katso profiilia tai lähetä pm
When life hits you, make it a catch.
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Jan 7, 2018 12:39:40 GMT
Lumihullut 7.1.2018 "Mitä hiivattia", ajatteli Smokey pällistellessään pihaton kivimuurin yli hiekkatarhoille, missä Dragon esitteli vauhdikkaasti parasta kaksi- ja kolmitahtista askellustaan. Älä kysy, Smokey... älä kysy.
Talvipäivän riemu tarttui pikku villiorhiseemmekin ja pian pihatossa oli käynnissä aikamoinen pöllyävän lumen ja iloisen inahtelun tahdittama show. Choco laukkasi mielellään Smokeyn perässä ja matki tätä muutenkin kaikessa: äkkikäännöksineen, pysähdyksineen ja spurtteineen päivineen. Pi sen sijaan tyytyi seisomaan katoksen alla, ja jos jompikumpi erehtyi tulemaan liian lähelle "pyytämään leikkiin mukaan" oli vastaus hampaiden naksaus korvat luimussa. Geez, kaikki eivät vain ole talvihevosia...
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Tutustuja
Viestejä: 66
Oma hevonen: Smokey, Ahote
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Barrett on Feb 4, 2018 8:14:49 GMT
#08 Who did this, and why? "...Mitä helvettiä?" Barrett laski kiväärinpiippua kuiskatessaan sanat ilmaan, pitäen liipaisinsormen silti hollilla. Hän oli nähtävästi yksin, mutta vielä varmuutta ei voinut sanoa. Sen sijaan se oli varmaa, että joku oli käynyt omin luvin hänen kodissaan! Miksi, sitä ei voinut todellakaan tietää, kuka, se tiedettiin yhtä vähän, mutta motiivit olivat varmasti olleet salakähmäiset — miksi muuten murtautua kenenkään mökkiin? Barrett oli ollut tuntikaupalla asioilla sekä hoitanut Smokeyn, joten vierailijalla oli ollut hyvin aikaa penkoa koko kämppä ylösalaisin. Näytti nimittäin siltä kuin tupaan oltaisiin päästetty mäyrä irti: kaikki tavarat olivat väärillä paikoilla, halkopino kumottu, takasta oli tuhkatkin lattialla. Astioita oli levitelty pöydille ja muutama niistä särjettykin, matto oli rutussa ja sänky myllätty. Sekä haulikko että metsästyskivääri puuttuivat, nyt miehellä oli jäljellä vain käsissään oleva, lava-autossaan pitämänsä hätäase. Onneksi rahojaan Barrett säilytti nykyään aina mukanaan eikä patjan alla kuten aiemmin, ne olisivat paremmissa taskuissa muuten nyt. Tosin joululahjaksi saatujen keksien jämät olivat nähtävästi menneet parempiin suihin.... Barrett sadatteli tunteella ja romahti nuhjuiselle kangassohvalle istumaan niin että jouset nitisivät. Hän ei voinut käsittää, miten kukaan oli voinut keksiä tulla hänen erämökilleen ryöväämään hänen vähää omaisuuttaan. Yksinäisen ikkunan takana luminen, kirkas ilta alkoi sinertää, pakkanen kiristyi: tupaa pitäisi taas lämmittää, mutta Barrettia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Hän oli päivän jälkeen väsynyt ja ärtynyt jo valmiiksi, tätä ei olisi kaivattu. V*tutuksesta ja väsymyksestä huolimatta tupa oli järjestyksessä ja lämmin, kun helmikuinen päivä oli pimentynyt ja mökkiä ympäröivät puut olivat kadonneet öiseen hämärään. Barrett istui pöydän ääressä musta mutterikahvi edessään höyryten, kynttilät kotoisasti hirsiseiniä valaisten. Mies katseli kuurankukkaisten ikkunaruutujen lävitse mustuuteen: häntä ei pelottanut, mutta kutsumattomasta vierailusta oli jäänyt ikävä lovi turvallisuudentunteeseen. Barrett oli aina tuudittautunut siihen uskoon ettei kukaan vaivautuisi tulemaan keskelle ei-mitään hänen olemattoman omaisuutensa perusteella, eikä näin ollen ollut koskaan edes lukinnut ulko-ovea. Nyt asian laita oli toinen, ja varmuuden maksimoinniksi partajehu oli laittanut oveensa vielä kunnon salvan sisältä lukittavaksi, jottei tunkeilija pääsisi yllättämään nukkuvaa Barrettia palatessaan mahdollisesti rikospaikalle. Puukkonsa hän oli myös teroittanut, ja kivääri nojasi ainakin hetkiset seuraavat päivät aina käden ulottuvilla. Kuukausi ilman koiraa, ja näin kävi. Barrett kaipasi Rockyä. Vai toimisikohan Smokey vahtihevosena? Mies höhötti itsekseen kuvitellessaan murtautujan ilmeen, kun tuvassa olisikin vastassa mustangi. Voi Smokey, kuinka Barrett tarvitsisi tuota hamppuharjaista luonnonlasta juuri nyt. Ainoaa elävää olentoa johon tässä maailmassa pystyi enää luottamaan. Alexiinan kommentti: Ja jännitys tiivistyy! Tehtävä "Kuka täällä on ollut?!" suoritettu Huh, mökkihän pistettiin ranttaliksi. Tässä itsekin jää jännäämään mitä seuraavaksi tapahtuu ja selviääkö syyllinen koskaan... Pitäisiköhän Barrettin harkita uuden koiran hankintaa vai onko Rocky vielä liian arka paikka?
Tallin esittelysivulle, kunhan uuden ulkoasun saan vaihdettua (laiska mikä laiska), on tarkoitus tulla kattavampi maastokartta, johon myös Bearin mörskä saa täplänsä.
+
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Tutustuja
Viestejä: 66
Oma hevonen: Smokey, Ahote
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Barrett on Feb 7, 2018 17:07:37 GMT
#09 Newbie Alkuviikkoisen murron jäljiltä Barrett pisti tuulemaan: kyllä, hän tarvitsee uuden vahdin, nyt ja heti! Tänään hän lähti ajamaan sianpieremän aikaan kohti Fort Nelsonia, josta hän palasi pienen ja kirjavan viuhupallon kanssa. Vekkulin nimi on Randall, "Randy", ja se on räyhäkkä risteytys siperianhuskya ja suomenpystykorvaa. Rauhan hetkiä ei siis tule vähään aikaan Barrettilla olemaan, eikä kyllä Orange Wood:issakaan — onhan pentu opetettava pienestä pitäen olemaan hevosten kanssa ja käyttäytymään tallilla, joten anteeksi jo valmiiksi!
Muutamaan päivään Barrett ei tule käymään tallilla, sillä hän haluaa vahtia Randyn kotiutumista ensimetrien ajan. Kun pentu on asettunut, alkaakin sen tutustuttaminen Smokeyyn. Saa nähdä tuleeko Randylle sapiskaa, siitä kun ei ole hajuakaan että mitä mieltä ori on lähelle punkevista koirista...
Alexiinan kommentti: Ai että mikä kultapallero! Myös huskya edustava Zen (Iivarin tallin kunniaksi muuten nimetty ) ja Dewnin tolleripoika Ed auttavat varmasti osaltaan Randya oppimaan tavoille - ehkä Zen jopa ottaa pennun huomaansa kuin äiti ikään! Sitten on tietysti vielä vierailevat tähdet, eli Raicyn cowboykaveri Thomasin musta belggarinarttu Angela ja eläinlääkäri Yvonnen dalmatialainen Beast. Kuonojengi rules!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
When life hits you, make it a catch.
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Feb 12, 2018 17:27:56 GMT
Smokeyn mielestä ei ole kiva, kun kuvataan
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Tutustuja
Viestejä: 66
Oma hevonen: Smokey, Ahote
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Barrett on Mar 14, 2018 15:12:07 GMT
#10 Dark shadows
Teräshanki rouskui askelten alla hyhmäisenä maaliskuun iltana, kun Barrett oli tuttuun tapaansa iltakävelyllä lähimetsässä Smokeyn kanssa. Hän ei ollut vähään aikaan jatkanut orin ratsukoulutusta, vaan päättänyt vain antaa ajan tehdä tehtävänsä ja kasvattaa hevosen luottoa itseensä — sen verran useaan otteeseen Smokey oli yrittänyt ottaa ritolat miehen kiivettyä satulaan, että hän joutui myöntämään edenneensä liian nopeasti. Niinpä kaksikko koittaisi nyt vain oppia tuntemaan toisensa paremmin, hengaillen ja tehden kaikkea muuta mukavaa. Viettäen aikaa yhdessä. Leikkien pihatossa. Ajan myötä Smokey oppisi luottamaan Barrettin hyviin aikeisiin, ja vaikkei pieneltä skismalta varmasti ensiratsastuksella vältyttäisi mustangin kokemusten vuoksi, niin se tulee olemaan helpompaa kun hevonen pelkää vain ratsastusta eikä myös ratsastajaa... Barrettin ei muutenkaan tehnyt mieli nyt mennä Smokeyn selkään heiteltäväksi, sillä hän oli aivan mustelmilla jo muutenkin. Syy löytyi parin päivän takaa, eikä läskiä suinkaan pistänyt tummaksi villiorhi. --------------------------------------------- Ilta oli jo pitkällä kun Barrett asteli tekemäänsä polkua pitkin kohti kotia. Randall juoksenteli hänen ympärillään itselleen aivan liian syvässä hangessa, tupsahdellen välillä kaulaansa myöten lumeen pomppiessaan pennunhölmöilyjään jokaisen kiven ja kumpareen tutkien. Kaksikko oli juuri tulossa tallilta, jossa he olivat käyneet melkein jokailtaiseksi muodostuneella lenkkitraditiollaan Smokeyn kanssa. Ori oli ottanut pennun vastaan yllättävän hyvin: vaikka alkuun ylivilkas, räksyttävä karvapallero oli ollut hevosen mielestä hyvin epäilyttävä ja korisemisen arvoinen, tarkkailtuaan pari päivää koiran ja omistajan välejä tuli myös mustangi vakuuttuneeksi "suden" vaarattomuudesta. Suoranaisesti ei voi väittää Smokeyn nauttivan Randyn läsnäolosta, mutta nykyisin pentu sai juoksennella ja riehua ilman että ori kiinnitti siihen huomiota. Vain jos koira erehtyi tulemaan liian lähelle, saattoi Smokey huitaista etukaviollaan ilmaa ja vingahtamaan varoittavasti. Silloin jopa tällä karvaisella pikkuterrroristilla oli jotain itsesuojeluvaistoa, eikä se nykyisin hevosten jalkoihin juossutkaan. Viisas poika. Barrett hymyili katsellessaan vierellään kirmaavaa pentua, kyllä se taisi olla sittenkin hyvä hankinta. Äkkiä Randall lopetti riekkumisensa, jähmettyen seisomaan tasajaloin kotia kohti tuijottaen. Pienet pystykorvat olivat pystyssä kuin miniporkkanat salaatissa, aavistuksen kippurainen häntä pystyssä. Vaisu murahdus karkasi hiljaiseen metsään — lumen narskunta ja vaatteiden kahahtelu olivat vaienneet Barrettin pysähdyttyä tiiraamaan mitä pentu näki. Turhaan se ei koskaan murissut: pikkuvahti oli oppinut heti ensimmäisillä viikoillaan ilmoittamaan jos mitään kettua suurempaa ilmestyi kodin ympäristöön. Se saattoi siis nytkin olla vain jokin eläin, mutta toisaalta alkuvuoden koettelemukset olivat tehneet Barrettista pessimistisen. Miksi mikään eläin tulisi niin lähelle hänen mökkiään, varsinkin kun ruokakuoppa oli kaivettu ovelasti lattialankkujen alle? Sinne ei päässyt kuin tuvan lattialuukun kautta, joten vaikka joku kuivalihat ja vastaavat sieltä haistaisikin, niin niihin hampaansa upottaminen vaati mökin avainta ja käsiä joilla nostaa luukku paikaltaan. Ei, se ei olisi eläin. Kutsumattomat vieraat jäivät nyt rysän päältä kiinni. Barrett puntaroi vaihtoehtojaan: seriffiä hän ei ehtisi soittamaan, sillä kännykkää hänellä ei ollut ja lähimpään puhelimeen oli muutaman mailin matka. Tien reunassa odottava pickup piilotteli penkin alla olevassa salaluukussa revolveria, mutta tunkeilijat olisivat saattaneet ehtiä pakenemaan sillä aikaa kun mies kävisi hakemassa aseen. Jäi siis vain yksi ratkaisu jäljelle: käsi hapuili pitkän öljykangastakin alta vuolupuukon, jonka saarnipuisen kahvan ympärille puristui tiukasti parkkiintunut nyrkki. Barrett madalsi tanaansa ja lähti varkain hivuttautumaan kohti mökkiä, Randall vieressä muristen. Hänen pahat enteensä olivat olleet oikeassa: talon kulman taakse katosi selkeä ihmisen siluetti, jota ei voinut erehtyä luulemaan metsän eläimeksi illan pimeydestä ja kuuttomasta taivaasta huolimatta. Mies koitti vähäeleisesti saada pennun hiljaiseksi tuimalla katseella ja päänpudistuksella, mutta aivan kuin eleistä olisi ollut hyötyä tohkeissaan olevalle vahdinalulle. Barrett sadatteli sata kirosanaa sekunnissa mielessään kun Randall päästi ilmaan terävän, kimakan haukun. Suomenpystykorvalta perittyä ääntä ei voinut kuuroinkaan murtovaras olla kuulematta, ja niinpä Barrett pisti juoksuksi välittämättä enää siitä kuinka hiljaa eteni. Lumi lenteli saappaiden alla kun hän ehti juuri parahiksi mökilleen ottamaan vastaan kulman takaa ilmestyvää hahmoa. Tuo toinen huomasi juosseensa vastaanottokomitean syliin aivan liian myöhään, ja koittaessaan vaihtaa lennosta juoksunsa suuntaa hän kompuroi niin että Barrett sai loikattua hahmon kimppuun. Syntyi käsikähmä, jossa molemmat kaksijalkaiset lensivät hankeen yhtenä myttynä huutoa ja heiluvia raajoja, Randyn räkyttäessä riitapukareiden ympärillä. Sankarimme menetti puukkonsa lumen sekaan, jolloin molemmat painiosapuolet ryhtyivät mätkimään toisiaan nyrkeillä minkä ehtivät: muukalainen päästäkseen ylös, Barrett tainnuttaaksen kiinnisaantia varten. Hetken aikaa hän oli jo voitonriemuinen huomatessaan allaan makaavan miehen (tai raamikkaan naisen) rimpuilun muuttuessa väsyneeksi, kunnes äkkiä tähdet lähtivät lentämään näkökentässä potkun osuessa suoraan alavatsaan. Varmuudessaan Barrett oli unohtanut painaa polvillaan toisen jalkoja maahan, ja huolimattomuus kostautui nyt hänen kaatuessa vuorostaan itse selälleen hankeen henkeään haukkoen. Barrett koitti nousta äkkiä ylös, mutta kova, äkkinäinen kipu oikeassa poskipäässä kertoi nyrkin iskeytyneen siihen aivan kohtalaisella voimalla. Vielä toisen, ja kolmannen. Mies makasi hangessa Randyn haukun ja etääntyvien askelten kaikuessa jomottavassa päässä, ja kun hän sai kammettua itsensä istuma-asentoon, oli tunkeutujasta näkyvillä enää vain kumpareen taakse katoava selkä. Suuttumuksen määrä oli valtava: Barrett ei ollut nähnyt valottomassa metsän mustuudessa toisen kasvoja, oli päästänyt mokoman karkuun ja ottanut vielä itse pataan. Hyvä vuolupuukkokin oli kadonnut, eikä hän ilman valonlähdettä pystynyt paikallistamaan minne se oli lentänyt. Vihaisena ja tappion kokeneena Barrett könysi pystyyn, pudisteli lunta takistaan ja piteli mukavasti turpoavaa silmäkulmaansa. Randy kannoillaan hän käveli särystä huolimatta mökin ympäri, tutkaillen jälkiä. Niitä ei paljoa näkynyt enää siinä vuorokauden hetkessä — viisashan olisi hakenut lampun, mutta päänsä oli yhä pyörällä. Joku oli aivan selvästi yrittänyt päästä sisälle mökkiin, siinä kuitenkaan onnistumatta: hän ei ollut ylettynyt korkealla oleviin ikkunoihin, eikä ollut päässyt oven uusista lukituksista läpi. Hahah! Myöhemmin tupansa lämmössä istuessaan ja kipeitä, turvonneita kasvojaan hoitaen, Barrett teki päätöksen olla sotkematta virkavaltaa asiaan. Hänen tontillaan päti vain korpilaki. Jostakin syystä edellinen murto ja tämänpäiväinen yritys olivat menneet miehen ihon alle, henkilökohtaiseksi. Tämä ratkaistaisiin mies miestä vastaan. ------------------------------------------------------ Ihmettelevät katseet polttelivat Barrettin taluttaessa Smokeytä takaisin pihattoon. Hän tiesi viimeisimpien päivien ajan puskaradion kalkattavan villisti hänen rusikoiduista kasvoistaan, mutta oli jokseenkin tyytyväinen tajutessaan ettei kukaan kehdannut tai uskaltanut tulla kysymään niistä. Barrett sieti paremmin selkänsä takana liikkuvia juoruja kuin joutuvansa kertomaan kasvokkain tapahtuneesta. Turpiin ottaminen oli nimittäin jo vienyt hänen kasvonsa — jokaisella tavalla ymmärrettävänä. Alexiinan kommentti: Huh huh, tästähän äityy vielä aikamoinen soppa! Muistuu mieleen aivan parin vuoden takainen keissi, kun Kitty (typeryyksissään se mokoma heitukka oli iskenyt silmänsä huijariin) piilotteli tallilla ja pihattoladonkin puolella vankilasta vapautettua huumerikollista, Jared Tomfordia. Tämä pidätettiin myöhemmin uudelleen taskuvarkauksien jälkeen, mutta olipa hän ehtinyt meillä salaa oleskelunsa aikana kähveltää muutakin: mm. toimistosta kovalevyjä ja Raicyn uudehkoja, kalliita rakennustyövälineitä.
Mutta kukahan tämä hiippari mahtaa olla ja miten hän ylipäänsä on osannut löytää juuri Barrettin mökille? Ellei kyse tosiaankin ole jostain henkilökohtaisuuksista...
+1 Kuuliaisuuteen Level Up!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Tutustuja
Viestejä: 66
Oma hevonen: Smokey, Ahote
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Barrett on May 25, 2018 19:25:41 GMT
#11 Better late than never Tätä päivää Barrett oli odottanut kuin kuuta nousevaa. Tämä hetki, kun alkukesän linnut laulaa liversivät, ilta-aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, puiden latvat humisivat kevyessä tuulessa, lämpö hiveli ihoa... ja satulan alla oli hiirenharmaa pieni mustangi. Barrett toden totta ratsasti Smokeyllä. Vihdoinkin! Hän nautti jokaisesta hetkestä raihnaisessa allround-satulassa, kuunteli onnellisena nahkan natinaa ja tommy thumb-kuolainten kilinää. Okei, he seisoivat keskellä kenttää, mutta se oli Power Jump-voittoon verrattava suoritus Smokeyltä: ori ei ollut koskaan aiemmin ollut niin rauhallinen ihminen selässään, ja vaikka toiset olisivat vuoden koulutuksen jälkeen jo akateemisten asioiden kimpussa kaikissa kolmissa askellajeissa, niin tässä tapauksessa voimme sanoa että siihen meni VAIN vuosi ettei Barrett lentänyt alas kuin leppäkeihäs yrittäessäänkin päästä selkään. Olihan Smokey alunalkujaan villi rodeoratsu, joten muutos aiempaan oli huima takkutukkaisen orin seisoessa nyt keskellä Orange Woodin kenttää terävät korvat kuuliaisesti ratsastajaa kohden, purematta alaleukaansa lukkoon ja keho rentona. Aaltoileva häntä huiski ötököitä rennonletkeästi, aivan kuin Smokey ei olisi ikinä mitään muuta tehnytkään. Maireampaa hymyä kuin Barrettin huulilla karehtivaa ei löytynyt varmasti koko mantereelta, mikä sekin on jo ilmestyskirjaan verrattava ihme kun tästä miehestä puhutaan. Milloinkohan hän on viimeksi ollut näin onnellinen? Jaa-a, sanoppas se... Koko talvi on tuntunut olleen yhtä suurta vastoinkäymistä koiran kuolemasta turpiin saamiseen, joten edellisestä riemunhetkestä taitaa olla jo aikaa enemmänkin kuin puoli vuotta. Sitä suuremmallakin syyllä Barrett siis tönötti satulassa hölmönä hymyillen, vilkuillen ympärilleen siinä toivossa että joku näkisi tämän historiallisen hetken. Uskoisi että vastoin kaikkia todennäköisyyksiä Smokeystäkin voisi vielä tulla luottoratsu; että orista olisi muuhunkin kuin koiranruoaksi. Kaikki oli sujunut paremmin kuin suunnitellusti, ja Barrett alkoi käymään kunnianhimoiseksi. Mitäköhän tapahtuisi jos hän pyytäisi ratsuaan ottamaan muutaman askeleen eteenpäin? Hyvällä tuurilla Smokey olisi yhdistellyt asioita päässään oikein ja siirtyisi rauhallisesti. Huonolla vastaavalla Barrett löytäisi itsensä syömästä hiekkaa ja he ottaisivat valtavan takapakin koulutuksessa. Mies veti muutaman kerran syvään henkeä, ryhdistäytyi ja otti varmuuden vuoksi oikealla kädellään kiinni satulan kulahtaneesta nupista. Nyt ei nynnyilty! Hän ei käyttänyt pohkeitaan, maiskautti vain niin paineettomasti kuin pystyi. Mitään ei tapahtunut. Barrett kokeili uudestaan, tällä kertaa myös pyytäen ääneen käyntiä. Tuntui pieni nykäisy kun Smokey lähti liikkeelle. Sekunnin sadasosan ajan Barrett oli jo varma lentävänsä alas: hänen palleansa jännittyi ja rystyset kiristyivät. Yhtä nopeasti mies myös rentoutui huomatessaan ettei liikkeellelähtöä seurannutkaan villi pukkilaukka, vaan muutama keinuva ja hivenen epävarma askel. Barrett pyysi helpottuneena Smokeyn pysähtymään, helpottuen vieläkin enemmän orin tehdessä työtä käskettyä ja seisahdettua. "Hyvä! Hieno, loistava poika! Hyvä Smokey!" Barrett kehui nojautuen hieman eteen silittääkseen hevosen kaulaa. Painopisteen muutos sai mustangin notkistamaan selkäänsä ja hivenen jännittymään, jolloin Barrett siirsi itsensä takaisin keskelle satulaa, kehuen vielä kerran ja hypäten nopeasti alas satulasta. Parempi lopettaa nyt kun kaikki vielä sujui: oikeastaan oli ollut vallan typerää pyytää Smokeyltä liikettä näin äkkiä, ilman avustajaa. He olivat kuitenkin selvinneet ja normaalisti niin kärttyisä erakko tunsi itsetuntonsa kasvavan maksimiin: iloisuus suorastaan säteili hänestä. Barrett hyräili itselleen epätavallisen pirteitä kappaleita löysätessään kankaista satulavyötä ja suunnatessaan pieni ori rinnallaan takaisin hoitopaikkaa kohden. Hän olisi voinut vaikka hyppelehtiä! Ensimmäistä kertaa elämässään Barrett myös olisi toivonut törmäävänsä Kittyyn, sillä hän jos kuka olisi osannut iloita Smokeyn edistymisestä — se nainen oli oikea ilopilleri, immuuni herra Quickfortin mökötykselle. Tänään Kitty olisi saanut harvinaisen tilaisuuden nauttia hyväntuulisesta, jopa melkein puheliaasta Barretista. Kohtalon ironiana normaalisti tallilta melkein aina samaan aikaan pyörivä blondi ei juuri nyt paikalla ollut, joten Barrettin oli tyydyttävä häkellyttämään vastaan kävellyt Raicy reippaalla tervehdyksellä ja ilmoittamalla heti perään "ratsastin juuri Smokeyllä!" Sänkipartainen cowboy ei osannut suhtautua äkkinäiseen sosiaalisuuteen muuten kuin tervehtimällä kysymysmerkkipilvi päänsä päällä, ja kun hän lopulta selkeästi tajusi tilanteessa piilevän onnittelun paikan, oli partaposkinen Barrett hevosineen jo poissa. Eräjorma nautti kääntyneistä rooleista, oli hänelläkin välillä oikeus olla onnellinen! Tänään olivat maailmankirjat sekaisin. Alexiinan kommentti: Jes ja hurraa! Upea kuulla, että Smokey on ottanut aimoharppauksen kehityksen tiellään kohti länkkärimaastoratsua! Tästä on hyvä jatkaa! Barrett on - asiasta puheenollen - tervetullut Smokeyn kanssa osallistumaan heinäkuussa pidettävään westernleiriin. Leirisisältöä on mahdollista sopeuttaa ratsukoihin sopivaksi, joten esimerkiksi Smokeyn ollessa vielä liian raaka ratsu, Barrett voi työstää sitä aivan hyvin maasta käsin sekä jatkaa ratsukoulutusta Moton avustamana. Vaikka erakkosielu Bear onkin, tämänkaltainen tehokas paketti voisi tehdä terää ja edistää Smokeyn koulutusta jälleen reippaasti eteenpäin (leiriaitassahan ei todellakaan tarvitse muiden kanssa yöpyä, kerran samassa kylässä asuu ).
Hepat lähtevät taas loman viettoon kesäkuun alusta ja Smokey karauttaa laajoille viheriöille alalaaksoon. Toivottavasti lisävapaus ei nouse entisellä rodeojätkällä hattuun, vaan rentouttaa ja tekee hevoselle hyvää mieltä!
PS. Teethän Barrettista esittelyn Naamakirjaan? Saan sen sitten kätevästi linkitettyä tallin uudistuneelle Maatilan väki -sivulle
PPS. Onneksi olkoon toisestakin seikasta: teillä tulee vuosi Orange Woodissa täyteen!
+5 Kuuliaisuuteen +1 Askellajeihin
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jul 11, 2018 6:28:50 GMT
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Tutustuja
Viestejä: 66
Oma hevonen: Smokey, Ahote
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Barrett on Jul 22, 2018 9:58:35 GMT
#12 Standing still Westernleiri tuli ja meni, eikä Barrett omaksi ihmetyksekseen ollutkaan niin tympääntynyt osallistumisestaan — itse asiassa leirillä oli ollut jopa ihan mukavaa, kuvitelkaas! Oli ollut helpotus ettei kukaan ollut pakottanut Barrettia olemaan sosiaalinen ja harrastamaan niin periamerikkalaista, kepeää small talkia, vaan hän oli saanut lymytä hieman sivussa ja keskittyä Smokeyn tehokoulutukseen ja uuden oppimiseen. Muut osallistujat olivat olleet hienotunteisia mörrimöykkyä kohtaan eivätkä ahdistelleet ukkoraihnaa tuputtamalla seuraansa, mikä varmasti auttoi loppujen lopuksi saamaan Barrettin mukaan jopa leirinuotiolle, vapaaehtoisesti. Tässä porukassa ei tarvinnut miettiä miten kiemurrella. Vaikka viimeisen päivän jälkeen mies olikin palautunut tyytyväisenä kotiin Randallin (joka tietenkin oli leirillä mukana, eihän sitä yksinkään voinut metsään jättää) kanssa, ei hänellä ollut mitään sitä ajatusta vastaan että osallistuisi joskus uudest44aankin vastaavalle. Ehkä yksinoloa osasi arvostaa enemmän, kun välillä joutui olemaan seurassa. Leiri oli tehnyt enimmäkseen hyvää myös Barrettin ja Smokeyn väleille, sillä kaksikko oli viettänyt tavallistakin enemmän aikaa yhdessä, tutustuen aivan uusiin asioihin. Trail-harjoituksia he eivät olleet aiemmin tehneet samalla panostuksella, mutta varmasti jatkossa lainaisivat kyllä tallin kalustoa treenatakseen orhista varmaa ratsua. Moton avustuksella Barrett oli päässyt jopa maastoon mustangin selässä, ja vaikka Smokey olikin ollut Moton käsihevosena niin joka tapauksessa oli suuri edistysaskel että sillä pääsi edes avustettuna ratsastamaan, melkein kuin tavallisella kesyhevosella! Muutamia hepuleita ori oli saanut, mutta kertaakaan ei Barret ottanut tantereeseen kosketusta. Eräänlainen edistysaskel sekin. Ainoastaan join up oli tuottanut pienen harmin. Ei, se onnistui kyllä ihan kirjaopillisesti, ei siinä mitään, hieno suoritus ottaen huomioon ettei Barrett ollut aiemmin join upia tehnyt. Hän ei vain voinut sille mitään että hetkestä jäi enemmän negatiivinen kuin positiivinen viba: Smokey oli alkanut luottamaan häneen, ja nyt hän oli ajanut oria liikkeelle enemmän pedon kuin laumatoverin tavoin, mikä ei ehkä ollut näin jälkikäteen viisas ratkaisu varsinkaan villihevosta kouluttaessa. Smokey oli kyllä lopulta seurannut Barrettia ja pysynyt hänen kanssaan, mutta miehellä oli kutina sen johtuvan vain siitä että hänen perässään tuleminen oli pienempi paha kuin ympyrällä ajettuna juokseminen. Jos hän päästäisi Smokeyn isommassa tilassa irti, se ei takuuvarmasti tahtoisi seurata häntä, yhdistyisihän häneen ikävä kokemus pienessä tilassa jahdistamisesta. Ajatus vaivasi Barrettia niin paljon, että hänen oli pakko nähdä oliko paha aavistus oikeassa. Niinpä heti leirin jälkeisenä päivänä Barrett palasi tuttuun tapaansa iltamyöhäisellä tallille, rauhan jo laskeuduttua tiluksille. Aurinko pilkotti vielä vaivoin puiden takaa, maalaten maalausmaisia pilviä pastellinsävyiselle taivaalle. Smokey noteerasi saapuneen ihmisen pihatossa, ei paennut muttei tullut vastaakaan. Barrett oli nyt tavallistakin herkempi noteeraamaan orin pienet eleet: sen korvat olivat kuuliaisesti miestä kohden, mutta alalinja ja -leuka kireinä, silmät hieman pälyillen kun karheat kädet sovittivat narupäitsiä päähän. Barrett johdatti Smokeyn suoraan kentälle, jossa hän ensin kierteli ja kaarteli ristiin rastiin orin kävellessä löysällä narulla perässä. Mustangi pysähtyi mukisematta aina käsittelijänsä vierelle, väisti pyynnöstä, jätti omaa tilaa. Lupaavaa, mutta jokin silti kaihersi Barrettia: Smokey tuntui tekevän kaiken vain siksi, että sen oli pakko. Mutta oliko sen? Oliko Barrett antanut hevoselle sellaisen kuvan? Oli totuuden hetki. Parkkiintuneet sormet napsauttivat narun irti päitsistä. Hetken mies ja hevonen katselivat toisiaan, Smokey ei tuntunut tajuavan olevansa irti. Barrett veti henkeä, piti hengityksensä rytmin tietoisesti tasaisena, rauhallisena, kääntyi ja lähti kävelemään pois. Hän ei voinut kääntyä katsomaan seurasiko hevonen, mutta askeleita ei ainakaan kuulunut, eikä hevosesta huokuvaa energiaa: vilkaistessaan olkansa yli Barrett joutui myöntämään tappionsa, sillä Smokey seisoi yhä paikallaan, keskittyen mieluummin haistelemaan hiekkaa kuin kävelemään stetsonipään mukana. "Smokey!" Barrett kutsui sormiaan napsauttaen, saaden vastaukseksi vain nopean katseen jonka jälkeen ori jatkoi nuuskimista. Turhautuminen oli nyt vain nieltävä... Barrett jatkoi kentällä kävelyä, potki hiekkaa, jäi mukamas kaivelemaan jotain, loi silloin tällöin vilkaisuja hevoseen ja varovaisesti kutsuikin tuota. Kaikki tuo ilman reaktiota: Smokeytä ei vähempää olisi voinut kiinnostaa! Ori lähti kyllä muutaman minuutin kuopsuteltuaan liikkeelle, mutta vain tutkiakseen muita hyviä hajuja ja mennäkseen katselemaan mitä kentän laidalta näkyi. Ihminen oli hänelle kuin ilmaa. Antoihan mustangi nätisti taas kiinni, harjata ja viedä takaisin pihattoon, mutta nyt Barrett sen tiesi että vain koska ori ajatteli hänen olevan pakollinen paha elämässään, pakollinen paha josta pääsi parhaiten eroon olemalla sopivasti avuttoman kuuliainen. Tulos oli masentava, mutta tulipahan selvitettyä. Sitä paitsi nyt Barrett tiesi että ongelma oli todellinen, eli siis myös täysin korjattavissa. Dodgen lava-auton pärähtäessä käyntiin kesäiltaisella parkkipaikalla Barrettin pää oli jo täynnä harjoituksia, joilla muuttaisi Smokeyn käsityksen hänestä. Ratsukoulutus saisi nyt luvan jäädä hetkeksi. Alexiinan kommentti: Hyvä, ettei Barrett saanut traumoja leiristä, vaan koki sen mukavana kokemuksena! Harmin paikka, etten itse omilta kiireiltä ehtinyt niin paljon mukaan ja seuraamaan leiriläisten hienoja hetkiä kuin olisin halunnut, sillä Power Jumpin valmistelut vievät tällä hetkellä niin ison lohkareen kaikesta ajastani muiden velvollisuuksien ohella.
Motoa lainatakseni: "Join Up ei ole itsestäänselvyys, eikä sovi jokaiselle hevoselle tai jokaiselle ihmiselle. Herkät hevoset voivat ottaa kokemuksen itseensä ja näiden kanssa join uppia sellaisenaan, kuin se yleensä tehdään, ei suositella harjoiteltavaksi. NHB:seen kuuluva luottamusharjoitus, jota leirillä myös tehtiin, on lähestymistavassaan hevosen kanssa huomattavasti hienovaraisempi ja pehmeämpi, sillä siinä hevosta ei ajeta, vaan sen annetaan tulla luokse omalla ajallaan ja painollaan. Tätä kutsutaan passiiviseksi join upiksi, kun perinteinen join up taas on aktiivinen. On kiinni hevosen persoonasta ja molempien yhteisharmoniasta sekä energioista, kumpi tavoista on tehokkaampi. Aina hevosen kanssa harjoitellessa - oli se sitten mitä tahansa - on kuunneltava hevosen antamia viestejä ja merkkejä."
Hienoa maisema- ja tunnelmakuvausta tässä tarinassa - sydäntä riipaiseva tarina! Jaksan silti vakaasti uskoa, että Barrett ja Smokey löytävät vielä yhteisen sävelen ilman ajatustakaan minkäänlaisesta pakosta.
+5 HP +10% Luottamus
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Tutustuja
Viestejä: 66
Oma hevonen: Smokey, Ahote
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Barrett on Jul 29, 2018 19:51:39 GMT
#13 Nice to meet you mr. White Kaksi parkkiintunutta kättä kohtasivat kätelläkseen. Puristus oli kummallakin jämerä ja karhea, kovettumat ja ahavoitumat hiertyivät vastakkain. Stetsonipäiset miehet katsoivat toisiaan lieriensä uumenista, ottivat katseillaan mittaa ja järjestelivät mielikuviaan uusiksi. Clave White ja Barrett Quickfort kohtasivat viimeinkin. Barrett oli saanut kuulla vasta Power Jumpin avajaisaamuna Claven saapuvan mukaan autonkuljettajan roolissa — tai siis saapuneen, sillä Latvianjoukko oli ilmestynyt kisapaikalle jo edellisenä iltana. Olihan Clave toki koittanut Barrettille soittaa, mutta kukaan ei ollut vastannut — ihmekös tuo kun Barrett mieluisasti aina "unohti" kännykän autoonsa... Kun mies oli lauantaiaamuna tullut harjoittamaan Smokeytä ennen kisahulinoiden alkamista, oli Alexiina juossut hänet kiinni. "Etkös sinä työskennellytkin Clavelle? Clave Whitelle? Hän on täällä Zenin ratsukon mukana ja tahtoisi kuulemma tavata sinut" vaaleaverikkö lausahti ja viittoi havainnollistavasti traileriparkkia kohden. Barrett oli hämmentynyt: on kuin onkin näköjään mahdollista ilmestyä valtameren takaa yllätyksenä. "Mene etsimään hänet, äsken Zeniläiset olivat ainakin vielä autollaan" Alexiina huikkasi ja jatkoi puolijuosten matkaansa kohti kiireisen aamun uusia seikkailuja. Tässä he nyt sitten olivat, samalla tontilla, aussi ja jenkki, kuin kaksi marjaa mutta eri ulottuvuuksista. Clave oli rennosta tyylistään huolimatta huoliteltu, siisti, varmasti monen naisen silmiin jopa komea. Stetsoni oli putipuhdas ja symmetrinen, hiukset leikattu, kasvoja verhoava huivi tahraton ja sen alla varmasti ajeltu ja kölninvedellä huuhdottu leuka. Kaikki miehessä vahvisti sitä Barrettin tietämää seikkaa, millaisella ökytallilla tuo oikein työskenteli. Hän itse sen sijaan oli resuinen, likaisissa vaatteissa ja koinsyömä hattu päässään, kasvot päivien lian peitossa ja jo hivenen harmaata pilkahtelevat ruskeat hiukset takkuisena myttynä. Partakin rehotti länteen ja itään, eikä partavedestä ollut tietoakaan: sen sijaan Barrettin lian ja luonnon aromien lisäksi häivähti hengityksessä vanha kahvi ja viski. Joo, eilisilta meni kotomökissä rattoisasti. Jos hän olisi tiennyt (eli siis seurannut kännykkäänsä...) tapaavansa työnantajansa, hän olisi ehkä osannut panostaa hieman ulkonäköönsä. No, ainakin hän oli rehellisesti mitä oli. Clave kuitenkin peitti inhotuksensa hyvin mikäli niin tunsi, sillä keskustelu hänen kanssaan kävi niin luontevasti kuin erakkoluontoisen Barrettin seurassa ikinä pystyi. "Tahdot varmasti tavata Smokeyn?" kuului kysymys vahvalla amerikkalaisella aksentilla. Totta kai Clave tahtoisi, olihan Smokey hänen hevosensa. Barrett tunsi pistoksen sydämessään ajatustensa päästessä kohtaan 'hänen hevosensa'. Miehet kävelivät rinta rinnan kohti Alalaakson laidunta, jossa poikajoukko sai viettää onnellisia kesäpäiviä. Smokey oli lähinnä porttia ja kohotti katseensa ruohikosta heti nähdessään tulijat, jääden epäröiden pyörittämään korviaan ja miettimään seuraavaa liikettään. Partajere tiesi yleensä herkkuja ja rapsutuksia vaikka ihan ihme juttuja pistikin tekemään, mutta kuka tuo huivinaama oli? "Se on hieman epäileväinen vieraista, villihevoset, you know," Barrett sanoi vihjaten samalla kuinka Claven olisi parasta odottaa portilla hänen ottaessa kontaktia villioriiseen. Mies myhäili partaansa: olkoot toinen kuinka virallinen omistaja tahansa, niin häneen Smokey kuitenkin luotti, ei tuohon vieraaseen mieheen joka itseään isännäksi muka kutsui. Tai oikeastaan ei edes kutsunut, mutta Barrett herkutteli tilanteella. Hän piti huolen että Clave näki kuinka hyvin Smokey antoi pukea narupäitset päähänsä, ja kuinka auliisti se seurasi löysällä narulla pois laitumelta, aina hoitopuomille saakka. Kaikki vieraat hevoset, ihmiset, uudet hajut ja hälinä saivat Smokeyn hämmentymään, mutta kaikesta huolimatta se käyttäytyi kiitettävän hyvin: vain muutama kimeä hirnahdus ja steppiaskel, se oli siinä. Barrett oli pakahtua ylpeydestä, mistä seurasi vallan kummallisia sivuoireita... Erakosta alkoi kehittymään vallan puhelias hänen päästyään vauhtiin Smokeystä puhuessaan ja kehuessaan. Olihan hän muistanut kuukausiraporttinsa aina antaa Smokeyn edistymisestä ja elämästä, mutta nyt päästessään aivan livenä esittelemään työnsä tulosta hän suorastaan innostui. Istuessaan myöhemmin kisakatsomossa Zenin väen kanssa Barrett huomasi kaksi huomionarvoista seikkaa hänen ja Smokeyn suhteesta. Ensinnäkin hän oli todella, siis todella, ylpeä siitä miten on orin kanssa edennyt ja millaisen suhteen hän on hevoseen onnistunut luomaan. Toisekseen hän huomasi eläneensä jonkinmoisessa kuplassa jossa Smokey oli ollut hänen hevosensa, ja kun tänään oikea omistaja olikin paikalla, tunsi Barrett itsensä jollakin kummallisella tavalla syrjäytetyksi. Mies ymmärsi tunteensa muttei hyväksynyt sitä, sillä Clave oli antanut hänelle kaiken kunnian Smokeyn hyvästä käytöksestä ja kehunut heidän yhteistyötään. Kehut lämmittivät mieltä, kuten myös lupaus siitä kuinka Barrettin huomaan Smokeyn uskaltaisi jättää vastaisuudessakin, joten miksi ihmeessä hän tunsi olonsa uhatuksi, toissijaiseksi? Piristyäkseen Barrettin oli vielä kerran käännyttävä keskustelemaan Iivarin puoleen nähdäkseen kuinka siloiteltu eurooppalaisdandy nyrpisti nenäänsä haistaessaan eräjormasta lemahtavan hien, lian ja viskin. Ei sittenkään mikään huono päivä. Alexiinan kommentti: Erittäin mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu tarina! Tykkään myös todella paljon otsikoinneistasi! Tuntui oleelliselta sykäykseltä taas eteenpäin, kun Bear ja Clave vihdoin tapasivat naamatusten - ja miten elävästi olitkaan kuvannut tuon kohtauksen! Mutta väistämättä herää kysymys, mitä Barrett mahtaa tehdä sitten, kun Smokeyn kanssa on kaikki taputeltu juurtajaksain? Matkaako orhi "isäntänsä" maahan ja millainen tulevaisuus sitä siellä mahtaa entisenä rodeoratsuna odottaa?
+2 HP
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Tutustuja
Viestejä: 66
Oma hevonen: Smokey, Ahote
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Barrett on Sept 28, 2018 7:21:19 GMT
#14 Nope, nope, nope! Kuulasta syysilmaa särki hiekkapilvi. Orange Woodin kentällä oli rodeoshow käynnissä, tosin varsin yksipuolinen sellainen, cowboy kun oli jo aikaa sitten lentänyt maankamaralle. Hän katsoi käsiään pyyhkien kirjavan orin pomppimista pitkin areenaa, humpsutti hiekat hatustaan ja mutristi huuliaan. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun hän tippui satulasta, ei ollut oikeastaan edes ensimmäinen kerta tänään. Eikä varmasti myöskään viimeinen... Barrettia nyppi sillä hetkellä tuo saamarin hevonen enemmän kuin ikinä ennen. He olivat edistyneet ihan mukavasti, hiljaa mutta kumminkin eteenpäin, kunnes tänään orin päässä oli joku nappi painunut pohjaan ja sitten mentiin! Smokey oli äkkiarvaamatta lähtenyt painamaan tuhatta ja sataa pukkien saattelemana, kiersi monta kierrosta kenttää ympäri Barrett satulannupissa kiinni roikkuen. Hän oli jo ollut voitonriemuinen — etpäs saakaan minua täältä alas! — kun Smokey oli varoittamatta loikannut aivan yläpystyyn heti pukin jälkeen. Ratsastaja ei ollut mitenkään voinut varautua moiseen eikä ollut ehtinyt edes miettimään painopisteen siirtoa edemmäs, kun hän oli jo suu täynnä hiekkaa maassa makaamassa. Smokey rauhoittui syömään kentän aidan ali pakkasen palelluttamia ruohonkorsia, Barrett otti näennäisen rauhoittuneen ratsun kiinni ja kiipesi takaisin selkään. Ja taas mentiin! Tällä kertaa ei edes kierros ehtinyt täyttyä kun "äh!" seurasi tumpsahdusta. Joten tässä sitä nyt oltiin, seisottiin kentällä tumput suorana odottamassa että mustangi saisi tanssinsa päätökseen, niin että voitaisiin taas palata rodeon pariin. Barrett ei voinut käsittää mikä oli Smokeyn päässä naksahtanut, sillä tähän asti he olivat voineet käynnissä kulkea ihan hyvin ilman apukäsiä, harjoitella pysähdyksiä ja käännöksiä. Nyt tuntui kuin he olisivat palanneet takaisin alkupisteeseen villihevosvaiheeseen. Oliko Smokey säikähtänyt jotain, vai oliko jokin varuste nipistänyt? Joka tapauksessa selkään Barrettin oli vielä kiivettävä ehkäistäkseen tulevia haasteita — ei sillä etteikö niitä muutenkin varmasti riittäisi. Lopulta Smokey rauhoittui ja meni taas kaivelemaan säälittäviä ruohotupsuja aidan ali. Se antoi Barrettin kävellä luokseen ja ottaa ohjat käsiin, mulkoili hieman sivusilmällä mutta ei kavahdellut enää. Hermostunut pärskähdys pääsi vaaleasta turvasta. Ei hyvä. "Siedä minua vielä hetki, jooko?" Barrett pyysi rapsuttaessaan orin säkää. Hän hetken aikaa antoi Smokeyn syödä ja tasoittaa fiilistään ennen kuin asetti jalkansa jalustimeen, lausui mielessä viimeisen rukouksensa ja hyppäsi satulaan. Smokey värähti, mutta laski pian päänsä syödäkseen lisää. Pään liikkeet olivat hermostuneet, mutta oli silti hyvä merkki että ori uskaltautui syömään Barrett selässään: siitä ongelma siis ei ollut ainakaan kokonaan kiinni. Mies ei lähtenyt uhmaamaan kohtaloaan, vaan istuttuaan hetken satulassa Smokeyn ollessa paikallaan hän hyppäsi takaisin alas. Parempaa ei sillä hetkellä viitsinyt lähteä etsimään, tärkeintä oli että hän oli mennyt takaisin satulaan ja tullut alas omatoimisesti. Viimeisenä hän tahtoisi antaa Smokeylle kuvan, että riehumalla pääsisi ratsastajasta eroon. Pettyneenä sekä itseensä että ratsuunsa Barrett lähti taluttamaan näennäisen talttuneen näköistä villikkoaan takaisin pihaa kohden. Tämä ei jäänyt tähän. Alexiinan kommentti: Haaste suoritettu! Osoittautuikohan Smokey vaikeammaksi tapaukseksi, kuin Barrett ensi alkuun kuvittelikaan? Mitäköhän tästä eteenpäin kannattaisi sen suhteen oikein tehdä? Kitty raportoi, että Smokey on ollut tavallista hermostuneemman oloinen myös pihatossa. Olisikohan eläinlääkärin syytä tutkia sen kuntoa ja vointia hieman?
Kiva dynaaminen piirros minitarinan kuvituksena!
Huomasitko muuten viestini koskien Honeytä?
+ 3 HP
|
|