katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 994
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on May 12, 2019 10:42:47 GMT
Maailman mietteet 29.6.2016 Herätys oli niin aikaisin aamulla, että oli vielä hyvin hämärää. Alexiina nousi hiljaa, jottei herättäisi kevyesti kuorsaavaa miestään, suukotti uinuvaa Oliveria otsalle ja meni kylpyhuoneeseen peseytymään sekä pukeutumaan. Sieltä tullessaan hän löysi puolihorroksessa nuokkuvan Charlotten pimeän olohuoneen pöydän äärestä syömästä muroja niin sokkona, että lusikka tuskin löysi tietään suuhun.
”Ei sinun pimeydessä tarvitse istua.”
”Minä nukun vielä.”
Alexiina hymähti. ”Huomaan sen. Paidallesi valuu maitovana.”
Kukaan muu perheestä ei ollut vielä jalkeilla ja Jujekin nukkui eteisen korissaan niin raukeana, ettei jaksanut kiinnostua heidän omituisesta kellonajastaan.
Pikaisen aamupalan jälkeen matkalaukut siirrettiin niin hiljaisesti eteisestä ulos, kuin mahdollista, ja Alexiina tarkisti, että kaikki oli varmasti mukana: puhelin, lompakko, pankkikortti, passit, Shalian paperit…
Ulkona laitumilla lainehti helmiäismäinen sumu ja oli niin viileää, että Alexiina värähti vetäessään liivinsä vetoketjun leukaan asti kiinni. Shalia oli ollut yön yli karsinassa ja hörähti hiljaa, kun Charlotte ilmaantui sen luo.
”Kävelytä sitä vähän ennen lastausta. Shalian kuljetusvarusteet ovat pesuhuoneessa valmiina. Ajan trailerin talon eteen, niin lastataan siellä.”
”Mitä, jos Ashrikkille tulee ikävä äitiään?” Charlotte siveli varsan mustaa päätä.
”Kyllä se pärjää.”
Alexiina peruutti trailerin talon pihaan, loikkasi ulos ja siirsi matkalaukut kuistilta kyytiin. Hän aukaisi kuljetuskopin luukun ja laski rampin alas.
Charlotte haukotteli yhtenään käyttäessään loimitettua Shaliaa narunpäässä ympäri tallipihaa. He lastasivat tamman sisään, katsoivat, että sillä oli tarpeeksi heinää saatavilla ja tarkistivat, että kaikki tarvikkeet ja varusteet tulivat mukaan.
”Sitten menoksi”, Alexiina sanoi, kun he nousivat autoon.
”Oletko varma, että Ashrikk pärjää?” Charlotte sanoi taas, kun he lähtivät valumaan ulos pihasta. Hän kääntyi vielä katsomaan hevosten hiljaisille, usvaisille tarhoille ja kohti taakse jäävää tallia ja kotitaloa. ”Mischa sanoi, että on julmaa, että ne erotetaan näin varhaisessa vaiheessa toisistaan.”
”Ymmärrän Mischan huolen, mutta Ashrikk pärjää. Se on jo vieroitettu ja saa viettää reipasta laidunaikaa BJ:n sekä muiden huolehtivien tammojen kanssa laitumella. Älä sure.”
Charlotte kääntyi takaisin oikeinpäin ja he kiihdyttivät maantiellä. Hän haukotteli taas niin, että silmiin tirisi kyyneliä.
”Hei”, Alexiina sanoi hempeästi, ”voit aivan hyvin vielä nukkua. Ota takki ja laukku tyynyksi ja käy pitkäksesi takapenkille.”
Charlotte teki työtä käskettyä ja kapusi auton takaosaan. Alexiina ajoi pitkän tovin kaikessa hiljaisuudessa ja todisti samalla uuden päivän alkua ja aamun nousua, kun kirkas kultainen aurinko pilkisti vuorten takaa ja heleytti samettisen taivaan turkoosiksi.
Ashrikk pärjäisi kyllä ja toivon mukaan niin pärjäisi Oliverkin jonkin aikaa ilman äitiään. Toivottavasti vain talo pysyisi pystyssä Emilyn voimin, sillä hänen pitäisi katsoa myös Williamin lasten perään. Raicy tosin oli (hampaitaan vähän kiristellen) suostunut ottamaan Robertin vastuulleen ja tutustuttamaan pojan paremmin työhönsä laaksossa, sillä lännensankareista kiinnostunut Robert oli siitä kovasti innostunut. Vaikka Alexiinalla välillä menikin hermot perheen hulinoihin, hän ei vaihtaisi päivääkään pois – hän rakasti heistä jokaista äärettömän paljon.
Hän katsoi taustapeilin kautta takapenkillä torkkuvaan Charlotteen ja hänen sydäntään lämmitti. Charlotte oli hyvä tyttö, mutta vain niin temperamenttinen ja omapäinen... Mutta hänestä kasvaisi varmasti vahva ja itsenäinen nainen. Fiksu ja hyväsydäminen niin kuin Dewnistä oli tullut.
Äkkiä Alexiinan hymy pyyhkiytyi pois. Kuin filminauhuri olisi napsautettu päälle, hän näki sielunsa silmin Dewnin heittäytymässä aivan viime tingassa sivuun vauhkoontuneen hevosen alta, Dewnin makaamassa elottomana kuraisessa, sateisessa maassa…
Hänen täytyi hengittää syvään nenän kautta muutaman kerran, että nuo muistokuvat haihtuivat pois mielestä. Hän mietti Infernoa ja sitä päätöstä, jonka oli oriin suhteen tehnyt. Olisiko päätös oikea, hän ei voinut olla ajattelematta yhtenään.
”Paatos on sinun”, oli Moto sanonut, kun Alexiina oli kysynyt miehen mielipidettä.
”Mutta mitä jos valitsen väärin?”
”Elamassa ei voi valita vaarin. Se, mika olisi vaarin, on vain uusi opetus.”
Mutta Alexiina ei voinut olla kokematta syyllisyyttä paitsi siitä, että oli epäonnistunut Infernon kanssa, myös siitä, että pitämällä kiinni mahdollisesti parantumattoman vaarallisesta hevosesta, asetti paitsi itsensä, myös muut vaaraan.
Hän puristi rattia. Hän oli luvannut itselleen, että saisi selvyyden päätökseensä tämän matkan aikana.
Muutaman tunnin päästä Charlotte kiipesi takaisin etupenkille.
”Parempi olo?”
”M-hm”, tyttö nyökkäsi. ”Missä me ollaan?”
”Enää muutama kymmenen kilometriä Whitehorseen. Haittaako, jos laitan radion päälle?”
Charlotte pudisti päätään, ja Alexiina painoi nappulaa. Kaunis laulu täytti heidän autonsa. Charlotte katsoi takaikkunan läpi traileria, joka vaappui hienoisesti seuratessaan perässä.
”Mitenköhän Shalia voi?”
”Pysäytin tuossa aikaisemmin ja tarkistin, se oli hyvin rauhallinen”, Alexiina sanoi.
”Kun Judithin tunnit alkavat taas syksyllä, luuletko, että me voitaisiin joskus päästä Power Jumpiin asti?”
Alexiina hymyili.
”En tiedä. Se selvinnee kai sitten.”
”Mennäänkö me tänä kesänä Saksaan? Osallistutko Rexin kanssa vai Phoeben?”
Alexiina hiveli rattia hiukan ennen kuin sanoi: ”Itse asiassa, ajattelin, etten osallistu tänä vuonna ollenkaan.”
”Mitä?” Charlotte huudahti pahoillaan. ”Miksi et?”
”En oikein… En usko, että Rex on vielä valmis sen tason kilpailuihin.”
”Mutta teillä on käynyt se tehovalmentajakin ja kaikkea...”, tyttö sanoi harmissaan. ”Osallistu Phoebella sitten.”
”Phoebe on tiineänä tällä hetkellä.”
”No, jollain muulla hevosella!”
”Charlotte”, Alexiina sanoi lempeästi. ”Ei näin lyhyellä varoitusajalla tempaista vain jostain hevosta ja sitten lähdetä kisoihin. Tarkoitus oli, että puhun Tossahin kanssa tästä asiasta tarkemmin nyt, kun menemme F&H Stablesiin. Mutta kyllä se vähän niin on, että tänä vuonna ne kisat saavat jäädä välistä.”
”Minä olisin halunnut lähteä!”
”Saithan sinä tämän matkan.”
Charlotte painoi leuan kämmeneensä ja tuijotti murjottaen puoleisestaan ikkunasta vuorevia maisemia. Alexiina vilkuili häneen ja koetti keksiä jotain piristävää sanottavaa.
”Muistatko, kun ajelimme viime Power Jumpin matkalla ja se rengas puhkesi, kun oli kauhea kaatosade?”
”Dodo karkasi.”
”Niin. Mietin sitä reissua… ja kun sitten ajelimme kahdestaan ympäri Ranskaa katsomassa nähtävyyksiä... Sinä ja minä… Emme ole pitkään aikaan viettäneet sillä tavalla äiti-tytär-laatuaikaa.”
Charlotte kaivoi laukkuaan.
”Sinullahan on vielä ajotunnit kesken”, Alexiina kysyi.
”On, kun isällä ei ikinä ole aikaa.”
”Entä, jos minä opettaisin sinua? Voisimme ajella ympäriinsä ja… jutella. Se voisi olla sellaista meidän yhteistä aikaa...”
Charlotte oli kiskaissut pistaasipussin esille ja repäisi sen auki.
”Ja sitten, jos näyttää siltä, että olet vastuuntuntoinen ja kaikki menee hyvin…”, Alexiina jatkoi, ”voisimme ehkä keskustella uudestaan siitä autosta. Mutta silloin sinulla täytyy olla hyvä syy omalle kulkuvälineelle, kuten työpaikka. Dewn haki kesätöihin rannalle. Sinäkin olisit voinut katsella jotain hommaa, ellet aio tehdä moninkerroin enemmän töitä kotona tallilla.”
Charlotte kuori pähkinöitä ja mietti hetken.
”Äiti”, hän sitten sanoa pamautti, ”minä haluaisin moottoripyörän.”
Alexiina tyrskähti.
”Vai niin!” hän sanoi. ”Ja mitähän muuta saisi olla?”
”Suorittaisin ajokortin tietysti ensin, mutta sen jälkeen… Voisin itse kerätä siihen rahat, eikä teidän tarvitse osallistua.”
”Kai sinä tiedät, ettei Raicy suostuisi siihen ikimaailmassa?”
”Onko kaiken, mitä teen, aina pakko olla isän hyväksymää?”
”On”, Alexiina hymyili, kun he ohittivat puisen kyltin, jossa luki: ”Tervetuloa Whitehorseen – Yukonin pääkaupunkiin!”
Whitehorsessa he tarkastivat Shalian ja antoivat tamman verrytellä koipiaan, sitten poikkesivat itsekin syömään. Paikallinen pieni burgeriravintola oli lähellä Whitehorsen kollegea.
”Entä joko olet miettinyt omaa tulevaisuuttasi?” Alexiina kysyi heidän istuutuessaan retromaisen paikan punaisten nahkatuolien sloppiin.
”Äiti”, Charlotte valitti, ”kesäloma alkoi juuri. Et ihan oikeasti voi kuvitella, että haluan puhua koulusta lomalla?”
”Ajattelin vain, kun Gillian valmistui, että ehkä se herätti jotain ajatuksia. Tiedäthän... miettimään omaa tulevaisuuttasi. Mutta eipä tässä kai mikään kiire, onhan sinulla vielä kaksi vuotta aikaa”, hän vinoili.
”Nimenomaan”, Charlotte totesi jämäkästi ja nosti ruokalistan päättäväisesti eteensä.
”Hmm… onpa ikävä valikoima. Ei oikein mitään kasvisvaihtoehtoja.”
”Äiti…”, Charlotten äänessä oli hiukan varovainen, tiedusteleva sävy, ”mitä mieltä sinä oikeasti olet Mischasta?”
Alexiina vilkaisi häneen menulistan yli.
”Mitäkö mieltä?” hän sanoi huolellisesti. ”Minä pidän Mischasta oikein kovasti. Hän on ystävällinen ja lempeä, välittää kovasti Dewnistä, kuten mekin, ja on ilahduttanut suuresti Emilyä auttamalla tätä puutarhassa.”
”Mutta eikö hän ole…” Alexiinalla oli ilmeisesti ilme, sillä Charlotte puri kieleensä ja oli sitten tiiviisti selaavinaan ruokalajikkeiden vaihtoehtoja, ”teennäinen?”
”Teennäinen?” Alexiina toisti ihmetellen, koska sillä adjektiviilla hän ehkä viimeiseksi kuvailisi tulevaa miniäänsä.
”Niin… kun hänellä on niin vahvoja mielipiteitä ja kuitenkin–”
”Kun sinä taas olet niin sävyisä ja kiltti tyttö?” Alexiina kohotti kulmaansa. Charlotte työnsi leukaa ulos ja näytti vähän kieltä. Lempeästi, Alexiina laittoi listan sivuun. ”Puhut siitä kierroksille menneestä maitokeskustelusta, vai kuinka?”
”En pelkästään siitä. Hän vain laukoo mielipiteitään joka asiassa ja kuvittelee, että on jotenkin parempi ihminen ja me muut olemme kamalia hirviöitä.”
”Hän heitti Castron varusteet roskiin”, Alexiina kertoi. Näin jälkikäteen se lähinnä huvitti häntä.
”Heittikö?” Charlotte hämmästyi. Sitten hän henkäisi: ”Niin! Siinä näet. Hän on muka niin mukava ja sitten ei kuitenkaan. Hänellä viiraa. Hän sanoi, että minä olen eläinrääkkääjä, kun ratsastan Shalialla!”
Tarjoilija tuli juuri silloin heidän luokseen. Charlotte vaikeni suutaan mutristaen.
”Mitä saisi olla?”
”Yksi perushampurilainen, mutta onko teillä vaihtoehdoissa kasvispihviä?”
”Ei valitettavasti, rouva, vain naudanlihapihvi.”
”Vai niin...”, sanoi Alexiina lievästi ärtyneenä. ”Siinä tapauksessa otan pelkän salaatin. Ja lasillisen vettä.”
”Majoneesia?”
”Ei kiitos.”
Tarjoilija merkkasi tilauksen ylös ja kääntyi Charlotten puoleen.
”Kananugetit ranskalaisilla ja sooda.”
”Kiitos, tilauksenne tuodaan pian pöytään.” Tarjoilija otti ruokalistat ja viiletti menemään.
”Uskomatonta, ettei muka mitään kasvisvaihtoehtoja ole, kuin pelkkä köykäinen salaatti! Olemme sentään 2010-luvulla...”, mutisi Alexiina. Hän ei ollut poikansa tavoin vegaani, mutta suosi kasvisruokia eikä ollut syönyt punaista lihaa vuosikymmeniin.
”Elämä on niin paljon helpompaa, kuin vain syö, mitä saa eikä ole turhan tarkka”, Charlotte sanoi.
”Se on hyvä, jos se sopii sinulle, mutta Charlotte, kaikille ei sovi kaikki. Ja totta puhuen, olen salaa todella mielissäni, että Mischa ja Dewn ovat noin aatteellisia. Se kertoo heidän ajattelevan muutakin kuin itseään – he ajattelevat koko planeettaa, sen kohtaloa ja samalla meitä jokaista. Se on aika epäitsekästä. Ehkä meidän pitäisi ottaa heistä oppia?” Charlotte ei oikein lämmennyt, vaan risti käsivartensa. ”Yritä antaa Mischalle mahdollisuus”, Alexiina jatkoi vakavemmin, ”hän on Dewnille hurjan tärkeä.”
”Mutta mitä, jos hän satuttaa häntä?”
”Se olisi kovin ikävää, mutta se on heidän asiansa ja heidän olisi selvitettävä se keskenään. Charlotte”, Alexiina sanoi katsoen häneen totisena, ”parisuhde on kahden ihmisen välinen asia eikä kuulu ulkopuolisille.”
Charlotte puri huuleensa.
He saivat annoksensa. Salaatti oli yllättävän hyvä, vaikka Alexiina edelleen vihoittelikin paikalle huonosta valikoimasta.
”Odotahan hetki”, hän sanoi, kun he saivat syötyä ja palauttivat tarjottimet pois. Palautuspisteen vieressä oli punainen postilaatikkoa muistuttava tötsä, kynä sekä paperilappuja.
”Aiotko jättää palautetta?” Charlotte sanoi vähän nolona. ”Eihän me varmaan koskaan enää tulla tänne syömään. Minusta ranskalaiset olivat ihan hyviä. Tuskin he yhden satunnaisen mielipiteen takia menujaan muuttavat...”
”Jos tarpeeksi moni avaa suunsa ja jakaa mielipiteensä, sitten he saattavat. Maailmaa muutetaan yksi pieni askel kerrallaan, alkaen itsestäsi. Ja toisinaan suureen muutokseen riittää vain yksi pieni ihminen.”
”Kuulostat lupaavasti Motolta”, Charlotte virkkoi vetäen takin päälleen.
Alexiina hymyili kynän liikkuessa paperilappusella. ”Et ole ainut, joka saa osansa Moton viisauksista. Siinä, Mustang’s Burger”, ja tipautti palautteen laatikkoon, jossa luki pirteästi keltaisen hymynaaman kera: ”Kiitos ajastasi! Tervetuloa uudelleen!”
He jatkoivat matkaa lentokentälle, jonottivat puuduttavissa lähtöselvityksissä sekä karanteenissa ja tullissa, hyvästelivät matkalaukkunsa hihnoille, kunnes pääsivät lopultakin lentokoneen sisään matkustajaruumaan etsimään omia paikkojaan. Lentokone otti siivilleen ja kiihdytti kohti taivasta reitilleen Amerikan mantereen halki ja meren yli kohti vanhoja kotiseutuja… Englantia.
”Tiedäthän”, Alexiina sanoi, kun alun pomppiva hytkytys oli tasaantunut ja turvavyöt sai taas avata. Charlotte kääntyi pyöreästä ikkunasta, josta näkyi purjehtivan kevyitä pilvimassoja häntä kohti ja tytön silmissä paloi jännityksestä ja seikkailusta kielivä kimmellys. Alexiina hymyili hellästi ja kosketti tämän rusottavaa poskea. ”Tämä matka on sinua varten.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Säänkestävä stetsoni ja hyvä hevonen - siinä on kaikki, mitä cowboy tarvitsee.
Viestejä: 134
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on May 12, 2019 13:24:48 GMT
Pojista 29.6.2016 ”Ättä.”
Raicy havahtui hereille. Oliver kiipesi sänkyyn itku silmässä. ”Ättä...”
Raicy karisti unta silmistään ja kohottautui kyynärpäiden varaan. Oliver tuli kiinni hänen kylkeensä ja painoi pienen poskensa Raicyn rintaa vasten. Raicy painoi hellästi kämmenensä poikansa vaalealle päälle ja hänen sydämensä jyskytti.
”Mitä sinä sanoit?”
”Tahtoo äittä”, Oliver nyyhkäisi. Hän oli jättänyt peitteensä ja Charlottelta saamansa pehmoseepralelunsa lattialle. ”Äittä!”
Se oli ensimmäinen kerta, kun Oliver puhui niin selkeästi. Alexiina ei ollut halunnut huolestua, vaikka Oliver ei ollut osoittanut halukkuutta verbaaliseen kommunikointiin vielä puolitoistavuotiaana – ja nyt, viimeinkin, poika sanoi ensimmäiset selkeät jotain tarkoittavat sanansa. Raicy silitti taaperon päätä isällisen ylpeyden ja hellyydenpuuskan vallassa. Hän kohottautui istumaan vuoteella ja nosti pojan syliinsä.
”Äiti ei ole nyt kotona, muistatko, kun hän kertoi, että lähtee Lotte-siskon kanssa käymään Englannissa? Äiti tulee kyllä takaisin. Isä ja mummi ovat täällä sillä aikaa sinun kanssasi. Tuolla, Oliver”, Raicy napsautti lukuvalon päälle ja osoitti seinällä olevaa pientä maalausta, jossa näkyi sammaleista kivimuuria ja nummia. ”Äiti ja Lotte ovat tuolla.”
Oliverin kasvot olivat kosteat ja hän nosti nyrkin suuhunsa. Raicy katseli poikaansa innostuneena.
”Oliver, osaatko sanoa isä?”
Pojan pihkaiset silmät tapittivat häntä.
”Isä”, Raicy toisti selkeästi. ”Sano isä, Oliver.”
Oliverin kasvot rypistyivät vähän ja sitten hän parahti lujasti: ”Äittä!”
* Robert seisoi polleana eteisessä kumisaappaat jalassa. Hän näytti olleen siinä jo jonkin aikaa, sillä oli laiskasti häpistellyt naulasta riippuvia takkeja, mutta Raicyn lähestyessä, ryhdistäytyi heti.
Raicy katsahti rannekelloaan.
”Odotatko sinä jotain?”
Robertin posket pullistuivat ilmasta ja sitten hän puhalsi pitkään ja ärhäkästi.
”Lupasit, että pääsen laaksoon mukaan, kun täti lähtee!”
”Meninkö lupaamaan sellaista?”
”Kyllä sinä lupasit”, äiti sanoi nostaessaan eteisen mattoa lakaistakseen sen alta. ”Robert ei ole muusta puhunutkaan koko aamuna. Ollut ylhäällä jo kukonlaulusta.”
”Niin”, poika sanoi ylpeänä. Raicy laittoi buutsit jalkoihinsa ja nosti stetsonin naulasta päähänsä.
”No, niin kai sitten. Mutta vain yhdellä ehdolla”, hän lisäsi tiukasti sormi pystyssä, kun Robert oli ollut aikeissa innoissaan rynniä hänen ohitseen pihalle, ”sinä tottelet minua kaikessa, kun olemme laaksossa, ja teet juuri niin kuin ohjeistetaan. Onko selvä?”
Poika nyökkäsi.
”Hyvä on. Juokse pihatolle sitten. Saat mennä Gillianin hevosella.” Robert kirmasi jodlaten tiehensä. ”Joko olet miettinyt paikan rasialle?” Raicy mutisi äitinsä suuntaan, kun vekara ei varmasti olisi enää kuuloetäisyydellä.
”Piilotan sen pian”, Emily lupasi.
”Hyvään jemmaan sitten”, Raicy muistutti.
Tunti myöhemmin, Raicy talutti Rickyn ulos tallista täysissä varusteissa. Robert tuli puolijuoksua Africaa ohjaksista vetäen ja suorastaan tutisi innosta. Päästyään setänsä luo, poika alkoi heti yrittää kiivetä satulaan. ”Hetki”, Raicy sanoi ja heilautti kypärää, ”jotain unohtui.”
”Plääh!” Robert sanoi. ”En minä mitään kypärää.”
”Kypärä päähän tai jäät leikkimään keppihevosella.”
Suu mutrussa, hän iski kypärän päähän.
”Ja hihna kiinni”, Raicy huokasi. Kun sekin oli saatu, Robert nosti taas jalkaansa ja koetti kavuta African lännensatulaan. Raicy seurasi koheltavaa suoritusta vierestä ja katui jo, että oli ottanut veljenpojan vastuulleen. Tänään ei tulisi varsinaista työtä tehtyä. Päästyään lopulta satulaan asti (ilman apua, jota Raicy ei tosin tarjonnutkaan – jos poika meinasi cowboyn elämästä haaveilla, hän saisi varhaisessa vaiheessa oppia, ettei työ ollut lähellekään sitä, mitä lännensarjakuvissa tai elokuvissa näytettiin), Robert katsahti alas maahan ja pärrytti sitten vähättelevästi huulillaan.
”Ihan matala poni. Miksen saa mennä jollain isommalla? Sillä vaaleanruskealla, jolla on ruma pää?”
”Africa on juuri passeli sinulle.”
Ennen kuin Raicy ehti itse satulaan, Robert heilautti jo jalkoja ja käsiään ilmassa ja karjaisi: ”TÄYTTÄ LAUKKAA!”
Africa hämmentyi tyystin ja otti yllättyneenä raville, mutta Raicy ehti kiskaista saappaan jalustimesta ja konkata nappaamaan ohjista ennen kuin poika olisi karauttanut tiehensä.
”Seis!”
”Minä voin mennä jo edeltä!”
”Et!” Raicy ärjäisi. Sitten yritti rauhoittua. ”Et. Mitä minä juuri sanoin: kuuntelet ohjeita ja teet juuri, niin kuin minä sanon? Hevosten kanssa mennään ensin käyntiä. Ne eivät ole mopoja. Ja minä menen edeltä.”
Vielä varmuuden vuoksi, Raicy köytti African Rickyn satulanuppiin. Hän ei aivan luottanut siihen, ettei poika heti tilaisuuden tullen keksisi taas yrittää jotakin.
”Koska minä saan tuollaisen hatun?” sanoi Robert, kun hevoset kävelivät rinnatusten kohti laaksoon vievää polkua. Hän tarkasteli Raicyn päässä olevaa vaaleanruskeaa, kulunutta stetsonia.
”Sitten, kun olet sen arvoinen”, vastasi Raicy.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on May 13, 2019 5:55:09 GMT
Englanti 30.6.2016 Nummia, nummia, nummia silmänkantamattomiin. Sammaloituneita kivimuureja, lampaita ja niittyjen yllä leijuvaa kosteudesta raskasta usvaa. Charlotte muisti taas, miten hän inhosikaan Englantia; sen alakuloista, vanhahtavaa tunnelmaa. Ja kuten peribrittiläiseen käsikirjoitukseen kuului, he saapuivat Hemsburyyn sateen saattelemina. Ei ihme, että Nora oli aina niin nyreä, kun asui näin synkässä ikisateisessa maassa.
”Onpa hienoa”, äiti sen sijaan oli mieltä, kun pyökkien reunustaman tien takana alkoi näkyä ensimmäisiä vilauksia punatiilisistä rakennuksista sekä puhtaan vihreän ja tasaisen nurmikentän laidalla kohosi komea herraskartano. He ajoivat hitaasti kartanon pihaan ja äiti pysäytti auton tutkiakseen tarkemmin ohjeita ja tilusten karttaa. Sillä välin Charlotte tuijotteli vesipisaroiden täplittämästä ikkunasta korkean vaalean kartanon torneja ja kaikki se toi hänen mieleensä Lucasin.
Hän oli menettänyt mahdollisuuden Lucasin tapaamiseen tänä kesänä. Jos äiti ei osallistuisi Power Jumpiin, Charlottellakaan ei olisi mahdollisuuksia päästä lähtemään. Mikään ei tietysti luvannut, että hän olisi siitäkään huolimatta nähnyt Lucasia, vaikka he olisivatkin lähteneet kilpailuihin. Kilpailut olisivat Saksassa, eikä Theodore välttämättä osallistuisi, jolloin Lucaskaan ei olisi paikalla. Ja vaikka Theodore olisikin taas Santhmethin kanssa radalla, Lucas ei välttämättä olisi – ei ehkä viime kertaisen jälkeen, jolloin Belgian kuningassuvun vesojen läsnäolo oli jonkin verran häirinnyt kilpailuihin osallistuvien keskittymistä. Muuttujia oli siis liian monta, mutta Charlotte oli silti päättänyt masentua. Nyt hänellä ei olisi senkään vertaa mahdollisuuksia, ei tilaisuutta haaveilla, kuin ehkä ensi kesästä.
”Tuo taitaa olla tallirakennus”, äiti keskeytti hänen synkät ajatuksensa. Hän kumartui ratin yli ja yritti tihrustaen vuolaina ikkunaa pitkin valuvien vesivanojen läpi erottaa punatiilisen rakennuksen. ”Niin, kyllä sen täytyy olla. Ajetaan sinne.” Hän käynnisti auton uudelleen ja he valuivat rahisevalla vaalealla soralla eteenpäin. Pysäköityään alkavan nurmikentän reunaan tallin eteen, äiti ehdotti, että Charlotte odottaisi autossa sen aikaa, että kävisi etsimässä jonkun ottamaan heitä paremmin vastaan. Ulkona vain entisestään yltynyt vesisade ei ainakaan houkuttanut uhmaamaan ehdotusta, joten Charlotte työntyi syvemmälle istuinpenkkiin ja pureskeli huultaan seuratessaan äidin vääristyneen hahmon häviämistä nopein askelin vanhan rakennuksen kaariaukosta sen uumeniin.
Hän kaivoi kännykän laukusta. Onneksi siinä näytti olevan taajuutta. Hän kohotti sitä ja yritti saada edes jotenkin selvää kuvaa kartanosta, mitä operaatiota sade tosin häiritsi. Sitten hän näpytteli kuvan liitteeksi viestin:
Perillä kartanon mailla. Tästä lähtien olen sinulle sitten Lady Charlotte. Hän painoi lähetä. Jos ei muuta, ainakin hän voisi lohduttaa itseään ärsyttämällä Billyä. Billy oli aina halunnut käydä Englannissa.
Äidin vaalea hahmo palasi näkyviin mieshahmon seurassa. He kuuluivat puhuvan jotain, mutta sanoista ei saanut selvää, ja sitten auton ja trailerin takaa kuului kolinaa, kun he alkoivat ottaa ovia auki ja ramppia alas.
Äiti aukaisi Charlotten oven.
”Tule ottamaan Shalia. Tuo mies näyttää sinulle, minne viet sen. Majoitumme tässä rakennuksessa. Minä vien sillä aikaa laukut.”
Charlotte nykäisi hupun päähänsä ja astui sateeseen tuntien heti kosteuden pureutuvan kankaan läpi hartioihin. Tummatukkainen mies auttoi Shalian alas kuljetuskopista, mikä oli Charlottesta vähän häiritsevää. Hän olisi voinut tehdä sen itsekin.
”Tervehdys”, mies sanoi hänelle sitten hyvin brittiläisittäin ääntäen. ”Voit talutella äitisi hevosta vaikka tässä pihassa hetken aikaa. Bankerin pitäisi kohta tulla.” Mies väläytti vinon, ehkä jopa pahoittelevan hymyn.
”Se on kyllä minun hevoseni...”, Charlotte mutisi, mutta mies ei näyttänyt joko kuulevan tai ei välittänyt. Hän suhtautui Charlotteen alentuvasti, kuin tämä olisi aivan mistään mitään tietämätön, jostain kaukaa takahikiältä tullut pikkutyttö. Charlotte otti Shalian narun happamesti itselleen. Tammarukka näytti kurjalta pisaroiden valuessa sen turpakarvoista ja sisään sieraimiin.
Shalia löysi mukavan olkisilpulla pehmennetyn paikkansa tallista, sai eteensä muhkean kasan heinää ja vettä, ja Charlotten sukiessa hevosestaan matkapölyjä, äiti keskusteli tallikäytävällä ilmeisesti paikan managerina toimivan tiukan oloisen mustatukkaisen naisen kanssa. Siitä he siirtyivät täyttämään lomakkeita tai mitä lie pakollisia lippulappusia toimistoon, ja Charlotte sai hetken aikaa olla hevosensa kanssa kahdestaan uudessa, oudossa tallissa. Korkean ja kaarevan katon rajassa linnut sirkuttivat ja hieman rapistuneet, vuosikymmeniä tai varmaan -satojakin nähneet kiviseinät hönkivät historiaansa. Shalia hörähti hermostuneesti ja Charlotte rapsutti sitä hajamielisesti.
Nyt, kun he olivat perillä, häntä oli alkanut jännittää. Hän ei ollut koskaan ennen osallistunut perienglantilaisiin ratsastuslajeihin, saati kilpaillut niissä. Näyttelykehässä Shalia tietysti loistaisi ihan omaa hohdokkuuttaan, mutta – vatsassa heittelehti – ratsastusluokka oli oma juttunsa…
Kännykkä piipahti ja Charlotte otti sen käteensä. Tuntui melkein sopimattomalta käyttää jotain niin nykyaikaista niin vanhassa paikassa.
Billyltä oli tullut vastausviesti.
Jos ne tuollaisen pisamanaamaisen rumiluksen aateloivat, minä jään Suomeen. Charlotte sekä tuhahti paheksuen, että naurahti. Hän yritti olla ajattelematta Lucasia. Billyllä ei ollut aavistustakaan...
Hän oli juuri kirjoittamassa jotain nasevaa vastaukseksi, kun äiti tuli takaisin.
”Haluatko, että mennään heti syömään kartanon puolelle vai heittäydytäänkö vuoteeseen ja torkutaan pari tuntia pois aikaerosta ennen illallista?” hän sanoi hieroen käsiään yhteen.
Uupumus tuntui raskaalta jaloissa ja vaikka kartanossa olisi varmasti hurjasti ihmeteltävää, mikään ei juuri nyt tuntunut houkuttelevammalta kuin pehmeä sänky ja untuvatyyny.
Lady Charlotten kauneusunien aika.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on May 25, 2019 14:08:43 GMT
Kauniit ja rohkeat 1.7.2016
Tämä on ollut kuin päiväunta! Sveitsissä on uskomattoman kaunista. Täällä on rauhallista ja siistiä, ihmiset ovat hiukan varautuneita, mutta erittäin sivistyneitä ja asiallisia. Wolfgang on vienyt minua eri taidetapahtumiin ja tapaamaan hienoja taiteilijoita. Tunnen olevani kamalan etuoikeutettu. Olen nyt myös täysin varma siitä, että aion panostaa kaikkeni syksyllä alkaviin taideopintoihini.
Von Zughtit asuvat Château Echlouven linnassa, joka toimii samalla myös taidemuseona. Se on kuulemma verrattain pieni, mutta minusta aivan valtava. Tässä on piirros, jonka tein linnasta. En olisi koskaan uskonut, että tänä päivänä on olemassa vielä vanhoja linnarakennuksia, joissa ihan oikeasti asuu joku! Sain lisäksi tietää, että von Zughtit ovat vanha aristokraattisuku! Jo heti ensimmäisenä päivänä tein kierroksen linnassa ja sain esitelmän sen kaikista vanhoista maalauksista, joita seinillä on hurjan paljon. Pystyn suorastaan aistimaan, kuinka ne henkivät historiaa, enkä voi olla miettimättä, millaisia ihmisiä niiden maalarit ovat olleet… tai millaisia tauluissa kuvatut henkilöt. Eräässä makuukamarissa erityisesti on taulu, joka jäi vaivaamaan minua. Se esittää surumielistä tyttöä, joka pitelee kuollutta lintua kämmenillään. Wolfgang kertoi, ettei ole tietoa, kuka maalauksen on tehnyt, kuka tyttö on tai onko häntä edes ollut olemassa.
Paikka on kaunis, mutta aika eristyksissä kaikesta ja hiljainen – mikä tosin ei haittaa. Täällä aika tuntuu kulkevan hitaasti, paljon hitaammin kuin kotona. Tai ehkä se johtuu vain tästä linnasta. Aivan kuin olisin ollut täällä jo vuoden. En vain nuku kovin hyvin, tuntuu kuin seinät puhuisivat. Lukuun ottamatta museoissa ja gallerioissa käyntejä, mielenkiintoisten ihmisten tapaamisia ja Wolfgangin seuraa sekä omaa maalaamistani, täällä tulee aika toisinaan pitkäksi ja yksinäiseksi. Ikävöin hevosia – varsinkin Africaa – niin paljon, että sattuu. Von Zughteilla ei ole eläimiä.
Kirjoitan Billylle vielä erikseen oman kirjeen.
Toivottavasti voitte hyvin! En malta odottaa, että pääsen takaisin kotiin.
Rakkaudella, Gillian
PS. Minulla on jotain uskomatonta kerrottavaa Lottelle! Kolmannessa Kittyn hänelle kännykkään lähettämässä kuvassa oli taidokas lyijykynäpiirros keskiaikaisen näköisestä melko kolkosta kivilinnasta. Gillian oli kirjoittanut Sveitsistä kirjeen Orange Woodiin ja sen perusteella häntä olisi voinut käydä kateeksi, ellei tässä olisi paraikaa itsekin saanut hetken verran elää kuin historiallinen ylimystö. Charlotte makasi mahtavalla vuoteella heidän majoitushuoneessaan ja kuunteli tasaista sateenropinaa vasten ikkunaa, josta aukeni näköala kartanon pihaan sekä sen takana oleville nummille. Huone oli siisti ja vanhanaikainen; seinät olivat puupaneloidut ja tapetoidut ja nurkassa oli pieni vesiallas, jonka ääressä äiti ehosti itseään. Altaan yläpuolella oli koristeellinen tekokultakehyksinen suurehko peili ja toisella seinustalla maalaus ratsusotilaasta, joka piteli koholla Iso-Britannian lippua.
Charlotte hymyili vinosti: hän oli kartanossa ja Gillian linnassa – kyllä Billyä nyt nakertaisi!
Minulla on jotain uskomatonta kerrottavaa Lottelle!
Charlotte luki jälkikirjoituksen uudestaan. Mitäköhän se mahtoi olla?
Hän halusi ottaa siitä selvää heti ja kirjoitti Gillianille tekstiviestin. Sitten hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan laittoi Billyllekin taas kiusaavan viestin.
Joko sait Prinsessa Gillianin kirjeen? Miten siellä, joko olet saanut ylennyksen röllipeikosta talonpojaksi tai jotain? ”Etkö aio laittautua?” äiti kysyi peilin äärestä pistettyään merkille jatkuvan puhelimen naputtelun.
”Mitä varten?”
”Päivällistä varten.”
”Miksi sitä varten täytyy laittautua?”
Äiti pujotti korvakorua. ”Nyt ei ollakaan missä tahansa, vaan hienossa kartanossa. Kyllä jo ihan ajan ja paikan henkeen kuuluu pistää vähän parempaa ylleen.”
Puhelin piippasi. Billyn viestissä oli kaksi hymiötä: nenä ja nokkahuilu.
”Ai mitä?” Charlotte, joka ei oikeastaan ollut kuunnellut, kysyi.
”Laita nyt ainakin jotain muuta päälle, kuin nuo kuluneet farkut ja huppari”, äiti sanoi.
Kartanolla oli muitakin syömässä. Varsinainen tapahtuma Hemsbury Horse Show alkaisi vasta seuraavana päivänä, mutta heidän tavoin pidemmän matkan osallistujia oli saapunut jo etukäteen. Sali, jossa he aterioivat, oli kuitenkin sen verran suuri, että jokainen yksittäinen ruokailija tai seurue istui niin kaukana toisistaan, että se oli jo lähes koomista.
Illallisen jälkeen äiti haaveili pääsevänsä näkemään kartanoa paremminkin ja lähti selvittämään asiaa. Charlottea kartanokierros ei niin paljoa kiinnostanut, mutta sen sijaan häntä oli alkanut taas jännittää: Shalian näyttelyluokka olisi jo aamupäivästä. Hän kipaisi sateen ali takaisin tallirakennukseen ja kävi katsomassa Shaliaa, joka vetisen sään ja huomisen puunauskilpailun takia ei päässyt ulos jalottelemaan. Se vaikutti hermostuneelta ja kiersi karsinassaan levottomana kehää, eikä suostunut ilahtumaan edes Charlotten tarjoamasta herkkupalasta.
Toivottavasti huomenna asia olisi toisin.
* Seuraava aamu Englannissa alkoi harmaana, muttei onneksi enää sateisena. Raskaiden pilvimassojen väleistä siivilöityi kauniita ja pitkiä valonsäteitä, jotka laikuttivat kaukaiset tummanvihreät nummet ja valaisivat niillä ruohostavat lampaat.
Kartanon aamupalalla oli tarjolla hedelmäsalaatista pekoniin ja munakokkeliin, mutta Charlotte sai alas vain kulauksen tuoremehua sekä puolikkaan marmeladipaahtoleivän. Hänen sörkkiessään sitä ronkelina, äiti luki paikallista sanomalehteä ja sirppi teetään, kun heidät yllätti ystävällinen käsi, joka laskeutui Alexiinan olkapäälle.
”Tossah!”
”Tervehdys”, Tossah hymyili ja äiti nousi ylös halaukseen. ”Ja hei, Lotte.”
”Moi.”
”Miten sinä meidät löysit?” äiti ihmetteli ilahtuneena ja viikkasi sanomalehden syrjään.
”Tulin vain katsomaan, onko kanttiinissa mitään tarjolla. Lapset ovat vielä unillaan autossa, mutta herätessään ovat nälkäisiä ja kiukkuisia”, Tossah sanoi ja äiti veti hänelle pöydän äärestä tuolin. Charlotte tipautti paahtoleivän lautaselleen ja häntä sitä vastoin ruoka oksetti.
Hoffit olivat tulleet Shropshireen seuraamaan tapahtumaa Pohjois-Yorkshirestä asti ja heidän kanssaan yhtä matkaa Alexiina ja Charlotte lähtisivät sen jälkeen sitten F&H Stablesiin.
”Voisit mennä jo laittamaan Shaliaa valmiiksi”, äiti sanoi Charlottelle huomattuaan, että aamupala jäi lyhyeen. ”Ennen kymmentä täytyy ilmoittautua, mutta minä voin tehdä sen, niin mene sinä laittamaan Shalia edustuskuntoon. Siihen menee kuitenkin aikaa, vaikka olisikin ollut loimi päällä koko yön sisällä.”
”Missä luokassa te olette mukana?” Tossah kysyi. Hänellä oli kädessään Horse Shown ohjelmavihkonen.
”Näyttelykehässä”, Charlotte mutisi. Hän nousi jäykkänä seisomaan ja toivoi, että voisi perua osallistumisensa. Ikävä kyllä he olivat matkanneet merten yli tänne vain tätä varten, joten se mahdollisuus oli todennäköisesti olematon.
”Varusteet ovat trailerissa!” äiti huikkasi hänen peräänsä.
Charlotte kietaisi heidän huoneessaan hiuksensa nutturalle ja veti ylleen perinteisen kisa-asun: valkoisen kauluspaidan ja sen päälle vihreän takin sekä vaaleat housut. Jottei sotkisi itseään, hän laittoi suojaksi vielä kevyen vedenpitävän tuulitakin. Ilmanala oli kolea, vaikka aurinko näyttäytyi aika ajoin, tosin vain lyhyinä pyrähdyksinä ennen kuin taas katosi pilviverhon taakse.
Tallissa oli enemmän ihmisiä kuin eilisiltana ja Shalia puuskutti sieraimet suurina, kun Charlotte tuli sitä katsomaan. Se oli piehtaroinut tai kenties nukkunut pahnoilla, sillä loimi ja jouhet olivat purun peitossa, joten Charlotte aloitti ensimmäisenä harjan siistimisestä.
Hän oli saanut melkein koko Shalian harjan letitettyä, kun äiti ja Tossah perheineen tulivat talliin. Adeksi oli yhtä pitkä ja mukava kuin aina ennenkin, ja niin Molly, Arthur kuin Tigerkin olivat kasvaneet aivan silmissä.
”Olet näyttelykehässä heti neljäntenä ja ratsastusluokassa kahdeksantena”, äiti sanoi ja ojensi hänelle numerolaput. ”Joko jännittää?”
”On jännittänyt alusta asti”, Charlotte kurisi ja pyöräytti viimeisen mustan nutturan Shalian harjasta paikalleen. ”Oksettaa. Heikottaa.”
”Niin kai, kun et syönyt aamupalalla juuri mitään. Tässä on omena”, äiti tyrkytti, mutta omena olisi maistunut paljon paremmin Shalialle, kuin Charlottelle.
”Kun on kaksi noin nättiä tyttöä estradilla, etteköhän voita ihan heittämällä”, Adeksi vitsaili ja taputti Shalian kaulaa. ”Voitte sitten ylpeinä viedä kotiin missinauhan, Best Beauty Hunter 2016...”
Tossah läiskäisi miestään rintaan.
Loppujen lopuksi Shalia ei pärjännyt kehässä niin hyvin, kuin Adeksi oli ennustanut. ”Kauniin ja ryhdikkään näköinen tamma”, tuomaristo arvioi, mutta siitä huolimatta Shalia ei yltänyt kolmeen parhaan joukkoon. Äiti epäili, että se johtui Shalian vielä pömpöttävästä vatsasta.
Ratsastusluokassa sen sijaan Shalia oli huomattavasti piristyneempi ja liikkui niin hyvin, että edes harvoin kotona Charlottesta oli tuntunut sen kanssa yhtä lupaavalta. Joko äitiysloma oli tehnyt terää tai sitten Shalia aavisti olevansa vierailla mailla ja halusi pistää parastaan.
Charlotte oli pelkkää virnettä, kun heidät otettiin vastaan kunniarivistössä.
He voittivat luokkansa.
Ehkä Englannille voisi sittenkin antaa mahdollisuuden.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on May 26, 2019 15:52:05 GMT
Kirjeitä ja laatikoita 1.7.2016 Kanadassa heinäkuu alkoi lämpimällä säällä ja rohkean alastomalla auringonpaisteella, toisin kuin Englannissa. Dewn, joka oli riisunut T-paidan yltään, pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Raicy kaivoi ruuveja reisitaskustaan.
”Pidä sitä lautaa siinä kohtaa, niin poraan sen kiinni...”
”Mitä te nikkaroitte?” Mischa ilmaantui Edin ja Jujen kanssa paikalle rannalta ja suikkasi nopean suukon Dewnin poskelle.
”Meille omaa postilaatikkoa.”
”Postilaatikkoa?”
”No niin, nyt poraan, älä liikuta siitä”, isä sanoi ja kumartui asettamaan ruuvia oikeaan kohtaan. Laatikko oli pelkkä puuboksi, jossa ei vielä toistaiseksi lukenut mitään. Raicy oli sahannut sen heille, Dewn koonnut ja yhdessä he olivat nyt kiinnittämässä sitä Centerien postilaatikon viereen tienvarteen.
Mischa räpytteli silmiään ja hymyili. ”Hmm… mitä varten?”
Porakone hurisi ja köhäisi ja lakkasi toimimasta. Isä ravisti sitä ja taputti pari kertaa ponnekkaasti.
”Mikä tälle tuli?”
”Akku loppu?”
”Ei. Se on rikki... Täytyykö taas käydä ostamassa uusi? Tai ehkä Thomasilla on lojumassa ylimääräisiä.”
”Haluaisitko sinä koristella? Maalata?” Dewn ehdotti Mischalle nostaen puulaatikon syliinsä isän tutkiessa porakonetta. Mischa tykkäsi aina kaunistaa asioita, mutta nyt hän vain hymyili kalsaasti.
”Kai sitten.”
”Isällä on maaleja ladossa. Ajattelin, että haluaisit...”
”Tuota, Dewn”, hän mutisi, kun Raicy melusi työkalupakin ääressä eikä kuunnellut, ”meidän pitää puhua.”
Dewn mietti nopeasti, oliko tehnyt viime aikoina taas jotain sellaista hevosiin liittyvää, joka saisi Mischan karvat pystyyn. Hän ei ollut kuin viettänyt laitumella tavalliseen tapaan aikaa Fifin kanssa sekä käynyt useamman kerran katselemassa Infernoa.
”Tietty. Ööh… Isä, tarvitsetko minua vielä?”
Raicy heilautti katsettaan kohottamatta kättään, ja Dewn nappasi aidalla roikkuvan T-paidan mukaan lähtiessään Mischan kanssa samaa matkaa. Aurinko hiveli hänen selkäänsä ja molemmat koirat läähättivät lämpimissä turkeissaan. Hellehattuinen Emily oli kanalassa keräämässä munia koriin.
”Oliko postia?” hän huikkasi heille.
”Ei.”
”Kummallista… Odotan tärkeää kirjettä, jonka olisi pitänyt tulla jo… Eilenkään ei tullut...”
”Gillianin kirje tuli eilen”, Mischa sanoi siihen ja, kun Dewn katsahti häneen yllättyneenä, selitti: ”Kitty näytti minulle. Siinä oli hieno piirros linnasta, jossa hän oleskelee.”
”Mikä kirje?” Emily ihmetteli ja niin ihmetteli Dewnkin, joka ei ollut kuullut saati nähnyt mitään linnapiirrosta tai muutakaan.
”Ai”, Mischa sanoi, ”etkö sinä ole nähnyt sitä?”
Dewn pudisti päätään.
”Täytyy kysyä Kittyltä. No… mistä sinä halusit puhua?” hän sanoi kohentaen laatikkoa sylissään, kun he Mischan kanssa jatkoivat pihan yli latoa kohti. Mischa puristi huulet yhteen. Se oli ele, jolla hän ilmaisi tyytymättömyytensä johonkin. Mutta sitten hän kuitenkin hymyili.
”Ei se ollut mitään. Saanko minä valita värit?” ja hän hypähti kepeästi ja tanssahteli edeltä latoon, jossa Raicy säilytti työvälineitään traktorin ja kaiken muun äitiä harmittavan rojun seassa. Dewn laski laatikon viileässä ladossa maahan ja katseli, kuinka Mischa etsi maalipurkkeja ja puhui ääneen, että aikoi maalata siihen kauniita kukkasia ja perhosia.
”Se tulee varmasti erottumaan hyvin jo rannalta asti”, Dewn vitsaili, ”ellet maalaa sitä niin riemunkirjavaksi, ettei postinjakaja edes tajua sen olevan postilaatikko.”
”Hei, voinko mä auttaa?” Kitty innostui laskeuduttuaan heinäparvelta.
”Tiedätkö missä maalit ovat?”
”Joo… Ainakin ne, millä puomeja maalattiin ystävänpäivänä, on tossa tynnyrissä.”
”Tiedätkö sitten, missä eilisen posti on? Gillianilta on kuulemma tullut kirje.”
Kitty näytti hetken hämmästyneeltä.
”Mä annoin Bellalle ne.”
”Postissa tuli siis muutakin? Mummi odottaa jotain kirjettä.”
”Joo – joo, oli siinä muutakin. En mä tainnut kattoa muita, halusin vaan heti nähdä Gillianin kirjeen… heh”, Kitty virnisti epävarmasti, ”se oli osotettu Centereille, mutta en voinu vastustaa kiusausta–”
”Täytyy sitten etsiä Bella”, Dewn hymähti. ”Tästähän salapoliisioperaatio tuli.”
Kitty ja Mischa löysivät maalipurkit ja Dewn jätti heidät yhdessä aukomaan niitä. Isabella oli pihalla keinumassa. Tummat hiukset ja pilkullinen mekko hulmusivat tuulessa. Dewn pysähtyi antamaan hänelle vauhtia ja kysyi samalla kadonneesta postista.
”Bob vei ne”, pikkutyttö sanoi suutaan mutristaen ja loukatun näköisenä. ”Hän vei ne ihan käsistä, vaikka sanoin, ettei saa.”
Robertin Dewn jäljitti seuraavaksi pellon laidalta kaivamasta kuoppia. Hänellä oli Emilyn puutarhalapio, jolla mätki maata sivuun. Hän oli jo kaivanut kymmenkunta isompaa tai suurempaa monttua, mutta näytti siltä, ettei jaksanut tehdä niistä kovin syviä. Hän oli siihen mennessä kääntänyt ympäri vain muutaman multaisen kiven.
”Mitäs puuhaat?” Dewn kysyi nojaillen aitaan. Robert vilkaisi häneen epäluuloisena, mutta vastasi sitten yhä työhönsä keskittyneenä: ”Etsin aarteita.”
”Minäkin etsin jotain”, Dewn sanoi. ”Tiedätkö mitään kadonneista kirjeistä?”
Hän ei saanut heti vastausta. Robert hylkäsi kaivauksensa siitä kohtaa ja siirtyi lähemmäs aitaa aloittamaan kahdennentoista kuoppansa. ”Kuulin, että ne on nähty viimeksi sinun käsissäsi.”
”Ne ovat pantti.”
”Mitä vasten?”
”Aarretta, joka kuuluu minulle”, Robert sanoi ja kairasi lapion niin syvälle maahan, kuin kykeni. ”Minä löysin sen, se kuuluu minulle ja nyt en saa sitä enää ikinä enkä tiedä missä se on. Aikuiset piilottivat sen.” Hän kohotti äkkiä päänsä ovela ilme kasvoillaan. ”Mutta voidaan tehdä vaihtokauppa. Jos sinä selvität, missä rasia on, minä annan kirjeet.”
”Jaa, en tiedä oliko postissa mitään minulle”, Dewn leikki mukana.
”Oli siellä”, Robert sanoi heti. ”Voin kertoa, mitä siellä oli”, ja hän alkoi luetella: ”kaksi tylsännäköistä laskua, kuori isoäidille, iso ruskea kirje Alexiinalle, valmiiksi avattu kirje Gillianilta ja kirje Dewn Centerille.”
Dewn yllättyi. Kuka hänelle kirjottaisi? Billykö? Tuskin. Ja kaikki hänen kaverinsa olivat juuri vierailleet sekä suosivat enemmän nykyajan viestintävälineitä, kuin kirjepostia. ”Voin myös kertoa, mikä niiden sisältö on”, jatkoi Robert ylpeänä.
”Avasitko sinä kaiken postin?” Dewn sanoi.
”Avasin, koska halusin nähdä, onko niissä mitään niin tärkeää, jolla on hyvä kiristää”, hän virnisti häijysti. ”Laskut olivat jostain rehuvälittäjältä ja vakuutuksesta, ja se avattu kirje–tai enpäs kerrokaan enempää. No? Tuleeko sitä vaihtokauppaa?”
”Täytyy käydä neuvottelemassa asiasta”, sanoi Dewn.
”Jos kerrot sedälle, minä poltan kirjeet!” Robert uhkasi heti ja heristi lapiota. ”Tai kenellekään, että ne ovat minulla! Poltan enkä kerro, mikä niiden sisältö oli!”
Juonikas poika. Dewn ei epäillyt, etteikö Robert voisi tehdäkin niin – vaikka sitten sen uhalla, että saisi Raicyltä selkäänsä.
Dewn taputti rintaansa.
”Vannon, että tämä salaliitto jää meidän väliseksemme. Lähden tästä nyt selvittämään ehtoihisi lukeutuvan rasian olinpaikkaa...”
Robert tuntui luottavan häneen ja näytti hyvin tyytyväiseltä jäädessään jatkamaan maanmylläystään. Dewn kävi Robertin asuttamassa huoneessa: katsoi lipaston laatikot, vaatekaapin kätköt, patjan välit ja lakanoiden sisukset. Hän pysähtyi miettimään, minkä piilon poika olisi voinut keksiä piilottaa kirjeet…
”Jokin hukassa?” isoäiti kysyi tullessaan isän kanssa sisälle, kun Dewn nosteli sohvatyynyjä ja kurkisti television taakse.
”Tavallaan”, Dewn raapi päätään. ”Tuota… Bob puhui jotain rasiasta.”
Emily lyllersi keittiöön ja sanoi hiukan luonnottoman kepeällä sävyllä: ”Rasiasta?”
”Aarteesta, jonka on kuulemma löytänyt.”
”Eikö sinulle ole kerrottu?” isä sanoi riisuessaan likaiset saappaat jaloistaan ja ottaessaan pois hattunsa. ”Bob kaivoi puutarhasta esiin vanhan rasian, jossa saattaa olla sisällä jotain, mutta sitä ei olla saatu vielä auki.” Raicy katsahti olohuoneen hyllylle. ”Joko olet laittanut sen jonnekin?” hän sanoi Emilylle.
”Sitäkö sinä haet, rakas?” isoäiti sanoi samalla kepeällä sävyllä laskiessaan munakorin tiskipöydälle. ”Se on hyvässä tallessa.”
”Missä se vekara nyt on?” isä kysyi silmäten olohuoneen nurkasta toiseen. ”Ei kai taas jossain pahanteossa?”
”Kaivamassa kuoppia pellonreunalla.”
”Kunhan ei mene pellolle...”, Raicy mutisi. ”Varmaan leikkinyt porakoneellakin ja rikkonut sen.”
”Oi ei”, Emily virkkoi siihen kasatessaan munia pahvirasiaan. ”Se oli Oliver.”
”Hetkinen, sanoitko, että hän kaivoi rasian esiin? Maasta?” Dewn varmisti äkkiä.
”Niin, puutarhasta.”
”Mistä tarkalleen ottaen?”
Robertin arkeologiset kaivaukset oli hylätty, kuopat jätetty niille sijoilleen, kuten pellolla lojuva puutarhalapiokin. Poikaa itseään ei näkynyt, kun Dewn meni puutarhaan ja talonseinustalla olevaan paikkaan, jossa kasvoi samoja turkoosinsinisiä kukkia, joita Mischa oli istuttanut heidän myllynpihaansa sen varjoisalle seinustalle. Hän kuopi pehmeää multaa paljain käsin ja kuinka ollakaan – vain melko ohuen maakerroksen alta pilkisti esiin jotain valkoista ja pian Dewn oli kaivanut esiin koko likaantuneen kirjekuorikasan. Ja kuten Robert oli sanonut, siinä oli mukana kaksi laskua, Gillianin kirje, Emilyn kirje, äidin kirje – ja kirje Dewnille.
Samassa Robert syöksyi jostain kuin torpedo ja karjuen vihaisena kuin leijona. Hän syöksyi suoraan päin Dewniä, joka horjahti, mutta ehti kuitenkin väistää niin, että poika kompuroi hänen ohitseen ennen kuin kääntyi ja rynnisti uuteen iskuun kuin punaista nähnyt raivostunut sonni. Dewn nosti kirjenivaskan korkealle päänsä yläpuolelle.
”Ei! Anna! Eiii!” Robert hyppi ja pomppi ja talloi hänen varpaitaan. ”Ei! Tämä on petos! Ei!”
Ravisteltuaan suurimman osan mullasta irti kuorista, Dewn vei vyyhdin taloon tarjolle Robertin vastustelusta, pettymyksestä ja kiukusta välittämättä.
”Oh, sinä löysit postin!” Emily ilahtui.
”Miksi nämä ovat multaisia?” isä ihmetteli, kun Dewn ojensi hänelle laskut.
”Pitkä juttu”, Dewn hymähti. Hän kiskaisi paperin kuorestaan esille ja lysähti sohvalle.
Mutta se ei ollutkaan varsinaisesti kirje. Se oli kutsu.
Teidät on kutsuttu illallistamaan Colt Amen Villan kartanolle seuraavana lauantaina yhdeksäs päivä heinäkuuta. Toivottavasti pääsette tulemaan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Säänkestävä stetsoni ja hyvä hevonen - siinä on kaikki, mitä cowboy tarvitsee.
Viestejä: 134
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Jun 4, 2019 10:22:08 GMT
Tärpätti 1.7.2016 Raicy istahti pöydän päähän ja alkoi aukoa laskuja.
”Paalihinta on taas noussut.” Hän hieroi otsaansa. ”Naurettavat kuljetuskulut. Mutta kun ei kukaan paikallinen viljele luonnonmukaista heinää, jota voisi ostaa. Jos olisi enemmän peltoalaa, niin viljelisi itse.” Hän otti seuraavan likaisen kuoren käteensä. ”Miten isä oikein pärjäsi tuolla yhdellä maatilkulla?”
”Meillä oli vähemmän hevosia”, Emily hymisi kaataessaan hänelle kahvia.
”Ja taas älyttömän suuria vakuutussummia. Alexiina ei sitten uskonut, kun käskin kilpailuttaa tarjoajia...”
”Ei kai meillä rahahuolia ole.”
”Tällä menolla se päivä vielä koittaa. Kaiken maailman turhia matkojakin sitä sitten pitää tehdä. Hevosten lennättäminen ei ole mitään halpaa lystiä. Enkä ymmärrä mistä saamme pääoman opiston alulle panemiseen”, Raicy sanoi pessimistisesti. Hänen katseensa oli nimittäin osunut laskupinkan alla olevaan isoon, ruskeaan kuoreen, jonka yläkulmassa oli tuttu logo. ”Henkilöstön palkkaaminen, materiaalit ja kokonaisloppukustannukset, jotka uppoavat maneesin ja tallin remonttiin...” Totta kai hän halusi tukea vaimoaan, muttei silti voinut mitään sille, ettei nähnyt hevoskoulun perustamista tilalle kannattavana yrityksenä. Itse asiassa, mitä enemmän hän oli sitä viime aikoina taas pohtinut, sitä järjettömämmältä ajatukselta se oli alkanut tuntua. Alexiina ei toisinaan osannut lopettaa ajoissa, vaan hänen oli ikään kuin pakko nähdä loppuun saamansa ideat – vaikka sitten nekin, jotka olisi voinut pienellä päättelyllä jo etukäteen todeta tappiollisiksi.
Ja kuinka paljon lisätyötä se teettäisikään! Raicy ei ainakaan laittaisi lusikkaansa siihen soppaan.
Hän ei jaksanut perehtyä laskujen erittelyyn sen tarkemmin. Pitkä ura finanssialalla oli aiheuttanut hänelle numerokammon. Hän pisti laskut takaisin kuoriinsa ja viskasi ne eteenpäin ruokapöydällä kuin päästäkseen eroon jostain epämiellyttävälle haisevasta, ja tarttui sitten kahvikuppiin.
”Pitäisikö tämä avata?” hän sanoi ruskeasta kuoresta. Se oli osoitettu Alexiinan nimelle.
”Mistä se on?” äiti kysyi hajamielisesti samalla, kun oli uppoutunut omaan kirjeeseensä.
”No sieltä himpskatin lautakunnasta.” Hän kurtisti kuorelle kulmiaan, kuin se olisi tehnyt jotain moitittavaa ja siirsi sen sitten syrjään. Alexiina haluaisi varmasti itse ensimmäisenä tietää sen sisällön. Varsinkin, jos se olisi uusi ratkaisupäätös.
”Ah, kuinka mukavaa”, Emily sanoi. ”He hyväksyivät sen. Hyvin mukavaa, hyvin mukavaa.”
”Niin minkä?”
”Luomupatentin hunajalleni.” Äiti hymyili vaatimattomasti. ”Alan myydä sitä kylätorilla.”
”Missä välissä sinä sellaisenkin olet hankkinut?” Raicy ihmetteli.
”Kyllä sitä ehtii paljonkin”, Emily sanoi. Hän taitteli kirjeen huolellisesti takaisin kuoreensa ja Raicy katseli toimitusta omissa ajatuksissaan.
”Sinun pitäisi saada levikkiä laajemmalle”, hän mietti ääneen. ”Kylätorilla käy vain paikallisia. Mutta jos saisit isommat markkinat… ja samoin vihanneksille ja kananmunille…” Äkkiä hän sai idean, idean, joka tuntui kyllä enemmän sellaiselta, jonka Alexiina olisi voinut keksiä. ”Nettikauppa!” hän sanoi.
Emily kohensi hämmästyen silmälasejaan.
Raicy nojautui eteenpäin tuolissa ja iski kyynärpään pöydälle sormi tärkeänä pystyssä.
”Nettikauppa. Saat isommat markkinat. Ihmiset arvostavat tänä päivänä luomutuotteita, haluavat vastuullisesti viljeltyä ja tuotettua puhdasta lähiruokaa. Voisimme myydä sitä muuallekin Yukoniin.”
”Perheen tarpeisiin kasvattamisessa on jo tarpeeksi ja se, mitä yli jää, tulee säilöttyä tai hyvin myytyä torilla naapureille”, Emily totesi ja korjasi multaiset kuoret pois pöydältä.
”Aivan – kuinka paljon enemmän voisimmekaan myydä… Hintaakin voi hyvällä omatunnolla vähän pyytää… Rakennetaan sinulle kasvihuone puutarhaan niin saat tomaatitkin paremmin kasvamaan. Ajattelepa, äiti, sitä kannattaa yrittää! Nuoret voivat varmasti auttaa pistämään sinulle sellaiset sivut internettiin pystyyn.”
”Internettiin?” Emily naurahti hämmentyneenä. ”Minä osaa sellaista käyttää.”
”Nuoret opettavat. Vai mitä, Dewn? Dewn?”
Poika oli istunut hiljaa sohvalla ja hätkähti. ”Jeah?”
”Mitäs sinulla on siinä?” Raicy kysyi huomattuaan Dewnin kädessä kirjeen, joka oli vetänyt tämän kovin vaiteliaaksi. ”Saitko huonoja uutisia?”
Dewn ravisteli kädellä tukkaansa. ”Ei… Niin, mitä te puhuitte?”
”Sinä ymmärrät internetin päälle meitä paremmin. Isoäiti haluaa aloittaa kotitilan tuotteiden myynnin netissä–” (”Vai haluan minä”, Emily tuhahti taustalla) ”–ja te osaatte varmaan luoda hänelle sellaiset sivut?”
”Parempi kysyä joltain muulta”, Dewn sanoi. ”Minä en juuri istu koneella tai tiedä kotisivujen teosta mitään. Lotte varmaan osaa.”
Raicy oli tyytyväinen ideaansa. Ei pelkästään sen takia, että he saisivat pientä hilloa, raha oli toissijaista, vaan tämäntapainen puuhailu ja omistautuminen voisi olla juuri sitä, mikä auttaisi äitiä ja tekisi hänelle hyvää – pitäisi hänen mielensä virkeänä. ”Tuota”, Dewn jatkoi vielä, ”kuka nykyään asuu Colt Amen Villassa?”
”Herra Madclock”, Raicy vastasi yllättyen hieman aiheenvaihdosta. ”Tai kuka sitten todellisuudessa lieneekin. Sitähän ei tiedetä. Kuinka niin?”
”No kun tuota… Sain kutsun kartanolle...”, Dewn mutisi. Hetken oli hiljaista, sillä Raicyltä vei jonkin aikaa tajuta, mitä oli juuri kuullut.
”Mitä?” hän pärskähti sitten. ”Kutsun kartanolle? Colt Amen Villan kartanolle?” Dewn ojensi hänelle kirjettä ja Raicy ponkaisi ylös penkistään repäisten sen käteensä. ”Ei voi pitää paikkansa. Miksi sinä sinne saisit kutsun?” Mutta totta se oli. Hän luki lyhyen kutsukirjeen monta kertaa. Hän ei uskonut silmiään. ”Mitä tekemistä sinulla sen paikan kanssa on?” Olihan Ififlamma tietysti sieltä, mutta siitä oli jo useampi vuosi. Ja Samuel Madclock, Fifin pojalleen antanut hevosen entinen omistaja, kuollut.
Dewnillä ei näyttänyt olevan vastausta.
”No, sittenhän kerrot meille, millainen tämä uusi kartanonherra on”, sanoi Emily.
”Minun kannattaa siis mennä?” Dewn kysyi epävarmana haroen hiuksiaan.
Raicy silmäsi häntä, sitten taas kirjettä, sitten taas häntä ja kirjettä ja ojensi sen takaisin.
”Miksi ei?” hän sanoi. ”Vaikka onkin ihme heppu, kun ei omalla nimellään ja naamallaan julki tule, niin ei hänestä muuta huonoa sanottavaa ole. Ja hän on tehnyt paljon meidän ja monen muun kyläläisen hyväksi.” Ja kuten Emily oli sanonut, nyt heillä olisi tilaisuus vihdoin saada selville, kuka tämä mies oikein oli.
Dewn tuijotti nimeään kuoren päällä. Raicy tarkkaili häntä ja ihmetteli asiaa suuresti. Eihän Dewn ollut ollut edes vuoteen kotona, kun kaikki suurimmat paljastukset kartanosta olivat tapahtuneet. Miksi siis juuri hän oli saanut kutsun? Se ei käynyt järkeen… ”Eihän sinulla ole mitään sen kanssa tekemistä?” hän sanoi vielä varmistaen. Dewn kohotti katsettaan ja näytti hämmentyneeltä, aukaisi suunsa, mutta Emily virkkoi:
”Tässä perheessä on aina ollut erikoiset välit Colt Amen Villaan.” Hän hymyili salaperäisesti ennen kuin liihotti keittiöön päin. ”Jo minun nuoruudessani siellä käytiin tansseissa ja–”
”No, minä lähden tästä nyt käymään Thomasin luona ja kysymässä häneltä porakonetta”, Raicy sanoi hörpäten kahvinsa loppuun.
”Odotahan”, Emily sanoi, ”vie Marylle tämä.” Hän toi kangastetulla korkilla suljetun lasipurnukan, jonka sisässä oli kultaista jäykkää nestettä. ”Uusinta luomuhunajaani, johon on sekoitettuna sembraöljyä. Erinomaisen terveellistä odottavalle äidille.”
”Minä vien”, Raicy lupasi. Hän katsahti vielä Dewniin. ”Kumma juttu. Olen edelleen ihmeissäni, miksi sinä sait kutsun. Pakko sen on liittyä Fifiin”, hän päätti, ”miten muutenkaan?”
”Niin varmaan...”, sanoi Dewn ja hieroi taas takaraivoaan.
Raicy poikkesi latoon ennen Jordaneille lähtöä tarkistamaan vielä kerran, ettei hänellä varmasti ollut toista porakonetta, mutta ennen kuin hän ehti sinne asti, kuului ladon sisältä huudahduksia ja pyörivää kolinaa.
Kuin tuulispää, maaliroiskeinen ja palavasilmäinen Robert juoksi häntä vastaan. Reagoiden nopeasti, Raicy astui pojan eteen estäen tätä ryntäämästä tiehensä. Robert syöksähti yrittäen ohi toiselta puolelta, mutta Raicy levitti käsivartensa. Poika heittäytyi alas sujahtaakseen hänen jalkojensa välistä, mutta silloin Raicy nappasi häntä olkavarresta.
”Robert!”
”Aih, päästä irti!”
”Mitä sinä teet?”
”Raicy?” ladosta kuului. Raicy raahasi pojan kanssaan traktorin taakse, missä hänen eteensä avautui riemunkirjava näky – tosin riemu siitä puuttui: likainen lattia, osa seinästä ja tavaroista oli värikkäiden maalitahrojen peitossa, samoin kuin kaksi surkeaa naista, jotka riiputtivat pensseleitä käsissään. Kitty pyöräytti kumolleen menneet maalipurkit oikein päin; niistä oli valunut lammikot sinistä, keltaista, valkoista ja vihreää pitkin lattiaa. Pistävä maalinkatku leijui kaikkialla.
”Robert”, Raicy ärisi ymmärtäen ilman selitystäkin, mitä siellä oli tapahtunut. Hän puristi pojan käsivartta tiukemmin ja tämä ähkäisi, mutta piti itsepintaisesti uhmamielisen ilmeen. Hän yritti nykiä itseään irti. Raicy ravisteli häntä. ”Miksi sinä näin teit?”
Mischa pyyhki maalia kasvoiltaan. Hänen huolella puiseen laatikkoon taiteilemansa kukkakuvioinnit olivat pilalla.
Robert puristi suunsa kiinni.
”Robert”, Raicy toisti vaarallisella äänellä.
”Minä haluan aarteen takaisin”, poika mutisi ja vältteli kaikkien katseita. Hän kiskoi taas kättä.
Raicy suoristi selkäänsä. ”Rasia ei ole sinun.”
”Minä löysin sen!”
”Meidän pihastamme. Asia on loppuunkäsitelty. Ja sinä lopetat tämän pelleilyn tai isäsi tulee hakemaan sinut pois! Tämä on varoitus!”
Kyynel nousi Robertin silmänurkkaan, mutta ilme ei värähtänyt. Hän nojasi koko painollaan Raicyn otetta vasten, pää toiseen suuntaan käännettynä. ”Nyt autat siivoamaan tämän sotkun ja pyydät heiltä anteeksi tai saat heti lähteä pakkaamaan reppuasi. Ymmärsitkö?” Raicy sai vastaukseksi epämääräistä muminaa. ”Ymmärsitkö?” hän toisti tiukasti.
”JOO!” Robert karjaisi ja Raicy laski hänet irti. Poika horjahti, muttei lähtenyt karkuun. Hän hieroi nirhaumaa käsivarressaan ja pälyili vähän punertavin silmin Raicyn vyönsoljen ja Kittyn ja Mischan jalkojen suuntaan. Raicy nyökkäsi Kittylle merkiksi ja tämä nosti kätensä lanteilleen omaksuen hyvin opettajamaisen ilmeen.
”Selvä, pikku hirviö.” Kitty harppasi kaltevan hyllykön eteen ja nosti sieltä painavan metallipurkin, jonka tömäytti maahan Robertin eteen. ”Hae Emilyltä rättejä ja juuriharja ja siinä on tärpättiä.”
Sillä välin Raicy kalusi omat työkalupakkinsa ja pari laatikollista nauloja ja ruuveja ja muuta sekalaista tavaraa, muttei löytänyt porakonetta tai siihen sopivia varaosia. Hänellä oli ollut laadukas, erittäin hyvä ja monitehoinen porakone, jota nyt muisteli haikeasti ja, jonka Jared Tomford oli varastanut, eikä hän ollut saanut sitä takaisin poliisin takaisin takavarikoiduista varastetuista esineistä huolimatta. Raicy mietti äkämystyneenä kaikkia niitä harmeja ja vahinkoa, jonka heidän tilalleen päässeet häiriköt saivat aikaan ja vilkaistessaan tärpättipurkissa juuriharjaa liottavaan Robertiin, ei voinut olla pohtimatta, tulisiko hänen veljenpojastaan samanlainen alamaailman rikollinen kuin Jared Tomford. Miten sen voisi estää? Ja olisiko se edes hänen tehtävänsä; eikö se olisi pojan surkean oman isän vastuulla?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 994
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jun 8, 2019 13:04:38 GMT
Kartanoita 3.7.2016 Kartano jäi taa, mutta nummet jatkuivat. Hemsburyssa vietetyn viikonlopun jälkeen, he istuivat jälleen autossa matkaten Englannin maaseudun ja kaupunkien halki seuraten Hoffien takavaloja kohti Pohjois-Yorkshireä. Charlotte hiveli hänen ja Shalian voittamaa silkkistä ruusuketta sormissaan maisemien vilahdellessa ohi ja otti siitä kuvan lähettääkseen Billylle:
Katsopas tätä. Kuka onkaan kaunis, aatelinen ja – vieläpä voittaja! Hänet oli menestyksen myötä täyttänyt miellyttävä olotila, jota ei jatkuva sadekaan saanut enää lannistettua. Vasta nyt hän oli todella alkanut nauttia tästä reissusta.
Niin… Shalia on, luki Billyn näsäviisaassa vastausviestissä.
Charlotte naurahti.
Oli hassua, mutta kaukana kotona hän ei äkkiä niin välittänytkään kaikista niistä asioista, jotka oli sinne jättänyt keskeneräisinä. Kaikki ne kysymysmerkit, jotka odottivat häntä selvittämään salaisuuksiaan, saivat juuri nyt vain olla, kun he ajoivat yhteisymmärryksessä tässä hiljaisuudessa, jossa ei tarvinnut sanoa sanaakaan.
Alexiinan päässä asiat olivat toisin. Poissaoleva katse edessä olevassa tiessä, hänen mielensä laukkasi huolestuttavissa murheissa. Hän tiesi, että kotiinpaluuta odottaisi se raskas päätös, joka ei jättänyt häntä rauhaan, vaan tuntui painona rinnassa. Ei kai oikean ratkaisun pitänyt tuntua näin pahalta?
Charlotten laitettua puhelimensa pois, vaiteliaisuuden rikkoi vaihteeksi Alexiinan kännykkä, joka pärähti helkkäämään kojelaudalla.
”Hei”, hän vastasi siihen lempeästi, helpottuneena häiriöstä, joka katkaisi ahdistavan ajatuskierteen. ”Miten siellä sujuu?”
Raicyn ääni kuului auton kaiuttimista. Se kuulosti paksulta ja uniselta.
”Sujuu, miten sujuu. Missä te olette?”
”Matkalla Tossahin ja Aden luo. Et kai sinä soita yötä vasten?”
Raicy kuittasi väitteen mutinalla, että ei se nyt niin, mutta se ei ollut kovin vakuuttavaa. Aikaero kotiin oli yhdeksän tuntia.
”No, soitin nyt kuitenkin. Sain Oliverin petiin vasta hetki sitten… Hän on nukkunut huonosti. Ikävä äitiä. Niin hän sanoi.”
”Oliver sanoi?” Alexiina nauroi.
”Hän oppi puhumaan ja ensimmäinen sana oli ’äittä’.”
”Eihän!” Alexiina riemastui ja lämpö valtasi hänet, sekoittuen kaipuuseen, jossa halusi syleillä pientä poikaansa ja painaa tämän rintaansa vasten. ”Kuinka en ollut kotona kuulemassa, kun poikamme puhuu ensimmäiset sanansa?” hän harmitteli.
”Voit olla sitten kuulemassa, kun hän oppii sanomaan ’isä’. Vielä se ei kuulu hänen sanavarastoonsa...”
”Miten ihanaa! Anna hänelle hurjasti suukkoja äidiltä… sitten, kun herää. Ja mene sinäkin nukkumaan, ethän muuten jaksa pyörittää huushollia”, Alexiina sanoi hellästi.
”On muutakin. Toinen poika sai kutsun Colt Amen Villaan.”
”Anteeksi?” Alexiina sanoi rahisevalle autoradiolle ja Charlottekin käänsi päätään ikkunasta.
”Herra Madclock kutsui Dewnin kartanolle tulevana viikonloppuna.”
Alexiina ja Charlotte vaihtoivat hämmästyneen katseen.
”Miksi–?”
”Ai miksi juuri Dewnin? Hyvä kysymys”, Raicy sanoi. ”Sen on pakko liittyä Fifiin.”
”Niin on”, Alexiina oli samaa mieltä, ”mutta silti, miksi näiden vuosien jälkeen…? Mitä jos… Ei kai uusi omistaja halua sitä takaisin?”
Radio oli hetken hiljaa.
”Jaa”, Raicy sitten virkkoi hitaasti. ”Niin muuten. Se olisi aika outoa, mutta voihan se olla. Samuel antoi Fifin Dewnille vähän hämärästi. Kuka ties?”
”Voi kurjuus”, Alexiina huokasi.
”No, ei sitä anneta, että ei siinä.” Jopa huonon kommunikointiyhteyden läpi, jossa ei voinut nähdä toisen kasvoja, Raicyn äänestä oli kuultavissa – oliko se peräti isällistä ylpeyttä ja kiintymystä – sävy, joka sai Alexiinan äkkiä kaipaamaan palavasti myös miestään ja tämän voimaiselta hieltä tuoksuvaa kainaloa, johon käpertyä. Ififlammasta, jota Raicy oli niin aikanaan vastustanut, oli tullut yksi tärkeimmistä tallin hevosista ja Raicyn suosikeista. Kunpa Infernosta voisi sanoa samaa.
Alexiinan mieli synkkeni taas.
”On vielä muutakin”, Raicy jatkoi ja kuulosti tukahduttavan haukotustaan. ”Sait kirjeen niiltä tarkastajilta–”
”Päätöksen?” Alexiina hengähti ja hänen sydämensä alkoi takoa.
”Avasin sen ja katsoin, koska ajattelin, että kerron sinulle siitä vasta, kun tulet takaisin–”
”No?”
”He haluavat vain toimitettavaksi lisää jotain asiakirjaliitteitä.”
Alexiinaa sykähdyttänyt äkillinen into hiipui.
”Ai. No… minä katson sitä sitten tosiaan, kun pääsen kotiin.”
”Robert on oikea maanvaiva”, puuskahti Raicy yllättäen. Hän kuulostikin rasittuneelta. ”William voisi hakea hänet pois ja tuoda Billyn takaisin.”
”Lottehan on ollut Billyyn yhteydessä”, Alexiina sanoi ja kääntyi Charlotten puoleen kutsuen tämän mukaan keskusteluun. ”Etkös sinä ole tekstaillut hänen kanssaan?”
”Joo, mutta ei mitään ihmeellistä...”, tyttö mutisi.
”Onko hän sanonut, milloin on tulossa takaisin kotiin?”
”Ei...”
”Onko Lottekin siinä? Miten kisoissa meni?”
”Ihan hyvin”, tämä sanoi vaatimattomasti.
”Ihan hyvin”, Alexiina hymähti, ”heillä meni loistavasti! He voittivat hienon, ison ruusukkeen.”
”Niin vai? Sillä lailla”, Raicy kommentoi ja Charlotte kääntyi takaisin ikkunan puoleen itsekseen hymyillen. Taustalta kuului lapsen itkua ja Raicyn syvä huokaus. ”Oliver heräsi.” Hänen äänensä meni kauemmaksi, kun hän lohdutteli nyyhkyttäjää. ”Ei hätää… ei hätää. Tässä on äiti.”
”Oliver?” Alexiina sanoi puhelimeen. Itku taukosi. ”Hei, Oliver. Me ollaan siskon kanssa matkoilla vielä, mutta tullaan pian kotiin. Yritäthän nukkua, kultapieni?” Pian tämän jälkeen hän toivotteli hyvät yöt myös miehelleen ja sitten puhelun loputtua hän ja Charlotte vajosivat taas hiljaisuuteen, jossa auto halkoi sateen läpi tietä eteenpäin.
”Vai Colt Amen Villaan”, Alexiina virkkoi kotvasen kuluttua. Charlotte näytti vakavalta eikä sanonut mitään. ”Erikoista… Tuo salaperäinen kartano. Mitäköhän he Dewnistä haluavat? Mitä sinä tuumaat?”
”Jos se on neiti Fedell, miksei hän kutsunut minua?” mutisi Charlotte kuulostaen vähän loukkaantuneelta.
”Neiti Fedell?” Alexiina sanoi. ”Mistä sinä sellaista olet saanut päähäsi?”
Mutta tyttö kohautti olkaansa.
Volence-joen vartta seurasi vaahteroiden reunustama hiekkatie, joka päättyi takorautaportteihin. Niiden takana aukeni F&H Stablesin pyöreän muotoinen pihamaa ympärillään harmaat kivirakennukset ja soraisten kävelyväylien keskellä läntissä vihreää nurmea kasvoi vinkura vanha omenapuu yhä paikoillaan. Päärakennus ei ollut mikään kartano eikä lähellekään mitään hulppean Hemsbury Hallin kaltaista; vähän rapautunutta kiviseinää kipusivat villiintyneet muratit ja osa ikkunakarmien pielistä näyttivät lahonneilta. Silti komea kukkien väriloisto etupihalla korvasi sen puutteita. Kaikki oli lähes samanlaista, kuin heidän aikanaan, paitsi pihaan pystytetyt lastenkeinut, isommat tarhat sekä uusi pieni puuvajan tapainen ulkorakennus.
Aden katumaasturi kaartoi ensimmäisenä talon eteen omalle paikalleen ja Alexiina väänsi ratista heidän autonsa siihen viereen. He nousivat ulos yhtä aikaa. Pojat säntäsivät heti toisiaan tuuppien ja kinaten kohti keinua, Molly jalkautui siististi ja pyöräytti silmiään.
Alexiina katseli isoja kullankeltaisia erikoisen näköisiä hevosia tallin takana siintävällä laitumella. Tossah ja Adeksi olivat ensimmäisiä eurooppalaisia, jotka olivat aloittaneet Venäjältä tuoduilla kantahevosillaan äärimmäisen harvinaisen anastafjahinrodun jalostuksen. Ne näyttivät majesteettisilta lumivalkeat pitkät kiharaiset harjat kevyessä tuulessa hulmuten.
”Katsopas noita”, hän sanoi Charlottelle. ”Upeita.”
”Onko nuo nyt sitä samaa rotua kuin Castro?” Charlotte sanoi siristäen arvioiden silmiään hevosten suuntaan. ”Ei ihme, että ne antoivat sen meille – eihän se ole minkään näköinen noiden rinnalla. Varmaan maanantaikappale.”
”Hys”, äiti kuiskasi suupielet nykien, kun Tossah hääräsi viereisen auton takakontin ääressä.
”Arthur, Tiger!” tämä huusi lyödessään peräluukun kiinni ja suoristaessaan selkänsä molemmissa käsissään painavat kassit. Tossah kääntyi Alexiinan puoleen. ”Päiväteelle sitten?” hän sanoi heille eikä onneksi ollut kuullut Charlotten kommenttia.
Seuratessaan Tossahia peremmälle sisään taloon, Alexiina katsahti vielä laitumelle. Voikot hevoset toivat hänen mieleensä Fifin ja sitten Infernon ja ahdistus puristi jälleen sydäntä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jul 1, 2019 9:05:32 GMT
Herstory 3.7.2016 Ninthwoodista suunnilleen 1300 kilometriä kaakkoon, tuulisella kukkulalla, seisoi ylhäisessä yksinäisyydessään vanha pieni kivilinna, jonka karulla pihalla ei kasvanut kuin muutama puu. Puutarhaa ei ollut, ei komeita ruusupenkkejä tai perennoja kuten Rosevillagessa, tai vänkyräisiä omenapuita ja pensaita, kuten F&H Stablesissa. Sen kolkoilla käytävillä oli hiljaista, huoneissa veti ja seiniltä tuijottivat tylyt, tiukat maalatut kasvot seuraten harhailevan eksyneen ohikulkijan perään.
Gillian oli taas eksynyt Château Echlouven käytäville etsiessään sen viihtyisää kirjastoa, jonka Wolfgang oli esitellyt hänelle jo ensimmäisinä päivinä. Sieltä sai parhaimman nettiyhteyden ja kiinnostavien kirjojen keskelle uppoutui mielihyvin kuluttamaan aikaansa, kuten myös ihastelemaan akvaariossaan äänettöminä sulavasti liikuskelevia pieniä kaloja. Hän ei vieläkään hahmottanut rakennusta sisältä käsin ollenkaan ja oli niin monia huoneita, niin monia käytäviä ja suljettuja ovia, joita hän ei ollut nähnyt tai tutkinut.
Ei olisi pitänyt lähteä arvailemaan reittiä kylpyhuoneesta, vaan palata ensin omaan huoneeseen tai aulaan. Gillian katsoi olkansa yli, muttei saanut koppavia taulujen aristokraatteja kiinni vilkuilusta. Hän hieroi käsivarsiaan vilusta.
Linnassa aika kulki erillään muusta maailmasta – tai ehkä se oli kokonaan pysähtynyt. Ehkä kaappikellojen viisarit pyörivät tyhjää ympäri. Aina, kun he poistuivat Château Echlouvesta ja poikkesivat kaupungille ja ihmisten ilmoille von Zughtien hienossa autossa, se tuntui suorastaan ufoteknologialta, uskomattomalta harppaukselta kauas tulevaisuuteen.
”Voit käyskennellä ja tutustua paikkoihin”, Wolfgang oli sanonut. ”Jos joku huone tai paikka nyt sellainen sitten olisikin, johon ei olisi soveliasta mennä, niin et sinne pääsisikään, sillä ovet olisivat lukossa.”
Gillian ei yhtään epäillyt, etteikö tällainen historiallinen vanha linna kätkisi sisäänsä salaisuuksia, kuten romanttisissa romaaneissa ainakin, mutta hän ei ollut perusluonteeltaan nenäkäs tai suuremmin utelias; eikä siis hamuillut urkkimaan joka oven taakse, vaikka siihen olisi sitten suopean luvan saanutkin.
Joskus salaisuudet kuitenkin etsivät tiensä tyrkylle aivan itsekseen.
Gillian oli saanut ohjeet soittaa Wolfgangille, mikäli sattuisi menettämään suuntavaistonsa – joka tuntui karkaavan häneltä helposti. Mutta soitettuaan viimeksi edellisiltana, kun ei löytänytkään yöpuulle käymisen jälkeen enää vessaan, ei kehdannut heti vaivata enoaan taas eksyttyään.
Silti hän katsoi huolestuneena ikkunasyvennyksiin ujutettuja kuivakukkamaljakoita ja puuveistoksia, jotka eivät tuntuneet tutuilta. Vaikka utelias ei ollutkaan selvittämään salaperäisten huoneiden tarkoituksia, kaikki koristeellinen ja taiteellinen häntä sitä vastoin kiinnosti: hän olisi kyllä painanut mieleensä patsaat ja maalaukset ensinäkemältä, ja nämä vaikuttivat ennestään tuntemattomilta.
Käytävä, jota hän kulki, päättyi oveen. Koreat pariovet vaaleaksi maalatuin ja kuvioiduin raamein olivat suljetut: jos ne olisivat lukossa, hänen olisi käännyttävä ja palattava pitkä pätkä takaisin päin ja koetettava arvata, mistä väliköstä olikaan tälle käytävälle päätynyt.
Gillian ojensi kätensä ja tarttui kolkutinmaisiin kahvoihin yhtä aikaa – hän painoi ne alas ja ovi aukeni vastaanpanematta. Toiselta puolen avautui avara, kevyesti, mutta juhlallisesti sisustettu tilava huone, joka oli ilmeisesti jonkinlainen oleskelupaikka: huoneessa oli valkoinen kivinen uudemman tyylisuuntauksen takka – juuri nyt kylmänä ja mustana – sekä muutama nojatuolia, piano, pelipöytä ja kapeita kirjahyllyjä, joissa oli kuitenkin enimmäkseen koriste-esineitä. Pieni kristallikruunu roikkui keskeltä kattoa ja kapeakarmiset hienostuneet ikkunat loivat huoneeseen ulkoa pilviseltä taivaalta kalpeaa luonnonvaloa; niiden edessä olivat siisti nahkasohva sekä useampi viherkasvia. Huone oli kaiken kaikkiaan valoisa ja äkkisilmäyksellä miellyttävä.
Gillian astui ujona peremmälle.
Tässä huoneessa hän ei ollut käynyt. Ovet eivät kuitenkaan olleet lukossa, joten siinä ei pitäisi olla mitään väärää, että hän käyskentelisi täällä pienen hetken ennen kuin palaisi samaa tietä takaisin – niin ajatellessaan, hän harmikseen huomasi, että isosta huoneesta sen toisesta päädystä pianon takaa näyttivät lähtevän samanlaiset kaksoisovet jonnekin muualle.
Hän käveli ikkunoiden eteen katsomaan niistä ulos, muttei tullut siitä hullua hurskaammaksi sen suhteen, missä päin linnaa mahtoi olla. Tässä huoneessa ei ollut kuin kaksi taulua, mikä oli poikkeus Château Echlouvea muutoin somistaviin maalauksiin joka puolella. Hän kiersi sohvan päästäkseen niitä lähemmäs, kuten tarkasti huolellisesti jokaisen maalauksen, johon linnassa törmäsi. Wolfgang oli esitellyt hänelle kaikki oleellisimmat ja kuuluisimmat taulut ruokasalissa, eteishallissa ja käytävillä, kuten myös omat suosikkinsa ja mestariteoksensa, sekä selittänyt merkitykset Gillianin omassa huoneessa olevista taideteoksista, mutta tottahan linnassa oli vielä paljon nähtävää. Jokaisella taululla oli oma tarinansa kerrottavanaan sille, joka pysähtyi antamaan niille hetken ajastaan. Hänen sydäntään koskettikin syvästi maalaus, jonka karikkoisessa merimaisemassa näkyi metsäistä rantaa ja loistava majakanvalo korkealla harjanteella uursi ikuisesti pysähtyneiden vaahtopäisten aaltojen lomaan tietään.
Taulu tuntui jotenkin tutulta. Se synnytti hänessä kaipuun takaisin kotiin.
Toinen maalaus oli pianon päällä. Pysähtyessään sen eteen, Gillianille tuli hämillinen olo, että maalauksen rouva tarkkaili häntä huolellisesti. Uhkea muotokuva esitti hienostunutta purppuraan pukeutunutta rouvashenkilöä, jonka sormet olivat useiden sormusten rengastamat; hänellä oli kopea ilme, jossa katseli loivasti alaspäin ikään kuin nenänvarttaan pitkin ja suoraan Gillianiin. Maalaus oli uudenoloinen, vaikka jäljittelikin jonkinlaista rokokooajan tyylisuuntausta.
Maalaus esitti Lily von Zughtia.
Gillian käänsi pakostakin katseensa pois ja punastui, vaikka tiesi aivan hyvin, etteivät taulut olleet eläviä; ettei Lily von Zught suinkaan voinut aavistella hänestä mitään pelkän maalauksen kautta. Mutta silti hänen isoäidissään oli jotain sellaista pelottavaa ja etäistä arvovaltaa, joka sai Gillianin aina hämilleen.
Isoäiti.
Asia tuntui yhä uskomattomalta. Eikä hän vieläkään ollut sisäistänyt sitä – ei hän kokenut, että rouva von Zught olisi oikeasti hänen isoäitinsä.
Hän näki tätä harvemmin, sillä Lily von Zught oli ilmeisen mieluusti omissa oloissaan ja, kuten Wolfgang oli sanonut: ”Maman ei piittaa seurapiirielämästä, saati suuremmin seurustelusta.”
Hänen olisi pitänyt olla onnensa kukkuloilla ja äärettömän onnellinen ja otettu tällaisesta mahdollisuudesta ja sukulaisuuden suhteesta, jota ei ihan jokaisella ollut: yhteydet vanhaan aristokraattisukuun, vaikkakaan eivät verisitein, oli nykypäivänä enemmän tai vähemmän epätavallista. Ja kuitenkin, hän arvosti siteitään Centereihin monet kerrat enemmän – hän tulisi aina pitämään heitä perheenään, vaikka olisi sitten sukua itse kuninkaallisille! Gillian kääntyi ympäri, käänsi selkänsä isoäitinsä äänettömälle arvostelulle, jossa oli jotain samaa kuin hänen äitinsä katseessa, mittaili huonetta noin muuten siihen viehtyneenä, kun hänen katseensa kiinnittyi hyllyllä oleviin mielenkiintoisiin esineisiin. Hän käveli lähemmäs. Hyllyllä oli jonkin eläimen kallo, pieni kellertävä karttapallo ja isoja eksoottisia linnunsulkia vanhojen kirjojen seassa; siellä oli myös käytetyn oloinen korttipakka ja shakkilauta sekä nojallaan peili, josta Gillian näki omat pisamaiset, mutta kalpeat kasvonsa. Niissä ei ollut häivettäkään Lily von Zughtin arvokkuudesta. Peilin vieressä oli kehystettyjä valokuvia. Hän tunnisti heti itsensä yhdestä niistä ja ilahtui yllättyen: se oli hänen vauvakuvansa, josta hänellä itsellään oli kopio omassa valokuva-albumissaan kotona. Pikku-Gillianin silmät olivat suuret ja avoinna kuin ihmetellen maailmaa.
Gillian otti ajatuksissaan kuvan lempeästi hymyillen käteensä. Kuinka se oli täällä?
Sen vieressä oli kuva pikkutytöstä, jolla oli lyhyt polkka ja tuiman kiukkuinen ilme, seisoen pidellen kädestä miestä, josta ei näkynyt päätä. Kolmannessa, paljon vanhemmassa mustavalkoisessa kuvassa, oli kaksi vähän vanhempaa tyttöä, jotka istuivat yhteisessä leveässä keinussa: molemmilla oli samanlaiset kauniit rusettiset mekot, mutta toisen kiharaiset hiukset olivat huolitellummin nutturalle asetellut, kun taas toisella ne olivat kahdella vapaammalla nutturalla pään sivuilla. Hän käänsi kuvan ympäri. Sen takana luki:
Campbellin tyttäret, 1945 Kun hän asetteli sen takaisin, hänen katseensa osui johonkin muuhun. Mikään näistä ei ollut kiinnittänyt hänen huomiotaan niin, kuin nyt koristeellinen metallirasia, joka lepäsi korkeimmalla hyllyllä suoraan valokuvien yläpuolella ja näytti pölyttyneen pitkän ajan kuluessa.
Gillian henkäisi. Rasia näytti tutulta!
Hän kurotti arasti kättään sitä kohti, mutta ei ylettynyt hyllylle edes varpaisillaan. Hän ei halunnut tehdä jotain sopimatonta, mutta rasia…
Gillianin sydän hakkasi.
Hän katsoi ympärilleen niin, että punaiset kiharat pomppivat ympärillään, äkkäsi kangaspäällysteisen tuolin pelipöydän ääressä ja kävi hakemassa sen hyllyn viereen. Sitten hän riisui kenkänsä, sillä ei halunnut sotkea pehmustetta, ja nousi tuolille seisomaan.
Hän kuitenkin empi kädet koholla rasian molemmin puolin, ennen kuin koski siihen. Jokin sen pölyisessä pinnassa, sen yksinkertaisissa somistuksissa, sai hänet epäröimään – kuin rasiaan koskeminen olisi ollut säädytöntä, kiellettyä, vaarallista.
Emmittyään ja huultaan purren, hän nosti sen lopulta käsiinsä ja toi lähemmäs itseään, pyyhkäisi kevyesti pölyä sen punaisen metallikannen pinnasta – ja huoahti ääneen hämmästyksestä.
Pikkuruiset jalat, joiden varassa rasia lepäsi; sen punainen pinta ja omituisen muotoinen lukko, joka ei muistuttanut avaimenreikää melkein ollenkaan – rasia oli sama, jonka hän oli löytänyt viisi kuukautta sitten unensa ohjaamana tuulimyllystä! Järkytys ja hämmästys saivat hänen kätensä tärisemään ja polvensa notkahtamaan; hänen päätään pyörrytti ja hän horjahti ja kaatui tuolilta; rasia lennähti hänen käsistään ja kopsahti paksuun mattoon raskaasti kuin rautakuula. Gillian vinkaisi. Kyynelet kihosivat silmiin. Kipu vihloi kyynärpäässä ja polvessa, ja hetken hän huohotti puristaen silmänsä umpeen. Hän kompuroi istumaan. Sitten hän pelästyi, että oli rikkonut rasian ja hätäillen nosti sen takaisin käsiinsä, mutta se näytti olevan ennallaan, yhä tiukasti kiinni ja kolhuitta. Sen sisässä kahisi ja kopahteli. Mutta ehkä tuolilta putoaminen ja isku olivat saaneet järkeä hänen päähänsä, sillä samassa Gillian myös tajusi, ettei rasia ollutkaan sama, vaikka oli ensin niin luullut. Ulkoisesti rasia oli hyvin samanlainen kuin se, jonka hän oli löytänyt tuulimyllystä, mutta tämän rasian koristelut oli tehty hopealla, eikä kullalla.
Se ei siis ollut sama, mutta hyvin samankaltainen. Ehkä saman valmistajan?
Mutta mikä sattuma siinä olisi, että hän – Gillian – löytäisi samantapaisen rasian toistamiseen, mutta eri maasta? Äkkiä hän ei halunnutkaan pidellä rasiaa; ei tietää siitä mitään enempää. Hän värähti pelosta, nousi takaisin tuolille vaappuvin jaloin tasapainoaan hakien ja tyrkkäsi rasian paikalleen takaisin hyllyyn katsomattakaan siihen enää.
Kummallinen, jopa pelottava tunne, oli hiipinyt häneen ja hän hieroi taas käsivarsiaan. Tämä oli liian outoa ollakseen vain sattumaa…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jul 1, 2019 9:06:46 GMT
Ruusunen 3.7.2016 ”Noralta sellaiset terveiset, että hän kutsui teidät luokseen heti, kun ehditte. Hän haluaa kiittää vieraanvaraisuudestanne vietettyään teidän luona aikaa”, Tossah sanoi myöhemmin yhteisen aterian ääreltä.
”Ihanko totta?” äiti sanoi hivenen yllättyneenä. Hän katsahti kysyvästi Charlotteen. ”Ehkä voisimme sitten poiketa naapuriin tässä vielä tänä iltana, mitä luulet?”
Charlottea kiinnosti katsella nostalgisia paikkoja vielä lisää ja tutustua myös Noran valtakuntaan, joten nyökkäsi.
”Minä tulen saattamaan”, sanoi Molly tärkeänä.
”Siinä tapauksessa voin pistää hänelle viestiä”, sanoi Tossah.
Volence-joen yläjuoksun varrella pienen kukkulan laella kohosi Rosevillagen laukkatila vaaleanpunaisine tallirakennuksineen ja valkolautaisine hevoslaitumineen. Upeat ruusupuskat reunustivat kulkuväyliä ja kuuluisaa englantilaista täysveristä, Foxhuntia (kuten Charlotte luki siihen kaiverretusta kyltistä), esittävää valkeaa kivipatsasta. Paikka ei ollut kuitenkaan liian pramea: toisin kuin sota-ajan nähnyt Hemsbury tai brittiläisen maaseutuidyllin F&H Stables, Rosevillage oli moderni ja henki nykyaikaa. Charlotte hoksasi heistä ensimmäisenä tutut kasvot ratsailla, kun hyvin tumma ruunikko lähestyi heitä puitten antamasta lovesta metsäpolulta.
”Pääsitte tänne asti”, Nora sanoi ja heilautti itsensä tyylikkäästi alas satulasta. Tallin suunnalta viiletti heti tyttö ottamaan hänen ratsunsa. ”Kylmää jalat kunnolla, Ambry”, Nora sanoi hänelle käskevästi riisuessaan kypärän päästään. ”Hyppäsin Garyllä tänään pidempään ja se kompuroi jonkin verran.”
”Onko tämä Gunslinger Feigh?” äiti sanoi kiinnostuneena, kun luimu, suoraan sanottuna ruma ori lompsi hoitajansa perästä talleille.
”Sepä se. Tosin siitä on veto alkanut olla poissa viime aikoina. Olen ajatellut hankkia uuden hevosen.”
He saivat kierroksen tilalla ihastelemassa Rosevillagen lupaavimpia nousukkaita ja sen nykyaikaisia vempeleitä solariumlaitteesta automatisoituihin ruokintalaitteisiin. Tallikäytävällä pukumies keskusteli työntekijän kanssa, jolla oli vaaleanpunainen T-paita ja valkoinen Rosevillagen logolla painettu lippalakki.
”Isukki”, Nora ilmoitti, ”meillä on vieraita.”
Charlotte ei muistanut koskaan kunnolla tavanneensa tätä miestä. Brandon Norrington oli yllättävän ystävällisen näköinen niin rikkaan ja virallisen oloiseksi bisnesmieheksi. Norassa ei ollut juurikaan isänsä näköä. Hän kätteli heidät ja nipisti isällisen kevyesti Mollyn poskea.
”Tässä ovat Dewn Centerin äiti ja sisar, muistatko, isukki?” Nora sanoi.
”Ah!” Brandon Norrington sanoi. ”Dewn – aivan, aivan, muistanhan minä hänet! Sonata AQUA, eikö niin? Asui meillä jonkin aikaa?” Dewnin vanhan hevosen nimen tipauttaminen ilmoille noin vain yllättäen sai äidin rypistämään otsaansa ja Charlotten henkäisemään hiljaa; vaikutti selvältä, että Nora oli muistuttanut isäänsä tästä linkistä etukäteen. ”Ja te – te olette niitä entisiä naapureitamme. Aivan!”
”Anteeksi, että häiritsimme. Teillä näytti olevan neuvottelut kesken”, äiti sanoi, kun työntekijä kohensi lippaansa ja loi Brandoniin kysyvän katseen.
”Ei, ei ollenkaan”, tämä vastasi ja viittasi miehen poistumaan. ”Mutta saisinko esitellä teille kierroksen tilalla? Joko olette tutustuneet uusimpaan ruokintalaitokseemme?”
”Esittelin heille jo paikkoja, isukki”, Nora sanoi roikkuen isänsä käsivarressa ja Brandon hymyili tyttärelleen niin hellästi, että kohtaus oli imelä.
”Aivan, aivan!” Brandon sanoi taas. ”No siinä tapauksessa… Näytitkö heille myös Soligtin?”
Käytävältä ovien suunnalta kuului laiskaa lompsintaa. Nuorimies, jolla oli kumara ryhti, hapan ilme ja useita lävistyksiä kasvoissaan, lähestyi heitä kädet taskuissa. Noahin irokeesi oli niin pitkä, että uhmasi luonnonlakeja pysyessään tutisten pystyssä. Mies pysähtyi heidän eteensä eikä osoittanut eleelläänkään, että olisi mitenkään tunnistanut tai ollut kiinnostunut Alexiinasta ja Charlottesta – edellisen ollessa hänen entinen työnantajansa. Charlotteen hulmahti inhoa, kun hän muisti, mitä Noahista oli puhuttu, mitä Dewn oli sanonut: että tämä olisi ollut syypää heidän Kings Roadin tilansa paloon. Molly juoksi Noahia vastaan ja otti tätä jostain kumman syystä iloisena kädestä.
”Niin, Noah?” Brandon sanoi viileästi eikä hetki sitten hänen kasvojaan pehmentäneestä isällisestä kiintymyksestä ollut enää jälkeäkään.
”Mä tulin vaan kattoon joko Nora on takasin mettästä”, mies sanoi. Nora siirtyi isänsä käsipuolesta miehensä kainaloon ja sujautti tälle suukon poskelle, mihin Noah ei vastannut takaisin. ”Joko sun päivä päätty?”
”Esittelen vielä paikkoja”, Nora lepersi hänelle viitaten Alexiinaan ja Charlotteen, jolloin Noahkin ensimmäisen kerran suvaitsi vilkaista heihin päin.
”Hei, Noah”, äiti sanoi jäykästi. ”Siitä onkin pitkä aika.” Mies nyökäytti päätään. Charlotte ei sanonut mitään.
”Mutta mennään vain kotiin”, Nora sanoi, ”niin pääsette ihailemaan ruusulinnaa.”
Charlotte – sen verran mitä Noraa tunsi – oli odottanut viimeistään nyt vähintään tekokultaa ja glitteriä, mutta saikin yllättyä. Mahtailevasta nimestään huolimatta Noran ja Noahin talo oli tuskin kesämökkiä kummempi, joskin sievä ulkorakennus omassa rauhassaan joen rannalla. Sielläkin kasvoi pihassa ruusuja huolellisesti aseteltujen kivipenkkien sisäpuolella ja kaikki se – tosin hallittu – boheemius ja kukkaloisto toi enemmän mieleen Mischan, kuin Noran tyylin.
”Miten soma talo!” äiti kehui vilpittömästi ja kumartui nuuhkaisemaan ruusupensasta.
”Kiitos. Minä suunnittelin sen itse ja valitsin paikan ja sitten isä rakennutti sen. Se oli häälahjamme.” He astuivat sisään – Nora ja Noah käsikkäin, kuin vastarakastuneet, Mollyn roikkuessa Noahin toisessa kädessä – ja vaikka mökkimäinen vaikutelma säilyi, sisustus puhutteli jo enemmän Noraa itseään: kaikki oli täsmällisesti aseteltua ja siistiä, olohuoneen katosta roikkui pieni kristallikruunu ja kangastekstiilit sohvantyynyistä mattoon olivat eläinaiheista kuviointia, kuten lumileopardin täpliä. Talo oli valoisa ja pienehkö, mutta kaksikerroksinen, ja sitä kiersi katonrajassa parvi. Siellä ei ollut turhaa tilaa, muttei toisaalta ahdastakaan.
Noah potki kengät jaloistaan, murahti jotain ja häipyi portaikkoon. Vaatteensa vaihdettua Nora kattoi heille teetä takapihan puolella olevalle lasitetulle patiolle, joka antoi joelle. Se oli kieltämättä kaunis paikka. He istahtivat tyynyillä pehmustetuille rottinkituoleille ja Charlottea hämmästytti, kun Nora tarjoili heille pikkuleipiä kuin emäntä konsanaan ja kertoi itse leiponeensa ne. Jotenkin Charlottesta olisi tuntunut sopivammalta, että Noralla olisi ollut oma palvelija – niinhän tämä käyttäytyi kaikkialla muualla, varsinkin tallilla. Ehkä äiti ajatteli jotain samankaltaista, sillä sanoi: ”Taidat viihtyä täällä, Nora. Vaikutat… jotenkin iloisemmalta.”
Charlotte maistoi varovaisesti ja epäluuloisena suklaakeksiä. Sitten hän urahti mielissään ja tunki pienen näykkäisyn jälkeen loputkin suuhunsa: se oli todella hyvää.
”Viihdyn. Missään en viihtyisi paremmin”, Nora vastasi tyytyväisenä ja kaatoi pitkät timanttikoristeiset kynnet välkähdellen joen yli kurkottavassa alkuillan valossa heille vettä kuppeihin. Molly piteli omasta kupistaan niin pikkusievästi kiinni, ettei olisi herättänyt huomiota prinsessojen illalliskutsuilla. Äiti katseli tyttöä ja esitti sitten kysymyksen, joka sai Charlotten äkkiä keskittymään teenpuruihin: ”Anteeksi, jos kysyn sopimattomia, mutta eikö teidän ollut tarkoitus saada lapsi–?”
”Oli”, Nora sanoi ja hänen pokkansa piti ihailtavasti. Äiti kuitenkin punastui.
”Anteeksi. Tarkoitan… olen pahoillani.”
Charlotte pyöritti sihvilää kupissaan ja ajatteli, että turhaan äiti surkutteli – mutta hän oli luvannut Dewnille, joka oli Tossahin tähden pistänyt hänet vannomaan, ettei lavertelisi Noran likaista salaisuutta.
”Nora ja Noah voisivat adoptoida minut”, sanoi Molly ylväästi.
”Asuisitko sinä mieluummin täällä heidän kanssaan kuin kotona?” Alexiina kysyi.
”Kotona ei ole hetken rauhaa”, Molly kivahti, ”kun pojat pelleilevät koko ajan. Sitä paitsi täällä on lämmintä ja kaunista, meillä on kylmä ja ikävää.”
Charlotte muisti äkkiä elävästi saman ajalta, jolloin hän oli ollut vähän Mollya vanhempi ja Hoffien talo oli ollut heidän kotinsa. Hän katsoi pikkutyttöä ja aukaisi suunsa ehkä sanoakseen jotain myötämielistä, kun Nora jo puhui ja löi hänelle luun kurkkuun: ”Alexiina, Tossah mainitsi jotain, ettette aio osallistua Power Jumpiin. Myös minäkään en taida lähteä. Kuulin, ettei Théodore Duvell aio tänä vuonna osallistua ja teen sen sijaan matkan Ranskaan, missä Lucas Duvell esiintyy hevostanssin parissa.”
Charlotte kähi henkitorveensa vetämäänsä keksinmurua, ja Nora loi häneen sivusilmäyksen, joka kieli, että hän tiesi tasan tarkkaan kommenttinsa shokkiarvon.
”Vai niin”, äiti virkkoi. ”No, minua eivät niinkään muut osallistujat kiinnosta, kuin se, etten rehellisesti sanottuna ole yhtään ehtinyt valmistautua eikä minulla ole oikein hevostakaan.”
”R-Ranskaan?” Charlotte hönki otettuaan kulauksen teetään huuhtoakseen keksin alas. ”Esiintyykö Lucas–? Missä–?”
”L’amour aux Chevauxissa”, Nora sanoi omahyväisesti hymyillen. ”Minä tietysti varasin kahdet liput jo ennakkoon”, hän kääntyi Mollyn puoleen, jolloin tyttö ryhdisti selkäänsä, ”ja otan kummityttöni mukaan.”
Charlotte tuijotti pöllämystyneenä noita kahta ja kyynelet olivat kihonneet hänen silmiinsä – eivät tunneliikutuksesta, vaikka kyllä sekin olisi sopinut kuvaan. Miksi Nora halusi väkisin iskeä häntä tikarilla ja sitten vielä vääntää kahvaa lihassa?
”Joko heidän tilansa on lähtenyt vauhtiin?” äiti kysyi Noralta vain etäisesti kiinnostuneena ja siemaisi kupistaan. ”En ole kuullut Huttiksesta hetkeen mitään, Tossah varmaan tietää hänen kuulumisensa paremmin.”
Mutta Charlotte kääntyi äitiinsä päin. ”Äiti!”
”Lapsi”, Alexiina vastasi siihen sävyyn, että tiesi mitä oli tuleman.
”Minäkin haluan sinne.”
Äiti makusteli teetään raivostuttavan pitkään ja hartaasti ennen kuin sanoi mitään.
”Vai haluat?”
Charlotten sydän hakkasi. Tämä oli tärkeää. Hänen olisi pakko päästä Ranskaan – Lucasin kotitilalle! Aivan pakko. ”Pliis, kiltti! Lupaan tehdä töitä tallilla, ottaa vaikka kokonaan jonkun Kittyn työvuoron! Aamuvuoron!”
Äiti kohotti kulmiaan.
”Sinä sait tämän Englannin matkan–”
”Mutta haluaisin käydä myös Ranskassa! Pliis? Jos maksan sen omista rahoista?”
”Mistä omista rahoista?” äiti sanoi. Mutta Charlotten ei tarvinnut miettiä vastausta, sillä Nora puhkaisi hänen kuplansa samalla kuvainnollisella tikarilla, jolla oli kaivertanut hänen sisuskalujaan.
”Se on jo kauan sitten loppuunmyyty.”
”Eih…”, hän lahosi masentuneena tuoliinsa. Molly hihitti ylimielisesti.
”Mikä sinua sinne noin kovasti vetää?” äiti ihmetteli, mutta Charlotten mieli oli juuri mustennut kuin valkoisen puhtaalle paperille kaatunut mustepullo. Lucas…
Häneltä meni mehut koko loppuvierailuun ja kun he palasivat takaisin F&H Stablesiin, hän kysyi heti luvan käyttää Tossahin kannettavaa ja surffasi Duvell Arabians Estaten kotisivuille. Nora ei ollut vetänyt häntä höplästä. Hevostanssiesitys uudella Ranskan tilallaan marraskuun alussa, siellä luki. Loppuunmyyty.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jul 1, 2019 12:20:54 GMT
Pandora's Box 4.7.2016 Oli ihanaa nähdä tutut kasvot. Gillian ei ollut tajunnutkaan, kuinka paljon oli saattanut kaivata konkreettista yhteyttä perheeseen. Hän oli avannut tietokoneella Chatterin, odottanut, että nimimerkki chal00t kirjautui sisään ja sitten muodostanut videoyhteyden.
”Voi Lotte!” hän henkäisi heti, kun ruutuun ilmestyivät tutut kasvot. Serkun silmät leimusivat paksun otsatukan alta.
”Gills!” Mikrofoni muunsi äänen kovaksi ja teräväksi, ja Gillian kiirehti laskemaan volyymia, kun Charlotte puhui. ”Lopultakin tämä toimii! Onneksi Tossahin kannettavalla on webbikamera.”
Gillian tunsi hymyilevänsä niin leveästi, että poskiin sattui. Miten ihanalta Lotten näkeminen tuntui! ”Sain kopion kirjeestäsi. Me ollaan äidin kanssa vielä Englannissa. Katso”, hän otti kauniin violetin ruusukkeen esille, ”mitä me voitettiin.” Hän laittoi ruusukkeen sivuun ja tarkentaa tihrusti jonnekin oman tietokoneensa ruudulla – tuijotti varmaan Gillianin kasvoja. ”Et ole vastannut tekstiviestiin. Mikä se uskomaton juttu oli, mikä sinun piti kertoa minulle?”
Sata asiaa välähti Gillianin mielessä: von Zughtit, linnan käytävät, kehystetyt vanhat valokuvat, meri ja majakka, suuri maalaus ruokasalissa, rasia…
”Kerro sinä ensin teidän kuulumisistanne”, hän sanoi. ”Millaista F&H Stablesissa on? Entä tiedätkö uutisia kotoa?” ”Joo!” huudahti Charlotte niin, että Gillian aivan säpsähti. ”Dewn on saanut kutsun Colt Amen Villaan!” Jonkin aikaa he spekuloivat aihetta: Charlotte kertoi, että äiti pelkäsi uuden kartanonherran haluavan Fifin takaisin nyt, kun se oli kuntoutunut ja koulutettu. Gillian henkäisi kauhuissaan sen kuullessaan, sillä hän ei voinut kuvitellakaan, millaista surua Fifistä luopuminen aiheuttaisi Dewnille – hän oli vasta hiljan menettänyt oman rakkaan hevosensa, ja se oli aina kerta kaikkiaan kamalaa. ”Löysin juuri ennen matkaa sen Dewnin kultaisen kaulaketjun, jonka kadotin, muistatko? Luulin, että pudotin sen jonnekin rannalle.”
Gillian muisti pukittavaa hevosta esittävän korun: hän oli löytänyt sen tallipihasta ja antanut Dewnille.
”Nyt kun oikeastaan ajattelen asiaa, se muistuttaa vähän Fifiä...” Lotte oli hetken hiljaa ajatuksissaan. ”Arvaa mistä se löytyi? Sen posliinisen koristelinnun sisältä, jonka sain Lucasilta! Se meni rikki... Ja Lucasista puheen ollen...! Tai oikeastaan, kerron muut jutut ensin. Dewnillä oli bileet, mutta niistä kerron joskus myöhemmin, ja Oliver on alkanut puhua ja me käytiin Rosevillagessa ja äiti ei aio osallistua Power Jumpiin–”, hän papatti yhteen menoon; tuntui siltä, että kamalan paljon oli sattunut lyhyessä ajassa, ”–niin ja tiedätkö mitä?” hän sitten jatkoi äänensävyn vaihtuessa kiukkuiseksi. ”Andrew on se, joka on levitellyt niitä huhuja aarteesta lehteen!” Hämmästynyt Gillian kysyi, mistä Lotte sen tiesi.
”Sainpahan vain selville. Aion pistää hänet tunnustamaan ja maksamaan heti, kun tullaan takaisin. Vaikka kyllähän meidän pihasta jotain löytyikin – joko muuten kuulit siitä rasiasta, jonka Robert kaivoi kukkapenkistä?”
Gillianin vatsaa kouraisi äkkiä.
”Ai–ai millainen rasia?”
”Sellainen vanha ja metallinen–”
”Pu-punakultainen?”
”...Joo”, Lotte nyökkäsi yllättyneenä. Gillianin suusta purkautui äänekäs gasp ja hän huomasi huohottavansa. ”O-oliko sen sisässä jotain? He-helisikö se?”
”Joo kai”, Charlotte sanoi, ”sitä ei saatu auki, mutta–”
”Se on minun rasiani!” Gillian huudahti. ”Ihanaa, sitä ei oltukaan varastettu! Se on tallessa!” Hän oli niin liikuttunut, että kyynelet kirahtivat silmäkulmiin. Kuinka huolissaan hän olikaan ollut, kun oli kadottanut rasian!
”Sinun?” toisti Lotte epäileväisenä. ”Sinäkö sen olit piilottanut maahan–?”
”Ei, en!” Gillian nauroi huojennuksesta. ”Se oli vain kadonnut laatikostani. Minä...”, hän empi yhden sydämenlyönnin, ”löysin sen tuulimyllystä.”
”Ai niin...”, Lotte sanoi hitaasti, kun asia valkeni hänelle, ”taisitkin puhua siitä, kuulostaa tutulta... Mutta oletko varma, että se on se sama?”
”Voin kuvailla sen tarkasti”, Gillian sanoi heti ja niin sanoessaan toisen rasian muodot muistuivat kristallinkirkkaasti hänen mieleensä, ”se seisoo pienten koukeroisten jalkojen varassa, siinä on kullatut koristelut ja erikoinen lukko, ja kansi ja rasia ovat punaiset, se on suunnilleen tiiliskiven kokoinen ja painava–”
”No, kuulostaa ihan siltä”, Lotte keskeytti. Hän näytti totiselta. Mutta Gillianin harteilta oli yksi raskas murhe haihtunut, paino, jota ei ollut enää edes huomannut kantavansa mukanaan.
Mutta miten rasia oli päätynyt mullan alle? Ja entäs sitten hopearasia, jonka hän oli vastikään löytänyt täältä Château Echlouvesta? Niitä hän ei ehtinyt sen enempää miettimään, sillä Lotte, joka ei ollut rasiasta läheskään yhtä kiinnostunut, jatkoi jo muihin aiheisiin.
”Sinun pitää katsoa sitä. Mutta nyt minun on purkauduttava siitä, miksi alunperin edes halusin kanssasi puhua! Et ikinä usko, mitä Nora teki!”
”Mitä hän teki?” kysyi Gillian huolestuneena ja koetti työntää rasiat hetkeksi mielestään taka-alalle voidakseen uskollisen ystävän tavoin antaa kaiken sympatiansa toisen mieltä askarruttaviin aiheisiin.
”Hän on menossa Ranskaan katsomaan Lucasin hevosesitystä!!” Tapa, jolla Lotte puhkui katkerat sanansa, sai Gillianin väkisinkin hieman hymyilemään. ”En voi uskoa sitä! Nora kiusaa minua ihan tahallaan. Ja Molly – en kestä sitä, että he pääsevät näkemään hänet ja minä en! Mitä voin tehdä? Miten minä pääsen sinne? Liput on jo loppuunmyyty...”
”Lotte...”, Gillian sanoi varovaisesti.
”Minun täytyy päästä sinne jotenkin, vaikka Mollyn tilalle! Mutta miten se onnistuu? Ja kuinka puhun Noran ympäri? Häntä ei voi lahjoa, kun hänellä on jo kaikkea. Näkisitpä Rosevillagen. Niillä on hevosten karsinoissakin robotteja. Ehkä voisin kiristää? Mutta millä ja miten?”
”Lotte...”
”Jos kiristäisin häntä sillä salaisuudella…? Ei, ei se varmaan toimisi. Tai jos pyydän Dewniä suostuttelemaan häntä? Hän kai kuuntelee Dewniä.”
”Lotte”, Gillian sanoi, ”nyt minun täytyy kertoa sinulle se yksi juttu!”
”Mikä juttu?” sanoi Charlotte, jota ei sillä hetkellä selvästikään kiinnostanut mikään muu, kuin suunnitelma, jolla hän pääsisi Ranskaan katsomaan Lucasia.
”Se uskomaton juttu, josta mainitsin kirjeessä”, Gillian sanoi. ”Se liittyy nimenomaan Lucasiin.”
Lotten silmät levisivät kuin lautaset ja hänen suunsa avautui huutoon.
”MITÄ?! Onko sinullakin sinne liput??!”
”Ei!” Gillian sanoi kiireesti. ”Mutta jos olisi, lupaan, että olisin ehdottomasti ottanut sinut mukaan… Ei, vaan Wolfgang – enoni… hän tavallaan tuntee heidät.”
Samassa Charlotten silmät kapenivat.
”Mitä?”
”Hän on maalannut heille tauluja, Duvellien arabialaisista. Monseur Duvell on innokas taideharrastaja ja Wolfgangin kanssa väleissä.” Hän hymyili, sillä ymmärsi kyllä kuinka suuri uutinen tämä oli ystävälleen, jonka edesottamuksista belgialaisen Lucas Duvellin kanssa tiesi sen, mitä Lotte oli hänelle uskonut. Hän olisi halunnut kertoa uutisen jotenkin juhlavammin – ehkä vasta, kun he näkisivät toisensa taas – mutta keskustelu oli ajautunut itsekseen siihen suuntaan niin, että tuntui sopivalta kertoa tämä seikka tähän väliin.
Hän katseli ruudulta Lotten kasvoja, joilla näytti risteytyvän tuhat ja yksi eri tunnetilaa samanaikaisesti. Hän oli hetkeksi typertynyt sanoissaan. Gillian näki hänen aukovan ja sulkevan suutaan kuin kala.
”Odota hetki!” hän sitten sanoi ja katosi näkymästä.
”Lotte?”
Hiljaisuus. Sitten etäistä kohinaa ja kahinaa. Gillian kumartui lähemmäs kaiutinta. Hän oli kuulevinaan kaukaista puhetta. ”Oletko vielä siellä?”
Kopsahdus, kamera heilahti. Lotte ilmaantui takaisin.
”Joo”, hän sanoi hengästyneenä. ”Piti yrittää.”
”Yrittää mitä?”
”Että tulisimme käymään Sveitsissä. Mutta äiti ei oikein lämmennyt ajatukselle. Ei me kuulemma ruveta lentelemään maailmaa ympäri sen mukaan, minne minua kulloinkin huvittaa... Hän ei ymmärrä, miten tärkeästä asiasta on kyse!”
”Tänne?” Gillian hämmästyi.
”Niin”, Lotte sanoi, kuin hänen menetelmänsä olisi ollut täysin järkeenkäypä. Hänen poskensa olivat rusettuneet ja silmät kiivaan kirkkaat. ”Olisin tullut sinne ja sitten sinä olisit saanut puhua minut suhteillasi väleihin Duvellien kanssa!”
”En usko, että se kävisi ihan niin...”, Gillian rauhoitteli. ”En minä tiedä heistä mitään sen enempää… Wolfgang vain sattui mainitsemaan heidät esitellessään taulujaan. Täällä on ruokasalissa yksi suuri maalaus hevosista ja se on kuulemma yksi työ Duvellien mailta, jota he eivät kuitenkaan ottaneet vastaan. Se on hieno. Voin ottaa sinulle siitä kuvan–”
Mutta Lotte ei tuntunut kuuntelevan. Hän oli sisäisen levottomuutensa valloissa.
”Tämä on kriisi!” hän huusi niin, että Gillian käänsi taas äänenvoimakkuutta pienemmälle. ”Kärsimys! Niin minun tapaistani! Kaikki muut pääsevät näkemään Lucasin, paitsi minä–!”
”Minä voin kysyä Wolfgangilta heistä”, Gillian lupasi hätäillen, jotta saisi Lotten taas rauhoittumaan.
”Kysy! Kysy nyt heti!”
Gillian epäröi.
”Jos… jos kysyn, kun–”
”Nyt! Gillian”, Lotte vetosi häneen kiivaasti, ”minun on pakko päästä näkemään Lucas! Pakko! Olet ainoa toivoni!”
Hän ei halunnut pettää ystävänsä luottamusta. Mutta hän ei ehtinyt edes nousta tuoliltaan, kun Charlotten mikrofonista kantautui taustalta toinen tuttu ääni: Alexiinan ääni.
”Enkä! Juttelen Gillianin kanssa!” Lotte sanoi. ”En minä meuhkaa. Meillä on tässä neuvottelemista...” Lotten pää oli kääntynyt sivulle niin, ettei Gillian nähnyt hänen kasvojaan. ”Miksi?! Miksen voi?” Alexiinan ääni kuului epäselvänä, mutta vaikutti tiukalta. Lotte puuskutti kiukkuisena. ”No aha!” Hän kääntyi taas ruutuun päin ja into silmissä oli muuttunut katkeraksi pettymykseksi. ”JOO JOO!” hän huusi vielä olkansa yli. ”Pitää lopettaa”, hän sanoi sitten Gillianille hampaitaan kiristellen. ”Tossah kuulemma tarvitsee konettaan. Menen ratsastamaan. Mutta kysythän heistä?”
”Kysyn”, Gillian lupasi uskollisesti.
”Gillianille terveisiä!” Alexiinan ääni kantautui taustalta.
”Heippa.” Kuva jäätyi hetkeksi: Lotten kurttuun painuneet pikselöityneet kasvot viipyivät Chatterin viestikeskustelun reunassa, kunnes kamerakuva pimeni ja ruutu hävisi. Samaan aikaan mikrofoni napsahti pois päältä.
chal00t on offlinessä. Yhteyden katkettua, huone humisi kummallisen hiljaisena. Gillian tunsi olevansa yksinäisempi kuin koskaan, eristyksissä muusta maailmasta. Kaukana kotoa.
|
|