matalalla äänellään.
”Ei se haittaa, hän ei pelaa rahasta”, Billy sanoi. ”Minulla ei ole mitään menetettävää.”
Ja kuin kannustimeksi, Zorro nosti toisen setelipinon edellisen viereen. ”Tälle kierrokselle haluaisin itse asiassa jotain muutakin.”
Billyn hymy haihtui hivenen. ”Rahat takaisin?” hän kysyi.
”Ei... pidä sinä ne vain, jos voitat vielä... mutta informaation lisäksi haluan... hevosen.”
Juuri, kun mies sanoi sen, Tamulissa hiljeni hetkeksi ja ulkolavalta kaiuttimien kautta kantautui puheääni, joka kertoi illan viimeisen laulun—viimeisen tanssihitaan—lähtevän seuraavaksi käyntiin. Kolme nuorta miestä tuijottivat kaikki epäuskoisina syrjäisen nurkkapöytänsä yli toisiaan, sitten Billy avasi suunsa, muttei ehtinyt sanoa mitään, sillä Zack pongahti jostain heidän luokseen ja eläväisellä kehonkielellään huitaisi Billyn tuopin vahingossa kumoon. Oranssia juomaa ja vaahtoa levisi pelikorttien päälle. Billy ponkaisi seisaalleen kuin salamaniskun saaneena, horjahti, kun päästä huippasi ja koetti hätäisesti pelastaa rakkaita korttejaan kastumiselta.
”Oi voi, anteeksi!” Zack uikahti ja kiiruhti auttamaan. ”Mitä... mitä te teette?”
”Pelataan, Zack”, Sean murahti.
”Ai... tulin vain kertomaan... arvatkaa... Sam löysi sen prinssin!”
Zack ei olisi voinut huonommin ajoittaa tupsahtamistaan paikalle. Billy läkytteli korttejaan ilmassa kuivaksi ja syrjäkarein tarkkaili Zorroa, joka ei ollut liikahtanut laisinkaan esitettyään panosvaatimuksensa.
”Sillä ei kylläkään ole kruunua eikä prinssinpukuakaan, mutta hevonen on kuulemma ja arvokkaat käytöstavat!”
”Hieno homma, Zack, mutta öh... meillä on tässä...” Billy nyökkäsi pöytään.
”Joo, aivan, okei. Sori kamalasti!” sirkutti Zack ja kiepahteli sitten tiehensä. Kaiuttimista rauhallinen, romanttinen musiikki leijui sisään, mutta Billy ei kuullut tai nähnyt mitään muuta, kuin nopat, kortit, märäntahmean pöydänpinnan ja zorromaskisen miehen, joka haroi nyt mietteliäänä leukapartaansa.
”Ota tai jätä”, mies sanoi hiljaa. ”Tässä kasassa on seteleitä uuteen hevoseen, jonka voit sitten vaikka ostaa. Ellet sitten oo niin varma, että voitat taas...”
”Mikset itse osta hevosta niillä?” Billy tuhahti ja pyyhki pöytää paperilla, jonka Sean oli hakenut. Zorro oli alkanut keikkua tuolinsa takajaloilla.
”Koska haluan sun hevosen.”
Sean vihelsi. Billy räpytti silmiään. Tämä tyyppi mahtoi olla päästänsä vialla...
”Tuossa oli niin monta epäkohtaa, etten tiedä mistä edes lähtisin sinua auttamaan”, Billy sanoi tyynesti. ”Hyvä on. Jos pupu tuli pöksyyn ja koet, että tuurisi on valunu loppuun...”
”Se ei ole tuuria, millä minä pelaan”, tuhahti Billy. Zorro nosti kulmakarvaansa. ”Mutta ehtosi on järjetön, koska ensinnäkään, minulla ei ole hevosta.”
”Ootko varma? Ratsastit tänne tänään.”
”Africa ei ole minun”, Billy töksäytti. ”Se on tätini.”
”En mä sitä halua”, Zorro sanoi. ”Haluun hevosen, jolla tuo pimuska tuli.” Hän osoitti peukalollaan olkansa yli. Billy ja Sean molemmat katsoivat, ketä hän tarkoitti. Kitty oli tullut posket kirkkaanpunaisina ja hengästyneenä tilaamaan tiskiltä itselleen lasillista vettä.
”No, miten kuvittelet, että voin pelata jonkun toisen hevosesta?”
”Kenen hevonen se sitten on? Tuon tytön?”
”Ei”, Billy sanoi, ”vaan Dewnin.”
Zorro nojautui hitaasti eteenpäin ja aivan pieni hymyntapainen nykäisi hänen huuliaan. ”Miks sillä ratsastaa sitten joku muu? Missä tämä Dewn on, jos hän vaikka suostuis... pieneen peliin?”
”Dewn ei ikinä pelaisi Fifistä!”
Valokeila heilahti heihin päin ja hetkeksi Zorron siniset silmät näyttivät kirkkailta. ”Onko se täällä tänään?”
”Ei, hän on matkoilla”, tokaisi Billy. ”Joten ymmärrät varmaan, että vaatimuksesi on kohtuuton.”
”Fifi... hmm... ei kyllä nimi oikein pue niin hienoa hummaa.”
Billy mulkoili tätä epäluuloisesti. Miksi mies niin kiinnostunut Dewnin hevosesta oli?
”Ififlamma se on, oikeastaan.”
”Ah...” Zorro nojasi taas taakse ja hymyili jo enemmän. ”Niin... se kuulostaa paremmalta.”
Ulkoa kantautui kättentaputuksia. Musiikki oli vaiennut. Viimeinen tanssi oli loppunut, Tamulin tanssi-ilta tullut päätökseen, oli aika lähteä kotiin.
Billy kurottautui ottamaan setelipinoja, mutta Zorro läiskäisi yllättäen kätensä Billyn kämmenselän päälle. ”Eli et ole kiinnostunut pelaamaan enää? Yhtä erää?”
”Eiköhän se tullut jo selväksi, etten pelaa Fifistä. Tai mistään hevosesta”, lisäsi Billy.
”No... ei se mitään. Ymmärrän kyllä.” Zorromies nosti kätensä pois. Billy mulkoili häntä edelleen syvästi pahastuneena ottaessaan rahat itselleen. Sean kohautteli massiivisia harteitaan hämmentyneesti. ”Mutta kiitos kuitenkin, Billy”, mies naamionsa takaa sanoi, kun Billy ja Sean nousivat pöydästä. ”En tunne kuitenkaan jääneeni laisinkaan niin häviölle.” Sitten yhdessä mustan viitan hulmahduksessa, Zorro häipyi paikalta.
”Billyyy!” Kitty kutsui vesilasillinen kädessään. ”Me aletaan lähteä, oletko—ootsä juonut?!”
”En”, Billy sanoi heti, mutta miksi hiljentyvä discolattia sitten tuntui kummallisesti kallistavan. Hänen silmiinsä sattui ja vatsaa korvisteli ja peräpäätä poltteli... ”Ööh...”, hän sanoi äkkiä. ”Missä täällä on vessa?”
”Tuolla”, Sean osoitti toisiin oviin ulos ladon taakse. Billy kiirehti askelensa nopeasti pois heidän luotaan, puskeutui pihalle ja ulkohuussiin. Hän hädin tuskin ehti laittaa koppia säppiin, kun päästi jo kunnon töräytykset onneksi pönttöön eikä ohi. Pippurijuomia oli sittenkin tullut nautittua ehkä yksi tuopillinen liikaa...
Kun hän jonkin ajan kuluttua huomattavasti helpottuneempana alapäästä, mutta ylävatsassaan oksettava olo edelleen möyrien tuli taas ulos ja oikaisi latoon sisään, hän aisti kummallisesti viilentyneen tunnelman laskeutuneen Tamuliin. Ladon sisällä ei ollut ketään enää. Hämmentyneenä hän käveli sen läpi ulos toisista ovista vastapuolella — ja päätyi tungeksivan, jäljelle jääneen joukkion taaimmaiseksi. Ulkona oli pimeää, mutta seinustoilla olevat valot valaisivat paikoitellen kellertävinä läikkinä maata. Porukka näytti pälyilevän toistensa päiden yli ja supattelevan. Kaikki tuijottivat jonnekin, jotakin, mitä Billy ei nähnyt. Sinne päin, missä heidän hevosensa olivat...
Billy puskeutui väkijoukon läpi horjahdellen ja päätä pyörryttäen, kun joku tarttui häntä kädestä. Gillianin suuret silmät olivat äkkiä siinä kauhusta selällään ja tämän alahuuli vapisi. Hän ei näyttänyt kykenevän sanomaan mitään ja hänen otteensa Billyn ranteesta tärisi. Sitten hän pillahti itkuun vasten Billyn rinnuksia, mutta Billyn tasapaino oli heikoilla kannattamilla ja hänen jalkansa pettivät omia aikojaan alta. Hän pyllähti maahan. Gillian kirkaisi, muttei kaatunut hänen mukanaan, vaan toljotti järkyttyneenä kyynelsilmin ylhäältä alas rähmällään makaavaan Billyyn.
Lähimmät ihmiset olivat kääntyneet katsomaan heitä, kun jostain kuului karjaisu ja sitten hätääntynyt puheensorina tuntui liukuvan toiselta toiselle koko väkijoukon yli.
”Joku on kuollut...”
”...Mitä on tapahtunut?”
”Kuka se on...?”
”...sillä on kummituslakana...”
Billy yritti nousta ylös takaisin jaloilleen, muttei päässyt, vaan rojahti taas takaisin maahan. Kaikki keinui ja keikkui, ihmisten pelästynyt kuiskuttelu tuntui huojuvana taustahälynä. Etäisesti Billy pinnisteli kaiken voimansa siihen, että pysyisi kärryillä, mutta hänen aivonsa olivat puuroutuneet... häntä nukutti kamalasti... Eikä, hän ajatteli vielä viimeiseksi, mutta sitten ajatustoiminta sammui.
|
|