katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Mar 3, 2020 11:17:13 GMT
Pyhä ja piru 16.7.2016 Orange Wood Ranchin porttien alla autotien varressa, seisoi Mischa yksinään paljain jaloin heilutellen papereita ohi kulkevien autojen ja ihmisten suuntaan.
”Mitä hän oikein tekee?” Charlotte mutisi häveten itsekseen ohjatessaan Shaliaa tietä myöten lähemmäs. Ikävä aavistus vain voimistui. Mischa oli kuin ei aluksi huomaisi häntä, mutta kun Charlotte pysäytti Shalian hänen eteensä ja puhutteli häntä, ei hän voinut olla huomaamatta. ”Mitä sinä teet?”
”Hei, Charlotte. Tässä”, Mischa sanoi ja ojensi hänelle paperia. Hän katsoi viileästi suitsista satulaan. Charlotte silmäsi paperia ennen kuin otti sen. Paperi oli kuin juliste kovalla mustalla fontilla tehostettuna pahaenteisellä punaisella värillä:
ELÄINRÄÄKKÄYS PIILOSSA SILMIESI EDESSÄ
Tiikeri häkissä? Väärin! Koira häkissä? Kamalaa! Norsu häkissä? Anteeksiantamatonta! Hevonen häkissä? Se on ok??
Mikä tiikerin pitämisestä häkissä tekee siitä kyseenalaista eläimen hyvinvoinnin ja etiikan kannalta, mutta hevosen pitäminen vankina sen kokoon nähden aivan liian pienessä suljetussa tilassa nähdään täysin normaalina? Jopa eläintarhat tietävät määräykset eläintenpidossa kokoonsa nähden ”tarpeeksi suurissa” tiloissa, mutta hevosomistajien keskuudessa suuren 600 kiloisen luonnoltaan vaeltavan laumaeläimen pitämistä yksin vain parin metrin häkeissä tai tuskin sitä paljon suuremmassa aitauksessa ei nähdä ongelmana? Se on ELÄINRÄÄKKÄYSTÄ! Sivun alakulmassa oli nuoli, joka kehotti kääntämään paperin ympäri. Charlottea inhotti jo valmiiksi eikä oikeastaan halunnut lukea enempää, mutta käänsi silti. Musta ja punainen fontti vaihtui vihreään ja siniseen.
VAPAUTA VAPAUDEN ELÄIMET
Ihmiset, avatkaa silmänne! Auta jakamaan tietoa ja herättämään hevosihmiset!
Hevosia EI OLE tarkoitettu… - leikkikaluiksi ihmisille - pakotettavaksi tekemään asioita, joita ne eivät halua tehdä - pidettäviksi sisätiloissa häkeissä - eristettäviksi lajitovereistaan - kiusattaviksi potkimalla ja lyömällä - kuristettaviksi nahkaisilla remmeillä ja ”varusteilla” - kidutettavaksi metallilla herkillä kehonalueilla (suu ja kyljet)
Vapautetaan hevoset orjuudesta! Jos todella olet hevosten ja eläinten ystävä, et voi sallia tämän jatkua! ”Et voi olla tosissasi”, Charlotte sanoi.
”Oletko muuttanut mielesi?” Mischa kysyi. Hän kohotti toista paperia: Infernon adressia. ”Haluatko nyt laittaa nimesi listaan?”
”Keräätkö meidän tienvarressa siihen nimiä?” Charlotte älähti.
”Olen saanut jo yhden”, Mischa sanoi.
”Et sinä voi tässä tätä tehdä!”
”Tämä on hyvä paikka. Hevosihmiset kulkevat tästä ohi ja voin tässä tehokkaasti lisätä heidän tietoaan.”
”Tietoaan siitä, että he ovat eläinrääkkääjiä?” Charlottea kismitti, että Shalia hamuili ystävällisesti Mischan olkapäätä, ja nykäisi sen turpaa pois. Onneksi Mischa ei siitä sentään ruvennut saarnaamaan – Charlotte kiitti tuuriaan, että oli päättänyt lähteä kuolaimettomilla maastoon. ”Minä kerron äidille.”
”Alexiina antoi minulle luvan.”
”En usko!” Charlotte antoi paperin pudota maahan ja ratsasti Mischan ohi.
Äiti tyhjäsi pesukonetta tallin pesuhuoneessa. Kalpeasta ihosta sinertävät silmänaluset erottuivat erityisen epäedullisesti. Kun Charlotte pelmahti pesutupaan, äiti nosti väsyneen katseensa ja huokasi: ”Charlotte… minun täytyy kertoa sinulle jotain–”
”Äiti, Mischa kerää nimiä Infernon adressiin meidän porteilla!”
”...Hän tekee mitä?”
”Ja levittelee eläinrääkkäyslehtisiä!”
Alexiina räpytteli hetken. ”Niin, sen minä tiedän.”
Vihaisena, Charlotte potkaisi maata.
”Annoitko sinä oikeasti hänelle luvan siihen?!”
Huokaisten niin raskaasti, että käsissään roikkuva huopakin väpätti, äiti sanoi värittömästi: ”Annoin.”
”Miksi?! Miten saatoit? Äiti!”
”Miksi sinä huudat minulle?” Alexiinan otsa rypistyi uupuneesti. ”Sääli minua edes joskus, Charlotte, ole kiltti. Olen henkisesti aivan poikki!”
”Miten voit antaa hänen levitellä sellaista – meidän kotiportilla!”
Alexiina kääntyi kärsivän näköisesti poispäin, kuin ei olisi kestänyt kuulla Charlotten ääntä juuri nyt.
”Eikö hänen estelynsä olisi saanut meidät näyttämään vielä enemmän syyllisiltä? Antaa hänen ajaa tärkeää asiaansa tuossa muodossa, eipä ainakaan enää heittele kalliita varusteita roskiin...”
”Äiti, miten voit olla noin välinpitämätön?”
”Välinpitämätön? Etkö sinä vastusta eläinrääkkäystä?”
”...No, totta kai, mutta hän väittää, että me ollaan niitä eläinrääkkääjiä!”
”Ei niissä niin lukenut, kun minä niitä katsoin.” Alexiina työnsi viimeisenkin huovan pesukoneeseen. Charlotte aisti, ettei äitiä kiinnostanut – ja se suututti häntä.
”Hevosilla ratsastaminen on väärin ja niiden pitäminen tallissa on väärin – me ollaan pahoja ihmisiä, koska meillä on hevosia!”
”No, jos kerta koet, ettet tee mitään väärin, miksi olet niin tuohtunut?” äiti sanoi ja painoi koneen päälle. ”Eikö se älähdä, johon kalikka kalahtaa? Mitä sinä välität, mikä Mischan mielipide on?”
”Hän saa meidät näyttämään huonoilta!” Charlotte potkaisi taas jalkaansa. Mikä siinä muiden oli niin vaikea tajuta? ”Kohta kukaan ei enää halua tulla tänne! Eikö muka kiinnosta, mitä se saa aikaan sinun rakkaalle hevoskoulullesi?” Hän osui suoraan naulaan. Alexiina suoristautui ilmeettömästi tyhjä koppa sylissään ja Charlotte saattoi nähdä äidin kasvojen muuttuvan entistä valkoisemmiksi. ”Ja isä - mitä mieltä isä on? Missä hän edes on?”
”Raicyä eivät tällä hetkellä ranchin asiat kosketa, hän on kiireinen töissä”, äiti sanoi hiljaa, mutta hänen silmiinsä oli syttynyt palo.
Äkkiä oli kuin demoni olisi päässyt Charlottessa valloilleen ja sai hänet kiljahtamaan: ”Minä vihaan häntä! Kunpa isä olisikin ampunut hänet!”
Se oli kamalasti sanottu. Hän järkyttyi itsekin. Ei hän sitä todellakaan tarkoittanut. Heti, kun oli huutanut sen itsestään ulos, hän katui sitä. Mutta hän oli niin vihainen… Äiti tuijotti häntä.
”Et tarkoittanut tuota.”
Charlotten olo oli kauhea.
”No en tietenkään!” hän huusi ja kyynelet nousivat silmiin. Joskus hänen suunsa sanoi kamalia asioita ilman, että hän kykeni hillitsemään sitä. Hän oli joskus ihan oikeasti kuin pirun riivaama. Häpeissään, hän kääntyi ympäri.
”Charlotte – odota! Minun piti kertoa sinulle–!”
Mutta hän ei jäänyt kuuntelemaan mitä asiaa äidillä oli. Ei jäänyt kuulemaan, kuinka oli pettymys ja kuinka hänen pitäisi aikuistua ja hallita tunteensa paremmin – hän tiesi sen kaiken jo.
Hän oli juoksemassa kotiin murjottamaan, kun huomasi pihatien mäntyjen takana piilossa kaksi hahmoa, jotka tarkkailivat jotakin. Uteliaisuus voitti itsesäälissä rypemisen ja niiskauttaen ja pyyhkien silmänsä hihaan, Charlotte käveli katsomaan mitä oli tekeillä. Kitty ja Zack, jonka päässä oli televisiolähettimen näköinen kypärä, kuikuilivat Mischaa. Charlotte pysähtyi heidän selkänsä taa. Mischa oli edelleen porteilla jakamassa lippulappusiaan.
”Mitä hän oikein tekee?” Zack mumisi kiinnostuneena.
”Kai se kerää niitä nimiä listaan. Joko se pyysi sulta? Mutta on se niin söötti...”, Kitty huokasi. ”Mä pidän siitä.” ”Sinä ja kaikki muut...”, Charlotte mutisi happamesti ja kaksikko käännähti niin nopeasti ja koomisesti katsomaan taaksepäin, että löivät päänsä yhteen.
”Auh!” Kitty huudahti. ”Toi antenni osui mun silmään!”
”Sori!” Zack kauhistui.
”Lotte!” Kitty ilmoitti ja piteli kämmentä toisen silmänsä päällä, toisella tapitti häntä.
”Mikä typerä härpäke sinulla on päässä, Zack?” Charlotte tuiskaisi. Kitty ja Zack vilkaisivat toisiinsa.
”QUAF5 ei ole härpäke, se on herkkä instrumentti… Toivottavasti se ei vaurioitunut”, Zack sanoi ottaen kypärän päästään ja hivellen sitä kolhukohdasta, johon Kittyn pää oli osunut.
”Joo, kiitti, kyllä tällä vielä varmaan näkee”, Kitty sanoi nostaen kämmenen silmältään ja räpytellen sitä kokeilevasti.
”Mischa on ajamassa meidän ranchia alas”, Lotte sanoi. Kitty ja Zack vaikenivat ja katsoivat hämmästyneinä hänen synkkiin kasvoihinsa, sitten tienlaidassa olevaan Mischaan. Hän yritti saada lastenrattaita tuuppivaa naista pysähtymään ja kuuntelemaan asiaansa, mutta tämä vain pudisti päätään ja kiirehti eteenpäin; autot eivät pysähtyneet ja kaksi pyörillä polkevaa lasta isänsä kanssa näyttivät säikähtävän häntä.
Charlotten mieliala piristyi hiukan. Mischan missio ei vaikuttanut kovin menestyksekkäältä. Kun Matruusa ratsasti rannan suunnalta Pin kanssa, Mischa vaihtoi strategiaansa ja sen sijaan, että olisi pysynyt ankkuripaikallaan, hypähtikin nyt ratsukon eteen pakottaen heidät pysähtymään. Pi säpsähti.
”Mikä idiootti! Hypätä nyt hevosen eteen tuolla lailla!” Charlotte sanoi. Eikö tuo juuri todistanut, kuinka vähän Mischa tiesi mistä puhui?
Matruusa kuunteli Mischaa – tosin varmaan vain kohteliaisuudesta ja näytti vähän oudolta – otti nenänsä edessä liehuvan paperin ja sitä samalla lukien jatkoi sitten ponin kanssa käyntiä kohti tallipihaa. Mischa jäi säteilemään onnistumistaan.
Charlotte puskeutui pientareen pusikoista ja puiden takaa tallitielle – säikäyttäen tällä kertaa sekä Pin, että Matruusan.
”Pyhä pieru, mitä te kaikki oikein meinaatte?” tyttö huudahti. ”Eikö kukaan enää tiedä, ettei tolleen hevosia lähestytä?”
”Manasiko Mischa sinut helvettiin? Mitä hän sanoi sinulle?”
”En minä tiedä. Hän valitti jotain, että Pin suuhun sattuu, kun sillä on kuolaimet, mutta mehän käveltiin löyhällä ohjalla, joten en tiedä mikä sen ongelma oli.”
Kitty ja Zack rymistelivät myös paikalle. Matruusa katsoi heitä kaikkia epäluuloisesti. Charlotte risti käsivartensa.
”Hänen ongelmansa ollaan me kaikki. Hevosihmiset. Hän on koko hevosyhteisön vihollinen.”
”Oikeesti?” Matruusan suu loksahti auki. ”Mutta eikö se ole… Dewnin kihlattu?”
”Valitettavasti.”
”Hei, älä nyt”, Kitty sanoi.
”Ne on söpö pari”, Zack sanoi romanttisesti antennihökötys taas päässään.
”Eikä ole!” Charlotte kiljahti.
”Mischa tarkoittaa varmasti vain hyvää”, Kitty pohti luottavaisesti.
”Oletko nähnyt tätä?” Charlotte repäisi julisteen Matruusan kädestä ja tyrkkäsi sen Kittyn nenän eteen. ”Lue siitä, mitä hän ajattelee meistä! Sinustakin!”
Zack luki paperia Kittyn olan yli (hän joutui nousemaan varpailleen nähdäkseen).
”Ei tässä nimiä mainita”, Kitty sanoi hetken päästä.
”Se on rivien välissä!”
”Missä?” Zack yritti tiirata tarkemmin. Charlotte ärähti tuskastuneena. Mutta Kitty ojensi paperin takaisin Matruusalle ja otti yhden niistä Kittyn harvinaisemmista vakava aikuinen -ilmeistään. Siitä Lotte ei pitänyt yhtään. ”Mun mielestä sä flippaat nyt kyllä ihan turhasta–”
”Joo, kiitos, en tarvitse sinultakin luentoa!” Hän ei voinut uskoa, että oli ainut, joka tajusi, mitä Mischa yritti. Kukaan muu – paitsi ehkä Nora – ei halunnut edes kuunnella!
”Joka tapauksessa”, Kitty sanoi ja taputteli käsiään kääntyen Zackin puoleen. ”Me mennään nyt. Meillä on muita suunnitelmia.”
”Teillä?” Matruusa sanoi ratsailta. Hän hihitti Zackin kypärälle. ”Oletteko menossa naamiaisiin?”
”Minä ja Zack – me ollaan, kuulkaas ipanat, KicZacin aarteenmetsästystiimi! Tähän mennessä me ollaan paljastettu jo vanhojen pullonkorkkien kätköpaikka – kukakohan täällä oikein on joskus ryypännyt urakalla – kaviokoukku ja hevoskaulakorun, joka tosin piti luovuttaa Dewnille, koska se väitti sen olevan sen… Pieni takapakki, mutta...”
”Hevoskaulakorun?” Charlotten kädet heltisivät puuskasta. ”Mistä?!”
”Tuulimyllyltä. Kaulaketju, missä oli hevosen siluetti. Tooosi nätti. Olisin pitänyt mielelläni sen ite, mutta...” Kitty kohautti olkaansa, hymyili ja teki piruetin paikoiltaan. ”No niin, nähdään taas! Menoksi kohti rantaa, Zack!”
”Aye, aye, captain!”
Charlotten vatsassa kupli. Dewn oli saanut kaulaketjunsa takaisin – kaulaketjun, jonka Charlotte oli kadottanut häneltä! Nyt hänen ei enää tarvitsisi menettää yöuniaan sen takia…
Mutta kysymys kuului, kuinka se oli tuulimyllylle päätynyt? Ehkä se oli pudonnut häneltä, kun hän oli ollut siellä käymässä… mutta… hän oli varmasti kätkenyt sen tyynyliinaansa ennen Englanninmatkaa, eikö ollutkin?
Ehkä se ei ollut tärkeää. Tärkeintä oli, että Dewn oli saanut sen takaisin, ja Charlotten musta ja painava omatunto oli vihdoin puhdas ainakin joltain osin!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 994
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Mar 5, 2020 14:44:16 GMT
Kuppi teetä kuolemalle 17.7.2016 Tietokoneen näytöllä olevassa suttuisessa kuvaruudussa vaalea hevonen kiersi levottomana karsinassaan kehää. Alexiinasta oli kurja ottaa Inferno aina yöksi sisälle, sillä sitä se inhosi yli kaiken – tallissa olemista, karsinassaan (”häkissä”, Alexiina ajatteli) loukussa – mutta näin oli vain tehtävä. Sen ja kaikkien muiden turvallisuuden tähden. Thomas tarjoutui ampumaan Infernon, kun se laukkaisi vapaana isolla laitumella. ”Ei se edes tietäisi, mikä siihen osui”, hän sanoi raapien karvaista päätään ja yrittäen löytää lohdun sanoja. ”Viimeiseen hetkeen asti se luulisi olevansa vihdoin vapaa.” Mutta Raicyn haulikon jälkeen Alexiina ei halunnut nähdä aseista enää piipunvilaustakaan Orange Woodin mailla. Inferno siis lopetettaisiin sille ehkä kurjemmalla, mutta väkivallattomammalla (ja toivon mukaan) kivuttomammalla tavalla – tavanomaisella lopetusruiskeella, jonka Yvonne tulisi huomenaamulla antamaan. Varhain aamulla, sillä Alexiina ei halunnut lasten olevan läsnä. Ei mielellään olisi ollut läsnä itsekään.
Elämässä on tehtävä valintoja. Mutta valinnat eivät ole oikean ja väärän väliltä. Elämänvalinnat ovat kuin valintoja siitä, otatko askelen eteen vai taakse. Kumpikaan askel ei itsessään ole väärä, mutta toinen vie elämässä eteenpäin kohti tavoitteita ja unelmia ja onnea, ja toinen vie taaksepäin, jarruttaa, tuo takapakkia ja kärsimystä. Mutta niistäkin peruutusaskeleista voi oppia ja käyttää niitä hyväksi seuraavaan isompaan eteenpäinharppaukseen.
Yleensä Alexiina tunsi nahoissaan, tulisiko hänen seuraava askelensa olemaan eteen vai taakse, vaikkei aina kyennyt sitä päältäpäin päättelemään. Mutta tällä kertaa hän ei tiennyt. Hän oli kuin sankassa sumussa, jonka keskellä yksin seistessään ei enää tiennyt mikä suunnista oli eteenpäin.
Hän kohotti paperin, jonka oli lukenut läpi jo monen monta kertaa, uupuneiden kasvojensa eteen.
VETOOMUS INFERNON PELASTAMISEKSI
’Ja Hän otti kouriinsa osan eteläistä tuulta ja puhalsi siihen elämän ja näin syntyi sielu nimeltä hevonen.’
Tämän vetoomuksen tarkoituksena on estää vääryys tapahtumasta. Elävä olento on tuomittu perusteetta kuolemaan. Sillä on yhtäläinen oikeus elämään, kuten meillä kaikilla muillakin elävillä olennoilla.
Täten kaikki allekirjoittaneet vastustavat päätöstä hevosen Inferno lopettamisen suhteen maanantaina kahdeksastoista seitsemättä kaksituhattakuusitoista ja tuovat äänensä kuuluviin siitä vastaavalle lopetuspäätöksen pyörtämiseksi! Alexiina huokaisi raskaasti. Miksi hänet oli laitettu pahiksen rooliin? Ei hän halunnut olla viikatteenkantaja. Hän olisi aivan yhtä hyvin voinut kirjoittaa omankin nimensä yhdeksän muun alle listanjatkoksi.
Hän oli aina ajatellut olevansa elämän puolella, tapahtui mitä tapahtui. Että hän valitsisi aina hyvän, valitsisi aina elämän. Mutta valinta eri elämien väliltä…
Elämässä on tehtävä valintoja siitäkin huolimatta, että kaikki ilmansuunnat näyttävät askeleilta taaksepäin, umpikujaan. Valinnoilta ei voi välttyä. Ja hänen valintansa oli tämä.
* ”Huomennako se jo on?”
Emily toi teetarjottimen kuistille ja laski sen kädet vapisten kaiteelle. Alexiina istui keinutuolissa ja tuijotti lasittuneesti pihan yli. ”Vai joko se oli tänään? Vai vasta ensi viikolla?” Emily kohotti hunaja-astian kantta tarkistaakseen, oliko muistanut täyttää sen.
Ilta verhoutui ranchin ylle kuin silkkiliina. Tähdet olivat nuppineulalla puhkaistuja reikiä sen purppuraisessa kangaspinnassa. Alexiina puristi vilttiä tiukemmin ympärilleen.
”On se kurjaa”, Emily sanoi ojentaen hänelle kuppia. ”Mutta sellaista se on eläinten kanssa. George joutui vähän väliä lopettamaan paksupäisiä oreja ja kieroja varsoja. Ja kyllähän se palomino on päästään selvästi vialla. Mutta mikä sitä Raicya vaivaa?” hän äkkiä tiuskaisi epätavallisen paheksuvalla äänellä. ”Jättää hommat sillä tavalla tilalla kesken! Ei ole hänen tapaistaan. Patikoimassako hän on?”
”Emily”, sanoi Alexiina hajamielisesti, ”oletko koskaan kokenut, että olet tehnyt väärän valinnan elämässäsi?”
”Lapsi hyvä, en minä mikään pyhimys ole.”
”Mitä sinä olet katunut?”
”Katunut?” Emily sanoi. ”On sitä tullut tehtyä moniakin pieleen menneitä valintoja, mutta en minä niistä mitään kadu. Kaiken kaikkiaan asiat ovat soljuneet aina niin kuin on pitänytkin ja vaikea on kuvitella, miten ne olisivat eri tavalla menneet.”
”Entä – onko niissä joskus ollut kyse… elämästä ja kuolemasta?”
Emily sekoitti kuppiinsa reilun lusikallisen hunajaa.
”Kun ehtii tähän ikään asti, joka päivä on kyse elämästä ja kuolemasta.”
Alexiina oli mietteliäs.
”Olen kai ollut onnekas. En ole koskaan joutunut kokemaan sillä tavalla suuria menetyksiä, jonkun hyvin rakkaan ja läheisen poismenoa… Onkohan Raicy–? No, isänsä hän on menettänyt, tietenkin.”
”Ja sisareni”, Emily sanoi utusilmäisesti. ”Lily suosi aina Williamia, mutta täti hän oli silti kummallekin. Ja serkkunsa menetys – se oli kova isku. Meille kaikille.”
”Kenen?”
Emily näytti äkkiä satavuotiaalta ja masentuneelta. ”Zacharias… Kamala onnettomuus… Hirveä.” Hän pudisteli päätään eikä näyttänyt haluavan puhua aiheesta.
”En ole koskaan kuullutkaan Raicyn serkuista”, Alexiina sanoi. ”Hän ei koskaan puhu suvustaan juuri muutenkaan. Hänellä on siis muitakin serkkuja, kuin… Zoey?”
”Onhan toki.”
Alexiina laski äkkiä kuppia, josta ei ollut vielä maistanutkaan, ja tuijotti sen syvyyteen.
”Tajusin vain yhtäkkiä tänään, ettei minulla oikeastaan ole kokemusta kuolemasta. En tiedä miten suhtautua siihen. Millaista on katsoa kuolemaa silmästä silmään?” Hän näki kullertavan nesteen pinnalla omat värähtelevät, epäselvät kasvonsa. ”On vaikea ymmärtää, mitä Charlotte on käynyt läpi, kun Sophie… Hän ei halunnut avautua siitä minulle. Puhumattakaan Billystä ja muista – menettää nyt äitinsä ja niin nuorena kuin mitä Isabellakin oli! Miten he oikein ovat selviytyneet?”
Tuuli tuntui laantuvan sillä samalla hetkellä, lähes pysähtyvän ja katoavan. Tuli hyvin hiljaista. Sitten sirkat alkoivat sirittää. Alexiina mietti kuolemaa ja sitä suurta tuntematonta. Hänellä oli silti lohdullinen tunne – se sisäinen tunne, jota ei sanoin osaa selittää – että oli olemassa jotain suurempaa. Rakkaus, hyvyys, ikuisuus, Jumala… millä nimellä sitä sitten tahtoikin nimittää. Se joku, joka odottaisi heti oven takana – avosylin ottamassa vastaan ne, jotka kuolema päästäisi sisään.
Moto sanoi, että kuolema oli mestarillinen silmänkääntäjä. Niin kauan, kuin et katso tarkkaan, et ymmärrä miten hän temppunsa tekee ja se pelottaa – ja sitä, mitä pelkäät, et halua katsoa. Mutta heti, kun olet valmis voittamaan pelkosi ja katsomaan taikuriin, huomaat, ettei mitään temppua koskaan ollutkaan. Se oli pelkkää silmänkääntöä, illuusio, harha.
Alexiina säpsähti. ”Anteeksi mitä, en aivan kuunnellut?”
Emily oli sanonut jotain, mutta se oli mennyt täysin ohi korvien.
”Sinun teesi jäähtyy”, Emily toisti kohottaen omansa huulilleen. Alexiina katsahti kuppiin, kuin olisi vasta nyt ylipäänsä huomannut pitelevänsä sylissään jotain. Emily tarkkaili häntä. ”Voi hyvät hyssykät”, hän huokasi maiskauttaen suutaan, ”se on vain hevonen, Alexiina. Älä nyt, rakas lapsi, näytä noin onnettomalta.” Mutta ei Alexiina ollut Infernoa ajatellut.
...Miten hän kertoisi sen Charlottelle, ettei kyseessä ollut temppu?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Mar 6, 2020 13:30:06 GMT
Tuomionpäivä 18.7.2016 Usva laskeutui kuin helmiäinen lakeuksille. Oli kuolemanhiljaista varhain aamulla juuri ennen auringon näyttäytymistä. Meri ja tuuli tuntuivat pidättävän hengitystään, odottavan, ja rannan hiekkaa ja kallioita laineet tuskin edes koskettivat. Yksikään lokki ei kirkunut taivaalla.
Sumun keskeltä lähestyi hahmo hitaasti kävellen. Nuori mies ja nuori nainen katsoivat toisiinsa ja ottivat toisiaan kädestä. Seisten rinnatusten pihatien päässä, he odottivat tulijaa.
* Äiti vastasi puheluun unisesti, mutta jo valmiiksi kireän ja hätäisen kuuloisena.
”Tule tallille”, Dewn sanoi levollisella äänellä.
”Mitä kello on? ...Eihän se ole vielä edes viisi, joko Yvonne muka on tullut?”
”Ei. Mutta meillä olisi asiaa.” Hän katsoi merkitsevästi Mischaan ja vieraaseen.
”Mistä tässä on kyse?” Alexiina kysyi kiirehdittyään turpeakasvoisena ja hiukset hajallaan Infernon karsinan luo. Hän katsoi Dewnistä Mischaan ja sitten iäkkääseen harmaahapsiseen vanhaan naiseen, joka nojasi kävelykeppiin ja piteli rintaansa vasten kirjekuorta. Neiti Fedell ojensi kuorta Alexiinalle. ”Mikä tämä on?”
”Ostotarjous. Colt Amen Villa haluaisi ostaa tämän palominon.”
Alexiina silmäili heitä epäluuloisesti sitä avatessaan.
”Se ei ole myynnissä.”
”Ehkä asiasta voisi vielä neuvotella?”
Äiti oli hetken hiljaa lukien paperia. Hänen silmänsä suurenivat ja huulensa muotoilivat äänettömästi siinä mainitun suuren summan.
”Samuel antoi Fifin minulle ilmaiseksi. Eikö olisi oikein antaa Fifin jälkeläinen heille takaisin?” Dewn sanoi käyttäen hyväkseen äidin ällistyneen hetken.
”Eikä vain antaa, me kyllä olemme valmiit maksamaan siitä reilun summan.”
”Huomaan…”, Alexiina mutisi hiljaa silmät yhä suurina. ”Ostaja olisi siis herra Madclock?” Neiti Fedell nyökkäsi. ”Jos hän on noin kiinnostunut Infernosta, miksei hän tullut itse tekemään tarjousta?”
”Minä hoidan hänen juoksevat asiansa”, neiti Fedell sanoi. Äidin suu kiristyi. Hän asetteli paperin takaisin kuoreen.
”Enpä tiedä. Tämä on aika viime hetkellä. Inferno on määrätty lopetettavaksi tunnin päästä. En usko, että on vastuullista myydä sitä jollekulle, jota en edes tunne.”
”Ole kiltti, Alexiina!” Mischa parahti. Dewn laski kätensä hänen olalleen ja puristi hellästi. Mischa vaikeni. Äiti mulkoili heitä kaikkia.
”Tekö tämän takana olette?” hän tokaisi Dewnille ja Mischalle.
”Minähän kerroin, että herra Madclock haluaa ostaa Infernon. Kävin uudelleen kartanolla kertomassa, että se on löydetty ja lopetusuhan alla. Neiti Fedell lupasi palata asiaan”, Dewn selitti rauhallisesti. Hän piteli yhä Mischan olkapäästä kiinni.
”Mutta tämä ei ole vain minun asiani… Raicy–”
”Inferno on sinun nimissäsi, äiti. Ei isällä ole mitään tämän kanssa tekemistä.”
Alexiina toljotti häntä. Sitten hän otti paperin taas uudelleen esiin ja katsoi sitä.
”Tämä tarjoushinta… Minä en ymmärrä. Inferno on vahingoittunut, vaarallinen ja kouluttamaton. Miksi kukaan maksaisi siitä tällaista rahamäärää – tai ylipäänsä edes haluaisi sen?”
”Colt Amen Villassa on jalostettu omaa palominolinjaa vuosikaudet. Se katkesi, kun viimeiset yksilöt varastettiin kartanonmailta… Samuel oli jo vanha ja sairas ja luopunut kasvatustoiminnasta. Mutta Colt Amen Villan uusi omistaja on halukas jatkamaan perinnettä. Ja kun hän kuuli, että juuri siitä alkuperäisestä linjasta yhä on yksilö jäljellä, hän vaati ehdottomasti, että se on ostettava. Hinnalla millä hyvänsä”, neiti Fedell sanoi.
”Ratkaisu loysikin sinut”, sanoi lempeä ja syvä ääni Alexiinan selän takaa. Moto seisoi siinä ja hymyili tuttua hymyään. Äiti näytti hämmentyneeltä.
”Minä… Te olette juonineet tätä minulta piilossa koko joukko!” Oli vaikea sanoa, oliko hän siitä kamalan kiitollinen vai erittäin pettynyt.
”Emmehän. Mutta eikö tämä ole kaikkien kannalta paras ratkaisu?” Dewn sanoi järkevästi. ”Sinä pääset vastuusta, Inferno elää, Mischa ei menetä yöuniaan ja he ovat tyytyväisiä”, hän nyökkäisi Alexiinan kädessä olevaa kuorta kohti.
”Tämä ei todellakaan tarkoita, että minä pääsisin vastuusta”, äiti tokaisi sormi pystyssä. ”On edesvastuutonta minulta myydä hullua hevosta tuntemattomalle ostajalle ja varsinkin, jos tiedän sen menevän jalostuskäyttöön!”
”Kun sopimus on allekirjoitettu, se ei ole enää sinun vastuullasi. Se, mitä Infernolle sen jälkeen tulee tapahtumaan, on poissa sinun harteiltasi.”
Äiti vain pudisti päätään käsi otsalla.
”Mikä on isoin ongelma?”
”Raicy!” Alexiina parahti. ”Raicy on ongelma! Mitä hän ajattelee? Hän ei suostu tulemaan kotiin Infernon takia! Hänen vuokseen – ja meidän kaikkien vuoksi – minä tämän ratkaisun tein!”
”Isän ei tarvitse tietää. Inferno viedään pois – ja eikö se ole pääasia? Ettei se enää ole täällä?”
Tallin ovien suunnalta kuului askelia. Thomas Jordan harppoi heitä kohti.
”Taksi olisi valmiina”, hän ilmoitti ja nyökkäsi karsinan edustalla kokoustavalle väelle.
Äiti naurahti epäuskoisena.
”Et kai sinäkin, Thomas, ole tässä mukana?”
”Thomas hoitaa Infernon kuljettamisen pois täältä”, Dewn sanoi. Thomas veti käden lippaan. Alexiina näytti huolestuneelta.
”Mutta… sinä ja Raicy–”
”Voin vakuuttaa Raicylle, että pirulainen on hoideltu, jos on tarvis”, Thomas sanoi urhoollisesti.
”Ei. En voi pyytää sinulta sellaista. Olet Raicyn läheisin ystävä.”
”Joskus taistelussa on valittava puolensa”, iäkäs cowboy sanoi, ”vaikka veljesi olisikin toisella puolella.”
Äiti katsoi heitä kaikkia silmät kosteina.
”Te olisitte kaikki valmiita punomaan tällaisen juonen ja valheen vain, jotta Inferno pysyy hengissä?” hän kuiskasi.
”Ei, vaan jotta sinä ja isä pääsette sopuun ja tänne palaa rauha”, Dewn sanoi. ”Tämä on, äiti, sinua varten.” Thomas nyökkäsi. Moto hymyili Alexiinalle rohkaisevasti. Mischa tuijotti palavasilmäisesti. Neiti Fedell katseli käppyräisiä käsiään.
Alexiina sipaisi silmäkulmaansa.
”No, kaikki näyttääkin sitten olevan hoidettu. Kuljetukset, sopimukset, myyntivälittäjät...”
”Vain sinun nimesi puuttuu.” Ja Dewn veti esiin takataskustaan kuulakärkikynän kuin taikasauvan ja ojensi sitä. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Alexiina tuijotti kynää, muut tuijottivat Alexiinaa.
Lopulta hän huokaisi ja otti kynän käteensä. Hän nosti paperin seinää vasten, klikkasi kynän päätä ja sutaisi nimikirjoituksensa sivun alalaitaan.
Kalterien takana Inferno puhisi ja hengitti raskaasti. Rauhoittavienkin vaikutuksen alaisena se tuntui hohkaavan kuin ikuisesti polttava kuuma liekki, joka ei koskaan sammuisi.
”Taitaa olla sinun onnenpäiväsi”, totesi Alexiina sille ja antoi paperin neiti Fedellille.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 994
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Mar 10, 2020 16:27:36 GMT
Murusia 18.7.2016 Kaukana laakson ja kukkuloiden takana, kuusikon kätköissä oksien lomassa pilkottivat pienet hirsimökit. Tyhjään toljottavat sonnien ja hirvien komeasarviset kallot vahtivat ulkoseinustoilta tulijoita, kuten myös portinpielessä roikkuva ruostunut aisakello.
Läsipäinen rautias hörähti ilahtuneesti aitauksestaan, kun mustavalkoinen tamma laukkasi yhtäkkiä pihaan kuin tuulispää. Alexiina heilautti itsensä vauhdista alas. Hän jätti Mollyn aidan taa Rickyn luo – hevoset tervehtivät hempeästi nuuhkaisemalla toistensa turpia. Alexiinan katse oli mökeissä. Ne olivat vanhoja karjapaimenten ja metsästäjien rötisköjä, jotka oli saneerattu turistikäyttöön ja kuuluivat nykyään kaupungille. Ikkunat olivat elottomat, verhot vedettyinä eteen, mutta yhden mökin savupiipusta tuprutteli heikkoa savua. Sen mökin ovelle hän käveli ja koputti.
Ja aivan kuten oli uskonut täältä löytävänsä etsimänsä, oven aukaisi päivettynyt mies, jonka tumma sänki oli hujahtanut kurittomaksi parraksi ja tankea tukka oli takussa kuin harventamaton risukko. Hänen mukanaan tuli tuulahdus savusta, hiestä, verestä ja kyynelistä. Se oli alkukantainen, makea ja eläimellinen tuoksu.
Alexiinan sydän hypähti.
Raicy päästi hänet sisään.
”Täällä sinä sitten olet majaillut.” Alexiina astui kynnyksen yli ja katsahti Cattle Campin leirimökin nurkasta nurkkaan. Takassa leimusi vastasytytetty tuli. Lattialla lepäsi paksu karhuntalja. Kuparinen kahvipannu nökötti takkapöydällä tyhjän maitotonkan ja kananmunakennon vieressä. Seinään nojasi virveli ja haavi, stetsoni roikkui naulassa, ja kuraiset buutsit sekä sora lattialla kielivät siitä, että niillä oli vasta ihan hiljan tepasteltu sisään.
Raicy käveli pannun luo ja nosti sen takorautakoukunvarteen liekkien ylle.
”Mistä tiesit, että olen täällä?” Hänen äänensä oli karhea ja käheä. Alexiina kiskaisi verhoa sivuun ikkunan edestä, jotta heikko päivänvalo pääsisi sisään; pöly pyörteili verhon laskoksista kuin tuhatvuotinen tomu.
”Et ollut Jordaneilla. Ja käyt kuitenkin laaksossa töissä. Ei se kovin monia vaihtoehtoja jätä.”
Raicy tökki hiillosta hiilihangolla. Hänen ryppyinen ruutupaitansa oli helmoista tummunut, kuin olisi ollut pitkään sään armoilla. ”Olet ollut poissa kotoa viikon”, sanoi Alexiina hiljaa.
”Otatko pannukahvia?” Raicy etsi kaapeista kaksi metallista mukia, huuhteli ne ja otti esiin murskaantuneen keksipaketin. Alexiina istuutui korituoliin pienen puupöydän ääreen ja katseli hänen toimiaan. Eräjormailu puki Raicyä – yksinäisyys tosin ei. Paita oli tummuneen kankaan lisäksi rispaantunutkin hihansuistaan.
”Näilläkö sinä olet elänyt?” Alexiina kurkisti keksipakettiin, jonka Raicy laski pöydälle. ”Keksinmuruilla ja kananmunilla? Emily oli oikeassa murehtiessaan, kun et ole tullut edes syömään kotiin. Toin sinulle eilisen päivällistä.” Hän kumartui mukanaan tuoman repun puoleen ja kaivoi sieltä pussin ja pussista laatikon sisältäen juureksia, lehtipihvejä ja perunoita.
”Olen syönyt Jordaneilla ja käynyt kalassa”, Raicy sanoi ja lysähti vastapäiseen tuoliin hieroen risupartaansa. Hänen kasvoillaan oli uusiakin ryppyjä, mutta ne jollain maskuliinisella tavalla pukivat häntä. Hän katsoi ruokalaatikkoon ennen kuin siirsi sen sivuun. ”He ovat jo suunnitelleet lastenhuonetta. Lupasin kysyä sinulta Oliverin pieneksi jääneistä vauvanvaatteista ja Lotten vanhoista leluista, joita heille voisi lahjoittaa, vaikka jotain pehmoleluja.”
Alexiina nyökkäsi.
Raicy näytti väsyneeltä.
”Miten… muksu voi?”
”Oliverilla on kaikki hyvin. Tosin kyselee vähän väliä isää.”
”Joko hän sanoo ’isä’?” Raicy oli äkkiä valppaampi. ”Ei, mutta hän on keksinyt kiertoilmaisun. Hän ammuu”, Alexiina hymyili vinosti. ”Se tarkoittaa sinua.”
Raicy hymähti.
He olivat vaiti.
Halot rätisivät takassa.
Alexiina kasaili itseään. Mietti sanoja. Äänenpainoja. Lausejärjestystä.
”Inferno on poissa.”
Lopulta sanat vain tulivat eivätkä niin monimutkaisesti, kuin hän oli ajatuksissaan suunnitellut. Hän ei katsonut Raicyyn.
Raicy laski leukaansa raapineen käden pöydälle. ”Tiedän. Thomas kertoi.”
Alexiina vilkaisi häneen. Raicy oli ilmeetön. Tai ehkä hänen harteittensa kireys oli poistunut, kylmä kovuus äänestään tiessään. Alexiina sipaisi karkean puupöydän karahkaista pintaa, sitten veti kädet varovasti syliinsä. Pidätti hengitystään.
”Kai sinä tulet nyt kotiin?”
Hetki hiljaisuutta. Liekit räiskähtelivät, kuparipannu kohisi hiljaa.
”Tulen.”
Alexiina ei voinut pidätellä helpotuksen huokaisua karkaamasta huuliltaan. Sitten hän jopa naurahti onnellisena, hymyili ensimmäisen kerran aidosti ties kuinka moneen päivään. Hän yritti sanoa vielä jotain – hyvä – tai – olen niin ikävöinyt sinua – mutta Raicy nousi äkkiä ylös tuolistaan ja käveli takaisin takan luo kahvipannun ääreen. Hän loi kulmikkaan varjon mökin pieneen huoneeseen.
Alexiina huomasi äänensä vavahtelevan.
”Kuinka se sinun pääsi voi? Kätesi?”
”Ei niissä mitään enää ole.” Raicy heitti uutta halkoa tuleen.
”Oletko käynyt näyttämässä niitä?”
”En. Mutta voin mennä, jos haluat.”
Alexiina vaikeni vastauksesta yllättyneenä. Yhtä yllättyneeltä näytti takan ja Raicyn yllä olevassa taulussa oleva kalamies, joka piteli isoa lapsen kokoista vonkaletta käsivarsillaan. Taulun vieressä oli kellastuneisiin kehyksiin aseteltu vanha lehtiartikkeli metsään eksyneestä lehmipojasta, jonka susi oli opastanut takaisin reitilleen. Alexiina luki uutista tulenkajossa.
”No, miltä se on tuntunut? Elää yksinään erämaassa?” Odottamatta vastausta, hän jatkoi: ”Juttelin Emilyn kanssa. Hän... mainitsi Zachariaksen. En ole kuullutkaan hänestä. Emily sanoi, että häntä kohtasi jokin onnettomuus, muttei halunnut kertoa sen enempää. Tiedätkö sinä hänestä jotain? Hän oli ilmeisesti serkkusi? Oliko hän Georgen puolelta vai–?”
”Äitikö puhui Zachariaksesta?” Raicy pökki klappeja.
”Mainitsi. Kun puhuimme… sitä sun tätä. Kuolemasta lähinnä.”
”Hän oli vanhempi serkkuni. Lilyn poika.”
Nyt Alexiina hämmästyi.
”Lilyn poika? Tarkoitatko, että... Zoeyn veli? Mutta–” Hän oli lähellä lipsauttaa ohi suunsa. Oli mainita Wolfgangista ja von Zughtien vierailusta, kunnes viime hetkellä muisti, että eihän Raicy tiennyt heistä. Ei tiennyt, keitä he todellisuudessa olivat.
Alexiina tuijotti kuin hypnotisoituna Raicyn leveiden hartioiden linjaa, kun tämä yhä selkä häneen päin seisoi takan ääressä. Hänelle pitäisi kertoa, Alexiina ajatteli kuumeisesti.
Äkkiä Raicy puhui ja hänen äänensä oli paksu ja raskas kuin ukkospilvi.
”Zacharias ampui itsensä. Haulikolla.”
”Herranjumala”, Alexiina henkäisi.
”Äiti ei koskaan puhu siitä.” Kuparipannu pihisi ja porisi ja vihelsi. Se katkaisi hämmentyneen tunnelman. Raicy tarjoili heille vahvat mukilliset aitoa pannukahvia. Alexiina ei juonut kahvia ja Raicy tiesi sen, mutta kumpikaan ei kommentoinut asiaa, ja Alexiina maistoi sen mustaa, kuumaa pintaa huulillaan.
Hiljaisuuden vallitessa ja Alexiinan sirppiessä tulikuumaa kahviaan, Raicy ei koskenut omaansa. Hän tuijotteli oksankaranjälkeä pöydänpinnassa ontto katse silmissään.
”Minun oli pakko...”, hän mutisi ja sanoja tuskin kuuli tulenräiskeen alta.
Alexiina kohotti päätään. ”Mitä oli pakko?” Hän odotti, mutta Raicy oli hiljaa. ”Pakko pyrkiä pois perheesi luota, kun meitä kaikkia kohtasi kriisi, jolloin me olisimme tarvinneet sinua?” Syyttävä sävy luikerteli sanoihin, vaikka kuinka sitä olisi yrittänyt hillitä. Tunnekuohu nostatti palan kurkkuun ja äkkiä Alexiina tuuppasi mukin pois päin itsestään.
Raicyn leuka kiristyi.
”Minun täytyi olla jonkin aikaa yksin.”
”Minä tarvitsin sinua!” Alexiinan kuiskaus murtui viimeisen sanan kohdalla. Hän laski päänsä ja puristi huulensa tiukasti yhteen.
Raicy istui häntä vastapäätä jäykkänä kuin kivi. Se ei ollut hänen tapaistaan. Missä oli se lämmin ja suojeleva, toisinaan tulinenkin mies, jonka käsivarsilla Alexiina tiesi olevan maailman turvallisin ja ihanin paikka? Hämyisän mökin pöydän toisella puolella istuva mies oli kylmä ja etäinen. Takkatulen liekkien valo ja varjo leikittelivät oudosti hänen veistetyillä kasvoillaan.
”En ole ikinä ollut niin pettynyt itseeni.”
Suu oli tuskin liikkunut, mutta sanat tulivat jostain syvältä. Raicyn käsi puristui mukin ympäri. Ja kun Alexiina nosti katseensa, hän näki yksinäisen kyynelen valuvan kohti partaa.
Hänen sydämensä suli heti.
”Voi Raicy...” Hän nousi ylös, astui miehensä luo ja kietoi kätensä tämän kaulaan. Raicyn hartiat tärähtelivät äänettömästi. ”Mitään ei sattunut. Kaikki on hyvin. Inferno on hoideltu ja Mischa on kunnossa eikä kenelläkään ole mitään hätää…” Hän käänsi Raicyn kasvot itseään kohti, nosti tämän leukaa, jotta tämä katsoisi häntä suoraan silmiin. ”Voi muru… Kaikki on hyvin. Kukaan ei syytä sinua. Tule kotiin. Meillä on kaikilla ollut sinua niin ikävä.”
Raicyn käsivarsi puristui hänen ympärilleen. Tulenkajossa hänen silmissään kimalsi kuin tuhat timanttia, mutta niiden tumma syvyys niiden takana oli täynnä surua. Mutta niissä oli myös eloa. Kun kylmä viha hellitti otettaan, nousi tilalle suuri ja puhdistava suru. Alexiina silitti hellääkin hellemmin miehensä hiuksia ja he tuijottivat toisiaan ikuisuudelta tuntuvan ajan aina sielun sopukoihin saakka. Alexiina hymyili kyyneleitä omissakin silmissään. ”Minä rakastan sinua niin paljon”, kuului kuiskaus mökissä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 15, 2020 9:26:09 GMT
Prince and Princess 18.7.2016
Gillian näki hänet linnan ikkunasta, kävelemässä rennoin pitkin askelin yli pihan auki lepattavassa valkoisessa paidassa ja puolipitkät tummat hiukset hulmuten, taulu kainalossaan.
”Wolfgang”, Gillian kuiskasi tunteiden noustessa pintaan kuin tärskyvä aalto lyö rantaan; hän kiskaisi itsensä nopeasti irti ikkunalaudasta ja kiirehti niin nopeasti kuin kykeni ulos huoneesta, käyvää pitkin, kompastui, mutkan taa, portaisiin, alempaan kerrokseen… Ohitettuaan saman palvelustytön, jolta oli pyytänyt pyyhettä, ja ehdittyään viimein eteishallin kautta ulko-oville ja puskeuduttuaan niistä läpi pihalle, hän ei malttanut olla juoksematta kivipylväiden takaa suuntaan, jonne oli nähnyt Wolfgangin marssivan kuin ei rinnassansa olisi huolta murhetta.
Gillianin sydän takoi.
Linnapiha oli alaspäin viettävää nurmikenttää. Aamupäivän sateen jälkeen se oli liukas ja ennen kuin malttoi mielensä, jalka luiskahti alta ja Gillian pyllähti märkään ruohikkoon. Hetken hän istui siinä hämmentyneenä ennen kuin nousi takaisin pystyyn. Hän jatkoi nurmen poikki hieman varovaisemmin ja puolivälissä matkaa näki hänet uudelleen: Wolfgang oli menossa kohti paviljonkia lähellä metsänreunaa. Muutaman metrin päässä paviljongista, Gillian hidasti hengästyneenä kävelyyn. Hän kaarsi paviljongin sisääntuloaukolle ja siellä Wolfgang oli maalausteline pystytettynä ja sivellin korvansa takana, tarkastellen työtään tyytyväinen, mutta miettivä ilme kasvoillaan. Hän näytti romanttiselta suurelta taiteilijalta ruusuköynnösten kaarrellessa kehyksinään paviljongin seiniä pitkin.
Hän ei ollut vielä huomannut Gilliania. Gillianin vatsassa tuntui hassulta ja kasvoja kuumotti, ja äkkiä häntä ujostutti niin, ettei uskaltanutkaan astua paviljonkiin. Hän ei ollut jutellut Wolfgangin kanssa sitten sen jälkeen, kun oli saanut tietää, ettei tämä ollutkaan hänen enonsa. Gillian oli aikeissa astua piiloon sivuun – ehkä vain katsellakseen nuoriherra von Zughtia piilosta, ihailla hänen maalaustekniikkaansa – kun Wolfgang yhtäkkiä kohottikin päänsä taulusta.
”Gillianne?” Hänen lausumanaan nimi kuulosti niin kauniilta, herkältä kuin kukkaselta. Kukaan ei ollut koskaan lausunut sitä niin soinnukkaasti.
Gillian astui arastellen esiin. ”H-hei...”
”Hei.” Wolfgang nosti hieman hätäisesti maalauksensa pois telineestä. ”Comment vas-tu, Gillianne?”
Nyt kun Wolfgang oli siinä, Gillianista tuntui ettei osannutkaan enää puhua. Sydän hakkasi yhä ja hän voi pahoin. Ehkä osin urheilemisesta. Ehkä osin, koska ei ollut tänään syönyt muuta kuin aamupalalla yhden greipin ja puolikkaan paahtoleivän. Ehkä osin, koska Wolfgangin partavesi tuoksui voimakkaasti ja leijui suljetun paviljongin sisällä näkymättömän pilven lailla. Gillian nyökäytti hieman päätään kätkien kasvonsa hiuskiehkuroiden taa. Hän nosti epäröiden jalkansa paviljongin portaalle, sitten toiselle. Wolfgang haroi hiuksiaan ja hymyili. Hän siirsi taulunsa sivuun maalauspuoli seinää vasten. ”Olen tässä ollut inspiraation vallassa… epätavallisen voimakkaan, itse asiassa. Vaihdoin tänään perspektiiviä ja maalasin vaihteeksi ulkona. Me voisimme yrittää samaa, mitä luulet? Kuinka merimaisemataulusi on edistynyt?” Hänen eleissään oli levottomuutta – melkein kuumeista kiihkoa.
”Minä häiritsin sinua...”
”Non”, Wolfgang sanoi nopeasti. Hän astahti lähemmäs ja laski lepyttelevän kätensä Gillianin hartialle. ”Mutta kerrohan, miten olet voinut ja missä vaiheessa olet töidesi kanssa? Ajattelin, että huomenna voisimme maalata yhdessä.”
”I-ihanko totta?” Gillian kysyi arasti; toiveikkaana. Wolfgang nyökytteli. ”Entä inspiraatiosi?” Gillian katsoi kohti pois käännettyä taulua. Ei hän halunnut häiritä Wolfgangia kesken maalausvimman – hän saattoi olla työstämässä vaikka seuraavaa mestariteostaan, eikä Gillian halunnut pilata sitä häneltä. Ei tämän tarvitsisi hänen takiaan keskeyttää työtään…
Wolfgang käännytti hänet kanssaan paviljongista.
”Se on hyvällä mallilla, mutta ehkä olen ollut liian pitkään muissa maailmoissa.” Hän katsoi äkkiä Gilliania tarkemmin ja rypisti kulmiaan. ”Oletko sinä laihtunut?”
Gillian paukahti kirkkaanpunaiseksi.
”O-o-o-olenko? T-tarkoitan… E-en minä–”
Wolfgang naurahti hänen hätääntyneelle änkytykselleen. Hän ohjasi Gilliania alaselästä kevyesti työntäen eteenpäin kuin vanha pariskunta iltakävelyllä.
”Olet suloinen, niin kuin aina. Toivottavasti maman ja papan eivät ole tylsistyttäneet sinua kuoliaaksi historia- ja kasviluennoillaan.”
Gillianin mieliala oli kevyempi. Wolfgangin mielestä hän oli laihtunut! Vai sanoiko hän sen vain hänen mielikseen? Gillian katsoi vaivihkaa alaspäin itseään; vatsaansa ja paksuja jalkojaan, jotka vilahtelivat paljassäärisinä taivaansinisen kesämekon helmojen alta. Ei hän näyttänyt yhtään sen laihemmalta. Mekon etuosa oli rypyillä. Ei hän ollut yhtään sen pienikokoisempi. Ja näin jälkikäteen ajatellen, Wolfgangin äänessä ei ollut ollut ilahtunutta sävyä, kun hän oli sanonut sen. Gillianin mieliala valahti.
”Rouva von Zught esitteli minulle Echlouven ja suvun historiaa...”
”No aivan varmasti”, Wolfgang naurahti.
”Hän...”
”Niin?” Wolfgang kannusti, kun Gillian oli vaiennut epäröiden. Sisuskaluja väänsi. Kylkiluut kumisivat sydämen sykkeestä. Hän on silti enoni.
”H-hän sai sen kuulostamaan hyvin mielenkiintoiselta.” Wolfgang naurahti taas, kolhosti. ”Vai niin!” Hän katsoi kaukaisuuteen ja hymyili itsekseen. Gillian kurkisteli hänen kasvojaan salaa hiusverhonsa lomasta. Miten miellyttävät piirteet Wolfgangilla oli… Hän oli hurjan komea. Kuin kuninkaallinen. Äkkiä Gillianin mieli tyhjeni täysin ja hän vain tuijotti enoaan. Aurinko valaisi tämän kasvot. Ruskeisiin hiuksiin leimahti punertavaa hehkua. Hän olisi voinut olla prinssi.
Gillianin suu unohtui auki.
Wolfgang käänsi päänsä häntä kohti ja ilmeestä päätellen taisi saada Gillianin kiinni tuijottamisesta. Hänen hymyynsä tuli pieni tietäväinen, kiusoitteleva vivahde.
”Olen laiminlyönyt sinua. Lupaan, että tästä lähtien koko loppukesän ja syksyn keskityn sinuun enemmän.” Hän rutisti Gilliania ja sivellin putosi hänen korvansa takaa. Se oli varmasti tahaton vahinko, mutta kumartuessaan nostamaan sitä maasta, hänen kätensä valahti Gillianin alaselästä hieman liian alas. Gillian tunsi sen, mutta katsahtaessaan hämillään Wolfgangiin tämän taas suoristautuessa, Wolfgang hymyili rohkaisevasti ja rauhoittavasti ja Gillian oli varma, että oli kuvitellut omiaan…
”Olet märkä”, Wolfgang ihmetteli ja kumartui katsomaan Gillianin mekonhelman taustaa.
”M-minä kaaduin...”
”Ei kai sattunut?”
Gillian pudisti päätään. Wolfgang silitti hänen selkäänsä.
”Tuo mekko pukee sinua.”
Gillian kiitti hiljaa. He jatkoivat kävelyä. Herra von Zught käveli vihellellen edessäpäin soratiellä kävelykeppeineen, samaan suuntaan kohti linnaa, jonne hekin olivat verkkaisesti matkalla. Hän huomasi heidät ja nosti hattuaan tervehdykseen.
Wolfgang tuntui olevan hyvällä tuulella. Gillian keräsi rohkeutensa.
”Umh...”
”Kerro vain.”
”N-niin si-siitä syksystä, R-Ranskanmatkasta…” Gillian veti henkeä ja koetti rauhoitella itseään. Se oli vain Wolfgang. Ei hänellä ollut mitään pelättävää. ”Minun ystäväni… h-hän haluaisi todella päästä näkemään sen hevosesityksen. J-ja minä ajattelin… t-tai siis… niitä lippuja ei saa enää mistään ja hän… o-olisiko hän voinut lähteä m-meidän kanssa?”
Gillian ei ymmärtänyt mustuutta, joka yhtäkkiä sumensi Wolfgangin silmissä tuikkineen intoutuneen paahteen. Hänen hymynsä haaltui ja ilme muuttui syvästi miettiväiseksi.
”Lippuja on vain kaksi.”
”N-niin… mi-minä… minä voisin antaa o-omani hänelle.”
”Non.” Wolfgang sanoi. ”Je ne pense pas si chéri…” Wolfgang näytti pettyneeltä. Gillianin olo tuli entistä kurjemmaksi. Aurinkokin siirtyi pilven taa ja pihamaalle laskeutui samassa harmaus vain hetki sitten olleen valoisuuden jälkeen. ”Etkö halua lähteä sinne kanssani? Olen varannut kaiken jo valmiiksi: matkat, majoitukset...”
”E-ei se – ky-kyllä haluan!” hätääntyi Gillian.
”Et kai mennyt lupaamaan sille ystävällesi jo jotain?”
”En...”
”Hyvä.” Wolfgang huokaisi. ”Je suis désolé. Mutta lippuja on vain kaksi. Ehkä seuraavalla kerralla sitten.”
Gillian riiputti päätään. Wolfgang tarkasteli häntä. Sitten hän leppyi.
”Haluan esitellä sinulle kuninkaallisen taidegallerian. Se on uskomaton. Se avaisi varmasti silmäsi ja auttaisi sinua alkuun opinnoissasi. Pitäisit siitä.” Hän hymyili kannustavasti tavoitettuaan Gillianin alakuloisen katseen. Gillian vastasi vaisusti hymyyn. ”Välitä pahoitteluni ystävällesi.”
Ystävällesi.
Charlotte. Jossain niin kaukana… niin kauan aikaa sitten… kuin entisestä elämästä… Nyt Wolfgang oli tässä, hänen vieressään ja hänen tukenaan, eikä tarve ottaa Orange Woodiin yhteyttä enää ollutkaan niin kaihertava. Wolfgangin käsivarsi hänen ympärillään oli lämmin ja suojeleva. Gillian ei olisi enää yksin.
”M’lady”, Wolfgang sanoi mitä kohteliaimmin linnanovilla, kääntyi häntä kohti ja suukotti Gillianin kättä kuin prinsessaa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Mar 15, 2020 12:05:37 GMT
Eloon 18.7.2016 Taakka, jonka Charlotte ei ollut edes tajunnut painaneen häntä, tuntui poistuneen hänestä kuin joku olisi nostanut raskaan repun hänen selästään, jota ei ollut huomannut kantaneensa.
Inferno oli poissa. Se tieto oli ollut hänelle suuri helpotus. Nyt Mustat Ruusut eivät voineet enää sotkeutua heidän elämäänsä ainakaan sen takia. Vielä oli tietenkin Fifi, mutta Fifi oli ollut turvassa jo pitkän aikaa ilman minkäänlaista merkkiäkään Mustien Ruusujen olemassaolosta – ja Charlotten olo oli niiden suhteen ollut jo pidempään rauhallinen. Hän oli yhä elossa. Hän oli olemassa. Ja Inferno oli poissa.
Häntä helpotti, että Dewn oli saanut korunsa takaisin. Ja isä palasi vihdoin kotiin yhdessä äidin kanssa; he tulivat ratsain ja äiti näytti onnelliselta, isä säänpieksemältä, mutta halatessaan Charlottea ote oli lujempi ja rakastavampi kuin Charlotte muisti.
”Isän tyttö”, hän kuiskasi käheästi Lotten korvaan.
Ja sen hetken aikaa kaikki tuntui olevan hyvin… kunnes uusi taakka tyrkättiin kysymättä päin häntä, kuin tiiliskivikasa kannettavaksi selkärepun sijaan.
Äiti kosketti häntä varovasti.
”Tuletko kanssani viemään hevoset? Isän täytyy saada vähän lepoa… Ota sinä Ricky.” Charlotte tarttui ohjiin ja lähti taluttamaan sitä äidin ja Mollyn perässä. Ruunakin tuntui ilahtuneelta kotiinpaluusta. Sen korvat olivat höröllä ja se tuhahteli hyvillään tutuille laumatovereille.
He riisuivat hevoset varusteista westernsiiven puolella ja äiti kertoi isän vietelleen jonkin aikaa ”erämaaelämää” Cattle Campilla. Siinä vaiheessa Charlotte ei vielä osannut ennustaa mitään tai pelätä pahinta. Hän jynssäsi oikein olan takaa Rickyn kuraantuneita lautasia ja sillä välin äiti vei varusteet lassohuoneeseen. Hän tuli takaisin hymähdellen ja näytti sinivihreää julistetta. ”Tämä oli lassohuoneen seinällä.”
”Vaikea arvata kenen laittamana”, Lotte tuhahti ja pyöritti silmiään.
”Niin… no, parempi ottaa pois ennen kuin Raicy näkee.” Äiti taitteli paperin ja tunki sen taskuunsa.
Molly ja Ricky pääsivät yhtä aikaa tarhaan ja lompsottivat elämäänsä sangen tyytyväisen oloisina heinäkasalle.
”Tule”, äiti sanoi hellästi ja kaarsi kätensä Lotten harteiden taa. He kävelivät rinnatusten tallin ohi ja kentän ohi laidunta kohti. Charlotte ei kysellyt mitään. Äidillä oli jotain mielenpäällä, mutta antoi hänen odottaa asiaansa. Lopulta he pysähtyivät katselemaan auringonlaskua merilaitumen takana. Taivas oli purppurainen. Tuuli tervehti heitä, tarttui Lotten hiuksiin ja pyöritti niitä leikkisästi. ”Minä mietin tätä pitkään...”, äiti aloitti. Hän hieroi kylkeensä rutistaman Charlotten käsivartta. Jotain ikävää oli tulossa, Charlotte tajusi äkkiä.
”En minä sitä tarkoittanut”, hän möläytti nopeasti. Äiti katsoi häneen ihmetellen. ”Sitä mitä sanoin Mischasta. En minä halua, että hän kuolee, koska hän on niin tärkeä Dewnille.”
Äiti hymyili surullisesti.
”Tiedän minä. Persoonanne eivät kohtaa. Kaikista ei voi aina tykätä. Eikä tarvitsekaan.”
”’Mutta toimeen pitää tulla’”, mutisi Charlotte.
”Niin.” Äiti oli hetken hiljaa kuin pysähtyen johonkin ajatukseen. Sitten hän huokaisi. ”Siitä ei ole vuottakaan, kun Sophie kuoli.”
Charlotte jännittyi.
”En halua puhua siitä.”
Äiti oli entistä masentuneempi. Äkkiä Charlottesta alkoi tuntua, että joku tosiaan oli tekemässä kuolemaa – siltä äiti ainakin näytti. Ja tämä johdattelu asiaan vaikutti epäilyttävältä. ”Ei kai isää vaivaa jokin?” hän kuiskasi. Onneksi äiti pudisti päätään, mutta laski katseensa. ”Eikä… eikä sinua…?”
”Ei, en se ole minä. Voi kulta”, äiti henkäisi ja vetäisi Charlotten halaukseen. Hän tuoksui savulta. Hän tuoksui isältä. ”Olen niin pahoillani. Minä soitin Tyn äidille niin kuin pyysit… siitä, että olet ollut huolissasi hänestä. Huolesi ei ole ollut aiheeton.” Äiti rutisti häntä. ”Ystäväsi Ty… hänellä on syöpä.”
Tuuli hiveli ja kutitteli poskia. Aurinko kahlasi kylpyvedessään kääriytyen harmaisiin pilviin kuin kuohkeaan pyyhkeeseen. Yksittäinen kuumailmapallo roikkui sinertyvällä taivaalla kuin tarra, jonka joku oli lätännyt tapettiin. Äiti silitteli hänen hiuksiaan ja Charlotte tuijotti hänen olkapäänsä yli horisonttiin.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Säänkestävä stetsoni ja hyvä hevonen - siinä on kaikki, mitä cowboy tarvitsee.
Viestejä: 134
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Mar 20, 2020 8:37:46 GMT
Maankrapu 19.7.2016
Hänen vaimollaan oli tapana huokailla – osin moittien, osin alistuneesti päätään puistellen – että hän oli ääripäiden mies. Hän oli kaikki tai ei mitään, mennään tai ei meinatakaan, ollaan tai ollaan täysin olematta. Itse hän olisi sanonut olevansa ehdottomasti periaatteiden mies. Vaimonsa mielestä pelkästään ehdoton.
Mutta mitä muutakaan mies oli kuin periaatteensa? Ei hän silti sydämetön ollut – tankea ehkä ja huono taipumaan, jämpti ja jääräpäinenkin, mutta sydän hänellä oli, ja ensin sen sulatti hänen ihmeellinen vaimonsa eräs ilta pikkuhirsimökissä takkatulen rätistessä taustalla, sittemmin pyyteetön halaus tyttäreltään ja pieni poikansa, joka hänet pitkästä aikaa nähdessään ensimmäisen kerran vihdoin sanoi sen häntä pikkusormellaan osoittaen: ”Iti kotiin.”
Olisiko mikään voinut pyyhkiä synkkyyttä sen paremmin pois – jos ei mielestä – niin ainakin sydämeltä?
Mutta oli paljon vaikeampaa kohdata vanhempi poikansa silmästä silmään kuin mies sen jälkeen mitä oli tapahtunut. Sen jälkeen mitä olisi voinut tapahtua.
Ja koska hän oli periaatteiden mies, kerran päätettyään jonkin olevan oikein, hän sen myös teki. Suoraselkäinen periaatteiden mies – niin itsepäinen kuin useimmiten varmaan olikin – ei perääntynyt, kun oli aika tehdä niin kuin oli aika tehdä.
Metsän keskeltä hän saapui valtameren rannalle ja luonnon paksun ja pehmeän hiljaisuuden sijaan koki meren kevyen kohinan, pisaroiden pärskynän ja ihmisten kiljahdukset, joita ei aina erottanut matalalla kaartelevien lokkien rääkäisyistä.
Dewn istui korkealla tuolilla kuin valtaistuimella lähellä pilviä punaisessa T-paidassa ja pilli kaulassaan. Mischa ja Robert taputtelivat vähän matkan päässä hiekkalinnaa. Nuoria miehiä ja naisia käveli piukoissa kokovartalouima-asuissaan lainelaudat kainaloissaan veteen.
Raicy piti hatustaan kiinni, jottei puhuri olisi vienyt sitä mennessään. Robert, joka oli kyllästynyt ja potki Mischan huolella koristelemaa hiekkatornia muussiksi, hoksasi Raicyn ja säntäsi juoksuun häntä vastaan.
”Koska pääsen taas ratsastamaan?” hän läähätti hyppien hänen edessään puolelta toiselle. ”Koska pääsen mukaan laaksoon, setä? Kukaan ei anna tehdä mitään hauskaa – haluan tulla sinun mukaasi! Haluan ratsastamaan!”
Dewn oli nähnyt hänen tulevan ja laskeutui tikkaita vahtitornistaan.
”Jutellaan siitä myöhemmin”, Raicy sanoi ja taputti Robertia ohimennen hartiaan työntäessään hänet sivuun. Tämä pullisti poskensa närkästyneesti täyteen ilmaa. Raicy jatkoi kohti omaa poikaansa – nuorta miestä, jonka pitkäksi hujahtanut hiekanvärinen kihartuva tukka oli kurittomasti silmillä tämän tarkkaillessa aallokossa keinuvia lautailijoita.
Ja ennen kaikkea, periaatteen mies pyytää anteeksi tehtyään väärin, vaikka tekonsa olisikin anteeksiantamaton… niin… anteeksiantamaton.
”Pahuksen merituuli”, Raicy mutisi, kun hiekkaa lennähti hänen silmiinsä ja niitä kirvelsi. Hän ei ollut meri-ihminen. Vaikka oli kasvanut koko poikaikänsä valtameripoukaman mutkassa, olivat laaksot ja mannut, mäet ja metsät hänen aluettaan, hänen valtakuntaansa. Isä oli ollut samanlainen. Suorastaan kammonnut merta. Meri oli kaikessa rajattomuudessaan vain jotenkin… liian suuri. Liian avoin. Liian käsittämätön. Liian arvaamaton. Sitä ei voinut hallita, sen armoilla vain oli.
”Centereitä ei ole tarkoitettu merelle”, oli George sanonut, vaikka olikin nainut merimiehen tyttären.
Dewn näytti täällä rannikolla kuitenkin olevan kuin kotonaan.
Aallot tyrskähtelivät kivikkoon.
Kaksi miestä seisoi hietikolla vastatusten. Kohina hukutti sanotut sanat alleen.
Mischa liittyi heidän seuraansa; Robert säntäili pitkin rantaa ja ajoi lokkeja takaa. Eikä Raicyn silmiä polttanut pelkkä suolainen merituuli tai hiekka.
Hän lupasi laittaa myllymäen valaistuksen kuntoon ja ennen kuin lähti, laski kouransa Dewnin hartialle. Itsekseen hän hämmästeli, kuinka kypsä Dewn oli ja oli pakahtua isällisestä ylpeydestä. Hetken hän piti kättä siinä, mietti, mutta puristi sitten vain. Mutta Dewn heilauttikin oman kätensä halaukseen ja se kertoi tarpeeksi; sanoja ei tarvittu.
Anteeksi oli annettu.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Mar 20, 2020 9:35:23 GMT
Vanhempien lahja Isä ei aikaillut lupauksessaan ottaa myllymäen valaistus kontolleen. Hän oli jo samana päivänä tekemässä mittauksia ja suunnitelmia. Sähköpiuhaa vedettäisiin jonkin matkaa maneesin seinästä, osa tuulimyllyltä ja välimatkalle asennettaisiin akkukäyttöisiä ulkolamppuja. Hän neuvotteli asiasta myös remonttimiesten kanssa. Ratsastushalliin ajettaisiin seuraavalla viikolla pohjahiekat. Yläkerta oli vielä vailla toimivaa sähköjärjestelmää. Dewn kurkisti maneesirakennuksen tyhjään tilaan, jonne sisäänkäynti oli suoraan heidän tuulimyllylleen johtavan polun päässä.
”Mikä tila tämä on?”
”Siihen tulee jonkinlainen myymälä, jos oikein ymmärsin”, isä vastasi. ”Niin äitisi ainakin puhui. Hän on suunnitellut jotain tuotemyyntiä tänne Tossahin kanssa Kings Ridersin nimissä. En osaa sen tarkemmin sanoa.”
”Hmm...”
Dewn tarjosi apuaan, mutta isä huitaisi hänet pois. Dewn ymmärsi kyllä – tämä oli isän tapa hyvittää tekonsa. Vailla parempaakaan tekemistä, Dewn harhaili tyhjän pyörötarhan äärelle ja pysähtyi. Portti oli jätetty sepposen selälleen ja Dewn käveli aitojen sisäpuolelle, keskelle tyhjää rinkiä. Sitten hän istuutui maahan. Hän yritti kuvitella Infernoa ja miltä siitä oli siellä tuntunut. Lehdet suhisivat hiljaa haapapuissa. Mäntyjen rungot natisivat. Korppi rääkäisi. Dewn sulki silmänsä.
Vapautta... Kosteaa ruohoa… Harja hakkaa vauhdissa, kaviot iskevät tasaisesti maahan laukan tahdissa… Sydän tykyttää täynnä elämää… Elämää... Ilmassa on ukkosta… – ja äkkiä vain pimeää –
Dewnin silmät rävähtivät auki. Joku laitumella olevista hevosista pärskähti ja jatkoi ruohostamista. Hän ravisteli päätään.
Häntä kutsuttiin pehmeällä äänellä. Dewn kampesi jaloilleen. Äiti seisoi pyörötarhan aukolla ja nyökäytti päätään, jotta Dewn tulisi hänen kanssaan.
Saadakseen mielikuvat poistumaan päästään, Dewn kysyi maneesin myymälästä.
”Aah, se. Sinne tulee vain pikku kioski”, äiti näytti ovelalta. ”Ehkä muutama ratsastusvaruste myyntiin ja sitten jotain naposteltavaa ratsastajille, tiedäthän. Emilyn hunajaa ainakin – että se on hyvää!”
”Kuka sitä sitten pitää?”
”Eiköhän joku keksitä.”
He kävelivät yhdessä tallin kautta toimistoon. Äiti meni kirjoituspöytänsä luo, otti esiin avaimen ja aukaisi yhden pöytälipaston laatikoista.
Hän ojensi setelinivaskaa. Dewn kohotti kysyvästi kulmiaan.
”Ota”, äiti sanoi.
”Mitä... tämä on?”
”Se on sinulle. Sinulle ja Mischalle”, äiti sanoi, kun Dewn otti nipun otsa kurtussa. Hän antoi peukalonsa juoksuttaa seteleitä ja hänen kulmansa kohosivat lisää.
”Tässä on ihan älytön summa!”
”Se on Infernon rahoja. Tehän sen pelastitte, joten se kuuluu teille.”
”Mutta etkö sinä tarvitse rahoja sitä hevoskoulua varten? Ja siihen kioskiin?”
Äiti heilautti kättään eleellä, että asia olisi tällä selvä ja sillä sipuli.
”Osta purjevene ja lähtekää Mischan kanssa seilaamaan”, hän sanoi.
”Mistä sinä–?”
Äiti kallisti päätään. Hän hymyili; hymy oli lempeä ja hieman itseironinen.
”Eikö se ole teidän unelmanne?”
Dewn tuijotti häntä. Olihan se. Mutta mistä äiti sen tiesi?
”Yksi asia tosin olisi...”, äiti muuttui lievästi huolestuneeksi. ”Raicy. Hän ei voi tietää.”
Dewnin pää selkiytyi ja hän nyökkäsi.
”Ei se ole ongelma. Minä käyn töissä ja Mischalla on säästöjä. Aika vähän, mutta eihän isän tarvitse meidän varallisuudesta niin perillä olla.”
”En haluaisi valehdella tai salailla asioita… mutta joskus se on paras vaihtoehto. Tai ainakin luulen niin.”
Dewn työnsi paksun setelinipun housun takataskuun, kiersi pöydän ympäri ja kumartui halaamaan äitiään. Alexiina naurahti hiljaa ja silitti hänen selkäänsä.
”Kiitos, äiti.”
He erkanivat.
”Pitäkää hauskaa”, Alexiina sanoi ja hymyili – äidillistä, haikeaa, mutta lämmintä hymyä. Dewn lähti innoissaan kertomaan uutisia Mischalle. Alexiina jäi yksin huoneeseen. ”...ja muista, että sinulla on täällä aina koti...”, hän kuiskasi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 24, 2020 12:03:08 GMT
Loony Moons 20.7.2016 ”Onko sinulla poikaystävää siellä Kanadassa odottamassa paluutasi?” Kysymys tuli niin yllättäen, ettei Gillian ehtinyt edes punastua. Hänen pensselikätensä vavahti rajusti ja teki kankaaseen toisen vaalean läiskän: yömaisema linnan parvekkeelta oli nyt kahden täysikuun valaisema.
Wolfgang hymyili kiusoitteleva pilke silmissään hänelle tauluraaminsa yli. Ulkovalot loivat hänen taakseen halon. Kuin pyhimys, Gillian ajatteli lumoutuneena.
Ja sitten hän punastui syvästi. Ensimmäiseksi hänen mieleensä olivat nousseet kultaiset kiharat samanlaisen valohalon kehystäminä; lämmin hymy kuin vakuuttaen, ettei hänellä olisi hätää, että hän olisi turvassa… ja sitten Gillian sai itsensä kiinni kuvittelemasta väärää henkilöä. Hän vaihtoi syyllisyydentuntoisena nopeasti muistonsa kuluneeseen cowboy-hattuun, säröilleisiin soikion mallisiin silmälaseihin, ujoon katseeseen ja vaivautuneen kohteliaaseen käytökseen… Kuinka he olivat katselleet yhdessä kuuta Unicorn Campilla, halanneet ja Josh oli painanut epäröivän suukon hänen otsalleen, kuiskannut hänen olevan yhtä kaunis kuin kuu…
Raskas paino jysähti rintaan. Hän oli aivan liian pitkään ollut ajattelematta Joshia. Hän kohotti katseensa ylös. Oli nätti yö. Viileä ilma oli raikas ja taivas pienten, mutta kirkkaiden tähtien peittämä. Gillian ei ollut edistynyt myllytyönsä suhteen, joten Wolfgang oli ehdottanut ihan uutta harjoitusta – abstraktia maisemaa linnan pihasta. Täysikuu kajasti hopeaisena tummasta nurmesta kuin vastakohtana parvekkeen ulkovalojen kultaiselle hohteelle. Kuu oli sama kuin kotipuolessa – ja kuitenkin erilainen.
Gillian tapaili alas kurkkuun noussutta palaa.
”Ei...”, hän sanoi vaisusti.
”Eikö?” Wolfgang pyöritti pensseliä punaisessa värissä ja heilautti huolettomasti suortuviaan, jotka valuivat itsepintaisesti kasvoille. ”Vraiment? Vaikea uskoa, ettei sinunkaltaisella kauniilla nuorella naisella ole suorastaan jonossa potentiaalisia romeoita. He ovat kaikki ’vain ystäviä’, eh bien?”
Gillian nolostui. Hän piiloutui – kuten hänellä tapana oli – punaisten hiustensa taa eikä osannut vastata mitään. Sekin hänen tapansa nimittäin oli – ihastua aina vääriin ihmisiin, sellaisiin, joita ei koskaan voisi saada. Tai ehkä juuri siksi.
”Jopa... Josh?”
Gillian säpsähti haaveilustaan. Hän käänsi hämmästyneet kasvonsa Wolfgangiin. Tämä hymyili yhä; hänen silmissään oli tietäväistä kujeilevaisuutta. Hän oli ollut aivan erilaisella tuulella sen jälkeen, kun oli ollut hetken aikaa omissa oloissaan maalausvimmassaan.
Gillianin sydän hakkasi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänestä tuntui, että Wolfgangilla oli telepaattisia kykyjä.
Wolfgang näki hänen järkyttyneen ilmeensä.
”Je vous demande pardon.” Hymy hiipui. ”Tietysti. Ei minun asiani.” Hän keskittyi tauluunsa. Gillian tuijotti häntä edelleen. Hän ei ollut maininnut Joshia… eihän? Ei, varmasti ei ollut. Hän oli työntänyt Joshin mielestään alati pois, hellästi, mutta päättäväisesti ja koki siitä syyllisyyttä. Olisiko Zoey saattanut mainita Joshin Wolfgangille? Gillian punehtui taas, sillä kertaa kiukusta ja häpeästä. Mutta jokin Wolfgangin rennossa otteessa ja olemuksessa rauhoitti häntä.
”E-ei se mitään. Mi-minä vain yllätyin, s-sillä en… tai siis, että en muista, että olisin… puhunut J-Joshista aiemmin.” Hän roikotti sivellintä kädessään ja puri huuleensa.
Wolfgangin otsa rypistyi.
”Itse asiassa – vähän kiusallista ja toivon, ettet hermostu, sillä vakuutan sen olleen tahatonta – kuulin sinun lausuvan hänen nimensä muutaman kerran nukkuessasi.”
Lämmin aalto nousi jostain syvältä lainehtien niskasta kasvojen yli kohti korvannipukoita. Gillianin käsi tärisi.
”Hän vaikuttaa tärkeältä ihmiseltä”, Wolfgang tuumaili. ”Olit aikamoisen huolestuneen kuuloinen.”
Se oli helppo uskoa. Gillianilla oli taipumus puhua ja kävellä unissaan ja hän oli ollut hyvin poissa tolaltaan Joshin suhteen. Äkkiä hän hermostui: oliko hän mahdollisesti maininnut jonkun muunkin unissaan, tietämättään? ”O-olenko sa-sanonut jotain muutakin?”
”Hmm”, Wolfgang mietti. ”Ei, en usko. Mumisit kyllä aika tavalla. Mutta en yrittänyt kuunnella.” Hän näytti kuitenkin aavistuksen uteliaalta.
”M-me emme ole… enää yhdessä.” Gillian oli itsestään osin ylpeä, sillä sen sanoessaan hänen äänensä ei väreillyt melkein ollenkaan.
Wolfgang siristi silmiään käännellen päätään puolelta toiselle arvioiden omaa maalaustaan – taulua, jota Gillian ei kuulemma saanut nähdä keskeneräisenä – ja sanoi olkansa yli: ”Mitä tapahtui? Jätitkö hänet – oliko hän liian innokas? Vai eikö hän ollut sinulle tarpeeksi hyvä?”
”Ei se niin mennyt. Josh oli tarpeeksi hyvä minulle.” Kurkkua kuristi taas. ”On tarpeeksi hyvä minulle…”, hän kuiskasi.
Wolfgang huomasi surullisen äänensävyn.
”Gillian”, hän käveli tämän luokse ja otti hänet puolihalaukseen, ”sinä olet ehdottoman upea nuori nainen. Kuka tahansa mies olisi enemmän kuin onnekas, jos saisi sinut. Usko minua. Löydät kyllä vielä sen oikean. Älä huoli.” Kunpa ne sanat voisikin uskoa yhtä helposti. Wolfgang itse oli tyrmäävä – ja äkkiä Gillian tuli ihmetelleeksi, kuinka tällä itsellään ei ollut ketään. ”Ei huono”, Wolfgang sitten sanoi. Gillian kohotti katseensa nähdäkseen mitä Wolfgang tarkoitti. Hän tarkasteli Gillianin taulua. ”Kaksi kuuta...”
”S-se oli vahinko–”
”Ei ei, älä maalaa sitä piiloon. Se on hyvä. Se sopii. Sinulla on herkkä kosketus, erikoinen. Lähes intuitiivinen maalaustekniikka…” Wolfgang vaikeni. Gillianista hän vaipui ajatuksiinsa. Sitten hän päästi Gillianista irti, käveli kivisen muurin ääreen, nojautui siihen ja nosti katseensa yötaivaalle. ”De sterrennacht. Tiesitkö, että se näkymä on maalattu mielisairaalan ikkunasta?”
”O-olen kuu–”
”Kun asiaa ajattelee…”, Wolfgang jatkoi melkein odottamatta vastausta, ”hulluus vahvisti hänen taitojaan ja lisäsi kyvykkyyttään. Ehkä hullut näkevät asiat toisin kuin muut… ehkä he näkevät maailman niin kuin se on.” Hän kuulosti syvämietteiseltä. ”Voi olla, että jos hän ei olisi tullut hulluksi, hänestä ei olisi koskaan tullut niin kuuluisaa ja kunnioitettua kuvataiteilijaa, joka jätti merkittävän siveltimenjälkensä historiaan. Eh bien, sinun täytyy tehdä jotain tavallisuudesta poikkeavaa, jotain normien vastaista, jotta tulet erottumaan joukosta!” Wolfgang kääntyi äkisti kohti Gilliania. Hänen silmissään oli merkillinen palo; puolet kasvoista jäivät epämiellyttävän pahaenteisesti varjoihin. Hän sai Gillianin hermostuneeksi, mutta sitten hän jo hymyili omaa tuttua, rauhoittavaa hymyään, ja Gillianin olo helpottui. ”Anteeksi.” Hän taputti muuria kahdesti. ”Kuule, taidan päättää yön tähän. Sinä voit vielä jatkaa maalausta, jos haluat. Näytät päässeen hyvin vauhtiin.”
”E-ei, minuakin unettaa jo.” Gillian alkoi hätäisesti koota maalausvälineitään. Wolfgang seurasi hänen puuhaansa hetken taas kuin ajatuksissaan – se oli hieman epätavallista – sitten käveli oman taulunsa luo, heitti peitteen sen ylle ja otti sen kainaloonsa.
”No niin. Hyvää yötä, Gillianne.” Ääni oli jälleen kuin samettia.
”Hy-hyvää yötä… eno.”
Wolfgang oli seisahtumaisillaan, melkein kuin sanoakseen vielä jotain muutakin, mutta jatkoi sitten sisälle parvekkeen lasiovista. Yksin jäätyään, Gillianin hosuminen laantui ja hän pysähtyi maalauksensa ääreen. Kaksi kuuta… ja varjo.
Äkkiä hän kaappasi siveltimen vielä käteensä, aukaisi väripalettinsa, sipaisi mustaa ja alkoi luonnostella kuvaa, jonka samassa näki verkkokalvoillaan…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Mar 25, 2020 10:05:57 GMT
Pisaroita 21.7.2016 Kaikki kävi viimeinkin järkeen: Tyn muuttunut välinpitämätön asenne, vihaisuus, holtiton käytös...
Mutta miksi se ei tehnyt tästä yhtään sen helpompaa?
Charlotte pyöritti kännykkää sormissaan. Näpytellä vain joku mukava viesti, kysyä miten menee tai soittaa… Mutta jokin esteli häntä. Mitä hän sanoisi? Mitä sellaisessa tilanteessa saattoi sanoa kuulostamatta teennäiseltä? Vai pitäisikö olla kuin ei tietäisi? Ehkä Ty ei muutenkaan halunnut kuulla hänestä enää?
Mutta keitä muitakaan ystäviä hänellä oli?
Tony ja muut? Charlottesta tuntui, että he olivat enemmänkin koulukavereita, kuin varsinaisia ystäviä, joille Ty olisi uskoutunut tilanteestaan tai henkilökohtaisesta elämästään juuri muutenkaan. Eihän hän ollut kertonut siitä edes Charlottelle!
Charlotte löi itseään puhelimella otsaan.
Hän oli ollut kamala ystävä. Varmaan siksi Ty ei ollut kertonut hänelle. Charlotte oli ominut hänen rumpunsa, koettanut saada toista rumpalia tilalle heidän yhtyeeseensä (mikä ei kyllä sinänsä pitänyt paikkaansa), vältellyt häntä… ja nyt kun hänen pitäisi laittaa tälle edes jokin pieni mitä kuuluu -viesti, hänen päänsä löi tyhjää ja sormet tangertelivat.
Gillian oli parempi tällaisissa asioissa. Hän oli empaattinen ja myötätuntoinen ja osasi kuunnella ja ymmärsi.
Charlotte kohotti päätään. Niin – Gillian! Eikö Ty ja Gillian olleetkin väleissä? Ehkä Gillian voisi auttaa. Charlotte haki Gillianin numeron kännykkäänsä. Viis ulkomaansoittojen hinnoista. Hän nosti puhelimen korvalleen purren hupparinnarua hampaittensa välissä, mutta hetken koneellisesti humisevan hiljaisuuden jälkeen kuului vain useampi piippaus ja puhelu katkesi. Outoa… Miksei puhelu mennyt läpi? Eikö Gillianin puhelin ollut päällä?
Mutta ei hän voinut näinkään toimia – laittaa nyt jotakuta muuta asialle. Hänen oli vain otettava itseään sarvista ja oltava rohkea. Oltava ystävä.
”Myönnä se”, hän sanoi ääneen itselleen. Bassokaiutin tuijotti häntä kuin suuri musta silmä vastakkaiselta seinustalta. ”Sinä pelkäät häntä.”
Väkisinkin Charlotten mielessä oli kerta, jolloin Ty oli viimeksi ollut täällä. Hän oli hiiltynyt yhtäkkiä tyhjästä ja ohikiitävän hetken Charlotte oli luullut, että tämä kävisi hänen päälleen.
”Sä tiiät. MÄ ARVASIN! SE ÄMMÄ KERTO SULLE!”
Tyn sanat tuntuivat kellarissa edelleen kuin kaikuna.
Joku laskeutui portaita. Dewn ilmestyi näkyviin ja kumartui nähdäkseen hänet siellä istumassa yksinään rumpupallilla.
”Ala tulla.”
”Mitä?”
”Minun pitäisi päästä töihin.”
Charlotte tapitti. Mitä se häneen liittyi? Dewn virnisti. Hän kaivoi farkuntaskuaan, otti jotain kilisevää esille ja heilutti sitä ilmassa: autonavaimet. ”Hopi hopi, hovikuski. Sinä ajat.”
”Häh?” Charlotte oli edelleen hämmentynyt. Hänestä tuntui kuin Ty olisi vasta juuri äsken rynninyt ulos kellarista siitä kohtaa, missä Dewn juuri nyt seisoi häntä odotellen.
”Tule nyt. Saat ajaa lavuria.”
”M-miksi?” Charlotte nousi seisomaan rumpujen takaa ja tipautti vahingossa kapulan, jonka kumartui nostamaan. ”No, jos haluat joskus saada sen ajokortin, niin sitä varten täytyy kai harjoitella.” Dewn nykäisi päätään taa ja viskasi avaimet Charlottelle. ”Äiti sanoi, että kaipaat jotain tekemistä sisällä masentelun sijaan.”
Charlotte seurasi häntä ylös kellarin portaita. Kun he pääsivät makuuhuoneeseen, jonne kaunis aamupäivän valo purkautui avoinna olevasta ikkunasta lintujen visertäessä iloisesti ja mehiläisten surratessa, Charlotte huomasi raskaan olonsa heti kevenevän. Pieni jalottelu (tai ajelu) voisi tosiaankin tehdä terää. Hän oli kyhjöttänyt sisätiloissa siitä lähtien, kun oli kuullut Tyn sairaudesta eikä tehnyt juuri muutakaan.
Juje makasi vanhempien vuoteella. Se näytti hieman syylliseltä jäädessään siitä kiinni.
”Hei, sänky ei ole sinun paikkasi. Minähän sanoin jo kerran, että alas.” Dewn osoitti lattiaa. Juje kankesi vaivalloisen oloisesti ja melkein kuin tahallaan oikein hitaasti pystyyn ja hypähti maahan. Dewn viittasi sille ovea ja se ontui heidän edestään pois huoneesta. ”Mischa haluaisi antaa Edin nukkua meidän välissä, mutta kyllä raja nyt johonkin pitää vetää”, Dewn sanoi luottamuksellisesti ja pudisti päätään. Charlottea ilahdutti, etteivät he olleet Mischan kanssa aina kaikesta samaa mieltä.
”Ajetaan keskustan kautta”, Dewn sanoi, kun he istuivat molemmat lommoisen ja ruosteisen, sillä hetkellä myös kuraisen, valkoisen lava-autonsa kyydissä.
”Mitä varten? Eikö sinun pitänyt mennä töihin?”
”Jeah, mutta sitä ennen on yksi juttu. Mennään Sunportiin. Haluan näyttää sinulle yhden aika makean jutun.”
Charlottea jännitti ajaa keskustan kautta. Kun hän oli kerran siellä horjahdellut – tällä samaisella autolla – tien toisesta laidasta toiseen, poliisit olivat ottaneet hänet silmätikukseen. Nyt hän kuitenkin ajoi hallitusti ja aivan luvallisesti täysi-ikäisen ajokortinhaltijan valvonnassa suorittamassa ajo-opetustaan.
Hän ajatteli hetken Andrewtä ja kuinka tämä oli kaahannut moottoripyörällään pelastamaan hänet pinteestä, mutta Dewn keskeytti hänet puhumalla siitä kuinka isoäidille pitäisi kuulemma saada nettisivut ja pitäisikö heidän tehdä sellaiset Foxgallopillekin ja koska he seuraavan kerran kokoontuisivat harjoittelemaan – hänen kitarasormiaan kuulemma syyhytti. Se sai Charlotten ajattelemaan taas ystäväänsä.
Joko äiti ei ollut kertonut tai sitten Dewn oli hienotunteinen, mutta Tytä hän ei maininnut lainkaan.
Sunportin satamassa – minne Dewn hänet neuvoi – liikuskeli ihmisiä kalatorilla ja istuskeli laiturien nokassa huljuttelemassa jalkojaan vedessä. He pysäköivät ja Dewn katsahti häneen iloisesti.
”Ethän sinä mitään opetusta tarvi. Ajat kuin vanha konkari!”
”No jaa...”, Charlotte mutisi hyvillään. Dewn pukkasi häntä veljellisesti nyrkillä olkaan ja sitten he astuivat ulos autosta. He maleksivat satamaa pitkin kohti venelaituria, jonka aalloilla kiikkui kolme purtta: yksi soutuvene, yksi moottorivene ja yksi purjevene purjeet laskostettuina, viirien läpsyttäessä tuulessa mastoa vasten.
Lokinkakkaisen laiturin varressa vanha kalamies seisoi ongella ja tervehti heitä. Dewn kysyi häneltä jotakuta nimeltä – Charlotte ei liiemmin kuunnellut, vaikka ihmettelikin hiukan mitä Dewn halusi hänelle näyttää – ja kalastaja viittasi purjeveneen suuntaan. He kävelivät lähemmäs. Dewn ponnisti kiikkuvan venheen kyytiin.
”Mitä sinä teet?” Charlotte epäröi. Dewn meni matalan hytin ovelle, kumartui vähän tiiratakseen sen pyöreästä ikkunasta sisään ja koputti. Hetken kuluttua ovi lämähti auki ja Charlotte näki möhömahaisen valkopartaisen miehen nousevan kannelle yllään sinertävät haalarit ja päässään harmaa sydvesti.
”Jassoo – tuleva meriveikkohan se siinä taas!” mies huudahti sangen kovaan ääneen, mutta ystävällisesti ja paiskasi Dewnin kanssa kättä.
”Jeah”, Dewn sanoi naama virneessä. ”Tässä on Oscar Grone”, hän sanoi Charlottelle ja lisäsi sitten Oscarille: ”Toin systerin katsomaan Pisaraa.”
”No pitäähän neidin se nyt nähdä!” merimies huudahti taas, katsoi Charlottea tuikkivin silmin ja levitti kätensä. ”No? Mitäs sanot?” hän kumartui supattamaan Dewnille muka kahden kesken, vaikka Charlotte kuuli hänet kyllä hyvin: ”Naisväki tykkää dramaattisista esiintymisistä… saa miehet paremmin haluamansa läpi, kun asiat esitetään kuin kuninkaanjuhlissa.” Hän nyökytti päätään tietäväisenä ja iski silmää. Sitten hän kailotti taas Charlottelle: ”Eikö Pisara olekin aika venhe?”
”Ai – ööh”, Charlotte huomasi vasta silloin purjeveneen kylkeen taiteellisen herkästi maalatun nimen: Pisara. ”Onhan se–”
”Tänne – nouse tänne vain kannelle, noinsallaa! Keikuttaa vähän, tämä on aika pieni – yksi pisara meressä vain – mutta hyvin kuulkaa puskee tuulessa ja lipoo pintaa kuin Barbara silloin kun – öh – mutta on kuulkaas hyvässä kunnossa! Eikö vain?”
Dewn virnisti Charlottelle, kun vanha merimies kääntyi ympäri sepostaen heille kuin paraskin automyyjä Pisaran yksityiskohdista ja ominaisuuksista.
”Oscar laski minulle hintaa, vaikka kuuli, etten ole koskaan purjehtinut. Hän ottaa siinä aikamoisen riskin”, Dewn sanoi luottamuksellisesti.
”Pötyä!” Oscar pärskähti hyvillään. ”Tällainen merikoijari tietää riskeistä kaiken ja jos merenkutsu käy, siinä ei aikailla! Tottahan on aalloille silloin päästävä, jos näin on!”
”Hän myy Pisaran minulle, vaikka saatan ajaa sen karille heti neitsytmatkallani”, Dewn hymyili vinosti.
”Minun oppieni jälkeenkö? Pah! Eihän yksi pisara tapa eikä ämpäriin huku – tästä purresta puhumattakaan!”
”Myy?” Charlotte toisti. Dewnin virne leveni.
”Jeah.” Hän nosti kädet lanteilleen ja katseli veneen kannella hurjan tyytyväisenä ympärilleen. Merituuli lisäsi mielikuvaa hänestä kapteenina pörröttämällä hänen tukkaansa oikein vinhasti. ”Tämä on minun!”
”Mitä?!” Charlotte älähti ja merimies Oscar remahti nauramaan hänen hämmästykselleen.
”Tai no – ainakin melkein. Sopimuspaperit pitää vielä kirjoittaa”, Dewn sanoi.
”Mutta… eikö sinun pitänyt vain vuokrata purjevene yhdeksi kesäksi?”
”Olin sopinut Pisaran vuokrauksesta ensi alkuun jo aiemmin, mutta sitten tuli puheeksi, että se on myös myynnissä… ja – no niin.”
”Mistä sinulla siihen rahat on? Eihän sinulla pitänyt vielä olla tarpeeksi!”
”Niin...”, Dewnin hymy väpätti hiukan, mutta hänen silmänsä säihkyivät. ”Se on pitkä juttu. Mutta mitä tuumit? Uskallatko lähteä kanssani sitten heti ensimmäiselle purjehdusreissulle?”
Charlotten suu loksahti auki.
”A-ai tällä? Siis sinun kanssasi?”
”No niin”, Dewn virnuili. Oscar hohotteli taustalla. Charlotte oli hetken sanaton. Mutta sitten hänkin puhkesi virnistykseen.
”No taatusti!”
”Loistavaa!” Dewn nauroi. ”Minun – niin kuin sinunkin – pitää vain ensin saada vähän ajo-opetusta. Oscar opettaa minulle purjehdusta, mutta ehkä jo kesän lopulla sitä uskaltaisi heittää jonkun pienen kierroksen omine nokkineen. Olisiko sinulla nyt hetki aikaa, Oscar? Näyttää vähän miten tämä liikkuu?”
”Aye!” Oscar kajautti ja harppasi ruorin luo. Dewn levitti kätensä Charlottelle ja veti hänet sinne mukanaan.
Ja kohta he jo viilsivät järvenpintaa, jokea myöden ja pian merellä kohti de Layn rantaa. Tuuli otti kiinni levitetyistä purjeista ja työnsi heidät vauhtiin; tyrskyt pärskivät Pisaran kylkiin ja kun horisontti avautui heidän eteensä loputtomana, tuntuivat maalliset murheet äkkiä tavattoman pieniltä… kuin pisaroilta valtameressä.
|
|