katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Feb 2, 2020 7:48:07 GMT
Kello käy 9.7.2016 Dewn ei totellut kehotusta. Hän tuijotti entistä kollegeprofessoriaan yrittäen ymmärtää mitä oli tekeillä. ”Siitä on aikaa”, Daniel Clinton sanoi yrittäen auttaa Dewniä ilmeisen järkytyksen yli. ”Kuinka voit? Kuulin, että olit pitkään matkoilla.”
”Oletteko te uusi herra Madclock?”
Daniel hymyili vaisusti. Hän oli muuttunut paljon: tummaan tukkaan oli tullut harmaita raitoja lähelle hiusrajaa, samoin ryppyjä ja uurteita oli ilmestynyt kasvoille. Hänestä myös aivan kuin puuttui jotain. Dewn muisti, että hän oli menettänyt syntymättömän lapsensa ja sittemmin veljensä.
”On varmaan yllättävää nähdä minut täällä, mutta voin toivoakseni selittää. Ottaisitko teetä? Kahvia?” Odottamatta vastausta, hän klikkasi jotakin tietokoneellaan. Iso keskusyksikkö hyrräsi kovaäänisesti. ”Olen yhdistämässä nykyteknologiaa kartanoelämään”, Daniel sanoi näyttöjen äärestä. ”Helpottaa kummasti kaiken toimimista ja hallintaa… No niin”, Daniel pyörähti näytön äärestä tuolinsa kanssa ja nousi seisomaan. Hän napitti takkinsa. Puku oli kalliin näköinen. Ehkä senkin takia hän näytti erilaiselta. Dewn muisti hänet vähän nukkavieruna, vaatimattomana miehenä kainalossaan nuottikansio ja rillit hieman vinossa. Ylellisyys ei pukenut häntä. ”Mennäänkö hieman mukavampaa huoneeseen juttelemaan? Pidän tämän työhuoneen mielelläni pimeänä ja viileänä laitteidenkin takia, mutta täällä olisi kurja kahvitella.” Hän käveli Dewnin ohi ovelle. Hänen perässään häivähti epämiellyttävä tuoksu – kuin desinfiointiaine. Se toi mieleen sairaalan.
Daniel kaivoi taskustaan avaimen ja väänsi tietokonehuoneen oven lukkoon heidän jäljestään. Dewn seurasi häntä ja tuijotti miehen selkämystä – miehen, jonka oli joskus luullut tunteneensa ainakin jotenkin – kun he siirtyivät käytävää pitkin toiseen huoneeseen, joka ei onneksi ollut se nukketalohuone, jossa he olivat isän, Thomasin ja Tomfordin kanssa kahvitelleet. Huone oli valoisampi ja yksinkertainen, ilman mitään ylimääräistä. Paremmassa valaistuksessa Danielin uurteet tulivat entistä enemmän esille. Dewn ei päässyt irti tunteesta, että tässä oli jotain pielessä.
”Inger tuo meille kohta jotakin. Vieläkö sinä sävellät? Istu toki, ole hyvä”, Daniel kehotti jälleen ja veti itselleen tuolin pienen pöydän äärestä. Dewn ei liikahtanut.
”Miten sinä olet täällä?” hän tokaisi. ”Oletko sukua Samuelille?”
Daniel hymyili taas alakuloisesti. Dewn ei pitänyt hymystä.
”Pursuat varmasti kysymyksiä… Kuinka entinen opettajasi on yhtäkkiä täällä, kartanossa, eikö niin? Voin varmasti selittää… mutta istuhan ensin alas.”
Dewn oli kuullut Danielista viimeksi silloin, kun tämä oli soittanut hänelle ja kertonut Maxin kuolemasta.
”En ikinä saanut sitä kutsua Maxin muistotilaisuuteen”, hän sanoa töksäytti.
”Niin… pidimmekin – öh – hyvin pienimuotoisesti ne”, Daniel sanoi. Hän liikahti levottomasti ja hänen alavireinen hymynsä värähti, kuin huulet eivät olisi aivan jaksaneet kannatella itseään. Dewn seisoi yhä. ”Mutta kerrohan itsestäsi”, Daniel yritti. ”Olet… aikuistunut. Missä kaikkialla oikein matkustelit?”
Dewn ei vastannut. Eihän Danielkaan vastannut hänen kysymyksiinsä. Daniel näki uhman hänen silmissään ja huokasi.
”Niin… aivan. Olet varmasti vihainen. Anteeksi, ettet saanutkaan kutsua. En tiennyt sinun olevan niin läheinen hänen kanssaan. Mutta nyt sait kutsun tänne minua tapaamaan. Heti, kun kuulin sinun palanneen matkoiltasi, halusin tavata kanssasi.” Hän levitti kättään. Kallis sveitsiläinen kello pilkahti hihansuulta.
Dewn ei ollut varma miksi hänellä oli epämiellyttävä olo. Daniel ei ollut varsinaisesti tehnyt mitään väärää – ja kaipa hänellä tosiaan oli selitys sille, miten oli päätynyt Colt Amen Villaan herra Madclockiksi. Ja olihan hän, Dewn muistutti itselleen, tehnyt paljon kylän ja hänen perheensä hyväksi.
Hän nykäisi tuolia ja istuutui.
Daniel näytti helpottuneelta.
”Huomasit varmaan keskeneräiset mylläykset eteisessä ja pihalla. Alakertaan rakennetaan ravintola. On hyödytöntä pitää näin suurta ja hienoa rakennusta ilman kunnollista käyttöä. Mitäs tuumit?” hän sanoi.
”En tiennyt sinun olevan bisnesmies”, Dewn sanoi.
”Olen itse asiassa ollut yrittäjä jo ennen opettajanuraani”, Daniel sanoi. Hän puhui nyt rennommin, kun Dewn ei enää ollut yhtä kylmäkiskoinen häntä kohtaan. ”Ja osakkeissahan olen aina ollut kiinni. Kyllä minulla tiettyä bisnesvaunua on.”
Ovi kopsahti ja neiti Fedell tuli sisään saman hopeateetarjottimen kanssa, jolla oli aiemminkin Dewnille ja muille tarjoillut. Hän laski tarjottimen pöydälle heidän väliinsä. Dewn yllättyi hänen yhä tylyä ilmettä.
”Kiitos, Inger”, Daniel sanoi, mutta neiti Fedell ei vastannut. Hän poistui. ”Olen vastannut kartanon asioista nyt jonkin aikaa… Inger on ystävällisesti auttanut minua siinä.”
”Hän ei näyttänyt kovin ystävälliseltä”, Dewn huomautti.
”Niin… tuota – Inger on vanhanajan ihmisiä. Hän ei pidä ajatuksesta, että kartanoa nykyaikaistetaan. Aivan ymmärrettävää, tietenkin, mutta aika kulkee… ja jos meinaa vauhdissa pysyä mukana, on tehtävä kaikkensa. Menneisyyttä ei aina… aina kannata kaivella sen enempää. Pitää katsoa eteenpäin.”
”Haluaisin edelleen kuulla, miten sinä päädyit kartanolle”, Dewn sanoi. Hän oli kyllä nähnyt Danielin kerran salaa kartanolla, muttei olisi koskaan osannut todella uskoa, että tällä voisi olla jotain Colt Amen Villan kanssa sen enempää tekemistä. Daniel asetteli kuppia heidän kummankin eteen.
”Sinun tulee ymmärtää, Dewn, että ajat ja asiat ovat muuttuneet...”
”Näin sinut kerran täällä”, Dewn sanoi. Hän voisi joutua kiipeliin siitä, että oli murtautunut tänne, muttei juuri nyt välittänyt siitä pikkuseikasta.
”Näitkö?” Daniel näytti äkkiä varaukselliselta, mutta naurahti heti perään. ”Pieni kylä, sitä ihan unohtaa. Vaikeaa on asioitaan salailla!”
”Olet pitänyt henkilöllisyytesi salassa. Miksi?”
”Kateus on ikävä piirre ihmisissä, Dewn”, Daniel Clinton sanoi. Hän mursi keksiä. ”On parempi pysyä taka-alalla.”
”Olet auttanut kyläläisiä, meitäkin. Tarjosit rahaa tuulimyllyn kunnostukseen, kun se paloi, ja lisäksi olet auttanut isääni ja Thomas Jordania. En usko, että kateus on ihmisillä ensimmäiseksi mielessä. He ovat ennemminkin kiitollisia.”
Daniel myhäili itsekseen Dewnin kehuja kuunnellessaan. Hän hämmensi keksillä kahviaan. Kello välkkyi taas hihan alta.
Dewn katsahti seinille.
”En tiennyt, että Samuel oli näin varakas. Häneltä mahtoi jäädä mahtava perintö.”
Daniel vilkaisi häneen silmälasiensa reunan yli. Hän rykäisi.
”Niin… Kuten sanoin, ajat ovat muuttuneet. Kartano on nykyään yritys. Samuel oli hyvin rikas mies, mutta myös pihi. Toinen ikävä piirre ihmisessä. Hän piti niin sanotusti seteleitä tyynyn alla, joten aina ei saanut käsitystä siitä, kuinka paljon hänellä oikeastaan varallisuutta olikaan – kartano pois luettuna tietysti, se ilmiselvä todiste, jonka kaikki näkivät.”
”Sinä sen sijaan olet avokätinen.”
Daniel hörppäsi teetään.
”Jos kerran on saanut yli tarpeidensa, miksei jakaisi siitä kaikille?” hän sanoi huolettomasti.
Se oli omituista. Danielin sanoissa ja teoissa ei ollut mitään moitittavaa – päinvastoin – mutta silti… silti Dewn ei aivan luottanut häneen. Se oli se intuitiivinen tunne, sisäinen ääni, joka varoitteli häntä jostain, mitä silmät ja aivot eivät vielä ymmärtäneet.
”Yvonne sanoi, ettei Samuelilla ollut perillisiä… että hän testamenttasi kartanon entiselle työntekijälleen.” Daniel ei näyttänyt sellaiselta, joka olisi ollut hevostilalla joskus töissä eikä asiasta ollut koskaan ollut mitään puhetta Dewnin kollegeaikoina.
”Pienessä kylässä puhutaan”, Daniel kuittasi nopeasti. ”Varmasti minunkin henkilöllisyydestäni on huhuja pyörinyt. Ei sillä, että haluaisin kuulla – pysyn mieluummin etäällä kaikesta – tuota… kaikesta ulkopuolisesta hyörinästä.”
”Ettekö asu enää Isterissä?”
”En.”
”Oletteko yhä naimisissa?”
Danielin suu kiristyi hetkeksi, kun hän hämmensi taas keksiään ruskeassa litkussa. ”En.” Hän vilkaisi Dewnin kättä, joka piteli teekuppia. ”Sinulla sen sijaan näyttää olevan hyviä uutisia.”
Dewn vilkaisi sormustaan. Se oli Georgen vanha hääsormus, jonka Emily oli välttämättä halunnut Dewnin saavan. Dewn oli pitänyt sitä silloin tällöin muistaessaan, vaikka tiesi, ettei Mischa halunnut mitään sormuksia.
”Jeah… kihloissa.”
”Upea uutinen. Onneksi olkoon.”
Dewn ei sanonut mitään siitä, että juuri hänen kihlattunsa oli kartanon pihaan rynnineen hevosen taustalla.
”Pahoittelen, etten ollut ottamassa diplomityötäsi vastaan. Siitä tuli varmasti hyvä. Mitä teet nykyään? Vieläkö olet musiikin parissa?”
”Olen hengenpelastajana rannalla tällä hetkellä kesätöissä… Saa nähdä, mitä sen jälkeen. Ja sävellän ja soitan kitaraa eräässä yhtyeessä.”
”Mahtavaa, oikein yhtyeessä?”
”No, se on sellainen sisareni perustama… Aika alkutekijöissään vielä. Mutta ihan hauska harrastus.”
”Jään kuulolle”, Daniel lupasi. Dewn rypisti kulmiaan teekupille.
”Et ole vielä kertonut kunnolla, kuinka sinusta tuli uusi herra Madclock.”
”Ah, niin”, Daniel naurahti. Dewnille tuli vaikutelma, kuin tämä olisi toivonut voineensa ehkä hämätä Dewniä kyselemästä kiusallisia kysymyksiä. ”Se on hieman monimutkaisempi juttu...”
”On sitä ennenkin monimutkaisia juttuja kuunneltu”, Dewn vakuutti muistaen sangen hyvin Maxin ja tämän mystiset tarinat. Daniel naurahti taas, mutta naurahdukset olivat ilottomia. Lähes levottomia.
”No niin… katsos… Colt Amen Villa on tätä nykyä yritystoimintaa… Siinä on muutamia osakkaita… Vastaan itse suurimmasta osasta, mutta mukana on muutamia muitakin kiinnostuneita rahoittajia… Ravintolan lisäksi tulevaisuudessa saattaa olla luvassa lisää uudistuksia. Mutta ei huolta”, hän lisäsi, ”säilytämme totta kai historiallisen vanhan rakennuksen sille kuuluvan ilmeen ja habituksen. Siitä Inger pitää huolen.” Daniel Clinton nauroi ja siemaisi kupistaan.
”Sinä siis tunsit Samuelin ennestään? Olit hänelle töissä joskus?”
”No… periaatteessa… kyllä. Kyllä niin voisi sanoa.”
”Mitä sinä sitten teit? Et koskaan maininnut Colt Amen Villaa minulle.”
”No jaa. Keskityimme silloin sinuun. Sinulla ei taidakaan olla kitaraa mukana?” Daniel tarttui nopeasti toiseen aiheeseen ja tiirasi Dewniä ikään kuin tällä ehkä olisi ollut kitara tungettuna farkkujen takataskuun. Dewn päätti sen sijaan taklata toisen häntä häirinneen asian.
”Max –”
Danielin käsi tärähti, kun hän laski kupin asetille.
”– hän oli koditon ja asui viemäristössä.” Dewn ei voinut mitään sille, että häntä kuumotti suuttumus, kun hän katseli Danielia hulppeassa herraskartanossa kellot ranteissa ja puku päällä, kun hänen veljensä oli kitunut porkkanoilla ja nukkunut takkinsa päällä maan alla. Kuin kaukuna jostain kaukaa, heidän viimeksi käymänsä keskustelu Maxista jyskytti takaraivossa.
”Hän oli sairas”, Daniel sanoi painokkaasti. Hän oli taas ennen aikojaan rupsahtaneen näköinen huokaistessaan, mikä ei sopinut hänen komeisiin piirteisiinsä laisinkaan. ”Yritimme etsiä häntä, mutta hän halusi kadota… olla omissa oloissaan… harhainen… Hän olisi tarvinnut laitoshoitoa. Jos hänet olisi löydetty ajoissa ja viety hoitoon, hän olisi saattanut–”
Dewnin korvat täytti tinnitus. Hän oli tiennyt tämän olinpaikan, mutta oli Maxin pyynnöstä pitänyt sen salassa. Ehkä hän oli tehnyt oikein, ehkä ei, mutta enää asialle ei mitään voinut. Eikä Dewn aikoisi ottaa siitä enää vastuuta tai syytä niskoilleen.
”Haluan sinun ymmärtävän, että minä yritin auttaa Maxia. Hän oli hankala. Sairaus teki hänestä epäluuloisen ja arvaamattoman. Eikä hän suostunut hoitoon”, Daniel sanoi. ”Ei se tietenkään hänen vikansa ollut...”
Dewn oli hiljaa. Hänen korvissaan vinkui edelleen häiritsevästi. Vähän aikaan heistä kumpikaan ei puhunut mitään. Lopulta Daniel siirsi tyhjän kahvikuppinsa pois tarjottimelle ja risti sormet eteensä pöytään nojaten. Hän tarkasteli Dewniä silmälasiensa yli. Dewnin pää oli tyhjentynyt. Hänellä ei äkkiä ollut enää mitään sanottavaa.
”Ai niin”, Daniel sanoi äkkiä ja työnsi kätensä takkinsa sisäpovitaskuun, vetäen sieltä esiin taitellun paperiarkin. ”Voin nyt luovuttaa tämän sinulle.”
Dewn otti ilmeettömästi paperin vastaan ja avasi. Se oli tuhruinen, rypistynyt ja kulunut kirje.
Maxmiliam, kello käy hulluksi, numerot eivät ole sitä miltä näyttävät. Neljä, yksi, nolla, kaksi, seitsemän, yksi, neljä. Varo: Mitä kelpaa ihastella, sen aromaa ja kauneutta, vaan ahneus leikkaa ja toisinpäin, altain eläväisen tärkein virtaa. Dewn tuijotti sanoja tuskin ymmärtäen mitä niissä luki. Hänestä tuntui, että Daniel katseli häntä tarkkaavaisesti. Niinpä Dewn taitteli kirjeen ja sujautti sen taskuunsa sanomatta siitä mitään.
”En tiennyt Maxmiliamin olleen kiinnostunut runoudesta”, Daniel sanoi.
”En minäkään.”
Oveen koputettiin.
”Otatteko illallista?” sisään kurkannut neiti Fedell kysyi.
Daniel Clinton suoristautui ja pyyhkäisi takkinsa rintamusta. ”Mitä sanot, Dewn, jääthän illalliselle vielä?”
”Ei kiitos”, Dewn sanoi. Hän nousi ylös. Neiti Fedell tuli korjaamaan hopeatarjottimen pois. ”Minusta tuntuu, että lähden nyt.”
”Odotatko vielä hetkisen.” Daniel odotti, että neiti Fedell oli mennyt, ja astahti sitten lähemmäs Dewniä. ”Voinko – tuota – pyytää, että pidät henkilöllisyyteni edelleen salassa?”
”En voi luvata sellaista. Isäni haluaa tietää, kuten muutkin. Enkä silti ymmärrä, miksi se pitäisi pitää salassa.”
”Se on minun ainoa pyyntöni”, Daniel sanoi hiljaa ja merkitsevästi. ”Pyyntöni vastineeksi... kaikesta...”
Dewn katsoi entisen professorinsa kasvoja. Silmälasien takana siniset silmät eivät enää olleet lainkaan niin kuin Maxin olivat joskus olleet; kuinka Dewn oli koskaan voinut edes etäisesti pitää niitä samankaltaisina?
Dewnin otsa rypistyi, mutta hän nyökkäsi. Daniel hymyili ja taputti häntä kiitokseksi ymmärryksestä.
Neiti Fedell saattoi Dewnin ulos. Hallissa ulko-oven avauttuaan hän epäröi ja puristi molemmilla ryppyisillä käsillään kävelykeppiään.
”Kuinka sen hevosen kävi?” hän kysyi käheästi.
”Infernon? Sitä ei ole saatu kiinni.”
”Oi voi”, neiti Fedell sanoi. Sitten hän kurkotti kapeaa kaulaansa eteenpäin ja silmäsi suurten lasiensa takaa Dewnin ohi oikealle ja vasemmalle, ikään kuin karkulainen olisi saattanut taas ilmestyä Colt Amen Villan pihamaalle. ”Jos se vielä löytyy… voisikohan sen ostaa?”
Dewn hämmästyi suuresti. Hänen oli vaikea edes kuvitella heiveröistä neiti Fedellin mummoa käsittelemään niin rajua hevosta, kuin Inferno. Tästä jäisi tuskin tomua enempää jäljelle.
”En osaa sanoa, mutta voin kysyä.”
”Voisitko, Donald? Se olisi hienoa. Madclockin palominosukulinja… on se pelastettava… on... ehdottomasti...”, hän alkoi mutista kuumeisesti itsekseen ja näytti vajoavan niin syviin ajatuksiinsa, että unohti Dewnin läsnäolon ja sulki oven tämän edestä ennen kuin ehti edes hyvästellä. Dewn kohautti hartiaansa ja harppoi askelmat alas pihamaalle. Ilta oli jo laskeutunut kuin varkain.
Ehkä hänen pitäisi lähteä uudestaan maailmalle. Oliko elämä Waterphewssä aina ollut tällaista?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 2, 2020 13:07:27 GMT
Forbidden Fruit 10.7.2016 Äiti parka.
Gillian ei olisi koskaan uskonut sanovansa niin, mutta nyt hän ajatteli ajattelemasta päästyään äitiään ja kuinka kauheaa oli mahtanut olla löytää oma isänsä verilammikosta…
Gillian lopetti ajatuksensa aina siihen. Hän joutui toden teolla pinnistämään, ajattelemaan mitä tahansa muuta. Hän ei voinut kuvitella enempää. Sillä isoisä-Anthonyn tilalle hänen mielikuviinsa tuli milloin George Center, milloin Gillianin oma isä, Ralph, ja niin eri maailmoista kuin he ehkä olivatkin, rakasti Gillian häntä silti. Ehkä hän rakasti äitiäänkin, vaikka Zoey Waves teki siitä tavattoman vaikeaa – mutta isäänsä Gillian ajatteli lämpimämmin. Varsinkin sen jälkeen, kun oli saanut isältä Linkan virallisesti ikiomakseen. Vaikka vain ohikiitäväksi hetkeksi...
Gillian oli pyytänyt saada nähdä isoisästään kuvaa, sillä ainoassa hyllyllä olevassa kuvassa, jossa hän oli, ei hänestä näkynyt ollenkaan päätä. Mutta siinä vaiheessa Lily von Zught oli suoristautunut täyteen pituuteensa ja ehdottanut, että Gillian lähtisi Sergein seuraksi tutustumaan kasvitieteelliseen puutarhaan, mikäli kokisi vointinsa verrattain paremmaksi.
Niinpä Gillian nyt harhaili kauniissa, sademetsämäisessä kuumankosteassa tiedepuutarhassa, joka sijaitsi Château Echlouvesta tuonnempana Bernissä. Hän unohtui nopeasti mietteisiinsä ja yritti ihastella vain kauniita kukkasia unohtaakseen verilammikot. Hän jäi innokkaasta herra von Zughtista jälkeen, joka tyylikästä kävelykeppiään heilutellen luetteli kasvien latinankielisiä nimiä ulkomuistista.
Gillian ei ollut nähnyt Wolfgangia sen jälkeen, kun oli saanut tietää, ettei tämä ollutkaan hänen enonsa. Gillian oli koko ajan olettanut hänen olevan Zoeyn veli, mutta asia ei ollutkaan niin… Miksei Wolfgang ollut sanonut mitään?
”Ei sillä ole väliä?” Gillian yritti vakuuttaa hennolle vaaleanpunaiselle, moniterälehtiselle daaliaa muistuttavalle kukalle, joka tuntui suorastaan kutsuvan lähemmäs nuuhkaisemaan itseään. Gillian kumartui hyvillään sitä kohti ja veti henkeään: kukka tuoksui vienolta, hieman ehkä ruusuiselta tai –
Äkkiä pahoinvointi iski Gillianiin ja hän veti päänsä kauemmas kukasta. Ei se sittenkään tuoksunut hyvältä. Itse asiassa tuoksussa oli jokin kummallinen vivahde, joka ilman järjellistä selitystä aiheutti Gillianiin... pelkoa, sitäkö se oli? Varmasti se johtui hänen jo valmiiksi pelottavista piinaavista mielikuvista. Linna oli tuntunut tehneen hänestä parissa viikossa hermoheikon. Kukka oli varmaan myrkyllinen. Ehkä sitä ei olisi edes saanut haistella? Levottomana hän yritti katsoa, jos jossain lähettyvillä oli kieltotaulu pääkallomerkinnällä. Hän värähti ja jatkoi nopeasti matkaansa eteenpäin valtaisan kasvihuoneen kulkuväylällä, jonka molemmin puolin nauhallisten kaiteiden takana kasvoi mitä erilaisimpia pensaita, kukkia ja puita kuin viidakossa. Hän saavutti pian herra von Zughtin, joka ei tuntunut edes huomanneen hänen jääneen hetkeksi jälkeen.
”...Euclinia longiflora… Rosenbergiodendron longiflorum tai Randia ruiziana… Qu'est-ce que tu penses, Gillianne?”
Gillian änkytti jotain vastaukseksi. Herra von Zught vihelteli hyväntuulisesti ja tervehti hattuaan nostamalla vastaantulevia amerikkalaisia turisteja. Perheen joukossa oli poika Qiastro-bändin paita päällään. Heidän mentyään ohi, oli Gillianin vallannut koti-ikävä.
Hän oli harkinnut huolellisesti miten kertoisi Lottelle Duvelleista, sukupuusta, sekä ranskanmatkasta, ja päättänyt kertoa sen kaiken kun he taas näkisivät. Uutinen oli liian iso jaettavaksi pelkällä viestillä tai edes videopuhelulla. Gillian haluaisi iloita Charlotten kanssa ja nähdä tämän kasvot omin silmin.
Ainut ongelma oli, että Wolfgangilla oli liput Lucasin hevosesitykseen vain kahdelle. Gillianin olisi ensin puhuttava Wolfgangin kanssa…
Miksi Wolfgangin näkeminen oli alkanut jännittää häntä? He olivat aina tulleet erinomaisesti toimeen ja Wolfgang oli ollut hänen tukenaan heikkoina hetkinään, aina siinä…
Gillian pysähtyi äkisti tuijottamaan punertavaa kasvia, joka oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Se oli omituisin hänen koskaan näkemänsä kasvi, kuin kannu tai vessanpytty. Tai ehkä hän näki sen sillä tavoin vain siksi, että oli voinut pahoin siitä lähtien, kun oli mennyt nuuhkaisemaan sitä valheellisen viattomalta näyttänyttä daaliaa.
”Ah, Nepenthes jamban!” herra von Zught ilmoitti ja harppasi taapäin Gillianin viereen. ”Veikeä luomus, eh bien? Aivan kuin toilettes – jamban – WC!”
”Mi...mikä se oikein on?”
”Plante carnivore! Se naukkaa... lihaisia herkkuja!” Herra von Zught syöksähti samassa äkkiseltään Gilliania kohti sormet harallaan ja pelästytti hänet pois päiviltään; Gillianin kiljahdus kaikui kasvihuoneessa ja samaa vaaleanpunaista kukkasta kännyköillään valokuvaamaan jääneet heidät aiemmin ohittaneet turistit kääntyivät katsomaan. Herra von Zught nauraa hohotti makeasti. Omasta mielestään hänen pikku tempauksensa oli ilmeisesti ollut sangen huvittava. Gillian nolostui säikähdystään ja toivoi, että heitä kohti kääntynyt Qiastro-poika laittaisi puhelimensa pois. Hän oli varmasti yhtä punainen ja pöntön näköinen kuin tuo lihansyöjäkasvi.
Herra von Zught jatkoi eteenpäin keppiään heilutellen ja edelleen naureskellen. Hän ei laisinkaan laittanut merkille Gillian pahaa mieltä.
Lihaisa.
Sana jäi kaikumaan Gillianin sisälle kuin häijy pieni olio.
Lihaisa. Lihava. Lihaisa. Lihava.
”Lopeta”, Gillian kuiskasi ja nosti kädet korvilleen.
* Gillian keräsi rohkeutensa ja valmistautui kysymään Wolfgangilta matkasta Ranskaan. Hän oli valmis viettämään Sveitsissä koko kesän Charlotten puolesta, jos se mahdollistaisi tämän pääsyn L'amour aux Chevauxiin mukaan. Mutta hän ei nähnytkään Wolfgangia sinä päivänä Bernistä palattuaan.
”On hän jossain”, rouva von Zught sanoi, kun Gillian kysyi, oliko tämä myös mahdollisesti lähtenyt kauemmas juuri sinä päivänä. ”Toisinaan en näe häntä muutamaan päivään. Hän sulkeutuu omiin oloihinsa silloin, kun saa inspiraation maalata. Luullakseni hän on nyt juuri jonkinlaisen suuren innoituksen valloissa. Eiköhän hän viikon sisään ole taas tavoitettavissa.”
Viikon! Gillian katsoi kurjana pienestä kalteroiduista ikkuna-aukosta kauas alas linnanpihaan. Olisiko hän näiden kiviseinien sisään teljettynä – ilman Wolfgangia! – kokonaisen viikon? Mitä ihmettä hän oikein tekisi?
Hän sekä jostain syystä pelkäsi Wolfgangin näkemistä, ettei myös toisaalta voinut kuvitella kestävänsä Echlouvea ilman häntä.
Hätä ja yksinäisyys painoivat hänen palleaansa ja vaikeuttivat hengittämisen. Miten Wolfgang saattoi noin vain hylätä hänet?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Feb 2, 2020 13:31:39 GMT
Miksi miniä 10.7.2016 Alexiina maksoi laskut, tarkisti ja tulostutti vaaditut lisäpaperit lautakuntaan, vastasi asiakkaiden soittotiedusteluihin syksyn ratsastustunneista, rustasi seuratoiminnan hankintalistaa, suunnitteli tulevan tallipuodin tuotevalikoimaa Tossahin kanssa puhumansa pohjalta ja kokousti maneesin rakennusurakoitsijan kanssa.
Iltapäivän puolella hän lopulta yliviivasi vielä: ”Korjaa Oliverin vauvankeinu”, heitti kynän kädestään toimiston pöydälle ja venytteli makeasti. Hän vilkaisi kelloa ja tuumi sen olevan teekupposen aika. Tai ehkä päivä voisi jo olla tässä. Hän otti kalenterin vielä kerran käteensä ja tarkisti tehtävälistan, jos siinä olisi ollut jotain henkilökohtaisempia asioita hoidettavana. Omassa lokerikossa otsakkeen ”Perhe” alla luki:
- Inferno - Myllypolun valaistus (ennen syksyä!) - Rasia - Soita Tyn äidille - Ajotunnit - Juttele Mischan kanssa Alexiina huokasi raskaasti. Hymyttömästi hän yliviivasi punaisella tussilla Infernon listalta kirjain kirjaimelta.
”Olen pahoillani, poika”, hän kuiskasi. Sitten hän luki uudelleen mitä muuta jäi jäljelle. Raicy saisi hoitaa sekä tuulimyllylle johtavan polun valaistuksen, että rasia-asian. Ajotunnit eivät olleet tärkeysjärjestyksen kärjessä, ellei Charlotte nyt rupeaisi niitä mahdottomana monkumaan. ”...Moottoripyörä...”, Alexiina tuhahti itsekseen. Siitä vasta riemu repeäisi, jos tyttö alkaisi sellaisella hurauttelemaan kodin ja koulun väliä. Raicy repisi loputkin hiuksistaan.
”Soita Tyn äidille” ja ”Juttele Mischan kanssa” välillä Alexiina pallotteli hetken. Charlotte vai Dewn ensin? Hän oli viimeisen vuoden höösännyt tukka putkella Charlotten huolien perässä, joten tällä kertaa kallistui esikoispoikansa suuntaan. Napsautettuaan kuulakärkikynän toimintaan, hän ympyröi jälkimmäisen tehtävän ja nousi sitten seisomaan. Tuumasta toimeen.
Alexiina otti Jujen mukaan lähtiessään tarpomaan tuulimyllylle. Sää enteili pientä sadetta, joten hän piti yllä reipasta kävelyvauhtia. Puolimatkassa mäkeä haapojen katveessa hän joutui pysähtymään ja kääntymään katsoakseen taakseen: musta koira oli jäänyt seisomaan kauas taa ja tuijottamaan emäntäänsä epäuskoisesti.
”No, mikä sinuun iski?” Alexiina huikkasi. Hän vihelsi. ”Juje, tule!” Läähättäen raskaasti, koira lähti taas laahustamaan hänen jälkeensä. Vaikka taivas olikin pilvessä, ilma oli silti lämmin ja liikunta oli nostanut kevyen hien Alexiinankin ihonpintaan. ”Hyvä poika, tule nyt vain. Kyllähän sinä haluat mennä Ediä haistelemaan ja vähän leikkimään?”
Tuulikello helkkäsi kauniisti myllyn ulko-oven vieressä, kun Alexiina koputti. Hän ihasteli Mischan laittamia kukkapenkkejä ja sitten korkealla olevia siivekkeitä, jotka pehmeästi niristen kääntyivät hitaasti ympäri. Hän oli iloinen, että he olivat päättäneet rakentaa myllyn uudestaan. Ja jos hän ihan rehellinen oli, oli se paljon hienompi kuin alkuperäinen tuulimylly.
Alexiina näki Mischan kurkistavan ikkunasta ja heilutti tälle kättään. Hetken kuluttua ovi aukeni.
”Hei”, Alexiina sanoi ystävällisesti. Mischa oli varovaisen näköinen.
”Hei. Dewn on töissä.”
”Itse asiassa tulin juttelemaan sinun kanssasi.”
Juje tuli hitaasti kävellen kulman takaa pihalle. Se katsoi Alexiinaa moittien, kuin tämä olisi kurjakin eläintenpitäjä. Ed kipaisi Mischan jalkojen lomasta ulos ja juoksi iloisesti haukahdellen tervehtimään sitä; Juje näytti pennun reippaudesta masentuvan vain lisää. Ensimmäinen pisara tavoitti Alexiinan.
”Laitanko teetä?” Mischa päästi hänet sisään.
”Kiitos. En olekaan vielä juonut tänään kupillista.”
Keittiön nurkassa nökötti epämääräinen tiilimuurikasa. Jonkin verran takkaa oli jo alettu koota, mutta se oli vielä aivan alkutekijöissään.
”Tarvitsetteko te tämän kanssa apua?” Alexiina kysyi sipaisten päällimmäisiä kiviä ja nostaessaan lattialla lojuneen kivetyspiirustuksen käteensä. Takasta oli tarkoitus tulla pyöreänmuotoinen.
”Ei”, Mischa sanoi kaataessaan vettä teepannuun. ”Sen kokoaminen on hauskaa pikku puuhaa, mutta en ole nyt ehtinyt jatkamaan, kun olen ollut enemmän ulkona ja Dewn käy rannalla.”
Alexiina istuutui pyöreän pöydän ääreen ikkunan viereen.
”Katselin noita laittamiasi kukkapenkkejä. Ne ovat todella kauniita.”
”Charlotte auttoi hieman”, Mischa sanoi. ”Emily antoi siirtää joitain hänen kukkiaan tänne, mutta haluan paljon myös luonnonkukkia.” Hän toi näytille sievän korin, jossa oli montaa sorttia yrttipussillisia. ”Mitä teetä haluaisit?”
”Mitäs näissä on?” Alexiina uteli.
”Tämä on kuivattua nokkosta ja voikukkaa. Se piristää. Ja tässä on appelsiinia, minttua ja laventelia, se taas rauhoittaa, varsinkin vatsaa…”
”Se kuulostaa hyvältä.” Mischan ripotellessa siitä hänelle teesiivilään, Alexiina auttoi itselleen kaapista mukin. ”Olen iloinen, että olet tehnyt tästä kodin. Postilaatikko – se oli mahtava”, hän huikkasi olkansa yli. Hän valitsi reilun kokoisen vihertävän mukin ja oli sulkemassa kaapin ovea, kun ylemmällä hyllyllä jokin osui hänen silmiinsä. Hän kohotti kättään ja nosti varovaisesti vatia, jonka alla näytti olevan pieni pussi – mutta siinä piilotetussa pussissa tuskin oli kuitenkaan teetä. Alexiina säikähti ja laski nopeasti vadin takaisin paikalleen, kun Mischa puhui. ”Ah… kyllä, kyllä voin ottaa hunajaa”, hän sanoi hätäisesti ja sulki kaapin oven. Hän tuli mukinsa kanssa takaisin pöytään. Mischa kaatoi siihen kuumaa vettä.
Alexiina oli pudottanut punaisen langan ja joutui muistuttamaan itselleen alkuperäisestä syystä, mistä oli tullut Mischan kanssa juttelemaan. Hän hämmensi siivilää hetken ja kokosi sitten itsensä.
”Anteeksi, että menen suoraan asiaan… Raicy on jo jutellut kanssasi, mutta halusin tulla itsekin. Päästitkö sinä Infernon vapaaksi?”
Mischan suu puristui yhteen. Sitten hänen silmiinsä kihosi kosteus, mutta hän oli siitä huolimatta uhmakkaan näköinen.
”Minun ei kai olisi pitänyt tehdä niin.”
”Ei – anteeksi nyt vain – mutta ei todellakaan”, Alexiina sanoi vakavasti. Sitten hän huokaisi. ”Inferno on vaarallinen...”
”Tiedän. Ymmärrän.”
”Ei, en tiedä ymmärrätkö, Mischa. Katsos, Inferno on minun kasvattamani varsa. Sen emä–”
”Jäi auton alle. Minä kuulin, Dewn kertoi.”
”Ei. Ei Infernon emä, se oli toinen hevonen – Linda. Mutta Infernon emä menehtyi varsontaan, sillä se synnytti kaksosvarsat. Se on epätavallista ja vaarallista hevoselle. Tammavarsa olikin huonokuntoinen ja sillä todettiin kasvain. Sitä yritetään edelleen hoitaa ja kulut juoksevat minun pussistani, sillä niin kuin sinulla, minullakin on suuri eläinrakas sydän. Enkä kestä ajatella, että minun kauttani joku eläin kuolisi ennen aikojaan, jos jotain vain on tehtävissä… Inferno oli parempikuntoinen ja heti, kun oli mahdollista, toin sen kotiin. Mutta sitten kävi ilmi, ettei Inferno olekaan vain sympatiaa herättänyt ressukka orpovarsa. Siinäkin on jotain vialla… mutta enemmän… henkisesti. Olen yrittänyt kaikkea sen kanssa, mutta mikään ei auta. Edes Moto ei kykene käsittelemään sitä. Infernoa ei voi hoitaa, ellei sitä huumata puolitajuttomaksi. Se ei yksinkertaisesti siedä ihmisiä lähellään tai muita hevosia. Elättelin toivoa, että Dewn jollain ihmeellisellä keinolla saisi siihen kontaktia – Dewn onnistui niin kauniisti Fifin kanssa, kun Fifi aikoinaan oli hieman samankaltainen. Mutta kun todistin omin silmin miten Inferno pulttasi Dewniä kohti… elämä vilisi silmissäni… ja nyt Raicykin putosi päälleen Infernoa kiinni ottaessaan, en yksinkertaisesti voi ottaa enää yhtäkään riskiä, että joku todella loukkaantuu pahasti – tai pääsee luoja paratkoon hengestään! – ja vain siksi, että olen halunnut sinisilmäisesti uskoa jonkin parannuskeinon löytyvän.” Alexiinan kädet vapisivat.
”Annatteko sen pois, kun se tulee takaisin? Kyllä sille varmasti löytyy vielä koti jostain muualta”, Mischa sanoi. Mutta Alexiina pudisti kukistettuna päätään.
”Tuskin se tulee enää takaisin.” Hän kostutti huuliaan teehen. Toivoiko hän jopa hiukan, ettei Inferno palaisi? Silloin vastuu siitä ei enää olisikaan hänen harteillaan… luonto olisi – Raicyn sanoin – huolehtinut kaikesta hänen puolestaan…
”Kyllä se tulee takaisin”, Mischa sanoi hiljaa.
”Toinen asia, mistä halusin tulla puhumaan...”, Alexiina jatkoi ja laski mukia. ”Tiedän, että sinulla on hienoja mielipiteitä ja aatteita… mutta toivoisin, että niin kauan kuin asut täällä kanssamme, hyväksyisit myös sen, että ihmiset ovat erilaisia. Ja että meillä toimitaan näin. Meillä hevoset tekevät töitä elantonsa eteen, mutta vastapainona niistä huolehditaan niin hyvin, kuin vain osataan ja voidaan. Väittäisin röyhkeästi, että jopa paremmin kuin monessa muussa paikassa…” Oli vaikea arvioida, mutta ehkä Mischa punehtui hiukkasen. ”En toki kiellä edelleenkään sivistämästä väkeä vähän. Kyllähän sitä helposti juuttuu vanhoihin tapoihin vain siksi, että ’niin on aina tehty’ ja joskus tarvitsee ulkopuolista huudahtamaan, ettei keisarilla ole vaatteita… Mutta kunhan äärimmäiset herätysliikkeet voisi jättää vähemmälle, ihan yleisen turvallisuuden ja hyvinvoinninkin nimessä, olisin erittäin kiitollinen.” Alexiina hymyili. Mischa ei sanonut mitään, mutta Alexiina halusi uskoa hänen ymmärtävän. Alexiina tarkasteli tämän kasvoja. ”Nyt on kyllä pakko sanoa, että sinulla on hämmästyttävän erikoiset silmät.”
”Kiitos”, Mischa sanoi. Vihreä hohde korostui kauniisti pehmeänruskeista kasvoista.
”Punainen ei varmaan ole kuitenkaan oikea hiusvärisi…?”
”Ei. Se on ruskea. Äiti on kiinnostunut kasviväreistä ja sekoitteli niitä, hän opetti minullekin.”
”Millainen perheesi on, Mischa?” Alexiina kysyi kiinnostuneena. Hän halusi totta kai tutustua Mischaan, miniäänsä, niin hyvin kuin mahdollista. ”Kerroit olevasi Chicagosta. Ja oliko se niin, että sinulla oli sisaruksia?”
”Kaksi siskoa. Marilyn ja Miranda. Miranda on suunnilleen Charlotten ikäinen ja Marilyn on alle kymmenen.” Heistä puhuessaan, Mischa näytti onnelliselta.
”Eikö sinun tule heitä ikävä? Ensin matkustelit ja nyt olet täällä.”
”Välillä. Mutta ilo on sitä isompi sitten, kun taas nähdään.”
”Entä vanhempasi? Mitä mieltä he ovat siitä, että kuljet maailmalla?”
”Ei heitä haittaa”, Mischa sanoi kepeästi. ”Äidillä on Miranda ja Marilyn. Isä on kadonnut.”
Alexiina oli ollut siemaisemillaan minttuappelsiiniteetään. Hän laski huolestuneena kuppia alemmas.
”Sanoitko… kadonnut?”
Mischan suu oli taas tiiviisti kiinni. Hän käänsi päänsä ikkunaan ja katseli hajamielisesti ulos. Lasia vasten pisaroi.
”Hän oli sotilas”, Mischa sanoi hiljaisuuteen, joka täyttyi tasaisesta, pehmeästä ropinasta. ”Hän sai komennon kaukomaille. Sitten hänestä ei enää kuultu.”
”Olen pahoillani.”
”Hänen nimensä oli Arban. Arban Minthill.”
Sade yltyi. Juotuaan teensä ja rupateltuaan vielä niitä näitä huolettomampia aiheita, Alexiina alkoi tehdä lähtöä. Hän katsahti ikkunasta.
”Voi voi… nyt siellä sataa sitten niin mahdottomasti.”
”Voit jäädä odottelemaan, että se lakkaa. Dewnkin palaa varmaan pian.”
”Kiitos, mutta kyllä minun täytyy jo mennä takaisin. On vielä muutama asia hoidettavana ja Emily täytyy päästää lapsenhoitovahdista vapaalle, että hän saa ruokaa laitettua.”
”Minulla ei ole antaa sateenvarjoa lainaksi. Kuljen aina sateella ulkona paljain jaloin. Luonnonvedellä on hyvä puhdistautua.”
”No… ei tässä sokerista olla”, Alexiina sanoi ja kääräisi hiuksensa tiukemmalle nutturalle. ”Dewn tosin mahtaa kotimatkalla kastua. Tai ehkä sillä ei ole väliä, jos hän on joutunut sukellushommiin.”
”Tuota...” Mischa kuulosti siltä, että hänellä oli vielä jotain sydämellään. ”Onko Dewn kertonut vielä matkasta?”
”Matkasta?” Alexiina kysyi varuillaan.
”Siitä, että me lähdemme taas. Syksyllä, kun hänen kesätyönsä loppuu. Ajattelimme lähteä purjehtimaan.”
Alexiina tuijotti hetken silmiään räpytellen ja yrittäen sulattaa uutista.
”Siis… lähdette… purjehtimaan?” Hän ravisti päätään. ”Purjehtimaan minne?”
”No merelle”, Mischa sanoi äkkiä melko turhautuneena. Alexiina oli hämmentynyt.
”Eikö siihen tarvita laivaa?”
”Venettä. Ja Dewn aikoo vuokrata purjeveneen, kunhan ensin kerää hieman rahaa. Ja on minullakin rahaa.”
”Jaha”, Alexiina sanoi. He tuijottivat hetken eri suuntiin. ”Vai niin. Ei, ei Dewn ollut kertonut mitään siitä. En suoraan sanottuna ajatellut… vastahan Dewn palasi.” Hänen äänessään narahti loukkaantumisen häivä.
”Se on meidän elämämme ja me elämme sen niin kuin tahdomme”, Mischa sanoi terävästi ja ensimmäistä kertaa Alexiina näki hänessä erilaista temperamenttia. ”Muilla ei ole siihen sanomista.”
Alexiina vain toljotti.
”Niin. Eipä kai niin.”
Mischa aukaisi hänelle hyvin selväeleisesti oven: kiitos ja näkemiin. Kaksi märkää, pahalta haisevaa otusta tunkeutui välittömästi sisälle. Ne ravistelivat turkkejaan niin, että pisarat sinkoilivat heidän päälleen, ja sai Alexiinan napsahtamaan takaisin maanpinnalle. ”Voi hyvät hyssykät! Unohdettiinko teidät sinne sateeseen?” hän naurahti. Tervehtimättä Mischaa, hän astui ulos. ”Mutta nyt lähdetään, poika, takaisin kotiin!”
Juje katsoi emäntäänsä kuin tämä olisi ilmoittanut eläinlääkärikäyntejä olevan seuraavan viikon jokaisena päivänä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 22, 2020 9:36:39 GMT
Tulen, palaan 10.7.2016 Tapahtui jotain uskomatonta.
”Inferno on täällä!”
Charlotte oli juossut talliin. Hän oli hätäisesti jättänyt Shalian Kittyn käsiin kentälle odottamaan. Tomford ja isä olivat westernsiivessä varustamassa Sunnya ja Rickyä valmiiksi lähteäkseen kohta laaksoon. Charlotte liukui pysähdyksiin heidän eteensä. ”Inferno...”, hän puuskutti painaen kylkeään. Hän ei ollut tehnyt tuollaista spurttia pitkään aikaan. ”Näin sen… se on… maneesin… takana...”
Raicy suoristautui harjapakin äärestä. Hän painoi hattunsa syvemmälle päähän ja harppoi Charlotten ohi. Charlotte vinkaisi hinkuvaa hengitystään. Oliko hän ehtinyt näin rapakuntoon Shalian mammaloman aikana?
Tomford epäröi hetken Sunnyn suitset käsissään. He katsoivat Charlotten kanssa toisiinsa, ja sitten kumpikin jätti tekemisensä siihen ja rynnisti Raicyn perään. Äiti käveli heitä vastaan päätallin puolella matkalla toimistoon, kädessään teekuppi.
”Mitä–?”
”Inferno!” Charlotte vain huudahti hänen ja Tomfordin juostessa Alexiinan ohi. Tämä seisoi hetken tuijottaen heidän peräänsä suu auki, sitten lykkäsi paremman tason puutteessa teemukin lattialle ja kiiruhti heidän mukaansa. Raicy suunnisti latoon. Hetken kuluttua hän tuli sieltä ulos, kädessään haulikko. Charlotte pysähtyi kuin seinään ja Tomford törmäsi häneen.
”Isä, mitä sinä…?” hän hätkähti. Mutta Raicy marssi heidän ohitseen kasvot valkoisina ja suu tiukkana viivana. Hän marssi suoraan kohti hevosta, joka seisoi haapojen katveessa myllymäen juurella. Matkalla hän kaivoi liivintaskuaan, työnsi luodin piipun sisään ja heilautti haulikkoa niin, että se naksahti kiinni.
Charlotten vatsaa väänsi.
Raicy pysähtyi ja nosti aseen silmiensä tasalle. Piippu osoitti suoraan hevosen päähän. Inferno katsoi heitä. Katsoi heitä kaikkia, eikä sen silmissä ollut mitään vihamielistä. Se näytti tavalliselta, hieman nälkiintyneeltä ja tavattoman likaiselta, mutta tavalliselta. Tavalliselta, kesyltä, eksyneeltä hevoselta. Se näytti Fifiltä.
”Raicy!” Alexiina huudahti pelästyneenä. ”Lapset!” Isabella oli Mischan kanssa keräämässä kukkia myllymäellä. Robert oli heidän kanssaan. He olivat seisahtuneet tuijottamaan mitä alhaalla tapahtui. ”Et voi ampua Infernoa Isabellan nähden, hyvä luoja, Raicy!”
Raicy huohotti. Hän osoitti hevosta yhä aseella. Joko hänen kätensä tärisi hiukan, tai sitten Charlotten omissa silmissä väpätti. Ainakin hänen sydämensä hakkasi kurkussa.
Alexiina puhui selkeästi ja terävästi. ”Soitan Yvonnelle. Hän saa tulla… hän saa tulla heti ja… hoitaa asian. Ajattele, mitä olet juuri tekemässä!”
Pienen hetken näytti siltä kuin Raicy ei olisi kuunnellut. Charlotte oli varma, että isän sormi hamusi liipaisinta ja kylmä päättäväisyys, joka hänestä huokui, ei kuuntelisi mitään tai ketään. Charlotte uskalsi tuskin hengittää. Inferno katseli heitä edelleen rauhallisesti paikoiltaan. Se näytti jopa hiukan ylimieliseltä, jos hevonen ikinä voi sellaiselta edes näyttää. Aivan kuin se olisi sanonut: ”Niin, tee se, ihminen. Et uskalla kuitenkaan. Minä en sinua pelkää.”
”Anna Yvonnen hoitaa tämä asia!” äiti sanoi. Hänen äänessään värähteli hätä.
”Minä en maksa siitä, että tuo elukka pistetään pois päiviltä, kun sen voi tehdä itsekin!” Raicy ärähti.
”Mutta lapset, Raicy!” Alexiina älähti. ”Isabella, Robert ja Charlotte!”
”En minä ole lapsi”, Charlotte kimpaantui. Kyllä hän kestäisi katsoa. Ja entä sitten Tomford? Tomford oli hänen ikäisensä.
Kaikki odottivat henkeään pidättäen... ja sitten Raicy antoi haulikon laskeutua kohti maata.
”Hyvä on. Mutta minä teen sen silti itse! Mene sanomaan Mischalle, että vie lapset pois.” Mutta Mischa oli jo rientämässä heitä kohti alas mäkeä mekonhelmat liehuen. Isabella ja Robert seurasivat. Raicy karjahti harmissaan.
”Mitä te teette?” Mischa näytti ja kuulosti sanoinkuvaamattoman järkyttyneeltä. ”Aiotteko te ampua sen?!”
”VIE HEIDÄT POIS!” Raicy ärjäisi, mutta Inferno, joka pelästyi huutoa ja sitä, että lisää ihmisiä lähestyi sitä yllättäen toisesta suunnasta saattaen sen saarroksiin, hirnahti varoittavasti ja lähti laukkaan. ”SE EI SAA PÄÄSTÄ KARKUUN! OTTAKAA SE KIINNI TAI AMMUN SEN HETI!” Raicy nosti kädet täristen taas haulikkoa.
”Mischa!” Alexiina kiiti häntä vastaan. Syntyi sekasorto: Mischa kiljui sekavaa itkuhuutoa ja yritti juosta Raicyn jäljessä estämään hänen aikeensa, mutta äiti tarttui häneen tiukasti. Isabellakin itki ja Robert kiihdytti tunnelmaa ärjymällä niin kovaa kuin jaksoi ja hakkaamalla oksalla lähimmän puun runkoa kaarnanpalojen sinkoillessa ympäriinsä. Kitty, joka oli nopeasti sitaissut Shalian kentällä tolppaan kiinni ja juossut lähemmäs tilanteen tasalle, ei osannut tehdä oikein mitään; ei osannut päättää mihin suuntaan olisi syöksynyt, joten jäi vain paikalleen huojumaan. Sitten Mischa riistäytyi Alexiinalta ja Kitty nappasi hänet uudelleen vahvempaan otteeseensa.
Yllättäjä oli kuitenkin Tomford, joka hämmästyttävän vikkelällä ajatuksenjuoksulla ja toiminnalla oli jostain saanut lassoköyden käteensä ja onnistunut heittämään sen kertayrittämällä Infernon kaulan ympäri tämän laukattua läheltä hänen ohitseen. Inferno kiskaisi hänet nurin ja kuului inhottavaa karheaa rahinaa ja urahteluja, kun Inferno veti Tomfordia maata pitkin perässään.
Äiti ja isä huusivat yhtä aikaa: ”Josh, päästä irti!” ”Älä päästä irti! Pysy matalana!”
Raicy tähtäsi. Charlotte toljotti silmä kovana ja suu auki, melkein huumaantuneen järkyttyneenä. Kitty käänsi irvistäen kasvonsa toiseen suuntaan. Mischa huusi kauhuissaan. Äiti, joka oli kahmaissut Isabellan ja Robertin kainaloonsa, nosti kätensä heidän silmilleen ja yritti tukkia heidän korvansa. Robert ravisteli käden pois ja kurkki uteliaana ja innoissaan sen takaa.
Sekunnit tuntuivat ikuisuudelta. Charlotte oli varma, että aika ja koko maailmankaikkeus hidastui tähän tapahtumaan; hän kuuli äkkiä oman sydämensä hakkaavan jostain syvyyksistä tavallista voimakkaammin, jyskyttävän hänen korvissaan veren kohistessa kuin jyllyvä, virtaava laava... Ja sitten kuului huuto–
”Isä, älä tee sitä!”
”DEWN!” Mischa kiljaisi itku kurkussa.
Dewn juoksi heitä kohti. Hän oli märkä ja kasvoiltaan punainen, kun hän syöksyi heidän luokseen kohti Raicyä. ”Isä, älä ammu!”
”Älä yritä estellä! Se oli tappaa minut!” Raicy ärjäisi. Hänen tähtäävä kätensä tärisi entistä pahemmin. ”Se oli tappaa SINUT! Minä tiedän!”
Dewn pysähtyi. Hän huohotti.
”Minä tiedän jonkun, joka on kiinnostunut siitä… Hän haluaisi ostaa Infernon!”
Hetken soiva hiljaisuus. Sitten Raicy urahti.
”Kuka niin luupää on?”
”Herra Madclock.”
Raicyn käsi tärähti. Hän vetäytyi kauemmas tähtäimestä ja käänsi päänsä Dewniä kohti. Hän näytti epäuskoiselta. Dewn tuijotti takaisin.
”Ei voi pitää paikkansa.”
”Pitää se. Joten älä ammu, isä… Inferno on heidän kasvattamansa palominolinjan viimeisin yksilö. Hän voi vaikka maksaakin siitä ja reilusti.”
Muut olivat tuskin muistaneet hengittää tilannetta seuratessaan.
”N-niin, a-ajattele, Raicy...”, äiti sanoi ääni pahasti vavisten. ”Jos Infernolla onkin vielä tilaisuus maksaa takaisin meille aiheuttamansa kulut...”
”Tuo hevonen on vaarallinen!” Raicy kimpaantui taas. ”Sitä jos mitä nyt ei ainakaan jalostuksessa saa käyttää mistään hinnasta! Minä en myy sitä! Se lopetetaan tähän paikkaan NYT!” Hän nosti haulikon jälleen eteensä. Muut henkäisivät kauhuissaan yhdestä suusta. Kitty oli niin unohtunut seuraamaan sananvaihtoa, ettei ollut huomannut otteensa hellittäneen. Mischa tempautui äkkiarvaamatta häneltä karkuun ja juoksi… se kaikki tapahtui hidastetusti… hän juoksi mekko ja hiukset hulmuten Raicyn ohi, juoksi kohti maassa makaavaa Tomfordia, kannon ympäri nopeasti kieputetun köyden varteen kiinnitettyä hevosta levittäen kätensä, suojaksi Infernon ja aseen väliin…
Kaikki oli ohi parissa sekunnissa.
Kuului muksahdus ja kamala pamaus, kun haulikko laukesi niin kovaäänisesti, että linnut lehahtivat raakkuen ilmaan haapojen oksistoista; karmiva kiljaisu halkoi ilmaa ja sitten kuolemanhiljaisuus, jonka rikkoi vain surkea nyyhke ja Charlotten korvissa humiseva oman veren kohina, joka tuntui tekevän hänet kuuroksi.
Hän oli kuitenkin sulkenut silmänsä eikä ollut nähnyt mitä tapahtui. Hän hengitti raskaasti eikä uskaltanut avata niitä. Hän ei halunnut nähdä mikä tai kuka verilammikossa makaisi.
”HERRAN JUMALA, RAICY!” äidin huuto kajahti ensimmäisenä. Se oli täynnä niin syvää järkytystä, että Charlottea alkoi huimata. Hän kuuli läheltään Kittyn vetävän ilmaa keuhkoihinsa kuin hänkin olisi ollut hukkumaisillaan.
Oliko Mischa kuollut?
Charlotte raotti silmiään ja tiirasi varovasti mustan ripsiharson läpi. Hänen katseensa osui isän selkämykseen. Haulikko riippui velttona hänen kädestään ja osoitti kohti maata. Isä seisoi kummasti hieman linkussa. Hänen stetsoninsa oli maassa.
Charlotte ei nähnyt hänen takaansa. Kaikki tuijottivat mykistyneinä ja järkyttyneinä jonnekin samaan suuntaan. Charlotten jalat tuskin toimivat, kun hän polvet tutisten astahti eteenpäin ja sivulle. Hän näki seuraavaksi Dewnin vaaleanpunaisen paidan: tämä oli edessä päin kyykyssä, selkä heihin päin.
Se on totta, Charlotte ajatteli lamaantuneena. Isä ampui Mischan.
Hänen päänsä oli turta.
Inferno oli päässyt irti. Laukaus oli säikyttänyt sen järjiltään eikä Tomford ollut voinut enää pidellä sitä. Se laukkasi poispäin heistä, eikä kukaan välittänyt. Isabellan itku yltyi huudoksi. Robertkin oli kerrankin hiljaa ja kalvennut. Äiti piteli Isabellaa ja huusi isälle jotain, mutta Charlotte ei saanut sanoista selvää. Kaikki humisi kummasti. Mutta sitten Dewn nousi seisomaan ja kääntyi heitä kohti.
Mischa seisoi hänen vierellään, nojasi häneen ja näytti kamalalta. Ei veriseltä, Charlotte huomasi helpottuneena, mutta kyllä hän oli säikähtänyt järjiltään.
Ja sitten joku napsautti äänet yhtäkkiä takaisin päälle ja vielä kovalle voimakkuudelle.
”...VAN JÄRKYTTÄVÄÄ! Vie se heti pois – heitä HIIVATTIIN se!” äiti huusi kuin hullu.
Isä ei vastannut mitään, mutta kalvennut oli hänkin. Hän nosti voimattomasti lakkinsa maasta.
”Anteeksi, Mischa”, hän sanoi ontolla äänellä. ”Olethan kunnossa?”
Mischa nyökkäsi tuskin havaittavasti ja puristi kiinni Dewnin paidasta. Isä nyökkäsi ja kääntyi sitten poispäin. Hän kätki kasvonsa stetsonin lierin taa. Tomford kampesi tuonnempana jaloilleen: hänen silmälasinsa olivat pirstaloituneet, hänen paitansa oli repaleinen ja kasvoista ja käsistä tihkui verta. Inferno oli antanut hänelle aikamoista kyytiä – ja aivan turhaan. Koko hevosta ei enää näkynyt.
Emily tulla juoksi helmojaan pidellen talolta heitä kohti. Hän oli varmasti kuullut pamauksen. Charlotte ei ollut varmaan eläissään nähnyt isoäidin juoksevan.
”Hyvänen aika… hyvänen aika...”
”Emily, ole kiltti ja ota lapset ja vie heidät kotiin”, Alexiina käski kalmankalpeana. Hänen äänensä oli käheä, kuin loppuunkäytetty. Isabella tuupattiin käsistä toisille, ja sitten äiti meni Dewnin ja Mischan luo. Hän sanoi heille jotain, pudisti päätään, halasi Mischaa oikein lujasti, pyyhki poskiaan ja siirtyi sitten Tomfordin luo.
Charlotte seisoi edelleen missä seisoi. Kitty kääntyi katsomaan taakseen häneen.
”Dewn on sankari”, hän sanoi silmät lautasen kokoisina. Charlotte ei kyennyt puhumaan. ”Jos se ei olisi tuupannut Raicyä… kuka tietää mitä olis voinut tapahtua?”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Feb 22, 2020 11:24:52 GMT
Pyörät pyörimään 12.7.2016 Siitä päivästä tuli painajainen. Äiti oli aivan hysteerinen ja milloin haukkui isän manalaan ja takaisin (isä ei ollut kotona – Tomford sanoi Rickyn hävinneen tallista), milloin kahmi kaksin käsin Dewniä halaukseen itkeäkseen tämän tukkaan: ”Mutta mitä jos se olisi osunut sinuun!”, milloin parkui Mischaakin ja vakuutti tämän olevan ihana ja osa perhettä eikä hän koskaan antaisi itselleen anteeksi, jos jotain kamalaa olisi sattunut kummallekaan heistä.
Isabellaa ei meinannut saada rauhoiteltua millään ja, vaikka itse hetkessä ja vielä sen jälkeenkin Robert oli ollut kamalan säikähtänyt, palasi pikkupoika seuraavana päivänä tavanomaiseen uhmaansa ja kertoi jo mielellään kaikille, jotka eivät tilanteessa mukana olleet, kuinka tulta syöksevä raivopäinen hevonen oli yrittänyt potkia Mischan muussiksi ja Raicy ampui sitä osuen huti, koska Dewn mottasi häntä turpaan ja luoti oli kiitänyt aivan Robertin itsensä korvan juuresta.
Kitty suhtautui Dewniin suurella kunnioituksella ja hyvin vakavasti, ihailu silmissään totesi, että Dewn oli paitsi pöljä hurjapää, myös supersankari. Dewn ei itse tuntenut niin. Hän oli vain toiminut hetken mielijohteesta sydämensä ohjaamana ja jälkikäteen ajateltuna – vaikka onni olikin ollut mukana matkassa – oli hänen toimintansa ollut myös äärimmäisen vaarallista. Isän tyrkkääminen pois tasapainosta kriittisellä hetkellä olisi voinut johtaa aseen laukeamiseen mihin tahansa ilmansuuntaan: vaikka takana seisoneeseen Charlotteen, äitiin tai lapsiin, tai maassa maanneeseen Tomfordiin. Oli silkkaa henkien suojelua, ettei luoti ollut pamahtanut kuin läheiseen myllymäen haapaan. Nyt sen runkoon jäisi ikuinen reikä muistuttamaan tästä kamalasta, verta hyytäneestä päivästä, jolloin mitä tahansa olisi saattanut sattua.
Toisaalta, tapahtumalla oli kaikessa karmeudessaan hyvätkin seurauksensa. Charlotten asenne Mischaa kohtaan tuntui muuttuneen ja jopa halasi tätä, tunnustaen pelästyneensä aika tavalla ja jo hetken todella uskoneen tämän kuolleen. Mischa oli itse ollut hyvin vaitonainen sen päivän iltana ja Dewnistä tuntui, että hän oli vihdoin ymmärtänyt, ettei kaikkiin asioihin vain voinut vaikuttaa. Panokset olisivat liian korkeat, mahdolliset seuraamukset liian raskaita.
Sinä iltana Mischa nukkui kuin kissa tiukkana keränä Dewnin kainalossa eikä kumpikaan puhunut mitään.
Tomford oli Emilyn paijattavana ja paikkailtavana, eikä isoäiti unohtanut ylistää, miten urhea ja tosimies Tomford nuoresta iästään huolimatta jo oli. Isä olisi varmasti yhtynyt samaan, mikäli olisi ollut lähimaillakaan. Vaikka kukaan ei sanonutkaan sitä ääneen, tiesivät he kaikki, että Raicy olisi jossain kaukana villin luonnon keskellä yksin hevosensa kanssa ja kävisi siellä läpi kaikkea, mitä oli tapahtunut – ja kun hän olisi valmis kohtaamaan heidät, hän palaisi. Mutta siihen saattaisi mennä aikaa.
Inferno saatiin viimein kiinni. Karattuaan jälleen, se ei ollut pyrkinyt pitkälle, mistä – kuulostamatta yhtään ilahtuneelta asiasta – äiti totesi voivan päätellä sen viimein leimaantuneen Orange Woodiin ja kokevan alueen kotireviirikseen. Thomas ja Yvonne saapuivat paikalle, ja Thomas ampui nukutuspiikin turvallisen välimatkan päästä Infernon kaulaan. Se hoippui pistosta kimpaantuneena vielä jonkin matkaa, kunnes nuukahti pellon takaisen metsän laitaan. ”Sitkeä pirulainen”, oli Yvonne tokaissut, kun Inferno ei millään ollut meinannut luovuttaa, ja Thomas nyökännyt samanmielisenä päätään raapien. Nosto- ja kuljetusvälineet tarvittiin sen liikuttamiseen ja Yvonnen tutkittua sen, Inferno siirrettiin isoon karsinaan ja sen ovi lukittiin visusti. Äiti tilasi valvontakameran ja asennutti sen Infernon karsinaan, jotta saattoi tietokoneeltaan ja puhelimeltaan vahtia sitä. Infernon tarhaan lisättiin sähköpaimenta lankkujen väleihin ja hetken äiti harkitsi jopa munalukkoa sen porttiin, mutta päätti sitten, että tapaus toivottavasti oli havahduttanut kaikki loputkin ehkä Mischan suuntaisesti ajattelevat tai muuten imbesillit, joiden pienessä mielessä edes kävi pilanpäiten päästää hevonen uudestaan irti. Vakavat, pahaa uhkuvat varoituskyltit saivat toimittaa loppusilauksena pelottelun virkaa.
Vain pari päivää tapahtuneen jälkeen, nainen näkyi istumassa ja katselemassa Infernoa pyörötarhan lankkujen väleistä. Dewn pysähtyi kesken matkansa kohti tallia käsissään kirja, jota oli viemässä äidille, ja hitaasti käveli lähemmäs.
”Pysyisin siitä kaukana, jos olisin sinä. Se hevonen on aika arvaamaton.”
Nainen käänsi tuolinsa ympäri kuiva hymy huulillaan.
”Osaan minä lukea.”
Hänen takanaan huusivat kyltit:
ÄLÄ KOSKE HEVOSEEN! ERITTÄIN VAARALLINEN!
INFERNOA EI TULE KÄSITELLÄ KUKAAN MUU KUIN LUVAN SAANUT TALLIN HENKILÖKUNNAN JÄSEN.
PYSY KAUKANA AIDASTA! Epämiellyttävä tunne, kuin joku olisi äkkiä vääntänyt hänen vatsaansa nurin, esti Dewniä hymyilemästä takaisin. Nainen oli laiha ja teräväpiirteinen; hänen nenänsä oli kuin kynä ja kapeat silmät lasien takana katsoivat häneen tarkasti. Hän oli varmaankin neljänkymmenen kieppeillä. Dewn ei tunnistanut häntä. Hän vältti katsomasta pyöriä ja katsoi sen sijaan Infernoa, Hullua Oria, kuten tallitytöt olivat sen nimenneet. Infernon korvat kääntyivät heti häntä kohti kuin vaistoten hänen katseensa, vaikka se seisoi perä heihin päin tarhan toisella laidalla. Yvonne oli määrännyt sille annettavaksi pienen määrän rauhoittavia tasaisesti terveysriskienkin uhalla, jotta se pysyisi käsiteltävissä. Olemus sillä olikin hieman latistunut, mutta jos sitä sattui katsomaan pitkään silmiin, saattoi tulenpalavan raivon havaita jossakin tumman hevosenkatseen syvyyksissä. ”Kehoni voitte ehkä kahlita, mutta sieluani ette”, ne sanoivat.
Dewn astahti taa. Hänellä oli alusta asti ollut tunne, että Infernolla oli erityisesti jotain häntä vastaan. Hän vilkaisi nopeasti taas naista ja pois.
”Voisinko jotenkin jeesata?”
”Jeesata?” Nainen kehysti tokaisuaan piikikkäällä naurahduksella. ”Vaikka olenkin pyörätuolissa, se ei tarkoita, että olisin jonkin ’jeesin’ tarpeessa, nuorimies. Sinä se tässä näytät jeesiä tarvitsevan.”
”Anteeksi?”
”Pelkäätkö tuota hevosta vai pelkäätkö sinä – tätä?” Hän suhaisi äkkiarvaamatta pyörillään eteenpäin kohti Dewniä, joka loikkasi hätäisesti pois alta ajattelematta sen tarkemmin ja katui heikkohermoisuuttaan heti perään. Sen jälkeen, kun oli syöksynyt laukeavaa asetta kohti pelastaakseen elämänsä rakkauden, oli hän ollut tavallistakin säpsympi. Nainen hymyili viekkaasti. ”Niinpä niin. Sinä olet Alexiinan poika, etkö olekin? Se, joka oli retkellä vuoden verran?”
”Olen...”
”Näytät äidiltäsi. Näin mitä sinä teit, välttelit katsekontaktiani, välttelit katsomasta pyörätuoliani. Älä murehdi, en koskaan rullaa kenenkään varpaiden yli – paitsi tietysti, jos minua sattuu provosoimaan. Eikä se edes satu niin paljon – tai ei varmaan ainakaan niin paljon, kuin tuon hevosen kavioihin jääminen, siis.”
”Jos tunnet äitini”, Dewn sanoi yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka jokin naisessa tuntui hänestä epämiellyttävältä, ”sinulla ilmeisesti on asiaa olla täällä?”
”Asiani olla täällä?” Nainen nauroi taas: nauru ei ollut iloista, vaan tökeröä. ”Onko kellään meistä asiaa olla täällä? Syytä olla täällä? Onko elämällä ylipäänsä mitään syytä olla olemassa, onko elämässä järkeä?”
”Anteeksi, jos kuulostan töykeältä”, Dewn sanoi edelleen kohteliaasti, ”mutta kuka te sitten olette?”
”Judith”, nainen vastasi. Hän kuulosti nyt asialliselta ja ojensi kättään. ”Judith Becker.” Dewn astui lähemmäs ja tarttui siihen. Judithin ote oli napakka.
Dewn astui taas kauemmas pyörätuolista. ”Hauska tutustua.”
Hän hieroi takaraivoaan, muisti kirjan, joka hänellä oli kainalossaan, ja sai siitä syyn poistua. ”Jeah… minun täytyy tästä mennä. Mutta kuten sanoin – älä mene aidan lähelle. Emme ole varmoja mihin Inferno pystyy vaikka puolitajuttomanakin, enkä ehkä menisi sitä testaamaan. Ja mitä tulee siihen, että se juoksisi jonkun yli – olen kokenut sen. Hyvää päivänjatkoa.”
Naisen inhottava nauru ja metallinen, pyörillä varustettu vankilatuoli päässään kummitellen, Dewn tuskin huomasi pelmahtaneensa jo toimistoon. Äiti istui tietokoneensa takana ja kirjoitti fanaattisesti. Kai se oli hänen tapansa päästä yli järkytyksestään.
”Tässä on se kirja, jota pyysit Mischalta”, Dewn sanoi ja heilautti Tanssi hippien kanssa pöydälle. ”Oliko vielä jotain muuta?”
”Kiitos, kulta. Ei, siinä oli varmaan kaikki, luulisin. Tai hetkinen–”, äiti lopetti naputtelun ja kohotti paperipinkkaa pöydän kulmalla. ”Voisitko viedä tämän postiin? Olen niin kiireinen, etten millään ehdi nyt ajaa keskustaan, mutta haluaisin, että se lähtee välittömästi.”
Dewn otti ison kirjekuoren ja katsoi osoitetta.
”Hevosopiston lautakunta?”
”Niin, ne vaativat vielä lisää selvityksiä, henkilöstöpalkkausjuttuja ja sen sellaista... Se on jo nyt hieman myöhässä, sillä olin siellä Englannissa, niin jos mitenkään voisit...”
”Onko kaikki sen suhteen… ok?”
Alexiina räpytti silmiään hänelle tietokoneen näytön yli.
”Tai siis”, Dewn sanoi, ”ettei sen suhteen ole ilmennyt mitään ongelmia? Kun se on sinulle niin tärkeä asia.”
Äiti hymyili hänelle lämpimästi ja rauhoittavasti.
”Olet kultainen. Kaikki on hyvin. Hieman jännittää, tietysti, mutta… minulla on hyvä kutina tästä. Olen varma, että kaikki vielä selviää ja lutviutuu paikoilleen. Mutta olen pahoillani – minun pitäisi nyt oikeasti keskittyä tähän ja saada tämä valmiiksi.”
”Jeah, tietty.” Dewn kääntyi lähteäkseen, mutta empi vielä ovella. ”Ööh… yksi juttu vielä...”
”Niin?” ”Joku nainen oli katselemassa Infernoa. Hän tunnisti minut, mutta minä en tuntenut häntä. Judith... Becker?”
”Ah, Judith!” äiti sanoi. ”Voi hyvät hyssykät, enkö ole muistanut kertoa sinulle hänestä? Hän on Lotten estevalmentaja.”
”Estevalmentaja?” Dewn mutisi yllättyen. ”Mutta… tuota... hän on...” Sana ei vain tullut ulos. Äiti näytti kuitenkin lukevan sen rivien välistä.
”Niin on, mutta hän oli olympiatason ratsastaja nuorempina vuosinaan. Hän on erittäin taitava. Ja hän uskoo Charlottella olevan kyllä kykyjä, jotka on vain kaivettava esiin. ’Kuin simpukka’, niin hän minun mielestäni kuvaili sitä hienosti. ’Simpukka, jonka sisällä on helmi.’ Heillä oli kesä taukoa Shalian takia, mutta nyt valmennukset taas alkavat.”
”Ahaa...”
Alexiina näpytteli taas; se oli vihje Dewnille lähteä. Hän työnsi kirjekuoren ruskean pilottitakkinsa taskuun ja astui ulos toimistosta, kun äiti vielä kerran sanoi jotain hänen peräänsä.
”Kuinka se meni?” Hän kurkisteli uteliaana tietokoneen yli.
”Kuinka meni mikä?”
”Kartanolla silloin yksi ilta. Emme ole ehtineet puhua koko aiheesta… Sinä sitten tapasit herra Madclockin?”
”Jaa”, Dewn sanoi. Hän mietti hetken mitä vastaisi. ”No… en oikeastaan. Hän oli aika kiireinen kuitenkin, niin että kahvittelin sitten neiti Fedellin kanssa.”
”Tosiaanko?” äiti näytti paheksuvalta. ”Kutsuu sinut sinne illallistamaan eikä sitten kuitenkaan ole itse paikalla? No johan on.”
”Jeah...”
”Luulen, että isäsi pettyy pahasti. Hän niin odotti saavansa tietää, kuka hän on. No – ainakaan he eivät halunneet Fifiä takaisin!” Äiti oli hetken hiljaa ja katseli Dewniä oudosti. ”Onko se totta, että hän olisi kiinnostunut Infernosta?” hän kysyi hiljaa. Ja Dewn ymmärsi, ettei äiti ollut koskaan uskonut asiaan; oli varmasti ajatellut, että Dewn oli sanonut Raicylle niin vain, jotta olisi saanut estettyä tätä tekemästä sitä, mitä tämä oli aikonut.
Dewn tuijotti takaisin. Mutta äiti ei odottanut häneltä vastausta. Hän alkoi taas kirjoittaa koneellaan.
Dewn käveli hitaasti kohti parkkipaikkaa ja ajatteli kavioiden pehmeää tuminaa vasten märkää ruohikkoa, hevosen raskaan puuskutuksen ja oman sydämensä sykkeen tasaista tahtia, hopeaa harjaa hakkaamassa nyrkkejään ja kasvojaan vasten, kun hän kumartui eteenpäin valmiina hyppyyn puunrungon yli…
Hän pysähtyi autolleen, käsi kahvalla. Ohikiitäväksi hetkeksi hän jäätyi eikä saanut ravisteltua itseään voimakkaista mielikuvista takaisin nykyhetkeen.
Noin vahvasti muistot Forest Cupin maastokilpailuista eivät olleet nousseet hänen mieleensä pariin vuoteen.
Hän avasi oven ja istuutui autoonsa. Hänen otsansa rypistyi itsepintaisesti.
Sitä tunnetta hän ei tulisi enää kokemaan. Hän ei ratsastaisi enää koskaan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Feb 25, 2020 7:31:28 GMT
Yksinäinen soturi 13.7.2016 Raicy oli ollut poissa kotoa jo pitkään. Alexiina oli antanut hänen olla, mutta kun kolme päivää oli kulunut eikä Raicystä ollut vieläkään kuulunut pihahdustakaan, ja Inferno yhä vain oli elossa, alkoi hän käydä levottomaksi.
”Sina olet luovuttanut”, Moto sanoi. ”Mita tapahtui vahvalle uskollesi? Sita ei ole enaa. Olet ratkaisun kynnyksella.”
Merituuli pyyhkäisi pitkät vaaleat hiukset Alexiinan surumielisiltä kasvoilta.
”En tiedä, olisiko parempi, jos Inferno olisi lopetettu siihen mennessä, kun Raicy lopulta palaa, vai pitäisikö minun vielä odottaa? Mitä jos tapaus sai hänet ajattelemaan asiaa toiselta kantilta?”
”Mita jos, mita jos”, Moto toisti leppoisasti.
”Inferno on yhä tuolla ja tokkurainen ja varmasti kärsii… Ei sekään ole oikein. Ei ole oikein, että se kituu.”
”Sina yritat vakuuttaa itseasi.”
”Mutta vastuu lepää minun harteillani! Inferno on minun hevoseni… minun pikku poloinen orpovarsani...”
”Etko halua antaa Billylle mahdollisuutta?”
”Billylle?” Alexiina kysyi hajamielisesti.
”Han sai siihen kontaktia. Se oli alku.”
”Niin… silloin klinikalla. En tiedä... Riskit ovat liian isot...” Alexiina ei voinut olla ajattelematta Infernoa rynnimässä Dewniä – tai Billyä päin.
”Siina tapauksessa, jos olet jo paatoksesi tehnyt, mita enaa jossittelet?” Moto kysyi. Alexiina katsoi merelle. He kävelivät verkkaisesti pitkin sen rantaa.
”Mischa menisi niin pois tolaltaan, enkä halua hermostuttaa häntä nyt, kun hän vasta tokenee järkytyksestä.”
”Et voi tehda kaikille mieliksi. Olen sanonut sen sinulle ennenkin.”
”Niin, mutta…”
”Joko teet miehesi tai Mischan mieliksi.”
”Minä haluan löytää kompromissin!” Alexiina parahti. ”On pakko olla keino… jokin vaihtoehto vielä, mitä en ole vain huomannut… Ei tämä voi mennä näin.”
Moto hymyili niin, että valkoiset hampaat hohtivat tummista kasvoista.
”Mitä?” Alexiina kysyi.
”Silla lailla. Siina se taas on. Taistelutahto.”
Alexiina tuhahti. He jatkoivat kävelyä.
”Eikos joku halunnut ostaa sen?” Moto kysyi seesteisesti merelle hymyillen.
”Kuka sen ostaisi?” Alexiina huokaisi. ”Sehän on aivan… Ja Raicy on oikeassa. Inferno on liian vaarallinen myytäväksi.”
”No, jos olet jo kaikki kivet kaantanyt...”
”Voi Moto, mitä minun pitäisi tehdä?” Alexiina sanoi surkeana ja pysähtyi. Hän katsoi anovasti tämän rauhaa ja viisautta uhkuviin kasvoihin, tietäväisiin silmiin. ”Ole kiltti ja kerro. Minä en tiedä enää...”
Moton silmissä välkkyi veitikkamainen kimallus.
”Luulenpa, etta kylla sina tiedat.”
Alexiina nosti katseensa pilviin. Lokit rääkyivät hänelle ja kiertelivät matalalla kehää, niin kuin kiersivät Alexiinan ajatuksetkin. ”Ala huoli, Alexiina”, Moto sanoi ja nosti tämän viileän käden omien lämpimien kouriensa väliin. ”Luota elamaan. Luota siihen, etta ratkaisu tulee, kun sen aika on. Mita tapahtuu, se tapahtuu. Ja kaikki selkenee. Niin kuin taivas selkenee aina myrskyn, sakeimmankin pilvisaan jalkeen.”
Mutta tänään filosofiset viisaudet eivät Alexiinaa lohduttaneet. Hän tarvitsi konkreettisia neuvoja, jotakuta sanomaan, miten nyt pitäisi toimia, jotta kukaan ei loukkaantuisi ja kaikki olisi hyvin.
Alexiina katsoi kaiholla ulappaa ja hänen sisällään hytisi. Jos hän antaisi Yvonnen lopettaa Infernon nyt, Raicy saattaisi rauhoittua, mutta silloin Mischa menisi pois tolaltaan – ja sitä hän ei halunnut tehdä Mischalle, muttei varsinkaan Dewnille. Jos mitenkään oli edes pieni mahdollisuus, että Raicy olisi ehkä muuttanut mielensä… mutta siihen mieheen ei saanut yhteyttä. Vain Tomford oli kertonut Alexiinalle, että Raicy kävi töissä laaksossa. Ilmeisesti hän majaili Jordanien luona.
”Mieltasi painaa jokin muukin”, Moto huomasi. Hän oli tarkkaillut Alexiinan kasvoja kuin olisi lukenut hänen ajatuksiaan. Alexiina punastui lievästi.
”Raicy”, hän huokasi, ”hän on niin täynnä vihaa. Se on pakkautunut häneen kuin ydinreaktoriin, aistin sen... Tapahtuu vielä kauheita, kun se jonain ei niin kauniina päivänä räjähtää hänestä ulos – niin oli jo tapahtua ja seuraukset olisivat voineet olla katastrofaaliset. Etkö sinä voisi auttaa häntä?” hän aneli. Moto pudisti päätään. ”Valitettavasti en. Han on apuni ulottumattomissa.”
”Kuinka niin? Autathan sinä meitä muitakin… minua.”
”En voi auttaa”, Moto sanoi yhä päätään pudistellen, ”jos apuani ei oteta vastaan. Apua saa se, joka apua pyytaa.”
”Mutta Raicy on niin ylpeä, ei hän ymmärrä pyytää apua…! Hänen on muka aina selviydyttävä kaikesta yksin. Se riipii minua!”
Mutta Moto vain pudisteli päätään. Alexiina katseli kurjana aaltoja. Ne tulivat… ja menivät taas pois. Kunpa itsekin löytäisi taas sen kadotetun sisäisen tyyneyden ja viisauden kaiken tämän stressin keskellä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Säänkestävä stetsoni ja hyvä hevonen - siinä on kaikki, mitä cowboy tarvitsee.
Viestejä: 134
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Feb 25, 2020 8:05:46 GMT
Puoliksi 13.7.2016 Alexiina heilautti varovaisesti lännensatulan Mollyn selkään. Tamman korvat olivat luimussa, mutta Alexiina sipaisi sitä rauhoittavasti kaulalta ennen kuin nousi selkään. Hän kokeili valkoista stetsoniaan, että se oli varmasti kunnolla päässä, ja pyysi Mollyn liikkeelle. Aurinko lainehti pilviin ja taas esiin, välillä paistaen kirkkaasti, välillä hämärtäen maiseman. Laaksoon johtavan polun päässä hän pysähtyi katsomaan alhaalla aukeavaa jylhää näkymää: kukkuloita ja kaukaisia vuoria, kilometrien mittaisia aroja ja niittyjä, sankkoja havumetsiä ja kaukaisuudessa kimmeltävää jokea, johon pilvimassojen takaa karkaavat säteet osuivat.
”Mennään”, Alexiina sanoi ja rangertamma lähti huolellisesti jalkautumaan mäkistä polkua pitkin alas.
* ”Raicy”, Thomas murahti ja tuuppasi tätä hieman. Raicy nojasi polvillaan maassa makaavan mullikan päällä ja kohotti päätään: miehet näkivät mustavalkoisen hevosen vaalea ratsastaja selässään lähestyvän heitä. Naisen ilmettä oli hankala tulkita niin kaukaa. Ratsukko pysähtyi jonkin matkan päähän ja tuijotteli merkitsevästi heidän suuntaansa. Thomas nosti hattuaan tulijalle tervehdykseen, ja nainen nyökkäsi. ”Hänellä taitaa olla sinulle asiaa”, Thomas sanoi suupielestään. Raicy nipisti rei’ittimen vasikan korvalehteen ja painoi; Nemo ammui matalasti. Raicy taputti sitä.
”En nyt ehdi”, hän mutisi. Hän tarkisti vasikan korvaa. ”Mene kysymään mitä hän haluaa.”
Rutistaen kulmiaan toverilleen, Thomas kampesi jaloilleen.
”Tervehdys!” hän sanoi naiselle päästyään lähietäisyydelle.
”Hei, Thomas”, Alexiina vastasi. ”Haluaisin puhua mieheni kanssa. Osaatkohan kertoa milloin hänellä olisi kiireisessä kalenterissaan tilaa?” Hänen äänessään oli viileä sävy.
”Jaa...”, Thomas raapi otsaansa. ”Meitillä on tässä nyt... vähän kiire...” Thomas ei ollut hyvä valehtelemaan, ja Alexiina tiesi sen.
”Hyvä sitten, että tulin tänne asti selvittämään perheasioita hänen kanssaan, kun ei miestä kotona näy.” Alexiina heilautti itsensä alas satulasta. Hän tipautti ohjat maahan ja marssi Thomasin ohi suoraan kohti Raicyä. ”Raicy!” hän kivahti. ”Mitä tämä peli oikein on?”
Raicy nousi hitaasti seisomaan, pyyhki laitettaan eikä katsonut häneen. Vasikka kiepsahti kyljeltään ylös sorkilleen ja ravasi takapotkun ilmaan heittäen pois.
”Olet ollut poissa jo kolme päivää! Eikö mieleesi tullut ilmoittaa itsestäsi mitään, ettei minun tarvitsisi olla huolissani – varsinkin, kun vointiasi pitäisi tarkkailla sen sinun putoamisen jälkeen?”
Thomas oli seisonut taaempana ja päätti nyt, että tilanne olisi liian kiusallinen hänen olla läsnä, joten painoi stetsonin syvemmälle päähänsä ja harppoi muihin hommiin. ”Luuletko, että pakoilemalla voit välttää kohtaamasta tosiasiat? Et voi vältellä meitä kaikkia ikuisuuksiin, sinun on kohdattava Mischa – ja Dewn – sen jälkeen mitä tapahtui! Kaikki pelästyivät. Eikä kukaan syytä sinua. Mutta tästä on voitava puhua.”
Raicy käveli hitaasti ulos aitauksesta. Alexiina seurasi häntä. Hän puhui rauhallisesti, mutta paheksuen. ”Tämä on aivan naurettavaa. Pitäähän sinunkin keskustella siitä mitä tapahtui.”
”Sinulla se keskustelun tarve tuntuu olevan”, Raicy sanoi.
”Äh, älä viitsi olla marttyyri. Pelästyit itsekin!”
Raicy pysähtyi kuin seinään. Hän toljotti hiekkaisia saappaankärkiään. Hänen kurkkuaan kuristi.
Alexiina seisoi aivan hänen takanaan ja hänen äänensä muuttui pehmeämmäksi, joskin edelleen siitä paistoi läpi turhautuminen. ”Tule jo kotiin. Ei sinun tarvitse selviytyä kaikesta aina yksin… Me olemme perhe ja meidän pitäisi pitää yhtä tällaisina aikoina, kun jotain tällaista tapahtuu.” Hänen kätensä laskeutui Raicyn kireälle hartialle. Raicy kumartui välinepakin puoleen karkuun kosketusta.
”Joko se on hoideltu?” hän murahti. Alexiina oli hetken hiljaa.
”Yvonne t-tarkasti sen voinnin.” Hänen äänensä väreili aavistuksen.
”Joko se on hoideltu?” Raicy toisti painokkaammin. Hän tiesi, että Alexiina tiesi aivan hyvin mitä hän tarkoitti.
Alexiinan huulet puristuivat yhteen.
”Ei vielä”, hän vastasi hiljaa.
Raicy napsautti pakin kiinni ja nousi taas seisomaan. Hän kääntyi vaimoaan kohti, mutta katsoi muualle. Ei katsonut kertaakaan silmiin, sillä ei kyennyt.
”En tule takaisin ennen kuin se on poissa.”
Heidän välillään leijui sanattomuus. Vain karja ammui taustalla. Alexiina tuijotti Raicyä, joka tuijotti niityn yli horisonttiin.
Sitten Alexiina niiskaisi ja kääntyi. Kun hän käveli poispäin, Raicy katsahti hänen peräänsä. Alexiinan käsi pyyhkäisi kasvoja.
Raicyn sydän hakkasi hieman tavallista kovemmin, mutta hän seisoi juurtuneena kuin puu.
* Alexiina käveli takaisin Mollyn luo. Lähellä omiaan puuhastellut Thomas auttoi hänet ratsaille. Alexiina veti vavisten henkeä ottaessaan ohjakset käteensä ja kiitti. Ystävällisesti ja lohduttavasti, Thomas laski kouransa Alexiinan polvelle.
”Kyllä se vielä pehmenee”, hän sanoi matalalla äänellä. Alexiina yritti hymyillä.
”Minä vain… minä tarvitsen häntä”, hän kuiskasi. Sitten hän ryhdistäytyi ja käänsi Mollyn ympäri. Laukatessaan tiehensä, Thomas hieroi pohtien otsaansa. Hänellä ei ollut taipumusta sotkeutua muiden juttuihin, muttei toisaalta voinut katsoa sivustakaan, kun nainen oli pulassa…
* Raicy kiskoi hanskat käsistään ja viskasi ne Thomasin punaisen auton lavalle.
”Mennäänkö sitten hakemaan se kuorma?” hän kysyi harppoen kohti autonovea.
”Ootas, Raicy…” Thomasilla oli epätavallisen vakava ääni ja ilme. Raicy pysähtyi kuuntelemaan. ”Saanko sanoa sanasen, antaa pari avioliittovinkkiä?” Raicyn ilme tummeni heti. Thomas otti lakin nöyränä päästään. ”Kun on tarpeeksi monta vuotta siitä, kun on syämet solmittu yhteen ja sormuksii vaihdettu, niin kyllä sitä ollaan jo niin kuin kaks puoliskoa samasta kakusta. Että ei toista, ilman toista. Miäs on vähän kuin se pohja ja perusta ja nainen siinä päällä sitten se kaunis täytekuorrutekerros. Otapa toinen pois, niin ei se ole kakkua enää nähnytkään ja lässähtää kuin pannukakku… Ja kyllä se on samallailla miehen tehtävä avioliitossa olla niin kuin se kantava voima, perusta, jolla nainen voi seistä. Se on niin kuin se miehen homma. Ei tule muuten hyvä kakku siitä… Että sitä minä vaan ajattelin sanoo, että kyllä pitäisi miehen olla paikalla silloin, kun nainen tarvitsee, ennen kuin lyyhistyy koko paketti kasaan. Joo. Ei siinä muuta.” Thomas laittoi lakin takaisin päähän.
Raicy oli tuijottanut häntä ilmeettömästi, silmät mustina kuin kuolema.
”Mennäänkö nyt hakemaan se kuorma?” hän toisti elottomalla äänellä ja kiskaisi autonoven auki.
Thomas nyökkäsi. Oli hän ainakin yrittänyt.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 25, 2020 12:06:50 GMT
Väki ja valta 14.7.2016 ”Ammu se! Ammu se!”
Robert kellistyi sohvalla vinoon, niin intensiivisesti hän oli uppoutunut videopeliin talliullakon television ääressä. Pölyinen PlayStation hurisi uupuneesti lattialla. Mäiskinnän ääniä ja Robertin kiroilua lukuunottamatta, huoneessa oli sangen vaitonaista. Charlotte, Kitty ja Amy istuivat puupöydän ääressä. He olivat juuri kertoneet Amylle. Amy riiputti päätään. Kaikki tiesivät Infernon kohtalon. Äiti oli kertonut heille. Inferno oli määrätty lopetettavaksi ensi maanantaina.
He hätkähtivät pamaukseen. Robert oli pudonnut sohvalta, mutta kiipesi nopeasti takaisin irrottamatta katsettaan pelin vaiheista.
”Kuinka terveellistä lasten on edes pelata tuollaisia?” Charlotte mutisi katsellessaan vastenmielisesti, kuinka Robert hakkasi ohjaimen nappuloita ja vanhan heikkoresoluutioisen kuvaputken ruudulla pikseliukko pärskähti verisesti palasiksi. ”Sairasta…”
”Hei, Bob”, Kitty huikkasi. ”Mistä sä ton pelin oot saanut?”
Pikkupoika ei kerennyt vastaamaan. Kitty nousi seisomaan ja asteli sohvanurkkauksen luo. Hän nosti lattialla lojuvat pelikannet. Robert vilkaisi häntä vain nopeasti silmäkulmastaan. ”Kuule skidi, tää peli on K16!”
”Mitä sitte.”
”Sä olet kuules kuusi vuotta aikaasi edellä. Anna tänne.”
”Enkä!” Robert kahmaisi ohjainta kauemmas Kittyn ojentuneesta kädestä. ”Mee pois eestä, läskiperse, mä en näe tähdätä!”
”Sulla ei kohta ole itelläs ollenkaan, kun saat pyllylles! Tänne nyt se ohjain ja vähän vauhdilla, mitä sun isäsikin sanoisi?”
”Ketä kiinnostaa!” Robert huusi ja yritti potkia Kittyä pois, mutta koska Kitty oli aika reilusti isokokoisempi ja vahvempi ja työkseen käsitteli joskus kiukkuisia hevosiakin, ei yksi ärhäkkä pikkupoika paljoa painanut. Hän väänsi peliohjaimen Robertin kädestä ja tämä kiljui ja huusi kuin olisi ollut teurastettavana. Amy nosti kädet korvilleen ja Charlotte irvisti. Kittyn suoristautuessa ohjain korkealla päänsä yläpuolella, hän painoi pelin ja television kiinni ja veti piuhankin vielä seinästä. Robert kiroili ja nimitteli häntä termeillä, jotka kuullessaan isoäidin tukka olisi noussut kauhusta pystyyn. Pätkääkään piittaamatta, nakkasi Kitty pelikonsolin kannen auki, otti levyn ja asetti sen koteloon.
”No niin, mistä sä tän olet saanut? Ei varmasti ole tallin pelejä.” Kitty näytti koteloa Charlottelle, joka pudisti päätään.
”No ei kuulu sulle! Mä en ikinä saa tehdä mitään!” Robert kihisi. ”Aina te kiellätte kaiken!”
Kitty katsoi häntä pää kallellaan.
”Sulla on outo taipumus tehdä aina kaikkea, mikä ei sun ikäiselle sovi. Kannattais nauttia lapsuudesta, kun sitä vielä on jäljellä.”
”EI KIINNOSTA!”
”Sitten, kun oot mun ikäinen, niin kyllä alkaa yhtäkkiä kiinnostaa ja kaduttaa, miten heitti parhaat vuotensa hukkaan.”
”Onko lapsuus elämän parasta aikaa, vai?” Charlotte kysyi. ”Minä ainakin haluan jo täysi-ikäiseksi.”
”On se”, Kitty sanoi nyökäten teatraalisesti. ”Ja mä oon kateellinen tällasille pikkuvintiöille ja kismittää, kun ne on ennen aikojaan olevinaan aikuisia.”
Robert oli kyykistynyt sohvalla ja ponkaisi nyt ilmaan, yrittäen viedä peliä Kittyn kädestä. Kitty ehti tosin reagoida ja Robert karjahti harmissaan. ”Nyt!” Kitty sanoi ja oli yllättäen aika riuskan ja tiukan kuuloinen. Hän otti Robertia kiinni niskan paidankauluksesta. Ei mitenkään lujasti, mutta kuitenkin niin, että poika riuhtoi. ”Mistä tää peli on tänne tullut? Ala sirkuttaa!”
”Päästä irti, hullu akka!”
”Sä siivoat suusi tai mä tungen sinne taas tärpättiä! Vai joko ehdit unohtaa?”
Robert vaikeni. Hänen silmänsä kiiluivat pahansuovasti. Charlotte vilkaisi Amyyn kulmat koholla: hän ei tiennyt, että Kitty osasi olla noin kovanaama.
”No?”
”Mä sain sen!”
”Keneltä?”
”Lieriöltä!”
Charlotte punehtui. Mistä Robert tiesi Tomfordin haukkumanimen?
”Älä nimittele häntä!” hän huudahti. Robert näytti hänelle keskisormea. Kitty oli päästänyt irti. Robert lysähti takaisin sohvalle ja kiipesi äkkiä selkänojan yli. Pärisyttäen vielä kieltään heille rumasti, hän rynnisti talliullakon ovelle samaan aikaan, kun Mischa oli aikeissa tulla sisään. He meinasivat törmätä, mutta Robert kiiti hänen ohitseen kadoten näkyvistä.
”No enpä olisi uskonut, että tuollaiset videopelit kuuluu Tomfordin vapaa-ajan harrastuksiin”, Charlotte sanoi.
”Joo...”, Kitty sanoi hieman kummallinen ilme kasvoillaan ja tunki sitten pelikotelon hupparinsa isoon taskuun.
”Hei”, Mischa sanoi varovaisesti. Hän seisoi kädet selkänsä takana ja katsoi heitä arasti. Amy ja Kitty tervehtivät. Mischa tuntui huomanneen, ettei Charlotte vastannut hänelle.
”Miten menee?” Kitty sanoi. ”Mun täytyy lähteä jo heittään hevosten heiniä.”
”Odota, minulla olisi tässä...” Mischa otti selkänsä takaa esiin jotain: yhden ison paperiliuskan ja kynän. ”Kitty, voisitko laittaa nimesi tähän?”
”Mikäs se on?” Kitty katsoi uteliaana paperia. Hänen tuskin näkyvien kulmakarvojensa väliin ilmestyi rytty. Mischa näytti samaan aikaan hämilliseltä ja uhmakkaalta.
”Se on vetoomus Infernon pelastamiseksi. Adressi. Kerään siihen niin monta nimeä kuin ennen maanantaita – mielellään sunnuntaita – ehdin ja sitten palautan sen Alexiinalle. Hänen on kuunneltava ja muutettava mielensä lopetuspäätöksestä, jos mahdollisimman moni on sitä mieltä!”
”Tota noin...”, Kitty sanoi ja näytti lievästi kiusaantuneelta. ”Se on kiva, että yrität, mutta mä taidan jättää välistä. Sen jälkeen mitä meinas käydä, luulisi, ettet sä ajattele siitä enää niin lämpimästi.”
”Miten niin?” Mischa hämmästyi.
”No, sähän olit… tota noin… you know. Saada kuulan kalloon ite.”
”Mutta eihän se mitenkään ollut Infernon vika!”
”Ehkä ei, mutta jos se ei olis karannu, koko tilannetta ei olis koskaan päässyt syntymäänkään.”
”Mischahan sen vapaaksi päästi”, Charlotte huomautti. ”Koko tilanne eskaloitui näin pahaksi oikeastaan vain sen takia.”
Mischa näytti uppiniskaiselta.
”Etkö siis aio suojella sitä?” hän vetosi Kittyyn. Kitty pudisti pahoitellen päätään ja hivuttautui kohti ovea. ”Mutta se on vain väärinymmärretty! Jos joku viettäisi sen kanssa aikaa ja edes yrittäisi–”
Kitty viiletti kovaa kyytiä pois huoneesta karkuun Mischan valistusta. Mischa vaikeni katsoen pahastuneena hänen peräänsä. Sitten hän kiepsahti ympäri kohti seuraavia uhreja – Charlottea ja Amyä.
”Älä edes luule”, Charlotte sanoi heti.
”Eikö teillä ole ollenkaan myötätuntoa?” Mischa kysyi silmät kyynelissä.
”Saattoi sitä joskus olla, vielä silloin, kun ajattelin Infernon olevan kuin Fifi. Mutta nyt tajuan, ettei se ole ollenkaan niin kuin Fifi. Parempi, että se ei aiheuta enää lisää ongelmia.”
Mischa katsoi Amyyn. Amy näytti huolestuneelta ja hätääntyneeltä.
”Ole kiltti”, Mischa sanoi ja ojensi paperia häntä kohti. Charlotte näki siinä neljä nimeä: Mischan itsensä, Dewnin, Isabellan – ja Billyn. Hän oli varmasti pelotellut pikkutytön allekirjoittamaan kannanottonsa. Melko moraalitonta vaatia sellaista vastuunottoa seitsemänvuotiaalta. Ei sillä, että Charlotte itse olisi ollut puhdas pulmunen... mutta sitä suuremmalla syyllä hän tiesi, mistä puhui! ”Kyse on elävästä olennosta, jolla on sielu. Oikeus elää. Ei ole –”
”Miten sinä olet saanut tuohon Billyn nimen?” Charlotte keskeytti.
”Dewn soitti hänelle. Billy oli samaa mieltä kanssamme siitä, että Infernoa ei saa lopettaa!”
Charlottelle tuli mieleen, kuinka Billy oli soittanut kerran Dewnille saadakseen tältä mielipiteen ja kannanoton bändin asioihin. Hyväveliverkosto nähtävästi toimi molempiin suuntiin.
Mischa kokosi taas tuulta purjeisiin. ”Ei ole sen syy, jos ihmiset eivät ymmärrä sitä ja osaa toimia sen kanssa oikein! Sillä voisi olla vielä mahdollisuus jossain muualla, jonkun sellaisen käsissä, joka osaa ja ymmärtää! Tappo ei ole mikään ratkaisu!”
”Mie...”, Amy aloitti epävarmasti.
”Älä kuuntele häntä”, sanoi Charlotte, jota alkoi kismittää Mischan vihjailut, että äiti olisi huono hevosihminen. ”Hän vain lietsoo aktivismipropagandaansa.”
Mischa katsoi anovin silmin Amyyn. Amy mietti. Sitten hän otti kynän ja kirjoitti listaan nimensä. ”Amy!” Charlotte huudahti hämmästyneenä ja pettyneenä.
Amy ojensi ne takaisin.
Mischa halasi häntä ja lähti sitten – mitä ilmeisimmin – tavoittelemaan lisää väkeä asiansa puolestapuhujiksi. Kun ovi heilahti kiinni, Charlotte kääntyi kohti ystäväänsä.
”Miksi sinä kirjoitit sen?”
”Mm...” Amy punnitsi sanojaan. ”Miusta hän on ihan oikeassa. Ei tappaminen voi olla aina mikään ratkaisu.”
”Sinä et tiedä, mitä kaikkea Infernon kanssa on sählätty”, Charlotte sanoi. ”Se on tullut aidoista läpi, karannut useita kertoja, potkaissut äitiä, purrut monta kertaa Kittyä, uhonnut isälle ja muille – hyökkäsi minunkin kimppuuni!”
”Mutta siinä ei ole mitään vikaa? Fyysistä vikaa, sairausvikaa?”
”No, ei ainakaan Yvonnen mielestä.”
”Sitten siihen on joku muu syy, miksi se käyttäytyy niin. Ehkä se pelkää. Mischa voi olla oikeassa. Jos se olisi oikeiden ihmisten oikealla tavalla käsiteltävissä, se voisi hyvin muuttua.”
Mutta Charlotte oli varma, että keräsipä Mischa kuinka monta nimeä listaansa hyvänsä, mikään ei enää pelastaisi Infernoa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 3, 2020 7:53:21 GMT
Girl in the Mirror Gillian kampesi itsensä ylös kaakelilattialta. Hän piti vapisten kiinni lavuaarin reunoista ja huuhteli suunsa. Peilissä kasvot olivat harmaat ja silmänympärykset violetit, mutta olo tuntui jo paremmalta, huojentuneemmalta. Ainakin taas sen hetken verran.
Joskus hän tuskin edes tiesi, kuka tyttö peilissä oli. Tyttö kosketti turpeita kasvojaan pelästynein silmin ja tuijotti Gilliania kuin kummitusta. Toisinaan hän pelästytti itse itsensä; milloin heräsi ja säikähti puutunutta käsivarttaan, milloin kirjaimellisesti säpsyi omaa väpättävää varjoaan, joka seurasi häntä hiipien kolkoilla iltakäytävillä.
Hän ei ollut nähnyt Wolfgangia viiteen päivään ja linnan kiviseinät tuntuivat musertavan hänet ahtaammalle ja ahtaammalle. Sisuksia kuristi lakkaamatta, kuin joku olisi kietonut ne umpisolmuun. Hän näki painajaisia ja käveli unissaan. Joka ilta käydessään vuoteeseen, hän pelkäsi eksyvänsä yöllä harhaillessaan, yhtäkkiä heräävänsä ties mistä päin linnaa eikä löytävänsä enää tietään takaisin. Ovessa ei ollut lukkoa ja sen eteen raahaamansa tuolin hän oli osannut unissaankin ottaa pois. Ja hän oli kadottanut laturinsa eikä löytänyt sitä mistään. Ehkä hän oli unissaan ottanut sen ja vetänyt alas vessasta. Puhelin oli sammunut hänen huomaamattaan ja nyt hän ei saanut sitä enää päälle. Hän olisi kysynyt Wolfgangilta laturia lainaan, muttei voinut. Herra ja rouva von Zughtia hän ei uskaltanut vaivata.
Kolme päivää myöhemmin Gillian muisti, että linnan viihtyisässä kirjastossa oli tietokone. Hän voisi kirjautua Chatteriin ja toivoa, että Charlotte tai joku olisi paikalla, tai sitten lähettää Alexiinalle sähköpostia. Mitä tahansa, kuka tahansa – hän ei kestänyt enää tätä yksinäisyyttä.
Gillian painoi tietokoneen päälle ja odotellessaan sen käynnistymistä, puri hermostuneena kynsiään.
SALASANA:
Hän katsoi masentuneena ruutua. Salasana? Ei hän tiennyt salasanaa… Tietokone oli aina ollut valmiina, kun hän oli pyytänyt voida käyttää sitä, tai sitten Wolfgang oli laittanut sen häntä varten valmiiksi.
Hän epäröi. Sitten laski sormensa näppäimille. Château Echlouve. Von Zught. Taide.
Väärä salasana. Vihje? tekoäly kysyi.
Vilkaisten huolestuneena ja syyllisyydentuntoisena olkansa yli, Gillian klikkasi kysymysmerkillä varustettua ympyrää.
Yhdeksän merkkiä, tietokone ilmoitti.
Salasana, jossa olisi yhdeksän merkkiä? Mikä se voisi olla? Epätoivoisena hän sulki tietokoneen.
Kurjaakin kurjemmasta viihtymisestään huolimatta, hän ei valittanut. Hän istui joka ilta rouva ja herra von Zughtin päivällispöydässä ja pakotti itsensä hymyilemään ja kertomaan maalauksistaan, kuuntelemaan luentoa kasveista ja syömään… ja syömään… ja syömään… lohtunaan se, että päivällisen jälkeen lukittautuisi taas kylpyhuoneeseen. Mutta viidentenä iltana hänen oli pakko. Hän kysyi tietokoneesta.
”Kirjaston tietokoneen salasana?” rouva von Zught sanoi mietteliäänä. ”Pahoin pelkään, että en tiedä. En käytä tietokoneita ja se on Wolfgangin.”
Gillian huokasi raskaasti.
”Olisin vain halunnut… minä… P-puhelimeni on sammunut.”
”Ja tarvitset sen lataamiseen tietokonetta?”
”Ei – e-en vain tiedä… luulen, että olen hukannut la-laturini.”
”No, hyvä lapsi, mikset ole sanonut siitä aikaisemmin?” Lily von Zught sanoi melkein moittien. ”Duan, hakisitko puhelimenjohdon?”
Mutta herra ja rouva von Zughtin puhelimet olivat niin vanhanaikaisia, etteivät niiden liittimet sopineet Gillianin omaan. Surkeana Gillian palautti laturit pää riipuksissa.
”Eivätkö ne toimineet?” Lily von Zught kysyi. Gillian pudisti pienesti päätään. Rouva ojentautui. ”Duan, puhelimeni.”
Hetken kuluttua mies palasi ja Lily von Zught nyökkäsi kohti Gilliania.
”Ole hyvä.”
”M-mutta–”
”Jos sinun täytyy soittaa, voit tehdä sen tällä.”
”K-kiitos...”, Gillian sanoi. Hän piteli toimivaa kännykkää kuin suurta aarretta käsissään. Rouva von Zught jätti hänet yksin kirjastoon, jossa he olivat vielä kerran kokeilleet tietokonetta siinä onnistumatta, ja sitten Gillian veti täristen henkeä, nosti peukalonsa nappuloille…
Mutta eihän hän muistanut kenenkään puhelinnumeroa ulkoa. Ei Alexiinan, ei Lotten, ei Dewnin, ei Centerien kotipuhelimen… ei edes isänsä.
Toiveikas helpotus rytistyi kuin roskapaperi, hänen kasvonsa rytistyivät. Tyttö seinällä olevasta peilistä katseli, kuinka Gillian itki lattialla.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Mar 3, 2020 8:25:16 GMT
Hopea 16.7.2016 Kaksi omituista olentoa kierteli ristiin rastiin myllymäen alapuolisessa metsässä pitkin ja poikin puitten lomassa. Toisella oli kädenjatkeina haaraantuneet risut kuin luirut alienin sormet, ja toisella päässään antenni, jossa vilkkui satunnainen vihreä valo. Välillä he olivat törmätä toisiinsa, sillä eivät katsoneet eteensä, ja silloin jompi kumpi ähkäisi, mutta muutoin häiriintymättä kumpikin jatkoi taas keskittyneenä matkaansa. Dewn seurasi huvittuneena heidän touhujaan nojaten yhteen haapapuun rungoista.
Ehkä pitäisi olla kysymättä. ”Mikäs täällä on homman nimi?”
”Dewn!” Kitty innostui. ”Meillä on tärkeä tehtävä.” Kitty röyhisti rintaansa niin kuin vain Kitty voi röyhistää rintaansa. ”Team KicZacin aarteenmetsästäjät tositoimissa!”
”Tuleeko nimi siitä, että ravaatte ympäriinsä siksakkia?”
”Sen kun virnuilet! Kun meistä tulee Zackin kanssa rikkaita, katsotaan kuka silloin nauraa!”
”Eijei – älä paukuta niillä, ne ovat herkät ja voivat mennä rikki! Taitoit jo sen toisen varvun, enkä ole yhtään varma toimivatko ne niin, että toinen on koivunoksa...”, Zack hätäili.
”No, mikä tuo vempele sitten on?” Dewn osoitti Zackin päähän. ”Metsästyskypärä?”
”QUOF5”, Zack sanoi.
”Mikä?”
”Quality Unidentified Object Finder Five. Tällä”, hän esitteli Dewnille innoissaan kädessään ollutta kaukosäätimen ja radiopuhelimen näköistä laitetta, jota oli tutkinut kävellessään nenä siinä kiinni, ”haetaan signaaleja maasta esineistä, joita ei sinne kuulu. Ne voi havaita tällä laitteella. Ja sitten ne yhdistyvät antenneihin, jotka skannaavat isompaa aluetta kerralla ja ilmoittavat, jos jotain löytyy. Samalla ne voi havaita lentäviä kohteita ilmasta! Se on tämän uusimman vitosversion ominaisuus, aiemmissa ei ollut antenneja.”
”Kuulostaa… mielenkiintoiselta.”
”Ostin Junglesta. Oikeastaan tämä on ulkoavaruusromua ja meteoriitteja varten, mutta… miksei sillä voisi etsiä jotain muutakin?”
”Meillä on perinteiset ja modernit keinot käytössä”, Kitty sanoi asiantuntevasti. ”Varvunoksilla on etsitty aarteita vuosisatoja!”
”Luulin, että vesisuonia. Ja mikä saa teidät päättelemään, että tästä metsästä löytyy jotain?” Dewn kysyi.
”Tuulimyllyn piha on aika potentiaalinen kohde, mutta kerran siellä ei saa kaivaa–”
”Ei niin.”
”–niin, joten me lähdettiin tästä liikkeelle ja kartoitetaan koko Orange Wood ja sitten lähialueet myös, kuten ranta ja Sungroan Hills...”
”Voidaanko vain kävellä pihan läpi? Katsoa, jos piippaa?” Zack ehdotti toiveikkaasti ja antennit heiluivat hänen päässään.
”Ette.”
”Pliis, Dewn?” Kitty aneli. ”Pliis, pliis? Nätti pliis? Me luvataan kautta tämän pyhän oksan ja varvun, että jos piippaa, me kerrotaan sulle ja sä saat päättää mitä tehdään! Ja jos jotain löytyy – pääset osakkeelliseksi KicZaciin! Jaettu osuus löydöistä!”
Dewn katsoi noita kahta, joiden kasvoilta loisti lapsenomainen viattomuus ja innostus ja usko hölynpölyynsä. Siinä oli jotain hyvin tuttua.
”No, hyvä on. Mutta ei kaivamista ilman minun lupaani. Mischa on laittanut pihaa ja kukkia ja olisi aika kurja, jos ne menisivät pilalle. Ettekä kävele kukkapenkeissä. Käyn sillä välin hoitamassa… erään asian.”
”Yes, sir!” kuului tuplana.
* Dewn vastasi puhelimeen juuri, kun kääntyi autollaan kotipihaan.
”ME LÖYDETTIIN JOTAIN!” Kitty huusi luuriin niin kovaa, että Dewnin tukka oli nousta pystyyn ja hän vei kännykän nopeasti kauemmas korvaltaan. ”Tule äkkiä!” Piip piip...
Uskomatonta. Dewn katsoi huolissaan ja epäileväisenä puhelinta. Saattoivatko varvut tosiaan toimia, tai ehkä Zackin naurettava antennipäähine? Saattoiko niillä todella löytää jotain?
Hän meni pikakävelyä, puolihölkkää kohti tuulimyllyä ja oli hengästynyt päästyään kotiin asti. Hän kiersi takapihalta ja näki Kittyn ja Zackin seisomassa kiviensä luona. Kumpikin osoitti niitä – toinen oksilla, toinen kaukosäätimellä – ja tuijottivat. Kitty kuuli hänen lähestyvän. ”Juokse, Dewn!” hän hoputti. ”Me tehtiin löytö! Pian nyt!”
Zackin päähineen vihreä valo ei enää vilkkunut, vaan paloi kuin plutoniumilla kyllästetty smaragdi. Säätimestä kuului hiljaista rahinaa. ”Täällä on jotain!”
Kumpikin katsoi Dewniin kuin Ed, joka odottaa häneltä käskyä, lupaa toimia. Kivien välissä ei näkynyt mitään. Kaikki oli niin kuin oli aina ollut: kolme kiveä niiden väleissä kasvaen heinää ja ruohoa; yksi pienempi ja kaksi istuttavankokoista, toinen terävämpi ja toinen litteämpi – Dewnin lempikivi.
”En huomaa mitään.”
Kitty tökki varvulla maahan. Zack teki laajassa kaaressa säätimensä kanssa liikettä ja rahina voimistui ja hälveni taas.
”Tässä kohtaa on jotain. Meidän pitää kaivaa.”
”Minähän sanoin, ettei–”
”Näin kukkalapion seinustalla!” Zack tuuppasi lähettimen Dewnin käteen ja pinkaisi juoksuun.
”Ei kaivamista”, Dewn sanoi painokkaasti, mutta Kitty ei ollut kuulevinaan. ”En halua, että tätä kohtaa myllätään. Se on… se on lempipaikkani koko ranchilla.”
Zack juoksi takaisin.
”Tässä”, hän huohotti ja näytti Mischan Emilyltä lainaamaa pientä puutarhalapiota. Hän kyykistyi maahan.
”Hei, minähän juuri sanoin–”
Dewnistä välittämättä, Zack iski lapion maahan. Hän käänsi maata ja nurmea nurin antennit väristen. Kitty työntyi innosta soikeana Dewnin tielle kurkottamaan nähdäkseen mitä kuopasta tulisi esiin, ja Dewn jäi taka-alalle kulmat kurtussa.
Kuului kirahdus.
”Nyt osui johonkin!” Zackin ääni nousi monta oktaavia. Hän suorastaan tutisti jännityksestä.
”Näytä, näytä!” Kitty hönki hänen niskaansa. Mutta se olikin vain nyrkinkokoinen, ihan tavallinen kivi. Ei kuukivi, ei meteoriitti. Zack näytti hetken kamalan pettyneeltä, mutta kun Kitty kannusti häntä kaivamaan vielä toisestakin kohtaa, hän innostui taas. Dewn istahti huokaisten omalle kivelleen. Maankaivuun rahinaa säesti meren tasainen, unettava vellonta ja satunnainen myllynsiipien vaisu nirinä tuulessa.
”TOSSA!!!” Kitty karjaisi äkkiä niin lujaa, että Dewn horjahti. ”TOSSA ON JOTAIN!!! MÄ NÄIN, KAIVA SE ESIIN!”
Zack paiskoi multaa olkansa yli sellaista vauhtia, että rapina vain kävi ja sitten Kitty tönäisi hänet sivuun ja tunki kätensä kuoppaan. Hän kiskaisi esiin jotain, joka oli aika lailla lian peitossa, mutta jossa välähti jotain hopeaista.
”Ooh!” Kitty henkäisi. ”Ketju! Koru – se se on: kaulakoru! Hae vettä!”
Zack pinkaisi sisälle myllyyn ja tuli pian takaisin vesilasillisen kanssa. Kitty kaappasi sen häneltä ja kaatoi veden aarteen päälle. Sitten hän hinkkasi sitä ruohikkoon ja pian se paljastui kokonaan: hopeainen kaulaketju, josta roikkui jonkin hahmon siluetti.
”Hevonen!” Kitty observoi lähietäisyydeltä. ”Nätti! Mä pidän siitä. Jep. Ei hullumpi löytö!”
Zack ei ollut ihan niin tyytyväisen näköinen. Hän oli saanut tehdä isoimman työn eikä kuitenkaan edes itse nostaa aarretta esiin – ja Kitty oli kaiken lisäksi heittänyt puolet vesilasillisesta hänen päälleen.
Dewn tuijotti korua. Siitä roikkuva siluetti esitti takajaloilleen kohonnutta hevosta. Se toi mieleen–
”Sopiiko se mulle?” Kitty nosti korun rinnustaan vasten. ”Mulla on hopeaisia lävistyksiä, eikös se meekin ihan yksyhteen?”
”Miksi sinä sen saat?” Zack mutisi.
”Mun varvut havaitsi sen ensin”, Kitty sanoi.
”Vääntelit niitä miten sattuu. QUAF5 siitä ilmoitti ensimmäisenä. Ja minä kaivoin sen esiin!”
”Mitä sä sillä sitten tekisit? Ei miehet käytä tällaisia kaulakoruja”, Kitty puolustautui ja heilautti ketjun pois Zackin ulottuvilta, joka oli yrittänyt napata sitä häneltä.
”Minä käytän!”
”Sä saat seuraavan aarteen, mikä löydetään.”
”Minä otan sen.” Dewn oli noussut seisomaan. Kitty ja Zack vaikenivat kinaltaan.
”Mutta–!” Koru valahti Kittyn sormien raosta maahan.
”Minä... otan sen”, Dewn toisti ja nosti kaulaketjun ylös.
”Hööh!”
”Te kaivoitte minun pihallani, vaikka kielsin. Ja lupasitte, että saisin osuuteni, jos jotain löytyy. Sitä paitsi...”, Dewn katsoi takajaloillaan seisovaa hopeahevosta ja tunki sen sitten taskuunsa, ”tämä taitaakin olla minun. Hukkasin sen muutama kesä sitten. Kiva, että se löytyi.”
Kitty ja Zack näyttivät harmistuneilta; Kitty ehkä enemmän pettyneeltä, kun joutui luopumaan aarteesta. Zack toipui nopeammin.
”No, se on reilua!” hän sanoi joviaalisti. ”Me taidettiin innostua vähän liikaa. Kiitos, että saatiin tutkia täällä! Tuota...”, hän katsoi vähän nolona sotkuista maata. ”Meidän pitäisi varmaan siivota jäljet...”
Kitty reipastui äkkiä.
”Taisin just muistaa, että sullahan oli tosiaan kaulassa aina hevoskaulaketju. No, aika rientää! Zack – vielä on paaaljon paikkoja, mitä pitää tutkia!”
”Oon ihan varma, että rannalta löytyy jotain...”
”Joo! Siellä oli viime vuonna haaksirikkoutunutta kamaa–”
Keskenään jo innosta pulputen lisää suunnitelmia, Zack ja Kitty marssivat antennit väpättäen ja risut heiluen tiehensä, unohtaen tyystin kuoppansa.
Dewn istuutui hitaasti takaisin kivelleen. Maa oli jätetty möyrittynä siihen. Hänen pitäisi täyttää kuopat. Hän työnsi sormet taskuunsa ja veti ketjun esiin. Hopeahevonen killui sen päässä, vielä hieman likaisena ja tummuneena. Se oli varmaan aitoa hopeaa. Dewn hinkkasi sitä sormiensa välissä ja kuivasi reittään vasten. Ja kun hän katsoi sitä uudelleen, hän huomasi, että se, mitä oli luullut hevosen toiseksi korvaksi... ei ollutkaan korva. Se oli sarvi.
|
|