katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jul 9, 2019 12:01:32 GMT
Chatissa 5.7.2016 Olet kirjautunut sisään.
Songbird on onlinessä.
chal00t sanoo: moi!
Songbird sanoo: Moi
Mitä kuuluu?
chal00t sanoo: en tiiä, kriisi. saitko ne viestit mitä laitoin?
Songbird sanoo: Sain juu. Onnea! Hieno ruusuke.
chal00t sanoo: oon epätoivoinen. haluaisin päästä ranskaan tai sveitsiin, mutten tiedä miten
Songbird sanoo: Jaa-a. Miksi?
chal00t sanoo: no kun siellä on yksi tapahtuma, mihin haluaisin päästä… mutta äiti ei suostu lähtemään enää minnekään muualle ja muutenkin, liputkin on jo siihen esitykseen loppuunmyyty
Songbird sanoo: Hmm...
chal00t sanoo: eihän Emma oo vielä lähtenyt?
Songbird sanoo: Ei. Hän sanoi olevansa täällä koko heinäkuun.
chal00t sanoo: hyvä.
Billy the Kid on kirjautunut sisään.
chal00t sanoo: hei, Billykin tuli. haittaako jos litiän sen tähän keskusteluun? *liitän
Billy the Kid on liittynyt keskusteluun.
Songbird sanoo: Ei.
chal00t sanoo: Billy!!!!
Billy the Kid sanoo: Päivää
chal00t sanoo: joko tiedät milloin tuut takaisin?
Billy the Kid sanoo: Nope
chal00t sanoo: no siinäkö se? kai nyt jotain puhetta on ollut??
Billy the Kid sanoo: Sitten kun isä hakee Annan ja muut sieltä pois Kuka on Songbird
chal00t sanoo: Amy.
Billy the Kid sanoo: Aha
chal00t sanoo: iskällä menee hermot Bobin kanssa… niin ja Oliver osaa puhua! ääh, haluaisin jo takaisin kotiin!! täällä on tylsää
Billy the Kid sanoo: Valittaa hän joka asuu kartanossa
chal00t sanoo: ei me missään kartanossa enää olla, vaan Hoffien luona. ja sitä paitsi, ei me Hemsburyssakaan kartanossa asuttu, vaan tallirakennuksessa! Dewn se sai kutsun Colt Amen Villan kartanolle, kuulitko siitä? ootko saanut Gillsin kirjeen?
Billy the Kid sanoo: Oon
chal00t sanoo: että kivat sille. Amy muuten sanoi että Tom-Tom ei halua olla mukana bändissä enää…
Billy the Kid sanoo: Miks?
chal00t sanoo: emt…..
Songbird sanoo: Siis, Tom-Tom vain sanoi, ettei hän oikein innostunutkaan. Ettei hän soita niin usein tai paljon, että voisi sitoutua, kun hän soittelee vain omaksi ilokseen.
Billy the Kid sanoo: Ok
chal00t sanoo: mietitään niitä sitten kun ollaan kaikki koolla, Tykin on pieni ongelma tällä hetkellä...
Billy the Kid sanoo: ”Pieni”
chal00t sanoo: >;P hei oottakaa, Tigerillä on jotain asiaa…
Songbird sanoo: ?
chal00t sanoo: äiti on Tossahin kanssa jossain ulkona, mun pitää vahtia kakruja. Molly tekee hulluksi, se on pahempi diiva ja näsäviisastelija kuin Nora! ai niin… Billy, et oo kuullut Dewnin juhlista
Billy the Kid sanoo: No mitä
chal00t sanoo: draamaa, en jaksa nyt selittää kaikkea. Nora yrittää parittaa Dewniä Rosalle ja Mary Sueta ei haittaa…
Billy the Kid sanoo: Rosa?
chal00t sanoo: joo, Dewnin ex………... mutta tiekkö mitä muuta Mary Sue keksi? meillä oli kotona ihan crazy keskustelu ruokapöydässä, kun se syytti isää siitä, että se on cowboy ja kun meillä juodaan maitoa ja sitten minä olen myös eläinrääkkääjä, koska ratsastan Shalialla ja hyppään esteitä :’)
Billy the Kid sanoo: Friikki mikä friikki
chal00t sanoo: miten Dewn on niin aivopesty? oon Noran kanssa samaa mieltä siitä että Rosa olisi paljon parempi vaihtoehto.
Billy the Kid sanoo: Tietääkö Amy kuka on Mary Sue
chal00t sanoo: tietää, oon kertonut sille
Songbird sanoo: Juu
Billy the Kid sanoo: Onko Gigulia näkyny
chal00t sanoo: kuka v on Giguli?!
Songbird sanoo: Billy the Kid sanoo: Kyllä sä tiiät
chal00t sanoo: no en tosiaan tiedä :’D
Billy the Kid sanoo: Kengittäjä
chal00t sanoo: jaaaaaaaaaa. LOL ei kai, en minä tiedä, kun en oo nyt ollut kotona. tuskin miten niin? FJAKSL se oli Molly…
Songbird sanoo: Miun pitää nyt mennä.
chal00t sanoo: gkdlhksnk ootag.dö hgfllnvöö
Billy the Kid sanoo: …
chal00t sanoo: hemmetin ipana. Ai höh no moi moi
Songbird sanoo: Moi
Billy the Kid sanoo: Moro
Songbird on offlinessä.
Billy the Kid sanoo: …
chal00t sanoo: mitä sä siinä pisteilet?
Billy the Kid sanoo: Kannattaako oikeasti puhua julkisesti Dewnistä ja sen asioista
chal00t sanoo: miten niin ”julkisesti”?
Billy the Kid sanoo: Kuinka paljon oot puhunu Amylle
chal00t sanoo: mitä sitten?
Billy the Kid sanoo: …
chal00t sanoo: kuka tätä keskustelua muut lukee? ja ei Amy puhu mitään, tietenkään. hkfdölhd mä lllhleuluen … Molly
Billy the Kid sanoo: Mäkin meen Moro
chal00t sanoo: no just moi
Billy the Kid on offlinessä.
Olet kirjautunut ulos.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jul 12, 2019 11:39:04 GMT
Valta 6.7.2016 Tallipihalla meren äänet olivat vain etäistä taustahumua, joka vaimentui rakennusten ja mäkisen maaston taa ja, johon nopeasti tottui niin, ettei sitä enää huomannutkaan. Mutta tuulimyllyllä se oli loputon seuralainen: aaltojen vellonta kuului, oli sisällä tai ulkona. Dewnille se ääni oli yksi maailman ihanimmista ja sen tasaiseen sykkeeseen hän huomasi helposti katoavansa. Merenkohina auttoi häntä ajattelemaan.
Hän oli noussut vuoteesta yötä vasten ja hiljaa siirtynyt pihamaalle. Taivas oli tumma ja tähtien peitossa, tuuli kahisteli takana haapojen lehvistöissä. Bridgetweetin valot näkyivät heijastuksina kallionmutkankin takaa ja majakanvalo välkähteli etäisesti sinne ja pois.
Dewn istahti kivelleen. Vaikka meri ei juuri erottunut yhtä tummasta taivaasta, sen läsnäolon tunsi. Loiskinta alhaalla oleviin kallionkiviin täytti viileän yöilman. Hän veti syvään henkeä.
Sitten hän kaivoi kutsukortin shortsiensa taskusta. Hän erotti siihen piirtyneet kirjaimet ja sanat juuri ja juuri takanaan hohtavassa ulkovalon pehmeässä loisteessa.
Colt Amen Villa.
Kartano piirtyi hänen mieleensä: vaaleanpunaiset hienostuneet lautaseinät, valkoiset kaiteet ja pylväät, koristeelliset ikkunakehysten kaiverrukset. Ja ruusutarha.
Hän antoi varpaidensa kaivautua kylmän, kostean ruohikon uumeniin.
Ennen lähtöään maantiereissulleen, Dewn oli käynyt Colt Amen Villassa. Se oli tapahtunut pian Danielin puhelun jälkeen; puhelun, jota hän ei koskaan unohtaisi. Autiotalo. Max. Kuollut.
Meri oli musta ja taivas oli musta, niitä ei erottanut toisistaan.
Kartano oli ollut autio. Hän oli murtautunut sinne sisään; kierrellyt huoneistoissa etsimässä jotain – jotain – vaikkei tiennyt itsekään, mitä. Mutta mitä hän olikin hakenut, sitä ei ollut löytänyt, ja muutama kuukausi myöhemmin hän pakkasi reppunsa ja lähti matkalleen osin unohtaakseen kaiken.
Ja vaikkei hän ollut suinkaan unohtanut, hän oli päästänyt menneistä irti. Hän oli päästänyt irti Maxista ja tämän muistoissaan kummittelevasta aavekuvasta: jäisistä silmistä, mustista hiuksista, nenänvarren luomesta… Hän oli tietoisesti päästänyt hänet irti ja tullut sinuiksi menneen, nykyisen, tulevan kanssa.
Mutta nyt se kaikki halusi palautua taas hänen eteensä. Historia ei halunnut päästää irti hänestä. Jotain oli siis edelleen kaivelematta, joitain kiviä kääntelemättä, tarina ei ollutkaan päättynyt niin kuin Dewn oli kuvitellut huristaessaan kauemmas ja kauemmas Waterphewstä, Redairesta, Colt Amen Villasta.
Se kutsui häntä avaamaan salatun aarrearkkunsa, Pandoran kirstunsa, ja sukeltamaan takaisin keskelle henkieläimiä, pimeitä viemäreitä, harpunsäveliä… Selvittämään, kuka oli tämä uusi kartanonomistaja, herra Madclock toinen?
Mutta…
Kiinnostiko häntä edes tietää?
Dewn käänsi korttia kädessään.
Ei oikeastaan. Hänellä oli nyt uusi elämä eikä hän pitänyt siitä, että vanhat asiat palasivat kummittelemaan. Hänellä oli oma talo, kiinnostava työ, Fifi, perheensä ja Mischa. Hänellä oli suunnitelmia, unelmia ja haaveita, tulevaisuus.
Max ja Colt Amen Villa olivat menneisyyttä.
Ja siinä yksin istuessaan kivellä ja linnunrataa katsellessaan hän teki päätöksensä. Päätti, ettei avaisi rasiaa. Ei katsoisi sen sisään, ei repisi vanhoja haavoja auki.
Hän repäisi kutsun kahtia.
Joskus on parempi olla tietämättä yhtään sen enempää.
* Mischa oli saanut postilaatikon valmiiksi. Hän painoi mietteliäänä sormea poskea vasten. Hän puri huuleensa ja nenässä oli maalituhru, kun hän esitteli taidettaan Dewnille.
”Siitä ei tullut sellaista kuin ensin suunnittelin.”
Puista laatikkoa koristi nyt väripommi erilaisia geometrisiä ja abstrakteja kuvioita: oli vihreää, lilaa, punaista ja oranssia, keltaista, sinistä, turkoosia… Laatikko oli kauniisti ilmaistuna huomiotaherättävän hengästyttävä.
”Se on erikoinen”, Dewn sanoi ja kahmaisi hänet syliinsä puhaltaen Mischan korvaan, ”ja juuri meidän näköinen.”
”Siihen piti tulla kukkia…”
Mischa katseli laatikkoa otsa kurtussa, suu mutrulla. Maalinkatkun seasta Dewn erotti sen hennon, vain Mischalle ominaisen makean aroman, joka muistutti voikukkaa. Öisen synkän pohdinnan haamut, niin postit kuin kartanotkin, olivat mielestä pois pyyhkäistyt. Mischan huulta väristi ohimenevä hymy, jota yritti peittää, ja hän väisti Dewnin itseään seuraavaa nenää, mutta tuo tyytymätön ilme ei kuitenkaan hävinnyt hänen somilta kasvoiltaan kokonaan.
”Hieno se on noinkin. Epätavallinen. Isä saa slaagin.”
”Robert hieman auttoi.”
”Hän taitaa pitää sinusta.”
”Minusta meidän ei pidä laittaa sitä paikoilleen.” Mischalla oli syvänmietteliäs katse; kuin ei olisi Dewniä oikein kuunnellutkaan. Dewn hymähti.
”Kilttiä, mutta kyllä isä–”
”Dewn, minä en pidä tästä valheessa elämisestä.”
Mischa kiemurteli irti ja Dewn vetäytyi kauemmas. Mischa tuijotti yhä postilaatikkoa tyytymättömänä.
”Valheessa?”
”Et ole vieläkään kertonut heille, että aiomme jatkaa matkaa.”
Dewn hieraisi niskaansa. Tässä sitä taas oltiin.
”Mehän puhuimme jo… että vasta syksyllä. Haluan olla kotona kesän yli, minulla on nyt töitäkin. Kerään ensin rahat purjeveneeseen. Lupasin Lottelle, että otan hänet mukaan ensimmäiselle purjehdusmatkalle.”
”Niin, tiedän sen, muttet ole kertonut heille”, Mischa intti.
”Miksi siitä pitää nyt jo kertoa?” Dewn vitkutteli. ”Nyt on vasta heinäkuu.”
”Jotta he eivät ala luulla väärin! Että olisimme jäämässä tänne pysyvästi. Postilaatikko, Dewn!”
”Se on vain puinen laatikko, Mischa...”, Dewn sanoi hiljaa. Mutta Mischalle se näytti olevan paljon enemmän: koukku, joka sitoi hänet vastoin tahtoaan johonkin yhteen tiettyyn paikkaan.
Mischa oli sitoutumiskammoinen. Kyllähän Dewn sen tiesi.
Tiesi, että Mischa oli pohjimmiltaan kulkuri, vaeltaja. Jo se, että he tapasivat maantiellä, väliaikaisella leirintäalueella, oli suoraan yhteydessä Mischan perusluonteeseen, joka oli olla aina liikkeellä. Ja ehkä juuri siksi Dewn olikin niin päätä pahkaa rakastunut häneen: tuohon villiin, riippumattomaan sieluun.
Ja tämä ajatus vei hänet toiseen kulkuriin, toiseen riippumattomaan oman elämänsä vapaamatkustajaan, johon Dewn oli joskus ollut kiintynyt.
Hän ravisteli päätään.
”He edelleen kuvittelevat, että me aiomme naimisiin. Minusta se väärinkäsitys on oikaistava.”
Dewn rojahti tynnyrin päälle ja hieroi otsaansa. Hän ei sanonut mitään. Mischakaan ei sanonut muuta, laittoi pensselin vain korvan taa ja nosti laatikon syliinsä. Hän nosti sen pois lattialta hyllylle, katsoi sitä hetken ja alkoi sitten siivota jälkiään.
”En aio vastata kutsuun”, Dewn sanoi yhtäkkiä. Kai hänen vain piti sanoa se ääneen. Ei sillä, että Mischaa olisi asia suuremmin liikuttanut. Hän ei tiennyt Colt Amen Villasta eikä Maxista. Tai tiesi vain hiukan, mutta ei sitä, että Max ja kartano liittyivät hyvin kummallisella tavalla yhteen.
Se oli yksi niitä harvoja asioita, joista Dewn ei ollut puhunut kenellekään – ei edes kihlatulleen.
Ei hän saanut Mischalta asiaan vakuutteluja eikä pyörtelyä, mutta isä näytti pettyneeltä.
”Miksi et?” hän sanoi, kun he naulasivat postilaatikkoa paikalleen (Raicy oli vain pullistanut silmiään sen nähdessään, muttei sanonut mitään). ”Eikö olisi kiinnostavaa saada tietää, kuka peri kartanon?”
”No jaa”, Dewn kohautti lyödessään vasaralla naulaa lautaan, ”voithan sinä mennä.”
”Mutta kutsu oli sinulle. Tuskin kovin moni on saanut tilaisuutta päästä kartanoon. Hämärä heppu koko miekkonen.”
Dewn ojensi vasaran hänelle ja isä naulasi laatikon toiselta puolelta. ”Olen miettinyt asiaa”, Raicy jatkoi, ”tietysti voihan olla, että sait kutsun, koska olet tuulimyllyn asukas. Ehkä hän haluaa kuulla siitä tarkemmin nyt, kun se on valmistunut. Onhan mylly paikallinen nähtävyys ja hän tarjosi meille sen kunnostukseen tukea.” Hän löi vielä kerran ja taputti sitten laatikkoa. Sen värikkäässä etuosassa oli valkoinen laatta, jossa tuli:
Center & Minthill Tuulimylly ”Tai sitten”, Raicy suoristautui ja pyyhkäisi hikeä lipan alta otsaltaan, ”oletkohan itse tullut ajatelleeksi… jos hän haluaakin Ififlamman takaisin.”
”En usko”, Dewn hämmästyi. ”Herra Madclock – siis Samuel – antoi Fifin minulle ja hän on kuollut. Kuka muu sitä voisi haluta?”
”Se saattaisi selvitä, jos lähtisit”, sanoi isä.
* Seuraavien päivien aikana Mischa ja Dewn olivat vähemmän tekemisissä keskenään. Heti, kun postilaatikko oli lyöty tienvarteen, Mischa tuntui haihtuneen maisemista. Ei fyysisesti, sillä edelleen hän toki hoiti myllyn pihaa, sisusti heidän kotiaan, kävi uittamassa Ediä, autteli Emilyä askareissa ja kävi rapsuttelemassa hevosia laitumilla. Mutta henkisesti hän oli kuin muualla; ei vastannut Dewnin hyväilyihin, ei tarttunut keskustelunavauksiin ja hymyili vain etäisesti, jos Dewn yritti saada häntä olemaan enemmän läsnä. Tällainen Mischan häilyvyys ei ollut täysin uutta, mutta silti Dewnillä ei ollut siitä niin paljon kokemusta: hän ajatteli, että aika varmaan auttaisi ja antoi Mischan olla, keskittyen sillä välin omiin asioihinsa – rannalla uimavalvojan työhönsä ja ranchin juoksevissa asioissa auttamiseen.
Pian hän ei kuitenkaan kestänyt enää. Kun Mischa taas eräänä iltana asettui patjalleen tekopyhästi itsekseen hymyillen, mutta sanaakaan Dewnille sanomatta, Dewn kohottautui istumaan ja painoi kätensä Mischan olkapäälle.
Mischa avasi silmänsä ja katsoi häneen.
Dewn katsoi totisena takaisin.
”Mitä haluat… että minä teen?”
Mischa ei vastannut. Hän tapitti häntä suoraan silmiin. Sitten hänen katseeseensa kuitenkin näytti kivunneen pehmeämpi hohde. Hän hymyili sympaattisesti, hieman melankolisesti.
”Heidän tulee tietää.”
Dewn huokaisi hitaasti.
”Hyvä on. Minä kerron. Mutta kerron ensin äidille, sitten, kun he palaavat. Sopiiko se? Ja sen jälkeen vasta muille.” Mischa hymyili hieman enemmän – hyväksyi suunnitelman. He katselivat toisiaan ääneti. Dewn ei heti edes tajunnut, että Mischa oli hivuttautunut peiton alla lähemmäs ja kosketteli nyt hänen vatsaansa… reisiään… Sanomatta sanaakaan, miltei vakavana, Dewn sukelsi peiton alle hänen kanssaan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jul 20, 2019 10:28:00 GMT
Waves 6.7.2016 Meri. Aaltoja. Vaahtopäitä.
”Ce n'est pas ton style.” Wolfgang oli tullut sisarentyttärensä olan taakse. Gillian töpötteli juuri valkoisia roiskeita merimaalaukseensa. Hän maalasi ulkomuistista ja osin tietokoneella auki olevien mallikuvien pohjalta; yritti hahmotella kotipuolen tuttuja kallioita ja metsäistä rantaa, tuulimylly työnsä etualalla. Hän oli saanut inspiraation maalaukseensa salaperäisen huoneen majakkataulusta. Wolfgang kumartui niin lähelle keskeneräistä taulua, että hänen kölninvedelle tuoksuva ohut partansa melkein hiipi Gillianin poskea. ”Hmm. Aiotko jättää tuon tuollaiseksi vai työstätkö sitä vielä pidemmälle?”
Gillian nosti kättään kankaalta.
”Ai… ai näitä?” hän hipaisi taivaalla riippuvia kevyitä pilviä.
”Niin. Ne näyttävät nyt vähän yksinkertaisilta, pintapuolisilta. Saisit paremmin syvyyttä kuvaamaan myös meren horisonttia, jos lisäät niitä vielä alemmas rajan yläpuolelle.”
”Ki-kiitos. Teen varmaan niin.”
Wolfgang hymyili ja laski kätensä Gillianin selän taa.
”En tiennytkään, että maalaat merimaisemia. Suurin osa näkemistäni töistäsi ovat olleet eläin- ja ihmisaiheisia tai sitten jotain esittävää naivismia.”
”Pidän paljon vedestä ja merestä”, Gillian sanoi, tunsi punastuvansa ja katseli töpötintään. Viereisessä akvaariossa kalat mutkittelivat edestakaista rataansa huojuvien heinikoiden seassa.
Wolfgangin käsi lepäsi yhä lempeästi hänen alaselässään. Gillian liikahti lähemmäs työskentelypöytäänsä, muka hakeakseen lisää valkoista väriä, ja Wolfgangin käsi tipahti pois.
Wolfgang retkahti nojatuoliin, josta saattoi arvioida Gillianin työtä telineessään hieman kauempaa. Hän oli pitkine hiuksineen juuri sellaisen boheemin taiteilijan oloinen, jonka voisi kuvitella keskellä yötä pomppaavan ylös kaiken muun mielestä sumentavan inspiraation iskiessä ja tarttuvan pensseliin hullunvimma silmissään.
Se oli kiehtova ja kutkuttava mielikuva.
”Maman pitää meritauluista”, Wolfgang huomautti, muttei kovin lämpimästi. ”Itse en voi sietää.”
Kommentti sai Gillianin hämilleen. Hän ei osannut sanoa siihen mitään ja epäröi. Maalaus ei ollut vielä lähellekään valmis: kalliot olivat kaljut ja puut kaipasivat viimeistelyä, tuulimyllykin oli toistaiseksi vasta siluetti. Meri oli autio ja luotaantyöntävä. Hän ei ollut onnistunut hakemassaan lämmön, kutsuvuuden ja kodintunnussa, kuten siinä löytämänsä huoneen taulussa oli ollut.
Gillian riiputti sivellintä kädessään ja katseli äkkiseltään kasvaneen epävarmuuden takaa työtään, eikä enää tiennyt, miten jatkaa. Sydämestä kummunnut ilo ja halu tähän työhön oli äkkiä lokaantunut.
Wolfgang istuskeli letkeästi kädet käsinojilla, toinen jalka taputellen lattiaa ja katseli toiseen suuntaan: hän katseli akvaarion kaloja. Gilliankin katseli kaloja. Vaivaantuneen hiljaisuuden jälkeen Wolfgang tuntui vihdoin huomaavan Gillianin masentuneen mielentilan, sillä otti taas hymyn kasvoilleen kääntyessään akvaariota tuijottelemasta ja sanoi: ”Älä nyt minun mielipiteeni anna lannistaa. Jos sinun on maalattava tuota, niin sitten maalaat. Sanoin vain, että yllätyin, kun vaihdoit näin spontaanisti taidetyyliä ja aihetta… että mistä moinen?”
Gillian mietti, uskaltaisiko mainita tunkeilleensa yhteen linnan huoneista omia aikojaan, mutta toisaalta hänestä tuntui, ettei saisi maalaustaan enää vauhtiin, ellei näkisi sitä taulua uudelleen ja saisi siitä siten mahdollisesti viriämään uutta inspiraation kipinää.
”Niin, kun minä…”, hän aloitti, ”m-minä eksyin pari päivää sitten, kun etsin tätä kirjastoa ja löysin erään huoneen...” Hän kuvaili huonetta. Wolfgangin otsa rypistyi aivan hienoisesti. ”Siellä oli e-eräs taulu merimaisemasta–”
”Ahaa”, Wolfgang sanoi, ”olit varmaan kaakkoispäädyn oleskelusalissa.” Hän naurahti kolhosti. ”Siitäkö innostuit saamaan aiheen maalaukseesi?”
Gillian punastui taas ja nyökkäsi.
Wolfgangin hymy oli hivenen tahmea ja hän kääntyi taas katselemaan akvaarion kaloja.
”Se on maman lempihuone.”
”Anteeksi”, Gillian sanoi jostain syystä. Ehkä hän ei olisikaan saanut käydä siellä. Hän yritti lukea enonsa ilmeitä ja eleitä, tunnustella ilmanalaa. ”Tuota… voisinko… tai–tai siis, että…”
Wolfgang ponnisti äkkiseltään seisomaan ja Gillian nielaisi kielensä. Eno käveli kirjaston ovelle ja aukaisi sen levälleen, ennen kuin kääntyi katsomaan taakseen häneen.
”Eh bien?” hän sanoi ja kuulosti taas enemmän omalta itseltään. ”Haluat ilmeisesti nähdä sen maalauksen, eikö niin?”
Ja kiitollisena siitä, että eno ymmärsi häntä puolesta sanasta, Gillian laski pensselin ja väripaletit käsistään ja riensi hänen peräänsä.
Vaikka hän yritti painaa mieleensä reitin kirjastosta oleskelusaliin, se ei ollut helppoa. Gillianilla ei ollut koskaan ollut kovin vahvaa suuntavaistoa. Oikealle, vasemmalle, portaat ylös, ovista läpi… Ja yhtäkkiä Wolfgang kiskaisi auki pariovet, jotka olivat samanlaiset, joista Gillian oli aiemmin mennyt, mutta käytävä oli eri: he tulivat samaan huoneeseen sisään sen toiselta puolelta ja Gillianin katse osui heti ensimmäiseksi pianon yläpuolella tönöttävään Lily von Zughtin maalaukseen.
”E-ei kai… ei kai siitä ole haittaa, että olemme täällä?” hän epäröi.
”Ei tietenkään”, Wolfgang vastasi ja huitaisi epämääräisesti kädellään huoneeseen kuin sanoen, että tässä se nyt on. ”Ei silloin, kun maman ei ole täällä.” Hän seurasi Gillianin arkaa katsetta seinälle. ”Se on minun työni”, hän sanoi irvistäen muotokuvalle. ”Pour maman 80-vuotispäivänään.” Hän ei tuntunut itse olevan tyytyväinen tauluunsa.
”S-se on hyvin näköinen”, Gillian kehui tarkoituksenaan rohkaista. Mutta Wolfgang käänsi maalaukselle selkänsä ja harppoi sitä vastoin huoneen toiselle puolelle.
Takan luona oli Gillianin hurmannut merimaalaus. He seisahtuivat sen eteen. Hän ei osannut sanoa, mikä siinä vetosi häneen niin. Siinä he molemmat tuijottivat taulua vaitonaisina.
”Onko tämäkin sinun tekemäsi?” Gillian kysyi sitten.
”Ei”, Wolfgang sanoi. ”Kuten sanottua, minä en maalaa merta.”
Gillian kumartui lähemmäs etsimään taiteilijan puumerkkiä. Terävästi piirretyssä signeerauksessa oli jotain kummallisella tavalla tuttua ja kuitenkaan hän ei tunnistanut sitä. Ehkä oli kuitenkin nähnyt sen jossain toisessa linnan maalauksessa.
”Kuka–?”
”En tiedä. Ei kukaan tunnettu maalari. Varmaan se on ollut jonkun katukauppiaan työ tai huutokauppalöytö, mistä sitä tietää. Täysin arvoton varmastikin.”
Gillian kohotti kättään ja siveli aaltojen mukaisesti, koskematta kuitenkaan kankaaseen. Hän ihaili taidokkaasti tehtyjä roiskeita, majakanvalon eläväistä heijastumaa, sitä, kuinka taulussa yhdistyivät kaipuu ja rauha, turva ja tuntematon.
”Taidat tosiaan pitää siitä”, Wolfgang huomautti.
Gillian nyökkäsi.
”Se tuo mieleen kodin.”
”Ah – niin.” Wolfgang vaikeni. Hän odotti kärsivällisesti, että Gillian katseli ja tutki ja mietiskeli maalausta. Kun koki saaneensa siitä taas uutta puhtia omaan työhönsä, Gillian kääntyi sen luota ja huomasi taas erikoisia esineitä pursuavan hyllyn ja sen ylimmällä tasolla lepäävän hopeanpunaisen metallirasian.
Kysymys rasiasta kiipesi hänen kielelleen, mutta hän nieli sen; hän ei halunnut antaa vaikutelmaa, että oli vieraisiin huoneisiin hortoilemisen lisäksi käpälöinytkin siellä toisen tavaroita.
He kävelivät ovelle ja Wolfgang elehti herrasmiesmäisesti, että Gillian astuisi hänen edelleen. Ja jostain oudosta päähänpistosta, hetken hullutuksesta, kiitokseksi kohteliaisuudesta Gillian niiata niksautti. Se tapahtui vahingossa – ei hän ollut tarkoittanut tehdä niin. Wolfgangin huulille kiipi huvittunut hymyntapainen, ja Gillian tunsi kasvojensa kääntyvät hehkuviksi.
”Öh…!” hän huoahti hämmentyneenä omasta käytöksestään. Jokin Wolfgangin olemuksessa ja eleissä oli saanut sen aikaan.
”Jopas”, eno virnisti. ”Alat jo oppia tavoille.”
”A-anteeksi… en tiedä mitä tapahtui...”
”Älähän nyt”, Wolfgang painoi kätensä Gillianin selkään ja ohjasi hänet käytävälle, ”se oli ihan söpöä.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jul 31, 2019 15:02:17 GMT
Alhaiset rakit 6.7.2016 Charlotte oli vimmainen. Hän ei voinut ajatella mitään muuta, kuin sitä, miten pääsisi Ranskaan. Eikä aikaa ollut hukattavaksi, sillä pian heidän Englanninmatkansa tulisi päätökseen.
Hän yritti miettiä kaikkia mahdollisia keinoja, jotka mieleen juolahtivat. Ensin hän kertasi tosiasiat: virallinen lipunmyynti oli loppunut. Sen sijaan, hänen tuttavapiirissään lippuja oli kahdella henkilöllä, kahdella mahdollisimman vaikeasti lähestyttävällä kaiken lisäksi, joista toista tuskin voisi lahjoa ja toisen puijaaminen olisi epäeettistä. Mutta välittikö hän juuri nyt etiikasta? Ei. Hän oli valmis alhaisiin tekoihin.
Noralta lippua ei voisi ostaa. Tällä oli itsellään liikaa rahaa, paljon enemmän kuin Lottella. Mutta ehkä hänet voisi suostutella – vaikka epätodennäköiseltä sekin tuntui. Hän päätti kuitenkin lähestyä tätä ensin.
Nora odotteli Rosevillagen kentän laidalla, kun hänen hevostaan parhaillaan lämmiteltiin hoitajan toimesta, ja selaili sillä välin puhelintaan. Valtava tanskandoggi istui hänen vierellään ja haukahti matalasti, kun Lotte lähestyi. Se sai Noran kohottamaan vain hetkeksi välinpitämättömän katseensa. Lotte muisti videot, jotka Nora oli kuvannut Dewnin tupaantulijaisissa ja mietti, oliko ne Noralla yhä tallessa. Blingbling säkenöi auringossa.
”Mitä sinä haluat?” Nora sanoi. Charlotte oli tuskin ennättänyt avata suutaan edes tervehdykseen, kun Nora oli jo jollain konstilla lukenut hänen olemuksestaan epäilyttävät aikeet edes suoraan häneen katsomatta. Ehkä se johtui siitä, että Charlotte oli ylipäänsä tullut yksinään Rosevillageen häntä katsomaan – sellaista hän ei olisi tehnyt vapaaehtoisesti, ja Nora tiesi sen vallan hyvin. Eivät he varsinaisesti parhaimpia ystävyksiä olleet – mutta Dewn oli, ja sitä seikkaa Charlotte oli päättänyt käyttää hyväkseen.
Hassua kyllä, Noran kysymys olisi voinut olla juuri se avausrepliikki, jolla Charlottekin olisi voinut kohtauksen aloittaa.
”Ei, kun mitä sinä haluat?” hän sanoi yrittäen olla kuulostamatta riidanhaluiselta ja pakotti kokeilevan hymyn huulilleen. Nora mulkaisi häneen, ikään kuin Lotte olisi sylkäissyt maahan.
”Anteeksi?” Hän vaikutti olevan juuri nyt helposti ärsyyntyvällä tuulella. Ehkä huono ajoitus tälle jo muutenkin tuomitulle missiolle, mutta Charlottella ei ollut vaihtoehtoja: aika kävi vähiin.
”Niin… kun sinulla on kaikkea. Onko jotain, mitä vielä haluaisit? Ehkä?”
Nora katsoi häneen läpitunkevalla katseella. Charlotte piti parhaansa mukaan syyttömän ilmeen, mutta se oli vaikeaa. Noralla oli pelottavan pistävät silmät, jotka luotasivat hänet läpi ja paljastivat kaikki keplottelun heikot yrityksetkin.
Ja niin hän äkkiä tuhahti: ”Älä luulekaan.”
”Luule mitä?” Lotte kysyi viattomasti.
”Että saisit minulta Duvell Arabiansin tanssiesityksen lippua.”
Charlotte räpäytti hölmistyneenä silmiään, mutta vaihtoi sitten nopeasti taktiikkaa lennosta ja palasi alkuperäiseen suunnitelmaansa.
”Etkö voisi kerrankin olla kiva? Olet kuitenkin Dewnin ystävä… ja minä olen hänen sisarensa. Tämä on minulle tosi tärkeää. Etkö voisi mitenkään harkita asiaa? Lupaan tehdä vastapalveluksen, jos kerrot, mitä haluat.”
”Liikuttavaa”, Nora sanoi kuivasti.
”Sanot vain, mitä haluat. Eikö me kuitenkin lähennytty vähän Dewnin tupareissa? Kun suunniteltiin yhdessä sitä kolmiodraamaa?”
”Josta jänistit.”
Charlotte antoi sen seikan olla.
”Olet niin hyvää pataa Dewnin kanssa, etkö voisi tehdä minulle tätä yhtä palvelusta hänen takiaan? Pliis?”
”Vai oikein Dewnin tähden. Kaikkea sitä kuuleekin.”
”No… tai siis, kun sinä kuitenkin voit milloin tahansa matkustaa sinne. Asut Euroopassa. Ja sinulla on rahaa. Minulle ei tuollaisia tilaisuuksia tule juuri koskaan.”
”Oh hoh”, sanoi Nora, ”en tiennytkään, että olet noin kovasti Duvellien perään, taidat sittenkin salaa nauttia aristokraattisuudesta, kuinka yllättävää! Sinähän olet lähes yhtä paha fani, kuin ne fanaattiset pikkutytöt Power Jumpissa.”
Charlotte puristi huulensa yhteen.
”Ehei”, Nora jatkoi. ”Minä olen maksanut lipusta ja aion sinne myös mennä. Se on syntymäpäivälahja kummitytölleni, joka on jo suunniteltu ja matka varattu.”
”Tuskin olet itse maksanut”, Charlotte mutisi nyt syvästi harmistuneena. ”Sinä et ymmärrä… Minun täytyy päästä! Minä–minä tunnen hänet!”
”Hänet?” Nora toisti.
”Lucasin.” Charlotte tuijotti Noraa silmiin ja tämä tuijotti takaisin. ”Lucas Duvellin.”
Noran sieraimet helisivät aivan pikkuhiukkasen. Sitten hän sanoi maireasti: ”Sittenhän luulisi, että sinulle olisi säästynyt vippilippu.”
”En niin hyvin...”
”Kuulehan”, Nora tokaisi ja hänellä oli taas tuo ylimielinen, opettavainen sävy äänessään, ”olisin luullut, että tunnet minut jo vähän tätä paremmin kuin, että yrittäisit puhua minua ympäri vieläpä noin naurettavin perustein. Se, että kerran näet hänet samassa ravintolassa, ei millään tavoin tarkoita, että tuntisit hänet. Tai, että hän tietäisi sinut. Se, että Huttiksella on – lähinnä Kings Ridersin nimissä, saanen huomauttaa, kuten Tossah on kertonut – Duvelleihin suhteita, ei millään muotoa tarkoita, että he välittäisivät tippaakaan joistain Huttiksen tutuista. Sinä et ole ainoa fanityttö, joka jäi lippua vaille. Niitä myytiin vain muutama kymmenen kappaletta. Joten älä kuvittele, että olet kärsimyksessäsi jotenkin erityisasemassa.”
”Sinä olet vain kateellinen, kun Lucas vilkuili silloin minua eikä halunnut puhua sinun kanssasi! Taisi tehdä kipeää koppavalle tärkeydellesi, kun hän näytti sinulle oikean paikkasi!” Sanat purkautuivat omin lupineen, mutta ei Charlotte niitä kyllä ottanut takaisinkaan. Hän näki heti, että oli loukannut Noraa. Tällä tavoin lippua hän ei saisi, mutta toisaalta häntä itseään kismitti Noran tapa kohottaa itseään jalustalle ja pitää itseään muita parempana ihmisenä. ”En tajua miksi Dewn on ystäväsi! Olet itsekäs!”
”Ja mikähän sinä sitten olet nyt?”
Ratsastaja pysäytti Garyn heidän eteensä ja Nora kiinnitti kypäränsä hihnan. Hän ei sanonut enää mitään, poistui vain hevosensa luo ylväästi ja selvästi nokkiinsa ottaneena.
Tanskandoggi kallisti Charlottelle päätään.
”Mitä siinä tapitat?” hän tokaisi sille.
Suunnitelma A meni siis mönkään. Mutta vielä oli yritettävä alhaisempaa keinoa, vaikka niin tehdessään, Charlottea jonkin verran hävetti oma epätoivonsa.
Fanityttö.
Noran pilkkaava ääni kaikui hänen päässään.
Vihaisena, Charlotte meni vierastalon huoneeseensa ja hakkasi hetken tyynyllä seinää, kunnes koki olevansa tarpeeksi rauhoittunut lähteäkseen Tossahin ja Aden talolle. Siellä he söivät isäntäperheen seurassa päivällisen, jonka aikana Charlotte ei puhua pukahtanut (hän hautoi yhä katkerana sitä, että oli epäonnistunut saamaan lippua) tai pahemmin kuunnellut, kuinka äiti ja Tossah keskustelivat turhuuksiaan, kuten minkä ikäisenä Tiger oli alkanut puhua tai miltä kasvattajalta Adella oli suunnitelmissa hankkia uusi friisiläistamma. Hoffien valkoinen villakoira tarkkaili ruokailijoita ja naukkasi silloin tällöin ilmasta suupalan, jonka jompikumpi pojista sille heitti Tossahin kielloista huolimatta.
”Kuka on Mary Kenkä?”
Charlotte hätkähti. Molly, joka istui pöydässä hänen vieressään, kaatoi vettä lasiinsa. Hän nosti sen huulilleen ja katsoi Charlotteen uteliaasti.
”Häh?” Charlotte sanoi käheästi.
”Kuka on Mary Kenkä?” Molly toisti, mutta Charlotte ei ymmärtänyt mistä hän puhui, joten ei vastannut. Sen sijaan hän vilkaisi hermostuneena ensin aikuisia: he pälpättivät edelleen keskenään, sillä hetkellä KGR EquuShopitista, joten Charlotte uskaltautui tarttua hetkeen.
”Hei… Molly. Norallahan on sinulle lippu sinne Ranskaan hevostanssiesitykseen.”
Pikkutyttö nyökkäsi.
”Oletko innoissasi?”
”Ihan kai.”
”Oletko ennen nähnyt heitä?”
Molly näytti miettivän asiaa.
”Ai siis keitä?” hän sanoi.
”Duvelleja. Lucasia.”
Tyttö kohautti olkaansa. Charlottelle tuli käsitys, ettei Molly oikeastaan tiennyt Duvelleista juuri mitään – ja sen tajuaminen alkoi ärsyttää häntä entisestään. Käyttää nyt yksi harvoista saatavilla olleista lipuista johonkuhun, joka ei osannut edes arvostaa mahdollisuuttaan!
Hän vilkaisi taas syrjäsilmällä aikuisia. ”Voisitko vaihtaa sen minulle?”
”Mihin?” Molly kysyi uteliaana.
”Vaikka siihen Shalian ruusukkeeseen, jota näytin. Se iso violetti. Sehän oli sinusta hieno.”
Molly näytti muistelevan hetken palkintoa. Sitten hän kohautti välttelevästi olkapäätään.
”Ei kiitos…”
”No, entä jos”, Charlotte mietti kuumeisesti, ”jos saat ratsastaa Shalialla? Ratsastustunnin, minä voin pitää sinulle.” Kiinnostus heräsi taas tytön kasvoilla ja ne rohkaisivat Charlottea.
”Saisinko ratsastaa ilman talutusta?” Molly kysyi. Ja uskomatta omiakaan korviaan, Charlotte vakuutti hänet siitä.
”Vaikka kaksikin tuntia”, hän kuuli itsensä lupaavan. ”Mitäs… mitäs sanot?”
Molly pyöritteli vettä lasissaan. Hetken he molemmat seurasivat kuin hypnotisoituneina sen aaltoilua. Charlotte pidätti hengitystään ja odotti kiihkeästi, mitä tämä sanoisi…
”Miksi sinä sen haluat?”
Charlotte mietti ohikiitävän hetken.
”Olen tavallaan…”, Charlotte nieli irvistyksensä sanaa käyttäessään, ”heidän faninsa.”
”Ai niiden Duvellien?”
”...Niin.”
Molly tirskahti. ”Etkö ole vähän vanha?”
”Millä tavalla ’vanha’?” Charlotte kysyi heti varuillaan ja ärtyneenä. Mutta Molly kohautti taas olkiaan. Hänessä oli, niin nuoreksi ihmeellistä kyllä, jo Noralta opittua omahyväistä välinpitämättömyyttä. ”Miten niin vanha?” Charlotte toisti, mutta Molly ei osannut selittää mielipidettään.
Hän pyöritteli taas lasiaan. Charlotten kärsivällisyys alkoi rapista. Mutta sitten tyttö laski lasi pöydälle.
”Kai se käy...”
”Oikeasti?!” Charlotte hämmästyi täydellisesti. Sitten innostus pulpahti hänen vatsaansa. Hän kuitenkin hillitsi itseään, sillä jos Molly näkisi miten iloiseksi hän tulisi lipusta, tämä saattaisi sittenkin haluta itse lähteä. ”Kiva! Tuota… onko se lippu sinulla vai–?”
”Äidillä.” Ja ennen kuin Charlotte ehti varoittaa häntä, Molly sanoi pöydän yli: ”Äiti, missä se Noran antama lippu on?”
Tossah ja Alexiina keskeyttivät juttelunsa.
”Minulla. Kuinka niin?”
Charlotte aukaisi hädissään suunsa, mutta onneksi Molly sanoikin vain: ”Missä? Haluan katsoa sitä.” Ja kun Tossah viittasi olohuoneen lasilipastoon, Molly kipaisi tuoliltaan sinne ja kipitti hakemaan sen. Charlotten sydän jyski. Kuinka pahaan kiipeliin hän joutuisi, jos aikuiset saisivat tietää tästä? Nora saisi ennemmin tai myöhemmin, mutta kunhan Charlotte saisi kätensä lippuun kiinni, ehkä hän jotenkin voisi selitellä sen parhain päin… puhua heidät kaikki ympäri…
Äiti sanoi jotain. Charlotte ei kuullut.
”Sanoin, että puhuimme Tossahin kanssa, että varmaan keskiviikkona lähdetään.”
Keskiviikkona.
Hyvä. Hänellä oli vielä muutama päivä aikaa pitää Mollylle lupaamansa ratsastustunnit Shalialla. Onneksi hän ei ollut puhunut mitään yhden tunnin kestosta. Kehtaisiko hän vedättää pikkutyttöä vain vartin ratsastustuokioilla? Ei kai hän kauaa muutenkaan jaksaisi satulassa istua…
Charlotte nousi pöydästä, kiitti etäisesti Tossahia ruoasta ja meni Mollyn perästä olohuoneeseen. Tämä katseli siellä kädessään olevaa lippua. Hetken Charlotte pelkäsi, että hän oli tullut katumapäälle, mutta sitten hän ojensi sen.
”Kiitos”, Charlotte sanoi. Siinä se nyt oli. Hän oli onnistunut.
Kumma kyllä, ilo ja riemu eivät lipun käteen saamisesta kuitenkaan irronneet. Sen sijaan häntä huoletti, omatunto soimasi, mutta hän tukahdutti epämieluisat tunteet. ”Tuota… haluatko jo tänään ratsastamaan vai vasta huomenna?”
”Vaikka huomenna”, Molly sanoi kepeästi ja liihotti sitten tiehensä.
Charlotte jäi lippu kädessään seisomaan.
Lahjoa nyt kuusivuotiasta. Hän oli todella vajonnut pohjalle.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Aug 9, 2019 11:16:53 GMT
Tyttö ja ori 7.7.2016 Pian perhe osaisi yhdistää Mischan outoihin sattumuksiin, joita tilalla tapahtui: liittyen milloin varusteiden katoamisiin, milloin hevosten paikkojen vaihtumiseen, milloin muihin järjestelyihin, joissa juomakaukalo piti siirtää toiseen kohtaan, koska se tukki kuulemma muurahaisten pääväylän, tai tallin yläkerran ikkunalaseihin piti pistää teippiä, koska linnut lensivät niitä päin. Äiti jo tiesi, että Mischa oli ollut roskiin päätyneiden satulan ja suitsien takana. Dewn oli ajatellut, että jos hän kertoisi totuuden suoraan, Mischa ehkä pelästyisi ja häpeäisi sen verran, ettei toistaisi samankaltaisia tempauksia, mutta oli siinä suhteessa mitä ilmeisimmin erehtynyt. Hän oli aliarvioinut Mischan taistelutahdon, kun eläinten hyvinvointi oli (hänen mukaansa) vaakalaudalla. Dewn ei käsittänyt, kuinka saisi hänet järkiinsä, kunnes jotain siihen mennessä merkittävintä tapahtui – ja tällä viimeisimmällä tempauksella oli mitä merkittävin seuraus.
Uutisen perille toi ensimmäisenä kiihtynyt Kitty, toisessa nyrkissään puhelin ja toisessa riimunnaru, joka ryntäsi pihalta päistikkaa olohuoneeseen kuraisissa jodhpureissaan.
”Nyt otti ohraleipä!” hän ilmoitti hätääntyneenä. Kuulijakuntaa olivat vain Oliver ja Dewn, joka oli luvannut katsoa pikkuveikan perään Emilyn käytyä aamiaisen jälkeen takaisin levolle. ”Hälytys! Sano heti, että Raicy on vielä täällä eikä laaksossa!”
”Ei täällä ole muita kuin me ja mummi yläkerrassa”, Dewn sanoi auttaessaan Oliveria puupalikoiden kokoamisessa. ”Ei! Kännyssä ei ole signaalia eikä Raicy vastaa! Mitä mä nyt teen?”
”Mihin tarvitset isää?”
”Inferno ei ole tarhassa!” Kitty rääkäisi ja huitoi narulla ilmaa. ”Pyörötarha on tyhjä! Eikä se ole tallissa eikä siinä puolikyhätyssä paimenaitauksessakaan mäenkupeessa, minne se oli muutenkin tarkotus päästää vasta myöhemmin, niin Alexiina sanoi. Mulla oli tarkat ohjeet sen vahtimisesta ja ruokinnasta eikä kenelläkään muulla – ja nyt se on poissa eikä mulla ole hajua–!”
”Vielä eilen illalla näin Infernon tarhassa, kun kävelin kotiin”, Dewn muisteli.
”Mutta nyt – puf! Poissa! Taas karannu!”
”Taas?”
Kitty repi hiuksiaan. ”Viimeks jäljelle jäi vain reikä aitaan!”
Hän veti Dewnin perässään kisakatsomon takaisen pienen mäntymetsikön laidalle, missä tosiaan tyhjä pyöröaitaus ammotti autiona. ”Kato nyt! Ei mitään! Mä en ymmärrä… Oi voi, Alexiina tappaa mut. Ellei Raicy ehdi ensin… niin… jos ei kertoisikaan… jos me löydetään se ennen kuin Raicy palaa… Se ei ole vielä unohtanut mun edellistä töppäystä, eikä tää tee kyllä yhtään hyvää mun maineelle… oi voi...”
Dewn laski Oliverin maahan ja tutki aitaa, sitten porttia. Se oli kiinni ja haka paikoillaan. Aidassa ei ollut jälkiä.
”Oliko portti kiinni, kun huomasit, ettei Infernoa ollut?”
”Oli. En mä oo koskenut mihinkään. Lähdin heti juokseen, kun huomasin kaukaa, että tarha on tyhjä.”
”Inferno ei ole voinut karata.” Kitty tapitti häntä. ”Haka on kiinni”, Dewn selitti. ”Hevonen ei sitä osaa avata tai varsinkaan perästä päin sulkea. Ja näiden aitojen yli ei hypätä.” Pyörötarhaan oli tehty ylimääräisiä poikkipieluslankkuja sen jälkeen, kun Castron epäiltiin tehneen loikan – vaikka todellisuudessa ruunan retki tammojen luo olikin tapahtunut ihan toisella tavalla.
”Nii, mut… mut… mitäs sitten–?”
”On epätodennäköistä, että kukaan on mennyt tästä ennen sinua. Sinähän olet aamutallivuorossa?”
Kitty nyökkäsi kiireesti. Dewnin mielessä välähti Fifi sellaisena, kun oli sen ensi kertaa nähnyt. ”Joten...”, hän sanoi, ”jos se ei ole missään päin tallia eikä kukaan meidän väestä ole koskenut siihen… se on varastettu.”
Kitty parkaisi ja läiskäisi kämmenen otsalleen. Dewn ei yksinkertaisesti nähnyt muuta mahdollisuutta, selitystä oriin katoamiselle… paitsi, jos…
Lannistava ajatus saavutti hänet äkkiä ja melkein samantein hän tiesi olevansa oikeassa. Paniikkiin ajautunut, hiuksiaan taas kyntävä Kitty ei tuntunut huomanneen hänen mielialansa muutosta.
”Voi elämä, ei! Varastettu! Mitä mä nyt teen?! Mun piti vahtia sitä! Kuka varastaisi pähkähullun hevosen – ja miten edes? Se on tietysti huumattu… Voi kauhistus, mitä mä sanon Alexiinalle?!”
Eikä Dewn ehtinyt saamaan sanansijaa, kun Kitty jo huusi kädessään välkähtäneeseen puhelimeen: ”Raicy! Hätätilanne! Inferno on varastettu!”
* Hetkeä myöhemmin he olivat hätäkokouksessa pyörötarhan edustalla: juuri paikalle puuskuttavan punaisen quarterinsa selässä ravannut Raicy Tomford kintereillään, nokosilta metakkaan herännyt Emily Oliveria kädestä kiinni pitäen, hikoileva riimunnarua vääntelevä Kitty, ja Dewn, jonka oli saatava aavistukselleen vielä varmuus, vaikka oli siitä jo ihan varma; hän uskoi tunnistaneensa merkit, kuin sarjarikollisen, joka jättää jälkeensä omintakeisen kädenjäljen.
”Mitä tämä tarkoittaa?” isä sanoi vihaisena ja heittäytyi alas Rickyn selästä ennen kuin hevonen oli ehtinyt edes kunnolla pysähtyä. Kittyn änkyttäessä selitystä, Dewn näki Mischan tulevan kohti merilaitumen ja kentän välistä pitkäheinäistä kaistaa. Hän oli ollut tammojen laitumella tervehtimässä varsoja. Hänen hiuksensa olivat kahdella pienellä letillä ja olemuksessaan yhdistelmä huolettomuutta ja marttyyrimäisyyden häivää. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään; eikä myöskään Dewnin. Vain silmiin katsominen riitti kertomaan kaiken. ”On soitettava seriffille”, isä sanoi ja kopeloi rintataskuaan.
”Odottakaa”, Dewn sanoi. Hän huokasi. ”Ei Infernoa ole varastettu.”
”Mutta sä sanoit–!”
”Se on sittenkin… vain karannut.” Hän oli jo ehtinyt analysoimaan Kittylle tilannetta eikä voisi enää keksiä mitään Mischaa suojellakseen. Mutta tämä ei sitä odottanutkaan. Kirkkaalla, kuuluvalla äänellään hän julisti heille kaikille, astahtaen ylpeästi eteenpäin: ”Minä vapautin sen.”
Kitty ulvahti. Emily maiskautti paheksuen suutaan. Isä oli vakava ja tuijotti Mischaa.
”Miksi sinä niin olisit tehnyt?” hän ärähti.
Mischa ei perääntynyt. Dewnin oli – tilanteen vakavuudesta huolimatta – ihailtava hänen rohkeuttaan silloin, kun hän uskoi puolustavansa oikeutta.
Ja ilman nolostumisen haiventakaan, Mischa sanoi: ”Se pyysi.”
Dewn peitti kasvot käteensä. Kun hän vilkaisi sormiensa lomitse, kaikki katsoivat Mischaan kuin näkisivät hänet ensikertaa aivan uudessa valossa. Isoäiti oli pöyristynyt. Tomford kohenteli vaivaantuneena silmälasejaan, kuin olisi hävennyt Mischan puolesta.
Isän ilme synkkeni entisestään.
”Miten niin ’pyysi’?” ihmetteli Kitty, joka ei näyttänyt tajuavan. ”Ei Inferno osaa puhua.”
”Ihmisten ja eläinten kieli ei ole sanoja”, Mischa loilotti ja punastui nyt pikku hiukkasen poskilta. Hän kohotti kättään ja painoi sen rintamustaan vasten. ”Se tapahtuu täällä.”
Kittyn suu roikkui auki.
”Olet varmaan saanut auringonpistoksen, tyttö hyvä”, Emily sanoi. ”Sanoinhan, ettet saisi pakertaa niin paljoa suorassa auringonpaisteessa. Niin käy helposti tällä säällä, ei huomaakaan. Minun täytyy lainata sinulle toista hellehatuistani.”
”Riittää”, isä sanoi kovaan ääneen ja kaikki ryhdistäytyivät. ”Milloin vapautit Infernon?”
”Myöhään viime iltana”, Mischa vastasi ja tuskin sai lausettaan loppuun, kun isä oli jo kääntynyt jakelemaan ohjeita.
”Josh – itään. Seuraa tietä Coyotaan.” Tomford nyökkäsi ja kannusti Sunnyn heti liikkeelle. ”Kitty, haravoi lähiympäristö ja pellon takainen metsikkö. Äiti, vie Oliver kotiin.” Poika oli ruvennut heittelemään käpyjä. ”Minä ratsastan takaisin alalaaksoon, hevoset seuraavat joskus puroa siihen suuntaan.” Raicy heilautti itsensä Rickyn satulaan. Hän kääntyi katsomaan ylhäältä käsin Dewniä ja Mischaa. Stetsoninlieri varjosti hänen kasvojaan. ”Älkää hävitkö minnekään. Haluan vaihtaa kanssanne muutaman sanan, kunhan Inferno on ensin löydetty.”
Kun kaikki olivat menneet kukin omaan suuntaansa, Dewn kääntyi ympäri ja lähti kävelemään.
”Minne menet?” Mischan ääneen oli nyt tullut epävarma sävy.
”Otan lavan ja autan etsinnöissä”, Dewn vastasi pysähtymättä. Hän ei jäänyt odottelemaan, mutta kuuli sitten nopeat, kevyet askelet, kun Mischa lähti hänen peräänsä. He istuutuivat autoon ja Dewn väänsi pari kertaa avaimesta, ennen kuin vanha valkoinen lava-autonsa kähähti hereille. Hän ei halunnut suuttua Mischalle. ”Toivottavasti kukaan ei ole loukkaantunut...”, hän mutisi hiljaa.
”Kuinka niin?” Mischa säikähti. Dewn puristi huulensa yhteen. He ajoivat kivimuurin ohi pihatielle ja sitten porttien läpi autotielle.
”En kertonut sinulle, mutta… Inferno kävi päälleni.”
”Mitä sinä teit?” Mischa sanoi heti hivenen syyttävästi.
”Joo, voi olla, että tein jotain väärin. Olin sen aitauksessa – äiti pyysi – ja kokeilin saada siihen jotain kontaktia. Se pulttasi melkein ylitseni.”
”Sinä menit siis kysymättä sen tilaan. Eläimilläkin on oikeus yksityisyyteen!” Mischa perusteli. Ehkä hän yritti vakuuttaa myös itseään siitä, että oli tehnyt oikein. ”Nyt se on vapaa.”
”Vapaa loukkaantumaan, jäämään auton alle, näkemään nälkää. Mischa, ei hevosta voi vain päästää irti. Minne se menisi? Meillä oli kerran yksi tamma – Lotten vanha hevonen – ja se pelästyi ja karkasi, juoksi suoraan autotielle ja jäi auton alle. Se oli tiineänä. Mitään ei voitu tehdä. Varsa saatiin pelastettua, mutta Linda jouduttiin lopettamaan siihen paikkaan.”
Mischa ei sanonut mitään. Kun Dewn vilkaisi häntä silmäkulmastaan, tämän poskelle oli vierähtänyt kyynel. Ei Mischa tarkoittanut pahaa. Mutta joskus hän ei miettinyt tekojensa kauaskantoisia seurauksia loppuun asti.
”Mitä sille kävi?” Mischa kuiskasi. ”Varsalle?”
”Se on edelleen eläinkuntoutuskodissa, missä se joutui kasvamaan ilman äitiään. Samassa paikkaa, kuin Infernon kaksoissisar.”
Mischa katsahti häneen yllättyneenä.
”Jeah”, Dewn sanoi, ”minun Fifilläni on kaksosvarsat. Se on aika epätavallista hevosilla. Inferno ja Ificis. Äiti otti Infernon takaisin heti, kun pystyi, mutta Ificisin tilanne on vähän onnettomampi… sillä todettiin syöpä.” Muuta Dewn ei sitten tiennytkään; tämän verran äiti oli kertonut.
Mischa oli hyvin pitkään vaiti. Dewn katseli heidän hitaasti ajellessaan oikealle ja vasemmalle, mutta ei nähnyt mitään kummaa.
”Mutta se halusi päästä pois...”, kuiskasi Mischa.
Dewn huokasi. Mitä ihmettä hän tekisi Mischan suhteen?
He ajelivat pitkään ympäriinsä. Mischa oli avannut ikkunan, nojasi siihen ja katseli hajamielisesti ulos. Tuuli tuiversi hänen hiuksissaan ja hän sulki silmänsä. Hänestä ei ollut apua Infernon etsintään (halusiko edes, että se löytyisi?), mutta ei Dewn sen liiemmin havainnut vilahdustakaan irrallaan laukkaavasta hevosesta tai edes jäljistä, jotka olisivat voineet kieliä karkulaisen suunnasta.
Pitkän ja sanattoman merireitillä ajetun ajan jälkeen, isä soitti.
”Inferno...”, hän huohotti, ”on löytynyt… Se on Colt Amen Villassa.” Dewn hätkähti. Kartanolla? ”Nähdään siellä”, isä sanoi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 11, 2019 9:16:24 GMT
Liput on 7.7.2016 ”Yksi… kaksi… kolme!” Charlotte punttasi Mollyn Shalian satulaan. Tyttö suoristautui sirosti (oli katsellut varmasti Noraa, kun tämä ratsasti; jotain samankaltaista heidän tyylissään oli) ja otti ohjat heti oikeaoppisesti käsiinsä.
Kaikkeen sitä sortuikin. Charlotte oli luvannut pitää Mollylle kaksi ratsastustuntia rakkaalla hevosellaan, jonka selkään ei helposti päästänyt ketään. Oliko Lucas kaiken tämän vaivan ja hävyttömyyden, jonka pääsylipun saaminen Duvellien hevosesitykseen oli vaatinut, arvoinen? Lippu tuntui raskaana painona hänen taskussaan.
”Ei tarvitse taluttaa”, Molly ilmoitti leuka ylväästi koholla, kun Charlotte oli aikeissa napsauttaa riimunnarua kuolaimeen. ”Kyllä minä osaan.”
”Shalia on herkkä”, Charlotte empi. Tamman silmät olivat puoliksi ummessa. ”No… menkää ensin vain käyntiä. Ympyrällä. Minä seison keskellä.”
Onneksi Shalia oli myös kiltti. Tamma lähti avuliaasti liikkeelle, kun Molly pyysi, mutta lompsotti ympyrällä uneliaana. Se oli vieläkin uupunut Hemsburyn tapahtumaviikonlopusta ja roikotti päätään alhaalla. Charlotte seisoi seuraten heitä ja neuvoi Mollya pitämään nyrkkejä pystymässä ja irrottamaan polvet satulasta. Aurinko pilkahti pilvistä mukavasti kesken ratsastuksen ja Charlotte oli suhteellisen seesteisellä tuulella. Hän ajatteli Lucasia. Kuinka kovasti hän oikeasti halusi nähdä hänet? Tunteet olivat ristiriitaisia. Lucasin ajatteleminen pisteli mukavasti vatsanpohjasta, mutta samaan aikaan hän koki häpeää, koettaen vakuuttaa itselleen, että kaksi yksityistä ratsastustuntia niin hienolla hevosella, kuin Shalia, oli vain reilu vaihtokauppa. Eikä Molly kuitenkaan ollut kuka tahansa lapsi, jolta hän olisi vohkinut tikkarin suusta. Hän oli perheystävän lapsi. Varmasti hänelle tulisi tilaisuus hyvittää asia myöhemmin, vaikka uudestaan.
Niin, varmasti, hän ajatteli.
Mielenrauhaa ei kuitenkaan kestänyt kauan.
”Charlotte!” Se oli äiti. Äänensävy oli turhan käskevä ja enteili ikävyyksiä. Hän oli Tossahin (ja Lotten kauhuksi) Noran kanssa kentän toisessa päässä. He seisoivat uhkaavassa rivissä: vihainen, vihaisempi, äiti. Äidin kädet olivat lanteilla ja kaikki kolme tuijottivat heitä tiukasti. Nyt tulisi moitteita.
”Öh, odota siinä”, hän sanoi ja Molly hidasti Shalian ravista käyntiin. Hän lähestyi tuomaristoa kuvainnollisesti häntä koipien välissä, aavistellen jo, mistä tässä oli kysymys. Joko he olivat saaneet tietää? Lotte oli toivonut, että ehkä vasta sitten, kun he olisivat jo takaisin kotona… mutta Noran ilmeestä ei voinut erehtyä. Miten hän pystyikin saamaan sen samaan aikaan vastenmielisyydeksi ja vahingoniloksi?
Lotte pysähtyi epäröiden heidän eteensä, pienen ja turvallisen välimatkan päähän.
”N-niin?” hän sanoi hiljaa, vältellen suoraa katsekontaktia.
Äiti mulkoili.
”Onko sinulla se?” hän töksäytti.
Charlotte mietti nopeasti, kannattaisiko pelata aikaa, yrittää puolustusta vai heti antautua. Hän arvioi antautumisen tässä tapauksessa kannattavimmaksi strategiaksi. Hän työnsi kouransa hupparintaskuun ja veti lipun esiin. Hän ojensi sitä mitään sanomatta, katse maahan luotuna. Kyllä häntä olikin hävettänyt sen ottaminen jo valmiiksi. Lucas tai ei, lippu oli poltellut hänen taskussaan ja tuntui lähes huojentavalta antaa se pois.
Äiti näpsäisi sen häneltä, vilkaisi sitä ja antoi sitten Tossahille.
”Kiitos”, Tossah sanoi. Hän ei hymyillyt.
Mutta se ei ollut vielä siinä. Äidin kädet olivat yhä lanteilla.
”Auta Molly alas ja vie Shalia tarhaan. Sitten tulet vierastalolle.”
”Mutta–”
”Heti!”
Pää painuksissa Charlotte laahusti takaisin Shalian luo, jonka selässä Molly istui ja tapitti ihmetellen heidän suuntaansa.
”Entä se toinen tunti?” hän kysyi liukuessaan alas satulasta. Lotte pudisti päätään. Ei tuntia, ei lippua, ei Lucasia, ei Ranskanmatkaa.
Tossah ja Nora ottivat Mollyn vastaan; Tossah näytti moittivan tyttöä – Charlotte ei kuullut tarkkoja sanoja – ja Nora seisoi loukkaantuneena sivussa. Charlottesta tuntui, että tämä katsoi häneen murhaavasti. Charlotte riisui Shalian ja vapautti sen tarhaan ja lähti sitten viimeiselle matkalleen kohti harmaakivistä vierastaloa, jossa hän kohtaisi teloittajansa.
Miksi hän aina teki asioita ajattelematta, joita saisi katua myöhemmin? Billy olisi takonut hänen päähänsä järkeä – mutta tuskinpa Lotte olisi kuunnellut edes häntä.
Hänellä oli ollut ihan hyvä tarkoitus, eikö niin?
Itsekäs, sanoi ääni hänen päässään Noran äänellä.
Äiti ei ollutkaan huoneessa vielä, kun Charlotte tuli sinne. Hän pesi kätensä rituaalinomaisesti ja istahti sitten hermostuneena sängylle. Valtava kuvioitu kello tikitti seinällä pahaenteisesti. Siihen maalatut takorautaportit olisivat voineet olla käynti manalaan.
Kuinka pahassa pulassa hän oli?
Koska tuijotti piinattuna kelloa, tiesi Charlotte, että äiti saapui tarkalleen kolmen minuutin kuluttua.
Eikä armonaikaa ollut.
”Mikä sinuun oikein meni?” hän aloitti heti, kun oli läimäissyt oven kiinni. ”Kiristää nyt lapselta! Ja vielä hänen syntymäpäivälahjansa! Kaikkea typerää sinäkin olet mennyt tekemään, mutta tämä oli kyllä totaalinen riman alitus, Charlotte! Sain hävetä silmät päästäni, kun kuulin! Me olemme täällä Hoffien vieraina ja näinkö sinä kiität heidän vieraanvaraisuudestaan? Ja ennen kuin lähdemme, sinä menet pyytämään anteeksi paitsi Mollyltä, myös Tossahilta ja Noralta, tai tämä on viimeinen kerta, kun lähden sinun kanssasi minnekään matkalle!” Ja ennen kuin Charlotte ehti edes puolustautua (johon tosin ei ollut kovinkaan innokas, sillä oli itsekin samaa mieltä, että oli munannut pahasti), äiti oli jo kiskaissut oven taas auki ja poistunut sen pamauksen säestämänä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 17, 2019 14:32:38 GMT
Sleeping Beauty 7.7.2016 Sinä yönä Kings Calinka laukkasi jälleen. Sen musta varjo kiiti linnan seiniä pitkin ja Gillian seurasi – hengästyneenä, epätodellisessa usvassa ja kauhuissaan, kuin joku ajaisi häntä takaa. Käytävä tuntui jatkuvan loputtomiin ja hänen kaikki toivonsa oli hevosen varjossa, joka heilahteli seinillä, johdattaen häntä eteenpäin… eteenpäin… päin…
Ovi!
Gillian kurotti molemmat kätensä suoraan eteensä hamuten kahvoja, mutta ovi tuntui lipuvan pois hänen ulottuviltaan.
”Eih!” hän hengähti. Linkan varjo laukkasi oven läpi ja katosi ja vihdoin ovet levähtivät auki; Gillian kompuroi sisään sydän takoen kurkussa–
Gillian aukaisi silmänsä ja tunsi linnan viileyden, joka sinne hiipi aina yöaikaan. Huoneessa oli pimeää. Hänen kätensä sojottivat pystyssä kohti kattoa. Hän räpytteli ja jotenkin etäisesti, yhä puoliksi unen pauloissa ja puoliksi hereillä, koetti ymmärtää, miksi hän erotti huoneen hämyisän, korkean katon vuoteensa yllä olevan baldakiinin sijaan. Hän antoi käsiensä hitaasti laskeutua takaisin alas. Sydän jumputti yhä, muistuttaen nyt jo haihtumaisillaan olevan painajaisen kauhuista.
Sitten hän tunsi, että jokin liikahti.
Gillian parkaisi kauhuissaan ja luuli hetken, ettei painajainen ollutkaan vielä ohi – ja silloin vuoteen viereltä syttyi lamppu. Sen pehmeässä valossa, jota peitti hapsuinen varjostin, Gillian erotti hahmon, joka oli kohottautunut tyynyltään.
”Ah!” Gillian huusi ja hätäillen kamppaili pois peitoista; hän sotkeutui lakanaan ja putosi lattialle. Huimaava tunne saavutti tajunnan ja sitten kaikki oli taas pimeää…
* Herääminen oli vaikeaa. Hän tuli tajuihinsa pikkuhiljaa, hitaasti ja tunnustellen, ja raotti vasta sitten luomiaan, kun tiesi varmasti olevansa hereillä; ettei painajainen vain enää jatkuisi.
Tällä kertaa pystyssä eivät sojottaneet hänen kätensä, vaan jalkansa. Ne oli tuettu vuoteen laitaa vasten ja hän itse makasi sängyssä – mutta se ei ollut hänen sänkynsä. Vieraassa huoneessa ikkunat olivat eri päin, nurkassa kasa ripustamattomia ja kehyksettömiä taidemaalauksia, seiniä kiersivät korkeat kirjahyllyt. Huonekalut olivat jotenkin sekaisin eivätkä säntillisessä järjestyksessä, kuten linnan habitukseen yleensä kuului. Ikkunan edessä kurkotteli sama vuoteesta kohottautunut hahmo.
Kaikki oli sumeaa.
Kuului kalahdus. Sitten viileä tuulenviri kävi sisään huoneeseen ja henkäisi Gillianin otsakiharan sivuun.
Häntä pyörrytti eikä hän ymmärtänyt mitään.
”Est ce que ça va, Gillian?”
Lämmin käsi kosketti hänen kättään, poskeaan. Gillian haistoi kölninveden. Wolfgang seisoi vuoteen vierellä kylpytakissa, pitkä tukka unen jäljiltä sotkussa. Hän näytti huolestuneelta. ”Aukaisin ikkunan, että saat happea. Sano jotain.”
”Missä…?” Hänen äänensä oli heikko. Gillian yritti karaista kurkkuaan. ”Missä m-minä…?”
Wolfgang istuutui vuoteen laidalle ja otti jotain yöpöydältä. Se oli vesilasi. Hän auttoi Gillianin koholleen ja tämä joi sen tyhjäksi. Aivan kuin hän olisi taas ollut sairastamassa; hatarat muistikuvat Wolfgangista istumassa sänkynsä vieressä vahtimassa häntä ja pitämässä seuraa lohduttivat, rauhoittivat häntä.
Niin, Wolfgang… hänen enonsa… Hän olisi turvassa Wolfgangin seurassa.
”Sinä tulit tänne”, Wolfgang sanoi ja siirsi tyhjän juomalasin takaisin pöydälle. Hänen otsallaan oli kurttu, joka ei aivan pukenut hänen komeita, nuorekkaita piirteitään. ”Kävelit unissasi. En hennonnut herättää, joten annoin sinun nukkua vuoteessani.”
”T-tulinko minä…? Sinun…?” Äkkiä Gillian tajusi, että totta kai – tämä oli Wolfgangin vuode. Enonsa huone. Hän punastui korvannipukoitaan myöten. ”A-anteeksi… mi-minä… k-kävelen joskus unissani, n-näin painajaista, m-mutten kyllä y-y-yleensä...”
Wolfgang naurahti.
”Ei se mitään. Mutta kun heräsit kunnolla, taisit pelästyä aika tavalla – putosit lattialle ja pyörryit.” Hän näytti yhä huolestuneelta. ”Hakisinko jotain? Särky- tai unilääkettä?”
Päätä todellakin kivisti niin, ettei Gillian saanut ravistettua sitä. Hän sulki taas silmänsä ja Wolfgang tulkitsi sen myöntymisen merkkinä. ”Tulen pian takaisin.”
Jäätyään hetkeksi yksin, Gillian koetti saada aivojaan hereille. Ne olivat kuin painava ja limainen klöntti, missä yhteydet pätkivät ja harhailivat yhtä päättömästi, kuin hän unessaan loppumattomilla käytävillä…
Linka!
Hän oli uneksinut Linkasta… mutta miksi?
Hän siirsi kädet ohimoilleen. Käsivarret olivat raskaat; hän tuskin jaksoi liikuttaa niitä. Hieroessaan itseään kiristävältä otsalta ja ohimoilta, hän huomasi paljaat käsivartensa. Hän nosti peittoa. Hän oli alasti.
Samassa Wolfgang jo tuli takaisin uudelleen täytetty vesilasillinen mukanaan sekä kämmenellään valkoinen pilleri.
”Mitä nyt?” hän sanoi, kun Gillian huohotti kasvot kuumina. ”Voitko pahoin?”
Sydän takoi kylkiluita, henkeä ahdisti. Silti Gillian sai jostain voimaa ääneensä. ”Missä minun yöpukuni on?”
Wolfgang katsoi häntä hetken ilmeen värähtämättäkään.
”Se on tuossa tuolilla.” Hän ojensi vesilasia. ”No niin, otahan tästä.”
”M-miksi minä...”, Gillian nielaisi ja kuiskasi: ”olen alasti?”
Wolfgang rypisti kulmiaan. ”En tiedä. Olit riisuutunut ennen kuin tulit vuoteeseeni. Huomasin mekkosi lattialla, kun olit pudonnut sängystä, ja nostin sen tuolille. En siinä tilanteessa ehtinyt sitä sinulle pukemaan takaisin, pelästyin, kun menetit tajuntasi ja yritin vain nopeasti saada sinut virkoamaan.” Wolfgangin sävyssä oli järjenääni, joka rauhoitti levottomaksi käyneen Gillianin.
Niin, totta kai…
Häntä alkoi nolottaa. Säyseästi, hän kohottautui taas paremmin istumaan, otti lasin ja nieli tabletin vastaan sanomatta.
Mitä sitten, vaikka Wolfgang oli nähnyt hänet alasti? Siinä tilanteessa hän ei varmasti ollut kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Sitä paitsi, tämähän oli hänen enonsa. Sukulaisensa.
Wolfgang tarkasteli häntä hetken hiljaa. ”Kuule”, hän sanoi lempeän ymmärtäväisesti, ”jos voit jo paremmin, käväisisin kylpyhuoneessa.” Gillian nyökkäsi pienesti. Wolfgang nousi ylös, otti yömekon tuolilta, heilautti sen Gillianin peiton päälle ja poistui sitten huomaavaisesti huoneesta.
Gillian odotti pienen hetken (hänen sydämensä oli päättänyt tänä yönä olla leppymätön) ja siirsi vasta sitten peiton sivuun ja pukeutui niin nopeasti, kuin huimaavalta ja heikolta olotilaltaan pystyi. Hänen oli sen jälkeen pakko istua takaisin alas ja ottaa monta syvää, hidasta hengitystä. Korvissa humisi.
”Voisitko auttaa minut takaisin omaan huoneeseeni?” hän sanoi, kun Wolfgang palasi.
”Oletko varma?” eno sanoi. ”Voit aivan hyvin nukkua siinä, minä voin olla sohvalla. En uskalla vielä päästää sinua yksin. Painajaisesi taisi olla aika hurja.”
Gillian empi. Hän katsoi huoneen nurkassa olevaan pieneen sohvaan, joka näytti epämukavalta. Mutta Wolfgang autteli häntä jo peittoihin kuin pikkulasta. Huimaus oli muuntumassa velttoudeksi, jossa nekin vähäiset ajatukset, jotka olivat mitenkuten yrittäneet pysyä kärryillä, alkoivat lipsua radaltaan. Gillian räpytteli silmäluomiaan verkkaisesti, keho tuntui raukealta.
Ja sitten hän jo purjehti unettoman uneen.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Sept 4, 2019 11:19:55 GMT
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Oct 15, 2019 11:55:56 GMT
Uhkaus 8.7.2016 Anteeksi pyytäminen ei tuntunut niin vaikealta, kun oli jo valmiiksi hieman häpeissään. Tossah oli heti herttainen ja anteeksiantavainen ja kiitti Charlottea erehdyksensä myöntämisestä. Molly kohautti vain olkaansa, mutta Nora ei todennäköisesti olisi niin yksinkertainen, että loukkauksen häntä kohtaan mitätöisi vain käden heilautuksella. Ja ensin Charlotte vastusti ajatusta, että hänen pitäisi pahoitella tällekin.
”Hän on itseään täynnä ja nokkava, leuhka–”
”Ei enää sanaakaan! Lippu oli hänen ostamansa lahja Mollylle! Sinä pyydät Noraltakin anteeksi!” äiti sihahti heti, joten eipä Charlotte voinut muuta kuin itsekseen nuristen ottaa Rosevillagen suunnakseen ja poistua F&H Stablesin takorautaporteista joenvarren hiekkatietä pitkin jalkojaan laahaten ja pikkukiviä mennessään potkien.
Joskus hän mietti mikä ajoi hänet tekoihin, joissa ei ollut päätä eikä häntää. Näin jälkiviisaana ajatellen, hänen olisi ehkä sittenkin kannattanut yrittää pysyä Noran hyvissä kirjoissa ja uudelleen koettaa saada lippua häneltä–
Liero! ääni syytti häntä. Oliko hän paatunut kieroilija? Eikö hänen pitänytkin nyt kokea puhdasta katumusta, eikä miettiä, miten olisi toisella tavalla voinut velmuilla itselleen haluamaansa?
”Olen ahne paska”, Charlotte huokaisi. Mutta niin on kyllä Norakin.
’Se, että kerran näet hänet samassa ravintolassa, ei millään tavoin tarkoita, että tuntisit hänet. Sinä et ole ainoa fanityttö, joka jäi lippua vaille. Älä kuvittele, että olet kärsimyksessäsi jotenkin erityisasemassa.’ ”Mutta minä olen erityisasemassa!” Charlotte tokaisi lehmuksessa istuvalle harakalle, joka keikutti vain kiusaavasti pyrstöään. ”Minä – minä ja Lucas – meidät on tarkoitettu toisillemme!”
”Kr-r-r-r kra kra?” harakka sanoi.
* Nora ei ollut talleilla.
”Neiti Nora tulee tallille aina vasta kello yhdentoista jälkeen”, hänelle kerrottiin Garyn hevosenhoitajan toimesta. ”Löydät hänet ruusulinnasta tähän aikaan, luulisin.”
Charlotte kääntyi kannoillaan kohti Norringtonien kotimökkiä ja laskeutui jokea kohti viettävää ruohikkoista rinnettä alas. Iso tanskandoggi, jonka hän oli nähnyt aikaisemminkin, juoksi haukkuen hänen peräänsä, mutta oli onneksi ystävällinen ja tahtoi vain taputuksen päähänsä ennen kuin joku kutsui sitä takaisin tallien suunnalta.
Ruusulinnan pihassa kukkapenkissä puskien takana kahisteli ja kyyristeli hahmo. Charlotte pysähtyi portille kädet taskuissaan.
Sanot vain sori. Jos hän ei hyväksy sitä, voit lähteä. Ainakin teit mitä piti.
”Nora?”
Hahmo suoristautui ja kääntyi; se ei ollutkaan Nora, vaan Noah. Charlotte puri huuleensa, ettei olisi tyrskähtänyt naurusta ja aiempi katkeruus lientyi hieman. Noah näytti koomiselta irokeesissään ja lävistyksissään, niittinahkatakin päälle levitetyssä multaisessa vaaleanpunaruutuisessa essussa puutarhalapio kädessään. Helmoissa ja olkaimissa oli pitsiä. Hymy hyytyi kuitenkin nopeasti, sillä Noahin mulkoilu oli essusta huolimatta otettava vakavasti. Kukkalapio saattaisi oikein käytettynä olla vaarallinen ase. Charlotte veti kasvonsa peruslukemille. ”Öh – onko Nora täällä?” Hän ei saanut häijyä ilmettä parempaa vastausta. Noah kilisteli roikkuvia ketjujaan ja korujaan kumartuessaan takaisin kukkapenkkiin. ”Minulla olisi Noralle asiaa…”
Charlotte vaikeni kesken kaiken.
Noah näytti istuttavan – Charlotte kalpeni tajuttuaan – mustia ruusuja.
Sydämenlyönti jäi välistä.
Mustia.
Ruusuja.
Noahin lapio iski maahan. Kerran. Toisen. Murenevaa mustaa multaa. Ja tekemäänsä kuoppaan hän nosti piikikkäitä, inhottavia, kuvottavia, mustanvärisiä ruusuja...
Mustia ruusuja!
”Ei...”, Charlotte kuiskasi ääneen.
”Se on sisäl”, Noah murahti. Hän ei ollut huomannut Charlotten järkytystä, eikä Charlotte kuullut hänen vastaustaan verta kohisevilta korviltaan. Hän ei saanut kauhistuneita silmiään irti noista luonnottomista kukista.
Hitaasti, Charlotte peruutti pois päin portilta. Mustat ruusut olivat paha, paha merkki! Ne tiesivät huonoa… Miksi ne vainosivat häntä? Eikö hän pääsisi ikinä heistä eroon?
Hän kääntyi ympäri ja pinkaisi juoksuun.
Ruusupenkin yläpuolella oleva ikkuna avautui.
”Onko täällä joku?” Nora tähyili ulos. ”Kuulinko puhetta?”
”Tuuli vinkuu”, murahti Noah ja iski lapion jälleen multaan.
* ”Saitko sen hoidettua?” äiti kysyi. Hän ja Hoffit olivat pihalla. Auto oli pakattu. Adeksi kantoi avuliaasti viimeistä matkalaukkua takakonttiin ja Shalia seisoi kuljetuskopissa valmiina kotimatkaan.
Charlotte nyökkäsi. Valhe oli sen väärti. Hänen sydämensä takoi edelleen – hän oli juossut koko matkan Rosevillagesta takaisin – vaikkei se ollut ainoa syy hänen kiihtyneeseen sykkeeseensä, ja kesti hyvän tovin, ennen kuin hän sai itsensä rauhoittumaan.
Ne olivat vain kukkia, hän yritti toistaa itselleen. Kukkia. Kasveja.
Sitten inho nousi pintaan.
Miksi hitossa Nora halusi pihaansa mustia ruusuja? Sen rumempia kukkia ei ollutkaan! Vai oliko se… uhkaus?
Charlotte kapusi autoon hyvästelemättä ketään ja riuhtoi turvavyön kiinni jäädessään odottamaan äitiä. Hän halusi äkkiä kotiin.
Älä ole naurettava. Ei Nora voi tietää Mustien Ruusujen klaanista. Ne olivat vain kukkia. Sattumaa.
Hän hätkähti koputusta. Tossah hymyili hänelle lasin läpi. Charlotte aukaisi autonikkunan.
”Kiva, kun olitte luonamme. Tiger ja Arthur ovat tosi innokkaita tulemaan joskus teidän luo, että katsotaan milloin nähdään seuraavan kerran. Tässä”, Tossah ojensi hänelle muutaman setelin. ”Teit kiltisti, kun olisit pitänyt Mollylle ratsastustunteja Shalialla. Arabialaiset ovat hänen lempirotunsa. Ikävää, ettet saanut lippua, mutta tässä on vähän korvausta.”
Charlotte otti rahan vastaan ja nyökkäsi ontosti. Muuhun hän ei pystynyt.
Mutta uhkaus tai ei, Charlotte aliarvioi Noran kostonhimon, kun tätä on syvästi loukattu; ja loukkaantunut Nora olikin siitä, että Charlotte oli paitsi juoninut hänen selkänsä takana (Molly oli heti kertonut hänelle, mitä oli tapahtunut niin kuin tyttö aina uskollisesti raportoi kummitädilleen kaiken) ja saanut turhaan odottaa anteeksipyyntöä, niin myös edeltävästi loukannut hänen arvokkuuttaan piikikkäillä sanoillaan. Ja vain Nora saattoi kyetä punomaan vastaiskun, vaikka sen kohde olisi niinkin kaukana kuin meren takana, kun Charlotte ja Alexiina Shalia traileriin lastattuna tekivät viimein lähtöä F&H Stablesista ja yhtä lailla koko Englannista.
Äiti motkotteli vieläkin eikä puhunut paljoakaan heidän ajaessaan peltojen ja pikkukylien halki. Siinä mielessä tilanne oli siis samanlainen kuin ennen lähtöä, jolloin Charlotte oli suututtanut hänet huudettuaan rumasti Isabellalle.
Hän piti silmänsä iskostettuina liikkumattomaan horisonttiin, kaiken muun vilistäessä nopeasti editse. Siellä jossain Lucas oli. Kaukana. Hän olisi todella halunnut päästä näkemään tämän. Mutta se mahdollisuus oli menetetty. Ehkä (kai sitä aina toivoa saattoi) sitten ensi vuonna Power Jumpissa, sikäli mikäli sekä Duvellit, että äiti osallistuisivat niihin, ehkä silloin Charlottella olisi pikkuriikkinen mahdollisuus päästä näkemään hänet edes vilaukselta…
Mustat ruusut kellastuivat ja pian lakastuivat Lotten mielestä. Turhaan hän nyt kukkia säikähti…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Oct 15, 2019 12:49:02 GMT
Dining Disaster 8.7.2016 Vasta kaksi viikkoa oli kulunut ja se tuntui vuodelta. Kiviseinät ja käytävien kapeat ikkunat sekä haisevat matot olivat alkaneet ahdistaa. Vain Wolfgangin seura sai Gillianin salaamaan toiveensa ennenaikaisesta kotiinpaluusta. Eno oli hänelle turva ja lohtu, jota ilman Gillian ei olisi kestänyt päivääkään. Isä soitti sangen harvoin ja kyseli, kuinka hänellä aika siellä kului ja mitä uutta hän oli oppinut; äiti sitäkin harvemmin – yleensä hänen terveisensä ”maalaa sitten ahkerasti ja käyttäydy kunnolla” tulivat isän puhelun sivussa. Myös Alexiina soitti ja varmisti, että Gillianin asiat olivat hyvin. Vakuutettuaan, että viihtyi ja linna oli kaunis ja oli saanut tavata taiteilijoita ja kehittynyt huimasti, oli Alexiina välittänyt huojentuneempana hänelle myös kotiseutujen terveiset; he olivat Charlotten kanssa parhaillaan matkalla takaisin Kanadaan. Gillian olisi antanut paljon, jotta olisi ollut mukana siellä mukana kohti kotia. Sen puhelun jälkeen hän oli itkenyt pitkään.
Eilisyön tapauksen jälkeen, Wolfgang vietti hänen kanssaan entistä enemmän aikaa, mistä Gillian oli syvästi kiitollinen. Hänellä oli jäänyt arka ja pelokas olo, jonka syytä ei osannut paikantaa.
”Unissakävely voi olla arvaamatonta, ei se ole ihme, jos pelottaa”, Wolfgang sanoi ja kietoi käsivartensa tiukasti Gillianin ympärille, sänkensä kutittaen korvannipukkaa. Gillian hengitti kölninvedentuoksua, mutta haju oli liian voimakas ja sai hänet voimaan pahoin.
Yhteisillä illallisilla, jotka Wavesien tapaan olivat kaukana Centerien kinastelevasta kodikkuudesta, Gillian seurusteli myös herra ja rouva von Zughtin kanssa. Näitä illallisia varten täytyi aina laittautua huolellisesti, mihin Gillian tosin oli jo tottunutkin. Wolfgang otti aina asiakseen kehua hänen olemustaan, ja niin tälläkin kertaa.
”Charmante”, hän sanoi hiljaa vetäessään Gillianille tuolin. ”Näytät hehkeältä, kun poskesi ovat punaiset.”
Enon miellyttäviä huomautuksia lukuunottamatta, jokainen suunvuoro pöydän ääressä tuntui väkinäisesti lausutulta, kuin tietyn protokollan mukaiselta. Kaikkein mieluiten Gillian olisi välttänyt nämä ahdistavat ruokailut, mutta tiesi, ettei voinut niin tehdä. Niinpä jo muutaman kerran käytettyään huonovointisuus-kortin illalliselta päästäkseen, hänen oli vain mukauduttava asiaan ja syötävä kolmen ruokalajin kokonaiset annokset, vaikka se kuinka olisi tehnyt hänen olonsa tukalan täydeksi ja turvonneeksi.
Mutta kuten poika joka huutaa sutta, jonain kertana se käy toteen.
”Wolfgang kertoi sinun olevan sairas.”
Gillian hämääntyi, kuten aina, kun rouva von Zught yhtäkkiä puhutteli häntä. Rouva katsoi häneen pöydän päästä kuin arvioiden Gillianin vointia.
”Hän vain nukkui huonosti, maman.”
”Jos hän nukkuu huonosti siinä pohjoispäädyn huoneessa, hänen on vaihdettava makuuhuonetta.”
”Gillian saattaisi pitää Zeus-huoneesta.”
”Sehän on kolho. Itäsiiven kolmannen kerroksen aamuruskohuone – siitä on kaunis näköala auringonnousuun. Kutsun sisäkön laittamaan sen valmiiksi.”
”E-ei suotta!” Gillian hätääntyi. ”Ky-kyllä minä v-viihdyn nykyisessäkin huoneessani!”
”Oletko sitten nukkunut kunnolla?”
”O-olen, rouva...”
”Sillä käytävällä ei ole muita. Gillianin voi tulla olo yksinäiseksi eristyksissä”, Wolfgang järkeili ja Gillian vilkaisi häneen – miten eno tunsikin hänet niin hyvin? ”Zeus-huone olisi minun makuukamarini vieressä. Hänellä olisi lyhyt matka luokseni, mikäli tarve vaatii.”
”Ja mikähän tarve vaatii yöllä tulla sinun luoksesi?” rouva von Zught kohotti kulmiaan.
”Vaikka painajaiset”, sanoi Wolfgang rauhallisesti ja lämmin kiitollisuuden sekä ujouden puuska paisui Gillianin rinnassa. Hänellä todella olisi turvallisempi olo, jos tietäisi enonsa nukkuvan seinän takana. Hän ei kyennyt palauttamaan edellisyön painajaista enää mieleensä, mutta tiesi siinä olleen pahaenteinen tunnelma. Jos hän oli jo sen ajamana hakenut turvaa enostaan, ehkä tätä lähempänä nukkuminen veisi myös painajaiset pois?
Pääruoka tarjoiltiin pöytään. Gillian oli huomaamattaan alkanut pureskella kynsiään asiaa miettiessään. Kehtaisiko hän pyytää siirtoa Wolfgangin mainitsemaan huoneeseen?
Valmiiksi täytetty lautanen laskettiin Gillianin eteen.
”Joko Wolfgang on puhunut sinulle matkasta?”
Kalkkunaa. Kaksi paksua, rapeaa, kuvottavan värittömän vaaleanpunaista leikettä lojui Gillianin lautasella. Aivan kuin vatsassa olisi heti alkanut velloa vastenmielisyydestä, Gillian ummisti silmänsä niiltä. Hän inhosi kalkkunaa. ”Onko ruoassa jotain vikaa?”
Gillian säpsähti; rouva von Zughtin ääni oli äkkiä lävistänyt hänet kuin veitsi, jolla jämähtänyt hymy kasvoillaan herra von Zught omissa aatoksissaan leikkasi omaa kalkkunapihviään pöydän toisella puolella. Kynttilänvalo väpätti kalseasti.
Gillian kohotti päätään. Wolfgang ja rouva von Zught molemmat katsoivat häneen.
”A-anteeksi?”
”Minä kysyin: onko ruoassa jotain vikaa?”
”E-ei!” Gillian otti haarukan ja veitsen käteensä ja, kun ei voinut muutakaan, iski ne leikkeleeseen. Hän sahasi. Leike oli sitkeää. Vatsassa velloi taas.
”Jos et pidä kalkkunasta, sinulle voidaan tarjoilla jotain muuta.”
”E-ei, ei, tämä on oikein hyvää!” Pakottaen värisevän hymyn huulilleen, Gillian laittoi leikepalan suuhunsa. Ole aina kohtelias. Häntä alkoi heti oksettaa.
Rouva von Zught tarkasteli häntä taas pöydän päästä eikä näyttänyt vakuuttuvan. ”Ei sinun tarvitse mielistellä. Kysyin myös, joko Wolfgang on puhunut matkasta.”
”En ole vielä”, Wolfgang vastasi, kun Gillianilla oli täysi työ kyetä nielemään suunsa tyhjäksi. Hän nosti taas päätään ja välttyi siten laittamasta seuraavaa kuvottavaa kalkkunanpalaa suuhunsa kysyessään: ”M-matkasta?”
”Muistatko maalauksen, josta kysyit minulta”, Wolfgang sanoi ystävällisesti, ”sen, joka on tanssisalissa, missä hevoset seisovat kartanomiljöössä?”
Gillian nyökkäsi.
”Sinähän pidät hevosista?” rouva von Zught keskeytti.
Gillian nyökkäsi taas.
”Ja kerroin, että olin maalauttanut sen Belgiassa–”
”Wolfgang on ostanut teille liput Ranskaan performanssiesitykseen.”
Wolfgang katsoi harmistuneena äitiään, mutta Gillian tuijotti hämmästyksestä silmät suurina Wolfgangia, hakien varmistusta siihen, että oli varmasti ymmärtänyt oikein.
”R-Ranskaan?”
Wolfgang siemaisi pikaristaan.
”Niin, kuten maman... töksäytti, siellä on paljon hevostaidetta. Menisimme tietysti L’amour aux Chevauxin taidegallerian lisäksi myös Louvreen.”
”L-L’amour aux C-Chevaux…?”
”Kuulostat rikkinäiseltä ksylofonilta”, rouva von Zught sanoi ja sai Gillianin punastumaan, vaikkei sitä oltukaan sanottu ilkeästi.
”Haluaisin, että näkisit ne taulut, jotka olen maalannut Duvell Arabiansiin”, Wolfgang sanoi. ”Ne ovat parhaimpia töitäni ja, kun maalaat itsekin hevosia, voisit saada referanssia.”
Haarukka oli pudonnut Gillianin kädestä. Se kolahti äänekkäästi lautasenreunaan ja havahdutti herra von Zughtin ajatuksistaan.
”Ah, Duvell!” herra von Zught ilmoitti äkkiseltään ilahtuneeseen sävyyn. ”Oui, oui! Monsieur Duvell on hyvä ystäväni. Heillä on suuri tila Belgiassa, hieno, hieno paikka! Kannattaa ehdottomasti käydä! Siellä kasvaa vanha, vanha marronnier d'Inde – Aesculus hippocastanum! Komea puu! Ehdottomasti kannattaa käydä!” ”Etkö ole kiinnostunut?” rouva von Zught täräytti.
”O-olen kyllä!” Gillian hätääntyneenä vastasi. ”M-minä olenkin kä-käynyt siellä.”
Kaikki kolme näyttivät yllättyneiltä.
”Duvell Arabians Estatessa?”
”L-L’amour aux Chevauxissa”, Gillian sanoi hiljaa, ujostuen siitä, että häntä tuijotettiin niin intensiivisesti kaikilta tahoilta. ”Viime s-syksynä. Si-siellä oli eräät ratsastuskilpailut.”
”Ja niiden vuoksi siis et tullut tänne”, rouva von Zught sanoi. Pöydässä oli hetki hiljaista. Gillian tunsi huonon olon voimistuvan ja painoi päänsä, yrittäen hengittää tasaisesti. Pelkkä kalkkunan näkeminen lautasella sai hänet melkein heittämään ylen.
”Mutta nyt hän on täällä”, Wolfgang sanoi ja Gillian tavoitti hänet hymyilemästä hänelle niin karismaattisesti, että hetken verran paha olokin väistyi toisenlaisen lämpimän tunteen tieltä. Hän yritti hymyillä takaisin. ”Duvellit ostivat Ranskan tilansa jokin aika sitten ja uudistavat sitä parhaillaan. Siitä tulee sisartalli heidän Belgiassa olevalle Duvell Arabians Estatelle.”
”N-näkisin sen oikein m-mielelläni”, Gillian sanoi niin kohteliaasti kuin pystyi.
”Se olisi tosin vasta syksyllä.”
Onnellisuus poksahti niiden sanojen myötä.
Ällöttävä painontunne, joka oli alkanut kalkkunasta, nousi vatsasta yhä ylemmäs. Vasta syksyllä. Ristiriitaiset ajatukset saivat Gillianin hikoilemaan. Hän näki Charlotten onnelliset kasvot mielessään, mutta niitä varten hänen täytyisi jäädä Sveitsiin vielä syksyyn asti… eikä hän juuri nyt ollut ollenkaan varma, että kykenisi siihen.
Äkkiä hän heitti kämmenen suulleen. Kurkunpäätä poltteli ja paha maku oli kivunnut jo kielelle asti.
”A-anteeksi”, Gillian kuiskasi hätäisesti ja nousi seisomaan; hänen vieressään istunut Wolfgang auttoi tuolin nopeasti pois hänen altaan. Puristaen kättä suunsa edessä, Gillian aikoi juosta pois ruokasalista, muttei ehtinyt kuin kolmen askelen päähän, kun oksennus pakottautui väkisin ulos; vatsa tuntui kääntyvän saumoineen päivineen ympäri, karmea kitkerä maku syövytti kieltä ja vesi tirisi silmistä, kun hän laattasi alkukeiton ja kalkkunansiivun suoraan ruokasalin tummanpunaiselle, arabialaiselle matolle.
Heikko olo tutisutti jalkoja, mutta heti oksennettuaan myös helpotus vyöryi häneen kuin olisi päässyt irti raskaasta painolastista. Wolfgang oli hänen vierellään ja tuki häntä, niin kuin hän tuntui aina olevan siinä häntä varten, kun Gillian oli heikoimmillaan.
Herra von Zught sadatteli kauhistuneena pöydän ääressä ja näytti lähes yhtä pahoinvoivalta oksennuksen nähdessään, mutta Lily von Zught oli noussut ja tyynen päättäväisesti tullut Gillianin toiseksi tueksi nyrpistämättä edes nenäänsä haisevalle lammikolle.
”Hän on siis kuitenkin sairas. Hae sisäkkö ja tuo pahoinvointilääkettä”, hän sanoi Wolfgangille, joka epäröiden päästi Gillianista irti. Lily von Zughtin napakka ote oli vahva ja se talutti hänet ruokasalin reunalla olevan nojatuolin ääreen istumaan. Gillianin olo oli jo parempi, vaikka jalkoja yhä huimasi. ”Epäilin kalkkunan olevan pilaantunutta, kun se maistui hieman oudolta. Annan sinulle vettä.” Gillian istui ja hengitti syvään sillä välin, kun Lily von Zught kaatoi hänelle pöydässä olleesta kannusta vettä lasiin ja toi sen hänelle. Pian sen jälkeen sisäkkö, iältään tuskin rouvaansa paljon nuorempi, pyyhälsi sisään. ”Täällä tapahtui vahinko. Tyttö on mahdollisesti sairastunut ruoasta. Vie palaute kokille, että kalkkuna oli pilaantunutta.”
”Voi voi voi”, sisäkkö kimitti paikallistettuaan oksennuksen. Hänen voivotteluunsa yhtyi herra von Zught, joka pöydän ääressä edelleen istuen piteli päätään ja pyöritteli sitä. ”Onko herrakin sairastunut pilaantuneesta ruoasta?”
”Sergei ei vain kestä eritteitä, ei häntä mikään muu vaivaa.”
Wolfgang marssi rivakasti ruokasaliin lääkepurkki kädessään. Hän antoi sen äidilleen, joka kiersi korkin auki ja kaatoi ryppyiselle kämmenelleen yhden tabletin. ”Ota”, hän sanoi Gillianille, joka ei voinut muutakaan.
”Gillian–”
”Vie Sergei lepohuoneeseen”, Lily keskeytti huolestuneelta kuulostaneen Wolfgangin, joka katsoi levottomana Gillianiin, mutta totteli. Herra von Zught piteli nenästään silmät kiinni ja uikutti.
”Tulehan, papan”, Wolfgang sanoi hänelle ja auttoi hänet ylös pöydästä ja ohjasi ulos salista. Gillianin olo oli jo paljon parempi ja kevyempi oksentamisen ja vesilasillisen jälkeen. Lily von Zught ei kuitenkaan ollut kuulevinaan. ”Saatan sinut huoneeseesi, missä olet pitkälläsi iltateehen asti.” Ja niin hän tosiaan saattoi, Gilliania käsipuolesta pitäen, eikä hän äkkiä ollutkaan niin kauhean erilainen kuin Emily.
|
|