katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346 
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 27, 2015 14:59:21 GMT
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 27, 2015 15:10:05 GMT
Uusia kasvoja
31.7.2012
Dewn oli juuri lapioimassa lantaa Fifin karsinasta kottikärryihin, kun hänen äitinsä ja siskonsa tulivat talliin. Heidän perässään käveli hurjan pitkä tummaihoinen afrotukkainen mies railakkaan vihreässä kauluspaidassa ja tyköistuvissa purppuraisissa ratsastushousuissa. Lotte ylti miestä tuskin hartiaan.
Äiti pysähtyi karsinan kohdalla. ”Tässä on poikani Dewn.”
Dewn astui käytävälle tervehtimään kiusallisen tietoisena tuhruisesta naamastaan. Tumma mies oli uteliaan ja kiinnostuneen näköinen ja hymyili ystävällisesti niin, että kasvoja valaisi leveä valkoinen hammasrivi. Hän puristi Dewnin kättä.
”Tässä on—öh”, Alexiina vaikeni kesken kaiken vähän nolona ja kääntyi katsomaan miestä. ”Anteeksi, en millään—”
”Ei se mitaan. Mtootoozehlee Hotch”, mies sanoi hyvin syvällä ja miellyttävällä äänellä jotakin siansaksalta kuulostavaa.
Mies nauroi Dewnin hämmentyneelle ilmeelle. Nauru oli herskyväistä ja tarttuvaa.
”Mthuthuzeli”, mies sanoi hitaammin ja selkeämmin. ”Pelkka Moto riittaa.”
”Hauska tutustua”, Dewn nyökkäsi.
”Mthh… Mthu... Moto on Charlotten uusi valmentaja”, äiti kertoi. Dewn katsahti Lotteen, joka seisoi taka-alalla. Tämän ilmeestä oli vaikea tulkita oliko se innostunut vai hieman kauhistunut, kun hän vilkuili tallin kattoparruja kohti kohoamaan suureen lihaksikkaaseen mieheen. Äidin toiminta oli ollut sangen ripeää.
He siirtyivät Lunan karsinalle ja Alexiina avasi säpin työntäen oven auki näyttääkseen Lotten ratsun Motolle. Dewn jatkoi lannan lapioimista. Kun hän palasi lantalasta tyhjättyään kuorman, Moto seisoi Lunan karsinan oviaukossa katselemassa ja juttelemassa samaan aikaan, kun Lotte harjasi poniaan.
”Dewn—hakisitko Lunan varusteet?” äiti pyysi.
Dewn kääntyi kannoillaan ja palasi talliin. Satulahuoneessa istuivat Gillian ja toinen niistä tytöistä, se vaaleanpitkähiuksinen, jotka olivat Lotten ystäviä.
”Moi!” Charlotten ystävätär henkäisi heti ja haroi vaaleita hiuksiaan korvan taakse. Dewn nyökkäsi hämmentyneesti, ja Lotten ystävä virnisti hermostuneesti. Dewn otti Lunan suitset ja satulan telineestään ja hänellä oli niskassa epämukava tunne, että häntä katseltiin kiinteästi.
”Joko se Lotten valmentaja saapui?” Gillian kysyi puhdistaessaan karvoja hevosten harjoista.
”Jep. Hämmentävä kaveri”, Dewn virkkoi. ”He ovat nyt menossa kentälle.”
”Täytyy tulla katsomaan”, Gillian sanoi ja levitti harjat penkille. ”Emma, tuletko sinäkin?”
He seurasivat Dewnin perässä takaisin Lunan luo. Moto neuvoi juuri, että ponia kannatti hieroa korvanpäistä silloin, kun sitä hermostutti. Dewn ojensi satulaa ja Lotte tarttui siihen. Äiti oli aikeissa auttaa varustamisessa ja otti suitset, mutta Moto kohotti kättään ja sanoi lempeästi: ”Annetaan hänen itse varustaa.”
Siskoparkaa taisi jännittää, kun kaikki tuijottivat hänen puuhailuaan vierestä. Hän remmitti suitset tutisevin sormin mahdollisimman nopsaan, iski kypärän päähänsä, kiinni hihnan ja tarttui ohjiin. Dewn ja Emma väistivät pois tieltä, kun Lotte talutti pienen poninsa käytävälle ja ulos tallista. Moto ja äiti seurasivat perässä, samoin he muut vanavedessä.
”Minäkin haluan oman ponin ja valmentajan”, Dewn kuuli Emman sanovan Gillianille. ”Kyllä Lotten kelpaa.”
Dewniä olisi kiinnostanut jäädä seuraamaan uuden valmentajan opetustyyliä, mutta hänellä oli niin likainen olo, että hänen oli aivan pakko mennä suihkuun. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 27, 2015 15:26:39 GMT
Hexenfilantrophen paukahdus
7.8.2012
Sinä aamuna Raicy Center nähtiin epätavallisen hyväntuulisena. Hän toivotti jokaiselle vastaantulijalle hyvää huomenta reippaasti eikä lyhykäiseen koruttomaan tapaansa. Hän ravasi tallissa kiihkeässä vireessä tarkistamassa Freund Hexenschussin vanhan karsinan toistuvasti, että se oli varmasti huippukunnossa ja valmiina vastaanottamaan uuden asukkaan. Hänen kuultiin jopa viheltelevän hilpeästi rehuhuoneessa, mikä jo sinällään oli erittäin harvinaista hänen suustaan.
”Isä on niin hyvällä tuulella”, Charlotte hymyili. Moto katseli ystävällisen huvittunut ilme kasvoillaan kuinka Raicy harppoi tallikäytävän yli sylissään kasa likaisia huopia. ”Hänen hevosensa tulee tänään. Se on Samun jälkeläinen, eikä isä malta odottaa pääsevänsä kouluttamaan sitä.”
”Kuinka mukavaa”, Moto myönsi.
Dewn kuunteli heidän keskusteluaan tyhjän karsinan toisella puolella pesten Fifin ruokakippoa. Hän halusi saada tallityönsä tehtyä ennen kuin Kitty nousisi Fifin selkään. Alexiina oli nyt ratsastanut ruunalla ja pienistä säpsähtelyistä ja kireydestä huolimatta se oli sujunut ihan hyvin. Osittain Dewniä ilahdutti nähdä hänen hevosensa edistyvän ja pääsevän peloistaan, mutta samalla häntä hieman suretti ja huoletti: hänen oma edistymisensä oli tyrehtynyt eikä hän löytänyt itsestään enää oikein intoakaan pyrkiä uutterasti takaisin satulaan. Toisaalta hän olisi kuollakseen halunnut olla se, joka ratsastaisi Fifillä ensimmäisenä, ja nyt hän ei voinut olla miettimättä, että oli ehkä hitusen katkera ja kateellinen niille, jotka saisivat ratsastaa hänen hevosellaan. Jonkunhan täytyi huolehtia ruunan liikutuksesta selästä käsin, jos hän ei voinut, mutta se sai hänet silti vähän synkäksi. Max tietysti varmaan haluaisi alkaa ratsastaa sillä taas, kun olisi varma, että Fifi olisi turvallinen...
Dewn nosti kätensä pois kiposta ja pyöräytti harteitaan. Siitä hänen mieleensä tulikin, ettei ollut nähnyt Maxia hetkeen. Ei sen jälkeen, kun Dewn oli joutunut tokaisemaan tälle, ettei Dewnin äiti antanut Maxin nousta ensimmäisenä Fifin satulaan ja, että tämä voisi jättää Dewnin jo rauhaan... No, ainakin hän oli ottanut Dewnin sanat kerrankin tosissaan.
Käytävältä kuului kopinaa, kun Lotte talutti Lunan ulos karsinasta. Sillä ei ollut satulaa ja kapsoniin oli kiinnitetty juoksutusliina. Moto tuli heti heidän perässään ja he katosivat ulos. Dewn huokaisi, otti keppinsä nojalta vasten karsinan seinää ja astui ulos.
Alexiina tuli sisään pääovista taluttaen löyhien ohjien perässä komeaa oranssinrautiasta hevostaan Buukia. Sen sinisten silmien katse porautui Dewniin ennen kuin Alexiina käännytti sen karsinassaan ympäri. Dewn meni seisomaan suuaukolle.
”Buuki hyppäsi todella hyvin tänään, olen oikein—hei, mitä nyt?” äiti kysäisi olkansa yli huomattuaan Dewnin totisen ilmeen, availlessaan samalla poskihihnan lukkoa Buukin jauhaessa suupielet vaahdossa kuolaimiaan. Tietämättä itsekään miksi, Dewnin silmiä alkoi poltella. Hän nieleksi, poskia kuumotti häpeästä ja hän puristi lujemmin keppiään. Alexiina veti suitset Buukin korkealla kääntyilevien korvien yli ja tämä tipautti kuolaiset kuolaimet suustaan avokämmenelle. Äiti kääntyi ja tyyni ilme vaihtui huolestuneeksi, kun hän katsoi Dewniä uudestaan. ”Dewn? Mikä hätänä?”
”Ei... ei mikään.” Dewn ravisti päätään. ”En tiedä, meni roska silmään.” Hän hieroi oikeaa silmäänsä etusormellaan. Alexiina katsoi häntä otsa rypyssä hetken ja ojensi sitten suitset, näyttäen edelleen epäileväisen huolestuneelta. Dewn otti kiinni niskahihnasta.
”Kuule—olen miettinyt vähän ohjelmaa syntymäpäiväviikonlopuksesi”, Alexiina sanoi kepeällä äänellä. ”Mitä sanoisit leikkimielisistä estekilpailuista? Ihan sellaiset pienet vain… Lotten ystävät voisivat ainakin osallistua, samoin Gillian... ja voisit kysyä siltä uudelta ystävältäsi, jos hän vaikka haluaisi—”
”Miltä uudelta ystävältä?” Dewn keskeytti enempiä ajattelematta. Hänen vatsassaan velloi. Melkein tasan kaksi vuotta sitten, kun hän täytti kahdeksantoista, oli hän saanut vanhemmiltaan Sonata AQUA:n syntymäpäivälahjaksi. Sen muistaminen teki Dewnin olon jälleen kerran huonovointiseksi.
Alexiina hääräsi vielä Buukin ympärillä. ”No, siltä tummatukkaiselta, jonka olen nähnyt sinun ja Fifin seurassa.”
”Erh... ei me...”, Dewn mutisi. ”Joo. Joo, voin kysyä. En vain ole nähnyt häntä hetkeen.”
”Onhan tässä omia kiireitä itse kullakin”, Alexiina totesi leppoisasti riisuessaan Buukia satulasta. Ori luimisti korviaan ja sen rävähtämätön, tuijottava katse tarkkaili yhä Dewniä. Dewn mumisi jotain myöntävää, vaikka miettien asiaa enemmän, Max kyllä oli ollut hyvin tiiviisti Kings Roadissa viimeiset kuukaudet likimain joka päivä. Nyt häntä ei ollut näkynyt yli viikkoon — vaikka eihän se toisaalta niin pitkä aika kai ollut... Kai hänelläkin sitten oli jokin omakin elämä... Dewn vain oli jotenkin alitajuisesti alkanut jo olettaa, että tuo perskärpänen heidän perässään oli kaikki, mitä oli... Eikö Dewn ollut juuri viime kerralla tivannutkin Maxilta syytä nuohoamiseensa? Ja eikö Dewn ollutkin taas muistuttanut, etteivät he edelleenkään olleet ystäviä?
Dewn ei ollut edes aivan varma miksi häntä nyt yhtäkkiä kiinnosti Maxin poissaolo niinkin paljon, että uhrasi tälle jo muutenkin murheita täynnä olevasta päästään yhtään sen enempää tilaa. Minkä vuoksi hän tuntui pohtivan tuon hiipparin ajatuksenjuoksua useammin kuin oli ehkä suotavaa...? Siitä pojasta ei olisi saanut selvää, vaikka olisi kuinka yrittänyt, joten parasta oli vain antaa olla ja nauttia harvinaisesta kaksinoloajasta Fifin kanssa. Sitähän Dewn oli halunnut.
Tai ainakin melkein kaksin.
”Moi, joko Fifi on varusteissa?” Kitty ilmestyi kuin taikaiskusta Dewnin olan taakse, kun tämä huuhtoi Buukin kuolaimia haalealla vedellä lavuaarilla ja yritti hinkata kovettuneita ruohotahroja irti metallista.
”Ei, se on vielä laitumella.”
”No mitä se vielä siellä! Enkö sanonut tulevani neljäksi?”
”Et, sanoit, että joskus kahden jälkeen...”
Kitty nauroi olkiaan kohauttaen. ”Jaah, mutta kello neljähän on kello kahden jälkeen, eikös?”
He menivät yhdessä hakemaan ruunaa laitumelta ja varustivat sen sitten tallin takana hoitokatoksen alla. Kentän muurin takaa kuului pärskähdyksiä ja Moton ohjeistusta, kun tämä juoksutti Lunaa liinassa ja Lotte istui ilman satulaa selässä ’syvemmän istunnan hakemisessa’.
”Kuule, mitä toivoisit lahjaksi?” Kitty kysyi varoittamatta tultuaan takaisin satulahuoneesta käsivarsillaan sekä Fifin satula, että suitset. ”Tai ei mitään ihmeellistä toivottavasti, minulla ei oikein ole hajua mitä—”
”Ei sinun tarvitse ostaa minulle yhtään mitään”, Dewn ehätti tokaisemaan ja hänen niskaansa kuumotti aavistuksen.
”Ei tässä tarvitsemisesta olekaan kysymys, vaan siitä, että minä haluan hankkia sinulle jotain.”
”Ihan totta”, Dewn intti ottaen Fifin turkoosin satulahuovan ja asetteli sen hyvin huolellisesti ruunan selkään. Kitty antoi sen haistaa pitkään satulaa ja suitsia.
”Ei varmaan myöskään mitään hevoskamaa...”, Kitty jatkoi piittaamatta Dewnin vaivaantuneisuudesta, ”tai kun sitä teillä on kyllä ihan riittämiin, vai mitä?”
Tallin etupuolelta kuului äkkiä kamala pamaus, jonka seurauksena sydän jätti yhden lyönnin välistä säikähdyksestä. Fifi järkyttyi niin, että ponnisti hieman takajaloilleen ja Dewn kompastui taaksepäin, lyöden kyynärpäänsä ikävästi kiviseinään. Tallista kuului pelästynyttä hirnuntaa ja kolinaa muiden hevosten säikähdettyä, ja Jujen haukuntaa sekä kovaäänistä kiroamista.
”Tsot, tsot, tsoo! Pruut!” Kitty nosti satulaa korkeammalle eteensä, jottei Fifi olisi jääräpäissään rynninyt hänen ylitseen. Dewn hapuili nopeasti kepin takaisin käteensä ja irrottautui seinästä. Ruunan silmät pyörivät ja se näytti vauhkolta, kun se nosteli etujalkojaan, kuin niitä olisi poltellut.
Dewnin kurkkua kuristi ja häntä pyörrytti ja häneen iski valtava tarve päästä nopeasti pois. Hän töytäisi Kittyä tieltään ja änkesi katoksen alta kauemmas, jotta saattoi taas hengittää.
Kitty astui sivuun nykien narusta, rauhoitellen Fifiä äänellään. Dewn painoi toisen kämmenen otsalleen ja puristi silmänsä kiinni. Hänen näkökentässään vilisi värikkäitä pilkkuja. Hänen sydämensä hakkasi nopeampaa, kuin olisi ollut tilanteeseen nähden tarve ja hän huomasi jalkojensa vapisevan. Se ei kuitenkaan johtunut äänen aiheuttamasta säikähdyksestä — mikä ikinä se sitten oli ollutkin — vaan jostain aivan muusta.
”Mikähän se oli — Dewn?”
Dewn laski käden nopeasti kasvoiltaan ja taiteili niille normaalin ilmeen. ”Menen katsomaan”, hän sanoi päästäkseen pois Kittyn silmistä ja kiiruhti kiertämään tallin niin nopeasti, kuin suinkin.
Tallipihaan tulevalla hiekkatiellä seisoi höyryä etupeltinsä alta tupruttava likaisenharmaa auto. Sen perässä oli vinoon jäänyt hevostraileri, josta kuului hermostunutta kolinaa, kopinaa ja hirnahduksia. Kuskin ovi oli auki ja konepellin edessä seisoi vieras mies käsi tuskastuneena lippalakin alla. Raicy ja Alexiina olivat molemmat myös auton luona.
”Hiivatti, kyllä kävi rähmä mäihä”, Dewn kuuli miehen sanovan pahoittelevasti. ”Siihen sammui, että pamahti.”
”Sitä kyllä vähän hätkähti”, Alexiina sanoi. Mies mutisi jotain. Dewn tuli lähemmäs.
”Ei se siitä nyt kyllä mihinkään hetkeen liiku.”
”Otetaan se nyt edes ulos sieltä, ei ole kiva seisoa ahtaasti turhautuneena!” Alexiina huolehti, kun trailerista kuului kova paukahdus. Dewn pysähtyi äitinsä viereen, kun Raicy ja autonkuljettaja lampsivat trailerin luokse.
”Auto meni rikki”, Alexiina selitti tarpeettomasti. ”Isän uusi hevonen sitten saapui oikein paukkuen ja pamahdellen.”
Hetken kuluttua myös Charlotte ja Moto tulivat tallin etupihalle katsomaan mitä tapahtui. Lotten housut olivat pölyssä, joten hän oli takuuvarmasti pudonnut selästä; ehkä Lunan pelästyessä niin kuin Fifi. Siitä Dewn tajusi äkkiä palata takaisin harjakatoksen luo tallin taakse. Kitty oli jo sillä välin varustanut Fifin valmiiksi ja veti juuri kevyitä ratsastushansikkaita käteensä, kun Dewn tuli heidän luokseen.
”Isän hevonen tuli ja auto meni rikki”, hän sanoi.
Kitty kohotteli kulmiaan. ”Joko ne ottivat sen ulos?”
”Parhaillaan.”
Kitty kurotti kaulaansa. ”Mennään sitten, haluan nähdä.”
He taluttivat Fifin etupihalle. Se oli edelleen säpsy ja nyökkäili päällään eikä ollut heti tulla heidän perässään. Kitty sai maanitella sitä hetken, mutta se asteli eteenpäin vasta, kun Dewnkin pyysi sitä.
Kaukaa he katselivat miten ruunikonkiiltävä nuori koikkakoipinen ravuri talutettiin auton viertä ja se pyöri vilkkaasti puolikehää riimunnarun päässä korvat höröllä. Raicy jutteli miehen kanssa ja taputteli hevosta, ja Alexiina seisoi sivummalla leveästi hymyillen.
Uusi hevonen hirnui kirpakasti Fifille. Ruuna muljautti silmiään ja ynähti kalseasti.
”Tuo oli aika tyly tervehdys uudelle tulokkaalle”, Kitty huomautti ja sai pidellä lujasti kiinni, kun Fifi alkoi taas nyppiä ohjista. ”Tiedätkö”, hän lisäsi Dewnille, ”Fifillä meni nyt jotenkin plasmat sekaisin siitä paukusta, ettei kyllä ole mitään järkeä lähteä ratsuttamaan sitä näin vauhkona. Tulee vain harmia.” Hän horjahti eteenpäin ruunan kiskaisusta. ”Taidan vain taluttaa sitä vähän tuolla kauempana varusteissa, jos se rauhoittuisi... kokeillaan huomenna uudestaan.”
Dewn nyökkäsi ja oli salaa tyytyväinen. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 343 
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 28, 2015 12:32:46 GMT
Hyvästejä 13.8.2012 Charlotte katsoi varovaisesti alas mäen päältä. Pudotusta mereen oli aika matka.
”Eivätkö hepat voi pudota?” hän kysyi huolestuneena.
”Eivät. Niillä on parempi tasapainovaisto, kuin meillä”, Raicy naurahti kantaessaan uutta aitalautakasaa lähemmäs. Hän, Dewn, Gillian ja Raicyn kaveri eläinsuojeluyhdistyksestä – Thomas Jordan – rakensivat toista laidunta kentän taakse merinäköalalle jyrkänteen päälle. Siitä tulisi hieno paikka hevosille laiduntaa.
”Ne osaavat kyllä varoa”, Thomas vakuutti hymyillen ottaessaan Raicyltä laudan vastaan. ”Eivät ne mene lähelle jyrkännettä.”
”Enpä tiedä Lunasta. Se on aika pönttö välillä”, Lotte mumisi. Hän haroi hiuksia korvansa taakse ja tarjoutui auttamaan, mutta jätti muut työntouhuun saatuaan ikävän tikun sormeensa ja kyllästyttyään pakertamaan naulojen ojentelun kanssa. Hän riemastui nähdessään, että Emma harppoi hiekkatietä ja ilmestyi tallipihaa muovikassi toisessa kädessään ja kypärä toisessa.
”Moi!” Lotten hyvä ystävä sanoi reippaasti tultuaan lähemmäs. ”Joko Amy on täällä?”
”Ei”, Lotte pudisti päätään. He kävelivät tallille hätyytellen kanoja pois tieltään, jolloin ne kipaisivat pihan poikki potpotellen joka suuntaan.
Kings Road oli aloittanut ratsastuksenohjauksen aina maanantaisin ja keskiviikkoisin sekä lauantaisin vedettävän maastolenkin. Hevoset saivat liikuntaa ja aivotyötä sekä talli muutenkin pikkuruisen tienestä. Amy ja Emma olivat olleet etunenässä osallistumassa jatkoryhmän tunneille.
”Olisi kiva päästä kokeilemaan Dirlaa.”
”Se on ollut suosittu tunneilla”, Lotte tiesi kertoa melko tuoreesta suomenhevostammasta. He menivät hoitajien huoneeseen, jossa ei sillä hetkellä ollut ketään. Lotte odotti ja katseli, kun Emma vaihtoi paremmat ratsastustamineet yllensä ja sitten he palasivat tallin puolelle, jonne kolme aloittelijakurssilaista palasi juuri sisälle.
”Höh, joko Hurry on lähtenyt?” Emma sanoi harmissaan Wullyn viereisen tyhjän karsinan kohdalla. Mandyn varsa Kings Hip-Hooray oli myyty jo uuteen kotiin.
”Joo, eilen lähti”, Lotte sanoi surullisena. ”Sen nimi vaihdetaan kuulemma Kings Jillianiksi – uuden omistajan toivomus.”
”Hei vain!” Alexiina sanoi tullessaan sisään ratsastajien perästä, jotka toivat sisään Pikun, Bluesin ja Dirlan. Äiti kaivoi rintataskustaan pienen lehtiön ja merkkasi siihen jotain. ”Jaaha, Emma. Kenellä haluaisit sitten mennä?”
”Voisinko kokeilla Dirlaa?”
”Dirlaa”, Alexiina toisti ja käänteli sivuja lehtiöstään. ”Joo, no miksipä ei… ota vain. Susan, älä riisu Dirlaa!” hän lisäsi huikaten Dirlan sisälle tuoneelle ratsastajalle. Sitten hän kääntyi pojan puoleen, joka oli ilmestynyt heidän taakseen ja myös ratsasti jatkoryhmässä. ”Entäs sinä, Nick?”
Emma ja Lotte menivät Dirlan karsinalle, kun Nick pyysi saada Aten ratsukseen. Lotte heilui karsinanpielessä ja odotteli, kun Emma silitteli tamman päätä ajankulukseen. Se näytti kamalan uniselta ja haukotteli makeasti.
Amy tuli tallille vasta, kun he olivat jo viemässä ratsuja kentälle.
”Anteeksi”, hän läähätti heidän kohdallaan posket punaisina. ”Ongelmia kotona… Mie saan mennä Hipolla!” hän sanoi innoissaan. Samaan hengenvetoon hän olikin jo painunut nopeasti laittamaan tammaa kuntoon.
Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, vaikka tuuli oli jo viilentynyt. Syksy lähestyi ja sen myötä myös koulu. Lottea se harmitti, sillä koulun alettua hänellä ei olisi enää yhtä paljon aikaa olla tallilla ja läksyillekin pitäisi uhrata rako jostakin välistä. Hän istui kentän muurilla ja imeskeli ajatuksissaan tikkukaramellia, kun Atte, Hippo ja Dirla ravasivat kaikki aika laiskasti kenttää ympäri. Hippo pysähtyi kakalle melkein suoraan hänen eteensä ja Amy virnisti. Hetken kuluttua talkoolaiset maleksivat kentän ohi pitämään taukoa. Thomas näytti peukaloa ratsastajille ja Gillian pysähtyi Lotten seuraksi kiviaidalle.
”Mitä aiot antaa Dewnille lahjaksi?” Lotte ei voinut olla kysymättä. Gillian kätki hämillään kasvot kiharoidensa taa.
”Jaah, no… yhden taulun”, punatukkainen tyttö sanoi vältellen.
”Taulun? Millaisen?”
”No… sellaisen yhden vain, näet sitten viikonloppuna”, Gillian hymyili vaivaantuneena. Lotte mutristi suutaan. Kuinka vaikeaa syntymäpäivälahjan keksiminen olikaan!
Hän yritti udella ideoita myös ystäviltään tunnin päätteeksi, kun he veivät Dirlan ja Hipon laitumelle ja heittäytyivät itsekin pitkäkseen ruohikkoon.
Emma oli tavattoman kiinnostunut kuulemaan mistä kaikesta Dewn voisi mahdollisesti pitää – jopa niin kiinnostunut, että hän käytti tilaisuuden puhua Lotten veljestä hyväkseen ja alkoi kysellä aivan kaikkea.
”Mikä hänen lempivärinsä on?” hän muun muassa kysyi heilutellen pitkää heinänkortta sormissaan kasvojensa edessä ja katsellen sitä kimmellys silmissään.
Lotte tuijotti taivasta.
”Öö… en ihan totta tiedä!” hän nauroi totuudenmukaisesti. Ei hän ollut koskaan tullut asiaa ajatelleeksi, hassua kyllä. ”En ole ihan varma. Joskus hän piti mustasta.”
”Eihän musta ole väri”, sanoi Amy.
”No, jos mietitään millaisia vaatteita hän käyttää”, Emma aloitti omistautuneen pohdiskelevasti, ”niin hänellä kyllä on aika paljon mustaa ja valkoista…”
”Se johtuu siitä, ettei äiti printtauta paljon muun värisiä Kings Ridersin paitoja”, Lotte sanoi. ”Olen pyytänyt keltaista ja lilaa, mutta eipä ole vielä tapahtunut mitään…”
”No, kuitenkin. Ehkä vihreä? Eikö kaikki pojat tykkää vihreästä?”
”Älä yleistä, miun isoveljeni lempiväri on violetti”, Amy sanoi siihen väliin ja puhalsi pienen koppakuoriaisen käsivarreltaan.
”Entä… turkoosi? Eivätkö Fifin varusteet ole turkooseja?” Emma jatkoi inttäen.
Lotte pyöritti silmiään. ”Joo-o…”
”Mitä se sitä paitsi siuu kiinnostaa, ei siun tarvitse ostaa Lotten veljelle mitään”, sanoi Amy ihmetellen ja kääntyi katsomaan Emmaa tutkivasti.
”Ei tarvitse, mutta ehkä haluan olla kohtelias ja huomaavainen”, tämä hymähti ja punastui hieman. Lotte alkoi hyräillä itsekseen ja heilutteli toista jalkaansa, joka oli taitettuna polven päälle. Amy töni Emmaa kyynärpäällään kylkeen ja tämä esitti leikisti loukkaantuvansa ja kampesi istumaan. Hän näytti Amylle kieltä ja puhalsi silmilleen valahtaneet hiukset tieltään. Sitten hän kääntyi katselemaan jonnekin kauas ja hänen ilmeensä valahti, silmät laajenivat.
”Oho. Joku poni kaatui”, hän sanoi äkkiä kaikki leikinlasku ja ilkikurisuus poissa äänestään. Lotte ja Amy nousivat nopeasti ylös hekin. Emma osoitti kauemmas laitumelle puron taakse pitkään heinikkoon. Charlotte ei nähnyt siellä mitään.
”Ai, että kävi piehtaroimaan tai makuulleen?” hän varmisti.
”Ei, kun kaatui. Siis jotenkin vain ensin se seisoi ja sitten yhtäkkiä hulmahti näkyvistä!” Emma intti ja kuulosti olevan täysin tosissaan. Lotten sisintä kylmäsi, mutta hän piti kasvonsa tyyninä. Varmasti Emma erehtyi.
”Mennään katsomaan lähempää”, hän sanoi. Tytöt nousivat pystyyn ja juoksivat ruohikkoa ja heinikkoa pitkin. Mitä lähemmäs he tulivat, sitä suuremman kauhun ja pelon puristuksen Charlotte tunsi kasvavan rinnassaan kuin aukko, joka imi sisuskalut itseensä. Pian pahimmat pelot kävivät toteen, kun tarpeeksi lähelle ehdittyään ruohon seasta paljastui pienikokoinen vaalea mustantäplikäs poni makaamassa liikkumattomana maassa – Fleck Lich.
He kaikki pysähtyivät niille sijoilleen eikä kukaan uskaltanut mennä enää lähemmäs. Hetki sitten niin leppoisa loppukesäinen tunnelma oli samassa vaihtunut hyytävään kylmyyteen sisuksissa. Feikin aivan pieni varsa, Ufo, hyöri täysin ymmällään ja hämmentyneenä emänsä ympärillä eikä näyttänyt millään käsittävän miksi äiti oli sillä lailla muksahtanut nurin eikä noussutkaan enää.
”Äiti”, Lotte kuiskasi kuristuneella äänellä ja kääntyi niillä kannoillaan ympäri. Niin lujaa hän ei muistanut juosseensa pitkään aikaan. Tuuli humisi hänen korvissaan, kun hän loikki ruohon yli ja pyrki pitämään ajatuksensa tyhjinä, työnsi itsepintaisesti pahimmat aavistukset mielen perukoille… ”ÄITI!” hän kiljaisi syöksyttyään ovesta sisälle.
”Olen vessassa”, Alexiinan ääni kuului etäisenä vastapäisen seinän läpi. Lotte rynnisti kylpyhuoneen oven taakse.
”ÄITI – FEIKKI KAATUI LAITUMELLA, SE EI LIIKU, SE VAIN MAKAA SIELLÄ LIIKKUMATTOMANA—!”
Vessan ovi lennähti siinä samassa selkosen selälleen ja järkyttyneen näköinen Alexiina pelmahti ulos kädet vielä kuivaamatta.
”Mitä? Oletko varma? RAICY!” hän huusi. ”RAICY, TULE TÄNNE.”
Amy ja Emma istuivat kyykyssä laitumella Feikin lähettyvillä kuuntelemassa Ufon pientä ininää ja nousivat nopeasti ylös, kun Alexiina, Raicy ja Charlotte harppoivat lähemmäs. Lotteen iski valtava murhe ja pettymys, kun hän näki, että poni makasi edelleen liikkumattomana. Hän oli jotenkin ehtinyt toivoa, että se olisi ehkä elpynyt ja jatkanut tyytyväisenä laidunnusta siihen mennessä, kun he ehtisivät paikalle.
”Väistykää, menkää kauemmas”, Raicy murahti ja näytti vakavalta. Hän ja Alexiina kumartuivat ponin vierelle ja tutkailivat sitä. Emman kasvot olivat kalpeat ja Amy pyyhki poskeaan kämmensyrjään. Lottellakin oli vaikeuksia olla itkemättä.
”Alexiina, vie… vie tytöt pois”, Raicy mutisi hiljaa. Alexiina nousi suu tiukkana viivana ja ohjasi vaisut tytöt pois laitumelta takaisin tallipihalle.
”Feikki, mitä sille tapahtui? Toipuuko se? Äiti? Äiti?” Lotte vinkui koko matkan, mutta Alexiina vain pudisteli hitusen päätään. Hän jäi seisomaan ja odottamaan, kun Amy ja Emma lähtivät hyvin hiljaisina ja apeina koteihinsa ja sitten hän halasi Lottea tiukasti ja kumartui tämän silmien tasolle. Charlotte tiesi pahimman olevan tulossa.
”Kuulehan, Feikki oli jo vanha poni, se eli hyvän pitkän elämän—”
”Ei!” Lotte kivahti ja kyynelet kirposivat kuumina lopultakin hänen silmäkulmiinsa. Alexiina katsoi häntä suoraan silmiin myötätuntoisena ja itsekin surullisena.
”Olen pahoillani, Charlotte…”
”Älä sano niin! Feikki paranee vielä–isä parantaa sen ja–ja–ja Yvonne!”
”Charlotte—”
”Feikki on ihan kunnossa, se vain pyörtyi!”
”Charlotte, Feikki on poissa jo”, Alexiina sanoi painokkaasti. Lotte vaikeni ja kyynelet valuivat hänen kasvojaan pitkin. Hän ravisti rajusti päätään ja kaatui sitten äitinsä olkaa vasten itkien lohduttomasti tämän silittäessä hänen hiuksiaan. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 12:41:09 GMT
Onni kurjuuden keskellä
16.8.2012 Kalvakat, synkät kasvot heijastuivat mustaan ikkunaan. Charlotte katseli omaa surullista kuvajaistaan leuan levätessä kämmenkuopassa ja sateen rummuttaessa lasia ulkopuolelta. Hänen kuvajaisensa lisäksi ikkunaan heijastui olohuoneen oranssinkellertävät valot ja sinertävä televisioruutu, jota Raicy ja Alexiina katselivat Jujen maatessa heidän jaloissaan.
Dewn veti saappaita eteisessä jalkaansa.
”Tuletkos mukaan hakemaan ruunia laitumelta?” hän kysyi yrittäessään sovittaa lahjettaan saappaanvarteen.
”Ei kiitos”, Lotte mutisi. Juje kohotti päänsä ja nousi pois Alexiinan jalkojen alta.
”Tulisit nyt”, Dewn maanitteli.
Lotte vain jatkoi ulostuijottamista apaattisena ja huokaisi raskaasti.
”On kurja, jos huomenna on näin ikävä sää”, Alexiina totesi sohvalta, ”kun vieraatkin tulevat.”
Ulkona humisi ukkonen kuin sanoakseen, että siitä voisi mennä takuuseen.
”Kyllä se ehtii yön aikana mennä ohi”, Raicy murahti ja alkoikin sitten kysellä, koska lentokone laskeutuisi ja muita aikatauluja huomista varten.
Dewn polki kannat alas kenkiin ja taputti Jujea. ”Älä sinä nyt ulos tule, siellä sataa kaatamalla.”
”Juje—tänne, poika”, Alexiina kutsui ja koira meni kuuliaisena takaisin emäntänsä luo.
”Tule nyt, en saa kaikkia yksin”, Dewn valehteli. Oikeasti laitumella olivat enää Fifin lisäksi Atte, Blues ja Toby, jotka hän saisi kyllä kaikki yksinkin tuotua sisään. Hän vain halusi saada Lotteen jotain toimintaa; tämä, kun oli ollut täysin vaisu ja apaattinen sen jälkeen, kun oli nähnyt Feikin tuupertuvan laitumella keskellä kirkasta päivää.
”Hyvä on”, tyttö myöntyi lopulta monotonisesti ja työnsi itsensä irti ikkunasta.
”Et kai sinä noin mene? Ota sadetakki”, Alexiina huolehti katsoessaan sohvan selkänojan yli Dewniä pelkässä mustassa T-paidassa.
Dewn kohautti vähättelevästi toista olkaansa.
”Siitä takista on vetoketju rikki”, hän sanoi.
”No, kai siellä nyt on muitakin takkeja”, Alexiina ihmetteli, mutta Dewn avasi jo ovea Lotten saatua oman sadetakkinsa päälleen. He menivät yhdessä pimentyneeseen iltaan ja suuntasivat kohti laidunta. Kaikki kolme yksin pihalle sateeseen jätettyä hevosta seisoivat heti portinsuussa sen näköisinä, kuin olisivat jo pitkään odottaneet jonkun pelastavan ne kastumiselta. Vain Fifin vaalea karva hehkui kaiken hämäryydenkin läpi kauempana, jossa se viihtyi itsekseen.
”Otatko Aten?” Dewn kysyi avatessaan porttia ja tervehtiessään täplikästä Tobya. Lotte ei vastannut, otti vain morganinhevosruunan peessin riimunnarun maasta ja lampsi tumman ponin luo. Dewn kiinnitti Bluesin toiseen naruun ja Tobyn toiseen ja meni edeltä sisälle talliin. Hän käännytti hevoset karsinoihinsa ja pyysi Lottea riisumaan ne sadeloimistaan sillä aikaa, kun hän kävisi hakemassa vielä Fifin.
Ukkonen oli kiivennyt lähemmäs ja näytti tulevan Cupongin kukkuloiden suunnalta etelästä. Pimeän taivaan valaisi silloin tällöin salama, ja Dewn oppi hevosestaan uuden piirteen: oli Fifi muutoin kuinka säikky ja säpäkkä tahansa, ukkosesta se ei näyttänyt piittaavan tuon taivaallista. Se tuli täysin tyynenä ja säyseänä Dewnin luokse ja antoi tämän taluttaa itsensä pois laitumelta sisälle. Dewn riisui sen riimusta karsinassa, kuivasi pikaisesti, tarkisti jalat ja jätti sitten syömään.
Koko talli oli muutoin täysin hiljainen, kun he veivät märät loimet kuivumaan varustehuoneeseen. Lotte lähti heti sen tehtyä liukkaasti takaisin sisälle, mutta Dewn ei inhottavan märästä paidasta ja farkuistaan huolimatta voinut olla menemättä vielä tallin puolelle katselemaan hevosia karsinoissaan. Hän kävi ne kaikki yksitellen läpi: Blues, Virty, Fiia, Hippo, Firma…
Hän seisahtui uusimman hevosen, irlannincobtamma Ursulan, kohdalla. Tamma vilkaisi häneen latteasti ja jatkoi sitten syömistä. Vaikka ulkona satoi kaatamalla ja ukkosti ja yksi tallin suosituimmista poneista, jonka Dewnkin muisti nuoruudestaan, oli kuollut, häneen levisi kaikesta huolimatta yhtäkkiä hirveän lämmin ja onnellinen olo. Kuunnellessaan hevosten rouskutusta ympäriltään ja iloisella mielellä jännittäessään alkavan viikonlopun tapahtumia sekä vanhojen tuttujen näkemistä, hän tuli miettineeksi kuinka onnellinen ylipäätänsä oli ollessaan vanhempiensa poika. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 13:24:17 GMT
Uudet ja vanhat
17.8.2012
”Sopisivatko valkoiset kukat tähän tämän liinan kanssa? Vai ovatko siniset sittenkin paremmat?”
Charlotte istui terassikaiteella ja katseli ilmeettömästi kuinka hänen äitinsä otti ja siirsi, käänsi ja vaihtoi jatkuvasti jotakin ruokapöydällä. Oli todella kaunis ja lämmin myrskyn jälkeinen päivä, joten he olivat päättäneet syödä ja juhlia Dewnin syntymäpäiväjuhlia ulkosalla.
Emily tuli sisältä tuoden mukanaan pöytäkristallejaan ja asetti ne liinalle.
”Ah, tarkoitin niitä toisia”, Alexiina sanoi vilkaistuaan laseja. ”Niitä yksinkertaisia, ei näitä koukerokuvioituja.”
”Mutta eivätkö ne ole vähän arkipäiväisiä?” isoäiti Center kysyi seesteisesti. ”Näitä on käytetty juhlista toiseen, ne olivat minun ja Georgen häälahja Georgen sisarelta.”
”Ne ovat kauniit, mutta...”, Alexiina sanoi lannistuneena, kun Emily asetteli niitä jo hymisten paikoilleen, eikä Alexiinalla ollut asiaan paljon muuta sanottavaa. ”No, mitä sanot kukista?” hän kääntyi sen sijaan Lotten puoleen.
”Eivätkö keltaiset olisi aika ilahduttavat?” Emily kysyi katsahtamattakaan kukka-asetelmiin, joiden eteen Alexiina oli nähnyt huolellisesti vaivaa.
Alexiinan kulmat kohosivat lievästä ärsytyksestä, jonka hän kuitenkin kätki taitavasti vastatessaan tekoleppoisasti: ”Minä taas ajattelin, että kun lautasliinoissa on sinistä, niin nämä siniset kukat sopisivat hyvin yhteen niiden kanssa.”
”Mutta kyllähän keltainen—”
”Keltainen sopisi hyvin”, Lotte kommentoi jokseenkin kopeasti aidalta. Alexiinan ilme valahti, mutta hän käänsi vikkelästi heille selkänsä ja järjesti veitset uudelleen suoraan, jotka Emily oli juuri sitä ennen suoristanut.
”Vai niin, no, jos kerran olette sitä mieltä...”
”Voinko minä tehdä jotain?” Dewn kysyi. Kaikki olivat pukeutuneet siististi. Hänellä itsellään oli harmaa puku ja kravatti. Hänen olonsa oli epämukava, liian pramea, ja hiuksetkin oli pitänyt kammata niin, että Dewnin olo oli kuin mallinukella. Hehkutus hänen syntymäpäivistään oli kirkkaasti liioiteltua, eihän hän ollut 10-vuotias enää, mutta toisaalta hän ymmärsi miksi: äiti ne halusi hänelle järjestää toiveenaan piristää ja ehkä korvata Dewnin aikaisempien vuosien syntymäpäivämuistoja (Sonata AQUA:sta varsinkin). Ja ehkä äidin ja isän mielessä oli käynyt sama, mikä Dewnillä muutaman kerran... jos hänen onnettomuudessaan olisi yhtään huonommin käynyt, ei kenelläkään olisi ollut syytä juhlaan hänen syntymäpäivänään enää koskaan.
”Ei tarvitse”, Emily sanoi ja taputti Dewniä poskelle kuin pikkupoikaa. ”Tänään sinä vain olet ja nautit. Merkkipäivä on vain kerran vuodessa!”
Dewn nauroi vaivaantuneesti. ”Heh, joo, mutta voisin ihan totta tehdä jotain...” Hänen lauseensa jäi kuitenkin kesken, sillä juuri silloin kuului auton ääntä ja pian Centerien hopeinen Chevrolet kääntyi porteilta tallipihaan johtavalle hiekkatielle.
”No, nyt he tulivat!” Alexiina henkäisi ja taputteli nopsasti kampaukselle koottuja hiuksiaan. Gilliankin tuli sisältä kantaen musiikkisoitinta, laski sen nopeasti käsistään ja he kaikki menivät vieraita vastaan.
Autosta purkaantui Raicyn jälkeen pitkä tummapiirteinen ja hauskannäköinen mies rennosti napitetussa valkoisessa ruutukauluspaidassa, vaalea nainen aivan valtavan vatsan kanssa sekä etupenkiltä vielä ovelan näköinen oranssitukkainen irlantilaismies.
”Tossah!” Alexiina kiekaisi riemuissaan ja kiirehti tervehtimään poskipusuilla raskaana olevaa naista, joka nauroi mitä aurinkoisimmin. ”Tervetuloa, on niin mukavaa, kun pääsitte! Ja hyvänen aika, sieltä ne sitten ovat tulossa...”, hän katsoi alas Tossahin valtavaan vatsaan, jota tämä silitti toisella kädellään.
”Sieltähän ne”, tämä hymyili.
Pitkä mies kääntyi heihin päin saatuaan pienen tytön ulos autosta.
”Hyvää päivää, Molly, oliko miellyttävä matka?” Alexiina kumartui kysymään tytöltä, joka oli puettu sievään purppuraiseen samettimekkoon ja vihreisiin kenkiin. ”Tervetuloa”, Alexiina sanoi halatessaan Tossahin miestä Adeksia ja sen jälkeen punapäistä Brucea. Tervehdykset suoritettiin puolin ja toisin: Raicyn ja Brucen tervehdys oli asiallinen, mutta selkeästi vähän kalsea; Molly ujosteli ihmisiä eikä antanut isoäiti Centerin tulla liian lähelle, vaikka tämä kovasti yrittikin; Lotte sai heti kuunnella Tossahin vatsaa; ja Dewn ja Bruce paiskasivat kättä kuin vanhat kuomat konsanaan.
”No, miltä nyt tuntuu olla mies?” Bruce kysyi. Dewn hymyili: hän oli aina pitänyt Brucesta paljon.
”Olenhan minä ollut täysi-ikäinen jo”, Dewn nauroi.
”Ei kukaan puhunut mitään täysi-ikäisyydestä”, Bruce oikaisi muka hämmästyneenä. ”Minä kysyin, miltä tuntuu olla mies.”
”No, ihan jees kai”, Dewn virnuili.
Raicy lähti hakemaan autolla vielä kahta vierasta ja sillä aikaa Alexiina pääsi esittelemään tilaa vieraille, jotka eivät olleetkaan Kanadassa kertaakaan käyneet.
”Tämä on juuri niin ihanan kodikas... sellainen kantrifarmi, kuin kuvista näyttikin”, Tossah huokaili ihastuksissaan, kun he menivät ensimmäisenä talliin.
”Hieno kenttä teillä”, Adeksi huomautti katsellen kivimuurin yli. ”Näkeekö tuolta oikein merelle asti?”
Tallissa korskui ja hevoset kopistelivat jalkojaan. Dewn seurasi innoissaan heidän jäljessään keppeineen, sillä hän halusi päästä näyttämään oman hevosensa.
”Hei, Piku!” Tossah silitti ruunikon tamman turpaa, joka oli tullut nuuhkaisemaan vierailijoita karsinastaan. ”Kuinka olet voinut?”
”Lisää hebboja, hebboja!” Molly hihkui ja Adeksi nosti tyttöä kainaloista, jotta hän ylettyi taputtamaan hevosten lempeitä turpia.
”Kuinka monta karsinaa täällä on?”
”Seitsemäntoista.”
”Niin uudennäköisiä kavereita, kukas tämäkin on... Maga... Magadilloegobrirafatz 360...?”, Tossah kohotti katseensa luettuaan Ursulan ovessa olleen nimikyltin. ”Anteeksi mikä?”
Kaikki nauroivat ja silloin kuului kova pamaus, sillä Fifi oli potkaissut karsinassaan vihoissaan: Adeksi seisoi liian lähellä.
”Aivan, varokaa vähän sitä”, Alexiina ehätti sanomaan, kun Dewn liukui varsin jouhevasti keppikävelijäksi heidän ohitseen ruunan karsinan luo. ”Siellä nähkääs on—”
”Minun hevoseni”, Dewn ilmoitti ylpeänä ja nosti kättään, kuin esitellen uusinta luomustaan. Kaikki näyttivät hyvin kiinnostuneilta. Bruce astui lähemmäs.
”Se ei pidä miehistä”, Dewn varoitti, kun Fifi pyöritteli ja muljautteli silmiään karsinansa perällä ja näytti erityisen epäedustavalta ja epäystävälliseltä.
”Niin tästä Alexiina kertoikin joskus puhelimessa”, Tossah nyökkäsi. Hän katsoi kysyvästi Dewniin, joka antoi hänelle luvan tulla lähemmäs Brucen ja Adeksin seistessä kohteliaasti sivummalla. ”Voi, onpa se laiha!”
”Olisit nähnyt sen vuosi sitten”, Dewn sanoi vähän pettyneenä, sillä hänestä Fifi ei ollut ollenkaan niin laiha enää. Tosin ehkä hän oli niin tottunut näkemään sitä päivittäin, ettei ollut huomannut muutosta. ”Se oli ihan luuranko silloin, kun se löydettiin, siltä näkyi kaikki—”
Kierrettyään tallin läpi ja palattuaan ulos, he kuulivat taas autojen ääniä, mutta ne jäivät alas alaparkkipaikalle ja mäkeä ylös tarpoi vähän ajan kuluttua Raicyn sijasta Moto sekä Thomas Jordan.
”Päivää!” Thomas tervehti kuuluvasti ja tuli suorinta tietä käsi ojossa kättelemään kaikki läpi. Dewnin kättä hän puristi erityisen painokkaasti ja lämpimästi ja iski vähän silmää.
”Thomas Jordan on tuttaviamme eläinsuojeluyhdistyksestä”, Alexiina esitteli, ”ja Moth.... Mth... voi ei, en taida koskaan oppia sitä nimeä!”
”Ei se mitaan”, Moto hymyili ystävällisen ymmärtäväisenä ja esitteli itse itsensä. Adeksi ja Bruce nauroivat sydämellisesti hänen vaikealle nimelleen, mutta Moto otti sen kaiken hyvin ja heitti itsekin asiasta pientä vitsiä.
Gillian oli laittanut musiikin soimaan ja vieraat olivat juuri asettuneet pöytään kierreltyään talossa, kun omalla autollaan tullut Yvonne J. Flatter saapui perässään Raicy—ja Nora Norrington.
Dewn ei olisi uskonut ilahtuvansa niin hirmuisesti parhaan ystävänsä näkemisestä. Hän nousi ylös paikaltaan ja aivan meni tätä vastaan.
Hetken he vain seisoivat vastatusten ja katsoivat toisiaan sanomatta sanaakaan. Sitten Nora hymyili pienesti, ilkikurisen omahyväisesti, ja kiskaisi laukustaan sievästi paketoidun kalliinnäköisellä silkkinauhalla solmitun lahjan.
”Olepa hyvä ja onnea nyt sitten”, hän sanoi liioitellen välinpitämättömyyttä. ”Olihan se silloin joskus ihan hienoa täyttää toisenkin kerran pyöreitä.”
Dewn otti paketin käteensä, katsoi sitä ja sitten taas Noraa. Sitten hän kahmaisi tytön rutistukseen ja halasi oikein lujaa: Nora henkäisi, mutta halasi kuitenkin takaisin. Heidän takaansa kuului kättentaputusta, ja kun Dewn irtautui ja kääntyi katsomaan, Bruce taputti kouriaan yhteen suureleisesti ja Adeksi iski silmää. Dewn hölmistyi, mutta Nora oli jo purjehtinut hänen ohitseen pöydän ääreen tervehtimään muita.
”Lentokoneessa oli hirveä turbulenssi”, Adeksi sanoi, kun he alkoivat syödä ja Raicy oli kysellyt kuinka matkansa oli sujunut.
”Niin oli, pelkäsin, että kohta käynnistyy!” Tossah henkäisi ja nyökkäsi kohti vatsaansa. Alexiina puristi hänen kättään ja näytti silmittömän kiinnostuneelta vielä syntymättömistä kaksosista.
Pöytään oli pitänyt tehdä jatketta, jotta kaikki neljätoista syöjää mahtuivat saman kattauksen ääreen. Dewn istui toisessa päässä, Molly toisessa. Adeksi ja Tossah olivat lapsensa kummallakin puolella, Alexiina Tossahin ja Emilyn välissä, ja Bruce lähellä Dewniä Yvonnen vieressä. Toisella puolen pöytää miehet jatkoivat edelleen matkanteosta Adeksin kanssa, joka yritti asetella kovasti käsillään huitovalle Mollylle ruokaliinaa kaulalle; ja Gillian, Charlotte sekä Nora istuivat kaikki vieretysten.
”Jaaha, kohotettaisiinko sitten lasit?” Raicy kysyi, kun Alexiina oli luonut häneen pitkiä merkitseviä katseita pöytäliinan yli, kunnes tämä oli lopulta tajunnut vetää päänsä liian yksityisestä keskustelusta Adeksin kanssa.
Kaikki työnsivät tuolinsa taaksepäin ja nousivat ylös tarttuen niihin koukerokuvioituihin kristallilaseihin, joista Alexiina ei pitänyt. Ne oli täytetty keltaisena kuplivalla juomalla—tosin Gillianin ja Lotten laseissa oli punaista limua, Tossahilla alkoholitonta läpikuultavaa juomaa ja Mollyn mukissa vettä.
”Se on sitten yksi vuosi taas takana ja ikä alkaa painaa selkää”, Raicy aloitti ja pöydän vanhimmisto hymähteli tietäväisinä, ”mutta ei se ole mikään syy hidastaa vauhtia tai tahtia—aivan päinvastoin. Vaikka itse olenkin kurtistunut ja käynyt yhä tylsemmäksi tässä ajan oloon—”, taas hyväntahtoista naurua ja Dewnin tahaton pienen pieni nyökkäys ilmaistakseen olevansa aivan samaa mieltä, ”—niin sekään ei tarkoita, etteikö elämässä kannattaisi iän myötä vain ottaa uutta tuulta purjeiden alle. Menneet on menneitä, niitä ei kannata märehtiä! Suunta on eteenpäin ja sinne myös mennään, vaikka sitten väkipakolla, mutta aina pää pystyssä! Joten onneksi olkoon nyt vielä kerran, poikani, onneksi olkoon.” Raicy kohotti lasinsa ja muut seurasivat esimerkkiä.
”Onnea Dewn!” kaikki toistivat kuorossa ja nyökkäsivät tervehdykseen Dewniin päin.
Dewn tunsi niskaansa kuumottavan ja hän laski katseensa alas tyhjään valkoiseen lautaseensa, kun he kaikki siinä pöydän ympärillä ottivat hörpyt laseistaan. Heidän vaivannäkönsä ja välittämisensä, se, että he kaikki olivat ylipäänsä tulleet paikalle, merkitsi hänelle valtavan paljon, mutta hänellä ei ollut sanoja, joilla sen ilmaista.
Sitten kiusallinen tilanne olikin jo ohi ja kaikki istuutuivat takaisin alas kiinnittäen Dewnin huojennukseksi huomionsa nyt täysin Emilyn pöytään asettamaan kala-astiaan.
Nora sen sijaan hymyili ja katseli Dewniä tietäväisenä. Hän kurkotti pöydän yli hänen suuntaansa ja kuiskasi: ”Älä välitä, ei sinulla vielä niin paljon ryppyjä ole.”
Dewn naurahti vaivaantuneesti, sillä hän oli ehkä näyttänyt vähän liian vakavalta ja pyrki nyt kiireesti korjaamaan ilmeensä iloisemmaksi.
Koska Dewn oli selkä tallipihalle päin, hän hätkähti aika tavalla, kun Alexiina yhtäkkiä kohotti katseensa lautasista ja haarukoista ja veitsistä ja sanoi hieman yllättyneenä, mutta kohteliaana yhtä kaikki: ”Ai—ai, hei! En tiennytkään, että... että joku oli vielä tulossa, luulin, että Dewnin ystävien juhlat ovat vasta huomenna...?”
Dewn, Nora, Gillian ja muut kääntyivät katsomaan.
Max seisoi aika typerän näköisenä vain metrin päässä Dewnistä. Hän oli täysin tavallisissa vaatteissaan sinisessä T-paidassaan ja mustassa hupparissaan ja näytti kokonaisuudessaan aivan väärään paikkaan eksyneeltä, vaikka sattuikin seisomaan tallipihassa.
Dewnin vatsassa muljahti jokin. Hän ei ollut kutsunut Maxia juhliinsa, ei tämänpäiväisiin eikä huomisenkaan. Ei rehellisyyden nimissä edes olisi kutsunut, vaikka olisi voinut.
Kaikki näyttivät aika uteliailta, ja Max vain lievästi kiusaantuneelta sellaisesta huomiosta. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Hän ei katsonut kertaakaan Dewniin päinkään.
”Tuota.... tuota noin, öh, Charlotte—hakisitko yhden tuolin lisää? Ja lautasen, veitsen ja haarukan tietysti... kyllähän tähän vielä mahtuu”, Alexiina sanoi selvästi hämmentyneenä ja loi salavihkaa Dewniin moittivan katseen.
”En taatusti hae”, Lotte kivahti. Hän oli juuri ollut nauramassa jollekin Gillianin kuiskimalle jutulle tyttöjen vilkuiltua Maxin suuntaan, mutta näytti heti taas vihaiselta mulkaistessaan kiukkuisesti äitiään.
”Charlotte!”
”Minäpä haen”, Emily sanoi yhtä seesteisesti, kuin aina ja nousi ylös. Alexiinan kasvot painuivat uurteille.
Hetken päästä Max änkesi istumaan Brucen viereen vastapäätä Noraa. Tilanne oli hyvin hämillinen, vaikkakaan Max ei näyttänyt ollenkaan siltä, että tietäisi juuri sangen epäkohteliaasti ja epäsäädyllisesti tungetelleensa perhejuhlaan, johon häntä ei oltu ensisijaisesti edes kutsuttu tai odotettu. Alexiina peitti hämmennyksensä tarjoamalla kiireesti lisukkeita ja kastikkeita kalan kanssa.
Ruokailu meni leppoisasti. Aurinko paistoi, taivas oli sees ja musiikki mukavaa taustalla hyvän ruuan sekä seuran kera: kerta kaikkiaan täydellinen sää juhlapäivälle. Kuulumisia oli paljon vaihdettavana kaikilla.
”Niin, ketä te kaikki nyt oikeastaan olitte?” Thomas kysyi ystävällisesti jossain vaiheessa salaattia ja katseli kiinnostuneena Atlantin toiselta puolelta tulleita vieraita. ”Tekö olette sen Englannin tilan omistajia?” hän lisäsi Tossahin ja Adeksin suuntaan.
”Kyllä, F&H Stablesin”, Tossah hymyili. ”Vanhan Kings Roadin tilan siis.”
”Ja sinäkö olet heidän tytär myöskin?” Thomas käänsi päänsä toiseen suuntaan ja yritti nähdä Noran pöydän päässä.
”Ai, ei, en”, Nora ravisti sivistyneesti hieman päätään ja laski lasin sievästi kahdella sormella takaisin pöydälle. ”Olen vain Dewnin ystävä, naapuritilalta Rosevillagesta. Isäni omistaa laukkatallin. Brandon Norrington, oletteko kuulleet?”
”Ja se tila itse asiassa—niin ironista kuin onkin—on myös Kings Roadin vanha tila!” Alexiina heläytti, nauroi ja joi viiniä nopeasti päälle.
”Se tila paloi”, Raicy selitti. ”Joten sieltä muutimme sitten toiselle tilalle melkein naapuriin, jonka herroja Tossah ja Adeksi nykyään ovat.”
”Herroja ja rouvia”, Tossah oikaisi, ja Raicy nyökkäsi kunnioittavasti päätään hänelle.
”No johan”, Thomas sanoi ja raapi huvittuneena päätään. ”Ei tässä meinaa hitaat maalaiset pysyä enää kärryillä...”
”Minä olen vain kennelöitsijänä F&H:ssa”, Bruce kertoi vaatimattomasti.
”Hän oli jo meidän aikanamme”, Alexiina sanoi.
”Ja siellä yhä edelleen. Eivät kaikki pääse vanhoista tavoistaan.”
Alexiina hymyili leveästi ottaen Brucen letkautuksen vastaan, mutta Raicy näytti happamelta.
”Siitä puheen ollen… Noah ei sitten päässyt tulemaan?” Alexiina kysyi kepeästi Brucen veljenpojasta, joka oli pitänyt vanhan Kings Roadin aikana tallikioskia. Dewn vaihtoi asentoa. Hän ei ollut koskaan pitänyt Noahista. Heillä oli aina ollut hieman ongelmia keskenään.
”Ei”, Bruce totesi enempiä selittelemättä. ”Hän on nyt kovasti kiinnostunut koirista.”
”Aijaa”, Alexiina sanoi kiinnostuneena kaataessaan Tossahille lisää juomista.
”Ehkä hänestä tulee seuraava kennelöitsijä”, Raicy ehdotti melko kylmään sävyyn, mutta ilmeisesti kukaan ei sitä huomannut.
Bruce ravisti päätään ja nielaisi suunsa tyhjäksi. ”No jaa...”
”Mitä teille kuuluu?” Dewn kääntyi kysymään Noralta, kun kaikki jatkoivat keskenään omia keskustelujaan. Hän ei kestänyt katsoa oikealle puolelleen, sillä ei halunnut kohdata Maxin sinisten silmien tuijotusta. Häntä ärsytti suunnattomasti, että tämä oli niin vain tullut tyynenä paikalle, eikä ollut viitsinyt edes onnitella Dewniä—vaikkei Dewn yleensä sellaisesta välittänytkään, mutta olisihan se nyt ollut edes kohteliasta! Ja Dewniä nolotti muiden puolesta. Itse asiassa poika ei ollut avannut suutaan vielä kertaakaan muuten, kuin kiittääkseen hiljaisesti hänelle tarjotusta salaattikulhosta.
”Paljon parempaa”, Nora vastasi hymyillen ja siemaili juomaansa. ”Isällä menee taas hyvin ja kaiken kaikkiaan kaikki toimii erinomaisesti. Ai joo... terrrveisiä Glorialta”, Nora lisäsi kehräävällä äänellä ja iski vihjailevasti silmää. Dewn oli vetää viiniä nenäänsä. Gloria oli ollut Norringtonien hevostila Rosevillagen yksi tallityöntekijä, johon Dewnillä oli ehkä joskus ollut pientä ihastuksen poikasta silloin, kun hänen hevosensa Sonata AQUA oli asunut siellä yksityisenä.
Pyyhkiessään salavihkaa servietillään liinalle purskahtaneita pisaroita, Dewn tuli vahingossa vilkaissekseen ympärilleen. Max tuijotti heitä silmät kapeina viiruina ja hirveän epäystävällisen näköisenä. Norakin taisi huomata sen, sillä tyttö veti ylpeästi ja uhmakkaasti itsensä takaisin istumaan suoraan ja loi poikaan vastapäätä häijyn ’mitäs siinä tuijotat’ –katseen. Max käänsi päänsä pois.
”Kuka tuo oikein on?” Nora kysyi kuiskaten Dewniltä, kun heidän ympärillään oli lautasten kolinaa ja astioiden kilinää Emilyn ja Alexiinan kerätessä niitä pois tieltä jälkiruokakattausta varten. Ihmiset työnsivät tuolejaan kauemmas ja nousivat hieman jaloittelemaan sulatellakseen pääruokaa.
”Joku Max vain”, Dewn sanoi vältellen.
”Joku kaverisi?”
”No, ei oikeastaan...”
”Kuulkaa, voisin tässä välissä vähän kertoa mitä ohjelmanumeroa tänään on luvassa, siis muutakin, kuin hetken kuluttua pöytään saapuva kakku”, Alexiina sanoi juuri silloin yleisesti kaikille. ”Me Charlotten kanssa suunnittelimme vähän tällaista pientä leikkimielistä estekilpailua—”
”Älä sekoita minua tähän!” Lotte kivahti tylysti.
Alexiina aukoi ja sulki suutaan hetken ja jatkoi sitten: ”Niin, no... ihan sellaiset pienet vain tässä kahvin ja teen jälkeen. Voittajalle olisi sitten luvassa pieni palkinto...”
”Voi itku, enkä voi osallistua”, Tossah huokaisi, kun Molly alkoi hakata kämmenillään pöytään ja rallattaa: ”Kakkaa, kakkaa, tahtoo kakkaa!”
”Voiii että”, Bruce vinoili Tossahille, joka esitti oikeasti pahoittelevansa sen hetkistä fyysistä tilaansa.
”Rata on itse asiassa koottuna jo valmiiksi kentälle. Se tosin ei ole ihan tavanomainen”, Alexiina kertoi ja aikuiset vaihtoivat raukeita silmäilyjä. ”No... se siitä. Palataan siihen kakun jälkeen!”
”Voittaja upotetaan lantalaan kakkaläjään ja sieltä pitää sitten kaivautua ulos, sano minun sanoneen”, Adeksi totesi tietäväisenä. ”Uskokaa pois, minä olen järjestänyt hoitajakasteita näiden alaisina ja tiedän mistä puhun!”
”Kakkaa, kakkaa!” lollotti Molly.
”Äläs nyt, kohta kukaan ei uskalla enää osallistua”, Raicy hymähti. ”Sitä paitsi lantala on ihan hiljattain tyhjätty.”
”No, ainakin varoitin”, Adeksi kohautti harteitaan ja nojasi taaksepäin tuolissaan. Kaikki naureskelivat kevyesti.
Pienen tauon jälkeen kakku tuotiin pöytään. Se oli todella kaunis ja koristeellinen. Keskelle oli valkoisella kermavaahdolla muotoiltu iso D ja sen keskeltä sojotti kaksi kiemuraista sinistä kynttilää.
”Unohdin, että täytätkin vasta kaksi”, Bruce älähti Dewnille kakun nähdessään ja läimäisi itseään otsaan. ”Sinähän olit samassa ikäryhmässä Mollyn kanssa, ja minä ostin sinulle viinipullon!”
Dewn virnisti.
”Ajattelimme—tai siis minä ajattelin—että kaksi kynttilää kuvastaisi niin kuin kahtakymmentä”, Alexiina selitti vaatimattomasti. ”Että tästä sitten niin kuin pyörähtää uusi kymmenes tosiaan... käyntiin...” Hetken hän näytti vaipuvan omiin ajatuksiinsa, kuin olisi vasta ymmärtänyt todella, että hänen poikansa oli jo nuori mies.
”Todellinen syyhän siis on, ettei viitsitty tuhlata kahteenkymmeneen kynttilään”, Raicy vitsaili, ja Adeksi iski ymmärtäväisesti silmää jonkin heidän sisäpiirivitsinsä kesken.
”No, miltä sekin nyt olisi näyttänyt, jos ne kaikki olisi tuohon ahtanut? Kakku täyteen kynttilöitä?” Alexiina kysyi vähän turhan närkästyneenä ihan huolettomasta huulenheitosta. Raicy nosti kätensä rauhaneleenä ilmaan.
”Anna mennä sitten, puhalla pois!” kaikki kannustivat.
Dewn tuijotti kahta kynttilää, joiden molempien päissä paloi nätti pikku liekki. Gillianilla oli digikamera kädessään valmiina ottamaan kuvaa. Dewnin poskia kuumotti. Hän nojautui eteenpäin, veti syvään henkeä ja puhalsi. Molemmat liekiet läpättivät sammuksiin ja juhlaväki taputti hentojen savukiemuroiden pyörteillessä ylöspäin ja kadotessa tuuleen.
Kun Dewn leikkasi kakusta ensimmäisenä siivua itselleen, niska kuumana kuin takorauta, hänen ja Maxin katseet kohtasivat hetkeksi. Sitä kesti vain sekunnin sadasosan ja sitten molemmat olivatkin jo katsoneet taas muualle.
”Kylläpä on hyvää”, Tossah kehaisi.
”Syötävää”, hymähti Yvonne.
Kakku näytti maittavan hyvin muillekin: Bruce veti omaansa suuhunsa sellaista vauhtia, ettei ehtinyt paljon henkeä vetää välissä, ja Moto taasen näytti syövän hyvin hitaasti ja nautiskellen jokaisesta haarukallisesta.
”Kiva, jos maistuu”, Alexiina sanoi vaisusti ja laski teekupin käsien hieman väristessä takaisin asetilleen.
”Siellä on banaania välissä”, Emily paljasti kumartuessaan lähemmäs Yvonnea. ”Minusta se kuulosti vähän kummalliselta, mutta Alexiina halusi varta vasten—”
”Ottaako kukaan lisää teetä?” Alexiina kysyi korotetulla äänellä anoppinsa puheen päälle.
Varsinaisen jälkiruuan jälkeen Dewn lopultakin avasi kaikki lahjansa. Astiat oli siivottu pois pöydältä ja niiden tilalle oli tuotu valokuva-albumeita, ratsastuskilpailupalkintoja ja muita näyttämisen arvoisia asioita tyrkylle, jotta vieraat saattoivat tutkiskella niitä aikansa kuluksi. Yvonne poistui joksikin aikaa käydäkseen savuttelemassa tarpeeksi kaukana ja palasi takaisin, kun Dewn kääri auki Gillianin antamaa lahjaa.
”Näytä, mikä sieltä tuli... herranen aika, onko tämä sinun tekemäsi?” Alexiina henkäisi ottaessaan taulun käteensä. Se esitti voikkoa hevosta ja vaaleahiuksista poikaa.
”Joo...”, Gillian sanoi ujosti.
”Mutta… mutta… tämähän on todella hieno”, Alexiina hämmästeli.
”Onko siinä Dewn?” Emily kysyi työntäessään silmälaseja paremmin nenälleen.
”Ja Fifi. Ihan selvästi”, Alexiina äyskähti. Taulu kiersi pöytää ympäri ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Gillianilla oli lahjakkuutta taiteellisuuteen. Kasvot punaisina tämä tuijotteli käsiään ja kiitteli mumisten kaikista kehuista. Dewn tavoitti hänen katseensa ja nyökkäsi kiitokseksi.
”Se ei ole mitään ihmeellistä...”, Bruce ehätti sanomaan, kun Dewn otti seuraavan paketin käteensä. ”Siis siitä viinistä en tiedä, mutta se toinen... ei ainakaan tuon äskeisen rinnalla, mutta vähän samaa sarjaa kylläkin...”
Paketista kierähti kirja. Ensivilkaisulla se näytti aika tavalliselta kirjakaupasta ostetulta romaanilta, mutta katsottuaan sitä tarkemmin Dewn huomasi siinä jotain outoa: kuka kirjailija haluaisi itsensä painettuna Se Aivan Pimeä Ja Punapäinen Irkku –nimellä?
”Haha, eikä… mitä…”, Dewn tuijotti kirjaa. ”Tämä on se—?”
”Ei ihan oikea, joo”, Bruce selitteli haroen hiuksiaan, ”mutta tuollainen beta-versio...”
”’Kun hevonen käveli ojaan ja nousi järvestä, kirjoittanut Bruce Ludwig’”, Dewn luki takakannesta ääneen kaikille. Pöytäkansa kohahti vaikuttuneena, mutta Dewn vain virnuili. Hän nosti katseensa kirjan kannesta Bruceen, joka silmäili häntä tekopyhän vakavalla naamalla. ”Älä viitsi! Sinä ihan totta sitten kirjoitit sen moskan.”
”Dewn!” Alexiina sätti, mutta Bruce purskahti sydämelliseen nauruun.
”Jessus, ole hyvä vain”, mies sanoi hekotuksensa lomasta. ”Mutta kyllä, niin taisin tehdä. Ja koska olit tärkeä osa innoitustani ja tukijakuntaani, sait totta kai kunnian ensimmäiseen painokseen.”
”Vau”, Dewn sanoi vaikuttuneena ja silmäili vielä hetken kannessa olevaa valkoisen hevosen kuvaa, josta näytti valuvan liehuvia punaisia nauhoja ja joka oli kävelemässä mäkeä alas kohti ojaa.
”Niin, mikä tämä nyt sitten on?” Raicy ärähti, kun kirja kiersi hänen kohdalleen. Hän tiirasi kantta epäluuloisesti.
”Brucen kirjoittama kirja”, Alexiina vastasi.
”Niin, mutta mikä—”
”No, se oli sellainen vitsi”, Dewn näki parhaakseen selittää, sillä kenelläkään muulla ei tainnut olla aavistustakaan koko sisäpiirivitsistä, joka hänellä ja Brucella oli kerran kauan sitten ollut. ”Sanoin kerran Brucelle, että hänen pitäisi kirjoittaa kirja, koska hänellä on niin vilkas mielikuvitus ja hän aina lateli kaikkia ihmeellisiä tarinoitaan—”
”Ja sitten tuumasin, että mikäpä siinä”, Bruce yhtyi. ”Tämmöinen siitä sitten syntyi.”
”’Navakka tuuli pyyhkaisi laajojen peltojen ja niittyjen, Vandrian Forestin metsan seka Volence-joen yli F&H Stablesin tilalle, jossa jouluvalmistelut olivat jo taydessa vauhdissa. Oli aivan tavallinen paiva, niin lukemattomien muidenkin joukossa—’ F&H Stables?” Moto kohotti katseensa. ”Eikos se ollut—?”
”No, tietysti nimi piti vaihtaa sen jälkeen, kun Kings Road lähti ja jätti minut yksinään näiden kahden—anteeksi kolmen... eipäs, kun viiden—hullun seuraan”, Bruce levitteli käsiään.
”Eli, tämä on tositarinaan perustuva?”
”Enemmänkin Brucen vilkkaaseen mielikuvitukseen perustuva”, sanoi Dewn.
”Kokemuksiini F&H Stablesissa, ja vähän Kings Roadissakin”, Bruce sanoi.
”Se on varmasti hyvin mielenkiintoinen”, Alexiina sanoi Brucelle lämpimästi, kun kirja siirtyi Motolta Thomasin käsiin.
”Vau, Nora... kiitos!” Dewn henkäisi nostettuaan pienestä neliskulmaisesta paketista kultaisen kaulaketjun, joka sädehti niin kirkkaana ja puhtaana, että teki melkein kipeää katsella. Se oli varmasti hirveän kallis, aitoa kultaa, totta kai. Dewnin vatsassa muljahti taas, kun hän näki, mikä riipuksesta roikkui: takajaloilleen kohonnut hevonen.
”Tiedän, että kohta sanot: ’et olisi saanut’ tai jotain, että ’tämä oli varmaan hirveän kallis’, mutta kuule, se oli harkittu ostos”, Nora vakuutti tulkittuaan ilmeisesti Dewnin äkillisen mykistymisen väärin.
”Se on...” Dewn ei tiennyt, mitä koru oli. Äkkiä hänellä oli vähän huono olo, eikä hän löytänytkään enempää sanoja. Hän tiesi katsomattakin, että Max tuijotti.
”Et voi väittää, että se olisi liian pramea!” Nora tokaisi kohteliaan epäuskoisena. ”Pidättäydyin mielihaluistani timanttien ja glamourin suhteen ja otin kaikista yksinkertaisimman, sillä tiedän sinun pitävän sellaisesta. Alunperin mietin yhtä hienoa kullattua rannekelloa, jossa oli isoja kiviä...”
”Ah, joo tämä on paljon parempi”, Dewn nyökytti, salaa huojentuneena siitä, ettei ollut saanut lahjaksi jotain niin hirveää, kuin kultakelloa. Sellaista olisi ollut vaikeampi olla käyttämättä, kuin pientä kaulakorua—tosin Nora ei tietysti tietäisi milloin hän käyttäisi mitäkin, sillä eihän tämä ollut siellä näkemässä...
Vanhemmiltaan Dewn sai uuden kameran; Kittyltä (joka oli juuri Skotlannissa, eikä sen vuoksi voinut osallistua Dewnin juhliin) lempitelevisiosarjansa Larrytown Boysin tuotantokausien DVD-kokoelman; sekä Adeksilta ja Tossahilta hienosti askarrellun ja kootun skräppäysvihon siltä ajalta, jonka F&H Stables oli itsenäisesti ollut toiminnassaan, ja Dewn vain hymyili ja kiitti, vaikka kuvien katsominen vanhasta kodista, johon hän liitti tietysti hyvän lisäksi paljon kurjia muistoja, tekikin kipeää. Muilta hän sai vähän jotain pientä, kuten kukkia ja kuohuviiniä, ja Emily oli ostanut hänelle vaatteita, jotka eivät ihan olleet Dewnin tyylisiä (tyköistuvia puvuntakkeja, v-kaula-aukkoisia tiukkoja vaaleanpunaisia lyhythihaisia paitoja sekä muotirepaleisia, spray-maalattuja farkkuja). Sinänsä Dewn ihmetteli miten isoäiti olikin osannut ostaa niin nykyaikaisia ja moderneja vaatteita, etenkin, kun ne eivät aivan vastanneet Dewnin vaatekertoja...
”Minä kyllä yritin keksiä jotain”, Lotte sanoi harmissaan ja posket punaisina, ”mutten ihan oikeasti keksinyt mitään... joten ajattelin, että kerron vain miten paras isoveli olet koko maailmassa ja annan virallisen lahjasi myöhemmin...” Hän kumartui eteenpäin ja halasi Dewniä lujasti. Dewn häkeltyi moisesta huomaavaisuudesta ja halasi takaisin. Kun Charlotte silti näytti kamalan pahoittelevalta, Dewn sekoitti tämän hiuksia sen verran kuin uskalsi siistiltä kampaukselta, ja vakuutti etteivät lahjat olleet ykkösasia.
Noin puolen tunnin kuluttua tallille saapuivat sovitun mukaan Lotten ystävät Amy ja Emma.
”Mennäänkö sitten tuonne kentän puolelle?” Alexiina ehdotti lyöden kätensä yhteen, kun osa oli käynyt vaihtamassa vaatteensa sillä aikaa arkisempiin ja pitkänmatkanvieraiden tavarat oli siirretty auton peräkontista sisälle. Väki valui hyväntuulisena ja kevyen odottavaisena tallin toiselle puolelle. Alexiina kiersi kouluratsastussilinterinsä kanssa ihmisten joukossa ja jokainen (Tossahia, Dewniä, Emilyä ja häntä itseään lukuunottamatta) nosti sieltä yhden paperilappusen.
”Luppis”, luki Nora omasta lapustaan. ”Kings Luppen?”
”Lapussa lukee ratsunne nimi”, Alexiina ilmoitti. ”Jos jollekin arpaonni soi vähän huononkokoisen ratsun—”, hän vilkaisi syrjäkarein lähes kaksimetriseen Adeksiin, joka availi juuri omaa lappuaan, ”—niin vaihdot ovat tietysti mahdollisia.”
”Mm! Hippo!” sanoi Gillian iloisesti.
”Kuka oli Toby?” Yvonne kysyi.
”Stormdot BRN—huono onni, Toby inhoaa esteitä!” Lotte virnuili. Hän ratsastaisi Lunalla (koska ei ollut suostunut muuhun, vaikka Alexiina oli yrittänyt sovitella asiaa).
”Minulle tuli Blues”, Adeksi sanoi.
”Blues? Niin minullekin”, sanoi Moto ja kurotti kaulaansa tiiratakseen Adeksin lappua.
”Samoja hevosia voi olla, sillä muuten eivät sopivat ratsut riittäisi”, Alexiina selvensi ja iski nyt tyhjentyneen silinterin päähänsä. Hän tarkisti kaikkien hevoset, että jokaisella oli sopiva. Raicy joutui vaihtamaan Aten Dirlaan.
Kun hevosille oli laitettu suitset päähän, he sopivat lähtöjärjestyksestä. Lopulta yhteiseen sopimukseen päästiin iän mukaan, nuorimpien aloittaessa.
Heti oli selvää, että joku saisi tehdä aikamoisen turnoutin vetääkseen vertoja Lotten ja Lunan hurjan nopealle ajalle, jonka he suorastaan kirmasivat hyvin helpon ja matalan este-, tehtävä- ja pujotteluradan läpi. Amy ratsasti Atella ja heidänkin aikansa oli ihan hyvä. Emmasta olisi varmasti ollut vastusta Lottelle, mutta Mandy kaatoi innostuksissaan yhden pujottelutolpan ja siitä rapsahti sakkoa. Lopulta mieleen jäävimmät suoritukset tulivat Yvonnelta, joka ei totisesti osannut oikein ratsastaa ja onnistui jotenkin ihmeen kaupalla aloittamaan koko radan väärään suuntaan: Toby oli aivan ymmällään Yvonnen sekavien apujen alla, vaikka he lopulta pääsivätkin maaliin asti, pitkän ja hartaan yrityksen päätteeksi. Adeksi ja Raicy ratsastivat molemmat yllättävän tasaväkisesti ja Dewnin oli pakko myöntää, että Adeksin ratsastustaidot olivat parantuneet hurjasti siitä, mitä Dewn muisti. Ennen tämä oli lähinnä vetänyt laiskoja maastolenkkejä, mutta kyllä hän nytkin istui sangen miellyttävän näköisesti Bluesin paljaassa selässä. Moto oli tietysti taitava, mutta hän tuntui tahallaan pitävän verkkaisempaa tahtia eikä ottanut kisaa läheskään vakavissaan.
Noran ja Luppiksen suoritus oli aivan katastrofi. Heillä ei tuntunut olevan oikein minkäänlaista kommunikaatiota: Nora oli tottunut ratsastamaan herkkiä ja kuumia hevosia, ja Luppis taas oli hitaasti syttyvä norjalainen, joka vaati aikaa sulatella asioita.
Suurin yllätys Dewnille oli kuitenkin Max.
Dewn ei ollut koskaan nähnyt Maxin ratsastavan. Hän ei ollut oikein tiennyt mitä odottaa. Ehkä hän oli ajatellut, ettei tämä ollut kummoinen, tai siis, eihän hän nyt suoranaisesti näyttänyt ratsastajalta. Ei kyllä hevosihmiseltäkään, jos niikseen tuli. Mutta kun Dewn nyt katseli tämän ratsastavan äärimmäisen lahjakkaasti, varmasti, herkästi ja vakaasti Pikua, ei kenellekään jäänyt lopussa epäselväksi kuka oli voittaja.
”Onneksi olkoon, se oli hyvin ratsastettu”, Alexiina sanoi Maxille, kun tämä laskeutui Pikun selästä sulavasti, kuin olisi ollut liukasta kumia. Jopa Alexiina näytti hieman yllättyneeltä—Lotte taas kiukkuiselta paiskatessaan ratsastushansikkaansa menemään. Hän oli hävinnyt vain sekunnilla Maxin ajalle. ”Palkinnoksi tulee pieni lahjakori”, Alexiina sanoi ja ojensi muiden taputtaessa Maxille ruutukankaalla nyytiksi kiedotun puukorin.
Kun kaikki olivat valuneet kuka minnekin, osa viemään hevosia ulos ja osa sisälle taloon, Dewn esitteli vielä erikseen Noralle tallia. Lotte oli häipynyt tiehensä ystäviensä kanssa, ja Yvonne lähtenyt kotiin.
”Kamalan laiha”, oli Noran ensimmäinen kommentti Fifistä, kun Dewn availi karsinan ovea.
”Mitä—ei se nyt enää niin laiha ole”, Dewn sanoi närkästyneenä taas samasta kommentista. ”Mutta eikö se ole hieno?”
”Hieno? Riippuu mitä tarkoitat hienolla”, Nora sanoi venytellen ja ihan totta nyrpisti vähän nenäänsä mittaillessaan Fifiä katseellaan kavioista korviin. Dewn oli tottunut tähän tiettyyn snobimaisuuteen Norassa sen jälkeen, kun heistä oli tullut yllättäen ystävyksiä Englannissa, mutta silti hän oli aika pettynyt tämän reaktiosta. Dewn, kun oli ollut innoissaan näyttämässä ensimmäistä kertaa tälle uutta omaa hevostaan ja kuinka oli sen kanssa edistynyt. Juuri Nora oli tuntenut Dewnin entisen hevosen Agun hyvin, ja Dewn oli totta kai olettanut, että suhtautuminen tähän uuteenkin olisi edes vähän avoimempi. Tosin, samanlaillahan Nora oli aluksi mollannut Aguakin...
”No, ei tietenkään mitään teidän kilpahevosten tasoa, sellaisia viimeisen päälle puunattuja, kiilteleviä—” Dewnin lause jäi kesken, kun karsinan ovi oli vihdoin auki kunnolla ja oli paljastunut, ettei Fifi suinkaan ollut karsinassaan yksin: Max oli kyykyssä Fifin etujalan ääressä ja hieroi sitä tarmokkaasti molemmin käsin polven alapuolelta. Lähes raivokkaasti.
”Mitä hittoa?” Dewn älähti ja kopautti kepillään lattiaa. ”Mitä sinä siellä teet?”
Nora kurkisti Dewnin ohi. Max ei vastannut.
”Haloo, puhun sinulle! Kuuluuko?”
Max vilkaisi heihin ja näytti pelottavalta; vihaiselta, aivan kuin Dewn ja Nora olisivat jotenkin erityisen epäkohteliaasti häirinneet hänen yksityistä rauhaansa. Sama ajatus taisi käydä Norankin mielessä.
”Anteeksi, mutta tämä on Dewnin hevonen”, hän sanoi kopeasti. ”Et voi noin vaan mennä ja tulla ja vielä lukita itseäsi sen karsinaan, kuin mikäkin psykopaatti.”
Dewn olisi voinut vaikka vannoa, että Maxin silmissä välkähti juuri silloin hyvin vaarallisesti, lähes eläimellisesti.
”Mä olen Fifin hoitaja”, hän älähti yhtäkkiä ensimmäisen kunnon lauseensa sen jälkeen, kun oli juhliin tullut kuokkimaan.
”Aijaha”, Nora kääntyi nyt katsomaan Dewniä. Dewn teki jonkinlaisen eleen olan kohautuksen ja päänravistuksen väliltä.
”Mutta Nora on oikeassa, olisi kiva, jos ilmoittaisit minulle mitä aiot aina tehdä... mitä sitä paitsi edes teet?”
”No, miltä näyttää”, Max tokaisi.
”Jos tuo on olevinaan hieromista, niin aika säälittävää”, Nora sanoi pisteliäästi. ”Meillä käy ammattilaiset hieromassa isän hevosia, eikä se todellakaan ole mitään—”
”Mua ei voisi vähempää kiinnostaa sun asiasi”, Max sanoi kylmästi.
”Hei—!” Dewn murahti. ”Hän on ystäväni, älä puhu tuohon sävyyn—”
”Mita taalla tapahtuu?” Moto oli juuri tullut sisälle vietyään osan hevosista paistattelemaan päivää. ”Onko teilla siella hankaluuksia?”
Max nousi yhtäkkiä rivakasti ylös, sipaisi Fifiä lavalta ohi mennessään ja työntyi tylysti Dewnin ja Noran ohi ulos karsinasta. Dewn horjahti niin, että olisi kaatunut, ellei Nora olisi ottanut häntä käsivarresta kiinni. ”Mitä—!”
Max harppoi tiehensä ja katosi ulos. Dewn tuijotti epäuskoisena hänen peräänsä.
”Mikä häntä riivaa?” Nora kysyi. Dewn rypisti otsaansa.
”Ei aavistustakaan, mutta ei sillä väliä... haluatko tulla katsomaan, kun juoksutan Fifiä?”
[HASH]noran |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 13:51:34 GMT
Irrottelua arjesta
18.8.2012
Dewn heräsi siihen, että joku käyskenteli ympäriinsä hänen huoneessaan ja aiheutti turhaa meteliä sellaiseen aamuun, jolloin Dewn olisi vain halunnut hautautua peittoihinsa ja nukkua päänsärkynsä pois.
”Huomenta D”, helähti aivan liian reipas ja pirteä ääni. ”Älä viitsi, et kyllä nuku enää.”
Joku nyki Dewnin peittoa, jonka hän oli nostanut kasvoilleen. Hän mumisi jotain äreää vastalauseeksi. Nyintä loppui ja hän sai vaivalloisesti silmänsä auki katsoakseen, kuinka Nora palasi peilin ääreen sohimaan mustaa väriä silmiinsä. Hän sekä muut brittivieraat olivat jääneet viikonlopuksi Kings Roadiin.
Dewn ei ollut taatusti pitkään aikaan nukkunut niin pitkään. ”Mitä kello on?”
”Puoli yksitoista”, Nora vastasi irrottamatta katsetta itsestään.
Dewn urahti ja heitti peiton syrjään. Hänen päästään vihlaisi, kun hän nousi istumaan sängynreunalle.
”Mikset herättänyt minua?” hän valitti.
”Yritin, montakin kertaa”, Nora totesi ja tökkäsi ripsiharjan putiloonsa, ”mutta sinä nukuit niin sikeästi, että olisi vaadittu sotapataljoona, jotta olisit edes raottanut silmääsi. Alexiina oli sitä mieltä, että olet ansainnut pidemmät unesi.”
Dewn nousi ylös ja alkoi pukeutua, hieman nolona sillä aikaa, kun Nora seisoi odottavaisena ovensuussa ja näytti siltä, kuin olisi ollut lähdössä kouluratsastuskilpailuihin. Hänen ilmeessään oli jotain tietäväistä ja omahyväistä.
”Älä tuijota”, Dewn mutisi vetäessään farkkuja jalkaansa. ”Se on häiritsevää.”
”Ei kai sinulla ole krapulaa? Tänäänhän ne oikeat juhlat vasta ovat.”
Dewn ei vastannut. Eilinen ilta oli mennyt illallisen merkeissä ihan asiallisesti perheen ja ystävien kesken ulkosalla niin kuin juhlapäivällinenkin, mutta viinipullo jos toinenkin oli illan mittaan tyhjentynyt hyvää kyytiä...
Dewnin brunssin jälkeen he menivät molemmat ulos tallille, sillä Nora saisi ratsastaa Mandylla. Hän oli ajatellut hypätä vähän maastoesteitä rannalla ja Dewnistä tuntui, että tämä oli valinnut juuri sen lajin tarkoituksella. Dewn ei kuitenkaan antanut epäilyjensä tulla julki.
”Ikävää, etten ehtinyt nähdä Feikkiä vielä ennen, kuin se kuoli”, Nora sanoi, kun hän ratsasti alas mäkeä pois tallipihasta Dewn vierellään. ”Joko tiedätte syyn?”
”Ei”, Dewn sanoi konkatessaan keppinsä kanssa niin reipasta vauhtia, kuin pystyi. ”Yvonne ei ole vielä soittanut.”
”No jaa, olihan se jo vanhakin...”
Kun he pääsivät rannalle asti, he huomasivat, etteivät olleet yksin. Charlotte oli kahden ystävänsä kanssa myös hyppäämässä maastoesteitä. Luna laukkasi juuri yhden matalan pensasesteen editse, kun he lähestyivät.
”Moi, Dewn!” henkäisi Emma. Nora vilkaisi tätä, sitten Dewniä. Amy käveli päätä puisteleksivan Dirlan kanssa kauempana. Lotte ravasi Lunan kanssa lähemmäs.
”Hyppäätkö Mandylla?” hän kysyi hengästyneenä.
”Se oli tarkoitukseni”, Nora nyökkäsi ylväästi. Hän kokosi tamman ohjat ja alkoi lämmitellä sitä kevyessä ravissa poissa Lotten tieltä, joka käänsi Lunan ympäri ja laukkasi kohti kivenmurikoista kasattua pientä muuria. Lunan häntä ja pää olivat korkealla ylhäällä ja se näytti olevan innosta piukeana päästyään vaihteeksi tekemään muutakin, kuin kiertämään pölyistä kenttää tai olemaan Moton liinassa.
”Tuota”, sanoi Emma, jonka kanssa Dewn oli nyt jäänyt kaksin katselemaan muiden ratsastusta, ”antoiko Lotte sinulle... sinulle sen lahjan?”
Dewn piti katseensa visusti Mandyssa, joka näytti haluavan laukata Lunan perään. ”Ööh... joo, antoi.”
”No, hyvä”, Emma sanoi. He olivat kumpikin kiusaantuneesti hiljaa ja katselivat muina miehinä ja naisina ratsukoiden etenemistä. Amy ei näyttänyt uskaltavan tehdä muuta kuin ravata Dirlalla, joka painoi kädelle ja piti päätään alhaalla. Alexiina oli sanonut sen olevan aika työstettävä ratsu.
”Ei sinun olisi tarvinnut, mutta... kiitos kuitenkin”, Dewnin oli lopulta pakko sanoa, kun hiljaisuus alkoi tuntua liian raskauttavalta. ”Siitä... siitä lahjasta siis.”
”Ei se mitään... toivottavasti se ei ole väärää kokoa...”
”Se on ihan hyvä varmasti”, Dewn vakuutti vieläkään katsomatta Emmaan ja miettiessään riimua, jonka tämä oli antanut lahjaksi. Dewn ei ollut vielä kokeillut riimua Fifille, mutta ainakin se oli ollut oikean värinen. Dewnistä tuntui, että painostava tunne jatkui silti ja niinpä hän kuuli itsensä seuraavaksi kysymässä haluaisiko Emma lähteä illemmalla juhlimaan Dewnin ja tämän ystävien kanssa kaupunkiin. Dewn ei itsekään tiennyt, mikä hänet oli saanut ehdottamaan sitä ja hän katui lipsahdustaan välittömästi, kun Emma henkäisi innoissaan: ”Ooh—se olisi kivaa! Joo. Joo!”
”Okei… kiva…”, Dewn mutisi, käänsi kasvonsa toiseen suuntaan ja irvisti itselleen.
Tietenkin hänen olisi pitänyt heti tajuta, ettei selviäisi kohteliaisuuspuuskansa munauksesta niin vähällä. Se, minkä hän itse ehkä oli kolmen sekunnin ajan uskonut olevan vain viaton kutsu ja kiitos lahjasta, saattaisi ehkä muiden mielestä olla jotain aivan muuta.
”Sinä kutsuit Emman juhliisi!” Charlotte sanoi sillä silmänräpäyksellä, kun lähettyvillä ei ollut muita; Nora oli mennyt suihkuun talolle, ja Amy sekä Emma ilmeisesti jo lähteneet kotiin. Dewn asetteli kasvoilleen tyynen pokerinaaman ja jatkoi Fifin hännän rivakkaa selvittämistä. Ruuna hamuili aikansa kuluksi sidontapuomia. ”Minkä takia? Tykkäätkö sinä hänestä? Mikset kutsu minua? Et edes tunne Emmaa—vai tunnetko?”
”Hetkinen nyt”, Dewn ärähti ja rypisti otsaansa itsepäiselle takulle. ”Ajattelin vain olla ystävällinen ja kiittää siitä lahjasta, jonka hän antoi minulle. Ei sen kummempaa.”
”No, miksen minä voi tulla? Et koskaan päästä minua mukaan, kun menet jonnekin kavereidesi kanssa!”
”Sinä olet kaksitoista, Lotte”, Dewn sanoi, kuin asian olisi pitänyt olla itsestäänselvyys. ”Ja miksi kutsuisin sinut—kiittääkseni lahjastasi?” Dewn tiesi olevansa ehkä vähän ilkeä, mutta onneksi Lotte ei napannut aiheeseen, vaan jatkoi inttämistä:
”Mutta miksi kutsuit hänet?”
”Sanoin jo: olin vain mukava.”
”Äh, olet tyhmä.” Lotte alkoi murjottaa. Dewn vilkaisi häneen ja hymyili.
”Et sinä jaksaisi meidän seuraa kuitenkaan. Ja olet liian nuori.”
”Joten sinä vain ajattelit ottaa ja viedä yhden kavereistani, niinkö?” Lotte tivasi. ”Ei hän ole paljoa sen vanhempi! Et edes tunne häntä!”
”En tunne puoliakaan niistä, jotka ovat tulossa”, Dewn mumisi lähinnä itselleen. Ollakseen rehellinen, hänellä ei oikeasti ollut paljon ystäviä. Itse asiassa, hänen ainoa uusi ystävänsä Kanadassa oli Richard. Noraa lukuun ottamatta kaikki entiset ystävät Englannista ja etenkin Saksasta olivat jo kauan sitten unohtuneet, eikä Dewn voinut olla täysin vaimentamatta sitä pientä ääntä, joka syyllisti, että hän voisi ihan itse katsoa peiliin ja miettiä hiljaa siihen syytä.
Lopultakin itsepäinen takku antoi periksi. Dewniä huolestutti mitä Richard olisi keksinyt sille illalle—ehkä oli ollut huono ajatus antaa tämän järjestää juhlat hänen puolestaan.
Lotte kääntyi kannoillaan ja häipyi näkyvistä. Dewn antoi hännän olla ja heitti harjakamman pois. Fifi käänsi korvansa hänen suuntaansa ja Dewn taputti sitä hajamielisesti lautaselle.
”Enpä tiedä, olen kai ollut liian epäsosiaalinen liian kauan”, hän sanoi sille.
*
”Pitäkää hauskaa”, Alexiina toivotti, kun Dewn ja Nora valmistautuivat illanviettoon. Äiti oli ollut erittäin mielissään kuullessaan, että Dewn lähtisi ystävineen viettämään aikaa muualle. Kai hänkin oli jo huolestunut Dewnin eristäytymisestä ulkomaailmasta. Lotte näytti edelleen synkältä ja vihaiselta.
”Taatusti”, Nora vilkutti pirteästi. He olivat molemmat pukeutuneet siististi, mutta rennosti. He pysähtyivät alaparkkipaikalla ja jäivät odottamaan Kittyä, joka oli luvannut tulla hakemaan heitä autollaan. Hän oli juuri palannut matkaltaan Skotlannista tapaamasta perhettään, mutta oli luvannut tulla mukaan menoon sinä iltana. Dewn oli jo ehtinyt unohtaa, että Emmakin oli tulossa, kunnes näki tämän ajavan pyörällään heitä kohti.
”Ai niin”, Dewn ähkäisi ja kääntyi Noraan päin. ”Unohdin sanoa, että kutsuin Emmankin mukaan.”
”Aijaa?” Nora hymyili silmät viirullaan ja kääntyi sitten tarkkailemaan miten Emma jätti pyöränsä sivuun ja tuli heidän luokseen. Hänellä oli harmaanvihreä mekko ja sievät kangaskengät. ”Tuon pikkulikan? Onko sillä edes ikää?”
”Hei”, Emma tervehti posket punaisina ja taputteli tuulen tuivertamia hiuksiaan.
”Terve vain”, Nora tervehti ylitsevuotavan ystävällisesti ja tarkkaili Emmaa päästä varpaisiin juuri hänelle tyypilliseen haukkamaiseen, arvostelevaan tapaansa. Emma kuitenkin kohotti leukaansa ja vastasi katseeseen samalla mitalla, mikä sinänsä oli aika hienoa, sillä Dewn tiesi Noran piikittelevän katseen olevan joskus sangen epämukava ja lytistävät monet nopeasti maanloveen heti kättelyssä. ”Sinä siis olet Charlotten kavereita?”
”Joo”, Emma sanoi.
”Minkä ikäinen olitkaan?”
”Neljätoista.”
”Okei”, Nora nyökkäsi hitaasti ja hymyili yhä herttaisesti, kai ollakseen jotenkin lipevän isosiskomainen. Dewn tunsi olonsa erittäin vaivaantuneeksi.
Kittykin oli lievästi hämmästynyt, kun autoon kapusi heidän lisäkseen yksi ylimääräinen, muttei sanonut asiasta mitään. Sen sijaan hän ensin onnitteli Dewniä vuolaasti ja kysyi mitä oli tykännyt lahjastaan ja sen jälkeen tyytyi koko loppumatkan pälättämään siitä, millaista Skotlannissa oli ollut ja millaiseksi hänen äitinsä olivat remontoineet taloaan.
Dewn neuvoi Kittyä ajamaan heidät Richardin ohjeiden mukaisesti Redshootiin, kaupunkiin, missä Richard asui. Kun he löysivät liikenteen vilinästä oikean osoitteen, jättivät auton parkkipaikalle ja astuivat sisään määrättyyn kerrostaloon ja siihen asuntoon, jonka ovessa luki Ramsey, he huomasivat kotibileiden olevan jo täydessä käynnissä.
”Hei... hei—Dewn!” huusi Richard ja puski tiensä ihmismassan läpi paikkaan, jossa Dewn, Kitty, Nora ja Emma seisoivat tiirailemassa väenpaljoutta. Dewn oli kerrassaan pöllämystynyt: kuinka Richard oli ikimaailmassa saanut kasattua niin paljon porukkaa? Hän oli kuvitellut paikanpäällä olevan ehkä viidestä kuuteen tyyppiä, mutta nyt asunto näytti olevan aivan täynnä; eikä Dewn tunnistanut juuri ketään. ”Homma lähti vähän lapasesta, eivät jaksaneet odotella, joten sanoin, että kai ne juhlat voi jo aloittaa...!”
”Vähän lapasesta”, toisti Dewn ontosti. ”Richard, keitä nämä kaikki ovat?”
”Jaah”, Richard, jonka päässä oli vino korkea foliohattu ruskeiden kikkaroiden päällä, sanoi ja katseli ympärilleen. ”Niitä sun näitä, kavereiden kavereita ja niiden kavereita... sana lähti kiertämään... joitain lähikaupungeistakin kai.”
”Kai?!”
”No, se on pitkä tarina... Terve!” hän lisäsi ohikulkeville tytöille. ”Minä olen Richard, juhlien hosti. Tää on itse päivänsankari.” Hän löi kämmenensä Dewnin hartialle, jonka polvet notkahtivat sisään. ”Käykää peremmälle!”
Tytöt hihittivät, mutta Richard katseli jo mietiskeleväisesti Emmaa, joka punastui hetki hetkeltä enemmän. ”Sekaan sitten vain, nauttikaa olostanne”, hän tuumasi ja levitti kätensä. He valuivat vähän peremmälle. Richard veti Dewnin hetkeksi syrjään.
”Kuule, en halua nipottaa, mutta onko tuo nuorimmainen täysi-ikäinen?”
”Öö”, Dewn hieroi otsaansa kiusaantuneena, ”...ei.”
”Sitä vähän minäkin... no, ei se kai mitään, mutta koska hän tuli sinun mukanasi, en ota vastuuta... tiedäthän... Jack! Mikä meininki!” Ja niin Richard harppoi lyömään kättä jo jonkun toisen kanssa, joka oli juuri ilmestynyt paikalle.
Dewn ei ollut juhlijatyyppiä.
Kun Richard oli esitellyt häntä juhlijoille syntymäpäiväsankarina ja oli joutunut kiittelemään jokaiseen suuntaan onnitteluista sekä selkääntaputuksista ja juotuaan vastentahtoisesti hänelle tyrkytettyjä boolidrinkkejä sekä kuunnellut ihmisten vitsejä, Dewn alkoi kuitenkin nauttia olostaan enemmän ja enemmän. Musiikki oli hyvää, ilmapiiri iloinen ja pienessä hiprakassa kaikki alkoi pikku hiljaa maistua sekä tuntua hauskemmalta. Hänen ei onneksi tarvinnut jatkuvasti kaula pitkällä katsoa Emman perään, sillä tämä viihtyi samassa seurassa kuin hänkin. Jonkin ajan kuluttua Dewn oli jo unohtanut, että tämä oli hänen pikkusiskonsa kaveri. Suurin osa juhlijoista oli Dewnin ikäisiä tai vanhempia, mutta Richardin mukaan osa oli lukiolaisia. Dewn, joka oli ehkä joidenkin mielestä menettänyt paljon elämästään elettyään niin erilailla kuin moni muu tavallinen nykyajan nuori, oli kaikesta huolimatta iloinen tultuaan. Hän ei ollut käynyt niin sosiaalisessa tapahtumassa vuosiin—ei edes muistanut, koska olisi viimeksi oikeasti juhlinut kunnolla nuorisoporukalla.
”Moi, sinähän olet se syntymäpäiväsankari?” kysyi hyvin nätti lyhythiuksinen tyttö istuuduttuaan Dewnin viereen tämän tuolin käsinojalle, kun he pelasivat pienellä porukalla Aliasta. ”Se heppapoika?”
”Joo”, Dewn sanoi käynnistyen hieman hitaasti ja virnisti leveästi. Tyttö hymyili. Hänellä oli sievät keijukaismaiset kasvonpiirteet.
”Onneksi olkoon.”
”Jeah, öh, kiitoksia”, Dewn tuijotti tytön hymyä. Kuului rykäisy.
”Dewn, tiimalasi”, sanoi Jack, johon Richard oli tutustuttanut heidät. Dewn riisti katseensa tytön kasvoista ja käänsi tiimalasin ympäri.
”Teillä on kuulemma talli”, tyttö jatkoi, kun Jack selitti parilleen Kittylle sanaansa.
”On joo.” Dewnistä oli tyhmää kokoajan vastailla kuin idiootti, mutta hän ei keksinyt mitä muutakaan olisi sanonut. ”Meillä on jotain parikymmentä hevosta.”
”Minä olen joskus ratsastanut”, tyttö kertoi ja räpytteli silmiään.
Dewn hymyili vastaukseksi ja olisi halunnut motata itseään keskelle naamaa.
”Pidän paljon hevosista”, tyttö jatkoi. Onneksi hiekka valui pohjaan ja Dewn pääsi keskeyttämään Jackin sekä Kittyn arvailun.
Kun ensimmäinen pelikierros päättyi ja he päättivät vaihtaa pelaajia sekä pareja, Emma ilmestyi jostain Dewnin toiselle puolelle.
”Voidaanko me olla pari?” hän kysyi. Dewn katsoi häneen ja sitten häntä harmitti, että oli tehnyt niin. Hän oli ajatellut pyytää sitä nättiä hevosista kiinnostunutta tyttöä parikseen, mutta tämä oli juuri silloin hakemassa lisää boolia, eikä Dewn voinut oikein sanoa Emmalle eikään. Dewn olisi voinut teeskennellä, ettei ollut kuullut, sillä Richard oli juuri silloin tullut kovaan ääneen nauraen heidän luokseen, mutta nyt se oli jo liian myöhäistä.
”Joo... okei”, Dewn sanoi. Emma hymyili ja istui innoissaan sille toiselle käsinojalle, samalla tavoin, kuin keijutyttö hetkeä aiemmin.
Iltapäivä vaihtui iltaan ja ilta vielä myöhäisemmäksi. Dewn yritti juuri keksiä kuinka selittää sana ’suopea’ Emmalle, kun Richard taas palasi heidän luokseen ja kumartui pelilaudan ylle.
”Nyt mennään baariin jatkoille”, hän ilmoitti salamyhkäisesti. ”Omakustanne, tosin sankari tietysti maksaa ensimmäisen kierroksen...”, hän vilkaisi merkitsevästi Dewniin, joka vain virnisti ja laittoi helpottuneena kortin pois. ”Sinä et valitettavasti voi tulla”, Richard lisäsi katsoen Emmaan.
”Mutta—”
”Minunkin täytyy varmaan jo tästä lähteä”, Kitty, joka oli pysynyt raittiina koko illan, sanoi ja nousi ylös. ”On vielä matkalaukkukin kämpillä purkamatta. Voisin heittää Emman samalla takaisin”, hän ehdotti.
”Joo, se olisi huippua”, Dewn ennätti heti sanomaan huojentuneena. Emma tosin ei näyttänyt kauhean iloiselta.
”Milläs me sitten päästään takaisin?” Nora ihmetteli. Dewn ei ollut nähnyt häntä hetkeen sen illan mittaan ja hätkähti. Hän katseli muutenkin nyt ympärilleen pitkästä aikaa ja huomasi, että väki oli vähentynyt huomattavasti.
”Täältä menee busseja kyllä jokaiseen ilmansuuntaan”, sanoi Jack.
Niinpä pienempi ryhmä valittuja juhlijoita siirtyi jatkoille baariin. Dewnin päässä humisi ja pyöri, valot vilkkuivat silmissä ja hän tunsi olevan jonkinlaisessa kuplassa, jossa kaikki ulkopuolinen tapahtui kaukana, ja hänen itsensä olevan kuin erillään kaikesta.
Siinä jossain vaiheessa yhä vain myöhäisempänä iltana, jona Dewn ei ollut enää aivan varma, mitä varten he kaikki edes olivat koolla, hän katseli jostain kauempaa, etäisesti, kuinka aivan hänen näköisensä vaaleahiuksinen poika istui sivummalla ruskeavalkokuvioiduissa pehmustetussa baarin nojatuolissa sylikkäin lyhythiuksisen sievän tytön kanssa kävelykepin jäätyä matkasta jo kauan ennen baariin tuloa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 14:10:15 GMT
Nuorna vitsa väännettävä
19.8.2012 Jos lauantaiaamuna olikin ollut vaikea nousta ylös, se ei ollut mitään verrattuna siihen millainen olo Dewn Centerillä, 20 vuotta, oli sunnuntaina elämänsä ehkä toisen baarikäynnin jälkeen.
Dewn oli varma, että hänen päänsä oli yön aikana valettu uudelleen tinasta.
”—le voisi antaa olla”, sanoi hänen äitinsä etäisesti Dewnin huoneen oven takana. Dewn avasi hitaasti silmänsä ja tuijotti seinään. Kuului muminaa. ”...viitsi”, Alexiina kuului sanovan jollekulle ärtyneenä ja uupuneena. Sitten kuului askelia, kun jotkut kävelivät pois päin ja alas portaita.
Dewn kääntyi selälleen ja siitä toiselle kyljelleen eikä yllättynyt huomatessaan Noran patjan olevan siististi pedattu ja tyhjä. Se tyttö oli aamuvirkuin henkilö, jonka Dewn oli koskaan tavannut, ja hän oli sentään äitinsä poika.
”Hyvää huomenta”, Alexiina toivotti tuntia myöhemmin, kun Dewn raahautui keittiöön keppinsä kanssa päästyään lopultakin ylös vuoteesta sekä käytyään suihkussa, ”vai pitäisikö sanoa iltapäivää.”
”Oho”, Dewn henkäisi katsottuaan kelloa. Se oli kaksi.
”Oli kai hauska ilta”, hänen äitinsä hymisi kattaessaan lautasia pöydälle. Tossah taitteli serviettejä, Dewnin isä Raicy paistoi jotain hyvältä tuoksuvaa lieden ääressä ja Emily hyräili itsekseen pilkkoessaan salaattia. Adeksi katseli televisiota olohuoneessa, ja Lotte leikki Mollyn kanssa sohvan edessä lattialla.
”Oli”, Dewn sanoi rehellisesti ja veti itselleen tuolin allensa ja istuutui pöytään. Hän otti mehupurkin ja kaatoi mehua lasiin. Hänen päätään kiristi, mutta hän päätti selviytyä ilman särkylääkkeitä. Raicy vaikutti ja näytti kireältä eikä toivottanut hänelle huomenta.
”Ketäs kaikkia teitä siellä oikein olikaan”, isä kysyi ja kai yritti kuulostaa huolettomalta, mutta epäonnistui räikeästi. Dewn joi lasinsa kerralla tyhjäksi ja pyyhkäisi suunsa kämmensyrjäänsä.
”Jaa, joitain Richardin kavereita”, Dewn kohautti olkiaan. ”Yksi Jack oli—”
”Ja Kittykö vei teidät täältä?” Raicy jatkoi muka huolettomasti. Alexiina katsoi häneen jostain syystä varoittavasti ottaessaan vielä yhden veitsen laatikostosta.
”Joo niin”, Dewn vastasi kummissaan. ”Miten niin?”
”Ei mitään”, Alexiina sanoi ennen kuin Raicy ehti avata suutaan. ”Nyt syödään! Menepäs sanomaan myös Noralle ja Brucelle, he ovat tallilla.”
Dewn totteli. Hän löysi heidät juttelemasta kentän laitamalta. Tallilla oli todella hiljaista, kuten aina sunnuntaisin.
”Löysit taas keppisi”, Nora huomautti, kun Bruce harppoi heitä niin edellä, ettei kuullut.
”Mitä tarkoitat?”
”Hm. Näytit eilen pärjäävän ihan hyvin ilmankin”, Nora sanoi vähätellen ja hymyili itsetietoisesti. Dewn tuijotti häntä ilmeettömästi.
”Kävelinkö minä ilman keppiäni?” hän kysyi uskomatta korviaan.
”Kävelit!”
”Oikeasti?”
”Näin omin silmin, et ottanut sitä edes mukaan baariin mentäessä… se piti hakea sieltä myöhemmin, etkö muista?” Nora nauroi vilpittömästi. Dewn tuijotti ja sitten hänen naamansa ratkesi hymyyn.
”Eikä! Uskomatonta—kävelin ilman... ilman keppiäni! Ensimmäistä kertaa!” Hän olisi voinut pakahtua riemusta. Hän halasi Noraa, joka nauroi ja halasi iloissaan takaisin.
”Mitäs, mitäs, mitäs?” Bruce ihmetteli pysähdyttyään ja pyörähdettyään ympäri katsomaan mitä hänen takanaan tapahtui. ”Oletteko te nyt kihloissa?”
”Täh? Minä kävelin ilman keppiäni!” Dewn ilmoitti kovaan ääneen.
”Jopas”, Bruce katsoi häntä ilmeettömästi, sitten hymyili. ”Hienoa, Dewn!”
He menivät sisälle ja Dewn kertoi innoissaan kaikille mitä oli juuri saanut kuulla Noran todistaessa asiaa hänen vieressään. Vastaanotto oli ratkiriemukas: Tossah oli innoissaan ja Adeksi ravisti hänen kättään niin rivakasti, että Dewnin käsi meinasi lähteä irti; Lotte halasi häntä pikaisesti; Emily taputti molemmille poskille; Alexiina purskahti onnesta itkuun rutistaessaan poikaansa ja Raicykin kummallisesta kylmäkiskoisuudestaan huolimatta näytti unohtaneen kyseenalaisen kaunansa ja ravisti Dewnin hartiaa isällisen rohkaisevasti.
”Se on psykosomaattista”, Nora selvitti kaikkitietäväisenä ruokapöydässä.
”Tämä on hurja edistys. Olen niin iloinen!” Alexiina sanoi ja katsoi Dewniä, kuin ei olisi koskaan nähnyt mitään niin kaunista. ”Kohta voit jättää kepin kokonaan pois ja kävelet taas aivan normaalisti!”
”Joo… niin kai”, Dewn vastasi ja hymyili vaisusti. Alun huuma, onnellisuuden tunne, joka hänet oli täyttänyt heti kuultuaan tämän tyrmäävän uutisen, oli jo ehtinyt lientyä. Nyt hän ei ollut enää niin varma: entä nyt, jos hän pian kävelisi taas niin kuin aina ennenkin—miten hän sitten enää voisi selittää haluttomuutensa ratsastamiseen? Kaikki varmasti odottaisivat samanlaista harppausta myös sen edistyksen suhteen, eikä Dewn tuntenut oloaan ollenkaan valmiiksi palaamaan satulaan. Hän katsoi varkain keppiinsä, joka lepäsi nyt pöydän kulmaa vasten. Se näytti viattomalta ja jotenkin... merkitykselliseltä. Tutulta. Turvalliselta.
”Malja Dewnille ja pian koittavalle kepittömyydelle!” sanoi Raicy ja nosti lasinsa ilmaan. Kaikki tekivät samoin ja Dewn tunsi olonsa entistä kurjemmaksi, vaikka yrittikin hymyillä urhoollisesti ja piilottaa sisimmät tunteensa.
*
”Kerro vielä miten se tapahtui”, Dewn pyysi Noralta, kun he istuivat hiekkarannalla. Oli viimeinen päivä ennen viimeistenkin vieraiden lähtöä takaisin Atlantin taakse, ja Dewn halusi viettää loppuajan kahden parhaan ystävänsä kanssa. He olivat jo käyneet kastautumassa meressä ja pitivät nyt taukoa pyyhkeiden päällä.
”Huomasin vain jossain vaiheessa iltaa, ettei sinulla ollut sitä enää”, sanoi Nora makoillessaan silmät kiinni kädet taivutettuina pään alle. Dewn istui polvet koukussa ja katseli häntä.
”No... miltä se näytti? Tai siis... kävely. Miten minä kävelin?”
”Ihan normaalisti.”
”Ai, normaalisti niin kuin normaalit ihmiset vai normaalisti niin kuin minä?”
Nora nauroi ja raotti toista luomeaan katsoakseen otsa kurtussa Dewniin, huvittuneena. ”Ihan niin kuin normaali ihminen.”
Dewn katsoi alas käteensä ja sitten ulapalle. Hänen vatsassaan kuohui hiljalleen, samaan tahtiin laiskojen meriaaltojen kanssa. He olivat hetken aikaa hiljaa. Sitten Nora tökkäsi häntä huolellisesti sormellaan paljaaseen kylkeen. ”Mitä nyt?”
Dewn katsoi alas häneen. Nora katseli häntä tutkivasti.
”Ei mitään, mietin vain...”
”Mitä mietit?”
Dewn ravisti päätään. Sitten hän työnsi itsensä kepin avulla ylös ja ravisteli vähän hiekkaa pois itsestään. ”Ei sillä väliä. Tuletko vielä uimaan?”
”Hmph, en taida. Mene sinä vain.”
Dewn odotti hetken ja nyökkäsi. Lempeät elokuun laineet huuhtelivat hänen jalkojaan, kun hän käveli mereen. Kun hän oli ehtinyt jonkin matkaa, hän kääntyi viskaamaan keppinsä pois rannalle ja sitten sukelsi.
Uiminen oli aina tuntunut vapauttavalta, sillä silloin hän ei ollut tarvinnut keppiään, ei tukea, ei ylimääräisiä tekoraajoja. Vesi itsessään kannatteli häntä, eikä hänen tarvinnut tehdä mitään; se vapautti hänet ylimääräisen raajan tuomista rajoituksista ja antoi vain loputtoman vapauden ja keveyden tunteen niin liikkumiseen kuin olemiseenkin. Dewn oli käynyt paljon uimassa, sillä se oli kuulunut oleellisena osana hänen kuntoutukseensa onnettomuuden jälkeen. Jotenkin siitä hommasta oli vain kadonnut jossain vaiheessa ilo, mutta nyt pitkästä aikaa teki taas oikein hyvää jättäytyä aaltojen armoille.
Dewn veti useita pitkiä vetoja ja jäi sitten kellumaan meritähtenä paikoilleen aaltojen nostellessa häntä ylös ja alas. Muutama lokki liisi korkealta hänen ylitseen. Aurinko häikäisi.
Kun Dewn ui pinnan alla takaisin rantaa kohti ja ylös noustessaan kaapien vettä silmistään oli aikeissaan huutaa Noraa ojentamaan kävelykeppiään takaisin, hän järkyttyi ja yllättyi huomatessaan, että keppiä olikin ojentamassa Max.
”Moi”, tämä sanoi hiljaa ja tarjosi kepin aaltojen yli Dewnille. Dewn otti sen kiittämättä tai vastaamatta ja tuijotti vain silmät viirullaan poikaa, joka oli kahlannut reisiin asti mereen.
”Luulin, että otit nokkiisi ja häivyit”, Dewn sitten tokaisi.
Max ei vastannut.
Rannalla Nora näytti sekä ärtyneeltä, että hämmentyneeltä.
”Anteeksi, en huomannut, että meitä olikin kolme”, hän sanoi vilkaisemattakaan Maxiin päin. ”En kuullut hänen tuloaan, kun otin aurinkoa.”
”En minäkään”, Dewn murahti. ”Hänellä on tapana liikkua hiljaa kuin varjo.”
”Olisit huutanut niin olisin tuonut keppisi.”
”No, minun piti, mutta”, Dewn nyökkäsi Maxiin päin, joka näytti siltä kuin ei tietäisi heidän puhuvan itsestään. Nora nyrpisti nenäänsä ja kietoi pyyhkeen tiukemmin ympärilleen.
Hetken he vain seisoivat siinä. Dewnistä oli aika selvää, ettei Max ollut tervetullut heidän seuraansa, mutta jotenkin tämä vain tuntui täysin välinpitämättömältä sellaisille pikkuseikoille kuin tahdikkuus ja huomaavaisuus.
”Oliko sinulla jotain asiaa?” Dewnin oli lopulta pakko kysyä, kun Nora katseli sangen mielenosoituksellisesti toisaalle ja naksutteli kieltään. ”Kun me tuota noin... Nora lähtee tänään takaisin Englantiin, niin meidän oli tarkoitus... viettää vähän niin kuin aikaa yhdessä ennen sitä. Kaksin”, hän lisäsi vielä perään selvennykseksi.
Max oli täysin ilmeetön, kun hän nosti vähän päätään ja katsoi Dewnin ohi.
”Heippa”, Nora sanoi teennäisen ja kettumaisen aurinkoisesti ja vilkutti, kun Max työnsi kädet shortsiensa taskuihinsa ja maleksi tiehensä, kuin olisi muutenkin vain ohimennen poikennut viemään Dewnille mereen tämän kävelykepin. Dewn katsoi otsa kurtussa pojan perään. Hän tuli kerta kerralta hämmentyneemmäksi Maxin suhteen. Dewn ei voinut ymmärtää mitä tämän päässä liikkui.
”Et ihan totta haluaisi lähteä maastokäynnille?” Nora kysyi yhtäkkiä lipevästi, anelevaan ja viattomaan sävyyn. ”Ole kiltti.”
”Häh?” Dewn sanoi ja siirsi katseensa Maxin loittonevasta hahmosta.
”Niin, kun jo kävelet ilman keppiä ja olet selvästi muutenkin rohkaistunut lähestymään tyttöjä, niin ei kai vielä yksi edistysaskel hurjassa nousukiidossasi—”
”Enhän kävele ilman keppiä, etkä voi tosissasi tarkoittaa, että lähtisin—hetkinen, mitä?” Jokin Noran äskeisissä sanoissa oli äkkiä napannut Dewnin korvaan. ”Mitä sinä sanoit tytöistä?”
”Älä nyt”, Nora virnisti ilkikurisesti. ”Kyllä minä tiedän, ettet koskaan ole oikeasti ollut kamalan hyvä mitä tulee flirttailemiseen.”
”Ei, kun ihan oikeasti. Mitä sinä sillä tarkoitit, mitä sanoit äsken?”
Noran silmät olivat kirkkaat, mutta hän kohautti vähättelevästi olkaansa.
”Jaah… olin vain näkeväni, että viihdyit sen yhden tytön kanssa eilen baarissa sivummalla varsin paljon. Saavutus sinulta”, hän heilutti peukaloaan kiusaavasti, mutta Dewn ei siitä välittänyt. Hän oli äkkiä muistanut nätin tytön, jolla oli ollut hopeaiset tammenlehtiä muistuttavat isot korvakorut... Dewnin omia korvia alkoi kuumottaa.
”Äh… en voi uskoa, että sekin tapahtui.”
”Tervetuloa oikeaan maailmaan, hevospoika”, Nora sanoi kyllästyneemmällä äänellä. ”Hän muuten yritti kamalasti, että olisit kutsunut hänet tutustumaan talliisi. Olet silti aika uuno, kun et sitä tajunnut.”
Dewn lähti kävelemään poispäin.
”Ehkä parempi näin”, hän sanoi hiljaa, kun Nora naureskeli itsekseen. ”Onko vielä jotain, mistä minun olisi syytä olla tietoinen?”
”Nope”, Nora pudisti päätään. ”Paitsi, että holhokkisikin oli aika humalassa ja, että Raicy ei oikein ilahtunut kuultuaan miten olit vienyt alaikäisen 'aikuisten' juhliisi... siitä käytiin aamulla ennen heräämistäsi mielenkiintoinen sanaharkka.”
”...Lotte...”, Dewn murisi, kun he palasivat tallille.
Iltapäivällä Adeksin, Tossahin, Mollyn, Brucen sekä Noran oli lopulta aika lähteä. Dewn auttoi Noraa pakkaamaan tavaransa (joita oli aivan hävyttömästi parin päivän yövierailuun nähden) ja sitten he kokoontuivat hyvästeihin tallipihalla.
”Oli niin ihanaa, että tulitte”, Alexiina sanoi ainakin kahtakymmenettä kertaa kurottaessaan halaamaan valtavan pitkää Adea. ”Viettehän hirveästi terveisiä ja kaikkea ja tulettehan pian taas vierailulle tänne. Etenkin sitten kun pienet ovat mukana niin, että heidät voisi jopa nähdä”, hän lisäsi ja hymyili Tossahin valtavalle vatsalle.
”Totta kai. Ja tokihan tekin tulette pian meille”, Tossah vaati.
”Se olisi ihanaa, täytyy katsoa, koska sellainen mahdollisuus järjestyisi.”
”Hei nyt taas”, Bruce sanoi ja kätteli Dewniä. ”Sinun on nyt viimeistään aika valmistautua ottamaan paikkasi perheen miehenpäänä.”
”Kukkua”, Raicy tuumasi vierestä, ja Bruce virnisti Dewnille.
”Meillä perheenpäänä taidan kyllä pysyä vielä ja pitkään”, Alexiina heitti kepeästi siihen samalla, kun hyvästeli Mollya. Kaikki nauroivat hyväntahtoisesti ja sitten alkoivat siirtyä autoon, jolla Raicy heittäisi heidät asemalle.
”Nähdään… taas pian”, Dewn sanoi hätäisesti ja otti Noran jäähyväishalaukseen.
”Jep. Voisin ruveta käymään täällä nyt useammin”, tyttö vastasi. ”Pitämässä sinua silmällä ja vetämässä pääsi aina silloin tällöin pois Fifin pehvasta...”
Dewn nauroi. He erkanivat.
”Voisit tulla vaikka ensi vuonna koko kesäksi”, Alexiina ehdotti halatessaan Noraa.
”Mmm... ja sinä voisit silti, tiedätkös, joskus avata ja tarkistaa meilisi”, hän sanoi moittivasti Dewnille.
”Oho, joo, totta”, Dewn virnisti. Hän oli harvoin tietokoneella.
”Pidä minut ajan tasalla siitä miten edistyt luurankohevosesi kanssa”, Nora virnisti vielä, ja Raicy avasi hänelle auton takaoven.
Dewn vain katsoi, kun tämä kapusi autoon ja ovi lyötiin kiinni. Nora veti vyönsä ja vilkaisi häneen ikkunan läpi, hymyili levollisen iloisesti ja vilkutti. Dewn veti syvään henkeä, pakotti hymyn kasvoilleen ja nosti kätensä tervehdykseen. Raicy istuutui kuljettajan paikalle ja auto käynnistyi.
Dewn katseli kuinka se ajoi tilan porttikyltin ali ja katosi kaarteeseen, Alexiinan, Emilyn ja Lotten heiluttaessa takavalojen perään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 14:29:23 GMT
Tuulimyllyssä
23.8.2012 Arki oli taas palannut Kings Roadiin juhlaviikonlopun jälkeen, mutta edessä oli vielä paljon yhtä sun toista. Alexiina oli heti päästyään stressaamasta juhlavalmisteluja siirtynyt hermoilemaan kolmipäiväisiä Kings Ridersin järjestämiä esteratsastuskilpailuja, jotka lähestyivät vääjäämättä, ja joihin myös Lotte aikoi osallistua Lunan kanssa.
”Istu syvaan ja myotaa, myotaa lantiosta”, Moto ohjeisti kentän keskeltä rauhallisella äänellä. ”Ole notkea, ole taipuisa, kuvittele olevasi kananmunan paalla.”
”Munan?” Lotte nauroi, kun hän laukkasi liinassa Lunalla loivaa ympyrää Moton ympäri.
Dewn talutteli Fifiä sillä välin kentän toisessa päässä ja katseli aina tilaisuuden tullen hajamielisesti merelle. Hän huomasi toivovansa, että heillä olisi purjevene. Miltä mahtaisi tuntua seilailla laineilla?
”Ratsastus on tanssia—hyvin herkkaa sellaista. Tunne ja ole mukana jokaisella solulla, hengella ja keholla”, Moto neuvoi kärsivällisesti syvällä ympäriinsä kajahtelevalla rintaäänellään ja pitkät kätensä levällään. Dewn pyrki itse olemaan tyyni ja välinpitämätön, jotta Fifi ei taas alkaisi säpsyillä. Hän oli vasta saanut sen rauhoitettua ruunan ollessa aivan eriskummallisen vauhko tallissa aikaisemmin aamulla. He kummatkin kuitenkin hätkähtivät rajusti, kun Dewnin puhelin alkoi yhtäkkiä soittaa Larrytown Boysin tunnussävelmää, ja Fifi alkoi taas nakella päätään ilmaan.
Dewn kaapi kännykän esiin äreänä. ”Haloo?”
”Dewn—olen soittanut varmaan tuhannesti, mikset koskaan vastaa?” ärähti Richard lähes yhtä äreästi. Dewn puhalsi hitaasti ilmat ulos keuhkoistaan. Tosi asiassa, hän oli vältellyt Richardin soittoja sitten tämän järjestämien Dewnin syntymäpäiväjuhlien, mutta ei kai voinut liioitella vastaamattomuuttaan ikuisuuksiin.
”Vastasinhan minä nyt.”
”Älä viisastele. Kuule, Rosa on kysellyt susta. Voinko antaa sille sun puhelinnumeron?”
”Rosa…?” Dewn sanoi hajamielisesti.
”Niin. No, toivottavasti ei haittaa, että oikeastaan annoin jo…”
”Kuka Rosa?” Dewn tivasi näreissään. Fifi oli alkanut tuuppia häntä selkään. Richardin päässä oli hetki äänekästä, surisevaa hiljaisuutta.
”Vitsailetko? Rosa Livingreen. ...Mitä—etkö muista häntä? Jätkä hei, et nyt niin päissäsi voinut olla...”
Dewnistä tuntui etäisesti, että joku olisi hitaasti kieputtanut hehkulampun päälle hänen aivoissaan.
”Se... se tyttö baarista?” hän varmisti vaisusti ja melkein toivoi, että Richard kiistäisi.
”Se juuri. Jessus, mies, voisi luulla, ettei sua kiinnosta… no jaa, se kai ottaa suhun yhteyttä.”
Dewn pidättäytyi vain vaivoin sanomasta kuivasti: ”Kiva.” Richard oli oikea lörppö.
”Sitten toiseen asiaan”, Richard jatkoi, kun Dewn ei ollut vastannut mitään. ”Lähdetkö kaupunkiin viikonloppuna?”
Dewn lähti taas kävelemään ja Fifi seurasi häntä. Kaupunki meinasi Redshootia, jonne oli useamman tunnin ajomatka Waterphewstä. Ei siis mikään kovin usein tehtävä edestakaisin matka. Harjoitukset kentällä olivat päättyneet ja Luna juuri siirtynyt käyntiin Lotten taputellessa sitä vuolaasti kaulalle.
”Ääh… en taida, tuota, en taida päästä”, Dewn valehteli liukkaasti. ”Tuota öö… olen silloin varmaan töissä ja kotonakin tarvitaan apua, olen vähän luistanut tallitöistä viime aikoina…” Se ei kyllä ollut aivan totta.
”Oletko varma, ettet voi sivuuttaa niitä tämän kerran?” Richard aneli.
”En usko”, Dewn vastasi ja irvisti itsekseen. Richard oli juhlien jälkeen alkanut olettaa, että Dewn ilman muuta tahtoisi hengata isolla lössillä useamminkin. Sinänsä ajatus oli ystävällinen, ja Dewnillä oli toki ollut juhlissaan hauskaa, mutta tosi asia oli, että hän viihtyi paljon paremmin itsekseen kotona.
”Hitsi vie, siitä olisi tullut mahtava reissu. No, et tiedä mistä jäät paitsi.”
”Pitäkää te hauskaa”, Dewn sanoi ja yritti kuulostaa pahoittelevalta. Richard tuhahti.
”Okei, jutellaan.”
”Joo.”
Dewn laski kännykän korvaltaan. Sitten hän tunki sen taskuunsa ja päätti heti seuraavan tilaisuuden tullen heittää jonnekin mistä ei kuulisi eikä näkisi sitä pitkään aikaan—etenkään, jos hän saisi pian soittoja joltain tytöltä, jota ei edes tuntenut, ja jonka kanssa oli jotenkin hämäräperäisesti erinäisten kemiallisten reaktioiden myötä päätynyt vähän pussailemaan...
”Voi ei”, Dewn sanoi sitten hiljaa itsekseen, ja Fifi pärskähti ilahtuneena. Dewn oli juuri nähnyt seuraavan mielialaa entisestään laskevan henkilön: Maxin. Tämä istui kentän muurilla musta tukka synkästi lerpallaan, niin kuin yleensä, kasvot ilmeettöminä ja tutuissa tummissa vaatteissaan.
Dewn esitti, ettei näkisi häntä viedessään Fifin ulos kentän porteista ja sitoessaan sen sitten puomiin ulkona. Max kuitenkin valui heidän luokseen äänettömästi ja yhtä hämmentävästi kuin aina. Dewn alkoi sukia voikkoa ruunaa itsepintaisesti. Hetken kuluttua Max otti kaviokoukun ja alkoi puhdistaa hevosen kavioita. Dewn katseli häntä syrjäsilmällään, mutta siirsi katseensa nopeasti takaisin harjaan, kun Max suoristi selkänsä.
”Kuka se ärsyttävä muija oli?” tämä kysyi hetken kuluttua Fifin toiselta puolelta. Dewn lakkasi harjaamasta.
”Älä nimittele häntä. Nora on paras ystäväni”, Dewn sanoi kiukkuisesti jatkaessaan taas rivakkaa sukimista Fifin selän päältä. Max ei vastannut, vaan maiskautti ja nosti Fifin oikean etujalan ylös.
Dewn vei Fifin takaisin karsinaansa, otti harjat ja vei ne pesualtaan luokse pestäkseen ne pitkästä aikaa. Hän valutti lämmintä vettä samalla, kun alkoi nyppiä vaaleita karvoja ja jouhia irti harjojen piikeistä. Max seurasi häntä raivostuttavalla hiljaisella tavallaan, kuin epämieluisa varjo, josta ei päässyt eroon silloin, kun halusi, mutta jonka poissaolo oli lähes yhtä vaivaannuttavaa. Dewnin niskaa pisteli inhottavasti.
”Jos haluat olla hyödyksi, niin ala pestä näitä”, hän ärähti ja viskasi osan harjoista pojan jalkoihin. Sanaakaan sanomatta Max kumartui poimimaan ne ja alkoi tottelevaisesti puhdistaa niitä hankaamalla harjoja toisiinsa. Dewnillä oli pysyvä ärsytyksen ryppy kulmiensa välissä, kun hän näperteli hevosensa harjojen parissa.
”Öö...”, Max aloitti hiljaa, mutta juuri silloin Gillian tuli Dodoa taluttaen sisään, ja ponin kaviot kalahtelivat äänekkäästi betonilattiaan saaden Maxin vaikenemaan.
”Hei”, Gillian hymyili heille ujosti, vei Dodon pesukarsinaan ja kiinnitti sen ketjuihin. Dewn nousi ylös viedäkseen harjat kuivumaan ja sen tehtyään suunnisti takaisin ulos määrätietoisen pitkin askelin, toivoen osittain, että karistaisi niin seuralaisen kimpustaan.
Kentän takana Raicy ja Thomas olivat viimeistelemässä merilaidunta. Dewn ajatteli mennä katsomaan heidän urakointiaan lähempää, kun hän puolimatkassa muuttikin mielensä ja lähti kapuamaan mäkeä ylös tuulimyllylle, jonka luona tykkäsi aina silloin tällöin viettää aikaa.
Hän ehti myllyn luo asti, kun tajusi, että Max seurasi häntä edelleen. Dewn kääntyi ympäri.
”Mitä sinä teet?” hän ärähti.
”Miten niin?” Max vastasi heti varuillaan ja pysähtyi muutaman metrin päähän silmien pälyillessä roikkuvan otsatukan alla oikealle ja vasemmalle.
”Miksi sinä seuraat minua? Lopeta—se on raivostuttavaa!”
Max tuijotti hänen ohitseen oudosti.
”Jos haluat hoitaa Fifiä, niin hyvä on! Mutta älä ärsytä minua turhalla läsnäolollasi!” Dewn konkkasi lempikivenmurikkansa luokse ja istahti siihen. Hän veti syvään meri-ilmaa keuhkoihinsa ja tunsi hellän tuulenvirin liikuttelevan hiuksiaan. Hän sulki silmänsä ja koetti tyhjätä ajatuksensa, nollata tunteensa, ja vain olla.
Hänen zen-tuokionsa rikkoi kenkien kahina ruohikossa. Epämääräisen hahmon raivostuttavan piinaava läsnäolo. Dewn rypisti otsaansa. Sitten kuului pitkä vaisu nirinä.
”Mitä sinä nyt teet?” Dewn huokaisi lannistuneesti ja kääntyi vasta sen jälkeen katsomaan olkansa yli. Max oli kadonnut, mutta myllyn ovi oli raollaan. Dewn huokaisi ja nousi vaivalloisesti ylös keppiinsä nojaten.
Hän käveli myllyn ovelle ja pysähtyi katsomaan siitä sisään. Tunkkaisen ja ahtaan myllyn keskellä Max katseli etäisen kiinnostuneena jyväsintä ja myllyn rattaita.
”En muista sanoneeni, että voit tulla tänne noin vain”, Dewn tokaisi. Max ei vastannut.
”Näin unta tuulimyllystä”, tämä mutisi sen sijaan, lähes itsekseen. ”Mitä luulet sen tarkoittaneen...?”
Dewn kohotti kulmaansa astuessaan peremmälle ja tarkkaillen nyt itsekin vaisusti myllyä ympäri. Max alkoi vaikuttaa hänestä entistäkin oudommalta—jopa siihen pisteeseen asti, että Dewniä alkoi hieman pelottaa. ”Mistä minä tietäisin?”
”Hassua vielä, se oli juuri tämä tuulimylly”, Max jatkoi katsellen korkeuksiin ja sivellen samalla kädellään puunpieliä. Hänen mustan hupparinsa hiha vetäytyi hieman ja ranteessa näkyi haaleita naarmuja, jotka Dewn laittoi ohimennen merkille. Hän tuijotti niitä ja epämiellyttävä olo paisui hänen vatsassaan, kun hän siirsi niistä katseensa poikaan, joka käyskenteli laiskasti myllyä ympäri tutkaillen sen jokaista nurkkaa.
”No, ei unilla kai ole mitään merkitystä”, Dewn sanoi. Hän tunsi kasvavaa levottomuutta eikä ymmärtänyt siihen syytä. ”Tai siis, tieteen näkökulmasta ne ovat vain hermostojen luomia heijastuksia päivän aikana koetuista asioista, joita aivot käsittelevät ja tallettavat muistiin, vaikka toisaalta tiede ei kyllä tiedä—”
”Luin jostain, että tuulimylly kuvastaa asioiden etenemistä, jotain merkityksellistä—niin kuin siivekkeet, jotka pyörivät ympäri ja ympäri.”
Siihen Dewn ei osannut sanoa mitään. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle, katsoi olkansa yli avonaiselle ovelle. ”Tuota... mennäänkö jo, ei täällä ole—”
”Mikä tän myllyn tarina on?”
Max oli pysähtynyt käsi tunnustelevasti jyväsimen päällä. Dewn kääntyi katsomaan häntä ja näki, että Maxin oma katse viivähti hänen paljastuneissa käsissään, ja sitten hän työnsi ne nopeasti piiloon hupparinsa taskuihin vilkaisemattakaan Dewniin päin.
Dewn muisteli mitä isoisä oli joskus kertonut hänelle ja Charlottelle tuulimyllystä. ”Esiäiti rakensi tämän miehelleen, joka lähti merille”, Dewn sanoi, ”jotta tämä löytäisi takaisin kotirantaan...” Dewn kääntyi taas katsomaan taakseen ulos, siellä siintävälle merelle, ”...mutta tämä ei palannut matkaltaan enää koskaan. Ja sitten myllystä tuli ikään kuin muistomerkki.”
Dewn oli katsellut oviaukosta pihalle vain pienen hetken puhuessaan, mutta tuossakin lyhyessä ajassa Max oli ehtinyt aivan hänen taakseen, hiljaa kuin kissa. Dewn hätkähti aika rajusti huomatessaan nuo läpitunkevan tuijottavat jäänsiniset silmät vain niin pienen matkan päässä omistaan ja haparoi pari askelta kauemmas.
”Huh, ole kiltti ja lopeta tuo äänetön hiiviskely”, Dewn henkäisi ja väisti vielä lisää useita askelia sivulleen.
Max, joka tähän mennessä oli lähes pakonomaisesti vältellyt suoraa katsekontaktia Dewnin kanssa, väistänyt hänen harmaita ärtyneen ihmetteleväisiä ja hämmentyneitä silmiään, tuijotti häntä nyt kiinteästi ja se katse tuntui painavan Dewnin takanaan olevaa myllyn seinää vasten.
Pala nousi Dewnin kurkkuun ja häntä ihan totta pelotti. Mikä mielenvikainen hyypiö tämä oikein oli? Dewnin vilkas mieli ehti jo vakavasti pohtia oliko Max jonkinlainen voodootaikuri, joka osasi muuntaa ilmatilaa ympärillään, sillä Dewniä oli äkkiä alkanut paleltaa ja ihoa kihelmöidä.
Ja kuitenkaan hän ei saanut jalkojaan liikkeelle paetakseen paikalta, vaan tuijotti lähes uhmamielisesti, vaikkakin kammoksuen takaisin noihin jäänsinisiin silmiin, joiden pupillit olivat laajenneet valtaviksi.
Sen nähdessään Dewn tajusi, ettei Max ollut kyllä aivan selvin päin.
”En saanut tilaisuutta sanoa”, Max puhui ja hänen äänensä sammalsi aavistuksen ja oli hyvin hiljainen, melkein kuin yhtään kovempi tuulenpuuska olisi voinut viedä sen mennessään, ”kun aina oli joku tai et ehtinyt kuunnella tai et ollut paikalla... perjantaina piha oli täynnä väkeä—”
Dewn vetäisi ilmaa sisään nenänsä kautta niin, että sieraimet helisivät: ”Joo, siitä pitikin sanoa, että mitä hittoa pelmahdit sillä tavalla paikalle—”
”—ja lauantaina kävin täällä, mutta olit kaupungissa ja sunnuntaina”, Max jatkoi, kuin Dewn ei olisi keskeyttänytkään, ”silloin se hirveä muij—”
Dewn avasi juuri taas suunsa käskeäkseen Maxia pitämään päänsä kiinni hänen ystävistään, muttei ehtinyt sanoa sanaakaan: Max oli nytkähtäen käynyt hänen kimppuunsa ja iskenyt huulensa vasten Dewnin suuta, ja koko tilanne oli niin nopea ja yllättävä, että Dewn jäätyi hetkeksi silkasta järkytyksestä aloilleen.
Hän ehti maistaa alkoholin ennen kuin lähes vahamaisesti nosti molemmat kätensä ja tyrkkäsi Maxin väkivalloin rinnuksista kauemmas itsestään.
Sekunti kiisi ohitse kaikuen shokin äänettömyyttä, ja sitten Dewniin pelmahti nöyryytyksen ja raivon tunne.
”Mitä helvettiä?!” hän huusi ja pyyhki hihalla suutaan.
Max oli lamaantunut paikoilleen, tarkalleen siihen kohtaan ja siihen asentoon, katse luotuna maahan, johon Dewn oli hänet äsken tuupannut.
Viha ja vastenmielisyys sykki ja jyskytti korvia huumaavasti Dewnin korvissa ja hänen aivonsa tuntuivat ylikuumenevan kaikesta paineesta. Hän mulkoili edessään olevaa poikaa yhä täysin epäuskoisena siitä, mitä juuri äsken oli tapahtunut. Mitä äsken oli tapahtunut?
Dewn kääntyi kannoillaan niin raivoisasti, että sekosi omiin jalkoihinsa ja keppiinsä ja lattialla olleeseen vanhaan viljasäkkiin ja kaatui polvi edellä lattiaan. Kipu vihlaisi häntä, väristi pitkin selkärankaa ja Dewn kirosi raskaasti uudelleen, suuttumuksen saadessa vain lisää liekkiä ahjoonsa.
Max oli siinä samassa kumartunut lähes pakonomaisesti alas, ikään kuin ottaakseen Dewnistä kiinni, ja hänen epävarmat kätensä hapuilivat hetken ilmassa.
”Ei—älä koske minuun!” Dewn sylkäisi, huitoi kepillään pitääkseen tämän kaukana itsestään ja kankeutui ylös. Hän peruutti kiivaasti hengittäen ulos ahdistavasta, kamalasta tuulimyllystä epäluuloinen ja pelonsekainen katse pitäen Maxia silmällä siltä varalta, että tämä hyökkäisi uudelleen hänen kimppuunsa.
Dewn ei saanut sanaa suustaan, niin äimistynyt hän oli.
Max ei katsonut häneen eikä vaikuttanut siltä, että lähestyisi häntä yrityksissään uudelleen. Tämä tuijotti alas ja siinä seisoessaan lähti hitaasti kallistumaan vinoon, kuin painovoima olisi vetänyt häntä väkisin puoleensa.
”Olet humalassa”, Dewn tokaisi, eikä voinut uskoa, ettei ollut huomannut sitä aikaisemmin. Nyt, kun hän oli jo myllyn ulkopuolella pihalla ja sai vapiseville jaloilleen ja täriseville käsilleen tukea oviaukon karmista, Dewn alkoi taas saada rohkeuttaan takaisin. ”Eikä se taida olla kaikki mitä olet ottanut!”
”Sä et tiedä mitään”, Max sähähti samassa hiljaa, mikä kuulosti lähinnä kattilan sihahdukselta. Hän menetti vähän tasapainoaan ja horjahti, suoristautui taas ja lähti kallistumaan päinvastaiseen suuntaan.
”Kuule”, Dewn, jonka järki alkoi taas hieman palata, sanoi. Katsellessaan Maxin vaappumista hänen kiukkunsa lauhtui jonkin verran. Pojalla ei ollut kaikki ihan kotona. ”Sinun pitäisi nyt mennä kotiin, onko sinulla kännykkää, että voin soittaa sinulle taksin—”
”...yhtään mitään. Mistään. Minusta...”, Max mutisi edelleen itsekseen ja horjahti taas.
Dewn rypisti otsaansa ja katsoi kohti kotitilaa. Sitten hän äkkiä väisti, sillä Max oli astellut ulos myllystä ja tuuppautui hänen ohitseen, töytäisi Dewniä hartiallaan ja lähti menemään mäkeä alas.
Dewn oli hieman kahden vaiheilla, mutta vastenmielisyys voitti, ja hän antoi pojan mennä menojaan.
Lihaskireys laukesi hieman ja jalkojen vapina voimistui. Dewn nojasi myllyn seinään silmät kiinni ja yritti järkeistää äskeisen, mutta koska ei saanut mihinkään mitään tolkkua (ja Maxin kalpeat kasvot ja tuijottavat silmät piinasivat häntä yhä verkkokalvoilla), hän iski itseään avokämmenellä otsaan ja painoi sormet silmiinsä.
Jokin välkähti Dewnin silmäkulmaan; kultainen kimmellys auringossa.
Dewn katsahti sinnepäin tarkemmin ja konkkasi lähemmäs kiviä. Ruohikossa kivien juurella kimalteli jokin, ja kun Dewn kumartui poimimaan sen, hän huomasi sen olevan pukittavaa hevosta esittävä kaulaketju. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 28, 2015 14:34:48 GMT
Epäonnistumisien kautta mestariksi 2.9.2012 Vanhalla Centerien tilalla ei ollut vielä koskaan käynyt sellainen kuhina, kuin niinä kolmena päivänä.
Charlottesta mikään ei ollut hauskempaa, kuin kilpaileminen ja hän tunsi olevansa täysin elementissään Lunan kiitäessä radalla esteiden yli. Se oli heidän viimeinen luokkansa niissä Kings Ridersin järjestämissä esteratsastuskilpailuissa. Luna ei ollut aivan kuulolla ja kompastui pahoin yhdessä mutkassa ennen alkavaa kahden esteen sarjaa. Se lähti hyppyyn liian myöhään ja veti alas puomit molemmista osista. Lottea harmitti: ei tulisi ruusuketta siitäkään luokasta.
Kun he saivat radan suoritettua ja kuulutus kehotti seuraavan ratsukon valmiiksi, Lotte ohjasi poninsa ulos kentältä heille avatun portin läpi.
”Et sie osaa ratsastaa”, kiusasi Amy, joka oli katsellut suoritusta kentän muurin yli seuranaan monta muutakin katsojaa.
”Äh, pää kiinni.” Charlotte näytti kieltä. Amy virnisti. ”Tuletko?” Lotte kysyi.
”Kohta, mie katson tämän suorituksen vielä…”, Amy osoitti pientä ponia, joka ravasi radalle.
Lotte vei Lunan talliin ponitamman omaan karsinaan. Se puuskutti sieraimet suurina ja käänteli korviaan levottomana. Lotte riisui sen varusteista ja vei pesupaikalle, kun hänen ystävänsä Amy lopulta tuli munkki ja mehumuki kädessään talliin.
”Älä sano”, Lotte varoitti ennen kuin Amy ehti edes avata suutaan. ”Meni ihan päin mäntyjä taas.”
”Okei, en sitten sano”, Amy siemaisi mehuaan muina naisina. ”Mutta olisit sie nähnyt millaista vauhtia se äskeinen Akiras Seth oikein meni! Ja se oli vain shetlanninponi! Puhdas rata.”
Lotte suihkutti Lunan etujalkoja ja tamma kurotti kaulaansa lähemmäs kiinnostuneena Amyn munkista. Amy nosti sen korkealle päänsä yläpuolelle.
”Ehei ole siulle!”
Tallissa ei yleensä tavalliseen tapaansa saanut hetken rauhaa ollenkaan. Kisaajat, hoitajat ja katsojat ravasivat tallissa ja tallipihassa yhtä mittaa; Lotten isoveljen Dewnin ääni kaikui tiluksilla hänen toimiessa kisakuuluttajana; ja hevosia oli tungokseksi asti. Lisätilaa oli laajennettu laitumilta, joten Kings Roadin omat hevoset joutuivat kyhjöttämään karsinoissaan.
Kun kuudenkymmenen sentin rata oli kokonaan ohi, Charlotten ja I-LUV-U:n loppusijoitus oli 38/47. Lotte tyytyi kohauttamaan olkiaan.
”Ensi kerralla menee paremmin”, hän tuumasi.
”Koska työn seuraavat kilpailut on?” Amy uteli syynätessään tulostaulukkoa lähemmin.
”Ensi viikonloppuna on Castletonin kouluavajaiset”, Lotte mumisi ajatuksissaan. ”Mutta ei ole vielä varmaa päästäänkö me sinne. Äiti sanoi, että voi olla hankala lähteä niin pian näiden kilpailujen jälkeen. Kohta on muuten Power Jump, äiti sanoi, että saan lähteä hänen ja Kittyn mukaan!”
”Missä ne on?”
”Ranskassa, LAC:issa.”
”Niin, siellä työn yhteistyötallilla?”
Lotte nyökkäsi ja nosti äkkiä nyrkin eteensä. ”Ha! Vielä joskus minäkin osallistun niihin ja voitan kaikki!”
He nauroivat ja menivät sitten yhdessä seuraamaan seuraavia luokkia, ja niitä katsellessaan Charlotte sai enemmän ja enemmän tarmoa vielä joskus kohota itsekin huippuratsastajaksi.
[HASH]powerjump |
|
